TOINEN OSA (continued 2)

Molemmat säikähtyivät siihen määrään, että viskasivat floretit pois. Sinipukuinen hyrskähti itkuun, Malvina kalpeni ja hengähti syvään muutaman minutin kuluessa. Pian hän tointui taas, ja nähdessään sinipukuisen kyyneleitä, rupesi hän ääneensä nauramaan.

"Siinä näette nyt", lausui sinipukuinen nyyhkyttäen ja moittivalla äänellä.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Malvina, jonka kasvot milloin kirkastuivat, milloin synkistyivät.

"Nyt olen teitä haavoittanut", sanoi sinipukuinen.

"Mitä vielä — haavoitettu! onhan kaikki vaan leikkiä".

"Minä tiedän sen varmaan, että semmoinen leikinteko koskee kipeästi noin ohuen puvun läpi".

"Minä vakuutan, ett'ei se ensinkään koske! eihän paikkaa näykään. Vai näettekö mitään?"

Hän avasi äkkiä liivinsä ja paljasti olkapäänsä siihen asti, mihin floretin nuppu oli koskenut. Siinä näkyi punainen ympyräinen pilkku, niinkuin ruusun lehti alabasterilla.

"No näetkö nyt, ett'ei se ole mitään. Katsokaa tänne, minä olen aivan terve".

Sinipukuinen rauhottui sen nähdessään. — Vaan minä en!

Malvina halaili hellästi tyttöä ja painoi poskensa vasten hänen poskeensa sovinnon merkiksi.

"Älä ole suuttunut enää minuun. En koskaan enää tule noin narrimaiseksi. Minä käsitän, ett'en osaa mitään. Olen oppiva järjellisesti, niinkuin pitää. Tämä viimeinen pistos oli hyvin kaunis — — miksi sitä nimitetään?"

"Coup d'arrêt! Me sanomme sitä Unkarin kielellä syöksemiseksi miekkaa vastaan".

"No, sitä temppua pitää meidän harjoittaa perinpohjin".

Malvinan oli hyvin kuuma. Pöydällä oli kylmää vettä kristalli-lasissa. Hän meni juomaan. Sinipukuinen tahtoi antaa hänelle hyvän neuvon.

"Älkää juoko nyt! Se on vaarallista. Te olette aivan kuuma".

Kuullessaan nämät sanat kävi Malvina yht'äkkiä totiseksi. Hän loi katkeran silmäyksen toiseen.

"Onnellinen lapsi, joka ei tiedä ett'ei koko elämä ole raittiin juoman arvoinen".

Näin sanoen hän tyhjensi lasin. Hänen sanansa kävivät suoraan sydämeeni. — Tämä katkera oman itsensä ylönkatsominen noin rajun ilon jälkeen! Tämän ihmeellisen magnetin vastakohdat vetävät minua yhtä voimakkaasti puolehensa. Jos hän on iloinen tai murheellinen, kärsin minä samat tuskat!

— — — Kuulin askeleita oven ulkopuolelta; Lemming tuli. Minun täytyi luopua paikasta, jossa olin istunut katselijana.

Ja nyt puhukaamme asioista, yleisistä seikoista aivan kylmäkiskoisesti — jos voimme.

Pankiri vastaan-otti minut, sanoi olevansa hyvin iloissaan tästä kunniasta, tarkoittaen käyntiäni hänen luonansa, ja kysyi mikä hänelle tuotti tämän onnen. Se oli noita hetkiä ihmiselämässä, jolloin henkemme hetkessä läpikulkee kokonaisen maailman päiväntasaajasta pohjoisnapaan asti. Ajatukseni sai tällä hetkellä lentää muutamassa minutissa näöstä, joka sen vangitsi, näköön, joka sitä iletti, elorikkaasta olennosta tähän kylmään irvistelevään mieheen; ihastuksesta inhoon, ja sitten taas tästä henkilöstä, joka ei toivo muuta kuin saada kaiken voiman minussa masennetuksi, siihen toiseen, joka keskellä nauruansa niin surullisesti sanoo: elämä ei ole sen arvoinen kuin lasillinen vettä; sitten vedetään minut taas vastakohtaan kunnes löydän tasapainon ainoastaan haluttomuuden tyynyydessä.

En tahdo panna tuota ihmistä kaakinpuuhun, ja siitä hän kiittäköön hyvää enkeliänsä. Minä sillä surettaisin Malvinaa. Se summa on koko omaisuus, joka Malvinalta ryöstettäisiin. Hyvä, hänen tapahtukoon armo eikä oikeus. Minä ai'on jättää pankirille takaisin ne rahat, joilla hän aikoi lahjoa minua, enkä tahdo saattaa häntä koko maailman edessä häpeemään! Tämän valtin olen hänelle velkaa.

Tätä kaikkea ajattelin samassa hetkessä kuin pankiri sanoi minua tervetulleeksi.

"Hyvä, Lemming!" vastasin minä hänelle, "te olette todellakin minua hämmästyttäneet tuolla hienolla kohteliaisuudellanne. Teidän kunnioitetun puolisonne syntymäpäivänä minun olisi pitänyt olla ensimmäinen toivottamassa hänelle onnea, eikä päinvastoin. Minä otan tuon kauniin sikarilaatikon kalliiksi muistoksi".

"No, ja kuinka sikarit miellyttävät teitä?" kysyi Lemming räpyttäen silmiänsä.

"Minä näytin kylmäkiskoiselta".

"En ole vielä koettanut niitä", vastasin minä.

Hän näytti hämmästyneeltä.

"Oi olkaa niin hyvä ja koettakaa niitä, sillä sikarit ovat erittäin hyviä, ja älkää lahjoittako pois niitä, sillä se olisi suuri vahinko".

"No minä koetan niitä kotiin tullessani ja sanon teille tänä iltana ajatukseni niistä. Toivon tänä iltana saavani luvan personallisesti toivottaa onnea hänen armollensa syntymäpäivänänsä".

"Ai'oin juuri pyytää teitä juomaan teetä tuttavassa ystäväin piirissä; ja jos te, herra valtioneuvos, tahtoisitte tuoda mukananne ystäväni Andjaldy'n myöskin, niin whisti-seura olisi täydellinen".

Andjaldykin! sitä parempi; hän oli todistajana silloin kuin Lemming saattoi minut häpeään Malvinan edessä, lähettämällä rahani takaisin. Todistakoon nyt myös Lemming'in häpeätä. Tämän valtin olen velkaa meille kaikille.

Siis tervetulleet takaisin!

Ajatukseni oli seuraava. Otan mukaani minulle lähetetyt rahat ja, kun me neljä olemme ko'ossa, ai'on kohteliaalla tavalla lukea Lemmingille läksyn (joka olkoon suotu hänen rouvallensakin) ja annan hänelle rahat takaisin rouvansa nähden, viittaamalla, että hän ruvetkoon huokeampiin asioihin, kuin että ostaa isänmaallisia miehiä rahoillansa, sillä näiden hinta ei vielä ole määrätty. Jyväin-kauppaa emme aio jättää henkilöille, jotka aloittavat lahjoomisella.

Illalla me menimme, Andjaldy ja minä, Lemming'in luo. Kun tapasin Malvinan, näytti hän hyvin alakuloiselta. Hän oli alakuloisena koko illan, jonkatähden en voinut olla häneltä kysymättä vaivasiko päänkivistys häntä. Tähän hän vastasi kieltämällä ja yritti olla iloisena, joka ei suinkaan onnistunut; hän vaipui taas synkkämielisyyteen. Minusta oli ikäänkuin suuri suru olisi häntä painanut, niinkuin koko sielunsa olisi ollut sitä ajatusta täynnä, ett'ei elämä ole vesilasillisen arvoinen.

Illallisellakin oli hän harvapuheinen, nähtävästi alakuloinen ja huolissaan. Se tapakin, millä hän söi ja joi, näytti sanovan, että kaikki ei ollut sen arvoista kuin lasillinen vettä — semmoinen lasillinen, josta kuolemaa juodaan.

Minä en saanut soveliasta tilaisuutta esiintuomaan sitä asiaa, jonkatähden oikeastaan olin tänne tullut. Kuinka voisin sanoa näille surullisille kasvoille niin törkeitä asioita? Ken ei pelkäisi koskeakseen kovasti kirvelevään haavaan.

Malvinan alakuloisuus tarttui minuunkin; jokainen tietää, minkä vaikutuksen surumieliset hiljaiset naisenkasvot tekevät. Sitä enemmän jos nämä kasvot ovat lemmityn kasvot, joista täytyy erota uskaltamatta kysyä: 'sano armaani, miten sinun on?' — jos meidän täytyy sanoa hänelle kylmästi hyvää yötä ja nähdä, kuinka hän yksinänsä menee huoneesensa, kun ei ole toivoa tai oikeutta saada häntä seurata ja kysyä: 'sano minulle, miksi olet huolissasi?' — Minulla ei ollut rohkeutta loukata häntä. Ja kuitenkin olen seisonut kanunan edessä, mutta näiden murheellisten kasvojen häpäisemiseen olisi vaadittu enemmän rohkeutta kuin sen osaksi on tullut. Minun olisi pitänyt olla paholainen tai peto. — Huomenna ai'on lähettää rahat suoraan Lemming'ille ja kirjallisesti sanoa hänelle ajatukseni siitä. — Jospa tämä nainen vaan ei olisi istunut vastapäätä meitä!

Näin pitkälle Andjaldy luki esimiehensä päiväkirjasta, sill'aikaa kuin tämä yön aikana oli moderatorin luona. Moderatorilla oli nimittäin se rakastettava tapa, että kun hän ei voinut nukkua öisin, kutsutti luoksensa korkeimmat virkamiehet, raatimiehet, polisimiehet neuvotteluun. Jos hän oli huonolla tuulella, antoi hän yöllä valjastaa hevosensa ja lähti paino-hallitukseen, jossa sitten kutsutti kokoon joukottain painoasiamiehet, joiden tuli tarkastaa sanontalehtiä ennen niiden ilmestymistä, ja nosti kauheaa melua niin pian kuin joku oli päästänyt läpi jonkun artikkelin vastustuspuolueen sanomalehdissä. — Harter, joka oli näin pitkälle ehtinyt päiväkirjassaan, sai siis lähteä moderatorin asuntoon. — Andjaldy tietysti ei odottanut hänen palaamistansa, vaan meni levolle niin pian kuin oli saanut tietää, mitä tahtoi. — Seuraavana aamuna tapasi hän taas esimiehensä, joka rupesi puhumaan eilispäivän illasta.

"Rouva Lemming näytti eilen olevan erittäin huonolla tuulella".

"Ja minä tiedän varmaan, että hän niin olikin".

"Mikä häntä vaivasi?"

"Minä tunnen syynkin tuohon huonoon tuuleen".

"Oho, sepä ei ole vähäinen, koska tekin, herra Andjaldy, sallitte vahvasti suljetun suunne lausua, mitä kysyjä ei itse tiedä".

"Minä sain sattumalta tietää sen Lemming'in asianajajalta, joka on hyvä ystäväni".

"Asia on siis asianajajienkin suussa?"

"Niin aivan, koska asia koskee rahoja ja oikeudenkäyntiä".

"No, minä ymmärrän, Malvina on taas tehnyt velkoja ja tuo hyvä Lemming tahtoo häntä parantaa hänen taudistansa".

"Mutta tällä kertaa hän käyttää perinpohjaista parannuskeinoa. Hän on antanut rahanvartijalleen käskyn olla maksamatta rouvansa velkoja".

"Ja nyt muotikauppiaat rouvaa hätyyttävät?"

"He uhkaavat häntä oikeudenkäynnillä".

"Niin pitkälle Lemming ei antane asian mennä".

"Siitä en ole aivan varma. Hän on tuittupäinen roikale kun tahtoo".

"Paitsi sitä ei kukaan voi kadottaa personallista vapauttansa velkojen tähden täällä Unkarissa".

"Ei tänään, vaan kenties huomenna. Muistanette, herra valtioneuvos, että Pesth'in suuret asioitsijat valmistavat rynnäkkö-anomusta ministeriölle Wienissä, väittäen, että syy vararikkojen suureen määrään näinä aikoina on se seikka, että velkauntunutta ei voida vangita; ja antaissaan meille uuden lain, ei ministeriö nyt menetä muuta kuin yhden paperiarkin".

"Mahdollista, mutta sitä kestää vielä odottaa jotensakin kauan".

"Kauan sille, joka on niin flegmatillinen, ett'ei hän anna peloittaa itseänsä unestaan, vaan odottaa lainopillisen taistelun päätöstä. Mutta rouva Lemming on tätä tyyneyttä vailla ja pelästyi ensimäisestä jyrykästä. Kun erään velkojan mieleen juolahti 'Perter-Lloydin' keskusteluhuoneessa tehdä tuo tunnettu muistutus: 'Rouva M. v. L. kehoitetaan täten maksamaan maksettaviksi joutuneet velkansa', niin rouva peläten häväistystä riensi tukkimaan velkojien suut, kaikkien yht'aikaa, ensimmäisellä rahasummalla, joka hänen käteensä sattui, sitoutuen vähin erin määräaikoina maksamaan pois velat".

"No tuskat ovat siis lievennetyt, ainakin kuukaudeksi, ja sen ajan kuluessa asiat ehkä muuttuvat".

"Tämän kautta on hän joutunut vielä arveluttavampaan tilaan, sillä rahat, joiden avulla sai huutajat vaikenemaan, eivät olleet tähän tarkoitukseen määrätyt. Hän oli ko'onnut ne köyhille nais-yhdistyksen puolesta, jonka toimikuntaan hän kuuluu".

"Se oli ikävä asia; kirottu kevytmielisyys".

"Rouva Lemming oli tietysti otaksunut, ett'ei yhdistys tarvitsisi rahojansa muutaman kuukauden kuluessa. Mutta yhdistys, joka huomaa, että kurjuus yltyy, ja nälkään nääntyviä makaa pitkin katuja, on päättänyt kohta ruveta jakamaan ruokaa ilmaiseksi ja vaatii sentähden rahat jäseniltään. Rouva Lemming kertoi miehensä asian-ajajalle, missä pulassa hän oli, mutta Lemming kohotti vaan olkapäitään, sanoen, ett'ei hän voinut sitä auttaa".

"Mutta jos nyt huhu pääsee leviämään siitä, että tämä nainen on tuhlannut ne rahat, jotka hyvää tarkoitusta varten on hänelle jätetty, nälkäisten avuksi annettu, niin hänen maineensa on pilattu ainiaksi".

"Sen asianajaja sanoikin herra Lemming'ille, vaan sai taas vastaukseksi, ett'ei hän voinut sitä auttaa. Herra Lemming näyttää olevan semmoisessa tilassa, että hän viisi välittää rouvansa maineesta".

Harter tiesi aivan hyvin, mikä hänen tilansa oli.

"Kuinka suuri tuo hävitetty rahasumma lieneekään ollut".

"Asianajajan kertomuksen mukaan toista tuhatta guldenia".

"Onko meillä mitään rahoja kassassa?"

"Kassamme on tyhjää tyhjempi. Muistanette, herra valtioneuvos, ett'eivät maatilat tänä vuonna ole mitään tuottaneet. Me olemme vielä velkaa kaiken sen mikä olisi ollut maksettava. Me voimme ainoastaan kiittää teidän korkeaa asemaanne siitä, ett'ei kansa vielä nurise. Koko vuotena meillä ei ole ollut muita tuloja kuin teidän palkkanne, ja meidän on ollut ylläpitäminen koko maanviljelystoimi osto-viljalla, osto-heinillä ja oljilla. Mistä rahoja siihen otetaan, se on minulle arvoitus".

"Mitä nyt! muutamasta joutavasta tuhat-guldenista ei mikään Harter ole koskaan hätään joutunut".

"Ei tähän asti, sillä meillä oli nuo valtiopaperit, Elemér'in perintö; mutta nyt kun käymme oikeutta nuoren herran kanssa, nämä paperit on otettu takavarikkoon, emmekä nyt niinkuin ennen voi jättää niitä vakuudeksi pienistä taskulainoista. Wien'in pankki ei enää lainaa kellekään Unkarissa, eikä anna uudistaa vekseleitä".

"Entäs pankirimme? Kuinka on hänen laitansa?"

"Ah, tuo herra, jolle maksamme 24 prosenttia vekseleistä? Siltä ei saatu hartahimmillakaan rukouksilla muuta, kuin että hän antaa vanhain lainojen pysyä 36 prosenttia vastaan; mutta uusista lainoista ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan, sillä hän sanoo tarvitsevansa jok'ainoan groschenin, kun on ryhtynyt suurenmoisiin asioihin erään kauppahuoneen kanssa Wien'issä".

"Mitä asioita ne lienevät?"

"Senkin tiedän. Useat kauppahuoneet Wien'issä kilpailevat saadakseen hankkia miljonan mittaa siemen-ohria".

"Vaan mitä rahoja hän siihen tarvitsee? Hallitushan rahat antaa sille, joka on toimen saanut".

"Hm, semmoisissa asioissa täytyy suorittaa ennakkomaksuja".

Harter ei ollenkaan voinut käsittää, mitä ennakkomaksuja ne olivat.

"Vaununvoidetta, juomarahaa".

"Vaununvoidetta? Juomarahaa?"

"No niin, joka voitelee vaununsa hyvin, se ajaa mukavasti, sanoo vanha, viisas saksalainen sananlasku. Mitä juomarahoihin tulee, niin niitä ei ainoastaan vastaanoteta palvelijain huoneessa, vaan myöskin salongissa, virkahuoneissa, boudoireissa ja — vastaanottohuoneissakin".

Ferdinand Harter'in suun ympärillä ilmauntui jotakin suonenvedontapaista. Hänenkin vastaanottohuoneessaan oli summa juomarahoja. Andjaldy jatkoi:

"Nuo hyvät Wieniläiset ymmärtävät semmoisia asioita. Ja koska he niitä niin hyvin ymmärtävät, jyväkauppa epäilemättä heille annetaan".

"Niinkö luulette? Onpa muitakin, joilla on sananvuoroa!"

Andjaldy ei jatkanut keskustelua, vaan rupesi kirjeenvaihtonsa suorittamiseen.

Ei hänen juuri tarvitse lukea esimiehensä määräyksiä hänen päiväkirjastaan, hän voi itse sanoa, mitä siihen on kirjoitettu.

"Vai niin, vai Wieniläisetkö! vai ahneet Wieniläisetkö. Tässäkin tapauksessa aikovat he viedä Unkarilaisilta lihavan paistin. Meidän kauppamme vahingoksi Wieniläisiä pitäisi suositella. Sitä emme ai'o kärsiä. Tasan on jaettava. Isänmaani verihiestä eivät vieraat saa nauttia hedelmiä…"

Ferdinand Harter on näyttävä kelle tahansa, että hän toimii puhtaasta isänmaan-rakkaudesta, kun hän Unkarilaisella Lemmingillä voittaa Wien'in Lemmingit.

Seuraavana aamuna sanoi Harter Andjaldylle:

"Minulla on ollut parempi onni kuin teillä, olen saanut lainan. Tässä on tuhat tukatia, menkää vaihtamaan ne jonkun pankirin luona".

Kello 12 kävi Harter Malvinan luona.

"Olen kuullut, että armollinen rouva vastaanottaa lahjoja hätää kärsiville".

Malvina vaaleni kuullessaan nämä sanat.

"Sallikaa minunkin jättää roponi ja kirjoittakaa luetteloonne nämä 50 tukatia".

Malvina otti luettelon esille ja Harter kirjoitti viisikymmentä tukatia.

Nämä olivat paperiin käärityt. Hän pani ne pöydälle Malvinan eteen, jättäen hyvästi.

