PYHÄ VIHA

1.

Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen ympärillä.

Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan partaallakaan helpoita.

Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien, kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan, joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan. Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä, samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar, likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista, josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti, josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista, tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen, sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien, sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.

Olipa se todella kaunis kuusi!

Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin — sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla, mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi. Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli. Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä, mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.

Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta, pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa, virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.

Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.

Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman…"

Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan lukemistaan:

"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa: maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia…"

Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:

"… kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he ole… Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka lapsen henkeä väjyivät'…"

Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot, herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket — kaikki tämä yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!" niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"

Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa samanarvoiset — yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö, karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri — niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta, säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!

Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa, vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta, hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman vaihdetta.

Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.

"Kaikkivoipa Jumalamme, Me jalkais juureen kumarramme, Sinulle lausuin kunniaa, Voimas kaikki vallat voittaa, Sua maa ja taivas kunnioittaa Ja viisauttas julistaa… Sua kiittää Kerubim, Sua veisaa Serafim! Hallelujaa! Suur voimassa, Suur armossa On Herra, meidän Juu-u-mala."

Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt. Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu, satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään, selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä — nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"

Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle, joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita: hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan, rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita, puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto…

Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä, tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.

Ruustinna oli rientänyt ruokahuoneeseen ja puuhaili siellä helistellen kuppeja ja laseja ja hopealusikoita sekä lähettäen sisäkön kantamaan tarjottimella salin pyöreälle pöydälle kaikenlaista hyvää.

Aatami, pedagoogi, oli kontallaan lattialla ja leikitteli koiran kanssa, puhallellen paperossin savua sen sieramiin, josta oli seurauksena irvistys, mikä kaikkia sanomattomasti huvitti, sillä niinkuin pappilan Panu sen teki, niin ei osannut mikään muu koira mailmassa irvistää. Varsinkin jos sille yhtaikaa tarjosi paperossinpätkää ja sokeripalaa, teki se sellaisia temppuloita silmillään, hampaillaan, sieramillaan, käpälöillään ja koko ruumiillaan että vakavankin ihmisen oli mahdotonta olla naurahtamatta sen merkillisille vinkeille.

Vihtori, asemapäällikkö, kuljeskeli ryhdikkäästi univormussaan edestakaisin pitkin lattiaa pulskasti puhallellen savuja hienosta sikaaristaan, jota poltti hopeahelaisella imukkeella, ja hyräillen ruotsalaista juomalaulua.

Anna neiti istui yhä pianon ääressä hakien nuotteja hilpeään laulukappaleeseen, jota lapsuudessa oli seka-äänisesti raijuteltu pappilassa. Heikki, pankkiherra, korjaili vihellellen joulukuusen kynttilä-telineitä, mutta Konrad pappi kurkotti parhaillaan kuuseen ottaakseen yhden sen punaisista omenista, samalla laskien virkarajaista leikkiä "kielletyn puun hedelmästä." Veljensä Reino vuorostaan nylki lihavaa joulupukkia, joka myös kiikkui kuusen oksasta sorkat hajallaan. Sisarukset Miili ja Seidi käyskentelivät levottomina ja salamyhkäisinä joulukuusen ja pimeän huoneen väliä, jossa joululahjoista täpötäysi, mahdottoman iso pärevasu odotteli purkajiansa.

— Eikö jo aloteta? kiirehti joku joukosta.

— Menehän sinä Aatami viskaamaan!

— Häh? pani vanhin veli yhä kiusotellen koiraa.

— Että mene viskaamaan!

— Mikä joulupukki minä tässä olen? mutisee Aatami. — Eihän minulla ole nurinkäännettyä turkkiakaan.

— Mutta sinä olet meistä kaikista karvaisin — sovit siis mainiosti joulupukiksi! huomauttaa nuorin veli.

— Jahah, jahah, vastaa Aatami, partaansa kynsiskellen, — mutta minusta tuo Reino on kaikista sopivin toisille viskaamaan, sillä hän viskelee meille kaikille muutenkin kaikenlaisia makupaloja.

— Ei teistä kummastakaan näy olevan, — virkkoi kolmas veli Konrad ja pujahti pimeään huoneeseen.

Hetken päästä pamahti sieltä lattiaan iso paketti.

— De' va' en förskräckli' bomb! sanoi ruustinna tullen juuri sisään päinvastaisesta ovesta. Heikki herra sieppasi paketin ylös ja ilmoitti juhlallisesti:

Neiti Miili Frommerus! Avattava jouluaattona. — Tämä näkyy tulleen ihan postissa. Miili! Miili? Ja paketti lennätettiin Miili siskon käsiin.

— Katsokaapa Miilin kasvoja! huomauttaa Vihtori veli. — Turkinpunaiset!

— Tietääpäs sen, apteekkarin morsian, lausuu Anna, vanhin sisar, joka itse puolestaan näyttää jäävän naimattomaksi. — No, avaa nyt sukkelaan!

— Jos vain ette heitä rauhaan, niin en avaa, — sanoo Miili onnellisena aavistuksissaan.

Paketista esiintuli kasa kaikenlaisia kapineita: nikkelinen salvettirengas, kullankarvaiset pienet sakset, sydämmen muotoinen rintasolki, hammasharja, hajuvesipullo, hyväntuoksuinen saippua y.m.

— Luulisi melkein että sinun sulhasesi on sekatavarakauppias: laski leikkiä veli Heikki.

— Kas, kas siellä on runonpätkiäkin! huomautti Vihtori. Annas kun luetaan…

"Aina kun rintaasi kiinnität soljen Muistaos, kulta, sen kohtalon oljen, Johonka tartuit…"

Miili sisar tempasi lipun veljensä kädestä ja huudahti puolittain suuttuneena:

— Antakaa minun olla rauhassa!

Samalla pomahti lattiaan toinen joululahjamytty.

Se sattui putoamaan rovastin jalkoihin ja tämä kumartui ottamaan sen ylös. Hän luki ääneen hitaasti ja juhlallisesti:

Pater noster F.G.F.

Aamulla kun anivarhain Ajat kirkkoon kautta tarhain: Tässä sulle tuki parhain Jottet joudu tuiki harhaan.

Vanhus piteli ja punnitsi kotvan aikaa myttyä käsissään ennenkuin rupesi hiljakseen avaamaan.

— Mikähän ihme tässä mahtaa olla? uteli hän irroittaen varovasti paperin toisensa jälkeen.

— Pappa nyt aukaisis että nähdään! kiirehti Seidi neiti.

— Aukaisenhan minä minkä kerkiän, sanoi vanhus puistellen esinettä, jonka ympäri tuntui olevan kääritty runsaasti paperia.

Tämä helisee! ilmoitti hän samalla ja hieno hiki näytti nousevan vanhuksen otsalle.

— De' ä' visst en kolossal bjällra! arveli ruustinna hymyillen.

— Ei tämä ole mikään kulkunen! väitti ukko.

— Mutta aukaise nyt, pappa kulta, että päästään nakkaamaan uusia, — hätäili Seidi.

— Mutta mikä kumma se mahtaa olla? saneli vanhus päästyään hienoon silkkipaperiin asti, hätäilemättä tunnustellen kääryä joka kulmalta. — Tämä on kuin kaksipäinen patukka.

Äänettömänä repi hän silkkipaperin ja sai vihdoin käsiinsä kaksi samankaltaista esinettä, jotka kiilsivät metallia ja lasia. Kotvan aikaa tuijotti rovasti vanhus vuoroin kumpaankin kiiltävään kappaleeseen, tajuamatta mitä ne olivat.

— Rekilyhtyjä! huudahti vihdoin Aatami.

— Rekilyhtyjä? toisti myös vanhus pidellen esineitä korkealla kummassakin kourassaan.

