III. SUOMENNOKSIA.

Minne?

Ah minne, ah minne, o ihminen, vie Sun matkasi määrä, sun juoksusi tie? Mitä täällä sä etsiskeletki? Mitk' on puheainehes, miettehes, työs? Miss' aartehes? miss' sydämes? sekä myös Kuhun kiirehin rientävi retki?

Tuo tärkeä on, kun sä saat siten vaan Viel' enemmän kuin sinä aavistatkaan: Iankaikkisen riemun tai voiman. Siis malta, ah malta, jos lietkin ken! Täss' on tosi tottakin tarpehehen: Saat elon, tai kuolet sä aivan.

Jos maailma on jumalas, jätä pois Siis taivas, kun niitä sä et toki vois Milloinkahan yhtehen liittää. Jos vain rakas, kalliskin sullen on maa, Totuudessa, hengessä et Jumalaa Voi palvella, kuulla ja kiittää.

Jos taivas on määräs, sit' etsi sä vaan, Ei ontuen puolelle kummallekaan, Ja maan halut häijyt sä jätä. Jos Kristus on aartehes, päärlysikin, Öin, päivin sä Hänestä siis puhutkin, Ja muistele piinansa hätää.

Yks — tiedätkö? — tarpeellista vaan on, Mun kaikki on turha ja kelpaamaton Tän ainoan rinnalla aivan: Ett' on oma Jesuksen täysin ja saa Osan verestä siitä, mi voi sovittaa Ja rauhan suo sekä taivaan.

Pois täält' on sun täytymys matkustamaan Vaan jos sä et Poikaa tunnekkaan, Ken muu sinun hädästäs huolii? Siis riennä — nyt aika on — armollisen Vapahtajan luo, hyvän Jesuksen, Hän myös sinun tähtesi kuoli.

Uskallatko?

Joskus kuuluu: "Uskallatko sä seurata Jesusta?" Vaan mä tutkin sulta toisin halvassa nyt laulussa: Uskallatko pois sä jäädä, kun käy kutsu Kuninkaan, Kutsun luokseen, taivaan riemuun, autuutehen asumaan?

Uskallatko kuoloon käydä, kun suli' elo tarjotaan? Uskallatko Herran heittää kuulemattas poistumaan? Uskallatko selkäs kääntää taivaisille häillekin, Surutonna suistuakses kadotuksen kauhuihin?

Uskallatko luulla: "täällä löydän onnellisuuden," Vaikka näit jo monta kertaa moisen onnen kurjuuden? Rikkaushan siivin kiitää, raukee huvin ruususet, Ja kuin lastu ulapalla myrskyissä sä heiluilet.

Uskallatko hautaan mennä ilman varmaa toivoa, Toivotonna toisen mailman portin kautta kulkea? Uskallatko heittää Herran neuvot, nuhteet selkäs taa? Uskallatko Jesuksetta Luojan eteen astahtaa?

Malta, malta! Herra kutsuu, kutsuu sua armossaan! Turhaanko? Ah, kallis sielu, mikset riennä avaamaan? Kuule Hengen varoitusta! Vieläkin hän kolkuttaa. Uskallatko Ylkäs jättää sydämesi oven taa?

Tue heitä!

Ah, jos jo tuli leimuaisi, Min Jesus tahdot palamaan! Jos maailmat jo tuta saisi Jumalan rauhan rinnassaan!

Jo tosin yöstä hämyisestä Vilahtaa tulen tuikaus, On kallis monen sydämessä Jo suurin aarre: lunastus.

Vaan levitä suo tulen yhä Ja tutuksi tee aarre tää! Lupaathan Hengen, Herra pyhä, Runsaasti ratki lähettää.

Meit' älä ketään, Jesus, jätä, Vaan rakkaudellas lämmitä, Ett' omaa ynnä muiden hätää Me alkaisimme sääliä.

Kaikille armon sana saata, Levitä valtakuntas suo, Niin että kaikki ääret maata Kiitoksen kilvan Sulle suo.

Pois polta meistä kuona musta, Poveemme tultas lisäten; Puhdistus tuskain huojennusta Suo, armokastees antaen.

Omamme kaiken palaa anna, Näin "kurjat kaivot" kuivattain. Pois omat tukeet meistä kanna, Niin Jumalaks jäät Sinä vain.

