TOINEN OSA (continued 3)

"Näissä on yksi vika".

"Mikä vika se on? Sitä en ymmärrä".

"Niissä on se vika, että ne kuusi tuntia ovat olleet merenpohjassa. Kauppias ei muuten olisi niitä myynyt helpompaan kuin kuuteen guldeniin, mutta hänen aluksensa sattui paaluun, siihen tuli reikä, se upposi ja vehnät kastuivat, mutta kaikeksi onneksi ranta oli likellä, vehnät saatiin maalle ja kuivattiin. Kauppiaan oli ne myyminen mihin hintaan hyvänsä ja hän syleili minua kun lupasin ottaa kaikki puolestakolmatta guldenista. Ei kukaan muu enää voi käyttää tätä tavaraa, sillä ylihuomenna se varmaankin itää. Me voimme jakaa sitä jo tänään. Tosin kyllä on pyhäpäivä, vaan saahan köyhiä auttaa pyhänäkin. Jos jyvät kohta jauhetaan, saavat kyllä vähän liisterintapaisia jauhoja, mutta kansa sitä syöpi eikä siitä kuole. Jos huomaavat huomenna mikä vehniä vaivaa, raivostuvat, mutta tänään ilosta varmaankin ryömivät ulos nahoistansa, kun saavat niitä nähdä. Joka jyvä on lasin näköinen".

"Te olette taitava mies".

Herra Lemming kiitti asiamiestänsä, maksoi hänelle hänen saatavansa ja käski hänen olla läsnä jyvien jakamisessa.

Vaunut seisoivat jo keskellä toria. Paikkakunnan virkamiehistö oli saanut tiedon jaosta. Kun kansa tuli kirkosta, ilmoitettiin rummuttamalla, että jyviä oli tullut ja että jokainen ilmoittakoon paljonko tahtoo. Päivällisaikana olikin kaikki jaettu. Jokainen vei kotiinsa mitä oli lainaksi saanut, toinen rattailla, toinen selässään.

Mutta taivas suojeli tuota kurjaa kansaa niistä taudeista, joita tuo epäterveellinen ruoka olisi synnyttänyt. Sillä kun nuo raukat kotia saapuivat, seisoi jokaisen ovella kolme neljä, mustilla pääkopsilla varustettua sotamiestä, joita korkeat asianomaiset olivat sinne lähettäneet veronryöstöä toimittamaan. Nyt ei kukaan voinut sanoa, ett'ei hänellä ollut millä maksaa, kun juuri tuli kotia lainatuilla jyvillä. Tuo hyvä kansa meni nyt verokomisariuksen luo, jota meidän jo on onni tuntea hyvästä maineestansa — herra Saiturin luo. Lukemiseen harjaantuneimmat heistä näyttivät hänelle hallituksen lehdistä maaherran säädöksen, joka kielsi veronryöstöä hätääntyneissä paikkakunnissa. Se on luettavana vielä tänäänkin. Opettavainen asiakirja tuon mainion hallituksen ajalta. Semmoinen ryöstö oli nimenomaan kiellettävä!

"Mitä se minuun koskee", mörisi herra Saituri. "Minun esivaltani ei ole maaherran-virasto Osen'issa, vaan raha-asiain ministeriö Wien'issä".

"Mutta, hyvä herra, juuri tällä hetkellä hallitus on jakanut meille jyvät, me olemme juuri allekirjoittaneet velkakirjan ja sitouneet maksamaan ne takaisin; voiko hallitus siis samassa hetkessä meiltä ottaa mitä on meille antanut?"

"Tietysti".

Älkäämme pitemmältä katselko tätä kohtausta, siinä kyllä, että se on todenmukainen. Herra Saituri taas kokosi jaetut jyvät ja vei ne samoilla vaunuilla, millä oli tuotukin, lähimpään kaupunkiin. Siellä hän jätti ne sotaväen muonakomisariukselle, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Konyecz; hän oli nimittäin saanut sen viran palkinnoksi monista palveluksistaan. Nämä kunnian miehet tekivät keskenänsä hyvän kaupan. Ryöstö-jyvät ovat halpaa tavaraa ja sitä paitsi niissä on pieni vika. Mutta ne ovat tarpeeksi hyviä sotamiehille.

* * * * *

Eräänä päivänä astui ratsumestari Föhnwald'in huoneesen lippujunkkari näin sanoen:

"Herra ratsumestari, pyydän nöyrimmästi teitä sanomaan minulle mitä tämä tässä kädessäni on".

Tuo esine oli todellakin nimetön. Kun sitä nosti, olisi sitä painosta päättäen luullut juustoksi; kun sitä katseli, olisi väristä luullut sitä turpeeksi tahi öljykakuksi; kun sitä sormella koetti, olisi voinut vannoa että se oli halennaista katu-asfalttia; haistellessa se muistutti ätikassa liotetusta sienestä; kun sitä taittoi, näytti se olevan jotakin uudenlaista, miljonista silkkilangoista kiedottua ainetta, mutta joka rohkeni purra tuohon esineeseen, hän sai tietää, että se oli olevinaan — leipää.

Semmoisella leivällä istutetaan isänmaan-rakkautta hänen majestetinsa kaikkein uljaimpaan armeijaan.

Ratsumestari Föhnwald, joka alaupserinsa läsnä ollessa tahtoi osottaa personallista rohkeutta ja samalla näyttää että hän oli valmis jakamaan kaikki hankaluudet miestensä kanssa, puri tuohon nimettömään esineesen, maisteli sitä ja nielasikin siitä kappaleen; sitten hän sanoi:

"Lippu-junkkari, ota neljä miestä, ladatut karbinit mukana, ja tilatkaa vaunut. Minä mielin vangita ne roistot, jotka ovat toimittaneet meille tätä leipää, kutka ja kuinka monta lieneekään, ja viedä ne raudoissa Osen'iin. Sen vannon kunniani kautta".

Kun Föhnwald teki tämän valan, ei hän vielä tietänyt, kutka asianomaiset olivat. Jos sen olisi tietänyt, hän varmaan olisi vannonut saman valan kahdesti.

Viiden minutin kuluttua seisoi lippujunkkari neljän miehen ja vaunujen kanssa oven edustalla.

Ensimmäiseksi Föhnwald haki ratsujoukon leipuria. Suuri osa muona-leivistä oli vielä makasinissa; niitä oli pantu päälletysten ja alimmista vuosi jotakin lientä. Tukehduttava haju tuli vastaan kun niitä lähestyi.

"Menkää piiskurin luo, sotaoikeus on määräävä rangaistuksenne".

"Minä tiedän sen, herra ratsumestari", vastasi leipuri, "leipä ei ole onnistunut, sen myönnän itse; mutta enhän minä muuta voinut kuin leipoa niistä jauhoista, jotka mylläri tänne lähetti".

"Teidän oli vika kun näitte että jauhot olivat huonoja, ettekä kohta sitä ilmoittaneet. Te voitte puolustaa itseänne oikeuden edessä".

Leipuri jätettiin piiskurin haltuun ja kaikki menivät myllärin luo.

Paitsi leivottua corpus delicti'a otti Föhnwald pussillisen jauhoja mukaansa.

"Mitä suvaitsette, herra?" kysyi mylläri tavattomalta vieraalta.

"Minä suvaitsen vangita teidät, koska olette valinneet tämmöisiä jauhoja sotamiehilleni".

"Minä en voi jauhattaa muita vehniä kuin mitä minulle annetaan. Teidän muonakomisariuksenne on lähettänyt minulle huonoja itämäisillään olevia vehniä. Jokainen jyvä on pilauntunutta tavaraa jostakin haaksirikkoon joutuneesta laivasta".

"Saatatte olla oikeassa muonakomisariuksen suhteen; mutta minä vangitsen teidät yhtäkaikki. Istukaa vaunuhun".

"Menen, herrani. Minua on jo soimattu aivan toisistakin asioista ja olen saanut kärsiä paljoa kummallisemmistakin asioista; mutta kun niihin väsytään, pääsen minä kohta vapaaksi jälleen".

Tähän asti Föhnwald'illa oli ollut tekemistä ainoastaan alhaisten rikoksellisten kanssa. Nämät ovat pieniä kärpäsiä, jotka ovat tarttuneet hämähäkkien verkkoihin; mutta nyt tulevat mehiläiset ja ampiaiset, jotka lentävät ristin rastin lakien hämähäkki-verkkojen läpi.

Oli jo ilta kun Föhnwald myllyltä saapui muonakomisariuksen asunnolle. Kysyessään herra Konyecz'ia vastattiin että hän juuri oli mennyt ulos illalliselle.

Föhnwald lähetti häntä hakemaan, käskien hänen tulemaan kotia.

Herra Konyecz tahtoi näyttää, mikä suuri herra hän jo oli, ja antoi ratsumestarin odottaa. Hän ei voinut aavistaakaan, mikä raju-ilma oli tulossa hänelle.

Puolen tunnin perästä hän viimeinkin tuli. Hän käveli viheltäen iloista nuottia, lakki korvalla, hän oli juonut väkevää viiniä ravintolassa.

"Te olette kauan antaneet odottaa itseänne", moitti ratsumestari.

Herra Konyecz vastasi ainoastaan ilkeällä hymyllä ja tahtoi mennä erääsen huoneesen ratsumestarin kanssa.

"Sinne emme mene. Minä tahdon käydä makasinissa. Tehkää hyvin ja avatkaa ovi".

Herra Konyecz säpsähti.

"Mitä sieltä tahdotte?"

"Tahdon nähdä vehnät, joista tämä leipä on leivottu".

Ja näin sanoen piti hän Konyecz'in nenän alla patruni-laukusta otettua leipäpalasta.

Nähdessään sen muuttui herra Konyecz'in naama ainakin neljä kertaa, milloin hän irvisteli, milloin vaaleni, viimein luuli hän pääsevänsä pulasta aika hävyttömyydellä: "eikö tämä leipä ole hyvää? Mikä sitä vaivaa? Se on vielä aivan uutta, siis äsken leivottua ja parasta vehnää, kunniani kautta! Jos sotamiehet sodassa aina saisivat semmoista leipää, ei olisi hätää! Todellakin, leipä on oivallista, herra ratsumestari!"

Föhnwald liikutti leipäpalasta, joka oli hänen kädessään, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli heittää sillä kiittäjää vasten naamaa. Konyecz siirtyikin hiukan taaksepäin, vaan Föhnwald tyytyi siihen, että katkaisi kiitos-virren, sanoen: "Tämä leipä on liian huonoa koirillekin. Tahdon nähdä vehnät, joista se on leivottu. Missä on makasinin avain?"

Ainoastaan hävytön vastustaminen taisi nyt enään, jos mikään, pelastaa herra Konyecz'in: "Sitä en ole velvollinen antamaan teille", hän huusi nousten varpailleen; "jos teillä on jotakin minua vastaan, niin valittakaa minusta muona-ylitarkastusvirastossa. Te ette ole esimieheni ettekä tarkastajani. Teidän tulee komentaa sotamiehiänne, vaan ei minua".

Ja Föhnwald komensikin sotamiehiänsä.

"Lyökää tuo ihminen kuoliaaksi ja ottakaa häneltä avaimet".

Käskyä toteltiin paikalla. Konyecz viinipäissään joutui raivoon ja teki vastarintaa. Se tuotti hänelle sen edun, että häntä laahattiin ja sidottiin.

Näin väkivallalla otetulla avaimella avasi Föhnwald makasinin oven. Kauhistuen kääntyi hän takaisin. Hän toi kourallisen vehniä, joita oli ottanut yhdestä säkistä, ja piti sitä komisariuksen silmien edessä.

"Millä lailla puolustatte te tätä?"

Hän sai vastaukseksi törkeän kirouksen.

"Menettelisitte viisaammin jos rukoilisitte ettekä kiroilisi; sillä huomenna teidät hirtetään".

"Niin", huusi vangittu raivoissaan, "pienet varkaat hirtetään, sitä olen kauan tietänyt, ja suurten annetaan mennä. Köyhää saatanaa kuin minua te uskallatte vangita, vaan korkeammalle ette uskalla mennä. Vehnät on minulle lähetetty, ylikomisarius on itse jättänyt ne minulle semmoisina kuin hän ne sai veronryöstössä, mitä minä siihen voin, että talonpoika-lurjukset ovat niitä kastelleet, tehdäksensä meille tepposen."

"Olkaa huoleti aivan, minä kyllä pidän huolta siitä, että kaikki rikoskumppaninne saavat teitä sidottuina seurata."

"Sepä on mainiota! Suvaitkaa vaan etsiä vähän korkeammalta. Tuolla on herra Saituri, saa nähdä kuinka tulette hänen kanssansa toimeen. Sitominen ei tule kysymykseen, vai kuinka?"

Konyecz arveli viisaaksi sysätä eteensä herra Saituria; tämän personaa piti hän pyhänä; hänen sanansa painavat Wien'issä enemmän kuin sadan ratsumestarin; onhan hän jo ennenkin heittänyt herra Föhnwaldin pois satulasta? Kyllä kai hän nytkin toimeen tulee Föhnwald'in suhteen jos tämä rupee telmimään hänen kanssansa.

Föhnwald ei vastannut enää, hän käski täyttämään vehnillä erään pääkopsan ja jätti sen lippujunkkarille; makasinin hän sulki uudestaan, pani siihen kolme sinettiä ja asetti ulkopuolelle vahdin.

"Missä herra Saituri nyt asuu?"

"Tietysti yksityisessä talossa kuin ainakin. Hän on rikastuttanut sanakirjaamme uudella sanalla: 'pakko-vieraanvaraisuus'".

Tuo hyvä herra makasi jo pehmosella höyhen-vuoteellaan kuu Föhnwald myöhään yöllä meni hänen luoksensa. Hän ei voinut ymmärtää mitä Föhnwald häneltä tahtoi niin myöhään. Eikö hän voinut odottaa huomiseksi?

Mutta herra Föhnwald vaati niin kiivaasti saadakseen häntä puhutella, että herra Saiturin viimein täytyi mukaantua jättämään polsterit.

"No, mikä teitä riivaa, herra ratsumestari, eikö teidän ole tapana nukkua tähän aikaan? Minä puolestani olen uninen".

"Minä olen pian parantava teidät unesta. Olen tullut teitä vangitsemaan".

Herra Saituri kummasteli suuresti tätä puhetta ja pudisteli päätänsä.

"Tulette varmaankin hyvistä iltapidoista, herra ratsumestari, vai kuinka?"

"Hyviksi en voi niitä kiittää", vastasi Föhnwald huolimattomasti, "sillä illalliseksi en ole syönyt muuta kuin palasen tätä leipää, jota on sotamiehilleni leivottu. Se on kuolettavaa myrkkyä; minä vangitsin leipurin, hän neuvoi minut myllärin luo. Tässä laatikossa on jauhoja näytteeksi, mylläri syytti muonakomisariusta, joka oli lähettänyt jyvät hänelle, ja sai siis seurata myöskin; toisessa laatikossa on vehniä, joita on muonamakasiniin lähetetty. Komisarius sanoi saaneensa vehnät teiltä. Onko tämä tosi vai eikö?"

Herra Saituri suuttui silmittömästi.

"Mitä kaikki nämä tuhmuudet, joita te lörpöttelette, minua koskevat? Minäpä siitä viisi välitän mitä teidän sotamiehenne syövät ja ovat syömättä. Ja kuinka te uskallatte vaatia minulta tilintekoa, oli mistä hyvänsä? Ken on antanut teille oikeutta siihen, kysyn minä?"

Herra Saituri seisoi uhkaavana Föhnwald'in edessä ja polki jalkaansa laattiaan, jotta kaikui. Mutta Föhnwald otti tyynesti esiin käskyn päälliköiltä.

"Tässä, herrani, on minulla kädessäni käsky, joka valtuuttaa minua, ratsumestari Föhnwald'ia, vangitsemaan ja oikeuden käsiin jättämään kaikki ryövärit, varkaat, piilottajat y.m., jotka saan kiinni komitatissa, huolimatta personasta, onko herra vai talonpoika, ryysyihinkö vai sametti-takkiin puettu, arollako vai linnassa asuva. Missä hyvänsä minä senlaisen tapaan, pitää minun ampua hänet tai vangita hänet; tämän käskyn nojalla otan haltuuni teidät ja teidän rikoskumppaninne, jotka varastatte armolahjat kansan suusta, teette myrkkyä siitä ja annatte sotilaille syötäväksi, teidät, jotka ryöstätte hallitsijalta kansan rakkauden, ryöstätte la'ista pois oikeuden, jotka taitatte miekan-kärjenkin ja varastatte sen. Olen lähetetty rosvojen ajoon; teen nyt tehtäväni ja vangitsen. Olen sotamies ja tunkeun joka paikkaan. Mahdollista on että minua moititaan erehdyksestä; mutta kautta upseri-valani minä vannon, että olen saattava kaikki ne häpeään, jotka ovat olleet osallisina tässä konnuudessa, ja tämän valan olen pitävä".

Saituri vaaleni, hän huomasi jo, että tuo vastustaja tuli vaaralliseksi. Hyökkäyksestä kääntyi hän nyt puolustukseen.

"Minä olen myöskin täällä viran puolesta ja teen velvollisuuteni".

"Se ei ole totta! Teidän ei ole lupa tehdä veronryöstöä hätääntyneillä seuduilla. Tämän kautta olette rikkoneet korkeimman esivallan selvät käskyt. Se oli julmuutta ja hirmuista itsevaltaisuutta; mutta nyt on kysymys ryöväyksestä. Niitä jyviä, jotka jätitte muonakomisariukselle, ette ole voineet verona saada, sillä ne tulevat jostakin uponneesta laivasta. Te olette epäilemättä vaihtaneet vero-jyvät huonoon ja pilauntuneesea tavaraan".

Herra Saituri huomasi, että häntä syytettiin asiasta, jossa oli viaton.

"Herrani, minä vannon, ett'ei niin ole laita".

"Kansa on muka siis keskenänsä sopinut kastelemaan niitä jyviä, joita te heiltä verona ryöstätte, ja ainoastaan niitä, mitä te otatte? Ja te olette jokaiselta veronalaiselta ryöstänyt tuon huonon tavaran? Mitä sanotte siihen?"

Herra Saituri oli kauheassa pulassa. Ja kuitenkaan asian laita ei ollut semmoinen kuin sanottiin; mutta kuinka hän voisi sanoa totuuden?

"No herrani, pukeutukaa pian, sillä minulla ei ole aikaa sanoihin tuhlattavaksi. Yks' kaks' kolme! Jos ette vapaaehtoisesti tule, on minulla väkeä tuolla ulkona; niillä on käsiraudat, hyvä ystävänne Konyecz istuu vangittuna rattailla tuolla ulkona".

Herra Saituri rupesi veisaamaan rukous-virttä.

"Minä myönnän, että tässä on rikos tehty, enkä kiellä että minäkin olen virheen tehnyt; mutta itse rikoksessa en ole ensinkään osallisena; sen alkuna ja juurena ovat sangen korkean-arvoiset henkilöt, kenties ylimyksiäkin".

"Kylläpä joudun heidänkin luo vielä; sotamiehelle ei ovia suljeta. Menen suorinta tietä eteenpäin, kunnes löydän mieheni, olkoon mikä ylimys hyvänsä, ai'on häntä häväistä, sanomalla hänelle vasten silmiä: 'tämäkin on rosvo!' Te olette vähäpätöisempi, älkää kuluttako aikaani".

"Herrani, muistakaa että olen perheen-isä".

"Oletteko te pannut muistiin, kuinka moni tänä vuonna on teille sanonut: 'herrani, muistakaa, että olen perheen-isä!' Ettekö ole sitä aina nauranut? Hyvä, minä olen oleva laupiaampi. En pane teitä rautoihin, sallin teidän seurata meitä omissa vaunuissanne. Mutta sanokaa minulle: kenenkä vuoro nyt on teidän perästä?"

