ENSIMMÄINEN OSA (continued 2)

Tuolla tavoin Kolumbuksenkin onnistui asettaa muna seisomaan; vahinko vaan, ett'ei se silloin enää ollut mikään muna.

Mitä iloa herra Lemming'illä siis on tuosta ihanasta vaimostaan?

Mikäkö ilo? Se ilo, että hän on liikkuva ilmoitus hra Lemming'in firmasta. Ihana nainen, josta koko maailma puhuu, ja hänestä puhuessaan tietysti mainitsee miehenkin nimen samalla — voiko ajatella parempaa pöyhkäystä? Kaiken maailman sanomalehtien kirjoittajat eivät voisi hyödyttää asioitsijaa niin paljon kuin kaunis vaimo sen voi.

Käykää, armollinen rouva, kaikissa tanssipidoissa, näytelmissä, soittajaisissa ja kilpa-ajoissa, pitäkää tukkanne milloin tornintapaisesti ylöspantuna, milloin kierrettynä näkinkengän muotoiseksi, milloin pörrötettynä kuin Medusan pää, milloin kiilanmuotoiseksi kammattuna ja milloin hajallaan kuni Vellamon neitosen, pitäkää sitä tänään punaiseksi värjättynä, huomenna puuderoittuna kultapuuderilla; pukekaa itsenne riikinkukoksi, riikinkukon diadeemi päässä ja pitkä häntä; näyttäkää plastillisen kauniit käsivartenne, viehättävät olkapäänne, sametin-hieno rintanne; antakaa timantti-koristeiden kimeltää taivaan kaaren kaikissa väreissä käsivarsillanne; ilmestykää tänään yö-perhosena, huomenna idän kuningattarena; miellyttäkää yleisöä; valloittakaa, lumotkaa, viehättäkää! Kaikki tämä hyödyttää asioitamme. Sillä kaikki, jotka ihastuneena matelevat jalkojenne juuressa, kaikki, jotka kilpailevat kanssanne, kaikki, jotka teitä kadehtivat ja panettelevat, niinkuin myöskin ne, jotka ovat teihin suuttuneet, rypistävät nenänsä teidän tähden ja teitä moittivat, kaikki nämä toitottavat maailmalle, että kauppahuone Lemming on suurenmoinen, erinomainen ja verraton. Tämä tuottaa varmat prosentit.

Kauniin vaimon omistaminen on aina edullista. Löytyy semmoista, josta miehet saavat maksaa suuret rahat, vaan jota naiset saavat erittäin halvalla hinnalla. Jotta ei kenenkään päähän juolahtaisi siivottomia ajatuksia, tahdon heti ilmoittaa mitä se on.

Tämä asia esim., jonka vuoksi kauppahuone Lemming katsoo edulliseksi muuttaa Wien'istä Pesth'iin, tämä erittäin tuottava yritys olisi maksanut herra Lemming'ille kuka tiesi kuinka paljon. Ihmisiä on, jotka ovat kokeneet tämmöistä.

Vaan rouva Lemming osti 50 kreuzerin valokuvan. Tällä valokuvalla hän osti mainion miehen, ja tällä mainiolla miehellä hän osti yllämainitun kauppa-asian. — On maailmassa paljon tuommoista pientä rahaa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Ferdinand Harter päätti tehdä tuon askeleen, joka saattoi hänet aivan uusiin oloihin, kävi herra Andjaldy eräänä päivänä k:lo 12 rouva Lemming'in luona.

Tällä rouvalla oli komea huoneisto kauniimman kadun varrella Leopoldstadt'issa, ja hänen salongeissaan kävi koko ylhäinen maailma. Andjaldy tapasi etuhuoneessa kamaripalvelijan ja jätti tälle visiti-korttinsa; kamaripalvelija meni häntä ilmoittamaan, palasi, avasi ovet ja käski hänen tekemään hyvin ja astumaan sisään, niinkuin on tapa vastaan-ottaa ylhäistä väkeä.

Rouva Lemming oli puettu paksuun kultakirja-vaatteesen, puoli-sormikkaat käsissä. Hän istui silkki-damastilla päällystetyssä sohvassa ja osoitti viehättävällä liikunnolla herra Andjaldylle sijaa nojatuolissa.

Herra Andjaldy ei näyttänyt olevan noita ylhäisiä, joita hymyten vastaan-otetaan. Nainen puhutteli häntä äänellä, joka osoitti armollista alentavaisuutta, Olihan hän vaan kirjuri.

Vähän syrjempänä istui eräs nuori nainen silkkipuvussa, arvattavasti seuran-pitäjä. — Huone oli koristettu öljy-maalauksilla. Messinki-häkissä istui papukaija; flyygeli-piano oli myös, vaikk'ei rouva Lemming pianoa soittanut. Ehkä hän nyt opetteli.

"On pitkä aika siitä kun viimein kohtasin teitä, herra Andjaldy", sanoi rouva Lemming kylmällä, huolimattomalla äänellä.

"Niin, sangen pitkä. Minua ilahduttaa, että rouva vielä muistaa nimeni. Nyt täytyy minun esimieheni puolesta vaivata teitä muutama minuutti".

"Vai niin, esimiehenne lähetti teidät? Ja missä toimessa, sanokaa! Minä olen hänelle kiitollisuuden velassa — en ole sitä unhoittanut — hänen hyväntahtoisesta vaivastansa".

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Andjaldy viattoman näköisenä. "On sangen jokapäiväinen asia, joka saattaa minut tänne".

"Olen utelias saamaan siitä tietoa".

Andjaldy katseli epäillen toista naista.

Rouva Lemming ymmärsi häntä.

"Tämän naisen tähden voitte vapaasti puhua, hän ymmärtää ainoastaan Ranskan kieltä. Minä harjoittelen nyt Ranskan kieltä; minun oloissani ei voi olla sitä taitamatta".

"Mutta minun asiaani seuraa osoitus, jota umpi-ranskalainenkin ymmärtää. Se on siis — tässä".

Herra Andjaldy otti esille myttyyn kokoonkäärityitä paperilippuja ja jätti ne kohteliaasti rouvalle.

"Mitä se on?" kysyi rouva Lemming, katselematta papereita.

"Olen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, armollinen rouva, jos ette tahdo vaivata itseänne tutkimalla niitä. Ne ovat rätinkejä siitä ajasta, jolloin teidän armonne vielä kantoi herra Harter'in nimeä. Vaikka tämä liitto jo puolitoista vuotta sitten purkautui, ei herra Harter kuitenkaan tahtonut olla näitä rätinkejä maksamatta. Hän lähetti ne sentähden, että samat rätingit kenties tuodaan teillekin".

Rouva Lemming ei vastannut sanaakaan tähän, vaan nousi ylpeästi sohvastaan ja soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

"Sano armolliselle herralle, että minä pyydän saadakseni sanoa hänelle sanasen nyt kohta".

Sitten istuutui hän taas paikalleen ja rupesi haastamaan ranskaa seuranpitäjän kanssa.

Herra Andjaldyn oli sill'aikaa tilaisuus katsella öljymaalauksia ja miettiä mitä ne olivat maksaneet.

Herra Lemming tuli kohta sisään käskyn johdosta.

Hänen oli jo kunnia tuntea herra Andjaldyä; esittelemistä ei tarvittu.

Rouva Lemming osoitti papereita, jotka olivat pienellä muinais-aikuisella kultajalkaisella pöydällä, ja ilmoitti mitä ne sisälsivät.

"Siinä on muutamia minun vanhoja rätinkejäni, jotka erehdyksestä on lähetetty herra Harter'ille ja jotka hän, noudattaen liiallista kohteliaisuutta, on maksanut".

Herra Lemming tarkasti paperit asioitsijan silmäyksellä, ensin paljaalla silmällä ja sitten kultaisen lorgnettinsa kautta. Tätä tarkastelua hän pitkitti kauan kyllä, voidaksensa sill'aikaa tutkia herra Andjaldyn kasvoja. Mutta ne olivat suljetun kirjan kaltaiset, ei päästy selville sen nimestä eikä sisällyksestä.

"Kunnioitettu herra kirjuri", sanoi herra Lemming viimein hävyttömällä honoäänellä. "Te ymmärrätte arvattavasti, ett'ei Rudolf Lemming voi sallia kenenkään muun maksaa hänen puolisonsa rätinkejä. Rudolf Lemming tietää mitä hänen on tekeminen, kuin gentleman ainakin".

Herra Lemming teki niin paljon melua omasta rakkaasta itsestänsä, että hän aina puhui itsestään kolmannessa personassa.

"Rudolf Lemming on maksava nämä 2,000 guldenia Ferdinand Harter'ille yhden kuukauden korolla, koska maksut tehtiin jo kuukausi sitten".

Rouva Lemming viittasi puolisolleen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Anna minun hoitaa tuota asiaa, armaani! Rudolf Lemming ei suinkaan tahdo loukata Ferdinand Harter'ia, joka on ritarillinen mies kireestä kantapäähän, jota tämäkin teko osoittaa. Lemming on osoittava, että hän gentleman'ina, rahamiehenä ja puolisona osaa menetellä samalla tarkkuudella. Tämä summa on maksettava pankki-osoitteilla, joidenka korot joutuivat maksettaviksi kuukausi sitten ja sentähden lunastetaan jokaisen pankkiirin luona".

Kirjuri näytti varsin hämmästyneeltä herra Lemming'in esityksen johdosta.

Tuommoinen oikea asioitsija on kuitenkin paljoa etevämpi kuin tavallisella järjellä varustettu ihminen. Hän voi osoittaa, että kauppa on ainoa tiede maailmassa, jota hän ymmärtää ja tunnustaa.

Kaikki muu on vaan houretta, tämä on todellista. Ja tämä todellisuus olikin nyt kahden 1,000 guldenin pankki-setelin muodossa tullut herra Andjaldyn käteen, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä mitään vastaväitöstä.

Herra Ferdinand Harter oli saanut korvauksen jalomielisellä tavalla.

Annettuansa tuon komean vastauksen, tarttui herra Lemming, voittoriemusta kirkastuneena, puolisonsa käteen, nosti sen huulillensa ja suuteli kunnioituksella rannetta hansikkaan ja pitsihihan välillä, jossa näkyi vähän ihon valkoista samettia.

Herra Andjaldy teki samaten, hänkin suuteli armollisen rouvan kättä, vaan ainoastaan hansikan päälle. Tämä oli hänelle tarpeeksi hyvä.

Kokous oli siis päättynyt. Herra kirjuri sai mennä kotiin. Maksun hän oli saanut.

Vaan tähän asia ei päättynyt.

"Armollinen herra, meille on annettu rahamme takaisin", sanoi herra Andjaldy, astuessaan Ferdinand Harter'in työhuoneesen. Hän kertoi asian laidan.

Korkeasukuinen herra suuttui tästä julmasti.

"Ihmisen parahimmat aikeet käsitetään kaikin tavoin väärin. Mitä on minun nyt tekeminen noilla rahoilla? Minun tekisi mieli heittää ne ulos ikkunasta".

"Minä voisin esittää hyvän keinon", kiiruhti kirjuri sanoman. "Ja minkä?"

"Täällä Pesth'issä on useita hienoja nais-yhdistyksiä hyviä tarkoituksia varten, jos jättäisimme nämä rahat, jotka kaikissa tapauksissa olisivat hukkaan menneet, jollekin semmoiselle nais-yhdistykselle ja nimittäisimme ne rouva Lemming'in rahastoksi, niin peli vielä kerran olisi voitettu. Se, joka olisi meille kiitollisuuden velassa, olisi yhtä kaikki rouva Lemming, eikä hän voisi kieltää tämmöistä kunnian-osoitusta".

"Se oli hyvä tuuma", vastasi Harter. "Jätän sen toimen teille".

"Mutta meidän täytyy edeltäpäin ilmoittaa asia heille, ett'emme epäkohteliaisuuden tähden saa kieltoa".

"Hyvä, mene siis takaisin Lemming'ille ja kysy heiltä, onko lahjoitus heidän nimessään heille mieluinen".

Andjaldy meni siis taas iltapäivällä herrasväki Lemming'in luo.

Kamari-palvelija vastaan-otti taas hänen korttinsa, kysyen:

"Tahdotteko tavata armollista rouvaa?"

"En, armollista herraa".

Hän saatettiin siis armollisen herran puheille.

"Mitenkä voin minä palvella teitä?"

"Minä tulen herra Harter'in luota, samassa asiassa kuin viimeinkin".

"Tehkää hyvin ja kääntykää vaimoni puoleen".

"Anteeksi, vaan sitä en tahdo tehdä. Armollinen rouva on antanut minulle pari tuntia sitten selvän viittauksen siitä, että olin eksynyt oikealta ovelta; enkä enää ai'o olla niin rohkea, että astun hänen salonkinsa kynnykselle".

"Ohoo, ystäväiseni, ei hän teitä tarkoittanut, vaan erästä toista".

"Se on ymmärrettävä, sillä minä olen tietysti herra 'ei kukaan'. Ainoastaan toisen lähettämänä kuljen sinne ja tänne. Tahdon puhua lyhyeltä. Tämä toinen tahtoo, jos te ja rouva Lemming sen sallitte, saada jättää takaisin-lähetetyt rahat jollekin täällä olevalle nais-yhdistykselle hyvää tarkoitusta varten, rouva Lemming'in perustaman rahaston nimellä".

"Vai niin, siis meidän kuitenkin on kääntyminen vaimoni puoleen".

"Se on teidän vallassanne. Minä olen ainoastaan kääntynyt teidän puoleenne".

"Tuhat tulimmaista! te olette itsepäinen, saatuanne jotakin päähänne. Te arvelette siis, että minun itse pitää kysyä vaimoltani?"

"Koska ei kukaan muu ole siihen oikeutettu, niin —"

"Hyvä! Tehkää hyvin ja kuluttakaa hetken aika kirjastossani".

Herra Lemming vei Andjaldyn kirjastoon, joka parhaasta päästä sisälsi kuvilla varustettuja koruteoksia, joissa vaskipiirroksissa ja kirjansitojan työllä oli kalliimpi arvo kuin nerokkaalla sisällyksellä, ja siellä antoi hän Andjaldyn viettää aikansa, kunnes hän oli ratkaissut asian rouvansa kanssa.

Tosiaankin oiva kirjasto.

Andjaldy ei edes katsellutkaan noita komeita kirjoja. Isäntä, joka neljännestunnin kuluttua palasi, näki hänet samassa asemassa kuin mennessänsäkin, samaan tuoliin nojautuneena, hattu kainalossa.

"No mitä arvelette, mitä vastausta luulette minun saaneeni?"

Andjaldy nostahutti olkapäitänsä kääntäen kasvot sivulle päin.

"Se on minulle aivan yhdentekevä; eihän asia minua koske".

"Te saatte kuulla vastauksen häneltä itseltään".

Lemming avasi oven ja Malvina astui sisään.

Tuo ihana nainen oli jo ratsupukuun puettuna. Hänellä oli pitkä ruumiinmukainen silkkihame, kapea pitsikaulus, punanen kaularosetti, päässä kurjensulalla koristettu hattu ja kädessä kepeä ratsuraippa. Toisessa kädessä piti hän ratsuraippaa ja kannatti toisella pitkät liepeet, jotta alushameen hienot ommellukset pääsivät näkyviin. Rinnassa oli hänellä vihkonen orvokkia ja hiukset valuivat kiharoina alas hartioille.

Hän oli tavattoman kaunis. Mutta vielä kauniimpaa oli se häneltä, että hän niin ystävällisesti puhutteli herra Andjaldya.

"Hyvä Andjaldy, tehkää hyvin ja viekää terveiset herra Harter'ille, että ilolla myönnyn hänen jaloon esitykseensä".

Hän sanoi vaan nämä sanat kirjurille ja riensi taas pois.

"Hyvästi, hyvästi".

Ja hän ojensi Andjaldylle toisen kätensä suudeltavaksi toista kertaa. Tällä kertaa oli se hansikkaa vailla. Sen oli hän tahallansa pois jättänyt.

Nämä lempeyden osoitukset maksaa vaivaa mieleen panna.

Herra Andjaldy näytti tuskin niitä huomaavan. Tarjottua kättä suuteli hän noin ilmassa, koskematta siihen huulillaan, ja kun pois rientävä amatsoni kynnyksellä pudotti ratsuraippansa, niin herra Andjaldy varsin tyvenesti katseli kuinka hänen puolisonsa kiirehti sitä nostamaan. Saatettuansa vaimonsa ulkohuoneesta, tuli hän takaisin ja vei herra Andjaldyn ikkunalle katsomaan kuinka Malvina ratsasti portista ulos.

Herra Lemming'in kasvot loistivat ylpeydestä, kun hänen ihana puolisonsa ratsasti katua alas. Hän olisi mielellään tahtonut lukea Andjaldyn kasvoista mitä hän tällä hetkellä tunsi.

Ei mitään!