Sun, yksin Sun vain saaman pitää Ylistys, voima, kunnia. Opeta meille aina sitä, Ett' olet viisas ainoa!

Jäsenes heikot pidä yllä, Ett'ei he murtuis, loukkaantuis! On hiukka heitä; paha kyllä, Jos ei he yhteen soveltuis.

He heikot on, ja heit' on vähän; Sä tue heitä kädelläs, Totuta tähtes kärsimähän, Yhdistä rakkaussiteelläs!

Sulattain saa heit' yhtymähän, Lämmitä kylmä, penseä, Puhalla rakkaus liekkimähän, Kaikissa kaikki ollos Sä!

Turhat asiat.

(L. S.)

Jos joku seikka sinusta On turha arvoltaan, Ei sitä ylenkatsoa Sen vuoksi sovikkaan.

Virheistä varo turhista — Jos virhe turha on —; Pieninkin tulen kipuna Saa metsän palohon.

Vähäinen reikä aluksen Monesti upottaa, Vähäinen synti sielun voi Luojasta luovuttaa.

Jesuksen nimeen lausuttu Varoitus, lohdutus Monelle usein ollut on Sydämmen vahvistus.

Ja kodin pienen maailmaan Tuo päivänpaistehen Katsanto ystävällinen Suurillen, pienillen.

Et veljes kuormaa halvempaa Sä halveksia saa, Sen raskaammaksi tehdä voit, Voit myös sen huojentaa.

Jos kukan, jonka Luoja loi Iloksi veljelles Sä tallaat maahan, niin se ei Sun ole hyväkses.

Kyyneltä, joka mielestäs Turhasta syystä vaan Vuotaapi, älä sittekään Sit' ylenkatsokkaan!

Sä muista, miten Isäs on Sua kohtaan ainiaan: Hän hätäs tähden huolehtii, Mi suur' ei olekkaan.

Ei halveksi Hän sitä, mi Sinusta suuri on; Ei ole turha asia Herrasta arvoton.

Juopumuksen viheliäisyys.

Kussa on Kipu, vaiva onneton? Kussa kurjuuden on maja? Kussa hätä ilman raja? Kussa tuska katkera? Juopumuksen seurassa.

Kussa on Suru, murhe suunnaton. Joka elon riemun ryöstää? Siellä, kussa Herra syöstään Istuimeltaan tahdotaan, Väkijuomaa palvellaan.

Kussa on Tora? Kussa elohon Sanat karvaat, raskas olo Kuuluvat ja mieli nolo? Siellä, kussa katala Juopumus on vallalla.

Kussa on Huokaukset puolison Ynnä lasten valitukset, Vanhan äidin voivoitukset? Kussa koti rauhaton? Siellä, kussa juoppo on.

Kussa on Haavain saaja viaton Ruusu kesken kuihdutettu? Kussa nyrkki ojennettu Lyömään syytöntä? Ah! vain Luona juomain nauttijain.

Kussa on Punasilmät, pohjaton Kyynellähde, silmälaudat Märjät? Kussa auki haudat Ennen aikaa? Siellä vaan, Kussa juomaa nautitaan.

Lääke tään Golgatall' on yksinään. Yksin sieltä apu koittaa, Jolla paheet saatat voittaa, Joka voimaa taistoon suo Ynnä vihdoin rauhan tuo.

Sinne vaan Apua käy hakemaan Hältä, joka kuolons kautta Synneistäs sun puhtaaks auttaa. Hänen nimeens ainen Armoa, sä saatkin sen

Siunaus taikka kirous.

Kylissä kallis vilja loistaa. Ah, nähdä on se ihanaa! Se riiheen riemuin viedään noista. Tuon lahjan Luojaltaan saa maa. Ei kärsi Suomi nälän hätää, Eik' ole syytä voivoittaa, Kun vain on taivaan lahjaa tätä, Mi leivän-aineen lahjoittaa.

Se leipään, leipään Luojan juomaan Käytettähön yksistään! Jumalan kiroomahan juomaan Ei uhrattako tähkääkään! Ken moiseen myrkkyyn viljaa raastaa, Sen käsi rampaantukohon! Tuollainen toimi meidän maasta Hävyllä kukistakahan!

