PYHÄ VIHA (continued 2)

Näin saattoi hän puhella.

— Vai on pastori ollut sotaväessäkin? kysyy silloin hierojatar ihmetellen.

— No jo tok'! vakuuttaa Matti pastori, — tottamar pappi on Jumalan sotamies… heh heh, top top… äläpäs kourista niin lujasti, likka, auttaa se vähempikin… puh puh… puhkailee sielunpaimen. — Tässä talossapa taitaa olla hyvä lehmänanti… heh heh… kun on noin kauniit ja valkoiset käsivarret? — tokasee sitten yhtäkkiä.

— Ei meillä ole kuin kaksi lehmää — vastaa punehtivin poskin torpan tytär.

— Vai niin, vai niin, — panee pastori, — eikös ole yhtään härkää, häh häh?

— Ka onhan se mullikka, vaan eipä tuosta —! selittää mökin luonnollinen neitsyt ja hieroa nytkäyttelee pastoria niin että suonet kitisee.

— Pitäisi… heh… hankkia… tuota heh… oikea sonni… heh… savolaista maatiaisrotua… heh heh… hymisee pastori.

— Eipä sitä ole köyhällä varaa, — vastaa tyttö vakavasti.

— Juu, juu. Niinhän se Jumala eri mitoissa nämät maalliset rikkaudet on jakanut, — sanoo Matti Möhkönen ikäänkuin virkansa puolesta, mutta palaa heti taas takaisin tekstiinsä. — Vai ei pikku mullikka tep… tep… heh heh… Vaan jos minä puristan tuota Tiinan käsivartta, niin kyllä teps… heh.

Ja yhtäkkiä kopristaa pastori hierojatyttären paljasta kyynärvartta niin rajusti että tämä pahanpäiväisesti häkeltyy ja jää kuin suolapatsas tuijottamaan pappiin.

— Hym hym, enhän minä kuin leikillä… ts ts… Tiina vain hieroo! puolustautuu pastori ja alkaa taas seikkaperäisesti selittää, miltä repijäinen, nykijäinen, rimputtajainen hänen sääressään tuntuu.

Hän lepää siinä puolimakuullaan apposen alasti, vasen käsi tosin häveliäästi painettuna alas siitinosia vasten, mutta oikea käsi vapaana milloin kynsäisemään naavamustaa partaa, milloin hieraisemaan kipeää kohtaa, milloin — sopivassa tilaisuudessa — tarttumaan hierojaneitsyttä paljaasta käsivarresta…

Pulska mies hän on tämä herranvoideltu, alastomana ei hänen vatsansakaan näytä pilalle asti turpuneelta ja lihaksista uhoaa hempeän hyllyvää kauneutta, sitä supisuomalaista silava-estetiikkaa. Valtavan vaikutelman sellainen sieluruumiillinen autuuden apostoli tekee yksinkertaiseen kansaan, jonka keskessä mailman herrat harvoin kompuroivat ja vielä harvemmin itseään hierottavat noissa karstakiiluisissa kiuas-saunoissa. Valtavan vaikutelman sellainen mahtimies Kurjalan köyhälistöön tekee! Kaiken mitä ikinä pappi herra korven erakoille sanoo, sen tämä kiitollinen kansa sydämmensä rakoihin visusti tilkitsee, ja vielä vuosikymmenen perästä — vaikka uuden ajan mullerruksetkin tulkoot — se muististansa kerii kaiken mitä joku pastori Möhkönen kerran on suvainnut sanoa siellä tai täällä, silloin tai tällöin, sille tai tälle hampaistansa. Ja se muistaa sielunpaimenensa jokaisen henkäyksenkin, jokaisen kuorsauksenkin aivankuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä. Mutta hänelle itselleen, nykypäivän vaeltavalle sielunpaimenelle, kertoilee ristirahvas satavuotisia perimätietojaan edesmenneistä papeista, kansan opettajista, ja nepä vasta sen sieluista elävinä pursuavat, vaikka nuo pikkutapahtumat olkootkin kertojan isän-isän tai äidin-äidin näkemiä, kuulemia kummia.

"Niin kuuluu sanoneen se Rööntaali vainaa sille Reppu-Riikan isän äitille, kun tämä palveli piikana tuolla Karsinavaaran talossa."

— Että mitenkä se oikein sanoi? kysyy uusi pastori armollisesti.

— Ka niin vain jotta "pappi ja piru syövät samasta kupista kuin köyhän mökin kissa ja koira!"

— Heh, heh, — naurahtaa pastori, — sepä oli oikein leikikäs mies. Missähän tilaisuudessa hän muuten noin lienee sanonut?

— Ka kun lukkarinsa kanssa olivat ryypystä riitauneet — selittää talonpoika — ja piika samalla oli sattunut kantamaan puurokupin pöytään.

— Heh, heh, hymm… hymisee nuori pappi ja naurahtelee niin että jäsenet tytkähtelevät.

Mutta hänen itsensä, pastori Möhkösen, tietävät Kurjalan ukot vielä tänäpäivänäkin erästä viinaryyppyä ottaessaan tuolla Raitisvaaran torpan ullakkokamarissa, sanoneen että: "enpä olekkaan kymmeneen vuoteen vettä väkevämpää maistanut, vaan tekisköön tuo yksi ryyppy hyvää näin yskässä!" Ja silloin oli miekkoinen hulauttanut jättiläiskulauksen sen Kinkeri-Kaapron isomahaisesta reissuputelista! Mutta maiskauksen oli selvästi kuullut se Kyttyrä-Alperttiina, kun pirtin pankolla makaamaan sattui ja parhaillaan hyräsi virttä siitä suuresta surkiasta kuivuudesta… Olipas Alperttiina lystinpäältä pirtissäolijoille vielä urahtanut että "nyt se Ristuksen veren siellä yksikseen nieklasi, pappi!"

Joka kaikki täsmälleen-tismalleen muistetaan ynnä kansan huulilla huolellisesti säilytetään hamasta Haukkulasta Juorulanmäkeen asti…

Mutta vanhat visapiippuiset kupparimuorit savupirttien karsinoissa — nepä tietävät ehkä enemmän. Ne tietävät ehkä kuiskutella noista pastori Möhkösen sulosanaisista ahtisaarnoista salosaunojen runollisessa hämyssä, vieläpä kukaties kertoa jännittäviä legendoja "navettaenkelistä", joka johonkin korven kartanoon oli ilmestynyt merkillisesti yksiin aikoihin, kun kirkon herrat pitäjää kiersivät. Mutta nämät ilmestyskirjalliset tarinat seikkaperäisyydessään eivät kuulu meille…

Pastori Möhkönen oli niinsanottu "hyvä pappi." Tämän harvoinansaitun korkonimen oli kansa itse hänelle antanut. Sillä oli syvä, sielutieteellinen merkitys. Sana "hyvä" näet ilmaisi Kurjalan seurakunnan koko sielua. Se kuvasti sitä ikäänkuin taikapeilistä. Sillä ei ollut mitään tavallista merkitystä, vaan oli se ikäänkuin vierasta kieltä, jota harva syrjäinen ymmärsikään. Jos se olisi tulkittu arki-suomenkieleen, niin olisi se tullut saamaan suunnilleen seuraavanlaisen sisällön: "Kurjalan rahvas on tyytyväinen pappiinsa — meidän on sellaisen papin kanssa hyvä olla."

Joku pilkkakirves kieliniekka mahdollisesti olisi lisännyt: "sentähden hyvä, kun ollaan niin alhaisella asteella että ei osata parempaa kaivata."

Pastori Möhkösessä näki Kurjalan väki oman kirkkopyhän sielunsa juhlallisimman heijastuksen, ylevimmän ilmestysmuodon siitä sanan ja sakramentin sadosta, jota sen hengen sarkoihin satoja vuosia oli kylvetty. Matti Möhkönen, vaikka olikin syntyisin toisesta maakunnasta, jossa leipä kasvoi kyntäjälle, oli ikäänkuin lihaa Kurjalan lihasta, verta sen omasta verestä, mikä mahdollisesti johtui siitä että Kurjalan esi-isät olivat saapuneet juuri sieltäpäin, mistä pappi Möhkönen nyt, satoja vuosia jälkeenpäin, ajaa körötti linjaalirattailla kansanvalistajan valtakirjat taskuissaan. Hyvä vaisto tällä papilla oli ollutkin omiensa luo, jollei itse Jehova häntä ollut johdattanut kuten muinoin muitakin suosikkejaan Kaanaan luvattuun maahan.

Luonnollista oli että samoinkuin Kurjalan ristirahvas Matti pastorin kiiltävässä naamassa saattoi itseään peilailla pyhäaamuina, samoin myös Matti pastori Kurjalan kansan kasvoista näki kuvansa, mikä varsinkin kävi laatuun kaikkein pyhimmässä paikassa, kirkossa, sekä tietenkin myös hierontatilaisuuksissa saunan lämpimillä lauteilla ynnä isäntäin kuusenjuurta lemuavissa vieraskammioissa. Näinpä siis sekä pappi että kansa kaksinpuolin kuvastelivat toinen-toisiaan täydentäen sitä pyhäin ihmisten yhteyttä, jossa seurakunta eli ja jossa se autuaallisesti torkkui. Pastorin jumala oli Kurjalankin jumala, ja Kurjalan piru oli herra pastorinkin paha henki. Eroitus tämän omaisuuden hallinnassa ilmeni vain siinä että pappi hallitsi paitsi jumalaa ja pirua, myös koko kansaa sekä siis saattoi sitä mielensä mukaan ohjata ja kurittaa, mutta ristirahvaan piru, silloin kun oli tarpeellista se pappia vastaan lähettää, ei tähän paljonkaan pystynyt, sillä kappalaisen valtaistuimen oikealla puolella seisoi yhteiskuntajärjestelmämme ankara komendantti — jumalallinen Esivalta.

* * * * *

Siitä oli vuosia kymmenkunta, kun pastori Möhkönen oli seurakuntaan saapunut. Kolme vuotta oli hän eleksinyt naimattomana miehenä tyytyen maallisissa pyyteissään ainoastaan ihailemaan ja puristelemaan jumalanluomia kauneuksia noissa salosaunojen hämärissä, jota lähimmäisrakkauden suhdetta ei suinkaan lain mukaan saattanut nimittää avioliitoksi eipä edes kihloissaolemiseksi, vaan joka luonnollisesti kuului jokaisen ihmisen, siis papinkin, yksityiselämään.

Ilkeät kielet tosin tiesivät juoruta nuorella pitäjänapulaisella jo ennen seurakuntaan saapumistaan olleen kihlattuja morsiamia — joiden varoilla muka oli papiksikin lukenut — vieläpä parikolme kappaletta morsiamia, jotka muka jossakin tienohessa odottelivat kutsumakirjettä Matti armahaiselta, joka oli varmasti luvannut tulla noutamaan "heti kun saisi mööpelit paikoilleen", mutta julkisuus ei mitenkään ollut juttuja vahvistanut. Eipä ollut luottaminen myöskään siihen leikinsekaiseen siveelliseen suuttumukseen, jolla pastori Möhkönen toisinaan tukki akkaväen suut, jos joku oli rohjennut epäillä ettei herra pastorin ehkä onnistunut saadakkaan itselleen vaimoa.

— Tällä miehellä on kymmenen tyttöä joka sormella! oli näet pastori tullut kehahtaneeksi uteleville.

— Mutta miksei pastori sitten ota itselleen rouvaa?

— Heh heh… vai rouvaa, vai rouvaa… eihän apostoli Paavalikaan ollut naimisissa, heh heh! vastaili vain sielunpaimen eikä todellakaan näyttänyt pitävän kiirettä rouvanottamisella. Mikä hätäilemättömyys kaikitenkin oli melkoista valtioviisautta pastorin puolelta. Seurakunnan kaikki piikaihmiset, pitkähameiset rippikoulutytöt, tanakkatekoiset talontyttäret, vieläpä luitaan myöten kuivahtaneet leskivaimotkin näet olivat haltioissaan tästä uuden pastorinsa selibaatti-harrastuksesta, eikä koskaan ennen Kurjalan jylhän temppelin lehteri liene paistanut niin kukkuroillaan autuaallisia naisnaamoja kuin se nyt paistoi aina milloin kappalainen kiipesi saarnastuoliin. Ylen ystävällisiä olivat emännätkin ja huomaavaisia jurot isännät, varsinkin ne, joilla sattui löytymään aikuisia tyttäriä, tiesmiksi niin olivatkin höylejä ja suvaitsevaisia kaikki!

Myös rovasti Frommerus oli alussa hienonhuomaavainen rouvatonta apulaistaan kohtaan. Ikivanha traditsiooni pitäjänapulaisesta ja rovastintyttärestä lupasi näet pitää kutinsa. Anna neiti oli kuin Betuelin majan Rebekka, jota Abrahamin Jumala oli lähettänyt Iisakille kosimaan. Eleaasaria kultaisine nenärenkaineen ja janoisia kameeleja ei ukko-rovasti tosin kaivonsa vieressä nähnyt, sillä Matti Möhkönen astua pölkkyili yksikseen kuin virtahepo pitkin maantietä pahkasauva kourassa ja puskui ikäänkuin automobiili ison-pappilan törmässä ennenkuin kiipesi kartanoon, missä Anna ryökkynä häntä todellakin vahtaili aivankuin päivännousua, joskohta tämä armonaurinko tavallisesti suvaitsi saapua rovastilaan vasta iltatähtien tuikkeessa.

Niin, pastori Möhkönen oli tosiaankin siinä määrin rakkauden evankeliumin sähköllä ladattu mies että herkkähermoisen rovastintyttären oli täytymys häneen pikiintyä, ja ennenpitkää nämät kaksi papillista jäsentä siis joutuivat sulosuhteisiin, joiden salaisuudet he itse parhaiten tiesivät.

Totisesti, totisesti — ne olivat Anna neidin haaverikkaimpia päiviä, mantelimaitoisimpia öitä. Joka yö hän näki ilmestyksiä, joita eivät pystyneet selittämään pappilan piiatkaan, ei kanamummo eikä edes se egyptiläiskaldealainen unikirja, jota hän salaa selaili. Yhden asian hän vain ymmärsi unikirjoittakin, kanamummottakin, nimittäin sen että tämä kaikki nyt oli sitä — rakkautta. Ah, rakkaus puhdas ja tulenpalavainen oli hänen papintyttö-rintansa pullistanut eivätkä sen ihmeitä aavistaneet siskot, nuo viattomat, jotka vielä orjastelivat kaupungin naislukiossa, ankarasti vartioituina pojilta. Hänpä, Anna yksin, liihoitteli tuon tipakoulussa haaveksitun maskuliini-salaisuuden kultaporteilla, käyskenteli romantillisissa yrttitarhoissa Saaronin liljoja poimien… Herranpieksut sentään! hänen armaansa oli pappi — siis aivankuin oma pappa, joka kerran tuon mamman oli nainut! Mikä onnen potkaus, mikä Jumalan armo. Ja Anna neiti oli niin haltioissaan että väkisten pyrki tanssittamaan pappilan piikoja, ja kun yö tuli ja pyhä hiljaisuus vallitsi vinttikamarissa, lueskeli pamppailevin sydämmin ruotsalaisia rakkausrunoja, mitä milloinkin sattui käsiinsä saamaan:

"Lefva! O lefva! Hvad är det att lefva? Det är att älska och älskas igen!…"

Se oli ihanista ihanin aika.

Mutta sitten — jälkeen mitä kyyhkysmäisinten, mitä punajalkaisinten kuherrusten lankesi epäluulon ensimmäinen varjo papintyttären siniseen sieluun. Salasulho oli alkanut harventaa vieraskäyntejään pääpappilassa. Anna neiti oli sitä ensin otaksunut pelkäksi hyvinvointi-laiskuudeksi, tuollaiseksi, jolle yhä rakastuneemmin täytyi vain nauraa, nauraa… mutta kohta alkoi salainen kirjevaihtokin lempiväisten välillä vääntyä kovin konstikkaaksi, aivankuin papintytär olisi ollut pakoitettu ottamaan selkoa hebreankielisestä alkuraamatusta. Ja hebraiskaa kai se todella olikin, sellaista, jota ainoastaan jumaluusopin ulosoppinut Möhkönen ymmärsi!

Anna neidin rehellinen sydän ei voinut olla kärsien havaitsematta että pastori häntä tuontuostakin suorastaan huiputti, petkutti, ja varsinkin kierteli vastaamasta erinäisiin kysymyksiin, joita vakava asema papintyttären puolelta vaati.

Oh! totta siis näkyi olevan runo petturi-armaastakin. Kaikki nuo laulut…

"Och dottern spann Och tårana rann, Men aldrig kom den fästman fram…"

Ja niinpä Anna neidin sydänkanteleessa alkoivat kultakielet toinen toisensa perään rapsahtaen katkeilla aivankuin tavallisessa näkyväisessäkin kanteleessa, kun se viedään pakkaseen ja metallilangat kiristyvät liian tiukalle.

Jumalankiitos sentään! Anna pääsi pälkähästä puhtailla sielunkärsimyksillä, aistillisena muistonaan ainoastaan joku äkkinäinen, karhumainen uumien kopristus, pari hätäistä huulien maiskausta, joita ei edes ruustinnan kaikkitarkkaava korva ollut vieraskamarista urkkinut…

Kitukasvuinen romantillinen haave kerran heränneenä jäi kuitenkin yhä piileskelemään papintyttären neitsytrintaan, niinkauvan kun Matti pastori eleli rouvatoinna ja niinkauvan kun ei tästä herrasmiehestä julki-ikävyyksiä kuulunut. Ah ja voi! — hän, Anna neiti, olisi pystynyt tuosta nahjuksesta tekemään hyvänkin aviomiehen, jos vaan kohtalo sen olisi sallinut?…

Mutta yhtäkkiä oli sattunut jotakin.

Oli sattunut semmoista, mikä pani papintyttären kristillissiveelliseksi kouluutetun sydämmen inhosta värisemään ja yhdellä kertaa katkaisi hänen sydänkanteleestaan varmaankin kokonaisen asteikon hienoimpia kieliä!

Pastori Möhkönen, hänen salainen nahjus-armahansa, oli maannut oman piikatyttönsä — ja häpyjuttu tiedettiin nyt aivan julkisesti. Se olisi kyllä painunut salaisuudeksi kuten kaikki muutkin pastorin huvittelut hienohelmojen karkeloissa, mutta hyvä Jumala oli tällä erää satuttanut niin armottoman hullusti että herranpiikainen ilmaisi itse kaiken mitä tapahtunut oli — ilmaisi sen näet erinomaisen valtioviisaassa tarkoituksessa. Hänestä, yksinkertaisesta kurjalaispiiasta näet piti paisuman "pastuska", herranvoidellun laillinen elämänkumppani! Sentähden oli hätähuuto paikallaan: "pappi on vietellyt, pappi on vietellyt!"

Pastorin renki Kalle kuunteli ihmeissään tätä huutavan ääntä korvessa: hänkin olisi tiennyt moiseen asiaan jotakin "huohmauttaa" ja hänen olisi tehnyt mieli näyttää huutia tytölle, joka kylän nuorten miesten taskukirjoihin jo entuudesta oli merkitty, mutta — sitä parempi. Ja renki Kalle jäi uteliaana odottamaan mitä tuleman piti.

Matti Möhkönen kirosi pyhän kirouksen:

— En ilmoisna ikänä minä tuommoisen hutsun kanssa naimisiin mene! karjasi hän koko papillisen arvonsa painolla.

— Vaan minäpä näytän jotta määt! kirkui piikainen. — Ihan tuossa tuokiossa minä tästä rovastiin hyppään!

— Silmät päästäsi minä kiskon, jos sinne hyppäät! uhkasi pastori. Tiijä sie, tiijä sie!

Ja jumalanmies nosti suuren nyrkkinsä aivankuin moukarin ilmaan ja mulkoili kamalasti silmillään.

— Pirhanan huorimus! sähisi piika vähääkään pelkäämättä pappia. — Hih! nyt sitä mennään! huusi hän kuin vimmattu ja luisti alas keittiön portaita lähtien juoksemaan maantielle päin.

