I. ALKUPERÄISIÄ.

Raittiusvirsi.

(26/6 1885.)

Sinulle suuri Jumala, Nyt riemuisista rinnoista Soi kiitos hartahasti. Sä meitä olet ohjannut Ja armiaasti auttanut Nykyiseen aikaan asti. Suuri juuri Pahuus, nurjuus, Synti, kurjuus Meidät koittaa, Kaataa, vaan Sun armos voittaa.

Me eksymme, Sä johdatat; Me rikomme, Sä armahdat; Me lankeemme, Sä nostat; Sua vihaamme, Sä lempes suot: O, ylevät on työsi nuot! O, jalosti Sä kostat! Luoja, Suoja, Sulta saamme Kodin, maamme, Riemun taivaan, Tarpeet, lahjat kaikki aivan.

Nuo Luojan lahjat oikein me Hyväksi sielun, ruumiimme Ylistäin käyttäkäämme, Ja juonet julmat saatanan, Kavalat paulat kiusaajan Vakaasti välttäkäämme! Hurmaa, surmaa juonioilla. Sanan miekka Ottakaamme! Sillä vain me voiton saamme.

Lahjoista Luojan siunaus Vuotaapi. Voi, jos kirous Niist' tulee toimestamme! Niist' elinvoimat Luoja suo. Voi meitä, jos me aarteet nuo Myrkyksi valmistamme! Kerran Herran Tuomiolla Meidän olla vastaamassa Täytyy töistämm' maailmassa.

Olkaatte — neuvoo Jumala — Ei suinkaan lapset taidossa Vaan lapset pahuudessa, Vaeltain niinkuin päivällä, Ei synnin töissä itkeissä Eik' ylenjuomisessa! Yhä pyhä Esikuva, Ilmauva Kristuksessa, Ohje on myös raittiudessa.

Nyt nimees, Herra, yhdyimme; Suo, että nimees toimimme, Lepäämme, syömme — juomme! Nimelles, joka verraton Vanhurskaan vahva linna on, Nyt ylistyksen tuomme. Kiitos, kiitos, Kun Sä tarjoot Siipes varjot Kaikillenki, Isä, Poika, Pyhä Henki!

Tulkaa!

Jes. 55 luku.

Janoovat tulkaa vetten luokse! Rahattomatkin ostakaa Rahatta rieskaa, hunajaa! Miks sinne moni teistä juoksee Rahansa, työnsä antamaan, Miks' ei ol' leipää ollenkaan?

On todistaja, opettaja Ja kansain kaikkein päämies hän, Min luokses, Sion, lähetän. Sun kutsuhuutos silloin kajaa, Ja tutut, oudot pakanat Kilvalla luokses juoksevat.

Ah, etsi Herraa, sielus Ylkää, Rukoile, kun Hän läsnä on! Siis, jumalaton, uskoton, Ties, neuvos, ajatukses hylkää Ja käänny Herras, Luojas luo: Hän armon, anteeeks-annon suo.

"Ei ajatuksen' olla saata Ja tieni teidän." Herra tään Todella lausuu itsestään. "Niin paljon kuin on taivas maata Korkeempi, ovat myöskin ne Korkeemmat teidän teitänne.

Kun sade lankee taivahasta, Ei palaja se taivaasen, Ennenkuin koko luomisen Se ehtii virkistää ja kastaa, Näin maasta runsaan saattaen Hedelmän, leivän, siemenen.

Ei myöskään minun suuni sana Palaja tyhjään tyköni, Vaan täyttääpi mun tahtoni: Kas! ilotarhan' ihanana Jo uutena maa, taivas on, Kun käytte iki-ilohon."

Siis tulkaa kaikki vetten luokse! Rahattomatkin ostakaa Rahatta rieskaa, hunajaa! Siis, jumalatonkin, jo juokse Sun tieltäs Herras, Luojas luo: Hän armon, anteeks-annon suo.

Babelin vankeudessa.

(Ps. 137.)

