TOINEN OSA

11 Luku.

Mitä etelän kukkasista tuli.

Ferdinand Harter oli päässyt vaan muutaman kukonaskelen likemmäksi päämääräänsä. Hän sai nyt silloin tällöin tavata Malvinaa. Virkansa puolesta täytyi hänen myöskin valvoa niitä toimia, joihin Lemming'in kontrahti valtion kanssa häntä velvoitti. Semmoisen herran luona ei säästetä muutamia kuppeja teetä, kenties ei muutakaan.

Malvinan entisellä ja nykyisellä puolisolla oli paljon tekemistä toinen toisensa kanssa. Toinen käsi pesee toista. (En tahdo sentään sanoa että tätä nykyä peseminen oli tarpeellinen.)

Ferdinand Harter'illa oli myös yksityisiä asioita, joita varten hän tarvitsi Lemming'in apua.

Niin oli esim. laita kaikessa, mikä koski nuorta Elemér herraa, joka alinomaa tarvitsi rahaa, ensin Italiaan, sitten Ranskaan ja viimein Englantiin. Rahoja hänellä ei tietysti koskaan piisannut. Kaikkialla hän teki velkoja, suuria kuin valtiovelat. Jokaisessa kaupungissa oli hän pelastettava velkavankeudesta, teeskenneltyjen sopimusten kautta ja näissä sopimuksissa tarvittiin aina herra Lemming'in välitystä.

Kaikki nämä seikat antoivat Ferdinand Harter'ille yhtä monta hauskaa tee-iltaa, joiden kuluessa hän antoi anteeksi tuhlaaja-pojalleen Malvinan ihanien silmien tähden. Tuo kaunis rouva ymmärsi niin liikuttavalta tavalla pyytää anteeksi vallattoman pojan puolesta, jota hän nyt niinkuin muinoin nimitti omaksi pieneksi pojakseen. Herra Harter'ista tämä oli niin suloista kuulla.

Eräänä iltana tuli taas sana Lemming'iltä, että hänen jalosukuisuutensa tekisi niin hyvin ja tulisi herra Lemming'in luo, joka oli sairaana eikä voinut jättää huoneitansa, mutta jolla olisi tärkeitä ja kiireellisiä uutisia herra Elemér'istä. Suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Herra Harter tunsi kokemuksesta näitä onnettomuuksia. Hiljakkoin oli hän saanut kaivaa poikansa ylös Lontoon koronkiskojain lietynnäis-mudasta ja käskenyt hänen viipymättä astua laivaan ja olla asettamatta jalkansa maahan ennenkuin Triest'issä, missä Andjaldy häntä odottaisi ja veisi hänet kotiin. Nuori Elemér oli myös sähkösanomalla ilmoittanut Southamptonista että hän samana päivänä astuisi "Atlantic" laivaan ja kahden viikon kuluttua olisi kotona.

Jospa tämä vaan olisi totta? Hänen sanaansa ei koskaan ollut luottamista.

Lemming odotti Harter'ia kamini-huoneessa. Hänen päänsä oli varustettu useilla lämpöisillä siteillä. Rouva istui hänen vieressään häntä hoitamassa niinkuin uskollisen puolison sopii.

"Te olette sairaana, kunnioitettu ystävä, olkaa vakuutettu siitä että surkuttelen —"

"Älkää minua surkutelko", katkaisi herra Lemming puheen vakavuudella, jota paisuneet kasvot saattoivat vielä ankarammalle näyttämään — "tässä sähkösanoma Elemér'iltä".

Nyt Harterkin sai päänkivistyksen.

"Mutta tämähän on ilkeätä. Enkö ole häntä käskenyt olla astumatta maalle? Mitä tuo kelvoton Toulon'issa toimittaa? Minä en lähetä hänelle rahoja enää".

"Voi, voi, mun hampaitani!" valitti Lemming; "mutta antakaa minun puhua loppuun. Teidän poikanne ei ole Toulon'issa eikä teidän tarvitse enää lähettää hänelle rahoja. Tässä on sähkösanoma: Atlantic on hukkunut myrskyssä; ei yksikään ihmishenki ole pelastunut".

Ferdinand Harter katseli epäillen vuorottain miestä ja vaimoa, tiedustaaksensa laskivatko leikkiä hänen kanssansa.

Mitä Lemming'iin tuli, ei nyt parhaimmallakaan tahdolla voitu luulla hänen olevan leikillisellä tuulella toisen kustannuksella. Hän seisoi suu auki, niinkuin se ihminen, joka pelkää että kaksi kolme hammasta kasvaa liian pitkäksi juuri tätä juhlallista tilaisuutta varten. Ja kun Harter katseli Malvinaa, huomasi hän että se liikutus, joka hänessä heti oli havaittava, oli yltynyt syväksi murheeksi ja hänen mustat silmäripsensä musersivat kaksi kyynelhelmeä. Mutta viimein tuo ihana nainen ei enää voinut kätkeä tunteitansa; hän nosti hienon batisti-nenäliinan silmille ja rupesi hiljaa nyyhkyttämään.

Nyt Ferdinand Harter ymmärsi että tämä oli totinen toimi ja rupesi miettimään mikä asema hänen puoleltansa olisi sopiva tällaisessa tilassa.

Otaksukaamme että plastillisin asema surusta muserretulle isälle tämmöisessä hetkessä on nojatuoliin alas vaipuminen, kasvojensa kätkeminen käsihin; sitten seuraa esim. pitempi äänettömyys, jonka jälkeen se hetki tulee, milloin onneton mies voittaa tunteensa; hän pidättää muka väkisin kyyneleensä, hän pusertaa kovasti kätensä yhteen, rypistää kulmiansa ja lausuu katkonaisia lauseita ikäänkuin hänen surusta puristunut kurkkunsa töin tuskin antaisi ääntä sanoille.

"Tämä on kauhea isku — — herrani — — minä en tiedä kuinka elää tämän jälkeen — — koko elämäni toivo!"

Ja tämä ajatus pakoittaa hänen puremaan huuleensa. Jatkaminen oli liian tuskallinen.

Mutta herra Lemming, joka oli huonolla tuulella jäsentaudistaan, heitti hänelle seuraavan lohdutuksen:

"Nyt, herra valtioneuvos, ei teidän enää tarvitse rahoja lähettää".

Malvinan tunteliaisuus koetti kohta parantaa tätä törkeyttä.

Hän ojensi kätensä Ferdinand Harter'ille.

"Elemér raukka! Hän oli kuitenkin hyvä poika".

Ja kun hän tällä tavalla ojensi hänelle kättä kyynelsilmin, teki hän Harter'in vielä hullummaksi kuin ennestään olikaan. Hän siunasi sydämessään merta ja myrskyä, jotka hänelle hankkivat tämän kädenpuserruksen ja hellän katseen.

Hän koettikin niin paljon kuin mahdollista kääntää tilaisuuden hyödykseen.

"Te olette aina niin paljon pitäneet hänestä, armollinen rouva", sanoi hän tarttuen Malvinan käteen, "— — ja hän oli ainoa lapseni — — perheeni ainoa jälkeinen".

Kuka voisi pahaksua sitä, että murheellinen isän sydän saattoi hänet molemmin käsin pusertamaan hienoa naisen kättä vasten poveansa, kun hän lausui nämät sanat? Ei läsnä-oleva aviomieskään voinut sitä paheksua. Olihan Malvina kerran ollut Elemér'in emintimä.

Ferdinand Harter tahtoi näyttää tuolle asioitsijalle miten ritarillinen mies osoittaa tunteitansa kun hänen ainoa poikansa on mereen hukkunut.

"Oi, rouvani, te sen kyllä tiedätte, vaikk'ei maailma sitä kenties usko, kuinka suuresti rakastin onnetonta poikaani. Mutta nyt olen sen osoittava, niin että koko maailma on sen tietävä. En aio kammoksua rahan menekkiä. Vaikka tuhansia maksaisi, aion kunnioittaa hänen muistoaan. Minä pyydän, minä rukoilen teitä — sillä naisilla on tällaisissa asioissa niin hieno kekseliäisyys — toimittakaa tätä minun puolestani. Mitä pitää minun tehdä viettääkseni surujuhlaa, joka on Harter'in nimen arvoinen ja joka on osoittava taivaalle ja maalle suruni suuruuden? Istukaa pöydän ääreen, tässä on lyijyskynä; kirjoittakaa mitä katsotte tarpeelliseksi surujuhlaa varten Elemér'in muistoksi".

Kuinka Malvina voi kieltäytyä noudattamasta tätä pyyntöä? Ei ole tapana kieltää semmoista, ja naisia suuresti huvittaa kustannus-ehdoituksien tekeminen. Hän otti siis lyijyskynän sekä kirjoitustaulun ja kirjoitti omakätisesti mitä tarvittaisiin.

"Ensiksi ilmoitus kuoleman tapauksesta Bristolin paperille painettuna kaikille tuttaville lähetettäväksi kuverteissa eikä ristisiteissä, 300 guldenia. Juhlallinen requiem katafalkilla ja suurella valaistuksella 1,000 guldenia. Hauta Karapescher-kadun varrella olevalla kirkkomaalla 100 guldenia. Komea muistopatsas granitista tai marmorista, pitääkö olla granitia vai marmoriako?"

"Kallis-arvoisin", määräsi Harter.

"Herra Lemming, kumpiko on kalliimpi, granitiko vai marmori?" kysyi Malvina.

"Sen tietäköön hiisi!" mörisi Lemming. "Paitsi sitä ei ole sairaan ja kärsivän ihmisen erittäin hauska kuulla luetteloa siitä, mitä hautajaismenoja varten tarvitaan".

"Määrätkäämme granitia!" päätti Ferdinand Harter.

Malvina kirjoitti 2,000 guldenia. Sitten tuli muutamia pieniä lahjoja, suruharsoja, kukkia, vahakynttilöitä, valkoisia ja mustia hansikkaita, soittoniekkoja, seppeleiden sitojia, haudankaivajia y.m. kelpo väkeä, joita mainittaissa herra Lemming'in toistakin hammasta rupesi särkemään — ja viimein komea öljymaalaus, jota eräs maalari Wien'issä saapi maalata Elemér'in valokuvan mukaan; vieläkin 1,000 guldenia. Summa summarum 5,000 guldenia.

Ferdinand Harter kiitti Malvinaa hellällä katseella hänen hyvyydestänsä, mutta herra Lemming mutisi särkevien hampaittensa välistä: "viisi prosenttia".

"Minulla on vielä yksi tuuma", sanoi Harter surumielisesti. "Tahdon tehdä lahjoituksen poikani Elemér'in nimessä, korot tästä summasta ovat annettavat semmoisille nuorille miehille, jotka kovasydämiset isät jättävät satunnaiseen rahapulaan".

(Semmoinen rahasto on todellakin jo kauan ollut surkeasti tarpeellinen.)

"Tähän tarpeesen olen määrännyt 5,000 guldenia".

Herra Lemming'in särkevien hampaitten välistä kuului: "kymmenen prosenttia".

"Armollinen rouva", sanoi Harter ja nousi tuolilta, "olen teille suuresti kiitollinen teidän jalosta myötätuntoisuudestanne; sallikaa minun nyt vaan pyytää että te minun puolestani otatte toimet tehtäväksenne — minä en nyt sitä voisi. Poikaparkani on kerran nimittänyt teitä äidikseen, ja hänen eläessään olitte aina hyvä häntä kohtaan".

Malvina suostui tähänkin.

"Huomenna jätän herra Lemming'ille tätä kaikkea varten 5,000 guldenia".

"Anteeksi, ainoastaan vaimolleni. Minua eivät hautajaismenot huvita, ja jos voisin siitä päästä, niin en tahtoisi olla läsnä omissa hautajaisissanikaan".

"Pitäköön taivas ne vielä kaukana!" sanoi Harter, ja toivoi sitten että arvoisa herra pian tulisi terveeksi, pusersi rouvan kättä vielä kerran ja meni.

Kun mies ja vaimo olivat yksinään ahdisti Malvina häntä kysymyksillä mitä hän tarkoitti noilla sanoilla: "viisi prosenttia" ja "kymmenen prosenttia".

"Tarkoitin", änkytti jäsentautinen puoliso, "että Elemér'in äidin myötäjäiset tekevät 100,000 guldenia, jotka testamentin mukaan joutuvat isän omaksi siinä tapauksessa että Elemér kuolee; tästä minä laskin prosentin".

Seuraavana aamuna olivat nuo 5,000 guldenia todellakin Malvinan käsissä. Tuo ihana nainen toimitti sopimuksen mukaan kaikki.

Surusanomat Bristolin paperilla lensivät ympäri maan; palvelijat puettiin mustiin kiireestä kantapäähän; hurskaat isätkin tekivät kaikki, mitä katsottiin tarpeelliseksi vainajan sielun rauhaa varten; ruumiin kokoinen kuva oli valmis ja makasi Wienissä odottaen vaan lähettämistä; granitipatsas oli myöskin valmistumaisillaan, ainoastaan kirjoitus puuttui siitä; tätä varten Andjaldy ja oli tehnyt kolme ehdoitusta, mutta Harter oli ne hylännyt, koska siinä ei ollut selvästi lausuttu, mitä ihailevan jälkimaailman pitäisi löytämän erään Harter'in muistopatsaasta. Harter päätti itse tehdä kirjoituksen hautapatsasta varten. Hän sytytti lampun, sillä jo rupesi hämärtämään.

Tavatonta mielen lujuutta vaaditaan ihmiseltä, jonka itse pitää tehdä kirjoitus lapsensa hautapatsasta varten, ja Ferdinand Harter'illa oli tämmöinen mielen lujuus. Hän näytti kirjurillensa kuinka se olisi kirjoitettava.

Elemér von Harter'in Muistoksi Pystytti Surevan Isän Murhe Tämän Muistopatsaan. Hänen Luunsa Valtameri Peittää.

Näin pitkälle hän oli ehtinyt, kun kuuli askeleita takanansa. Eihän se voinut olla kukaan muu kuin hänen kirjurinsa, jolle hän juuri tahtoi näyttää oman ehdoituksensa. Ei kukaan muu olisi uskaltanut tulla sisään itseänsä ilmoittamatta. Sentähden Harter ei edes kääntänyt päätänsä, vaan jatkoi epitaphium'in kirjoittamista.

Yht'äkkiä joku taputtaa hiljaa hänen olkapäätänsä ja tuttu ääni huutaa:

"Palvelijanne, isäni! Minä en todellakaan ole uponnut mereen".

Harter pudotti lyijykynänsä paperille, josko hämmästyksestä tai ilosta, olkoon sanomatta.

Mutta junkkeri Elemér veti puolehensa tuolin ja istui aivan niinkuin vaan olisi palannut ketun-ajosta tai joltakin samantapaiselta retkeltä ja aikoi kertoa siitä. Tähän supistui molemmin puolin jälleennäkemisen ilo.

"Niin, tuommoinen tyhmä pikinuttu on onkinut minut merestä ja uudestaan antanut minut isänmaalle ja elämälle".

Ferdinand Harter oli todellakin suutuksissaan, ei sentähden ett'ei hänen poikansa maannut meren pohjassa, sillä kuka Herran nimessä voisi uskoa isällä olevan semmoinen tiikerin-sydän, vaan sentähden että hän suotta oli menettänyt 5,000 guldenia, osoittaakseen tälle hulivilille viimeistä kunnioitusta — ja sitten tämä elki elävänä astuu huoneesen ilmoittamaan ett'ei hänellä voi olla kunnia olla kuollut!

Turhemmalla tavalla ei voisi viskata rahoja ulos ikkunasta. Ja nyt tulee isä päälliseksi pilkan alaiseksi! Harmillisinta on kuitenkin että junkkeri Elemér on sanova: "Isäni, nuo kustannukset saat kirjoittaa omaan tiliisi, minä en ole käskenyt sinua suremaan minua niin kalliisti".

Ei ole helppo tietää mitä on sanottava tämmöisessä tilaisuudessa. Mutta pian ollaan tunteellisia taas ja annetaan kättä kotiin palaavalle.

"Minä sanon sinua tervetulleeksi kotia, poikani! Minua ilahuttaa nähdä sinua hengissä. Luulimme sinun hukkuneen".

"Niinpä olisinkin, jos eivät olisi saaneet minusta kiinni. Mutta sinä tiedät kuinka on huonon rahan laita. Se ei niinkään pian huku".

"Toivon että se palajaa hyvänä rahana".

"Se riippuu arvo-aineesta, isäni, ja varsinkin teidän luonanne on se sangen vaihettelevaa. Olen kuullut että sinäkin olet antanut vaihettaa itsesi uudeksi pankinseteliksi vanhasta hyvästä hopeasta".

"Ei mitään lörpötyksiä".

"Silti olet menetellyt hyvin viisaasti, isäni. Kun agio on suuri, niin pitää kauppoja tehdä. Täällä sinulla on paljoa kauniimpi huoneisto kuin sinulla oli komitatirakennuksessa. Minä jo silloin kehoitin sinua luopumaan noista lapsellisuuksista. Isänmaanrakkaus ei tuota muuta kuin tulisoihtu-serenadeja. Minun lapsen-sydäntäni miellyttää että olet neuvoani noudattanut".

Ferdinand Harter'illa oli pistoksia kaikissa jäsenissään; kuullessaan tätä kiitosta olisi hän tahtonut aivastaa kiukusta.

"Ja minusta olisi sangen hyvä jos noudattaisit minun isällistä neuvoani!" huusi hän kovalla äänellä, ankarasti punastuen.

"Hei kuinka sinä pikastut! Enkö ole noudattanut neuvoasi ja lähtenyt suoraa tietä kotia? Tie oli tosin vähän mutkainen, sillä tuo kirottu höyrylaiva, joka onki minut aalloista, vei minut ensin Kersel'iin ennenkuin kotimatkalle, mutta olenhan nyt täällä, niinkuin olet käskenyt, eikä minulla vielä ole ollut tilaisuutta saavuttaa suosiotasi".

"No, siihen kyllä tulee olemaan tilaisuutta. En voi sanoa muuta kuin että olen sangen tyytymätön käytökseesi tähän asti".

"Sen annan sinulle anteeksi".

"Tämä ei ole leikin asia. Minä lähetin sinut ulkomaille, jotta sinusta tulisi mies, ja sinä olet oppinut ainoastaan mitä oli huonoa".

"Niin, sinä olet oikeassa! Kuinka paljon hyvää enkö olisi oppinut täällä kotona — sinun esimerkistäsi!"

"Siinä puhut oikein tahtomattasikin. Minun esimerkistäni olisit oppinut, että todellisella isänmaan-ystävällä aina on velvollisuuksia ja että jos ala ja ajat muuttuvat, tämä ei päästä häntä velvollisuudesta muuttuneella ajalla ja alalla tehdä tehtävänsä isänmaan hyväksi — —"

"Vuotuisesta palkasta ja arvosta, joka vastaa isänmaallisuutemme suuruutta".

"Kuule mitä sanon, äläkä puhu mikä ei asiaan kuulu. Isänmaa ei kärsi korottomia pääomia".

"Eikä laiskoja kapaturskia".

"Mitä puhetapaa — —"

"No no, isäni, jatka sinä vaan!"

"Isänmaa ei kärsi niitä, jotka syövät leipäänsä laiskuudessa niinkuin sinä teet. Jokainen laiskuri on kadotettu pääoma isänmaalle".

"Mieleeni muistuu Lemouton'in ranskalainen kieli-oppi, jossa ensimmäiseksi lu'in että sinä olet oikeassa. Sinun mielestäsi pitäisi minun siis nyt jo ryhtyä työhön. Mutta eikö meillä ole uuden-aikuinen virasto, jonka toimena on se, että korkeasti-vapaasukuinen esimies, koko päivän laiskoteltuansa, illalla kirjoittaa nimensä sen alle, mitä alhaisempi virkamies ahkerasti on päivän kuluessa hänelle kokoon kirjoittanut?"

