PYHÄ VIHA (continued 4)

— Lintuseni, sinä olet niin luonnollinen. Kummallista vain että sinä pidät tätä porvarillista avioliittopuuhaakin luonnollisena. Tietysti se voisi olla luonnollinen, mutta meille ulkomaalaisille se näissä pikkuvaltioissa ei ole luonnollinen. Täydellinen pettymys se minulle on. Ruotsi ja Tanska näkyvät olevan — kerrassaan pikkumaisia maita. "Kun for kvinder!" Punssi ja sikari täällä vain haisee — raittiimpia tuulahduksia ei tunnu…

— Sinä olet hermostunut tänään, — sanoi nuorikko, hellästi puristaen miestänsä käsivarresta. — Kuulehhan!

— Mitä?

— Mentäis Norjaan?

— Yhä hullumpaa! Kuinka voisi siellä olla suurempi vapaus, kun sen suurimmat runoilijatkin jo huokailevat etteivät näe tarpeeksi avaria näkyaloja "over de höje fjelde!"

— Mutta mitäs me siis osaamme tehdä?

— Kyllä tiedän kohta mitä tässä on tehtävä…

— Sano —?

— Toisella kertaa. Antaahan mennä vielä vähän matkaa alamäkeen…

He palasivat hotelliinsa, jossa heillä oli kaunis huone yläkerroksessa valtavine näkyaloineen yli sinertävän meren. Ja he todella unhoittivat nämät pienet huolensa pakenemalla lemmen ihmeellisiin ruusutarhoihin, joissa he kumpikin käyskentelivät vapaina, hymyilevinä, terveinä. Mutta jo seuraavana päivänä oli heidän pakko herätä räikeään todellisuuteen, joka näkyi tahtovan tehdä tyhjäksi kaikki heidän laskelmansa.

Paula Winterbergiä vaadittiin vaihtamaan uskontunnustuksensa "johonkin muuhun kristilliseen uskontunnustukseen." Ruotsin kuninkaallisessa laissa kuului olevan eräs pykälä, joka salli siviliavioliiton ainoastaan sellaisille yhteenpyrkiville, joista toinen oli eriuskolainen.

— Tämä paperi tarvitaan vain pro forma! huusi advokaattiprofessori taas huitoen vuoroin päin Tanskan puolelta häämöittäviä kirkontorneja, vuoroin Ruotsin rannalla kohoavaa uhkeaa Raatihuonetta kohden. Ja herra asianajaja ryhtyi kiihkeisiin toimenpiteisiin, jotta "neiti" Winterberg tuollaisen uskonvaihto-paperin saisi. Se ei suinkaan ollut mikään helppo temppu, siihen vaadittiin paljon kekseliäisyyttä ja ennenkaikkea suosiollista apua "morsiamen" puolelta.

Aviopuolisoiden tuskastus oli noussut äärimmilleen.

— Nyt en enää kestä! sanoi Reino Frommerus suoraan, väännellen itseään kuin nääntynyt hotellihuoneen korkean sängyn päällä.

— Tämä on tosiaankin ilkeätä peliä! myönsi myös Paula Winterberg.

— Se on kyllä totta, — jatkoi mies seljällään loikoen, kullankirjailtuun lakeen tuijottaen, — että uskontunnustuksen vaihtaminen ei ole häpeällistä, mutta tässä tapauksessa se on tympäisevää, kun kuitenkaan ei pääse erilleen nimikristillisestä seurakunnasta ja kun muuttaminen ei tapahdu omasta sisällisestä vakaumuksesta. Täällä Ruotsissa näkyy vallitsevan juuri sama surkea uskonvapauden puute kuin meillä Suomessakin! Eikä asia vähääkään sillä kaunistu että vaihto toimitetaan vain muodon vuoksi parilla sanan muutoksella paperilla. Ja miksi juuri sinulta tätä uskonhuijausta vaaditaan, miksei sitä vaadita minulta, jolle olisi samantekevää, vaikka minut paperilla olisi merkitty miksi mustalaiskristityksi hyvänsä? — yhtä vihainen minä niille kaikille olen…

— Minäpä arvaan! huudahti nuori rouva. — Advokaatti vaatii sitä minulta vain sentähden että olen nainen.

— Sinäpä sen sanoit! takertui aviomies sanaan.

— Naisen tietysti otaksutaan vaihtavan uskontunnustuksiaan yhtä mielellään ja yhtä helposti kuin leninkejään.

Reino Frommerus naurahti ivallisesti. — Luteerilaisuus on musta leninki ilman rimssuja — sanoi hän — ja babtismit, metodismit ja muut sen semmoiset skismit ovat myös mustia leninkejä, mutta varustetut rimssuilla ja mahdollisesti avonaisemmilla kaulanteillä… Kuule Paula, — jatkoi hän: — sinä olet minusta kaikista kaunein ja luonnollisin ilman mitään, mutta koska kerran leninki olla täytyy, niin kyllä minusta on parasta säilyttää sitä yksinkertaista mustaa. Vai mitä itse arvelet?

— En todella tiedä mitä tehdä, — vastasi Paula Winterberg. — Minä tahtoisin jonkunlaisen kunniakirjan ihmisten edessä, mutta nämät temput loukkaavat…

— Loukkaavat! jatkoi toinen. — Hyvä että vihdoinkin huomaat. Me voimme tähän harakantanssiin suostua ainoastaan siinä toivossa ja vakuutuksessa että nämät temput kuitenkaan eivät meitä loukkaa niin paljon kuin kirkollinen vihkiminen loukkaisi, jos siihen taipuisimme.

— Mutta ne eivät saisi loukata ollenkaan! kiivasteli nuori rouva. — Minä en tahdo!

— Kas niin, kullan nuppu! sanoi aviomies hellästi. — Nyt ollaan siis sillä asteella. Mitäs nyt käsket tehdä?

Toinen ei mitään vastannut. Hän näytti hautovan jotakin aivoissaan.

Tässä oli tosiaan kestämistä — kesäkuumassa vierailla mailla…

Mutta polttavimmat kaikista kestettävistä olivat ne kummalliset huimaavat silmänräpäykset, jolloin nuoret aviopuolisot kesken sulosointuisinta onneaan yhtäkkiä alkoivat epäillä koko avioliittoaan… vieläpä rakkauttaan!

Sellaisia silmänräpäyksiä ehkä täytyi olla? Luultavasti oli niitä jokaisessa nuoressa avioliitossa, vaikka ihmiset ne kilvan salasivat? Se siis oli luonnollinen ilmiö — avioliitto oli kai yhtäpaljon ankara kasvatuslaitos kuin paradiisi, jossa sai vapaasti nauttia suloisen puun hedelmistä. Onnellinen hän, joka tämän dualismin heti alussa ymmärsi! Onnellinen se aviopari, joka oivalsi että ristiriitaisiakin tunnelmia täytyi tulvahdella rakkauttajanoovissa sieluissa. Että täytyi käydä sekä mustia että valkeita aaltoja, jotka levottomasti loiskuivat elämän meren kuivia hiekkarantoja vastaan… Että murheen synkällä ukkostaivaalla täytyi välähdellä ilon ihmesalamoita — taikka päinvastoin. Kärsimys ja nautinto — ne kai ne olivatkin nuoren avioliiton tuntomerkit. Lempiä ja saada vastalempeä saattoi jokainen, mutta osata säilyttää sukupuolirakkauden keskinäinen pyhä suhde eheänä kaikissa koettelemuksissa ja pettymyksissä läpi elämän — siinä avioliiton suurin taito… Ne olivat silmänräpäysten epäilyksiä nämät. Ne olivat niitä vivahduksia, joita olla täytyi lupaavimmassakin avioelämässä…

Mutta avioliiton yhteiskunnallinen pätevyys — se kysymys heitä nyt pysyväisesti ahdisti. "Asianajajat? uskonvaihto-valhe?" — Mitä oli tehtävä?

He läksivät huviretkelle Tanskansalmen toiselle puolelle koettaen haihduttaa sitä mielestään. Mutta ei hymyilevä kesäluonto, ei ihanteellinen yhdessä-kylpeminen meren satumaisen poukaman lämpöisissä aalloissa, ei iloiset puistoteatterit laulajattarineen eikä kulttuuriravintolan hienot tarjoilut juhlallisine soittoineen voineet painostusta kokonaan poistaa. Se kiusasi heitä vielä yövuoteillakin.

Jumalankiitos että heillä tässä ahdingossa oli toinentoisensa. Niin syvästi he sen tunsivat etteivät enää mitenkään olisi voineet elää eikä hengittää ilman toinentoistaan!

Eivätkö he siis olleet todellisessa avioliitossa? miksi piti kuvitella vainoa?…

Surunsuloinen oli yö. Nuori vaimo näki unta häähuoneista. Oli olevinaan Suomessa, kotikaupungissaan. Kaikki hänelle hymyilivät. Hänen morsiuskruununsa oli ihmeen kaunis. Ja hänet vihki pappi, pappi, joka näytti katsovan hänen sydämmensä pohjaan asti. Hän säpsähti tuota polttavaa, säteilevää silmäniskua, ponnisti kaikki sielunvoimansa luodakseen vastakatseen pappiin. Mutta silloin hän huomasikin että se oli hänen oma armaansa, juuri se, jonka kanssa hän jo oli mennyt vihkimättömään liittoon.

— Kerro nyt minullekkin unesi! kehoitti Reino Frommerus aamulla.