Herra Saituri oli pehmennyt. "Sanon teille kaikki, ratsumestari, niinkuin on. Näitä jyviä hallitus on antanut jakaa hätääntyneille. Jos vehnät ovat viallisia, niin se, joka niitä jakaa, vastatkoon siitä. Ja hänen nimensä on Lemming".

"Lemming? Luulen kuulleeni tämän nimen ennen. Missä voi päästä tämän herran hupaiseen tuttavuuteen?"

"Hän on juuri nyt kaupungissa ja asuu kestikievarissa".

"Senkin minä vien".

"Hän on hyvin suosittu vallanpitäjien piirissä".

"Vien hänet kuitenkin, pukeutukaa pian, jätän sotamiehen ovenne ulkopuolelle ja te antanette oven olla avoinna".

"Älkää peljätkö, en ai'o koettaa päästä pakoon entä ai'o leikata kurkkuani poikki niin kauan kuin minun takanani on joku, joka on päätä korkeampi minua; aion kuuliaisesti odottaa teidän päätöksiänne".

Herra Saiturin nöyryys oli kuitenkin vaan viisaasti aprikoittua ilkeyttä. Hän usutti ratsumestaria Lemming'in päälle siinä hyvässä tarkoituksessa, että julmistunut upseri jollakin raa'alla tavalla kohtelisi tärkeiden asianomaisten lemmikkiä ja sillä tavoin itse joutuisi pahempaan pulaan. Petokset jyvien jakamisessa ovat julkinen salaisuus. Mutta maailma tietää myöskin ett'ei herra Lemming tässä asiassa ole ainoa petturi, vaan että siihen on sekauntunut ylimyksiä ja paljoa mahtavampia herroja; jos siis rohkea käsi tarttuu Lemming'in kurkkuun, pistetään kohta esiin näkymättömiä käsiä, jotka aseettomaksi tekevät oikeuden tuhman-rohkean palvelijan, jotka lyövät hänet maahan ja lamauttavat häntä.

Näitä näkymättömiä käsiä ei voida ilmi saada, sillä ei ole mahdollista saada todistajia niitä vastaan. Sentähden tuo kömpelö sotamies varmaankin jää riippumaan siihen viidakkoon, johon ei kukaan käskenyt häntä tunkeumaan.

Sentähden herra Saituri puhui Lemming'istä ilman verukkeita. Semmoinen matkatoveri oli hänelle hyvin tarpeellinen.

Kello taisi olla noin kolme aamulla kun Föhnwald tuli kestikievariin, missä herra Lemming oli tavattavana. Päivä koitti ja hevoset olivat jo valjaissa pihalla, mikä merkitsi että tuo jalo herra oli lähtemäisillään näin aikaisin. Föhnwald tuotti sinne Konyecz'in, joka istui sidottuna rattailla, ja herra Saiturin, joka oli vangittuna omissa vaunuissaan sekä sotamiesten vartioimana.

Maarahvas, jotka kohtasivat heitä tiellä ja toripäivänä tulivat kaupunkiin, ei voinut kyllin kummastella tätä outoa kulkua. Kaikilla oli paitsi sitä ollut onni tutustua noiden herrojen kanssa.

Föhnwald meni joutuisasti Lemming'in huoneesen; palvelija tahtoi häntä ilmoittaa, mutta ratsumestari sanoi sen aivan tarpeettomaksi ja astui suoraan huoneesen.

Herra Lemming oli jo puettuna ja joi par'aikaa teetä ratsumestarin sisään astuessa.

Herra Lemming luuli vieraan eksyneen ja kysyi äreästi:

"Ketä suvaitsette hakea?"

"Herra Lemming'iä?"

"Minä se olen; istukaa".

"En istu. Meidän keskinäiset asiamme eivät ole sitä laatua. Olen ratsumestari Föhnwald, tämän paikkakunnan ratsuväen päällikkö. Eilen sotamieheni valittivat saaneensa leipää, jota ei käy syöminen. Minä tutkin asiaa ja huomasin, että valitukseen oli syytä; tutkimukseni johdosta vangitsin leipurin, myllärin ja muona-komisariuksen; äsken otin myös vero-komisariuksen takavarikkoon. Kaikki ovat syylliset".

"Diable", mutisi herra Lemming juoden viimeisen teepisaran.

"Ne kaikki eivät voineet kieltää. Todistukset ovat minulla mukanani, leipää, jauhoja, vehniä. Mitä viimemainituista on jäänyt, vartioidaan ja makasini on sinetillä suljettu".

Herra Lemming rupesi lyömään löysää munaa rikki.

"Ja mitä ai'otte tehdä kaikilla noilla ihmisillä, jotka noin näppärästi olette nipistäneet?"

"Kaikkia ei ole otettu vielä".

"Perhana! Onko niitä enempikin? Ja kun kaikki ovat ko'ossa?"

"Silloin vien ne Osen'in maaherravirastoon ja nostan semmoista melua että puoli maailmaa on sen kuuleva".

"Ja, jos uskallan kysyä, mitenkä koko tämä historia, jota herra ratsumestari hyväntahtoisesti on minulle kertonut, mitenkä se minua koskee?"

"Viimeiseksi vangittu, verokomisarius, tunnusti minulle, että hän veronryöstön kautta oli saanut nämä ihmis-ruoaksi kelpaamattomat vehnät naapurikaupungista, jossa te, herra Lemming, olette niitä jakaneet hätäapuna valtiolta. Te ostitte ne uponneesta laivasta, jonka omistaja oli pakoitettu myömään polkuhintaan läpimärät jyvät".

Herra Lemming huomasi, että muna oli kova ja ett'ei sitä käynyt syöminen. Itsekseen hän ajatteli: "ahaa! taas yksi, jonka suu on tukittava", ja hän rupesi tuumimaan, paljonko tähän tukkimiseen tarvittaisiin. Mutta hän ei huolinut nousta tuolilta; seisokoon toinen, jos se häntä miellyttää.

"Tiedättehän, herra ratsumestari, että semmoisia tapaturmia voi helposti tapahtua; se on hyvin ikävä asia, vaan itse en voi olla läsnä joka paikassa".

"Vaan olittehan tässä paikassa läsnä".

"No, no, noo! Eihän nämä jyvät olleet määrätyt teidän sotamiehillenne, komisarius menetteli tyhmästi ottaessaan niitä talonpojilta, heidän olisi pitänyt käyttää niitä siemeniksi".

"Te luulette siis, herrani, ett'ei ratsumestari Föhnwald tiedä, ett'ei kukaan tähän vuoden aikaan vehniä kylvä?"

Nyt herra Lemming nousi tuolilta ja astui Föhnwald'in luo hienon maailmamiehen ankeriaisen tapaisella liukkaudella.

"Luulenpa, että ratsumestari Föhnwald on kelpo ja ritarillinen mies, joka katsoo velvollisuudekseen pitää sotilaistansa huolta. Siinä tapauksessa Lemming'kin tahtoo osoittaa ritarillisuutta. Jos teidän sotamiehenne erehdyksen kautta ovat saaneet huonoa leipää, niin kauppahuone Lemming ottaa sen herkuiksi muuttaakseen".

Omituisesti hymyten pisti hän kätensä rintataskuun ja otti siitä useilla taskuilla varustetun suuren lompakon.

Nyt täytyy panna pari tuhatta menemään, se kuuluu asiaan ja kirjoitetaan sitten vahinko-konttoon.

Ratsumestari Föhnwald punastui sormiin asti nähdessään tuon ihmisen avaavan kukkaronsa.

Millä hävyttömällä varmuudella hän teki tuon tempun, niinkuin se, joka tietää kuinka tavallista on tuommoiseen kysymykseen antaa sellainen vastaus; hän teki sen niinkuin mies, joka tuntee väkeänsä ja tietää kuinka se pauhaa, vaikka hetken perästä hymyilevät ja kumartavat, kun ovat tyydytetyt.

"Antakaa tänne tuo lompakko!" jyrisi Föhnwald aivan raivoissaan.

Lemming aivan ällistyi.

"Peijakas", aatteli hän itsekseen, "tuo osaa ammattinsa perin pohjin, hän vaatii kohta koko lompakon. Onneksi ei siinä ole enempää kuin kaksitoista 100 guldenin seteliä; se mies ymmärtää käyttää hyvää tilaisuutta, vaan ei auta? Hänestä täytyy päästä. Ottakoon siis kaikki!"

"Pitäkää hyvänänne", sanoi hän, jättäen toiselle puoleksi avatun lompakkonsa.

Föhnwald tempasi sen hänen kädestänsä. Lemming katseli häntä suuttumuksella ja ylenkatseella; tuohan sieppaa rahat, missä niitä saa, niinkuin ottaisi ne viholliselta tappotantereella.

"Herrani, ottakaa rahat ja antakaa minulle takaisin tyhjä lompakko".

Föhnwald teki juuri niinkuin toinen käski. Hän otti lompakosta kaikki rahat, kaikki tyyni, etsien joka paikasta, mihin vaan roponen olisi voinut jäädä; siihen ei jäänyt äyriäkään.

Vaan sitten ei hän juuri tehnyt niin kuin herra Lemming olisi tahtonut, sillä hän kääri kaikki rahat kokoon, pienimmät ja suurimmat, ja antoi ne Lemming'ille takaisin, mutta tyhjän lompakon hän pisti omaan taskuunsa.

Nyt herra Lemming'in naama yhä enemmän rupesi muistuttamaan hippokratillisesta kuolon-naamasta. Tämä ihminen, joka seisoo hänen edessänsä, pyytää hänen päätänsä eikä hänen rahojansa.

"Herrani", sanoi Lemming äänellä, joka vapisi tuskasta, "minä tarvitsen välttämättömästi tuota seteli-kirjaa, minä olen siihen kirjoittanut asioitani koskevia muistutuksia".

Föhnwald pani kiinni takkinsa napit jonka rinta-taskuun hän oli seteli-kirjan pistänyt.

"Olen kyllä vakuutettu, että niitä löytyy. Muistutuksia asioistanne! Kaunis asia on kaupitella nälkäisten vaivaisten leipä-palasia, kauppa aatelismiesten ja korkeiden virkamiesten kunnialla! Juuri noita muistoonpanoja minä tarvitsen. Tahdon luettelon noista mainioista kunnon miehistä, jotka ovat nähneet tämän teidän lompakkonne avautuvan samoin kuin se äsken minulle avautui, jotta pyörtyen siihen menehtyivät niinkuin metsästäjän peilin sokaisemat metsä-kirviset".

"Te erehdytte, herrani!"

"Teidän kalpeat kasvonne ja vapisevat kätenne sanovat, ett'en erehdy, että olen löytänyt avaimen tuohon sala-lukkoon. Semmoisia salaisuuksia ette uskaltaneet jättää kirjoituspöydän laatikkoon, ne piti aina olla muassanne".

Lemming'in kasvoissa näkyi suuria hiki-helmiä.

"Niin herrani, minä tunnustan, että tuo tyhjä lompakko on minulle paljoa arvokkaanpi kuin rahat, jotka siinä olivat; minun täytyy saada se takaisin mistä hinnasta hyvänsä, herrani! Koko kreditini riippuu siitä. Te ette ymmärrä sitä, kauppias yksin voi käsittää, mitä merkitsee: koko kreditini. Määrätkää hinta, korkeita summia, minä en kiellä. Ottakaa satatuhatta guldenia, en minä tule senkään kautta kerjäläiseksi; annan ne. Annan teille kymmenen vekseliä kymmenestä tuhannesta guldenista jokainen — kaikkialla maailmassa ne rahana vastaan-otetaan".

Föhnwald polki jalkaa vihoissaan.

"Kylliksi nyt! Älkää suututtako minua. Setelikirjaa en anna takaisin".

Lemming rupesi nyt rukoilemaan, juoksi Föhnwald'in luo, tarttui hänen käteensä ja vinkui sangen surkeasti.

"Hyvä herra, rakas herra ratsumestari, olkaa ihminen, olkaa kristitty. Älkää pyytäkö minua surmata. Te voitte minut tappaa, tai tahdotteko että tapan itseni, Tiedättehän, että kunnia on kaikki kaikessa asioitsijalle ja ett'ei hän voi elää ilman sitä. Antakaa minulle nyt takaisin mitä ei kukaan voi minulle antaa jälestäpäin. Vaimo parkani! Mitä hänestä tulee? Minä ammun otsaani. Täällä silmienne edessä ammun läpi aivojeni. Herra ratsumestari, olkaa armollinen, antakaa takaisin tyhjä lompakkoni ja ottakaa korvaukseksi kaikki mitä minulla on!"

Ja tämän puheen kestäessä hän rupesi itkemään ja tahtoi heittäytyä polvilleen Föhnwald'in eteen, suudellaksensa hänen käsiänsä, Föhnwald sen esti.

"Ho, hoo, herrani, älkää näytelkö mitään Shylock-kohtauksia minulle, niitä olen nähnyt etevimpienkin näyttelijäin esittelevän. Valmistautukaa matkalle".

Vaan Lemming ei näyttänyt komediaa, se oli täyttä totta, hänen epätoivonsa oli hirveä komediaksi.

Kun Föhnwald sysäsi pois hänen kätensä, hypähti hän seisoalleen, silmänsä pyörivät punasina, veri nousi hänen päähänsä, tukka nousi pystyyn hikisen otsan yläpuolella; hän puristi nyrkkiänsä ja ulvoi sortuneella äänellä:

"Mutta minä en salli teidän ottaa minun setelikirjaani! Te syöksette päälleni omassa huoneessani niinkuin rosvo! Minä puolustan itseäni niinkuin ainakin rosvoja vastaan. Vastustan teitä väkivallalla!"

Hän katsahti piirongilla olevaan revolveriinsa. Föhnwald pani tyynesti käsivarret ristiin rinnallensa, sanoen:

"Minä neuvon teitä olemaan tavoittamatta revolveria, muuten vien teidät Osen'iin kädet selkään sidottuina kahden ratsumiehen välissä".

Lemmingin epätoivoisen päätöksen mursi tämä vakavuus, hän ei uskaltanut enää tavoittaa revolveria. Hän silmäili partaveitsiänsä ja avonaista ikkunaa; ehkäpä ajatteli nopeata leikkausta partaveitsellä tahi hyppäystä alas kadulle, mutta hän hylkäsi nämä tuumat; hän aavisti että: qui habet tempus, habet vitam, niin kauan kuin elää, voi elämää jatkaa. Ja hän teki mitä välttämätöntä oli.

Hän sanoi olevansa valmis lähtemään mihin upseri käski. Oli toripäivät kun Föhnwald ratsujoukkoineen saattoi niitä kolmia vaunuja, joissa nuo kolme herraa istuivat vangittuina, katuja myöten. Se, joka istui avonaisissa vaunuissa, oli sidottukin, jotta tämän juhlakulun tarkoitus ei voinut olla kellekään salaisuutena. Olisi sopinut kuunnella kansan riemuhuutoja, kun se tätä kulkua näki; se tunsi nuo kolme sangen hyvin ja toivotti heille onnea matkalle!

20 Luku.

Salama kirkkaalta taivaalta.

Kello oli 10 e.pp. kun Andjaldy kiireesti astui Ferdinand Harter'in virkahuoneesen ja kysyi kanslian päälliköltä oliko kukaan herra valtioneuvoksen luona. Tuo herra vastasi ett'ei siellä ollut ketään, ainoastaan Feri Bélteky.

"Jos ei siellä ole muita, voin minä mennä sisään", sanoi Andjaldy ja meni Harter'in huoneesen.

Mutta hänen armonsa vastaanotti kirjurinsa hyvin armottomasti.

"Mitä tahdotte?"

"Minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana".

"Odottakaa hetkinen. Minulla on juuri tärkeä asia keskusteltavana".

Andjaldy meni istumaan ruoka-saliin.

Harter'illa oli todellakin tärkeä keskustelu Béltekyn kanssa.

"Nuori ystäväni, te luulette siis todellakin nyt voittaneenne nuoren herra Elemér'in prosessin minua vastaan, koska ylioikeus on tuominnut hänen eduksensa minua vastaan?"

"Sen todellakin uskon, ja katsoin sen vuoksi sopivaksi tehdä teille esityksen".

"Senkö esityksen, että minun pitää sopia tuon nuoren herran kanssa nyt, kun hän on voittanut. Teidän kannaltanne tämä esitys tietysti on sangen jalomielinen, mutta minä en siihen suostu. Minun ei tarvitse sopia".

"Teidän armonne aikoo siis odottaa tuomion toimeenpanoa?"

Ferdinand Harter meni hymyillen Feri Béltekyn luo ja rupesi solmimaan hänen kaulaliinaansa.

"Veikkoseni, te olette vielä jotensakin nuori asian-ajaja ja luulette kaikki voittaneenne kun teillä on yksi suotuisa tuomio taskussanne. Kokeneet asian-ajajat ymmärtävät että prosessi vasta silloin alkaa kun päivä tuomion toimeenpanemiselle on määrätty; ja minä olen kokenut asian-ajaja. Minä ymmärrän asiaa hieman minäkin".

"Sen kaiken olen lukuun ottanut".

"Senpä arvaan ja sentähden tarjootte minulle sovintoa, johon — kertaan sitä vieläkin — en suostu. Joka on ollut niin typerä, että on aloittanut oikeudenkäyntiä minua vastaan, hän tietää kaiketi, ken minä olen. Poika, joka käy oikeutta isäänsä vastaan, on kapinoitsija eikä mikään muu. Mutta minä olen osoittava, että vielä olen hänen herransa. Luuletteko olevan helppo asia saattaa minun kaltaista miestä mieron tielle? — Ylläni oleva nuttu voi tulla teidän omaksenne tuomituksi, mutta te olette huomaava, ett'ei löydy ketään, joka sitä päältäni riisuu. Minä en ai'o maksaa junkkeri Elemér'ille äyriäkään siitä mitä hän pitää omanansa. En, juuri sentähden että hän niskoittelee minua vastaan. Eläköön huolissa ja hädissä kunnes on nöyrtynyt. Minä vakuutan, ett'ei hän ole astuva kynnykseni yli niin kauan kuin jalkani maassa pysyvät, ja vaikkapa eläisin vielä kaksikymmentäkin vuotta, en ai'o sittenkään jalkojani maasta nostaa".

Feri Bélteky hymyili. Harter huomasi sen.

"Te arvelette itseksenne — eikö niin — ett'ei kaikkivaltiasta kuolemaa tarvita minua ovesta ulos ajamaan; että joku muukin korkea herra voipi tulla, joka tarjoo minulle istuinsijaa ulkopuolella ovea? Jos sitä luulette, nuori ystävä, niin tunnette oloja huonosti. Ferdinand Harter'ia ei niinkään helposti sysätä sinne tänne. Miehiä minun maineista jokainen hallitus, hattu kädessä, pyytää saada pysymään siinä asemassa, johon edeltäjät ovat heidät koroittaneet. Uskokaa pois, nuori ystävä — on ihmisiä, jotka aina ovat tarpeelliset, jotka eivät kukistu hallitusten kukistuessa, vaan nousevat nousemistaan". — — — Andjaldy oli taas tullut huoneesen.

"No, mitä nyt taas?" ärjäsi Harter hänelle, keskeytetyksi kun tuli ylpeässä puheessaan.

"Asia on sangen tärkeä, armollinen herra".

"Voi jäädä toistaiseksi!" sanoi Harter ylpeästi, osoittaen ovea. Kirjuri meni ulos jälleen.