"Tuo täplikäs hevonen on kaiketi mesohegjillistä rotua?" kysyi hän herra Lemming'iltä.

"En ole vielä mokomaa kuullut!" mutisi herra Lemming hampaissaan, pudistaen päätään kummastellen. "Ihminen näkee kauniin naisen hevosen selässä, eikä huomaa muuta kuin että hevonen, jolla hän ratsastaa, on täplikäs kimo! Kummallista!"

"Mutta mitäpä hyödyttäisi, että tämmöinen jalkapatukkaa marssiva henkilö katselisi ihanaa naista?" sanoi Andjaldy. "Saanko pyytää teitä sanomaan minulle, kuinka tämä lahjoituskirja on kirjoitettava!"

Herra Lemming arveli, että Andjaldy oli kun olikin oikeassa. Mikä älykäs, ymmärtäväinen, vaatimaton nuori mies!

Rouva Lemming'in lahjoituskirja nais-yhdistykselle kirjoitettiin. Tästälähin herra Lemming voi olla varma siitä, että naispuolinenkin yleisö, eikä ainoastaan miespuolinen, hartaasti ylistäisi hänen kävelevää ja ratsastavaa kylttiänsä, puhumatta lukemattomista imartelevista sanomalehti-kirjoituksista, jotka asiaan kuuluvat.

Hänen korkeasukuisuutensa Ferdinand Harter puolestaan juurtui vielä enemmin siihen luuloon, että herra Andjaldy oli tuommoinen verraton ja uskollinen palvelija, joka teki kaikki, arvataksensa esimiehensä salaisimmatkin ajatukset ja täyttääksensä hänen tahtonsa ennenkuin se on lausuttukaan.

* * * * *

Kevään alkupuolella Andjaldy ilmoitti esimiehellensä, että hän oli sairas ja että hänen lääkärinsä oli neuvonut häntä lähtemään Osen'in vuoristoon uusia voimia kokoomaan raittiista ilmasta siellä.

Andjaldy lähti siis hakemaan asuntoa itselleen vuoristossa. Mutta ei noissa lehdiköissä, joissa rikkaat porvari-rouvat lakaisevat teitä liepeillään, eikä Kenralin-vuorella, jossa joka ilta positivin soitannolla tanssitaan 11 kapakassa; ei myöskään "Jumalan-vuorella", jossa edistynyt viljelys on istuttanut joka rotkoon perunoita ja papuja; ei "Martin-vuorella", jossa saapi käyttää sateenvarjoansa aurinkoa vastaan, jos varjoa tahtoo; ei "Kauniin paimentytön" luona, missä sunnuntai-metsästäjät tikkoja ampuvat ja vanhat akat astuvat kulkijan tielle tarjoomaan sieniä kaupaksi; ei, tuolla "Sudenluolassa" on pieni talo, sen hän valitsi.

Ainoastaan harva tuntee tätä sudenluolaa ja vielä harvempi on nähnyt tuon pienen talon, ja kuitenkin on tämä talo hyvin sovelias erakolle — tai rakastavalle pariskunnalle.

Laakso on pitkä, syvä ja ahdas kahden vuoririnteen välillä, jonka tuuheat tammi- ja pyökkipuut muodostavat katon tien yli. Jos luopi silmänsä alas tämän varjoisan laakson läpi, niin pilkoittaa tuolla alhaalla esille sininen Tonava, jota Raczkeveer-saari jakaa kahteen haaraan, ja vielä etempänä yhtyy taivaanrannan sumuihin unkarilaisen alankomaan ääretön aro, jota poppeli-puilla reunustetut maantiet jakavat ristin rastin. Tasangolla virran toisella puolella on vilkas liike ja elämä, täällä vuorien välillä vallitsee erämaan rauha. Tielle, joka laaksoon vie, on kasvanut ruohoja ja kukkaset peittävät viime vuoden heinävaunujen jäljet. Tien molemmilla puolilla lyövät sinikellot tahtia heinäsirkkojen soitannolle; pyöreät champignonit tarjoovat hauskaa lepopaikkaa lentäville hyönteisille, ja kukkivissa pensastoissa kaikuvat rastaitten ja satakielien kilpalaulut.

Päivän yleisö ei kävele täällä, siinä tapauksessa ei täällä enää olisi sinikelloja, linnunpesiä eikä sieniä. Ne olisivat aikoja sitten pois noukitut ja hävitetyt.

Kaukana laakson perukassa, tien varrella on kuitenkin pieni talo.

Kenenkä päähän on juolahtanut rakentaa taloa sinne? Jonkun yksinäisen jörön varmaankin.

Tämä talo on varsin pieni; siinä on yksi huone ja kyökki. Takapuolella taloa on ulkohuone, jota sopii käyttää talliksikin. Etupuolella on katto rakennettu niin esiinpistäväksi, että se suojaa ikkunata kuin sairasta silmää. Kerran oli täällä aituuksia, mutta se ei voinut kestää iankaikkisesti. Sen sijalle on aikaa myöten kasvanut metsäruusuja, joiden pensaat ovat miehen korkuiset ja nyt peitetyt äsken puhjenneilla ruusuilla, valkoisilla, lihavärisillä, punaisilla, kokonainen kukkasmetsä, joka tuoksuu kuin lumottu yrttitarha.

Joukko kukoistavia selja-pensaita antaa aavistuksen siitä, että täällä muinoin on ollut kasvitarha. Pihalla kasvaa kyynärän korkuista ruohoa, josta keltaisia voikukkia hohtaa.

Tämä asunto miellytti Andjaldya ja hän rupesi sen asukkaaksi. Ihmiselle, joka rauhassa tahtoo seurustella kirjojen kanssa, taikka rakastavalle pariskunnalle on tämä erittäin hauska olopaikka. Andjaldy ei nähnyt suurta vaivaa asunnon järjestämisessä, vaikka se tietysti oli ilman huonekaluja. Lehmuksista sänkyä, pöytää, kirjoitusneuvoja — näitä ei kukaan varasta, vaikkapa ikkunat ja ovet ovat selällään. Palvelijaa hän ei tarvitse, hän harjaa itse vaatteitansa ja siivoo huonettaan. Hän aterioitsee pienessä ravintolassa, joka on puolen tunnin matkan päässä, ja vettä hän tuo pienessä matkapullossa. Hänellä on kaksi lasia, toisesta hän juo ja toisessa seisoo kukkasia.

Kuka luulisi hänen huolivan kukkasista? Oppineet käyttävät niitä ainoastaan botanillisia tutkimuksia varten, jos luovat silmänsä niihin, mutta hän asettaa ne raittiisen veteen, joka ei juuri ole miesten tapana, ja ikkunaa, joka on tielle päin, hän koristaa viheriöillä köynnöksillä.

Byrokrateillakin on romantillisia puuskia!

Eräänä kauniina iltapäivänä Kesäkuulla tulee eräs kaunis nainen ratsastaen tuota viheriäistä polkua myöten, joka vie Suden-luolalle. Tuuli on vienyt hunnun kasvojen eteen, mutta tuo ruumiinmukainen puku ilmoittaa, että vartalo on solakka ja jäsenet plastilliset, että hän on nuori ja kaunis. Hän ratsastaa yksinänsä, ilman saattajaa, ja kun tie käy yhä huonommaksi ja siellä täällä on suuria kivi-lohkareita, astuu nainen alas satulasta, kiipee rotkotien reunalle ja kävelee kauniissa pehmoisessa ruohikossa, taluttaen hevostansa suitsista.

Hän poimii kevätkukkia tieltä. Löydettyänsä ne, pistää hän ne rintaansa sekä jatkaa laulaen tietänsä. Kenties hän ei muuta etsikään täältä?

Ehdittyänsä tuolle pienelle asunnolle laaksossa, seisauttaa hän hevosen ja sitoo sen kiinni nuoreen pyökkipuuhun.

Hän rientää itse taloa kohti.

Talon ainoa asukas tulee ruohoisella pihalla häntä vastaan. Ruusupensaat tarttuvat kiinni naisen silkkihameesen, ikäänkuin sanoakseen: "jää tänne, älä mene edemmäksi!" Vaan hän ei huoli okaista, vaikka repisivätkin hänen hamettansa, hän ottaa joutuisasti hunnun pois kasvojensa edestä, ett'ei se poistaisi suudelman lemua.

"Siis sinä todellakin viimeinkin olet täällä!" huusi tuo nuori mies.

Kuinka paljon hurjuutta, kuinka paljon autuutta ja tuskaa nämä muutamat sanat ilmaisivat!

"Viimeinkin!" ja hän suuteli suutelemistaan tuon valkosen käden sormenpäitä ja sitten jokaista sormenpäätä erikseen ja sitten koko ruumista hameenhelmaan asti, kunnes makasi polvillaan naisen edessä, syleillen hänen jalkojansa, innoissaan huo'aten: "viimeinkin!"

"Oletko odottanut minua?"

"Oi, kauan olen sinua odottanut!"

"Joko nyt uskot, että olen täällä?"

"Minusta on kuin näkisin unta".

Nainen naurahti. "Ha ha ha, mikä ihana uni! Metsiä, pensastoja, kukkia, yksinäisyyttä, kaikki uni on esiin tuonut, sinä minun rinnallani, minä sinun; eikä kukaan meidän unennäöstämme tiedä".

"Ainoastaan metsä ja pensastot, mutta nuo todistajat ovat niin hiljaiset".

"Kaikki hengittää rakkautta: puut ja kukkaset tuoksuvat rakkautta, perhoset ja mehiläiset surisevat rakkautta, kaikki lintuset laulavat rakkautta ja tuuloset hengittävät rakkautta".

"Kuinka kaunis sinä olet, jumaloittu! kuinka ihana! Älä katsele minua, sinä tapat minut!"

"Jos se olisi vallassani, niin minä tappaisin sinut joka päivä ja herättäisin sinut kuolemasta jälleen, että olisit kuollut milloin en sinua näe".

"Oi, minä vannon että olen kuollut kun et näe minua. Minä olen kuin hengetön kuvapatsas. Sinä viet sieluni mukaasi. Oi anna se takaisin minulle, anna se minulle takaisin!"

Ja nainen tiesi kuinka hänen oli antaminen tuo ryöstetty sielu takaisin.

Käsillään kannattaen taaksepäin kallistettua päätänsä, nojaten rakastetun käsivarteen, katseli hän autuaana sinitaivasta.

"Oi kuinka ihana maailma olisi jos ei siinä olisi muuta kuin puita, kukkasia — ja me kaksi!"

"Oi, me kaksi!"

"Nyt tuo kirottava maailma on meidän välillämme".

"Mutta me kostamme maailmalle".

"Ihanin kosto! Sen nimi on: rakkaus".

Nuori mies kuiskaa suloisia sanoja naisen korvaan, hän hymyilee, jokainen säije hänessä kuulee näitä sanoja, jokainen säije tuntee niiden suloutta; sormensa nyppivät rikki vuohensulan: "hän lempii, hän ei lemmi". Kun kukkanen on oikeassa, täytyy nuorukaisen vahvistaa sen lausunto suudelmalla, kun se on väärässä, täytyy hänen kahdella suudelmalla sitä vakuuttaa valheeksi.

Mitä hän kuiskailee?

"Minä olen suuttunut sinuun, kun näen sinua muualla ja sinä aina olet kaukana minusta, paitsi kun olemme yksinämme. Muut puhuvat kanssasi ja uskaltavat lausua sinulle sanoja, jotka houkuttelevat hymyn huulillesi; he seuraavat sinua tarjoten sinulle käsivartta, enkä minä voi huutaa noille: 'Pois tieltä siellä! Hän on minun, eikä kenenkään muun!'"

"Siinä kyllä, että sinä tiedät sen todeksi!" vastasi nainen, katsellen nuorta miestä suurin, säteilevin, lumoavin silmin.

"Niin, mutta kuinka pitkälle on se totta?"

Nainen hymyili ja vastasi:

"Oi mikä hupsu se, joka on saanut vastauksen edeltäpäin ja kuitenkin kysyy".

"Tiedän olevani tuommoinen suuri narri. Vaan sinun ei sovi sitä ihmetellä; ehkä joskus tullessasi tänne näet minun riippuvan tuossa kauniissa puussa — — sillä ajatellessani sinua ja kohdatessani sinua ulkona maailmassa riehuu sydämessäni koko legiona paholaisia".

Nainen rankaisi ja palkitsi tämän ilmoituksen hänen tunteistansa veitikkamaisella hymyllä.

"Miksi et anna sydäntäsi minulle? Jos antaisit sen minulle, niin minä vartioisin sitä paremmin".

"Se syttyisi tuleen, jos olisi sun luonasi".

"Ja etkö näe, että minä jo olen ilmitulessa?" huudahti nainen ja lakkasi nauramasta; hänen kasvonsa olivat noiden hohtavien ruusujen kaltaiset, jotka kätkevät itsensä auringon säteiltäkin. — "Sielu ja ruumis ovat ilmitulessa sun tähtesi. Ikäänkuin perhonen syöksee tietämättänsä tuleen, niin minäkin liekkihin syöksen".

Näin sanoen hän taittoi kaksi metsäruusua, pisti toisen rakastettunsa liiviin ja toisen kiharoihinsa ja kallisti sitten päätään hänen rintaansa vasten. Eroitetut ruusut tahtoivat tietysti yhtyä jälleen.

"Kuinka kaunis äsken puhjennut ruusu on sun kiharoissasi!" sanoi hän hellästi. "Se antaa kasvoillesi aivan tyttömäisen luonteen".

"Miellyttääkö se sinua enemmän?"

"Ainoastaan sellaisena voin sinua katsella ilman että sieluni vimmaan joutuu. Jos tietäisit mitä kärsin nähdessäni sinua rouvan päähineessä, niin sinä et koskaan panisi sellaista päähäsi. Se on helvetillinen ajatus, että rouvilla pitää olla erilainen päähine, josta jokainen voipi lukea: 'tässä on paratiisi, josta sinä olet karkoitettu!' Oi, älä koskaan pane myssyä päähäsi kun luulet tapaavasi minua. Eikö ole siinä kylliksi, että olet niin kaunis ja lumoavainen? Pitääkö sinun myöskin olla julma?"

"Hyvä, sinun ei tarvitse enää nähdä minua semmoisena! Hu, mikä tämä on?"

Nainen päästi kauhistuksen huudon ja hypähti nurmikosta kuin säikähtynyt metsävuohi.

"Mikä on?"

"Käärme!"

Hän oli niin pelästynyt, että vapisi koko ruumiissaan. Tuskissaan hän heittäysi nuoren miehen kaulaan verettömin kasvoin.

"Käärme luikerteli päälleni ruohistosta, tunsin sen kädelläni … apua Tihamér! — minä pyörryn!"

"Leona, rauhoitu! Täällä ei ole mitään käärmettä. Mitä sinä pelkäät?"

Kuulemme nyt ensi kerran rakastavaisten nimet: Tihamér, Leona. Vaan kenpä tietää, ovatko nämä nimet todelliset vaiko ainoastaan valenimet, varovaisuudesta otetut?

"Tiedäthän kuinka pelkään käärmeitä, katso kuinka käteni vapisee. Kuule kuinka sydämeni sykkii!"

Olihan nyt aivan luonnollista, että joku otti vapisevan käden omaan käteensä ja rauhoitti sykkivää sydäntä, pusertaen sitä toista sykkivää sydäntä vasten.

"Vaan katso kuinka lapsellinen olet! Oma ratsuraippasi sinua peloitti", sanoi Tihamér, nostaen tuon peloittavan esineen ruohikosta.

Leona (nimittäkäämme mekin häntä näin tuttavasti) purskahti nyt nauruun ja ilo luonnon ihanuudesta palasi hänen sydämeensä.

Mutta nurmikolle hän ei uskaltanut enää istahtaa.

"Katsokaamme mitenkä sinä asut täällä erakko-majassasi!" sanoi hän, luoden uteliaan silmäyksen rakastettunsa suojaan.

Siinä oli todellakin paljon katsomista. Vuode tuoreista ruohoista; pöytä kukilla peitetty; tuoreita mansikoita viheriäisellä lehdellä, pieni maljallinen piimää ja karheata leipää.

"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla, ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.

Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.

Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa karheata leipää!

"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"

Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa, vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin kyyhkynen ruokkii poikiansa!

Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.

"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.

"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".

"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet muuttuvainen".

"Kuka sen sanoo?"

"Kaksi silmääni; sinä et ole niin kaunis, olematta petollinen".

"Ken minut petolliseksi tekisi? Hän kenties, jota näen joka päivä, vaan jota en koskaan rakasta?"

"Oh ei, ei hän".

"Vai hänkö, joka minua jumaloitsee, vaan jota minä en koskaan näe?"

"Ei hänkään, vaan joku, jota itse kerran olet rakastava".

"Ken hän on?"

"En tiedä, mutta minä tunnen sen. Minä tunnen, että joko sinä tapat minut taikka minä sinut".

Nainen nauroi sydämen pohjasta näille sanoille.