"Se ei enää kelpaa, itsensä täytyy työskennellä ja lukea".

"Mutta tuota kokoelmaa miljoneja pykäleitä, jota sanotaan la'iksi, sitä minä en voi sulattaa. Asian-ajajaa minusta ei tule, sillä minä en rakasta oikeuden-käyntiä. Tuomariksi en sovi, sillä minä pitäisin aina velan-alaisen puolta ja tuomitsisin velkojat. Hovikansliassa minua ei voitaisi käyttää, sillä minä juttelisin kaikki salaisuudet kahviloissa. Lähettiläskuntaan en tohtisi ruveta, sillä silloin joutuisin taas ulkomaille, missä on huonoja esimerkkejä nähtävinä. Lainopillisiin ja valtiollisiin toimiin minulla ei ole taipumusta. Kirjurina ei minua kärsittäisi, sinä tunnet käsi-alani; joka sillä tavalla kirjoittaa, hän kelpaa ehkä hänen ylhäisyydeksensä, vaan ei muuksi".

"Valitse sitten toinen elämän ura".

"On tosiaan valitsemisen varaa. Insinöri-toimista ymmärrän juuri niin paljon ja sen verran kuin opettajani kallooni tulppasi, nimittäin Pythagoraan lauseen. Lääkärinä minua voitaisiin käyttää ainoastaan siinä maassa, missä väkiluku on niin suureksi karttunut, että viisas hallitus on päättänyt jälleen saattaa tasapainoon sadon ja sen kuluttajat. Pappi voisi minusta tulla, katolilainen kun olen, niin olisin perheeni viimeinen uskonheitturi. Suoraan sanoen, minun tekisi enimmin mieli ruveta kauppiaaksi. Suuria herroja kauppiaat ovat ulkomailla, hattu päästä pois vaan niiden edessä! Kauppias siellä on paljoa mahtavampi eläin kuin kuvernöri täällä. Ja mitä elämää viettävät! Jokainen tekee työtä itsekseen. — Ei siellä ole presidenttejä eikä kuvernörejä, joidenka suosiosta kauppias riippuu, ei vaalin-johtajia eikä vaalikokouksia, joidenka ääniä hänen täytyy hankkia, hän ei suosittele ketään eikä kiitä ketään, maksaa vaan, siinä kaikki. Hänestä on yhdentekevä onko maassa tasavalta vaiko provisoriumi, vallitsevatko punaset vaiko valkoiset, hän on aina virassaan eikä hänen tarvitse heittää pois leipäänsä isänmaanrakkaudesta eikä ottaa sitä muilta — isänmaanrakkaudesta. Kauppiaaksi tahtoisin ruveta jos ei tuo kirottu seikka olisi, että rahat aina polttavat taskussani. Paitsi sitä kunniarikas perhe Harter ei koskaan sallisi, että heidän ainoa laillinen perillisensä seisoisi kauppapöydän takana ja mittaisi silkki- ja moaree-kangasta entisille tanssijattarilleen tai selittäisi vanhoille tovereille paljonko naula maksaa tuota tai tätä juustolajia. Kaikkein Harterein ruumiit kääntyisivät haudoissaan semmoisesta julki-häpeästä".

"Silloin sanon sulle jotain", lausui Ferdinand Harter, nousi ja kävi poikansa luo —; "rupee sotilaaksi ja kuukauden kuluttua olet upseri".

Elemér purskahti nauruun. "Ars brevis, vita longa! On kai kenraleja, jotka kuukaudessa ovat oppineet sen konstin, josta ovat eläneet 80 vuotta. Minä en puhu mielipiteistäni. Tahdon vaan huomauttaa että kuollut pääoma on parempi kuin velka. Mutta nuori herra armeijassa vaatii suuria korkoja, s.o. hän menettää hyvästi isä-ukon rahoja".

"Mutta miksi sitten aiot ruveta?" huusi tuo suuri mies pojalleen.

Elemér kallisti päätänsä toiselle puolelle ja pisti kädet syviin tyhjiin taskuihinsa, sanoen:

"Miksikö? En miksikään".

"Etkö miksikään!"

"Onkohan maailmassa parempaa virkaa kuin tyhjäntoimittajan? Ja eikö meitä ole monta? Eikö tämä ole onnellisin ihmisluokka?"

"Olkoon. Mutta herra Tyhjäntoimittaja arvattavasti ei elä tyhjästä".

"Elänhän minä",

"Ja mistä?"

"Mitä se minuun koskee, se on sinun asiasi".

"Vai minunko?"

"Tietysti. Olisihan tuo tarpeettoman mutkallista jos kohtalo, antaessaan minulle mainion miehen isäksi, vielä päälliseksi olisi antanut minulle hyvät luonnonlahjat? Minä olen varsin tyytyväinen molemminpuoliseen tehtäväämme. Sinä toimitat viisauden työt, minä hulluuden".

"Sinun työsi ovat pahemmat kuin hulluuden, ne osoittavat huonoa luonnetta. Vai luuletko että petetyt velkojat, vietellyt tytöt ja rouvat ovat kunniaksi ihmiselle, joka sanoo itsestänsä että hän on herra 'Tyhjäntoimittaja'? Semmoinen ei toimita ainoastaan mitä on tyhjää ja turhaa, vaan mitä on huonoa".

Junkkeri Elemér katseli aivan kylmäkiskoisesti julmistunutta isäänsä ja istua keikutti tuolilla polvi käsissään.

"No, no, isä kulta, älä tuomitse niin ankarasti. Sinäkin voit vielä tulla yhtä nuoreksi kuin minä olen".

"Siinä olet taas puhunut totta vasten tahtoasi. Niin nuoruutta vailla kuin sinä en minä koskaan tule olemaan. Sinä olet jo ukko minun rinnallani, pilkkaa kun teet kaikesta mitä on muille pyhää, etkä huoli työstä, joka jalostuttaa miehen sydäntä. Kun minut viedään kirkkomaalle, on minulla oleva jommoinenkin saattojoukko ja sinä et eläissäsikään löydä ketään, joka muistaisi sinua kauemmin kuin sinua näkee".

"Ehkä et sinäkään sitä tee?"

"Minä puhun sinulle suoraan. Kun sain sanoman sinun kuolemastasi, suretti minua ajatus: 'kas tuossa loppu hyödyttömästä elämästä'. Ja kun pelastuneena astuit silmieni eteen, ei jälleennäkemisen ilo kestänyt sekuntiakaan, ennenkuin sen poisti ajatus: 'kas tuossa hyödytön elämä uudestaan pitkitettynä!"

"Toinen, uusilla painovirheillä enennetty painos".

Ferdinand Harter lakkasi jo toivomasta että voisi puhua mielensä mukaan tämän nuorukaisen kanssa. Hänen kanssansa ei päästä mihinkään.

"Sinä olet täydellinen narri, rakas poikani. Ja kentiesi se on onneksesi".

"Niin, onhan saksalainen näytelmäkappale, jonka nimi on: 'Tyhmän hyvin käy'."

"Vai sekö on sinun sananpartesi. Miehenä ei sinulla ole suuri arvo, vaan kenties sinua voitaisiin aviomiehenä lukuun ottaa. Mene naimiseen, niin ehkä sillä voit tehdä onnen kaupan".

"Ehkä olet unessa nähnyt sen numeron, jolla minä voisin voittaa pelin?"

"Jotain sinnepäin. Muistatko Danváryn perheen?"

"Tuonko kolipää-herran ja hänen lihavan rouvansa ja verettömän tyttärensä?"

"Herra on kuollut, mutta rouva on perinyt puolen miljonaa sedältänsä, joka oli rikas kauppias. Hän asuu täällä Pesth'issä ja elää loistavasti. Minä olen usein häntä tavannut ja hän huomauttaa aina kuinka suotava yhdistys lastemme välillä olisi. Sinä tunnet tytön. Sinä voit sen valloittaa".

"Isä, sinä olet todellakin uneksinut ternosta minulle. Jotta en olisi kiittämätöin, annan sinulle qvinternin sijaan. Mene itse naimiseen äidin kanssa".

Elemér nousi tuolilta ja isä sekä poika koettivat saavuttaa semmoista asemaa huoneessa, että seisoivat selin toinen toista vastaan. Hetken aikaa ei kumpikaan katsonut hyväksi sanoin ilmoittaa ajatuksiansa. Viimein Elemér katkaisi äänettömyyden.

"Tiedätkö, isä, mitä sinun pitäisi tehdä? Anna minulle vihdoin viimeinkin matkapassi".

"Kyllä, kun vaan tietäisin mitenkä".

"Heitä minut ulos ovesta ja perintöni perässä".

Kuullessaan nämä sanat, kuvautui Ferdinand Harter'in kasvoissa hänen todellinen luonteensa, hänen kylmä, ylpeä, tunnoton itsekkäisyytensä.

"Rakas herra poikani", sanoi hän ylpeästi, "kuuden kuukauden perästä olette te laillisessa iässä. Siihen asti olette minun holhottini. Sitten voitte haastattaa minut oikeuteen ja oikeuden-käynnin päätyttyä sopii meidän tehdä tili siitä, mitä olemme toinen toisellemme velkaa. Mutta siihen asti saatte hankkia itsellenne jonkun, joka teitä mieluummin näkee kuin minä".

"Kuitataan kiitollisuudella isällinen siunaus, isäni", sanoi Elemér katkeralla hymyllä. "Ja nyt minä pyydän, että teet minut perinnöttömäksi kaikesta mitä on sinun omaasi, sillä niitä kasvoja, joita tänään olet minulle näyttänyt, en tahdo periä kaiken maailman kunnian edestä".

Hän otti hattunsa ja meni. Hänen astuessaan rappusia alas, tuli Andjaldy alas ylikerrasta, jossa hänen huoneensa oli. He kohtasivat toinen toistansa porstuassa.

"Hyvää iltaa, Andjaldy".

"Ah — hyvää iltaa!"

"Te ette tunnustele, että vielä olen hengissä".

"Minä katson sitä luonnolliseksi. Oletteko jo puhutellut isäänne?"

"Olen senkin tehnyt. Ukko arveli että minun pitäisi palata valaskalan kitaan, joka minut rannalle purskaisi".

"Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Jatkaa elämätä".

"Mutta mitenkä?"

"Kuinka minä sen tiedän? Italialainen sanoo ett'ei kukaan vielä ole kuollutta aasia nähnyt".

Herra Andjaldya huvitti tämä sananparsi; hän hymyili.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajasta Nadasch-arolla?" kysyi Elemér.

"Ainoastaan että he ovat suurimmassa hädässä".

"Vai niin, hyvää yötä".

Nuori herra meni portaita alas ja Andjaldy Ferdinand Harter'in luo.

Tuo suuri mies käveli kiihoissaan edes takaisin huoneessa. Herra Andjaldy ei katsonut tarpeelliseksi huomata tätä kiihtynyttä mielentilaa.

"Pyydän saada jättää tämän jälkirätingin. Kaksi sataa guldenia".

"Mitä se on?" kysyi Harter äreästi.

"Muotokuva on tullut".

"Mikä muotokuva?"

"Se, jonka olette Wienistä tilanneet, öljymaalaus, Elemér'in kuva".

"Olkaa hyvä ja menkää helvettiin sen kanssa!" huusi Harter raivoissaan ja heitti kynän laattialle.

Andjaldy näytti kummastuneelta ikäänkuin ei hän ymmärtäisi tätä pikaisuutta. Harter malttoi mielensä. Hän katseli tarkasti kirjurin silmiin. Hän sai katsella niin paljon kuin mielensä teki. Esirippu oli laskettu.

"Kohtasitteko portailla ketään, joka äsken meni luotani?"

"Tulen huoneestani".

"Ette siis ole nähneet ketään?"

Andjaldy osasi vastata kysymyksiin välttäen.

"Näin postimiehen, joka jätti tämän paperin. Asia on suoritettu ja on maksettava".

Harter tarkasteli vielä minutin aikaa kirjurin kasvoja, kunnes oli varma siitä, ett'ei tämä tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa; sitten otti hän toisen kynän kirjoituspöydältä ja kirjoittaa rapisteli nimensä posti-seteliin.

"Kas siinä, maksakaa pois. Kuvan viette rouva Lemming'ille ja sanotte että se on lahja hänelle".

Andjaldy otti postilipun ja meni tiehensä. Hän ei ollenkaan kysynyt esimieheltänsä miksi tämä suvaitsi olla niin raivoissaan ja kiukkuinen.

Postista hän toi suuren lautalaatikkoon suljetun kuvan ja vei sen Lemming'in herrasväelle.

Herra Lemming'in kasvojen puolikasta ei enää särkenyt, mutta hänen täytyi kuitenkin istua sisällä.

Herra ja rouva olivat yhdessä kun herra Andjaldy ilmoitti tulonsa.

"Mitä hyviä uutisia te tuotte?" kysyi Malvina, osoittaen hänelle sijaa.

"Herra Harter tahtoisi tehdä teille mieliksi. Hän lahjoittaa teille poikansa kuvan".

"Oi, se on jalosti tehty. Joko maalaus on täällä?"

"Olen antanut tuoda sen tänne. Laatikko puretaan juuri".

Malvina soitti kamaripalvelijaa ja käski hänen tuoda kuva sisään. Hän määräsi mille pöydälle se oli asetettava, jotta joutuisi hyvään valoon; kun se oli asetettu, otti hän lorgnettinsa, koska, niinkuin tiedetään, maalauskuvaa ei voida käsittää paljaalla silmällä.

Herra Lemmingkin oli taiteenharrastaja ja kiirehti selittämään oman käsityksensä kuvasta:

"Sangen kaunis, hieno työ; toinen käsi olisi voinut olla paremmin piirustettu! Tuo vaalea pohja tekee kasvojen värin melkein tummaksi, Rahl'in koulun on tapana tehdä kasvot tummiksi; se on valokuvan syy, että nenä on leveämpi ja silmät pienemmät kuin olivat, vaan tämä ei estä näkemästä yhtäläisyyksiä. Vai kuinka, herra Andjaldy?"

Herra Andjaldyllä ei ollut mitään mielipiteitä tässä asiassa.

"Minä en ymmärrä arvostella maalauskuvia".

Sitä paremmin Andjaldy ymmärsi eläviä kasvoja. Hänen huomionsa oli kiintynyt Malvinan kasvoihin ja tämän raittiista huulista hän huomasi, ett'ei lorgnetti ainoastaan auta paremmin näkemään, vaan myöskin kätkemään kaksi petollista kyyneltä, jotka nousevat silmiin nähdessään kuvan hänestä, joka kaikkine vikoineen kuitenkin oli hyvä poika, ja joka nuoruuden kukoistuksessa sai niin surkean surman.

Tämän tarkastelun ja äänettömän katselemisen kestäessä astui huoneesen Wienistä tuotettu kamaripalvelija, joka ei vielä tuntenut ketään kaupungissa. Ilman mutkitta huusi hän kohta:

"Jesus, Maria! tuo herra on täällä!"

"Mikä herra?" kysyi Lemming.

"Joka on maalattu tuossa".

"Missä on herra?"

"Ulkona etuhuoneesso. Minä pyysin hänen korttiansa, mutta hän sanoi, että se oli meren vahingoittama; kysyin sitten hänen nimeänsä ja tähän hän vastasi, että minä vaan menisin sisään pyytämään, että hän pääsisi 'emintimänsä' puheille".

Malvina huudahti ja piti tuolin selästä kiinni, jott'ei kaatuisi.

Hetken kuluttua ovi lensi selälleen ja kuolleeksi luultu poika astui sisään.

Täällä ei häntä vastaanotettu niinkuin isän katon alla.

Malvina juoksi ilohuudolla häntä vastaan ja sulki hänet rajusti iloiten sylihinsä. Hän suuteli nuorukaisen päätä, kasvoja, silmiä; itki ja nauroi vuorottain, kallistaen päätänsä hänen olkapäätänsä vasten! Ne eivät olleet sanoja, inhimillisiä ääniä, joita Malvina puhui hänelle; se oli riemulaulua linnun, joka poikasensa löytää.

Herra Lemming, puoliso, ja herra Andjaldy, kirjuri, katselivat toinen toistansa kummastellen. Molemmat näyttivät etsivän syytä, jonka nojalla sopii näin vastaanottaa haaksirikkoa kärsinyttä poikaa.

Elemér salli itseänsä suudella ja syleillä, ja kun se oli päättynyt, purskahti hän nauruun.

"Niin, täällä olen nyt taas, emintimäni!"

"Yhdeksänkymmentä prosenttia", mutisi Lemming itsekseen, silittäen leukaansa. Hänen huulillansa oli melkein kysymys: "kuinka uskalsitte olla kuolematta?"

"Paha, ilkeä poika!" huusi Malvina, pyyhkien pois kyyneleet batisti-nenäliinallaan. "Tuolla tavalta saattaa meidät epätoivoon! Näettekö tämän mustan puvun? Te olette pukeneet minut tähän pukuun. Ja kuinka itkinkään teidän requiem'issä".

"Minunko requiem'issä?"

"Niin juuri teidän; se oli suurenmoinen. Me maksoimme siitä kymmenen tuhatta guldenia".

"Tuhat tulimmaista! Eikö niitä voi saada takaisin pappi-roistoilta?"

"Aina sama narri kuin ennenkin. Te olette pässinpää".

"Me täällä juuri katselimme teidän muotokuvaanne, jonka teidän hyvä isänne on maalauttanut Wienissä. No älkää nyt naurako yhtä mittaa. Teidän isänne on sen minulle lahjoittanut. Herra Andjaldy on juuri sen tuonut".

Elemér huomasi nyt vasta Andjaldyn.

"Ah me tapaamme toisemme jo toisen kerran, kunnon ystävä!"

"Te olette siis jo nähneet herra Elemér'in?" kysyi Lemming, katsoen terävästi Andjaldyyn.

"Me kohtasimme toinen toistamme —"

"Ettekä sanoneet meille mitään?"

"Ei kukaan ole minulta kysellyt".

"No se on omituista! Tämä Andjaldy on peijakkaan hidas ihminen. Kuuletteko armaani!"

Malvina ei kiinnittänyt huomiotansa siihen.

Herra Andjaldy tarttui hattuunsa ja jätti hyvästi.

"Minun täytyy mennä; hyvää yötä!"

Mitään käden suutelemista ei tällä kertaa tapahtunut.

Herra Lemming katseli kelloansa ja huomasi että sen oli aika panna maata, joka äsken oli parantunut sairaudesta.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei saanut olla kuulemassa kaikkia niitä merkillisiä seikkoja, jotka pelasivat herra Elemér'in niin merkillisellä tavalla. Vaan huomenna hän kuulustelee niitä rouvaltansa. Nyt oli tohtoria totteleminen. Lääkärin määräys on pyhä käsky. Hän pyysi sentähden saadakseen toivottaa itsellensä hyvää yötä.

Vaan oikeastaan hän ajatteli itsekseen: "on paljoa viisaampi, että tämä nuori mies on yksinään rouvan kanssa, joka on hänelle äidin sijassa, kuin että olemme kaikki kolme yhdessä. Tämä nuori mies tarvitsee nyt epäilemättä rahoja; matkapassin on hän saanut isältänsä ja jos Lemming jää, niin hänen kukkaronsa kaula varmaankin pitenee. Puhukoon siis rouvan kanssa, minä olen nukkuvinani".

"Te olette siis jo olleet isänne luona?" kysyi Malvina, kun olivat kahden kesken.

"Kävin siellä; hän ajoi kuin ajoikin minut jo ulos".

"Voi teitä huliviliä, nyt olette varmaankin taas käyttäynyt sopimattomasti ja uudestaan ärsyttänyt isäänne".

"Entäs sitten?"

"Mitä olette tehnyt?"

"Olen ollut niin hävytön, ett'en uponnutkaan mereen".