Harter jatkoi opetuksiansa nuorelle kokemattomalle asian-ajajalle. Hän astui taas aivan likelle ja sormieli puhuessaan Béltekyn kellon-vitjoja, joita hän kiersi kaikenlaisiin solmuihin.

"Siis sanoakseni teille vaan yhden asian, joka on osoittava, että vasta olette päässeet vaikeuksien alkuun. Jos teillä nyt jo olisi ryöstötuomio kädessänne, niin minun asian-ajajani on näyttävä teille kaikki vekselit, jotka minä olen maksanut junkkeri Elemér'in puolesta hänen kulkiessaan Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Nämä nousevat semmoisiin summiin, että hänen äitin-perintönsä niillä on kahdenkertaisesti maksettu".

"Sen tiedän varsin hyvin", sanoi Bélteky irroittaen vitjat Harter'in sormista ja antaen hänen sen sijaan solmita kaulaliinaansa mielensä mukaan. "Elemér oli kevytmielinen nuorukainen, joka kuittasi tuhannen, kun oli saanut sata. Mutta minä tiedän myöskin, että teidän armonne maksoi velkojille tuhannen sijassa sata. Niin muodoin rahat eivät tee muuta kuin korot Elemér'in äitin-perinnöstä".

"Olkoon menneeksi; mutta tämä on toteen näytettävä ja siihen ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Toinen se, että saadaan herra Lemming'in näyttämään ja esiintuomaan mitä yksityisimpiä kirjaanpanoja minun nimelleni — ymmärrättekö 'minun nimelleni' — joista voipi nähdä, että hän minun käskystäni on Elemér'in puolesta maksanut Florens'issa, Neapel'issa, Cadiz'issa, Lontoossa. Luuletteko päästävän näiden maksujen perille?"

"Käy arvattavasti vaikeaksi".

"Ehkäpä mahdottomaksikin! Toinen keino päästä asian perille on se, että itse lähdette niiden koronkiskojien luo Florensiin, Neapeliin, Cadiz'iin ja Lontoosen, että haastatte ne oikeuteen ja pakoitatte niitä todistamaan itseänsä vastaan. Onko teillä siihen rahoja, aikaa ja voimaa?"

Tämä arvoitus saattoi Béltekyä raapimaan nenäänsä. — Harter huomasi kuinka tuo heikko ihminen taipui taipumistaan.

"No, nyt te näette, nuori ystäväni, kenenkä kanssa teillä on tekemistä, kun ystävyydestä rupesitte oikeutta käymään Ferdinand Harter'ia vastaan. Tämä taistelu voipi sortaa oman tulevaisuutenne. Te ette vielä tiedä kuinka paljon vallitsevat piirit voivat vaikuttaa nuoren asian-ajajan menestykseen. Me tunnemme eteviä kykyjä, jotka eivät ansaitse jokapäiväistä leipäänsä tällä uralla; me tunnemme toisiakin, jotka sangen vähäpätöisellä ky'yllä ovat loistavasti menestyneet. Viimeksi mainitut tuntevat ihmisten arvoa. Tätä seikkaa neuvon teitä paremmin punnitsemaan. Että olette ruvennut junkkeri Elemér'in asian-ajajaksi, en moiti. Jos ette olisi siihen ryhtynyt, olisi joku muu sen tehnyt. Minä annan teille anteeksi, että niin innokkaasti olette hoitanut asiata; mutta vastaiseksi antaisin teille sen hyvän neuvon, ett'ette liian jyrkästi syökse minun otsaani vastaan, sillä — minä voin sen sanoa — minun otsani on raudasta. Jos jatkatte vast'edeskin uppiniskaisesti oikeudenkäyntiä — niin se kerran päättyy; mutta silloin teidän päämiehenne on ehtinyt tulemaan kolipääksi! Kiittäkää Jumalaa, jos ette itsekin ole harmaapäiseksi tullut. Minä olen usein oleva tilaisuudessa heittämään isällistä hyväntahtoisuuttani poikani asian-ajajan vaakaan, vaan poikani ei ensinkään. — Pankaa tämä muistiin, nuori ystävä!" Ja hän solmi viimeisen solmun Béltekyn kaulaliinaan. Tuota reipasta nuorukaista oikein pyörryttivät Harter'in kaikki uhkaukset ja vakuutukset; hän jätti hyvästi ja meni.

Andjaldy astui heti sisään.

"No mikä on nyt tuo tärkeä asia?" sanoi Harter äreästi. "Minä en tahdo tulla häirityksi virkatoimissani. Sitä olen ilmoittanut ainakin sata kertaa ja minä tahdon, että käskyäni noudatetaan".

Tämän nuhteen kestäessä käveli Harter huoneen päästä toiseen alakuloisella ja huonolla tuulella, joka on helposti ymmärrettävä virkakunnan päällikössä. Palatessaan hän antoi armollisen viittauksen siitä, että Andjaldy nyt sai aloittaa.

"No, sanokaa nyt mikä tärkeä asia teillä on ilmoitettavana".

Andjaldy antoi kylmäkiskoisessa tyynyydessään esimiehensä ylpeillen kävellä edestakaisin, ja kun häntä vaadittiin puhumaan, sanoi hän tavallisella tyynellä äänellänsä:

"Minulla on ilmoitettavana että herra valtioneuvos olkoon niin hyvä ja jättäköön virkaeron-hakemuksensa ennen k:lo 12 asianomaiseen paikkaan, sillä muuten saatte eronne noin k:lo 2 j.pp. korkeilta asianomaisilta".

Harter astui aivan likelle Andjaldyä, katsoakseen hänen silmiinsä. Vaan Andjaldy seisoi paikallaan eikä pieninkään muutos hänen kasvoissaan osoittanut hänen leikkiä laskevan.

"Olemmeko molemmat hereillä?" kysyi Harter.

"Olemme, mutta nyt saamme molemmat panna maata, armollinen herra".

"Mitä tämä tietää, sopimatonta leikkiäkö?"

"Tosiaankin sopimatonta! Minä puhuin ystäväni kanssa, tiedätte, hänen, joka meille ilmoittaa kaikki, mitä tapahtuu maaherran virastossa".

"Hänkö pani teidän juoksemaan?"

"Sitä ei hän tehnyt. Suvaitsetteko kuulla jutun alusta alkaen. — Lemming on vangittu".

"Kuka on hänet vanginnut?"

"Joku huimapäinen upseri. En tunne syytä täydelleen; mutta sanotaan että ne koskevat jyväkauppaa".

"Mitä se minuun koskee?"

"En ole väittänytkään, että tuo asia koskee teidän armoanne. Upseri oli vimmastunut Lemming'iin ja otti hänen paperinsa takavarikkoon. Näissä oli kaikkein nimet lueteltuina, jotka tuon kaupan johdosta olivat saaneet rahoja Lemming'iltä, ja tässä luettelossa teidän armonnekin nimi on yhteydessä 5,000 tukatin kanssa".

Tämä isku sattui niin kovasti Harter'in päähän, että hänen oli istuminen eräälle tuolille.

"Käsittämätöntä!"

Mikä oli käsittämätöntä, sen hän jätti toisen käsitettäväksi. Hetken kuluttua avasi hän suunsa jälleen.

"Mitä siitä arvellaan?"

"Minä olen ilmoittanut, mitä tiedän — mitä en ole ilmoittanut, sitä en tiedäkkään".

Harter hypähti seisomaan.

"Menen paikalla hänen ylhäisyytensä luo".

"Minä voin teille vakuuttaa, herra valtioneuvos", jatkoi tyynesti ja armottomasti Andjaldy — "että hänen ylhäisyytensä on kieltänyt laskemasta teitä enää luoksensa".

Harter oli jo tarttunut hattuunsa, nyt heitti hän sen pöydälle.

"Mutta miksi?" — Hattu oli pyörinyt lattialle. Harter otti sen siitä ja heitti sen uudestaan pöydälle, tällä kertaa niin lujasti, ett'ei se enää voinut pudota, ja kysyi toistamiseen: "Miksi?" —

"On huomattu, että Lemming on tehnyt hirveitä petoksia jyvien ja'ossa".

"Vaan mitä nuo petokset minua koskevat?" huusi Harter ja heittäysi jälleen nojatuoliin.

"Ei mitään. Sen olenkin ilmoittava koko maailmalle. Mutta teidän nimenne, herra valtioneuvos, ynnä useitten muitten, on Lemmingin muistoonpanokirjassa".

"Voihan Lemming kirjoittaa siihen mitä hyvänsä. Mitä se minuun koskee?"

"Lain mukaan sangen vähän. Tuomarin edessä teidän armonne voi sanoa, ett'ei tämä osoita mitään. Mutta tuo tuittupäinen sotamies on muitakin tyhmyyksiä tehnyt. Ennenkuin tuli tänne syytöksineen, kertoi hän matkalla kaikille ihmisille havainnoitaan. Hän näytti monelle Lemming'in muistoonpanot, näytti ne kaikenmoisille ihmisille ja yllytti siis yleistä mielipidettä näitä kirjassa nimitettyjä miehiä vastaan. Vallanpitäjät olivat raivoissaan. Häpeä on julkinen eikä sensorin punainen liitu voi sitä estää. Vallanpitäjät eivät voi tunnustaa tätä häpeää omakseen, vaan työntävät sen syytettyjen hartioille. Sen suurempaa onnettomuutta ei siitä synny. Te, herra valtioneuvos, estätte virasta-eroittamisen siten, että minä heti juoksen residensiin, vieden sinne eronhakemuksenne".

Ferdinand Harter tuijotti eteensä muutamia minutta epätietoisena. Andjaldysta kävi päättämättömyys liian pitkälliseksi.

"Herrani! Laiva on uppomaisillaan! Pelastakaamme lippu! Sitten saamme nähdä, voimmeko muutakin pelastaa. Vaan kiire on käsissä".

Harter nousi äänettömänä nojatuolista; Andjaldy istuutui siihen, siirtäen sitä pöydän ääreen, ja rupesi kirjoittamaan eronhakemusta.

Sen tehtyään hän nousi ja pakoitti Harter'ia jälleen istumaan. Ferdinand Harter oli kuin kapalolapsi väkevämmän kädessä, Vielä neljännestuntia sitten oli hän ylpeillen sanonut ett'ei hän 20 vuoden kuluessa siirrä jalkaansa siitä paikasta, johon oli sen asettanut; ja nyt tulee tuo nöyrä palvelija, tuo vähäpätöinen ihminen ja puhaltaa hänet kerrassaan pois yhdellä hengähdyksellä kuin paperilapun tai makulaturi-lehden. — Harter istui, otti Andjaldyn tarjooman kynän ja kirjoitti nimensä alle. Hän ei voinut enää epäillä Andjaldyn kertomuksen todenperäisyyttä. Noiden 5,000 tukatin mainitseminen ryösti häneltä kaikki sielun-voimat. Vaan kaksi siitä tiesi. Jos asia nyt on tunnettu, ainoastaan Lemming'in paperit voivat olla siihen syypäät. Olkoon kuinka tahansa, asia oli vaarallinen. Jos siitä vähääkin juteltiin, ei hän voinut pysyä virassaan.

— "Mutta siitä ei ainoastaan jutella, vaan huudetaan ja pauhataan kaikilla kaduilla, hyvä herra".

Hän kirjoitti alle, kirjoitti vapisevalla kädellä eronhakemuksen alle.

"Tässä, vie se heti paikalla", hän sanoi Andjaldylle ja lisäsi hiljaa: "Koettakaa saada selvää kaikesta, mitä mahdollista on".

"Olen pitävä huolta siitä, että teidän virasta-luopumisenne jo iltapäivällä on kaupungissa yleisenä puheen aineena".

"Niinkö luulette? — Ja mitä Lemming'istä tiedätte?"

"Sen tiedän, että kaikki hänen talossansa on sinetin takana tällä hetkellä. Lemming'iltä on luullakseni vahingon korvausta vaadittava".

"Malvina parka! Sano hänelle, että jos hänellä ei ole muuta turvaa, niin minun Bartafalva linnani on hänen käytettävänä. Itse en ai'o hetkeäkään jäädä Pesth'iin tämmöisen kolauksen jälkeen".

"Minun on ilmoittaminen vielä yksi ikävä asia teille. Jo tänä päivänä k:lo 12 ja 1 välillä on polisimestari, joka on sangen kohtelias herra, huomauttava teille — tietysti ei käskyn, vaon ystävällisen neuvon muodossa — ett'ette saa lähteä Pesth'istä lähimmässä tulevaisuudessa, sillä teidän läsnä-olonne voisi olla tarpeellinen".

"Mitä? Aiotaanko minua vangita?" huusi Harter vimmastuneena.

"Ei! Teitä pyydetään vaan ystävällisesti jäämään. Rouva Lemming saa ankaran käskyn olla jättämättä kaupunkia".

Harter'in hämmästys nousi nousemistaan joka sanasta.

"Mutta miksi rouva Lemming sekoitetaan tähän asiaan?"

"Sitä en itsekään tiedä".

"Ettekö aavista mitään?"

"Arvattavasti sentähden, että rouva Lemming'in meno-arvio pidettävässä tutkinnossa on antava selvitystä miehen kieveltämisistä. Tästä vertaamisesta toivotaan varmoja päätöksiä".

Ferdinand Harter oli melkein kuin halvautunut.

"Hyvä, joudu hakemusta viemään, ja koettakaa niin pian kuin mahdollista saada puhua Lemming'in kanssa. Sitten etsikää minua asunnostani — älkäättekä täältä enää".

Andjaldy pisti hakemuksen taskuunsa ja lähti pois suuren virkasalin kautta. — Kanslian esimies kysyi häneltä hiljaa: "Millaisella tuulella herra valtioneuvos on? Voiko nyt mennä hänen puheillensa?" Andjaldy vastasi: "Herra valtioneuvos on niin vimmastunut, että jokainen tekee hyvin, joka ei tänä päivänä tule hänen eteensä asioiden tai valitusten kanssa".

Muut virkamiehet siirtyivät kauniisti takaisin paikoilleen, silmäillen perä-ovea, tulisiko tuo pelätty mies ulos antaakseen alhaisempain virkamiesten tuntea hänen huonon tuulensa painoa, mutta tuo pelätty ylimys hiipi sill'aikaa pienen takaoven kautta ulos. Viralliset lehdet eivät tule julkaisemaan hänen jäähyväis-puhettansa, niinkuin julkaisivat sen, minkä hän piti virkaan astuessaan. Alhaisemmat virkamiehet eivät tule jäähyväisille hänen luoksensa virkapuvuissa ja kasvoillaan valenaamat, jotka muistuttavat unkarilaisia sankareita. Portinvartija ei ole tekevä hänelle kunniaa suurella nuppusauvallansa kun hänen vaununsa viimeisen kerran pyörivät pois. Hiljaa, muuria myöten hiipien, tuo mainio mies rientää katuja myöten ja koettaa päättää vastaan-tulevien tervehdyksistä, kääntävätkö pois kasvonsa vaiko tervehtivät: "hän ei vielä tiedä mitään" — "hän jo tietää jotakin".

21 Luku.

Sopimus.

Jo k:lo 1 aikana päivällä sai Harter kokea että Andjaldyn antamat tiedot olivat luotettavat. Hänen palvelijansa ilmoitti polisineuvoksen.

Siinä ei ollut mitään sen kummempaa. Voihan seuraelämässä olla hyvä ystävä polisipäällikön kanssa. Mitähän noista raukoista tulisikaan jos ei polisipäällikkö voisi olla hyvä ystävä kenenkään kanssa?

Hän oli sangen ystävällinen mies. Hän valitti että herra Harter niin äkkiä oli päättänyt ottaa virkaeron. Mutta se on tosi: "noblesse oblige". Kavaljeri ei voi kärsiä häpeän varjoakaan nimellänsä.

Jokainen on vakuutettu siitä, ett'ei hra Harter'illa ole vähintäkään osaa Lemming'in asiassa. — Mutta Lemming'istä hän ei tietänyt sanoa hyvää. Hän on konna. Semmoisissa asioissa hallitus ei laske leikkiä. Lemming on kohdeltava armotta. Joka haaralta tulee valituksia hänestä. Tuo kuoppaan langennut syntinen on sitä paitsi tehnyt sen konnuuden, että on yksityisissä muistoonpanoissaan pyytänyt häväistä mainioita, yleisesti kunnioitettuja, hyödyllisiä miehiä, kirjoittamalla suuria summia heidän nimensä viereen. No, luonnollista on ett'ei kukaan näistä rehellisistä miehistä, kaikkein vähimmin Ferdinand Harter'ista, ota kuullakseen että olisivat ottaneet lahjoja kansan vahingoksi; sentähden nämä rehelliset miehet, varsinkin yleisesti kunnioitettu herra Ferdinand Harter, tekisi hyvin jos hän, oikeuden-käynnin kestäessä olisi kaupunkia jättämättä, jotta hän ensi tilaisuudessa voimallisesti voisi tuon konnan musertaa. Ainoastaan oman etunsa tähden!

No tämä oli vangitseminen in optima forma.

Polisimiehen mentyä jäi herra Harter yksin jälelle. Onni se oli hänelle, ett'ei hänessä asunut syvempiä tunteita; muuten olisi saattanut pelätä että se ihminen, jonka kanssa nyt oli kahden kesken, veisi häneltä hengen. Hänen aivoissansa pyöri jo uuden tuuman pyörät; näiden pyörien akselina oli päähän pistänyt poistamaton intohimo, sama intohimo, jonka lakkaamaton ilma-virta pani hänen tuuli-myllynsä liikkeelle.

Me sanomme rohkean sanan, ilmoittaessamme, että Harter lankeemuksessaan tunsi jotakin ilon kaltaista.

Tässä pyörteessä, joka katkaisi yhteiskunnalliset siteet, hän tunsi olevansa likellä sitä, joka hänestä oli ollut saavuttamatonta.

Tämä tumme-kuva saattoi hänen unhottamaan kaikki, itse helvetinkin, johon se oli häntä houkutellut.

Hän taisi koristaa hautaansa ja lo'assa maaten tuudittaa itseänsä suloisiin unelmiin.

Koko päivän hän jäi asuntoonsa; hän käveli edes takaisin huoneissaan ja kuvasi itselleen hehkuvalla mielikuvituksella eriskummallisia asioita. Näissä mielikuvituksissa eivät enää vallinneet valtiollinen suuruus eikä yhteiskunnalliset vaatimukset, vaan ainoastaan tulisen rakkauden viekoittelevat toiveet.

Andjaldy palasi vasta myöhään illalla.

Häntä kummastutti esimiehensä huoleton, jopa kevytmielinen mielentila.

"Oletteko käyneet Lemming'in luona?"

Nämä oli hänen ensimmäiset sanansa kirjurille.

"Olen käynyt hänenkin luonansa. Olen päässyt mihin vaan olen pyrkinyt. Minun onnistui päästä Lemming'inkin puheille".

"Kuinka Malvina kestää tätä iskua?"

Tämä kysymys sekä kummastutti että suututti Andjaldyä.

"Tietysti on hän aivan masennettu. Hän on vuoteen omana. Mutta hänen pahoinvointinsa ei ole pää-asia, vaan Lemming'in".

"Mitä minä Lemming'istä? Hirtettäköön hänet minun puolestani kernaasti. En tunne sitä ihmistä, enkä tiedä hänestä mitään. Hän on syyttä kirjoittanut nimeni lompakkoonsa!"

"Aivan niin! Kun haaksirikkoon joutuneet pelastuvat veneellä ja joku onneton tarttuu laitaan kiinni, sysätään hän takaisin mereen, ja se onkin oikein, sillä muuten asianomaiset itse hukkuisivat. Tässä on kuitenkin se paha seikka mietittävänä, ett'emme voi lykätä Lemming'iä yksin mereen ilman hänen rouvaansa".