Malvina otti nopeasti tuon kääreen ja riensi nais-yhdistyksen rahanvartijan luo. Tämä summa tuli sopivaan aikaan. Siksi kun se on käytetty ehkä odottavat mitä puuttuu.

Hän näytti luettelon, jätti rahakääreen ja käski rahanvartijan ottaa ne siksi kun voi tuoda enemmän. Useat kirjoitetut summat olivat vielä maksamatta.

Rahanvartija avasi kääreen, vertasi sisällystä luetteloon ja antoi Malvinalle takaisin — viisi tuhatta.

Malvina kummasteli. Vaan yht'äkkiä hän hoksasi, ett'ei sopinut näyttää hämmästystään.

Se paperi, johon tukatit olivat suljetut, oli viidentuhannen florinin arvoinen.

Nyt vasta hän ymmärsi, mitä Harter oli hänelle antanut. Nyt olisi jo ollut myöhäistä antaa ne takaisin.

"Ah niin, nehän ovat omat rahani. En ollenkaan huomannut, että olin käärinyt toiset niihin".

Onnellinen rouva, joka ei huomaakaan, mihin viisituhatta joutuu!

Asiaa ei enää käy parantaminen. Se oli sangen ikävää, un malheur! Vaan täytyneehän jättää se siksensä.

Näytti siltä kuin hänen 27:stä syntymäpäivästään onnellinen vuosi olisi alkanut Malvinalle. Muutamia päiviä Harter'in käynnin jälkeen Lemming tuli puolisonsa luo jaloudesta loistavilla kasvoilla, rientäen hänelle ilmoittamaan, että tuo kova aika nyt oli ohitse, johon pakko oli syynä ollut. Rahanvartija sai kohta käskyn maksaa armollisen rouvan velat. Ja kuitenkin asia oli vaan kolmannenneksi onnistunut, sillä kaksi kolmattaosaa täytyi jättää kilpailijoille; "mutta tässäkin on tarpeeksi elääksemme suurellisesti".

Malvina ei voinut olla huvittamatta itseään vastaamalla herra Lemming'ille:

"Minä kiitän; mutta en ai'o enää vaivata teitä".

Tämä ilahutti herra Lemmingiä vielä enemmän.

Tuo suuri voitto, josta Lemming'in tuli kiittää asioitsijaneroansa, vietettiin loistavilla tanssipidoilla. Kaikki paikkakunnan lehdet kertoivat tanssipuvuista ja ranskalaisen ruokaluettelon sisällyksen.

14 Luku.

Nazareno.

Kauhea talvi meitä odottaa. Se ei ole otettu mielikuvituksestamme, vaan muistostamme. Ei mikään inhimillinen mielikuvitus voisi mitään lisätä siihen kauhistuksen kuvaan, joka on syntynyt asiain suorasta kertomisesta kaikkiin yksityisseikkoihin osti. Minä kerron ainoastaan osan siitä paljoudesta, jota löytyy sen-aikuisista kertomuksista.

Oli enemmän kuin kaksi miljonaa ihmistä, jotka talven alussa olivat leivän puutteessa. Koko Unkarin alankomaassa käytetään ainoastaan olkia polttoaineeksi; siis ei mitään polttoaineita löytynyt. Työjuhdat olivat aikoja sitten myydyt, velaksi ei voitu mitään saada.

Saadaksensa leipää, myytiin sänkyvaatteet, taloustarpeet, vaatteetkin. Joka sai ostajan, myi talonsa ja tiluksensa hinnasta, joka töin tuskin pelasti perheen nälkään nääntymästä.

Muutamain kyläin kaikki asukkaat tarttuivat kerjäläissauvaan, vaeltaen 30, 40, 50 peninkulmaa Theiss-virralta Siebenbürgiin tai Kroatiaan. Talot kotona siveltiin savella, ovet ja ikkunat suljettiin.

Kun luette tuon kauhean ruokaluettelon, "nälkä-kuolon" ruokaluettelon, jommoista voipi saada jokaisesta sen-aikuisesta sanomalehdestä, niin luulette näkevänne unta. Jauhoja mais-oljista, ohdakkeita kasvaksiksi, metsänauriin lehtiä, nälkäkasvin juuria, sahajauhoja, mäskiä, ilettäviä tähteitä, tautia synnyttäviä ruoka-aineita, jotka toivat mukanansa paiseita ja ruttotautia. Temesch-komitatista kirjoitettiin, että siellä oli ruvettu koiria syömään; toisesta paikasta kerrottiin, että ihmiset söivät savea. Valtion lehdissä luettiin välistä kertomus jostakin herkkuruoasta, esim. kuinka vanhoista luista ja akanoista saadaan sangen maukasta lientä j.n.e. Tämmöisiä ruokasetelejä tuo kauhea talvi meille tarjosi, peittäessään maan valkoisella pöytäliinallansa. Onnellinen se, joka hyvään aikaan sai tuon valkoisen pöytäliinan ruumiin-peitteeksi!

No niin, vaan tästäkin sanottiin Osen'in linnoituksessa: "Ei onnettomuus ole niin suuri. Uppiniskainen kansa pehmenee, eikä se ole haitaksi. Kas kuinka nyt rukoillen ryömivät ristin juurelle! Ei kukaan vielä nälkään kuole, sillä jos ei toisella mitään ole, niin on toisella, ja jos tämä ei anna hyvällä, niin häneltä varastetaan. Herrat käyvät miettiväisiksi, nuo ylpeät tilan-omistajat, jotka eivät tahdo tunnustaa valtion kaikkivaltaisuutta, he vapisevat nyt! Jos eivät anna viimeistä ropoansa nälkää-kärsiville, niin he syödään elävältä. Vapiskoot vaan, syötäköön he vaan!"

Ja he antoivatkin, mitä heillä oli. Joka paikassa, jossa oli herrastalo tai maatila, jota hengelliset omistivat, siellä kansaa virtana juoksi sisään ja ulos. Nälkään nääntyvä Unkarilainen kansa oli niin sävyisä, osoitti niin liikuttavaa alttiiksi-antamusta, ettei se tullut kapinalliseksi eikä ryöstäväiseksi. Kahdessa miljonassa kerjäläisessä ei ollut ainoatakaan varasta.

Vaan yht'äkkiä olivatkin herrastalojen tähdekasat lopussa, luostari-kellarissa ei enää löytynyt mitään; nälkäisessä maassa ei enää ollut herroja.

Vaan sitä ei tahdottu uskoa, ei ainakaan korkeissa piireissä.

"Lörpötyksiä! Ei vielä ole nähty kenenkään ihmisen Unkarissa nälkään kuolevan".

Silloin tapahtui, että sitäkin saatiin nähdä.

Joka sai nähdä tämän, hän ei ollut mikään kapinallinen roisto, joka mielellään puhui pahaa vallanpitäjistä, vaan eräs jumalallinen luostarin-esimies, joka sävyisimmässä valtion äänenkannattajassa kirjoitti sen uutisen, että Szolnakassa eräs perheen-isä oli nälkään kuollut. Kolme päivää sen jälkeen sama hurskas isä kirjoitti, että kolme ihmistä taas oli joutunut nälän uhriksi, nimittäin eräs äiti, joka aina oli antanut kokoon kerjätyt palaset lapsillensa ja itse nälkään kuollut; ahkera työmies, joka häpesi kerjäämistä ja sen tähden kuusi päivää nälkää kärsittyänsä seitsemäntenä kuoli; vielä toinenkin perheen-isä työväen luokasta, jolla ei enää ollut leipää antaa lapsillensa ja hirtti itsensä päästäksensä näkemästä pienokaisten kärsimyksiä. Kansa jo näkee, ett'ei ole enää mitään saatavaa keneltäkään; se ei vaikeroi eikä nurise, kuolee vaan ovien eteen tai hoipertelee pitkin katuja tai vaeltaa joukoissa sielunpaimenten luo saamaan pyhää sakramenttia ja kulkee sitten kaduilla kuolon virsiä laulaen!

Tämän mielialan painon alle hallitusmiehet viimein joutuivat, ja sen johdosta Ferdinand Harter sai käskyn antaa ankarasti tarkastella näitä seikkoja. Tämän tarkastuksen päätöksenä oli, että hallituksen käskystä maasta-kaivetut ja tarkastetut ruumiit kyllä osoittivat, että vainajat olivat monta päivää olleet ruokaa vailla, mutta ettei ne sentähden nälkään kuolleet, vaan lääketieteellisen lausunnon mukaan "yleisestä heikkoudesta".

Kiertokirje lähetettiin heti pitäjän-kirjureille, että jos joku heistä virkakertomuksissaan uskaltaisi sanoa, että ihmisiä oli nälkään kuollut heidän pitäjissään, niin hän eroitettaisiin virastansa ja joutuisi vankeuteen. Sanomalehtien toimittajille annettiin niinikään tiedoksi, että se, joka lehdessään mainitsisi kuolemantapausta nälän kautta, voi olla varma siitä, että hallitus hänelle syöttäisi vankeuden leipää.

Huhu kaikenlaisista kauhistuksista herätti kuitenkin yleisen mielipiteen unestaan. "Auta itseäsi!" oli tunnussana.

Meidän ei tarvitse runoilla. Menneet päivät puhuvat itse puolestansa. Jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä, missä vielä eli onnellisia ihmisiä, kuului herätyshuuto: jakakaamme leipämme niiden kanssa, jotka kärsivät nälkää ja vilua ja ovat epätoivon vallassa.

Taivaan kerubit saivat työtä kirjoittaessaan Jumalan kultaiseen kirjaan ne nimet ja päivät, jotka sädeloisteellansa valaisevat näitä surun aikoja: magnatista alkaen, joka lähetti nälkää-kärsiville jauhoja ja jyviä tuhansia mittoja, joka antoi koko vuosipalkkansa, 50 guldenia; vallasnaisen suloisesta suudelmasta, joka lunastettiin tuhansilla, köyhään talonpoikaispiikaan asti, joka kädenpuserruksella jätti batsarin esimiehelle ainoan kahdenkymmenen kreuzerinsä, jota oli muistorahana säästänyt.

Herroja ja naisia juoksi edes takaisin kaupungin katuloilla kerjäten almuja köyhille maamiehille; ylioppilaat ja kisällit kokosivat groscheninsa. Oppineet miehet, totiset ihmiset, sivistyneet neidit harjoittelivat ja näyttelivät teaterikappaleita, lauloivat, deklamoitsivat; taikka toimeenpanivat tanssiaisia, ja, niinkuin italialainen tanssii, kun taranteli on häntä pistänyt, kunnes on tanssinut pois myrkyn voiman, niin mekin tanssimme, kunnes saimme rahat kokoon.

Ken ei muista nais-batsaria vuodelta 1863? Löytyy unia, joita ei ikinä unohdeta. — Niitä unia on myöskin, että Tonavan rannoilla kerran oli loistava itämainen batsari, jossa maailman kauniimmat naiset myivät konfehteja, toaletti-kapineita, lemuja, muistoja ja kaikenlaatuisia koristuksia; kaunottaria, ylimyksiä, eteviä sekä ulkonaisen että sisällisen aatelisuutensa puolesta, seisoi siinä jaellen yleisölle virvoituksia — köyhälle ylioppilaalle kymmenestä kreuzer'istä, hienolle kavaljerille sadasta gulden'ista lasillisen.

* * * * *

"Mitä merkitsee tämä melu, nämä rahankeräykset?" kysyivät korkeat asianomaiset.

"Luulenpa", selitti Ferdinand Harter, "että se on naamiohuveja vaan".

"Muutamat tyytymättömät piirit keräävät tällä tavoin rahoja kapinallisia tarkoituksia varten, aseitten ostoa ja värväämistä varten".

Ferdinand Harter uskoi kaiketi omat sanansa.

Vaan nämä tyytymättömät eivät ostaneet aseita eikä univormuja, vaan jauhoja ja jyviä, ja kun ei kukaan enää rahoihin luottanut, muutettiin ne leiviksi ja leipiä lähetettiin tuhansia kuormallisia hätää-kärsiville seuduille. Julkisia kyökkejä toimeenpantiin sekä leipomisuunia; toisia hoitivat vallasnaiset, toisia tilusten omistajat — kauhalla ja leipälapiolla. He jakelivat itse ruo'an ja leikkasivat leipää köyhille ja kansan kunniaksi on sanottava — ett'ei kukaan enää Unkarissa nälkään kuollut.

Entäs vallanpitäjät? Kaiketi hekin jotain tekivät? Eikö 20,000 suuruinen valtiolaina ollut heillä käytettävänä!

Päästäkää minut kertomasta heidän toimistaan. Seuraavan vuoden valtionpäiväkirja puhukoon minun sijassani. Eräs puhuja alahuoneessa puhui seuraavalla tavalla:

"Emmekö tiedä, millä siunattavalla seurauksella hallitus vuonna 1863 jakeli apuansa? Kuinka monta mutkaa elatustavarat tekivätkään, koska vehnästä tuli kauroja, vieläpä semmoisia, jotka eivät itäneet, kun ne kylvettiin. Rahoissa oli jotakin tämäntapaista, jotta sangen vähän niistä tuli nälkää-kärsiväin raukkojen taskuihin, ja sinne ne tulivat vaan mennäkseen takaisin saman armon lähteesen, josta olivat tulleet, veronkiskojien kautta. Petosten luku on rajaton".

Vaan — anteeksi! Nyt vasta huomaan ottaneeni mainitut sanat erään vaseinpuolueen jäsenen puheesta. Olkaamme tasapuoliset! Mitenkä asiaa toiselta puolelta katsottiin? Kuulkaamme tyynimielisten isänmaan-ystävien mielipiteitä! Yksi heistä puhui seuraavalla tavalla:

"En tahdo puhua kaikesta vääryydestä, jota tapahtui vuonna 1863. Se oli epäilemättä suuri. Johto ei ollut tarkoituksen mukainen; ja ihmiset, jotka varastavat leivän nälkäisiltä lähimmäisiltä, ovat pahempia kuin varkaat, he ovat pyhän-saastuttajat. Luja vakuutukseni on, että hallitsija, varoitettuna tämmöisestä entisyydestä, on valitseva välikappaleita, jotka eivät puutu mokomiin ilkitöihin. Jos semmoisia löytyisi, jotka mokomiin rupeisivat, niin toivon ja odotan minä hallitsijan oikeudentunnolta, ett'ei heidän sallita käydä vapaina. Valtiopäivät heidät tuomitsevat, ja jos heidän omatuntonsa on niin tylsistynyt, ett'ei tämä heistä ole rangaistusta, ett'ei se heitä koske, — niin kansan kirous heitä kohdatkoon!!!"

Joka näin puhui, hän ei ollut levoton hätäkello, ei ajattelematon nuori puhuja, eikä haaveksiva runoilija — hänen nimensä oli Franz von Deák.

Bilágoschinkin luona ruokittiin neljä henkeä joka päivä. Moni pääkaupungissa, jonka nimi ei löydy sanomalehdistä, toi kotiinsa nälkäisiä ihmisiä katuloilta, jaellen niille omia pieniä tulojansa.

Böschke oli saanut käskyn aina ottaa mukaansa neljä köyhää palatessaan torilta, ja näiden kanssa perhe jakoi leipäänsä. Hän teki sen suurella ilolla. Ennemmin hän tinki muutamia kreuzeriä muonakauppiaalta ja laski tahallansa väärin, kun vaan sai antaa vähän noille nälkäisille. Hiukan itsekkäisyyttä oli laillansa tässä hyväntahtoisuudessa. Hänen päässänsä pyöri nimittäin aina se ajatus, että hänen lihava Marczi poikansa näinä kurjuuden aikoina ei suinkaan ollut muita onnellisempi, vaan että hänen pyöreät enkelin-poskensa epäilemättä olivat painuneet nälästä. Aatteleppas, jos hän sattumalta kohtaisi oman Marczinsa noiden ryysyisten kerjäläisten joukossa, jotka peittivät Tonavan rantoja, ja tuupaten häntä kylkeen sanoisi "no, laiha mies, tule nyt kotia ja syö vatsasi täyteen".

Hän etsi Marczia joka päivä, vaan tämä ei ollut löydettävissä, vaikka kaikki maan kerjäläiset pääkaupunkiin virtana kiiruhtivat.

"On aivan mahdotointa, että Marczi on vaeltamalla halki valtakunnan kerjäläis-sauva kädessä ja pussi selässä. Hän, joka oli niin laiska ja hidas silloinkin, kun sai istua vellissä kyynyspäihin asti, ei suinkaan hän nyt voi muuta kuin kerjuusen ryhtyä, kun työstä ei saada juuri mitään".

Täällä Pesth'issä hänestä voisi jotakin tehdä. Hänestä voisi tulla vedenvetäjätär. Se on hyvin vakava asema yhteiskunnassa eikä riipu muodin vaihtelevaisuudesta. Aasi, kuusi ämpäriä ja rattaat ovat pian hankitut. Näin Böschke uneksi käydessään torilla. Mutta hän ei voinut löytää Marczia kerjäläisten parista.

Eräänä kauniina aamuna, kun hän palajaa kotiin, kenenkä näkeekään istuvan penkillä? Juuri tuon kauan etsityn Marczin ja vanhan veitikan Mihalyn? Mutta ystävämme Marczi oli kaikkea muuta kuin ryysyisen ja nälkäisen näköinen. Hänellä oli jokseenkin siisti uusi puku. Böschke huudahti ilosta heitä nähdessään. Marczi sai aika kolauksen selkäänsä hänen nyrkistänsä.

"Jumalan rauhaa! Mikä teidät tänne on tuonut?"

"Hyvää päivää", oli juuri pujahtamaisillaan Marczin suusta, kuu Michel oikeaan aikaan otti sanan hänen suustansa.

"Ole varoillasi, poikani! Sinä tiedät, ett'ei meidän ole sallittu toivottaa hyvää päivää kenellekään. Ihmisen ei sovi herrastella Jumalan suhteen — ihmiset ovat kaikki toinen toisensa vertaiset. Meidän ei ole sallittu valita niitä ihmisiä, joille tahdomme toivottaa hyvää päivää. Me emme tervehdi ketäkään kaduilla eikä taloissa".

"Herrajesta varjele!" huudahti Böschke, "mihinkä ritarikuntaan te kuuluttekaan?"

"Tyttäreni, me olemme Nazareneja".

Böschke katseli häntä silmät selkiselällään; hän ei ollut koskaan kuullut mitä lajia ihmistä ne olivat.

"Mitä se minuun koskee, olkaa mitä tahdotte, mutta istukaa tähän takan ääreen. Juoksen heti ostamaan pikku naukin täältä alhaalta puodista".

Marczin kärsästä kyllä huomattiin, ett'ei hän olisi sitä pahaksi pannut; mutta Mikkeli serkku pudisti vihaisesti päätänsä ja ärjäsi tytölle:

"Ei, ei, tyttäreni, sinä et tiedäkään, ett'eivät Nazarenit viinaa maista".

"No, mutta mitäs ne sitten maistavat?"

"Vettä kun ovat janoissaan. Siitä voit tuntea Nazarenin, ett'ei hän muuta juo kuin vettä".

"Vai niin, te olette siis hurskaita, mutta sen vuoksi kyllä voitte istua hetkisen aikaa".

"Me emme istu, tyttäreni, sillä se ei ole meille sallittu, ennenkuin olemme toimittaneet asiamme".

"Mitä lajia asiaa teillä siis on?"

"Minä pyydän sinua sisareksi Marczi pojalleni".

"Sisareksiko?"

"Niin on Nazarenien tapa puhua. Se merkitsee oikeastaan: vaimoksi".