Pastori Möhkönen juosta lönttäsi perässä, läähättäen kovasti, ja puhisten kuin höyrypannu, avopäin, tukka pörröllä, paidan rinnus repsallaan. Hän pääsi maantien aidalle ja alkoi siitä aidan takaa maanitella pillastunutta piikaa takaisin.

— Tulehhan, Taava, vähän tänne, — huuteli hän hiljakseen, jottei kylälle kuuluisi, — minulla on sinulle asiaa…

Piika nykäsi huivinsa solmun tiukemmalle ja pysähtyi kuunnellakseen.

— Tulehhan, oma kulta, likemmäksi, jotta sanon! suhisi pastori erinomaisen muikeasti.

Piika astui likemmäksi, mutta piti sentään pakovaran.

— Kuulehhan Taava… jos nyt muuten sovittaisiin nämät välit, — ehdotti pappi — minä annan sinulle sata markkaa? Heh, ts…

— Haist… tiuskasi piika. — En toki tuhannellakaan taivu!

Pappi Möhkönen vimmastui.

— Mene, lutikka, juokse hiivattiin! kiljasi hän. — Vai luulet sinä tässä olevasi ensimmäinen hameniekka, joka taksat määrää. On tässä nähty kummempiakin. Ihan Helsingissä minä ollut olen eikä siellä ole yhtään niin hävytöntä hörskyä kuin sinä!…

— Jassoo! ja nyt sitä vasta mennäänkin! sanoi piika ja läksi lippasemaan pitkin maantietä.

Mene! huusi pastori perään. — Ei ne sinua usko kumminkaan. Ei sinulla ole yhtään todistajaa eikä todistuskappaletta. Kyydin saat pappismiehen panettelemisesta. On se toki rovasti siksi poikaa. Sakkoja saat! Kuritushuonetta…

Hän palasi vihaisena huoneisiinsa, joissa vallitsi erikoisen paha siivo ja ummehtunut haju. Makuukammion sängyn reunalla virui joku alushame. Pastorin silmät osuivat siihen, hän muisti elävästi kaiken, tempasi alushameen kouriinsa ja repäsi sen yhdellä nykäyksellä halki sekä viskasi nurkkaan kalpean kristuskuvan alle…

Hänen silmänvalkuaisensa välähtelivät oudosti, sieraimet pärisivät kuin härsytetyllä harjalla.

"Jos se tässä nyt olisi, tuohon uunin kuvetta vasten sen nutistaisin mäsäksi kuin kärpäsen!" ikäänkuin huokui noista hänen laajenneista sieraimistaan.

Ja Matti Möhkönen astua jyristeli kuin musta ukkosenjumala edestakaisin kylmän kolakassa salissaan, jossa ei vielä ollut huonekaluja eikä akkunaverhoja. Sitten hän, tuntien vatsankouristusta, vääntäytyi ulkohuoneeseen.

"Ihan tässä vilustuukin!"

Kun hän takapihalta taas tuli pihan poikki, näki hän piika Taavan juuri kiipeävän ylös keittiön portaita. Ihastui silloin ikihyväksi, koska näet arvasi ettei toinen mitenkään niin lyhyessä ajassa ollut ehtinyt käydä mutkin pääpappilassa. "Ähäts hönkäle, eipäs uskaltanut!" ajatteli.

Pastori kolusi sisään paraatiportaita ja vihelteli porilaismarssia. Kansliakamariinsa tultuaan otti hän ryypyn kirjahyllyn taa kätketystä viinapullosta ja sytytti paperossin. Eikä ollut tietääkseenkään piikansa keskenpaluusta, ei vielä sittenkään kun tämä alkoi siivota makuuhuonetta.

Pappi ja piika olivat nyt molemmat merkillisesti vaiteliaita, ainoastaan edellinen hyräili partaansa ja keinahteli jyristellen kansliahuoneessaan. Mutta sitten yhtäkkiä ryöpsähti piika Taava papin kamarin kynnykselle aivankuin pahaaennustava ilmestys ja venytteli käsissään nurkasta korjaamaansa raitaista riekaletta.

— Pastorikos tämän on re…?

— Prrr…

Matti Möhkönen ei huolinut edes kääntää päätänsä, hän kiikkua naristeli vain vimmatusti ja väänsi suunsa suppuun. Leveän selkätaulunsa hän piialle käänsi.

Se oli se mahtavin mielenosotus. — Päivä kului sentään mitenkuten loppuun. Kävi pari akkaakin haastattelemassa sielunasioista, ja pastori puhui heille sangen kauniisti. Mahdollista tosin ettei hän niin kauniisti olisi puhunut, jos olisi akkojen käynnin todellisen tarkoituksen tietänyt…

Mutta yön tullen hiipi piikainen Taava taas pastorin sänkyyn. Pastori ei vastustanut. Kielletyn puun omena korven hämärässä vapaudessa oli alkanut maistua…

"Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he toinen toisensa lämmittävät" muisti pastori jonkun lauselman vanhasta testamentista. Se tuntui suloiselta sanomalta, jonka rinnalla haipuivat kaikki varoitusvärsyt porton myrkky huulista ja karvaasta koiruohosta…

Mutta aamun valjettua seurasi sama surkea juttu kuin edellisenä päivänä — karkeat uhkaukset… kujanjuoksu maantien laitaan ynnä muut sellaiset ikävät.

— Ja tässä on todistuskappale! kiljui nyt piika huiskauttaen halkinaista alushamettaan ilmassa.

— Itse olet repinyt, lunttu! tuomitsi pappi ja nauroi pelotonta, kamalaa naurua.

— Hyi piessä, rovastiin minä juoksen! uhmaili toinen.

— Juokse! ilkkui pastori, ja piika karkasi taas metsään, josta ennenpitkää oli pakotettu palaamaan takaisin.

Mutta turhaan olisikin piika Taava juossut rovastin kansliaan. Täällä häpyjuttu jo varsin hyvin tiedettiin ja kunnon rovasti oli tulisilla hiilillä. Anna neiti itkeskeli ylhäällä vinttikamarissa, silmät punareunaisina aivankuin lampisärjellä…

— Han ä' ett svin ti' präst! [Hän on sika papiksi!] säesti myös ruustinna, joka yleensä ei voinut sietää talonpoikaispappeja. Ja lisäsi sitten:

— Mitä sinä aijot tehdä, Freedrik?

— Kirkkolain mukaan pitää minun hänet kutsua kahdenkeskiseen puheluun saamaan kristilliset nuhteet, — selitti rovasti hieroen silmälasejaan.

— Ole varma siitä ettei hän tule! arveli puoliso.

— Hänen täytyy.

— Mutta hän ei sittenkään tule, — väitti ruustinna…

Ruustinna oli oikeassa. Pappi Möhkönen ei suvainnut saapua saamaan ystävällistä kristillistä nuhdetta vanhemmalta virkatoveriltaan. Kutsumalipun tultua nousi vain sitä kovempi ryminä hänen ja piika Taavan välillä kappalaisen virkatalossa. Hameita ja kenkiä siellä nyt vain lenteli kuin yölepakkoja ilmassa…

Rovastia jo pakkasi virkansa puolesta suututtamaan.

"Vai niin, viranalaiseni jäsen juonittelee?" ajatteli hän ja luki uudelleen läpi eräitä pykäliä kirkkolaista.

"Pitäisikköhän minun, vanhan miehen, itseni mennä hänen luokseen?"…

Rovasti Frommerus oli harvinaisen ujo esimies, omia papillisia oikeuksiaankin hän toisinaan arasteli ja ikäänkuin häpesi niitä eläville ihmisille näyttämästä. Kaikista vaikeinta oli likeltä puhuminen ja samalla katsominen toista kasvoihin.

Ei hän kehdannut mieskohtaisesta lähteä moisen apupapin kotiin!

Paljon helpompi oli kirjoittaa yksityinen, siveellisesti kristilliseen ojennukseen kutsuva paimenkirje. Rovasti siis kirjoitti:

— — — — — — — 'Ja minä toivon vakavasti että sinä oman papillisen maineesi ja seurakunnan sielunhoidon samoinkuin iäkkään esimiehesi rauhallisten suhteiden tähden hetimiten ryhdyt toimenpiteisiin, jotta nuot ilkeät huhut pian saataisiin tukahdutetuiksi…'

lausui hän siinä muun muassa. Kirje oli kaikinpuolin ystävällinen, isällinen, asiallinen ja kanoonisesti kristillinen.

Mutta voi hirveätä, mimmoinen vastaus sieltä kimmahti takaisin!

— — — — — — — 'Ja setä rovastin ei tarvitse tuppautua minua komentamaan joutavista eikä minun nenälleni hyppimään! Minä tiedän yhtä hyvin kuin herra rovastikin Mooseksen kymmenet käskyt ja kiviset taulut, joissa kielletään panettelemasta ihmisiä ja puhumasta pahaa lähimmäisestä. Vai enkö minä olekkaan setä rovastin lähimmäinen, häh? Vaan jos setä uskoo enemmän pirunpalvelijain juoruja kuin minua, teoloogia, niin saapi kai uskoa, vaan sen minä sanon että näin hävytöntä kohtelua en tosiaankaan olisi vuottanut seurakunnan päämieheltä ja varsinkaan en virkaveljeltä.

Terveisiä: Matti Möhkönen.'

— Vai vielä "terveisiä"! matki virkaveli, jota erinäisten sanojen röyhkeys tavattomasti hämmästytti.

Rovasti tuskin uskoi vanhoja silmiään ja kultakehyksisiä silmälasejaan, kun hän kappalaisensa vastauksen luki.

— Jumalattomasti hävytöntä! virkkoi hän värisevällä äänellä ja näytti sepustuksen myös ruustinnalle. Kaikki veri oli kohonnut hänen harmaan-kähärtävään päähänsä.

— Sa' ja' int' åt dei att han ä' ett stort svin! [Enkö sinulle sanonut että hän on suuri sika?] säesti ruustinna tapansa mukaan.

— Men hvad, i Herrans namn, ska' vi göra? [Mutta Herran nimessä, mitä meidän on tehtävä?] tokasi rovastikin ruotsiksi.

Ja suuri kärsimys levisi tämän kirjeen kautta koko pappilaan. —

Niin kului seitsemän kuukautta. Rovastin kansliaan ilmestyi eräs vanha vaimonpuoli, ovelannäköinen olento:

— Minä oun sen pikkupappilan piika-Taavan äiti. Ka sen sen saman! Justiinsa. Minä oun ristitty immeinen enkä suvahe jotta minun tyttäreni tekee äpäriä jumalanmiehille. Parasta jotta rovasti vihkasee koko roskan!

— Onko teillä todisteita että se on siunatussa tilassa? kysyi rovasti surullisen velvollisuutensa pakoittamana.

— Hyi hyvä kirkherra, kyllä sen jo koko maalima näkee! toimitti akka.

— Hmm, hmm, mutisi vanha pappi. — Tietenkin minun virkavelvollisuuksieni kuuluu ilmoittaa asia tuomiokapitulille…

— Ei se ole sillä kuitti että se Kapitulille ilmoitetaan, — penäsi akka — tulkoon itse Kapituli vihkimään, jos ei rovasti raski! Myö oumma kunniallista väkeä. Ja joutaisi Kapituli elättämään koko meijän heimon, kun on kerran köyhältä kunnian häpäissyt…

— No, no, — sanoi vain rovasti ja huokasi.

Akka läksi purpatellen vielä mennessään, mutta kohta hänen jälkeensä ilmestyi itse piika-Taavakin kansliaan ja alkoi nyyhkyttää:

— Voi hyvä rovasti, kyllä nyt tulee julkijumalaton häpeä, kun tuo pastori minut… tämmöiseen tilaan.

— Se on hyvin ikävä asia, — virkkoi rovasti kiusautuneena, mutta minä en voi väkisten… jos ei pastori itse… Sano hänelle että hänen täytyy persoonallisesti tulla minun puheilleni.

— Ei se tuu! tiesi piika.

— Mutta hänen täytyy! sanoi rovasti.

— Jos rovasti kirjoittaisi reivin, niin minä veisin — pyysi piika.

Rovasti mietti hetkisen asiaa ja suostui. Aivan lyhyen kirjeen hän lähetti:

'Koska nyt palvelijattaresi Taava itse pyhästi vakuuttaa sinun todellakin saattaneen hänet raskauden tilaan, niin saavu Jumalan nimessä hyvällä neuvottelemaan tästä ylen ikävästä asiasta.'

Piika meni, mutta pastori Möhköstä ei sittenkään kuulunut. Kamalia huhuja vain rupesi liikkumaan, päivä-päivältä yhä paksumpia. Kerrottiin rakastavaisten siellä kappalaisen kauniissa virkatalossa joka päivä riehuvan ilmitappelussa.

Pastori noitui ja vannoi lain voimalla häätävänsä häväisijättärensä — piika uhkasi milloin juoksevansa järveen, milloin rovastiin paljastamaan paitaa myöten, kuten hän sanoi, kaiken synnin…

Silloin lähetti onneton rovasti kolmannen paimenkirjeensä:

'Jos et tahdo kunnialla mennä piikasi kanssa kristilliseen avioliittoon, niin on sinun, veli parka, sääntöjen mukaan luovuttava papin virasta pariksi vuodeksi, jona aikana et saane nauttia täysiä palkkaetujasi. Punnitse nyt asiaa siihen asti kunnes Tuomiokapituli jotakin määrää, jolle olen ollut pakoitettu asianmenon virkani puolesta ilmoittamaan, koska et lähimmän esimiehesi kanssa näy taipuvan minkäänlaisiin sovitteluihin. Minä olen parastasi koettanut, sen Jumala tietää.'

Tähän viralliseen viestiin singahti taas kiukkuinen vastauslippu:

'Helvetistäkös herra rovasti tietää että Taava on raskaana nimenomaan minulle? On niitä maailmassa muitakin matteja. M.M.'

Johon rovasti taas lennätti:

'Jos voit itsesi puhdistaa — sitä parempi'

mutta pastori Möhkösen puhdistusvalaa ei koskaan saapunut.

Asema kärjistyi kärjistymistään. Tuliset neulat pistelivät molempia pappiloita. Helvetin pihdit sihisivät pastorin pään päällä, kylän akat olivat ammoin jakautuneet kahteen puolueeseen: siunaaviin ja sadatteleviin. Hyvät isännät kynsivät korvantauksiaan, mutta kävivät yhä herranhuoneessa sylkemässä, veisaamassa ja osaksi nukkumassa. Itse Pirun sanottiin öiseen aikaan kiikuskelevan kirkontornin ristillä huitoen kappalaisen asuntoa kohti, toiset väittivät hänen viittoilevan rovastiin päin, kolmannet hokivat siellä rimpuilevan ainoastaan arki-enkelin, joka muka pyrki hätäkelloja soittelemaan…

Koko seurakunnan vakaviston oli vallannut vavistus ja vanhurskauden väristys, monikahdat alkoivat horjua uskossaan papilliseen pyhyyteen, joku pitäjän maallikkoherroista oli uskaltanut pistäytyä pikkupappilassa sanomassa Matti teoloogille veljellisimmät terveisensä että tämä oli hiidenhullu, jos antautuisi avioon palkollisensa kanssa ja että kaikkein paras konsti oli ajaa hunsvotti pellolle tai tunkiolle. Kirkonkylän eukottomat renkimiehet ne vain naureskelivat omia tupakkanaurujaan aivankuin jupakka ei heihin vähääkään olisi kuulunut, mikä saattoi ollakkin mahdollista, siksi tervejärkistä väkeä he olivat.

Matti pastori kiikutteli sydäntänsä kämmenellään: "Myönkö tämän moskan meikäläisille vai heitänkö maailman jalkoihin?"… Kirkko hänelle tarjosi iäksi pelastetun kunnian ja Kristuksen diploomin, mutta myös ehkä ikuisen avioliittohelvetin yhdyselämässä epäilyttävän olennon kanssa — mailma hänelle tarjosi ihmisvapauden ja uuden avio-oikeuden, mutta myös ikuisen häpeän menetetyn pappeuden suhteen sekä lisäksi rahallisen tappion.

Ei kumpikaan kauppa häntä miellyttänyt, ja hirsipuu tuntui jo välttämättömältä. Mutta piika-Taava uhkasi kiivetä samaan puuhun jo ennen pastoria, eikä sekään tietysti tuntunut tunnossa oikein mukavalta. Maanpäällisen helvetin tulisiin ketunrautoihin oli siis takertunut pappi parka, vaikka hän sen saarnoissaan huolellisesti salasikin, sitä innokkaammin maalaten kansalle ainoastaan kuolemanjälkeisiä värejä ja maisemia.

Taava Töhkäsenkö kanssa naimisiin? Pyhät apostolit armahtakoot! Kuinka sillä asteella seisovasta Eevantyttärestä voisi paisua oikea pastuska? Tosin sukunimet ihmeesti sopeutuivat yhteen, mutta se arvoeroitus —?

Hänhän, Matti herra, oli koulutettu maailman suurissa oppiverstaissa, niin suurissa ettei Taava unissaankaan sellaisia ollut nähnyt; hänhän, Matti, oli lukenut latinat ja kreikat, saksat ja venäjät, ja osasi solkata selvää ruotsiakin, kun suunsa oikein pani pyöreäksi… Mutta tuo Taava repale? Eihän se ollut käynyt muuta kuin rippikoulun, jossa ei edes ollut tullut tietämään — vai olisko rovasti mahdollisesti opettanut? — mitä merkitsee sana "teolooki"! Kuinka semmoisesta voisi olla pastuskaksi? Pas-tuska?… Tai, vaikkapa vielä opin puolesta kävisikin laatuun syntien anteeksiantamus, niin tokkohan vain kävisi hienon käytöstavan ja naissivistyksen puolesta? Eihän tuolla Taavalla ollut edes hattua eikä pitsilahkeisia alushousuja niinkuin oikeilla fröökkynöillä, mitkä sivistyksen välikappaleet Matti Möhkönen ylioppilaana oli tullut tuntemaan Helsinki-elämässään. Eikä tuo tiennyt ruotsinkielestä muuta sanaa kuin "vassakuu", jota hoki joka kohtaan — se tökerö! Voisikko piiasta saada pastuskan? Mitäs varten tässä sitten oli herraskouluja käyty? Zebaoth sentään! Hukkaanko olivat menemässä kaikki hyvät humalat?

Hänellä, Matti teolookilla oli toki kihlattuja henttuja Etelässä, sellaisia daameja, joilla oli sekä hatut että pitsireunaiset yöpaidat — oli jumaliste — ja nytkö tämä Taava riivattu, vihtoriini-hameinen kuotjake äkkiarvaamatta lyö kaikki kaunottaret laudalta? Sehän oli sentään hävytön kohtalo…

Ja pastori Möhkönen oli raivoissansa, nyreissänsä, eläen päivästä toiseen aivankuin tulisessa pätsissä.

Jos lähtisi käpälämäkeen —? Mutta siitä suut vasta suureneisivat! Ja rovasti, pahus, panisi peräänkuulutuksen — aivankuin karanneelle koiralle… Entä pappilan Anna ryökkynä? Ah! Hullu oli mies, kun oli senkin hienohelman heittänyt. Siinä luisti viimeinenkin sivistysmailman side kourista. Mihin lienee matkustanutkin — aivankuin häntä — ja Taavaa pakoon.

Oi suuri Jumala!…

Matti Möhkönen oli avuton —.

Yhtäkkiä saapui Tuomiokapitulilta kirjelmä, pyhä ukaasi. Niitä oli kaksikin paperia. Toinen oli virallinen käsky pitäjänapulaiselle Möhköselle pikaisesti — erottamisen uhalla — vihityttämään itsensä kristilliseen avioliittoon, jotta ei hyvämaineiselle evankeelisluteerilaiselle Suomen kirkolle koituisi häpeää — toinen oli yksityisluontoinen kirje kirkkoherralle, jossa kirjeessä vertauksilla puhuen määrättiin että

'koska pitäjänapulainen Matti Möhkönen on ollut ongella ja saanut ahvenen elämän merestä, niin perkatkoonkin ja paistakoonkin ahvenensa itse sekä syököön omaan makeaan suuhunsa!'