— Mutta juuri niitähän pappa ikuisesti on kaivannutkin! sanoi Miili.

— Ja näin komeat! sanoi vanhus syvästi liikutuksissaan odottamattomasta lahjasta. — Se on varmaan Heikki, joka nämät on hankkinut?

— Milloinka pappa on nähnyt minun sepittelevän värssyjä? sanoi Heikki viattomaksi tekeytyen.

— No sitten se on Konrad, — arveli ukko hyvillään ja ikäänkuin häpeissään.

— Sinäpä sen sanoit! pilaili poika pappi, joka oli palannut sisään pimeästä huoneesta.

— Nämäthän ovat varsin mukavat, — puheli vanhus ihaillen, kuinka käytännöllisesti kynttilät kohosivat vieterein päällä sitä myöten kuin ne paloivat lyhtykaapeissa.

— Ei nyt papan enää tarvitse kaatua kinokseen pimeässä! arveli Reino.

— Ja näitä voi käyttää vaikka vaunuissakin kaupunkimatkalla syksyllä, — ihasteli yhä vanhus.

— Minä luulen että pappa ihan noiden lyhtyjen takia lähtee minua saatolle kaupunkiin, loppiaisen jälkeen! sanoi Seidi.

— No melkeinpä, — myönsi vanhus.

Ja tyytyväisyys kuvastui kaikkien kasvoista.

Samalla lensi taas mytty pimeästä huoneesta pysähtyen Vihtori veljen jalkoihin. Tämä otti sen ylös lattialta ja luki:

Joka enin huutaa sekä pitää suuta. Jolla on hätä katsokoon tätä!

— Tämä on tietysti Seidille, — sanoi veli ja ojensi paketin nuorimmalle siskolle.

Seidi, posket hehkussa, mieli jännityksissä, luki paketin nimikilvestä lisäksi seuraavat leikkiriimit:

Sisko kullalle — silkki rullalle!

Sisällys: Kirjava kuin tikan siipi, Sininen kuin taivas… Ei ole verkaa, ei ole sarkaa, Maksaa jämttiin — seitsemän markkaa, Omasta mielestä — humbuugia, Mutta syytä — dumbuumia, Hän se mun puijasi ostamaan, Joulupöydälle nostamaan. — Minä juoksen loukkoon. Häpeän tulla joukkoon…

Mytystä tuli esiin mitä loistavin naispusero-vaate, ja veli Reino joutui sen lahjoittamisesta suuresti epäluulonalaiseksi.

— Var så go', alla mina kära barn och min lycklige gubbe! pyysi ruustinna tarjoten teetä pyöreästä pöydästä.

Joululahjojen viskaaminen oli vasta alulla. Teen juonnin jälkeen niitä vasta alkoi oikein satamalla sataa salin lattialle. Kukin kävi vuoronperään niitä sisään viskelemässä siitä suuresta pärevasusta, joka seisoi pimeän huoneen nurkassa. Jokainen perheen jäsen sai osansa. Muutamille tuiskusi kääröjä niin tiheään etteivät kerenneet yhtä avata ennenkuin toinen ja kolmas lennähytettiin syliin. Siellä oli joukossa hullunkurisia valhejoululahjojakin kaikenlaisine juoksutuslippuineen. Iloisia hämmästyksen sanoja kajahteli kaikkialta.

— Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja? ihmetteli joku.

— Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, — sanoi Reino.

— On se tosiaan vähän synti! myönsi ruustinnaäiti syvästi huoahtaen.

— Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad pappi. — Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon olette puuhanneet meidän takia, — lisäsi hän hienokseen moittivasti.

Ruustinnan silmät herahtivat kyyneliin.

— Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, — sanoi hän valittavasti. — Kun on sellainen puute… ja tuo pappa rukkakin…

— Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä, mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia, paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita…

Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin. Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa, kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono ja käytetty.

Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla — suurella tortulla, jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.

Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta. Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.

Leena-Kaija nauraa hikatteli koko illan salin ovisuussa, osanottavasti riemuiten kaikista perheen lysteistä. Ruustinna kyllä piti huolen ettei muorikaan lahjatta jäänyt.

Suloinen, suloinen kaikille pappilassa oleville oli tämä jouluaatto!

Ennen aatto-ateriaa, jota ruustinna kilvan piikojen kanssa puuhaili toisessa päässä rakennusta, kokoontuivat pappilan kaikki veljekset isävanhuksensa ympärille huoneeseen, joka äsken oli ollut pimeä. Ikivanha, viaton ja kaunis tapa näet oli että rovasti vuoden suurimman juhlan kunniaksi tyhjensi lasillisen totia. Bibemus in nomine Jesu — tämä keskiajan munkkien keksintö ei vielä ollut kokonaan vanhettunut. Nyt oli siihen kahta suurempi syy, koska kaikki rovastin pojat tänä jouluna olivat kotona ja koska kaikki jo olivat saavuttaneet sen kunnianarvoisen iän, jolloin säädyllisyyslaki salli isän isänä tarjota omille pojillensa vanhan sivistysmailman juomaa. He istuivat kaikki mukavasti hopeaisen totikannun ympärillä, rovasti pienessä leposohvassa, pojat tuoleilla. Kukin vahti hellävaroen lasiaan, sitä milloin hämmennellen teelusikalla, milloin kaataen siihen lisää kuumaa tai kylmää vettä ja pirauttaen kallisarvoista konjakkia suuresta komeasta pullosta.

— Jaa, mutta tämä taitaakin olla hyvää konjakkia, — virkkoi vilkkaasti Aatami poika, joka konjakin oli matkassaan tuonut kaukaa siitä pienestä kaupungista, jossa hänellä oli virka. Ja hän kaasi lisää ruskeata nestettä.

— Sitäpä minä en olisi uskonut että tuo Reinokin osaa juoda totia, — sanoi leikillisesti Vihtori. — Ennenhän sinä sitä melkein inhosit, ellen väärin muista.

— Papan kunniaksi juon! sanoi nuorin veli. — Pappahan minut toki on opettanutkin totia juomaan! lisäsi hän hieman terävästi.

— Ettäkö minä sinut olen opettanut? sanoi vanhus nostaen kulmiaan.

— Eikös pappa muista, kuinka minä 17 vuotiaana ylioppilaana palasin tänne Kurjalaan ensi kerran valkolakki päässä. Vaikka oli kesäkuun puoliväli, niin oli silloin niin hirveän kylmä että minun matkalla oli pakko lainata lammasturkki Moukkalan pappilasta ja tarpeeseen se olikin, sillä taipaleilla ihan tuiskuili lunta, vaikka kärryillä ajettiin. Kun sitten olin soudattanut itseni järven yli ja juossut turkki päällä, valkolakki päässä ylös pihaan ja hiipinyt sisään kanslian puolelta ettei mamma heti näkisi, niin pappa se parhaillaan oli tässä samassa huoneessa totia juomassa sen Juuso Juntusen kanssa, joka sattui olemaan vieraana. Ja silloin pappa minulle heti tarjosi totilasin ja valkolakkini nähtyään sanoi että sen hyvin olin ansainnut.

— Totilasinko vai lakin? viisasteli Aatami veli.

— Kummatkin! jatkoi nuorin veli. — Niin juuri se oli.

— Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.

— Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin vilustunut, sanoi Heikki.

— Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä leikinlaskusta. — Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?

— Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki maistoivat nauraen laseistaan.

Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin, että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis, mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.

Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.

— No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani, Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan hopealusikalla.

— Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, — vastasi Konrad. — Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?

— Kyllä minä sille ilmoitin.

Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi:

— Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa joulupäiväsaarnan.

— Tietääpä sen, — puuttui puheeseen Vihtori. — Pastoria pelottaa se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on hiukan kunnianhimoinen mies.

— Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin. Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:

— Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy että olet käynyt — Leo Tolstoin koulua.

— Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. — Tolstoi on suuri kristitty!

— Tolstoi? huudahti Konrad. — Tolstoiko kristitty? Minä sanon sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika kaurasäkkiä…

Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:

— Bordet serveradt — illallinen on valmis! sekä heti perään leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut era glas!

Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi nuorimpaan poikaansa kääntyen:

— Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista. Nythän on jouluaatto.

— Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen, purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset luumutortut odottivat ottajiansa.

Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan, vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun, vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen, oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.

Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan äärettömän korkealla maasta.

2.

Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.

Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä, ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät korven mailla…

Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa, jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.

Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä. "Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto, jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa… ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta mailmalta…"

"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.

"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä, mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta onkin… Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen, kotikultaisen ympäristöni kanssa?"

Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.

"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani. Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun pikkupoika-päivinäni…"

"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni kodossa."

"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin! järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta on tullut kirkon — vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni — joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, — vieläpä kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät…"

— "Rekilyhdyt!" muisti hän samalla.

"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon, olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."

Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen aivoissaan.

"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee jo minun veressäni — ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää, sydäntäpolttavaa tarvetta."

Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen, vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:

"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten, mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa. Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen. Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle pakottaa!…"

Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"

Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa. Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.

"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti kotiinjääneen mielessä.

Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.

Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä", mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan piispan resehtien mukaan."

Keittiössä tuntui joku liikkuvan — pappila ei ollutkaan aivan autioksi heitetty.

— Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.

— Minä täällä vain… kuului vastaus.

— Mikä minä?

— Mari… kuului levollinen selitys.

— Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.

— Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, — vastasi karjakko.

— Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli pappilan herra.

— Ka en häntä tiiä, — vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. — Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa…

— Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, — muisti velimies.

— Niinhän nuo puhuvat…

Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.

— Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut mitään.

Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.

— Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten tehdä kokeita.

— Ka mitäpä ne tämmöiset… semmoisista… sopersi karjakko hiljakseen nauraa hikertäen.

— Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.

Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla tiukemmalle ja katsahti silmiin.

— Ka täytyy kai hänet uskoa, — vastasi sitten kolealla äänellä. — Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan…

"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:

Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli? Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.

Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli, mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"

Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi tai oli uskomatta.

Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, miksi joku uskoi niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli saatettu uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää, millaiset julkiset opettajat olivat saaneet vallan vaikuttaa kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.

"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin — minä menisin sinne kuin politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni temppelin puhdistajaksi… kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa…"

"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti oli kulkenut.

"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee. Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön… kuinka kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"

"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: — "Ero on ainoastaan siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"

Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.

"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi taivaaseen ja sinne jäi — uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten — elämän kärsimysten tullen — joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että niin on käynyt…"

Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:

In dulci jubilo, Nyt on iso ilo, Maailman Messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink' armas Matris in gremio: Alpha es et O, Alpha es et O.

O Jesu parvule! Sinua rukoilemme, Anna armos aina, O puer optime! Ja sanas meille lainaa, O princeps gloriae! Trahe me post te, Trahe me post te!

O patris caritas, O nati lenitas! Pirut rumat meitä kaasit, Per nostra crimina, Siis sinä meille saatit Coelorum gaudia, Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Ubi sunt gaudia, Ei surun siellä siaa, Kussa enkelit laulavat, Nova cantica Ja taivaat kaikki kajaavat In Regis curia. Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:

O princeps gloriae, Trahe me post te, Trahe me post te…

"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi oljenkorsikin…"

Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin, koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"

Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella voimalla häneen vaikutti:

Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem, Jost' ihastui Jerusalem, Halle Halleluja.

Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan, Kuin hallitsee ilman lakkaamat', Halle Halleluja.

Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen, Kussa piltti oli Herrainen, Halle Halleluja.

Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat, Kultaa, savua uhrasivat, Halle Halleluja.

Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä, Kuin vapaa oli miehestä, Halle Halleluja.

Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott', Käärmeen tyköönsä poijes potk', Halle Halleluja.

Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill', Ei kuitenkaan käynyt synnin teill', Halle Halleluja.

Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd', Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd', Halle Halleluja.

Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:

Puer natus in Bethlehem, Bethlehem! Unde gaudet Jerusalem. — — — — — — —

Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka ylenluonnollisella tavalla:

De matre natus virgine, virgine! Sine virili semine, Halle Halleluja!

Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli siinnyt — ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:

De nostro venit sanguine…

Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:

Liha oli hänell' niinkuin meill… In carne nobis similis…

Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään peräkaneettiin:

Laudetur sancta Trinitas, Trinitas! Deo dicamus gratias, Halle Halleluja!

"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat 'sine virili semine' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun, jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."

Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja…

Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.

Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala, puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.

"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!" saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"…

Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään. Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia. Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten hopeaisilla parroilla…

"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"…

Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat, rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta, polvet potkahtelivat — ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin sihahtelivat sauvat.

Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.

"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.

"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien kalloa.

Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika hädintuskin kerkesi väistää.

— Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.

— Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä, joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän peittoon.

"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja hiihti kartanoon.

Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat huurteessa.

— Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.

— Gullevän! huudahti äitiruustinna. — Oletko ollut hiihtämässä? Ja me kun luulimme että sinä vielä nukut…

— Älä tuo lunta sisään! muistutti Heikki veli.

— Missä se nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami punaisen partansa sisää.

— Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään, — virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja hienotuoksuisesta sikaaristaan.

— Min älskade gosse, — huolehti ruustinna, — lienetkö oikein saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia juomaan. Minä kaadan kuppiin.

Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti kiinni höyryävään kuppiin.

— Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen tapaansa.

— Minullekko mamma sanoo? kysyi poika.

— Sinulle, kultaseni!

— Kuka se laittoi? Jumalako?… kysyi nuorin poika ikäänkuin kiusaantuneena.

— Niin… Jumala… ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.

— Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä poika.

— Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.

— Jumala… ja koko luonto… vastasi toinen. Seurasi pieni äänettömyys.

— Vai on Reino käynyt hiihtelemässä… virkkoi isärovasti kävellä tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. — Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?

— Omillani minä hiihdin, — selitti poika.

— Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia? epäili Heikki veli. — Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous…

Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:

— Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.

— Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. — Sinä, Konra, kai tahdot vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän terävästi.

— Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. — Rakas Reino! äänsi hän samalla kiihkeästi. — Enkö saa kaataa sinulle pienen lisätilkan?…

— Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, — lausui rovastivanhus kuulematta mitä puolisonsa toimitti. — Oli vahinko ettei Reino sitä kuullut.

— Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. — Mutta tässä oli kysymys siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.

— Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, — sanoi lumihapsinen vanhus painokkaasti.

— Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. — Mutta minä tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen joulupyhänä?

Vanhin veli Aatami, pedagoogi, naurahti hermostuneesti.

— Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. — Kristuksen aikaan ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään. Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.

Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja sai suunvuoron.

— Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää, mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä…

— Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä…!

— Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee! keskeytti Konrad ankarasti.

— Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. — En minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään… ne tähkäpäiden syönnit ja muut…

— Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin vanha… kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.

— Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, — vastasi poika. — Hänen ainakin pitäisi ymmärtää…

— Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan punaisena. — Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!

— Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. — Minä päinvastoin tahtoisin Jumalan kunniaa…

— Sinä? joka et käy kirkossakaan! jatkoi murhaavasti pappisveli.

— Minä juuri! vakuutti korkealla äänellä toinen.

— Muista, Reino, että Konra on pappi!

— Pah…

— Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni väliin.

— Kuka tässä riitelee…?

Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan, puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan — Reino oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.

Hänestä tuntui että kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki järjestään!

Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja nyrkit puristuivat kokoon…

"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin aamuna oli itsekseen ajatellut?"

Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri numero…

— Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. — Uunista tarttuu.

— Se nyt on sivuasia, — sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen uuninrinnasta.

Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:

— Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!

— Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.

— Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.

— Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan veljeänsä, josta — kaikesta huolimatta — paljon piti.

— Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään? hämmästeli Vihtori veikko.

— Miksei, jos Konra lupaa… sanoi nuorin veli hammasta purren ja läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan takkiansa…

Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin — viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt 6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.

Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.

— Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin johtajatar. — Ei osannut edes hävetä…

— Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. — Senkötähden että syvästi rakasti miestään?

— Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, — sanoi vanhin sisar häveliäästi. — Et suinkaan sinä voi puolustaa… vihkimätöntä liittoa?

— Entä jos voin? sopersi veli.

— Kyllä minäkin olen vapaamielinen, — virkkoi Seidi neiti, — mutta en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia…

— Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, — puuttui puheeseen Konrad tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.

— Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui Reino veli.

— Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori pappi.

— Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen kiivastumaisillaan.

Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:

— Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut, menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää…

Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko Heikki ehti saada suunvuoron.

— No niin minäkin luulen, — sanoi tämä leveästi, — että kun meijän Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!

Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella tämän lemmenasioita…

— Sat sapienti, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus. — Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!

Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi vinttikamariinsa.

3.

Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat — ja koko erämaan pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli se ikuinen irtirepijä…

Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan — suureksi iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.

Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan. Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä, kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.

— Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.

— Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia… virkahti poika, tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.

Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.

Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.

Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat matkustaneet.

— Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.

— Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. — Ehkäpä minusta ei virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.

— Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, — arveli vanhus. — Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.

— En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi palvelijaksi, — vastasi poika.

— Miksi et? kysyi isä.

— Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka nurkassa.

— Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut hieman hämärä. — Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella jumalallista esivaltaa.

— Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen esivaltamme on Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.

— Jumalan sana! vastasi rovasti myös väittävästä.

— Mikä jumalansana?

— Pyhä Raamattu!

— Noh, siitä asiasta ei kannata papan kanssa väitellä, — lausahti poika.

Isärovasti kiivastui vakavasti.

— Reino, sanoi hän: tottakai sinunkin täytyy uskoa Pyhään Raamattuun?

— Täytyykö minun?

— Täytyy!

— Voi pappa rukka, — huudahti poika nähden myrskyn nousevan: — en minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.

— Mutta tottakai uskot päätotuuksiin? ahdisti isärovasti.

— Mitä pappa pitää päätotuuksina?

— Etkö sinä itse tiedä?…

— En!

— Päätotuudet… sopersi pappisvanhus jäykässä mielenliikutuksessa — päätotuudet ovat tietysti ne, jotka katekismuksessa luetellaan. Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka on kolmiyhteinen. Että Jeesus oli oikea Jumalan poika, joka sikisi Pyhästä Hengestä… Ettei kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään muuta tietä kuin uskomalla Vapahtajan ristinkuolemaan ja Lunastajan vereen ja… ja…

— Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. — Enkä minä niihin usko…

— Etkö sinä siis usko että Jeesus oli Jumalan poika?

Isärovastin ääni värisi ja leuvat vavahtelivat.

— En! vastasi papinpoika varmasti.

Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.

— Jumalansanan mukaan… änkytti hän — se joka ei usko… joutuu… helvettiin.

Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:

— Kiitoksia pappa!

Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin säälimättömästi."

Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä, silmät vesissä.

— Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna. — Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi, voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?

— Kyllähän minä tahtoisin, mutta…

— Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti hetken kuluttua hellästi.

— Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä…

— Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.

— Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi äiti yhtäkkiä.

Poika ei voinut olla naurahtamatta.

— Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.

— Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad — saneli ruustinna. — Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä, oma koti…

— Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.

— Jumalan pitäisi olla sama, — sanoi ruustinna arasti.

— Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika välähtävin silmin. — Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala, mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen. Siitä se riita johtuukin…

— Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, — valitti ruustinna. — Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja poika…

— Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, — ei niin vaarallista. Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on terveellistä sekä ukolle että minulle.

— Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit papan…

— Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä tuomitsi — helvettiin!

— Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. — Ei pappa mitään pahaa tarkoittanut…

Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle. Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti rovastilla olevan jonkun asiamiehen.

Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan…

— Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.

— Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana — kuului kimakka ääni vastaavan ulko-oven suulta. — Me olimme ikään palanneet kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä siellä… niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut…

— Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti rovasti.

— Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta "Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"

— Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.

— Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. — Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin, sanoivat akat.

— Ketä akkoja siellä oli pirtissä?

— Ka niitäpä meijän…

— Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.

— Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja akan-rääppänät vain kotimiehinä…

— Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.

— Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin, niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin, niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa… jotta mänköön ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia…

— Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.

— Oli… oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.

— Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.

— Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee, helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa. Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin…

— Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, — ehkäpä se nyt ei niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi huutaneen…

— Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, — no sitä se minäkin päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?… Rovasti kai hänet parhaiten tietää…

— Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä Jumalan asioita…

— Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän sitä yksinkertaiset osaa ennustaa… Ka joo, no mitäpä hänestä enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla… ja pitihän sitä lähteä kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen… ei se mikään paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi…

— Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.

— Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut — parikymmentä markkaa vain ja lantin kantturoita, — selitti mies, nähtävästi sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.

— Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa puolesta.

— Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti… eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata… jo ne itsekkin iltakauven siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut tepsiä… jutteli talonpoika. — Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.

Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan että:

— Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu vaarallisesti sairastumaan.

— Ka vietänee heitä, vietänee — myönteli vilkas talonpoika, — ei ne toki enää uskallakkaan… miten lienevät siellä keskuuessaan sotkeutuneet… kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä sielunpaimenen perään… Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa tauti tapaa… heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.

Ulko-ovi rasahti.

Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin rapinaa.

Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.

"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä. Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit 'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli, joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset, isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä. Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni! Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa, jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja…"

"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen, ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."

Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.

Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.

"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. —

— Mihin siis?

— Kansan valistukseen! sanoi ääni. — Heti huomispäivästä alkaen. Ei — jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis. Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille ja piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon, ympäri pitäjää… Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!

Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen rakkaasta keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari askelta ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.

Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta, vieläpä epäilystäkin.

Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan, korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.

"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni vasten naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä heti yllättäisi tuomio: papinpoika — 'jumalankieltäjä!' Ja ennenkaikkea: minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että puhuisin eri tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan seurakunnassa."

"Kansan valistus? — Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on minun tekeminen itselleni täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen, ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun taikauskoisuutta vastaan… vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen omalle itselleni selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin uskallan niitä julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on valtiokirkon vuosisatainen orja."

— Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan! päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.

Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen sisässänsä kuohui.

Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-iltana Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:

Sananen niille, jotka minut tuomitsevat "helvettiin".

Minä, papinpoika, en usko mitään satuja!

Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut ihminen eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut Jumalakin, mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin ihmistä, jolla on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille opettaen suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa kaikesta kurjuudesta, voidaan sanoa Jumalaksi. Eikö tämä ole järjellinen ajatus?

Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman ristikuolemallaan…

Vapahtaja? Lunastaja?

Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä harhatunnetta se ilmaiseekaan — uskoa että yksi olento, sen kautta että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se on onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset" hänet tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä taikausko että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi ihmisille ja sitten singahti elävänä taivaaseen.

Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin kukaan muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä tunnenhan omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen ristinkuolema hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi minut kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen elämänopin seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille saarnasi.

Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun käsityksessäni näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole oikea käsitys siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos eivät, niin miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan — siihen, käsitänkö minä Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se heidän aivoihinsa on ahdettu?

Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä, kuolevainen ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?

Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai ylenluonnollisuuksiin minä uskon!

Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin mukana.

Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron uhrina.

Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen kuolemasta — joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö, joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa — päänumeron ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen hengenmies eli ja mitenkä hän kehoitti muitakin elämään.

Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento, joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat sairaat…

Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?

Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille, niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat, eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy. Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu himmentää se, mitä hän saarnasi.

— Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan seljän takaa. — Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa? Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa sen syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy lampussasi?

— Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä ja työntäen paperinsa imupahvin alle. — Ei mitään puutu! Tietäähän mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman mukavimpana paikkana…

— Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi oikein hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.

— Joko pappaa on käsketty? kysyi poika.

— Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda pulpetin äärestä. Kuule Reino, — lisäsi ruustinna hellästi ruotsiksi, — älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä ja muusta semmoisesta.

— Koetetaan, koetetaan… vastasi poika ja he läksivät perätysten vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä säälin tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle painautuneena kansliapapereidensa ylitse…

Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen… teki pikimältään tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään äänettömänä sekä, kuten näytti, sävyisänä.

— Mistä se mies oli, joka sinun luonasi kävi? tiedusti ruustinna.

— Se oli Loukkovaarasta, — vastasi rovasti vähän väkinäisesti.

— Mitä sillä oli asiaa? uteli yhä ruustinna tapansa mukaan.

— Teetti kiitoksen… vanhalle isännälle.

— Vai on sekin ukko nyt kuollut! huudahti ruustinna. — Muistatko sinä Fredrik että se oli juuri Loukkovaaran vanha Matti, joka meille toi ensimmäisen poronpaistin, silloin kun olimme tänne Kurjalaan muuttaneet?

— En minä mitään muista.

— Etkö sinä muista, kuinka hän kahviryypyn saatuaan vielä sanoi että se joka ensimmäisenä kerkeää tuoda poronpaistin uudelle papille, kuolee autuaasti?

— Sanoiko hän niin? ihmetteli rovasti.

— Mitenkä hän nyt siis lienee kuollut? tiedusti ruustinna.

— Kyllä kai hän oli kuollut niinkuin ne tavallisesti kuolevat… vastasi rovasti harvakseen.

Pojan teki mieli jotakin huomauttaa, mutta hillitsi merkillisesti itsensä tällä kertaa. Puhe katkesi siihen. Syötiin ja juotiin hyvästi.

— Onko papalla liikoja kirjoituspapereita? kysäsi poika.

— Tarvitsetko sinä paljon? sanoi vanhus ikäänkuin ilahtuneena että mielialat kääntyivät käytännölliselle alalle. — Kyllä sinä minulta saat.

— Mitä sinä oikein kirjoittelet? kysyi ruustinna.

— Omaksi huvikseni minä vain…

— Etkö sinä, rakas Reino, voisi auttaa pappaa kansliatöissä? ehdotti äiti.

— Kyllähän minä… niin, kyllähän minä ennenkin kirjoittelin pitkiä rämsyjä seurakunnan kirkonkirjoihin…

Noustiin pöydästä. Vanha tapa pappilassa oli että illallisen jälkeen perheenjäsenet kokoontuivat saliin ja viipyivät siellä hauskassa yhdessäolossa siihen asti kunnes oli pakko lähteä yölevolle, jolloin jokainen haukotellen toivotti hyvää-yötä. Pappilan herrasväki vietti suloisinta hetkeään juuri silloin kun pappilan piiat väsyksissään pesivät heliseviä ruoka-astioita. Nyt jouluvieraiden mentyä oli pappilassa vähemmän touhua ja sekä salissa että keittiössä olivat iltahetket käyneet paljon hiljaisemmiksi, uneliaammiksi. Ei ollut enää varsinaista pianonsoittajaakaan, ruustinna vain joskus ennen maatamenoaan ilahdutti vanhoja huoneita hiljakseen soittamalla erästä kohtausta Trubadur-oopperasta, jonka nuorena tyttönä oli kaupungissa oppinut. Silloin saattoi sattua että vanha rovastikin hyräili ja vihelteli musiikin tahtiin.

Reino Frommeruksen omatunto ei sallinut hänen jäädä viettämään suloista lepohetkeä toimettomuudessa Hän tunsi vakavaa polttoa sielussaan, tunsi päivien ja öiden pikaisen vaihtelun sekä elämän kiireen ja katoavaisuuden.

"Ihmisellä ei ole oikeus olla laiskana milloinkaan muulloin kuin silloin, kun ei jaksa tehdä työtä" — oli hänen tunnusajatuksiaan, jota hän tosin ei aina toteuttanut. Hän toivotti vanhuksille hyvää-yötä ja sulkeutui huoneeseensa, ryhtyen jatkamaan kirjoitustaan.

"Jos Jeesus Kristus" — niin pitkitti hän kapinallisia mietteitään — "astuisi nykyaikuisen niinsanotun kristityn yhteiskunnan keskelle ja saarnaisi sitä samaa mitä ennenkin saarnasi, niin varmasti ainoastaan pieni osa ihmisiä hänen oppinsa omistaisi ja luulenpa että etupäässä papit häntä vastustaisivat, koskapa tuo oppi koskee heidän maallista vaikutusvaltaansa ja valtiollista kunniaansa. Ja kenties hänet ylimmäisten pappien salaisesta vaikutuksesta tuomittaisiin kuolemaan aivan kuten muinoinkin. Miksikä? Siksi kaiketi ettei nykyinen kristikunta ole omistanut rakkaudenoppia, joka vaatii ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja luopumusta kaikista aineellisista loisto-asemista. Jos Jeesus Kristus olisi tilaisuudessa itse kuulemaan mitä pappimme hänestä saarnaavat ja mitä kaikkea he toimittelevat toisen nimeen, niin hän kauhistuisi sitä julkeata väärennystä, mikä hänen kirkkaasta opistaan on tehty. Tästä olen varma. Kenen nimeä lienee enemmän turhaan lausuttu ja rääkätty kuin Jeesuksen ja sen Jumalan, josta hän opetti? Joka päivähän kuulemme näitä pyhiä nimiä sekoitettavan seikkoihin, joissa tosikristitty kuulisi vain totuuden jumalan pilkkaamista tai ainakin väärinselittämistä.

"Lopuksi sananen niille, jotka pitävät oikeutenaan tuomita helvettiin jokaisen, joka, kuten minä, uskaltaa kieltää Jeesuksen jumaluuden ja tuon järjettömästi keksityn lunastusopin:

"Uskotteko minun todella sinne joutuvan ja itsenne johonkin parempaan paikkaan? Mikä harvinainen itserakkaus teidän tuomiossanne ilmenee! Jos te rehellisesti kuunteleisitte, mitä salaisin ääni omassatunnossanne kuiskuttaa, niin te häpeisitte omaa vihastustanne ja suostuisitte sanomaan ettei eroitus teidän, 'oikeauskoisten' elämän ja minun, 'vääräuskoisen' elämän välillä sentään ole niin ammottavan suuri että teidät kuoltua ansionne tähden kohotettaisiin taivaan iloon mutta minut, harhaoppini tähden, syöstäisiin kamalaan kärsimykseen? Että te, kuoltuanne, tämän lyhyen elämän jälkeen saisitte iankakkisesti nauttia onnea ja iloa, mutta minä — iankaikkista kidutusta kadotuksessa!?

