TOINEN OSA (continued 4)

"Mitä tahdotte minulta?" kysyi tyttö tyynesti?

"Tahdon kaikki, pyydän teitä vaimokseni!"

Ilonka ei voinut pidättää katkeraa hymyä.

Elemér ymmärsi vastauksen.

"Minä tiedän puhuvani sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan, mutta kuinka voin muuta. Tämä on alku ja loppu sillä, mitä minulla on sanottavaa. Olen etsinyt teitä monta vuotta, sanoakseni teille sen, enkä ole varma siitä, ett'ette katoo kuulematta sanojani. Pyydän teitä vaimokseni, sillä minä rakastan teitä ettekä te minua vihaa!"

"Kuka sen on teille sanonut?"

"Joku, jolle olette uskonut itsenne".

"Sitä ei ole maailmassa", vastasi tyttö ylpeästi.

"Olette oikeassa", sanoi nuorukainen, "mutta niitä on, jotka ovat kuolleet ja kuitenkin puhuvat". Näin sanoen veti hän rintataskustaan lompakon ja siitä tuon etelämaiden kukan, jonka oli taittanut puutarhasta Nadasch-arolla. "Tämä kukka on sen kertonut mulle; te tunnette sen, puhuitte sille, ja se on minulle kertonut kaikki. Jalkasin nälissäni ja janoissani kuljin sinne, missä tämä kukkanen kasvoi, kuljin niinkuin pyhiinvaeltaja pyhälle paikalle. Voitteko evätä tämän todistuksen?"

Tyttö loi maahan silmänsä, joidenka kylmät säteet olivat taittuneet, ja hän tunsi, että hänen kylmyytensä voima oli kukistettu. Syvästi huo'aten sanoi hän vaan katkerasti:

"Ja montako vuotta on kulunut siitä kun tämä kukkanen teille puhui?"

Nuorukainen tunsi tämän moitteen koko painon.

"Se on totta; en kiellä, että siitä jo on pitkä aika, puoli ijankaikkkisuus. En voi millään lailla puolustaa sitä, että sanani on jäänyt näin kauan sanomatta. Mutta vielä on aikaa. Hurjuuteni on ajanut mielettömän nuorukaisen tuleen, ja hän on tulesta päässyt miehenä, jonka sana on teon arvoinen ja joka uskaltaa lausua kaikki ajatuksensa. Olen myöhästynyt, sentähden kiirehdin sitä enemmän. Esitelkää minut vanhemmillenne, tahdon jo tänä päivänä pyytää teitä omakseni".

Ilonkan katse kävi oudoksi ja surumieliseksi. Siinä kuvautui hellyyden sulous ja ivan katkeruus.

"Vanhemmilleniko?" hän kertoi; — "nyt kohtako? Tällä hetkelläkö? Hyvä! Seuratkaa minua".

Ja hän vei Elemér'iä pitkää syrjäkatua myöten.

Ei kumpikaan puhutellut toista, kunnes saapuivat siihen taloon, missä Bilágoschin perhe asui.

Ilonka avasi oven ja vei Elemér'in pitkän pimeän käytävän kautta asuntoonsa.

Elemér arvasi, että Ilonkan vanhemmat vielä olivat valveilla, odottaen tytärtänsä.

Kun Ilonka päästi hänet ovesta, oli hän tuon lautaseinällä jaetun huoneen etu-osassa, missä Bilágoschi istui nojatuolissaan; hän ei koskaan pannut maata, vaan nukkui istuallaan.

Ilonka vei Elemér'in hänen eteensä.

"Tässä isäni. — Herra Elemér Harter", hän sanoi osoittaen nuorukaista.

Nämä sanat Bilágoschia herättivät hänen kolkosta horros-tilastaan, ja vihoissaan hän rupesi lyömään ympärilleen, änkyttäen: "tatata, tototo"; ne eivät olleet inhimillisiä ääniä, vaan eläimentapaisia, joissa kuitenkin kova sisällinen liikutus ilmautui.

Elemér seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut käsittää sitä. Ilonka sanoi hänelle murheellisena:

"Minlaiseksi isäni on käynyt?"

"Mene nyt toiseen huoneesen".

Elemér sysäsi syrjään esiripun ja näki siinä sairasvuoteella laihakasvoisen, kalpean vaimon ja paareilla lapsen ruumiin.

"Tässä äitini, tässä veljeni!" kuiskasi Ilonka vapisevin huulin hänen korvaansa.

Elemér'in korvissa suhisi. Hänessä oli sama tunne kuin milloin äärettömän valtameren aallot syöksyivät yhteen hänen päänsä yli ja hän vaipui tuntemattomaan maailmaan.

Mutta se mielenmaltti, joka ei sielläkään ollut häntä jättänyt, piti häntä nytkin pystyssä. Mitä hän näki, ahdisti hänen mieltänsä, mutta sydän pysyi uljaana.

Hän astui sairaan rouvan luo: "Anteeksi, että tämän surun hetkenä häiritsin lepoanne. Pyytäessäni neiti Ilonkan viemään minut perheensä luo, en tuntenut tätä surua, joka täällä vallitsee, mutta nyt rukoilen sitä hartaammin saadakseni ottaa osaa tähän suruun. Tunnetteko nimeäni? Olen Elemér Harter".

"Tunnen sitä nimeä", vastasi rouva Bilágoschi synkästi.

"Tulen pyytämään teitä ottamaan minut perheeseenne. Antakaa minulle Ilonka vaimokseni. Että tämä ei ole hetken synnyttämä ajatus, voin todistaa kirjeeni kautta. Toissa päivänä sain sattumalta tietää hänen asuntonsa ja kirjoitin heti herra Ferdinand Harter'ille, että tahdoin ottaa neiti Ilonka Bilágoschin vaimokseni. Järjestyksen mukaista oli ilmoittaa se isälleni. Sain tänään siihen vastauksen, joka ei ollut odottamaton; hän kieltää minua sitä tekemästä. Mutta minä en siitä huoli; minä olen itsenäinen mies ja seison tässä juhlallisesti pyytämässä neiti Ilonkaa vaimokseni".

Hänen puhuessaan oli rouva Bilágoschi, kyynyspäähän nojaten, tyynesti noussut sairaanvuoteeltansa.