"Sitä en ymmärrä. Mitä tekemistä valtiolla voi olla vaimon kanssa, olkoonpa hänen miehensä kuinka rikoksellinen tahansa?"

"Ei häntä uhkaakaan vankihuone, vaan päinvastoin liika vapaus. Lemming'in paha onni on, että häntä syytetään kahdesta asiasta: ensiksikin että lahjoomisella sai muona-kaupan, ja toiseksi että on jakanut kelvotonta tavaraa. Ensimmäinen syytös on sangen kallis. Jos lahjominen näytetään toteen, rangaistaan hän siitä; jos sitä ei voida toteen näyttää, on hän petturi, joka on pannut kirjaansa vääriä asioita, ja silloin hän rangaistaan siitä. Kaikissa tapauksissa on hän kiinni, Toisen syytöksen johdosta otetaan hänen omaisuntensa takavarikkoon vahingon korvaukseksi. Ajatelkaa nyt, armollinen herra, mitä vangitun pankirin vaimosta tulee, jonka omaisuus on menetetty; vaimosta, joka on tottunut ylellisyyteen, ja joka sitä paitsi on tarpeeksi kaunis hankkimaan itselleen sitä, mihin on tottunut, joka ei ainoastaan ole saanut miehensä nimeä, vaan sen verran hänen häpeästäänkin, ett'ei vähänen häpeätä lisäksi häntä suuresti kammostuta. Mitä semmoisesta naisesta tulee?"

Ferdinand Harter mietti itsekseen mitä hänestä tulisi.

"Minä voin salaisuutena ilmoittaa teidän armollenne, että rouva Lemming on toimittanut kaikki niin, että hän voi paeta Paris'iin niin pian kuin asianomaiset jättävät häntä liian tarkasti huomaamatta".

Harter'ista tuntui näitä sanoja kuullessaan ikäänkuin sähkö-virta olisi juossut kireestä kantapäähän.

"Ja hän voisi todellakin paeta täältä?"

"Voisi, meidän kesken sanottu".

"Tässä tapauksessa hän jättäisi Lemming'in oman onnensa nojaan?"

"Jättäisi kun jättäisikin".

"Tätä ihmistä ei siis voi pelastaa?"

"Yksi keino löytyisi! Ja juuri sentähden olen koettanut häntä lähestyä".

"Lemming on hukassa jos te, herra valtioneuvos, oikeuden edessä sanotte, ett'ette tiedä mitään noista 5,000 tukatista, jotka ovat teidän nimellenne kirjoitetut".

"Ja jos minä sanon tietäväni niistä, hän kuitenkin on hukassa, mutta minä myöskin".

"Pyydän nöyrimmästi! Herra Lemming on sanova tutkinto-tuomarille että hän on lainannut teille nuo 5,000 tukatia, ja jos te myönnätte, raukeaa syytös lahjoomisesta tyhjiin".

"Mutta siinä tapauksessa minun tunnustama velkani on kohta muuttuva velkakirjaksi, johon oikeus iskee kyntensä ja josta se on vaativa maksua".

"Niinpä arvelen minäkin".

"Neuvotteko minua heittämään ulos ikkunasta 5,000 tukatia Lemming'in pelastamiseksi?"

Andjaldy kohotti olkapäitänsä sanomatta, neuvoiko siihen vai ei. Itsekseen hän ajatteli, että herra Harter voisi kysyä päiväkirjaltansa, oliko hänellä syytä semmoiseen uhraukseen vai ei.

"Hyvä", sanoi Harter, "tahdon senkin tehdä. Tahdon tehdä Lemming'ille tämän uhrauksen yhdellä ehdolla. Ilmoita ehtoni hänelle. Jos hän siihen myöntyy, niin minäkin myönnyn."

"Suvaitsetteko, teidän armonne, mainita ehtonne minulle?"

Ferdinand Harter'in kasvoista hohti tällä hetkellä tavaton tuli, ja silmistänsä loisti säkenöimällä koko hänen intohimonsa; hän pusersi kovasti Andjaldyn kättä kuiskaten:

"Ehtoni Lemming'ille on: että hän antaa minulle vaimoni takaisin".

Sen kuullessaan Andjaldy säpsähti niinkuin se, joka yht'äkkiä huomaa seisovansa mielipuolen edessä; mutta tuo mielipuoli piti vakaasti kiinni hänen kädestänsä ja kertoi kuumeen tapaisesti hengittäen sortuneella äänellä:

"Hänen pitää antaa minulle vaimoni takaisin".

Andjaldy pudisti hämmästyneenä päätänsä ja sanoi epäilevällä äänellä:

"Kuinka se olisi mahdollista? Minä en käsitä sitä".

Harter nauroi ja heitti rakastuneen nuorukaisen tavalla luotansa tuon vakavan käden.

"Mutta kuinka voitte olla niin yksinkertainen? Lakimieshän olette ettekä ymmärrä sitä! Tulkaa, niin minä sen selitän teille. Vaan istukaamme, sillä se on lavea aine. Minä olen paljon sitä aprikoinnut — ettekö te koskaan? — Kuinka Malvina voisi vaimonani palata talooni, palata hyljättyyn kotiin, entiseen taloonsa, ilman pakkoa, ilman häväistystä, yksinkertaisimmalla ja kunniallisimmalla tavalla. Ja te ette sitä ymmärtäisi?"

"En, se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni".

"Oi minulle on siitä selville pääseminen maksanut monta unetonta yötä".

"Minuakin rupee aavistamaan pitkällinen historia. Avioerojutut ovat tavallisesti pitkällisiä".

"Tässä ei tarvita mitään mutkia. Kahden päivän miettimis-aika ja ero voi tapahtua, Lemming'in talo jää emännättömäksi ja Harter'in talo saa emännän".

"Uskallanko kysyä mikä nimi sillä rouvalla tulee olemaan?"

"Ferdinand Harter'in nimi Jumalan ja ihmisten edessä. Kirkollisten ja valtion lakien mukaan Ferdinand Harter'in nimi".

"Olen utelias kuulemaan minkä muodon tuo mahdollisuus saa".

"Sallikaa minun siis selittää asia teille. — Te tiedätte että kuuluimme katolilaiseen kirkkoon kun eripuraisuus syntyi. Saadaksemme eron toisistamme, rupesimme protestanteiksi, sillä romalais-katolilainen kirkko ei salli avio-eroa. Tämän kirkon opin mukaan Malvina ei ole Lemming'in, vaan minun vaimoni. Protestanttien lakien mukaan hän on Lemming'in laillinen vaimo, mutta pyhä paavi ei katso semmoista avioliittoa muuksi kuin vertti-elämäksi. Jotta siis taas olisimme toinen toisemme omana, silloin ei tarvita muuta kuin että palaamme romalaisen kirkon helmaan; se tuntee Malvinaa ainoastaan Harter'in aviovaimona; sille Klausenburgin konsistorion erokirja ei ole minkään arvoinen, siitä on Malvina ainoastaan ja eroamattomasti minun. Voidaksensa olla minun vaimoni huomenna, ei hänen tarvitse muuta kuin palata sen kirkon helmaan, josta on eronnut. Ymmärrättekö nyt minua?"

"Ymmärrän", vastasi kolkolla äänellä Andjaldy.

"Katsotteko nyt mahdolliseksi ehtoani, että Lemming'in on antaminen minulle vaimoni takaisin?"

"Katson! Sallittakoon minun vaan tehdä se muistutus, että kolmannenkin mieltä on tässä asiassa kuulusteleminen, ja tämä kolmas on rouva Lemming".

"Minä tiedän sen. Juuri sentähden uskon teille syvimmän salaisuuteni, jota luulevaisuudella olen säilyttänyt. Menkää Malvinan luo ja sanokaa, että häntä lemmin ja että olen huomannut mitä hänessä kadotin, hänestä erottuani; sanokaa, että tahdon häntä jälleen omakseni — eli oikeammin, että tahdon olla hänen orjanansa — sydämeni ja taloni ovat hänelle avoinna. Tulkoon ruhtinattarena niissä hallitsemaan. Minä olen seisova kuin kerjäläinen hänen edessänsä, tyytyen niihin murusiin, jotka hänen armeliaisuutensa minulle suo, ja kiitollisena en ole häntä rukouksillakaan vaivaava. Sanokaa hänelle, että tahdon olla jalomielinen ja rakkaudesta häneen vapauttaa Lemming'in hänen surkeasta tilastansa, Malvinan itkettyneitten silmien tähden; mutta sanokaa myös ett'en tuntiakaan tahdo kärsiä, että hän kantaa tuota häväistyä nimeä tai ilmestyy häväistyn miehen rinnalla, hän, jota tahtoisin oman nimeni loistolla ympäröidä".

Andjaldy kumarsi.

"Sen kaiken olen sanova rouva Lemming'ille".

"Menkää mitä pikemmin sitä parempi, hyvä Andjaldy, ja tuokaa minulle suotuisa vastaus".

Kirjuri antoi esimiehen kuumien käsien pusertaa omiansa. Mutta hänen omat kätensä olivat kylmät kuin kivi eivätkä vastanneet käden puserrukseen.

Andjaldy toimitti jo samana päivänä asian. Siinä ei mitään kummallista, että hän vielä myöhään samana päivänä pääsi rouva Lemming'in luo; hänen nykyinen asemansa oikeutti siihen.

Vastaus oli vakava ja kieltävä.

Rouva Lemming oli vastannut: "ei".

"Ei", sanoi Harter kummastellen ja pudisti epäillen päätään. "Miksi hän vastasi 'ei'?"

"Tietysti sentähden ett'ei ehdotus häntä miellyttänyt".

Harter katseli epäillen Andjaldyn silmiin ja toivotti sitten hyvää yötä.

Andjaldy ilmoitti tulevansa olemaan kauan ulkona tänä yönä.

Tämä tapahtui viime aikoina usein. Kerrottiin, että hänestä oli tullut yöjuoksija ja että hän oli juomaretkillä aamuun asti.

"Tehköön niin; eihän hänellä ole muuta huvitusta maailmassa", sanoi Harter ja antoi hänen mennä, tekemättä kysymyksiä.

Ja Andjaldy meni kun menikin illalliselle ja jäi niinkuin useasti ennenkin illallisen jälkeen juomapöydän ääreen — yksinänsä. Hän ei kaivannut iloista seuraa; hän taisi juoda ihan yksinänsä. Hän tyhjensi pullon toisen perästä, ikäänkuin tieteellisesti tutkiaksensa, mitenkä selvä ihminen tulee humalaan; juopuneeksi ei hän kuitenkaan koskaan tullut. Viini teki hänet mykäksi ja totiseksi; hän jäi valveille.

Ja hänellä oli eräs ajatus, joka piti häntä hereillä. Toinen tavallinen ihminen olisi säilyttänyt tuota salaisuutta vuoteellansa, mutta hän päästi sen valloilleen. Toinen olisi askel askeleelta vainonnut ja vakoillut sitä miestä, jota aina, joka hetki, silmällä piti; Andjaldy antoi hänen tehdä ja toimia, tulla ja mennä, pitäen häntä aina silmällä kumminkin.

Hän tietää, että Ferdinand Harter'ia tähän aikaan joka hetki vakoillaan, ett'ei hän päivällä eikä yöllä voi mennä ulos ovestaan ilman että kirjaan pannaan minne hän menee ja missä hän oleskelee. Kun Andjaldy myöhään illalla jättää juoma-pöydän, tekee hän vielä kävely-retken kaupungissa aina Hochstrasseen asti. Siihen aikaan oli mainitun kadun varrella eräs kulmakartano, jossa valvottiin koko yö. Kaitselmus on aina valveilla.

Andjaldyllä oli hyviä ystäviä kaikissa polisi-toimistoissa. Niissäkin on ihmisiä jotka rakastavat tuttavuuksia ja iloista kanssakäymistä. Andjaldy tapasi erään tuttavan.

"Jäikö esimieheni kotiin tänä iltana?" kysyi Andjaldy häneltä.

"Ei, hän meni illalliselle Europa nimiseen ravintolaan. Sinne hän kutsutti erään kaupungin-miehen ja lähetti kirjeen rouva von Lemmmg'ille. Kaupungin-mies sai hetken odottaa vastausta ja Harter sai odottaa kaupungin-miestä. Saatuansa kirjeen, pisti hän sen taskuunsa ja meni kotiin. Odottaessaan oli hän juonut suuren kupillisen teetä. Vielä tällä hetkellä näkyy valkea hänen ikkunastaan".

Andjaldy kiitti toverin uutisista, toivotti hänelle hyvää yötä, meni sitten kotiin hänkin ja pani maata.

Hänen huoneensa oli esimiehen huoneen päällä. Kauan kesti ennenkuin hän sai unta; Harter siellä alhaalla käveli edestakaisin ja hänen askeleensa pitivät Andjaldya valveilla. Aamulla he tapasivat toisiansa Harter'in yksityisessä työhuoneessa.

Ei mitään muutosta huomattu kumpasenkaan kasvoissa.

"Eikö mitään uutta?" kysyi Harter.

"Ei mitään".

"Minä tiedän jotakin", sanoi Harter, hengittäen hampaitten välitse. "Minä olen kutsuttu aamupuolella tutkintotuomarin luo Lemming'in asiassa".

"Mihin aikaan?"

"Mihin aikaan minua miellyttää; minun arvoiselleni miehelle ei määrätä tuntia".

Huolimatta tuosta teeskennellystä tyyneydestä ja ylpeästä katsannosta ilmaisi hänen puheensa kuitenkin, että hän oli liikutettu.

"En tiedä vielä kuinka keskustelu päättyy; kaikissa tapauksissa täytyy minun valmistua kaikkia mahdollisuuksia varten, sillä tässä vanhassa maailmassa ei rehellisinkään mies voi olla varma siitä, ett'ei ole epäluulon alainen. Tahtoisin sentähden pyytää jotakin teiltä".

"Olen palveluksessanne".

Harter toi kirjoitus-pöytänsä laatikosta tuon tunnetun päiväkirjan.

"Olen jo kerran ennen ollut siinä asemassa, että olen tahtonut jättää tämän yksityisen kirjani teidän haltuunne. Pyydän nyt samaa palvelusta. Siinä ei ole mitään vaarallisia salaisuuksia; mutta noilla lehdillä on kuitenkin luettavana yksityisiä mietteitä, joista ei sovi puhua. Pyydän sentähden teitä ystävällisesti sitä säilyttämään. Ja jääkää sitä paitsi kotia kunnes palajan ja pitäkää ulkohuoneemme ovi suljettuna. Jos sill'aikaa kenties joku valtiollinen talon-tarkastus tapahtuisi ja te sattuisitte huomaamaan että noista herroista — tunnettehan kaikki personallisesti — tulisi rappusia myöten ylös, niin heittäkää tämä päällys sisällyksineen kaminiin älkääkä avatko ovea ennenkuin kaikki on poroksi palanut. Voinko luottaa teihin?"

"Täydellisesti".

"Minä kiitän teitä; olen osoittava teille kiitollisuuttani!" sanoi Harter painaen kirjurin kättä. "Muuten ei minua mikään huoleta. Olen selvillä oman itseni suhteen. Paha ei ole niin paha kuin näyttää olevan. Tahdon tehdä oikeutta itselleni ja muille. Kaikkein pitää tulla tyytyväisiksi minuun".

Tämä Harter'in mieliala kummastutti suuresti Andjaldyä. Ei ollut kieltämistä, että Harter'in kasvoissa kuvautui ylevä vakavuus, joka ei voinut olla tämän tilaisuuden synnyttämä. Andjaldy tuskin osasi malttaa mieltänsä siksi kun esimiehensä läksi.

Hän maltittomuudella odotti saadakseen olla yksinänsä tuon tärkeän päiväkirjan kanssa kaksinkertaisesti lukittujen ovien takana.

Oi tuo Harter on todellakin kevytmielisin ihminen Jumalan avarassa maailmassa, kun hän ensiksikin uskoo paperille salaisuuksia, jotta ihminen tunnustaa itselleenkin ainoastaan silloin kun tuomari hänen povessansa nukkuu eikä kuule mitään; ja toiseksi kun hän, niitä kirjoitettuansa, luulee ihmisten käden tekemän lukon voivan niitä salassa säilyttää. Ja lopuksi hän uskoo ne kaikkityyni ihmisen haltuun, parhaimmalle ystävälleen muka!

Andjaldy kiiruhti lukkoa avaamaan ja kääntämään päiväkirjan lehtiä.

Ken kuvaa hänen hämmästyksensä!

Oi, tämä Harter ei olekaan niin kevytmielinen kuin luulemme; koko päiväkirjassa ei ole ainoatakaan kirjoitettua riviä.

Ei ainoatakaan kirjoitettua lehteä siinä ollut.

Ennen kirjoitetut lehdet olivat kaikki terävällä veitsellä pois leikatut; ainoastaan tyhjät olivat jälellä.

Hän käänsi tyhjät lehdet alusta loppuun asti; päiväkirjasta ei hän löytänyt ainoatakaan riviä eikä kirjainta.

Harter tiesi, minkä kanssa hän leikki ja että leikki voi käydä totiseksi.

Mutta miksikä leikkiä jatketaan? Minkätähden jätetään kirjurin haltuun päiväkirja koteloineen ja käsketään polttaa ne jos talon-tarkastus tapahtuu? Jos ei siinä ole muuta kuin puhdasta paperia, voisi jokainen sitä nähdä, eihän ole mitään kätkettävää eikä pelättävää.

Turhaan hän päiväkirjasta etsi selitystä tuohon arvoitukseen, siinä oli vaan tyhjiä lehtiä.

Entäs kotelossa?

Andjaldy piti sitä päivää vasten, voidaksensa katsoa siihen, ja kotelon pohjassa hän havaitsi rypistetyn vihriän paperin.

Hän veti sen ulos paperi-saksien avulla.

Väristä ja tuoksusta hän tuon kirjeen tunsi, tiesipä kuka sen oli kirjoittanut, ennenkuin oli käsialaa nähnytkään.

Kirje oli rouva von Lemmingiltä.

Sama kirje, jonka kaupunginmies oli vastaukseksi tuonut eilen illalla. Andjaldy luki seuraavaa:

Rakas ystävä!

Minä suostun rauhan ehtoihin. Se on parasta meille kummallekin. Mutta minäkin puolestani teen kaksi välttämätöntä ehtoa. Toinen on se, että Lemming pelastetaan; häpeä olisi jättää hänet onnettomuuteen. Toinen on se, että teette poikanne kanssa sovinnon. Minä en voisi astua yli sen talon kynnyksen, josta perheen ainoa poika on karkoitettu. Nämä ehdot on teidän helppo täyttää, jos minua rakastatte.

Yksi asia vielä.

Te ette saa uskoa kirjurillenne keskinäistä sopimustamme; keskustelkaamme asiasta kirjallisesti. Soisinpa melkein, että hankkisitte kirjurillenne paikan, esim. Wien'in hovikansliassa; hän on palkittava uskollisesta palveluksestansa. Teidän luo hän ei kuitenkaan voi jäädä kun ette enää ai'o vastaanottaa mitään virkaa.

Varovasti siis!

Malvina.

Andjaldy luki tämän kirjeen, ja hän luki sen uudestaan. Hän luki sen kymmenennen ja sadannen kerran. Oikeastaan ei hän lukenut sitä enää, hän näki sitä jo sielun silmillä, eikä ruumiin, kunnes oli sydämensä seiniin piirtänyt jok'ainoan kirjaimen tarkasti, vapisevalla kädellä, kunnes joka kirjain rupesi itse kertomaan, kertomaan paljon, kertomaan kaikki.