Se oli tuomiokapitulin virkeä asessori, joka näin veljellisenleikillisesti kirjoitti rovasti Frommerukselle, jonka tehtäväksi jäi toimittaa hairahtunut sielunpaimen pelastuksen satamaan.

Rovasti Freedrik Gabriel Frommerus sai papillista ryhtiä rintaansa. Hän pukeutui ripeästi mustaan takkiinsa, huusi ruustinnalle ettei tarvitse kahville odottaa, ja läksi paperit povessa marssimaan kappalaisen taloon.

"Tuomiokapituli!" rykäsi hän ja nykäsi paperit povestaan. Mutta niinpian kun hän katsahti virkaveljeänsä kasvoihin, alkoi hän aristua…

Matti Möhkönen näet kiukuitsi kuin pakana. — Taava Töhkänen sitävastoin hypähteli kuin taivaanriemussa.

— Hyvä ystävä, eihän sinun ole pakko mennä naimisiin, jos et välttämättä sitä tahdo! huomautti esimies siivosti.

— Prrr… mrrr!…

Pastori Möhkönen mörisi kuin teurastettava härkä eikä toimittanut rovastille edes kahvikuppia.

Rovasti, Pyhän Annan ritarikunnan 3:n luokan jäsen, palasi kartanoonsa sangen nolattuna… Mutta kun ruustinna kuuli ettei kappalainen ollut antanut rovastille edes kahvia — vaikka itse niin monta monituista kertaa ennen oli heillä syönyt ja juonut — niin sinkautti hän ruotsiksi:

— Ja enkö ole sitäkin sinulle, Freedrik, sanonut että hän on moukka!

— Djah! sanoi rovasti ja pisti piippuunsa.

Viikot vierivät. Taivas ja maa tuntuivat pyörivän yhtenä sekasortoisena kaaoksena, jossa vain vilahteli pari vihaista papinsilmää. Jumala itse oli ikäänkuin hajonnut sumuun…

Vihdoinkin selvisi ilma.

Eräänä harmaana syysaamuna, monen kamalan kamppailun perästä sai näet Kurjalan rovasti Matti Möhköseltä salaisen kutsun saapua "yhdistämään sen mitä ei Jumala ollut eroittanut."

— Ska' han nu ändteligen gifta sei, det svinet? [Joko se sika viimeinkin menee naimisiin?] huudahti ruustinna kiiruhtaessaan sitomaan liperiä miehensä kaulaan.

Rovasti tuikkasi käsikirjan kaftaaninsa povitaskuun ja läksi nuorteasti liikkeelle. Varmuuden vuoksi komensi hän isäntärenki Riston peräänsä — siltä varalta näet jos pastori olisi laiminlyönyt todistajat.

Tarpeen se olikin, sillä ainoastaan Möhkösen renki Kalle seisoi toisena todistajana. Ulkona, porrasten edustalla tosin kurkkaili pari uteliasta akkaa…

"Rakkaat ystävät! Teidän pitää visusti tietämän että aviosääty on itse Jumalan asettama…" luki vanha rovasti juhlallisesti ja hartaalla nuotilla.

"Että mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää…" kaikuivat mahtavat vihkimäkaavan sanat.

Ja tekstin valtavista lauseista hengellistä ryhtiä saaneena alkoi rovasti Frommerus vannottaa paria, joka siinä hänen edessään seisoi:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa minä kysyn sinulta, Matti Möhkönen, tahdotkos ottaa tämän Taava Töhkäsen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?"

— Niin… mutisi kappalainen ja katsoi jalkoihinsa.

"Tahdotkos?" uudisti rovasti varmuuden vuoksi.

— Tahdon! vastasi silloin pastori melkeinpä ärjäsemällä. Mutta virkaveli ei sitä huomannut.

Rovasti jatkoi juhlallisesti naisen puoleen kääntyen:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen… minä kysyn sinulta Taava Töhkänen, tahdotkos…?"

— Tahton! vastasi Taava kiirehtivästi…

Ja niin vihittiin Matti Möhkönen ja Taava Töhkänen kristilliseen avioliittoon.

Siitä ei ole sen enempää kertomista. — Mutta kuusi päivää myöhemmin synnytti nuori rouva lapsukaisen, elävän, terveen tyttölapsen.

"Ei ole minun!" kerrotaan Matti pastorin tosin jollekkin väittäneen, mutta hänpä sen kuitenkin risti ja vedessä kasti — kuinka erinomaisen mukavaa isänä itse omistaa pelastuksen armonvälikappaleet! — ja hänen lapsekseen se rovastin kastekirjaan merkittiin. Ja herra pastori hymyili viisaan hymyä aivankuin olisi hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt.

Ja herra pastori nimitti lapsensa, "Teeva", joka kai merkitsi niin paljon kuin: ihmiskunnan äidistä Eevasta Jumalan avulla Taavatse syntynyt.

Ja katso! Rauha taas palasi Kurjalan seurakuntaan ja ihmeellinen sielujen tasapaino. Nyt olivat asiat kuten niiden ollakkin piti, seurakunnan mielestä. Akat yhtyivät jälleen yhdeksi valtavaksi hengelliseksi puolueeksi ja veisasivat kuorossa:

"Ratk' Taivasa, ratk' Taivasa On Ilo suuri…" j.n.e.

Isännät lakkasivat kynsimästä paksukähäräisiä korvantauksiaan, jätkämiesten tupakkapakinat kävivät vienompi-höysteisiksi, ei kukaan enää nähnyt piruja eikä enkeleitä kirkontornissa.

— — —

Niin. Siitä oli kymmenen vuotta, kun tämä kaikki tapahtunut oli, tämä pastori Möhkösen kristilliseen avioliittoon meneminen. Sen nälkävuoden erikoisilmiöt olivat jo täydellisesti unhoitetut: moni niitä ei muistellutkaan, ja nouseva polvi siitä ei edes tietänyt.

Jos jotakin himmikettä lienee ollut pastori Möhkösen elämän taivaalla, niin se oli ollut vain ikäänkuin auringonpimennys, joka voi sattua niin varhain suviaamuna etteivät kaikki vielä ole liereilläkään sellaista luonnonoikkua nähdäkseen.

Ei! Miesten mies oli tuo Matti Möhkönen, oikea jumalanmies ja kansanmies, sillä vielä naimisiinmentyäkin söi hän viiliä puupytyistä, otti ryypyn kuin mies — tietenkin salaa epäilyttäviltä henkilöiltä — sekä hierotti itseään saunan leppeässä löylyssä, toisinaan vain sivellen hurskaassa leikissä saunatytärten paljaita käsivarsia, vieläpä pohkeitakin — eikä ainoastaan hierottanut reittään, vaan lisäksi kuppauttikin liikoja lihojaan häränsarvella, aivankuin joku muukin todellinen Kurjalan alkuasukas.

Mutta Taavasta, hänen piikaisestaan, oli tietysti tullut pastuska ja rouva, eikä kukaan epäillyt karahteerata Taavaa näillä arvonimillä, sillä olipa Matti pastori kaupungista hänelle tilannut hatun, vieläpä opettanut kulkemaan kaatioissakin, kuten ei ainoastaan sivistys, vaan myös terveys sen vaati, ynnä neuvonut vaimon hankkimaan itselleen pitsireunaiset yöpaidat…

Kerrottiinpa herra pastorin puolisolleen kaikessa hiljaisuudessa opettavan "teolokiiaakin", vieläpä porilaismarssia ja politikkaa…

Semmoiseen herraselämään tosin ei rouva rukalla olisi mitenkään aikaa riittänyt, sillä lapsia oli heillä odottamattoman paljon ja uusia sikisi ja syntyi joka herran vuosi, jollei niin onnettoman ovelasti sattunut että tuli keskoiset, hirmuiset itsessään ja vaaralliset pastuskalle, mutta pastorille jostakin syystä salamieluiset…

Eivätkä ainoastaan lapsukaiset riistäneet rouva rievulta herrastelu-aikaa, vaan lisäksi myös se erinomainen ruuanvalmistus, jota pastori Möhkönen ehdottomasti vaati siltä, joka kerran oli hänen kanssaan yhteen vihitty. Ruoka olla piti ja hyvä, muutoin ei hyvä ollutkaan! kuten entinen vänrikki laulaa. Itsestään on selvää ettei pastorin teolookinen arvo sentään voinut suvaita että rouva Taava olisi aterioinut samassa pöydässä. Eihän. Kyllä Taava sai syödä erikseen jälestäpäin. Jos joku harvinainen ruokavieras moisesta ilmiöstä tuli lausuneeksi ihmetyksensä ja kysyneeksi, miksei rouvakin tullut yhtaikaa syömään, vastasi pastori aina arvokkaasti ja aivankuin luonnollisinta asiaa mailmassa: "pöytämme on liian ahdas!"

Niin! Kristillinen seurakunta oli siis täydellisesti rauhoittunut ja kaikki oli niinkuin piti, mutta pastori Möhkösen sisäinen kotielämä oli ainoa, jossa ei sovun aurinko päässyt korkealta paistamaan, huolimatta kaikista noista iloisista perhetapauksista. Vaan ehkäpä elämä sentään, kun ympäri ajatteli, oli niinkuin olla piti, ja ehkä kaikkivaltias sen niin oli säätänyt että Matti Möhkönen oli syntynyt korven marttyyriksi, jolla aivan kuin Simsonilla nyrkit kutkuivat pyhää vihastusta, niin että niiden oli pakko jotakin vastaan paukahdella, ja ehkä se myös oli siten sallittu että rouva Taavan piti oleman orja ja juhta, joka monta monituista kertaa jo oli katunut pastuska-passejaan, josta asemasta peräytyminen enää oli mahdotonta?

"Kun herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu…"

Rovasti Frommerus yksin kummasteli, miksei hänen kappalaisensa ollut tyytyväinen.

Varsinkin jokaisen lapsen syntymisen jälkeen, kun nämät virkaveljet toisensa tapasivat kirkon sakaristossa, huomasi seurakunnan esimies että kappalainen häntä kohteli tylysti ja salavihaisesti — aivankuin toinen tälle olisi tehnyt vääryyttä.

— No onnea, sinullehhan kuuluu taas lapsi syntyneen! saattaa rovastivanhus sanoa aivan sävyisästi ja mitään pahaa tarkoittamatta.

— Prrr… murisee vain apulainen onnittelun johdosta ja kääntää rovastille pimittävän selkänsä.

Tämä joutuu siivosti hämilleen, mutta ei muista yhtään pykälää kirkkolaissa, jossa puhuttaisiin alemman papin selkäpuolesta. Rovasti saa luvan tottua kappalaisensa leveään selkään!

Mutta kaadellessaan kaappiryyppyjä pienten pirpanainsa ristiäisissä kotonaan — johon ei rovastilaisia pyydetä — saattaa kappalainen äkkiä tokaista jollekkin kummi-isännälle että "se oli rovasti, joka minut pakoitti naimisiin tuon Taavan kanssa — olisin minä toki saanut oikeita Helsingin ryökkynöitäkin…"

— Ka minkätähenpä se nyt ei herra pastori oisi saanunna vaikka ihteänsä arkkipiispan tytärtä! myöntelee silloin leveästi isäntä.

— Niin, niin, — tuhisee kappalainen viinin virvoittamana, — pappilan Annankin olisin saanut, vaan rovasti käski mennä naimisiin tuon tuppanan kanssa…

— Ka! öisin se minnäi saanna sen Kukkolan Eveliinan — muistaahan pastori? — vaan kun luikari otti tiketin ja Ameriikkaan luisti! nuljauttaa isäntä lohdutukseksi pastorille.

Ja ristiäismaljat — samaa viiniä, mikä kirkossa muutetaan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi — tyhjennetään pohjaan, ja juhlatunnelmat pian haihtuvat arkielämän hyörintään.

Ne pikkupirpanat huutavat ja sotkevat niin riivatusti eikä kappalaisen virkatalossa oikein tahdo riittää huoneitakaan kylliksi…

Surkeata, surkeata on elämä kaukana korvessa, mutta pappinaolo sentään mitä mukavinta auringon alla.

6.

Kurjalan kunnasta Karjalan kannaksille ei välimatka ole mahdoton. Hyvinsyötetyllä porolla sen autiot taipaleet ajelee mutkin kolmen talvisen vuorokauden vieriessä.

Reino Frommerus oli Karjalassa pistäytynyt ja retkeili parhaillaan kotikyläänsä kohti.

Helmikuun heleä pakkasaamu punersi hänen ympärillään huurteisessa korvessa. Sillointällöin paukahti partainen, korkeanhuiskelo kuusi metsän syvyydessä… ikäänkuin näkymättömän henkilön kirveen iskusta. Ilman kuultavia kieliä soitteli pohjanviima. Olipa kuin metsän sinipiikaset olisivat juosta vilistäneet alastomina runkojen takana, vienosti väristen pakkasessa ja lyödä läpsähytellen toisiaan reisille. Ja oli kuin ukko Tapio, lumitukka, kaukaa olisi naurahdellut heidän hippasillaololleen hangella…

Pulkka myös hauskasti helisi kimpelehtiessään tien kierällä. Tiuvut poronsarvissa ja lämppäkello juoksijan kaulassa sointuivat somasti tuohon puuhelinään. Mutta pienet kulkuset punavyössä tuskin äänsivät lainkaan, sillä hieno jääkuori oli niiden sirinän himmentänyt. Vuottoraippa oli kohvettunut kankeaksi, rasvattu ajohihnakin jäykäksi jäätynyt.

Liiteli peura kuin pääskynen ikään pitkin suikkelehtivaa korventietä, oli mainiolla tuulella tunturihärkä hienonpurevassa pakkassäässä! Kaviot vain naksahtelivat kaikuvasti…

Mutta varmana lumivenheessään istua kenotti mies, korkealla päässänsä kuningasmainen lappalaislakki, neljän tuulen tuttava. Hänen kulmakarvansa, silmäripsensä ja hienot viiksensä olivat hohtavassa kuurassa.

Talvenraikas myös oli hänen mielialansa. Viehättävä oli hänen matkansa ollut! Vanhan Väinämön tietäjä-haamun hän siellä oli ollut näkevinään jollakin pirtinpankolla, laulajan iänikuisen viimeisiä viestejä siellä sieluunsa siepponut hämärässä sopessa, Kalevan luonnontyttäriä hymyhuulin silmiin katsellut hilpeissä kisoissa. Ne häät olivat olleet hämmästyttävät — ei niissä ollut pappia tarvittu, ja juuri siksi kai ne olivat olleetkin niin siveelliset, niin luonnollisesti mieltäliikuttavaiset ja puhdastunteiset! Tosin sielläkin oli vilahdellut pakanallisia temppuja, raakuuden jätteitä ja uusien tapojen tarttumia, mutta taikausko ei ollut näyttänyt läheskään niin syvältä kuin Suomen puolella, se oli tuntunut niin kansanomaiselta, omasta sydämmestä versoneelta, ei vieraan ase-uhkaisen uskonvallan tyrkyttämättä ja turmelemalta.

Ja mikä ihmeellisintä kaikesta — koko kansanjoukko siellä oli ollut niin ennakkoluulotonta, vanhat satavuotiset akatkin! Ei yksikään karjalainen, ei nuori eikä vanha, siellä ollut katsellut luonnollisia iloja, huvittelua ja kisailua, sillä silmällä kuin Suomessa jokikinen luteerilainen ukko ja akka katselee. Ne eivät siellä olleet tietäneet kirkkosynnistä eivätkä kristillissynnillisestä menosta, eivät olleet osanneet tuomita ketään helvettiin. Hymyhuulin ja loistavin silmin olivat juuri ne vanhimmat seuranneet nuorten karkeloita keskellä talvista yötä.

Keskellä yötä ja keskellä synkintä salomaata, keskellä aineellista kurjuutta, iänikuista nälkää ja puutetta?… Se sellainen mielenvapaus sivistyksestä orvoksijääneessä kansanjoukossa oli kerrassaan uskomatonta suomalaisilla silmillä katsoen, suomalaisilla korvilla kuullen!

Mikä, mikä ihme ja kumma tuossa kaukoperukan kansanheimossa olikin säilyttänyt moisen luonnonraikkauden? Miksi ei se — kaikkien nurkkajumalien nimessä — ymmärtänyt pitää "suurena syntinä" kaikenmoista huvittelua, hyppelyä, näyttelyä, soittelua ja ilonkaihoavaa naurunremahtelua?

Vastaus saattoi olla vain yksi:

— Siksi ettei siihen ollut päässyt uppoamaan kirkon oikeaoppisuus, tuo pirullinen mallihurskaus, joka kaiken elämänilon ihmisraukoilta synkistää. Ja siksi että se oli osannut pitää saaliinhimoisat papit itsestään erillään.

Sille oli ollut onni onnettomuudessa että sen viralliseksi uskontunnustukseksi oli julistettu vieraskielisen yhteiskunnan siveysoppi. Se ei ollut sitä vastaanottanut, ei sitä järjessään eikä sydämmessään sulattanut, vaan kaikessa hiljaisuudessa paennut omaan pyhään puistoonsa — täyden uskonnottomuuden uhrilehtoonsa, jonka salaperäisessä siimeksessä häämötti ainoastaan Väinämöisen, laulajan iänikuisen sankarihaamu!

Turhaan olivat papit ja piispat ja muut valtion palkka-orjat sen nenien eteen naulauttaneet kiiltävät kummituskuvansa — se ei ollut tuota epäjumalanpalveluksen myrkkyä sieluunsa asti imenyt, se oli vain kuin nokkela näyttelijä ristinyt silmänsä mieliksi keisarinväelle, joka ei muuta vaatinutkaan kuin heiluvia käsiä. Sille joukolle oli väkisten rakennettu sipulikattoisia kirkkoja ja vinoristisiä rukouskarsinoita, ja sen sieraimiin oli suitsutettu pahanhajuista savua, jota nimitettiin pyhäksi, ja sen korviin huikeasti huudettu jumalanarmahdushuutoa, hospodipomiluita, — jo satoja vuosia — eikä se sittenkään ollut alkuperäistä luonnon katsantoansa tuossa humussa ja savussa hukannut, vaikka sen vaatteisiin pyhän savun lemu olikin tarttunut!

Se vihasi sydämmensä pohjasta noita "oikeauskoisia" isiä ja tsäässynöitä ja taipui niitä vain hirmupakosta höpisevin huulin, hapuilevin käsin tai hölmistyneesti mykkänä kumartamaan! Sillä sillä itsellään oli puhtaampi uskonto — uskonnottomuus, jonka siveysoppeja ei kukaan jumalviisas ollut tutkinut.

Ja kuitenkin! Kuka kykeni väittämään tai todistamaan ettei tämä kaikkeen sortoon ja kurjuuteen sysätty rajakansa ollut siveellisesti yhtä hyvää tai yhtä huonoa kuin kansat molemmin puolin sitä, nuot kristityt, puhdasoppisuudestaan kerskahtelevat kansallisuudet: suurslaavit ja suursuomalaiset?

Pappeihin ja kirkkoihin turvautumatta oli se henkensä säilyttänyt kautta vuosisatojen vainon; ei tuo juoppo, irstas pappi raukka sille toki ollut voinutkaan siveyttä opettaa — ja kuitenkin tämä kansa oli siveydellisempi kuin nuot molemmat kirkolliset kansat sen ympärillä: se eli sukupuolisesti puhtaammin sentähden että oli jäänyt likelle alkuperäisyyttä, luonnonuskontoa, sitä, jota kirkolliset juuri pilkkasivat pakanuudeksi.

Oi jospa näin harvinaisesti jälkeenjääneen orjajoukon henkisiin ohjaksiin kerran pääsisi uuden ajan järjenkuningas vapauden lippua liehuttavine, totuuden työkirvestä heiluttavine henkisotureineen, niin näistä pimennon lapsista vielä voisi varttua kansa, joka takoisi uuden Sammon uniseen Pohjolaan, kyntäisi kyiset pellot, avaten runoudenkin uusia uria poloisiin pohjoismaihin!?

Mutta sen kohtalo oli toistaiseksi jääpä sortajahallituksen synkkään varjoon, eikä sen elämän aurinko jaksanut näkyviin nousta ennenkuin tuo korkea, kolkko muuri oli raunioiksi sortunut…

Ken oli kaiken tekevä — ja milloin?