"Sinäkö tappaisit minut! Ha, ha, ha! Murhaaja! Apua! ha, ha, ha! Ja kuinka sinä tapat minut? Aiotko leikata kurkkuni poikki ja asettaa sen muistoksi kirjoituspöydällesi? Vai ai'otko pistää tikarin sydämeeni, tähän rintaan ja katsella kuinka punanen veri siitä ruiskuu? Sano minulle, millä keinoin sinä ai'ot minua surmata?"

"Älä naura, äläkä laske leikkiä! Sinä tiedät, että aina kannan myrkkyä luonani ja että olen hyvin jyrkkä ihminen".

"Myrkkyäkö? Oikeatako myrkkyä, joka kuolettaa? Oi, näytä se minulle. En koskaan ole myrkkyä nähnyt. Miksi pidät semmoista luonasi?"

"Se on hyödyllistä ihmisille, jotka mielellään ovat äänettömät ja, jos niin tarvitaan, ijäksi vaikenevat".

"Oi, anna minun nähdä!"

Tihamér otti povestansa pikkusen kulta-kotelon, joka oli nauhaan kiinnitetty, ja otti tästä kotelosta ohuen kokoonkäännetyn paperin.

"Ja tämäkö on todellista myrkkyä?" kysyi nainen ihmetellen; hän katsoa tuijotti suurin silmin, sulkien muhkeat huulensa niinkuin se, joka ensikerran näkee sen salakähmäisen loitsukeinon, jonka nimi on — kuolema.

"Kuolettavaa myrkkyä".

"Ja sinä surmaisit minut tällä, jos se aika koittaa, jolloin minua vihaat?"

"Aivan varmaan".

"No tapa minut siis niin kauan kuin minua lemmit!" sanoi hän ja tempasi salaman nopeudella paperin nuoren miehen kädestä ja pisti sen suuhunsa.

Tihamér ei ehtinyt estää sitä, vaan kun se oli tapahtunut huusi hän kauhistuneena:

"Jumalan tähden, Leona, mitä teet? Se on kuolettavaa myrkkyä, anna se pian takaisin! Jos se tulee tuoreeksi ja tarttuu suun lakeen, niin sinä olet kuoleman oma!"

Hän heittäysi polvilleen Leonan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja repäisi epätoivossaan hiuksiansa, vääntäen itseänsä kuin mato.

Mutta Leona katseli häneen ylpeästi hymyten ja näyttäen kuinka valkoiset hammasrivinsä olivat yhteen pinnistetyt paperi-kotelon eteen, ja nauttien nuorukaisen tuskista ja epätoivosta, ja tyydytettyänsä tätä paholais-haluansa, otti hän viimein myrkyn suustansa ja antoi sen Tihamér'ille.

"Kas tässä, ota se takaisin! Ja älä uhkaa enää minua surmata sillä, sitä sinä kadut".

Tihamér riensi noutamaan lasillisen vettä tuolle kevytmieliselle, että hän saisi suutansa puhdistaa.

"Suutaniko? pelkäätkö että se on myrkyllinen? No, jos huulillani on myrkkyä, niin kuole sinäkin siitä!"

Ja hän opetti rakastettuansa kuolemaan.

"Hiljaa nyt! Nyt olet kuollut! Älä puhu sanaakaan enää, murhaaja; sinä olet minut surmannut, sinua siitä syytetään. Katsos nyt kuinka pidän huolta siitä, ett'ei sinua rangaista".

Kevytmielisellä uhkamielisyydellä tarttui nainen kynään ja kirjoitti paperiliuskalle seuraavat sanat:

"Olen väsynyt elämään; — maailma minua ilettää. Jumala olkoon sielulleni armollinen!"

"Kun kerran minut surmaat, niin pistä tuo paperipalanen poveeni, tänne liivien alle. Ymmärrätkö?"

Mitä nuorukainen taisi tehdä muuta kuin heittäytyä kasvoilleen, kiitollisena tästä äärettömän rakkauden osoituksesta, tästä rajattomasta lemmestä, joka voitti hänenkin rajut tunteensa, samaten kuin henget "Tuhat ja yksi yö" nimisessä sadussa toinen toisensa voittivat.

"Oi, mun aarteeni! Mun elämäni! Minäkö sinut tappaisin, minäkö, joka en kykene poistamaan jälkeäkään, jonka sinä olet maahan jättänyt. Kaikki mitä sinä pitelet täällä minun luonani, olkoon vaikka kynä, paperi tai mitä hyvänänsä, on elävä kauemmin kuin minä itse. Olenko koskaan pyytänyt, että muistoksi antaisit minulle kiharan hiuksistasi? En ole koskaan sitä tehnyt, sillä melkein murhan kaltaista olisi minusta yhden ainoankin hiuskarvan ryöstäminen tuosta komeasta kihara-rikkaudesta, jonka varjoon usein piilotin kasvoni kun eivät silmäni enää kestäneet paratiisin loistetta. Ja kuitenkin käyn milt'ei mielettömäksi, ajatellessani, että toinen käsi samoin kuin minun saa kätkyä noihin sähköisiin silkki-hiuksiin. Nuo hiukset ovat minusta ikäänkuin tuhansia kieliä lumotusta kanteleesta, josta taivaallisia säveleitä soi; ja kuitenkin pidät tukkaasi kiharoissa, etkö arvaa mitä tuskia sytytät sen rinnassa, joka sinua rakastaa, kun hänen täytyy ajatella, että yhtä monta hiuskarvaa kuin sinulla on päässä, yhtä monta ihmistä sinua lähestyy, muukalaisia, rakastuneita, narreja, inhoittavia ihmisiä? Oi älä pidä hiuksiasi kiharoissa!"

"Oi mikä suuri hupsu sinä olet!" kuiskasi nainen ja hypähtäen Tihamér'in vierestä, riensi hän ikkunalle ja katseli ulos tuon vihriäisen verhon läpi. "Kah! hevoseni on valloillaan ja voi juosta tiehensä; kuinka minä sitten pääsisin kotia ratsupuvussa. Tahdotko tehdä hyvin ja ottaa hevoseni kiinni?"

"Tuon sen kohta pihalle".

"Älä sitä tee. Hevosen kengistä jää syviä jälkiä; ne eivät saa pihalle johdattaa. Kun lähden, niin menen kävelemällä pihan yli".

"Oi kuinka viisas sinä olet!"

"Kavala kuin käärme, eikö niin?"

Andjaldy meni ulos ottamaan kiinni lemmittynsä hevosta. Kun palatessaan aikoi ilmoittaa, ett'ei hevonen ollutkaan valloillaan, jäi hän hämmästyksissään seisomaan kynnykselle, sillä tuo kaunis rouva oli leikannut kiharansa poikki. Nuo sähköiset silkkikiharat, joita hänen sormensa hetki sitten olivat silitelleet, olivat nyt katkaistuina pöydällä. Nainen oli hänen poissa ollessaan luopunut tuosta viehättävästä koristuksestaan ja pani juuri sakset pois.

Hymyten viittasi hän Andjaldylle.

"Kas tuossa se nyt on. Älä nyt enää kadehdi hiuksiani. Ne ovat nyt sinun eikä kenenkään muun."

"Leona, mitä olet tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? Olen kostanut sen, että olet sanonut minua 'viisaaksi'; nyt voit nähdä kuinka hurmautunut minä olen. Ja kun tavataan, saat joko minua jumaloida taikka paeta, sillä minä olen mieletön ajatellessani sinua."

Tihamér ei huolinut pötkiä pakoon. Hänen silmänsä sietivät katsella naista, joka on lemmen raivoissa.

"No", jatkoi hän, "ymmärrätkö nyt että sinulla on lumous-voima, jommoista sadun haltiatar suo ainoastaan lemmikillensä? Jokainen toivotus, joka pääsee huuliesi yli, käy toteen. Sentähden ole varoillasi kun minulle puhut, sillä sinä ei voi puhua mitään niin suurta ja kauheata, jota minä en olisi valmis tekemään. Sinä sen käsket — se tapahtuu".

"En pyydä muuta kuin että palajat".

"Sen tekisin vaikka kieltäisitkin. Pidä vaari tuosta avonaisesta akkunasta".

Päivä oli laskemaisillaan. Erohetki oli tullut. Vaikka nopeastikin ratsastaa, on tie pitkä kotia, sillä polku vie alas Dersch'iin ja sentähden täytyy tehdä pitkä mutka. Mutta eroaminen on niin vaikea! "Jää tänne, älä saata minua. Joku voi meidät nähdä. Mene ruusupensaan taakse ja katso minun jälkeeni niin kauan kuin voit minua nähdä. Hyvästi!"

Nainen riensi ulos, löysi hevosensa, asetti suitset reilaan ja nousi satulaan, ratsasti pienen talon ohitse, tervehtien ratsuraipallaan ruusupensasta kohti.

Hän katseli takaisin ainakin kymmenen kertaa kunnes tuli erään tien mutkaan laaksossa, missä kaikki hävisi kallion ja pienen talon pensaitten taakse.

Täällä käänsi hän hevosen, koski sitä kepeästi ratsuraipallansa ja riensi täyttä laukkaa takaisin talolle. Hän ratsasti suoraan ruusupensaasen. Vähätpä siitä jos joku keksisi hevosen jäljet.

Hänen lemmittynsä seisoi vielä paikallaan.

"Minä palajan ainoastaan katsomaan vieläkö seisot siinä ja vieläkö katselet jälkeeni".

Niin, hän seisoi tietysti siinä ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten molemmat ojensivat toisillensa kättä ruusupensaan läpi. Okaat pistivät heitä ankarasti. He eivät huolineet siitä.

Sitten vasta amatsoni todenteolla pyrki kotia päin. Ilta jo hämärsi.

Nuori mies katseli hänen jälkeensä siksi kun sumu peitti metsän ja laakson.

Nyt vasta hän palasi asuntoonsa.

Kun hän siellä näki nuo leikatut hiukset pöydällä — mikä ihmeellinen saalis — tuli hän järkeensä jälleen ja hämmästyi.

"Hohaa, tämä on kiusallinen seikka, joku varmaankin huomaa vajavuuden. Tämä vaimo on auttamattomasti ilmaissut itsensä. Mitähän tästä tulee?"

Tämä ajatus ei antanut Andjaldylle mitään rauhaa. Hän lähti kohta matkalle kaupunkiin.

Joka häntä kohtasi, hän tuskin aavisti että tämä oli rintatautinen, joka juoksi näin mäkeä ylös toista alas. Hän meni suoraa tietä teateriin, siellä hänen oli tapana kaukaa katsella lemmittyänsä; hän katseli parketilta — rouva Lemming loosistaan.

Kun hän tuli parketille, oli Lemming'in loosi vielä tyhjä. Tämä ei häntä kummastuttanut.

Mutta kolmannen näytöksen aikana loosin ovi avattiin ja tuo odotettu astui sisään erään tuttavansa kanssa.

Andjaldy aivan ällistyi. Rouva Lemming'in valkoisille hartioille, hänen, jonka tähden Andjaldy oli semmoisessa tuskassa, valuivat tummat kiharat alas yhtä kauniisti kuin kaksi tuntia sitte.

Andjaldy painoi kätensä rintaa vasten. Oikeat hiukset olivat varmaankin samassa paikassa, mihin hän oli ne kätkenyt. Ja kuitenkin ei hän voinut huomata mitään muutosta tuon ihanan rouvan päässä. Se oli yhtäläinen tänään kuin eilen.

— — — Se nainen ei ilmaise itseänsä koskaan. Näytelmän jälkeen Andjaldy jäi teaterin porstupaan ottamaan osaa siihen miesten huvitukseen, jota sanotaan "naistarkasteluksi".

Ollessaan tässä toimessa ei hän huomannut, että hän, selkä loosiin päin käännettynä, niinkuin moni muu, seisoi herra Lemming'in tiellä, joka tuli portaita alas, taluttaen vaimoansa, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta sijaa.

"Ohoo, ette näe meitä ollenkaan, herra Andjaldy!" sanoi tuo suuri rahamies puoleksi moittivalla äänellä, puoleksi tuttavasti.

"Anteeksi, hyvä herra! — Hyvää iltaa, armollinen rouva!" sanoi Andjaldy katsomatta heihin ja jättäen herrasväelle tietä.

7 Luku.

Kauhistuksen vuosi.

Toinen kevät on jo käsissä siitä vuodesta, jolloin Bilágoschin perhe kaupungin elämän vaihtoi maan elämään, siis kevät 1863.

Ken ei ole lukenut Robinson Crusoën historiaa.

Se on kauhea kertomus.

Askel askeleelta kerrotaan siinä ne vaikeudet, joita vastaan unkarilainen maamies saa taistella haaksirikosta alkaen ja aina siihen asti, jolloin uhkaa vaara joutua verenhimoisien villi-ihmisten suupalaksi.

Kutka ne villit ovat, jotka tulevat meren yli nielemään Robinson'ia karvoineen päivineen, saapi lukija tietää tämän luvun lopussa.

Täällä aromaallakin, niinkuin Robinson'in saarella, on kaikki alusta aloitettava.

Maan-ala on hedelmällinen, eikä muuta mitään.

Jos on hyvä vuosi, niin saadaan 20:nes jyvä; toisessa tapauksessa kuollaan nälkään.

Robinsonina meidän vuokratussa saaressa on nuori tyttö, joka tuskin on päässyt lapsen kengistä. Ensimmäisenä vuokravuonna hän vasta täytti viisitoista vuotta. Muut tytöt hänen iällään leikkivät vielä nukeilla taikka korkeintaan käyvät tanssikoulua, mutta Ilonka hoitaa jo kaikki asiat.

Paitsi hyvää tahtoa ja säästäväisyyttä on isä vailla kaikkia näitä ominaisuuksia, jotka maamieheltä kysytään; äiti ei ymmärrä maatalon hoidosta mitään, kaikki on tuon tyttölapsen hoidettavana.

Ja hän osoittikin siihen kelpaavansa.

Hän on jokapaikassa järjestämässä aamusta varhain iltaan myöhään, voittaen väsymykset, ja päättäen päivänsä sillä tunnolla, että se on ollut liian lyhyt.

Huomataan että hän on innostunut työhönsä ja tämä innostuttaa muitakin.

Saamattomalla isännällä on saamattomat palvelijat jopa laiskatkin.

Toimelias tekee muutkin toimeliaiksi.

Mutta kaikki pitivätkin hänestä. Ei sata hävytöntä miestä voisi saada väkeänsä semmoiseen vauhtiin kuin tuo pieni tyttö vilkkaan ja hilpeän luontonsa kautta.

Kaikki hänen ympärillänsä olivat kuin yksi sielu, eläimetkin rakastivat häntä. Sillä niilläkin on sydän ja ne ymmärtävät pitää arvossa hyvää käytöstä heitä kohtaan; joka niitä rakastaa, sille osoittavat nekin rakkauttaan.

Kanat ja lehmät kuuntelivat hänen ääntänsä ikäänkuin ymmärtäisivät hänen sanojansa.

Ilonkalla oli pony-hevonen. Tällä hän ratsasti aavain tilusten ympäri. Tämä pony oli jo liittynyt häneen aivan kuin leikkikumppaniin. Kun hallitsija tahtoi nousta satulaan, piti hevonen sill'aikaa ratsuraippaa hampaissaan, seisoi oven edessä kuunnellen minne päin oli mentävä ja juoksi sitten minne käsketty oli. Keväisin oli se kukkia poimimassa ratsastajansa kanssa; missä kukkia näkyi, siihen se seisahtui. Ilonkan poimiessa kukkia söi hevonen ruohoja, mutta niin varovasti ett'ei pieninkään kukkanen hukkaan mennyt. Kun pikku neiti kuumina kesäpäivinä kävi peltoja katsomassa, kuljeskeli pony nolona katsellen yhäti sivulle; jos sitä silloin uhattiin ratsuraipalla, piti se tätä leikkinä ja nousi pystyyn kävellen yhä hitaammin, vaikka sitte olisi mitä puhunut, se odotti korkeintaan kunnes oli päästy jonkun heinäkuorman ohitse heittäytyäkseen pitkällensä, ja pakoittaen ratsastajansa nousemaan pois satulasta, siten ilmoittaen että neiti tekisi paremmin jos lepäisi eikä kuleksisi ympäri päivän paisteessa, jossa voisi saada auringonpistoksen ja hänen valkoinen kaulansa vaan päivettyisi. Ja jos pieni hallitsija silloin oli järjellinen ja astui alas nurmelle, ojensi pony kaulansa hänelle pään-aluiseksi. Jos Ilonka kallisti päätänsä tuon uskollisen eläimen niskalle, niin se valvoi eikä liikahtanut paikasta tytön nukkuessa, heilutti vaan häntäänsä poistaakseen kärpäset nukkuvasta. Jos hevosta aavisti että rajuilma oli tulossa, varoitti se hallitsijaansa kaikuvalla hirnumisella, kun Ilonka käveli eloväen luona pellolla, jätettyään hevosensa pellon paulalle syömään. Jos Ilonka ei huolinut ponyn varoituksesta, juoksi se hänen luo ja otti maahan heitetyt suitset suuhunsa, tullakseen suitsetetuksi; jos rajuilma oli ihan likellä ja Ilonka vaan oli ehtinyt satulaan, niin ei tarvittu ratsuraippaa eikä kehoitusta, sillä pony riensi silloin niin nopeasti kotia päin, ett'ei rajuilmakaan heitä saavuttanut. Tschilla meni kyökkiinkin ja sai tarkastaa kaikki avaimet, oliko pieni hallitsijansa jättänyt niihin jotain ponylle riippumaan. Ajuria se myöskin piti kurissa; jos tämä oli unohtanut antaa sille kauroja, puri se hänen takinhihaansa eikä hellittänyt ennenkuin mies oli tunnustanut Ilonkalle, ettei Tschilla todellakaan ollut saanut mitään kauroja tänään.