Nyt hän pani kirjeen kokoon, takaisin sen piilopaikkaan, ja astui käsivarret ristissä ikkunan luo odottamaan esimiehensä palaamista. Jos joku häntä näki vastapäätä olevista ikkunoista, se olisi voinut luulla häntä vahakuvaksi, joka oli hyvin ihmisen näköinen, sillä eroituksella vaan, ett'ei vahakuva liikuta silmiänsä.

Myöhään iltapäivällä Harter palasi Hän ei mennyt ensin omiin huoneisinsa, vaan ylös kirjurin luo.

Kesäkuumuudessa lämmitetty uuni hänelle vakuutti, että hänen oli tekemistä uskollisen miehen kanssa, joka tarkasti noudatti hänen käskyjänsä silloinkin kun nämä eivät olleet hupaisinta laatua.

"Te ette tarvinneet lämmitettyä uunia?"

"Tänne ei tullut ketään", sanoi Andjaldy, ottaen päiväkirjan käteensä. "Arvattavasti ei siis tulekaan ketään".

"Kuinka niin?"

"Sillä minä luulen, että tuo ikävä juttu päättyy paremmin kuin luulemmekaan".

"Lemming on tietysti syytön".

"On, pääasiassa; sivuseikoissa koetamme häntä auttaa tavalla tai toisella. Mitä hänen käskyläisensä ovat rikkoneet, ei koske suorastaan häntä, syytös lahjoomisesta raukee itsestään".

"Kun muistoonpanokirjassa mainitut herrat ilmoittavat saaneensa lainaksi puheena-olevat rahasummat?"

"No niin!"

"Herra valtioneuvos on hyväntahtoisesti antanut noille muille kehoittavan esimerkin".

Harter viivytti vastausta.

"Minä puolestani en ole koskaan uskonut sitä Lemming'istä; hän on kuitenkin vanha ystäväni, en ole voinut sallia hänen hukkua tuon onnettomuuden tähden".

"Sehän oli hyvin jalomielisesti tehty teidän armonne puolelta, kun tietää rouva Lemming'in antaneen teille kieltävän vastauksen".

Harter koetti niin pian kuin mahdollista päästä tästä keskustelusta, niinkuin ahtaista saappaista.

"Minun aikomukseni on kokonaan vetäytyä pois valtiolliselta taistelukentältä. Ja sen lyhyen ajan, jona minulla vielä on jotakin sanomista, tahdon vaikuttaa niiden eduksi, jotka ovat minulle läheisiä. Ensiksikin Lemming'in. Pääsköön se raukka, olemmehan usein juoneet teetä yhdessä. Ihminen ei unohda semmoista".

("Hirtettäköön hän kernaasti minun puolestani", oli sama mies sanonut eilen, ajatteli Andjaldy!)

"Teidänkin eduksenne olen vaikuttanut, rakas Andjaldy!"

"Minunkin?" kysyi kirjuri painaen alihuulta hampaita vasten.

"Niin, koska en enää mihinkään virkaan rupea, ette tekään enää voi jäädä kirjurikseni".

"Todellakin?"

"Ei suinkaan!" vakuutti herra Harter, joka arveli Andjaldyn olevan huolissaan tulevaisuudestansa. "Ja vaikka minulle tarjottaisiin palkinnoksi koko maailma, en sittenkään ottaisi mitään virkaa vastaan tämmöisen häpeällisen kohtelemisen jälkeen, tämmöisen katkeran kokemuksen perästä. Mutta olen puhumatta siitä. 'Philippon tykönä tavataan!' — Nyt on puhe ainoastaan niistä, jotka lankeemukseni kautta olen langettanut. Niiden joukkoon tekin kuulutte. Olen antanut teidän puolestanne suosituksen hovikansliaan Wien'issä. Epäilemättä saatte viran siellä. Tämän suosion-osoituksen kautta hallitus on sovittava minulle tehdyt vääryydet".

"Kiitän!" sanoi Andjaldy. (Tämä on toinen pykälä, ajatteli hän itsekseen).

Ja hän tiesi, että kolmas pykälä oli tulossa.

Harter osoitti suurta jalomielisyyttä, joka sopi hänelle niin mainiosti.

"Minä olin mahtavien henkilöiden luona, niidenkin, jotka kaikkein vähemmin minua suosivat. Minun on myöntäminen, että minua ystävällisesti vastaan-otettiin joka paikassa. Tutkinto-tuomarin luona oli pikemmin hupainen kanssa-puhe kuin laillinen tutkinto. Oli aivan tarpeeksi kun ilmoitin, että Lemming'in muistiin-pano minun suhteeni koski lainaa. Niin pian kun rahat vaaditaan, maksan kohta. Loppu keskustelusta koski muita asioita. Teistäkin puhuin paljon. Minun suositukseeni pantiin paljon arvoa. Että saatte paikan hovikansliassa, on aivan varma asia. Ennenkin olette toivoneet pääsevänne Wien'iin".

"Monta vuotta sitten".

"Vanha toivo siis toteutuu. Te lähdette kauniisen pääkaupunkiin. Tästä pyydän ainoastaan pientä palvelusta teiltä. Wien'issä tulette arvattavasti kohtaamaan tuittupäistä poika-narriani; hän asuu nyt siellä; sanokaa hänelle että olen valmis antamaan hänen hulluutensa anteeksi, jos hän palajaa kotia ja elää siivosti. Saattakaa hänet järjille jälleen, minä pyydän".

Andjaldy painoi päiväkirjaa, joka hänellä oli kädessä, leukaansa vasten. Hän tunsi jasminin tuoksua tuosta vihriäisestä kirjeestä. Tämäkin pykälä seisoi vihriäisessä kirjeessä.

Oi kuinka vaikea oli pitää huulia kurissa, ett'eivät purskahtaneet nauruun tämän narrimaisen ihmisen silmien edessä, nauruun, joka itkuksi muuttuisi — toisen narrimaisen ihmisen kohtalosta.

"Kiitän teitä huolenpidostanne. Jos teidän on aikomus sopia junkkeri Elemér'in kanssa, niin olisi parasta sitä ennen antaa Béltekylle siitä tieto".

"Olette oikeassa. Meidän välinen oikeuden-käynti on lakkautettava. Siitä syystä olen tarjoava helpoimmat ehdot. Sanokaa se Béltekylle. Hierokaa kauppaa hänen kanssansa".

* * * * *

Andjaldy meni Béltekyn puheille.

Minkä vastauksen hän sai nuorelta lakimieheltä, sitä ei hän koskaan sanonut Ferdinand Harter'ille, se oli sulaa törkeyttä.

"Tuo vanha kettu tahtoisi sopia nyt, eikö niin. Nyt kun hän on syössyt päänsä seinää vasten, Nyt kun hän ei enää voi kerskailla korkeilla ystävillään. Mutta nyt ei sovinto tule kysymykseen enää. Pysykäämme nyt kauniisti oikeuden uralla. Menkäämme ryöstöön asti. Nyt kun taistelemme samoilla aseilla, saadaan nähdä ken voittaa, ja nyt hänen pitää maksaa myöskin kustannukset oikeuden-käynnistä. Nyt ei hän enää lähetä minua Smyrnaan, Kalkuttaan ja Amerikaan todistuksia koronkiskojilta hankkimaan! Nyt meidän jo sallitaan katsoa toisenkin myyrän tileihin, Hyvä, että isku on kerran kohdannut noita suuriakin herroja!"

Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin.

Sen pituinen se. — Semmoinen on maailman palkinto!

Andjaldy sanoi esimiehelleen, ett'ei hän aikonut jättää häntä ennenkuin nämä tärkeät asiat selville saataisiin, Lemming'in ja Elemér'in asiat. Siihen asti herra valtioneuvos varmaankin tarvitsi hänen halpaa apuansa.

Tarjoukseen ilolla suostuttiin. Lemming'in asia oli vielä sangen vaikea.

Se 5,000 tukatin velka, jonka Harter oli tuomarin edessä sitoutunut maksamaan, oli vaadittaessa suoritettava; mutta nyt oli pahaksi onneksi huono vuosi. Maatavaralla ei ollut mitään hintaa. Monta muuta seikkaa tuli lisäksi. Herra Harter'in piti vielä tehdä tiliä yleisten tarkoituksien hyväksi annetuista rahoista; tarvitaan aikaa niistä selville päästäkseen — ja yksi ihminen; aikaa ainakin tulevaan elonkorjuusen asti, ja yksi ihminen, joka hankkii rahoja tulevan vuoden sadon nojalla, sillä saattaahan olla niinkin, että rahat ovat hukatut, ja että täytyy toisia sijaan hankkia. Sellaisessa tilassa oleva henkilö, varsinkin jos hän on ylhäinen herra, ei aina voi tietää, suuria rahasummia pidellessään, kuinka paljon hän on edeltäpäin maksanut vedensulkuja varten ja kuinka paljon kaunottarien hyväksi on mennyt. Voihan hän ne summat aina palkita.

Suurin onnettomuus oli ett'ei Elemér ollut löydettävissä. Milloin oli hän Wien'issä, milloin matkusti Englannissa, ei kukaan tietänyt missä asioissa. Oliko hän siirtolaisten asian-ajajana vai tuottiko todellakin maanviljelyskoneita? Ei kukaan sitä varmuudella tietänyt, ja sekä Andjaldy että Bélteky olivat liiaksi viisaat sitä ilmoittamaan, jos tiesivätkin. Ainakin he Harter'ille sanoivat, että etsivät Elemér'iä kuin nuppineulaa.

Mutta Harter ei enää voinut sitä surun taakkaa kantaa, ett'ei ollut poikansa kanssa sovinnossa. Omatunto vaivasi isän sydäntä.

Tietysti, se kuului Malvinan ehtoihin, joista riippui hänen palaamisensa Harter'in taloon.

Ei Lemmingiäkään ilman syytä niin kauan ahdistettu. Häneltä varmaankin viedään viimeinenkin groschen, mikä kenties vielä ikäänkuin materia peccans liikkui hänen kassansa suonissa.

Harter sentähden ei voinut toivoakaan tapaavansa Malvinaa.

Rouva on jo melkein hänen omansa, hän ojentaa jo kättänsä hänelle, hän on, niin sanoaksemme, saanut hameenhelmasta kiinni, vaan perillä hän ei vielä ole; että aukko tämän päivän ja huomisen välillä voi olla niin suuri!

Mutta tuo kaunis rouva on aivan oikeassa, kun ei hän ota vastaan Harter'ia.

Mitähän maailma sanoisi siitä? Se olisi yleisen mielipiteen pilkkaamista, jos rouva, sill'aikaa kuin hänen miehensä on vankeudessa — hänen vakuutuksensa mukaan ilman syyttä — käyttäisi sitä tilaisuutta palataksensa entisen miehensä luo? Semmoista ei indianienkaan siveys kärsisi.

Harter'in oli siis ensiksikin odottaminen kunnes Lemming oli vapaa. Niin hän nimittäin arveli. Ja tietysti sovinto Elemér'in kanssa ei ollut niin välttämätön antaumisen ehto. Lupauksessa on kyllä. Rouva voi tyytyä siihen, että hän kunnia-sanallansa on luvannut sopia poikansa kanssa.

Niin kului viikkoja, kului kuukausia ja Lemming oli yhä vielä siinä suuressa parannuslaitoksessa, jossa kunniaan isketyt haavat parannetaan. Ja parannuskeinot olivat kovia. Kun yksi haava oli umpeen saatu, heti huomattiin toisessa paikassa uusi, ja uutta plaasteria tarvittiin taas. Nuo plaasterit olivat kirotun kalliita! Jospa niitä vaan saisi!

Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin terveenä uloskirjoitettiin tuosta kunnian-sairashuoneesta, terveeksi saatettuna ihmisenä, jossa ei enää mitään vammoja huomattu. Niistä on hän aivan vapaa. Syytökset olivat perättömät. Herra Lemming vapautettu. Oikeat syylliset ovat karanneet Galitsian maahan; siellä unkarilainen tuomari tietysti ei voi vetää heitä oikeuteen, sillä siellä hallitsee toinen Itävallan maaherra; hänellä on muita asioita hoidettavina, ja koko valtakunnan ministeriöllä on muuta ajattelemista.

Föhnwald muutettiin erääsen Ulanirykmenttiin Wien'iin.

Siis oli kaikki taas järjestyksessä.

Yleisö sai ajatella mitä tahtoi; sanomalehdissä ei ainakaan puhuttu mitään kaitselmuksen sallimatta.

Palattuansa kotiin kävi Lemming kaikkein ensimmäiseksi Harter'in luona.

Lemming kiitti häntä siitä palveluksesta, kun Harter oli hänet vapauttanut tuosta suuresta rotanloukusta.

"Minä en ole sitä ilmaiseksi tehnyt", sanoi Harter.

"Minä tiedän sen! Te tahdotte saada rouvani takaisin. Rouvani on sen jo ilmoittanut minulle".

Harter ei voinut salata iloansa.

"Mitä on hän teille sanonut, rakas ystävä?"

"On varsin kaunista, että sanotte minua 'rakkaaksi ystäväksenne'. Rouvani on sanonut minulle, että hän on valmis eroamaan minusta palataksensa teidän luo. Ja että se voi tapahtua niin pian kuin molemmat olette palanneet hyljättyyn uskoonne. Mutta se on kaunista, että sanotte minua hyväksi ystäväksenne kun näin tarjootte käsivartta rouvalleni ja viette hänet pois luotani".

Harter'inkin mielestä heidän välinsä oli vähän naurettava.

"No me pysymme hyvinä ystävinä kuitenkin", sanoi hän nauraen ja koetti pusertaa Lemming'in kylmää kättä lämpöseksi.

"Tietysti, erinomaisen hyvinä ystävinä. Älkää vaan unohtako että teidän ensin pitää maksaa minulle 5,000 tukatia, jotka olette tunnustaneet olevanne minulle velkaa".

Tämä seikka ei ollut naurettava Harter'in mielestä.

Hän rypistyttikin hetkeksi otsaansa, ikäänkuin hän ylpeytensä kukkuloilta olisi katsonut tuota kurjaa kauppias-sielua, joka ei ajattele muuta kuin rahoja ja vaatii maksua siltäkin, joka on hänet kaivosta nostanut; — mutta hänen mieleensä juolahti myöskin, että tällä miehellä oli täysi oikeus vaatia takaisin 5,000 tukatia; hänen otsansa tuli sileäksi taas ja hän vastasi kylmästi.

"Minä olen maksava teille mitä pikemmin sitä parempi".

"Minulle olisi erittäin mieleen jos se tapahtuisi pian. Huomenna muutan takaisin Wien'iin. Näyttäisi vähän oudolta jos ottaisin mukaan rouvan, josta tiedän, että hän tästä päivästä alkaen on la'annut olemasta minun puolisoni".

"Ai'otteko lähteä Wien'iin?" kysyi Harter kummastuneena.

"Minua ei todellakaan haluta jäädä kasvamaan tähän maahan".

"Mutta odottakaa ainakin kunnes tämä keskinäinen asiamme on selvillä. Minustakin olisi naurettavaa jos Malvina seuraisi teitä".

"Se riippuu ainoastaan teistä. Jos maksatte minulle tänään mitä olette minulle velkaa, niin minä huomenna lähden Wien'iin ilman vaimoa, enkä huoli mitä sitten tapahtuu".

Ferdinand Harter tunsi että kaikki hänen hermonsa vapisivat.

"Minun on tunnustaminen totuus teille. Tällä hetkellä minulla valitettavasti ei ole käytettäviä rahoja. Minun täytyi tehdä tiliä yleisistä rahastoista, joiden selvittämiseen en ollut varustettu. Kreditini on niin kulutettu ett'en tänä päivänä voi hankkia ainoatakaan tukatia. Viljan hinnat ovat niin alhaiset, että sain myydä polkuhintaan tämän vuoden sadon. Kauppias, joka sen osti, on kuitenkin vahinkoa kärsinyt. Tahdoin jo edeltäkäsin sopia ensi vuoden sadon myymisestä; hän vastasi että tämän vuoden sato vielä makasi makasineissa ja että hän oli valmis antamaan sen takaisin samasta hinnasta, minkä oli minulle maksanut. Minun on nyt mahdoton hankkia 5,000 tukatia".

"Hyvä", sanoi Lemming, ja naamansa oli lempeän, hyväntahtoisen näköinen, "me saamme siis odottaa molemmat".

Sana "me saamme odottaa!" oli silloin ministeri Schmerling'in mainio puheenparsi ja sangen suosittu Unkarissa. Ferdinand Harter'ia ei se kuitenkaan miellyttänyt.

"Herrani, minä panen kunniani pantiksi siitä, että tulevana keväänä maksan summan".

"Kunnia ei ole alttiina", vastasi Lemming. "Minun kunniani on sattumalta tullut maksamaan minulle 150,000 guldenia. Te ette ole vielä maksanut kunniastanne mitään".

"Minä annan teille vekselin koko summasta ja jos en määräaikana maksa, saatte ryöstättää sen minulta säälimättä".

"Kiitän, mutta minä olen vannonut olla käymättä tämän maan oikeuksissa ainakin tuhannen vuoden kuluessa".

Harter raivostui.

"Mutta sehän on hävytöntä, mitä vaaditte".

Lemming'in tyynyys vaikutti, että raivoovankin mieli tyyntyi.

"Älkää suuttuko, herrani, siitä ei ole hyötyä mitää. Te voitte nimittää minua jokaisen kapulan mukaan hirsipuussa, alhaalta ylös asti, olen siihen tottunut, se ei vaikuta minuun. Minä en ole vastaava siihen mitään, en ai'o käräjiä käydä, vielä vähemmin miekkailla, vaan kuunnella ääneti, pistää sen muiston taskuuni muiden suloisten muistojen sekaan ja ottaa ne mukaani — huomenna, aivan varmaan huomenna. Rouvankin otan mukaani huomenna, aivan varmaan huomenna".

"Mutta sehän on väkivaltaa".

"Jos se on väkivaltaa, niin voitte sitä estää. Minä en matkusta incognito, minä en harjoita mitään yöllistä naisen ryöstämistä suljetuissa vaunuissa; — lähden aamu-junassa selvällä päivällä. Tulkaa odotussaliin katsomaan, vedänkö rouvaani kädestä pois mukaani; ja jos huomaatte vähintäkään väkivaltaa, niin huutakaa polisia. Oh meillä on oiva polisi! Käskekää vangita minut vaimoni ryöstäjänä. Mutta älkää häntä puhutelko, herrani, sillä tänään minä määrään, kenenkä kanssa rouva Lemming saa puhua ja kenenkä kanssa hänen täytyy olla puhumatta. Jos tulette maksamaan velkanne otan teidät vastaan mielelläni, mutta vaimoni kosijalta minulla on oikeus sulkea ovi. Tulkaa siis luokseni maksajana, niin velka kuitataan. Mutta siihen asti — minun on kunnia nöyrimmästi kumartaa". Ja hän meni.

Harter'in koko ruumis vapisi vihasta. Yksistään se ajatus, että tuo ihminen nyt veisi rouvan mukaansa, saattoi hänet epätoivoon. Miksi ei hän pyytänyt saada Malvinaa palajamaan luoksensa sill'aikaa kuin Lemming oli vankeudessa! Nyt tämä vapautettu konna sulkee häneltä tien ja tahtoo rahojansa ensin.

Harter riensi Andjaldyn luo.

"Ystäväni Eemil", hän sanoi hengästyneenä. "Minä pyydän teitä taivaan tähden; jos olette tahtonut tehdä minulle hyvän palveluksen, niin tehkää se nyt ja minä tulen olemaan teille ijankaikkisesti kiitollinen! Hankkikaa minulle illaksi nuo 5,000 guldenia, joita olen Lemming'ille velkaa. Hän aikoo huomenna lähteä Wien'iin ja minun on kunniani kautta hänelle maksaminen ennen lähtöänsä. ymmärrättekö, se on kunniavelka. Koko kunniani on kysymyksessä".