"Vai onko teillä tarjottavana ehkä eri asteita sekä taivaassa että helvetissä kuten katolilaisella runoilijalla. Dantella 'Jumalaisessa näytelmässään'? Mutta tämä sielujen kultavaa'alla punnitseminenhan ei sisälly teidän luterilaiseen reseptiinne, joka tietää vain kahdesta vastakohdasta, kahdesta vastamyrkystä: mitä herkullisimmasta taivaasta ja mitä saastaisimmasta helvetistä! Sentähden ei teillä, arvoisat herrat, liene minulle sopivampaa osastoa kuin se, jossa nuot hurskaan mielikuvituksenne tuliset järvet kiehuvat. Siinä taas ollaan: minä siis joudun helvettiin? — te pääsette taivaaseen? Hyvät herrat, kuulkaa: en minä lainkaan kadehdi teidän oma-maalaamaanne taivasta, sillä minä tiedän ettei ainakaan Jumala siinä taivaassa viihdy teidän itsetyytyväisten sielujenne keskellä. Pois hän sieltä karkaa säälien ja inhoten, ja jos kerran helvettiä olemassa on, missä ihmisraukkoja niin kauheasti kidutetaan kuin te arvelette, niin sinne hän ihan varmaan askeleensa suuntaa meitä epäileväisiä kurjia lohduttamaan ja auttamaan. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armonsa."

Kirjoittaja pysähtyi hetkeksi, pyyhkäsi kylmää hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen, kuulosti nousevaa lumimyrskyä pohjoisen akkunan alla — ja painautui taas paperinsa ylitse:

"Minä kirjoitan tätä talvisena yönä erämaan pappilassa. Kun te sen kuulette, niin te tietenkin yhä pahemmin hengessänne kauhistutte. 'Kuinka voi luteerilaisen rovastin poika, jonka esi-isät suoraanetenevässä polvessa kolmesataa vuotta katkeamatta ovat isänmaata palvelleet kunniallisina pappeina, joutua näin hirveän eksytyksen valtaan? Kuinka voi tämä pappissarjan rintaperillinen kirjoittaa vasten vanhan, harmaahapsisen isänsä pyhintä vakaumusta? Kuinka järjestyksen ankara Jumala sallii sellaista ensinkään tapahtua?"

"Niin, hyvät herrat, minä piirtelen näitä 'kerettiläisyyksiä' esivallan kirkollisessa kartanossa, ja tuo isä-vanhukseni nukkuu viereisessä huoneessa. Mutta minulla ei ole vähintäkään halua loukata isääni, vaan ainoastaan ilmaista rehellisesti, millainen kehittyvä käsitykseni näistä elämän tärkeimmistä asioista on.

"Tietenkin hän, kuten kaikki muutkin ahdasmieliset, kauhistuu minun vapaamielisyyttäni ja tuomitsee… niin, muistakaa että hänen on pakko tuomita minut koska hän tahtoo näyttää olevansa uskollinen kirkolle, jota hän palvelee. Sillä jos hän jättäisi tuomitsematta, niin häntä hävettäisi minun edessäni, poikansa edessä, joka uskaltaa tunkeutua hänen alalleen… Ehkei hän tunnossaan tuomitse, mutta sanoissaan juhlallisesti ja ankarasti, sillä hän on sen kuvan orja, jonka hän itsestään on luonut kirkon palvelijana. Nukkukoon rauhassa kunnon isä-vanhukseni ja menköön sitten, kun lepokellon ääni soi, hartaasti hautaan siinä uskossa mikä hänellä on: minun sydämmeni ei ole niin itsekäs että haaveksisin ruveta muuttamaan seitsenkymmenvuotisen papin uskonnollista käsityskantaa. Minä ajattelen hänestä lämpimästi niinkuin ainakin isästä, joka tahtoo hyvää lapsilleen. Nukkukoon siis rauhassa harmaahapsinen isäni!…

"Ja nyt, kaikkein viimeisimmäksi — kirjoitti tämä papinpoika — teen minä mailman edessä sen merkillisen tunnustuksen että minusta itsestänikin, joka kiellän kaiken sen mitä ympärilläni pyhänä pidetään, tuntuu joskus kauhealta että olen niin jyrkkä ja että revin rikki isänmaamme kulttuurin kauniit pappila-traditsioonit. Ja väliin karkaa sydämmeeni kysymys: olenko itse varmasti vakuutettu siitä että olen oikeassa? Mutta silloin täytyy minun lujasti ottaa kiinni järjestäni ja muistaa että olen syntynyt Suomenmaan papillisesta heimosta, jonka suvun uroot isästä poikaan ovat noutaneet vaimonsa haaveellisten viikinkien rannoilta, ja että siis minun luonteessani voi piillä paljon perittyjä taipumuksia esi-isien epäjumalanpalvelukseen ja esiäitien tunteelliseen mystisismiin. Ja jos tämä askel henkisen sekasorron salaperäisestä yöstä kohti kirkkaampaa elämänkäsitystä olisi ollut lyhempi, niin ei se minuun niin olisi koskenut ja luonnollisesti olisi minun helpompi elää ja toimia. Mutta koska tämä on kokokäännös ympäri pois kaikesta siitä, mitä suvussani on ollut arvossapidetyintä, niin se minua itseänikin hämmästyttää ja mieltäni tärisyttää. Tämä täytyy minun aina muistaa silloin kun tunnossani kauhistun omaa jyrkkyyttäni!

"Ja minä siis pysyn lujasti kiinni siinä väitteessäni että uskominen siihen että Jeesus Kristus oli ainoastaan suuri ihminen, joka opetti nöyrään elämään ja veljesrakkauteen, on kirkonoppia paljon terveempi elämänkäsitys, jonka omistaminen voi tehdä ihmiset paremmiksi kuin tuo vanha, sokea ihmeusko."

Reino Frommerus pysähtyi vihdoin, laski kynän kädestään ja irtautui pöydästä. Ja ripeästi riisuttuaan vaatteensa, hän peittäytyi vähän väristen vuoteeseensa. Yö vallitsi hänen ympärillään, akkunaruutuja vastaan puski suhisten korven yli hyökyvä lumimyrsky…

Hän oli juuri nukahtamaisillaan sen kaameaan, joskohta omituisella tavalla viihdyttävään tohinaan, kun samalla säpsähti outoa ääntä, joka kuului ikäänkuin syvältä maan alta, aivankuin kellarista tai kuopasta, jonne joku on tukahtumaisillaan. Hän pidätti hengitystään ja jähmettyi tarkkaamaan kamalaa hätähuutoa yössä:

"Voi hyvät ihmiset, tul-tul-tulkaa auttamaan… tulkaa auttamaan… ui-ui-ui… se kaatuu päälle… voi hyvä Jumala!…"

— För Guds skull, vakna! kuuli hän samalla äidin äänen ja tajusi vasta silloin, mitä hätähuuto merkitsi ja mistä se tuli.

Rovastivanhus se näet unissaan oli huutanut vierashuoneessa. Reino muisti sen kuuluvan ukon ominaisuuksiin, minkä tämä itsekkin tiesi arvellen syyksi sitä että toisinaan illallispöydässä tuli syöneeksi enemmän kuin mitä vanha vatsansa jaksoi sulattaa. Unissaan oli rovasti peräti surkea, näki aina jotakin raskasta päällensä kaatumassa tai itsensä putoamaisillaan katonräystäältä aivankuin koulupoikain unissa. Rupesi silloin vimmatusti apua huutamaan, mutta ääni ei koskaan ottanut irtautuakseen luonnostaankin ahtaasta kurkkutorvesta. Josta sitten oli seurauksena tuo kammottavan omituinen uikutus, mikä tuntui pulpahtelevan aivankuin alta maan.

"Isä rukka!" ajatteli poika huokaisten ja painautui uudelleen vuoteeseensa. Mutta samalla hän myös tunsi omantunnon nuhteita, että niin kovasti oli väitellyt vanhuksen kanssa, ja nukahti surunraateleviin tunnelmiin.

4.

Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin, repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.

Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin kaikilla niiden seutujen juhdilla — miksi ei yhtähyvin yli Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?

Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot nokkavat paulapieksut — sellaisena kiidätti hän peurallansa alas ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki siintävien järvenselkien.

Ann' huhkia vaan!

Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen, paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä, mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa — siitä luonnollisesta syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.

Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin, mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili virstottain — matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa. Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas koetti kaikintavoin puskea… Rytisevässä sylipainissa temmelsivät siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa, karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro — läähättäen lyhyttä väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, — ilmiö, jonka viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee, mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se erinomaisesti tietää, — ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää…

Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!

Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista lahjaa kaikissa vaikeuksissa.

Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä — ja sieluansa joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä, mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa lopuksi viskaa.

Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta, risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta…

Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa… Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia, noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu kivisten kaupunkien…

Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman — mutta papinpoika se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.

Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille, joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.

"Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja — silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!" ikäänkuin puheli hän peuralla ajaessaan.

Joskus hän koko sunnuntain kierreltyään talosta taloon tähtiyön vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa, umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi tuntematta että: "poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen." Usein teki hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu syväsisältöisellä sananlaskulla: "kuta likempänä kirkkoa — sitä likempänä helvettiä."

Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli ilma ikäänkuin puhtaampana.

Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.

Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä, taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:

"Milloin se alkaa?" niin kirjoitti hän otsakkeeksi. "Kirkkoa kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta. Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?

"Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana Vilhelm Snellman kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi, samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka 'mailman uskonnollisimmaksi kansaksi'. Kerran sen täytyy tapahtua, kerran."

Näitä tällaisia papereitaan ei papinpoika suinkaan vanhemmilleen näytellyt, vaikka hän ne aina kirjoittikin ikäänkuin ympäristöään varten.

Mutta kerran, erään illan perästä, jolloin isän ja pojan välillä taas oli puhjennut jotakin sananvaihtoa raamatun auktoriteetista, kun Reino Frommerus oli porollaan ajelemassa, sattui niin että isärovasti etsiessään jotakin työasettansa poikansa huoneesta tuli luoneeksi silmänsä paperikaistaleeseen, mikä siihen oli jätetty kirjoituspöydälle. Rovastivanhus, joka muuten kovin ujosteli seuraamasta lapsiensa sielullisia pyrkimyksiä, luki silloin paperista — ikäänkuin vastoin tahtoaan — eräitä lauseita, jotka nostivat hämmästyksen punan hänen tyynille kasvoilleen. "Ei ole kummeksittavaa" luki hän muunmuassa paperista — "että se, joka nämät rivit kirjoittaa, yhä intoilee äärimmäisyyteen uskonnon vapaudessa, koskapa hänen isänsä joka päivä on valmis tyrkyttämään hänelle vastakkaista äärimmäisyyttä. Isä uskoo tai ainakin väittää uskovansa jokaikisen raamatun sanan ilman kritiikkiä — vanhassakin testamentissa. Hän uskoo että Jumala loi mailman tyhjästä kuutena päivänä ja että sama kaikkivaltias rakensi ihmiskunnan äidin Eevan ensimmäisen miehen Aatamin kylkiluusta. Ja hän luulee että se on Jumalan pilkkaamista, kun uskaltaa väittää ettei Eevaa varsin sillä tavalla liene tehty. Mutta tämän kirjoittaja on vakuutettu että itse suuri Natsarealainen olisi naurahtanut moiselle järjettömälle selitykselle luomisen salaisuuksista. Vaan jos joku häneltä olisi udellut, miten hän, Jeesus, siis luomisopin selittää, niin varmaan mestari olisi vastannut ettei sen selittäminen hänen oppiinsa kuulu — mutta hän ei silti olisi halveksinut tiedemiesten järjellisiä tutkimuksia, koskapa itsekkin kunnioitti luonnon ilmiöitä."

Paperi värisi pappisvanhuksen kädessä. Henkeään pidättäen alkoi hän lukea lauseita toistamiseen lävitse. Laski sitten paperin paikoilleen, mutta ottaen sen vielä kerran käteensä vilkasi varmuuden vuoksi paperin toiselle puolelle. Ei ollut tyhjä sekään, vaan löytyi sieltä seuraavankaltainen lisähuomautus:

"Ihmisen kanssa, joka pitää Raamattua Jumalan sormen kirjoittamana, on mahdotonta syvemmin keskustella jumalallisista asioista. Sellainen ihminen on kiristänyt järkensä ikäänkuin kiinalainen nainen jalkansa, niin ettei se enää kelpaa alkuperäiseen tarkoitukseensa." Enempää ei paperin toiselle puolelle oltu kirjoitettu.

Vanhus hiipi pois omituisesssa mielenliikutuksessa. Moisia muistiinpanoja poikansa puolelta ei hän ollut aavistanut. Hänen päässään alkoi niin sekavasti humista että oli pakko heittäytyä kanslian sohvalle pitkäkseen…

Siitä tapasi hänet ruustinna lepäämästä ja lausui ihmetyksensä ettei rovasti ollut mennytkään hiihtelemään, kuten oli aikonut.

— Minua rupesi äkkiä niin kummallisesti väsyttämään, vastasi vanhus.

— Niin, sinä nukuitkin taas yöllä niin huonosti ja huusit unissasi, — virkkoi ruustinna.

— Huusinko minä? sanoi vanhus. — Mitä minä huusin?

— Sinä huusit että salin korkea vaatekaappi kaatui lapsen päälle.

— Minkä lapsen? kysyi rovasti.

— Mistäpä minä tiedän, mitä kaikkia lapsia sinä unissasi näet, rakas ystävä! vastasi ruustinna.

Samalla kuului kolinaa ja kilinää etehisestä, kun poika Reino palasi ajoltaan kantaen helisevät porovaljaat sisään sulamaan.

Perhe läksi kahvia juomaan saliin. Reino oli pirteällä tuulella ja selitteli vanhemmilleen, mitä kaikkia hullunkurisia keikauksia hänelle taas oli sattunut.

— Papan pitäisi välttämättä tulla kanssani ajelemaan! intoili hän, mutta ukko vain epäsi että se porokyyti oli niin kovin epävarmaa peliä, perillepääsyyn niillä vehkeillä ei ollut koskaan muka luottamista.

— Paljon lystimpi on ajaa hevosella, — arveli vanhus.

— Mutta porolla pääsee niin nopeasti! kehui toinen.

Rovasti näytti tavallista miettiväisemmältä.

Illallispöydässä hän sävyisästi virkkoi pojalleen:

— Onko sinulla jotakin kirjaa Tolstoilta?

— Onhan minulla hänen "evankeliuminsa", — vastasi poika kovasti ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.

— Haluaako pappa ehkä lukeakseen?

— Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu ettei nukuta… vastasi rovasti.

— Se on hyvä että pappa tutustuu! innostui poika.

— Papan täytyy lukea siitä varsinkin esipuhe.

— Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. — Kyllähän minä arvaan, mihin henkeen se käy…

Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi tarkoin valikoida kirjallisuutta.

Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.

Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan, jollaista tavatonta "pää totuuksien" epäilystä hän ei ollut suvussaan aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.

Tämä tietämys alkoi vanhaa sielunpaimenta jonkunverran huolestuttaa ja toisinaan se hiljaisuudessa työnsi hänen vanhaan vereensä pahan painajaisenkin, joka kiusasi häntä varsinkin yön unissa, mutta käytännöllisen elämän jokapäiväinen kulku ja terve seurustelu maalaisluonnon helmoissa, missä sentään jäi niin paljon yhteisiä harrastuksia, — sepä palautti hänen isänsielunsa taas tasapainoonsa, ja hän siis kuvitteli poikaansa jonkunlaiseksi hyvää tarkoittavaksi riehakoitsijaksi, jonka kapinallinen henki varmaan oli talttuva heti kun tämä ottaisi vastaan jonkun kunniallisen viran sekä aineellisesti toimeentulevana menisi kristilliseen avioliittoon.