"Mitä nyt taas lörpötätte?"

"Tietysti sulaa panettelemista. Se on parantumaton tauti minussa; minä myönnän sen. Isäni on itse hyvyys ja rakkaus, sen sinä paraiten tiedät, emintimäni. Mutta minä ai'on olla yhtä kovasydäminen ja kiittämätön häntä kohtaan, kuin sinä olit. Minäkin ha'en eroa hänestä".

"Mutta, hyväinen aika, malttakaa toki mieltänne!"

"Enkö minä rukoillut sinua, kun ai'oit erota meistä? Ja enkö tänään myönnä että kuitenkin teit oikein? Jos olisit häntä vihannut, niin sovinto kenties olisi voinut tapahtua, mutta sinä ylenkatsoit häntä, ja se teki asian auttamattomaksi. Minä olen käyvä oikeudessa äidinperinnöstäni. Mutta puhukaamme hauskemmista asioista".

"Hyvä, Elemér, sangen hyvä; mutta ensimmäinen kysymys on: kunnes oikeuden-käynti on päättynyt — ja sitä voi kestää kauan kyllä, sillä isänne on mahtava herra — mistä aiotte elää?"

"Hahahaa' Voinhan ostaa itselleni ruukun ja tulla teidän luo joka päivä, päivällisen jälkeen, saamaan vähän tähteitä".

"Älkää puhuko niin, muuten tukistan teitä. Suuri veitikka kun olette, tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minulla on leipäpalanen, ei teiltä tule puuttumaan puolta siitä. Mutta asua minun luonani ette voi, sillä te olette jo pitkä poika ja maailma voisi ruveta puhumaan asiasta; sitä paitsi on Lemming'in ja Harter'in väli semmoinen, jotta ei olisi viisasta menetellä aivan suorasti häntä kohtaan. Me emme anna teidän nälkää kärsiä, mutta tähän asti olette ollut kavaljeri ja tottunut kuluttamaan ainakin sata guldenia kuukaudessa. Että näytätte renttumaiselta ei käy laatuun. Siis on jotakin keksittävä".

"No, minä arvaan että pian jotakin keksitte".

"Vai minäkö?" huusi Malvina, sydämellisesti nauraen. "Kas kuinka tuo veitikka minun tuntee. Minun pitää hänelle jotakin keksiä. Ajatelkaamme. Mistä kivestä hänelle voitaisiin öljyruukkua tehdä?"

Malvina pani toisen kätensä ruusunvärisen sormenpään huulillensa ja mietti. "No, yksi keino minulla on!" sanoi hän ja hänen etsivä silmänsä kiintyi muotokuvaan. "Tuo muotokuva".

"Tämä muotokuvako?"

"Niin, teidän muotokuvanne".

"Pitääkö minun ottaa se selkääni ja mennä tarjoamaan sitä kaupaksi?"

"Kuva on minun, ymmärrättehän! Minä olen sen tilannut. Se tuli maksamaan kolme sataa guldenia. Ne täytyy sekä Lemming'in että Harter'in maksaa. Minä otan sen hinnan molemmilta, ja siitä tulee sentään jotakin teille. Kuva jää tänne. Aivan luonnollista on siis että Lemmingkin maksaa maalauksesta, joka hänen salonkiansa kaunistaa. 200 guldenia annan teille kohta, enempää ei ole piirongissani. Jos ei Lemming olisi pannut maata, saisi hän maksaa kolmannen sadan. Nämä kaksi sataa riittäkööt siis huomiseksi, s.o. kaksi kuukautta".

Elemér suuteli Malvinan kättä.

"Olenhan sanonut, että sinä olet rakastettavin emintimä maailmassa".

"Kas niin, ei mitään imartelemista, miettikäämme mitä muuta voidaan tehdä. Kuolemanne kautta olette saattaneet meidät hyvin turhiin kustannuksiin. Tiedättekö että me teidän muistoksenne olemme teettäneet suuren graniti-patsaan, joka maksoi 2,400 guldenia?"

"Kauheata! Kuolleethan tuhlaavat rahoja aivan hulluuteen asti".

"Osoitus jälkeenjääneitten surun suuruudesta. Mutta päähäni pistää jotakin. Lemming'illä on monta tuttavaa raha-maailmassa. Ehkä voitaisiin myydä hauta ja patsas jollekin, joka tarvitsee sitä paremmin".

"Hahahaa!" nauroi Elemér. "Tämä kosto non plus ultra kekseliäisyyttä tuhlaajapojalta. Kelvoton nousee kuolleista ainoastaan myymään hautansa ja hautakivensä ja elääksensä vielä vähän aikaa isänmaassansa niin kauan kuin hautakivestä saadut rahat riittävät. Tätä temppua ei kukaan ole tehnyt ennen minua".

Malvina itse nauroi sydämen pohjasta tuhlaajapojan kevytmieliselle puheelle.

"Vähäksi aikaa olette pelastunut; sanokaa nyt kauniisti emintimällenne hyvää yötä ja menkää kotia. Missä teidän kapineenne ovat?"

"Kapineeniko? Atlantic'in majassa kuusi syltä meren pinnan alla".

"Ette siis saaneet mitään pelastetuksi?"

"Ei edes kaulaliinaakaan".

Elemér'illä ei todellakaan ollut mitään kaulaliinaa. Hänen paidankauluksensa oli napitsematta leveillään molemmille puolin.

"Ette siis voi mennä siistiin ravintolaan illallista syömään. Odottakaa":

Malvinalla oli kaulassa ohut musta kaulavaate, hienoilla pitseillä reunustettu. Sen hän riisui kaulastansa ja pani Elemér'in kaulaan.

"Herra maankuleksija, te olette niinkuin puusta pudonnut hirtehinen; nyt näytätte ainakin ihmiseltä. Suudelkaa kättäni ja menkää tiehenne. Minä odotan teitä huomenna päivälliseksi ja silloin saamme jatkaa keskusteluamme teidän asioistanne".

"Tuosta suuresta taakasta, joka on pudonnut sydämeltäni".

Elemér suuteli hellästi Malvinan kättä ja meni.

Ovessa Malvina huusi hänen jälkeensä:

"Tulkaa takaisin, niin saatte vielä jotakin".

Hän tuli ja sai suutelon poskelleen. Malvina juoksi sitten sisään makuuhuoneesensa.

Mutta junkkeri Elemér juoksi täyttä laukkaa rappusia alas ja suoraan ulos kadulle niin pian kuin nuori ihminen voipi, jolla ei pitkään aikaan ole ollut äyriäkään ja jonka taskussa 200 guldenia nyt polttaa.

Asunnon hankkimista hän kaikkein vähimmin ajatteli. Hän seisatti ensimmäisen ajurin, minkä vaan löysi, ja käski tämän ajaa niinkuin hengen kaupalla. Lupaus juomarahasta lisäsi vieläkin vauhtia.

Elemér tuli asemahuoneelle oikeaan aikaan.

Hän lunasti kohta pääsylipun ja hän hyppäsi junaan kun kolmas kerta soitettiin. Minnekä nyt? Hänellä oli vaan yksi ajatus.

Olikohan kukkia kasvanut niistä siemenistä, jotka hän oli etelästä lähettänyt?

"Kuinka vuokraajain käy Nadasch-arolla?" oli hänen ainoa kysymyksensä ollut Andjaldylle, joka oli toimittanut hänen kirjeensä perille.

"He elävät suuressa kurjuudessa".

Tämä sana karkoitti kaikki muut ajatukset hänen mielestään.

Matkarahoja oli hänellä juuri sen verran että sai ajurin ja rautatiematkan maksetuksi. Noita kahta sataa ei saatu koskea. Hän tyydyttää sentähden ruokahaluansa ainoastaan pienellä vehnäleivällä. Kentiesi heillä ei ole sitäkään.

Rautatie-vaunuissa uni hänet valloitti; hän heräsi vasta jokseenkin myöhään aamulla konduktörin huutaessa hänen korvaansa sen aseman nimen, jossa hänen oli pois astuminen. Se oli eräässä pikkukaupungissa Unkarin aromaalla.

Elemér katsoi kohta ympärilleen, hakien kyytimiestä.

Asemahuoneella seisoi ainoastaan yhdet rattaat, joidenka omistajan kanssa hän pian sopi. Ajuri pyysi vähän ja lupasi vielä vähemmän. Hän lupasi ajaa lähimpään kylään, armollinen herra saisi sitten pitää huolta siitä, kuinka sieltä pääsisi.

Vaunuissa oli ainoastaan lauta istuimeksi.

"Kuules, toveri, eikö sopisi panna vähän olkia vaunuihin?" kysyi Elemér.

"Olkiako?" kertoi ajomies, "niitä me söisimme, jos vaan olisi".

Elemér ei tätä vastausta ymmärtänyt. Hän tuli kaukomailta, minne huuto isänmaan hädästä ei ollut kuulunut.

Selittääksensä asiaa näytti ajuri hevosen pääkopsan. Siinä oli hienoksi hakatuita poppeli-vesoja.

"Tässä on kauroja".

Eväspussistaan otti mies kiilan-muotoisen kummallisen esineen, saman-värisen kuin maa.

"Tämä on leipää".

"Mistä se on leivottu?"

"Hienonnetuista ja liisillä sekoitetuista mais-oljista".

Elemér rupesi nyt katsomaan ympärillensä. Vasta nyt hän huomasi mikä erämaa hänen eteensä levisi.

Se seutu, jonka kautta hän eilen matkusti, oli vielä paratisin kuvana. Tonavan toisella puolella oli vielä vihannuutta ja peltoja, riihissä puitiin, vaan täällä oli kaikki autiota, paljasta ja tyhjää.

Hevoset olivat kurjia ja jaksoivat tuskin liikkua. Edistyminen oli niin muodoin sangen surkeata, vaikka ajomies ahkerasti piiskaa heilutti. Toinen kummallinen seikka esti kulkua. Karjalaumoja ajettiin tomuista tietä myöten ajajia vastaan niin paljon että Elemér'in kiusaksi täytyi seisahtua; sillä eläimet eivät väistyneet pois tieltä, ei silloinkaan kun väliaika tunkesi ruumiisen.

"Onko täällä markkinat?" kysyi Elemér.

"Ei suinkaan, armollinen herra, ajavat vaan karjoja talveksi Tonavan toiselle puolelle. Täällä ei enää ole oljenkorttakaan, jota voisivat syödä".

Elemér käsitti nyt tuon surkean ammonnan, jolla nuo tuhannet laihat elukat ilmaa täyttivät.

Jaksaisivatko todellakin kulkea Tonavan toiselle puolelle?

Ihmiset, kohdatessaan toinen toistansa tiellä, eivät enää tervehtineet. Se oli voitettu joukko, joka teki pyhiinvaellusta.

Siellä täällä oli kaatunut elukka tiellä. Se jäi sinne.

"Eikö voisi käyttää lihaa?" kysyi Elemér.

"Miksikä liha kelpaa kun ei ole suoloja?"

"Eikö ole suoloja?" sanoi hämmästynyt Elemér.

"Ei ole".

Tie oli jotensakin pitkä. Väsyneet hevoiskaakit kulkivat suurella vaivalla.

Jo kaukaa näkyi sen kylän kirkon torni, johonka oli lähdettävä. Vaan oli ikäänkuin se itse olisi ollut mutkalla, eikä tahtonut lähemmäksi tulla. Oli jotensakin myöhäistä, kun saapuivat tien varrella olevaan ravintolaan, jonka edustalle ajuri pysähtyi, antaakseen hevostensa levätä.

Nyt eivät enää olleet kaukana periltä. Elemér maksoi ajurin eikä malttanut odottaa hevosten tointumista, vaan jatkoi matkaa kylään päin jalkasin. Sinne tultuansa hän kysyi kylänvoutia. Tälle hän ilmoitti olevansa matkalla Nadasch-arolle ja tahtoi hevosta rehellistä rahapalkkiota vastaan.

Kylänvouti oli huonolla tuulella. "Vaikka tukatin maksaisitte, ette täältä voi saada hevosia".

"Miksi ei?"

"Siksi ett'ei niitä ole".

"Minne ne ovat lähteneet?"

"Me olemme tänään tappaneet ne kaikki".

"Miksi sen teitte?"

"Päästäksemme näkemästä niiden tuskia. Kolmekymmentä viikkoa olemme turhaan odottaneet saavamme nähdä ruohon kortta maassa".

Elemér alensi vaatimuksiansa yhä enemmin.

"Onko täällä mitään ravintolaa, jossa voisi saada pikarillisen vettä ja leipäpalasen?"

"Jos meillä olisi vettä ja leipää, niin olisimmekin suuria herroja. Täällä ei asu mitään ylimyksiä".

"Sitä, jolla on leipää, pidetään siis ylimyksenä?"

Elemér'iä ravistutti vilu, vaikka aurinko paahtoi palavasti.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajista Nadasch-arolla, kuinka heidän käy?"

"Nyt ei kukaan tiedä uutisia naapureistaan, ei kukaan käy kylässä. Ehkä te aiotte lähteä sinne?"

"Ai'on. Onko pitkä matka?"

"Ainakin kolmen tunnin matka. Menkää vaan oikealle, itään päin; ette voi eksyä tieltä; korkea savutorvi osoittaa kaukaa missä Nadasch-aron polttimo on. Luulen sen seisovan, niinkuin kaikki muutkin polttimot, kun ei ole mitään poltettavaa".

"No, voitteko antaa minulle edes keppiä matkatoveriksi?"

"Siinä voin teitä palvella; kerjäläissauvoja täällä vielä löytyy".

Elemér rupesi kulkemaan autiota seutua myöten, joka kaikkialla oli kamalan näköinen.

Oli vallan hämärä kun hän saapui taloon. Portti näytti jo olevan suljettu. Hän huusi pihalle päin, että tultaisiin avaamaan; kun ei kukaan tullut, avasi hän itse portin ja meni pihalle.

Ei mikään koiranhaukunta häntä vastaan-ottanut, ja se häntä kummastutti. Mutta vielä kummempi hänestä oli että kyökin ovi oli suljettu. Eivät suinkaan vielä olleet levolle menneet?

Tarkemmin ympärillensä katseltuaan, havaitsi hän ett'ei mitään jälkiä näkynyt portaitten hienossa tomussa. Täällä ei siis asunut ketään.

Hän katsoi ikkunoista sisään; ei missään kynttilän valoa näkynyt. Hän meni työväen asunnoille; nämäkin olivat suljetut. Hän kävi tallissa ja läävässä; kaikki tyhjinä.

Koko talo, koko talo tyhjänä; ei oljen-korttakaan näkynyt. Ladolla oli olkikatto; tämä oli puoleksi revitty. Silppukone ja oljen tähteet osoittivat mihin tarpeesen katto oli tullut käytetyksi.

Hän meni alas puutarhaan. Puissa ei ollut lehtiä eikä hedelmiä. Viisikymmen-vuotiset hedelmäpuut oli kuivuus halaissut latvasta juureen asti ja tarhamaa oli täynnä halkeemia ja loukkoja, niin kuin hyytynyt laava-virta.

Hän tuli pieneen, paju-oksilla aidattuun tarhaan; siellä löysi hän etsimänsä.

Siellä olivat nuo etelän kukkaset, joiden siemenet olivat tulleet kaukomailta. Hän tunsi ne. Siinä ne ovat.

Kuihtuneet olivat, tomuksi poltetut, kuolon seppeleeksi muuttuneet.

Mutta niitä oli kuitenkin ollut; ovat kasvaneet ja kukoistaneet hellän käden hoitamina.

Missä hän on, joka niitä on hoitanut? Mihin koko perhe on joutunut? Ei kukaan voi hänelle tietoa antaa. Ei ole elävää olentoa, joka voisi kaikunakaan vastata hänen kysyvään ääneensä; ei kuulu linnun liverrystä eikä mehiläisten surinaa. Kukat yksistänsä puhuivat.

Pienen puutarhan keskikohdalla on hiekkakumpu, joka ennen oli ollut turvepenkkinä, mutta nyt oli ihan paljas. Siihen nuorukainen istuutuu ja rupeaa puhumaan kukkasille, noille kuihtuneille kukkasille. Kaikki on äänetöntä, autiota hänen ympärillänsä.

Tämä nuorukainen, joka nauroi kun hän karkoitettiin isän kodista ja teki pilkkaa omasta hautauksestansa, rupesi nyt pää kuihtuneelle turvepenkereelle kallistuneena, kenenkään näkemättä ja kuulematta, katkerasti itkemään.

Tällä vuotehella kului yö. Siinä hän uneksi valveilla yön pitkät hiljaiset tunnit, yksinänsä tässä suuressa avarassa haudassa, jonka pohjana oli koko maa ja seininä neljä ilmansuuntaa. Aamu tuli, hän valvoi vielä. Silloin taittoi hän yhden noista kuihtuneista kukkasista, jotka olivat hänelle niin tutut ja jotka olivat niin eroavia Unkarin kukista. Sen hän pani lompakkoonsa ja meni samaa tietä mitä tullut oli.

Tuo nuori herra sai mennä jalkasin rautatielle asti, vaikk'ei ollut tottunut semmoisiin marsseihin. Hän ei voinut saada vaunuja mistään hinnasta, vaan sai kulkea jalkapatikkaa niinkuin muutkin köyhät raukat.

Matkalla maistoi hän maisin-oljista tehtyä leipää; muuta ei ollut saatavissa, eikä hän ollut syönyt mitään 36 tunnin kuluessa. Tästä leivästä oppi hän paljon muutakin, jota ei ollut ennen tietänyt.

Rautatien asemalle tuli hän keski-yöllä, jotta juuri ennätti astua junaan. Siinä olisi hän levännyt, jos olisi saanut aromaan autiokuvaa mielestänsä poistetuksi. Yön pimeydessäkin näki hän yhä vaan tuota mustaa aromaisemaa, joka olisi ollut paratisi, ellei taivaan kirous olisi sitä polttanut.

Hän ajatteli: tuon maiseman kaltainen minun sieluni on.

* * * * *

Kaksi päivää Elemér oli meno- ja tulo-matkalla. Myöhään iltapäivällä hän taas oli Pesth'issä.

Hän riensi heti Lemming'ille; jo eilen päivällisellä hänen olisi pitänyt olla siellä. Hän pudisti tomun vaatteistansa, ett'ei huomattaisi mitään tuosta kummallisesta jalkapatikasta. Hänen jalkansa olivatkin niin väsyneet, että tuskin jaksoivat toinen toistansa seurata.

Kamaripalvelija, joka oli ilmoittava hänen tulonsa, sanoi hänelle edeltäkäsin: että herrasväki juuri oli menossa sirkukseen. Pyydettyänsä saada puhua muutaman sanan, pääsi hän kuitenkin sisään.

Malvina oli täydessä teateripuvussa ja herra Lemming veti juuri glacé-hansikkaat käsiinsä.

Levottomalla mielellä vastaan-otti hän tuon nuoren herran.

"Kylläpä te tulitte kauniisti!"

"Minä satuin hiukan viipymään".

"Hiukan, sanotte. Jos olisimme eilen odottaneet teitä päivälliselle, niin ruoka olisi tullut jotensakin kylmäksi. Missä olette te oleskelleet?"

"Saat kysyä, minä en kuitenkaan sitä tunnusta".

"Olette kaiketi olleet juomatoverien seurassa paikoissa, joita ei sovi mainita siistille ihmisille. Näen silmistänne, ett'ette ole nukkuneet ollenkaan. Näytätte siltä kuin olisitte korttia lyöneet ja olleet juomatiellä kaksi päivää ja kaksi yötä; tuosta yöllisestä ilosta nyt tuskin jaloillanne pysytte, näyttää siltä kuin olisitte tanssineet kaksi yötä".

"Toru vahvasti, rakas emintimäni, minä ansaitsen kaikki moitteesi. Kaikki mitä huonoa sinä voit ajatella ei ole niin huonoa kuin se, mitä minä olen tehnyt. Olen kelvoton, kunnoton raukka, tiedäthän sen".