Andjaldy tiesi varsin hyvin, mitä oli kysymyksessä.

Hän sanoi kohta menevänsä läpi koronkiskojien valtakunnan.

"Älkää säästäkö, maksakaa mitä korkoja hyvänsä. Hankkikaa vaan minulle rahoja".

Andjaldy tiesi jo edeltäpäin mitä hänen oli vastaaminen esimiehelleen kun illalla palasi retkeltänsä; hän antoi Harter'in kuitenkin heilua taivaan ja maan välillä. Hänestä oli oikein hupaista ottaa tämä toimi ja ajatella, kuinka Harter luki minutit siksi kun hän palasi, minutit tulivat Harter'ista olemaan pitkiä tuntia, odottaessansa korppia, jonka hän oli päästänyt lentämään.

Korppi palasi todellakin illalla,

"Onko teillä rahoja mukananne?"

Muuta hän ei kysynyt.

"Ei mitään, eikä niitä tulekaan!" oli järkähtämätön vastaus. "Kauppa-maailmassa on maanjäristys. Etevin ja vanhin pankiri-huone Wien'issä on mennyt kumoon ja vetänyt mukaansa kaikki valtakunnan rahamiehet. Miljonien omistajat heittävät toinen toisen kumoon kuin keiliä. Säikähdys on täydellinen. Ei kukaan tiedä, elääkö hän huomiseksi vai nouseeko kuolleena. Jokaisen rahasto ja salkku sulkeutuu. Raha-ihmiset katsovat sitä loukkaukseksi jos joku tahtoo heiltä lainata. Niin, me saamme varmaankin huomenna tai ylihuomenna vastaan koko joukon omia protesterattuja vekseleitä, joihin konkurssipesien velkojat ovat kyntensä iskeneet". Ferdinand Harter vaipui masentuneena nojatuoliinsa.

"Oi, te ette tiedä". hän änkytti kuumin huulin, "mitä minä kadotan jos en voi huomenna maksaa 5,000 tukatia".

Andjaldy oli viattoman näköinen niinkuin hän ei todellakaan tietäisi mitään siitä. Siinä hän seisoi nöyrässä asemassa, otsa kuumana, esimiehensä edessä. Mutta itse luuli hän seisovansa esimiehensä edessä pilkkanauru huulillaan ja lyövänsä Harter'ia olkapäälle, huutaen tuolle kurjalle:

"No, kuinka on toisen ehdon laita?"

"Oletko jo poikasi kanssa sopinut?"

"Ja mitä muuta tuossa tuoksuvassa kirjeessä seisoo?"

22 Luku.

Eläin, jolla on sielu.

Bilágoschin perhe osasi niin hyvin haudata itsensä, ett'ei kukaan löytänyt heidän hautaristiänsäkään.

He lähtivät Wien'iin, joka on tarpeeksi suuri hautausmaa niille, joita ei kukaan tunne. Sielläkin Ilonka elätti koko perhettä, mutta ei opetustunneilla, vaan käsitöillä. Tuntien antaminen on vähän vaikeata kauniille tytöille. Ei kukaan usko että he ainoastaan harjoittavat kielioppia. Heidän kauneutensa on heille huonona passina ja he joutuvat aina epäluulon alaisiksi.

Sitä paitsi äiti ei enää olisi häntä luotansa päästänyt; Ilonkan oli sentähden hankkiminen itselleen senlaista työtä, jota voi kotona tehdä, ja semmoista hän saikin. Se oli vaikeanlaista työtä, jonka ääressä ruusut kaunottaren poskilta pian kuihtuvat. Eräs hautaustarpeiden makasini "entreprise universelle des pompes funebres" tilasi häneltä korko-ompeluksia surupukuja varten. Hän rupesi tähän työhön, koska sai siitä parhaimman ansion, jotta hänen rakkaiden omaistensa niin muodoin ei tarvinnut nälkää kärsiä. Ei ole perätöntä että ne henkilöt, jotka muutamien vuosien kuluessa tätä työtä tekevät yhtä mittaa, tavallisesti tulevat sokeiksi. Tuo ijankaikkinen neulominen mustalla turmelee silmät, mutta joku siihen työhön ryhtyy, hän aina luulee, että hänen silmänsä kestävät paremmin kuin muiden. Usein oli työ hyvin kiireellistä, kun joku mahtava herra oli katsonut sopivaksi kuolla. Sellaisissa tilaisuuksissa Ilonka sai tehdä työtä myöhään yöllä, jotta ylhäisen naisen koristetut liepeet valmistuisivat maahanpaniaisiksi. Silloin hän saattoi ansaita 5:kin guldenia päivässä. — Mutta kyllä hänellä olikin rahoja tarpeen.

Elämän tarpeet ja huoneen vuokra ovat kalliit; ja kuitenkin ruoka oli niukkaa ja asunto kurja, kostea synkkä huone pihan puolella. Ja sairauden kohtauksia toinen toisen perästä. Hänen isänsä oli henkisesti ja ruumiillisesti halvautunut; pieni veli joutui Wien'issä vallitsevan lapsia murhaavan ilman-alan uhriksi; äiti valitti että rintansa oli hukassa, että kärsi hengen-ahdistusta ja sydämen tykytystä. Syyksi siihen katsoi hän sitä, kun oli nouseminen neljiä rappusia myöten, johon ei hän ollut tottunut.

Ilonka yksin säilyi taudeilta. Ne eivät koskettaneet hänen kaunista ruumistaan eikä hänen kaunista sieluansa. Ei häntä vahingoittanut huono ilma, huono ruoka eikä ankara työ. Hän oli ikäänkuin kullasta tehty, joka palanen. Hän oli vielä ihanampi, vielä kirkkaampi tässä kurjuuden synkeässä ilmassa. Ei hänen suojelus-enkelinsäkään voinut kuulla huokausta hänen huuliltansa kaikesta tästä kärsimyksestä.

Luonto oli paitsi sitä antanut hänelle sen ominaisuuden että, vaikka hänen pukunsa olisi ollut kuinka yksinkertainen, tuo syntyperäinen ylhäisyys näkyi kaikista hänen liikunnoistaan ja ilmoitti maailmalle, että hän oli hieno nainen.

Hänen äitinsä pelkäsi työn paljouden häntä uuvuttavan, mutta Ilonka lohdutti häntä sillä, että kun Herra panee taakan hartioillemme, Hän myös antaa voimaa sitä kantamaankin.

Ja hän olikin saanut kumpaakin tarpeeksi.

Viimein äitikin sairastui ja oli aina vuoteen omana. Kolme sairasta makasi siis huoneessa, jossa Ilonka teki työtä. Saapuville kutsuttu lääkäri selitti että ensimmäinen parannuskeino oli poismuuttaminen asunnosta, joka oli niin kostea, että terveinkin ihminen siinä sairastuisi. Ilonkan täytyi siis pitää huolta toisesta asunnosta. Tämä ei ollut helppo tehtävä hänelle, koska paitsi sitä, että oli vaikea saada huoneita näin tavattomalla muuttoajalla, siihen tarvittiin rahojakin, kun huoneiden vuokra oli maksettava edeltäpäin.

Nyt Ilonka sai ankaralla tavalla oppia mitä tuo suuri sana "minä itse" merkitsee.

Kolmen sairaan hoitaminen yht'aikaa, istuminen neulomapöydän ääressä aamusta iltaan, hankkiakseen kaksinkertaisella ahkeruudella kuukausrahat, ja lisäksi vielä uuden asunnon hakeminen, se ei ole helppoa.

Kaikki tuli kuitenkin toimitetuksi. Tuo "minä itse" saa paljon aikaan.

Hän sai työtä toista vertaa enemmän kuin ennen, hän teki työtä yöt päivät pääksytysten, hän sai kuivan ja sopivan asunnon, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ainoastaan rahoja vuokran maksoa varten puuttui.

Mutta nekin tulevat. Lauantaina hänellä on työ valmiina ja silloin hän saa niin paljon rahaa, että sairaitten kanssa voi muuttaa uuteen asuntoon.

Lauantai-illaksi oli hän töin tuskin saanut tehtävänsä tehdyksi ja myöhä oli jo kun hän läksi viemään työnsä pois.

Kaikki kolme sairasta olivat levottomat hänen tähtensä. Isä oli raivoissaan ja huusi kovasti; äiti makasi kuumeessa, näki aaveita kaikkialla, ja pieni veli piti itkien hänen kaulastansa kiinni eikä tahtonut häntä päästää.

Ilonka rauhoitti vaivalla nuo kolme. Hän lupasi kohta tulla takaisin, hän meni vaan kadun kulman ympäri ja oli pian kotona jälleen.

Hän riensikin niin paljon kuin jaksoi valmiin työn kanssa tavalliseen tilauskonttoriin. Hänen astuttuansa sisään, eräs tuntematon herra vastaan-otti häntä kysyen: "mitä tuotte, neitini?"

"Tilatut korko-ompelukset. Tässä on rätinki niistä, pyydän kuittia ja maksua, sillä minulla on kiire".

"Hm, hm", äänsi tuntematon herra ottaessaan työn. "Rakas lapseni, minä en nyt voi antaa teille kuittia, sillä täällä on juuri mullistus; mutta voin antaa teille kirjoituksen, jossa tunnustetaan, että olen vastaanottanut työnne".

"Täytynee tyytyä siihen".

Tuo tuntematon herra piirsi muutamia variksenjalkoja paperi-liuskalle ja ojensi sen hänelle.

"Pyydän teitä nyt maksamaan saatavani".

Tuo tuntematon herra katseli rätinkiä ja antoi sen sitten takaisin.

"Niin, rakas neiti, 'Entreprise universelle des pompes funebres' on tänä aamuna laannut suorittamasta sitoumuksiaan ja kassa on nyt suljettu".

Sitä Ilonka ei ymmärtänyt.

"Kuinka se on mahdollista?"

"Rakas lapseni, se on pitkä juttu. Ettekö tiedä siitä mitään? Puhuuhan koko kaupunki siitä. Tottahan olette kuulleet puhuttavan rikkaista Arnstein'istä ja Eskeles'estä? No, niin, nämä tekivät eilen konkurssin ja vetivät mukaansa A. Meiser'in; A. Meiser saattoi häviöön B. Meiser'in ja B. Meiser C. Meiser'in. Eilen menivät kupperikeikassa toinen pankiri toisen perästä; tänään tukku-kauppiaat heitä seurasivat ja huomenna heitä seuraa arvattavasti maito- ja ruokakauppiaita. Jokainen, jolla on hyvämaineinen kauppanimi, rientää sulkemaan puotinsa. 'Entreprise universelle des pompes funebres' tekee niin kuin muut eikä maksa enää mitään".

"Mutta kuinka se on mahdollista, että jätetään maksamatta tilattu työ".

"Rakas neitini, niinpä on laita. Tiedättekö mitä? Kirjoituttakaa velkojien luetteloon, mitä teidän tulee saada; 8 tai 9 vuoden kuluttua konkurssi on selvillä; jos silloin on mitään jälellä konkurssipesässä, niin te varmaankin olette niiden joukossa, jotka ovat uteliaat tietämään, montako kreutzer'iä saavat guldenista".

Sen sanottuansa kääntyi tuo tuntematon herra pois, ikäänkuin olisi sanonut sukkeluuden, tyytyväisesti hymyillen ja jättäen Ilonkan päätettäväksi, tahtoiko mennä tiehensä vaiko jäädä tuntemattomien, sydämettömien silmäysten esineeksi. Ilonka sanoi vaan: "mutta, herrani, minä olen tänne rahanvartijan huostaan jättänyt 40 guldenia, sillä, kuten tiedätte, sitä vaaditaan niiltä, jotka tekevät kotona työtä. Nehän ainakin takaisin saanen?"

"Epäilemättä, neitini; 8 tai 9 vuoden kuluttua saatte nekin. Sentähden pitää teidän valvoa niitä. Ehdoitan teille oman asian-ajajani, toht. Slempelmeijer'in; hänen prosessi-kustannuksensa eivät tule nousemaan yli 100 gulden'in".

Ilonka horjui tunnotonna ovea kohti. Viimeinen ropo oli lyöty hänen kädestänsä.

Oi kuinka huonoja ihmiset ovat! ne varastavat kerjäläiseltäkin.

Oli jo myöhäinen ilta ja hänen olisi pitänyt mennä kotiin; hänen rakkaat sairaansa olivat jo kauan odottaneet häntä, he odottivat lohdutusta ja lääkkeitä ja hänen hymyänsä. Vaan kuinka hän nyt voisi palata heidän luo. Ei hänellä ole lohdutusta, lääkkeitä. Hänellä ei ole enää äyriäkään, eikä ole toivoa saada työtä lähimmässä tulevaisuudessa; heillä ei ole leipää päiväksikään!

Ihmis-virta, joka kaduilla pauhasi, veti häntä, tuota tunnotonta, myötänsä. Hän ei tietänyt itsekään, mihin se kaikki vei, mitä tietä hän kulki tai mitä etsi.

Ohitse menevien sanat sattuivat välistä hänen korvaansa. Kaikki puhuivat yleisestä häviöstä, kurjuudesta, karkaamisesta. Muiltakin oli syytä epätoivoon, eikä ainoastaan hänellä.

Ihmis-virta vei hänet kanavan rannalle; siinä hän kuljeksi aikomuksitta, ajatuksitta, tunnotonna. Yhdessä kohden oli suuri väentungos. Toinen kysyi toiselta, mitä oli tapahtunut. Jotkut tiesivät jotain. Erään vanhan kauppiaan kerrottiin juuri hypänneen kanavaan; hän nostettiin sieltä, mutta oli kuollut. Hän oli kadottanut koko omaisuutensa eilispäivän vara-rikkojen kautta.

Ilonka näki neljän työmiehen kantavan ruumista lähimpiin vaunuihin. Hänellä oli pitkä harmaa tukka ja taaksepäin kallistuneesta päästä tippui vettä kadulle. Ällistynyt ihmisjoukko seurasi itsemurhaajan ruumista, saadakseen nähdä, mitä sitten seuraisi. Ilonka jäi yksinänsä seisomaan kanavan partaalle tuohon turmiolliseen paikkaan, mistä itsemurhaaja juuri oli nostettu.

Ja hän ajatteli itsekseen, eiköhän tuo ihminen ollut oikeassa?

Hän nojautui aitaa vasten ja katseli kanavan veteen. Kaasulyhtyjen liekit liehuivat tuulessa ja niiden varjot heiluivat tummalla vedenpinnalla.

Ja tuossa tummassa vesipeilissä tyttö näki epätoivon kaikki kauhistukset: kurjimman kurjuuden kaikille niille, joidenka edestä oli taistellut yli-inhimillistä taistelua; inhoittavan ja kavalan maailman vääryyksineen; niiden kamalat kasvot, jotka vainosivat kauneutta; kovan vuoden, joka ei elättänyt niitä matosiakaan, joille edeltäjät olivat hengen antanet. Ja tytön sydämessä syttyi outo halu tiedustelemaan mitä tuon mustan veden-pinnan alla löytyi. Kenties parempi maailma? Kenties uusi elämä? Kenties tyhjyys? Kahdesti jätti hän tuon paikan, kahdesti hän palasi katsoakseen uudestaan alas mustaan vesi-peiliin, jossa lyhtyjen vapisevat varjot liehuivat kuolleitten märän haudan päällä. Ja hänen otsaansa poltti se ajatus, joka sielussa kyti; hän riisui päästänsä hatun ja ripusti sen aidalle. Kuinka hyvä olisi päästä elämästä!

Silloin joku tarttui hänen käteensä ja outo ääni tervehti häntä hänen nimeltään.

"Hyvää iltaa, neiti Ilonka!"

Säikähtyneenä hän katsoi taaksensa ja näki aivan tuntemattomat kasvot. Oli 40 vuoden ikäinen, parraton mies, jonka kasvoista loisti niin hyvä sydän ja semmoinen hyväntahtoisuus, että Ilonka ehdottomasti ojensi hänelle kättä.

"Te ette tunne minua nyt ja kuitenkin olette nähnyt minua kerran hyvin likeltä vaikka naamani kenties nyt on vähän inhimillisempi. Minä olen tuo Hans Katzenbuckel".

"Ah!" Ilonka vastasi siihen puserrukseen.

"Juuri tuo Hans Katzenbuckel, joka oli epätoivoissaan, muistanette, ja joka tahtoi tappaa itseänsä sekä penikoitansa ja jonka te, hyvä neiti, pelastitte helvetin kidasta, muistatteko?"

"Muistan".

Mies päästi Ilonkan käden.

"Ja se pikku hevonen, jonka minulle annoitte, on tuottanut minulle paljon onnea. Se oli todellinen aarre minulle. Sen kautta tulin mainioksi; nyt olemme molemmat täällä sirkuksessa ja meillä on hyvä palkka. Minä olen ahkerasti kysellyt teitä, sillä tahdoin maksaa velkani, ja kuulin, että onnettomuus vaivasi perhettänne ja ajoi sen tänne. Teidän äitinne on sairaana, eikö niin?"

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Ilonka kummastellen.

"Siitä kun kävelette näin yksinänne illalla; varmaankin äitinne on sairaana".

"Tosi kyllä".

"Te elätätte itseänne neulan avulla, eikö niin?"

"Mikä saattaa teidät siihen päätökseen?"

"Rikki pistetyt sormenne, joita pidän kädessäni. Arvattavasti olette nyt ollut työnteettäjän luona, vaan ette ole tavannut häntä kotona. Nyt moni on samassa tilassa. Monta työtä-tekevää tyttöä seisoo nyt odottamassa, että ovi avattaisiin, joka lauantai-iltana suljettiin heidän jälkeensä. Oletteko kentiesi eksynyt? Missä asutte?"

Ilonka ilmoitti hänelle asuntonsa.

"Oi sinne ette löydä yksinänne takaisin. Sallitteko minun saattaa teitä kotiin äitinne luo?"

Ilonka hengitti syvään. Ahdistava tuska irtauntui hänen rinnastaan. Hän läksi matkalle saattajansa kanssa.

"Neitini", sanoi pajazzo, "minä olen velkaa teille paljon, mutta se ei ole minun vikani, ett'ei se asia ole selvillä, sillä minä en voinut löytää teitä. Onnellinen sattumus on saattanut minut perille. Tulen juuri sirkuksesta näytännön loputtua. Nyt nimeni ei ole Hans Katzenbuckel, olen nyt ranskalainen ja nimeni on Trésor. Näyttelen joka päivä pikku hevosenne kanssa. Tiedättekö minkä arvoinen pikku hevosenne on? Olen teille hyvin kiitollinen, jos myytte sen minulle 500 gulden'ista".

Ilonka hämmästyi. Niin paljon rahoja!

"Olen lahjoittanut teille sen hevosen", hän sanoi. Hän oli vielä ylpeä.

"Mutta minä en koskaan ole sitä lahjaksi ottanut. Muistattehan, neiti, että sanoin Hans Katzenbuckelin maksavan hevosen, kun voi, ja nyt minä voin. Minä olen herra, minulla on yhtä hyvä palkka kuin sektioni-neuvoksella ja minua rakastetaan enemmin kuin semmoista. Mutta teillä on perhe, jolle voi olla hyödyksi, jos vanha lainaaja tulee sanomaan, että hän on valmis velkansa maksamaan. Eikö niin? Siis sovittu: pikku hevosen hinta on 500 gulden'ia".

"Ei, herrani! kun minä sen annoin teille, ei se ollut 100 guldenin arvoinen. Minä ymmärrän sitä asiata".