"Vai herra Ferdinand Harter kieltää teiltä siis tämän avioliiton? Hyvä, meitä on siis kaksi kieltämässä. Minäkin sen kiellän! Tässä kurjuuden syvyydessä, kuolleiden talossa en suostu ottamaan teidän apuanne. Harter'in kädestä en apua ota, vaikkapa haudan partaalla olisin. — Tiedättekö, mikä haava sydämessäni särkee kun Harter'in nimen kuulen. Hän ei pyytänyt minua, niinkuin te nyt, päihtymisen jälkeen yön aikana, vaan juhlallisimmalla tavalla, koko maailman kuullen kirkossa hän yhdisti nimensä kolmasti minun nimeeni ja — hääpäivänä hän minut jätti. Silloin kirosin taivasta häpeissäni, tuskissani, epätoivossani, ja tämä häpeä ja tuska masensi minut maahan asti. Oi armollinen taivas, oi Jumalan ijankaikkinen viisaus suo se minulle anteeksi! Nyt minä kiitän ja ylistän sinua siitä, ett'ei se tapahtunut, jota toivoin. Oletteko nähneet mielipuolen kerjäläisen tuolla toisessa huoneessa? Tuon mielipuolen kerjäläisen Jumala määräsi puolisokseni teidän korkeasukuisen isänne sijaan. Jumalan viisas armo olkoon siitä kiitetty! sillä tällä kerjäläisellä on rehellinen nimi, jota minä ja lapseni voimme ylpeinä kantaa, sill'aikaa kun koko valtakunta kiroo teidän isänne nimeä, sill'aikaa kun häneen sormin viitataan kaduilla ja hänen jälkeensä huudetaan: kas, tuossa se, joka imee hätääntyneitten verta, ryöstää valtiokassasta ja suojelee varkaita. Pois täältä, herrani! Te olette ylhäinen herra, me olemme kerjäläisiä. Mutta viekää mukaanne se vakuutus, että maahan masennetun kerjäläisen tytär, joka sirkuksessakin palvelee, ei yhdistä nimeänsä Harter'in nimeen".

Rouva Bilágoschi vaipui vuoteellensa kasvot kuumeesta hohtavina.

Elemér kuunteli niinkuin unissaan tuota kauheata masentavaa puhetta loppuun asti. Sitten sanoi hän syvästi huo'aten:

"Arvoisa rouva! me tapaamme toisiamme vielä kerran. Siksi Jumalan haltuun!"

Hän meni.

Kuu olivat kahden kesken, Ilonka lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen, kätki kyyneltyneet kasvonsa hänen käsiinsä ja lausui:

"Äiti …. minä rakastan häntä".

Rouva Bilágoschi oli kuin halvautunut, kuullessaan tämän tunnustuksen, ja sanoi katuvaisena vaipuessaan pään-aluselle jälleen:

"Miksi et ole koskaan sitä sanonut minulle?"

24 Luku.

Kaikkivaltiaan hengähdys.

Ferdinand Harter läheni nyt tarkoitusmääräänsä.

Hyvää lupaava kevät oli käsissä ja kaikki kedot rehoittivat. Sattuipa niinkin onnellisesti, että eräs rikas kauppahuone Wien'issä tarjosi hänelle runsaan etu-maksun kaikkein hänen tiluksiensa tuloista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin lähteä rahojansa nostamaan.

Hän otti mukaansa Andjaldyn; se palvelus oli viimeinen, minkä hänen kirjurinsa oli hänelle tekevä, sillä hänellä oli nyt virka n.s. Unkarin hovikansliassa, jossa kykynsä varmaankin tulisi hankkimaan hänelle suuren tulevaisuuden.

Se pankkihuone, jossa rahat oli nostettavat, viivytti asiaa päivä päivältä sentähden, ett'ei kaikki muodon-omaiset seikat vielä olleet selvillä. Harter ei voinut ymmärtää mitä vehkeitä ne olivat, koska kaikki kedot oli arvioittu. Hänen täytyi olla Wien'issä useita päiviä.

Tämä odotus ei kuitenkaan ollut turhaa. Eräänä iltana oli tanssi-huvit jotakin hyvää tarkoitusta varten ja Ferdinand Harter ei pettynyt kun meni sinne toivoen saavansa tavata Malvinaa.

Kuinka tuo kaunis rouva olisikaan voinut olla poissa semmoisesta tilaisuudesta?

Tanssi-salissa herra Lemming ei suinkaan voinut estää häntä puhumasta Malvinan kanssa; korkeintain voi hän valvoa sitä, ett'ei puhe koskenut kielletyitä asioita.

Eikä se suinkaan ollut Harter'in tarkoitus; salaisia sopimuksia kävi tekeminen kirjallisesti; hän halusi vaan kuulla Malvinan puhuvan.

Sointuva naisen ääni on hurmaava vaikkapa puhe koskeekin kaikkein jokapäiväisimpiä asioita, ja se lumous-voima oli mitä suurimmassa määrässä Malvinan vallassa. Hän oli viehättävä, vaikkapa ei puhunut muuta kuin ilmasta, kuinka se oli kylmää.

Ja se oli todellakin kylmää.

Oltiin toukokuun lopussa, kuinka silloin sallittaisiin salia lämmittää!

Mutta Malvina vapisi vilusta joka kerta kun tanssista paikalleen palasi. Vilun väristykseenkin hän osasi panna niin paljon suloutta, että tuo väristys kaunisti häntä mainiosti.

"Salissa on todellakin kylmä!"

"Minä en tunne kylmyyttä teidän läheisyydessänne", kuului Harter'in kohtelias vastaus.

"Eikö todellakaan? Katsokaa jääkukkasia ikkunoissa! Outo näky toukokuulla".

"Ne ovat ainoastaan kuvia jääkylmien naisten katseista", lausui Harter leikillisesti.

Herra Lemming rupesi totisesti tarkastamaan ikkunassa olevia jääkukkasia sill'aikaa kun Harter vaan laski leikkiä niistä.

Ja kuitenkin te korkeasukuiset kavaljerit ja naiset menettelisitte viisaasti jos hetkeksi lakkauttaisitte soitannon, laskeusitte polvillenne ja nöyrästi laulaisitte. De profundis ad Te clamavi Domine … Jumalan hengähdys käy tuolla ulkona läpi yön, ja tanssimusikin soidessa muuttuvat maat tuhaksi…

Sen kertovat jääkukkaset ikkunassa.

* * * * *

Toisena päivänä Harter heräsi puolenpäivän aikana; hän oli vasta aamupuolella jättänyt tanssi-salin. Andjaldy oli jo kauan häntä odottanut.

Kun aamiainen tuotiin Harter'ille, Andjaldykin tuli hänen luokseen.

"No, mitä uutta, hyvä Eemil?" kysyi Harter iloisella tuulella. Mennyt yö oli nimittäin saattanut armollisen herran erittäin hauskaan mielentilaan. Kun Harter sanoi jäähyväiset Malvinalle, tämä oli pusertanut hänen kättänsä. Kun Harter sanoi hyvää huomenta Lemming'ille, hän samalla ilmoitti tulevana näinä päivinä hänen luokseen saattamaan "heidän asiansa" lopulliseen päätökseen. Lemming vastasi, että hän olisi tervetullut.

Herra Harter kysyi siis iloisesti Andjaldyltä mitä uutta hänellä oli kerrottavana.

"Uutinen on se, että meillä viime yönä on ollut neljä pykälää kylmää".

"Niin sitäpä saimme kokea tanssiaisissa. Pelkäänpä pahoin, että nuo ohkoisiin vaatteisin puetut naiset ovat saaneet nuhaa ja jäsentautia".

"Sitäkö vaan pelkäätte, armollinen herra. Minäpä pelkään että puoli Unkaria nyt on leivättä".