"Katsoppas vaan! Vai te ai'otte laskea leikkiä kurjan nais-ihmisen kanssa? Ikäänkuin en minä tietäisi, että Marczi on asevelvollinen ja ett'ei pappi saa meitä vihkiä, ennenkuin hän on aisansa palvellut".

"Mitä? Meillä ei ole mitään tekemistä pappien kanssa. Meillä Nazareneilla vanhin talossa itse on patriarkka. Me emme tunnusta pappeja eikä kirkkoa".

Böschke löi kädet yhteen päänsä yli.

"Te olette siis pakanoita! Missä te olette oppineet, ett'ei tarvita pappeja eikä kirkkoa?"

"Sen olemme oppineet papilta kirkossa. Katsos, tyttäreni, kun ihminen ennen muinoin meni kirkkoon, saarnattiin siellä pyhästä raamatusta, ja kun hän tahtoi kuulla tuomarin käskyjä, meni hän käräjähuoneesen, siellä maalliset asiat selitettiin. Mutta nyt niin pian kuin uusi säädös ilmestyy hallitukselta tuolta ylhäältä, niin papit käsketään saarnaamaan siitä niinkuin ijankaikkisesta autuudesta. Silloin ihmiset ensin rupesivat juttelemaan toinen toisensa kanssa kirkossa; sittemmin jäivät pois kirkosta ja kokoontuivat myllyn luo. Miksi sinne mentäisiin, he sanoivat, jossa selitetään, että autuuteemme kuuluu helvetti tässä maailmassa, eikä taivaan autuudesta puhuta mitään. Vallanpitäjät ovat saattaneet kirkkoon valtioviisauden. Siten Nazarenit syntyivät. Vallanpitäjät ovat ulosantaneet pienen katkismuksen, jota sanotaan 'porvarein katkismukseksi'; sitä opetetaan kouluissa. Mitä tässä pienessä katkismuksessa seisoo? Siinä alusta loppuun ei ole muuta kuin että se, joka ei pidä santarmeja ja veronkiskojia kunniassa, ei voi autuaaksi tulla, ja että ainoastaan se ihminen on kunnollinen, joka omaa lihaansa vainoo. Silloin lapset jäivät kouluista pois ja Nazarenien luku kasvoi. Nazareneilla ei ole pappeja eikä kouluja. Jokainen rukoilee kotonansa ja lapset jääkööt ennemmin oppimattomiksi".

"Mutta kuka meidät vihkii?" kuului Böschken epäilys uutta oppia vastaan.

"Minä itse", vastasi Mikko pontevalla äänellä; "sillä minä olen tämän nuoren miehen patriarkka".

"Voitteko te siis ottaa valaa vastaan".

Mikko orpana pudisti hymyillen päätänsä.

"Tyttäreni, Nazarenit eivät koskaan vanno. Ei kukaan voi heitä pakoittaa sanomaan jotakin, jota ei hän muutenkin sanoisi, tai vannomaan tehdäksensä, mitä hän ei tekisi valattakin. Kuinka vero-katkismuksessa sanotaan? 'Jokainen vannokoon, mitä tuloja hänellä on'. Nazarenit ovat saattaneet ihmiset ymmärtämään, ett'ei vannominen ole otollinen. Minä liitän kätenne yhteen, sanoen: Sinä Marczi olet tästä hetkestä Böschken mies, ja sinä Böschke olet tästä hetkestä Marczin vaimo; eikä siitä toimituksesta makseta mitään".

"Ei, Mikko orpana, nuo menot ovat liian vähäpätöiset. Minä häpeisin saadessani muorin-myssyn sillä tavalla. En ollenkaan uskoisi olevani naimisessa. Ja sitten — kuka lapset ristisi?"

"Vanhin talossa. Hän antaa niille nimen. Nazareneilla on ainoastaan yksi nimi; eikä kukaan saa ottaa isänsä nimeä".

"Mutta, herranen aika, miks'ei?"

"Jott'ei veronkiskoja saisi heistä tolkkua perinnön ja'ossa".

Böschke ällistyi kuullessansa tämmöisiä selityksiä. Mikko havaitsi sen ja sanoi viekkaasti hymyillen:

"Oi, Nazarenien uskon-opissa ei ole mitään, joka olisi syytä vailla. Jotta ei poikaa veroitettaisi isänperinnöstä, on jokaisella ainoastaan yksi nimi, ristimänimi".

"Vai teillä ei ole kirkon kirjojakaan".

"Ei ollenkaan. Sentähden emme vie lapsiamme kastettaviksi, ett'ei heidän nimiänsä pantaisi tuohon suureen kirjaan, mistä luetaan nuorukaisille, jotta saataisiin tietää, mihin ikäluokkaan kuuluvat. Nazarenien pojista eivät saa tolkkua, sillä he eivät ole kirjoissa. Turha vaiva olisi ottaa ne sotilaiksi, sillä heidän uskontonsa kieltää heitä tappelemasta ja kiroilemasta. Vaikein asia on tottua pois kiroilemisesta — eikö niin poikani? Sentähden emme saa juoda viiniä, ett'ei halu tappelemaan heräisi meissä. Jos joku meitä lyö, on meidän ottaminen se vastaan suuttumatta. Jos Wien'in saksalaiset tahtovat meitä pakoittaa sotaan, ei heillä ole siitä mitään hyötyä. Nazarenisotilaan täytyy pistää patroni ylös-alasin kiväriin, jotta tarttuu siihen, ja jos vihollinen ryntää päälle, on hänen heittäminen aseet pois ja pakeneminen".

Böschke oli niin ällistynyt tästä kaikesta, ett'ei hän huomannutkaan, kuinka liemi kiehui yli laitojen. Hänen päähänsä pisti kuitenkin yksi ajatus.

"Kellekä te valitatte, kun olette riidassa keskenänne?"

"Ei tuomarille eikä viskaalille. Meistä ei kukaan saa käydä oikeutta. Jokainen saa itse olla varoillansa, ett'ei häntä petetä. Ja mitä hyötyä siitä olisikaan. Meidän parissa ei kukaan saa olla köyhä eikä rikas. Joka omistaa enemmän, kuin hän tarvitsee, hänen täytyy antaa sille, jolla on vähemmän. Toinen ei jätä toista. Kaikkialla näet köyhyyttä ja kurjuutta — eikö niin? — Ja me olemme tulleet tänne näin hyvissä vaatteissa! Veljet ovat meitä vaatettaneet. Keskenämme sanomme toinen toistamme veljeksi. Veljet eivät saa käyttää templattua paperia eikä suorittaa rahoja oikeuden käynnistä".

"Teidän uskontonne säätää siis myöskin, ett'ei saa maksaa?"

"Ei koskaan eikä kenellekään. Emme saa maksaa veroa eikä kymmenystä".

"Ja jos ryöstöä tehdään?"

"Silloin jätämme asianomaisille avaimet, sanoen: avatkaa arkkumme, ottakaa siitä mitä tahdotte; me emme maksa mitään".

"Eikö velkauntunut maksa velkojansa myöskään?"

"Ei ole sallittu tehdä velkoja. Nazareni ei saa panna nimeänsä minkään kirjoituksen alle, joka koskee maksuja".

"Mutta jos mies tahtoo ostaa takin tai hatun tai tupakkaa, totta kai hän silloin maksaa?"

"Sitä emme sano maksuksi, vaan ainoastaan vaihdoksi. Me vaihetamme jyvät rahaan. Tupakasta ei ole puhettakaan. Maan mahtavat ovat keksineet tupakkaveron, Nazarenit puolestaan ovat keksineet, että tupakanpoltto on kielletty. Meidän uskon-oppimme kieltää tupakan käyttämisen".

"Olettehan siis aika miehiä! Mutta Pischta renki, hänpä ei suinkaan teidän uskoonne taipuisi, siitä olen vakuutettu".

"Kyllä, hän kuuluu meidän liittoomme ja on luopunut tupakan polttamisesta".

"No, silloinpa ei tuomiopäivä ole kaukana!"

"Oi tyttäreni! Se ei ole leikin asia. Joukkomme on jo hyvin suuri; joka kaupungissa on meillä osastoja, ja meitä ei käy mistään syyttäminen, sillä me emme kellekään pahaa tee. Menettelemme vaan, ikäänkuin emme näkisi tahi kuulisi mitään kaikesta siitä, mitä meille sanotaan ja näytetään. Joukkomme kasvaa kasvamistaan, sillä jokainen maallisen vallan uskollinen palvelija on meidän apostolimme. Ne vievät, itse siitä tietämättä, Nazarenein katkismuksen kaupungista toiseen; mutta se ei ole painettu millään kielellä ja kuitenkin sitä tukevat unkarilaiset, rumanilaiset, kreikkalaiset, slovakit ja saksalaiset, jopa nekin, jotka eivät osaa lukea".

"Sopikaa tuosta vaan mahtavien kanssa; mutta se, josta teidän on sopiminen minun kanssani, se ei niin helposti käy. Jos nyt minut liitätte veljeeni Marcziin, jonka nimeäkään en saa kantaa, koskei hänellä mitään liikanimeä olekaan, ja jos Marczi sitten saa nähdä toisen tytön, joka on kauniimpi kuin minä, ja hän tulee teidän luo sanoen: 'herra patriarkkani, minä nyt tahtoisin ottaa tämän tytön sisarekseni' — mitenkä silloin käy?"

"Siitä ei mitään pahaa synny. Annan tuon toisenkin tytön hänelle sisareksi".

"Hiisi vieköön! Tulisihan meitä olemaan kaksi vaimoa samassa talossa?"

"Kaksi sisarta ja yksi veli. Sen sijaan sopii sinun, jos tutustut jonkun muun rehellisen nuorukaisen kanssa, ilmoittaa minulle, että olet löytänyt yhden veljen lisäksi, ja minä liitän sinut häneenkin".

"Saahan jokainen meistä siten kaksi vaimoa tahi kaksi miestä!"

"Niin on todellakin Nazarenein tapa. Nazarenit eivät sitä kiellä, vaan pitävät sitä päinvastoin hyvänä tapana. Jotka eivät ole Nazareneja, he menettelevät samoin, mutta kieltävät sitä ja sanovat sitä suureksi synniksi — ja kuitenkin sitä hyvin mielellään tekevät".

Böschke tarttui Marczin kaulukseen ja kuiskutti hänelle:

"Marczi, tahtoisinpa puhua sanasen sinulle kahden kesken".

Mutta Mikko setä kävi väliin. "Sano se niin, että minä sen kuulen, rakas tyttäreni, sillä ei siitä kuitenkaan apua olisi, että hänelle jotain salassa sanoisit. Nazarenin täytyy tunnustaa patriarkalle kaikki ja salata kaikki maan mahtavilta, vaikkapa piinapenkille pantaisiin".

"No, sanonpa ääneen, mitä ajattelen. Sinä Marczi, luovu pois tuosta hullusta liitosta! Sitten odotan minä sinua, kulukoonpa vaikka kuusi vuotta siksi kun palajat. Silloin koetamme päästä alkuun sillä vähällä mitä säästäneet olemme. Mutta jos jäät noiden Nazarenein pariin, niin, Jumal' avita, ajan sinut ulos ovesta".

"Hyi, älä vanno noin pakanallisesti, tyttö!" sanoi Mikko patriarkka säikähtyneenä.

"Sanonpa yhden asian teille molemmille lisäksi", sanoi tyttö ja nosti hihansa kainaloon asti. "Sanon teille, ett'ette ainoastaan ole tyhmiä, vaan huonoja ihmisiä. Jos saksalainen hallitus Wienissä suututti teitä kirkossa, pitääkö teidän kostaa se isienne uskonnolle? Kun minä täällä saan kuulla korkea-arvoisen herra saarnaajan kultaiset sanat, en ole minä niin tyhmä, että panisin mitään arvoa teidän yksikertaisiin lörpötyksiin. Hurskaita legateja, herra kappalaista, joka niin kauniisti saarnaa, en minä vaiheta kaikkiin teidän patriarkkoihin. Jos minä saisin lapsia, tulisivat ne nauttimaan opetusta kirkkoherralta. Joka vaan osaa puhua eikä mitään muuta, hänellä on sama arvo kuin Bileamin aasilla; sekin osasi puhua. Että te Nazarenit ette ollenkaan tahdo maksaa, se saattaa olla mukavaa teille; mutta jos maan mahtamat kiskovat muilta, mitä te ette tahdo maksaa, niin ette te sen kautta saata mahtavia pulaan, työnnätte vaan taakan muiden rehellisten ihmisien niskoille. Koko uskon-opillanne te menettelette juuri kuin ajuri vaunuin istuimella, josta hän sanoi: 'se on tehty Wienin saksalaisia varten'; jos matkustaja oli unkarilainen, piti hänen astua maahan ja tehdä istuin mukavammaksi sille. Mihinkä joutuu Nazarenein uskon-oppi, jos unkarilainen valta palajaa ja sen on unkarilaista isänmaata puolustaminen vihollista vastaan? Mitenkä? Jos minulla silloin olisi Nazareni miehenä tahi poikana, ja hän sanoisi, että uskon-oppinsa kieltää hänen sotaan menemästä, kieltää hänen aseisin tarttumasta oman kotinsa suojelemiseksi ja vihollista tappamasta — silloinpa käärisin minä rohtimia sen kurjan ympäri ja käyttäisin häntä rohdintuppo-puikkona, ja itse minä, maailman pilkaksi, ottaisin kivärin olalleni. Ja sen sanon teille suoraan, että jos olen jonkun laillinen vaimo, niin empä pidä väliä sillä, onko hän Nazareni vai ei; mutta jos hän uskaltaa pitää jotain yhteyttä naapurin vaimon kanssa ja tämä hänen kanssaan, niin häpäisen häntä niin paljon kuin jaksan, lyön nenänsä mäsäksi ja revin tukan hänen päästänsä ja vaimon päästä myös; sillä tavoin minä pyhittäisin Nazarenein katkismuksen, sen vannon minä kirotun Pontiuksen Pilatuksen kautta".

Hurjistunut amatsoni kävi nyt äkkiä leikkisäksi.

"Tunnustakaapa nyt, että koko tuo nazarenilaisuus on ollut vaan pilantekoa teiltä".

Molemmat miehet pudistivat vaan päätänsä ääneti; silloin Böschke taas joutui raivoon.

"Vai niin? Se en siis ollut todentekoa! Sinä Marczi, sinä olet siis täyttä totta rohjennut pyytää minua vaimoksesi noin törkeästi ja yksinkertaisesti ilman todellista liittoa. Oletko sitä uskaltanut? Sinäkö? Olet rohjennut pyytää minua nazareni-rouvaksi!"

Kuullessaan nämä sangen vakavat sanat vetäytyi Marczi hämmästyneenä seinään päin ja änkytti jotain, minkä oli tarkoittaminen: "niinpä niin, todellakin".

"No, tässä on sinulle nazarenilainen kihlaus-kädenlyönti!"

Samassa hetkessä sivalsi hän oikealla kädellään Marczia korvalle ja vasemmalla piti vielä vastausta varalla, jota Marczi tuskin olisi voinut vastaan-ottaa täydellä nazarenin maltilla; päinvastoin hän jo pahasti vilkaisi hiilipihtiin ja kaikki hänen nazarenilaiset avunsa olivat hukkaan joutumaisillaan, kun äkkiä Mikko patriarkka kävi väliin ja puhui tytölle näin:

"Jätä tämä nuori mies rauhaan tyttäreni, hän on vielä vast'alkaja. Jos tahdot purkaa vihasi jotakin vastaan, niin olen tässä minä, patriarkka. Tarjoan sinulle poskeni lyötäväksi".

Böschke tahtoi hänelle osoittaa, ettei ollut helppo häntä pilkkana pitää, ja Mikon poski sai, mitä vasen käsi jaksoi antaa.

Vasta silloin hän kummastui, kun huomasi, että tuo voimakas mies, jota vähää ennen oli tuntenut mainioksi tappelijaksi korvapuustia saadessaan, ei kasvojansa vähääkään muuttanut, vaan tyynellä vakavuudella lausui hänelle:

"Kiitän sinua, rakas tyttäreni; tällä korvapuustilla olet sinä keventänyt sieluani ja minulle voiton valmistanut. Se olkoon sinulle anteeksi annettu. Ja jotta näkisit, että Nazarenit osaavat lukeakin ja antavat pois säästyneet rahansa, kun yhteinen hyvä niitä tarvitsee, olen sanomalehdissä lukenut, että sinun neitisi — siunatkoon häntä taivas kerran hyvällä nazareni-puolisolla! — on kerännyt rahoja nälkää kärsiville, ja olen sen vuoksi ottanut mukaani sen vähän, minkä säästänyt olen. Kas tässä, anna se hänelle!"

Viisikymmentä guldenia pani hän pöydälle.

Böschke säpsähti. Nyt vasta rupesi häntä peloittamaan tämä pelättävä ihminen, joka viidelläkymmenellä guldenilla vastasi korvapuustiin.

"Älä kiitä, sillä me emme saa vastaan-ottaa mitään kiitoksia. Älä kirjoita nimeäni, sillä Nazareni ei saa ilmoittaa, milloin hän jotain on antanut, poikani Marczi seuraa minua".

Marczi totteli eikä edes rohjennut lähtiessään katsoa Böschkeen.

* * * * *

Tämä siis, arvoisat hallitus-herrat, on teidän onnettoman aikanne uusi uskonlahko; uusi uskonlahko, jonka Te olette luoneet.

Te ylä-ilmoissa olette tehneet politikia uskonnosta, ja muut alhaalla laaksoissa ovat tehneet politikista uskonnon.

Kaikki mitä Te ylä-ilmoissa olette ommelleet seinäverhon toiselle puolelle, näyttäytyy toisella puolella irvikuvana.

Kaikki, mitä siinä on hulluutta, on vaan vastausta hulluun kysymykseen.

Uskon-opiksi on täällä koroitettu se oppi, että yksityisen hyvinvointi on olemisen ainoa tarkoitus; velvollisuuksista isänmaata, yhteiskuntaa ja vapautta kohtaan ei kenenkään tarvitse innostua.

Ettekö Te ole kylväneet niitä turmion siemeniä, joista tässä opissa niin rehevä oras on kasvanut? Ettekö ole tehneet kaikkea, hävittääksenne isänmaan-rakkauden, yhteiskunnallisen innon ja vapauden harrastuksen?

Nazareni ei ammu sodassa. Hänen uskontonsa sitä kieltää. Ettekö te ole tätä uskon-oppia luoneet.

Nazareni sanoo: "kansa älköön antako mitään valtiolle". Tämä on vaan käännös teidän periaatteestanne: "Valtio älköön antako mitään kansalle?" Nazareni sanoo: "valtio ei ole meidän". Eikö tämäkin ole vaan kaiku teidän huudostanne: "Valtio on yksinomaisesti meitä varten?"

Mikä kamala oppi! — pettää ja vahingoittaa valtiota, kun vaan se suinkin tapahtua voi; niin paljon kuin mahdollista pitää kaikki valtiolta salassa; pitää sitä vihollisena, jota vastaan on itseänsä puolustaminen! Mikä oiva syy isänmaan-petokseen! — vaan kumpiko on moitittava, oppilasko vai opettaja?

Että perhe-elämä on arvoton, rakkaus yhteis-tavaraa, siveys turha, vaimon sydän kauppatavara; että lapset ovat taakkana vanhemmille ja heidän kuolemansa kohta synnyttyään suotava. Siinä nazarenein oppi — kauhea oppi!