Toinen kertoi…

— Rakas raukkaseni! virkkoi mies. — Minun käy sinua todella sääli. Kun sinä noin kosketat sydämmeen, olisin valmis toimittamaan häämenot kaikkien vanhain juhlakaavojen mukaan…

— Sehän oli unta vain, — hymyili vaimo. — Enhän minä niin ajattele valveillani.

Mutta ylösnoustuaan sängystä nuori rouva yhtäkkiä sanoi miehelleen:

— Kuule Reino! Minä olen varma siitä että olisimme saaneet paljon häälahjoja, jos olisi pidetty oikeat häät. Satojen markkojen arvosta! Nyt ne kaikki meni. Pakkaa harmittamaan… Eikös sinuakin kaduta?

— Paula hoi, herää, herää! huusi silloin aviomies niin että toista rupesi naurattamaan. Enempää ei mies asiaan kajonnut.

He läksivät aamukävelylle. Yllättivät postikonttoorista poste-restante kirjeen, joka näkyi olevan Miililtä, Reino Frommeruksen sisarelta. Istahtivat yhdessä lukemaan sitä kirjettä suurten pyökkipuiden siimekseen, vihreäksi-maalatulle nojalavitsalle.

'Kurjalan Pappilassa 26 p. kesäkuuta ….

Rakkaat ystävät!

No nyt on häähumu sivu ja piispanherrat myös huilanneet — siis on aikaa hiukan hengittämäänkin. En ole joutanut teille ennen mitään hiiskumaan, mutta seurannut kumminkin olen ajatuksissani matkojanne, pyrkimyksiänne ja onnenne suloutta, ja toivon että se iäti kestäisi, nimittäin onni ja rauha rinnoissanne.

Minun hääpäiväni valkeni lämpöisenä ja paisteisena kuten ainakin kesäpäivä, kirkastaen mielet ja herättäen toiveita. Kuitenkin meni taivas toisinaan pilveenkin ja illalla oli kylmää. Oliko se päivä vertauskuvana tulevasta elämästämme — sen näemme vuosien kuluttua. Juhlapäivä se meille kuitenkin oli, rinta täynnä rauhaa ja suloutta, ja turvallisina lujalla luottamuksella toisiimme antausimme kaikkiin ulkonaisiin seremonioihin. Itse vihkiminenkin, niin kiduttavalta kun se toiseltapuolen tuntuikin, vaikutti juhlallisesti — luultavasti siksi että oma harmaahapsi-isä sen toimitti — lopuksi lämpimiä sanoja meille puhuen. Uskotko Reino — ei se ollut niin pahaa kuin olin ajatellut ja sinäkin ajattelet. Olisin vain suonut sinunkin olevan täällä Pauloinesi. Veljien, siskojen ja kaikkien omaisten sekä muiden osanottavaisuus teki myös liikuttavan vaikutuksen. Syötyä luettiin kaikki onnittelut, joita oli postissa saapunut useita kymmeniä. Konrad piti puheen ja Seidi lausui juhlarunon, joka oli niin kaunis ja sisältörikas etten ikinä olisi uskonut sellaista Seidistä lähtevän. Vieraita oli paljon, sen arvannette. Hyvältä tuntui kun veljenikin olivat saapuneet juhlaamme. Osoittihan se osanottoa. Niin. Vihtori, Heikki ja Konrad morsiamineen olivat läsnä. Sitten tulivat myös täti Hultman ja Tyyne orpana sekä maisteri Torsti Appelqvist (Seidin suosikki). Nyt olen viimeistä päivää kotona ja silmät täynnä kyyneleitä piirtelen tätä, sillä arvaattehan kumpikin, mille se tuntuu kotinsa turvissa kasvaneelle äkkiä muuttaa aivan toisiin oloihin joka suhteessa, alottaa uutta elämää — — — täynnä on sydän kaihoa että näiltä leikkipaikoilta täytyy lähteä. Kuka tietää mitä kodissakin sillävälin ehtii tapahtua. Huomenaamulla me lähdemme — mieheni kanssa. Niin, se sinun uusi koirasi — se voi mainiosti ja lysti sitä on hoitaa. Kaikki minunkin koirarakkauteni on siihen kohdistunut sen jälkeen kun Sopuli lemmikki joutui pois tästä murheen laaksosta. Se on tosi että minä Sopulia rakastin enemmän kuin monta ihmistä ja suruni oli suuri, jotta itkeä täytyi, kun se raukka määrättiin manan majoille, mutta niinhän se parasta oli, sillä kovin olivat sen kärsimykset kovat. Nyt en ehdi enempää enkä jaksa. Toivotan vain kaikille aikeillenne onnea. Koettakaa kumpikin parastanne toisianne onnellisiksi saattaaksenne. Itsekkäisyys molemmin puolin pois. Muistakaa meitäkin Mansikkamäellä. Tervehdys lämmin teille molemmille

Miili siskolta.'

Reino Frommerus ja Paula Winterberg katsahtivat toisiinsa, syleilivät toisiaan kuumasti ja istuivat pitkän aikaa vaijeten pidellen toisiaan kädestä. Mutta sanaakaan kirjeen johdosta eivät he lausuneet.

Vihdoin äännähti nuori rouva etsien toisen katsetta.

— Reino, minulla on uusi tuuma päässäni. Suostutko —?

— Kirkolliseen vihkimiseenkö? säpsähti toinen tunnelmistaan toipuen.

— Ei, jumalavarjelkoon! sanoi vaimo. — Vaan siihen että nyt heti suoritamme tämän ruotsalaisen moskan selväksi, ja matkustamme sellaiseen maahan, missä saamme siviliavioliitto-oikeudet ilman että se meidän omiatuntojamme häiritsee.

— Mistä rahat, hyvä ystävä? kysyi mies.

— Me lainaamme. Ei auta…

— Ihanko sinä totta tarkoitat?

— Ihan. Tee se minun tähteni, kuuletko: minun tähteni ja sinun myös — tee jumalannimessä, niin sitten tyynnymme molemmat! Sillä se on pääasia että me itse olemme tyytyväiset. Sivuseikka mitä ikinä ihmiset sanovat. Rakas mieheni, sinun täytyy suostua, sinun täytyy, maksoi mitä maksoi!

Paula Winterberg ei ollut luonnostaan itkunherkkä, mutta nyt hänen kirkkaista silmistään pitkien silmäripsien alta pusertui muutamia raskaita, polttavia kyyneleitä, kun hän nojautuneena lepäsi miehensä rintaa vasten. Miehensä, joka hänen pehmoisia hiuksiaan hellästi silitellen itsekkin oli omituisen mielenliikutuksen vallassa.

— Kirottu, siunattu raha, jolla kaiken saa, vaan jolla totuuden edessä sentään ei mitään ansaitse!

Aviomies se näin — värisevällä äänellä lausui.

12.

Jo oli kesä loppumassa, kun Reino Frommerus ja Paula Winterberg tähystelivät alas Suomen rantaan seisten korkeakantisessa merilaivassa, joka vast'ikään oli saapunut Englannista. Nuorten toivomus oli kesän kuluessa toteutunut, kotimaiset sanomalehdet olivat lentouutisena tienneet mainita heidän epäkirkollisen avioliittonsa vahvistamisesta ulkomailla, ja he olivat vastaansa, erääseen kylpypaikkaan, ehtineet saada joukon onnitteluja tuttavilta vieläpä tuntemattomilta ystäviltä, jotka lausuivat tunnustuksensa heidän muka rohkeasta teostaan. Myös Kurjalan pappilan vanhukset olivat lähettäneet lämpöiset onnentoivotuksensa, joista oli huokunut enemmän vanhempain osanottoa kuin kirkollista varoitusta. Kaikki näytti kallistuneen parempaan päin kuin nuoret itse olivat tohtineet otaksua. Ilomielin he siis nyt loivat katseensa kotimaiseen satamaan, jossa heitä ei häirinnyt mikään muu kuin venäläinen tulli-santarmisto, joka tyystin penkoi heidän matkatavaransa huvittaen kaikkia läsnäolevia ottamalla takavarikkoon suomalaisen raamatun, joka Reino Frommeruksella oli ollut mukanaan, ynnä puoliskon kesän kuluessa lakkautetun suomalaisen sanomalehden numeroa, joka oli kääräisty kalossien ympärille ja jota santarmit kivenkovaan väittivät "kielletyksi ulkomaiseksi kirjallisuudeksi."

— Hyvä etteivät taskuja kopeloineet, — lausui naurahtaen aviomies puolisolleen auttaen tätä ajurin rattaisiin. — Mutta tekisi minun mieleni sentään lähettää pyhän synoodin yliprokuraattorille jälkilaskun ryöstetystä raamatusta. Oli lievimmin sanoen hävytöntä…

— Älä rakas ystävä puhu niin äänekkäästi! kielsi nuori rouva istuutuen miehensä viereen ja kokoillen syliinsä kaikenlaisia kauniita kapistuksia, joita ulkomailta oli ostettu oman kodin ensi tarpeiksi.

He olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun samalla eräs sylinteripäinen herrasmies heitä lähestyi ja tuli tervehtimään Reino Frommerusta.

— Et näy tuntevan?

— Enpä totisesti —?

— Valtteri Vakava!