"Ei suinkaan, neitini, ette ymmärrä siitä mitään; no niin, hevosen pään ja säärien arvon. Vaan, näettekös, tällä hevosella on sielu ja te olette herättänyt hänessä sielun. Tiedättekö, neiti, joka eläimellä on sielu, suurempi tai pienempi, niinkuin ihmisilläkin. Moni eläin on tyhmä koko elin-aikansa; samoin moni ihminenkin. Jos eläintä nuoruudesta asti kohdellaan niinkuin se olisi ihminen — puhutaan sille lempeästi ja selitetään miksi sen tulee tehdä niin taikka näin, vältetään lyömistä ja syytöntä törkeyttä, silloin herää eläimen sielu. Meidän virkamme on herättää eläimissä sielu. Oi se on kaunis työ, se on enemmän kuin työtä, se on taidetta, se on tiedettä! On yhtä monta eläin-luonnetta ja kasvatus-tapaa kuin eläimiä. Mutta joka asiata ymmärtää, hänen työnsä ei ole turha, eikä hän ole pannut työtänsä hukkaan. Toisessa eläimessä on humoria, toisessa jaloa intoa; toinen on naiivi, toinen filosofillinen. Teidän pikku pony-hevosenne on suurempi humoristi kuin minä itse, ja paras todistus siitä, että sillä on sielu, on se, että se on suuri rahamies! Oi, teidän täytyy kerta nähdä kun minä mainion atrian jälkeen — minä ravintolan-pttäjänä, hän vieraana — annan sille rätingin, kuinka se silloin liitu-palasella, joka on kavioon pistetty, kirjoittaa taululle ne summat, jotka minä mainitsen, ja kuinka se viimein tarkasti laskee ne yhteen ja kirjoittaa alle oikean summan, niinkuin kirjanpitäjä ainakin. Yleisö tätä katsellessaan taputtaa raivokkaasti käsiänsä. Teidänkin pitää tulla jo huomenna. Minä tiedän, että kiellätte rakkaan äitinne sairauden tähden. Mutta sitten kun hän on parantunut. Minulla on kahdentoista vuotias tytär, joka jo köydellä tanssii; hänet lähetän teidän luoksenne ja näytännön jälkeen itse saatan teitä kotiin. Te saatte oivallisen paikan, johon ihmisjoukko ei tunkeu ja josta voitte likeltä katsella eläimiä. Meillä on mainiot eläimet. Teidän pikku ponynne on kuitenkin enimmin rakastettu kaikista. Aivan välttämätöntä on että saatte nähdä sitä, jotta huomaisitte minkä arvoinen se on; sillä muuten puhun kenties kuuroille korville ja te luulette minun laskevan leikkiä kun tarjoon 500 tuosta pienestä veitikasta. Ja tämä hinta on kuitenkin hyvin alhainen. Antaisin teille kohta koko summan, mutta tietysti herra Trésor ei pidä koko trésor'ia (= aarretta) taskussansa; mutta viisikymmentä guldenia luulen lompakossani olevan; pyydän teitä, minun edukseni, ottamaan ne käsirahaksi, sillä pelkään, että joku tarjoo teille enemmän, jos tulee tietyksi, että hevonen on teidän. On kilpakosijoita, jotka maksaisivat suuret summat, riistääkseen meiltä tämän erinomaisen hevosen; ottakaa sentähden, hyvä neiti, tämä summa aluksi; totta tosiaan, jos te huomenna näette hevosen, niin sanotte itseksenne: 'tämä hevonen on miljonan arvoinen', ja silloin minä saan rukoilla teitä antamaan anteeksi 999,500".

Ja hän pakoitti Ilonkaa ottamaan sen setelitukun, jonka hän otti taskustansa.

"Hyvä", sanoi Ilonka, "minä otan rahat, sillä tarvitsen niitä, niin, minä tunnustan, että jos te ette olisi tullut, minä kenties olisin noudattanut epätoivon ääntä, sillä kotona minulla on kolme sairasta vuoteen omana, isä, äiti ja veli, ja kurja petos on minulta ryöstänyt työni palkan. Te saatoitte minut pois epätoivon syvyydestä, jota nyt kauhistuen huomaan. Uskonpa, ett'ei Jumala ole sallinut tämän suotta tapahtua, ja alan toivoa, että nyt seison tiehaarassa, mistä parempi elämä alkaa. Oi entinen onkin kauhea ollut. En ole valittanut siitä kenellekään, sillä omaisilleni en ole tahtonut sitä sanoa; mutta elämäni on ollut jokapäiväistä kuolemista, josta taas olen henkiin herännyt. Sallikaa minun pusertaa rehellistä kättänne. Te, vieras, tuntematon komediantti, olette minun ainoa, todellinen, omaa voittoa pyytämätön ystäväni! Oi olkaa vastakin ystäväni. Koko maailma on minut pois hylännyt ja ainoastaan te ojennatte minulle kättä, joka ette ole minulle velkaa mitään muuta, kuin muistoa hyvästä sanasta, mikä aikoja sitten on haihtunut".

Tyttö purskahti itkuun. Ei ole soveliasta itkeä kadulla; mutta tänä iltana oli Wien'in kaduilla itkeviä muitakin, ja ohitse-menijät ymmärsivät, että siihen oli syytä.

"Nyt jääkää hyvästi; tästä löydän kyllä yksinänikin kotiin, myös täytyy minun poiketa aptekiin, ja siellä saan odottaa. Ja sitten minun on maksaminen edeltäpäin vuokra uudesta asunnosta, johon huomenna muutan omaisteni kanssa. Jos huomenna lähetätte pikku tyttärenne luokseni, niin sallitte kai, että minä häntä sisarena tervehdin?"

"Oi, neitini!"

"Tahdon mennä, minne te neuvotte".

Pajazzo vastasi ylpeän näköisenä:

"Niinpä voittekin tehdä, neiti, sillä kuperikeikkaa heittävä pajazzo seisoo päälaellaan yleisön edessä, mutta yleisön keskellä käy hän pää pystyssä; silloin maalaa hän naamansa punaiseksi, mutta pestyänsä maalin pois, ei ole hänellä syytä punastua kenenkään edessä; olkoon se Jumalan edessä sanottu".

Pajazzon tytär, joka köydellä tanssii, on paremmin suojeltu kuin ruhtinaallinen nainen, joka häntä loge'istaan katselee.

Ilonkan äiti oli jo kauan ollut tuskissaan tyttärensä viipymisestä, kun tämä viimein kotia tuli. Ilonka kertoi äidilleen kaikki.

Rouva Bilágoschi virkistyi. Yhtä ankarasti, kuin moitti niitä kelvottomia, jotka olivat pettäneet hänen tytärtänsä viikkopalkan suhteen ja ryöstäneet häneltä säästörahat — yhtä kuumasti hän kiitti pajazzoa, joka oli korvannut vahingon. Tuon oivan miehen ystävyyteen ei sopinut olla suostumatta! Äiti itse kehoitti tytärtänsä menemään näytäntöä katsomaan huomis-päivänä. Ei kotona mitään onnettomuutta tapahdu hänen poissa-ollessaan.

Tuo hyvä rouva oli niin virkistynyt, että Ilonka jo seuraavana päivänä luuli häntä terveeksi. Hän nousi nimittäin varhain ja oli avullisna muuttamisessa uuteen asuntoon.

Tämä asunto oli siisti ja sievä. Suuri kaunis huone, lautaseinällä jaettu kahtia, jotta oli kuin kaksi huonetta. Molemmat ikkunat olivat komeaan, kauniisen puutarhaan päin. Oli tosin kielletty menemästä tuohon puutarhaan, mutta ei kukaan voinut estää akaatsia-puita tuoksullaan täyttämästä puutarhan vieressä asuvien huoneita.

Huonekaluilla sisustaminen ei paljon vaivaa maksanut, päivällis-aikana kaikki oli valmista.

Lääkäri oli ollut oikeassa. Asunnon muutos, mahdollisuus elää paremmin osoittivat olevansa parhaat lääkkeet Ilonkan sairaille. Maailmassa on monta tautia, joissa oikeastaan suru hermoja kuluttaa, ikäänkuin vapautta vaativa sielu pyytäisi heittää päältänsä ruumiin siteet.

Vanha Bilágoschi ei tahtonut koskaan luopua ikkunasta, hän oli niin mieltynyt puutarhan kukkien katselemiseen, jotka jo kumartuivat maata kohti; rouva Bilágoschikin oli tänään kuumeesta vapaa ja vakuutti Ilonkalle, että oli oikein terve.

Iltapäivä kului onnellisesti; nähdessään iltapäivän auringon ikkunoista loistavan — entisessä asunnossa ei auringon sädettä koskaan näkynyt — oli elämä hänestä valoisampi. Ehkä päivä vihdoinkin koittaa.

Äiti tahtoi välttämättömästi että Ilonka menisi sirkukseen, sanoen että se puoleksi oli hänen velvollisuutensa. Viisasta se myöskin olisi: jos Trésor tahtoi maksaa hänen hevosensa, miksi ei hän siihen suostuisi? Se apu oli hyvä olemassa, sillä lähimmässä tulevaisuudessa Ilonkan oli vaikea saada ompelutyötä. Mitä muihin naistöihin tuli, niillä tuskin saataisiin suolaa leivällensä. Jos siis Ilonka rakasti perhettänsä, täytyi hänen uhrata tämä ilta. Paitsi sitä Ilonkan äitiä ei enää vaivannut mikään, ja kaikkeen tähän katsoen Ilonkan oli velvollisuus mennä huvittelemaan.

Illalla, hyvään aikaan ennen k:lo 7, tuli pajazzon tytär, pieni kahdentoistavuotias Hermine, hilpeä kultakutrinen tyttö, isänsä lähettämänä viemään Ilonkaa sirkukseen.

Neiti Hermine oli jo, nuoruudestaan huolimatta, itsenäinen taiteilija sekä hamppu- että rautalanka-köydellä, ja hän piti taiteilija-mainettansa sangen suuressa arvossa.

Niinkuin hyvin kasvatettu tyttö ainakin, hän ei tullut yksinään, vaan veljensä seurassa; hän oli siis uskottu nuoren Frans Trésor'in jaloon suojelukseen. Frans oli tosin vaan kymmen-vuotias uros, mutta akrobatina hänellä oli maine semmoinen, että hänen yhteiskunnallinen asemansa siitä sai tarpeeksi arvoa.

Tyttö, joka heti voitti sekä äidin että Ilonkan sydämen, kertoi tyystin komediantti-perheen vaiheet siitä alkain kun he arolla kävivät, ja kuinka viimein hevosineen saavuttivat sirkus-tirehtörin huomion. Hän kiitti todellisella kaunopuheliaisuudella pienen hevosen oivallisia ominaisuuksia, ja kertoi kuinka iloisesti se hirnui kun Ilonkan nimi mainittiin. Nuori Herkules säesti kaikin voimin sisartansa.

Ilonka seurasi ilomielisenä lapsia sirkukseen.

Erittäin hyvä paikka oli Ilonkan käytettävänä näkymön ja esiripun välillä. Näytäntö huvitti häntä suuresti; sirkusnäytäntöjen vaikutus ei ole aina niin pintapuolinen kuin miksi sitä luulemme meidän korkealta kannaltamme; on todellakin ylevätä katsella ihmisruumiin täydellisyyttä ja eläin-sielun kehkiämis-voimaa.

Varsinkin miellyttivät Ilonkaa nuo mainiot hevoset, voimistelu-temppujakin hän ihaili; olivathan ne lapsuuden aikana olleet hänellekin sangen mieluiset, ja niitä hänen oli suureksi osaksi kiittäminen vakavista hermoistaan ja terveydestään.

Viimein tuli tuo hevonen, jota yleisö riemulla vastaan-otti. Se näytteli "filosofina", hattu otsalle painettuna, ja oli tulevinaan ravintolaan syömään: se lukee ruokalistaa, syö, juo, polttaa tupakkaa, lukee sanomia hyvin suurella valikoima-aistilla valtiollisessa suhteessa ja laskee viimein yhteen maksettavat päivällisestä. — Viimein tuli hevosen tehdä koko joukko viisautta osoittavia temppuja, ennen kuin lopettaisi, mutta pitemmälle kuin maksettavan laskemiseen ei tuo rakastettava eläin tavallisella tavalla tehtäväänsä tehnyt.

Kun rätinki tuli, "filosofi" jo kävi hajamieliseksi. Hänen silmänsä tuijottivat yhteen paikkaan ja piippu putosi suusta. Kun pajazzo sitten piti taulua sen edessä, jotta laskisi numerot yhteen, se näytti yht'äkkiä tekevän päätöksensä, veti liidulla viivan yli koko rätingin, hypähti seisoalleen ja syöksi yli pöydän niin että ravintolan-isäntä tauluineen kaatui.

Yleisö luuli sitä hupaiseksi uutiseksi ja piti tätä leikkiä oivallisena; mutta kummastukseksi nähtiin "filosofin" juoksevan suoraan prosceniumia kohti, jossa seisattui erään nuoren tytön eteen ja samalla laskeutui polvilleen, naurun-tapaisesti hirnumalla muistuttaen ihmisestä, joka ei löydä sanoja ilonsa osoitteeksi. Se ojensi päätänsä tyttöä kohti ja sieramista kävi kuuma hengähdys, harjansa se heitti toiselta puolelta toiselle ja silmät iskivät tulta. Sitten se juoksi oikullisesti pois ja rupesi kadrillia tanssimaan, siihen temppuun harjoitettujen komeain hevosten tavalla, jalosti käännellen, sievästi polvistuen ja astuen laahaavin kadrilli-askelin, jommoista ei kukaan ennen ollut nähnyt sen tekevän; sitten se nousi pystyyn takajaloilleen, niinkuin paraiten oppineet hevoset tekevät, ja käveli juhlallisesti niinkuin jaloimmat oriit. Lopuksi se heittäytyi maahan ja piehtaroi tavallisen talonpoikaishevosen tavalla, ojensi kaikki neljä jalkaansa suoraksi ja laski päänsä entisen hallitsijansa jalkojen eteen, niinkuin menneinä aikoina ja niinkuin olisi tahtonut sanoa: "No, etkös tule tänne lepäämään?"

Joka ei käsittänyt tätä kohtausta, hän varmaankin oli liikoja tunteita vailla; pajazzokin seisoi siinä, liikkumatonna, aivan poissa päiviltänsä; kyyneleet hänen viheriäisillä poskilla ilmoittivat hänen olevan syvästi liikutettuna.

Ilonkakin oli liikutettu; tuon eläimen uskollisuus nosti kyyneleet hänenkin silmiinsä. Hän ei kuullut yleisön kummastuksen huutoja eikä raikuvia suosion-osoituksia, ei nähnyt häneen päin käännettyjä kiikareita, hän näki ainoastaan lemmikki-hevosensa, ja hänen sydämensä oli täynnä liikutusta. Kun viimein tuo rakas eläin laski päänsä hänen jalkojensa eteen, Ilonka unohti ympärillänsä olevan maailman, kumartui alas, taputti uskollisen hevosen kaulaa ja lausui sen vanhan nimen: "Tschilla!"

Ikäänkuin sähkö-isku olisi siihen koskenut, hypähti tuo pieni hevonen seisoalleen ja, tehtyänsä kumarruksen Ilonkalle kummallisen sivuhyppäyksen kanssa, juoksi se takaisin pöydän luo, josta oli lähtenyt, ja oli purevinansa pajazzoa muistuttaakseen häntä hänen velvollisuudestansa; sitten hevonen jatkoi keskeytynyttä näytäntöänsä kaikkine konstineen.

Tuo, kuten tunnettu, herttainen Wien'in yleisö oli aivan haltioissaan tämän kohtauksen vaikutuksesta; käsien taputukset ja jalan-polenta säestivät pony-hevosen temppuja ja tyttö tuli tuhansien silmien esineeksi. Maksoikin vaivaa sitä katsella. Puna Ilonkan poskilla tämän katselijajoukon keskellä oli niin suloinen ja luonnollinen, ja tuo iloinen hämmästys, joka ilmautui hänen kasvoissaan, niin teeskentelemätön. Ken hän on, kysyi tuhannet äänet toisiltaan.

Näytännön loputtua vastaan-ottivat Ilonkaa Trésor ja hänen lapsensa, jotka nyt taas olivat ihmisen näköisiä.

"No, mitäs olen sanonut?" huusi pajazzo hänelle loistavin silmin, "eikö ole se miljonan arvoinen tuo oivallinen pikku hevonen?"

Ilonka vastasi liikutetulla äänellä:

"Minä pelkään, että se on aivan lumonnut minut. Kun se tuli juosten luokseni, pisti hetkeksi päähäni halu hypätä sen selkään ja ratsastaa ympäri, niin kuin kaikki muut, kunnes aivan hengästyisin".

"Hei, sepä meille kelpaisi. No ettehän nyt enää katsone tarjoustani liialliseksi?"

"Minä suostun siihen".

"Tirehtöri kohta paikalla maksaisi teille koko summan, jos myisitte hevosen hänelle; mutta minä tahtoisin sen omistaa. Tyydyttekö siihen että minä maksan teille viidennen osan hinnasta joka kuukausi?"

"Saatte siinä asiassa tehdä niinkuin teille paraiten sopii".

Trésor ei salannut iloansa tästä kaupasta.

"Saattepa nähdä kuinka sanomat kilvan kertovat tästä kohtauksesta. Vieriväthän kyyneleet minunkin viheriäisiä poskiani myöten".

Trésor haetti vaunut ja kaikki kolme saattoivat Ilonkaa kotia.

Seuraavana päivänä Ilonka sai toisen puoliskon ensimmäisestä kuukaus-maksusta.

Sairaat parantuivat parantumistaan.

Mutta seuraavana päivänä tuli Trésor alakuloisen näköisenä heidän luokseen.

"Oi, neiti", sanoi hän nolosti, "te olette saattaneet meidät turmioon; me olemme hukassa, meille ei jää muuta neuvoksi kuin ovet kiinni ja konkurssi, Voitteko uskoa, että 'Filosofi' eilen illalla oli aivan mahdotoin, ei se totellut mitään käskyjä, ei tahtonut tehdä mitään konstia, vaan juoksi ympäri sirkusta katsellen joka loge'iin, ja kun ei etsimäänsä löytänyt, pyrki se kaikin mokomin takaisin talliin, puhuminen oli turhaa; jos otettiin kiinni, se potki takajaloillaan, nousi pystyyn ja puri ympärilleen. Se menetteli kuin ravihevonen, viimein pääsi se irti käsistämme ja sen numero oli pois pyhittävä ohjelmasta. Sitä ei saa mihinkään nyt enää kun ei se nä'e teitä".

Ilonka nauroi sydämen pohjasta.

"Hyvä, jos ei muuta tarvita, voinhan minä mennä istumaan entiselle paikalleni, jotta se näkisi minua".

"Oi, sehän on suuri hyvyys teidän puoleltanne, neiti! Olimme itse sitä ajatelleet. Tirehtöri on valtuuttanut minua tarjoomaan teille 10 guldenia joka illasta, jona olette sirkuksessa näytännön loppuun asti".

"Miksi minä ne ottaisin? Eihän se maksa minulle mitään".

"Minä neuvon teitä, neiti, vastaan-ottamaan rahat, ne ovat rehellisesti ansaitut ja taloudellenne hyödyksi, meillä on siitä suuri voitto. Ajatelkaa vaan, että tänään kaikki puhuvat siitä, ett'ei 'Filosofi' tahdo näytellä, kun ei se nä'e jälleen löydettyä hallitsijaansa. Pankaamme huomenna ohjelmaan: 'Filosof recognizing his mistress' ['Filosofi' tuntee emäntänsä]. Silloinpa tungos syntyisi piletti-myymälässä! Teidän ei tarvitse ensinkään ujostella, te voitte joka ilta istua loge'issa huntu kasvoilla, jotta ei katselijain silmät teitä vaivaa".