— — — Ferdinand Harter oli tämän hädän aikana antanut uusilla huonekaluilla varustaa kaikki huoneensa. Vanhojen taulujen seassa oli nyt mainioiden mestarien teoksia, kalliita majolika-astioita, etrurilaisia maljoja, kelttiläisiä muinaiskaluja, taideteoksia hopeasta. Hänen asuntonsa hämmästytti katsojaa erinomaisilla esineillään, ikäänkuin olisi tarkoitus ollut sanoa hänelle: "Joka haaralle voit ihastuksella katsoa, paitsi omistajan silmiin".

Ei ollutkaan enää hupaista katsoa noihin silmiin.

Uskokaa minua, ainoastaan ensimäinen askel on vaikea. Niin miehellä kuin naisellakin.

Ainoastaan ensimäisen häpeällisen lahjan ottaminen kiristää sielusta tuskanhikeä; joka ei sitten enää tuskastuta.

Joka veteen juoksee, hän ajattelee: "kyllä minä pohjan löydän ja uin rannalle takaisin, niin pian kuin tahdon". Mutta hän pettyy, sillä hän ei löydä pohjaa, vaan meriruohoja, joihin hän kiinni takeltuu, ja jotka vetävät häntä yhä syvemmälle, kunnes uppoo.

Oi kuinka moni onkaan takeltunut noihin meriruohoihin ja uponnut!

15 Luku.

Maapallon toisella puoliskolla.

Tuo muisto Unkarin viimeisistä vaiheista, joka edellä on kuvattu, se on ahdistava ja tuskallinen.

Joka hermossa tuntuu tuska, mikä silloin meitä ahdisti.

Tule kanssani hengittämään raitista ilmaa!

Näet edessäsi kauhean suon, josta myrkyllinen puu nousee siellä täällä. Maisema on raivaamaton ja autio; taloa ei näy lähellä eikä kaukaa. Mutta suon pinnalla näkyy punainen suoni, se on ihmisveren punaamaa multaa; ja näissä verilätäköissä makaa kuolevia ihmisiä ja raadeltuja ruumiita sekasin. Etäällä hohtaa palaneen paaluituksen jäännökset, josta vierii tukehduttava savu pitkin maata, yli suon, johon se jääpi sinertävän ruskeaksi pilveksi. Raunioiden ympärillä rääkätyitä ruumiita; joista vielä nähdään liikuntoja, siellä täällä, ja tämä antaapi jonkinmoista henkeä suolle ja sumulle. Tätä kauheaa maisemaa valaisee troopillisen kesän murhaava rutto-aurinko.

Tässä paikka, jossa vapaa kansa taisteli ensimmäisen voittoisan taistelunsa orjuuden sotajoukkoja vastaan! Tappelutantereen ruttoilma — on vapaiden kansojen elo-ilma.

Niin, tässä Potomak-virralla voitti maailman ensimmäinen kansa ensi kerran orjuuden epäjumalan palvelijoita.

Maailman ensimmäinen kansa! — Oi kallis kansani, älä salli imartelemista; sinäkin olisit voinut siksi tulla, ehkäpä oletkin siksi tuleva — mutta nyt on maailman etevin kansa haettava toisella maanpuoliskolla.

Tuo kauppiaskansa, jolle Jumala ei antanut muuta kuin maata, kaksi kättä ja vapautta, se ymmärsi taistella suurenmoisen taistelun ylevän aatteen toteuttamiseksi, orjuuden poistamiseksi; se ymmärsi uhrata miljardeja omaisuudestaan, joka oli koottu työllä ja hiellä; porvariskansasta tuli sotilas-kansa, joka teki uljuuden ihmetöitä, suorittaen taisteluita, jotka saattoivat maan vapisemaan valtameren toisellakin puolella. Ja miksi tämä kaikki? Sentähden ett'ei valkoinen ihminen enää koskaan voisi sanoa mustalle: "sinä olet syntynyt orjaksi!"

Ei koskaan sotaa ole maailmassa käyty jalommasta syystä eikä taivas koskaan ole jalommalle asialle voittoa suonut.

Oli — kuten sanottu — ensimmäinen voittopäivä Potomak'illa.

Eräässä teltassa kenttä-lasaretin vieressä kaksi lääkäriä hoiti pahasti haavoitettua soturia, jonka haavat olivat sidottavat. Hän oli vielä nuorukainen, mutta hänen kalpeat, kärsimystä kuvaavat kasvonsa näyttivät siltä, kuin hänen päivänsä pian päättyisivät. Hänen yllänsä leikattu puku osoitti, että hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon ylhäisempiä upsereja.

Lääkärit kauan neuvottelivat missä ja kuinka haavoitetun piti maata. Kuula, joka oli tunkeunut rintaan, oli tullut selästä ulos ja siis tehnyt kaksi haavaa.

"Hän elää vielä", sanoi toinen,

"Minä ihmettelen, että hän vielä voi hengittää. Ei näy verta hänen huulillansa".

"Kyllä se näkyviin tulee, jos hän sattumalta herää. Kuula on varmaankin mennyt oikeapuolisen keuhkon läpi".

"Vahinko! se oli uljas poika. Tutustuin hänen kanssansa; hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon päällikkö ja jonkinmoinen unkarilainen aatelismies; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Harter, ja lisäksi joku pakanallinen etunimi. Hän oli peijakkaan uljas sotilas ja guerilla-joukkojen kammo. Hän ei antanut heille rauhaa yöllä eikä päivällä. Yksi kuutta vastaan hän taisteli. Kenrali varmaan tulee häntä suuresti kaipaamaan".

Haavoitetun pään-aluksen vieressä istui vanha ratsumies polttamassa piippuansa. Tämä luultavasti oli joku rehellinen talollinen, jolta etelävaltioiden armeija oli polttanut talon ja kodin ja joka sitten oli ruvennut sotamieheksi.

"Niin todellakin uljas poika se oli", mörisi vanhus itsekseen sill'aikaa kuin lääkärit haavaa tarkastelivat. "Hän pani meidät tekemään semmoisen hyökkäyksen soiden kautta, että luulin meidän jäävän sinne niin monta kuin olimme. Mutta hän käski meidän ratsastaa suoraan vihollisen vallitusta vastaan. En ole vielä nähnyt niin hullunkurista temppua. Mutta se onnistui; me hiivimme vallitukseen ja naulitsimme kanunat umpeen. Kuinka se kävi, siitä en ole vieläkään oikein selvillä, kumma vaan, että pääsimme eheinä sieltä, mutta tämä nuori mies sai kuulansa".

Mutta tästäpä hän arvattavasti onkin saanut kyllänsä.

Koetuksesta haavoitettu heräsi.

Hän hymyili herätessään.

"Good morrow, sir!"

"Good morrow" (oli jo ilta). "Mitenkä jaksatte?"

"Ai'oin juuri kysyä teiltä, kuinka jaksan".

"Hiljaa, sir!"

"Onko minulla kädet ja jalat tallella?"

"Molemmat".

"Onhan sitten kaikki paikallaan".

"Ei kuitenkaan. Te olette aivan läpi ammuttu".

"Siitä en tunne mitään".

"Sitä pahempi".

"Tiedän sen, sir; kun ei enää vaivoja tunne, silloin ei kuolema kaukana ole".

Lääkärit sitoivat äänettöminä haavat.

"Olemmeko voittaneet, sir?" kysyi nuori soturi nousten kyynnyspään nojaan.

"Täydellisesti, Colonel!" sanoi vanha husari.

"Hurraa siis!" huusi nuori sankari, ojentaen käsivartensa ilmaan. "Eläköön Lincoln, eläköön Grant, eläköön vapaus!"

"Elkää Jumalan tähden niin huutako!" sanoi toinen lääkäri. "Siteenne irtauntuvat, veri syöksee keuhkoihin ja te tukehdutte".

"Irtauntukoon, vähät tukehtumisesta, kun vaan olemme voittaneet! Vapaasti tahdon riemuta vielä kerran eläissäni. Tämä viimeinen hengenveto auttaa minua vielä lausumaan, mitä tähän asti olen ollut lausumatta. Eläköön pyhä vapaus! Tämä riemuhuuto tukehduttakoon minut, vähät siitä. Heittäkää minut tuonne veriseen suohon, upottakaa minut sinne! Kuolemassakin tahdon vielä änkyttää: eläköön maailman-vapaus!"

Nyt hänen suunsa tuli niin verta täyteen, ett'ei hän enää voinut huutaa.

Nuo hyvät lääkärit aloittivat sangen kärsivällisesti työnsä uudestaan.

Vanha soturi otti syliinsä pyörtyneen pään ja pyyhki kädellänsä hänen hikistä otsaansa. "Vahinko että tuo oivallinen poika kuolee!"

Kun nuorukainen tointui, toinen lääkäri häneltä kysyi:

"Tahdotteko papin luoksenne, sir".

Nuori mies vastasi vanhalla humorillaan.

"Kiitos, sir, minä en tarvitse ketään. Minä en tahdo tulla lähetetyksi helvettiin enkä taivaasen; en tahdo läsnäolollani vaivata taivaan pyhimyksiä enkä kirotuita sieluja siellä alhaalla. Niitä on jo tarpeeksi; olkoot ne yhdessä, minä jään tänne ja kiitän ijankaikkisuudesta — — — olen kätkyvä johonkin vaatimattomaan nurkkaan — — - tämmöinen pieni sielu kuin minun ei tarvitse niin suurta suojaa — — — kesäaikana se tulee varsin hyvin toimeen jossakin kukkaskuvussa — — — talveksi mahdun kyllä johonkin tyhjään näkinkenkään — — — siinä on minun varsin mukava olla — — — en tahdo vaivata ketään kuolemani jälkeen".

"Onko teillä joku viimeinen tahto ilmoitettavana? Aika on käsissä, sir".

"Älkää laskeko leikkiä, sir — — — koko omaisuuteni ei riittäisi nuoriksi niille, joita tahtoisin hirttää".

"Eikö teillä ole ketään, joka teitä rakastaa?"

"Kysykää sotatovereiltani — — — Luulenpa, että he pitävät minua arvossa".

Hän hymyili tätä sanoessaan.

Vanhan soturin täytyi pitää hänen päästänsä kiinni, että hän saisi nauraa. Jokaisesta naurusta purskahti veri esille kolmesta paikasta: molemmista haavoista ja suusta. Mutta hän nauroi kuitenkin.

"Ehkäpä kuitenkin olisi tarvis antaa jonkun tietää, että olen kuollut, jonkun, jonka pitäisi saada siitä julkinen tieto. Kersantti ystäväni, te osaatte kirjoittaa. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, mitä minä sanon. Herrat lääkärit, minä kiitän avustanne, joka nyt jo on tarpeeton. Menkää jonkun toisen kuolevan luo, jolla on toivo saada elää".

Lääkärit jäivät kuitenkin. He olivat saaneet kenralilta käskyn tehdä kaikki, mitä mahdollista oli, nuoren miehen pelastamiseksi.

Vanha soturi veti esiin paperia ja kynän, mutta läkkiä ei ollut,

"No mitä hyötyä verestä olisi?" sanoi kuoleva. "Pistä kynä siihen, niin uskotaan, että se on kirjoitettu alkermes'ella ja asia on silloin uskottavampi".

Hän kirjoitutti omalla verellänsä.

"Kirjoittakaa kirje 'mr. Fransis Béltekylle'. Ei, ei, kirjoittakaa 'mylord'. — — Hän on kenties nyt kreivi, hänen teki suuresti mieli päästä kreiviksi — — — siis. 'Dear mylord! Täten annan teille tiedoksi, että tuo lapsimainen nuorukainen, tuo Elemér Harter on kuollut in optima forma. Hän on haudattu 36 lev.-sasteen ja 78 pit.-asteen kohdalla, kahdenkymmenen miehen kanssa yhteisessä hôtel garni'ssa. — — — Testamentti, jonka annoin teille, sen te nyt jätätte tuolle miss'ille, tiedättehän — — — ilmoittaen hänelle, että kevytmielinen nuorukainen on kaatunut sodassa".

Iltarusko ruskoitti hänen kasvojansa, hänen lausuessaan nämä sanat.

"Kirjoittakaa myöskin, että hän ilmoittakoon tuolle miss'ille, että tuo kevytmielinen nuorukainen lähetettiin maailmasta kahden haavan kautta, toinen rinnassa ja toinen selässä. Mutta kirjoittakaa selvästi, että hän sai haavat edestä eikä takaa — — — kirjoittakaa niin miehelle — — — ja tuo mylord on sen sanova miss'ille — — — kirjoittakaa juuri niin, sir, älkääkä leikkiä laskeko, muuten luullaan minun saaneeni haavan selkääni —- — — en kärsi leikkipuhetta tässä kohden. Jos ai'otte huvitella minun kustannuksellani, niin minä kostan — — — kummittelen kuoltuani — — — menen teidän laatikkoihin — — — kätkeyn sänkyynne — — — herätän teitä niin pian kuin nukutte. — — — Hyvä, hyvä, kirjoittakaa vaan mitä olen sanonut — — — minä luen sen sitten — — — sitten myöhemmin, sillä en ai'o antaa pettää itseäni — — — antakaa minun nähdä, mitä olette kirjoittaneet — — — miss Ilonka, jos tietäisitte, että nyt makaan kenkäanturanne alla — — — ette vetäisi pois jalkaanne — — — te odottaisitte, kunnes olen kuollut — — — pitäkää kirjoitustanne edessäni, herraseni — — — mitä olette kirjoittaneet".

Ilta hämärsi. Vanha sotilas piti valmista kirjettä kuolevan silmien edessä, jotka siihen katsoa tuijottivat. Hän katseli kauan, mutta ei hän enää lukenut kirjoitusta — — — muutaman minutin perästä hän ehkä keinui jossakin kukkas-kuvussa tai etsi itsellensä talvi-asuntoa jossakin tyhjässä näkinkengässä.

"Luulenpa, että me huoleti voimme lähettää tämän kirjeen", sanoi toinen lääkäri, laskien kätensä nuorukaisen sydämelle.

"Jätä se kenttä-postille", sanoi toinen vanhalle sotilaalle; "hän on kuollut".

"Tuo nuori mies puhui eräästä neitosesta", vastasi vanhus. "Ehkä panemme hiuskiharan kirjeesen?"

"Tehdään niin, ja kourallisen multaa siitä paikasta, jossa hän veti viimeisen hengenvetonsa".

He panivat todellakin kirjeesen kiharan ja vähän multaa.

Kolme tuntia sen jälkeen kenttäposti oli matkalla Nevyork'in kenralin voittosanoman ja tappelutantereelta lähetettyjen kirjeitten kanssa. Ja seuraavana päivänä postihöyrylaiva vei valtameren yli kirjeen "Frans Béltekylle" ynnä hiuskiharan ja verisen multapulverin — todistuksena Elemér von Harter'in kuolemasta.

16 Luku.

Nuori mies kosioretkellä.

Frans Bélteky sai amerikalaisen kirjeen, hän ilmoitti Elemér Harter'in kuoleman; hän vastaan-otti sen toimen, josta tässä kirjeessä puhuttiin, ynnä hiuskiharan ja mullan tappelutantereelta. Hän pisti kirjeen kirjoituspöytäänsä, hukutti mullan ja hiuskiharan johonkin, vaan "tuolle miss'ille te tiedätte", ei hän antanut mitään.

Frans Bélteky oli asian-ajajana Pesth'issä ja sangen viisas veitikka, hyvä elatusnero. Hän ymmärsi hoitaa asioitansa ihmeellisellä tavalla.

Ferdinand Harterkin oppi tuntemaan hänen hyvät avunsa, sillä asianajajana hän säälimättä jatkoi junkkeri Elemér'in oikeudenkäyntiä äidinperinnön saamisesta. Ferdinand Harter sai käyttää kaikkea virkamies-mahtiansa saadaksensa vähän pitennys-aikaa.

Kun sanoma Potomak'in voitosta oli tullut Europaan, rupesi Bélteky erityisellä innolla tähän oikeudenkäyntiin.

Jos joku olisi Ferdinand Harter'ille antanut sen arvoituksen selitettäväksi, missä yhteydessä Potomakin-tappelu oli hänen oikeudenkäyntinsä kanssa — ei hän koskaan olisi voinut sitä selittää. Mutta toinenkin eriskummaisuus oli huomattava nuoressa lakimiehessä tuon maailmalle tärkeän tapauksen perästä. Hän rupesi käymään Bilágoschien luona, vaikk'ei hän ennen ollut huolinut heidän olemisestaan.

En tahdo panetella ketään, ei mistään hinnasta, ja ilmoitan sentähden epäilykseni epävarmana luulona vaan. Arvelen nimittäin, että Frans Bélteky tahtoo neiti Ilonkaa puolisokseen.

Neiti Ilonka on kaunis tyttö, ymmärtäväinen tyttö, ja siveä neito; mutta hän on kuitenkin vaan köyhä tyttö, joka opetustunnilla ansaitsee perheensä jokapäiväisen leivän. Jos kunnian-arvoisa, hyvästi toimeen tuleva ja paljon käytetty asian-ajaja ottaa hänet puolisoksensa, niin se epäilemättä hänen puoleltansa on sangen jalomielistä.

Tietysti ei kukaan maailmassa, paitsi Frans Béltekyä, tiedä, että Elemér Harter on määrännyt Ilonkan perilliseksensä.

Ei kukaan myöskään tiedä, että testamentin-tekijällä oli niin kiiru kuolla. Ainoastaan Bélteky on saanut sanoman siitä.

Ei neiti Ilonkakaan tästä mitään tiedä. Vasta silloin hän on saava tuon hauskan uutisen, kun Frans Bélteky on hänen rakas puolisonsa.

Ilonkalle määrätty perintö korkoineen tekee noin satatuhatta guldenia.

Luulenpa, että tällaiset tuumat pyörivät Frans Béltekyn päässä, kun hän rupesi suosittelemaan neiti Ilonkaa.

Tuon oivan nuoren miehen ei enää tarvinnut valittaa sydämen kouristuksia; ne olivat tykkönään hävinneet. Tanssipitojen toimeenpanijana Louisenbad'issa Osen'issa hän oli vieläkin.

Neiti Ilonka oli sangen mielellään hänen seurassansa. Vaan pintapuoliset nuorukaiset käsittävät tavallisesti väärin noita ystävällisiä silmiä.

Tytöt usein mielellänsä seurustelevat senlaisten kanssa, jotka eivät heidän sydäntänsä koske ja juttelevat heidän kanssansa niinkauan kuin ne ovat läsnä; mutta he eivät kysy, mihinkä ne menevät ja mistä tulevat. — Vaan tuon "oikean" kanssa he eivät niin menettele! Hänen kanssansa eivät he juttele, eikä hymyile. Hän vastaan-otetaan jotensakin äreällä naamalla ja on velvollinen selittämään, millä tavoin hän on loukannut erästä henkilöä. Voi häntä, jos ei hän siihen kykene! Lumoava fsinze repii hänet silloin kappaleiksi, saadaksensa sovittaa nämä kappaleet jälleen yhteen.

Ilonka vastaan-otti siis tätä nuorta miestä sangen iloisesti. Ehkä hän sydämessänsä kiitti häntä siitä, ettei tuo entinen kavaljeri unohtanut häntä tykkönään kodin köyhyyden tähden. Yksi ihminen löytyy siis vielä, joka kunnioittaen tervehtii köyhtyneen perheen tytärtä, kun kohtaa häntä kadulla, ja joka vieläkin niinkuin entisinä onnellisina aikoina lähettää perheelle kutsumuskortteja tanssipitoihin. Niin, tuntien Ilonkan hurjaa rakkautta kirjoihin, hän lähettää hänelle Viktor Hugo'n ja Charles Dickens'in uusimmat teokset alkukielillä.

"Oiva nuori mies", tuo Frans Bélteky. Tämmöinen oli arvattavasti Ilonkan mielipide hänestä.