Ah, pellon parhain anti, vilja, Ihmisten, karjan ihastus, Sä kärsit sanatonna, hiljaa, Kuin mykän rinnan vaivaus. Sä suret, kun sun ytimestäs Rikokset, tuskat luodahan, Pahuutta tehdään pyhyydestäs, Sä pannaan käsiin kiusaajan.

Nyt surros! Kerran koittaa huomen, Kun terveyttä, voimaa vaan Sinusta kaikki lapset Suomen — Kuin muinoin — alkaa hakemaan. Ei tee he silloin hirmutöitä, Ei nestettäsi myrkyksi; Et luo sä heistä kääpiöitä Mut urhoja kuin muinoinki.

Jumala kansan mielen kääntää, Kallistaa epäjumalat, Ja niiden templit maahan vääntää: Ne koht' on muinaismuistelmat, Joist' uusi polvi kammostellen Hirmuisen sadun nähdä voi Myrkystä, joka ahmiellen Vuossadat Suomen mies jo joi.

Suloiset ovat Suomen ajat Kidasta pedon päästyään, Kun sortuu juomain puolustajat Ja mahti julman joukon tään, Kun myrkkyhöyryt ovat poissa, Ne, mitkä myrkyttää nyt maan, Ja vilja kasvaa peltoloissa Onneksi, terveydeksi vaan!

Pimeyden peikko.

On kadotuksen kuoppa syvä. Siit' astuu enkeli — ei hyvä —, Mi janoo vertä ihmisten. Arvossa kuninkaat hän voittaa, Miljoonat häntä kunnioittaa Ja suitsuttavat hänellen.

Hän hyökäiseepi maailmahan, Vangitsee sielut matkallahan Ja ruhjoo kaikki kuolohon. Jumalan kunnia hälle suodaan Ja monet kalliit uhrit tuodaan: Hän häijyin epäjumal' on.

Lait yksinään hän maille laatii, Vallatkin niiden alle vaatii. Ei häneen pysty miekkakaan. Hän uhkaa niinkuin jalopeura, Hän viettelee, ja kaikki seuraa Riemuiten häntä — kuolemaan.

Maat täynn' on hänen kirkkojansa Ja pöydät hänen kuviansa Ja kaikki paikat urhoitaan. Mökeistä, palatseista kantaa Hän kalliin veron; kaikki antaa Mielellään uhrin hälle vaan.

Hän antaa maistaa julmuuttansa: Vähittäin polttaa palvelijansa, Pois ottaa miehen voimakkaan, Isättömältä leivän ryöstää, Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä, Ja riistää toivon kokonaan.

Hän veljeysliitot solmeaapi, Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi, Katkaisten siteet hellätkin. Hän mestari on murhaamassa Ja viljelykset haaskaamassa, Kädessä kalman vikatin.

Hyveistä saa hän pahan tunnon, Siis ryöstää miesten maineen, kunnon, Kurjiksi orjiks heidät saa. Tuskista vaimon viis hän piittaa, Vie miehen mielen ja vain viittaa, Niin koko huoneen hajoittaa.

Hän hirmutöitä kartuttaapi, Pahalla pahan sovittaapi, Rikosten portin avajaa. Kaikille tuottaa kiroustaan Ja joka paikkaan kolkon, mustan Hän vankihuoneen valmistaa.

Jos kuuluu joku ääni heikko: "Pois maasta pimeyden peikko!" Ei voida häntä karkoittaa; Hän monen apua saa käyttää, Ne hänen käskyjään vain täyttää, Kun taskuun voiton siitä saa.

Heist' aseseppäin suuren luvun Hän saa; ne laittaa sotapuvun Lain laatimansa suojassa. Jos kurja raukka valittaapi, Hän tekee vaan kuin haluttaapi Ja seisoo aina aseissa.

O ihmisyys! mä kysynenki: Ken on se häijy hirmuhenki, Mi saastuttaa nyt pyhimmän, Mi hyveen tallaa, teuhaa, pauhaa Mi murhaa kunniaa ja rauhaa? Ken nimeltänsä onkaan hän?

Me hältä vallan kukistamme Ja vankikurjat pelastamme, Pois maasta hänet karkoittain. On siitä suunnatonta vaivaa; Vaan hänen työnsä raittiit raivaa, Maan tehden vapahaksi vain!