Näin tunsi, arvosteli, riehahteli ja mielessään päätteli Reino Frommerus palatessaan porolla Karjalan kankailta. Ja kun hän ajatteli sitä nimikristillistä seurakuntaa, jonka rajojen sisällä hän parhaillaan ajeli, niin ei hän voinut olla tuntematta jotakin tukahduttavaa rinnassaan.

"Täällä on kansa paljon tylympää kuin siellä, josta tulen."

Kaikissa niissä taloissa, joissa hän menomatkallaan oli pistäytynyt, oli hän huomannut että ihmisten kotielämä oli huonoa, paikoin raakaakin, jopa alhaista, ja että hänet oli vastaanotettu ihmisellisesti ainoastaan sentähden että hänen isänsä sattui olemaan seurakunnan esimies, jonka kanssa rahvas oli välttämättömissä asioissa. Mutta jumalanrauhaa ja lämmintä kristillisyydentuntoa hän aniharvassa oli havainnut. Ihmisarvon mittarina korvenkin keskessä oli hän selvästi vainunnut pidettävän vain sitä, missä määrin joku talonpoika oli varakas tai köyhä, mutta ei kukaan siveellisyyden vaa'alla osannut punnita vaikuttimia, miksi yksi noin oli paisunut varakkaaksi, toinen noin sortunut auttamattomaan köyhyyteen. Viekkautta ja keinottelukykyä pidettiin taivaallisena lahjana. Rahamiestä ja pomoa kunnioitettiin Jumalan suosikkina, kurjaa köyhää avustettiin ainoastaan silloin kun oli pakko avustaa — oman maineensa vuoksi. Kurjimman köyhän kuolemaa pidettiin jonkunlaisena koiran kuolemana, josta ei kannattanut arvata edes tavallista arvuutusta, joutuiko rievun sielu autuuteen vai kadotukseen. Se oli vain keskiköyhä väestö, jolle pappi ja taivaansalaisuudet parhaiten kuuluivat. Se väestö, joka — vaikka velaksikaan — kykeni itselleen kustantamaan sielunpaimenen matkat ja passaukset. Tämä sielunpaimenen kuljettaminen hevosella tai venheellä talosta taloon oli ikäänkuin "ihmeitätekevän jumalanäidin" kuvan kyyditseminen Venäjänmaan sydänosissa: kansa uskoi siitä itseensä tarttuvan jotakin pyhyyttä, jos vilahdukseltakaan sai nähdä vaeltavaa pappia, jonka esivallan oikeiksi todistamat reseptit muka pystyivät pelastamaan lapset ikuisesta kadotuksesta, vaivaiset vanhat tulisesta helvetistä.

Mutta — aivankuin siellä oikeauskoisten turmeltuneimmissa maanosissa isäpappi ei hievahtanut paikaltaan ilman määrättyä lukua viinaryyppyjä, samoin Kurjalassakin oli elänyt pappeja, jotka eivät lähteneet liikkeelle kuolevan sairaan tai kaukana kastettavan heikon lapsen luo, jollei määrättyä takuuta oltu annettu edestakaisin-kyydistä tai tiedossa ollut asianmukainen holhous perillä ja taipalella. Sitä holhousta varten täytyi toisinaan juosta raahustaa yli vetisten soiden peninkulmien päähän lainaamaan naapuritaloista sokurinkokkareita, kahvinpapuja, tinalusikoita tai muita herrasvehkeitä, joilta pikkuasioilta usein vasta yöpimeässä pääsi palaamaan kotimökilleen.

Ehkäpä korven kansan siveellinen tunto joskus salaa kapinoi moisia ilmiöitä vastaan, mutta helvetinkauhu ja autuudenhimo lukitsi kaikki arvostelevat suut, ja yleinen mielipide myös sanoi että joka kerran pappia tarvitsi, sen oli pakko hänet myös kustantaa ja voiteessa pitää — aivankuin käytettäessä jotakin tärkeää, yleishyödyllistä yhteistä maanviljelyskonetta. Niin! Sillä kone hän todella oli, pappi, valtion suojelemien ammattikristittyjen keksimä sielujen-pelastuskone, jota tarvitsi Karjalan kunta, jota tarvitsi koko Suomen kansa. Ilman sitä osuustoiminta-konetta ei näkynyt toimeentulevan.

Näin hän ajatteli, yksinäinen matkamies Kurjalan erämailla…

Metsätie, jota hän ajeli, painautui vihdoinkin alas suurelle järvelle, ja kuppelehtien vieri pulkka jäälle, jonka peitti tasainen lumikerros.

Reino Frommerus antoi poronsa laukata ja ihaili luonnon puhtautta tuntien lievää nautintoa talviauringosta, joka hänen selkäänsä paistoi. Ei ainutta ihmisolentoa sattunut hiihtämään järven hohtavalla seljällä. Ei ainutta ihmisasuntoa neljännesmääriin voinut keksiä niillä seutuvilla. Lumoava hiljaisuus vallitsi keskellä kirkasta päivää, aivankuin peninkulmien laajuudelta kaikki, mikä kuului ihmiselämään, olisi nukkunut.

Se oli korven rauha, missä lumet levisivät ympäri kuni äärettömät käärinliinat…

"Ja niin on kansani henkinen tilakin" ajatteli ajaja: "keskellä kirkasta päivää se makaa haudassansa jumalaisen luonnon helmoissa!"

Poro pysähtyi äkkiä kääntyen tapansa mukaan sarvineen päin ajajaa, läähättäen tervettä, lyhyttä läähätystään ja haukaten kiteytynyttä lunta kuin sokeria. Ajaja kaivoi kellon turkkinsa alta ja mittasi matkaa tuntien kulusta. Kolmisen peninkulmaa oli hän taas yhteenmenoon ajellut, ja aika oli poiketa johonkin syöttämään. Koiranhaukku parahiksi kuuluikin hänen korviinsa, mutta taloa ei vielä näkynyt rantametsien suojasta.

Hei kali! — ja taas sitä mentiin niin että tienviitan-tuppurat vilisivät. Peura oli arvannut isäntänsä ajatukset ja poikkesi hurjasti pienemmälle tielle, joka läksi kohoamaan järven rannasta. Koiranhaukku ylhäällä harmaassa pihassa kävi tiheämmäksi ja äkäisemmäksi. Pulkka nakkelehti saunan ja aitan nurkkiin ennekuin suikersi kartanoon. Koko piha helähti täyteen tiukujen ja kielikellon sointuja, kun poromies sinne karkuutti! Pärepaikkaiset pirtin akkunat olivat tuokiossa täyttyneet lasten naamoilla jäätyneitä ruutuja vasten litistettyine nenineen: "Mikä kummitus olikaan porhaltanut pihaan?"

Puolipimeästä etehisestä kurkisti pari vaimonpuolta, joista toinen näkyi laskevan alas hameensa. Pirtin ovi kuului pahasti narahtavan ja isäntä itse ilmestyi portaille ensimmäiseksi niistäen nenänsä kansalliseen tapaan etusormella ja peukalolla ennenkuin läksi astumaan tulokasta kohti, lakinreuhka takaraivolla. Mutta talon koira oli yltynyt haukkumaan vimmatusti, karvat pystyssä ärhennellen niin liki poromiestä kuin suinkin uskalsi.

— Hyvää päivää! toimitti Reino Frommerus päästellen poroansa valjaista.

— Syyti koira! komensi isäntä ja nakkasi haukkuvaa kalikalla. Koira päästi kamalan ulvauksen ja pakeni muristen pirtin porrasten alle.

— Saisikko talosta vähän jäkälää? äänsi tulija.

— Mikä sinä oot kulkija, kun sinua koirat niin haukkuu? tokasi isäntä.

— Olenpahan muuan…

— Herrako vai ryssä vai lappalainenko?

— Jätkämiehiä!

— Vai jätkämiehiä! sanoi isäntä epäluuloisesti muljauttaen mustia silmiään ja meni oikein likeltä tirkistämään. Katseli tarkoin kaikki porovehkeet ja poromiehen puvun päähineestä pauloihin saakka. — Kun et vain liene oman pitäjän herroja? sanoi.

— En ole herra! väitti toinen.

— Rovastin poikia olla taijat, pirhana vieköön? tunnusteli isäntä.

— Se sattui kuin naulan päähän! sanoi Reino Frommerus naurahtaen.

Ja nyt vasta tuli isäntä oikein kättelemään.

— Ka terve, terve!

Käytös ja ääni oli muuttunut.

— Mistä sitä nyt kuletaan?

— Ilovaaran häistä.

— Voi hyvänen aika! sanoi isäntä. — Ihan pakanamaista asti!

— Eivät ne ole pakanoita!

— Vai eivät ole, heh, heh… Jussi hoi! huusi isäntä. Nakkaappas sieltä navetasta vieraan porolle jäkälän moskaa. Rikeneen!

Reino Frommerus asteli isännän perässä lämpöisenlöyhkäävään pirttiin. Hän tervehti ensimmäiseksi emäntää, joka ennen kädenantoaan pyyhkäsi sen kuivaksi hameensa helmaan. Jollekkin lapsistakin antoi hän kättä, josta nämät olivat kovasti tolkussaan tuijottaen uteliaina vieraan koreita pauloja ja varsinkin hänen lappalaislakkiaan, sitten taas kiiveten akkunaan ihmettelemään "porroa" eli "toloa", kuten pienimmät hokivat. Tulija valitsi itselleen russakoista paljaimman lavitsan ja istuutui juttelemaan. Emäntä oli heti ruvennut puuhaamaan jotakin suuhun annettavaa.

— Mikäs tämän talon nimi onkaan? kysyi vieras senjälkeen kuin kuulumiset talonväen puolelta olivat kysytyt.

— Pyhämäeksi hokevat, — vastattiin.

— Mistä tämä niin juhlallisen nimen on saanut? Mikä tässä on pyhää? uteli vieras katsahtaen mustankiiluviin orsiin päänsä päällä.

Isäntä ja emäntä nauraa hykähtivät molemmat iskien silmää.

— Ka mitäpä hänessä… vanhassa rähjässä… mutisi isäntä.

— Papit hänet lienevät pyhittäneet — selitti emäntä. — Eri nimellä tämä kuuluu olevankin vanhoissa kirjoissa. Tuo kai se ukkovaari paraiten tietäisi…

— Hoi vaari, mikäs talon vanha nimi on? huusi Reino Frommerus reippaasti vanhukselle, joka näkyi kyyköttävän ylhäällä muurin pankolla ähkyen hirveässä kuumuudessa.

— Heäh? kuka hoasteloo? kuului muurin päältä.

— Vieras kyselee jotta mikä meidän talon vanha nimi on? kimahti emäntä vanhuksen korvaan kurkottaen.

— No, no, kuulen mie vähemmälläi! — murisi ukko. — Puitto-tuota, kekä se on se vieras siellä, ottiatuota?

— Kirkkoherran poikia tämä on! esitteli emäntä.

— Tämänkö meijän kirkherran puitto-tuota? uteli ukko.

— Ka tämänpä, tämän Rommerin, älä nyt tyhjiä. Maisteri se on!

— Mittee heän puitto-tuota teällä virkailoo, ottiatuota? yhä tinkasi vanhus.

— En minä mitään virkaile! sekaantui asianomainen.

— Heäh? mittee heän, puitto-tuota, sanoo?

— Että en ole mikään virkamies, vaarikulta! huusi papinpoika.

— Mikä heän sitten, puitto-tuota, olloo, ottia-tuota? tokasi ukko.

— Poromies vaan!

— Heäh? Minulla tuo kuulon raato, puitto-tuota, on vähän rappeutunna, ottia-tuota.

— Poromies! karjasi Reino Frommerus.

— Hä — hä — hä! nauraa häkätti vanhus niin että hänelle tuli kova yskänkohtaus.

— Ei sen kanssa kannata puhella, — virkkoi isäntä. — Höperö sitä jo narrailee.

— Mutta tahtoisin minä sittenkin tietää talon vanhan nimen, — tinki Reino Frommerus itsepäisesti.

Oli kuin uuniukko tällä kertaa olisi kuullut.

— Tämä on, puitto-tuota, alkujaan Velhovaara, kähisi hän, — eikö se Severi, ottia-tuota, sitä muista? Jopa niin jotta Velho. Se Winkhuusi vainaa, ottiatuota, tämän Pyhämäeksi pyöräytti, puitto-tuota. Jopa niin jotta Pyhä… uoh. Vaari huokasi raskaasti.

— Kuka se Winkhuusi oli? kysyi nuori maisteri.

— Wiinhyyti, Wiinhyyti se, on ollunna, — sekaantui nyt puheeseen vanha muori karsinasta. — Sen tuon vaarin kielenkanta ei keänny niihin viinimmän sorttisiin nimmiin. Se vain sitä puittoansa pupattaa. Niin vain että Wiinhyyti.

— Svinhufvud ehkä? muisteli Reino Frommerus koettaen pysyä vakavana.

— Se se, no justiin! tepä tuota osaattai latinaa! sanoi muori.

— Ei se ole latinaa, — hymähti maisteri.

— Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, — kiiruhti muori korjamaan, — se on inkelskaa, minä olin tytön suikareena lapsenlikkana Nyyluntissa, siinä kirkonkylässä, niin se kauppias vainaa puhui Inklannin maassa kerran seilanneensa. Niin vain että Wiinhuuti. Vaan se tuo vaari…

— Pappiko se oli se Svinhufvud? keskeytti vieras.

— Pappi, pappi ja hyvä olikin pappi, — kiiruhti muori selostamaan. — Kova oli hengen mies, ylen äijä kova. Se kerran katkismuksella Rosolan Aapelivainaata päähän ropsautti ja vielä ropsauttaessaan sanoi jotta "siinä sulle autuuven oppia iäksi", vaan Aapelipa käräjiin tammasi, niin tynnyrin rukiita sai maksaa kipurahoiksi, pappi…

— Vai niin. Ja nyt ne molemmat makaavat haudassa? tuumi Reino Frommerus.

— Hauvassa, hauvassa, missäpäs ne mualla kuin hauvassa… Jessus siunatkoon! siunasi muori ja alkoi kiivaasti kartata villoja.

Vaari kuului käheästi rykivän muurin päällä.

— Velhovaara on minusta paljon kauniimpi nimitys kuin Pyhämäki! jatkoi pappilan maisteri puheitaan.

— Mittee hyö pakajaat, puitto-tuota? murahti uuniukko.

— Vieras sanoo jotta vanha nimi on kauniimpi! tulkitsi taas emäntä, jonka puheen vaari oli tottunut erottamaan.

— Hä — hä — hä! välttää! Ottia-tuota vai kauniimpi! Vai niin tämä papinherra, puitto-tuota raataa… Hä — hä — hä…

— Ei minussa paljon ole pappiutta! virkkoi vieras koetteeksi, minkä vaikutuksen tämä vanhukseen oli tekevä.

— Että mitenkä sanoo? Minulla tuo kuulon raato on vähän rappautunna, ottia-tuota.

— Ei sano hänessä olevan paljon pappia! tulkitsi emäntä.

— Hä — hä — hä — puitto-tuota, eihän sitä joka penikasta lintukoiraa! pälpätti ukko nauraen pitkää kummallista naurua ja kyhnytteli ruumistaan, joka nähtävästi oli syöpäläisten vallassa.

— Oletko siellä vähemmällä, — murahti isäntä vanhalle isälleen. — Ihan rapninki karisee.

— Antaa vaarin nauraa terveydekseen, — puolusti Reino Frommerus.

— Mitäpä höperön terveyvestä! arveli isäntä. — Kohta se kumminkin kuolee. Täissä kuin eläin…

— Eikö häntä käytetä saunassa?

— Kuka sille saunaa… semmoselle!

— Älä sinä Severi puhu, — sekaantui emäntä luoden vihaisen silmäyksen mieheensä — onhan sitä vaaria käytetty kylyssä. Vieras tekee hyvin ja käykää tuonne pöksään! toimitti emäntä.

Reino Frommerus läksi kamariin isännän opastamana kulkien läpi kylmän etehisen. Kylmä oli kamarikin, johon hänet vietiin ja ilma siinä peräti ummehtunut seinässä roikkuvine vaatteineen. Ikäänkuin verellä maalatun pöytäkaapin ylitse oli levitetty riepu, jonka päällä tökötti rikkolaitainen kahvikuppi eriparisine vateineen. Sokuripalat olivat isoja, mutta tahraisia ajelehtien märäksi pyyhkäistyllä pöydän kamaralla. Kerma sitävastoin seisoi valkoisessa pahkakauhassa. Emäntä tuli perässä kantaen hiilimustaa pannua.

— Jos vieraan niinkuin passaisi kahvia ryypätä…

— Kiitoksia…

— Ne on nuo talonpojan rustingit rouvinsekaset…

— Kyllä nämä minulle välttää…

Ja vieras alkoi mielihyvällä särppiä sisäänsä tulikuumaa, pikimustaa, väkevästi suolattua kahvia väliin haukaten omia matkaeväitään.

Isännän kanssa sitten kahden jäätyä kamariin, hän alkoi katsella ympärilleen.

— Minkätähden teillä on seinässänne tuo kamala helvetinkuva? kysyi hän.

— Ka se tuo Selema sen ilmanaikojaan… tässä keväällä reppuryssältä… jo minä sille sanoin että kannattaneeko tuo kahtakymmentä penniä, vaan se tinkasi jotta lasten lystiksi ottaa pitää… ka eikö siinä olekkaan sitä ilopaikkaa? säpsähti isäntä ja nousi katsomaan värikuvaa haparoiden mustilla sormillaan "taivasta."

— Ka sitähän minäi. En minä toki muuten hänestä kahtakymmentä penniä oisi raahtinutkaan antaa, vaan se tuo Selema pimpatti, niin panna rätkättiin kamarin seinään, jotta niinkuin viinimmälle näyttäisi… selitteli isäntä.

— Ei olisi kannattanut penninhyrrää noin huonosta tavarasta maksaa! sanoi papinpoika.

— Vai niin on huononsorttista paperia! No se tuo ryssä…

— Minä tarkoitan että kuvan ajatus on roskaa! opetti toinen. — Eihän niitä tuommoisia taivaita eikä helvettejä missään…

— Vai ei, vai ei! ihmetteli isäntä. —

— Ja mitävasten tuo sanansasyöjän naama suomalaisen talonpojan seinässä? jatkoi hän sitten.

Mistä lienee poika Jussi markkinoilta… Eikös se ouk sen pääherran kuva?

— Jos lienee. Vaan eihän sitä oikeat ihmiset seinäänsä pakotta riipusta. Ettekö ole sattunut kuulemaan Bobrikoffista? kysäsi vieras.

— Eipä ou kuultuna tänne-asti… sanoi isäntä ja kynsi korvallistaan.

— Sehän elää siellä Helsingissä…

— Vai Helesingissä hällä on korttelipaikka. Joo.

— Ja sieltä koko maata hallitsee…

— Vai sieltä ne nyt nyörit kulkee! sanoi isäntä jonkunverran huvitettuna politiikasta.

— Se on Suomen kansan vihamiehiä! selitti papinpoika.

— Vai vihanen on suomalaiselle. Tietääpäs hänet — ryssä.

— Eivät ne kaikki ole vihaisia.

— Vai eivät kaikki. Joo!

— Se on sekalaista seurakuntaa…

— Niinpä taitaa olla! myönteli isäntä.

— Eikös isäntä ottaisi pois noita rumia kuvia seinältään?

— Joutaapa ottaa… sanoi talonpoika ja alkoi verkalleen irroitella kuvia seinästä. — Mihinkä nämät nyt pantanee?

— Paras kun pistää tuleen!

— Joutaapa pistää… myönsi yhä toinen.

Ja vieras katseli hienokseen vihellellen, kuinka isäntä itse työnteli helvetit, taivaat ja esivallat oman kamarinsa uuniin ja sitten vähän kuin arastellen sytytti paperit tuleen.

— Me täällä kamaria lämmitämme! sanoi Reino Frommerus leikillisesti, kun emäntä samalla tuli sisään.