Äiti oli kokenut rouva; häntä aavisti, että näillä käynneillä oli totisempi tarkoitus, oli aivan totista ja kunniallista laatua, siitä ei epäilemistäkään. Frans Béltekyn maine oli hyvä ja hänen luonnettansa sanottiin vakavaksi. Kun tuli, aina hän suuteli äiti-rouvan kättä ja kyseli kuinka "herra setä" jaksoi. Semmoisesta siististä nuorukaisesta ei suinkaan voitu luulla, että aikoi varkain viedä sedän ja tätin tytärtä ikkunan kautta pois. No se ei kävisikään laatuun Ilonkan suhteen. Eikä mies itse ole senlaatuinen. Frans Bélteky ei ole niitä miehiä, jotka alkavat asioitansa viettelemällä tyttöjä; hän ei herätä kielletyitä himoja, ei varasta sydämiä eikä murhaa viattomia; tulen sytyttäminen, ryöväys ja murha ovat kaikki rikos-asioita, sen hän varsin hyvin tietää; sentähden hän kauniisti pysyy porvarillisen oikeudenkäyttö-järjestyksen uralla — hän hieroo kauppaa omistajan kanssa, joka tietysti on äiti.

Sivistyneissä maissa tiedämme olevan tapana pyytää tyttären kättä äidiltä — tämä on "sopiva". Siitä asiasta ei tietysti ole kirjoitettua lakia, mutta se on tullut säännölliseksi tavaksi.

Eräänä päivänä rouva Bilágoschi kummastutti Ilonkaa sillä uutisella, että Bélteky täydellä todella oli ilmoittanut hänelle hankkeitansa. Hänellä on todellinen tarkoitus käynneillänsä. Hän käy kosimassa. Ilonka helposti torjui ensimmäisen rynnäkön. Hän osoitti mielipuolena olevaa isäänsä sanoen: "Kun isäni kerran minut naittaa, silloin menen naimiseen".

Rouva Bilágoschi ymmärsi vastuuksen ja sanoi huo'aten: "Sinä olet oikeassa, mitä isästä tulisi, jos sinäkin meidät jättäisit. Sinä yksin pidät hänen henkeänsä vireillä".

Näin tuli välirauha. Vaan pitkä ei se ollut.

Jo seuraavana päivänä, Béltekyn uudistetun käynnin jälkeen, ilmoitti äiti säteillen ilosta, tyttärelleen hauskan uutisen:

"Mikä jalo mies hän on! Hän on minulle ilmoittanut, että jos sinä tulet hänen vaimoksensa, me kaikki tulisimme asumaan teillä. Onneton isäsi olisi silloin läheisyydessäsi, hellä huolenpito ja mukavuus hänet parantaisivat — emme olisi toisistamme eroitetut".

Nyt tarvittiin jo voimakkaimpia vastustus-aineita.

"Äitini, minä en rakasta tätä miestä".

"Rakastatko toista?"

"En ketäkään, äitini!"

"Ehkä et itse tiedä. Sinulla on nyt se aika käsissä, jolloin tytön sielu ei enää pysy ainoastaan vanhempien luona. Jumala on niin tahtonut, ja niin on. Eikö maailmassa ole ketään, josta sinun täytyy sanoa: 'häntä rakastan toisin kuin isääni'?"

"Ei ketään".

Tuo lyhyt sana soi niin surullisesti kuin kaiku hautaholvista.

"Ei ketään", toisti Ilonka. "Missä hän olisi? Sen jälkeen kun minä jätin lapsuuden päivät, on koko tuttu maailma ollut minulle vieras. Siinä uudessa maailmassa, jossa nyt elän, ei kukaan minua huomaa enkä minä ketäkään".

Rouva Bilágoschin olisi pitänyt kysyä, eikö löytynyt ketään, jota hän vihasi; silloin olisi saanut tietää asian oikean laidan.

"Mutta, Bélteky on niin oiva nuori mies, on arvossa pidetty ja varakas".

"Sitä vähemmän syytä on antaa hänelle tyhjän sydämen, joka tekisi hänet onnettomaksi koko elin-ajaksi".

"Oi, rakas tyttäreni, niin on moni sanonut ennen sinua ja kuitenkin herännyt onnellisena ihmisenä. Kahdesta morsiamesta toinen aina menee itkien alttarin luo. Vaan en minä tahdo sinua pakoittaa, vaikka se olisi meille onneksi meidän turvattomassa tilassa. Yhtä pyydän — älä poista häntä ehdottomasti. Ota tästäkin puolen häntä vastaan. Ehkä sinussa herää mieltymys häneen. Tämä minua ilahuttaisi. Sinä olet vielä nuori; voit vielä odottaa. Anna hänen jatkaa käyntejänsä. Minä pidän paljon hänestä".

"En minä sitä vastusta. Näen häntä mielelläni".

Tämän toisen rynnäkön jälkeen alkoi täydellinen piiritys. Tästä päivästä alkain Ilonka oli piiritetty. Frans Bélteky aikoi nälkään kiduttaa linnoituksen. Kaikenlaisia lahjoamisia koetettiin; pieniä lahjoja, joilla naista miellytetään, hienoa kohteliaisuutta joka tilaisuudessa, lemmen-runojakin muotisanomalehdissä. Bélteky kirjoitti lemmen-runoja "Ilonkalle" — "noille sinisille silmille" — "oi, jos tietäisit". — Ja hän tilasi Ilonkalle sanomalehdet, joissa runot olivat julkaistut.

(— Tunnen kahta lajia lemmen-runoja. Toinen on mehiläisen kaltainen; sen surinaa minä rakastan, minä tiedän, että se on täynnä hunajaa, jota se vie kuningattarelle — olkoon, sitä en vastusta; toinen on hyttysen tapainen, se surisee kaukana ja rukoilee surkeasti saadaksensa pistää jotakuta. Jos se edes pistäisi kohta eikä surisisi korvan ympärillä. — Frans Béltekyn runoja Ilonka luki hyttysten luokkaan).

Näin kului joku aika linnoituksen antautumatta. Silloin käytettiin vieraitten valtojen välitystä.

Kuu Ilonka eräänä aamuna tuli Lemming'ille, otti rouva häntä vastaan sanoen: "tänään ette saa lukea Englannin kieltä minun kanssani; tänään aion minä opettaa teille, mitä ette vielä osaa. Miekkailutunti jääpi myöskin sillensä tänään, mutta kuitenkin aiomme taistella. Istukaa viereeni!"

Ilonka istui sohvaan Malvinan viereen, odottaen, mitä tulossa oli.

"Tapasin eilen teidän oiva äitinne nais-yhdistyksessä".

Bilágoschit olivat nimittäin hätä-ajoista alkaen jäseniä tässä yhdistyksessä. Sen kautta karkoitettiin ainakin hetkeksi ajatukset omasta onnettomuudesta, ojentaessa auttavaa kättä toisille onnettomille.

"Äitini on kertonut sen".

"Mutta hän ei sanonut, että me puhuimme teistä".

"Ei".

"Teidän äitinne valitti olevansa huolissaan teidän tähtenne. Niin, niin, älkää katsoko minuun noin suurin sinisin silmin. Te olette huono tytär. Ette tahdo mennä naimiseen".

"En ole sanonut, ett'en tahdo mennä naimiseen".

"Mutta te ette tahdo mennä sille, jolle hän soisi teidän menevän".

"En tahdo ketäkään".

"Ja kuitenkin Bélteky käy teillä jok'ainoana päivänä".

"Hän ei ole puhunut minulle mitään, jonka johdosta olisin voinut sanoa: 'tässä käteni'".

"Tiedän sen, armaani, sillä te voitte katsella miestä, jota tahdotte pitää kaukana teistä, semmoisin silmin, että hänen sielunsa jääksi jäätyy. Tuo Bélteky parka on monta kertaa valittanut äidillenne niistä kylmistä katseista, joita jakelette hänelle, kun hän tahtoisi puhua totisesti teille, jotta hän ei tiedä, kuinka hänen on aloittaminen. Toisella kertaa taas, kun olette hyvällä tuulella, teette te pilkkaa ja käännätte kaikki leikiksi niin, ett'ei hän tiedä kuinka siitä loppu saadaan. Sopiiko kiduttaa miestä, joka meitä lempii?"

"Ei sovi, ja sentähden olenkin aivan oikeassa, kun en tahdo kiduttaa rehellistä miestä hänen kuolemaansa asti".

"Oi, armaani, ei ole ensinkään niin, kuin te lapsellisuudessanne arvelette. 'En mene naimiseen, ennen kuolen', sanoo tyttö, mutta vasta rouvaksi tultuaan hän tietää, mitä tuo uusi maailma hänelle tarjoo".

"Joko taivaan tai helvetin".

"Vaimo itse hankkii toisen tai toisen niistä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sillä minä olen molempia koettanut. Ensimmäisessä aviossani en tahtonut näyttää miehelleni, että häntä rakastin. Olin häntä kohtaan kylmä ja saatoin itse hänen rakkautensa sammumaan. Olin kylläksi ymmärtämätöin tekemään elämän helvetiksi sekä itselleni että miehelleni. Nyt olen aivan onnellinen. Minun iloisempi mielialani onnistuttaa itseäni ja toista henkilöä. Mies älköön koskaan saako tietää, että hänen vaimonsa sydän on kylmä, vaikka niin olisikin laita".

"Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi tyttö kummastellen, ikäänkuin ei olisi käsittänyt viittauksia.

"Tulla vaimoksi!"

Rouva Lemming'in silmät säkenöivät kun hän sen sanoi ja hän jatkoi:

"Ihminen voi sekä hallita itseänsä, että niitä, jotka häntä ympäröivät. Onnellisen avioliiton salaisuus ei ole siinä, että hartaasti rakastamme, vaan siinä, että olemme hartaasti rakastetut. Jos joku ilmoittaisi minulle sen miehen, jota te jumaloitte, niin minä neuvoisin teitä olemaan häntä ottamatta, sillä se olisi onnettomuus; mutta jos minulle mainitaan henkilö, joka jumaloitsee teitä, niin neuvoni on: ottakaa se, sillä se olisi suuri onni".

"Minä kiitän hyvästä neuvostanne, armollinen rouva; mutta minä ai'on odottaa kunnes onnettomuus ja onni sattuvat yhteen".

"Siksikö että löydätte miehen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä? Semmoisen odotuksen kautta on jo moni kaunis lapsi yhtä siloinen kuin te tullut vanhaksi ryppyiseksi tytöksi".

"Ja noille vanhoille tytöille nauretaan, eikö niin; mutta heidän kohtaloansa ei surkutella".

"Juuri niin. Mutta te, armaani, ette voi tuntea kauheata erämaata noiden onnettomien rinnassa".

Ilonka nousi ylpeästi Malvinan vierestä.

"Armollinen rouva, minä tunnen sitä, sillä minä kannan tätä erämaata jo sydämessäni. Erämaata, josta ei voi mitään kukkasta poimia eikä löydä varjoa, missä levätä voi; keskeltä tätä erämaata istun yksinäni enkä koskaan näe taivaan rantaa. Olen jo vanha tyttö; tunnen rypyt kasvoissani vaikk'en näe niitä peilissäni; ja kun ei tämä sisällinen tila katkeroita mieltäni, niin vielä vähemmän ulkonaiset seikat sitä katkeroittavat".

Rouva Lemming luki tytön sydämestä niinkuin avatusta kirjasta. — Hän päästi hänet kotiin.

Kotona oli Ilonka taas sangen iloisella tuulella, ja kun pääsemätön kosija tuli, ei hän vastaanottanut sitä tavallista kylmemmin. — Me tiedämme, että tämä kylmyys ei masentanut herra Béltekyä. Jos ei Elemér Harter'in testamentti olisi joutunut hänen käsiinsä, eivät Ilonkan ihanat silmät ensinkään olis häntä huolestuttaneet.

Kun nuori tyttö yöllä oli yksinänsä unettomalla vuoteellansa, pääsi hänen sydämensä tuska ilmi. Kun hän ei voinut rakastaa, täytyi hänen vihata tuota nuorukaista, jota niin usein näki unissansa, jota hän valveellansa niin usein oli paennut, joka aina oli hänen luonansa, jota ei hän koskaan voinut unhottaa ja jolle hän ei koskaan voinut anteeksi antaa. Hän ei ollut hänen edessään imarrellut, vaan törkeästi häntä loukannut rohkeutensa kautta. Hän oli loukannut häntä silloin kun olisi pitänyt kunnioittaa hänen köyhyyttänsä, ellei hänen neitsyellisyyttänsä — hänen poskiansa ei hän koskaan ollut suudelmalla saastuttanut ja hänen käsiänsä olisi hänen pitänyt kyyneleillänsä pyhittää.

Mutta entäs jos tuon kurjan pojan rohkeus oli viattomampi kuin toisen jalomielisyys? Hän rakasti tuota poikaa, hän oli mieletön.

Mutta hän tulikin rangaistuksi siitä, niinkuin ei mikään mies ennen häntä. Tyttö oli häntä lyönyt, voittanut erään rouvan läsnä-ollessa. Hän taisi varsin hyvin sanoa, että se oli hänen kuolemakseen; sillä se oli hänen kuolemansa. Hän oli sen ansainnut. Jos vaan sanoma nyt tulisi hänen kuolemastansa! Jos Ilonkalle sanottaisiin, että Elemér oli haudattu, silloin Ilonka voisi surra sydämensä syvyydestä — silloin voisi Ilonka päästää hänet huoneesensa — antaa kuolleen sielun levätä hänen neitsyellisellä vuoteellansa — hänen, jota hän nyt vihaa, vihaa niin, että sydäntä särkee.

Kun hän on kuollut, tulee hän hyväksi ja sävyisäksi eikä lentele ympäri. Päivällä ei häntä tarvitse pelätä ja illalla hän jää kotiin; hän tottelee lemmittynsä sanoja: "ole hyvä, ole semmoinen kuin minä soisin, viaton, lempeä ja jalo; älä lemmi ketään paitsi minua! Silloin tulemme vanhoiksi yhdessä ja kuolemme samassa hetkessä ja silloin sinä vasta saat oikein kuolla. Vaan siksi saat vielä kauan elää tässä minun sydämessäni — — ".

Vähän aikaa piirittäjät työskentelivät niin, ett'ei voitu mitään huomata valmistuksista. Tehtiin ruuti-suoni linnoituksen alle, valloittaakseen hämmästyneen linnaväen ruudin räjähtäessä.

Rouva Lemming ei ollut moneen päivään puhunut siitä asiasta Ilonkalle. Kerran opetustunnin jälkeen sanoi hän äkkiä:

"Oletteko kuulleet, että Elemér on kuollut?"

"Siitä en ole mitään kuullut".

"Hän on kaatunut Potomak'in taistelussa".

Ilonka nauroi ääneensä tätä kuullessaan.

"Kuinka on hän Potomak'iin tullut ja kuinka on hän voinut amerikalaisessa sodassa kaatua?"

"Hän oli vapaaehtoinen ja, niin kuin kuuluu, sangen hyvä sotilas".

"Hyvin mahdollista", sanoi Ilonka totisesti. "Siinä tapauksessa se oli jalo kuolema".

Malvina ei antanut miekkailutunnin mennä hukkaan. Hän tahtoi tietää, eikö tytön käsi nyt vavissut; eikö hän joutuisi hämilleen ja tekisi vikoja taistellessa. Mutta hän oli yhtä tyyni. Malvina ei päässyt asian perille. Viimein hän itse keskeytti miekkailun.

"En voi miekkailla tänään. Sanoma tuon nuoren miehen kuolemasta on tehnyt minut hermottomaksi. On saattanut minut hämmennyksiin. Eikö teitäkin?"

"Ei!"

"Kuinka se on mahdollista?"

"Minä en usko hänen kuolleen".

"No, malttakaa! Tuossa on sanomalehti, jossa laveasti kerrotaan, missä ja koska hän kaatui ja kuka häntä hoiti. Joku, joka oli läsnä hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, on allekirjoittanut kirjeen. Lukekaa itse!"

Ilonka luki kirjoituksen ja sanoi sitten:

"Minä tiedän, että tämä herra kerran ennen oli meren pohjassa, että hänen reqviem'insä jo oli veisattu ja että hän kuitenkin tuli päivän valoon jälleen. Kyllä hän palajaa tälläkin kertaa".

Rouva Lemming heitti suuttuneena pois sanomalehden. Häntä harmitti, ett'ei hän voinut masentaa tämän lapsen lujuutta.

"No, näpykkäni, muistakaa nyt, että jo yhden miehen kuolema omaatuntoanne painaa — älkää nyt unohtako sitä".

Ilonka riensi kotia.

Hän ei tahtonut ajatellakaan, mitä oli kuullut ennen kuin oli kotia päässyt. Vasta kun oli omassa pienessä kamarissaan, joka oli puutarhan puolella ja jossa hänen oli tapana lukea, siellä kun ei kukaan häntä nähnyt eikä kuullut, aikoi hän, pää pöytään kallistuneena, ottaa esiin tuon ajatuksen ja antaa sen täyttää koko sielunsa. — Kotia tullessaan ei hän nähnyt äitiänsä — hän oli nais-yhdistyksessä. Jos nyt tahtoi itkeä, voi hän sitä tehdä sydämensä syvyydestä. — Riisuttuansa hatun ja vaipan laskeutui hän polvilleen, painoi pään käsiinsä pienen pöydän edessä ja rupesi miettimään alusta loppuun, mitä oli lukenut. Ajateltuansa sitä kauan aikaa, hän hypähti ja nauroi itsellensä.

"Se ei ole totta! Sydämeni ei tiedä siitä mitään! Hänkö olisi ollut niin kauan kuollut eikä sydämeni olisi siitä mitään tietänyt!"

Hänen sydämensä ei vielä uskonut sitä todeksi.

— Olisihan Bélteky voinut näyttää kirjeen, joka oli kirjoitettu Elemér'in omalla verellä ja jonka mukaan sanomalehtikirjoitus oli tehty; mutta sitä Bélteky ei voi tehdä, sillä silloin saisi Ilonka tietää testamentti-jutusta ennen aikoja ja Béltekyn rehelliset aikomukset näyttäisivät sangen epäiltäviltä — saisipa kenties sen johdosta rukkasetkin. Ilonka ei saa tietää, että hän jo on rikas. — Ruutisuonen räjähyttäminen ei siis mitään vaikuttanut.

Ilonka nauroi kaikkia ihmisiä, jotka hänelle kertoivat, että Elemér oli kaatunut sodassa.

Viimein ei jäänyt muuta neuvoksi kuin julkinen hätyyttäminen.

Eräänä iltapäivänä rouva Bilágoschi sanoi tyttärelleen, ett'ei tuo epävarma tila voinut kauemmin kestää. Bélteky on itse ilmoittava hänelle rakkautensa ja huomenna ennen puolta päivää juhlallisesti pyytävä häntä vaimokseen.

"Mutta minä en häntä rakasta".

"Miksi et?"

"Sentähden ett'ei hänessä ole mitään totuutta, ei hänen sanoissaan eikä käytöksessään. Hän yhä pettää itseänsä. — Hän mieltyy johonkin ja valittaa, että on siihen mieltynyt. Hän on olevinansa suuri isänmaan-ystävä ja pelästyy kun isänmaallisuus koetukselle pannaan; hän on ankara ja uljas innoissaan, mutta kohdatessaan ankaruutensa yllyttäjää, kiertää hän sitä pitkät matkat. Noin ikävän 'oiva' ihminen hän on".

"Tyttäreni, kysyn sinulta vielä kerran, rakastatko toista?"

"En ketään!"

"Siinä sanoit oikein: 'ei ketään', sillä jos edes minua rakastaisit, et panisi perheesi onnea alttiiksi joutavan oikun tähden".