— Ahaa. Vai sinä se. Ka kun on mies muuttunut. Tässä on vaimoni…

Toveri tervehti virallisesti hymyillen kohauttaen sylinteriään rouva Frommerukselle, joka ei liikahtanut ajoneuvoista.

— Kuule, minulla olisi sinulle vähän asiaa. Viitsitkö vaivautua hiukan syrjään.

— Ei minulla ole salaisuuksia vaimoltani, — sanoi Reino Frommerus, mutta suostui kuitenkin astumaan jonkun askelen sivullepäin ajoneuvoista. — Noh?

— Sinuthan valittiin kesäkuulla opettajaksi Moukkalan suomalaiseen yhteiskouluun? virkkoi silkkihattuinen toveri, jonka leuka oli huolellisesti ajeltu ja viikset taitehikkaasti kiverretyt.

— Kas kun tiedät! ihastui Frommerus.

— Minä olen virkamies kouluylihallituksessa, — ilmoitti toveri arvokkaasti.

— Ohoo, taidat olla minun esimiehiäni?

— En varsin — sehän on yksityiskoulu.

— Niin, niin, mitäs sinä sitten nyt oikein aijoit sanoa?

— Sitä vain että ole hiukan varuillasi, kun nyt matkustat sinne ylös! ilmaisi virkamiestoveri.

— Miksi niin? kysyi Reino Frommerus uteliaasti.

— Katsos, — selitti Valtteri Vakava suosiollisesti, — heti kun uutinen sinun naimajutustasi oli julaistu sanomalehdissä, saapui meille Moukkalasta sähkösanoma: "Saapiko semmoinen mies tulla koulunopettajaksi, joka on siviliavioliitossa?"

— Hiidessä! huudahti ulkomailta palaava. — Sehän oli selvää suomenkieltä! Noh, mihin toimenpiteisiin ylihallituksenne ryhtyi?

— Tietysti me nauroimme sille, — ilmoitti Valtteri Vakava omituisesti hymyillen ja pälyillen kuperilla silmillään.

— Miksi te nauroitte?

— Siksi ettei se kuulunut virallisesti meille.

— Siihen ei vastattu, vai —?

— Jaa, kyllä siihen vastattiin. Minä sain toimekseni laatia sopivan vastauksen…

— Vai sinä. No, tiettävästi lennätit lemmosti löylyä hyvän asian puolesta?

— Katsos, hyvä veli, minun ei sovi tässä asemassa ilmaista yksityisiä mielipiteitäni. Minä tietysti vastasin virallisesti…

— Ann' kuulua! kiirehti toinen.

— Noin vain: "Suomen laki ei asiasta mitään lausu — koulun johtokunta ratkaiskoon."

— Oo kuinka noobelisti! sanoi Reino Frommerus ikäänkuin kätkien jotakin sydämmensä pohjaan. — Ja kuka — jos vielä uskallan udella — oli tuon sisältörikkaan sähkösanoman lähettäjä?

Valtteri Vakava katsahti varovaisesti ympärilleen.

— Saatanhan sen sinulle sanoa — virkkoi hän hiljaisella, armollisella äänellä. — Moukkalan pappi. Rynttänen. Tunnet kai?

— Ei ole kunnia… Se on minulle tuiki tuntematon suuruus.

— Jahah, — virkkoi Valtteri Vakava vilkaisten kultakelloonsa, — ei minulla sinulle muuta sanottavaa ollutkaan. Tahdoin vain varoittaa… Tervehdä rou… minä tarkoitan: tervehdä matkakumppaniasi!

— Kiitos veli! Ja kiitos jalosta ilmiannostasi! sanoi Reino Frommerus puolittain toverillisesti, puolittain terävänivallisesti.

Kouluylihallituksen nuori virkamies poistui hopeapäistä keppiään parahultaisesti heiluttaen, kaukaa kohauttaen silkkihattuaan hyvästiksi toverinsa rouvalle. Reino Frommerus palasi sekavin tuntein odottavaan ajuriin.

— Rautatie-asemalle! komensi hän.

— Rakkaani! huudahti nuori rouva säpsähtäen. — Meidänhän oli aikomus pistäytyä huonekalukaupassa?

— Ai tosiaan… sanoi mies ja antoi ajurille toisen määräyksen.

— Kuka oli se vakava herra, jonka kanssa sinä…?

— Se oli juuri itse herra Vakava.

— — — — — — — — —

Jo seuraavan päivän iltana myöhään olivat he perillä.

* * * * *

Moukkalan kaupunki oli muinaismuistojen kaupunki aivankuin kaikki muutkin kaupungit Suomen suuriruhtinaallisessa maassa. Sielläkin näet oli raunio. Historia tiesi kertoa melkoisen kovasta räjähdyksestä ja tämä mainio räjähdys — se se oli kaupunkilaisten salainen ylpeys… Mutta oli siellä myös koski, pirullisesti ärjähtelevä putous, jolla samoin oli syvä, muinaistieteellinen merkitys. Siihen koskeen näet kerran oli päistikkaa hypätä porskauttanut kaupungin hengellisen elämän perustaja, katoolilainen munkki Pater Kaljupääensis, josta aikaa myöten oli tehty kaupungin suojeluspyhimys. Moniaita satoja vuosia myöhemmin oli samaan koskeen pudota mäiskähtänyt myös maistraatin puheenjohtajan härkä, mutta kaupungin kirkkoraati ei sitä ollut julistanut pyhimykseksi, arvattavasti siitä syystä että mullikka vallan onnellisesti oli luovinut kosken alas asti, vieläpä noussut elävänä maihin.

Nämät olivat ne tarkemmat historialliset muinaismuistot Moukkalassa.

Kuinka raunion ympärille oli voinut syntyä kaupunki, oli koko ihme, joka aina oli herättänyt matkailijoissa mitä suurinta kummastusta ja pelonsekaista kunnioitusta. Moukkalassa näet ei löytynyt ainoatakaan rakennusmestaria! Oli enemmän kuin luultavaa että itse taivaan enkelit kerran olivat rakentaneet tämän pienen kaupungin ja sitten jättäneet sen asukkaat oman onnensa nojaan. Sukupolvi sukupolven perään oli elää kimpuroinut noissa puisissa hökkeleissä, jotka tosin vuosi-vuodelta painuivat yhä syvemmälle maaemon helmoihin, mutta joilla vanhuutensa takia oli se erinomainen ominaisuus etteivät ne helposti voineet syttyä tuleen.

Millaista kaupungin elämä oli ollut kaukaisessa muinaisuudessa, se tietysti on mahdotonta sanoa. Pääkallotutkimus on liian laihasti paljastanut ihmisten sieluja.

Mutta sen elämäntavoista kahdennenkymmenennen vuosisadan koitteessa olemme tilaisuudessa lainaamaan luotettavia tiedonantoja, jotka meille on uskonut eräs sen läänin historian kirjoittajista. Tämä pohjoismainen Tacitus kertoo eräässä yksityisessä epistolassaan ystävilleen näet seuraavaa:

"Tunnen kaupungin niiltä ajoilta, jolloin siellä asuin enkä luule sen paljon siitä vielä muuttuneen (kirje nähtävästi on kirjoitettu vähää ennen meidän aikamme mullistuksia). Silloin kuului vielä päivän polttaviin kysymyksiin, poikiiko Adamssonnin lehmä mikkelinä vai kekrinä ja kiisteltiin vihaan saakka siitä, painoiko Hakkaraisen saama lohi 5 kiloa vai 5 kiloa ja 150 grammaa. Tärkeinä, uteliaisuutta kiihoittavina uutisina kertoeltiin toisilleen, kenellä oli ähky ja kenellä ulostustauti, sekä pidettiin tarkka vaari siitä, missä mikin illoin oli kylässä, mitä hyvää siellä tarjottiin ja monenkolaista leipää oli ollut kahven kanssa. Illoin käytiin kävelemässä Moukkalan espiksellä, suurella kumisevalla puusillalla, missä rumempi sukupuoli kulki sillan vasemmalla laiteella, mutta kaunottaret, puetut mamsell Appelgrénin atelierin uusimman kuosin hattuihin, sipsuttelivat oikealla puolella, salaperäisesti supattaen ja aina väliin vilkaisten yli olkansa toiselle käytävälle. Siihen aikaan tiedettiin varmuudella että Moukkala oli maailman keskipisteessä sekä kummasteltiin, miten tuhmia sentään muut, erittäinkin Helsingin herrat olivat kaikissa toimissaan ja yrityksissään. Moukkalassa olisi Samppa Saastamoinenkin paremmin osannut maan asiat ohjata, puhumattakaan Homma-Himasesta tahi Ukko Näälmannista. Merkillisimpiä henkisiä huvituksia olivat tulipalonyritykset, joita sattui yksi joka kymmeneen vuoteen ja jotka nahkuri Hassunen sammutti suusanallaan ja palokunnan lipulla, kun rakennukset olivat niin lahoja, ettei tuli niihin tepsinyt. Postipäivät, joita oli 2 viikossa, olivat kaikista rasittavimpia, silloin kun näet täytyi lukea sanomalehtiä suoritetun tilausmaksun takia, missä vaivassa moni kaupungin asukas menetti sekä järkensä että terveytensä. Näin elettiin Moukkalassa kymmenkunta vuotta takaisinpäin ajassa ja tytyväisiä oltiin. Ainoastaan uudet tulokkaat mielivät 5:tenä ensimmäisenä vuotena oloajastaan etsimään vikoja olevissa oloissa ja esiintymään mailmanparantajina, mutta muutamien vuosien kuluttua olivat he yhtä vakuutettuja kuin me muutkin siitä että kaikki oli niinkuin ollakkin piti ja ettei löytynyt parantamisen sijaa eikä syytä."