"Ei suinkaan, herrani, jos vastaan-otan tämän raha-ansion, en ai'o peittää silmiäni ikäänkuin häpeisin sitä taidetta, jonka toimittamisessa ilmestyn lisäjäsenenä. Minä tulen ja annan kolmen tunnin kuluessa kenenkä hyvänsä nähdä kasvojani".

"No sehän on mainiota. Ainakin tuhat ihmistä on kysynyt ken te olette, mutta minä en ole sitä sanonut, vaan mutkitta käskenyt pois kaikki uteliaat. Olen ainoastaan sanonut, että olette arvokas neiti, jonka kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, ja sen pituinen se. Olen sanova teitä englannittareksi. Siten unkarilaiset maamiehenne eivät saa tietää ken olette".

Ilonka hymyili katkerasti.

"Älkää olko siitä millännekään, ystäväni! Unkarilaisten maamiehieni parissa on niin monta mainiota kupperikeikka-taiteilijaa ja valtiollista komedianttia että, jos ette häpee niitä, teidän ei tarvitse myöskään punastua unkarittaren tähden, joka sirkuksen hiekasta nostaa taivaasta pudonnutta leipää".

Rouva Bilágoschi ei vastustanut sopimusta. Ilonka teki selvän sopimuksen. Hän sitoutui istumaan joka ilta k:lo 8-9.30 jossakin sirkuksen parterri-loge'issa.

Alussa hänestä oli vaikeata ja tuntui ahdistavalta kun monen minutin kuluessa tuhannet silmät häntä katselivat. Vaan vähittäin hän tottui siihen, niinkuin ihminen tottuu kantamaan 18,000 sentneriä painavaa ilmapylvästä hartioillaan, sitä tuntematta. Näytännöt menestyivät. "Filosofi" rupesi näyttelemään kun eräässä loge'issa näki entisen emäntänsä. Hänen sijansa muutettiin ehtimiseen. Tervehdittyänsä tavallisella tavalla rupesi hevonen reippaasti osaansa toimittamaan ja "Filosof recognizing his mistress" oli aina ohjelmassa.

Näytännön jälkeen Trésor'in perhe saattoi aina Ilonkaa kotia, kauniissa ilmassa kävellen ja huonossa ajaen. Ilonka huomasi pian, että pajazzon otto-tytöt oli hyvin suojeltu. Vanha Trésor menetteli häntä kohtaan aivan kuin olisi ollut hänen toinen isänsä, ja antoi niin selvän matkapassin nenäkkäille teikkareille, ett'eivät uskaltaneet lähestyä Ilonkaa. Muutamat nuoret narrit saivat kokea, että pajazzon nyrkit olivat voimakkaat ja että hän osasi niitä käyttää. Lemmenkirjeet ja niiden tuojat lensivät samaa tietä ovesta ulos. Sillä tavoin lemmenkirjeitä tuli todellakin tusinoittain.

Se tyttö oli mainion kaunis ilmiö. Hänen salakähmäinen ja äkkinäinen ilmestymisensä oli myös hyvin merkillinen. Se lumousvoima, millä hän hallitsi koko sirkuksen taitavinta eläintä, oli selittämätön ja jäi siksi. Ett'ei hän kuulunut näyttelijä-joukkoon, se tiedettiin; mikähän oli tuon tuntemattoman nimi? Ei tirehtörikään voinut sitä sanoa. Ei sitä tietänyt kukaan muu kuin Trésor'in perheen jäsenet, eikä niitä saatu sitä ilmoittamaan. Hänen asuntoansa ei löydetty, hänen huomiotansa ei voitu herättää, hän ei koskaan tarkastanut yleisöä. Hän istui yksin loge'issaan katsellen näytäntöä tai mustaa viuhkaansa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea jotakin siitä.

Paljon hänestä puhuttiin. Missä vaan uskolliset sirkuksessa kävijät kohtasivat toisiansa puhuttiin tuosta viehättävästä, verrattomasta haltijattaresta, jota ei kukaan tuntenut.

Eräänä iltana hänestä oli puhe Café Daum'issa, jossa erään pöydän ympärillä istuvat upserit ja herrat arvostelivat kaupungin kaunottaria.

"Nyt tiedän kuka hän on", sanoi yksi heistä. "Hän on erään sodassa kaatuneen amerikalaisen kenralin tytär; hän ratsasti ennen aina isänsä vieressä pienen ponyn, juuri tuon saman selässä. Sota loppui, isä kuoli, tyttö köyhtyi, hevonen joutui vangiksi. Täällä tapasivat toisiansa jälleen".

Toinen tiesi jotakin toista.

"Hän ei ole tyttö, vaan mies; on niitä, jotka hänessä ovat tunteneet erään Garibaldin vapaaehtoisen. Sen vuoksi ei hän koskaan vastaa kun hänelle puhutaan; ääni ilmaisisi hänen sukupuolensa".

Mutta kolmas oli kaikkein viisain.

"Hän on komediantit niinkuin muutkin. Hän kuuluu seuraan, kaikki on vaan edeltäpäin harjoitettu yleisön pettämiseksi. Arvattavasti on hän jonkun pajazzon lemmikki".

Kuullessaan nämä sanat, nousi pöydän äärestä eräs vaaleaverinen upseri, joka tähän asti ääneti oli juonut lasistaan, ja sanoi: "Minä voin teille ilmoittaa, hyvät herrat, ken tämä neiti oikeastaan on".

Se upseri, joka näin puhui, oli — Föhnwald.

23 Luku.

Tule siis.

"Minä tiedän, kuka tämä nainen on", sanoi Föhnwald, "tiedän myös kuinka hän tuli tuntemaan pajazzon, ja mitä tekemistä hänellä on 'Filosofin' kanssa. Minä olin läsnä tuon historian alussa, ja mitä tiedän, olen itse nähnyt ja kuullut. Me olimme kerran veronryöstöä toimittamassa Unkarissa erään talonvuokraajan luona; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Bilágoschi. Kun ryöstöntoimittajat ja nylkijät olivat kiristäneet asukkailta heidän viimeiset roponsa ja vieneet talon tyttäreltä sen unkarilaisen tukatinkin, jota hän kantoi rannerenkaassaan, silloin eksyi onnettomuudekseen eräs kuljeksiva narri juuri tähän taloon, huvittaakseen sen asukkaita pajazzo-konsteillaan. Veronryöstäjä tarttui pajazzon niskaan maksamattomasta verosta ja vei hänen pienen tatarilaisen hevosensa, joka oli opetettu konstia tekemään ja joka oli heidän tulolähteensä; hän otti armottomasti hevosen mukaansa ja möi sen jollekin kiertävälle kauppiaalle muutamaan guldeniin. Pajazzo, tästä epätoivossaan, yritti tappamaan sekä itsensä että lapsensa. Mutta tuon ryöstetyn talon nuori tytär armahti häntä ja lahjoitti hänelle oman pienen lemmikki-ponynsä. Tämä on kertomus tuosta tuntemattomasta neidistä, pajazzosta ja 'filosofista'. Sitten saattoivat kaikenlaiset onnettomuudet talonvuokraajan perheen mieron tielle. Niinkuin kuulin, asuivat he kauan Unkarin pääkaupungissa, jossa tyttö opetustunneilla elätti koko perhettä. Täydellinen romani kerrotaan tuon kauniin lapsen alttiiksi-antamisesta. Viimein karkoitti hänet Pesth'istä eräs nainen, jota hänen kauniit silmänsä eivät miellyttäneet. En ole häntä nähnyt ryöstöpäivästä asti ennen kuin nyt tässä tuntemattomassa tunsin Nadasch-aron haltijattaren; nyt on hän vielä ihanampi kuin siihen aikaan".

"Bravo, herra ratsupäällikkö", sanoi eräs teikkari, "puhuttehan tästä haltijattaresta aivan kuin olisitte häneen rakastanut".

"Niin, tosiaankin, herraseni; jos en olisi köyhä saatana, ja jos minulla olisi järjellinen virka, niin koettaisin saada häntä vaimokseni, sillä hän on ainoa tyttö maailmassa, jota voisin rakastaa ja kunnioittaa. Mutta nyt on turha ajatella sellaista. Minkä arvoinen on sotilas perheen-isänä? Niin kauan kuin elää on hän kanunan ruoaksi kelpaava ja kuollessaan hän jättää kerjäläisiä jälkeensä. Mutta synti ja häpeä on, että Unkarin pojat jättävät tämän tytön oman onnensa nojaan, sillä mahdotonta on ajatella, ettei parempina aikoina jonkun nuorukaisen sydän ole hänelle sykkinyt, vaikka hän sitten on köyhtyneelle perheelle kääntänyt selkänsä, eikä enää ole tuntevinaan rakastettuansa".

Kuullessaan nämä sanat nousi pöydän toisesta päästä eräs pitkä nuori mies ja meni tiehensä sanaakaan sanomatta.

Tämä nuori mies oli Elemér Harter.

Kaksi päivää myöhemmin annettiin Trésor'in perheen hyväksi näytäntö sirkuksessa. Lapset iloitsivat jo edeltäpäin tästä päivästä ja Trésor itse odotti sitä hartaasti, sillä hän toivoi hyviä tuloja.

Tänä iltana Ilonka taas oli läsnä ja istui prosceniumissa. Hän ei ollut ottanut sijaa loge'issa, sillä odotettiin runsaasti väkeä.

Mutta sinä iltana ei hän nostanut silmiänsä mustasta viuhkastaan, hän katseli sitä ikäänkuin se olisi ollut kirja, jossa paljon oli luettavaa.

Jospa nyt tietäisivät mitä hän lukee tuon kirjan kapeista, mustista lehdistä!

… Hänen pieni veljensä ei nyt enää ole mykkä — hän makaa kuolleena pienellä vuoteellansa.

— — — Taivaassa hän nyt laulaa muitten kanssa: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

— — — Hänen kasvonsa ovat nyt pyöreät ja kukoistavaiset kuin muittenkin lasten.

Hiljaa ja kauniisti hän sisarensa sylissä nukkui kuoleman uneen; näytti ainoastaan nukkuvan.

Myöhään yöllä sisar oli neulonut hänen ruumiin-pukunsa kauniista valkoisesta kankaasta sinisien nauhain kanssa.

Ainoastaan lakana on vielä laittamatta; hänen täytyi keskeyttää työnsä, sillä aika oli mennä sirkukseen k:lo 7, yleisö tahtoi huvitella. Hänen täytyi jättää pieni ruumis sinne kotiin, mennäkseen sen suuren ruumiin luo, jonka nimi on: tuntematon maailma.

— — — Hänen täytyi pyyhkiä pois kyyneleet, jättää surunsa, ruumiin pukeminen, sairaan hoito; hänen täytyi mennä näytäntöön.

— — — Hän ei saa olla poissa, yleisö on ankara herra, jos olet myynyt itsesi sille, niin palvele.

— — — Tänään joutuvat tulot ystävän hyväksi, tänään ei saa edes valittaakaan. Sen ainoan ihmisen tähden, joka ojensi auttavaa kättä hylätylle, hänen tähden täytyy Ilonkan jättää kotihuolet.

— — — Tämä ystävä ei tiedä siitä mitään.

— — — Surraan siis kahden tunnin kuluessa pauhaavan musikin soidessa ja kuunnellessa yleisön suosion-osoituksia, surraan ilman kyyneleitä.

Sopiihan sitten jatkaa surua kuolon lampun valossa vaikka aamuun asti.

Tuttu lapsen ääni herätti Ilonkan noista mietteistä, pieni Hermine häntä tervehti. Heidän piti nyt näytellä köydellä, jonka hän Ilonkalle huomautti.

Ilonka vastasi tervehdykseen ja katseli tyttöä kun tämä samassa nousi jännitetylle köydelle, pienokainen oli kiinalaiseksi puettu ja oli kirjavan perhosen näköinen, kun tuolla kepeästi eteenpäin liikkui. Tavallisesti Ilonka ilolla katseli Herminen tanssia köydellä, mutta tänään se teki häntä hermottomaksi. Hän joka hetki pelkäsi tytön puolesta. Entäs jos hän putoisi maahan ja joku onnettomuus tapahtuisi! On päiviä, joina putoelee tähtiä ja lapsia kuolee!

Hän loi silmäyksen yleisöön! Tätäkin silmäystä hän sai katua.

Yhdellä silmäyksellä näki hän kaksi tuttua. Eräässä loge'issa vastapäätä istui rouva von Lemming. Ilonkan silmät kohtasivat hänen ylenkatseellista ja uhkaavaista katsettansa. Ja ylemmällä rivillä, ihan rouva Lemmingin kohdalla näki hän Elemér'in, vaikka rouva Lemming ei voinut häntä nähdä.

Tehtyänsä tämän havainnon, loi hän silmänsä jälleen mustaan viuhkaansa eikä huolinut muusta kuin mitä luki noista mustista lehdistä.

— — — Yksi niistä, jotka minua rakastavat, on jo poissa.

— — — Maailma minun ympärilläni supistuu.

— — — Se aika tulee, jolloin minä olen koditon.

— — — Kaunis kohtalo tyttö raukalle saattaa hautaan ja unhottaa niitä, jotka ovat häntä rakastaneet, toinen toisen perästä!

— — — Jospa tämä melu pian loppuisi, että saisin mennä tieheni, kotiin pienen hymyilevän kuolleen luo, sitomaan hänen valkoista seppelettään.

— — — Mutta hänen täytyi jäädä näytännön loppuun asti, koska 'Filosofin' konstit olivat ohjelmassa viimeisinä. Sitä ennen piti Trésor'in ja hänen poikansa näyttää tuo rohkea temppu, jota sanottiin 'Toukohärän tuuli-myllyksi'.

Ilonka ei ollut koskaan mielellään katsellut tätä hirvittävää temppua. Hän oli sanonutkin Trésor'ille, että hänen olisi sopinut keksiä jotakin parempaa, mutta akrobati arveli, ettei hauskempaa olla voinut. Ilonka ei kuitenkaan sitä katsellut, sillä tuo ei enää ollut ruumiin harjoitusta, se oli Jumalan uhkailemista!

Nytkin hän piti viuhkaa silmiensä edessä, päästäksensä näkemästä tuota vaarallista näytelmää. Ainoastaan yleisön suosion-osoituksista hän tiesi, että näyteltiin.

Silloin kauhistuksen huuto tuhansista nais-kurkuista katkaisi käsien taputukset ja hämmästys oli yleinen.

Ilonka katsahti sinnepäin. Mitä on?

Rautakanki, jonka ympäri isä ja poika pyörivät, oli yht'äkkiä irtautunut; akrobatilla, joka huomasi vaaran, oli niin paljon mielen malttia, että piti tangosta kiinni ja luisti sitä myöten alas; muuten olisivat molemmat keskeytetyn keskipakois-voiman kautta tulleet ylös kattoon heitetyksi. Nyt tapahtui vaan, että molemmat, omasta painostaan, lensivät erääsen nurkkaan ja jäivät sinne makaamaan ikäänkuin kuolleina.

Ilonka hyppäsi paikaltaan ja alas näkymölle.

Jos ei hän sitä olisi tehnyt, ei hän olisi ansainnut naisen nimeä.

Ei hän tällä hetkellä huolinut siitä, mitä hämmästynyt maailma sanoisi.

Tapaturma lakkautti näytännön; naiset juoksivat pois paikoiltaan; ylhäiset niistä menivät tainnoksiin; seuran jäsenet juoksivat näkymölle, muutamat pajazzo-puvuissa, toiset fantasia-puvuissa, kantamaan maassa makaavaa isää ja poikaa pukemis-hnoneesen. Ilonka seurasi heitä.

Kaksi voimaa veti häntä puoleensa yhtä surullisella vetämys-voimalla. Kotona hänellä on todellinen kuollut, täällä kaksi, jotka ehkä pian kuolevat. Toinen tuska veti kotiin päin, toinen pidätti häntä täällä.

Hän ei voinut jättää ystäväänsä ennen kuin lääkäri oli vakuuttanut, että hän oli hengissä. Poika oli jo tointunut, hänen kätensä oli vaan pois sijoiltaan; mutta isä oli pahasti vahingoittunut; epätietoista oli, kuinka se päättyisi. Iskettiin suonta kahdesti ennen kuin hän tointui tainnoksistaan.

Kun vanha Trésor avasi silmänsä, hän näki Ilonkan edessänsä, vaivoin nosti hän kätensä ja syleili häntä. Kenties hän tahtoi näyttää ett'ei häneltä mitään puuttunut tai hän tahtoi jostakin kiittää? Sitten hän väsyneenä viittasi ett'ei Ilonkan pitänyt kauemmin viipyä.

Ilonka itsekin arveli, että nyt oli aika lähteä kotiin päin. Oli jo hyvin myöhäistä ja äiti oli varmaankin levoton hänen pitkällisestä viipymisestään; hänen täytyi joutua kotiin.

Hän pusersi äänetönnä tuon ystävällisen miehen kättä, silitteli hänen otsaansa ja riensi pois.

Nyt vasta hän huomasi, ett'ei ollut ketään, joka tulisi saattamaan häntä kotia. Sirkuksen palvelijatkin olivat joko työssä tai poislähetetyt; hän ei tahtonut vaivata ketään ja arveli tulevansa aikaan yksinänsäkin. Ehkä vielä oli joku ajuri saatavana tuolla ulkona.

Mennessään sivu-ovesta ulos ja hakien vaunuja, näki hän erään miehen seisovan liikkumatonna ja ikäänkuin odottaen jotakuta.

Ilonka tunsi hänet. Se oli Elemér.

Nyt ei hän enää hakenut ajuria, vaan riensi odottajan ohitse, katsomatta häneen.

Askeleista takanansa hän kuuli, että Elemér seurasi hänen jäljissään.

Nämä askeleet häntä seurasivat toista katua myöten toisen perästä. Ilonka kuuli niitä ja eroitti ne kaikista muista askeleista ja sielussaan sotivat ristiriitaiset ajatukset.

Suuttumus, kainous, pelkäävä rakkaus hänen sydämessään vallitsivat.

Askeleet lähenivät lähenemistään. Hän ei katsellut taaksensa.

Viimein hän tuli eräälle pienelle, ahtaalle kadulle, jota hänen täytyi käydä, päästääkseen kotiin.

Tällä kadulla ei enää kulkenut yhtään elävää olentoa.

Kun poikkesi tälle kadulle kuuli hän askeleet vielä likempänä ja hän katkaisi jalossa epätoivossaan äänettömyyden. Hän kääntyi, meni vainoojaa vastaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja kolkosti.

"Mitä te tahdotte? Miksi minua vainootte? Olette jo kerran karkoittanut minut kodistani; tahdotteko nyt ajaa minut ulos maailmaan?"

Elemér jäi seisomaan siihen paikkaan, missä tyttö häntä puhutteli.

"Kuulkaa minua, neitini, minä en tule askeltakaan lähemmäksi, mutta minä pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanomista. Jos olen teitä vainonnut, sen kyllä olen saanut maksaa, sillä olen vainonnut itseäni muistamalla teitä. Muisto loukkauksesta teitä kohtaan on minua ajanut valtameren yli raivoavaan taisteluun vieraitten kansain keskellä; se ajoi minut elämästä kuolemaan eikä sallinut minulle siinäkään lepoa, vaan ajoi taas takaisin elämään. Teidän vihanne alaisena en voi elää enkä kuolla. Pitääkö olla näin ijankaikkisesti?"