Isäntä oli polvillaan loimuavan pesävalkean edessä ja jurona tuijotti kuinka kaikki sarvipäät korventuivat ja käppyröivät liekeissä. Siivekkäät pallinaamaiset enkelitkin muuttuivat mustiksi, kunnes rapisten raukenivat hienoiksi haituviksi, lopuksi lennähtäen huimaa vauhtia ylös savutorvesta.

Emäntä loi oudostivälähtävän silmäyksen salaperäiseen toimitukseen, korjasi kahvivehkeet ja poistui kiireesti pirtin puolelle. Mutta isäntä juoksi hakemaan sylyllisen halkoja lämmityksen jatkoksi kamariin.

— Onko kirjallisuutta talossa? tutki Reino Frommerus kaivellen jotakin vasua. — Ohoh! Kylläpä haisevat pahalle…

— Vielä nämä meijän iän luottaisi, — arveli isäntä niskoja tutkien, — kun ei nuo sikiöt kävisi repelemässä.

— Miksei laiteta hyllyä?

— Ka ei ole tullut laitetuksi.

Papinpoika avasi vanhan virsikirjan ja alkoi ääneen lukea:

'Ei helvetisä lopu coscan vaiva; Sill' syndi sydänd sangen surkiast caiva, Siell tuli poltta aina hirmuisest, Ja piru pijna ijankaikkisest.'

— Lukeeko näitä enää kukaan? kysyi hän.

— Kyllä ne nuo akat niistä pyhinä veisata loilottavat, — vastasi isäntä.

— On kai talossa uudempikin virsikirja?

— Onhan tuo uusikin — mihin lie Selema kätkennä — vaan auttaapa nuo vanhatkin. Ja hokee ne vaimoset näissä vanhoissa kirjoissa sen hengen meiningin olevan ikäänkuin höystöisämmän…

— Niin, kyllä näissä on väkevästi höysteitä ja ryytejä! naurahti vieras selaillen mustaa kirjaa ja alkaen lukea Ajan-Tietoa kansalle:

'Vuonna jälken Mailman Luomisen 1656 tapahdui Wedenpaisumus.'

— Uskooko isäntä sitä?

— Ka mitäpä minä heistä…

Isäntä sylkäistä tirskautti pitkän sylen paperossin lomasta, jonka vieras hänelle oli tarjonnut. Ei jokapäivä poltettukaan herrastupakoita Pyhämäessä!

Reino Frommerus lehteili edelleen ja naureskeli lukiessaan vanhanaikuiselle suomenkielelle:

'V. 1380 on yxi Fransiscan Muncki Bertil Swartz nimeldä ylösajatellud Krutin, Pyssyt ja Fältstykit…'

— Ruutihistoriassa on hiukan enemmän järkeä — sanoi hän puoleksi itselleen — paha vaan ettei vanhoja kiinalaisia ole mainittu.

Hän otti käsiinsä toisen vanhan kirjan:

"Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta."

— Tämä nyt jotakin on, — arvosteli lukija — täällä löytyy "Esimerkki Noitain, Welhoin ja Myrrysmiesten kelvottomuudesta."

— He, he, — naurahti isäntä, — ovatpahan räntänneet! Se minun äitivainajani näitä ahkerasti viljeli.

— Niin, on lampaan päässä parempiakin paikkoja, — sanoi maisteri ja otti kolmannen kirjan. Ei siinäkään ollut tallella alku- eikä loppulehtiä, joten hän ei tiennyt, mikä se oikein oli. Hän löysi siitä osaston:

'Totisen Christillisyyden Edesvastaus, Muutamita Lihan ja Weren esteitä ja Kaunistelemisia vastan, Jumalan puhtaasta sanasta ulosotettu, itzekullekin waroituxexi ja parannuxexi. — —

'Me kannam meidän tavaram savisis astioisa…

'Kysymys: Kerran olla vijnapääsä, ei se nijn paljo haitta? Wastaus: Se on Satanan oppi nijden kautta, joiden omatundo poldettu on.'

'Saa kuitengin vihastua? Wastaus: Vaan ei syndiä tehdä.'

'Ei yxi kova sana henge ota? Wastaus: Hambat ovat usiasti keihäs ja nuolet. Ja kaikki ruta on lihan työ.'

— Tämä on hauska kirja! sanoi papinpoika ja alkoi lukea aamuvirsiä:

"Uni meit saatti nukkuman. Pirut pyyti synnis hukkuman; Mutt Herran pyhät Engelit, Meit ymbärins lendelit."

— Ettekö myö minulle tätä kirjaa? kysyi Reino Frommerus hieroen käsiään, jotka olivat likaantuneet mustista lehdistä.

— Joutavat kai minulta, vaan mitä nuo akat… mutisi isäntä.

Reino Frommerus palasi pirttiin ja pyysi saada ostaa talon vanhimmat kirjat. Lupasipa lähettää uusiakin sijaan.

— Ei niitä myyä! murahti muori, emännän äiti karsinasta.

— Minkä tähden ei?

— Ka sentähen ei, jotta niissä on se oikea autuuven oppi.

— Uskooko muori?

— Uskon minä, kun olen untakin nähnyt.

— Millaista unta muori on nähnyt?

— Semmoista unta jotta tuli turjalainen pirttiin, koirankuontolainen kuvatus, mikähän lie ollut… alkoi tiukua soittaa pyhän kirjan päällä. Sentähen ei myyä.

— No se tuo äiti! sanoi emäntä häpeillen ja meni ulos.

Reino Frommerus istui hetken vaiti pirtin penkillä. Sitten hän äkkiä näytti jotakin muistavan.

— Missä talossa se täällä teidän kylällä kummitus kuuluu elämöineen? tiedusteli hän. — Vallesmanni minulle mainitsi.

— Vai mainitsi vallesmanni, — sanoi isäntä. — Kyllä se tässä meillä viime talvena möykkäsi.

— Möykkäsipä hyvinkin! sekaantui muori. — Milloin lusikan tyngällä nakkasi, milloin helvetin mukulalla perään linkosi, milloin rukin paukautti permantoon, kerran kahvipannunkin päräytti seinään niin että sakat vain räiskyi. Jessus siunaa! muisteli muori.

— Eikö sitä nähty?

— Ei sitä nähty ihteään, kuultiin vain. Se varsinkin noin hämärän hetkinä rikeerasi, — selitti isäntä harvakseen.

— Rikeerasi! Rikeerasi! säesti taas muori sopesta. — Ei nukuttu viime talvena tässä talossa monta yötä rauhassa.

Emäntä palasi pirttiin, mutta läksi taas pian ulos.

— Perkeleeksikö te sitä luulitte, hyvät ihmiset? kysyi papinpoika siivosti.

— Se se oli, justiin se sama! vakuutti muori.

— Älkää viitsikö! huudahti nyt vieras. — Kyllä se perkele ainakin tässä talossa taisi olla teidän omissa hameissanne. Nimismies minulle jutteli —.

— Vai jutteli valtesherra, — tarttui isäntä. — Mitä tuo jutteli?

— Että oli tässä pirtissänne pahansisuinen nainen, huonemiehiä, jolla oli viekkaus mielessä. Rupesi pelaamaan paholaista, jotta saisi pelotetuksi toiset pois koko kartanosta saadakseen itse…

— Ka niine, niin on asia! myönsi nyt isäntä. — Mitäpä hänestä peittelemään.

— Mutta muori yhä uskoo? ivaili papinpoika.

— Uskoo minkä uskoo. Uskollaan kukin autuaaksi tulee. Uskoi se tuo Severikin mennä talvena. Kävi toki pappiakin pyytämässä, vaan ei pappikaan uskaltanut…

— Ketä pappia sitä käytiin pyytämässä? uteli vieras.

— Ka sitäpä pastoria, Möhköstä. Sehän se on meijän kylän napapappi…

— Vai ei uskaltanut? sanaili vieras.

— Eikös! — Partaansa oli vaan öhkinyt ja tuhissut jotta on niitä rymyniekkoja tarpeeksi omassakin talossaan — muka —, jotta mänköön valtesmanni ensisti. Hään sitten — muka — perässä…

— Se siis taisi asettua vallesmannilla?

— Asettuihan tuo. Vaan ei se valtesmanni sitä jumalansanalla… Mitä lie tuolla kamarinpöksässä sitä Liisaa kovistellut… Kyllä se jonkun rymäyksen vielä senkin jälkeen… vaan Ristinpäivältä kokonaan hiljeni. Jos lienee hyvinkin niihen huonemiesten matkassa mennyt. Reissaahan se ilkimys ihmisten völjyyssä. Jessus siunatkoon… pakisi muori.

Muurin päältä kuului oihkauksia. Pienin lapsista rääkkyi täyttä-kurkkua rääsyisessä kätkyessä, jota pörröpäinen pojan-vekara oli jätetty vartioimaan. Lattialla, johon oli syljeskelty, ajelehti kaikenlaista rojua, nähtävästi lasten ratuuttamia. Keltasilmäinen musta kissa asteli häntä pystyssä poikki permannon kovasti moukuen maitoa ja huomiota puoleensa; kolmivuotias tyttönen tallusteli sen perässä tavotellen sitä hännästä. Mustien seinähirsien raot kihisivät täynnänsä nälkäisiä russakoita, joita myös juoksenteli juomatuopin ympärillä pitkällä leipomapöydällä. Emäntä tulla tömähti juoksujalkaa sisään navetasta ja lennätti lapsenvartijapojan nurkkaan:

— Noista sikiöistä ei meijän talossa ole muuta kuin ikuista vastusta!

Epäluottamuslauseen saanut poika alkoi itkeä vollottaa.

— No nyt ollaan kirkossa! naurahti emäntä pienintä lasta rintoihinsa asetellen.

— Minkätähden sanotte lapsianne sikiöiksi? kysyi Reino Frommerus, mutta ei saanut vastausta. Vanha muori ryki ja siunaili karsinan sopessa lampaanvilloja kartaten. Isäntä hääräili jotakin, mutta ei näyttänyt paljoakaan aikaansaavan.

— Käykää nyt minunkin pakeillani kirkolla kulkeissanne… vaikka en olekkaan pappi, — pyysi hän ystävällisesti kätellessään kaikkia. Kättelemisestä tuntuivat mielet häntä kohtaan ihmeellisesti sulavan.

— Se on maisteri semmoisessa avarassa uskossa näkyy, — virkkoi emäntä ja pyyhkäsi taas kämmentään hameeseensa ennenkuin hyvästeli.

— Terviisiä paljon papallenne ja mammallenne! niiasi muori. — Kyllä se ruustinna minut tuntee. Minä oon sen Leena-Kaijan systeri…

— Vai sen te olette —! ihastui lähtijä ja ojensi vielä toistamiseen kätensä muorille.

Isäntä ja Poika-Jussi tulivat saattamaan vierasta pihaan tutkien tyystin, kuinka tämä poronsa valjasti.

— Vaan tuohon kyytiin en minä kyllä lähtisi! tuumaili isäntä kaikoten pois tieltä kun poromies kokoili ajohihnaa kintaansa ympärille.

— Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.

Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa, vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä Kurjalan maisemilla.

Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea mitä taas kuullut ja nähnyt oli talonpoikaistalossa. Siellä löytyi niin paljon sellaista hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin. Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin kristillisyyden kilvellä?

Jumaliste, eikö se ollut pappien kansanvalistustyöstä lähtöisin tai ainakin sen hengen suojassa kasvava mätäpaise? Milloinka oli vapaan valistuksen lääkäripappi saava tilaisuuden tehdäkseen verisen leikkauksen, jonka onnistumisesta riippui koko kansan elämän pelastus?

Ja entä talonpojan tietämättömyys omasta valtiollisesta asemasta! Kuka senkin oli valaiseva! Nythän oli Kurjalan väki sillä kehitysasteella että se tuskin pystyi erottamaan venäläistä santarmia suomalaisesta nimismiehestä. Molempia se oli valmis pitämään laillisina ystävinään tai laillisina sortajinaan — asianhaarojen mukaan. Pientä onnea onnettomuudessa oli että aniharva kurjalainen tiesi venäläisen hirmuvallan susia Suomessa asustelevankaan, vaikka Bobrikoffin pamppu parhaillaan suhahteli ilmassa ja isänmaan rohkeimpia puolustajia ajettiin armotta maanpakoon. Niin suloisessa tietämättömyydessä eleli kaukainen Kurjalan soppiseurakunta. Kun syvemmin ajatteli, mistä tämäkin valtiollinen pimeys aiheutui, niin kiersivät johtolangat samaan paikkaan — kirkkoon ja papistoon.

Surulliselta tämä kaikki tuntui sielussa, joka tahtoi kapinoida oman kotiseutu-kansansa ja synnyinmaansa parhaaksi. Surulliselta — vaikka ei sentään läpeensä epätoivoiselta. Noista Pyhämäen emännän sanoista että hän, rovastinpoika, oli "avarassa uskossa", kajasti jo kaukainen aamurusko, jonka viriämisen kansa itsekkin ennenpitkää oli huomaava. Ennenpitkää ehkä sekin pimeydestään ja ahtaudestaan oli astahtava avaruuteen — avaraan uskoon.

"Jollei vain olisi olemassa noita autuuden apostoleita, noita paholaisilla pelottelevia mustia veljeksiä!"

Nepä ne isänmaan joka kolkassa seisoivat läpipääsemättömänä muurina rahvaan heräysmahdollisen järjen tiellä. Tämä se oli se mailman itsevaltiaan järjestämä jesuiittaketju, joka raamatut kainaloissa oli siroitettu ympäri maan ja jolla oli asiamiehensä ja ilmiantajansa joka kylässä, niin — joka mökissä, missä vain virsikirjaa veisattiin tai katkismusta muistista mongerrettiin. Juuri moisen ketjun olemassa-olo se oli vikapäänä siihen että isänmaassa parhaikaa niin tyynesti siedettiin valtiollista sortojärjestelmää. Niin äärettömän särmäkkäät ja hirveät olivat näet vanhoillisen oikeauskoisuuden seuraukset, niin laskemattoman mahtavat ja laveat sen ihmemeren mainingit, jota suuren Galilealaisen tarinoitiin myrsky-yönä uppoamatta asteelleen — silloin kun omat opetuslapsensa häntä luulivat kyöpeliksi. Jumalan sallimaksi koettelemukseksi oli nimittäin suurin osa Suomen kansaa käsittänyt Idän hyökkäykset, piispat siitä julkisesti saarnasivat. Ristissäkäsin ne piti kärsittämään, minkäänmoiseen vastarintaan nousematta. Niinhän muka oli kaikkivaltiaan Jumalan tahto, niinhän muka lunastaja Kristuksen vaatimus. Kristuksen? Suurkapinoitsijan, joka ei ollut säikähtänyt hallitusherrainsa langettamaa kuolemantuomiotakaan totuudentuntonsa tähden?…

Se ei näyttänyt vaaralliselta tuo ketju pyhätamineissaan, virsikirjat kourissaan, mutta se oli sittenkin — kaikista ketjuista vaarallisin! Sillä koko isänmaan kohtalo näytti riippuvan siitä, milloin terveen järjen valo oli pääsevä tunkeutumaan sisään kirkon kaikista ristikkoikkunoista — valaisemaan Suomen raskasveristä uskonväkeä.

Eiköhän, eiköhän tuota aikaa koskaan ollut tuleva? — —

Päivä jo hämärtyi, iltatähdet syttyivät poromiehen pään päällä. Neljännes neljänneksen perästä lumisia pintoja oli soljahtanut hänen taakseen, sinne oli häipynyt syrjäkylän jylhä järvi talvi-illan raukenevaan ruskoon. Tie suikersi nyt yli harvametsäisen kannaksen, pitkin avonaista jokivartta, missä vesi mustana kiilui kammottaen kylmänuhollaan. Sitten viskausi tie taas alhaiselle järvelle sekä kiersi, kaarsi kautta viidakkorantaisten lahtien korkealle honka-kankaalle, missä kymmenet nikamat ja mutkaukset armottomasti nakkelivat ja heiluttelivat köykäistä pulkkaa. Oli enää ainoastaan puolen peninkulmaa Kurjalan pääpappilaan.

Reino Frommerus tunsi lapsellista iloa lähestyessään vanhaa kotipappilaansa, jossa tiesi vanhempainsa häntä hellämielin odottelevan Karja-Marin lämmittämään saunaan ja runsasruokaiselle illalliselle. Hän päästi poronsa valtonaan vierimään viimeistä myötämäkeä eikä saattanut olla tuntematta tervettä ylpeyttä, urheilijan itse-ihailua että niin uljaasti suoriusi alas "Pöksämuorin törmästä", jota pimeässä pidettiin kovin vaarallisena. Helskytellen ja hilpeästi hihkaillen ajokkaalleen laski hän laukalla yli soukan Syväjärven niin että mäntyiset viitat kuin aidanseipäät vilasivat molemmin puolin linjasuoraa tietä. Ja samaa vauhtia läksi hän vihdoin puhkaisemaan viimeistä korpea, joka jo kuului kotipappilan metsään.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi poro niin että pulkka töytäsi sen haaroitettujen koipien alitse, ja poromies kuuli ryskettä ja kovaa karjuntaa edestään.

— Tpruu tamma, tpr… perkeleen porojätkä… tpruu saatana… no nyt tuli kummat, voi perrr-hana minkä teki… taluta tiepuoleen se koikkeli — kuka perrr-kele lienetkin… saatanan helevetti… saverikot tässä katkee ja aisat… tpruu, tpruu —!

— Mikä siellä on hätänä? huusi poromies, hämärästi nähden, kuinka pitkä resla huppelehti lumessa yli kantojen päin ryteikköä.

— Älä aja perrr-kele, tpruu tpr…

— Enhän minä ajakkaan! huusi poromies tyynesti, malttamatta lisätä: — Ketä siellä niin komeasti kyyditään?

— Pappia, perrr-kele, tpr… älä aja…

Reslan perästä, koko ilmanrannan pimittävän möhkäleen sisästä kuului nyt pastori Möhkösen äräkkä ääni:

— Kuka se on se laiton kulkija valtatiellä… kuvernöörille minä valitan. Ilmoitappas nimesi! Hähää, hehee — taitaapa olla maisteri Frommerus. N-niin n-niin, kyllä muistetaan. Käräjiin minä semmoiset herrat… Vai sillä tavalla… vai sillä tavalla sinä… pappia virkatoimissa… ähhää… pr…

Ja pastori Möhkösen katkera viha koko Frommeruksen sukua vastaan pulpahti nyt tähän satunnaiseen yhteentörmäykseen.

— Noinko puhuu kristitty pappi? huusi rovastinpoika koettaen kiskoa itsepäistä poroansa pois tieltä ja kaahlaten vyötäryksiään myöten syvässä lumessa.

— Näin se puhuu! kiljui kappalainen yhä enemmän ärtyneenä. — Malta sie, malta sie… sinä olet minua aina näykkinyt, töykkinyt, vaan nyt saat nähdä että siitä leikistä tulee äkkiloppu… kuvernööriin minä sinut… oikeuteen minä sinut… leivän minä sinulta… vien! huusi pappi.

— Saat veikkonen kunniankin! huusi poromies vastaan. — Jos sillä elät! lisäsi hän.

— Vai niin, vai niin! Minä en sinun kunnioitasi tarvitse… Tiedä se! Sinulla ei ole… kunniaa…

— Yhä kristillisempää! ivasi toinen myös jo suuttuneena. — Ihanhan sinä, Matti, olet kuin juovuksissasi! Kunhan et, hyvä veli, liene lähteissäsi ryypännyt sitä ainetta, jota olet sairaille viemässä — Kristuksen verta?

— Ts! kuulitko sinä Antti, miten se sanoi, kuulitko sinä? karjui pastori kyytimiehelleen.