Näin pitkälle kulttuurikuvauksessaan herra Tacitus. Nyt oli Moukkalaan sentään rakennettu rautatie, ja herrasväki Frommerus lienee ollut miltei ensimmäisiä ihmisiä, joka niitä sileitä kiskoja myöten oli ajaa hurauttanut tuohon pieneen korpikaupunkiin, joka niin suloisesti nukkui pauhaavan koskensa kaltaalla. Se tiettävästi oli koski, jonka huumaava pauhu sitä nukutti.

Mutta nyt, kun ensimmäinen juna jyristen saapui peninkulmia pitkien soiden yli, se ikäänkuin haukotteli ja siristeli silmiään — aivankuin herätäkseen.

Ja koko Moukkalan kaupunki oli tätä ensimmäistä junaa vastaanottamassa. Siinä seisoi kunnianarvoisa kaupungin pormestari harmaine haarapartoineen, siinä prameili kaupungin viskaali muinaismuseo-univormuineen, siinä kävellä käpperehti kaupunginkamreeri — yksityis-ammatiltaan nuuskatehtailija — pitkine mustalais-kaprokkeineen, ynnä monet muut huoneenhallituksen jäsenet, kuten kristilliset viinakauppiaat, tervatynnyri-porvarit ja Suomen kansaa rajusti rakastavaiset tukkipäälliköt. Myös legioona kaupungin ja lähikyläin akkoja lykkelehti someroisella asemasillalla, ja tirskahtelevaa piikaparvea säesti sotnia kivenheittotaitoisia pikkupoikia. Koko tämä kristillinen kaupunkiseurakunta näytti ensimmäisen junan tuloiltana melkein unhoittaneen vanhat kyyrie-eleson-virtensä ja iloisesti irvistellen ikäänkuin kuorossa hymisevän uusaikaista suomalaista rekilaulua:

Voi sitä Ruunun rakennusta, Voi sitä Ruunun voimaa: Että kun se on laittanut rautatiet Ja sähkökellot soimaan!

* * * * *

Maisteri Reino Frommerus ryhtyi innokkaasti opetustoimeensa, haluten kasvattaa nuoria ihmisalkuja sekä järjen että sydämmen puolesta. Hän ei tahtonut olla mikään leipäopettaja, jolle on yhdentekevää miten tunnit saadaan kulumaan, eikä hän myöskään tahtonut olla mikään poliisimies, joka turhantarkasti vaatii ankaraa järjestystä luulotellen itseänsä sangen mallikelpoiseksi kasvattajaksi, jos keinolla millä hyvänsä saa järjestyksen ja säntillisyyden säilytetyksi. Hän tahtoi ainoastaan kylvää ihmisyyden siemeniä sinne, missä perinnöllisyyden rikkaruohot uhkasivat tukahduttaa kaiken, minkä omatunto — Jumalan ainoa ääni ihmiskunnassa — kuiskasi olevan parhainta, kauneinta ja onnellisinta elämiselle läpi maallisen elämän. Hän oli itse koulupoikana kärsinyt siitä että häneltä niin paljon salattiin ja hän tahtoi nyt, päästyään opettajan vastuunalaiseen asemaan, menetellä toisin, ennakkoluulottomasti ja vapaasti opettaa kaikkea, mihin suinkin omissa aineissaan saattoi saada aihetta. Ja hän lämpeni ajatellessaan, kuinka hän, yksilö, täten pikkukaupungin hiljaisuudessa oli tekevä tärkeätä työtä isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!

Ilokseen hän myös huomasi ettei koulun johtokunta ollut ryhtynyt hänen valintaansa peruuttamaan sen vuoksi että hän avioliitossaan oli astunut vapaampaan suuntaan, ja hän koetti uskoa että tämä peruuttamattomuus oli tapahtunut jostakin kunnioituksesta valistusaatteita kohtaan, joita oli pakko kaukomaillakin vaistomaisesti tajuta.

Pikkukaupungin rouvien seläntakaiset juorut kahvipöydissä, pikkuporvariherrojen kömpelöt leikinlaskut "naimattomasta nuoresta parista", palvelustyttöjen lörpöttelyt ja muut sellaiset ilmiöt eivät uutta opettajaa vähääkään häirinneet. Eivätkä ne myöskään hänen nuorta vaimoansa kiusanneet siitä syystä että he aniharvoin niitä joutuivat tai joutivatkaan kuuntelemaan. Elämä ennenmuuta oli työtä ja toivoa. Päinvastoin: jokainen, joka heihin tutustui, kohteli heitä erinomaisen ystävällisesti, ja luonnonterve järki näkyi ennenpitkää tekevän tyhjäksi kaikki juorunvirittelyt, mihin mahdollisesti vaikutti sekin että jonkinlainen uutuuden tuulahdus herrasväki Frommeruksen mukana oli saapunut Moukkalan yksitoikkoiseen kaupunkiin. Saattoi kyllä johtua pikkukaupungin pikkumaisista näkökannoista että heitä pidettiin arvossa, mutta kaikissa tapauksissa se asianomaisista tuntui todelliselta arvonannolta, josta he sydämmissään olivat kiitolliset. Suomessakin — ihme ja kumma — näyttiin siis ymmärtävän että mies ja nainen tuossa peljätyssä siviliavioliitossa voivat olla oikea mies ja oikea vaimo, eikä siinä olevien tarvinnut huomata vähintäkään yritystä mihinkään halvempanapitämiseen kirkollisten avioliittojen rinnalla. Mahdollisesti sellaista halventamisenhalua paljonkin piileksi sydämmissä — perinnöllisen vanhoillisuuden luonnollisina seurauksina — mutta ulospäin ei sitä näkynyt, ja oppilasten tyytyväisyys opettajaansa, joka heitä kutsui kotonaankin käymään, esti vihamielisiä suhteita viriämästä koululasten vanhempain, kaupungin asukasten puolelta. Ensimmäisenä lukukautena ei todellakaan vielä mitään pahaa tiedetty uudesta tulokkaasta, joka ei sekaantunut kaupungin asioihin eikä niihin tahtonutkaan sekaantua, koskapa nähtävästi piti niitä henkisille pyrkimyksilleen epäkiitollisina.

Reino Frommerus ja Paula Winterberg alottivat siis elämänsä tuossa suomalaisessa pikkukaupungissa kaikissa suhteissa onnellisesti, lupaavasti, voisippa sanoa loistavastikin. He nauttivat sen melankoolisesta rauhallisuudesta, sen terveestä maalaisluonnosta, sen vaatimattomista, suursivistystä lapsellisesti hapuilevista tavoista ja oloista, mutta ennenkaikkea syventyen sieluissaan oman nuoren perheonnensa ilmiöihin, oman pikkukotinsa luomiseen ja täydentämiseen.

"Aivanhan tämä meillä on kuin silkkiä ja samettia!" saattoivat he kumpikin toisilleen vakuuttaa tai jos eivät sitä sanoilla ilmaisseet, niin ainakin niin tunsivat sydämmissään, tunsivat silloinkin kun joku avioliiton välttämätön ilmiö heitä koetteli nuorilla tuskillaan pannen miettimään alotettua yhteiselämää yhä vakavammin, yhä pyhemmin.

"Milloin onnistumme luomaan lapsen, avioelämän jatkuvan ilon —?"

Se oli heidän kummankin yhteensulaneen järjen ja yhteensointuvan sydämmen terve huokaus, luonnollinen ihana toivomus syksyn pimeinä iltoina. Tosin he toistaiseksi olivat tyytyväiset näinkin, uskoessaan tulevaisuuteen…

Heillä oli toinentoisensa… ikävän repivinä hetkinä saattoivat he vapaasti etsiä lohdutusta toistensa henkiruumiillisesta rakkaudentarpeesta… painautua kuin linnunpoikaset pehmeään untuvapesään, kun ympärillä myrsky pauhasi ja pimeys kujilla kammotti… Se ei suinkaan ollut pelkkää sukuviettiä ja aistillista nautintoa tämä toistensa rintoihin painautuminen, usein siinä ilmeni todellista henkistä kaipausta päästä niin likelle kuin suinkin toinen-toistansa voidaksensa täyttää avioliiton tarkoituksen. Sillä jo varhain olivat he sen itselleen ja toisilleen tunnustaneet että yhdyselämä toi mukanaan onnea ainoastaan silloin, kun se tapahtui terveysperiaatteita noudattamalla ja kun sielullinen yhteissointu pidettiin yhtä suuressa kunniassa kuin aviollinen oikeus.

Heidän nuori avioliittonsa oli siis uskoa hyvään, kaihoa pyhään, ikävöimistä kauniiseen ja oikeaan. Ja heidän oli hyvä olla siten kuin oli.