"Kuinka se päähänne pistää?"

"Sillä halla on tänä yönä vienyt kaikki; rapsi on jäätynyt, ruis kukki ja on pilalla, nisu rupesi jyvää tekemään ja sekin on hukassa. Ei tule tänä vuonna rapsia, ei senapinsiementä, ei viinirypälettä, eikä tippaakaan viiniä. Katovuosi on käsissä".

"Sitä vaan kuvittelette mielessänne!" huusi Harter, joka oli polttaa kurkkunsa kuumalla teellä.

"En ole minä ainoa sitä kuvittelemassa, vaan kylläpä on muitakin, joilla on varma vakuutus siitä; teidän armonne, te kohta saatte kuulla sen pankiriltanne, hän on sen minulle jo suullisesti ilmoittanut".

Hän jätti Harter'ille kirjeen pankirihuoneelta.

Harter luki tässä kirjeessä, että mainittu kauppahuone oli hyvin pahoillaan, mutta kun se nyt oli tapahtunut, jota lämpömittari kädessä oli pelätty, että nimittäin elo-hopea oli laskeutunut 4 pykälää alle 0:n, niin oli varma, että halla oli vienyt sadon ja että Unkarin maanomistajat eivät siis voineet siitä saada mitään rahoja. No, se isku iski kuntoon Harter'in teekupin.

"Sehän on mahdotonta!" hän huusi, "sehän olisi hirvittävää! Eihän Jumala toki kahdesti voi näin rangaista tätä maata".

Andjaldy pusersi huulensa yhteen ja voi tuskin olla sanomatta:

"Entäs jos hän juuri teidän tähtenne sitä rankaisee!"

"Ei, se ei ole mahdollista!" huusi Harter ja juoksi ikkunalle. Hotellin edessä oli käytävä akaatsia-puiden suojassa. Puiden lehdet riippuivat mustina ja kuolleina.

"Hyvä Jumala, tämähän on autio maailma!"

Hän ei voivottanut autiosta maailmasta, vaan intohimonsa toiveen lakastumisesta, joka toive keskellä kukoistumistaan oli poroksi pantu tänä kauheana yönä.

"Oi kuinka julma sallimus on, kuinka kauhea ihmisten kohtalo".

"Niin on", sanoi tuo mykkä suu itsekseen, "ja pahin kaikista on se, ett'emme voi purkaa vihaamme keneenkään. Ei kansakaan ole siitä vastauksen alainen".

Ferdinand Harter nyrkitti kätensä ja katseli taivasta, ikäänkuin etsien esinettä vihallensa.

Ja hän sai sen.

Palvelija toi hänelle käyntikortin, ja Ferdinand Harter luki siitä poikansa nimen.

Hän tuli niinkuin käskystä.

"Junkkeri Elemér", hän huusi raivoissaan ja viskasi kortin pöydälle.

"Hän uskaltaa vielä tulla silmieni eteen tuommoisen solvauksen perästä! Tulkoon".

Andjaldy aikoi lähteä pois näkymättä. Hän ajatteli kristityn tavalla, ett'ei hänen sopinut häiritä tätä ystävällistä kohtausta; mutta Harter pidätti häntä!

"Jääkää, teitä tarvitaan. En ai'o koskaan enää puhutella poikaani vieraan miehen läsnä olematta. Istukaa pöydän ääreen ja älkää nousko, kun hän astuu sisään. Hän tapaa minua hyvällä tuulella".

Elemér astui sisään avatusta ovesta. Hän kävi muutamia askeleita isäänsä kohti, mutta Harter viittasi kädellään ja huusi äreästi hänelle:

"Takaisin, meidän välillämme on valtameri".

"Minä tiedän sen, herrani", vastasi Elemér tyynesti; "minä en ai'okkaan purjehtia toiselle rannalle. Pankaamme pöytä välillemme, jos suvaitsette".

"Komediantti!"

"Jättäkäämme se seikka ja ryhtykäämme asiaan. On minulle varsin mieluista että meillä on vierasmies läsnä. Sitä me tarvitsemme".

"Ai'otte ehkä vaatia minua kahdenmiekkasille? Oh, kyllä minä asemani löydän, olkaa varma siitä".

"Mutta en minä. — Eilen sain vastauksenne kirjeeseni, jossa ilmoitin päätökseni ottaa Ilonka Bilágoschin vaimokseni".

"Englantilaisen komediantti!"

"Olkoon menneeksi. Te ette anna suostumustanne. Kuitenkin olen tytön äidiltä pyytänyt häntä vaimokseni".

"Ja minkälainen henkilö tuo äiti on?"

Elemér loi isäänsä silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, ja sanoi hiljaa:

"Siihen kysymykseen voitte itse vastata".

Harter malttoi mieltänsä hetkeksi, tuo muisto häntä jäähdytti; Elemér ehti jatkaa.

"Se rouva on kieltäynyt minua vastaan-ottamasta ja kieltänyt minulta tyttärensä käden. Hän sanoi minulle vasten silmiä, että Harter'in nimi oli niin huonoksi tunnettu, että kerjäläisen tytär, että köydellä-hyppijäkin häpeisi sitä kantaa".

"Vaiti, mieletön!"

"Älkää huutako niin, herrani. Puhukaamme hiljemmin, ett'ei meitä kuulla porstuassa. Teidän pitää kuulla mitä se rouva on minulle sanonut; jos te huudatte, pakoitatte minuakin huutamaan. Kuunnelkaa tyynesti mitä minulla on sanottavaa, niin olen kuiskaava".

Ferdinand Harter oli tukehtua raivoon ja häpeään. Hän istut pöydän ääreen.

"Se rouva sanoi minulle: isällenne osoitetaan sormea ja sanotaan: kas tuossa se, joka varastaa valtiokassasta".

"Poika!" ulvoi Harter nousten seisoalleen ja lyöden nyrkkinsä pöytään, "oletko tullut tänne solvaisemaan isääsi?"

"Malttakaa, herra! Nyt se on sanottu. Mutta en ole tullut tänne sitä sanomaan, vaan olen tullut sentähden, ett'ei kukaan muu sitä sanoisi teille. En tiedä onko siinä perää vai ei, mistä teitä syytetään julkisten kassojen suhteen. Siitä olette kai itse selvillä".

"Ja sinua se ei koske".

"Koskee kun koskeekin, herrani. Se nimi on äitini hautakivessä, eikä siinä kyllä, että se siihen on kirjoitettu kultakirjaimilla. Sen nimen pitää olla puhdas. Tässä jätän teille kirjoituksen, jossa tunnustan saaneeni teiltä koko äidin-perinnön; herra Andjaldy olkoon niin hyvä ja kirjoittakoon todistajana sen alle; nostakaa koko äidin-perintöni ja joutukaa pesemään nimenne puhtaaksi siitä häpeästä. En ole koskaan pyytävä tiliä näistä rahoista; olkoon se teidän salaisuutenne mihin ne pannaan. Itse olen jollakin tavalla elävä ilman niitä".