Ilonkan palatessa pelloilta odotti häntä kotona pieni kukkas-tarha, täynnä kukkia, joita hän itse hoiti, niitä hän ei koskaan jättänyt muiden hoidettavaksi.

Näillä kukkasillakin oli historia.

Aina siitä asti kuin Bilágoschi oli aromaalle muuttanut, tuli joka kuukausi kirje, milloin pohjois-, milloin etelä-Italiasta, myöhemmin Kreikanmaalta ja viimein Espanjasta.

Näissä kirjeissä ei ollut ainoatakaan kirjoitettua sanaa, ei lähettäjän nimeäkään, ainoastaan pieniä paketteja täynnä kukkassiemeniä, vieraiden etelämaiden kukkien siemeniä, joita ei täällä tunnettu nimeksikään. Näitä Ilonka istutti ruukkuihin ja kukkas-tarhaan, kasteli, hoiti ja kasvatti niitä. Niistä nousi outoja, loistavia kukkia, joiden nimiä ei kukaan tuntenut; eikä kukaan kysynyt keltä olivat tulleet tai mistä, vaan hän, joka niin uskollisesti niitä hoiti, hän olisi voinut sanoa: tämä on Florensista, tämä Neapelistä, tämä Palermosta ja jokaisesta kukkasesta hän olisi voinut kertoa, mitä istuttaja ajatteli siitä asti kun punertava taimi nousi maasta ja kunnes salakähmäiset ummut näkyivät lehtien välistä ja ummusta kukkanen puhkesi, levittäen lehtiänsä.

Hänen vallassaan oli selittää kukkain ajatukset.

Joka näitä siemeniä lähettää vierailta mailta, hän antaa Ilonkalle vaan arvoituksia.

* * * * *

Ensimmäinen vuosi oli lopussa.

Mitään erinomaisia seurauksia siitä ei ollut. Töin tuskin tultiin toimeen.

Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi, ett'ei sen huonompaa voinut olla.

Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.

Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.

Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.

Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.

Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka. Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.

Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.

Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi vuonna sataa.

Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen toivottomuuteen asti.

Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan. Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä sydämellisesti.

Ilonka kasteli itse kukkiansa kahdesti päivässä. Eräänä aamuna, kun hän meni kaivolle kannu käsivarrella, sanoi isäntärenki hänelle:

"Neiti! Te ette saa ottaa enempää vettä kukillenne!"

Ilonka katseli häntä kummastellen.

"Mitä sanotte, Andrasch?"

"Vesi-ämpäri ottaa jo kaivon pohjaan; vettä on tuskin korttelin korkealla, hevoset tarvitsevat mitä siinä on. Härät ajetaan Berettyo-joelle juomaan. Jos neiti ottaa veden kukkia varten, niin hevoset jäävät ilman".

Ilonka käsitti, että renki oli oikeassa ja kääntyi alakuloisena takaisin kannullaan.

Päivällisellä jätti hän vesilasinsa koskematta; hän pani sen erilleen kukkiansa varren. Illallisestakin varasti hän veden itseltänsä kukilleen, eikä juonut pisaraakaan. Oi! kuinka paljon tytöt voivat kärsiä!

Palvelustyttö huomasi tämän ja siitä hetkestä Ilonkan kukkaset joka aamu olivat kastetut, kun hän tarhaan tuli. Piika toi veden Berettyolta, puolen tunnin matkan päästä.

Vähän ajan kuluttua tallirenki ilmoitti, että kaivo oli aivan kuivunut. Siitä lähin oli jokainen ämpärillinen vettä tuotava Berettyolta.

Viimein Berettyokin oli kuivunut. Se ei juossut. Siellä täällä pohjassa oli lätäköitä, joista ihmiset ja eläimet keskenään veden jakoivat. Viimein lätäkötkin kuivuivat. Virran pohja oli kivikadun kaltainen. Täytyi siihen kaivoja kaivaa.

Ja tämän ajan kuluessa oli ilma päivällä paahtava, yöllä kuiva, ei koskaan sadetta eikä kastetta. Oi, kauhea oli elää siihen aikaan.

Bilágoschi mittasi nyt joka päivä pihaansa askeleillaan. Hän ei antanut Ilonkan mennä talosta. Se ei sovi heikolle tytölle.

Hävitys levisi pykälä pykälältä joka päivä. Kauhea maisemataulu, autio ja toivoton. Ei likellä eikä kaukana ollut yhtään vihriäistä ruohon kortta.

Tuolla, jossa kerran oli niitty ja pelto, oli nyt vaaleankeltainen nälänpeite levitettynä, johon ei ollut jäänyt yhtään ainoata jyvää. Vehnä ei ollut korttelin mittaista, tähkäpäitä se ei tehnyt, eikä mitään toivoa ollut saada siitä satoa. Nälkäinen karja ajettiin vehnäpellolle, ja ett'ei mitään juuria maahan jäänyt, siitä auringon synnyttämät miljardit itikat huolta pitivät; päivällä ne kerinä peittivät maan ja öisin suurissa laumoissa lensivät kattojen yli edemmäksi; vinkuvia joukkoja heinäsirkkoja istui puissa ja pensaissa, — joista kaikki lehdet olivat poissa, niinkuin talvella, — täyttäen yön surinallaan ja ikäänkuin vaatien maamieheltä, mitä eivät enää maasta saaneet.

Jos kohtaloa vastaan taisteleva ihminen tahtoi uudestaan alkaa turhaa työtänsä ja laski auran peltoonsa, satoa turhaan odotettuansa siitä, ja kylvi siihen uudestaan, toivoen parempaa menestystä — silloin tuli, ei kukaan tietänyt mistä tai kenen lähettäminä, legiona hamstereja syömään peltoihin kylvetyt siemenet.

Ei mikään vainoominen auttanut niitä vastaan, niitä oli mahdoton poistaa. Kun olivat yhden pellon tyhjentäneet, muuttivat ne toiseen suurina joukkoina, uiden Theiss-virran yli ja tutustuen Unkariin, joka ei ennen nimeksikään niitä tuntenut.

Ei vieläkään sadetta.

Yhä alakuloisempana Bilágoschi päivä päivältä palasi tiluksien tarkastamisesta. Illallispöydässä hän ei enää puhunut sanaakaan perheellensä, vaan istui tuijoittaen etehensä. Ruoat ja juomat jäivät koskematta ja öisin hän tuntikausia kuljeskeli pihalla, katsellen niitä raskaita pilviä, jotka joka ilta nousivat taivaan rannalta, herättäen maamiehessä toivoa runsaasta sateesta. Vaan armottomina kulkivat pilvet hänen päänsä yli toiselle taivaan rannalle, ja aamulla oli taivas yhtä kirkas kuin ainakin. Ainoastaan kangastus näytti etäällä vähän vettä.

Kun Bilágoschi luuli olevansa yksinään yöllä ulkona, lankesi hän polvilleen äänetönnä koroittaen kätensä taivasta kohti. Hän luuli, ett'ei kukaan häntä nähnyt. Mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä katselivat häntä sykkivin sydämin makuukamarin ikkunasta.

Vaan sadetta ei tullut.

Tukehduttavan kuumaa kesää kesti, ja kuumuus oli usein tropillinen.

Niin kauas kuin silmä kannatti ei muuta näkynyt kuin erämaa, tuhaksi poltettu paratiisi. Tästä tuuli vei mustan tomun mukanansa suurina pylväinä armottomalle taivaalle, jonka alla ei muita lintuja enää lentänyt kuin korppikotka — kalman vieras.

Taivas oli muuttumaton. Toivoa ei se enää nostanut ihmisten rintaan.

Tuomio oli langennut. Tämä vuosi oli kuollut vuosi. Jokainen pyyhkiköön sen pois elämästään, sillä se ei siihen kuulu.

Mutta mitä on sanottava siitä, jota tämän vuoden aikana menetti henkensä?

Bilágoschin herkkätuntoinen hermoton luonto tuli myrkytetyksi tästä vuodesta. Turha taistelu kohtaloa vastaan, rau'ennut toivo, nälkää kärsivät eläimet, valittava palvelusväki, kerjäläisjoukot, jotka seisoivat ovissa —, tämä kaikki piti hänen mieltänsä alituisessa jännityksessä. Ja edellä kaikkea: kunnia! Millä talon vuokra oli maksettava?

Hänen vaimonsa luki kasvoista hänen ajatuksensa.

Oi, vaimolle miehen kasvot ovat avonainen kirja.

"Älä sure armaani", sanoi hän miehelleen. "Huonon vuoden tuhotyöt hyvä vuosi korvaa. Tärkeimmät rahat — talon vuokran — olen minä säästänyt kokoon. Ennen sinä aina syntymäpäivänäni lahjoitit minulle kultarahoja; kosiessa annoit minulle niitä morsiuslahjaksikin. Nämät rahat ovat kaikki säästössä. Minä olen säästänyt ne tämmöisiä huonoja päiviä varten. Ne kyllä riittävät yhden vuoden vuokra-maksuksi. Kunniasi ei ole vaarassa. Jumalan avulla kyllä saamme mitä tarvitsemme muihin tarpeisin."

Muihinko tarpeisin? Jos on kauheata ajatella tätä ajatusta loppuun asti, niin kuinka kauhea tila on siinä maassa, missä kymmenestä ihmisestä yhdeksän kerjää eikä kymmenennellä ole mitään antaa! Ajatellessa tulevaisuutta masentui meidän vuokraajamme mieli aivan maahan asti. Joka ilta kävivät hänen silmänsä kummallisiksi, lasin tapaisiksi ja katsantonsa oli niin hajamielinen, että koski kipeästi sitä katsellessa. Hän unohti joka päivä uudestaan millä arenti oli maksettava. Ja kuitenkin hänen vaimonsa oli luetellut hänelle säästetyt tukaatit, ne riittivät juuri ummelleen. Ne jätettiin Bilágoschin käteen, että hän rauhottuisi.

Se onnistuikin hetkeksi, mutta seuraavana päivänä palasi hänen levottomuutensa jälleen. Hän unohti taas millä vuokra oli maksettava, ja kun hänen vaimonsa muistutti tukaateista, oli se hänestä aivan uutta.

Rouva Bilágoschi sanoi eräänä päivänä murheissaan tyttärelleen:

"Ilonkani, minä pelkään, että isäsi käy heikkomieliseksi".

"Älkäämme heittäytykö epätoivoon, äitini. Vielä Herra taivaassa hallitsee".

"Se on totta!"

Hän antaa meidän odottaa emmekä tunne hänen teitänsä.

"Kun hätä on suurin, on apu lähellä", sanoo sananlasku.

Mutta ne, jotka hallitsevat maailmassa, arvelevat:

Kun hätä on suurin — on veron ryöstö lähellä.

8 Luku.

Mannermaa-polypi.

Oclopius Schmerlingianus. Mannermaa-polypi. Medusa officialis. Gorgoe bureaucraticus. Hidra executor.

Miksi emme sekoittaisi vähän luonnonhistoriaa tähän kertomukseen?

Cuvier, Lamarque, Mense ja muut luonnontutkijat kuvaavat polypia eli vedessä olevaa kasvi-eläintä seuraavalla tavalla:

Sen haarat ovat pitkät ja jokainen haara on aivan täynnä imu-nystermiä. Näitä haaroja se käyttää uidessaan ja ryömiessään sekä saalista saavuttaakseen. Mihin se kerran on kiinni iskenyt — sanoo Cuvier — sitä ei se päästä ennen kuin on siitä viimeisen veripisaran imenyt. S. F. Voigt'in tutkimuksien mukaan on toteen näytetty, että tämä eläin-kasvi muuttaa väriänsä mustankeltaisesta punaseksi ilman muutosten mukaan. Jokapäiväisessä puheessa sitä nimitetään "Läkkikalaksi" (tavallinen Läkkikala).

Aina Herodotuksen päivistä Cuvier'n päiviin asti ei tunnettu muita, kuin vedessä elävät polypit. Vasta meidän aikakautemme on ollut niin onnellinen, että on keksinyt niitä, jotka elävät mannermaalla, erään lajin, joka keksijän kunniaksi, ritari von Schmerling'in (1863 Itävallan ministeri presidentti lauselmalla: "me voimme odottaa"), on tämän nimellä otettu luonnonhistorian Cephalopodien joukkoon.

* * * * *

Bilágoschi oli juuri maksanut viimeiset sataguldenit karjan ruo'asta. Hänen oma varastonsa oli lopussa, mutta naapurilta saatiin vielä ostaa vähän kalliista hinnasta. Tarpeelliset rahat oli hän saanut siten, että eräs ystävällinen nahkakauppias osti häneltä nahkoja, joka tänä vuonna oli monen unkarilaisen maamiehen ainoa myöntitavara. Kun nimittäin nuo hyvät koti-eläimet tulivat siihen päätökseen, ett'ei enää löytynyt mitään syötävää, niin puolet niistä kilvan antoivat viimeisen, jolla jotakin arvoa oli — nahkansa. Nahasta saadut rahat maamies sitten käytti karjan ruo'an ostamiseen jälelle jääneille elukoille. Näin toinen toistansa auttoivat. Naapuri, joka oli heinänsä myynyt, sai antaa katto-oljet karjalleen. Hän oli pakoitettu myömään seinänsä syystä että viikko sitten kuusitoista miestä ratsuväkeä oli majoitettuna hänen luonansa veronryöstöä toimittamaan, ja ensi viikoksi hänelle luvattiin kolmekymmentäkaksi. Nämä kuluttavat heinätkin ja rahoja ei ole.

Niin pian kuin naapuri oli heinänsä myynyt, ryöstön toimittaja tietysti seurasi heiniä ja muutti pääkortterinsa sinne, mihin heinät olivat joutuneet.

Samana päivänä kun Bilágoschi oli pielestänyt kalliit heinänsä, ratsasti hänen pihaansa kuusitoista kyrassieria erään ratsumestarin johdossa.

Tällä herralla oli kyllä enemmän väkeä, mutta he olivat kaikki eri haaroilla yhtäläisissä sotatoimissa.

Ratsumestarin tunnemme samaksi mieheksi, joka niin odottamattomasti oli myöhästynyt kun komitati-kokous erkani ja silloin jätti tien vapaaksi hymninlaulajille.

Upseri oli pitkä, harteva mies. Arpi kaunisti hänen päivettyneitä kasvojansa, hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleaväriset, samoin viikset, kulmakarvat ja ripset. Vaan tämä ei tehnyt hänen äreitä kasvojansa paljon lempeämmiksi.

"Oletteko talon herra?" sanoi hän astuen alas hevosen selästä Bilágoschille, joka tuli vastaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Bilágoschi hämmästyneenä.

"Herraseni, minä olen ratsumestari Föhnwald ja olen majoitettu tänne kuudentoista miehen kanssa. Piakkoin toinen tulee jälessäni, joka on sanova teille mistä syystä olen täällä ja kuinka kauan".

"Minä arvaan, maksamattomasta verosta".

"Se ei koske minuun. Siitä saatte sopia keskenänne".

"Herraseni", sanoi Bilágoschi lyhyesti, "te näette, ett'ei täällä tänä vuonna ole kasvanut mitään, millä voisi veroja maksaa".

"Minä en näe mitään muuta kuin päivä-käskyni".

"Ottakaa siinä tapauksessa huoneeni haltuunne; vaimoni, lapseni ja minä sillä aikaa muutamme toiseen rakennukseen. Eläimet annan ajaa ulos tallista. Olkaa hyvä ja pankaa hevosenne sinne. Ruokakamarin avaimen annan teille, että saatte ottaa tarpeenne siitä — minä en kiellä mitään".