Yksi ainoa ihminen heitä hieman kummastutti oudolla käytöksellään, jonka syitä he vain hämärästi aavistivat. Se ihminen oli kaupungin pappi, pastori Elias Rynttänen. Kohtalo oli tehnyt maisteri Frommeruksen pedagoogiksi samaan kouluun, jossa tämä mies toimi uskonnonopettajana, mutta aivan harvinaista oli että pappi olisi esimerkiksi tervehtinyt niinkuin muut tuttavat uutta opettajaa tai hänen nuorta rouvaansa, eikä hän kuukausimääriin — ellei ollut virallista asiaa — kertaakaan suoraan suostunut puhuttelemaan virkaveljeänsä, mainitsemattakaan siitä ettei koskaan katsonut tätä silmiin, vaikka melkein joka päivä oli pakotettu oleskelemaan samassa pienessä opettajakammiossa, johon he usein saattoivat jäädä kahdenkeskenkin. Reino Frommerus aavisti että moinen kylmänkalsea, puisevankarkea käytös kyljenkääntämisineen oli jossakin yhteydessä sen sähkösanoman kanssa, jonka hän tiesi papin lähettäneen kouluhallitukselle, mutta hän ei voinut käsittää, kuinka sielunpaimen, joka tahtoi edustaa Kristuksen oppia ja siitä joka päivä pauhasi sekä koulussa että ulkopuolella koulua, kuinka sellaisessa asemassa oleva henkilö niin kauvan saattoi pitkittää mielenosotustaan, vaikka ei toinen hänelle mitään pahaa ollut tehnyt eikä millään tavalla häntä mieskohtaisesti loukannut.

Reino Frommerus ei saattanut olla salaisesti kärsimättä tästä papin härkäpäisestä käyttäytymisestä, ei suinkaan sentähden että erityisesti olisi halunnut ystäväksi herra pastorin kanssa, vaan sentähden, että hänen mielestään se uho, mikä papista kävi, oli epäkristillisyyden uhoa, häijyjen henkien suvaitsemista vasten parempaa tietoaan.

Kunnes hänelle yhtäkkiä alkoi selvetä mitä papiston puolelta hänen selkänsä takana oli tekeillä ja ymmärsi silloin heti että pastori Rynttänen tavalla tai toisella oli köyden päässä kiinni.

Eräänä lokakuun sateisena päivänä koulusta tultuaan sai hän nimittäin kirjeen kirkkoherra Landilta siitä kaupungista, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.

'K. Herra Maisteri!

Senjälkeen kun lähetin Teille kuulutustodistuksen Tanskaan, on siviliavioliittoasianne tullut sangen sekavaksi ja minun on nyt mahdoton merkitä Paula Katariina Winterbergiä, joka tähän asti on kuulunut minun sielunhoitooni, kirkonkirjoihin siten, kuten alussa olin luvannut. Englannista on nimittäin minun kansliaani saapunut asiakirjoja, joista m.m. käy ilmi ettette kumpikaan halua palvelusta kansankirkon papeilta. Sitäpaitsi on Paula Katariina Winterberg merkitty asuvaksi Englannissa. En voi ymmärtää, kuinka kaikki tämä olisi voinut käydä päinsä lakia rikkomatta. Luonnollisesti ovat moiset todistukset joko kokonaisuudessaan merkittävät tahi tykkänään jätettävät merkitsemättä. Tarvinneeko sitä sanoa — sen Te luonnollisesti tiedätte yhtähyvin kuin minä — että Suomen lain mukaan avioliitto ei ole vielä sillä päätetty että ollaan kihlakumppanit ja kolmesti kirkossa kuulutetut. Lakimme mukaan on avioliitto kirkollisella vihkimisellä päätettävä. Yllämainituista syistä olen minä sentähden, velvollisuuteni vaatimana, lähettänyt Tuomiokapituliin ilmoituksen Teidän siviliavioliittonne sotkuista.

Kunnioittaen:

Sakarias Land kirkkoherra.'

Reino Frommerus laski kirjeen kädestään, joka hiukan vapisi. Hänen nuori vaimonsa istui hänen rinnallaan…

— Enkö minä sinulle kultaseni sanonut ettei siihen pappiin ole paljon luottamista?

— Ja enkö minä sinulle sanonut että kaikista selvintä olisi ollut jättää sivilit sikseen ja olla — niinkuin olimme? Nyt alkaa ilmeinen vaino. Mutta — alkakoon!…

— Me sen kestämme! vakuutti vaimo.

— Niin! Ja minä kirjoitan, sodin… jumaliste en voi olla purkamatta mitä mielessäni liikkuu! kiivasteli mies.

— Tulehhan kultaseni ensin syömään! pyyteli nuori rouva. — Koko päivän olet ollut työssä.

— Ei, anna minun ensin kirjoittaa!

— Kirjoita sitten Jumalan nimeen…

'Kirkkoherra S. Land!

Kirjeenne, jossa koskettelette siviliavioliittoasiaamme, on vihdoinkin paljastanut suvaitsemattomuutenne niitä ihmisiä kohtaan, jotka uskaltavat nousta kirkollisia mielipiteitä vastaan. Minä olin Teitä luullut pieneksi poikkeukseksi ahdasmielisestä laumasta, koska mieskohtaisesti annoitte itsestänne vallan edullisen kuvan, vieläpä itse kehoititte minua tekemään vakaumukseni mukaan ja koettamaan päästä epäkirkolliseen avioliittoon. Mutta nyt kun toivoni on täytetty, huomautatte te että "Suomen lain mukaan ei avioliitto ole vielä sillä päätetty" ja että se on "kirkollisella vihkimisellä päätettävä." Aivan kuin Te täten tahtoisitte vaatia meitä palaamaan papin vihittäväksi? Kiitoksia isällisestä neuvostanne, mutta sallikaa meidän nyt jäädä epäpyhien joukkoon ja sieltä katsella muiden pyhyyttä.

Jos Te todella olisitte rehellisesti suosinut toisinajattelevaisia — jonka kuvan alussa tahdoitte itsestänne antaa — niin ette olisi takertunut muodollisuuksiin niissä papereissa, joiden perustuksella joku ulkomainen laki sallii siviliavioliiton. Jos Teillä on syytteitä lainrikkomisia vastaan, niin olkaa hyvä: huomauttakaa siitä Englannin Hallitusta, joka yksin on vastuunalainen tästä teosta.

Minä en suinkaan tahdo kiitellä niitä temppuja, joihin meidät alistettiin saadaksemme ulkonaisen oikeuden avioliittoon. Kaikki temput ja muodollisuudet ovat yhtä ala-arvoiset — sekä siviliavioliiton että kirkollisen vihkimisen — mutta kun kerran olemme yhteen näistä alistuneet, niin siinä pysymme eikä siinä enää ole katumista. Te ette millään tavalla kykene saamaan ulkomailla tapahtunutta epäkirkollista vihkimistämme kumotuksi. Teidän mielestänne on asia käynyt "sangen sekavaksi"? Se on käynyt sekavaksi ainoastaan sentähden että Teitä salaisesti harmittaa muka esi-isiensä pyhästä uskosta luopuminen. Älkää koettakokaan väittää vastaan — minä näen nyt selvästi, mihin Te tähtäätte. Olenko erehtynyt, arvoisa kirkkoherra? Suokoon Jumala että olisin.

Yhdestä asiasta olen varma. Te tiedätte omassatunnossanne — ja siis luonnollisimman uskonnon kannalta — että avioliitto, jota pappi ei siunaa, on siveellisesti aivan yhtä pyhä kuin se, jonka pappi vihkii. Ja se on pääasia, joka Teidän tulisi huomioonottaa ja jättää kaikki muu kaivelematta. Sentähden teette Te väärin, kun annatte viittauksia että meidän muka vieläkin pitäisi alistua papilliseen päällevoiteluun. Ihmisten ja valtiokirkon tähden Te tätä tahdotte — ette Jumalan. Ilkeitten juorujen välttämiseksi korkeintaan Te tätä neuvotte — ette Jeesuksen tähden, joka ei papillista vihkimätoimitusta asettanut paremmin kuin siviliavioliittoakaan. Mutta Jeesus Kristus asetti omantunnon vapauden, joka on irti kaikesta ulkokultaisuudesta. Kristuksen edessä ovat mies ja vaimo todella pyhitetyssä liitossa niin pian kun he ovat antautuneet toisilleen ja koettavat olla toinen-toiselleen avuksi. Se että pappi vihkii, ei näy tekevän avioliittoja pyhemmiksi. Sitä osoittaa jokapäiväinen kokemus, jota ette Tekään voi kieltää. Rahvas on sillä asteella että se tarvitsee kirkollista polituuria — teidän pappien syy! — mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samalla kehitysasteella. Monessa valtiossa ulkomailla on papiton vihkiminen yhtä päteväksi tunnustettu kuin papillinenkin, onpa maita, joissa kirkollista vihkimistä ei edes hyväksytä päteväksi.

Olen nyt puhunut mitä tällä hetkellä ajattelen. Olisi paljon lisättävää, mutta arvelen sen hyödyttömäksi.

Ennenkaikkea ymmärtäkää, herra kirkkoherra, etten minä eikä minun vaimonikaan Teiltä mitään kerjää. Te saatte siis kirkonkirjoihinne merkitä meidät "laittomaan avioliittoon", jos tämä teko Teitä viihdyttää. Me emme enää odota mitään arvonantoa teikäläisestä pastorinkansliasta. Ja Teidän aristuneen persoonallisuutenne suhteen tunnemme sitä pettymystä, joka mailmassa on niin tavallista.

Te ehkä hävitätte tämän kirjeen, jossa kai mielestänne on "jumalatonta puhetta", mutta Te ette ikinä saa hävitetyksi mielestänne sitä että minä satuin olemaan yksi niitä harvoja edessänne, joka uskalsin sanoa niinkuin luonnollinen ihminen tuntee ja ajattelee.