Ilonkan sydämeen nämä sanat koskivat kipeästi, — että hänen oikkunsa pilasi perheen onnea, — ett'ei hän rakastanut isää eikä äitiä.

"Äiti", huusi hän hohtavin silmin, joista tällä hetkellä puuttui kyyneleitäkin, "älkäämme enää puhuko siitä tänään. Minä tiedän ja vakuutan, ett'ei tuo ihminen ole pyytävä minua vaimokseen huomenna. Olen varma siitä, että kun se aika lähestyy, jolloin hänen pitäisi tulla, sinä saat häneltä kirjeen, jossa hän valittaa saaneensa sydämenkouristuksen, sillä hän katuu aina päätöksiänsä ja on niin tekevä nytkin aviolupauksen suhteen. Hän ei tule huomenna. Jos hän sen tekee, pitäin sanansa, niin silloin päättäköön Jumala, onko mikään lapsi rakastanut vanhempiansa enemmän kuin minä teitä. Anna minun nyt mennä huoneeseni ja jätä minut rauhaan huomiseksi, että saan itkeä".

Hän meni huoneesensa ja itki.

Äiti katui myöhemmin mitä oli puhunut ja kuunteli levotonna Ilonkan oven takana illalla. Hän hiipi hänen luoksensa — eihän hän vaan ole kuollut! Oi ei! lempeästi hymyillen hän makasi ja hengitti tyynesti.

Seuraavana päivänä Ilonka nousi, iloisena ja leikkisänä. Hän käski Böschken ottaa esille parhaimmat vaatteet, kampasi tukkansa muodinmukaisesti, sanoen sen tapahtuvan kosimisen tähden. Viimein tuli ratkaiseva yhdestoista tunti. Frans Bélteky ei tullut. — Kello oli jo lyönyt kaksitoista. Silloin tuli — kaupunginmies, tuoden kirjeen, johon ei vastausta vaadittu. Kirje oli rouva Bilágoschille. Päällekirjoituksesta tunnettiin Béltekyn käsiala.

Rouvan kädet vapisivat niin, ett'ei hän voinut lukea kirjettä. Kirjaimet hyppivät hänen silmissänsä. Mutta Ilonka otti kirjeen hänen kädestänsä ja luki hänelle ääneen.

"Arvoisa armollinen rouva! Kohtalon kirous j.n.e. — Kun jo olin onnen portailla j.n.e. j.n.e. — palasi vanha tautini, sydämen-kouristus — — — j.n.e, j.n.e. — semmoisen kohtalon alaisena tehdä enkelin onnettomaksi j.n.e. — parempi silloin yksin kärsiä kurjuuttani j.n.e."

Kaikki oli täynnä hienosti sorvatuita lauseita, vaan näitä Ilonka osaksi oli jättänyt lukematta tai nauranut niin, ett'ei voitu kuulla mitä hän luki.

Sen pituinen se — sulhasen sijassa kirje! Ilonkan kasvot säteilivät. Hän oli voittanut. Hän heilutti kirjettä ilmassa kuin viholliselta ryöstettyä lippua.

"Enkö sanonut edeltäpäin, että sydämen-kouristus palajaisi tähän aikaan?"

Rouva Bilágoschi repi suuttuneena kirjeen palasiksi ja halaili Ilonkaa itkien.

"Sinä olet oikeassa, älä tästedes huoli minun neuvoistani".

* * * * *

Totta puhuen — Bélteky oli aikonut k:lo 11 mennä Bilágoschien luo aviotarjoustansa tekemään. Hän oli jo vetänyt vaaleanpunaiset hansikkaat käteen, vaunut olivat portaiden edessä ja Bélteky aikoi juuri mennä, kun ovi aukeni ja hänen edessänsä seisoi elävänä Elemér Harter.

17 Luku.

Uusi ihminen.

"Sinä — elät?" Näin sanoen horjahti Feri Bélteky taaksepäin, ikäänkuin olisi aaveen nähnyt.

"Siltäpä näyttää. Ainakin vaadittiin minulta höyrylaivassa yhden hengen maksu, jotta arvattavasti en ole aivan näkymätön olento".

"Eräs yankee kirjoitti minulle, että olit kuollut".

"Hän kirjoitti oikein. Minä olin aivan läpiammuttu. Kuula oli mennyt rinnasta sisään ja selästä ulos. Olin niin paljon kuollut kuin ihminen voi olla semmoisissa tapauksissa. Kenralin hyväntahtoisuutta minun on kiittäminen siitä ett'ei minua haudattu. Kuinka virkosin elämään, sen ovat lääkärit minulle selittäneet; jos itse olisit lääkäri, kertoisin sen sinulle, jotta saisit sen julkaista jossakin lääketieteellisessä aikakauskirjassa: sillä se tapaus on erinomainen. Kuula kiersi kylkiluiden ja ihon välitse, vaan ei haavoittanut jalompia osia; se vei vaan mukanansa tuon moukkamaisen ihon ja porvarilliset nikamat. Mutta koska sinä et ole lääketieteen, vaan lain-opin tohtori, niin puhutaan toisista asioista. Oletko jättänyt testamenttini asianomaisille?"

Bélteky oli juris utriusque doctor, ja tunsi siis tuota toistakin totuutta. Hymyillen ylpeästi hän sanoi:

"En uskonut noin kaukaisia sanomia. Olin varma siitä, että vielä saisin sinut nähdä ja sentähden lykkäsin toistaiseksi testamentin jättämisen".

"No siinäpä teit varsin viisaasti. Kunnioitan suuresti sinun varovaisuuttasi. Olisin muuten sangen naurettavassa tilassa. Jatketaanko oikeuden-käyntiäni säännöllisesti?"

"Saat varmaankin edullisen päätöksen, asia on nyt korkeimmassa oikeudessa. Ole varma siitä, että kaikki on hoidettu parhaimman ymmärryksen mukaan. Äitisi valtio-paperit ovat oikeuden haltuun jätetyt ja maksettaviksi joutuneista korkolipuista saat maksun keltä hyvänänsä".

"Kiitos, en ai'o elää velaksi, päinvastoin pyydän sinua rummuttamaan kaikki karhuni kokoon — tahdon maksaa heille. Velaksi ei tästälähin eletä".

"Ah! Sinä palajat rahakkaana?"

"Tuo vapaa valtio palkitsee niitä, jotka sen palveluksessa tulevat taisteluun kykenemättömiksi. Minullekin annettiin palkinto. Ja paitsi sitä ai'on hankkia itselleni työtä".

Feri Bélteky pudisti päätänsä.

"Nähtävästi olet muuttunut".

"Se tulee siitä, että olen laihtunut ja että partani on kasvanut".

Bélteky ei ollut tarkoittanut sitä.

"Laske oikeudenkäynnin kustannukset siksi kun taas tavataan, jotta samalla saan osoittaa sinulle kiitollisuuttani. Nyt pyydän vaan yhtä asiaa — ett'et kellenkään kerro minun kuolemastani tappotantereella. Kiellän koko jutun, muuten saan jokaiselle selittää kuinka se oli ja kuinka se ei ollut. Ja nyt good-bye! Aikasi on kallis — ja minun myös".

Hän puristi kättä ja meni.

Luonnollista on, että Bélteky ystävän lähdettyä suutuksissansa repi käsistään vaaleanpunaiset hansikkaat ja heitti ne nurkkaan, että hän kohta lähetti palvelijan hakemaan kaupunginmiestä vaunujen sijaan, ja että hän kirjoitti jäähyväiskirjeen rouva Bilágoschille.

Sillä mikä järkevä ihminen ottaisi vaimokseen tytön, jolla on hullu isä ja kuuromykkä veli ja joka päälle päätteeksi on omaisuutta vailla! Ja kun lisäksi on palannut se, joka on tahtonut jättää koko omaisuutensa tuolle tytölle, niin kauppa on vielä huonompi.

Kuolemasta noussut meni tämän ystävän luota erään toisen nais-ystävän luo, toisen, jonka sopi vaatia semmoista kohteliaisuutta. Tällä kertaa hän ei syössyt suorastaan Lemming'in huoneisin, vaan jätti korttinsa portinvartijalle ja palasi vasta iltapäivällä. Malvinalla oli aikaa valmistautua jälleennäkemiseen — eikä hänen tarvinnut hämmästyä niinkuin Elemér'in noustua meren syvyydestä. — Tuo suuri syleilemis-kohtauskin jäi nyt siksensä — Elemér ei enää ollut mikään lellupoika. Hän oli kasvanut kauniiksi, pitkäksi mieheksi; hän oli uljaan näköinen ja käytöksensä tyyni. Päivettyneet kasvot olivat käyneet soikemmiksi ja tiheä tumma parta niitä reunusti. Enimmin oli hänen muotoansa muuttanut tuo totinen katsanto, joka oli jyrkkänä vastakohtana nuorukais-iän huolimattomalle tylsyydelle.

Ensi hetkestä Malvina tunsi että tämä mies häneen vaikutti. Mutta hänen kanssansa täytyi puhua toisella tavalla kuin nuorukaisen kanssa muutamia vuosia sitten. Tälle ei sovi tarjota sijaa vieressä, vaan vis-à-vis.

"Te olette toistamiseen peloittaneet minua sanomalla teidän kuolostanne!" sanoi Malvina lempeästi moittivalla äänellä. "Sanokaa onko se soveliasta?"

"Tuo oli vaan tyhjää huhua".

"Mutta te tulitte vaarallisesti haavoitetuksi".

"Siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Haava oli mitätön".

"Mutta ei ole kaunista lähteä semmoisiin paikkoihin, missä kuulat uhkasivat. Ja ajatelkaas: jos olisivat ampuneet teidät rammaksi ja olisitte jalkapuolena palanneet!"

"Silloin olisin saanut tanssia vaan yhdellä jalalla niinkuin espanjalainen Donato, joka lienee oikein muodinmukaista Europassa!"

"Kuinka voitte noin lähteä jäähyväisiä sanomatta! Tietäkää, että olin aivan epätoivoissani, kun en tietänyt mihin olitte joutuneet?"

"Enhän ollut kaukana".

"Aivan oikein! Olimme vain vastajalkaisia".

"Tosin vähän ikävä asema".

"Olkaa vaiti, te käännätte kaikki leikiksi. Mitä teidän oli nuuskiminen amerikalaisten sotalaivojen kanunia. Jos teidän oli halu tapella, niin meillä täälläkin olisi ollut tilaisuutta siihen".

"Täälläkö?"

"Niin, juuri täällä kotona Schleswig-Holstein'issa. Siellä olisivat oikeat laakerit teidän kaltaiselle sankarille kasvaneet".

"Paljon kiitoksia, teidän armonne. Minä tiedän kauniimpia".

"Mutta miksi ette minua sinuttele? Miksikä tämä 'armollinen rouva'?"

"Minä olen aivan tottunut pois sinuttelemisesta. Siinä maailman osassa, jossa oleskelin, ei sinutella toinen toistansa. Valtion esimiestä ja puunhakkaajaa puhutellaan samalla tapaa, Jumalaa yksin sinutellaan".

Malvina ajatteli itsekseen: "Nyt hän on olevinaan yankeen tapainen. Jos se on hänen heikko puolensa, niin puhukaamme siihen suuntaan".

"Sanokaamme siis tästälähin 'Master' ja 'Missis!' Muistatteko, hyvä herra, että pois pötkiessänne jätitte minun haltuuni rahoja? Teillä oli 1,000 gulden'ia minun huostassani; siitä olette ottaneet 500, mutta 500 jätitte minun niskoilleni; minä aion nyt käydä oikeutta kanssanne".

"Se on tarpeetonta, rouvani, olen antava takaisin toisetkin 500 ja pyydän teitä jättämään ne herra Ferdinand Harter'ille. Hän tarvinnee niitä kun me päätämme keskinäiset tilimme".

Malvina hämmästyi.

"Tiedättehän, armollinen rouva, että firma 'Harter & Poika' ei enää ole olemassa ja että me ai'omme aloittaa eri asiat — toinen nauhakauppaa ja toinen jotakin toista?"

"Tekö avaatte nauhakaupan?"

"En minä. Mutta Ferdinand Harter kaupittelee nauhoja — nimittäin ritarinauhoja. Minä myyn arvokkaampia kapineita, tuotan luultavasti koneita".

"Ah, minä ymmärrän", kuiskasi Malvina. "Nyt ymmärrän kaikki!" Hän kumartui eteenpäin ja sanoi, pannen kätensä vastapäätä istuvan kädelle: "Te olette tuon seurueen asiamies, joka aikoo salaa kulettaa kanunia maahamme".

Malvinalle oli aivan yhdentekevä josko Elemér kaksoiskotkan lipun suojassa ryntää Dannewirkeä vastaan tahi salakauppiaana kulkee kielletyitä teitä. Hänestä saa hän yhtä hyvin olla mustankeltainen kuin punainen vapaamielinen, kun Malvina vaan pääsee hänen salaisuutensa perille.

"En suinkaan, armollinen rouva, minä puhun leikkuu- ja puimakoneista!"

Malvina viekkaasti nyykytti kaunista päätänsä niinkuin se, joka tietää enemmän kuin mitä hänelle uskotaan, mutta ei tahdo tutkia asiaa tarkemmin.

(Sentähden Elemér siis oli kasvonsa muuttanut?)

"Vai te ai'otte siis ruveta asiamieheksi?"

"Niin joksikin senlaiseksi".

"Saitteko mitään palkintoa Yhdysvalloilta siitä, että taistelitte heidän puolestansa?"

"Sain elatuksen koko elinajaksi".

"Sepä mainiota! Paljonko vuosittain?"

"Juuri ummelleen niin paljon kuin voin järjelläni ja kahdella kädelläni ansaita. Se lahja, jonka Amerikka on minulle antanut, on tieto, että sen, joka tahtoo työtä tehdä, ei tarvitse nälkää kärsiä".

(Ei Malvina sittenkään päässyt hänen salaisuutensa perille. Mikähän näin lyhyessä ajassa on saattanut hänet niin totiseksi?)

"Ja kuitenkin te rakastatte ja kunnioitatte noita amerikkalaisia niin paljon?"

"Minä rakastan heitä, sillä heidän luonansa olen oppinut rakastamaan ihmisiä — miehiäkin; minä kunnioitan heitä, heidän luonansa on joka ihminen — nainenkin — vapaa".

"Ah! tuota vapautta minäkin rakastan", sanoi Malvina hymyillen.

"Ettekö muista, armollinen rouva, kuinka täällä puhutaan 'emanciperatuista' naisista? Amerikassa naiset ovat vapaat sentähden ett'ei kukaan uskalla heitä loukata, ei silmäykselläkään. Siellä kuudentoistavuotias tyttö yksinänsä menee työllensä, huvituksillensa ilman saattajaa; hän matkustaa yksin maitse ja meritse. Mutta hukka sille miehelle, joka uskaltaa häntä loukata, vaikkapa vaan rohkealla silmänräpäyksellä tai ainoallakaan rivolla sanalla. Ensimmäinen mies hänen lähisyydessään löisi hänet siitä maahan kuin koiran. Uudessa maailmassa yleisö naisia suojelee; joka loukkaa naista, hän loukkaa koko seuraakin ja heitetään pois laivasta".

Elemér'in kauniit päivettyneet kasvot näyttivät lämpimiltä hänen tätä sanoessaan; silmänsä loistivat niinkuin pimeässä huoneessa yht'äkkiä sytytetty valkea. — Malvina katseli hetkeksi sisään noista valaistuista ikkunoista ennenkuin huoneen asuja oli ehtinyt laskea varjostimet alas.

"Olen nähnyt useoita amerikkalaisia naisia Wien'issä ja ne olivat jotensakin ilkeitä kaikki. Europassakin olisi helppo suojella heidän siveyttänsä".

"Ne, jotka minä olen nähnyt, olivat kaikki hyvin kauniita".

"Ehkä kauniimmat kuin naiset täällä kotona?"

"Kauneutta ei sovi vertailla".

"Kumma ett'ette ottaneet heistä jotakin vaimoksenne".

"Ensin pitää osata voittaa vaimo itsellensä. Niin kauan kuin vanhemmat elävät, eivät amerikkalaiset rouvat tuo taloon muuta kuin sydämensä ja yllänsä olevat vaatteet".

"Köyhä ihminen ei siis saa rakastua siellä?"

"Köyhän tulee työtä tehdä saadaksensa rakastaa?"

Malvina purskahti nauruun.

"Mistä syystä luulette minun nauravan?"

"Aavistanpa mistä".

"Nauran sitä, että olette palannut Amerikasta niinkuin vaarallinen varas, joka on istunut työ-vankeudessa ja on siitä päässyt ulos sentähden, että on käyttänyt itseänsä hyvin. Hän ei voi kyllin kertoa kuinka ihanata on työtä tehdä, kuinka työ jalostuttaa ihmistä ja ett'ei hän enää ai'o varastaa. Hän pitääkin sanansa — siksi kun on yksinänsä huoneessa, jossa ensimmäinen kultakello hohtaa häntä vastaan. Semmoisena olette te palannut suuresta amerikalaisesta työvankeudesta. — Ettehän suutu siitä, että nauran?"

"Olettehan nauranut siitä asti kun toisistamme erosimme".

"Soisin että tekin nauraisitte. Tuo totinen katsantonne ei minua miellytä. Kun tuomari kuuntelee tunnustusta ja pappi saarnaa, silloin pidettäköön totista naamaa, mutta kahdenkesken minun kanssani jätettäköön pois valenaama, sillä minä en usko heitä, olkootpa tuomareja tahi pappeja. — Teitä se rumentaa täydellisesti".

"Tiedän sen, enkä ai'o kauemmin teitä vaivata".

"Kas niin! Ensin jöromäinen, nyt katkera myöskin".

"Tai oikeammin molempia — kärsimätön. Anteeksi rouvani, tiedän itse kuinka ikävä olen. Minun tekisi mieli jättää oma itseni nukkuessani johonkin ja lähteä siitä karkuun niin, ett'ei se enää minua löytäisi".

"Minusta se on jo tapahtunut. Olen siihen uskoon taipuisa, että todellakin ampuivat teidät kuoliaaksi ja että joku yankee-sielu löysi teidän ruumiinne, veti sen päällensä ja nyt kuljeskelee täällä teidän naamallanne, sill'aikaa kun itse lentelette perhojen muodossa Savanneilla kukkasesta toiseen ja lemmitte niitä vuorottain niinkuin teidän oli tapana täällä kotona".

"Hyvin mahdollista", sanoi Elemér hymyten. Hänkin oli kerran ajatellut jotakin sinnepäin.

"Yhtä ette kuitenkaan unhoittane, Master, vaikka sata kertaa tulisitte uudesta maailmasta, nimittäin että täällä kotona oli joku, joka teitä paljon ajatteli". — —

Elemér kumarsi äänetönnä ja nousi lähteäkseen.

"Ettekö ai'o mennä Lemming'in puolelle?" kysyi Malvina.

"Meidän väliset asiat asian-ajajani hoitaa".

"Vai teillä on semmoisia asioita? No — en ai'o kysyä enempää. Toivon saavani nähdä teitä pian?"

"Niin pian kuin palajan Wien'istä, minne lähden tänä iltana".

"Mitä etsitte te Wien'issä?"

"Ihmisiä, jotka eivät minua tunne".

"Te vältätte tuttavianne?"

"Niinkuin varas ainakin, joka juuri on työvankeudesta päässyt".

"Te pelkäätte siis itse, että, jos saisitte tietää erään talon numeron, tämä talo ei olisi suojeltu sisään-murtaukselta? Tahdotteko adressin?"

"En tahdo".