Hän laski valmiiksi kirjoitetun asiakirjan isänsä eteen ja pyysi taas Andjaldyä sitä todistamaan.

Jospa hän vaan olisi nähnyt sen katseen, minkä Andjaldy häneen loi! Elemér ei todellakaan koskaan ollut niin lähellä vaaraa tulla tapetuksi pöydältä siepatulla veitsellä!

Mutta Ferdinand Harter'in kasvot kirkastuivat kerrassaan suloiseksi hymyksi.

Hän nielasi kaiken katkeruuden ja piti suussansa vaan makeaa jälki-makua.

Hänellä on siis nyt se keino käsissä, millä Malvinan omakseen saa.

"Jalo nuorukainen". Hellätuntoiseksi muuttunut isä nousi dramattisesti tuoliltaan ja läheni poikaa liikutetulla katsannolla.

Mutta nyt oli Elemér'in vuoro viitata häntä pois luotansa.

"Herrani, meidän välillämme on valtameri! Minä olen maksanut velkani teille, eikä meillä enää ole mitään yhteistä. Ja koska en voi antaa teille takaisin sitä henkeä, jonka olen teiltä saanut, minä koetan sitä pyhittää isänmaalle. Nimenne annan teille takaisin. Olkaa te viimeinen Harter. Minä olen tänään ottanut unkarilaisen nimen. Jumalan haltuun!"

Näin sanoen hän jätti Ferdinand Harter'in huoneen.

Ferdinand Harter pisti ihastuneena rintataskuunsa poikansa kirjoituksen ja katseli Andjaldyä loistavin silmin. Ja hän oli kyllä varomaton, kaikista noista ankarista sanoista, joita oli kuullut poikansa suusta ja joita hänen olisi sopinut miettiä kauan, iskemään kiinni yhteen ainoaan ja sen johdosta lausumaan:

"Entäs jos en tulisikaan olemaan viimeinen Harter".

Toisen yhteen-puserretuilla huulilla näkyi jotakin hymyn tapaista.

* * * * *

Tuo pieni ruumis oli nyt puettu ja makasi siinä niin kauniina, että taivaan enkelit tulivat katsojan mieleen; odotettiin ainoastaan pappia.

Pienokaisen äiti ei voi häntä saattaa kirkkomaalle, sillä hän on sairaana; mielipuoli isä tietysti ei sitä myöskään voi; sisar yksin voi saattaa häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa. Ei kenkään tarjoa hänelle käsivarttansa tällä murheen tiellä, ei ole ketään, jonka olkapäähän hän voi nojata ja kätkeä kyyneleitään; yksinään itkevä neito saa kulkea pienen ruumis-arkun jälessä.

Iltapäivän aurinko loisti niin lämpimästi paleltuneitten akaatsia-puiden mustien lehtien läpi. Taivas ikäänkuin koetti loistollansa lämmittää mitä halla oli jäädyttänyt. Mutta siihen se ei enää kykene.

Näin mustat lehdet kertovat.

Mutta rivien väliltä on myös jotakin luettavana valkoisten kehysten sisällä.

Hiljaisesta käytävästä kuuluu askeleitten kaiku, joita tyttö niin hyvin tuntee. Neidon sydän sykkii ankarasti hänen sitä kuullessaan. Hän rientää äitinsä luo, pöyhistää hänen pään-aluksensa ja suutelee hänen poskiansa. Kun hän taas kääntää kasvonsa, seisoo hänen edessänsä — lemmitty.

Elemér oli siinä yksinkertaisessa mustassa puvussa.

Hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta, ja äänettömästi kumartaen hän astuu rouva Bilágoschin vuoteen viereen.

"Minä sanoin teille, rouvani, että vielä kerran tavattaisiin. Tässä nyt olen. Tulen herra Ferdinand Harter'in luota. Te sanoitte minulle että olin rikas, ylhäinen herra ja että epärehellisesti ansaitut rikkaudet tahrasivat nimeäni. Hyvä, tänään en enää ole rikas, enkä ylhäinen herra, enkä Harter. Omaisuuteni olen jättänyt Ferdinand Harter'ille. Parantakoon hän sillä niitä haavoja, joita on iskenyt. Minä olen erään englantilaisen konetehtaan asiamies, minulta on kelpo tulot, jotka kasvavat toimiani myöten ja voivat elättää perhettä rehellisesti. Olen muuttanut nimeni: tästä päivästä olen Elemér Szivösch. Se on oleva rehellinen nimi. Tahdotteko ottaa vävyksenne Elemér Szivösch'in?"

Rouva Bilágoschi ei voinut saada sanaakaan ahdistuneesta rinnastaan. Hän osoitti Ilonkaan. Pyytäköön häneltä vastausta.

Ilonka seisoi pienen veikkonsa ruumiin vieressä ja poskensa olivat hyvin kalpeat.

Sydämellisintä rakkautta ilmoittavalla katseella Elemér kääntyi Ilonkan puoleen; hänen silmänsä rukoili Ilonkalta vastausta.

Neitsyelliset huulet vapisivat, hänen koko ruumiinsa vapisi; viimein hän heittäysi ruumiin nojaan ja lausui kyynelsilmin:

"Voitko mulle anteeksi antaa että tällä hetkellä olen onnellinen?"

— — — Varmaankin antoi hän sen anteeksi — — —.

25 Luku.

"Hyvä!"

Hernals'issa, likellä Wien'iä, on puutarhojen keskellä pieni virvoituspaikka; yhdessä noista pienistä hiljaisista huoneista istuu onnellinen pariskunta tuttavasti yhdessä. Rakastavaiset puhuttelevat toistansa "Tihamériksi" ja "Leonaksi". Heidän edessänsä seisoo kuohuvia champagne-lasia, ja lattialla on useoita tyhjiä pulloja.

Viini vaikuttaa kumpaankin eri tavalla. Naisen iloinen luonne kiihtyy yhä iloisemmaksi, vaan mies käy yhä totisemmaksi ja synkeämmäksi. Nainen tahtoisi iloitellen leikkiä laskea, mutta mies rupee filosoferaamaan ja käy yhä tunteliaammaksi, ja kun hän luo luulevaisia silmäyksiä Leonaan ja pyytää tutkia hänen salaisimmatkin ajatuksensa, Leona laulaa nauraen: "nainen on niin huikentelevainen" j.n.e.

"Kuule minua, Leona! … älä hänen lempeensä luota!"

"Etkö tahdo puhua totista sanaa kanssani?"

"… Ja huomenna hän katuu mitä tänään on luvannut".

"Älä ole noin veitikkamainen, olethan muutenkin tarpeeksi viehättävä!"

Nainen heittäysi hänen kaulaansa.

"Sinä syntini! Mistä sinä minua moitit? itseäsikö?"