Jääkää hyvästi.

(En voi kirjoittaa "kunnioittaen").

Reino Frommerus.'

Tietysti tähän kirjeeseen vielä saapui katkera, jylisevä-ääninen vastine kirkkoherra Landilta, joka oli ilmiantanut rikolliset tuomiokapitulille, mutta nuori rouva Frommerus, joka kirjeen vastaanotti sillä-aikaa kun hänen miehensä oli koulussa, ei tästä toisesta epistolasta miehelleen mitään puhunut, vaan hävitti sen salaisuudessa.

He olivat kumpikin päättäneet ruveta säästämään toistensa hermoja kaikessa, mikä koski ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä heidän avioliittoaan vastaan. Sillä uhkasivathan ne hävittää heidän kotionnensa ja sielunrauhansa…

13.

Vai sellainen luopio tuo Kurjalan rovastin poika olikin?

Ei ollut tuomiokapituli uskonut tästä nuoresta miehestä nousevan vaaraa yhteiskunnalle silloin, kun hänet ensi kerran ilmiannettiin pyhäinpilkkauksesta kappalaista Möhköstä kohtaan sekä taivaan ja helvettikuvien polttamisesta jossakin kurjalaiskylässä. Silloin olivat tuomiokapitulin herrat tuolle ilmiannolle armollisimmin hymyilleet pitäen sitä aiheutuneena satunnaisesta selkkauksesta, minkä saattoi anteeksiantaa elävän papin pojalle. Mutta nyt oli toinen ilmianto tapahtunut viralliselta taholta eikä se enää herroja naurattanut. Mirabile dictu, horribile visu — olihan ennenkuulumatonta röyhkeyttä että kihlakumppanit elivät yhdessä, siunautumatta oikeassa järjestyksessä kristilliseen avioliittoon? —

Asia oli ylen vakavaa laatua! Se koski kirkon ja koko papiston arvoa. Se uhkasi järkyttää kaikkea kristillistä säädyllisyysohjelmaa… Ja siihen oli pakko huomionsa kääntää.

"Se muistakaamme että esivalta On saanut valtikkansa Jumalalta, Niinkuin sen Jesus meille opettaa, Apostolitkin aina julistaa."

Arvoisa tuomiokapituli ryhtyi oitis kolmenlaisiin etuvarustuksiin.

Ensiksi: se lennätti Kurjalan seurakunnan kirkkoherrankansliaan pikaisen tiedustelman: millä tavalla maisteri Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa olivat tulleet merkityiksi sikäläisiin kirkonkirjoihin, ja saatuaan äskennimitetyltä kirkkoherranapulaiselta ilmoituksen että asianomaiset — omituista kyllä — olivat merkityt kuten tavallisesti, mieheksi ja vaimoksi, lennätti kauhistuksissaan vielä toisenkin tiedustelman: kuka oli merkinnyt? ja millä perusteella?…

Toiseksi: tuomiokapituli lähetti urkkimakirjeen Moukkalan papinkansliaan visusti tutkistellen: asuiko eräs maisteri Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa siinä kaupungissa sekä asuivatko kihlakumppanukset todella yhdessä vai erillään —? Johon kaupunkiseurakunnan sielunpaimen, kappalainen Rynttänen heti sinkautti seuraavanlaisen salaisen raportin:

'Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa asuvat tässä kaupungissa ja viettävät ujostelematonta yhdyselämää.

Viran puolesta:

Elias Rynttänen. (kirkon sinetti.)

Ja kolmanneksi: tuomiokapituli lähetti nuoren papin — erään Reino Frommeruksen entisistä koulutovereista — nuuskimaan niitä jälkiä, joilla kihlakumppalien huhuiltiin liikuskelleen ennen ulkomaille katoamistaan, ja tämän pelastussotilaan velvollisuuksiin kuului ylipäänsä tutkia, mitä kaikkea ikävää noista eksyneistä lampaista tiedettiin. Epäilemättä olisi kapituli lähettänyt hengellisen salaurkkijansa aina ulkomaille asti, jos sen kapitaali suinkin olisi kannattanut. Mutta kotimaisia pakanalähetyksiä varten olivat sen käyttövarat aina olleet vähän täpärällä.

Hoc signo vinces! "Tällä merkillä olet voittava!"

Kapitulissa oli alkanut kapina ja paperien rapina, ja tuomioherrat kynsiskelivät hermostuneina päitään. Olikohan tuo mies anarkisti vai mikä, kun Bobrikoffin hyytyneen veren ääressä oli keksinyt ruveta hätyyttämään hengellistä säätyä siviliavioliitto-pommeilla?

Paperit liitelivät kuin Noakin arkin kyyhkyset ulos tuomiokanslian avatusta akkunasta etsien jalansijaa vedenpaisumuksessa ja, kuni kyyhkysetkin, löysivät ne aina jonkun vihreän oksan. Ne kasvoivat kasvamistaan kokonaiseksi vuoreksi hengellisiä asiakirjoja, joiden päällä hiippahattuinen piispa seisoi kuni Mooses Sinailla syvässä keskustelussa ukkojumalan kanssa, jota keskustelua kesti enemmän kuin 40 päivää ja 40 yötä.

Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!

Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: kuka on merkinnyt? ja millä perusteella? — ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle näytti — sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän omituisesti vavahti…

Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi, missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin…

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin… että ne useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut, tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia vedellä ja hengellä — niin, tämän ikäeroituksen hän muisti ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua Pilatuksen sanoilla: "minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin, rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.

'Hyvät herrat!'

näin alotti vanhus tuttavallisesti.

'Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja aran ammattini puolesta. Mutta — hyvät herrat ja kristityt — Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, ja siihen suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset henkilöt mieheksi ja vaimoksi, joiksi Jumala heidätkin kai loi.

Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa ynnä meille, pojan vanhemmille.

Kunnioittaen

Fredrik Gabriel Frommerus.'

Tällaisen selityksen lähetti Kurjalan pappisvanhus tuomiokapitulille. Ja katso: herra piispa ja koko pappishovioikeus ynnä hänen kanssansa hämmästyivät suuresti vastausta sekä kyselivät toinen-toisiltansa: "tuleekohan Kurjalastakin jotakin hyvää?"

Rovasti Frommerus oli vedonnut Jumalaan ja omaantuntoon. Sellaista perustelua herrat pappisjuristit eivät todentotta olleet odottaneet. Tokkohan tämä vain oli sitä oikeata: hoc signo vinces?…

Mutta he vaikenivat kuin viisaat miehet vaikeuden edessä eivätkä he sen koommin viitsineet vaatia rovasti Frommerukselta uutta selitystä…

Kurjalan vanha pappila huokasi helpoituksen huokauksen ja tuon kaukaisen erämaan pitäjän kirkonkirjat lupasivat pyhästi säilyttää lujat merkkinsä, joista ei huokunut mitään vainoa eikä inhoa, joskohta ei myöskään erityistä suvaitsevaisuutta siviliavioliittoa kohtaan. "Sinäpä sen sanoit" ikäänkuin kuiskuttelivat ne vanhat, kymmenenleiviskän painoiset kirkonkirjat telineiltänsä eräänä iltana rovastivanhukselle: "Sinäpä sen sanoit että käy se laatuun olla oikeissa naimisissa, vaikka ei olekkaan kirkollisesti vihitty!"

"Hva sa'?" säpsähti silloin rovasti katsahtaen kummastuneena selkänsä taa, luullen ruustinnan siellä hiiviskelevän.

Mutta ne vanhat paksut kirkonkirjat naurahtivat niin makeasti ja jupisivat: "Me sitä vain täällä nurkassa huviksemme höpisemme ja ennustelemme uuden ajan asioita."

Ja kun ukkorovasti oli pistänyt iltapiippuunsa sekä lähtenyt sauhutellen ruokasalin puolelle, silloin nuo kirkonkirjat remahtivat ääneensä nauramaan, laskivat mäkeä hyllyiltä alas lattialle sekä huusivat vasikannahkan paksuisia lehtiään yhteen paukutellen: "meillä on sentään hyvä isäntä, meillä on hyvä isäntä — pois jaloista, te vanhat hupsut virsikirjat!"

Ruustinna silloin työntyi kovaa vauhtia kansliaan, katsahti kysyväisesti ulko-oveen, ja palasi takaisin saliin sanoen rovastille: "minä olin kuulevinani että ovi siellä rasahti, mutta siellä olikin kaikki 'tyst och stilla' — sinun kirkonkirjasi vain, rakas Fredrik, näkyivät romahtaneen lattialle."

Jolloin rovasti virkahti: "Minun sietäisi niille teettää uudet telineet, jos vain seurakunta kustantaisi"…

* * * * *

Reino Frommerus oli jonakin päivänä jollakin keinoin tullut tietämään, mitä hänen opettajakumppaninsa, pastori Elias Rynttänen, hänestä tuomiokapitulille oli ilmoittanut.

Tuo lauselma "Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa viettävät ujostelematonta yhdyselämää" ei voinut olla häntä siveellisesti suututtamatta, samalla kun se häntä syvälle loukkasi.

"Pirullisempaa tekopyhän lausetta tuskin voipi kukaan keksiä?" arvosteli hän mielenkuohussaan.