— Tpru! enhän minä mitä kuule kun tuo hevonen perkele… älkää ajako siellä… maisteri… tai viekää syrjään… pr…

— Voi julkijumalatonta miestä! sähisi pastori pompahdellen kuin matkakarhu häkissään puoleen ja toiseen reslassa, joka alati oli kaatumaisillaan, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Hevonen korskahteli ja pärskähteli sieraimet levällään, väristen joka jäseneltään ja tuontuostakin hypäten pystyyn. — Sanoppas toinen kerta! Hähää, ehee — tästä se juttu nousee ihan keisariin asti… pyhää henkeä olet pilkannut… Ja vielä — rovastin poika? Mene hele…

— — — — — —

Enempää ei Reino Frommerus voinut kuulla, sillä samalla silmänräpäyksellä oli nälistynyt poro, kiusautuneena siitä ettei päässyt kotiin, äkisti riuhtaissut hänet seljälleen vasten pulkan terävää perälautaa ja isku oli sattunut niin kipeästi vasten lantioluuta että kaikki musteni poromiehen silmissä, yksin taivaan tähdetkin, ja hän vastustamattomasti pyörtyi, veren humina korvissaan…

Kun hän sitten vähitellen tointui itsetajuntaan, joka tuntui hirveältä järjenponnistukselta ennenkuin yksilöllinen minuus selveni, huomasi hän venyvänsä seljällään porohihnan perässä, joka aina oli kiedottuna oikean käsivarren ympäri, ja poro laahasi häntä pulkan perässä hiljakseen juosta nulkaten kotiinpäin. Lappalaislakki oli pudonnut lumeen, seljässä ja päässä tuntui kamalaa kivistystä, nenästä tihkui verta. —

Vaivoin sai hän poron sen verran pysäytetyksi että pääsi kompuroimaan pulkkaansa, jonka pohjalle vaipui makuulleen sietämättä enää istua selkänojaa vasten. Poro sai mennä ominvaltoinsa pihaan asti, jossa pappilan rengit kiiruhtivat auttamaan tulijaa. Viileskelevää kipua tuntien ja heikkona hoiperteli Reino Frommerus huoneeseensa, jossa äitiruustinna parhaillaan oli sytyttämässä lamppua…

— Herra jumala, mitä sinulle on tapahtunut…? minkä näköisenä sinä tulet, rakas…!

— Poro — riivattu… Möhkönen — juutas… soperteli poika.

— — —

Hänet pantiin heti vuoteeseen ja pian hän nukahti väsyneenä Karjalan matkastaan ja mielenliikutuksistaan, mutta kun hän aamulla pyrki ylös, ei hän mitenkään kyennyt nousemaan istualleenkaan. Olipa kuin lantioluun kohdalta olisi miestä ammuttu tykin kuulalla… Silloin oli pakko kutsuttaa pappilaan kylän taitavin hieroja-akka. Yhdeksän vuorokautta täten maattuaan pystyi Reino herra vihdoin nousemaan jalkeilleen sekä uskalsi taas hiukan ajaa porollaankin, jolta siinä korvenrytäkässä oli katkennut toinen sarvi.

"Se liikkuu kuitenkin!" ikäänkuin kuiskasi galileimainen ääni hänen sisässään.

Ja hän jo nauroi yhteentörmäykselleen pastori Möhkösen kanssa.

7.

Pastori Möhkönen neuvotteli akkain kanssa kaikesta, mikä tapahtunut oli seurakunnassa, ja kokoili laumaansa. Hänen tekopyhät sanansa olivat langenneet hyvään maahan ja maa kasvoi monikertaisen hedelmän. Uskolliset sanankuulijat tiesivät lisän kanssa kuvailla, mitä hirveitä asioita olikaan tapahtunut Pyhämäen talossa silloin kun maisteri Frommerus siellä oli käynyt, ja kappalaisen ihrainen sydän oli visusti kätkenyt sen jumalattoman yhteentörmäyksen, mikä hänelle itselleen oli sattunut talvisella taipaleella rovastinpojan kanssa. Tomppelimaistapa olisi ollut sivuuttaa niin kiitolliset aiheet vaikenemisella tai kristillisellä anteeksi-annolla.

Isänmaallinen innostus ja korkeakirkollinen inspiratsiooni siis leimahtivat ilmi kurjalaisessa Kristuksen-palvelijassa.

Hänen harkintansa mukaan oli tapahtunut neljänlaatuinen rikos.

Ensiksi: uskonnon häväistys, sillä maisteri Frommerus kuului revittäneen alas taivaat ja helvetit — siis kieltäneen autuuden- ja rangaistuksen opin, hyvät ja pahat enkelit… Toiseksi: majesteettirikos, jonka laadun herra Bobrikoff, nöyrien suomalaisten suurkansallinen suojelija parhaiten ymmärtää mahtoi… Kolmanneksi: kunnianloukkaus sielunpaimenta vastaan niin törkeä, ettei sille kirkkolaissa löytynyt sopivaa sanaa vastineeksi; rovastinpoika oli pilkannut siunattua rippiviiniä ja puhunut Vapahtajan verestä aivankuin alkohoolijuomista! Sekä neljänneksi: luvattomalla elukalla ajeleminen yleisellä valtatiellä, joka oli vasten voimassaolevaa lakia. Ynnä muuta, ynnä muuta.

Matti Möhkösen kansliassa tehtiin työtä. Laiskasta kappalaisesta oli äkkipäätä tullut vireä mies. Tutkisteltiin syvällekäyvästi sekä maallisia että hengellisiä lakikirjoja ynnä lisäksi bobrikoffilaisia erikoisasetuksia. Siunatuksi lopuksi ryhdyttiin kirjoittamaan asiakirjoja ja dokumentteja. Herra sielunpaimen käsitti täydellisesti asemansa pyhyyden: hän oli kaikessa johtavana tähtenä, kirjoitti ovelat konseptit, puhtaaksikirjoitutti ne luotettavalla kirjanoppineella talonpojalla, mutta poltti heti kaikki käsialat, mitkä olivat uloskäyneet hänestä itsestään: Ei edes omaa allekirjoitustaan hän ainoaankaan paperiin pannut, vaan niinkuin näkymätön male spiritus hän ne kaikki ainoastaan leimasi hyväksyvällä katseellaan. Isä Jumala oli hänelle jo koulupoikana antanut varovaisuuden nahkaasäästävän lahjan.

Kaapro Kinttunen, Aapo Tinttanen ja eräs talonpoika Pekka Renttunen — nepä ne allekirjoittivat nuot valituspaperit. Ja tapahtui se eräänä myöhäisenä yönä, kun kauppias Naukkunen nassakoineen parahiksi oli saapunut kaupungista ja iloitsi pyhäin ihmisten yhteydessä. Sinä yönä sanotaan pappi Möhkösen suuta-antamisella suudelleen talollista Renttusta, eikä se suinkaan liene ollut mikään Juutas Iskariotin suudelma.

Mutta kuka ottaisi kirjoittaakseen päällekirjoituksen siihen kirjelmään, joka oli menevä hänen ylhäisyydelleen, herra kenraalikuvernöörille? Ei siihen alamainen Renttunen tuntenut itseään kyllin päteväksi. Koko koplan järki näet sanoi että se, jos mikään oli piirustettava venäjäksi. Muuten se muka tulisi hyljätyksi siellä pääpaikassa Helsingissä, paiskatuksi avaamattomana lokaviemäriin.

— Eikös herra pastori sitten osaa?

— Heh, heh, enhän minä… valehteli kirkon mies — minulla tuli luetuksi koulussa vain raamatun alkukieliä. Puoliääneensä hän kuitenkin solkkasi: Finljandskomu generalgubernatoru Jevo Velitshestvu Nikolaju Ivanovitshu Bobr…

— Kyllä herra pastori ossoo, koskapa puhhuukin!

— Heh, heh, enhän minä… minä en toki muista kirjaimiakaan.

— Eihän tässä kirjaimia tarvihekkaan kuin ryssän hospotiluita! väitti Renttunen, mutta pastori selitti että kyllä tässä kirjaimiakin tarvittiin, se muka muuten ei tule perille oikeisiin käsiin. Ja perille täytyy — majesteettirikos.

— Kekä tässä sitten säätänee, saakuri?

— Jos olisi kirjuututtaa ihtellään maisteri Romeruksella? arveli Renttunen — se piessä osaa venättä.

— Ei helkkarissa! varoitti pappi. — Se heti haistaisi mitä on tekeillä.

— Antaisi haistaa. Keisari on meijän puolella!

— Jaa, jaa, — jatkoi pappi rypistäen kulmiaan, mutta ei nyt passaa. Täytyy olla varovainen, se on venäjäksi — astarooshnyi. Vaan ehkäpä opettaja Limaskainen —?

— Vie ja vikise!

Kansakoulunopettaja Lalli Limaskainen, nuori, sileänaamainen olento, joka vasta hiljan oli saapunut pitäjään, kutsuttiin salaiseen kokoukseen pikkupappilaan, voideltiin tarpeenmukaisesti paloöljyllä sekä istutettiin kirjoituspöytään.

Renttunen nimitteli tullutta "maisteriksi" ja sekös kunnianhimoista miestä mairitti varsinkin syystä siitä ettei ollut seminaariakaan läpikäynyt, vaan muuten onnistunut pujahtamaan koulumestarien pyhään säätyyn. Ikävä kyllä: ei opettaja Limaskainenkaan taitanut keisarillista kieltä, vaan suostui tämä nurkkasihteeri kirjoittamaan päällekirjoituksen ainoastaan sen mukaan kuin pastori Möhkönen saneli — kauniilla suomalaisilla kirjaimilla venäjäksi. Lalli Limaskaisen kaunis käsiala oli jo kiertokoulupoikana herättänyt huomiota, ja osaksi senkin tähden oli nuorukaisesta tehty kansanlasten opettaja naapuripitäjään, josta nyt oli siirtynyt tänne. Olisipa ihme, jos noin sirolla tyylillä kirjaeltu kirje ei luikertaisi perille herättämättä ansaittua huomiota!

— Eihän tästä vain linnaan joutune?

— Kyllä tiilenpäitten lukeminen nykyään kuuluu muille eikä meille, — lohdutti sielunpaimen samalla ikäänkuin pesten kätensä kaikesta mitä hänen kansliassaan oli töhritty.

— Ja nyt postiin!

— Ei saa konttoorin kautta, — neuvoi pappi sormi pystyssä — voisi vihi haista.

— Entäpä kapitulin kirja?

— Ei sitäkään.

— Miten nämä sitten…?

— Kaupunkimiesten matkassa!

Se sopikin hyvin. Kinttusella ja Renttusella oli muutenkin meno kaupuntiin. Kinttunen siis otti kuormansa päälle kapitulin kirjan, Renttunen kenraalikuvernöörin raportin.

— Ja muistakaa ettei minua saa höyhenen haituvallakaan sekottaa. Te syytätte seurakunnan ja kansan puolesta, — kuiskutteli pappi lähteville.

— Tuota… montakos litraa pastorille tuodaan sitä…? kuiskasi vuorostaan Kinttunen.

— Ssh, ssh, suhisi pastori. — Ei sitäkään asiaa sovi minun nimeeni toimittaa.

Kaupunkiasiat sovittiin järkevästi, ja miehet läksivät pienessä viinan hiprakassa kuuraisin hevosin ja kitkuttavin resloin pitkille talvisille taipalille yli järvien, halki lumisten vaarojen. Korpi kuivasti kumahteli heidän etenemiselleen… Mutta pastorin mieli oli sinä päivänä pehmyt kuin kesävoi kirkastuksena, hän oli ylen ystävällinen kaikkia kohtaan, hymyili parran täydeltä akkunasta, kun maisteri Frommerus sattui ajamaan sivu, eikä ollut enää ikäänkuin tietääkseenkään kireistä väleistä. Rovastillekkin kirkon sakastissa tavattaessa seuraavana aamuna oli kappalainen kovin kohtelias, ei kääntänyt leveätä selkäänsä, vaan pyysipä rovastin ruustinnoineen välttämättä käymään heilläkin, se Taavakin kun sitä niin oli kärtellyt. Rovastivanhus oli hyvillään että välit pappien kesken vihdoinkin näyttivät korjaantuvan…

Ja heti samana iltana hän sinne ajoikin karhuntaljareessään ruustinnan kanssa. Mutta Reino Frommerus jäi kotiin viettäen pyhäiltansa tuttavallisessa keskustelussa renkien ja piikain kera pirtin puolella.

— — —

Tulivat sitten takaisin pappilan vanhukset myöhään yöllä, poika maisteri jo oli nukkumaan menossa kun he molemmat hänen huoneeseensa astuivat posket punertavina pakkasesta ja peräti virkeällä tuulella.

— Terveisiä! Hälsningar!

— Taisi olla hauskakin? kysyi poika.

— Möhkönen oli oikein hyvällä tuulella, selitti isärovasti kävellen edestakaisin huopasaappaissaan ja sytytellen piippuaan. — Ajatteleppas: meille tarjottiin illallinen, jollaista kunniaa ei ole tapahtunut koskaan ennen siinä talossa. Siitä Taavasta on tullut niin kohtelias, kysyi se "miksi ei maisterikin saattanut tulla."

— Sylttiäkin tarjottiin, — kertoi ruustinna.

— Vai niin…

— Joo! vakuutti ihmisistä hyvää uskova rovasti puhaltaen vaakunasavuja, — kyllä ne nyt olivat niin erinomaisen ystävällisiä…

— Hm, — sanoi poika paulapieksujaan päästellen. — Kunhan ei olisi pahan edellä.

— Sitä minäkin, — sanoi ruustinna ruotsiksi ja alkoi kuvailla, miltä pastorin silmien ilmeet hänestä olivat näyttäneet.

— Sillä jesuitalla on pitkäsiima järvessä, siitä voitte olla varmat, — päätteli Reino. — Huomenna otan selon.

— Hyvää yötä nyt lapsikulta, nuku rauhallisesti. Mutta Reino Frommerus ei nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Hän näki ilkeitä unia mustista ja punaisista miehistä…

Seuraavana aamuna hän eineen jälkeen valjasti poronsa ja läksi ajamaan nimismiehen luo, joka asui peninkulman päässä pappilasta. Nimismies otti hänet rypistetyin kulmin vastaan. Hän oli urkkinut että harvinaisia ilmiantoja oli tekeillä pitäjässä ja oli vihoissaan.

— Mitä hittoa sinun oli pakko mennä niitä kuvia repimään? Nyt ne minutkin sotkevat juttuun.

— Pyhämäen isäntähän tuo itse ne repi ja poltti, — puolustihen toinen.

— Polttipa kuka hyvänsä, minä saan nuuskua — sinun tähtesi!

— Et taida pitää nuuskusta?

— En.

— Pelkäät nahkaasi?

— En! Mutta vihaan poikamaisuuksia.

— Oletko ehkä ryhtynyt toimenpiteisiin?

— Olen lähettänyt konstaapelin ajamaan takaa Renttusta, jolla on ilmiantokirje sinua vastaan. Täytyy kai käyttää mahtiasemaansa.

— En kiitä sinua. Näyt ajatelleen enemmän itseäsi kuin asiaa ja minua.

Nimismies loi rovastipoikaan pienet, tulipilkkuiset silmänsä.

— Etkö sinä ymmärrä että sinutkin voidaan karkoittaa maasta, jos sellainen raportti saapuu perille?

— Karkoittakoot! sanoi Reino Frommerus jäykästi, vaikka hänen sisässään värähteli kimppu kirveleviä tunteita.

Nimismies näytti lauhtuvan. Tarjosi tupakkaa ja kahvia vieraalleen, toimitti ruokaa ja piti hyvänä. Jutteli sitten yksityiskohtaisemmin mitä oli kuullut. Reino Frommerus sai tietää että päällekirjoitusta tuohon ilmiantokirjeeseen oli kutsuttu tekemään uusi kansakoulunopettaja Limaskainen. Akkaväen kautta sekin tieto oli suikertanut maapoliisin korviin ja sieltä heti nimismieheen. Missä määrin pastori Möhkönen oli asianosallinen, sitä ei nimismies tietänyt.

— Se kettu osaa aina lakaista jälkensä omalla hännällään, — arveli hän. — Ei sille tekisi pahaa toinen korvapuusti.

— Toinen?

— Niin, — sanoi nimismies naurahtaen ja kertoi kuinka hän pari vuotta sitten eräissä talonpoikaishäissä, kun pastori Möhkönen oli kerskunut voimiaan, oli antanut humaltuneelle sielunpaimenelle sellaisen korvatillikan että toinen oli pyllähtänyt permantoon ja mörissyt kuin karhu. — Siitä asti se minua respekteeraa, — vakuutti hän kierrellen karkeita viiksiään, jotka aina törröttivät ympäri suun.

Nimismies pyysi toveriaan jäämään iltaan asti, jolloin saapuisi muitakin vieraita ja jolloin totiakin maisteltaisiin saloseudun yksitoikkoisuuden ratoksi, mutta maisteri Frommerus ei tällä kertaa suostunut taloksi jäämään. Aika oli hänestä yksityisiin ilotteluihin liian vakava.

Hän läksi porollansa palaamaan poikki järven ja kohtasi maakaistaleen rannassa vastaantulevan hevosmiehen, jonka tunsi konstaapeliksi. Hän aikoi ajaa sivu mitään kyselemättä, mutta konstaapeli pysäytti hänet ja kertoi palaavansa takaa-ajosta, joka oli kokolailla luonnistunut. Kirjeen kuului Pekka Renttunen omin käsin repineen neljän penikulman päässä Kurjalan kirkolta ja palaset olivat hajonneet taivaan kaikkiin tuuliin. Ei ollut raato antanut sitä eheänä takaisin, vaikka toinen sitä tiukasti oli vaatinut. Oli se ollut aikamoinen käsikahakka keskellä talvista taivalta…

— Ja saa nyt maisteri rauhassa ajella kotiinsa, — arveli konstaapeli omituisesti välähtelevin silmin ja nykäsi hevosensa menemään.

Reino Frommerus oli konstaapelin silmäin välähdyksestä lukevinaan että mies yhtähyvin olisi suonut hänelle rauhattomankin kotiinajelun. Jos nimismies olisi sattunut olemaan toista maata, niin konstaapeli empimättä olisi totellut päinvastaisiakin komennuksia. Oli jo kerran oireita sinnepäin näkynytkin, mutta nimismies oli erottamisen uhalla kieltänyt kaiken kalastelemisen bobrikoffilaisen virkavallan sameissa vesissä. Onni tosin että nimismies itse asennoi siksi kaukana kuvernööristään ettei tuon nousukasherran kotkankynnet tähän pitäjään asti ulottuneet. Konstaapelin ja maapoliisien siis täytyi totella perustuslaillisiakin käskyjä, jos halusivat elää nimismiehen suosiossa.

Reino Frommerus, erottuaan konstaapelista ajoi suoraan opettaja Limaskaisen luo. Tämä oli parhaillaan tunnilla, joka jostakin syystä oli lykkäytynyt tavallista myöhempään. Maisteri Frommerus hiipi voimistelusaliin ja, istuutuen rikkinäiselle höyläystelineelle, päätti odottaa oppitunnin loppumista. Ohuen lautaoven läpi saattoi hän selvästi erottaa, kuinka nuori opettaja siellä parhaillaan opetti raamatunhistoriaa lapsille.

— Mikä sen vuoren nimi oli, jolle Mooses kiipesi? kuuli hän opettajan kysyvän.

— Siinain vuori, vastasi kimakka ääni.

— Kuka Mooseksen sinne käski nousta? kysyi taas opettaja.

— Herra! vastasi vielä kimeämpi ääni.

— Mikä herra?

— Jumala!

— Niinpä tietenkin. Ja mitä varten? tutki opettaja.

— He siellä puhelivat keskenään, — kuului joku vastaavan reippaasti.

— Mistä he puhelivat? kehitti yhä opettaja.

— Tauluista.

— Minkälaisista tauluista?

— Rihveli…

— Älä höpise! Sano sinä Veeru?

— Kivisistä tauluista!

— No niin. Mitä niillä tehtiin? Pikku Taneli!

— Niihin kirjoiteltiin! huusi ylös pimpahtaen Pikku Taneliksi kutsuttu.

— Kuka niihin kirjoitti?

— Ka Jumala!

— Älä sano "ka Jumala", vaan Jumala yksin.

— Jumala yksin!

— Herrajumala kun sinä olet kollo. Miten pitää sanoa, Petti Juntunen?

— Jumala!

— Niin. Montako niitä oli? Santeri!

— Jumala on yksi, vaan hänessä on kolme eri persoonaa! vastasi Santeri.

— Herrajumala, kuinka te sotkette, minähän kysyn kivisistä tauluista. Montako niitä oli?