"Itseäni! Sanot aivan oikein että minä olen syntisi, se minä olen; mutta miksi en voisi olla kunniasi ja ylpeytesi jos tahtoisin? Miksi en voi sinua pyhimyksenä pitää, jonka ympäri rukouksissani vapaasti lentelisin, jota voisin asettaa elämäni päämääräksi, jonka edestä voisin taistella ja kuolla. Miksi et ole täydellisesti minun, hän minun ja ainoastaan minun?"

Nainen painoi ruusunvärisen etusormensa puhujan huulille.

"Hiljaa! Lapsille ei anneta kaikkia, mitä tahtovat".

"Minä olen niin täydellisesti sinun orjasi kuin kuu on vaan orja. Mihin menet, auringon läheisyyteenkö tahi kauas siitä, vedät sinä minua mukaasi. Sinä olet koko elämäni salaisuus. Sinun tähtesi olen jättänyt isänmaani ja alkanut uutta elämää; jos lähdet täältä pois, jätän minä tämän tuskin aloitetun toimen, seuratakseni sinua maankuleksijana kaikkialle. Oi, ole sinä elämän puu paratisissani, ettei mikään kerubi tulimiekallansa minua siitä karkoita!"

"Älä kuuntele käärmettä ollessasi paratisissa".

"Kunnianhimo on minun käärmeeni. Sitä en kiellä. Minua ilettää se ajatus, että niin moni raukka, niin moni puoli-ihminen on minua ylhäisempi ja kantaa arvonimiä, joita heiltä kadehdin ja joita kantamaan minussa oikea mies olisi. Toinen valehtelee olevansa mies, toinen sanoo olevansa valtioviisas, mutta minussa on tuo onnelliseksi saattava sydän ja luomis-kyky. He katselevat minua kuin lasta, jonka askeleita ohjaavat, ja kuitenkin minä olen mies, he ainoastaan valenaamoja, joidenka taakse minä kätkeyn".

"Onhan siinä tarpeeksi että kaksi sitä tietää. Toinen olet sinä, toinen minä".

"Ei, siinä ei ole kylliksi", huusi mies innoissaan. "Minä tahdon nyt vihdoin viimeinkin näyttää maailmalle, mitä minulla on. Nautinnon salaisuus minua vaan janottaa eikä sammuta janoani. Kuule minua, minä puhun totisesti. Oudot ajat ovat tulossa ja ne eivät ole otollisia tämän päivän mahtaville. Puhdistava myrsky on niitä maahan ravistava kuin pilautuneita omenia puusta. Toiset ajat vaativat toisia ihmisiä, ja minä tunnen itselläni olevan sen voiman ja sen ky'yn, joka on minua nostava sillä uudella aikakaudella vielä korkeammalle, kuin ne, jotka nyt minua ylenkatsovat. Nuo kurjat luulivat minua kannattavansa, vaikka minä kannatin heitä. Minä autoin heitä ylös, käyttääkseni heitä sitten portaina siihen korkeuteen, josta he ovat pudonneet. Ja minkätähden haluan kukkuloille päästä? Mitä sieltä pyydän? Sinua tahdon omakseni voittaa. Tahdon ympäröidä sinua loistolla ja kunnialla, jota et ole tähän asti nautinnut. Tahdon sinua vaimokseni".

Nainen nauroi ääneensä: "Ha ha, ha! etkö pelkää minua?"

"Niin, minä tahdon että eroat miehestäsi, joka sitä paitsi ei sinusta huoli. Ole minun tykkänään ja ijäksi minun. Älä naura minulle. Minä en ole hullu enkä juopunut. Älä luulekkaan pääseväsi minusta, pikemmin hoikka vartalosi taittuu sormieni välissä kuin sinä pääset minusta. Kuule mitä sanon sinulle. Minä en ole niin köyhä kuin luulet. Minulla on tarpeeksi omaisuutta, salliakseni sinun elää ylimys-naisena. Jolle sallimus on suonut järkeä ja narrin isännäksi, hän voi tulla rikkaaksi, ja minulla on älyä hankkimaan uutta omaisuutta jos sinä ensimmäisen tuhlaat. Eroa miehestäsi ja tule vaimokseni".

Näin sanoen syleili hän Leonaa niin rajusti, että tämä pyrki vapaaksi.

Sitten hän taas hellästi hiipi hänen luoksensa ja sanoi huo'aten:

"Minä lemmin, minä jumaloitsen sinua silloinkin kun olet katkera, mutta vielä enemmän sinua rakastan kun olet lempeä. Viini tekee sinut tavallisesti katkeraksi! Sytytä lamppu teekyökin alle. Tee on sinua rauhoittava".

Ja Tihamér sytytti teekyökin alla olevan lampun.

"Polta rommia ja sokuria minun kupissani".

Tihamér totteli, hän kaasi rommia sokerille ja poltti sitä kupissa.

"Puhukaamme nyt kaupungin juttuja", hän sanoi naiselle.

Molemmat nojasivat pöytään ja katselivat toisiansa lampun liekin sinertävässä, kalpeassa valossa.

"No mitä uutta kaupungista?"

"Hovikansleri on myynyt hevosensa".

"Se on valtio-uutinen, joka ei sovi meidän seurassa".

"Kaunis Peppi on taas antanut korvapuustin teaterin johtajalle".

"Sehän on vanha asia. Se tapahtuu kerran viikossa".

"Tahdotko kuulla kamalia uutisia, esim. tytöstä, jonka päätön ruumis on löydetty?"

"Ei tänä iltana, muuten näen unta siitä".

"Siis joku hyvä, rauhoittava uutinen?"

"Esimerkiksi".

"Että sirkuksen lemmikki, hra Trésor, on tointunut putoomisensa jälkeen. Hän käy jo ulkona".

"Koiranliha pian paranee", vastasi nainen törkeällä huolimattomuudella. "Vähän enemmän rommia teekuppiini, se ei ole tarpeeksi väkevää".

"Aivan oikein. Siitä muistuu mieleeni pieni juttu, jonka olen sattumalta saanut kuulla: 'Muuan nuori unkarilainen herra naipi erään sirkus-tytön, joka aina istui eräässä loge'issa ja vastaan-otti kohteliaisuuksia herra 'Filosof'ilta', recognizing his misstress".

"Todellakin? Sehän on hupaista. Tämä tyttö oli Pesth'issä miekkailu-opettajana, mutta ajettiin pois sieltä".

"Mahdollista. Etkö tahdo siirtyä vähän likemmäksi minua?"

"Odota, minä ensin lasken alas ikkunaverhon; ulkona on jo pimeä ja täällä sisällä valoista".

"Minä sekoitan sill'aikaa vähän enemmän teetä".

"Tee niin! — No mikäs tuon unkarilaisen herran nimi on?" kysyi Leona, palaten ja siirtäen tuolinsa likemmäksi Tihamér'ia.

Tihamér laski käsivartensa hänen olkapäälleen ja sanoi huolimattomalla äänellä:

"Elemér Harter".

Kaikki hänen sormenpäänsä tunsivat tällä hetkellä sitä sähkö-iskua, jonka tuo nimi synnytti Leonassa.