"Se on paha kyllä teille. Minä ponnistan voimiani teidän hyväksenne ja te ette huoli minusta edes sen verran, että annatte minun tietää missä oleskelette. Panen vetoa siitä, että jo olette tuhlanneet rahanne kaikki".

"Oi kuinka verrattoman hyvin te minua tunnette".

"Menkää nyt, minä suutun teihin. En huoli teistä enää tänään. Hankkikaa itsellenne asunto ja nukkukaa tarpeeksi. Minä olen todellakin suutuksissani".

Herra Lemming katsoi nyt sopivaksi säestää julmistunutta puolisoansa ja kääntyi hänkin Elemér'iä vastaan.

"Jaha, mon cher, tämä ei kelpaa ajan pitkään. Te ette ymmärrä sitä tilaa, johon olette itsenne saattaneet. Te väärinkäytätte heikkouttamme sentähden että liiaksi teitä hyväilemme. Te vietätte huonoa elämää, mon cher, muiden kustannuksella alinomaa eläen, olette kevytmielinen muiden kustannuksella ja pilkkaatte sitten omaa häpeäänne — niin ei siveä ihminen tee".

Elemér punastui ankarasti, vaan hän ei sanallakaan vastustanut, pusersi vaan huulensa yhteen ja loi silmänsä maahan. Torukoot!

Vaan Lemmingin lausuessa tuon loppulauseen ja kun hän oikein oli vauhtiin pääsemäisillään saarnassansa, tuuppasi Malvina häntä hiljaa kylkeen, mennen hänen ja Elemér'in väliin, ja katkaisi hänen puheensa.

"Hyvä Lemming, ei kukaan ole käskenyt sinua sekauntumaan tähän asiaan. Elemér on kyllä kevytmielinen, mutta mitään huonoa ei hän ole tehnyt; sitä ei kukaan sanoko minun kuullen. Jos hän on tuhlannut, niin on hän omia rahojansa tuhlannut, ja mitä hänen edestänsä on maksettu, se on otettu hänen omaisuudestansa. Ja nyt hän kadottaa senkin, mitä ymmärtäväisemmät hänen omaisuudestansa heittävät ulos ikkunasta. Älä ollenkaan häntä moiti. Minä voin sitä tehdä, sillä minä tarkoitan hänen parastansa. Mutta te muut saatte olla sekauntumatta tähän. Tämä asia on aivan meidän kesken".

Malvina napitsi kauniin valkoisen hansikkaansa ja kääntyi Elemér'in puoleen.

"Te herra tuhlaaja-poika, minä annan teille tiedoksi että olemme myyneet hautapaikkanne l,000:stä guldenista. 10:ksi kuukaudeksi olette siis turvattu; mukautukaa siihen. Sill'aikaa ehkä jotakin keksitään. Oletteko tyytyväinen minuun?"

Elemér nyykäytti päätään.

"Hän ei kiitäkään!" mörisi Lemming itsekseen, tarjoten Malvinalle käsivartta.

Elemér hiipi hitaasti ja hiljaa heidän jäljissään.

Ennenkuin Malvina astui vaunuihin, jotka olivat portilla, katsoi hän vielä kerran taakseen ja, antaen tuolle kevytmielisellä nuorukaiselle kättä, sanoi hän:

"Kas niin, nyt en ole suuttunut enään".

12 Luku.

Katkeraa leipää.

Mutta mihin aro-talon asukkaat ovat joutuneet?

Tuon kovan koetuksen jälkeen, joka oli kohdannut Bilágoschin perhettä, oli ensimmäisenä ja tärkeinnä toimena se, että sairas perheen-isä oli vietävä Pesth'iin ja kysyttävä lääkärein neuvoa hänen suhteensa.

Eihän varmaan tietty oliko hän halvautunut vaiko mielettömäksi käynyt. Kysymys oli vaan kuka häntä saattaisi ja kuka kotiin jäisi.

Rouva Bilágoschi oli itse niin hermoton, että näytti mahdottomalta lähettää hänet yksinänsä hänen tylsämielisen puolisonsa kanssa matkalle. Eikä myöskään käynyt jättäminen sairasta yksistään Ilonkan hoitoon; vaan jos molemmat häntä seuraisivat, kuka silloin hoitaisi toista onnetonta perheessä, tuota kuuromykkää lasta?

Tästä oltiin hyvin huolissaan. Sen Böschke kuuli ja hänellä oli kohta neuvo käsillä.

"Lähtekää molemmat Pesth'iin sairaan herran kanssa. Pientä kuuromykkää minä kyllä hoidan. Uskokaa koko talo minulle. Ei höyhensulkakaan ole katoova teidän poissa ollessanne".

Tähän ei ollut mitään sanomista; talo ja lapsi oli jätettävät Böschken huostaan.

He hiipivät pois tuon pienen raukan luota aamulla kun hän vielä nukkui. He eivät häntä herättäneet jäähyväissuutelolla, ett'ei hän itkisi heidän lähdöstänsä. Böschke vannoi kaiken pyhän kautta suojellakseen pienokaista yöt päivät.

Sairaan tähden oli heillä monta vastusta tiellä.

Hän ei tahtonut liikahtaa paikasta, mihin kerran oli istuutunut. Hän ei syönyt jos ei häntä suorastaan ruokittu; hän oli kuin pieni lapsi, joka ei vielä osaa käyttää jäseniänsä.

Pääkaupungissa neuvoteltiin taitavimpien lääkärien kanssa. Nämä antoivat sangen vähän lohdutusta. Tämä tauti on pitkällinen, sanottiin, ainoastaan kuolema sen lopettaa. Paras neuvo, mitä he taisivat antaa, oli se, että lähdettäisiin takaisin maalle sairaan kanssa viheriöivän luonnon helmaan! —

Siellä hän oli käynyt mielettömäksi.

Vaan ei löydy rohtoja tätä tautia vastaan pääkaupungin seitsemässä aptekissa.

Eräänä aamupäivänä, kun lääkäriä odotettiin, näki Ilonka alhaalla kadulla erään talonpoikais-naisen pienen pojan kanssa. Nainen kantoi suurta vaatemyttyä selässään.

"Katso äiti", sanoi Ilonka, "jos en tietäisi että Böschke ja pikku veli ovat siellä kotona, niin sanoisin: katso tuossa he ovat".

"Kuinka sinä niin arvelet", sanoi rouva Bilágoschi, "eiväthän nuo ole heidän näköisiä".

Talonpoikaisnainen seisahtui ulkopuolelle sitä ravintolaa, jossa Bilágoschi asui, ja teki kysymyksiä. Muutama hetki sen jälkeen aukeni ovi ja he astuivat sisään.

Nyt he kohta tunnettiin. Päivettyneitä, pölyisiä kiireestä kantapäähän olivat molemmat, sekä Böschke että tuo kuuromykkä lapsi.

"Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut?" huusi rouva sill'aikaa kuin Ilonka riensi syliinsä sulkemaan pienen veljensä. Lapsi vaipui uupuneena ja itkien hänen syliinsä.

"Mitäkö on tapahtunut, mitäkö on hätänä?" kertoi Böschke laskien suuren myttynsä lähimmälle pöydälle, niinkuin se olisi ollut sopivin paikka. "No kyllä minä kerron kaikki järjestyksessä niinkuin se tapahtui. Mutta jos saan luvan, niin nyt käyn istumaan, sillä me olemme kävelleet tänne ja minä olen kantanut pikku herraa käsivarrellani kun hän oli väsynyt".

Näin sanoen kävi hän istumaan ja, vedettyänsä jalkaan kengät, joita hän tähän asti oli kädessään pitänyt, jaksoi hän ruveta kertomaan asiat alusta asti.

"Niin, neljä päivää armollisen herrasväen lähdettyä tulee vaunut ajaen sekä vaunuissa punatukkainen viskaali ja laamauni. Paitsi niitä kirjuri ja heitukka, Päästyänsä sisään nämä herrat eivät tehneet mitään kysymyksiä eivätkä odottaneet semmoisia, käskivät vaan kirjurin istumaan. Tämä rupesi kirjoittamaan montako peiliä huoneessa oli, montako tuolia, montako piironkia! 'Hm', ajattelin minä, 'mitähän tästä tullee?' Sitten kysyivät minulta oliko minulla piirongin avaimet. Minä myönsin, sillä minkätähden valehtelisin? Sitten piti minun jättää ne heille, sanoivat, mutta minä vastasin: enpä anna, en itse perkeleellekään! No se oli yhdentekevää. He sytyttivät kynttilää, ottivat esille lakkaa ja rupesivat lakkaamaan pieniä papereja lukonläpien eteen. 'Kuulkaa herrat, tuota en suvaitse, että tuolla lailla lakkaatte huonekalujamme. Täällä on kaikki uskottu minun huostaani, enkä minä salli mitään koskettaman isännän poissa ollessa'. Nain sanoin minä. Silloin huusi punatukkanen viskaali: 'miksi ei hän ole kotona? Juuri sentähden kirjoitamme kapineet, että hän on karannut perheensä kanssa'."

"Karannut!" huudahti rouva Bilágoschi ja peitti häpeästä hehkuvat kasvonsa. "Mekö olisimme karanneet!"

"No, no, älkää olko millännekään; minä hankin teille paikalla hyvitystä. 'Jos te rohkenette sanoa että isäntäni on karannut, niin saatte itse karata tavallista pikemmin, sama se, josko oven tai ikkunan kautta!' Punatukka käski minun olla vaiti, muuten saisin korvapuustin. 'Koettakaa vaan', sanoin minä, 'mutta samassa te, hyvä herra, menetätte puolet punasesta parrastanne'. Toinen herra kuiskasi hänelle jotakin latinaksi, arvattavasti häntä rauhoittaaksensa. Hän kääntyi sitten minun puoleeni, luullen minua niin tyhmäksi, että uskoisin kaikki mitä hän sanoi. 'Kuules, sisar, tilan-omistaja tahtoo vuokraa talostansa ja me olemme tänne lähetetyt ottamaan takavarikkoon irtaimen omaisuuden. Me emme vie täältä mitään, me kirjoitamme vaan luettelon kaikesta, ett'ei kukaan muu sitä tekisi. Sentähden on parasta, että sinä annat avaimet, muuten minun täytyy avata lukot väkivallalla'. Noin hän saarnasi kunnes sai minut avaamaan lukon toisen perästä. Sitten vetivät esille kaikki mitä löytyi, vaippoja, hameita, pöytäliinoja, serviettejä, ja kirjuri pani kirjaan jok'ainoan kapineen. Minä katselin. Mutta kun kajosivat neidin vaatteisin, sanoin minä heille: 'älkää koskeko sitä, se on neidin'. He nauroivat minulle ja rupesivat niitäkin esille repimään, niinkuin kaikkea muutakin. Se oli synti ja häpeä! Veri nousi kasvoihini nähdessäni ett'ei tuommoiset vieraat herrat hävenneet nyppiä esille siveän neitosen valkoisia liinavaatteita ja lukea niitä kappaleittain. Mutta kun tarttuivat kauniisin kudottuihin kauluksiin, niin en voinut enää malttaa mieltäni. 'Mutta kuulkaa, hyvät herrat, tuota ette ota luetteloon muun joukkoon. Neiti on ne omakätisesti kutonut; hän ei käytä muita koristuksia kuin näitä hienoja kutimia, suurin hävyttömyys olisi näitä ryöstää kun eivät ole isännän, vaan neidin'. Kirjuri käski minun olla 'haukkumatta'. Se oli törkeätä, mutta minä rauhoituin enkä tokaissut mitään törkeätä vastaukseksi, en sanaakaan, otin vaan läkkitolpon ja kaasin sen sisällyksen sille paperille, johon hän kirjoitti, ja maalailin sitä sitten kämmeneltäni. Nyt yritti hän lyömään minua, mutta minä hieroin hänen naamaansakin samalla kämmenellä, jott'ei erittäin kauniilta näyttänyt".

"Mutta teithän sinä suuren tyhmyyden", sanoi Ilonka kummastellen.

"Niin itselleni kyllä, vaan vähätpä siitä! Nyt tulee paras juttu. Lakimies joutui raivoon ja huusi pandurillensa, että toisi käsipuut minua varten ja vangitsisi minut. Mutta minä en ollut ikävissäni tästä, vaan huusin ulos ikkunasta: 'Marcz, Pischta, Fautschi, tulkaa sisään seipäillä ja kirveiltä varustettuina. On ryövärejä talossa! Apua, apua!' Teidän olisi pitänyt nähdä kuinka nyt lähteä tassuttivat ulos takaoven kautta. Pelästyksissään panduri jätti kivärinsäkin minun käsihini, kun minä vetäisin hänen kaulaliinansa hieman kireemmälle kuin häntä miellytti. Joka ensimmäiseksi vaunuihin pääsi, hän oli onnellinen. He hävisivät tietämättömiin ikäänkuin ei heitä olisi ollutkaan. Kun yksin jäimme, rupesimme pelkäämään että kuitenkin olimme tehneet jotakin hullunkurista. Arvattavasti nuo herrat palajaisivat voimakkaampina meidät rautoihin panemaan ja viemään meidät pois. Vaan minä en voi siihen mitään, että sydäntäni särki kun panivat luetteloon neiti Ilonkan koruommellut paidat".

Tuo hyvä sielu ei voinut olla kyyneleitä vuodattamatta näitä sanoja lausuessaan.

"Ja sitten? Mitä sitten tapahtui?" kysyi rouva.

Böschke pyyhki hihallaan silmiänsä ja rupesi taas reippaasti kertomaan.

"Me ymmärsimme ett'ei siellä enää voitu mitään tehdä. Kaikki kalut ottaa tilan-omistaja maksamattoman talonvuokran edestä, eivätkä ne enää ole meidän isäntämme omia; joka ottaa ne haltuunsa, hän kyllä niistä huolta pitää. — Maailma on suuri, jokainen saa hakea siinä soppensa. Me emme jääneet taloon yöksi, minä otin ensimmäisen lakanan, mikä käsiini sattui, sain tämän mytyn kokoon, heitin sen selkääni, otin pojan käsivarrelleni ja menin ulos avaraan maailmaan, ja nyt me olemme täällä".

"Onneton", huusi Ilonka säikähtyneenä. "Etkö tiedä että tämä on varkaus? Sinä olet varastanut meille, mitä on takavarikkoon otettu".

"Älkää olko millännekään, neitiseni, minä tunnen tuota paremmin. Kolmen herrasväen luona, joita olen palvellut, on ryöstö tapahtunut, ja he ovat talosta pois joutuneet, sen jälkeen kuin minä arolle tulin, sillä siellä on mahdotoin toimeen tulla. Silloin olen nähnyt ett'ei saa koskea herran eikä rouvan eikä talonväen vaatteita. Sitä laki ei salli, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin parahin lakimies. Sentähden maalasin tuon ahneen kirjurin kasvot, koska hän otti mitä ei hänelle kuulunut. Olkaa hyvä ja olkaa huoleti minun puolestani; Böschke kyllä vastaa tyhmyyksiin. Minä otin ainoastaan mitä eivät saa ryöstää isännältäni, ja sitten tämän rakkaan pienen aarteen".

Näin sanoen meni hän pienen mykän pojan luo, joka uupuneena oli vaipunut äitinsä syliin, ja polvistuen pojan eteen suuteli hän suutelemistansa hänen käsiänsä, kysyen oliko hän pahasti väsynyt. Ja kuitenkin oli Böschke käsivarrellansa kantanut häntä tänne.

Rouva Bilágoschin suru ilmauntui nyt haikealla tavalla. Hän painoi mykkää lasta sydäntänsä vasten ja itkeä nyyhkytti.

"Me olemme kerjäläisiä, lapseni, kerjäläisiä, kodistamme karkoitetut!"

Tuo rouva parka ei voinut enää hillitä murhettansa. Ilonka ei itkenyt äidin kanssa. Hän pusersi huulensa yhteen, tarkasti ainoastaan ympärillä olevia, ikäänkuin laivan perämies myrskyssä.

Sill'aikaa kuin rouva Bilágoschi itkeä nyyhkytti, istui perheen-isä nojatuolissa eikä näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän mitään siitä, mitä tapahtui ja puhuttiin. Taikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki ja oli tuskissaan siitä, vaan hänen sielunsa ei hallinnut hermoja eikä voinut ilmoittaa mitä tunsi. Tylsästi tuijotti hän eteensä ilmaan.

Ilonka viittasi palvelijalle, että hän tahtoi olla yksinänsä. Böschke ymmärsi viittauksen.

"Minä en mene ulos, neiti, tahdon jäädä luoksenne kurjuuteen. Sanokaa minusta mitä tahdotte. Ehkä minäkin voin antaa jonkun hyvän neuvon. Ette saa lähettää minua pois, antakaa minunkin kuulua teihin".

Ilonka nyykäytti äänetönnä päätänsä, pusertaen uskollisen palvelijan karheaa kättä, ja meni sitten äitinsä luo ja pyyhki pois hänen kyyneleensä.

"Älä itke, äiti, vaan rauhoitu! Emme saa joutua epätoivoon. Katsele isää ja tätä pientä mykkää lasta. Jumala on uskonut ne meille, meidän täytyy pitää huolta heistä, jotka eivät voi itsestään huolta pitää. Mutta voidaksemme sitä tehdä, täytyy meidän olla voimakkaat".

"Olemmehan hukassa! Koko omaisuutemme on hukassa, kaikki toiveemme ovat rauenneet. Jumala on ryöstänyt meiltä kaikki".

"Älä sano niin, äiti. Juuri mitä Jumala on meille antanut, on meillä vielä jälellä".

"Mitä?"

"Voima ja halu rehelliseen työhön".

"Mitä tarkoitat?"

"Juuri sitä minäkin ai'on sanoa!" keskeytti Böschke; "neiti osaa tehdä hienoa kutoma- ja neulomis-työtä ja siitä kaiketi maksetaan hyvästi tässä rikkaassa kaupungissa. Minä voin ruveta pesijäksi. Jäätä myöten kulkekaamme".

"Tiedänpä parempaakin ja tuottavampaa tointa!" sanoi Ilonka, hiipien lempeästi äidin luo. "Monta vuotta olen saanut opetusta kaikenlaisissa aineissa. Osaan Ranskan ja Englannin kielet. Tässä suuressa kaupungissa moni elää kieli-opetuksesta. Se opettaja, joka minua opetti, ansaitsi jotensakin paljon, jotta tuli toimeen perheineen".

"Hän ei ollut nainen", änkytti äiti.

"Mutta luulenpa että naiset ja pienet lapset mieluummin oppivat nais-opettajalta".

"Itsehän vielä olet lapsi; tuskin seitsemännellätoista".

"Mutta minä osaan kieli-oppini niin perin pohjin, että voin toisiakin opettaa".

Rouva Bilágoschi pudisti epäillen päätänsä.

"Sinä et tiedä mitä on käydä yksinään vieraissa taloissa äitisi seuratta".

Sitä Ilonka ei todellakaan tietänyt, hän vaan hymyili sitä ajatellessaan. Ei vienoinkaan puna noussut hänen puhtaille poskillensa.

"Se on ikävää, mutta siihen täytyy tottua".

Rouva Bilágoschi tarttui tyttärensä käteen ikäänkuin peläten häntä kadottavansa.

"Lapsi — mieti kumminkin; sinä et arvaakaan kaikkia niitä vaaroja ja kiusauksia, jotka kohtaavat nuorta tyttöä, joka yksinänsä kulkee maailmassa! Ken on sinua suojaava?"

"Minä itse!"

Mahtava on todellakin se, joka maailman kysymyksiin voi vastata: "minä itse". Minulla ei ole kukaan takanani eikä edessäni turvana: suojelen itseäni.