Niin, juoppous, se on se peikko, Ja lihan himo on sen veikko, Ja ihminen sen orja on. Se on kuin virta tulvaavainen, Pois onnen ijäks poistavainen Merehen, jok' on pohjaton.

Terästä onko miekassasi Ja urhon mieltä rinnassasi Ja vanhaa isäin kuntoa? Valolla pimeys pois aja, Puhdista siitä joka maja, Ett' elää saamme rauhassa!

Hyvääkö harrastat? No, sitten yhdisty riviin raittihitten Ja toimi, älä puhu vaan. Käy — pilkkaa vastaan sotienki Rakastain, uskoin, toivoin — henki Pimeyden poijes poistamaan!

Unelma.

Näin unta, että vihdoin lapset maan Vapaiksi pääsi juoppoudestansa, Kahleensa katkoin pääsi paheestaan Palatsein asukkaat ja mökkein kansa. En nähnyt enää ketään kulkevan Ryysyissä pitkin tietä hoiperrellen, Vaan onni asui alla taivahan, Kaikk' eli uutterasti toimiskellen.

Näin unta, että koko piiri maan Vapaaksi päässyt köyhyyden ol' yöstä. Vapista tarvinnut ei rikkaankaan, Ei köyhä aikonutkaan häntä ryöstää. Ei kuulunutkaan murhapolttoja, Ei toisen pahaa suonut kateuskaan; Vaan hyvin jaksoi kaikki maailma, Paennut oli hätä nälän, tuskan.

Näin unta päivästä, min aurinko Aseissa kirkkaissa ti välkähdellyt, Toistensa hyvää kansat tuumi jo, Ei veritöitä kenkään mietiskellyt; Ei rauhan aartehia raastaneet Murhaajarosvoin kädet hurmehikkaat; Ei sodan kalvat ketään kaataneet, Maat kaikki oli oikein rauharikkaat.

Näin unta, että kansat Jumalaa Hengessä, totuudessa palvelivat, Ei kammoen vaan tahtoin rakastaa, Ja siks he tosiaankin rakastivat. Vapahat ihmislapset riemuissaan Lauluillaan kiitti hyvänsuovaa Isää. Jumalan pelko asui yli maan, Ja kaikki hyveet siitä kasvoi lisää.

Näin unta… Käyneekö niin milloinkaan? Tulevan toki uskon ajan senki, Kun muinaisajan hirmut poistetaan, Ja kaikki oikein elo-ilmaa henkii. Mut meidän, nykyään tääll' olevain, Tulevain polvein hyvää täytyy puoltaa, Parempi olo heille saattaa vain. Jos itse sotaan sorrumme, ei huolta.

Ei huolta, vaikk'ei meille loista koi, Min hengen silmä joskus haaveileepi, Ja vaikka emme rauhaa saada voi, Jot' etsimme. Se hiukan merkitseepi. Maan multaan pitää meidän kaikkien, Sen kylmä povi rauhan meille tuottaa. Maan minkä teemme hyväks jälkeisten, Se säilyy, se ei tehty ole suotta.

Kastajatar.

Taaja luomakunta kaipaa vettä; Sekä koko eläinkunta että Kasvikunta tuota tarvitsee. Vesi vain on este janollesi; Imettäjä elon tän on vesi Hiljaisna jo kun se huohuilee.

Ihmevoimaan kosket veden saavat, Tai kuu myrsky kyntää merten aavat, Tahi jää kun murtaa kallion. Merkitykseltään ei pienempätä Salaa tee — vaikk'ei nähdä tätä — Soluiss' eläinten ja kasviston.

Kerro, pisar' ihmeellinen aivan Kuinka joskus joudut pilvilaivaan, Joskus ruumiisemme kulkemaan, Joskus ruusuun loiston luomaan ehdit, Joskus taas jäävuoreks' ajelehdit; Toimit, vaihdut ain' — et kuole vaan!

Vaikk'ei arvoa sull' aina suoda, Käsi Luojan vain voi sinut luoda Ynnä hyvään aikaan lähettää. Vaan jos viivyt meiltä kauan poissa, Nääntyy, kuihtuu, kuivuu kaikki, joissa Henki on, ja uupuu, läähättää.