"Oh todellakin?" kysyi Leona kumartuen taaksepäin ja katsellen Tihamér'ia silmät puoleksi ummessa.

"Niinpä luulen asian laidan olevan".

"Mutta suostuuko isä siihen?" kysyi nainen, nähtävästi liikutettuna.

"Nimen ja omaisuuden hän on jättänyt isällensä. Hän on ottanut uuden nimen ja ruvennut asioitsijaksi".

"Ja sen kaiken on hän tehnyt, voidaksensa naida kurjan komediantti-tytön!"

"En tiedä, onko tuo tyttö kerjäläinen tahi komediantti; tiedän vaan että nuorukainen sydämellisesti häntä rakastaa".

"Mutta sehän on julkinen häpeä, sula mahdottomuus!" sanoi nainen. "Tietäähän koko kaupunki että tällä tytöllä oli lemmen-seikkoja erään pajazzon kanssa. Kaikki ihmiset sen tietävät".

Tihamér'ia näytti tällä hetkellä leikin laskeminen miellyttävän.

"Kaikki eivät voi sitä tietää; minä esimerkiksi en sitä tiedä, eikä arvattavasti Elemér myöskään".

"Kyllä, kyllä!" vakuutti nainen ja unohti aivan salata oman mielenkiihkonsa. "Minä tiedän sen aivan varmaan; kaikki puhuvat siitä, että pajazzo oli hänen rakastajansa. Joka ilta tämä saattoi häntä kotia, niiden nähtiin ajavan samoissa vaunuissa — puhumatta tuosta häpeällisestä kohtauksesta sirkuksessa, jolloin hän niin selvästi ilmaisi itsensä, pajazzon pudottua alas tangolta".

"Mutta nämä asiat ovat sangen viattomia".

"Vai viattomiako?" hän huudahti ja silmänsä säkenöivät kuin koston jumalattaren.

"Onko sekin viatonta että pajazzo kuukausittain on antanut nuorelle tytölle rahoja? Hän antoi pajazzon elättää itseänsä. Eräs palvelustyttö on sen kertonut. Jospa joku antaisi Elemér'ille tiedon siitä!"

Tihamér nojasi kyynyspäänsä pöytään ja tarkasteli tässä asemassa naisen muotoa.

Leonan käsi oli kylmä ja hikinen, kun Tihamér sanoi:

"Oh, minä tunnen naisen, joka on sen kirjoittava hänelle!"

Nyt Tihamér molemmin käsin tarttui Leonan käteen ja katseli käskijän silmällä hänen hohtaviin silmiinsä, lausuen kolkolla, juhlallisella äänellä:

"Jos tunnet sitä naista, joka sen tietää ja sen tahtoo Elemér'ille ilmoittaa, niin sano hänelle että hän jättäköön sen tempun tekemättä jos sielunsa autuus on hänelle tärkeä".

Leona irroitti kätensä Tihamér'in kädestä, sanoen:

"Niin varmaa kuin se on, että minä tunnen sitä naista, niin varmaan on hän sen kirjoittava, vaikkapa sielunsa sen kautta kadotukseen joutuisi!"

"Hyvä!…"

26 Luku.

Kuitti.

Ferdinand Harter lensi pikajunan siivillä Pesth'iin. Siellä säilytettiin riidanalaiset valtiopaperit, jotka olivat Elemér'in äidin-perintö.

Pojan kuittia vastaan ne kohta annettiin; myymiseen meni vaan pari päivää, jotta Harter, jos niin tahtoi, jo kolmannen päivän iltajunassa saattoi lähteä Wien'iin.

Iltapäivän oli hän Casinossa. Joukko klubin-jäseniä oli läsnä.

Harter oli erittäin puhelias sinä päivänä.

"Ajatelkaappa, mikä bonne fortune minulla oli tänään. Tullessani kotiin, löysin minulle lähetetyn kirstun; sen avattuani, näin siinä oivan Venus-kuvapatsaan Carraran marmorista".

Klubin-jäsenet totisina vakuuttivat, että se oli oiva lahja.

"Varmaankin on sen joku nainen minulle lahjoittanut".

Sitä katsottiin sangen luultavaksi.

Eräs kirje Malvinalta, kirjoitettu edellisenä päivänä, vahvisti Harter'issa sen luulon; kirjeessä tuo kaunis rouva ilmoitti Harter'ille, että hän sinä viikkona oli tekevä mitä tarpeellista oli uskonnon muutokseen, ja että hän sitten kohta jättää Lemming'in talon sekä Wien'in ja palajaa Pesth'iin.

Ferdinand Harter jutteli vielä enemmänkin:

"Tietäkää että poikani Elemér on tullut mielettömäksi; hän naipi englantilaisen komediantti-naisen, ja voidaksensa sitä tehdä, muuttaa hän nimensä ja rupee commis voyageur'iksi!"

"Teidän sopii ottaa hänet 'rakkauden narrien' kirjeen-vaihtajaksi".

Kaikuva nauru seurasi näitä sanoja; Harterkin nauroi.

Mies parka! hän luuli pojallansa naurettavan.

* * * * *

Yö-junassa Harter riensi Wien'iin. Tärkeämmäksi hän katsoi tuota asiaa Lemming'in luona kuin tilintekoa julkisista kassoista.

Tultuansa aamulla Wien'iin, hän ainoastaan pukeutui toisiin vaatteisin ja meni kohta Lemming'in luo.

Pankiri kuivalla kohteliaisuudella vastaan-otti tuon suuren herran; ei ollut kylmä eikä lämmin.

"Herrani", sanoi Harter, "te tiedätte minkätähden olen tullut. Rahat, jotka olette minulle lainanneet, on minulla muassa, maksaakseni ne takaisin".

Hän otti esille arkkusen, jossa oli kymmenen tukkua, 500 tukatia jokaisessa.

Pankirin kasvoissa ei näkynyt hymyäkään; hän sanoi ainoastaan: "se on hyvä".

"Olkaa hyvä ja laskekaa".

"Se on tarpeetonta, kun kunnia-velka maksetaan".

"Meillä ei ole mitään kirjallista, eikä siis ole paperia vaihtaa".

"Aivan oikein".

"Erityisistä syistä en ole lukenut mitään korkoja".

"En huoli tarkastaa näitä syitä, ne ovat varmaankin hyvin pontevia".

Ferdinand Harter tunsi kaikissa hermoissaan sangen ikävää ja pistävää tunnetta, kun tuo pieni luuranko-ihminen häntä katseli kylmillä silmillänsä. Tuo katse häntä sähkeytti.

Hän koetti päästä hänen läheisyydestänsä pois.

"Ja nyt, herrani, olemme kai kuitit".

Pankiri katseli häntä yhä edelleen äänettömänä ja samalla sähkeyttävällä katseella eikä vastannut mitään.

Harter odotti jotain sanaa Lemming'in suusta.

Kun pankiri uppiniskaisesti pysyi äänettömänä, oli Harter viimeinkin pakoitettu lausumaan sen sanan, jota oli odottanut.