"Herraseni!" sanoi upseri raa'alla ylpeällä äänellä, "minä en ai'o pistää sotomiehiäni teidän huoneisinne, enkä minäkään puolestani tahdo karkoittaa pois rouvaanne eikä lapsianne. Jos teillä on joku nurkka minulle, missä voi levätä kirottuna yö-aikana, niin näyttäkää missä se on, muussa tapauksessa makaan porstuassa. Teidän ei tarvitse ajaa hevosianne tallista, me voimme puun-oksista laittaa meidän hevosille väli-aikaisia talleja. Sotamiehet makaavat hevosten luona. Päivälliseksi pitää jokaisen miehen saaman puoli naulaa leipää ja neljännes lihaa; minä syön miesten kanssa. Tähän sopimukseen heidän täytyy tyytyä. Jättäkää minut nyt rauhaan, sillä sen lisäksi, mitä nyt olen puhunut, en ai'o enää vaihtaa sanoja kanssanne, vaikkapa saisin maata täällä koko vuoden".

Nämä sanat kummastuttivat Bilágoschia. Niissä ilmauntui samalla sotilaan äreys, joka asemaansa kiroo, jalo, hyvä sydän, yksinkertaiset tavat ja suuri ylpeys.

Upseri jakeli sitten käskyjänsä väelle.

Sill'aikaa käski Bilágoschi naispalvelijainsa toimittaa päivällistä, ja kun kumpasenkin käskyt olivat noudatetut, käski talon herra kohteliaasti ratsumestarin päivälliselle.

"Tahdotteko olla hyvä ja astua sisään?"

"En!"

Ratsumestari istui lehmus-puiselle pallille, joka seisoi porstuan edustalla, ja otti esille sikarrin.

"Miksi ei?"

"Minä tahdon polttaa".

"Sitä voitte sisälläkin tehdä".

Vastaukseksi tähän teki hän vaon äreän liikunnon päällänsä.

Bilágoschi meni sisään, mutta tuli hetken perästä ulos taas.

"Vaimoni toivoo saavansa nähdä teitä päivällisellä".

"Kiitoksia! Sanokaa terveisiä armolliselle rouvalle, ett'en tahdo tulla hänen vieraakseen. Niin pian kuin sotamiesten ruoka on valmis, istun minä pöytään".

Näin sanoen pani hän pitkäkseen puuvuoteelleen ja asetti sapelinsa nurkkaan. Mutta tämä kaatui kun kaatuikin. Bilágoschi aikoi nostaa sitä.

"Älkää vaivatko itseänne; se makaa varsin hyvin missä makaa".

Ratsumestari ei todellakaan liikahtanut paikasta, ennenkuin sotamiesten päivällinen oli valmis. Emäntä ja nuori neiti eivät voineet parhaimmallakaan tahdollansa joskus olla menemättä porstuan kautta. Upseri ei heitä katsellut, ei tervehtinytkään ja käänsi pois päänsä niin pian kuin kuuli heidän askeleitansa.

Kun höyryävä "Gulyasch-liha" oli valmis, jota väki oli valmistanut sotamiehille, tuli upseri pöydän luo, joka oli myllynkivestä tehty; siihen iso vati pantiin, ja nyt hän söi hyvällä ruokahalulla kunnes oli ravittu. Viimein käski hän palvelijansa ottaa esille kenttäpullon, otti siitä hyvän kulauksen ja oli nyt lopettanut atriansa.

Sitten istuutui hän taas portaille leposijalleen, sytytti uuden sikarrin, laski päänsä käden nojaan ja katsoa töllisteli seutua.

Sotamiehet olivat juuri tyhjentämässä vadin sisällystä pohjaa myöten suuhunsa, kun vaunuin ratina kuului ulkona ja viiden hevosen vetämät vaunut ajoivat pihalle. — Vaunuissa varmaankin tuo "toinen" istui.

Mannermaan polypi!

Oi, tämä ei suinkaan ollut mikään inhoittava luonnonilmiö, niinkuin se, joka meressä oleskelee! Läkkikala mannermaalla on hieno herra, ranskalaisen muodin mukaan puettu, timanttinappeja paidassa ja kiiltonahkaiset saappaat jalassa. Hänen sikarinsa haisi hienoimmalta Havannan tupakalta eli Kuba-Flor'ilta. Hän ei myöskään ole mikään irvikuva. Jos Lavaterin lausetta hänen pää-rakennuksestaan olisi pyydetty, olisi se arvattavasti kuulunut näin: hän on ansioistaan ylpeä kansalainen, jonka suorassa katsannossa inhimillinen hyväntahtoisuus kuvautuu ja joka kantaa sen omantunnon-tunnustuksen huulillaan, että kaikki, jotka häntä tuntevat, siunaavat häntä. Hänen avosydämiset siniset silmänsä katselevat tuttavia ja tuntemattomia yhtä ystävällisesti.

Niin todellakin! Ystävällisyys ja hyvänsävyisyys loistaa läkkikalan kasvoista!

Mutta Sokrates sanoi kerran eräälle pääkallon-tutkijalle: "sinä olet oikeassa, minä olisin todellakin nyt semmoinen konna, joksi sinä luulet minulla olevan taipumusta kasvojeni ja pääkalloni muodosta päättäen, jos ei kasvatus olisi tehnyt minua konnan vastakohdaksi". — — On olemassa vastakohtainenkin sokratismi. Tässäpä todistus siitä.

Ajurin vieressä istuu hänen saattajansa, rahan-vartija.

No, häntä on luonto ainakin siunannut ulkomuodolla, joka vastaa hänen arvoansa.

Hän katsoo ristiin silmillään, voidaksensa tarkastaa kahta henkilöä yht'aikaa, ja voidaksensa tarkastaa kahden henkilön käsiä kenenkään tietämättä minne hän oikeastaan katsoo. Hänen nenällänsä on sama oiva ominaisuus kuin tapirin, nimittäin notkeus. Se on verraton nenä, kaikenlaisilla täydellisyyksillä varustettu, tupakan tuntemisesta ihmistuntemiseen asti. Hänen avonainen kitansa, kahdella hammasrivillä varustettu, suuri kuin metsäsian, ilmoittaa jo edeltäkäsin sille onnettomalle, jolla on hänen kanssansa tekemistä, että hän heti paikalla aikoo hänet niellä, ja että on paras jättää maailmalle hyvästi.

Koska nämä herrat eivät tarvinneet mitään erityistä esittelemistä, sillä heidän kohteliaisuutensa esineenä eivät suinkaan talon isäntä eikä hänen emäntänsä olleet, niin tahdomme me — päästäksemme nimittämästä heitä luonnonopillisilla nimillä: vesi-kyyksi ja hai-kalaksi — hakea heidän tavalliset nimensä matrikkelista. Vesi-kyyn nimi on "Saituri" ja hai-kalan "Konyecz", suomeksi roisto.

Kun mainitut herrat olivat astuneet vaunuista, menivät he suoraa tietä taloon.

Herra Saituri huomasi sikarria polttavan ratsumestarin portailla ja tervehti häntä ystävällisesti ja kovalla äänellä:

"No hyvää päivää, hyvää päivää, herra ratsumestari!"

Ratsumestari löi vaan kannukset yhteen ja oli olevinaan kuuro. Juuri sentähden tahtoi herra Saituri näyttää, että hän oli mies saamaan hänen puhumaan.

"Oletteko jo täällä? Aina tulette ennen meitä ja me olemme kuitenkin kiirehtineet niin paljon kuin mahdollista!"

Ratsumestari Föhnwald loi häneen silmäyksen, ja nuo vaaleat kulmakarvat sanoivat herra Saiturille: "sinäkö uskaltaisit astua sisälle siellä, missä emme me ole edeltäkäsin!"

"No, miltä täällä talossa näyttää?"

Vastauksen sijasta puhalti ratsumestari savupilven suustansa.

"Onko täällä hienot huonekalut, tarpeetonta komeutta? Vai onko kaikki jo poiskätketty?"

"En tiedä, en ole ollut huoneissa".

"Kuinka? Siis ette vielä ole syönyt päivällistä?"

"Varsin oivallisen päivällisen. Sotamiesten kanssa".

"Oo!"

Ivallisesti hymyillen katseli komisarius ratsumestaria. Alkaako hän nyt taas tuolla tavalla!

"Onko naista talossa? Nuoria tyttöjä? Hienoja naisia? Hermottomia hupakoita?"

"Luulenpa että täällä on rouva ja tytär talossa."

"Hyvä; astukaamme sisään!"

Tehdäkseen sisään-astumisensa vielä siistimmäksi, otti hän sikarrin esille, puri siitä pään poikki ja kääntyi tuttavasti ratsumestarin puoleen.

"Saanko pyytää tulta!"

"Minun sikarrini on sammunut".

"Vast'ikään se paloi".

"Se sammui juuri nyt!" vastasi Föhnwald ja heitti pois koko sikarrin.

Konyecz riensi tulta ottamaan, hän oli iloissaan kun taisi esimiestänsä palvella. Hän viritti tulta ja piti tulitikkua taitavasti käden suojassa, ett'ei se sammuisi, ja sai sillä lailla tulta sikarriin.

Tirkistellen esimiestään, teki hän liikunnon kädellänsä rintaa kohti; ehkä aikoi ottaa esille noita kirotuita tupakan-oksia, joita korkea verotuomari antoi valmistaa sitä pyhää tarkoitusta varten, että herra Konyecz, missä oli itsepäisiä veronalaisia, con amore suitsuttaisi rouvan sänkykamaria semmoisilla sikarreilla, pitkänänsä ollessaan silkkipäällyksessä varastetulla sohvalla.

Herra Saituri pudisti päätään. "Myöhemmin!"

Konyecz ymmärsi viittauksen ja pisti sikarrikotelon takaisin rinta-taskuunsa. Sen jälkeen menivät he kyökkiin ja sitten saliin.

Bilágoschi otti heitä vastaan.

Hän, kuten tiedämme, ei ollut äkäinen, vaan hyvin hyvänluontoinen ihminen. Hän kysyi armollisilta herroilta mikä syynä oli siihen, että he kunnioittivat häntä käynnillänsä.

"Näyttää siltä kuin olisitte unhoittaneet, että olette rästiluettelossa kolmesta maksamattomasta vuosineljänneksestä".

"Sitä en ole unhoittanut, herraseni! Tähän asti olen aina säännöllisesti maksanut. Tiedän mitä olen velvollinen valtiolle ja kuinka paljon on maksamatta. Niin pian kuin voin olen heti maksava, mutta nyt minulla ei ole millä maksaa. Olittehan tänne tullessanne tilaisuudessa näkemään ett'ei näillä seuduilla tule mitään satoa tänä vuonna".

"Siitä saatte sopia Herra Jumalan kanssa! Valtiokone ei saa seisattua huonon vuoden tähden. Teidän asianne on keksiä keino millä maksaa. Teidän olisi pitänyt säästää mitä viime vuodelta jäi".

"Anteeksi, mutta minä olen uusi vuokraaja. Aloitin viime vuonna ja sekin oli huono".

"Se on ikävä seikka, mutta me emme voi mitään poikkeuksia tehdä. Kaikista velvollisuuksista ovat velvollisuudet valtiota kohtaan ensimmäiset. Jos herrat pitäisivät vähemmän pitoja eivätkä panisi niin paljon nyöri-koristuksia dolmoihinsa eivätkä tuhlaisi rahoja kirjoihin, eikä sanomalehtiin, ei hevosiin eikä vintti-koiriin, niin eivät herrat koskaan olisi rahoista ahdingossa! Valtio vaatii mitä valtiolle tulee, ja me olemme täällä valtion puolesta sitä vaatimassa. Teidän velkanne tekee yhteensä 500 guldenia".

"Herraseni, tässä ovat avaimet minun kätköihini. Tutkikaa joka paikkaa talossani, ja jos jossakin löydätte rahoja taikka niiden arvoista — niin ottakaa se".

Kuullessaan nämä sanat purskahti läkkikala nauruun.

"Oho, ystäväni! tuota virttä tunnemme: tässä ovat avaimet, saatte, hyvä herra, itse hakea rahat. Kiitoksia siitä armosta. Me emme aio leikkiä 'sana ja haukka' leikkiä rahojenne kanssa. Kyllä te saatte etsiä ne meille itse!"

"Puhun teille täyttä totta, herrani, minulla ei ole äyriäkään".

"Tuon osaan minä ulkoa. Olkaa varmat siitä, ett'en voi mitään uutta oppia siihen suuntaan. Tämmöiset herrat ovat muuallakin minulle sanoneet: Minulla ei ole äyriäkään. Tosi kyllä, sillä rahat olivat he jättäneet rouvilleen ja tyttärilleen; siihen suuntaan se käy. He arvelevat, että vaikkapa heidän personaansa tarkastellaankin, ei heidän luonansa kumminkaan rahoja löydy. Mutta minä vakuutan ettei semmoinen leikinteko auta minun suhteeni. Minä tiedän keinot, millä voidaan saattaa salatut aarteet ilmi. Ja jos minun kärsivällisyyteni loppuu ennenkuin herrojen uppiniskaisuus, niin en aio ujostella, vaan annan tarkastaa naiset paljaasen ruumiisen asti. Sen sanon teille edeltäpäin. Sillä tavalla on ennenkin paljon rahoja tullut ilmi".

Bilágoschi painoi kädet päätänsä vasten ja änkytti epätoivoissaan: "minä tulen hulluksi, minun täytyy tulla hulluksi".

"Kas! kas! mitä tämä on?" sanoi herra Konyecz, ottaen kolme tupakan-lehteä sohvan päällyksen alta. "Onhan täällä tupakkaa kätkettynä".

Hämmästyneenä arveli Bilágoschi: "Ne on vaimoni varmaankin sinne pannut, poistaakseen koita".

Molemmat herrat purskahtivat nauruun.

"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.

"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään, "voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".

Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.

"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni 163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".

"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että — — —"

"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne ovat".

"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.

"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen. Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan, vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi, herrani, vaan toisin ei käy laatuun — te syötte meidän kanssamme tai rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään casus belli. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"

Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.

"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".

Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä aamusin.

"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi, kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen. Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin. Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi. Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa! veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".

Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän rappusilta aivan lyhyesti:

"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".

Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin. Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki olivat liikana.

Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan, kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.

"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia rahoja?"

"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille. Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle. Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette sananlaskun: ruokarahat — hätärahat — kunniarahat. — Ensimmäiset eli ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon teille sanoa, herrani".

Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja sanoi: "tämä on vaimoni huone".

Ratsumestari Föhnwald ei ehtinyt miettiä mitä hänelle oli lausuttu, sillä hänen takanansa tuli ylpeänä komisarius ja hänen kilvenkantajansa.

"Mutta, herra ratsumestari, mitä te uskallatte?" sanot komisarius äreällä hallitsijan-äänellä upserille.

"Minä olen tehnyt mitä jo aikoja olisi ollut tehtävä", sanoi Föhnwald. "Minä pidän mieskuria voimassa".

"Päin vastoin olette itse antaneet esimerkin laimeudesta työnne toimittamisessa. Käskyssänne sanotaan, että te ja teidän miehenne ovat minun käskyni alaiset. Se on käsky, minkä saitte esimieheltänne".

"Ja minä noudatan sitä myöskin. Minä menen sinne, mihinkä minut lähetetään, siihen olen tottunut. Custozza'ssa minut vietiin kartessi-tuleen; minä menin sinne. Olin sen vannonut lipulleni. Nyt olen lähetetty likalätäkköön, jossa saan käydä li'assa leukaan asti joka päivä. Siihen valani ei minua sido. Minä olen tullut tänne sotamiehenä, vaan en polisimiehenä. Minä johdan sotamiehiä, vaan en rosvoja".

Herra Saituri vastasi tähän ystävällisimmällä hymyllä. Joka ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän olisi voinut luulla hänen laskevan leikkiä kaptenin kanssa.

"Tuosta kaikesta, hyvä herra, saatte sopia sotaministerin kanssa. Jos tämä paikka ei ole teille mieleen, niin saatte jättää sen; mutta tämä on nyt juuri tämän päivän tehtävä. Nytkin me seisomme vihollisen edessä, vihollisen auttaminen on nytkin kavaltamista".

"Minä en auta ketään. Mitä huolin minä näistä ihmisistä? Jos he ovat valtiolle velkaa eivätkä tahdo maksaa, niin te mätätte vaunuihin kaikki mitä voidaan irti saada ja viette sen pois. Mitä se minuun koskee? Jos vedätte saappaat isännän jaloista, en tuhlaa minä sanaakaan siihen. Mutta kun joku minun läsnä ollessani loukkaa naissiveyttä, niin loukkaa hän minuakin, enkä ai'o sitä sallia. Jos joku minun sotamiehistäni uskaltaa jotakin siihen suuntaan tehdä, niin hän saa selkäänsä; jos joku muu sitä uskaltaa, niin kaatuu hän minun ylitseni".

"Ahaa, krinolini siis!"

"Ei mitään krinolinia! En tiedä ovatko naiset tässä talossa kauniita tahi nuoria. En ole niitä katsellutkaan. Tiedän vaan että ovat naisia. Ja vaikkapa olisivat hottentottejakin, jos minun läsnäollessani niitä loukattaisiin, niin se, joka tämän uskaltaisi tehdä, saisi tietää että minä olen mies".