Ihminen hän, käyttäin väärin tiedot, Juopi juomat väkevät ja miedot, Haastaa terveyden juomahan. Sitte, kun jo turhaks apu näyttää, Pitentämään eloaan hän käyttää Veden, voitehia vanhimman.

Kuvaile, ett' olet Saharassa: Mikä arvo vesipisarassa — Kalliimpi kuin kaikki kulta maan. Janottaissa korpimatkalaista, Kuumana kun päivä paahtain paistaa, Vesi raitis kalliiks arvataan.

Luonto on kun kastajatar hellä, Joka taivaan pilvipeittehellä Elolliset kaikki virvoittaa. Vaikka mitä teemme, puuhailemme, Meistä halpaa pisaraista emme Tarpeihimme saata valmistaa.

Kuoleman virta.

Mä viinavirtaa katsoin hirmustuin: Elämän laivahylky siinä kuin Juur' uppoomallaan ui, vaan ihmiskunta Laivassa huoletonna veti unta.

Ja taivas sysimusta, valoton, Kuin kuolinliina peitti tienohon, Ja pauhas ukkonen, ja raivos tuuli. Tuon minä vain ja öiset aaveet kuuli.

Ei aurinkoa eikä iloa Rikosten, vilpin virran tienoilla, Ja häijy henki ulvoi ilossansa, Virralla nähden parhaan tavaransa.

Mä seisoin, kankeana kauhusta Yön hirmuin tähden, virran reunalla: Mä mielin saada tietää, mistä asti Tuo virta alkaa. Tutkin tarkimmasti.

Sen lähteitä näin kaikkiallakin. Ne kiiluvat kuin silmät petturin: Ne krouvit on; ne turmeluksen tuovat; Vaan lait ja tavat niille suojaa suovat.

Ne auki ovat päivin, öisinkin, Ne kiusaukset keksii tuhansin; Rikosten, himon syötit ovat vielä Paheisin vaipunehet naiset siellä.

Näin nuorukaisen kauniin, kukkivan, Äitinsä rukousten seuraaman; Ens' kertaa virran juoksua hän nouti Ja siltä retkellään nyt kotiin souti.

Vaan kohta on hän siellä uudestaan, "Kokenut" veikko hänen seurassaan, Ei mikään enää pidättää voi heitä, Siveyden vie he, kylvää kyyneleitä.

Ja pian näin mä vaimon vaalean, Rikosten, viinan, vilpin marttiiran, Hän hervotonna istui surussansa Ja lapsi riutuneena rinnoillansa.

Jääkylmä oli hänen kotonsa, Ei siellä rakkautta, riemua; Ne vienyt oli virta tykkänänsä, Ja nyt hän istui yössä yksinänsä.

Sen näin, ja myöskin olen nähnyt sen. Ah, seuraa nyt jo ääntä sydämen! Vaan jos sen lakkaamaan saat kuulumasta, Niin toki näihin kysymyksiin vastaa:

Sä kristikunta, mistä kerskailet? Näet virtaan vaipuvan sä tuhannet. Mit' olet tehnyt niitä auttaaksesi, Jotk' upottaa tuon kuolon virran vesi?

Teeskentelijä! Krouvin häpeät Tuhanten markkain verhoin peittelet, Ja sitte vaadit vaatimalla aivan Kuin ansiosta palkaksesi taivaan.

Ei, veljet, tukitaan se virta vaan, Niin ettei siihen kenkään hukkuiskaan! Kykynsä mukaan jos vain kukin koittaa, Niin varmaan voidaan tarkoitus se voittaa.

Juovutusjuoma.

Miljoonien kyynelvirtain juoma! Hulluus, monet murhat, kurjuudet, Haavat sydänten on sinun tuomas, Tulvaas hautaat jalot hyvyydet. Muut ei suutu sua kiittämässä, Mut ei siihen mieltä mulla taas. Laulun pienen multakin saat tässä, Vaan ei kiittele se kunniaas.

Kauanko, sä kirouksen uoma Laaja, laitais yli tulvailet? Hävittäväs etkö itse huomaa Enemmän kuin sodat veriset? Muistellaanko sua kerran kammoin Entisenä synnin tulvana, Joka aivan pitkän ajan ammoin Ympäristölleen toi kuoloa?