Rouva Bilágoschi ei voinut sanoin enää tytärtänsä vastustaa. Hän kietoi vaan Ilonkan kädet kaulansa ympäri, antoi pienen pojan halailla Ilonkaa ja kuiskasi kyynel-sumuisella äänellä:

"Tee siis meidän kanssamme mitä tahdot! Ota isäsi, äitisi ja veliraukkasi kohtalot huostaasi, ja Jumala sinua auttakoon, armas rakas tyttäreni".

Ilonka innokkaasti suuteli äitinsä kättä, iloisena kuin se, joka on saanut kalliin perinnön anteliaasta kädestä; sitten meni hän isän luo ikäänkuin pyytääkseen hänen suostumustansa, niinkuin ennenkin; hän kallistui yli isän olkapään, suuteli kivikylmää otsaa ja katseli tarkastaen elävän kuolleen kasvoja. Silloin oli hänestä niinkuin nuo liikkumattomat silmät hetkeksi olisivat lempeiltä näyttäneet ja palaavan sielun huomio olisi kiintynyt hänen muotoonsa. Huuliltansa kuului pari kertaa äänet:

"To to to, ta ta ta".

Siinä kaikki mitä hän sanoi.

* * * * *

Ilonka ilmoitti vielä samana päivänä sanomissa, että eräs nuori tyttö halusi opettaa Ranskan ja Englannin kieliä naisille ja nuorille tytöille.

Seuraavana päivänä hän kutsuttiin erääsen mahtavaan taloon Pesth'issä ja palasi sillä iloisella uutisella, että ensimmäinen oppilaansa oli eräs rakastettava nainen, joka yhdestä opetustunnista päivässä maksaa hänelle kolmekymmentä guldenia kuukaudessa.

"Siis emme enää ole kerjäläisiä!"

Tosi on että 30 guldenin suuruinen kuukaustulo mannermaan kalliimmassa kaupungissa, Pesth'issä, juuri on niin suuri, että asianomainen henkilö voi sanoa ett'ei hän ole kerjäläinen, s.o. hänen ei tarvitse seisoa katukulmissa almuja anomassa ohitse kulkevilta; mutta kotona neljän seinän sisällä voi hän oppia tuntemaan köyhyyden kurjuutta yhtä likeltä kuin kurjin kerjäläinen. Ja kun näillä kolmellakymmenellä guldenilla on elätettävä isä, äiti ja veli, jotka kaikki ovat kykenemättömät pitämään itsestänsä huolta, kun osa tulosta on menevä aptekiin sekä lääkärille ja puku kuitenkin pitää olla siisti, niin jokainen käsittänee mitä sen on kestäminen, joka ansaitsee nämä kolmekymmentä guldenia.

Ilonka kertoi äidilleen että ensimmäinen oppilaansa oli rikas porvaris-nainen. Hän odotti kauan että äiti kysyisi tämän rouvan nimeä, mutta sitä ei hän tehnyt. Ei Ilonkallakaan ollut kiirettä tätä nimeä mainitsemaan, ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? Rouva Bilágoschi ei tuntenut ketään ihmistä Pesth'issä, hänestä oli ihan yhtä oliko naisen nimi tämä tai tuo. Hän oli vaan mielissään siitä, että oli se porvarillinen perhe, johon tyttärensä joutui. Hän arveli tätä perhettä semmoiseksi, johon maailman houkutukset eivät vielä ole tunkeuneet.

Sekin oli hänelle mieleen, että rouva tahtoi saada tuntinsa k:lo 7 aamusin. Joka nousee aikasin, sillä on paljon työtä, ja se rouva, jolla on paljon työtä, on kelpo talonemäntä. Siis perheen elämä lienee hyvä.

Vaan tämä ei ollut syynä tuohon aikaiseen opetustuntiin; syynä oli se, että tuo rikas nainen lähti ratsastamaan jo k:lo 5 aamulla ja arveli että kielitunti oli sopiva ajanvietto palaamisen ja uudestaan pukeumisen välillä. Siten oli koko muu päivä vapaana. Ilonkalle tämä järjestys myös oli sangen mukava, hän kun sai olla päivällä kotona kutomassa ja ompelemassa, joka ainakin tuotti hänelle pari guldenia lisää kyökki-tarpeisin.

Ja sitten, joka oli pääasia: k:lo 7 nukkuvat ihmiset eivätkä käyksentele kaduilla. Ilonkan ei tarvinnut pelätä tapaavansa tuttavia, joidenka edessä tarvitsisi hävetä nykyistä köyhyyttä. Oi mikä suuri ja häpeällinen synti köyhyys kuitenkin on! Joka joutuu tämän synnin valtaan, hän karttaa tuttaviansa ja kääntää kasvonsa pois, niinkuin olisi suuren rikoksen tehnyt. Hän rukoilee ihmiskuntaa olemaan häntä näkemättä ja häntä unhottamaan. Sitä enemmän on tämä laita jos köyhistynyt on tyttö.

Näin kului ainakin kuukauden aika ennenkuin Ilonka tapasi Elemér'in, Ja kuitenkin oli hän jo päässyt selville siitä että Bilágoschin perhe oli muuttanut Pesth'iin. Mihinkä siellä olivat hävinneet? Hän käyskenteli katuja myöten päiväkaudet ja meni teateriin siinä toivossa, että jossakin tapaisi etsittävänsä. Niin hänen päähänsä juolahti kysyä polisissakin, vaan mitään selkoa saamatta.

Ja kuitenkin Elemér kävi joka päivä samassa talossa, missä Ilonkakin; hän istui joka päivä nojatuolissa, jossa Ilonka juuri äsken istunut oli, vaan luonnollista oli että Elemér, joka aloitti päivänsä k:lo 9, ei millään muotoa voinut kohdata sitä, joka jo k:lo 8 oli lopettanut päivätyönsä.

Tuo hieno porvaris-rouva, joka sai Ilonkalta opetusta Englannin kielessä, oli — niinkuin lukija on arvannut — rouva Lemming.

Ett'ei Malvina itse koskaan tullut puhuneeksi Elemér'ille Ilonkasta, siihen oli eri syitä. Ja miksi hän ei herra Lemming'illekään ollut puhunut hänestä, siihen hänellä myöskin oli eri syitä.

Asioitsija kun oli, herra Lemmingin elämän-järjestys ei ollut erittäin säännöllinen. Jos hänen oli matkustaminen pois, nousi hän ennen päivän koittoa; jos hänellä ei ollut matkoja, ei hän jättänyt huonettansa ennen päivällistä. Vaimonsa huoneesen ei hän koskaan tullut ennen päivällistä. Työhuoneesensa oli hänellä eri käytävä.

Eräänä päivänä, kun herra Lemming palasi rautatien asemahuoneelta, kohtasi hän portailla Ilonkan.

Ilonka ei vielä ollut vetänyt hattuansa silmien eteen, sillä hän tuli suoraan Malvinan luota. Lemmingin huomio kiintyi tuohon kauniisen tuntemattomaan lapseen, jonka täällä-olo näin oudolla ajalla oli hänestä selittämätön.

"Hyvää huomenta, neitini, ketä te etsitte?"

"Hyvää huomenta, herrani, minä opetan täällä Englannin kieltä".

"Tekö?" huudahti rahamies epäillen. "Ken täällä opettelisi Englannin kieltä?"

"Hänen armonsa, rouva Lemming".

"Minun vaimoniko? Sitä en tiennyt."

"Minun on kunnia jättää hyvästi", sanoi Ilonka ja meni, kuultuansa tämän ja päästäkseen jatkamasta tämmöistä keskustelua portailla.

Herra Lemming seisoi portailla ja katseli tytön jälkeen kunnes tämä oli ehtinyt alas. Ilonka ei katsahtanut taakseen.

Herra Lemming pudisti päätänsä ja palasi huoneesensa. Siellä kuulusteli hän kamaripalvelijalta kauanko tuo nuori neiti oli käynyt talossa.

Tästä päivästä alkaen otti hän pois pöydän-laatikon avaimen, jossa säilytti englantilaisen kirjeenvaihtonsa.

Tämän jälkeen kysyi hän tarkasti joka päivä kamaripalvelijalta, oliko armollinen rouva palannut ratsuretkeltänsä. Hän palasi säännöllisesti k:lo 7.

Mutta eräänä päivänä tapahtui että Malvina viipyi tavallista kauemmin ja että Englannin kielen opettaja, joka oli tullut juuri k:lo 7, vietiin vastaanottohuoneesen odottamaan armollista rouvaa. Kohteliaisuus vaatii että talon isäntä emännän poissa ollessa vastaanottaa opettajan, ja herra Lemmingkin meni vaimonsa vastaanottosaliin.

"Anteeksi, neitini; vaimoni antaa teidän odottaa, mutta saapuu luultavasti kohta. Tehkää hyvin ja istukaa niinkuin kotonanne".

"Kiitän, herrani".

Ilonka istuutui ja herra Lemming vastapäätä.

"Kauanko olette opettaneet vaimoani?"

"Yhden kuukauden".

"No, ja kuinka hän edistyy?"

"Sangen hyvästi".

"Eikö ole hän uppiniskainen ja itsepäinen, ettekö välistä saa ryhtyä vitsaan?"

Herra Lemming koetti olla hauska.

"En".

Herra Lemming ajatteli itsekseen: ohoo, kyllä minä pakoitan hänen puhumaan. Niin kauan kuin Unkarin kieltä puhutaan, voi hän myöntää ja kieltää jos ei tahdo sanoa muutu, mutta Englannin kielen opettaja ei saa pahaksi panna jos käytännöllinen perheen-isä tahtoo tietää osaako se, joka saa yhden guldenin tunnista, sanoa muuta kuin "Yes sir!" Lemming rupesi puhumaan Englannin kieltä.

"Oletteko syntyperäinen englantilainen, miss?"

Ilonka punastui vähän. Hän luuli rehellisen pankirin tahtovan tietää mimmoinen englantilainen se oli, jolle hän maksoi niin paljon rahaa.

Sujuvalla Englannin kielellä ilmoitti hän nyt kaikki, mitä soveliaaksi katsoi, uusia kysymyksiä odottamatta.

"Minä en ole englantilainen, herrani; vanhempani ovat unkarilaisia. Isäni on ollut virkamies, hänen nimensä on Bilágoschi. Viime aikoina on hän ollut virastansa eronneena. Sitten koetimme maanviljelystä ja kadotimme katovuoden kautta kaiken omaisuutemme. Isäni sairastui kovasti ja meidän täytyi tuoda hänet tänne. Nyt minun on käyttäminen mitä olen oppinut ja palkitseminen mitä olen maksanut".

"Ah, tämä on jaloa, liikuttavaa. Te osoitatte jaloutta ja minä pyydän saada lausua teille kunnioitukseni. Luulisinpa että minulla on hiukan valtaa maailmassa. Tahdon miettiä, mitä voitaisiin tehdä perheenne huolten lieventämiseksi. Olen ennenkin auttanut ihmisiä semmoisessa tilassa. Onnen tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Muutaman päivän perästä on minulla oleva kunnia puhua teille enemmän tästä. Jos voin tehdä jotakin perheenne hyväksi, niin sanokaa suoraan".

Ilonka ei vastannut mitään, mutta punastui sitä enemmän. Hän ei ollut almuihin tottunut.

"No no, minä en sano mitään; kaikki jää meidän kesken", jatkoi Lemming suojelijan äänellä. "Sanassani pysyn. Onnenne tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Lemming'in talossa on Jumalan siunaus. Good-bye miss! Kuulen rouvani tulevan, enkä tahdo häiritä opetusta. Hyvästi!"

Hän nousi ojentaen Ilonkalle kättä. Ilonka unhotti ottaa sen vastaan. Kenties ei hän sitä huomannutkaan. Tai ehkä oli hänellä tärkeä keskustelu jonkun kanssa, jolta hänen oli tapa kysyä neuvoa arveluttavina hetkinä. Tämä joku oli "minä itse".

Herra Lemming oli muutaman päivän perästä taas tilaisuudessa puhutella Ilonkaa ennen opetuksen alkua.

"Kunnioitettu neiti! Voin teille ilmoittaa, että rouvani on aivan ihastunut teihin. Hän ei voi kyllin kiittää teidän jaloja ominaisuuksianne; hän pitää teitä omana lapsenansa. Olen keksinyt jotain, jonka kautta saavutamme kaksi asiaa yht'aikaa. Vaimoni on kaivannut seura-naista nyt jonkun aikaa; hyvin harvoin hän löytää soveliasta henkilöä, mutta teihin on hän mieltynyt. Tiedän, mikä uhraus teistä olisi jättää vanhempanne ja muuttaa vieraasen taloon; mutta minä en tee tarjousta ajattelematta soveliasta korvausta. Lupaan teille vaivastanne rouvani luona summan, joka voipi tuottaa vanhemmillenne tarpeelliset mukavuudet — 2,000 guldenia vuodessa".

Kaksituhatta guldenia on kaunis summa kyllä! Ja ainoastaan siitä, että opetetaan rouvaa sammaltelemaan tuota englantilaista th-ääntä ja että kärsitään vähän kiukkuisuutta, kun hänellä on migraini, ainoastaan tästä on korvaus loistava.

Vaan tämä ajatus ei Ilonkan mieleen juolahtanut. Hänen viattomassa sydämessään ei vähintäkään epäluuloa herännyt. Hän oli toisella lailla turvattu.

"Minä kiitän teitä, herrani, jalosta tarjomuksestanne, mutta minä en voi jättää perhettäni. Isäni huononee huononemistansa, usein on hän raivoisakin. Äitini pelkää häntä silloin. Ei kukaan muu talossa voi hallita häntä sellaisessa tilassa, kuin minä. Kun minä häntä puhuttelen, hän tyyntyy".

"Viisainta olisi lähettää hänet johonkin sairashuoneesen".

"Oi, herrani! se olisi hirveätä. En voi ajatella mitään kauheampaa kuin heikkomielisen karkoittamista perheen piiristä kylmäkiskoisten vieraitten ihmisten keskelle kuumeentapaisessa mielentilassa. Olen varma siitä, että hän tulisi auttamattomasti hulluksi. Kenties hänen parantumisensa olisi mahdollinen, mutta minä itse kävisin mielettömäksi, jos minun yöt päivät olisi ajatteleminen, mitä hän nyt kaukana minusta kenties kärsii, rääkäten itseänsä, kuolon kylmänä, enkä minä saisi olla hänen luonansa, minä, joka voin häntä rauhoittaa painamalla kättäni hänen otsallensa, minä, joka puhutellessani häntä kutsun hänet elämään jälleen. Minä en voi erota isästäni tässä hänen onnettomassa tilassaan. Niinäkin hetkinä jotka täällä vietän, huolettavat minua tuhannet surut. Sentähden en ole ottanut muita opetustuntia antaakseni. Mitä täällä ansaitsen, riittää hyvin meidän pieniin tarpeisin. Me tyydymme vähään, kun vaan saamme olla yhdessä".

"Pyydän anteeksi. Minä tarkoitin hyvää".

"Kiitän teitä, herrani, hyväntahtoisuudestanne".

Herra Lemming jätti sitten tämän asian.

Ilonkan mieleen ei koskaan tullut miettiä, mistä syystä tuo numeroihminen niin jalosti tarjosi hänelle vähästä vaivasta niin suuren rahasumman. Hänellä ei ollut mielikuvituksia sielussaan sellaisia, jotka olisivat johdattaneet hänen ajatuksensa oikealle uralle, toisten kanssa ei hän puhunut asiasta.

Hän pelkäsi äitinsä taipuvan tuumaan, jos hän mainitsisi tuon suuren rahasumman. Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha; sillä jos hän olisi maininnut siitä äidillensä, olisi tämä paikalla hänelle opettanut että nuorten kauniitten tyttöjen suojelijat eivät kuulu mesenatien luokkaan, ja että hänen oli tästä hetkestä luopuminen tunnistaan herra Lemming'in talossa.

Oliko herra Lemming siis mokoma veitikka? Tuo kuolleen-naamainen mies, tasku-painos luonnon herrasta?

Niin, senlainen herra Lemming todellakin on, ei rahtuakaan parempi noita ilkeitä apinoita, jotka eläintarhoissa ottavat kiinni nuorten tyttöjen vaatteista, purrakseen heidän valkoisiin kätösiinsä tai repiäkseen kappaleita heidän puvustansa. Nämä apinat ovat kostonhimoisiakin.

Herra Lemming ei enää etsinyt tilaisuutta saada puhutella Ilonkaa. Hedelmä on vielä kova; täytyy odottaa kunnes se kypsyy ja joku ravistaa sen puusta; sillä herra Lemming tiesi että niin kävi tavallisesti. Vanhan metsästäjän jalat ovat kankeat; nuorella metsävuohella on nopeat jalat, mutta jahtikoiralla vieläkin nopeammat, ja sen avulla metsävuohi vielä joutuu pyssymiehen tielle. — Herra Lemming käski usein nuorta herraa Elemér'iä atrioitsemaan kanssansa. Atrian jälkeen menivät tupakkahuoneesen juttelemaan mokka-kahvin ja Curacaon ääressä, ja silloin kaikenlaiset hupaiset seikat tulivat puheeksi. Tietysti nämä jutut koskivat nuoria tyttöjä ja rouvia.

"No oletteko kohdanneet tuota tuntematonta sinihuntuista naista?" kysyi Lemming nieltyänsä suullisen kahvia ja huvitettuna ystävän sydämen asiasta.

"Kaksi kertaa olen häntä kohdannut, mutta kasvonsa olivat taas niin kätketyt, että oli mahdotonta niitä tuntea. Mutta vartalo on epäilemättä hänen, niin myös astunto, jotta voin vannoa että se on hän. Minun kävi nyt niin kuin viimein, tervehdin, hän ei vastannut tervehdykseen. Minä puhuttelin häntä, hän ei kuullut. Kävin sitten hänen jälessänsä saadakseni tietää, missä hän asui. Vaan samassapa hän oli kadonnut kuin noita ainakin. Ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että se on hän".

"Eikö kukaan teidän hienommista tuttavistanne tunne häntä?"

"Ei kukaan voi antaa hänestä tietoja; ja kuitenkin sen on mahdoton häntä unhottaa, joka kerran on häntä nähnyt. Hän nostaa huomiota jo senkin kautta, ett'ei koskaan käytä tuota ilkeätä krinolinia, jota naiset julkisesti suosivat ikäänkuin valkoisten muurahaisten kuningatar. Kädessään kantaa hän päivänvarjoa milloin viritettynä, milloin laskettuna, ja hatussa on sininen huntu".

"Ja hän katoo, jos hänen jälessänsä käy?"

"Niin, hän katoo".

Herra Lemming kyllä olisi voinut Elemér'ille tietoja antaa, sillä rouvaltansa oli hän usein kuullut, että sama nuori tyttö, joka opettajana käy heidän talossansa, oli junkkerin ihanne. Malvina oli kuitenkin käskenyt puolisonsa olla ilmoittamatta nuorelle herralle mitään. Hän sanoi, ett'ei Ilonka enää tahtonut tavata Elemér'iä. Hän häpesi köyhyyttänsä. Eikö tämä tunne ollut oikeutettu?

Malvina kielsi sentähden miestänsä puhumasta Elemér'ille Ilonkasta. Tämä ilmoitus pakoittaisi köyhää tyttöä jättämään heidän talonsa, sanalla sanoen ottaisi leivän hänen suustansa. Sattumalta tavata Ilonkaa herra Lemming'in talossa oli Elemér'ille vallan mahdotonta, sillä hän nukkui vanhurskaan unta siihen aikaan kuin Ilonka oli lopettanut päivätyönsä. Kaupungissa kohtasi hän Ilonkaa usein hänen mennessänsä lääkärin luo, mutta huntu teki hänet tuntemattomaksi.

"Rakas ystäväni", sanoi Lemming, "minusta on vähän arveluttavaa, kun tyttönen ei tunne vanhaa tuttavaansa jonkun ajan kuluttua".