"Reino on pohjaltaan hyvä poika" ajatteli rovastivanhus. "Mutta hän on itsepäinen ja peräänantamaton — aivankuin minä. Jumala suokoon että tuo itsepäisyys hänessäkin jäisi vain sanoiksi eikä puhkeaisi julkisuutta häiritseviksi teoiksi."

Ja vanha rovasti eleli kodikkaassa suhteessa kapinahenkisen poikansa kanssa. Yhdessä nämät tupakoivat ja juttelivat kaikenlaisista mailman asioista pappilan sanomalehtipöydän ääressä, yhdessä kävivät saunassa loikoen lauteilla toinen toisensa vieressä suloisessa koivunlehvä-löylyssä, jota karjakko-Mari heitteli, yksissä kävivät myös hiihtämässä tutkien pappilan laajoja halkometsiä. Ainoa paikka, mihin heidän ei koskaan nähty yksissä pyrkivän, oli seurakunnan kirkko. Oikeinpa pyhäksi tavaksi näytti tulleen, että sunnuntaiaamuna, kun ukkorovasti ajoi mustalla ruunalla kirkkoon isäntärenki Riston kyyditsemänä, Reino riehakko riensi hopeanharmaalla juoksijallaan korpeen niin että ilma vain kajahteli vaaran rinteillä ja pitkäkoipiset jänikset näreiköissä loikkivat kiireenvilkkaa pakoon… Tietysti rovasti sen oli pannut merkille, miten poika suvaitsi viettää sabattipäivänsä. Eräänä sunnuntai-iltana hän virkkoikin vakavasti:

— Tietänet, Reino, mistä sukumme vanha nimitys johtuu?

— Kyllä, pappa, — sanoi poika. — Ruotsalaisesta sanasta from ja latinaisesta verus. Hurskas ja totinen!

— Aivan niin, — sanoi pappisvanhus. — Pitäisi sinun siis vähän tarkemmin ajatella perään ennenkuin lähdet saarnanaikana porollasi ajelemaan.

— Kas, kas, kuinka pappa taas sen vanhan testamentin puolesta — naurahti poika ja lisäsi: — Mutta minä olenkin tuuminut hyljätä tämän papillisen sukunimemme, koska se on sellaista siansaksaa, ja ottaa puhtaan suomalaisen nimen.

— Frommeruksen nimeä ei ikipäivinä muuteta! Muista se! sanoi rovastivanhus lujasti ja läksi pahastuneena kamariinsa.

* * * * *

Joskus papinpoika sentään pysyi koko sunnuntaipäivän kotonaankin. Mutta silloin hän tavallisesti vietti osan päivää pirtissä puhellen renkien ja piikojen kanssa, siten siis taas herättäen pappis-isänsä huomiota ja huolestusta. Hän, Reino herra, koetti kiskomalla kiskoa itsestänsä pois kaikkia noita vääriä katsantokantoja, jotka häneenkin olivat tulleet istutetuiksi tässä hänen lapsuutensa herraskartanossa. Ja olipa hän sangen iloinen kun sai sekä itsensä että palvelusväen ikäänkuin kesytetyksi niin että ihmisyys molemmin puolin pääsi etusijaan.

Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan. Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut seuraavin piirtein:

Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä että herrasväkeä.

Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi. Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen säädyllisyyslain välttämätön määräys.

Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta — arastelipa se sinne lähteä, vaikka oli asiaakin — samoin pirttiväki ujosteli tulla "sisälle" ilman taloudellista toimenpidettä: — täytyi välttämättä keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta samalla heti pois — mars takaisin pirttiin.

Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta, venheestä j.n.e. Moista — mikä ei kuulunut pestikirjoihin — olisi pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään — hänen palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. "Tjänstefolke har icke hjärta" oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.

Sanamuoto "sisälle" tai "käydä sisällä" oli tullut jo merkitsemään yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja — ikävöi.

5.

Matti Möhkönen? — Kurjalan kappalainen.

Itse ilmetty materialisti. Ihravatsainen fariseus, tihrusilmäinen kirjanoppinut. Pörröpartainen saunapiru — langennut musta enkeli. Salaraiskaaja. Kaappijuoppo tekopyhimys — pappiskauhtanan kätkössä. Viekas ja epärehellinen. Hirmuinen vihassa. Kamala kostossa. Sulosuisin saarnoissa…

Taivas sentään! Saiko siis semmoinenkin pappi esiintyä Kristuksen julkisena palvelijana, Jumalan ja veljesrakkauden ohjaavana opettajana kärsivälle kansalle, sielunpaimenena korven tietämättömille lapsille?

Sai mar! Näkyi saavan… Suomen evankeelisluterilainen kirkko sen suvaitsi. Tuomiokapituli sen tunnusti. Itse piispa oli virkaan voidellut. Koko valtio sen vahvisti, pyhät perustuslait pönkitsivät…

Mies istui kuin pikitervattu patsas. Ei häntä pohjatuulet puistelleet. Ei horjunut vartioitu valtaistuin. Itse kolmihaarainen Jumala hymyili hänen selkänsä takaa, tuon leveän selkätaulun, jonka niin mukavasti saattoi kääntää kenelle tahansa ja ikäänkuin itse olla turvassa. Varsinkin kirkon alttariaituuksessa, kun niskassa roikkui se kirkas messuristi, syntistä rahvasta vastaan tähdättynä. Silloin, jos jolloin, kelpasi olla turvassa!

Matti Möhkönen oli oikea akkain rabbi, vaimoväen varavapahtaja. Itse Israelin Jahve näytti hänelle antaneen ylönluonnolliset pihdit ihmissydämmiä hellästä paikasta kiinnitarttumaan ja haikeasti itkettämään.

Akat itkivät — akat uskoivat. He uskoivat sekä pastorin rakkauden että Jumalan laupeuden ja oivalsivat että ainoastaan pastorin suun kautta suikersi tie taivaaseen ja Siionin linnaan. Niin kauvan kun herra pastoria siis pidettiin hyvänä, pysyi kolmihaarainen jumalakin hyvänä; niin pian kun pastoria pidettiin pahana, nosti tuo Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin herra kovan jyräkän ylhäällä.

Välittäjä, sillanrakentaja, kultainen rengas taivaan ja maan vaiheilla!

Ja lisäksi niin alhainen — niin nahkojaan myöten kansanmies! Ei halveksinut viilipyttyä, ei viinaryyppyä, ei talonpoikaisrieskaa, ei muikeata muikkukukkoa, ei salojen saunaa.

Saunan lämpymässä pastorin kristillinen sielu vasta oikein aukenikin kukoistukseensa, kun pulloposkiset piikatyttäret hänen alastomia raajojaan kilvan hieroivat. Herra pastorin lihavissa takaraajoissa näet asusteli kiusaaja, ikuinen nyrjähdystauti, jonka salaperäisen olemassaolon ainoastaan hän itse osasi selittää ja josta hän saattoi puhella yhtä laveasti ja yhtä mieluusti kuin jumalasta tai pirusta. Tämä hauskan harmittava vaiva se hänet aina ajoi saunaan naisväen puoskaroitavaksi kesken pyhimpiä, kiireellisimpiä kinkerimatkojakin.

— Minulla se on tuossa vasemmassa sääressä semmoinen nykijäinen, repijäinen, rimputtajainen… mikähän lienee leini vai jihti kihti… semmoinen kolottajainen, koputtajainen, kiskojainen… kirottu… Niin niin! se siinä poraa, puraa justiin nivuslihojen liepeellä… huh huh… saapi sitä koetella, kunhan ei paina… siinä on semmoinen pahkura, patukka, hermonystyrä… Ke ke, jo taas nykäsi… Se minua jo kiusasi ennen kasarmiaikana aina kun pikommiin komennettiin…