Ensinnäkin: pappi oli ilmaissut itsensä jonkunlaisena salaurkkijana toisen avioelämästä, josta olisi voinut tulla siihen luuloon että hän, pastori Rynttänen, todella jolloinkin oli hiiviskellyt toisen perheen aviovuoteiden ääressä?

Toiseksi: pappi oli ilmiantanut toisen ihmisen pyhimmät yksiavioisuuden asiat muka riettaana tekona, vaikka ei kukaan koskaan ollut tahtonut ilmiantaa herra pastorista että hän itse, ollessaan kolmansissa naimisissa, todennäköisesti oli ujostelematta viettänyt yhdyselämää ei ainoastaan yhden toverin, vaan vähintään kolmen kanssa, sillä herra pastorilla oli runsaasti lapsia kaikista kolmesta avioliitosta.

Ja kolmanneksi: tämä pappi oli salaisessa raportissaan ilmeisesti kiertänyt vaimo sanaa sekä käyttäessään tuota itsessään erinomaista "toveri" nimitystä käyttänyt sitä ehdottomasti pahassa tarkoituksessa. Hänen käyttämänään se sitäpaitsi oli ollut pelkurin sana!

Reino Frommerus tavatessaan Elias Rynttäsen koulun opettajakammiossa, jossa tämä, intohimoinen tupakanorja ollen, puhalteli huoneentäyteisiä savupilviä, ei papille mitään sanonut siitä mitä tiesi. Hän oli päättänyt hillitä itsensä ja iskeä ainoastaan silloin, kun oli välttämätöntä. Mutta hänen sielussaan paisui paisumistaan pyhän kapinan tunne, sitä mukaa kuin aavisti isänmaansa jesuiittain hänen selkänsä takana puuhaavan jotakin pirullista hänen kukistamisekseen. Kotirauha oli vielä rikkomaton, ja hän tahtoi sitä kauniisti varjella. Pastori Rynttäsestäkin tahtoi hän vielä uskoa mahdollista parasta — sitten kun pahin mielenkuohu oli asettunut.

— Minä en usko että se on totta! vastasi hän esimerkiksi juoruajalle, joka tuli hänen luoksensa sivistyneen rouvashenkilön muodossa. — Te sanotte että pastori Rynttänen muka kirkkosaarnoissaankin jo tähtäilee meidän avioliittoomme, puhumalla siitä irstaasti ja hullunkurisilla vertauksilla, mutta niin törkeätä menettelyä en sentään ota uskoakseni suomalaisen sielunpaimenen puolelta, vaan otaksun minä tässä olevan jotakin väärinymmärystä sanankuulijaan puolelta…

— Mutta käykäähän itse kirkossa, niin ehkä kuulette ja uskotte! väitti juoruaja.

— En, minä en ikinä astu Moukkalan kirkon kynnyksen yli! sanoi silloin Reino Frommerus.

— Mutta olettehan papinpoika? kiusasi kaupungin rouva.

— Ja senkötähden minun muka pitäisi käydä kaikenlaisissa pakanain temppeleissä! huudahti koulunopettaja.

— Sanotteko meidän kirkkoamme pakanain temppeliksi? kauhistui uskovainen rouva, silmät suurina kummastuksesta.

— Niin tuota tulin sanoneeksi, — naurahti toinen.

Ja häntä samalla huvitti yhdellähaavaa kuin suretti tämä pikkukaupungille luonteenomainen itserakkaus kaikessa, mikä oli omaa. —

Sen piirteen hän kaupunkiin asetuttuaan oli heti merkillepannut muissakin kuin uskonnollisissa asioissa. Hän oli esimerkiksi kerran vanhalle, vaikutusvaltaisimmalle kaupungin valtuusmiehelle tullut leikillä sanoneeksi että Moukkalan lehmäin ruosteiset rautakellot olisivat välttämättömästi tukittavat, jotta ihmiset saisivat rauhassa nukkua ennen työhönsä nousemista, mutta kaupungin patriarkka oli siitä tupakkajutusta saanut aiheen lykätä kokonaisen pääartikkelin Moukkalan ainokaiseen sanomalehteen: "kuinka esi-isien pyhiä menoja olisi kaikkialla kunnioitettava ja kuinka karjankellojen kalinakin sumeina syysaamuina mieliimme muistuttaa tämän kaupungin alkuasukasten historiallisia aherruksia vieläpä vie meidät, uskonnollisessa katsannossa, syvälle noihin ajastaikoihin, jolloin härjillä kynnettiin ja aasit kävivät läsnä laitumilla ja Jumalan miehiä koeteltiin kauhistuttavilla Joopinposteilla, kuten meitäkin näinä vaikeina valtiollisina aikoina."

Reino Frommerus oli tämän runollisen artikkelin lukenut ääneen vaimollensa ja sitten hän sen sanomalehtinumeron oli lähettänyt eräälle ystävälleen Helsinkiin, näytteeksi millaisessa ilmapiirissä hän kansallisen elämäntyönsä nyt oli alottanut. Se ystävä oli lennättänyt hänelle vastauskortin: "Laita itsesi ajoissa pois mokomasta ämmäin karsinasta!"

— — —

Kolmas toimenpide, johon tuomiokapituli maisteri Frommeruksen siviiliavioliiton suhteen oli ryhtynyt, ei tuottanut suuria tuloksia.

Kirkollisen peltomiehen kylvämät siemenet lankesivat näet johonkin kallion rakoon ja kantoivat varsin laihan hedelmän.

Eräänä päivänä oli nimittäin Moukkalan nuorella opettajalla onni saada postissa seuraavanlainen kirje:

'Hyvä veli Reino Frommerus!

Rauha olkoon sinulle isältä Jumalalta ja Pojalta ja Pyhältä Hengeltä. Ammen.

Minä tahdon sinulta kaikessa hiljaisuudessa tiedustella erästä sangen arkaluontoista seikkaa: Matkustellessani — Tuomiokapitulin asioissa — Helsingissä, johdatti Jumala minut ihmeellisesti samaan taloon Bulevardinkadun varrella, jossa sinun sanottiin morsiaminesi viimme kesän alussa asustaneen — kolme vuorokautta. Koska minä olen pappi, kuten kai tiedät, ja Valkoruusun jäsen, niin tulin kysyneeksi talon emännältä visummin sinun olostasi siellä sekä sain silloin tietää että sinulla ja morsiamellasi oli ollut vuokrattuna yhteinen huone. Siveydellisistä syistä en pappina voinut tarkemmin kysyä, vaan sattumoilta tulin nähneeksi sen huoneen, missä olitte asuneet. Siinä sijaitsi kaksi sänkyä ja punainen verho häälyi niiden välissä. Minä kysyin piialta, oliko huone kauvankin ollut samalla tavalla sisustettuna ja piikainen vastasi että se jo kolme vuotta oli seisonut samassa asussa. Enempää en kysynyt. Mutta minussa heräsi hirveä epäluulo… Ja Jeesuksen, meidän Herramme nimessä minä nyt kysyn sinulta, entinen toveri: ethän sinä vain millään tavalla sopimattomasti käyttäytynyt siinä huoneessa? Sillä Tuomiokapitulin papereista olen tietämään tullut että sinä silloin, kun huoneessa asuit, olit vasta yhden kerran kuulutettu meidän kirkossamme. Muistan sinun koulupoikana olleen varsin säännöllisen ja siveän, en tahdo uskoa että perkele sinuun vieläkään olisi sisälle mennyt, mutta hengellisen huolestuksen vuoksi tahdon täten sitä asiaa sinulta kahdenkesken tiedustaa, luottaen sinun tunnettuun rehellisyyteesi. Sinun prosessissasi minä tietysti koetan vaikuttaa niin paljon kuin mahdollista eduksesi. Moninaisissa me kaikki puutumme. Toivoisin että sinäkin, veli parka, oppisit lohduttamaan itseäsi sillä elämän balsamilla, mikä esimerkiksi minua lohduttaa ja joka niin sattuvasti on ilmaistu suomalaisessa virsikirjassamme, v. 392: 10:

O taivaan hekkumaa, jonk' autuahat saa! Sua halaan sydämmestä, En huoli muusta mistään; kun sinut vaan ma saisin, Muun kaiken unhottaisin.

Ystävällisesti:

Kyösti Karitsa (entinen Karlsberg).

Osote: Rauhavuorenkatu N:o 1.

Tähän kirjeeseen lennätti Reino Frommerus seuraavanlaisen vastauksen, ihmetellen itsekkin mielentyyneyttään:

Herra Pastori Kyösti Karitsa!

Jumalan santarmi! Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksestasi minuun, Ihmisen poikaan! Koetanpa vastata sinulle niinkuin parasta on. Se punainen verho, jota sinun Jumalasi johdatti sinut näkemään Suomen Sodomassa ja Gomorrassa, on sinun oma irstas mielikuvituksesi. Suo anteeksi että niin hyvin muistan sinun entisyytesi. Sinähän se olit, joka jo koulupoikana kokosit meidät, viattomat nuorukaiset, ympärillesi ja huvittelit meitä kertomalla kaikellaisia riettaita sukupuolisalaisuuksia, joista sitä ennen emme mitään tietäneet! Ja sinähän se olit, joka ylioppilaaksi tultua teoloogina olutlasin ääressä kerskailit, kuinka olit onnistunut raiskaamaan oman kortteeritalosi emännät ja piiat, koska et uskaltanut käydä julkisissa porttoloissa. Sinä juuri se olit!