"Niin minustakin".

"Kun te viljelitte hänen tuttavuuttansa, onhan hän silloin vielä aivan siveä tyttö".

"Hän oli vielä lapsi eikä mennyt mihinkään, ellei äitinsä seurannut".

"Mutta nyt käy hän yksinänsä ulkona, ja kun te häntä kohtaatte, ei hän tahdo teitä tuntea. Se on huono merkki, minä tunnen monta semmoista seikkaa". Elemér väänsi naamaansa. Ehkäpä vaan tuo väkevä tupakansavu väänsi hänen suunsa vinoon.

"No", jatkoi Lemming, "kun asia tarkoin punnitaan, on tuo yhdentekevää; voihan pähkinä hyvälle maistua, vaikka toisen hampaat ovat sen särkeneet. Usein on todellisuus parempi kuin unelmat. En pelkää teidän puolestanne. Hitto vieköön. Murheissaan Elemér'istä ja kauniin tytön tähden! Jos asian laita on sellainen, sitä parempi!"

Hän ei selittänyt tarkemmin "millainen".

Elemér'in oli usein sylkeminen karvaan papyrossin tähden.

"Apropos", sanoi Lemming, "minä ostin tänään kauniin ratsun. Aioin kerran huvittaa Malvinaa, lähtemällä hänen jälkeensä hänen aavistamattansa. Otin tuntia ratsastuskoulussa, mutta ne tulivat kalliiksi minulle. Luulin ettei ratsastamiseen tarvita muuta kuin että toinen jalka on pidettävä toisella ja toinen toisella puolella hevosta. Mutta äläpäs huoli! kun ratsu lähti liikkeelle ja minä tunsin perustuksen allani horjuvan, haparoin käsilläni, ikäänkuin pitääkseni ilmasta kiinni, ja vedin samassa suitsista; silloin hevonen nousi pystyyn ja rupesi kulkemaan kahdella jalalla taaksepäin. Kun sitä sitten kannustin, rupesi se juoksemaan, jotta luulin sielunikin musertuvan. Joka hetkellä ajattelin: pääni särkyy, jos ei ennen, niin toisella maannavalla. Hyvä Jumala, jos en olisi oikealla kädellä pitänyt satulasta kiinni takanani, niin olisin ollut hukassa! Mitä enemmin huusin: 'ohoo!' tuolle raivokkaalle eläimelle, sitä hurjemmaksi se tuli, vaan viimeinkin sain sen seisattamaan vetämällä harjasta. Minut nostettiin puolikuolleena satulasta. Vaan sen minä tiedän, ett'en nouse hevosen selkään enää eläissäni".

Herra Lemming tiesi että Elemér rakasti ratsuhevosia. Hänen korkeasukuinen herra pappansa piti häntä varten aina ratsuhevosta, kun heidän välinsä vielä oli hyvä, ja Elemér luuli olevansa erittäin reipas ratsastaja.

"Mitä nyt aiotte hevosella tehdä?" kysyi junkkeri Elemér, iskien kiinni tähän keskustelu-aineesen ja heti paikalla luopuen keskustelusta syreni-värisestä immestä.

"Aion pitää sitä. Ennen tai myöhemmin tapaan ehkä tuttua kavaljeria, joka saattaa vaimoani 'kaupungin metsään'. Osaatteko te ratsastaa?"

"Sen luulisin toki osaavani! Enhän osaakaan muuta mitään!"

"Siis voitte ratsastaa ulos Malvinan kanssa joka ainoa päivä?"

"Varsin mielelläni!"

"Mutta siinä tapauksessa saatte nousta varhain aamusin; rouvani lähtee ratsastamaan ulos puistoon jo kello viisi".

"Kun minut kutsutaan metsästys- tai ratsastus-retkelle, ei koskaan ole liian varhaista. Jos tahdotte tulen vaikka päivän noustessa. Siis koska käskette?"

"Jo huomenna".

"Tässä käteni. Te olette ostaneet hevosen, nyt otatte minut tallinpäälliköksi".

"Kauppa on tehty. Ehdot ovat: vapaa murkina minun luonani — iltaan asti".

"Minä vastaan palveluksesta!"

Seuraavana aamuna kello viisi oli junkkeri Elemér todellakin paikalla. Lemming'in ajuri ilmoitti hänelle, että hänen armonsa oli ratsastanut ulos neljännestuntia sitten.

"Ei haittaa, kyllä minä hänet saavutan".

Kahden tunnin kuluessa hän ratsasti pienessä puistossa ristin rastin, vaan rouva Lemming'iä ei hän tavannut missään. Koko tunnin hän viipyi lähellä turkkilaista huvihuonetta, jonka ohitse Malvinan välttämättömästi oli tuleminen, jos hän oli käynyt metsikössä; mutta siinäkään ei Elemér häntä tavannut. Viimein täytyi hänen palata ilman sitä amatsonia, joka oli uskottu hänen turviinsa.

Mennessään ylös Lemming'in luo, kertoakseen hänelle, mitä oivallisia ominaisuuksia oli huomannut hänen hevosessaan — ihmiset, jotka eivät ennen ole omistaneet ratsuhevosta, kuulevat mielellään että heidän tuhannen markan hintaisella hevosellaan on etuja 5,000 markan edestä — silloin oli Malvina jo kotona.

Syötiin juuri aamiaista; kolmas sija oli tyhjänä Elemér'iä varten.

"Kylläpä te olette kaunis kavaljeri", huusi Lemming hänelle vastaan. "Missä erositte rouvastani?"

Elemér silmäili ensin Lemming'iä, sitten Malvinaa, ja hän pääsi kohta asioista selville. Hän arveli: ystävä Lemming aikoo käyttää minua ja hevosta tiedustaaksensa, huvitteleeko hänen rouvansa todellakin ratsastamisella kaupungin puiston käytävillä; mutta emme ole niinkään hevosia me kaksi. — Kohta hänen hämmästynyt katseensa muuttui hymyksi ja hän sanoi:

"Vai niin, sinä olet pettänyt minua, emintimäni. Ja minäpä aioin uskottaa pappa Lemming'ille täällä kotona, ett'emme olleet tavanneet toinen toistamme!"

"Ahaa, viekas petturi!" sanoi herra Lemming hymyillen. "Sopiiko todellakin noin jättää daaminsa ja lentää ensimmäisen syreni-värisen hameen jälkeen?"

"Älkää väärinkäyttäkö tietoanne heikkoudestani".

"Ahaa! te olette siisti hulivili! Te voitte unohtaa kohteliaisuudenkin vaatimukset, kun hulluus teidät valloittaa. Onnellinen nuoruus! Minäkin olin semmoinen nuoruudessani. Mutta Malvinan sijassa en koskaan lähtisi ulos enää teidän seurassanne. Voisihan teidän mieleenne juolahtaa hypähtää alas hevosen selästä ja antaen suitset daamillenne sanoa: odottakaa rouvani, niin kauan kuin minä ajelen metsävuohta".

Elemér nauroi itse enimmin Lemming'in sukkeluudelle. Malvina oli siinä avullisna.

Atrian aikana sai Elemér kuulla vielä enemmän turhasta ratsastamisesta.

"Onko kukaan mokomata kuullut: että hevosen selässä ajellaan metsävuohta katuja myöten, tietysti se taas on päässyt pakoon johonkin läpikäytävään taloon. Ja sitten ette enää löytäneet jälkeäkään. Katsokaa, teidän olisi siivosti pitänyt pysyä suoralla tiellä".

Sen pitemmälle ei hän saanut puhettansa jatkaa, sillä Malvina heitti sokeripalasen hänen päähänsä, muistuttaaksensa häntä olemaan sekautumatta asioihin, jotka eivät häntä koskeneet. Hän menetteli nyt niinkuin se, joka malttaa mieltänsä ja päättää korjata erehdyksensä.

"Ystäväni, karkoittakaa tuo syreni-värinen olento päästänne. Pesth'issä on arvattavasti monta semmoista kuin te, jotka juoksevat hänen jälkeensä. Joka häveten karttaa teitä, sillä on varmaankin syytä hävetä".

Nyt Malvina heitti vielä suuremman sokeripalasen hänen liivillensä. Jos se olisi sattunut nenään, olisipa nenäluu musertunut.

"No, minä vakuutan kunniani kautta ett'en koskaan enää puhu ihmiselle hänen sydämensä asioista. Mutta jos minulla olisi lemmitty, joka salaisi itsensä minulta, vaikkapa vaan tunniksikin, niin minusta tulisi murhaaja".

"Herra Lemming, muistakaa että olette nainut mies", sanoi Malvina, hymyillen veitikkamaisesti.

"Minä puhun suoraan. Lemmittyni on minun rouvani. Rouvani ilmoittaa minulle, missä hän on joka hetki ja minne hän menee. Mitä sanoisinkaan, jos hän kerran juoksisi pakoon, kohdatessani häntä: joko arvelisin hänen niin rumistuneen siitä kuin viimein näimme toinen toistamme taikka että hän on jonkun muun lemmitty, jota hän häpee".

Malvina nousi suuttuneena pöydästä.

"Elemér, olkaa hyvä ja menkää kotiin!"

"Niin aioin juuri tehdä", sanoi Elemér.

Hänen mentyänsä rupesi myrsky riehumaan Lemming'in yli.

"Miksi ärsytätte tuota nuorta miestä tyttöä vastaan? Onko tyttö loukannut häntä?"

"Päinvastoin aioin saattaa Elemér'in unhottamaan tytön tykkönään".

"Te ette tunne ihmisiä; tällä tavalla saa aikaan ihan vastakohdan. Te tiedätte varsin hyvin, ett'ei tyttö tahdo kohdata tuota nuorukaista enään ja siinä on hän oikeassa. Tyttö elää työstänsä, ja se on katkeraa leipää kyllä. Nuori mies elää armoleivästä, on kevytmielinen hulivili, joka ei osaa mitään eikä ole mitään oppinut ja jota minä elätän sukulaisuuden vuoksi. Hänen pitäisi hävetä enemmän kuin kenenkään muun kohdatessansa tyttöä, jos he toinen toistansa tapaavat. Hän saa sanoa itsellensä: 'siihen aikaan olin jotakin, nyt en ole enää mitään'. Tyttö parkaa hävettää tämä ajatus: siihen aikaan olin vallasnainen ja nyt kuulun palkollisten luokkaan. Jätä tyttö rauhaan!"

Lemming nauraa hohotti, kita ammollaan, näyttäen mustia hampaitansa.

"Hän, tai joku muu".

"Se on sydämetön periaate".

"Jos ei toinen, niin toinen".

Täysi syy kukan poimimiseen, "jos ei hän sitä tee, niin toinen sen tekee".

Herra Lemming jätti rouvansa, nauraen voittajan tavalla. Malvina rypisti silmäkulmiansa ja näytti sangen vihaiselle niin kauan kuin miehensä häntä näki. Sitten kasvonsa kirkastuivat.

Lemming otti parantaaksensa Elemér'iä hänen tarpeettomista tunteistansa. Herra Lemming'illä oli varoja siihen, sillä semmoinen parannuskeino maksaa rahaa. Saattamalla miestä ylenkatsomaan naisia parannetaan hän heitä rakastamasta.

Meidän kesken puhuen ei junkkeri Elemér paljoa sellaista opetusta tarvinnut. Hänellä oli hyvät taipumukset saavuttaakseen sellaisten perikuvan, jotka ikäkautensa pysyvät ylioppilaina. He tulevat harmaapäisiksi, jopa paljaspäisiksikin, ja ovat kumminkin vaan ylioppilaita. Varsinkin mitä tulee naispuolen sukuun, niin ei heiltä ylioppilas-aika koskaan lopu. He etsivät helppoja rakkauden valloituksia ja koska he helposti sellaisia saavat, koska ovat oppineet tuntemaan rakkauden ainoastaan palveluspiikana, eivät he usko sen kuninkaallista suuruutta eivätkä tunne sydämellisen luottamuksen taivaallista onnea.

Wienissä asuessaan oli herra Lemming aina ollut ylhäinen seura-ihminen. Sellaisen ihmisen nautinnonhimo ei suinkaan tarvitse kuolla nälkään Pesth'issä. Kun joku kulkeva seura ratsastustaiteilijoita Wienistä täällä levitti telttansa, löysivät seuran jäsenet aina joukossamme tuttavia. Tässä kohden herra Elemér huomasi herra Lemming'in aina oivalliseksi opettajaksi, joka hänen johdatti oikeihin seuroihin.

Muutoin heidänkin joukostaan on seurue hyviä ja kunnioitettavia ihmisiä, mutta ne jätetään siivosti rauhaan. Sitävastoin on toisia, jotka varmaan eivät anna kenenkään nääntyä. Täällä huomaa että kaikki naiset ovat yhtä syntiset ja eroitus vaan on siinä, että toinen on älykkäämpi sitä peittämään kuin toinen. Toinen saadaan jo hyvällä tunnustamaan itsensä syylliseksi, toinen odottaa kidutuspenkkiä. Moni kuoleekin kidutettaissa, mutta hänkin oli syntinen, vaikka hän osasi teeskennellä kuolemaan saakka.

Elemér tottui täydellisesti elämään irstaan tyhjäntoimittajan elämää; samat tunteet, jotka hän edellisenä kesänä oli kastellut kyynelillään maatalon ruohopenkillä, tulivat talvella hänen pilapuheittensa aineeksi ja hän kasti ne uudestaan viinissä herra Lemmingin seurassa.

"Lemmingillä on ystävällinen talo". Sitäpä hänestä tuskin olisi luullut.

Mutta sinipunertavaa haltijatarta ei Elemér ollenkaan saanut käsiinsä. Ja kuitenkin hän joka päivä istui samalla istuimella, josta hänen entinen lemmittynsä oli samana päivänä noussut, otti joka päivä käteensä saman kirjan, jonka hän vähää sitä ennen oli pannut kiinni, ja hänen sormensa koskettivat samoja paikkoja, joita toisen kädet olivat selailleet, ilman että ne taisivat mitään kertoa siitä salaisesta ihastuksesta, jota ne samalla tunsivat.

Tämä kuva täytti hänen sielunsa enemmän kuin maallinen ilmiö.

Elemér'ille tapahtui niinkuin arapialaisessa kertomuksessa mainitulle haltijalle, joka suljettiin sinetillä lukittuun astiaan ja upotettiin meren syvyyteen: ensimmäisenä vankeutensa vuonna hän lupasi pelastajalleen yltäkyllin rikkauksia; toisena vuonna hän lupasi sen tehdä kuninkaaksi; mutta kolmantena hän julmistui ja vannoi tappavansa sen, joka hänet nostaisi päivän valoon.

Ensimmäisenä kuukautena oli Elemér luvannut itselleen, että missä hyvänsä hän vaan tapaisi lemmittynsä, niin hän tunnustaisi hänelle lempensä ja pyytäisi häntä puolisokseen; toisena kuukautena hän oli päättänyt ampua itsensä julman kaunottarensa jalkain edessä, kun hänet kohtaisi; kolmantena kuukautena hän lukitun haltijan tavalla vannoi: missä ikinä tapaan pettelevän kiusahenkeni, kadulla tai kävelyllä tai vieraassa talossa, niin minä häntä — suutelen.

Eihän tarinassa mainittua kostonhimoista haltijaakaan köyhä kalastaja merestä nostanut, ennenkuin se oli täynnä murhatuumia pelastajaansa vastaan.

Kylmemmän vuoden-ajan tultua täytyi Malvinan lopettaa aamu-ratsastuksensa ja siis lykättiin Englannin kielen oppitunti myöhempään aikaan aamulla. Siten tuli välttämättömäksi, että Elemér ja Ilonka tapaisivat toisensa.

Eräänä aamupäivänä meni junkkeri herra Lemming'in luona käymään:

Asioitsijalla ei sattumalta ollut aikaa jutella nuoren ystävänsä kanssa, vaan pyysi häntä menemään rouvan luo.

Herra Lemming tiesi varsin hyvin, että hänen rouvansa oli poissa kotoa ja oli ottanut mukaansa seuranaisensa, ostaaksensa jotakin muotikaupasta, ja että Ilonka oli yksin Malvinan huoneessa työskennellen englannin-kielisten kirjoitusten tarkastamisessa.

Nuori herra luisti eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut luistimet jalassa ja hyräili jotakin laulua kulkeissaan paksujen mattojen yli salissa. Malvinalla ei huoneissaan ollut mitään kaksois-ovia, vaan puoleksi taaksepäin vedetyt raskaat varjostimet, joiden aukkojen kautta oli tilaisuus luoda yleinen silmäys koko huoneistoon. Heti kun Elemér astui ensimmäiseen huoneesen, huomasi hän kolmannessa sini-punertavan haltijattarensa istuvan pöydän ääressä syvissä mietteissä korjaellen jotakin kirjoitusta, joka veti koko hänen huomionsa puoleensa.

Jos tarinan haltijan ensimmäinen uhkaus nyt olisi tullut hänen mieleensä, niin olisi siitä syntynyt suuri onnettomuus — Ilonkalle; kun nyt vaan oli kolmas lupaus kysymyksessä, niin siitä seurasi pelkkää onnettomuutta Elemér'ille, kuten kohta saamme nähdä.

Astuessaan välissä olevien huoneiden mattoja myöten, tuli hänen mieleensä: tuohan on sama kieliopettaja, josta on puhetta ollut, ja joka täällä käy opetustunteja antamassa samaan aikaan kuin Elemér itse tavallisesti kotona venyi makaamassa. Hänestä oli melkein tahallaan tehty tepponen, että Ilonka joka päivä samassa talossa käy ulos ja sisään, jossa Elemér melkein asui. Luultavasti hänelle siitä nauretaan.

"Hei, viimeinkin sinun käsitän, pikku karannut haltijattareni!"

Näin sanoen syöksi Elemér huoneesen ja meni avosylin sinipunertavaan pukuun puettua tyttöä kohti.

Säikähtynyt tyttö hyppäsi äkkiä työstänsä, mutta sen sijaan, että hän jollakin tyttöjen tavalla olisi osoittanut säikähdystään, sieppasi hän vaan kylmäkiskoisesti tuolilta vieressään olevan auringon-varjostimensa ja ojensi sen kärjen tanaan nuoren herran nenää kohti.

"Hoh hoo! nuori herraseni, älkää toki juosko silmiänne puhki!"

Sellaista vastustelemista vastaan ei herra Elemér'illä ollut "taskusanakirjassaan" muistissa minkäänlaista vastausta. Kuitenkin oli sen verran hänelle selvää, että jos hän ei tahtonut silmäänsä puhkaista auringon-varjostinta vastaan, niin kepillä täytyi torjua.

"Hei! osaatteko miekkaillakin?" huusi tyttö, "katsokaammepa, mitä olette oppinut!"

Samalla hän asettui tarkasti miekkailu-asentoon ja antoi ystävällemme kelpo "sekundi-piston" kylkeen, niin että auringonvarjostimen varsi taipui, kuitenkaan katkeamatta, sillä se oli hyvää kalanluuta.

Ystävämme Elemér huomasi, että hänen täytyi vakaasti miettiä puolustaumista, sillä tämä ei maar ollut mitään leikintekoa, ja olipa hän itse kyllä kauan käynyt miekkailukoulussa.

Tehden ajattelemattomasti hyökkäystempun, sai hän kuitenkin sellaisen "terssi-piston" peukaloon ja kynteen, että hänen täytyi jättää kaikki hyökkäyskoetukset sikseen. Peljättävä tyttö hätyytti häntä niin murhaavasti vastustamattomilla hyökkäyksillään ja iski mestarillisella "kvartti-iskulla" kepin hänen kädestään, niin että se sinkosi kynttiläkruunuun ja jäi siihen riippumaan sen lasiprismojen joukkoon, sillä välin kun nuori herra Elemér, peräytyen sitä seuraavaa lujaa pistoa, töyttäsi Malvinan ompelupingoitinta vastaan niin kiivaasti, että hän repi keskentekoisen ompelutyön rikki.