Vankeina synnin Babelin Me itkein valitamme, Taivaisen, pyhän Sionin Iloja kaipaissamme. Pois kauniit kanteloisemme Surulla silloin laskemme: Ei murheinen voi soittaa. Vaan tuosta orjuuttajamme: Maailma, liha, perkele Häväistä meitä koittaa.

"Miks ette laula, soittele? Mit' olette te vailla? Miks itkette ja huokaatte? Iloitkaa meidän lailla!" Noin ilkkumielin lausuvat Ne, jotka meitä kiusaavat. Pitäen vankeinansa. Ah! voisimmeko riemuita, Kannelta soittaa, veisata Vihollistemme kanssa?

Ei ole synnin Babeli Ikinä ilon lähde, Vaan uusi Jerusalemi Taivaisten riemuin tähden. Me sinne tulla tahdomme, Sen kunniasta kerskaamme Ja siitä soittelemme. Mykäksi käyköön kielemme, Kunnottomaksi kätemme, Jos muusta riemuitsemme!

Ah! uuteen Jerusalemiin Kun käymme riemumielin Kurjasta orjuudesta, niin Laulamme uusin kielin. Kas! muurit, portit, temppeli On uudet — uudet ijäti, Kadutkin helmin loistaa; Sionin vangit vapaina Käy, kantain voiton palmuja Ja soittain kanteloista.

Ne, jotka meitä pilkkasi, Ijäisen vaivan saavat, Orjuuden kahleet ijäti Ja tunnon tuskat, haavat — Ah autuas, ken syntiä, Tuon Babylonin tytärtä, Ei seuraa, vaan sen jättää! Ah autuas, ken pieninä Sen sikiöitä ilkeitä Hävittää säälimättä!

Sotaan!

Aseihin miehet! Astukaamme Vihollistamme voittamaan! Se muuten murhaa miehet maamme, Ei säästä naista, lastakaan. Samoillut on se voitokkaana Jo kautta maamme kallihin Ja raivokkaana ruhtinaana Masentaa maan ja kansankin.

Ja varsinkin on miehenpuolet Se houkutellut puolelleen Ja sitte surmaavaiset nuolet Sysännyt heille sydämeen. Sen miekka murhaava nyt vilkkuu Ja monta miestä haavoittaa. Ja naiset itkee, — se vain ilkkuu Ja kiduttaa ja kuolettaa.

Ei ole ilkityötä, turmaa, Jot' ei se saisi aikahan: Se ruumiin runtoo, sielun surmaa, Vie koko kansat hautahan. Ken kuvata sen saattaa juonet! Se juoniniekka kavalin Se täyttää vaivais-, vankihuoneet Ja hulluinhuoneet, helvetin.

Se sotaan siis ken naistaan, lastaan Ja maata, kansaa rakastaa, Vihollistamme, viinaa, vastaan! Se meidät muuten kuolettaa. Me varman voiton kyllä saamme; On meillä parhain päällikkö. Sen lipun luona taistelkaamme, Niin meit' ei häädä häviö.

Päämiehemme, ah, Jesus, auta Ja tahto, tarmo meille suo! Viinalle kaiva unheen hauta, Jot' ilkkuin nyt se meille luo! Verelläs synnin tahra, saasta Ja viat meistä viruta Ja vihdoin tästä kotimaasta Ijäiseen kotiin kuljeta!

Sotahuuto.

(4/7 1890.)

I.

Kadotuksen kauhea henki Niin ilkeän sikiön loi, Se myrkyt sen herkuksi syötti, Sapet julman juomaksi soi.

Näin kasvoi kauhistavainen Lohikäärme, mi maailmaan Kadotuksen kuilusta tänne Tuli myrkkyä oksentamaan.

Se henkäsi vain, niin kaatui Tainnuksihin tuhannet. Se valoi myrkkyä suustaan, Monet murhaten ihmiset.

Se vaimon leskeksi saattoi, Isän lapsilta maahan löi, Rahat, ruoan ja vaatteet riisti, Maat, huoneet leskien söi.