"Mutta herra ratsumestari", sanoi komisarius suloisella äänellä, "teidän sopimaton ritarillisuutenne pilaa koko järjestelmäni. Ja tämä järjestelmä on suoranaisessa yhteydessä valtion politikin kanssa. Tässä ei ainoastaan ole kysymys niin tai noin monesta groschenista. Tässä on kysymys laillisen järjestyksen palauttamisesta".

"Sekä teidän prosentti-rahoistanne!"

Tämä armoton viittaus nosti veren polypin kasvoihin. Hän hymyili nytkin, mutta vihan puna oli hänen kasvoissaan, ja mitä hän nyt sanoi, sen hän sanoi nousten varpailleen. Herra Konyecz astui hänen rinnallensa, säistäen tuimalla katsannollaan esimiestänsä, vakaana oman moittimattomuutensa tunnossa.

"Herra ratsumestari! Teidän seuranne ei ole minulle annettu sitä varten, että teidän pitäisi tarkastaa minun käskyjäni, vaan sitä varten, että teidän pitää niitä noudattaa. Tässä toimessa olen minä määrääjä ja te olette määräyksen toimeenpanija. Jos minä en tee tehtävääni loppuun asti leppymättömällä ankaruudella, niin minä sillä saan nuhteita korkealta esivallalta".

Föhnwald käänsi puoleksi selkänsä heille, sanoen varsin tyynesti:

"Uskokaa pois, herra komisarius, jos te saatte hallitukselta nuhteita, niin saatte pistää ne mihin tahdotte, mutta jos minä sattumalta sivallan korvanne pois, niin en tiedä antaako korkea hallitus teille uuden".

Tämä vastaus tyydytti noita herroja siihen määrään että molemmat yht'äkkiä peräytyivät. Herra Saituri ei jatkanut taistelua ennenkuin oli mennyt suuren tammisen ruokapöydän taakse. Vasta kun tämä mainio kapine oli heidän välillänsä puhutteli hän jälleen ratsumestaria:

"Te suvaitsette ruveta ritarilliseksi ja esiintyä jalomielisenä. Se on teidän vallassanne. Käskekää te sotamiehiänne suutelemaan neidin kättä, minä en heitä tarvitse. Älkää huoliko asiasta; kyllä minä herra Konyecz'in avulla voin pitää asianomaisia lämpiminä, jotta minun järjestelmäni voiton saa".

Kun herra Konyecz kuuli nimensä mainittavan katsoi hän välttämättömän tarpeelliseksi valaista näitä yleisiä mieli-perusteita tarkasti ilmoittamalla ohjelmansa.

Vaikka herra Konyecz rahan-vartijana ainoastaan oli vältvääpelin arvoinen, oli hän kuitenkin täydellisesti vakuutettu siitä, että hän nykyisen viisaan järjestelmän kautta oli ratsumestarin päällikkö.

"Hohoo! herra Konyecz kyllä ymmärtää kävellä suurissa saappaissa naisten huoneissa ja polttaa pahanhajuista tupakkaa heille makeaksi tuoksuksi, huvitella armollista neitiä puheella, joka on vähän niin ja näin, olla olevinaan juovuksissa ja kauhistuttaa naispalvelijoita, sekä öisin käydä kiroilemassa ja meluamassa lukittujen ovien ulkopuolella. Herra Konyecz on kokenut veitikka senlaisissa toimissa. Herra Konyecz tietää mistä kärpäset tulevat. Ja lopullisesti jos tämä kaikki ei auta, niin hän myöskin tietää missä rahat löytyvät naisten luona kun sanotaan ett'ei niitä ole".

Tämän kaiken lausui herra Konyecz ylpeydestä loistavalla katsannolla, ja puhuen itsestään kolmannessa persoonassa. Puheen kestäessä heilutti Föhnwald ratsuraippaansa ilmassa. Kun puheenvirta lakkasi juoksemasta, pani hän ratsuraipan naisten huoneen kynnyksen eteen.

"Ja minä sanon teille että joka uskaltaa astua minun ratsuraippani yli, sen pääkallon minä murskaksi muserran".

Sitten istui hän tyynesti sen pöydän ääreen, jota äsken huoneesen tullut palvelustyttö rupesi kattamaan herra Saituria ja herra Konyecz'ia varten. Hän voi kattaa ainoastaan toisen puolen pöydästä, sillä herra Föhnwald ei näyttänyt aikovan jättää toista puolta vapaaksi.

Pii'an tulo katkaisi riidan, ja lyhyt rauha syntyi. Mutta niin kuin tämmöisten kyökkipiikain yleensä, niinpä Böschkenkin mieli hehkui näkemään herrat toinen toisensa tukassa. Melusta päättäen, joka kyökkiin saakka oli tunkeunut, hän ymmärsi ett'eivät he juuri olleet leikkiä laskeneet keskenänsä; Böschkellä oli sentähden olevinaan hirveän paljon tekemistä siellä sisällä, hän pyyhki astioita, pani esille veitsiä ja kahveleja, josta herra Saituri, joka mielellään olisi jatkanut riitaa, siitä tuli aivan hermottomaksi.

Hän kuiskasi sill'aikaa kuitenkin jotakin herra Konyecz'in korvaan, ja tämä oli kyllin epäkohtelias vastaamaan ääneensä kuiskutukseen:

"Kuinka, pitääkö minun nyt kohta lähteä matkaan ennenkuin olen saanut mitään lämmintä ruumiiseni?"

Tämä oli juuri sopiva tilaisuus herra Saiturille saada huutaa Böschkelle, joka askarteli joka paikassa:

"Kuules piika, koska ai'ot antaa meille ruokaa?"

Nyt "Aspis" heräsi Böschkessä.

"Mikä piika? Vaikka olenkin piika, niin en ainakaan ole teidän. Luuleeko herra että päivällinen vispataan kokoon yhtä pian kuin rotokolla? Tämä ei ole mikään ravintola eikä täällä ole ruokaluetteloita. Täällä on odottaminen kunnes ruoka valmistuu; kun se on valmis kannan sen pöydälle, ja kun se on syöty, sanon minä: olkoon se terveydeksenne".

Ennenkuin herra Saituri ehti antaa nuhteita nenäkkäälle tytölle, sanoi ratsumestari:

"Sisar! Näillä herroilla on hirveä nälkä, toisen pitää tehdä erinomaisen tärkeä matka. Jos vielä on jotakin jälellä Gulyasch-lihasta, jota söimme päivälliseksi, niin tuo sitä pöydälle; he eivät parempaa toivo".

"Kyllä sitä vielä on jälellä, kohta tuon sitä pöydälle".

Ymmärsikö Böschke leikinteon vai ei, on epätietoista, mutta varma on että hän kohta tarjosi herroille lopun lihasta, jota oli illaksi säästänyt.

Herra Saituri pärisi vihasta ja käveli edes takaisin laattialla, kädet selässä, pyyhki hien otsaltaan eikä katsellutkaan tuota kummallista Gulyasch-lihaa. Herra Konyecz ei pitänyt samaa mieltä, hän ajatteli itsekseen: Saituri on ystäväni, niinpä ministerikin, mutta vatsani on kuitenkin paras ystäväni. Käskyä odottamatta istui hän pöytään, ja herra Saiturin täytyi, estääkseen ystävän syömästä kaikki, noudattaa hänen esimerkkiänsä ja ryhtyä hänkin tuohon ainoaan ruokalajiin. Tämä oli kyllä hyvä itsessään, vaan sekä etu- että jälkiruokaa puuttui, joka oli paha vika.

Pöydässä oli vielä jotakin, jonka vieraat mielellään olisivat suuhunsa syöneet, jos vaan olisivat tietäneet mistä päästä oli aloittaminen, nimittäin ratsumestari. Tämä oli atrian kestäessä istunut pöydän toisessa päässä selkä vieraita kohti.

Herra Saituri tuskin malttoi mieltänsä siksi kun viimeinen lihapala oli vatsassa. — "Ota nyt esille kirjoitustarpeet".

Herra Konyecz otti matkalaukusta tarpeelliset kalut.

"Kirjoita niinkuin minä lausun:"

"Herra översti! Ratsumestari Föhnwald, jonka olette määränneet minun käytettäväkseni — — —"

"Ei!" sanoi Föhnwald. "Teidän pitää kirjoittaa minun lausumiseni mukaan:"

"'Ratsumestari Föhnwald ei tahdo noudattaa määräyksiäni. Minä pyydän että hän siitä vedetään edesvastaukseen!' Piste. Ei sanaakaan sen enempää".

Herra Konyecz ällistyi aivan. Nyt lausuttiin kahdelta haaralta! se ei käy laatuun.

Julius Caesar lausui yht'aikaa kuudelle hengelle, mutta että kaksi ihmistä lausuu yhdelle, sitä ei Caesarkaan kokenut. Herra Konyecz pani sentähden kynän poikkipäin suuhunsa ja katseli milloin toista, milloin toista, mitä tästä tulisi.

"Tahdotteko kirjoittaa mitä olen sanonut?" huusi ratsumestari Föhnwald hänelle, lyöden nyrkkinsä pöytään niin että läkkipullo lensi alas siitä ja herra Konyecz peloissaan ylös tuolilta.

"Kirjoita mitä ratsumestari on sanonut", myönsi herra Saituri. "Loput voitte sanoa suullisesti". Tämän jälkeen raapaisi hän nimensä tuon lyhyisen kirjeen alle, pani sen kuverttiin ja varusti sen sinetillä. Herra Konyecz pani siihen tuon tunnetun päällekirjoituksen ja pisti kirjeen punaseen nahkalaukkuunsa.

Herra Saituri antoi hänelle taskustaan kourallisen matkarahoja. Valtio maksaa kestit.

"Ja nyt, herrani, ehkä asetatte joukkonne taloon kunnes sanansaattaja palajaa".

"Sen teen!"

"No kenties te nyt pääsette tästä ikävästä toimesta, mutta te ette koskaan tule majuriksi, sen voin teille vakuuttaa, herra ratsumestari!"

"Ei tällä tappelu-tantereella!"

Ratsumestari astui nyt alas pöydältä ja käski palvelijansa leikata hänelle ratsuraippaa jostakin pajun-oksasta, sillä hänen piiskansa toimitti nyt toista virkaa. Sitten ratsasti hän ulos arolle ja palasi vasta myöhään illalla.

Kun astui maahan kohtasi hän hetkeksi Bilágoschin. Tämä lausui hänelle ainoastaan tuon ainoan sanan: "kauheata!"

Bilágoschi oli matkapuvussa.

"Herra kapteni", sanoi hän Föhnwald'ille, "teidän jalon käytöksenne johdosta olen tehnyt päätöksen, johon ei mikään olisi voinut minua saattaa. Minä lähden pikimältä kaupunkiin, tunnen nimeksi erään koronkiskojan siellä, joka lainaa rahoja 100 prosenttia vastaan. Hänelle annan minä pantiksi ruumiini ja sieluni ynnä tulevan vuoden sadon. Lainaan rahoja millä ehdoilla hyvänsä, vaikka joudunkin rappiolle joksikuksi ajaksi; mutta maksaa minun pitää. Kunnes palajan jätän vaimoni ja lapseni teidän suojaanne".

"Hyvä! kunniasanani: ei kukaan ole uskaltava heitä vahingoittaa".

Bilágoschi lähti myöhään yöllä,

Föhnwald piti sanansa. Kahden päivän kuluessa oli tuleva rauha. Sotamiesten läsnäolo tuskin huomattiinkaan, heidän käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli siivo ja he olivat avullisna veden kantamisessa kaukaisesta kaivosta. Sotilaat säästivät muonatavavoita, niinhyvin ihmisten kuin elukoidenkin.

Föhnwald ei kohdannut naisia ainoatakaan kertaa, hän vältti heitä.

Herra Saiturikin pysyi siivosti vierashuoneessa eikä häirinnyt ketään hävyttömyyksillään.

Kolmantena päivänä odotti jokainen tuskallisena Bilágoschin palaamista. Tänään hän varmaankin palajaa kaupungista.

Föhnwald ratsasti itse kaksi kertaa päivässä tilusten rajalle katsomaan eikö herra Bilágoschia vielä kuulunut.

Viimeinkin eräänä iltapäivänä kuului vaunujen ratina pihalta. Naiset riensivät ikkunoiden luo, Föhnwald portaille.

Mikä katkera erehdys!

Bilágoschi ei tullutkaan, vaan rahan-vartija. Hänen kanssansa istui vaunuissa kaksi santarmia pajonetit taivasta kohti.

Herra Konyecz oli ylpeästi pistänyt suuren kirjeen rintataskuunsa, ja nousten vaunuista sanoi hän esimiehen käskevällä äänellä santarmeille, että hekin saivat astua alas ja portailla odottaa uusia käskyjä.

Nyt meni hän juhlallisesti, jalkojansa laahaten, eteenpäin. Föhnwald seurasi häntä.

Herra Saiturikin riensi piilopaikastaan. Molemmat heimolais-sielut loistivat niin suloisesti toinen toistansa vastaan.

Herra Konyecz veti esilie tuon suuren kirjeen rintataskustansa ja ojensi sen voittosaaliina herra Saiturille.

Föhnwald nojautui käsivarret ristissä pöydän syrjään ja odotti hyvää uutista.

Herra Saituri avasi kirjeen, katseli sitä ja astui sitten ylpeästi herra Föhnwald'in eteen seisomaan.

"Herra ratsumestari, minä olen valtuutettu lukemaan teille tämän kirjeen."

"Minä kuuntelen".

"Herra översti kirjoittaa minulle:

"Jalosukuinen herra ylikomisarius. Minä valtuutan teitä selittämään ratsumestari Föhnwald'ille, että hänen kaikissa on noudattaminen teidän määräyksiänne. Jos hän ei ole siihen suostuvainen, tulee hänen heti järjestää yksityiset asiansa parhaimman käsityksensä mukaan" j.n.e.

"Olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald. "Kuinka määräyksenne siis kuuluvat?"

"Että te, herra ratsumestari, olette estämättä ryöstöä tässä talossa."

"Sitä olen jo noudattanut. Yksi sananen minulta talon herralle on aikaansaanut enemmän kuin väkivalta. Hän on lähtenyt kaupunkiin lainaamaan rahoja. Hän on pian saapuva kotia maksamaan".

"Sillä hän vaan peijasi teitä! Lähti pakoon ett'ei talossa olisi miestä, johonka voitaisiin puuttua. Luuli tietysti että säälisimme naisia. Mutta siinäpä hän pettyy kun pettyykin. Kyllä me ymmärrämme mitenkä naistenkin kanssa menetellään. Kaksi päivää olemme täällä maanneet toimettomina, ja kolmantena on meillä oikeus ryhtyä toimeen. Me aloitamme naisista".

"Minä olen luvannut, että naiset saavat olla häiritsemättä kunnes hän palajaa".

"Tämä tietää siis: ett'ette noudata käskyäni".

"Aivan niin".

"Siinä tapauksessa kysyn teiltä oletteko ymmärtäneet toisen osan esimiehenne kirjeestä?"

"Sen olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald, ja riisuttuansa miekan vyöltänsä, heitti hän sen pöydälle. "Minua voidaan pakoittaa olemaan tästälähin vetämättä miekkaani, vaan minua ei voida pakoittaa syömään sanaani".

"Hyvä, herra Föhnwald, siitä hetkestä kun te riisutte miekan vyöltänne, ette minusta enää ole olemassa".

Näin sanoen kääntyi hän herra Konyecz'in puoleen ja osoitti ovea naisten huoneesen.

"Tuo ovi on avattava!"

Tämä ovi oli sama, jonka edessä Föhnwald'in ratsuraippa makasi.

Herra Konyecz riensi ovelle, mutta Föhnwald ehti sinne ennen, otti ylös ratsuraippansa ja sanoi:

"Olkoon ett'ei ratsumestari enää ole olemassa; mutta 'herra Föhnwald' on kuitenkin olemassa, ja vaikka tuo miekka olisi la'annut olemasta minun, niin tässä vielä on ratsuraippani, ja mitä ratsumestari Föhnwald lupasi kolme päivää sitten, sen on herra Föhnwald pitävä; hän on musertava sen pääkallon, joka pyrkii astumaan tämän kynnyksen yli".

"Ah! Tämähän on suoraa kapinaa! Santarmit tänne!" ärjäsi herra Saituri vimmoissaan. Hänen huudostaan syöksivät santarmit sisään pajonetit tanassa, ja herra Konyecz veti sapelinsa hänkin ja juoksi pöydän luo, jolla Föhnwald'in miekka makasi, peläten että Föhnwald tarttuisi aseesen tehdäkseen vastarintaa. Vaan Föhnwald seisoi kylmäkiskoisena ja tyynenä oven edessä käsivarret ristissä ja ratsuraippa kainalossa.

"Herra Föhnwald!" huusi nyt herra Saituri hänelle, "menkää kohta pois oven edestä!"