Elemér jätti hyvästi.

Hänen mentyänsä Malvina kulki liikutettuna edestakaisin huoneessaan. Sitten antoi hän käskyn satuloida hevosta ja lähti ulos.

18 Luku.

Kilpailijat.

Nyt on jo monta aikaa siitä kuin olimme tuossa yksinäisessä talossa suden solassa; ehkä se jo on unohtunut. Asuneeko siellä nytkin ne samat onnelliset kuin ennenkin?

Tukehduttavan kuumana kesäpäivänä syntyi hirveä ukkosen ilma. Sade virtasi alas miljonin sätein, muodostaen ikäänkuin kieliä ilma-kanteleessa, jota salama soitti. Vuorisolaan syöksi keltaisia, limaisia sadepuroja alas. Työmiehet olivat paenneet pelloilta ja linnut kätkeyneet pesiinsä. Salama iski usein maahan, ja sitä seurasi jyrisevät ukkosen pamaukset sekä vielä rankempi sade.

Tässä raju-ilmassa ratsastaa eräs nainen vuorisolaa ylöspäin.

Sade lyö vasten hänen kasvojansa, hevonen luikahtaa vaarallisen liukkaalla savipolulla ja sen oli taisteleminen alassyöksevien vuoripurojen kanssa. Ratsastajan kasvot hohtavat. Kun tie käy ruohostojen yli, jouduttaa hän hevostansa; silloin tällöin nostaa hän kättänsä salaman liekkiä vastaan, ikäänkuin sillä tavoin voisi suojella itseänsä.

Jo näkyy tuo pieni talo. Kun on jälleen ruohikolle joutunut, karauttaa hän hevosen täyteen laukkaan, huolimatta salamasta, joka ajaa hevosta ja ratsastajaa takaa; ja kun oli päässyt pihalle hyppää hän nopeasti satulasta ja rientää taloon.

Säikähtäneenä talon asukas juoksee häntä vastaan.

"Jumalan nimessä! Tuletko? — sellaisella ilmalla?"

"Rakkauteni — — — ei tiedä huonoista ilmoista", vastasi nainen ja lensi lemmittynsä luo.

Hän on läpimärkänä; keveä kesäpuku on kiintynyt hänen jäseniinsä niinkuin Venus-patsaasen; märät kiharat riippuvat epäjärjestyksessä rinnoilla ja hartioilla. Kasvonsa ja silmänsä hohtavat.

"Etkö nähnyt nousevaa ukkosen ilmaa lähtiessäsi ulos?"

"Näin ainoastaan sinua".

"Oi kätesi ovat kylmät".

"Lämmitä niitä".

"Olet aivan läpimärkä".

"Peitä minua vaipallasi".

"Etkö pelkää ukkosta?"

"Paljon. Sulje minut syliisi".

He istuivat toinen toisensa viereen. Yksi vaippa peitti heidät, suudelma kertoi heidän ajatuksensa.

Hän unohti itsensä innoissansa, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään ympärillä olevaa. Kun salama loisti ikkunasta ja ukkonen jyrisi pilvissä, hypähti hän pystyyn ja tahtoi paeta — niin hän pelkäsi, vaan sitten etsi hän taas suojaa lemmittynsä rinnalla. Mitä enemmän ukkonen jyrisi ja salamat iskivät, sitä enemmän etsi hän peloissaan taivaallista onnea.

Nyt vaatteet eivät enää riippuneet märkinä marmori-ruumiilla; sisällinen tuli oli kuivattanut ne.

Ukkosen ilma eteni vähittäin; kaukainen jyrinä ei estänyt kuiskaamista täällä likellä.

"Näetkö kuinka hartaasti vaimo voi rakastaa? Tiedät kuinka pelkään ukkosta, ja kuitenkin lähdin tänne, saadakseni olla sinun luonasi. Tiedät minun tämmöisellä ilmalla enimmin pelkäävän taivaan rankaisevaa vihaa ja kuitenkin rakkaudessani teen syntiä ukkosen pauhatessa. Uskotko nyt, että mielettömästi sinua rakastan?"

Tuo nuori mies kallisti päätänsä käden nojaan ja sanoi alakuloisena:

"Outo ajatus juolahti päähäni tällä hetkellä. Minusta on kuin olisit tullut luokseni tämmöisellä rajuilmalla, tämmöisessä myrskyssä — sentähden ett'en tule sinua enää jälleen näkemään".

Nainen katseli häntä kummastellen ja heitti taaksepäin kiharat rinnaltansa.

"Kuinka voit semmoista ajatella?"

"Jokainen suudelma sanoo minulle: tämä oli jäähyväis-suudelma. Sentähden se oli lämpimämpi, makeampi kuin koskaan ennen".

"Unessa-kävijä!"

"Juuri niin, se olenkin. Eikö unessa-kävijällä ole tuota tuskallista lahjaa, että näkee tulevaisuuteen? Sinä tulet luokseni tänä päivänä, minulle jäähyväiset sanomaan".

"Mikä aisti sen sinulle sanoo? Oletko jotakin nähnyt taikka kuullut?"

"Sekä kuullut, että nähnyt; aavistan mitä silmä ei näe eikä korva kuule. Olen sinua kadottamaisillani".

"Kiittämätön!"

"Tosi kyllä. Jospa olet suonut minulle onnellisia hetkiä, niin olen ne elämälläni maksanut, Jos sinut kadotan, ei minulla enää ole mitään enkä ole mitään. Vaan sinä olet silloinkin oleva onnellinen. Kohtalomme on erilainen".

"Tihamér! — tunnusta mikä sinua huolettaa".

"Sinä! Kasvosi, silmäsi, kädenpuserrus, huokaus, joka rinnastasi tunkee, kyynelet silmissäsi puhuvat tyydyttämättömästä toiveesta, huulet, jotka vaikenevat minun huulillani — nämä kaikki sanovat minulle, että joku meidän välillämme seisoo. Minua syleillessäsi syleilet toista, kun katselet minun silmiini, näet hänen silmänsä; minua suudellessasi oikeastaan suutelet toista. Joku seisoo meidän välillämme, jonka tappaisin — jos tuntisin häntä".

"Sinä olet narri", sanoi rouva luoden silmänsä maahan.

"Älä sano niin. Tiedät minun näkevän sinun sydämeesi. Olisinko vuosikausia tutkistellut kaikki sinun sielusi ajatukset, jokaista lainehdusta mielessäsi, sinua tuntematta kuitenkin?"

"Onko tämä palkinto tänne tulostani?" sanoi nainen hellästi moittimalla äänellä.

"Oi Leona, ei ollut hyvin tehty, että tulit tänne tänään. Ainoastaan tänään sinun ei olisi pitänyt tulla. Rakkaudessasi oli jotakin kostontapaista".

"Minä en sinua ymmärrä!"

"Oi sinä ymmärrät minua varsin hyvin. Minä vapisen sinun tähtesi, Leona. Niin uskollista koiraa kuin minä olen, et enää löydä tässä maailmassa. Minä olen pannut koko elämäni alttiiksi saadakseni olla suloisen synnin orja; sinäkin olit tämän synnin orjana ja olit onnellinen siinä. Ole uskollinen! Jos petät siveyttäsi, voit tehdä parannusta; mutta jos petät syntiäsi, ken sitä parantaa?"

"Sinä lausut arvoituksia, joita en ymmärrä".

"Ole niitä sitten ymmärtämättä. Sano että olen väärässä, polje minua jalkoihisi, pilkkaa minua jos olet oikeassa; se on tekevä minulle hyvää. Sano minua narriksi; vaan älä unohda, että olen sinun narrisi!"

"Armas, rakas narrini!"

Myöhästynyt ukkosen lyönti pakoitti pelkäävää naista uudestaan etsimään suojaa. Yksi vaippa peitti heidät. Yksi suudelma kertoi heidän ajatuksensa — vaan jäähyväisistä ja eroamisesta hän ei enää puhunut.

* * * * *

Elemér'in käytyä Malvinan luona mainitsi seuraavana päivänä herra Lemming ohitse mennen, että Elemér todellakin oli lähtenyt Wien'iin ja antanut Bélteky ystävälle toimeksi järjestää hänen asioitansa. Bélteky olikin tullut ja kertonut yhtä ja toista. Lemming oli pyytänyt Elemér'in illallisille, mutta saanut kieltävän vastauksen. Hän tahtoi lähteä samana yönä. Hän pakenee Pesth'iä.

Miksi hän pakenee? Ketä?

Tavallisella ajalla tuli Ilonka rouva Lemming'in luo antamaan englantilaista tuntia. Rouva Lemming näytti sitä suuresti kummastelevan.

"Luulin, ett'ette enää antaisi minulle tunteja".

"Miksi luulitte niin?"

"Äitinne, jota tapasin yhdistyksessä, sanoi Béltekyn pyytävän teitä vaimokseen seuraavana päivänä s.o. eilen. Minä puolestani katsoin varsin luonnolliseksi, että niin etevän herran morsian ei enää antaisi opetustuntia, ja kun ette tullut eilen otaksuin, että asia oli selvillä. Te ja Bélteky olette vaihtaneet sormuksia?"

"Sitä emme tehneet, armollinen rouva".

"Mutta äitinne sanoi asian olevan päätetyn".

Ilonkan kasvot punoittivat. Kuinka voisi nuori tyttö sanoa: "kosijaa ei tullut, hän antoi minun istua siinä ja jätti minut!" Sen sijaan hän vastasi mitä mahdollisesti olisikin tapahtunut.

"Annoin hänelle rukkaset".

"Hm, todellakin?"

Malvina puri huuleensa ja katseli tyttöä kauan ja terävästi. Hän ei löytänyt mitä etsi.

"Armas Ilonka. Suo minun sanoa sananen kaikessa ystävyydessä. Bélteky oli tänään mieheni luona ja jutteli, miesten tavan mukaan, kaikenlaista. Minä olen päässyt selville siitä minkätähden liitostanne ei tullut mitään. Älkää pahaksi panko mitä sanon. Te sanotte: 'Minä olen antanut kosijalleni rukkaset', mutta minä tiedän, että kosijalla ei ollut rohkeutta tehdä päättävää askelta. Älkää siitä punastuko, armaani; teidän sijassanne olisi jokainen itsetunnolla varustettu tyttö sanonut samoin kuin te: 'Olen antanut hänelle matkapassin'. Tämä etu meillä, heikolla sukupuolella on. Muuten Bélteky on sangen hyvä ihminen, joka rakastaa teitä paljon ja ainoastaan pelkää avioliittoa sentähden, että hän itse on vasta-alkaja ja te köyhä tyttö. Hän pelkää ett'ei hän voi elää rouvansa kanssa säätynsä mukaisesti".

"Minä uskon sitä, rouvani, enkä sitä ollenkaan pahaksu. Hän on oikeassa".

"Kuulkaa minua loppuun asti. Minä olen keskustellut Lemming'in kanssa ja hän suostui esitykseeni. Hänellä on nyt paljon sellaisia asioita, jotka voivat antaa asian-ajajalle työtä tarpeeksi. Hän ottaa Béltekyn asiamiehekseen ja antaa hänelle hyvän palkan. Hän tarjosi 2,000 guldenia vuodessa".

Ilonkan mieleen muistui, että Lemming kerran oli tarjonnut hänellekin yhtä paljon.

"Mitä teihin tulee, rakas lapseni, niin luottakaa ehdottomasti minuun. Minä toimitan kapiot. Minä rakastan teitä kuin omaa tytärtäni ja me olemme rikkaat. Lemming on voittanut puolen miljonaa tänä vuonna. Teidän kapioita varten olen määrännyt 10,000 guldenia. Oletteko tyytyväinen?"

Ilonka suuteli Malvinan kättä.

"Armollinen rouva, teidän jalomielisyytenne ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. Minua ilahuttaa Béltekyn onni ja minä toivon hänelle sydämestäni kaikkea hyvää — mutta hänen vaimoksensa en tule koskaan".

"Vai niin?" sanoi Malvina kylmästi ja kovasti, ja siinä sanassa oli paljon vihaa ja intohimoa. "No aloittakaamme siis tuntia".

Englantilainen tunti kävi hiljaista kulkuansa, Malvinan puolesta niin huonosti kuin mahdollista. Hän näytti unhottaneen kaikki; Ilonkan täytyi ehtimiseen häntä oikaista. Selvästi nähtiin, että Malviman ajatukset olivat toisaalla.

Kerran kun Ilonka ei voinut kääntää yksinkertaisinta lausetta, kääntyi Malvina yht'äkkiä häneen päin ja sanoi:

"Tiedättekö, että Elemér Harter on tullut kotia?"

Tämä oli viekas hyökkäys. Ase sattui viattoman tytön rintaan. Tällä kertaa hänen ei onnistunut väistää. Posket kävivät verettömiksi, hän tuli kuolon kalpeaksi, hämmästynyt katse osoitti, että isku oli osannut sydämeen.

"En tiedä mitään", hän änkytti — tietämättä mitä sanoikaan — kalpeat kasvonsa osoittivat, että päätä pyörrytti.

Malvinassa oli kyllin julmuutta tahtoakseen nauttia tästä sielun kuolemantuskasta. Niinkuin romalaisia Messalinoja huvitti häntäkin uhrinsa tuskan näkeminen ja hän kiihoitti sitä tiputtamalla myrkkyä haavaan. — Nyt hän vuorostaan tutki opettajansa taitoa Englannin kielessä. Hän jatkoi lukemista.

Silloin tällöin pisti hän väliin sanasen tuosta toisesta asiasta.

"Hän on palannut, hän ei olekkaan kuollut. Hänestä on tullut kaunis pulska mies. Mutta ylpeäksi ja kylmäksi on hän tullut. Hän ei tahdo ketään nähdä entisistä tuttavistaan. Samana päivänä kuin hän tuli, läksi hän jälleen pois; hän ei tahdo jäädä tähän maahankaan".

Malvina jakeli hänelle näitä tietoja pisaroittain ja iloitsi siitä, että opettaja teki virheitä ehtimiseen. Hänen täytyi turvautua sanakirjaan tavallisimmissa sanoissa, hän etsi R kirjainta G:n edeltä ja kirjoitti toisia kirjaimia kuin oli aikonut, koettaessaan salata sisällistä kuumettansa. Malvina ei suonut hänelle hetkeäkään tointumiseen.

Kun englantilainen tunti oli päättynyt, sanoi hän Ilonkalle:

"Miten teidän on, ystäväni?"

"Ei vaivaa mitään".

"Minä näen sen kasvoistanne. Sallikaa minun koettaa suontanne, minä osaan sitä".

Hän tarttui Ilonkan ranteesen.

"Oi, se sykkii vähintäin sata kertaa minutissa".

"Niin se aina sykkii".

"Ainako? Onko se teidän tavallinen tilanne?"

"Niinpä luulen, sillä tähän asti olen aina ollut terve".

"Siinä tapauksessa, ystäväni, teidän kohta pitää mennä naimisiin. Tytöt, jotka ovat yhdeksänneltätoista, olkoot varoillansa kun suoni sykkii nopeammin kuin sata kertaa minutissa".

Ilonka oli niin harmissaan, että tuskin taisi pysyä tyynenä.

"Armollinen rouva, jättäkää minut rauhaan tuosta naimisjutusta, minä pyydän; koskeehan se asia ainoastaan minua".

"Sitä ette tiedä, armaani. Kun tyttö menee naimisiin, koskee se tavallisesti ainoastaan yhtä henkilöä, mutta usein kahta ja kolmea, monasti ehkä neljääkin".

"Sitä en käsitä".

"Ehkä vast'edes sitä tarkemmin selitän; vaikka minun olisi mieleen, jos ette sitä vaatisi. Minä puolestani tiedän, mitä sanon".

Ilonka vaikeni hetkeksi ja katsoi, kulmat rypistyneinä, korkeuteen niinkuin sieltä olisi odottanut vaikeata selitystä. Turhaan — se ei ollut löydettävissä. Että jonkun tytön naimiseen meneminen voi koskea kolmatta henkilöä — ehkä neljättäkin, sitä ei hän ymmärtänyt.

"Jos armollinen rouva, käskette, niin aloitamme miekkailu-tuntia".

"Tänään teidän kätenne ei ole varma".

"Miksi sitä luulette?"

"Minä näin, että kätenne vapisi kirjoittaessanne".

"Ei suinkaan, se ei vapise".

"Koettakaa kerta ja kirjoittakaa Elemér".

Ilonka säpsähti, mutta tarttui kynään. Miksi ei? Ja hän kirjoitti kirjoitusvihkon syrjään hänen nimensä hienosti ja komeilla pyöräyksillä. Jokainen viiva kierteli paperilla kuin hieno siemenjauho-lanka.

"Hyvä, menkäämme sitten saliin!"

Malvina sulki ovet kuin ainakin, ett'ei kukaan häiritsisi heidän harjoituksiaan. Pitkään aikaan eivät he enää olleet miekkailleet lyhkäisissä vaatteissa ja asussa, vaan pitivät ainoastaan hameensa neuloilla ylös polven yli ja panivat kasvoillensa teräsnaamiot.

Ilonka etsi teräsnaamiotansa.

"Missä on kasvojen peite?"

"Ei missään! Tänään taistelemme ilman vale-naamoja", sanoi Malvina ojentaen hänelle floretin.

Ilonka päästi hämmästyksissään huudon:

"Mitä tämä tietää?"

Floretti oli nuppua vailla; se oli päinvastoin aivan teräväksi hiottu.

"Tänään toinen meistä tappaa toisen", sanoi Malvina. Rintansa aaltoili rajattomasta intohimosta ja uhkaavin katsein astui hän miekkailu-asemassa tytön eteen. "Tänään toinen meistä kuolee".

Ilonka pudisti lempeästi päätänsä. "En ymmärrä mitä tämä leikki tarkoittaa".

"Vai ettekö ymmärrä, neitini?" sanoi Malvina murhaavalla silmäyksellä, ja hänen hampaansa kalisivat ikäänkuin suonenvedossa. "No, teidän pitää oppia sitä ymmärtämään. — Sinä rakastat miestä, jota ei saa rakastaa — jota minä rakastan".

Ilonka aivan ällistyi näistä sanoista. Hänen hermonsa kävivät kuin halvautuneiksi neitsyellisen häveliäisyyden kauhistuksesta. Pahasti punastuen kääntyi hän pois tuosta julman-ihanasta olennosta, joka hänen edessänsä seisoi, ja hän laski kätensä rinnalleen ikäänkuin olisi siten tahtonut suojella sydäntänsä sanoilta, jotka eivät kuitenkaan siinä koskaan mitään kaikua herättäisi.

"Armollinen rouva!" sanoi hän pidätetyllä äänellä, "tämmöistä ei teidän pitäisi olla sallittu lausua, nainut kun olette, eikä ole minun nuoren tytön sovelias sitä kuunnella".

"En tarvitse sinun opetuksiasi! Tulen perkeleeksi jos tahdon; ja jos sinä tahdot olla enkeli, niin saat minussa vielä pahemman vihollisen. Mutta tosi on — sinä olet nainen niinkuin minä, sinä olet mieletön kuin minä. Ei toinen meistä ole toista parempi. Kaksi mieletöntä on toinen toistansa tavannut — siinä kaikki. Sinä et voi luopua tästä miehestä enkä minäkään — siinä kaikki. Sinä olet valmis uhraamaan kaikki hänen tähtensä — minä samoin — perheen — tulevaisuuden — mukavuuden, hyvän maineen — kaikki. — Hyvä, taistelkaamme hänestä! Kahdelle mielettömälle, kuin olemme, tämä pieni maailma on liian ahdas".