Vaan sä syytön olet. Syytä eipä Myrkyn ole, jos se kuolettaa. Syy on hullun, jonka ostaa leipää Pitäisi, mut myrkky himoittaa; Järkeen, Luojan lahjaan, harmissansa Sulle vannoo uskollisuuden Hän, sun pitäin liittolaisenansa, Hyvät avut kuolettaaksehen.

Niinkö tulee runsas riista käyttää, Jota joskus pelto meille tuo, Niinkö kiitollinen mieli näyttää Kohtaan Herraa, joka viljaa suo? Varokaamme vihan vitsausta, Ett'ei sitä saisi kansa, maa, Kun se omin käsin kirousta Vuodentulostansa valmistaa!

Miehet, vaimot, lapset! taistoon vastaan Pahempaa kuin tulipaloa! Ei se polta hyvää ainoastaan Maallista: se jäytää sielua. Tyranni ei sorra pahemmasti, Mikään valta niin ei veroita. Sotahan siis kaikki urhoisasti Puolustamaan tosivapautta!

Paula.

Kovin juoppoa kurjaa naurettihin, Hänen horjuvan heikkouttaan. Sitä hoippuvan käyntiä ilkuttihin, Hänen ryysyistä vaatetustaan. Käsi hälle ei turvaksi oijettukaan, Varotus oli — kuulumaton… Toki mies, enin langennutkin, tosiaan Lähimmäisemme, veljemme on.

Siten sulhonsa jos näkis neito, ei suin Noin nauravin katsahtais; Hymy vaimolta sulis, jos miehensä, kuin Tuon juopon, hän kohdata sais; Rikas mies, joka käy ohi halveksien, Sekä rouva, mi kääntyvi pois. Mitä miettis he, poikansa hoipertaen Kova onni jos vastahan tois?

Ei he naura, jos paulan he muistavat sen, Joka kaikkia varten on vaan, Johon paulaan, hurjahan pyydyksehen. Menettää moni rakkahintaan: Sepä neidonkin sulhasen linnahan vie, Pois puolison vaimolta saa; Isän, äidinkin katkera on elon tie, Pojan pois se synti langettaa.

Älä naura sä langenneita, mut suo Apus raittiusrientohon myös! Ota vaari ja huomaa: taistelu tuo Se on turvaksi rauhas ja työs; Olemassa kun paula on, onnelles Vain on uhkana, vaarana se; Sehän tielle on pantu sun rakkahintes: Hekin voi pian langeta, he!

Mene langenneit' ylös oijentamaan Käsin rakkahin, armahtavin, Mene paulasta nuoria varoittamaan, Ett'ei kaatuis he, kuolisikin. Käy kanssamme paula se poistamahan! Joka hetkinen kallista on: Tuhannethan syöksyvät sortumahan Joka päivä, kun paula viel' on!

Pappi ja Belzebub.

Eräs raittiuspuhuja kulki, ja niin Hän kaukaiseen tuli kaupunkiin. Myös siellä hän pyydettiin puhumaan. "No, kyllä, jos huoneen hankitte vaan." Papin K:n luo käytiin: "Saataisko kirkko?" "Ei Herran huonetta", pastori virkkoo. "Ei kirkkoa moisiin haaveihin saa, Sen rauhassa olla te antakaa!"

Mut mielensä myöntyvän mieli hän näyttää Ja kirkkoa kuitenkin soi tähän käyttää, Vaan virkkoi: "On väärin, kun maallikot saa Noin Herran temppelin saastuttaa." Esitelmää kuuntelemaan tuli hän Kuin naurun aihetta etsimähän. Mut puhuja mietti: "Sun mielisin voittaa, Siks tuntohos piston tahtoisin koittaa. Satu sattuva onkin jo mielessäin." Hän vait on, mut kohta hän kertoo näin:

On Belzebub valtias kuoleman maan, Hän hengin riettahin siellä on vaan. He kaikilta suunnilta herransa luokse Useasti viestejä viemähän juoksee, Kuink' ihmiset syntiin he eksyttää, Ja siitäpä Belzebub heit' ylistää. Maan päällä on muutamat hengistä vielä; He vahtivat ihmisten toimia siellä; Jos niistä on jotakin mainittavaa. Niin Belzebub heiltä sen tiedoksi saa. — Kun hiljaa kaikk' oli, huudetahan: "Käy, Belzebub, ruoholle katsomahan! Niin vaarallinen on seura nyt saatu Maan päälle; jos vain menestys sen on taattu, Niin pakanat tietää Luojansa saa, Ja meistäpä luopuu jok'ainoa maa."