"Koettakaapas vaan liikuttaa minua paikasta!"

"Herra Föhnwald! Minä annan ampua teidät!"

"Tehkää niin!"

Samassa ovi aukesi ja Ilonka juoksi ulos. Hän meni suoraan komisariuksen luo.

"Herrani, väkivaltaa ei tarvita. Me maksamme".

Avonaisen oven kautta nähtiin kuinka rouva Bilágoschi, pää pöytään kallistuneena, itki. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä, mihin hänen tyttärensä nyt ryhtyi.

"No, se on toinen asia", vastasi herra Saituri. "Olkaa niin hyvä ja puhukaa, neitini!"

Herra Saituri katseli epäillen milloin omaa apujoukkoansa, milloin hra Föhnwald'ia ja milloin miekkaa pöydällä. — Tässä on miettimistä. — Ajatteles jos herra Föhnwald yht'äkkiä tarttuu aseesen ja hakkaa mäsäksi kaiken sivililihan?

Ilonka arvasi syyn epäilykseen. Hän otti miekan pöydältä ennenkuin kukaan ehti estää tuota rohkeutta, ja kantoi sen Föhnwald'ille.

"Herrani, tehkää hyvin ja pankaa miekka vyöllenne. Meidän onnettomuutemme kukkuraksi ette te saa panna omaanne. Me tyydytämme komisariuksen, eikä teidän tarvitse kärsiä meidän tähtemme. Minä rukoilen teitä!"

Nyt Föhnwald ei voinut olla katsomatta Ilonkaan, ja kun tuo nuori tyttö hehkuvin poskin ja kirkkaalla tyynellä katsannolla katsahti häneen, tunsi Föhnwald sydämessään että oli tehnyt oikein puolustaessaan ja suojellessaan ventovierasta henkilöä.

"Kiitän teitä, neitini, hyvästä neuvostanne, mutta jos minä otankin miekkani takaisin tänään, niin minut huomenna pannaan toiseen taloon, jossa taas saan riisua sen vyöltäni; sillä minä olen saanut tarpeeksi tästä palveluksesta".

"Herra ratsumestari", sanoi herra Saituri, "tehkää nyt mitä pikku neiti niin kauniisti pyytää. Överstin kirjeessä on vielä lisäys, jossa hän minulle ilmoittaa että, kun tämä ryöstö on lopetettu, niin te ja teidän ratsujoukkonne siirretään seutuun, joka on ryöstöistä vapaa, ja että minä saan uutta raitista väkeä käytettäväkseni".

Föhnwald hengitti helpommin kuullessansa nämät sanat.

"Siinä tapauksessa otan miekkani takaisin. Minä kiitän teitä, neitini".

"Me olemme teille hyvin kiitolliset".

Ilonka kumarsi kohteliaasti upserille ja kääntyi taas komisariuksen puoleen. Herra Saituri viittasi santarmeille poistumaan; sitten antoi hän herra Konyecz'in vetää asiakirjat esille ja levitti ne pöydälle.

"Onko neitillä tarpeelliset rahat käsillä?"

"On", vastasi Ilonka ja veti taskustaan kudotun kukkaron, jonka silkki-lankojen välistä kiilsi äidin säästämät tukatit — muistoja niin monesta onnellisesta päivästä.

"Ehkä jätämme tilinteon siksi kun isänne tulee kotia!"

"Ei hetkenkään viivytystä, herra!"

"Neiti on oikeassa. Hänkin tahtoo mielellään päästä meistä. Se on luonnollista. Mutta tässä laskussa tarvitaan kuitenkin vähän asian-tuntemusta".

"Ei haittaa. Minä olen varoillani".

"No, minulle on yhdentekevä".

Sitten alkoi hän Ilonkalle selittää laskun perusteet — maa- ja henki-verosta, kuinka suuri sotaveron-lisäys siihen tulee rauhan aikana, kuinka korkealle palkka yleisistä töistä nousee, kuinka isännän tulee maksaa veroa palvelijainkin puolesta ja kuinka hän sitten puolestaan saa ottaa sen summan heidän palkoistaan, kuinka pitkästä ajasta korkoa on maksettava, kuinka suuret ryöstökustannukset ovat, jotka tulevat tämän kaiken lisäksi, ja kuinka suuri summa sitten on kokonaisuudessaan. Ilonka ymmärsi tämän kaiken hyvin helposti ja hänen laskunsa olivat herra Saiturin laskujen mukaiset.

Nyt kaasi hän kukkaron sisällyksen pöydälle ja luki tukatit. Sitten laski hän eroituksen metalli- ja paperirahan välillä. Vaihto-palkkiosta oli vähäinen kiista herra Saiturin kanssa ja se määrättiin viimeisten pörssi-sanomien mukaan.

Herra Saituri antoi suoritetusta maksusta tarpeellisen kuitin.

Ratsumestari Föhnwald seisoi ikkunanpieleen nojautuneena ja kummasteli sitä suloutta ja vakavuutta, jolla tämä lapsi toimitti ikävän tehtävänsä.

Kun tämä oli suoritettu, s.o. kun kuitti oli Ilonkan kädessä ja tukatit herra Saiturin kukkarossa, astui herra Konyecz esille. Hän oli nojautunut esimiehensä tuolin selkäpuuhun ja tarkastanut laskuja, ett'ei erehdyksiä tapahtuisi. Nyt hän astui lähemmäksi ja veti esille jotakin, joka tähän asti oli ollut piiloitettuna hänen selkänsä takana. Hymyillen ja kulmiansa kohottaen, ikäänkuin olisi vakuutettu siitä, että hänen leikintekonsa oli hyvin onnistunut, vaikk'ei hän tahtonut ensimmäiseksi nauraa, hän lähestyi.

"Ja sitten pieni sakko, pieni neitini!" sanoi hän ojentaen Ilonkalle jonkinmoisen setelin.

"Mitä tämä on?"

"Olkaa niin hyvä ja katsokaa".

Ja hän tuli nyt asian perille. Nuo tupakkalehdet, joita hänen äitinsä oli pistänyt sohvan päällyksen alle, varjellakseen kangasta koilta, olivat nostaneet isällisen valtion vihaa. Rangaistus oli viisi gulden'ia ja muutamia kreutzeriä.

Tämäkin oli maksettava.

Ilonka käsitti varsin hyvästi, että olisi ollut turha sanoa, ett'ei löytynyt talossa enempää rahoja. Vastaus olisi ollut: "No me odotamme kunnes tulee".

Herra Konyecz seisoi ilkkuen tytön edessä nauttien hänen hämmästystänsä.

Ilonka pisti käden taskuunsa ja otti siitä veitsen.

"Hohoo", ajatteli herra Konyecz, "tämä ei tiedä hyvää".

Vaan veitsellä rupesi Ilonka rikkomaan erästä rannerengasta, jota hän käytti ja johon oli pantu 12 unkarilaista hopearahaa ynnä yksi unkarilaisella päällekirjoituksella varustettu tukati. Tämän kaltaiset rannerenkaat olivat siihen aikaan hyvin tavalliset. Tukatin Ilonka irroitti veitsen avulla ja viskasi sen herra Konyecz'ille. Nyt sekin oli maksettu.

"Totta kai nyt olemme kuitit?"

"Olemme kyllä tätä nykyä!" vastasi herra Saituri ja kumarsi syvään. Nyt hän aikoi ruveta rakastettavaksi. "Katsokaa ihana, armollinen neiti, miksi ette kohta alussa suorittaneet tätä velkaa? Tiesinhän minä että loppu tulisi tämmöinen. Eikö olisi ollut parempi välttää ikävyyksiä? Miksi pakoittaa valtiota ryhtymään tämmöisiin toimiin alamaisia kohtaan?"

"Herra komisarius!" aloitti ratsumestari, "olkaa lyhytpuheinen hyväntahtoisissa opetuksissanne, sillä nyt minä käsken satuloimaan".

Ja hänen oli lopettaminen, sillä Ilonka antoi hänen seisoa siinä ja juoksi ulos kyökkiin ilmoittamaan Böschkelle, ett'ei mitään valmistuksia vieraita varten tarvitsisi tehdä enään.

"No, näettekö, herra ratsumestari, että minä aina olen oikeassa", sanoi herra Saituri. "Ihminen älköön olko herkkätuntoinen. Me puolestamme olemme kaikki koneita, jotka eivät saa tuntea eikä ajatella. Tuota saamme tehdä ainoastaan kun valtiokoneen hallitsijat sitä suvaitsevat ja siihen suuntaan kuin he määräävät".

Föhnwald ei kuullut puoltakaan tästä puheesta, hän riensi ulos hevosensa luo ja käski sotamiehet ratsuille.

Herra Konyecz'ille tuli kiiru, ja komisariukselle samaten, käskeä valjastamaan. Hullua olisi ollut jäädä sotamiesten lähdettyä.

Tyytyväisenä ja hymyilevänä seisoi herra Saituri portailla, niinkuin rakas talon-ystävä ainakin, jota ei mielellään pois päästetä, mutta joka kuitenkin lähtee matkalle unohtamattomilla muistoilla menneistä ihanista päivistä.

9 Luku.

Pajazzo.

Mutta ennenkuin hra Saituri sai oikein valjastetuksi ja kaikki silat reilaan, tuli eräs pieni tapaus vielä lisäksi päivän huvituksiin.

Tiellä syntyi yht'äkkiä aika melske. Työväen juoksentelevat lapset, jotka eivät ensinkään huoli siitä mitä talossa tapahtuu, rupesivat huutamaan kuin mielipuolet:

"Heisaa, tuossa tulee Pajazzo! Eläköön Pajazzo!"

Ja nyt tuli pihalle koko joukkokunta. Sen etupäässä oli rattaat. Rattailla oli ryysykasa ja ryysyissä istui pieni nälkään menehtynyt lapsi, josta ei selville saatu oliko se tyttö vai poika. Rattaiden vieressä kulki vähän isompi lapsi, tamburini kädessä. Molemmat olivat puetut likaisiin trikooteihin ja koristetut hohtavilla punaisilla tilkuilla, ja pörröiset tukat olivat sidotut vanhoilla korunauhoilla. Rattaiden edessä on herra Pajazzo itse, sillä hän niitä vetää. Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva mies, kuljeksiva komediantti, arokapakkojen huvittelija, sen raukan narri, joka käy hänen jälessänsä ja huutaa: "hopsan Pajazzo!" Päässä hänellä on kulkusilla varustettu huippulakki; hänen pukunsa on muuten kokoonpantu tilkuista, joista huomaa että ovat tottuneet tulemaan sateesta pestyiksi ja tuulesta kuivatuiksi. Sekä Pajazzon että hänen lapsensa kasvot ovat paksulta maalatut liidulla ja huonolla punasella värillä. Hänen kulmakarvansa ovat mustatut limröökillä puolenkuun muotoisiksi.

Tuolla takana hyppi pieni tatarilainen hevonen, joka on sidottu rattaisin. Ei se kuitenkaan vedä niitä, sen tekee hänen herransa. Tuo pikku hevonen on itse taiteilija, ja enemmän sääli olisi hevosta kuin sen omistajaa. Sillä jos herra omistaja vahingoittuu, niin hevonen kyllä toimeentulee ilman häntä, mutta jos hevonen vahingoittuu, niin tämä olisi ääretön vahinko sen herralle.

Tämä joukkokunta tuli, kuten sanottiin, ryöstetyn talon pihalle, huvittaakseen talonväkeä hullunkurisilla tempuillaan.

Sopimattomampaan aikaan ei olisi voinut tulla.

"Menkää pois täältä Herran nimessä, ihmisparat. Täällä ei sovi pelata komediaa!" Näillä sanoilla lähetti Böschke ne pois ennenkuin ehtivät aloittaakaan.

Böschke ajatteli itsekseen että herra komisarius tänään oli erittäin hyvällä tuulella ja että nuo köyhät raukat ehkä hänen kunniakseen voisivat panna jotain toimeen. Siltä herralta ehkä saisivat pari kreuzeriä, jotka kaiketi tulisivat hyvin otolliseen aikaan.

Joku kenties saattaa katsoa sitä kummalliseksi oikuksi että annetaan pelata komediaa talossa, josta viimeinenkin ropo on viety. Mutta herra Saituri oli mies saamaan semmoisen oikun.

Vaan pysykäämme totuudessa. Läkkikala ei ole pahansuopa. Hän tarttuu saaliisen ja imee veren siitä kaikin voimin, vaan tätä hän ei tee peritystä vihasta toiseen tai toiseen uhriin, vaan ainoastaan sentähden että hän on senluontoiseksi luotu. Hän vainoo kylpevää impeä yhtä paljon kuin merihämähäkkiä. Krapu tai ihminen, hänestä se on yhdentekevä. Hänellä on vatsalaukku, joka on täytettävä; siinä kaikki muuttuu läkiksi, olkoonpa lämmintä verta tai verettömiä itikoita.

Herra Saituri kallistui yli verandan aidan ja katseli sikarri hampaissa Pajazzon konstitemppuja.

Tämä teki kaikkia niitä ihmeellisiä konsteja, joilla tämmöiset matkustavat taiteilijat ihastuttavat rahvasta ja houkuttelevat itselleen heidän rahojansa. Hän levitti likaista mattoa, jossa hän sekä elävät nukkensa seisoivat päälaella ja väänsivät selkäpiinsä vääräksi käsillä kävelemisellä. Hän kannatti jalan anturoilla lapsensa, jotka seisoivat päälaella tallukset taivasta kohti. Hän söi rohtimia, oksensi tulta ja veti pitkiä nauhoja nenästään ja suustansa ja väänsi kasvojansa kaikin tavoin niin paljon kuin vilkkaat kasvonsa jaksoivat. Sen ohessa puhua määkkyi hän kaiken maailman kielillä ja nauraa hohotti omille sukkeluuksilleen. Herra Saituri katseli näytelmää suurella uteliaisuudella.

Viimeiseksi talutti pajazzo esille tuon pienen hevosen ja näytti kunnioitetulle yleisölle sen taiteilija-ominaisuudet. Pieni hevonen osasi kantaa suussansa kapinetta niinkuin jahtikoira; polkemalla etujaloillaan antoi se vastauksia luvunlasku-kysymyksiin, joita herransa sille teki; käskystä se polvistui ja tanssi galoppia sekä valssia rummun tahdin mukaan, Hevonen osoitti olevansa sangen oppinut.

Kun pajazzo oli tehnyt kaikki konstinsa ja herrojen hymyilevistä naamoista luuli näkevänsä, että hän oli korkeita asianomaisia huvittanut, otti hän päästänsä kulkusilla koristetun lakkinsa ja kävi ympäri saadakseen palkinnon taidostansa.

"Bravo, pajazzo, bravo!" huusi herra Saituri, taputtaen käsiänsä. "Sinä olet aika mestari ja olisit oiva jäsen Renz'in sirkissä. Mutta nyt tulee kai kysymys maksusta. Kuinka suuri on sinun pääsymaksusi?"

"Se on aivan ihmisten aseman mukaan. Talonpojat antavat kreuzerin ja herrat antavat herruutensa mukaan yhden sechserin tai yhden guldenin".

"Oh, etpä olekkaan vaativa. Tavalliset ihmiset maksavat niin paljon kuin voivat, herrat mitä tahtovat. Kaikkiansa saat luultavasti noin yhden guldenin päivässä?"

Narri mitään vaaraa aavistamatta luuli että tuo leikkisä mies oli talon isäntä, joka tiedusteli kuinka paljon hänen pitäisi ottaa omasta taskustansa, palkitakseen taiteilijaa.

"Hyvä herra, saanhan välistä kaksikin päivässä ylhäisiltä herroilta".

"Otaksukaamme ainoastaan yhden guldenin", sanoi herra Saituri, "ja otaksukaamme että on 65 päivää vuodessa, jolloin ei mitään ansaitse, niin sinulle jääpi vuotuista tuloa 300 guldenia. Niin paljon sinä ansaitset, pajazzo, eikö niin?"

Tuo köyhä raukka kiiruhti myöntämään.

"Ja kuinka suuren veron sinä tästä maksat, pajazzo?"

Komediantti luuli tavanneensa oikein hupaisen herran.

"Sangen paljon, herrani", vastasi hän leikillisesti. "Joka vuosi kuluu minulta yksi bulbani-takki, ryysyt viepi ryysy-kauppias ja siitä hän voi tehdä vaikka 100 guldenin pankki-setelin".

Herra Saituri nauroi tälle vastaukselle.

"Hyvin vastattu, pajazzo, mutta tällä hetkellä olet kuitenkin rästiluettelossa. 300 guldenin vuositulosta tulee sinun maksaa III:nnen tabellin mukaan vuosittain 21 guldenin vero. Se on velvollisuutesi". Hän kääntyi herra Konyecz'in puoleen.

"Kirjoita nyt tälle herralle kuitti 21 guldenin verosta III:nnen tabellin mukaan".