Vaan että vastoinkäyminen tulisi täydelliseksi, kaikui vlereisestä huoneesta iso nauru. Malvina oli tullut kotiin samalla kun nuori herra oli tullut sisään, ja oli siis alusta alkaen nähnyt nuo sotaiset temput, jotka loppuivat poikapuolen noin perinpohjaisella tappiolla.

Elemér oli kuin täydellisesti kukistettu. Nyt hän näki mimmoinen pelkuriraukka hän itse oli. Tyttökin häntä lyö jos vaan tahtoo.

Mutta Malvinasta tämä leikki oli äärettömän hupaisaa.

"Ohoo! Sepä oivallista, oikein jumalallista! Ha ha ha! uljas Ilonka! Hyvin tehty, tyttöseni! Vaikkapa miljonan saisin, niin en tahtoisi tapahtumattomaksi sitä, mitä ystäväni tässä tällä tavoin on saanut maistaa. Se on hänelle ihan parhaiksi!" Hän taputti käsiään riemuissaan.

Ilonkan kasvot hehkuivat. Hän häpesi itseänsä ja Elemér'iä. Hän oli hyvillään voitostaan ja punastui sen vuoksi samalla kertaa. Hän häpesi, että oli joutunut noin ilkeään asemaan, että hänen tällä tavoin täytyi kohdella nuorta miestä — jonka kukkia hän kerran oli niin paljon ihaellut — että hän oli tapellut tuon nuoren miehen kanssa sen liiallisen rohkean yrityksen tähden, jonka tämä oli tehnyt.

Elemér oli kalpea kuin valkoiseksi maalattu seinä. Hän otti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, ja sanoi Ilonkalle sortuneella äänellä:

"Te olette minut tappanut!"

Ilonka kääntyi pois ja toivoi täydestä sydämestään, että hänellä olisi ollut hiottu miekka kädessään, ja että pisto tosiaan olisi mennyt Elemér'in sydämen kautta. Menköön hän mielellään, koska hän jo oli tapettu.

Ja Elemér menikin. Hän ei sanonut jäähyväisiäkään emintimällensä, joka sitäpaitse ei vielä ollut ennättänyt tointuakaan herkästä naurustaan.

Hän ei myöhemmälläkään palannut, vaan osasi kadota sillä tavoin, ett'ei kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut. Hänellä oli ulkomaalle otettu passi ja taisi siis lähteä avaraan maailmaan, mihin ikinä vaan tahtoi. Ett'ei hän ollut syössyt Tonavaan, sen taisi päättää siitä että hän samana päivänä, kuin hän katosi, oli asian-ajajallensa antanut valtakirjan jatkaa isää vastaan alotettua oikeudenkäyntiä ja samalla määräyksen maksaa takaisin herra Lemming'ille tältä saadut lainat, jos rahoja saataisiin ennen kuin hän palajaisi. Päätteeksi antoi hän asianajajalle testamenttinsa käytettäväksi siinä tapauksessa, ett'ei hän kahden vuoden kuluessa palajaisi tai että sitä ennen tulisi tieto hänen kuolemastansa.

Hän ei siis kuollut, sen verran näytti varmalta.

Malvina oli kuitenkin Ilonkan tähde riemuissaan.

"Rakkain ystäväni! Tehän olette oikea Amalazuntha. Niinhän te taistelitte kuin Orleans'in neitsyt. Sanokaapa, oletteko oppinut miekkailemaan?"

"Olen, jo lapsuudestani saakka, kun kävin turnauskoulussa".

"Oi, onpa se herttainen taito; arvattavasti on suuri nautinto saada leikitellä terävällä säilällä ja sanoa: ole varoillasi, muutoin kuolet! silmä silmää ja teräs terästä vastaan torjua tyhmänrohkea hyökkäys ja antaa sellainen isku takaisin, että rauta menee hänen sielunsa lävitse!"

Rouvaa tärisytti — ilosta, tätä lausuessaan.

"Oi, aina on ollut rakkain toivoni oppia miekkailua, kun vaan olisi joku, jolta saisin opetusta. Enhän minä voi miekkailu-opettajalta vastaan-ottaa opetusta, siitä puhuttaisiin liian paljon. Mutta, näettekös, voisittehan te mulle sitä opettaa tunnin päivässä".

"Mutta, armollinen rouva — —"

"Mutta, armollinen rouva, mitä se merkitsee? Enhän minä itsesään sitä paljon taida".

"Olenpa sen nähnyt. Niinhän te hätyytitte tuota nuorta herraa, kuin oikea tappelija".

"Hän tuli hämillensä ja unhotti, minkä oli oppinut".

"Noh, olisinpa minä varsin tyytyväinen, jos osaisin saman kuin te. Vastatkaa, suostutteko kauppaan. Joka päivä miekkailuharjoitus Englannin kielen opetustunnin jälkeen? Vähäinen liike ei haittaa tee. Sitte minä aina lähetän teidät vaunuissa kotianne, ettette vilustuisi jos olette lämmin. Ja vaivoistanne saatte 100 guldenia kuukaudessa".

Ilonka suostui ehdoitukseen. Olihan tuo hyvä ansio melkein mitättömästä työstä, muutamasta hyppäyksestä vaan edestakaisin ja muutamista käsien liikunnoista; sen parempi kun tästä taidosta maksetaan enemmän kuin Englannin kielen osaamisesta. Tosin on tavatonta, että nuori ja kaunis tyttö ansaitsee rahaa sellaisella ammatilla, mutta olihan se kunniallista työtä; sitähän ei edeltäpäin tarvitse hävetä eikä jäljestäpäin katua.

"Olkoon menneeksi, hyvä rouva, minä opetan teille miekkailua".

"Tosiaankin, minä siitä riemuitsen jo edeltäpäin, kuin koulupoika kevätjuhlasta. Nyt saan täytetyksi vanhan toiveen. Milloin vaan olen nähnyt sapelin tahi miekan, olen aina toivonut osaavani lyödä ja pistää niinkuin miehetkin. Ettekö luule näitä käsivarsiani kyllin väkeviksi?"

Hän kääri hihansa ylös kyynäspään yläpuolelle ja ojensi ylpeänä kauniin käsivartensa, jonka jänteitä hän kaikin tavoin koki saada kiinteälle pingoitetuiksi.

"Aloitammeko heti, huomenna vai miten? Te saatte toimia kaikista tarpeista. Mitä kaikkea tarvitaan?"

"Muutamia harjoitusmiekkoja, sillä jotkut saattavat helposti taittua; kaksi hirvennahkaista rintahaarniskaa, kaksi paria miekkailukintaita ja kaksi teräslankaista naamaria, sekä sen lisäksi pitkä lauta pehmeästä puusta, sillä lattialla tahi matolla ei voi miekkailla".

"Oivallista, herttaista! Käskekää vaan mitä tarvitaan. Sininen sali on oleva miekkailusalimme ja sitte suljemme ovet, niin ett'ei meitä kukaan häiritse. Aivan oikein, varsin hankalaksi käy miekkailla näissä pitkissä vaatteissa, varsinkin minulle, tämä suuri krinoliini ylläni".

"Epäilemättä. Kun minä opin miekkailemaan, olin vielä lapsen vaatteisin puettu".

"Siis teetämme itsellemme lyhyet pukimet niinkuin pikku-tytöille, koko amatson-puvut. Ei kukaan saa nähdä meitä niihin puettuina. Kuten jo sanoin, suljemme ovet ja laskemme alas akkunaverhot. Yksinämme seisomme vastatusten silmä silmää vastaan, emmekä kuitenkaan naura toisiamme. Siitäpä tulee hauskaa, vai kuinka?"

Ilonka myönsi.

Malvina oli jo tästä uudesta oikustaan niin innostunut, ett'ei hän laskenut Ilonkaa rauhaan, ennenkuin tämä oli kahdella ratsuraipalla näyttänyt ensimmäiset temput. Tosin hän parkasi kun raippa häntä kosketti, sillä hän ei kärsinyt kutkuamista, mutta huudahti kuitenkin yhä uudelleen: "oivallista, herttaista!"

Tästä päivästä lähtien hän ei enää lukenut Englannin kieltä. Kun miekkailuharjoitus oli loppunut, hyppäsi hän kirjoituspöytänsä ääreen, etsi siellä paperikasasta sata guldenia ja työnsi ne Ilonkalle maksuksi ensimmäisen kuukauden harjoitustunneista. Lapsi raukka — kuinka hän oli hyvillään näistä rahoista!

Hänellä ei ollut vähäinen kiire tulla kotiin jättämään ne huolestuneelle äidillensä. Nyt on hänellä jotakin, jolla ostaisi polttopuita talveksi, maksaisi lääkärin ja rohdot, hankkia vähän ravintoa sairaalle ja säästää hyyryä varten. Hänen ei enää tarvinnut taistella jokapäiväistä huolta vastaan elatuksen tähden eikä puutteita vastaan. Sadalla guldenilla voidaan hankkia sangen paljon.

Ja mistä hänellä oli tämä tulo? Ei sellaisista ominaisuuksista, joista naiset tavallisesti ylpeilevät: kauneutensa, neronsa tai hienon sivistyksen taikka muun sellaisen ominaisuuden ansioksi hän ei sitä voinut lukea; hänen oli siitä kiittäminen ainoastaan vähäpätöistä ruumiin taitavuutta, josta ominaisuudesta hän ei luullut koskaan saavansa hyötyä, mutta olipa se nyt kasvanut kultaisia hedelmiä kantavaksi puuksi, joka sattumalta oli eksynyt oikullisen naisen a aivoissa syntyneihin puutarhoihin.

Luulisipa että Ilonka tästä vaan tunsi huvia ja virvoitusta. Asia ei kumminkaan ollutkaan niin, juuri sen vuoksi että se oli huvia ja virvoitusta.

Hänen kotonansa vallitsi suuri suru — unettomat yöt, joita mielipuolen isän raivonpuuskaukset häiritsivät, — heikkohermoisen äidin alituinen vapiseminen ja pelko, — kuuromykän veljen eläimen tapainen riippuvaisuus ainoassa olennossa, joka häntä ymmärsi; — kyyneliä päivällä, huokauksia yöllä — ja tätä surkeata elämää yhä lakkaamatta. Tästä oli poikkeuksena kaksi tuntia päivässä, jolloin hänen täytyi hymyillä, meluta ja riemuita — sillä hän sai siitä maksun.

Kun sitte leikki, pilapuheet ja riemu olivat tauonneet, — silloin hänen tuli aina mieleensä, miten kurja tila sill'aikaa oli kotona ollut!

Kun Ilonka otti päällysvaatteensa mennäkseen opetustuntiansa antamaan, saatuansa isänsä rauhoitetuksi, suudeltuaan pois kyyneleet äitinsä kasvoilta, ja kun hän oli salaa päässyt hiipimään pienen veljensä luota — niin hän huokasi raskaasti. Ja nämä huokaukset sanoivat: menkäämme huvittelemaan!

Mutta koska se tuottaa leipää, niin — — — Tosin katkeraa leipää, mutta leipää kumminkin.

13 Luku.

Kaikellaisia rosvojuttuja.

Kuku mielellään kuuntelee rosvojuttuja? Hevosen selässä ja jalkaisin kulkevista ryöväreistä? No, minä kerron muutamia, joissa ei ole kumpaakaan laatua.

Herra Lemming sanoi eräänä päivänä rouvallensa: "Madame! Tunnetteko markiisi Montefioren? Kyllä! Ja myöskin paronessa Anselmin? Kyllä hänenkin. Ja kaikkien ylistämän paronessa von Radák'in? Miks'ette! Tietäkää siis, että nämä kaikki yhteensä eivät koko vuoden kuluessa kirjoita ulostekojensa joukkoon niin suuria summia hyväätekeväisiä tarkoituksia varten, kuin te pakoitatte minun kirjoittamaan omiini. Ei päivääkään mene ohitse, ilman että te olette pelastanut onnettoman perheen-isän yhdeksän lapsensa kanssa nälkään kuolemasta, tai pelastanut hukkumasta sen onnettoman virkamiehen kunnian, joka on korttipelissä hävittänyt hänen huostaansa uskotut rahat, tai olette hankkinut jollekin kirjailija-vainaalle hautaus-apua, tai teettänyt jollekin rammalle Honvéd-soturille keinollisen jalan, tai on teidän täytynyt antaa morsius-apua jollekin isättömälle ja äidittömälle tytölle, puhumattakaan noista tuhansista julkisista keräyslistoista, joihin ette koskaan laiminlyö kirjoittaa. Luulenpa teidän maksavan veroa sekä paaville että Garibaldille".

Lemming luultavasti ajatteli salaa jotakin muuta, ett'ei Malvina lahjoittanut paaville eikä Garibaldillekaan mitään ja ett'ei näitä autettuja onnettomia missään ollutkaan, mutta hän ei uskaltanut antaa tämän ajatuksen tulla ilmi.

"Tietäkää, lemmittyni", virkkoi Lemming viimein, "minä olen jo tähän kyllästynyt".

"No", vastasi kaunis rouva, olkapäitään kohauttaen, "tästä hetkestä lähtien voitte pääkirjastanne pyyhkiä pois sanat hyväntekeväiset tarkoitukset". — Ikäänkuin kauniilla rouvalla olisi vaan yksi avain miehensä raha-arkkuun, joka kaikkien sanomalehti-ilmoitusten mukaan on tulenkestävä ja mahdoton murtaa auki. Huoleti voi herra Lemming vaatia tehtailijan oikeuteen. Hänen arkkuansa ei ole mahdoton avata.

Puolen vuoden kuluttua sanoi herra Lemming taas rouvallensa: "Madame! oletteko kuullut kreivinna Persigny'ä mainittavan? Totta kaiketi! Oletteko koskaan lukenut ruhtinatar Metternich'istä? Epäilemättä. Eikö teille ole joskus kerrottu paronitar Rothschild'ista? Aivan varmaan, luulen ma! — No niin, nämä kolme suurinta komeutta harrastavaa naista Europassa eivät lähetä miehillensä kiusaksi niin monta rätinkiä muotikauppiailta ja kultasepiltä, kuin te, armaani, yksinänne minulle lähetätte. Minun täytyy ajatella, että te uusiin silkkivaatteisin ja pitseihin pukeutte kolmasti päivässä ja ett'ette käytä yhtäkään pukua useammin, kuin kerran".

Herra Lemming tosin ajatteli vallan toista, että hänen rakas puolisonsa ylipäänsä ei käyttänyt näitä kalliita tavaroita, vaan että hän niillä teki sellaista omituista kauppaa, että hän toisessa paikassa osti nämä tavarat mistä hinnasta hyvänsä, myydäkseen ne toisessa paikassa halpaan hintaan, siten hankkiaksensa rahaa. Rätingit hänen herra miehensä maksaa, joka näissä kaupoissa tuli sata prosenttia tappiolle. Herra Lemming'illä ei kuitenkaan ollut uskallusta sitä lausua.

Malvina vastasi tähän: "Eikö totta, tämähän on käyttämätöntä, rakas ystävä?"

"Päinvastoin, minulla on omat aivan vakaat ajatukseni asiasta. Minä tiedän, että niin on oleva, ja jollette olisi laillinen vaimoni, sanoisin: te suvaitsette saattaa minut perin köyhäksi sen verrattoman onnen tähden, että saan sanoa teitä omakseni. Tämä on, kuten suurten sopii. Mutta koska me muodostamme laillisen perheellisen yhdistyksen, niin minun täytyy teille huomauttaa sellaista aikaa, jolloin 'talollemme' tulee elämän ehdoksi, että talon naiset joksikin aikaa lakkaavat menoja tekemästä".

"Sepä tosiaankin olisi merkillinen ajan vaihde! Aivan syksyn tullessa, säsongin alussa. Oletteko menettänyt järkenne? Onko missään maailmassa aviomiestä, joka puolisoansa hämmästyttäisi sellaisella pyynnöllä säsongin alussa? En puhuisi mitään, jos sen tekisitte paaston ajalla tai uuden vuoden aikaan. Maalla pidän kuusi viikkoa samaa crèpe-vaatteesta tehtyä hametta ja jos tahdotte, niin olen ilman lakeijaa. Mutta nyt minun on, rakas ystävä, vallan mahdoton noudattaa käskyänne".

"Ja kumminkin 'teidän täytyy', armaani. Käsittäkää minua oikein. 'Teidän täytyy'. Minä olen aivan ryhtymäisilläni ratkaisevaan toimeen, jossa minun täytyy heittää kaikki mahdollisesti käytettävissä olevat rahasummat vaakaan, että se kallistuisi minun puolelleni. Nyt ei ole sen vähemmästä kysymys kuin miljonan voittamisesta. Voisimme yht'äkkiä tulla suunnattoman rikkaiksi, mutta sitä varten tulee meidän ponnistaa kaikki voimamme. Tämä on taistelu, jossa rahamiesten rouvat tavallisesti panttaavat koristeensa, hopeansa, jolloin he myövät hevosensa, yksin ne pitsinsäkin, joita paitse he voivat olla, auttaaksensa siten miehiänsä voiton saantiin. Minä en tätä kaikkea teiltä vaadi, vaan ainoastaan sen, että kolmen kuukauden ajalla ette lähetä kassanhoitajalleni mitään rätinkiä, — ette ainoatakaan".

"No mihin minun siis tulee ne lähettää?"

"Olen jo teille antanut vastauksen, joka jotenkin vastaa tähän kysymykseen. Selvästi a järkähtämättä sanon nyt teille, että kassanhoitajani on saanut käskyn olla kolmen tulevan kuukauden ajalla maksamatta teidän tekemiänne rätinkejä ainoatakaan".

Malvina nauroi ääneensä.

"Hyvin! rakas Lemming. Siihen nähden olemme yhtä hyvät ystävät".

"Uskokaa minua, tämä on hartain toivoni. Minä kunnioitan teitä äärettömästi, ja omistan teille hartahimman rakkauteni. Juuri sen vuoksi minun täytyy teille huomauttaa, että Itävallan lakien mukaan rouva saattaa itsensä varsin ikävään asemaan, jos hänen miehensä ei maksa hänen velkojansa".

Malvina nauroi vielä enemmän.

"Hyvin, herra Lemming, älkää rouvanne tähden peljätkö minkään kansan lakia".

Epäilemättä tiesi Lemming varsin hyvin, ettei kukaan Itävallassa eikä Ranskassa eikä missään muussakaan maassa ole nähnyt naisen joutuvan velkavankeuteen, jos tällä naisella on — kauniit silmät. Hän tahtoi vaan Malvinalle lausua: ystäväiseni, tähän saakka olet osoittanut suunnattoman suurta sukkeluutta sotkiessasi minun asioitani; olisipa paha vahinko maailmalle, jollet tätä kaunista taitoasi näyttäisi muidenkin asioissa. Mene nyt saalista hakemaan muualtakin. — Tai kenties: "menkäämme yhdessä hankkimaan saalista".

— — On kysymys miljonasta!

Kuka siis täällä miljonia jakelee ympärillensä?

Suo mulle anteeksi, ystäväni romaanin-kirjoittaja, että olemme itävaltalaisessa kruununmaassa, siinä maassa, jossa on kymmenen kreutzerin hintaisia valtion velkaseteleitä, jossa ministerikin lyö suutansa vasten jos siitä sattuu pääsemään sana "miljona!" jossa sellaisten maatilusten omistajalla, joiden arvo on miljona, ei ole kymmentä äyriä kovaa rahaa taskussa. Ja kumminkin kuulee puhuttavan miljonasta, joka on voitettava! Sehän on kaiken runoilijoille sallitun vapauden rajojen ulkopuolella. Pikemmin voisit puhua fröökinöistä, joilla on kalanpyrstöt, tai muuttaa koko romaanisi näyttämöpaikka Belgiaan tai Amerikaan.