— Kaksi!

— No hyvä. Mitä Jumala niihin kirjoitti?

— Kymmenen käskyä.

— Oikein. Mutta kuka tietää miksi niitä käskyjä oli justiinsa kymmenen? Sitä ei seiso kirjassa, vaan ehkä joku arvaa?

Mutta ei kukaan oppilaista kuulunut vastaavan. Opettaja sai itse selittää viisautensa:

— Jumalalla nähkääs on kymmenen sormea kuten ihmisilläkin, niin hän joka sormella kirjoitti yhden käskyn. Sentähden sanotaankin jokaisesta lain käskystä että se on kirjoitettu Jumalan sormella.

Reino Frommerus rykäsi. Hänen oli vaikeata kuunnella moista moskaa.

— Mitä Mooses teki sillä aikaa, kun Jumala kirjoitti? kuului taas opettaja kysäsevän. — Ei sitäkään ole kirjassa, vaan ehkä joku sen paikan ymmärtää?

— Hän vuotteli valtaistuimen juuressa jotta milloin toinen saisi ne taulut valmiiksi, — vastasi joku kekseliäimmistä. Toiset pojat tuntuivat tirskahtelevan vastaukselle, mutta opettaja jatkoi:

— Niin tietysti, vaan milläskeinoin hän vuotteli? Istuiko Mooses? kehitti opettaja.

— Istui se…

— Ehei! Kylläpä teillä on vähän najua päässä. Ei semmoisten suurten herrain edessä passaa istua. Tietysti hän seisoi.

— Seisoi ja vuotti, — säesti oppilas.

— No niin. Kauvanko Mooses siis sai seistä vuorella? Paavo Pöllänen!

— Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, vastasi harvakseen järeä ääni, jonka takana varmaankin seisoi koulun koljatti.

— Joo joo, niin olivat asiat siihen aikaan. — Siihenkö asti teillä oli läksyä? — Kertokaa nyt tämä tapaus niinkuin kirjassa seisoo. Reeta Lauronenpa alottaa.

Luokalta alkoi kuulua sukkelasuinen, mutta yksitoikkoinen ääni:

— Yhymn. Ko — Kolmannen päivän aamuna Herra astui alas vuorelle ukkosen jyristessä, ukontulien salamoidessa ja kovan pasuunan äänen kuuluessa. Ja savu nousi vuorelta niinkuin pätsin savu. Koko Siinai vapisi ja kaikki kansa, joka oli leirissä, peljästyi sangen kovin. Ja Mooses vei kansan leiristä… ja Herra puhui kaikki nämät sanat…

— Piisaa, keskeytti opettaja, samalla kun seinäkello kuului lyövän neljää. Lukekaa seuraavaksi kertaa — — —

Reino Frommerus siirtyi opettajan vastaanottohuoneeseen, jonne Lalli Limaskainenkin pian ilmestyi omituisesti hieroen käsiään. Nähtyään vieraan huoneessaan, säpsähti hän kovasti ja punastui korviaan myöten. Reino Frommerus mainitsi nimensä. Opettajan käytös muuttui silmänräpäyksessä kohteliaaksi ja kiemurtelevaksi.

— Hauska tutustua, sopersi hän ja läksi toimittamaan kahvea piialtaan. Tuli taas takaisin ja soperteli kaikenlaista vaatimattomista asuinhuoneistaan, joita ei muka vielä oltu keretty laitella vieraskuntoon, ja pyyteli anteeksi.

— Minulla on opettajalle vain vähän asiaa, — virkkoi toinen ja loi lävistävän katseen levottomaan, sileänaamaiseen olentoon, joka pyrki helkyttämään kirjakieltä, mutta äänsi kaikki d-äänteet järjestään t:ksi.

— Onko totta että te, herra Limaskainen, olette kirjoittanut päällekirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka jotkut rentut tästä pitäjästä aikoivat lähettää Bobrikoffille?

Herra Limaskainen hämmästyi, punastui ja tyrmistyi.

— Mikä kirje? milloin? missä? kuka —?

— Minä vain kysyn, onko se totta?

Vieraan katse poltti nuorta opettajaa. Tämän tulen edestä ei näkynyt pääsevän pakoon.

— No hyvänen aika mistä te tiedätte! Ky—ky— kyllä minä… panivat pyytämään… minä en tuntenut herraa… ne sanoivat… ja täytyyhän ihmisiä auttaa…

Reino Frommeruksen silmät säkenöivät. Hän oli ponnahtanut pystyyn puristetuin nyrkein. Hänen äänensä värisi vihasta, kun hän sanoi:

— Hävetkää! Suomalainen kansakoulunopettaja alentuu santarmipalvelukseen? Joko te olette tyhmä raukka taikka kokonaan siveetön ihminen. — Hyvästi!

Hän asteli raskain mielin alas pihalle, luomatta ainoatakaan katsetta jälkeensä. Kuuli takaapäin imelän kohteliaisuuden "eikös maisteri vielä tulisi juomaan toista kuppia?" mutta ei kyennyt siihen sanallakaan vastaamaan. Poro kiidätti hänet hyvää vauhtia kylän läpi suoraan kotipappilaan.

Iltatähdet jo kylmästi kimmelsivät…

Ja kun Reino Frommerus sitten yön hiljaisuudessa huoneessansa kuvitteli mielessään kaikkia niitä pirullisia juonia ja esivaltaisia vehkeitä, joita tunsi itseään vastaan punottavan, niin hänen sieluansa kouristi syvä kaiho korkeimman, väkevimmän jumalhengen yhteyteen, joka hänelle antaisi varmuutta, samalla kun hänen kätensä puristuivat nyrkeiksi ihmisten ilkeyksiä vastaan. Ja hänessä tapasivat vastakaikua ylivoimaansa vastaan taistelevan saksalaisen runoilijan sanat:

'Sydämmemme Jumalaan kohdistuvana, kätemme koiria vastaan, — se on kristillisyyttä!'

* * * * *

Kurjalan kappalaisen ja hänen kätyriensä yritykset tehdä maisteri Frommeruksen julkisesti syytteenalaiseksi siitä että tämä muka oli loukannut uskonnon pyhyyksiä, raukesivat sentään tällä kertaa yhtä tyhjiin kuin tuo lapsellinen ilmiantohanke majesteettirikoksesta. Mahdollisesti tähän raukenemiseen vaikutti ilmiantajain tökerö esittämistapa, jossa ei voinut olla huomaamatta mieskohtaista vihaa, mahdollisesti myös sekin ettei pastori Möhkönen, joskohta oli totellut kristillisen avioliiton pakkoa, tuomiokapitulin edessä ollut parhaissa kirjoissa, ja mahdollisesti vielä sekin että se henkilö, joka tahdottiin merkitä oikeauskoisuuden häpäisijäksi, sattui — ikävä kyllä — olemaan saman pitäjän vielä elävän rovastin, arvossapidetyn vanhan sielunpaimenen oma poika. Varmasti voi otaksua että tuo autuuden valtakunnan poliisikanslia moisen ilmiannon saadessaan tunsi puhdasoppisuuden väristystä jokaisessa hermossaan ja että hiippakunnan piispan aivoissa leimahti heijastus kerettiläisen polttorovion pelastavasta liekistä, mutta mailmallismielinen järki sai vielä tällä kertaa kunniasijan tässä kansliassa ja täytyi myös huomioonottaa, minkä metelin toismieliset olisivat nostaneet, jos tuomiokapituli moisesta moskasta olisi tehnyt asian. Tosinhan tuomiokapituli olisi voinut, kätensä pesten, lainkirjainta seuraten kehoittaa paikkakunnan kristillisen seurakunnan esimiestä kirkkoraadin edessä antamaan varoituksen henkilölle, joka kuului sekaantuneen arvostelemaan jumalallisia totuuksia, mutta ei sekään olisi ollut kyllin viisasta, koskapa siten oma isä olisi pakoitettu ruoskimaan poikaansa yksikertaisten talonpoikien nähden ja sitäpaitsi oli peljättävää että rovasti Frommerus moisessa tapauksessa olisi taipunut kuulemaan enemmän omaatuntoa kuin kristillistä hallitusta, josta taas olisi koitunut tuomiokapitulille häpeää. Ei! — älykkäintä oli jättää asia taivaallisen herran haltuun, mutta punastuvien korvien taakse saattoi sentään tallettaa sen tosiasian, että tuolla Kurjalan pappilassa, erinäisistä ilmiöistä päättäen, oli siinnyt ja syntynyt kapinasielu, joka haudoskeli ties mitä yhteiskunnallisia mullistuksia.

Ilmianto, kuten sanottu, raukesi siis tällä kertaa ilman minkäänmoisia toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta.

"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Bobrikoffin jumalallista esivaltaa edustavista asetuksista oli yllinkyllin sielunvaivaa kristillisen kapitulinkin herroille…

Matti Möhkönen ei enää hymyillyt partansa sisää, kun milloin näki Reino Frommeruksen lennähtävän akkunainsa alitse. Pommi ei ollut räjähtänyt, kuten laskettu oli, ja uutta dynamiittia oli vähän vaikea hankkia. Pastori tyytyi nyt rikoksellista rankaisemaan ainoastaan pahoilla irvistyksillä läpi akkunan, selänkääntämisellä rovastille sakastissa, sydämmenpurkauksilla omalle pastuskalleen, mutta ennen kaikkea alasrepivillä juoruilla, joita hän oli mestari levittämään uskovaiseen väestöön tekemällä teräviä, varovaisia kysymyksiä kaikille niille, jotka olivat rovastinpojasta jotakin kuulleet. Ryhtyipä hän viattomiin aktivistisiinkin toimenpiteisiin komentamalla omat pikkupoikansa raahaamaan seipäitä ja karvaita kompastukseksi semmoisille paikoille metsäteitä, joista tiesi rovastinpojan täytyvän ajaa peurallaan — ikäänkuin kameelilla neulansilmän lävitse. Se oli äärettömän salainen toimenpide, jota herra pastori tuskin olisi tunnustanut Jumalankaan edessä, jos nimittäin Jumala sitä joskus olisi häneltä hoksannut kysäistä, mutta merkillisesti tuo Reino Frommerus tottui vainuamaan nuo vaaralliset paikat sekä naureskeli ääneensä joka kerta kun keksi kappalaisen salasatimet edessään, ja näyttipä siltä että hänen uskollinen peuransakin nurjimmassa vauhdissaankin osasi haistaa, missä sielunvihollisen kavala paula kulloinkin piili lumisissa mäkirinteissä…

Muutoin tämä poromaisteri sielunsa syvimmässä tunsi vakavaa surua ja kärsimystä kaikista niistä ilmiöistä, jotka hänen ympärillään vallitsivat eikä vieläkään osannut ratkaista, mitenkä hän, yksinäinen yksilö, pystyisi vaikuttamaan suomalaisen kirkkokansan todelliseksi valistamiseksi. Saisikko hän, maallikko, koskaan sellaista pätevää jalansijaa kuin pappi: jolle nykyinen yhteiskunta antoi etuoikeuden kaikkien muiden kansalaisten rinnalla ratkaisemaan elämänarvoja kangistuneiden kaavojen ja oman mielensä mukaan? Olihan hirveätä vääryyttä että joku ulkonaisen ammattiasteen vormuun valettu olento sai ihmisten edessä suurimman oikeuden kajota totuusopetuksiin, joiden ydin oli kokonaan sisäistä laatua ja joihin ei oikeastaan saanut ryhtyä kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka todella tunsi jumalakärsimystä ja veljeydenkaihoa sydämmessään sekä jolle henki kaikkialla oli enemmästä arvosta kuin ruumiillinen hyvinvointi. Jeesus Kristus ei ollut ollut pappi ja kuitenkin hän kapinahengellään oli noussut papiksi kaikelle kansalle vieläpä ylitse pappien ja kirkon. Eikä yksikään uskonpuhdistaja ollut ollut pappi sanan tavallisessa merkityksessä, vaan kaikki ne olivat nousseet kansankirkon mahtimiehiä vastaan, silloinkun jumalainen kipuna heidän rinnoissaan oli virinnyt vanhoillisuuttahävittäväksi tuleksi — ja siten heistä vasta oli tullut todellisia pappeja. Ja aivan samoin näkyi nykyaikanakin — kaikkialla muualla paitsi Suomessa — nousevan todellisia pappeja ja todellisia kansanparannussaarnaajia ainoastaan niistä, joiden yksilöllinen henki kykeni kohoamaan yli arkipäiväisen nimijumalisuuden ja julistamaan laumoille vapaita, rehellisiä tutkistelmia. Tusinapappien vihollisista ne todelliset sielunpaimenet aina näkyivät kohoavan tässä uskonriitojen mailmassa. Vai eikö esimerkiksi venäläinen Leo Tolstoi ollut tuhansinverroin todellisempi sielunpaimen kuin joku hänen maansa oikeauskoisista papeista, jollainen, itse ilmiannettuaan jonkun veljistään santarmeille, vielä ilkesi tälle tyrkyttää viimeistä ristinsuutelua siinä tilaisuudessa, missä armollinen esivalta onnettoman hirtätti tai kuoliaaksiammutti?

Mutta milloin oli Suomessa noita todellisia pappeja ilmestyvä kahlehdittua kansaa vapauttamaan? Tai milloin oli temppeliherrain omista riveistä nouseva joku pappi täynnänsä pyhää uskallusta kirkonkaavoja repimään ja Jumalan kunniata vapaassa ihmishengessä julistamaan? Tottakai sen murroksen täytyi tässäkin maassa tapahtua, jos mieli Suomen kansan pysyä yleismailmallisen ihmishengen kehityksen perässä?

Mistä olisi uudistus oikeastaan alotettava, ja mistä se valitettavasti ei voinut alkaa ainoastaan sentähden ettei kukaan asiasta vakavammin välittänyt tai sentähden ettei suomalaisessa yhteiskunnassa tarpeeksi löytynyt terveitä kapinasieluja, kauniita esimerkkejä, uljaita tulensytyttäjiä?

Kodista ja koulusta!

Reino Frommerus muisteli oman lapsuudenkotinsa ilmiöitä. Muisteli sitä ikää, jolloin hänessä järki ja sydän oli kypsynyt vastaanottamaan jotakin elämän arvokysymyksistä. Mitä olikaan hänelle silloin opetettu? — Muutamia kummallisia sanoja vain. Esimerkiksi seuraavat: Jumala (joku hirveä kuningas-ukko pilvissä, pyhä kummitus, joka vasten lapsen selvää järkeä muka levisi kaikkialle ja oli joka nurkassa urkkimassa, vaikkei häntä näkynyt, kuinka tahansa tirkisteli). Synti (vain se, minkä itse erehdyksissä tai vasten jonkun kieltoa tuli tehneeksi ja josta pelotettiin Jumala-ukon hirveästi rankaisevan, vaan josta ei kuitenkaan taivaallista rangaistusta näkynyt, vaan kaikki päättyi kirvelevään piiskasaunaan, jonka äiti antoi paljaalle ruumiille). Jeesus (joku sangen hämärä sivuolemus Jumalan rinnalla, vuoroin niinkuin hyvin surullinen ihminen, joka kulki pitkissä hameissa, vuoroin kuin pieni valkoinen lammas, joka käsite varmaan johtui jostakin seinäkuvasta, jossa joku vaimonpuolelta näyttävä olento piteli sylissään lammasta ja kuvan alla seisoi sanat "katso Jumalan karitsa, joka poisottaa mailman synnit"). Perkele (vuoroin niinkuin hirveä sarvipäinen olento, joka saattoi syödä lapsia elävältä aivankuin kissa Mikko hiiriä, vuoroin kuin kiljuva jalopeura, joka taas lapsen käsityksessä oli kuin suurensuuri peura tai poro.) Enkeli (valkosiipinen tyttö, joka saattoi liihoitella taivaan ja maan väliä ja joka kantoi lapset uuninpiipun kautta taivaaseen, silloinkun ne kuolivat, sekä seisoi vuoteen vieressä, jos osasi olla kiltti mammalle, ja se enkeli oli hyvin hempeä poskiltaan, hiuksiltaan ja vaatteiltaan niin että tähän käsitteeseen ehdottomasti yhtyi alkava lemmenhyväilyn kaiho). Pyhähenki (kummallinen viileä tuulen henkäys, joka pyrki näkymään hiukan kirkkaampana kuin muu ilma; toisinaan niinkuin sininen pääskynen, joka tulla tuijasi päistikkaa alas pappilan nurmipihalle — niinkuin tallipääskynenkin, silloinkun kissa sattui kulkemaan yli pihan; pilkka tätä pyhää henkeä vastaan jäi salaperäiseksi arvoitukseksi). Taivas (sinervä ilman kansi hyvin korkealla pään päällä, sinne muka pääsi, jos osasi olla oikein kiltti s.o. papalle ja mammalle mieliksi; uskoi kyllä että siellä oli hyvää ja kaunista ja helppoa, vaan hiukan pyrki pelottamaan että jos siellä sentään lienee liian juhlallista ja jäykkää ikäänkuin vieraassa salissa ja tulee ikävä, koskapa siellä on se ankara Isä-Jumala, jonka nähden, jos se vain istuskelee samassa huoneessa ja katsoa pullistelee suurilla silmillään, ujostuttaa ruveta leikkimään). Helvetti (hirveän kuuma paikka ikäänkuin pappilan pirtin leivinuuni, silloinkun se hehkui täynnä palavia halkoja: siellä ihminen paloi eikä kuitenkaan muuttunut tuhaksi ja pirut pistelivät hiilihangoilla ja nauraa räkättivät ympärillä); ynnä muita kirjavia kuvia.

Tämän-haahmoinen hänen uskonnon-käsityksensä kotikoulussa oli ollut, ja varmaan se verrattuna moneen muuhun kotiin oli ollut varsin malliksikelpaava, koskapa isä oli pappi ja äiti myös jumalaapelkääväinen papinrouva. Mutta miksei koskaan oikein lämpimästi ja selvästi oltu pysähdytty puhumaan pääasioista: ensinnäkin siitä, mikä hän, Reino, tässä mailmassa oikeastaan oli, miten hän mailmaan oli tullut, ja mitä merkitsi hyvänä tai pahana oleminen hänelle itselle ensisijassa ja vasta sitten tuolle ukko-Jumalalle, tai mitä Jumalalla, vieraalla, vanhalla herralla, ylipäänsä oli hänen, pikkupojan kanssa tekemistä tai miksi se häntä niin vahti, ja minkälainen hyvä hamesetä tai lammaspaimen se tuo Jeesus oikein oli ollut, ja missä liikkui tuulenpuuska, se pyhähenki, ja miksei enkeleitä näkynyt päivällä ja miksei nähnyt itse Isä Jumalaakin, koska se kuului olevan levällään joka paikassa ja näki kaiken, minkä toinen salaakin teki, ja miksi tuomittiin niin hirveään paikkaan kuin helvettiin, jos vähänkin teki tuhmuuksia? ja miksi sunnuntaisin oltiin eri tavalla kuin arkipäivinä eikä saanut vapaasti olla keilasillakaan salin lattialla, vaan täytyi hiipiä ullakolle, vaikka tuli sieltäkin poisajetuksi, jos liiaksi jyrräsi lattiaa, ja täytyi sydän kurkussa kuunnella, kun äiti luki sitä kovin ikävää postillakirjaa, ja miksi vasta sitten sai vehnäiskahvit, kun oli aikuisten keskessä istunut liikahtamatta tuolillaan ja muka kuunnellut jumalansanaa?