Näin liehunut on se, ja vielä Se riehuvi, raivoaa. Sen myrkkyistä hengähdystä Sulo Suomikin tuntea saa.

Kita laaja sen ammottaapi Yhä uhreja niellen vaan, Vert' ainian vain janoaapi. Ei kylly se milloinkaan.

Sadat viljasalvotkin maasta Sen kitaan tyhjennetään; Nälkäänsä se kuitenkin kiljuu, Ei tyytyen siihenkään.

Voi! Hirviön sen satapäisen Ken tohtisi tappaa? Ken? Pään yhden jos lyö, niin kasvaa Sen paikkahan kymmenen.

Pyhä Yrjänä miekkoinensa Nyi taistohon tarvitaan Tuon hirmuisen hengen suusta Koko mailmaa tempaamaan.

II.

Petoa satasarvista Nyt kansa kumartaapi. Sen palvelukseen pakana Kristityn neuvon saapi. Se pääjumal' itke'in Ja antikristus kavalin Jumalan paikan ryöstää.

Se "elävä" on jumala, Paljonhan syö ja juo se, (Bab. Bel 4 värsy) Sanotaan juovan eloa, Vaan kuolon kurjan tuo se. Ken sitä oikein kumartaa, Sen sielu, ruumis surman saa, Se kuolee ijäisesti.

Sen palvelukseen laitetaan Tuhansin temppeleitä. Yöt, päivät niissä uhrataan. Ja vertä, kyyneleitä Sen kunniaksi virtanaan Myös vuodatetaan ainiaan Kylissä kaupungeissa.

Ja kukin perhe pienoisen Myös "templin" ostaa oman, Kuin tulta kirkkaan, kaunoisen, Suloisen, sievän, soman… Mi päilyy siellä? Myrkky vaan; Se saattaa kolkkoon kuolemaan Sielunkin ruumiin kanssa.

Näin kaiken kansan pettävät Tuon myrkyn valmistajat; Kansansa kuoloon jättävät Nuo "templin" rakentajat: Heill' itse jalo voitto vaan On tuosta, kuten aikoinaan Dianan temppelistä. [Ap. Tek. 19: 24, 25]

He melun suuren nostavat Kuin Efesossa ennen Dianan templin laittajat Miehissä vastaan mennen, Jos kuka näyttää yrittää, Ett' ompi heidän työnsä tää Vain kansan kurjuudeksi.

Pois temppelit nuo katalat! Pois peto satasarvi! Pois kaikki epäjumalat! Pois niiden pappiparvi! Pois rikos, raakuus, riettaus! Pois valhe, vääryys, viekkaus! Sotahan niitä vastaan!

III.

"Sotaan, sotaan Suomen miehet Naiset, nuoret neidotkin!" Sellainen nyt sotahuuto Koituu kansan korvihin. Mikä syy on moiseen huutoon? Rauhahan nyt maassa on! Miksi suotta säikytetään Makaavainen murheeton?

"Älkää maatko, maamme miehet, Nouskaa, kuulkaa, katsokaa, Onko uni onnen tuonut, Rauhaanko nyt riutuu maa? Maaten milloinkaan ei voittaa Vihollista, vaaraa voi. Ylös! Käteen kalpa, lyhty!" Näin nyt sotahuuto soi.

Maatessa — ah! — maahan hiipi Vihollinen viekkahin, Uneen uuvutti ja sitte Kietoi kaikki kahlehin, Lumos vielä loitsuillansa, Jotta kukin kahleissaan, Ihastuisi orjuuteensa, Mieltyisi vain makaamaan.

Näin jäi valtaan vihamiehen Koko kallis isänmaa. Kansa nukkuu … kansaa, maata Rosvot raastaa, tuhoaa. Näinkö vihamies saa Suomen Vastuksetta valloittaa, Orjaks ottaa, ryöstää, tappaa? Eikö ole auttajaa?