Ompa tosiaankin kysymys miljonan voittamisesta, noin miljonan suuruisesta summasta, joka vaan on jonkun vastaanotettava, — sen, jonka eteen pelipallo seisattuu. Pelipöytänä on avara autio valtakunta, jonka laajuus on enemmän kuin kolmetuhatta neliöpeninkulmaa, jossa ei ole ainoatakaan viheriäistä paikkaa.

Tänä vuonna tällä summattoman laajalla alalla — ei kasvanut mitään. Tulevana vuonna se on oleva yhtä autio, sillä tänä vuonna siihen ei kylvetä mitään, koska ei ole ollenkaan siementä. Tälle maalle käy niinkuin Kivikko-Arapialle, niinkuin Kuuvuorien seudulle, niinkuin Palmyran kotomaalle, jotka kaikki ovat olleet kerran Edenin yrttitarhoja, vaan nyt ovat erämaita, monen päivämatkan laajuudelta ihmisten ja eläinten hylkäämät, soran peittämine komeine rakennuksineen tiettömällä aromaalla.

Kuitenkin käynee hallitseville vaikeaksi odottaa tällaista kohtaloa yhtä kylmäkiskoisesti kuin muita tässä maassa kasvavia onnettomuuksia. Sen vuoksi ylhäisemmissä piireissä päätettiin, että miljona mittaa jyviä jaettaisiin hätää kärsivälle väestölle — edeltäkäsin, etteivät vainiot jäisi kesannoiksi.

Miljona mittaa jyviä piti siis niin pian kuin suinkin ja säntillensä hankittaman, kuljetettaman oikeaan seutuun ja paikkakuntaan ja siellä viipymättä jaettaman; syksy on aivan tulossa, joka päivä on kallis-arvoinen ja sitä ei voi rahallakaan korvata. Sateinen aika on vast'ikään alkanut, maa on saanut kylliksi mehua, aivan nyt tarvitaan siemen-ohria. Aikaa ei käy uhraaminen keskusteluihin. — Kuka tämän jyvämäärän hankkii? Tietysti otetaan se tavaran hankkijaksi, joka suostuu hankkimaan sen helpoimmilla ehdoilla.

Helpoimmilla ehdoilla, ha ha ha!

Huomaatkos nyt arvoisa lukija, minkä vuoksi Lemmingin täytyi haalia kokoon kaikki rahat, mitkä suinkin taisi, heittääkseen ne vaakaan, jonka kieli, jos se kallistuu hänen voitoksensa, lausuu: "miljona on sinun?" Joko nyt tajuat minkä vuoksi rahamiesten rouvat sellaisissa tilaisuuksissa jättävät kalleutensa panttiin ja miksi rahamiehet eivät sellaisina aikoina maksa puolisoittensa rätinkejä? Kohta sen huomaamme vielä paremmin. Silti voimme nyt jo olla vakuutetut, että miljona tosiaankin on olemassa; ettei se ole mikään kumma, eikä haaveksittu numero, vaan uusia rahoja, suorastaan rahapajasta tullutta, siis niin sanottua viheriäistä kultaa. Ei tarvita monia konstikkaita laskuja, vaan aivan yksinkertainen vähennyslasku. Neljä pois viidestä tekee yhden. Kuinka sitä valtio tietäisi, oliko se vilja, jonka rehellinen maamies kylvää ja multaa maahan, viisikertaisesti puhdistettua, vai oliko siihen kohtalaisesti sekoitettu rikkaruohoa, multaa ja torajyviä?

Äänetön maa sen tietää.

* * * * *

Mitä herra Andjaldy tähän aikaan luki esimiehensä salaisesta päiväkirjasta? Saakaamme tieto siitäkin.

Tänään edellä puolen päivää oli Lemming luonani. Hän puhui paljon jyvälainasta. Luulempa, että hän haluaa saada jyvän hankkimista toimekseen,

Tosi on, että paljon riippuu minusta, mutta ei kaikki. Hallitsevissa piireissä minun lausumani sana voi kahden tasapainossa olevan vaakalaudan kesken ratkaista asian sille suunnalle, mitä minä tahdon. Minun vaan tulee sovittaa niin, etteivät vaakalaudat ole yhden painoiset. Toisella urakkamiehellä on tarkempi omatunto kuin toisella. Lemmingillä mielestäni sitä on vähimmän.

Tämä asia on hyvin arveluttava. Koko tulevaisen vuoden siunaus, kokonaisen maan menestys on siitä riippuva.

Tämä ei ole sentapainen asia, kuin sotajoukon muonavarain hankkiminen. Jospa sotamies saisikin pelkkää myllyntomua jauhojen asemesta, niin ei hän kumminkaan siitä kärsi mitään vahinkoa. Kuta mustempi hänen leipänsä on, sitä paremmin se ravitsee. Eikä sotamiehellä olekkaan juuri valittamista hienomakuisesta suusta.

Mutta jos talonpojalle annamme huonompaa siemenviljaa, kuin kohtuullista on ja hallitus tahtoo, niin tulevan vuoden sato menee hukkaan; maamies nostaa hirveän melun, huutaa kohti kurkkuansa, lähettelee lähetyskuntia, soittaa hätäkelloa, saa toimeen ikäviä selkkauksia.

Tässä on suurin varovaisuus vaarinotettava. Lemmingille en luvannut mitään. Hänelle sanoin hyvästi lausuen, että annamme etusijan järjellisimmälle urakkamiehelle, jolla on parhaimmat takaukset.

Jälkeen puolen päivän hän lähetti luokseni kamaripalvelijansa, joka toi vähäisen arkun. Minä avasin sen ja huomasin sen olevan sikarilaatikon. Sen mukana oli kirje, jossa Lemming ilmoitti Malvinan lähettävän syntymäpäivänänsä tämän sikarilaatikon minulle lahjaksi. Varsin kummallinen ajatus, että joku omana syntymäpäivänänsä lähettää toiselle lahjan! Minusta oli kummallista, että se oli niin raskas, kun otin sen käteeni. Laatikko oli jaettu kahteenkymmeneen osastoon — eri osasto kullekin sikarille — ja niihin oli pistetty hienoon paperiin käärityt kääryt. Niistä otin esiin ja avasin yhden. Siinä löysin 250 kultarahaa. Jokaisessa kahdessakymmenessä osastossa oli samallainen kääry. Yhteensä siis 5,000 tukatia.

Kylmä väristys pudistutti minua. Olenko siis jo joutunut niin pitkälle. Ajatteleekohan maailma siis tosiaankin minusta, että vastaanottaisin lahjoja? Otsassani, rinnallani on siis kirjoitettuna: 'täydellinen loppuun myynti'. Ei, rahaihminen! Tässä ainoassa kohdassa olet toki vielä pettynyt.

Jos minua valtiomiehenä syytetään virheestä, niin voin itseäni puolustaa; mutta jos ihmisenä, kansalaisena yhteiskunnassa teen kelvottoman työn, niin ei minun ole odottaminen mitään puhdistusta syytöksistä.

Tuolle kauppiassielulle olen näyttävä, kuka asuu siinä kolossa, johon hän niin varomattomasti pistää jalkansa. Nyt on käsissäni valtti, jonka voin häntä vastaan lyödä esiin.

Kerran hän saatti minut siihen tilaan, että ne rahat, joilla olin aikonut toimeenpanna suuremmoisen työn, jätin hyväntekeväiseen tarkoitukseen, jota en ollenkaan ollut aikonut kannattaa. Nyt oion tehdä hänet kuuluisaksi. Nämä rahat minä jätän Unkarin tiede-akatemialle. Kerran pyysin myöskin Lemmingiä tekemään jotakin tämän isänmaallisen laitoksen hyväksi ja hän lupasi panna nimensä listaan. Nyt lähettämänsä summan tarkoituksesta hän ei maininnut mitään. Sen voin jättää jalomielisenä lahjotuksena 'häneltä'.

Jo tänä päivänä kirjoitan lahjoituskirjan. Hän saa sen lukea huomispäiväisissä sanomalehdissä. Hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen!

Päivää myöhemmin herra Andjaldy luki uudella lehdellä päiväkirjassa seuraavan:

En ole jättänyt asiaa sikseen. Mutta olisipa liian rohkeata, jos kirjoittaisi julkisen lahjoituskirjeen ilman että antaja siitä tietää. Kuitenkin olen lujasti päättänyt pysyä aikeessani. Nämä 5,000 tukatia on akatemia saapa.

Aion mennä Lemmingin luo, heittää ansan hänen kaulaansa ja sanoa: 'herrani, te lähetitte mulle 5,000 tukatia. Näillä voi olla ainoastaan yksi tarkoitus, joko kunnioittava tai loukkaava. Jos tarkoitus oli kunnioittava, niin ei se voinut olla muu kuin se, johon itse olen teitä kehoittanut, nimittäin että antaisitte lahjan isänmaalliselle yleishyödylliselle laitokselle. Vaan jos asian laita on päinvastoin, niin saatte minun kanssani tekemistä kahdessa suhteessa — ensiksikin teidän omana tuomarinanne, toiseksi rehellisenä miehenä. Molemmissa tapauksissa kyllä osaan hankkia itselleni korvauksen.

Tällä päätöksellä läksin tänään hänen luoksensa. Olin lujasti päättänyt, etten häntä vähääkään säästäisi. Aikomukseni oli olla häntä vastaan röyhkeä kuin heitukka. Kun olin äkeissäni, niin satuin lähtemään hänen luoksensa sangen aikaisin. Tullessani hänen asuntoonsa vastaanotti kamaripalvelija minut sanoen, että hänen armonsa vielä makasi.

No sittepä täytyy herättää hänen armonsa, sillä minun vähäpätöisyyteni tahtoo häntä puhutella.

Kamaripalvelija oli armollinen, että vei minut herransa työhuoneesen ja sieltä vastaanottosaliin, jossa hän pyysi minua odottamaan, kunnes hänen armonsa oli pukeutunut. No hyvä! ajattelin itsekseni, kyllä minä hänen otan pestäkseni!

Lemmingin vastaanottohuone oli aivan Malvinan huoneen vieressä. Lasiovi eroittaa tämän viereisestä salista ja tämä on sen puolesta merkillinen, että venetialaiset peilit siinä muodostavat kokonaisen kaltevan seinän. Näihin kuvastuu koko viereinen sali, joka toisesta huoneesta on eroitettu paksuilla uutimilla varjostetulla kaariholvilla.

Minä tunnen jo varsin hyvin nämä huoneet. Viimeksi mainitussa Lemming tavallisesti pitää juhlapäivällisensä.

Odottaessani kuulin äkkiä naisäänen kolmannesta salista. Hiljaisesta keskustelusta en voinut kuulla mitään.

Tuo hiljainen keskustelu muuttui sitten komentosanoiksi, joita tuntematoin kaunis naisen-ääni lausui jalan polennan ja oudolta kuuluvan floretin-kalskeen säestäessä. Nauru katkaisi välistä sanat ja välistä taas kuuluivat naisten äänet suuttuneina, joka kuitenkin pian muuttui kaksiääniseksi nauruksi — voiton nauruksi ja kummastuksen toiselta puolelta. Tuossa viimeisessä tunsin Malvinan äänen.

Tahdoin katsoa ovesta sisään, mutta tämä oli mahdotointa paksujen esirippujen tähden. Ovi oli myös toiselta puolelta eteen lykätty.

Silloin havaitsin yht'äkkiä, että vasemmanpuolisen esiripun syrjä oli tarttunut kiinni kullattuun ovihakaan. Tämä oli jäänyt huomaamatta, kun oikeanpuolisen syrjä oli oveen kiinnitetty. Sali, josta tuntemattoman ääni kuului, oli oikealla. Mutta juuri tuosta vasemmanpuolisesta ra'osta nähtiin koko viereinen sali avonaisena teaterina.

Minä näin.

Mitä näinkään.

Kohtauksen Olympin leikeistä. Vastapäätä toinen toistansa seisoi kaksi naista lyhyeissä vaatteissa, jotka polveen ulottuivat. Toisella oli persikan värinen hame ja ruusunväriset silkkisukat, toisella tummansininen hame ja ruskeat sukat. Molempain rinnat peitti hirvennahkainen haarniska, joiden vasemmalla puolella oli ommeltuna punainen sydän. Rautalankaiset naamiot peittivät heidän kasvonsa. Malvinan tunsin vartalosta — hän se oli punaisessa hameessa.

Naiset harjoittelivat floretti-taistelua. Tuo hoikempi-vartaloinen — sinisessä puvussa — oli opettaja.

Ensin he läpikävivät kaikki temput järjestyksessä. Sinisessä puvussa oleva nainen komensi ääneensä ja antoi pistoksien kohdata tuota haarniskansa punasta sydäntä sekä naamiota korkealla terssillä tai kvartilla. Sitten näytti hän punapukuiselle kuinka näitä pistoksia torjutaan.

Molemmat naiset olivat hyvin ihanat tässä leikissä. Punapukuinen muistutti jokaisessa liikunnossaan amatsoni-kuningatarta, käsivarren hempeät linjat, pyöreät voimakkaat olkapäät, hoikka vartalo, plastillisen kauniit jalat ja sääret, jotka näkyivät polviin asti, tämä kaikki muistutti jotakin muinaistarujen sankaritarta. Hänen vastustajansa, tuo sinipukuinen, hieno ja nuori, jonka jäsenet vielä olivat ikäänkuin kypsymättömät, oli ulkomuodoltaan arkkienkeli Mikaelin näköinen.

Läpikäytyänsä kouluharjoitukset rupesivat he vapaasen miekkailuun. Punapukuisen liikunnot ilmaisivat tulisuutta, jommoista ainoastaan voipi olla rouvassa, joka on saanut aseen käteensä. Sinipukuinen oli täydessä työssä väistäessään ristin rastin lentäviä pistoksia. Vähittäin joutuivat niin likelle toinen toistansa, että polvi sattui polvea vastaan, rinta rintaa vastaan ja floretit ristiin kahvojen kohdalla; silloin otti silmänräpäyksessä sinipukuinen vasemmalla kädellään florettinsa kiinni kahvasta ja pani sen, kuin panikin, punapukuisen rintaa vasten. Punapukuinen päästi huudon, sillä floretin kärki koski häneen — hän ei ollut tottunut siihen vielä — ja hän nauroi taas.

"Te olette jo monta kertaa minulle opettaneet tätä, vaan minä muistan sitä aina liian myöhään — levätkäämme hetken aikaa".

Hän otti teräsnaamion kasvoistaan ja haarniskan rinnaltaan. Hänen poskensa hehkuivat taistelusta, silmänsä loistivat salakähmäisestä tulesta, koko hänen olentonsa näytti olevan elävä sähkö-patteri. Joka tällä hetkellä olisi häntä koskettanut, hän olisi kenties saanut häntä säkenöimään. Hän säteili ihastuksen viehätyksestä ja taputti iloissaan käsiänsä. Ihastuksissaan hän heittäysi tuolille pianon eteen ja rupesi soittamaan erästä tunnettua espanjalaista säveltä, n.s. reguidillaa, täydellisellä mustalaisen taidolla. "Ettekö tanssi?" kysyi hän sinipukuiselta, heittäen päätänsä taaksepäin.

Tämäkin oli riisunut pois naamarinsa. Minusta oli kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot, en muista missä.

"En, rouvani, en tahdo tanssia", sanoi hän hymyillen.

"No, te saatte sitten istua soittamaan tätä säveltä, sillä minun täytyy tanssia".

Sinipukuinen istui heti paikalleen; Malvina juoksi keskelle salia ja rupesi tanssimaan tuota lumoavaa espanjalaista tanssia, jossa kaikki naisen viehättävät suloudet ilmaantuvat. Tämä oli näky, josta Faust lupasi sielunsa paholaiselle. Minun sydämessäni se iski tulta. Tämä kylmä-katsantoinen rouva tuhlasi kaikki sulouden lumousvoimansa, ainoastaan — houkutellaksensa hymyn eräältä nuorelta tytöltä. Vaan turha vaiva. Tuo nuori tyttö pianon ääressä katseli lumoavaa tanssia, jota nainen riehuvassa ilossa tanssi, itseksensä peilin edessä, hienoimmankaan punan nousematta hänen neitsyllisille kasvoilleen.

Yht'äkkiä Malvina tarttui florettiin, huutaen: "olkaa varoillanne, minä tapan teidät!" — Sinipukuinen vastasi hymyillen: "minulla ei ole mitään, jonkatähden maksaisi vaivaa tappaa minut".

"Minä murhaan sinut kalliin omaisuutesi, noiden viattomien kasvojen tähden".

"Mutta en annakaan murhata itseäni!" vastasi toinen, tarttuen hänkin florettiin, jonka oli pianolle laskenut.

Malvina ei antanut hänelle aikaa pukeutua harniskaan ja pakoitti häntä siten taistelemaan suojatta. Sinipukuinen piti puoltansa pakosta, omasta puolestansa hän ei pelännyt. Kun Malvina teki kvartin hyökkäyksen, ajaakseen tuon nuoren tytön pianoa vasten, teki sinipukuinen äkkiä mestarillisen tempun, hyökäten vasemmalla jalallaan, heittäen vasemmalla kädellään vastustajan floretin syrjään ja lyöden omalla floretillaan toisen pois kädestä. Malvina ei siihen tavannut. Hän oli vallaton kuin lapsi, juoksi noutamaan florettinsa, joka oli lentänyt huoneen nurkkaan, ja ryntäsi jälleen yhtä kiivaasti opettajaansa vastaan. Tämä ei tyyntä malttiansa vieläkään menettänyt. Hän näytti Malvinalle mitä 'teateri-pistoksella' tarkoitetaan. Kun Malvina teki rohkean sekundi-pistoksen sinipukuisen rintaa vastaan, juoksi sinipukuinen nopeasti esiin, tarttui Malvinan oikean käden ranteesen, antoi hänen florettinsa liukua kainalonsa alitse ja painoi oman florettinsa kiertämällä vastustajan rintaa vasten, ja nyt oli vihollisen ase hänen vallassaan.

"Tätä sanotaan teateri-pistokseksi, rouvani".

Minä näin Malvinan yhteen-puserretuista huulista, punoittavista kasvoista ja kyyneltyneistä silmistä, että hän rupesi suuttumaan. Miehienkin parissa ei aseettomaksi tekeminä rakasteta.

"Päästäkää florettini!" hän sanoi.

"En päästä ennenkuin lupaatte pukeutua asuun ja miekkailla tyynesti".

"Päästäkää irti, sanon minä!"

"Jos ette ensin lupaa taistella ainoastaan asussa, niin katkaisen floretin enkä anna mitään tuntia enää teille".

"Hyvä, minä lupaan".

Nyt opettaja päästi irti Malvinan käden sekä floretin. Minä, joka tunsin Malvinan tiesin edeltäpäin, ett'ei hän pitäisi sanaansa. Hän on todellinen vaimo, vallaton olento, joka ei mitään lakia kunniassa pidä. Tiesin varsin hyvin, että hän uudelleen ahdistaisi sinipukuista niin pian kuin tämä tuntisi kätensä ja florettinsa olevan irti. Tästä petoksesta nuori tyttö itse tuli kärsimättömäksi, ja tällä kertaa osoitti hän oppilaalleen, mitä arrêt-pistos on. Niin pian kun Malvina ahdisti häntä primillä, veti sinipukuinen molemmat jalkansa aivan takaisin, kallisti päätänsä syrjään ja astui eteenpäin oikealla jalalla, tehden sekundi-hyökkäyksen. Kun Malvinan floretti luikahti hänen päänsä ohitse, kohtasi hänen aseensa Malvinaa oikeanpuoliseen kainaloon, ja rouvan syöstessä tyttöä vastaan koko ruumiinsa painolla, notkistui tytön floretti, jotta muodosti kaaren.