Ket kaivostöit' yhä toimittavat, Ne ruoholle käymistä mainitsevat. Pimeässäpä siellä he toimiessansa Ylös ruoholle lähtivät halustansa. Myös Belzebub ruoholle riensi, ja hän Hyvin kaikk' olevan näki. Mielissähän Hän kertoi: "Mä näin soman lähetyslaivan Sen kannella ihmiset hartahat aivan Rukoili ja veisasi… Ah, vapisin. Vaan kannen alle mä katsahin: Hei riemua suurta! Kas, miltä se näyttää? Sisältä, kas, laiva on aikomus täyttää Liköörein, viinain, konjakein! Tuo kaikki on, tuumin mä, hyödyksein. Pakanoille kun moinen lasti on tullut, Pian kyllä he on ihan raiviot, hullut. Pelkäänkö mä moisia seuroja, hei! Ne ei vahingoks ole mullen, ei!" — Kun Belzebub lakkasi, niin kajahtaa Koko Tuonela huudosta: "Hih, hurraa!"

"Käy Belzebub ruoholle!" kuuluvi taas "Jo kohta nyt vallatahan sinun maas! Taas toinen seura nyt syntynyt on, Mi Raamatun vie jokaisen kotohon." Sai huuto se ruoholle Belzebubin, Oli kiire; mut kohta hän palasikin. Uljaasti hän kertoi matkasta vaan: "Ei liike tuo mua kammotakkaan; Näin neidin nöyrän ja hurskahan Huoneesta toisehen kulkevan, Rakkautta ja armoa julistavan Ja sitte piplian lahjoittavan. Mut tuskin on poistunut neitinen tää, Kun portista nainen tirkistää; Se piplian oitis pantiksi vie, Ja sitten suora on krouvihin tie". — Rumat henget sen kuultua riemuitsevat Seuralle onnea toivottavat.

Taas kolkutus, huutokin: "Belzebub, hoi! Käy ruoholle, valtas nyt loppua voi, Kun raittiusseurat nyt ilmestyvät, Ja sitte on ihmiset siivot ja hyvät." Hän käy, vaan kohta hän taas palajaa Ja lausuvi: "Nauraa noille nyt saa: Kohtuudenseurapa oivalta näyttää; Poltettua juomaa se ei suo käyttää. Mut mallasjuomia, viinejä saa Juodakseen, jos kuka vain haluaa." — Hän täyttää maljakon suurimman Ja maljan juo ihan pohjahan. Onneksi kohtuudenseuran sen Kilistää rumat hengetkin ilvehtien.

Ovi kuoleman valtion taas tärisee Sitä kun kovin taas joku jyskyttelee. Puri hammasta Belzebub, käy sitä kohti, Kysyen: "Ken taas mua peljättää tohtii?" Mut henki se vastaa murheissaan: "Käy Belzebub, linnastas heti vaan, Jos et nyt riennä, sä häviät sitten; Nyt syntynyt seura on — ehdottomitten, Väkijuomat he hylkää kerrassaan, He ei juo mallasjuomiakaan." Nyt Belzebub lensikin pelästyen, Vaan hän heti taas palas nauraen. "Häly puol' olis ollut puoliksi ratki; Tosin ehdottomat kovin taistelevatki, Vaan kun ei oppineit' ole he, Ei kansaan äkkiä vaikuta se, Ja sivistyneet ei niiks voi tulla, Kun taistelemass' eduksein on mulla Koko joukko pieniä, suuriakin Opin arvon saaneita miehiäkin, Monet tohtorit mulla on puolellain Ja pastori K. hyvä tuttavain." — Ja puhuja pappihin tirkistää nyt, Kuin kysyis: "Häll' avuksi myöskin tekö jäänyt?" Ylös pastori K. nyt syöksähtää Ja lausuu: "Belzebub, hyvästi jää! Niin, hänestä luopumahan en estä Ketäkään nyt, käteni mielin mä pestä; Esimerkin, min annoin, huomaan nyt, Kun näin sen olette näyttänyt."

Kukin tästäkin oppia ottakohon: Jätä Belzebub — ollos ehdoton!