On! Jo kaikuu kansalaisten Sotahuuto saloihin: "Sotaan, sotaan, Suomen miehet! Naiset, nuoret neidotkin! Maaten milloinkaan ei voittaa Vihollista, vaaraa voi! Ylös! Käteen kalpa, lyhty!" Näin nyt sotahuuto soi.

Mitä vastaa vangit huutoon? "Rauhahan nyt maassa on!" Vankikopin kolkko rauha Heistä on niin verraton. Sotaan kehoitus on heistä Rauhan häiriöksi vaan; Noin se viekas vihollinen Lumos heidät loitsullaan.

Orjat uskoo orjuutensa Varsin vapaudeksi. Kahleitaan he katsoo kalliiks Vapauden pantiksi. Vihollisen, vainoojansa, Sortajansa, surmaajan Uskovat he ystävänsä Innokkaimman olevan.

Elon antajaks he aivan Luulee myrkyn murhaavan, Pahan hyväks, yönkin päiväks Elämäksi kuolemaan. Kaikki, kaikki nurinpuolin Loitsi häijy lumous; Vihamies sen viekkain teki, Juuri julma juoppous.

Sotaan, sotaan sitä vastaan Sanan miekoin terävin! Muuhun miekkahan ken ryhtyy, Hukkuu miekkaan itsekin. Sotaan yöhön lampuin, torvin Kuten ennen Gideon! Vihamies lyö joukkons itse, Mutta meidän — voitto on.

Totuus voittaa.

(27/12 1885.)

Voi, rosvo julma lyö! Valaiskaa synkkä yö! Aseihin! Sotimaan! Murhaaja voittamaan!

Voi, tulvaan hukkuu maa! Jo arkkiin joutukaa! Ajainen, ijäinen On vaara hirmuinen.

* * *

Vuosisadan valheen henki Kietonut on ihmisen Julmin juonin juopumuksen Kovaan orjakahleesen. Kyllä osaa kuvaella Henki herja herkkuaan Kaiken onnen lähteheksi, Vaikk' on — surman neste vaan.

"Se on merkki sivistyksen," Luonnon laps kun tuot' ei juo. — Luonnottomuus: luonnollinen Sivistyksen merkki tuo! — "Vapaan kristityn ei sovi Jättää tuota." — Himoa Tyydyttäissään ihmishenki Siis on tosi vapaana!

"Se on" … niin no, "kaikki, kaikki Hyvyys vuotaa siitä vaan." Näin on neuvottu ja saatu Turman liemi tulvimaan, Hukutettu ruumiit, sielut, Onni mainen, taivainen: Herkkuillut on häijy henki, Saanut saaliin yltäisen.

Vuosisata sitte kaikui Ääni yksi pieni vaan, Jättiläisen juopumuksen Kehoittaen kaatamaan. Kyllä tuntui tuota vastaan Ääni heikko houreelta: Voisko täyttää valtamertä Hieno hiekkamurena?

Vaan tuo ääni oli totta, Siis sen voima valtaava: Totuutta ei tuli polta, Mikään sitä ei masenna; Se on hapatuksen lainen, Tai kuin siemen sinapin: Kasvaa lailla lumivyöryn, Kulkee — kunne pitääkin.

Niin tuo vuosisadan vanha Äänikin on kasvanut, Monta unen horroksista Sotaan, taistoon tempaissut… Jättiläinen riehuu, raivoo Hurjemmin kuin milloinkaan, Tietäin aikaa itsellänsä Olevan nyt hiukan vaan.

Kasva, kaiu, armas ääni! Horroksista herätä! Innon lemmen puhdas liekki Saastaisiinkin sytytä! Kaikki kansat jättiläistä Vastaan sotimaan jo vie! Murra, murra miehukkaasti Auki varma voiton tie!

* * *

Vuossadan kello lyö, Vaan viel' on synkkä yö, Ja rosvo murhaa vaan. Aseihin! Sotimaan!

Voi, tulvaan hukkuu maa! Jo arkkiin joutukaa! Ajainen, ijäinen On vaara hirmuinen.