Herra Konyecz ryhtyi todenteolla toimeen. Mutta komediantti väänsi surkeasti apinankasvojansa ynnä nokisia kulmiansa.

"Semmoisella rahalla ei Hans Katzenbuckel koskaan ole tullut maksetuksi".

Herra Saituri lausui Konyecz'ille: "Veron-alaisen nimi on Hans Katzenbuckel".

Pajazzo rupesi nyt tarkastamaan katselijoita ja hänen talonpoikainen järkensä ilmoitti hänelle, että hän oli joutunut hyvin huonoon paikkaan. Täällä on ryöstö tapahtumaisillaan ja nämä vieraat ovat sen toimeenpanijat. Ei ole leikkiä tämä.

Liikuttamatta toista suupieltänsä sanoi pajazzo muutamia sanoja lapsilleen. Nämä yht'äkkiä kiertämään mattoa kokoon ja täyttä laukkaa juoksemaan hevosineen päivineen porttia kohti. Mutta herra Saituri ajoi ne santarmilla takaisin.

"Kas niin, Hans Katzenbuckel, sinä tahdot pötkiä tiehesi keskellä keskustelua; se oli huono leikki sinun puoleltasi. Tahdoit jättää minun tänne seisomaan kuitti kourassa, vaikka olen niin kauan sinua etsinyt sen kanssa. Täällä se on. Ota se pois ja maksa 21 guldenia".

Pajazzo luuli nyt todellakin, että hänestä laskettiin leikkiä. Ei hän koskaan suurilla markkinoillakaan ollut nähnyt 21 guldenia yht'aikaa. Yhtä monta groschenia oli usein hänen suurin aarteensa.

"Jos te maksatte 22 guldenia näytelmästä, niin voimme kuitata", sanoi pajazzo leikillisesti.

"Herra taiteilija", sanoi herra Saituri, "minulla ei ole aikaa laskea leikkiä. Tämä on totta eikä leikkiä. Maksamaton veronne tältä vuodelta tekee 21 guldenia, ja teidän velvollisuutenne on maksaa se".

"Mutta minulla ei ole ropoakaan".

"Siinä tapauksessa teidän pitää pantiksi antaa irtain omaisuutenne taikka joku muu ulos-ottoon sopiva esine".

Pajazzo nauroi:

"Ho, hoo, vai ulos-ottoon sopiva esine! Tahdotteko valita toisen lapsista takavarikkoon otettavaksi?"

"Ei ole kysymys lapsista. Onhan sinulla muutakin. Hevonen tuossa!"

Pajazzo ällistyi. Että hevonenkin oli lukuun otettava, sitä hän ei odottanut.

"Mutta, hyvä herra, tuo hevonen ei ole samanlainen kuin muut hevoset. Se on minulle yhtä tarpeellinen kuin kirves salvomiehelle, naskali suutarille ja sakset räätälille. Sitä ei voi minulta ryöstää velasta. Hevonen on minulle niin tuiki tarpeellinen kuin käsi tai jalka".

"Lörpötyksiä!" sanoi läkkikala käskevällä äänellä. "Sinä ja kakarat kyllä voitte komediaa pelata ilman hevosta, voitte rumpua lyödä, purra poikki kengän saumaa ja tanssittaa nenällänne oljen korsia. Joko sinä paikalla kauniisti maksat mitä olet velkaa valtiolle, taikka minä otan hevosesi".

Hans Katzenbuckel ei tahtonut uskoa noita uskottavia tietoja, joita herra Saiturin kieli lausui. Epätoivoissaan kääntyi hän sentähden santarmin puoleen, joka piti hänen hevostansa suitsista ja puhutteli häntä tschechiläisellä murteella, tiedustaakseen oliko tämä leikkiä vaiko kamala totuus.

Rehellinen santarmi tietysti ei voinut muuta vastata kuin että asia ei ollut naurettava, ja että se, joka oli joutunut herra Saiturin kynsiin, ei minkään almanakassa olevan pyhimyksen avulla irti pääse. — Tämän selityksen johdosta pajazzo viimein hyrskähti itkuun; hän heitti pois lakkinsa kulkusineen päivineen, juoksi ylös verandalle, polvistui herra Saiturin eteen ja alkoi rukoilla ja vaikeroida.

"Herra! jalo herra, olkaa armollinen! Minulla ei ole rahoja eikä keinoa ansaita niitä edes sen verran, että saisin lapsilleni leipää. On monta viikkoa siitä kuin viimein keittoruokaa söimme. Olkaa meille armollinen. Lapset, tulkaa tekin rukoilemaan hänen armoansa, hänen ylhäisyyttänsä, hänen eksellensiänsä!"

Herra Konyecz oli pakahtua nauruun, katsellessansa tätä näytelmää. Hän olikin naurettava. Valkoiseksi ja punaiseksi maalattu pajazzo, joka ulvoi ääneensä, ja kaksi pientä pajazzoa, jotka takertuivat ankaran herran käsihin ja jalkoihin sill'aikaa kuin sama ankara herra jaloin ja käsin ponnisti päästäksensä irti näistä syleilyksistä, joka oli sangen vaikea, sillä pienillä pajazzoilla oli väkevät käsivarret. Toinen huutaa herjaussanoja, toiset rukoilevat ja valittavat. Herra Konyecz'in olisi todellakin pitänyt suorittaa pääsymaksu, sillä hänellä oli erittäin hauska, ja hän maksoikin miekan lappeella, kun herransa käskystä ajoi pois nuo hävyttömät roistot.

"Hävytön komediantti-joukko", huutaa puhalsi herra Saituri raivoissaan, "kylläpä minä teille veron anteeksiannan! Nämä maankiertäjät ansaitsevat rahoja joka paikassa, vaan eivät maksa veroa. Toinen köyhä raukka saa syödä kynsiänsä, voidaksensa täyttää velvollisuutensa valtiota kohtaan. Nämä vaan kiertävät maata syöden ja juoden, mutta kun vero-seteli tulee, niin silloin — joukko pakoon. Kyllä minulla on ennenkin ollut tekemistä tuommoisten petturien kanssa. Ett'eivät minua unohda, sen tiedän. Kahdentoista pitkän vuoden kuluessa eivät he olleet veroa maksaneet. Luuletteko, että semmoiset, jotka eivät veroa maksa, saavat kuljeskella ympäri maata? Minusta on sangen hupaista pyytää tuommoisia lintuja, sillä niissä on oiva kepponen pettää valtiota. Maksa pois vaan mitä olet velkaa tahi saat olla hevosta vailla!"

Pajazzo oli jo heittänyt sikseen armon rukoilemisen läkkikalalta. Hän riisui nöyrästi huippulakkinsa ja rupesi kerjäämään.

Olihan talossa niin monta, jotka taisivat auttaa.

Ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli ratsumestari.

"Hyvä ystävä", sanoi Föhnwald, "ei täällä maksa vaivaa kerjätä. Taaton viimeinen ropo on jo mennyt tuon herran taskuihin; täällä eivät siis voi sinulle mitään antaa. Mitä minuun tulee, en olisi antanut sinun ryömiä maassa näin kauan, jos minulla olisi rahoja ollut: mutta minun viimeinen groschen on jo lopussa, eikä sotilailla ole ainoatakaan eksynyttä äyriä. Jos tapaat niitä, jotka ovat vielä pahemmassa pulassa kuin sinä, niin kysy niiltä, miksi sotilaat, jotka olivat heidän taloonsa majoitetut, ovat ilman rahoja. Älä voitele itseäsi maalilla ja kyynelillä, vaan sano hyvästi hevosellesi ja ryhdy kupperi-keikkoihin. Niin saavat kaikki muutkin tehdä".

Herra Saiturin oli kunnian-asia pysyä päätöksessään. Hänen vaununsa ajoivat esille, hän antoi santarmille käskyn sitoa pajazzon hevosen vaunuhevosten rinnalle.

Ylhäisille herroille oli naurettava näky, kun, kuultuansa käskyn, pajazzo halaili hevostansa, suuteli sen kuonoa ja hyväili sitä tuhannella tavalla.

"Rakas hevoseni, hyvä, armas ystäväni, ainoa leipätoverini, — jonka kanssa olen jakanut jok'ainoan palasen, jota olet auttanut minua ansaitsemaan. Vaimoparkani on sinua kasvattanut ja sinä kannat hänen nimeänsä. Nyt menet sinä pois, niinkuin hän, sinä kuolet niinkuin hän. Oi rakas, rakas hevoseni, kuka nyt on ansaitseva lapsilleni leipää?"

Hetkeksi juolahti hänen mieleensä ampua santarmin hänen omalla kivärillään, hypähtää hevosen selkään ja lähteä täyttä laukkaa ulos avaraan maailmaan, mutta sen ajatuksen heitti hän pian; "mihinkä sinä ihmis-parka pääsisit kurjalla hevoskaakillasi niin monesta ratsumiehestä pakoon!"

Ja sitten hevonen todellakin sidottiin herra Saiturin vaunuhevosten rinnalle. Tämä herra oli nyt lopettanut tehtävänsä täällä ja kiirehti ehtiäkseen vielä samana päivänä toiseen paikkaan. Hänen täytyi tehtävänsä toimittaa, yksityistä huvitusta varten hän ei saanut kauan jäädä samaan paikkaan.

Pajazzo äänetönnä koroitti ristiin pannut kätensä herra Saiturille vielä kerran, armeliaisuutta anoen, kun armollinen herra astui vaunuihin.

"Laittakaa tuo ihminen pois!" käski läkkikala alamaisiansa.

Herra Konyecz hyppäsi ajurin istuimelle ja molemmat santarmit talonpojan rattaille. Herra Saituri sanoi kohteliaasti jäähyväiset ratsumestarille, lausuen: "iloiseen näkemään saakka, herra ratsumestari!" Föhnwald mutisi jotakin hampaittensa välissä, jota voipi selittää sanoiksi: "en pidä väliä siitä!" Ja molemmat vaunut pyörivät pois.

Pajazzo juoksi heidän jälessään ja katseli sieltä kauan eteneviä vaunuja. Hänellä oli vielä kipinä toivoa siitä, että tämä lopultakin olisi leikkiä, että tuo korkea herra ainoastaan oli tehnyt kuria hänelle ja aikoi päästää hevosen irti kun oli ajanut kappaleen matkaa. Mutta nähtyään, että he todellakin lähtivät pois ja ett'ei hevonen palannut, astui hän horjuen takaisin pihalle.

Ratsumestari ja hänen väkensä olivat hevosten selässä.

"Herrani!" kysyi pajazzo, "onko se totta että hevoseni on poisviety?"

"Se on toden totta".

"Mitä aikovat tehdä sen kanssa?"

"Myydä sen torilla".

Miehen silmät kävivät verisiksi kun hän sanoi:

"Mitä se nyt hyödyttää että minä ja lapseni elämme? Minä tapan ne ensin ja sitten itseni".

Näin sanoen veti hän taskustaan linkkuveitsen, viritti sen ja syöksi epätoivoissaan ja raivoissaan lastensa päälle.

Lapsiparat juoksivat hädissään pakoon ja hakivat suojaa hevosten alla, minne isä heitä takaa ajoi veitsi kädessä; sotamiehet koettivat pidättää häntä, vaan hän kiertyi irti heidän käsistään ja juoksi lasten jälkeen, jotka viimein pääsivät kyökkiin, minkä ovi oli auki, ja pajazzo seisoi yht'äkkiä neiti Ilonkan edessä.

"Seis!" huusi hän käskien. "Mitä te tahdotte?"

"Tappaa ja tulla tapetuksi; tappaa sekä itseni että lapseni. Siitä ei kukaan minua estäne".

"Rauhoittukaa!" sanoi nuori tyttö ja otti veitsen hänen kädestänsä, niinkuin hänellä olisi ollut tekemistä vallattoman lapsen kanssa. "Mitä ai'otte tehdä veitsellä?"

Pajazzo rupesi itkemään eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Tule minun kanssani!" sanoi Ilonka. "Minä annan teille toisen hevosen sen sijaan, joka teiltä ryöstettiin. Ei teidän vielä tarvitse epätoivoon joutua".

Hän otti pajazzon kädestä kiinni ja vei hänet mukaansa talliin.

"Tschillah, tänne!" huusi tyttö tallin ovesta.

Tätä huutoa totellen tuli hänen pieni ponynsa esille. Se oli viehättävä pieni isabella-kiplo, harja ja häntä lumen valkoinen. Ovella kumarsi hevonen hallitsijalleen ja sysäsi kaulansa hänen olkapäätänsä vasten.

"Katsokaa, tämä on yhtä viisas ja kaunis ratsu kuin teidän oli. Ette usko kuinka paljon minä tästä pidän. Se noudattaa käskyjäni ja oppii vaikka mitä. Ottakaa se korvaukseksi siitä, minkä olette kadottaneet, älkääkä vahingoittako lapsianne ja älkää joutuko epätoivoon. Menkää Jumalan nimessä!"

Ilonka jätti hevosen suitset pajazzon käteen. Tämä laskeutui polvilleen hänen eteensä.

"Neiti! Minä en tiedä mitä sanoa. Kuuleeko taivas minuakin? Onko köyhän saatanankin siunauksilla jotain arvoa? Te pelastitte minut helvetistä. Olin menossa suorinta tietä sinne. Olin epätoivossa, olin kuollut; te olette minut henkiin herättänyt, olette tehnyt minut ihmiseksi. Olen köyhä saatana, Katzenbuckel on nimeni; mutta en ole sitäkään isältäni perinyt, vaan olen saanut sen pilkkanimeksi. Olen narri ja pajazzo, matonen, jota jalkojen alla poljetaan. Kuinka minä koskaan elämässäni voisin teille palkita tämän hyvän työn? Mutta jos taivaassa on Jumala, niin tämä kurja pajazzo kuitenkin on kerran teitä palkitseva! Neiti, sallikaa minun suudella kauniita käsiänne!"

Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa, pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.

"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista kyrassieria ratsastivat pois.

Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin. Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu peittyi hämärään.

10 Luku.

Tappolyönti — vaan ei viimeinen.

Myöhään illalla Bilágoschi palasi. Että hänen matkansa oli ollut turha, sen näkivät vaimo ja tytär, jotka riensivät häntä vastaan-ottamaan, hänen kasvoistansa.

Tuskin olivat häneltä matkavaipan riisuneet, kun hän ilmoitti huonot uutiset.

"Olen tehnyt turhia ponnistuksia. Kaupungissa ei ole enää rahoja saatavissa korkeintakaan korkoa vastaan. Kuuluisimmat koronkiskojat eivät enää ryhdy raha-asioihin ihmisten kanssa, joilla ei ole omaisuutta enempi kutu meillä, he kun ovat tilaisuudessa lainaamaan rahojansa sadankertaista korkoa vastaan rikkahimmille tilanomistajille. Niitäkin ahdistetaan veroista".

Sitten katsahti hän ympärillensä ja kysyi kummastellen: "mutta minne meidän vieraamme ovat joutuneet?"

Naiset katselivat toisiansa kysyvin silmin, epäillen kummanko heistä piti ilmoittaa tuo masentava uutinen.

Ilonka ryhtyi nyt tähänkin, jotta, jos isä pahastuisi, hänen vihansa ei kohtaisi äitiä.

"He ovat jo poissa. Tänään iltapäivällä eivät tahtoneet enää odottaa, vaan aikoivat väkivallalla tulla äitin huoneesen. Ratsumestari meitä suojeli ja he käänsivät sitten aseensa häntä vastaan. Minä en tahtonut että meidän tähtemme toinen joutuisi onnettomuuteen, vaan annoin heille ne rahat, jotka olivat vuokramaksoksi säästetyt, ja maksoin kaikkityyni".

Kuultuansa tämän Bilágoschi ei pikastunut eikä moittinut ketään, hän vaipui vaan eräälle tuolille ja laski kädet polvilleen. Pää vaipui alas rinnalle ja kolkko äänettömyys syntyi.

Tämä äänettömyys oli kauhistuttavan kamala. Naiset eivät uskaltaneet liikahtaa paikastaan. Oli oikein huojentavaa kun joku ulkoa avasi oven ja katkaisi tämän äänettömyyden.

Palvelusväki tuli huoneesen, ajuri, isäntä-renki, renkipoika ja paimen. Heidän kasvonsa ilmoittivat tavatonta alakuloisuutta. He astuivat hiljaa sisään, eivätkä koroillansa kopisseet, jättäen tilaa sille, jonka olivat valinneet puheenjohtajaksi. Paimen astui esille.

"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin ajattelen".

Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.

"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen. Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa, yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra! Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita, niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"

Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.

Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä, joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut, ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär olisi ottanut häntä syliinsä.

"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.

Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:

Ta-ta-ta, te-te-te.

Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.

Ja tuo tuijottava katse!

Hän on saanut halvauksen tai käynyt mielipuoleksi?

Kenpä tietää mitä hänen sydämmessänsä tapahtuu?

(Ensimmäisen osan loppu.)