"Ja nyt, herrani, missä on Malvina?"

Pankiri lausui kolkolla, tunnottomalla äänellä:

"Hernalin hautausmaalla".

"Mitä hän siellä tekee?"

Pankiri vastasi samalla tunnottomalta tavalla:

"Hän odottaa siellä ylösnousemisen päivää".

"Hän on kuollut!" huusi Harter kauhistuen.

"Hän on tappanut itsensä", vastasi Lemming.

"Se ei ole mahdollista! Se ei ole totta!"

"Se on totta. Tässä on hänen kirjoittamansa kirje, jossa hän ilmoittaa surkean loppunsa. Te tunnette käsialan; lukekaa!"

Hän ojensi Ferdinand Harter'ille paperin, josta tämä luki, vaikka kirjaimet tanssivat hänen silmissään, seuraavat sanat:

"Minä olen väsynyt elämään; — maailma minua ilettää; — minä vihaan itseäni. — — Jumala olkoon sielulleni armollinen!"

Ferdinand Harter pudotti paperin kylmästä kädestänsä.

Mutta tuo pieni luuranko-ihminen astui lähemmäksi, tarttui armollisen herran ranteesen ja sanoi hänelle:

"Nyt vasta olemme kuitit, korkeasukuinen herra!"

27 Luku.

Rauha.

Kesä-illan lauhkea länsituuli humisee puiden oksissa puutarhassa, jossa hedelmät taivuttavat niitä maahan ja uudet kukkaset nostavat niitä taivasta kohti. Siellä on hedelmiä ja uusia kukkasia samassa oksassa. Sanotaan että semmoinen vuosi tulee olemaan siunattu, ja siunattu se olikin mitä taivaan ja maan hyvään tahtoon tuli. Oli niinkuin armollinen Jumala joka päivä vuoden kuluessa olisi pyytänyt ministeriöltään täällä alhaalla selvitystä kansan tarpeista; tarvittiinko lunta vai sadetta, vaiko päivän-paistetta ja sateen perästä taas kirkasta taivasta; Hän tiedusti tahtoivatko ennemmin viiniä vai leipää; suotakoon heille molempia! Saakoot kerran oikein perussäännöllistä ilmaa. — Niin teki todellakin — armollinen Isä taivaissa.

Hedelmäpuiden maahan-painuneitten oksien alla makasi kaksi ihmistä pitkässä ruohikossa; eräs vanha ihminen ja eräs pikku ihminen. Tuo vanhus olisi voinut olla nuorempi jos hän ei olisi elänyt niitä vuosia, jolloin mielettömän maanviljelijän suru kynsi viiruja kasvoihin ja ajoi hiuskiehkurat päästä. Tuo pieni ihminen on puoli kolmatta vuotta vanha pyöreä- ja puna-poskinen maailman-asukas, varustettu noilla kultaisilla kiehkuroilla, joita pienokaiset näyttävät tuovan auringosta, josta kotoisin ovat. Pikku ihminen tekee par'aikaa lehdistä ja ruohoista ristintapaisen päähineen tuon suuren ihmisen paljasta päätä varten, koska pahansuova luonto ei pidä murhetta siitä. Suuri ihminen sallii tällä tavalla koristaa päälakeansa eikä sitä pahaksi pane, vaan katselee pienokaista hymyilevin silmin.

Pikkunen taittaa sitten ruohon-korren ynnä lehden ja pitää niitä suuren ihmisen edessä, sanoen: "Tämä on ruoho ja tämä on lehti. Sano nyt: ruoho … lehti".

Vanhus koettaa lausua nuo sanat, ja välistä se häneltä onnistuukin. Pieni ihminen ilostuu siitä ja taputtaa käsiänsä.

Tyttärenpoika opettaa vaaria puhumaan…!

Kaukaa kuuluu vaunujen ratina. Pieni ihminen hyppää ruohikosta huutaen: "pian isä tulee!" Hän ojentaa kätensä vanhukselle, ikäänkuin auttaakseen häntä maasta, ja taluttaa häntä tietä myöten, varoittaen: "pidä vaari, äläkä kaadu, tässä on suuri kivi, älä astu siihen!" ja vanhus tottelee siivosti ja välttää kiviä.

Tyttärenpoika opettaa vaaria käymään.

Kolme porrasta vie verandalle. Päästä sinne, sepä vaikeata. Pikku ihminen käy edellä ja neuvoo suurta: "Ole varoillasi tässä! Astu ensin oikealla jalalla; ei tuolla, vaan tällä; vielä askel, kas nyt se kävi!"

Niinkuin se, joka hyvin on tehnyt tehtävänsä, antaa hän vanhuksen tulla perässä ja juoksee riemuiten edellä. Hän kompastuu ja kaatuu, mutta ei loukkaa nenäänsä eikä itke, vaan juoksee iloisesti eteenpäin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Verandan toisessa päässä istuu nuori rouva. Hänen kasvonsa ovat suuresti muuttuneet siitä kun viimein häntä kohtasimme. Neitsyellisen ankaruuden sijaan on tullut äidintunteen hellyys. Tyttönä ollessaan oli hänen kasvoissansa jotakin miehuullista, nyt niissä on pelkkää naisellisuutta. Niissä ei ole enää luettavana: "minä itse", vaan sen sijassa: "me". Ei yksikään hänen ajatuksistansa enää yksinänsä kule, vaan ne etsivät aina toveria itselleen, ja se antaa hänen kasvoillensa tuon verrattoman hellyyden sädeloisteen, joka ilman sanoja ilmoittaa naisen onnea.

Hänen pöydällänsä on silkkiä, eri-värisiä helmiä sekä hopea- ja kultalankaa. Niistä hän neulalla kutoo pientä myssyä, paljoa pienempää kuin mitä mikään ympärillä olevista voisi käyttää.

Pojan huuto häiritsee häntä: "Isä tulee, vaunut tulevat!" Hetken kuluttua vaunut ovat siellä ja isä hyppää ulos niistä.

Se on pulska mies, käytös vapaa, ja katsanto suora. Hänen kasvoistansa luetaan, ett'ei hän kellekään maailmassa ole velkaa kiitosta eikä kumarrusta, paitsi omaisillensa. Koko sydämensä on hän antanut omaisillensa ja he täyttävät sen kokonaan.

Mies ja vaimo syleilevät toisiansa niin hellästi, niin lempeästi kuin pelkäisivät että niitä haavoja, jotka toinen oli saanut toisen tähden, vielä kirvelisi, ja kuitenkin on muisto niistä nyt sulaa onnellisuutta.

"Mitä sinä kudot?"

Rouva ei vastannut; tuo punastuva hymy häntä kaunistaa; hän kätkee kutimen selkänsä taakse, mitä "hänen" tarvitsee sitä nähdä?

Mutta "hän" sen arvaa kuitenkin, käyväthän hänenkin ajatuksensa samaa suuntaa.