Ja miksei sitten, kun poika pantiin kouluun ja opettaja alkoi luettaa piplian historiaa, yksi ainoakaan ihminen edes kotona kuiskannut korvaan, minkä-arvoisia ne nuo kummallisen juhlalliset jutut oikeastaan olivat? Miten se oli mahdollista että Jumala kuudessa päivässä ennätti rakentaa ja luoda niin äärettömän paljon maita ja meriä, vuoria ja laaksoja, jokia, järviä, metsiä ja hirmuisen paljouden monenlaisia eläimiä ja lisäksi vielä kaikki taivaan tähdet ja auringon ja kuun ja vihdoin kaksi ihmistäkin, joista hän toisen tekasi toisen kylkiluusta? ja miksei Aatami ja Eeva saaneet syödä omenia vapaasti kaikista paratiisin puista? ja miksi he sitä häpesivät, vaikka olivatkin alasti Jumalan heitä huutaessa, koska ei Jumala ollut mitään puhunut housujen ja hameiden käyttämisestä? tai mitähän taikinaa ne kaltiaiset olivat, joita Saara-muori syötti Jumalalle? ja mitenkä kaikki elukat mahtuivat Noakin arkkiin ja mistä niille kaikille ruokaa piisasi? ja miten oli selitettävissä ettei hiuskarvaakaan kärventynyt kolmelta mieheltä: Sadrakilta, Meesakilta ja Abednegolta, jotka olivat tulisessa pätsissä? tai miten kummanlailla se hyvä Heenokki otettiin elävänä taivaaseen tai miten Elias profeettakin sinne ookkasi kultaisilla vaunuilla ja hevosilla?

Niin! miksikähän ei kukaan kodissa tai koulussa, silloin kun tätä "uskontoa" alettiin ahtaa nuoreen ihmissieluun, ollut rehellisesti kuiskannut korvaan että nämät kaikki olivat hebrealaisia satuja, joita ei tarvinnut uskoa tosiksi enempää kuin muidenkaan kansojen ikivanhoja tarinoita, enempää kuin Suomen kansan satuja jättiläisistä ja syöjättäristä tai runoja mailmanluomisesta ja Väinämöisen sankaritöistä?

Miksi oli nuoreen henkeen sotkettu yhteen sykkyrään nuo hullunkuriset, hupaiset, väliin rumat, väliin kauniit sadut eli mielikuvituksen leikit sekä ne pyhät totuuden kipinät, jotka piilevät jokaisen nuorenkin ihmisen järjessä ja omassatunnossa? Miksi ei niitä oltu heti alussa tarkasti eroiteltu ja suunnattu sadut menemään satujen polkua, mutta jumalaisen totuuden etsiskely omaa valtatietänsä —? Silloin ei ajanpitkään olisi käynyt niin hirveän vaikeaksi seuloa opetuksen jyväsiä, jotka vuosikymmenisen kuluessa koulupojan olemukseen vähitellen olivat varistetut, kaikkia uudestaan — sillä pyhän järjen kultaseulalla, jota olisi voitu käyttää jo alustapitäen!

Mitä se olisi vahingoittanut, ketä se olisi turmellut, jos niin olisi tehty? Eikö sellainen opetusmenettely päinvastoin olisi laskenut terveen pohjan ihmisen koko siveelliselle olemukselle ja saanut syrjään sysätyksi sen taikauskon myrkytyksen ja tuon ihmejumalpainajaisen, joka ei perinjuurin tahdo irtautua kenestäkään, joka lapsuudesta pitäen kerran on kasvatettu pelkäämään näkymättömiä, yliluonnollisia voimia?

Tuo valtion järjestämä uskonnonopetus ei ollut luonut luonnollista pohjaa XIX:nnen ja XX:nnen vuosisatain vaiheissa elämäänjoutuneelle ihmiselle, jolla tietenkin oli oikeus olla aikansa järjellisen kehityksen tasalla.

Se oli — ennenkaikkea — turmellut mielikuvituksen Jumalasta tyrkyttämällä siihen harhaanvievän hahmon olemuksesta, joka muka maantie-ukkona saattoi marssia Mamren tammistoon ja jonka jalkoja Abraham pesi puun alla ja joka puhutteli ja nauratteli emäntä Saaraa synnytysasioista, ja joka hahmo kipeästi häiritsi sitä hienoa, sisäistä, näkymätöntä Jumalan kuvaa, jota sitten Uutta Testamenttia luettaessa sai aavistella esimerkiksi Jeesuksen kuolemankuvauksessa, sanoissa: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Ja mikä hirveä ristiriitaisuus saattoikaan poltella ajattelevan kouluoppilaan järjessä, kun hänelle ensin vuosikausia oli päähän päntätty että Jumala muinoin tuttavallisesti seurusteli ja jutteli kaikellaisten hyvien ukkojen ja eukkojen kanssa, mutta sitten opettaja jonakin lukukautena yhtäkkiä luetti hänellä, kuinka Jeesus, jota sanottiin koko uskonopin päähenkilöksi ja keskustaksi, olikin Johanneksen muistiinpanojen mukaan lausunut että: "ei Jumalaa kukaan koskaan ole nähnyt." Ei kukaan — eikä koskaan? Siis ei itse Jumalan poikakaan ollut nähnyt omaa isäänsä, Jumalaa? Sepä oli merkillistä! Olikohan Isä siis kuollut ennen Pojan syntymistä vai mitä sekamelskaa tämä oli? Mutta kuinka se olisi voinut olla sekamelskaakaan, koskapa uskonnonlehtori yliluokkain dogmatiikkatunneilla vakavasti oli selittänyt että Pyhässä Raamatussa kaikki on johdonmukaista ja ettei siinä ollut mitään ristiriitaisuuksia, vaan että kaikki oli pantu paperille Jumalan pitäessä kiinni kirjoittajia kädestä ja kirjoittajat sen ohessa olivat olleet "Pyhän Hengen inspireeraamia." Joka-ikinen pilkkukin siinä muka oli Jumalasta lähtenyttä — niin oli uskonnonlehtori vakuuttanut ja sitä opetusta oli kuunneltu hartaasti, ei kenenkään suu ollut edes hymystä värähtänyt. Ja kaikki nämät kirjavat käsitykset Jumalasta, joka kuudessa päivässä oli luoda ropsahuttanut taivaan ja maan ja sitten vihapäissään hukuttanut omaksi huvikseen luomansa ihmiset, paitsi yhtä ainoata perhekuntaa, ja sitten omin käsin kirjoittanut syntisille lakikirjat Siinain vuorella sekä sitten nostanut parhaat profeetoista elävinä taivaaseen ynnä vihdoin lähettänyt kolmannen jäsenen olemuksestaan Pyhän Hengen alas mailmaan siittämään Lunastajan, joka syntyi toisen yljän morsiamesta Maariasta, ja joka heti katosi näkyvistä, kun Jeesus hänestä alkoi saarnata ja joka vuoroin rakennutti itselleen loistavan tabernaakkelin, vuoroin taas antoi tietää halveksumisensa kaikkia näkyväisiä kirkkoja kohtaan — kaikki ne käsitykset saivat jäädä sulamaan nuoren ylioppilaan aivoihin. Mutta ei kukaan vielä ylioppilaaksi-tulevankaan korvaan ollut sanallakaan huomauttanut että hänen henkiseen vastaanotto-onteloonsa oli väkisten syydetty sulamattomiakin aineita, joilla ei ollut minkäänlaista ravinto-arvoa, ja joista jotkut saattoivat olla suorastaan myrkyllisiäkin hänen elimistölleen.

Mutta inhoittavinta oli se opetus, joka salasi totuuden vasten opettajan parempaa tietoa!

Nykypäivän tullen eivät monet kansakoulunopettajatkaan noita jumalaistaruja uskoneet, sen näki ja kuuli heidän kevyestä opetustavastaan, ja kuitenkin kaikki nämät valtiouskonnon laillistettujen oppikirjojen palkka-orjat yhä kiemurtelivat kuin paradiisin satukäärmeet ihmislasten edessä ja väittivät oppilastensa näitä taruja syöttämällä tulevan tietämään eroituksen hyvän ja pahan välillä. Mutta kuinka harva heistä olikaan vastuulleen ottanut, mitä rikkaruohon siemeniä he täten kylvivät siihen tuoreeseen maahan, joka oli tarkoitettu luonnon ja hengen Jumalan puhtaaksi taimitarhaksi?

Ja milloin oli tuleva se valistuksen päivä, jolloin koulunopettaja Suomessa, esittäessään uskontoa lapsille, vapaasti oli uskaltava luoda katsahduksia mailman kaikkiin jaloluontoisiin uskontoihin, ei yksin luteerilaisuuteen, ja siten kiskova nuot itserakkaan, turmiollisen "oikeauskoisuuden" syvät juuret irti kansanlasten ohdakkeilla kylvetyistä sieluista?

Milloin oli puhuttava rinnatusten Kristuksesta. Buddhasta, Muhamedista sekä muista suurista elämän opettajista? Milloin oli opettaja rohkeneva verrata Buddhan katkismuksen ihanimpia, ehdottomasti jumalviisaita ja Jeesuksen sanojen kanssa kilvoittelevia elämänsääntöjä tohtori Lutherin yksitotisiin, kuivakiskoisiin pääkappaleisiin ja selityksiin?

Sisälsiväthän esimerkiksi Buddhan siveyssäännöt paljon käytännöllisempiä, henkisesti vaikuttavampia ja luonnonkirkkaampia määräyksiä kuin kristillisen suomalaisen katkismuksen kiellot huoruudesta, mikä herkkään ja ujostelevaan oppilassieluun vaikutti jollakin tavoin karkeasti ja samalla uteliaisuutta-kiihoittavasti, jota uteliaisuutta tekosiveä opettaja valitettavasti ei koskaan tyydyttänyt. Ja mikä ajatusten selkeys ja samalla mitä ylevimmän runouden tuoksu huokuikaan Karman ikuisesta opista ja kuinka syvänluottavasti janoavaan järkeen vaikutti tämän autuudenopin rehellinen paljastus että sen suuri mestari ei ole ollut Jumala, kuten kirkko vielä tänä päivänä tyrkyttää Kristuksesta, siten himmentäen todellisen kuvan, vaan että hän, Siddharta Gautama, oli ihminen, mutta viisain, jaloin ja pyhin olento, joka lukemattomien ruumistusten kestäessä oli kehittänyt henkensä muiden olentojen yläpuolelle!

Miksei näitä mailmanuskontojen luojia sekä muita jumalhenkisiä kuolevaisia, jotka kaikki olivat tahtoneet pelastaa ihmiskunnan kärsivät sielut iäiseen totuuteen, iäiseen täydellisyyteen, miksei heitä ja heidän opinvalojaan vapaasti uskallettu verrata toinen-toisiinsa, niin että oppilas todella olisi imenyt sisäänsä uskonnon tietoa eikä vain yhtä ainoata ahtaalle-rajoitettua hämärää uskoa, jota häneen, aivankuin auringon täyttä valoa peläten, kaikin keinoin tyrkytettiin?

Milloin ylipäänsä oli vertaileva uskonnonopetus tunkeutuva totuusihanteiden kyntäjäksi, kylväjäksi Suomen kansan kaikkiin kouluihin?

Näin arvosteli, intoili, kapinoitsi haaveilevassa hengessään Reino Frommerus ajellessaan edestakaisin Kurjalan kirkonkylässä.

Mutta, yksikseen korvessa elellen, masentui hän mielessään joskus sangen alakuloiseksikin — tunsi itsensä suureksi pessimistiksi.

Silloin, jos hänellä olisi ollut oikeus nousta seurakunnan saarnastuoliin, olisi hän purkanut sisunsa kuten se, joka näkee mailman sen pahimmalta puolelta eikä suinkaan niinkuin toivorikas mailmanparantaja.

Näin esimerkiksi:

Milloin te, kurjat sanankuulijat, olette nähneet arvoa annettavan kaikelle sille, minkä omantunnon hienoin ääni sanoo hyväksi, kauniisti-tehdyksi, vapaaksi, jaloksi ja jumalalliseksi?

Eivätkö ihmiset kilvoittelemalla kilvoittele saadaksensa totuuden äänen peitetyksi niin syvälle kuin mahdollista tylyn arkipäiväisyyden hautaan?

Kaikkihan kantavat totuuden ja kristillisyyden kipunoita rinnoissaan, mutta ovat niin kurjasti kasvatetut tai itsensä kasvattaneet että häpeävät koettaakkaan toteuttaa sitä, minkä tunnustavat paraimmaksi, siveellisimmäksi, arvokkaimmaksi elämässä. He lykkäävät alituisesti hyvän ja jumalallisen toteuttamiset tuonnemmaksi sekä tottuvat siinämäärin tähän toistaiseksi-lykkäämiseen etteivät huomaa lykkäävänsä sitä ikuiseksi — ja kun kuoleman viikate vihdoin elämän korren katkaisee, silloin on jo myöhäistä sitä toteuttaa.

Kurja, kurja on siis ihmissuku, ja kauvan, kauvan sen täytyy mailmassa sukupolviansa uudistaa ennenkuin jumalalliset siemenet siinä itävät ja hedelmälliseksi puuksi kasvavat! Kurja, kurja on ihmisen pyhä henki, joka kuten hyödytön suuri kapitaali makaa maahankaivetun arkun pohjalla, ja kulua voi tuhansia vuosia ennenkuin siitä kenellenkään hyötyä koituu.

Kurja, kurja on ihmisen jumaluuden kaiho ja heikot, heikot hänen hyvän tahtonsa näytteet. — — —

8.

Katkesi talvenselkä Kurjalan korvessa, alkoi ihmeellinen, vaihteleva aika — kevättalvi.

Ja pappilan vanhanaikuisen taitekaton räystäistä rupesi tipahtelemaan vesipisaroita, jotka huikaisevan kirkkaasti kimaltelivat päivänpaisteessa. Metsän syvyyksissä kuului salaperäisiä humahduksia, kun korkeimmat kinokset siellä laskeutuivat. Ja kelohongan harmaassa kyljessä takoa naksutti kirjosiipi tikka niin että metsänrinta iloisesti raikui…

Variskin jossakin raakahteli ikäänkuin olisi tahtonut pitää oppineen luennon talvipäivän seisauksesta.

Aamuisin hohtivat pitkät jääkynttilät pirtinräystäissä kuin mitkä satujättiläisten jäätyneet kyyneleet. Ja kaikki pehmoiset lumipinnat olivat muuttuneet koviksi hangiksi niin että kantoivat koiran ja hiihtäjän, jalkamiehen ja koko peurankin puikkineen. Oli se raikasta aikaa korvessa.

Ukko-rovasti otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näkyi olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauva mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengeille.

Saipa hän joskus taloustoimiinsa orjautuneen, mutta luontoa salaisesti jumaloivan ruustinnankin matkaansa hangelle. Silloin lyöttäytyivät koiratkin mukaan henkivartioiksi, tosin hullautuen usein haukkumaan oravaa puun latvasta tai kaivamaan kivikkoon kätkeytynyttä kärppää, joka sähähteli hurttien innostukselle. Ah! se oli ihanaa aikaa vanhoille, jos nuorillekkin. Toisinaan oli Reinokin isänsä kera näillä hankikävelyillä eikä silloin väitelty uskonnollisista asioista, vaan sekä pappi että papinpoika nauttivat täydessä sovussa kaikesta siitä jumalallisesta, mikä heitä vastaan huokui korvessa.

Mutta tavallisesti virkistelihen poika yksikseen peuroineen näillä kevättalven aamuhangilla. Hän ajaa karahutteli mistä sattui läpi metsien, lasketteli pitkin sileitä järvenselkiä. Pulkka ei tuntunut mitään painavan ripeän peuran perässä. Tosin sen tervalla paahdettu pohja hankautui valkoiseksi moisessa kelissä. Maarianpäivän ja palmusunnuntain pyhät uhrasi papinpoika kokonaan näihin pororetkeilyihin, lähtien aamulla ja palaten vasta illalla. Illoin oli samallainen kova keli kuin aamuisinkin. Reenjalasten uurtamat urat talviteillä olivat jäätyneet kivikoviksi niin että niiden terävät särmät viileksivät pulkan laitoja kuin puukolla leikaten. Ajeleminen poronpulkassa moisina kirkkaina pakkas-iltoina oli alinomaista kolinkolia… Se oli hengenvaarallista helskytystä, jyskytystä ja jyrinää. Mutta luonnontunnelmat silloin olivat kaikista raikkaimmat. Kaikki taivaankannen alla silloin tuntui helisevän, soivan, soiluvan kuin elohopea…

Jonakin päivänä loppuu poronhoitajalta syöttöjäkälä. Peura siis täytyy laskea vapaalle jalalle. Mutta kas ihmettä: se ei karkaa, vaan käy ainoastaan lähimetsässä jyrsimässä naavaa kuusista ja kuopimassa kukkajäkälää lumen alta sekä ilmestyy joka aamu takaisin tanhuaan. Se on siinämäärin kesyttynyt että se irrallaan-ollen juoksentelee kuin koira isäntänsä perässä. Reino Frommerus saa sen leivänpalalla kapuamaan omaan asuinhuoneeseensakin. Se on todella hänen uskollisin ystävänsä korvessa!

Saattaa sattua että peura toisinaan on tykkänään kadoksissa silloinkun sitä tarvittaisiin ajoon. Silloin poronhaltija ottaa leivänpuolikkaan käteensä ja laskea sujahuttaa suksilla korpeen kuulostelemaan… Ensin ei kuulu hiiskaustakaan. Mutta vihdoin, kotvan kierreltyään hiljaisia salokumpuja, erottaa hänen herkistynyt korvansa porokellon tutun kalkatuksen kaukaa korkealta harjulta. Kil-kal-kil-kal… Hän tuntee hilpeän sykähdyksen povessaan, samoaa lähemmäksi mustanaavaisten kuusten lomitse ja alkaa kaikuvalla äänellä kutsua peuraansa: "kali-kali… huhuu! Sirppisarvi huhuu! kali-kali!" Silloin lakkaa porokellon kalkatus kokonaan — porohärkä nähtävästi kuuntelee päätänsä värähyttämättä, herenneenä syömästä. Mutta kohtapa kalahtaa taas kaulakello ja sen sointi alkaa lähestymistään lähestyä. Toisinaan se yhä lakkaa — luultavasti härkä taas höristää korviaan ja kuulostaa tarkkaan. Ystäväkö vai vihollinen —? Mutta poroisäntä yhä kutsuu, huhuu ja maanittelee… Ja katso: yhtäkkiä vilahtaa jotakin harmaata etäältä puiden lomitse, peittyy piiloon, mutta ilmestyy taas näkyviin, ja oman isäntänsä huomattuaan tulla kahmaisee porohärkä juosten ihmisen luo, hauskasti turpaansa ojennellen ja saparo pystyssä. Se on vainunnut leivän suloisen hajun jo kaukaa sieraimiinsa, ja himoitsee sitä nyt hurjasti, nuuskien haltijansa kaikki taskutkin sekä pyrkien innoissaan kaatamaan hänet kumoon. Sitenpä poromies rakkaan ajokkaansa aina kiinni saa.

Tällaisia olivat kevättalven idyllit syvänsinervässä korvessa.

* * * * *

Oli pitkänperjantain myöhäinen ilta huhtikuun ensimmäistä päivää. Reino Frommerus ei viihtynyt kotonaan, vaan valjasti taas poronsa, tällä kertaa kelkan eteen. Kuu parhaillaan nousi metsän takaa. Veripunainen kuu…

Mutta poro ei mielellään taipunut lähtemään alas pappilan vaaralta. Se hyppäsi peltoon puikkelehtien vaarallisten karvaiden välitse, teki kymmeniä kiehkuroita lumeen, loikkasi sitten päistikkaa männikköön ja suostui vasta hurjan valssin perästä laukkaamaan alas kipperää törmää. Kelinkeliä, kolinkolia! Ihmeellisesti mies jo oli tottunutkin porokyydin kaikkiin ongelmiin — nautti sielustansa moisesta menosta. Se oli käynyt ikäänkuin välttämättömäksi lääkitykseksi hänen hermoilleen…

Reino Frommerus riensi kylänraitille, asettamatta päämäärää, minne ajaisi. Ei tarvinnutkaan! Hän tapasi erään pitäjän nuorista virkamiehistä, jolla myös oli poro, ja houkutteli tämän mukaansa järven jäälle. Kuutamo valaisi kidekimmeltäviä hankia, loi juhlallisen hohteen kirkon kuuraiseen ristiin — puisen kömpelön kirkon, joka nukkui kuni uneksuen mahdottomia unelmia autiolla niemekkeellä, Kurjalan järven rannalla. Peurat laukkasivat rinnakkain, niiden hullunkuriset varjot väikkyivät salaperäisesti pitkin kuutamoisia pintoja.