Ilonkan tuli häntä sääli kuullessaan hänen ihanaa puhettansa. Hänen oli tätä vaimoa sääli, niinkuin sairasta, joka väänteleikse tuskissaan. Hän pani kätensä ristiin ja katseli vastustajaansa niinkuin Jumalan enkeli, joka tahtoo pelastaa kirottua syntistä.

"Armollinen rouva, te kärsitte paljon. Jumala varjelkoon teitä tästä intohimosta. Taivas teitä parantakoon. Teidän tuskanne mahtaa olla kauhea. Minä olen puhumatta siitä mitä olette minulle sanoneet ja unohdan sen. Antakaa minun mennä täältä kohta".

"Vai te vielä säälittelettekin ja pilkkaatte minua! Katsokaamme ensin kummanko enemmin tulee sääliä toista. Minä voisin takaa sinut tappaa jos tahtoisin; minä voisin murhata hyvän maineesi; voisin saattaa sinut häpeään kunniattomana jalkavaimona; voisin laasta sinut pois maailmasta, jossa tahdot elää — vaan ei päähäni pistä semmoiseen ryhtyminen. Silmä vasten silmää, jalka vasten jalkaa, rauta vasten rautaa, siten tahdon sinut tappaa. Ota tämä ase! Koska rohkenet häntä rakastaa, niin rohkene myös taistella hänen edestänsä".

Ilonka suuttui.

"Armollinen rouva, ette enää ole silmissäni mieletön, vaan naurettava hupakko. Minä en tappele teidän kanssanne miehestä, niinkuin nuoret ylioppilaat lemmityistään".

Näin sanoen heitti hän floretin Malvinan jalkojen eteen.

Malvina polki jalkaa vihoissaan.

"Nostakaa floretti heti".

"En koskaan, rouvani".

"Ottakaa se, taikka minä pistän teidät armotta kuoliaaksi".

"Se on vallassanne".

"Vai niin — sinä et pelkää sentähden, ett'et sitä usko? Mutta ole varma siitä, että jos tahdot täältä mennä, niin minä floretilla merkitsen sinun enkeli-naamaasi, jotta olet sitä muistava koko elinaikanasi".

"Ennemmin pidän minä semmoista muistoa kasvoissani kuin povessani kätkettynä luvatonta tunnetta".

Tämä oli kuin öljyä tulelle. Raivoissaan Malvina juoksi tyttöä vastaan ja nosti floretin hänen päätänsä kohti.

Ilonka seisoi tyynenä hänen edessänsä, kädet ristissä. Tämä tyyni katsanto teki vihollisen aseettomaksi.

Malvinalla ei ollut asetta, eikä sanaa, millä olisi voinut hyökätä noita puhtaita neitsyellisiä kasvoja vastaan. Hän jäi seisomaan ja vapisemaan intohimosta. Hän oli hengästynyt ja kasvonsa hohtivat punasina.

"Antakaa minun kohta mennä, rouvani, minulla ei ole mitään oikeutta teitä loukata eikä parantaa. Minun puolestani voitte mennä minne vaan tahdotte. Ette koskaan ole tapaava minua tiellänne. Minä lupaan teille, ett'en koskaan ajattele sitä miestä, jota te voitte ajatella. Minä lupaan unessakin olla näkemättä sitä, josta te uneksitte. Antakaa minun mennä täältä niin kauas, ett'ette koskaan saa kuulla minusta puhuttavan. Minä jätän tämän maan, etsin itselleni uuden kodin ja muutan nimeni. Olen kieltävä olevani unkaritar".

"Oh naurettavaa viattomuutta", pilkkasi toinen. "Teidän on niin kiire jättää tämä maa, tämä kaupunki sentähden, että tiedätte hänen jättäneen maan ja kaupungin. Tahdot siis rientää hänen jälkeensä vai kuinka? Tahdot etsiä häntä siellä, missä ei kukaan sinua tunne? — Kunniaton!"

Ilonkaa värisyttivät nämä sanat.

"Teidän armonne, tämän sanan jälkeen emme enää voi toinen toisellemme puhua; päästäkää minut".

Mutta Malvina asettui oven eteen ja sulki häneltä tien.

"Oh, sinä olet turhaan juokseva hänen jälkeensä — turhaan häntä houkutteleva! Sinä et petä häntä, vaan hän on sinua pettävä. Älä luulekaan, että otetaan ketään vaimoksi hänen kauniin naamansa tähden. Hän on huvitteleva kanssasi, ylenkatsova ja naurava sinua".

Ilonka kävi kärsimättömäksi.

"Älkää asettuko tielleni, rouvani, se on liikaa, aivan liikaa törkeyttä!" — — —

Hän meni nopeasti ovelle päin, sysäsi paljaalla kädellään Malvinan floretin pois edestään, tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet pois tieltä kuin lapsen. Vaikka hänen käsivartensa olisivat olleet teräksestä, olisi hän tällä hetkellä voinut ne musertaa. Avain oli nyt hänen vallassaan ja hän aukasi oven. Malvina tarttui turhassa raivossaan olkapäästä Ilonkan vaatteisin.

"Repikää ne rikki, jos mielenne tekee".

Vaan tämä ei ollut Malvinan aikomus.

Hän unhotti hulluudessaan kaikki naiselliset, kaikki inhimilliset tunteet.

"Vai niin? Hänen tähtensä et huoli mitä sinusta tulee? Sinä upotat itsesi perikatoon hänen tähtensä ja joudut ihmisten naurun alaiseksi? Sinä tahdot häntä rakastaa kunniasi uhalla? Sinä tahdot olla hänelle mitä äitisi oli hänen isällensä!" — — —

— — — Kuullessaan nämä sanat Ilonka lukitsi oven uudestaan, tarttui nopeasti poisheitettyyn florettiin ja huusi vastustajalleen:

"Nyt minä sinut tapan!"

Mielissään vastasi Malvina:

"Vai olenko viimeinkin sinut pakoittanut?"

"Taistelkaamme siis!"

Vanhassa maailmassa on kuitenkin sangen outoa, että kaksi naista on kahdentaistelussa miehen tähden. Vaan tapahtukoon se kerran täälläkin.

Floretit kohtasivat toisiansa.

Sokeassa vimmassaan syöksi Malvina tyttöä vastaan, ajattelematta itsensä suojelemista. Noiden herjaussanojen johdosta, jotka olivat saattaneet hänen florettiin tarttumaan, oli hän lujasti päättänyt, julmistuneena arkkienkelinä, jolle on heitetty lokaa silmihin, lävistää tuon jumalattoman sydämen, joka kantoi semmoisia myrkyllisiä ajatuksia.

"Nyt minä teidät tapan!"

Mutta kun hän seisoi teräs kädessä, tointui hän jälleen. Hän mietti. Miesten parissa sitä katsotaan päällikö-kykyä osoittavaksi, kun sydän tyyntyy taistelun hetkenä ja aivot voivat ajatella, silmä valvoa ja käsi toimia, heittäytymättä kuuman veren orjaksi; kun johtaja ei pelästy, pikaistu, katso taaksensa tai raivoa, vaan jää tyyneksi ja hallitsee tapaukset.

Ilontalla oli tämä kyky. Taistelun kuumuudessa hän voitti itsensä. Hän mietti: Jos pistän tämän vaimon kuoliaaksi, tulee asia julkiseksi. Minut haastetaan oikeuteen. Tutkinnon kestäessä täytyy minun ilmoittaa syy, miksi olemme taistelleet. Pitääkö minun vastata miehen tahi äitini tähden? Pitääkö minun häväistä itseäni tai panna äitini kunnia alttiiksi. Ja kuinka voisin sielussani kantaa tietoa vuodatetusta verestä. Jos pääsisinkin oikeudesta vapaaksi, kuinka voisin päästä tuomarista omassatunnossani? En tahdo tappaa tätä vaimoa, vaan saatan hänet aseettomaksi. Kerjätköön silloin armoa jalkojeni juuressa, minulta, jota hän on niin syvästi loukannut, vaikk'en ole koskaan hänelle mitään pahaa tehnyt. Suudelkoon hän tomua kengistäni, sitä tomua, joka oli kamalan loukkauksen todistajana. Sitten häntä ylenkatson ja jätän hänet paholaisten valtaan hänen omassa rinnassansa.

Tämän ajan kuluessa Ilonka ainakin kymmenen kertaa olisi voinut kaataa kilpailijansa, vaan hän ei sitä tehnyt, koetti ainoastaan lyödä aseen hänen kädestänsä. Mutta Malvina piti florettia vakaasti; ja, aavistaen vastustajansa tarkoitusta, teki hän ainoastaan semmoisia pistoksia, jotka saattoivat mahdottomaksi aseen lyömistä hänen kädestänsä.

Kerran, kun Ilonka aikoi lyödä floretin hänen kädestänsä, irroitti Malvina aseensa ja pisti floretin syvään Ilonkan rintaan olkapään kohdalle.

Kun Malvina veti aseensa pois, purskahti lämmin veri haavasta hänen kasvoillensa. Hän päästi huudon, floretti putosi hänen kädestänsä ja hän kaatui haavoitetun jalkojen eteen.

Ilonka seisoi tyynenä ja silmäili ylenkatseella tuota hengetöntä olentoa, jonka kasvot olivat keltaiset kuin vaha; silmät puoleksi ummella, rinta liikkumaton, suu auki, ikäänkuin kuolettava pisto olisi kohdannut häntä. Veri, jota hän itse oli vuodattanut, pani hänet tainnoksiin.

Ilonka riensi pesopöydän luo, jossa aina oli taulaa ja arnicaa, jos onnettomuus tapahtuisi miekkailu-tunnilla. Hän pisti taulakappaleen arnicaan ja pani sen haavaansa.

Hänen kasvonsa vaan olivat hiukan vaaleammat, mutta käyntinsä ei ollut ensinkään epävakaa. Muistipa vielä taittaa molempien florettien kärjetkin ja pistää ne taskuunsa.

Sitten avasi hän oven palvelijain huoneesen ja huusi kamari-neitsyttä:

"Tulkaa sisään! Hänen armonsa taittoi floretin miekkailu-tunnilla; sattumalta hän silloin minua haavoitti ja on pelästyksestä mennyt tainnoksiin. Auttakaa häntä pian!"

Mutta kamari-neitsyllä olikin parempi sydän kuin hänen emännällänsä. Nähdessään verta Ilonkan vaatteilla huusi hän vapisevalla äänellä:

"Jesus Maria! Mitä minä hänestä huolin, kyllä hän tointuu; mutta neiti on haavoitettu. Minä juoksen vaunuja hakemaan".

Ilonka ei voinut häntä estää. Kamari-neitsyt palasi tuoden ajurin, juuri kun Ilonka tuli portaita alas, ja hän istui vaunuihin Ilonkan viereen. Hänen rouvansa saa maata tainnuksissa kunnes tointuu itsestänsä. Hän saattoi Ilonkaa kotiin asti. — Kaikkihan häntä niin sydämellisesti rakastivat.

Kotona Ilonka kertoi äidillensä kaikki. Hän ei voinut enää salata mitään.

Tyttärensä sairasvuoteen ääressä kirosi rouva Bilágoschi koko maailmaa, koko ihmiskuntaa. Hän moitti itseänsä moittimistaan — jopa taivastakin, joka ei sallinut kostaa tätä rikosta.

Isä mielipuoli, äiti sairas, veli vielä lapsi ja kuuromykkä! Ei maailmassa ketään, joka puolustaisi tuota taitettua liljaa! Vaan tuo taitettu lilja ei kuihtunut kuitenkaan. Raitis nuori veri pääsi voitolle; haava parantui, luonto on mainio lääkäri.

Jo kahden viikon perästä Ilonka nousi vuoteeltaan. Kuume oli poistunut. — Hän oli nyt vielä entistä kauniimpi. Kasvot olivat vaaleammat, mutta naisellisemmat, hänen ryhtinsä ei ollut enää niin ylpeä, mutta tyyni, hiljainen. Jos häneltä kysyttiin: "kivistääkö haavaa vielä?" hän vastasi "En tunne mitään kipua". Ja hän puhui totta, sillä sitä tuntiessaan hän samalla tunsi salaista onnea siitä, että oli maksanut pois suuren velan — toisen edestä.

"Lähdetään pian pois täältä, tyttäreni!" lohdutti äiti. "Me jätämme tämän kaupungin ja tämän maan; emme enää tahdo asua saman taivaan alla näiden ihmisten kanssa. Me hautaamme itsemme vieraitten pariin, missä ei kukaan meitä tunne, emmekä ota täältä mukaan mitään, ei edes tomua kenkiemme alta".

Ja niin he tekivätkin.

Tell ja Böschke jätettiin jälelle. Tuo uskollinen tyttö, joka kantoi kapineet höyrylaivalle, seisoi rannalla ja katsoi heidän jälkeensä niin kauan kuin vähänkin näkyi höyrylaivan savua; sitten kääntyi hän pois, sanoen:

"Ja nyt menen minäkin hakemaan — Nazareneja".

19 Luku.

Sotamies, joka vangitsee rosvoja.

Ei kukaan kysellyt tuota tuntematonta tyttöä, hän sai kadota, sai joutua vaikka perikatoon; tuo tunnettu vallas-nainen jäi tappotanterelle suosittuna kaunottarena, jonka ympäri nuoret telkkarit liehakoivat ja jota nuoret runoilijat ylistivät runoissaan. Ei kilpa-ajoja eikä tanssipitoja voitu pitää keisarillisessa kylpypaikassa hänen puvuistansa kertomatta. Eräs herkkäluontoinen kroniköri on sittemmin kertonut, että hänellä viimeisissä iltahuveissa oli niin kauniit helmet, jotta helmisimpsukan kyyneleistä ei voi kauneimpia muodostua.

Aivan oikein herra uutisten-onkija! Ne olivat syntyneet tuon suuren simpsukan kyyneleistä, joka ei voi elää jos se otetaan kuorestaan; sinäkin, mun unkarilainen kansani, olet tuon simpsukan kaltainen, joka kärsiessään synnyttää helmiä.

Jok'ainoa yksityinen helmi tuon ihanan naisen kaulassa oli syntynyt miljonista kurjuuden kyyneleistä, lasten kyyneleistä, jotka turhaan olivat leipää kerjänneet, vaan jotka eivät nyt voineet mitään leipää saada, koska se nyt helmenä helskyi ihanan naisen kaulassa.

Loista sinä helminesi kaunis amatsom!

* * * * *

Ratsumestari Föhnwald majaili tähän aikaan ratsujoukkoineen jossakin kaupungissa Unkarin alankomaassa.

Kurjuus oli korkeimmillaan. Sieltä täältä jo kerrottiin, että nälkäiset ihmiset harjoittivat ryöväystä. He ottivat mistä saivat.

Eräänä päivänä sai Föhnwald käskyn asianomaiselta päälliköltä lähteä rosvoja takaa ajamaan, sillä sotaoikeus oli julistettu siinä komitatissa, mihin hän oli majoitettu; missä vaan ryöväreitä löysi, metsässä tai kedolla, kylissä tai kaupungeissa, kaduilla tai kellareissa, sai hän ne sitoa tai ampua, ottaa elävinä tai kuolleina. Hän ei saanut säästää ketään niistä, olkootpa puetut nahka-nuttuun tahi sametti-takkiin; jotka piiloittivat ryöväreitä tahi heitä auttoivat, he olivat kohdeltavat samalla tavalla kuin itse rosvot; älköön tehkö mitään eroitusta ylhäisten ja alhaisten, herrain ja talonpoikien välillä; ei armoa kellenkään, olkoon kuka hyvänsä.

"Hauska seutu tämäkin!" ajatteli Föhnwald pistäen käskyn taskuunsa.

* * * * *

Herra Lemming oli tähän aikaan paljon matkoilla. Eipä vaan ilman vaivatta ansaita satoja tuhansia guldenia, asia vaatii kuleksemista siellä ja täällä. Voitto on jaettava moneen osaan, jokainen yksityinen asioitsija osatkoon tullissa säästää mitä matka maksaa! Ja sitten on vaari pidettävä, ett'ei sattumalta valituksia kuulu.

Tämä aika ei ole otollinen valituksille. Jos jonkun moukan päähän pöllähtää valittaminen siitä, että hän on saanut huonoja ohria nisun sijasta, niin hänen esimiehensä kyllä sopivalla tavalla osaavat tukita hänen suunsa. Mitä sanomalehtiin tulee, ei hänen niissä sovi valittaa, sillä toimittaja saisi maksaa semmoisen valituksen 6 kuukauden, jopa koko vuodenkin vankeudella. Että moista sanotaan "yllyttämiseksi", sen jo tietävät sanomien kirjoittajat ja ovat varoillansa sotaoikeuksien suhteen. Jos siellä täällä löytynee joku mittamies, joka luulee häntä kiitettävän vaivasta, jos jonkun talonpojan tähden, joka on pulaan joutunut, lähtee Osen'iin valituksia tekemään, niin hän kyllä saavutetaan tiellä ja tehokkailla syillä hänen mielensä muutetaan; jos hän on kuuro kauniille esityksille, annetaan hänen eksyä siihen metsään, jota sanotaan virastoksi, kunnes hän viimein tapaa oikean miehen, jolle voi ilmiantaa sydämensä vihan siitä tavasta, millä kohdellaan kurjaa nälkäistä rahvasta. Tämä oikea mies, joka kuuntelee hänen valituksiansa loppuun asti, on Ferdinand Harter. Noita asioita ei tarvitse murehtia, hän on ne kyllä auttava. Jos löytyy mies, joka on niinkin viisas, että kulettaa täyden valitus-säkkinsä aina Wien'iin asti, hänpä vasta on onnen porteille joutunut! — Siellä kohotetaan olkapäitä, pannaan numero valituskirjaan ja lähetetään se sitten asianomaisia mutkateitä — Ferdinand Harter'ille, hänen ankarasti tutkittavaksi. Ja nyt voi valittaja olla aivan huoleti, sillä asia on nyt miehen käsissä, joka on hankkiva hänelle oikeutta. Malttakoon nyt kauniisti mieltänsä.

Herra Lemming'illä on siis täysi työ kunnialla täyttäessään luottamustoimensa.

Eräässä suuressa maaseutu-kaupungissa Unkarin alankomaassa jaettiin tähän aikaan siemenjyviä; kylvöksi ne olivat myöhästyneet, mutta valtio oli pitänyt huolta siitä, että jyviä hyvillä ehdoilla jaettaisiin hätäyntyneille edeltäpäin ruoaksikin; nyt antavat velkakirjan viidestä guldenista jyväpuolikosta, jonka saavat; elonkorjuun jälkeen voivat he, korjattuansa kolme ja puoli kertaa sen verran, helposti massaa velkansa.

Tässä kaupungissa asui yksi Lemming'in toimitusmiehistä, nimeltä Hameter eli Hamster — minun puolestani olkoon hänen nimensä mikä hyvänsä.

Kun Lemming oli tullut ravintolaan kutsutti hän kohta luoksensa toimitusmiehen ja tämä sanoi: "vaunut ovat jo täällä".

"Oletteko ostaneet vehniä? Mistä hinnasta?"

"Halvemmasta kuin käskyssä mainittiin. Puolesta kolmatta guldenista".

"Se on mahdotonta. Eihän ne voi olla vehnäin näköisiäkään".

"Tahdotteko katsella niitä?"

Toimitusmies kaasi jyviä pienestä pussista. Herra Lemming kummasteli.

"Niin totta kuin elän, kauniimpia vehniä ei voisi saada Lontoon näyttelyssä nähdä".

Vehnät olivat kauniita ja suurijyväisiä.

"Mutta kuinka teidän oli mahdollinen saada näitä kahdella ja puolella guldenilla. Huonoinkin hylkytavara maksaa neljä guldenia".