Nyt tulee pienen ihmisen vuoro. Tuo pieni ihminen on aika Herkules, hän vetää isän puolehensa kaulasta, hän pakoittaa isän istumaan, pitäen hänen polvestaan kiinni, ja nyt lapsellisen puheliaisuuden virta saa vapaasti juosta, hän kertoo vaarista, joka lähestyy, kuinka kiltti hän on ollut tänään; hän oppi kaksi sanaa ja käveli jo ilman sauvaa; huomenna pitää hänen koettaa astua yli suuren kiven, joka on tiellä.

"Eikö niin, vaari? anna isän kuulla että osaat sanoa: ruoho, lehti".

Vanhus teki pojalle mieleen, ja pieni ihminen nauroi niin että kyynelet tulivat silmiin eikä huomannut että toistenkin silmiin kyyneleitä nousi.

Hän on todellakin opettava vanhalle vaarillensa puhumisen ja käymisen taidon. Hän on sitä kerran osannut, mutta — on sen unohtanut jälleen.

"Ja missä on äitimme?" kysyi aviomies.

"Talouden toimissa".

"Pyydä häntä tänne. Minun on niin hauska nähdä teidät kaikki ympärilläni kun olen kotona". —

Mutta sepä ei ole helposti aikaan saatu; talossa on niin paljon tekemistä. Lehmät, kanat, jotka hautovat muniansa, kasvitarha, hedelmät, siat j.n.e., puhumattakaan palvelijoista. Ne kaikki antavat niin paljon tekemistä, että piankin hengästyy. (Ja kuitenkin hän ei voi olla puuhaamatta!) Viimein hän kuitenkin tulee kun häntä kauan on huudettu, mutta silloin ei kenenkään muun tarvitse sanoa mitään: nuori aviomies saa todellakin kuulla tarpeeksi nuoremmista sekä vanhemmista perheen jäsenistä, karjasta ja siipi-eläimistä, ymmärtäväisistä ja ymmärtämättömistä koti-eläimistä, hedelmistä sekä juurikasveista; kuinka kaikki ovat tehtävänsä tehneet, saa hän nyt kuulla, jotta ylpeydellä saattaa luulla olevansa aurinko koko tässä planeti-järjestelmässä, jonka ympäri pyörivät vaimo ja lapsi, porsaat ja kanat, melunit ja kaalinpäät, niinkuin kierto-tähdet ja kuut auringon ympäri.

Oi! se puoliso on todellakin kunniarikkain hallitsija maailmassa, jota kaikki hänen kodissaan rakastavat — eläimetkin — jopa puutkin.

Kuinka ihanasti aurinko laskee, valaisten heidän kasvojansa loisteellaan.

* * * * *

Pimeä ja myrskyinen yö.

Hietaa tuiskuaa Pesth'in katuloilla, tuulen ajamana; nukkuvat välistä säpsähtävät unessaan, kun tuuli raivossaan ajaa tomua ja romua ikkunoita vastaan ja katto-tiilit särkyvät pudotessaan alas kivikadulle. Tämä Pesth'in tuuli ei ole noita tavallisia hauskoja tuulia; se tuulee vasten kasvoja, joka haaralta. Joka kadulta se tulee sinua vastaan, et milloinkaan voi kääntää sille selkääsi. Se on hävytön tämä tuuli! Jos et seiso tukevasti jaloillasi, se heittää sinut seinää vastaan.

Mutta kukahan tähän aikaan olisi ulkona? On kaksi tuntia kulunut jälkeen sydän-yön; puotipalvelijatkin nukkuvat ja kahvilat suljetaan.

Nähdään kuitenkin yhden olennon vaivalla pyrkivän eteenpäin tuulta vastaan. Tuolla miehellä on hattu otsalle painettuna; hän on huolimattomasti puettu, käyntinsä on horjuva ja epävakainen.

Milloin hän syöksee päin tuulta, milloin väistyy salaisen vastustajansa edestä; ja nojaa seinää vasten, pitäen kiinni molemmin käsin, jott'ei tulisi heitetyksi paikasta pois.

Tämä ei ole noita iloisia yökulkijoita, jotka rallattaen pyrkivät kotia päin, vaan eivät osaa.

Hän horjuu äänetönnä eteenpäin. Kerran hän seisahtuu erään lyhdyn alle, jonka liekkiä tuo kotimainen samum-tuuli kaikin voimin pyytää sammuttaa. Siinä hän katselee levottomasti eteenpäin.

Me tunnemme nuo kasvot. Tuo partaleuka oli muinoin sileä, nämä siivoomattomat viikset olivat kerran erään ihanan rouvan suudelmien todistajina, sen, joka veitikkamaisesti ja suloisesti, uneksivaisesti ja kavalasti kuiskasi: "armas Tihamér".

Tuota kaunista rouvaa ei ole enää.

Lemmittyä ei kukaan lemmi.

Ei hän itsekkään, hän ei pidä mitään huolta itsestään.

Hän ei pidä väliä missä puvussa tuo ihminen ilmestyy, jota hänen nimellänsä mainitaan; tarvitseeko hän jotakin, tehdäänkö hänelle murhetta, saako hän unta tai iloa, se on yhden tekevä! Usein ei hän anna tuolle ihmiselle mitään syötävää, vaan sammuttaa nälän viinaan, joka saattaa hänet unohtamaan, ken hän on; saattaa hänet unohtamaan menneen ja nykyisen ajan. Tulevaisuutta? Ken sitä ajattelee?

Päivällä ei hän jätä asuntoansa; ainoastaan yöllä hän kulkee katuja myöten ja aamulla haparoi kotia päin. Hän ei mene niihin paikkoihin, missä häntä tunnetaan. Hän upottaa itsensä moskaväen sekaan; siellä ei kukaan häntä etsi eikä kysy.

Ja jos sattumus vie jonkun tuttavan hänen tiellensä, ei hän tätä katsele, vaan väistyy, tai kenties hän ei todellakaan sitä nä'e.

Rypistettyjen kulmien alta hänen silmänsä alati tuijottavat, ylöspäin, ikäänkuin muste-pilkku riippuisi otsansa edessä, muste-pilkku, jota hän yksin näkee — eikä kukaan muu. Kurja onneton!

* * * * *

Yksi on kuitenkin häntä onnettomampi. Ferdinand Harter, joka naama sileänä, kulkee maailmassa; kaikkialla hän kulkee, missä entiset tuttavansakin oleskelevat, ja kantaa hymyhuulin suurta mustepilkkua otsallansa — mustepilkkua, jonka kaikki näkevät, paitsi hän itse.

* * * * *

Ja Föhnwald?

Chlum'in laaksossa on kahdenkymmenen sylen suuruinen kumpu.

Siinä kasvaa nyt metsäkukkasia. Mehiläiset surisevat kukkien ympäri; surisevat näin:

"Me olemme ilman sotilaita. Me lennämme, ko'omme ja käymme sotaa. Kun kukkas-aika on lopussa, meidät tapetaan, heitetään pois eikä meitä sureta…"

Sankarilla on hyvä aika kuunnella mehiläisten surinaa ja uneksia siitä.