Mutta nyt sinä olet papiksi vihitty mies, ja musta kaapu peittää kaikki sinun nuoruus-syntisi. Ja sinä pidät itsesi sopineena Jumalan kanssa kaiken ikävän mitä välillänne on ollut. Kadehdittava mies! Minä onnittelen sinua!

Mutta kun sinä pidät oikeutenasi urkkia sellaisen toverin avioliitto-salaisuuksia, joka ei sinun augustinolaisista hairahduksistasi ole mitään hälytystä nostanut, niin on minulla moisen menettelyn johdosta sinulle vastattavana yksi ainoa sana. Se sana kuuluu — Jeesuksen nimeen: — häpeä!

Toverillisesti:

Reino Frommerus.

— — Kirjevaihto ei pitemmälle jatkunut.

14.

Oli keskitalven aika. Päivän viimeinen oppitunti Moukkalan pienessä porvariskoulussa oli juuri loppunut, ja pojat ja tytöt ryntäsivät hälisten ja huutaen ulos rukoussalista, jossa koulun rehtori Rödman oli kuivalla äänellä lukea rompottanut tavanmukaisen lopettajaisrukouksen, jonka oppilaat joka päivä olivat tottuneet nielaisemaan aivankuin jonnijoutavan apteekkipillerin, minkä joku lääkäri on määrännyt siinä hyvässä tarkoituksessa että heikko veri vahvistuisi ja suolet muka paremmin sulattaisivat ravinnon.

"Rom pom pom!" matkia maiskuttivat oppilaat syöstessään suinpäin alas koulun portaita, suussaan vielä rukouspillerin maku, joka haihtui vasta sitten kun he olivat tuiskahtaneet nenälleen hankeen ja saaneet suunsa-korvansa täyteen raikasta lunta.

— Hyi kuinka nuo poijat on häjyjä! kirkuivat tytöt etsien suojaa yleisessä sekasorrossa, jossa kirjoja ja vanttuita sinkoili sekaisin.

— Jeekuli, kuinka nuo likat on lenkoja! vastailivat pojat, mikä hyppien suksillaan kuin harakka, mikä ajaen vimmatusti takaa toveriaan, joka oli kiskaissut lakin toisen päästä, ja nutistaen tämän vihdoin porttikujan nurkkaukseen.

— Me ollaan laketaimonilaisia Termopylain vuorisolassa! Tietäkää se!

— Elä ipata. Pois alta, Sauna-Aapelin vesihepo!

— Kattos näitä sompasauvoja! Minä oon Kserkses, joka pieksätän…

— Pieksätä, pieksätä pieksusi pohjalla, vaan minä oon se suomalaisten kuningas Attila, jonka hevonen…

— Attila kattila, Mattilan Mikon matikka — sinn' oot ryssän prenikka!

— Oo vaiti vasikka. Suusi on kuin Poprikohvin kätyrin kärsä!

— Voe miten sannoa jarrautti, passivistin penikka!

— Tämä on politikkaa pojat! Heistelee!

— Joo! vaan sinn' oot santarmiston salaurkkija!

— Tyst gossar, ja flikkaihmiset myös. Maltshii durak! Rehtori tulee perässä!

— Maltshii! maltshii! maltshii!… vihelsivät pojat ja pakenivat hurjaa vauhtia alas koulumäeltä.

Koulun rehtori tuli tosiaan poikain kintereillä nokka pystyssä ja keppi suorana. Hänellä oli hiivatin nälkä niin että suolet kurisivat — olivat kurisseet jo isämeitää lukiessa.

Rehtori Rödman, lyhimmittäin sanoen, oli erinomaisen kunnollinen mies. Koko kaupunki tosin tiesi että hän yksityismielipiteiltään oli jumalankieltäjä ja hirmuinen anarkisti, joka alituisesti haaveksi puolen mailman ilmaanräjäyttämistä, mutta se nyt ei mitenkään johtokuntaa häirinnyt, koskapa rehtorin anarkismi ilmeni ainoastaan sanoissa eikä milloinkaan teoissa ja koska hän nöyrästi taipui rahan edestä toimittamaan vaikeata virkaansa, johon m.m. kuului jumalansanan viljeleminen joka aamu ja iltapäivä. Hän suoritti tehtävänsä klassillisesti ja kokoili kultaa kaksin kämmenin siitä tavattoman suuresta tuntimäärästä, minkä hän oli hartioilleen sälyttänyt. Tietysti hän inhosi virkaansa, mutta kärsi kuin mies sen mikä kärsittävä oli. Johtokunta hänestä erityisesti piti siitä syystä ettei hän koskaan sitä edestäpäin haukkunut, vaan panetteli aina takaapäin. Kaupunkilaiset häntä vuorostaan jumaloivat siitä syystä ettei hän koskaan antanut lapsille huonoja numeroita, vaan päästi pölkkypäisimmänkin luokalta. Yltäpäätä pätö mies hän oli! Nyt hänellä vain sattui olemaan nälkä sekä niin kiire kotiin etteivät jalankalikat tahtoneet pysyä matkassa. Mekin siis hänet jätämme.

Rehtori Rödmannin jäljessä — ikäänkuin mutaproomu sotalaivan vanavedessä — vyöryi koulun naisjohtajatar, ikivanha mamsselli Abramsson, huolestuneesti silmälasien läpi pälyillen ympärilleen etteihän vain hänen varjeluksensa-alaisilla tyttö-oppilailla ollut mitään sopimattomia kujeita toisen sukupuolen kanssa. Se nyt oli se alituinen kristillissiveellispedagooginen huoli. Mutta, kumma kyllä, suurimmat tytöistä nauraa tirskahtelivat hänen edessään vallan ylpeästi leiskautellen pitkiä neitsytpalmikkojaan olalta toiselle ja kuiskutellen uskomattoman pistäviä arvosteluita hänestä, jota pojat nimittelivät "tyttöin abbedissaksi." Jättäkäämme hänetkin menemään.

Koulunjohtajattaan perässä marssivat laitoksen muut apostooliset tunnukset.

Ensin tuli kuin sukkula silkkikangasta myöten neiti Nunnanen, joka oli kristilliseroottisesti salaa rakastunut uskonnonopettajaan, pastori Rynttäseen, eikä voinut kärsiä tuon neiti Abramssonin rukouksenpitoa, vaan oli koulunjohtokunnalta pyytänyt erikoisvapautuksen aina siksi kerraksi kun neiti Abramssonilla sattui laillinen oikeus rukouksenpitoon; nämät kaksi kilpakristittyä naista huvittelivat alituisesti opettajakuntaa, vieläpä oppilaskuntaakin erinomaisilla, kipunoitaiskevillä yhteentörmäyksillään, joissa toisinaan rehtorin nyrkinpaukaus oli jotakuinkin paikallaan. Neiti Nunnanen liukui äänetönnä alas koulunmäeltä ja meni ruokapaikkaansa kuin tosikristitty.

Hänen jäljessään keikkui kuin vieterirattailla neiti Pomerans, pulleapovinen, hohtavaposkinen, kaikista elämänhaluisin uutten kielten opettajatar, jolla ei ollut mitään muuta inhimillistä heikkoutta kuin se, että hän joskus keskellä tuntia purskahti teatterimaiseen itkuun jonkun pojanvekaran paatuneen sydämmen takia, onnistuen siten saamaan koko tyttöparvenkin hypnotisoiduksi kuorossa ulvomaan juutaksen juonille. Nämät neiti Pomeransin itkunhyrskäykset olivat traagillisinta, mitä ikinä Moukkalan kouluelämässä saattoi ajatella. Kuten sanottu, tällä opettajattarella ei ollut muuta vikaa, sillä viaksi ei mitenkään saattanut lukea sitä että hänkin, samoinkuin neiti Nunnanen pappiin, vuorostaan oli salaa platoonisesti pikiintynyt rehtori Rödmanniin, jota piti koko kaupungin intelligenssin Eiffeltornina, josta tornista hän pamppailevin sydämmin katseli moukkalaisia näkyaloja itään ja länteen.

Viimeisenä opettaja-sarjassa astui ulos koulun pihasta tällä kertaa maisteri Reino Frommerus, tuo epäilyttävä pedagoogi, jonka erinomaiset viat ja arveluttavat ansiot rakas lukija jo entuudesta tietää sekä ne toivottavasti suosiollisesti muistissaan säilyttää.

Tänä raikkaana talvipäivänä oli tämä miesopettaja harvinaisen hyvällä tuulella. Hän tunsi tehneensä vaikeata työtänsä siinä vakaumuksessa ettei päivä ollut mennyt tykkänään hukkaan, kuten se niin usein menee parhaimmillakin koulunopettajilla. Yksi ainoa kultajyvänen yhteenkään ainoaan nuoreen sydämmeen, yksi ainoakin persoonallisen vaikutuksen sähkökipuna tulevaisen taisteluihmisen sytykkeeksi — siinä jo kylliksi yhden talvisen päivän kasvatusopilliseksi vaatimukseksi. Jalon kylvön orastumista ei luonnollisesti voinut varmasti tietää, mutta sen saattoi uskoa, ja enempää ei opettaja tarvinnut.

Muutenkin hän tunsi rauhaa taas sydämmessään ja iloitsi että hän opettajatoveriensa kanssa eli varsin siedettävissä väleissä — niin erisuuntaiset kuin tähtäyslinjat lienevätkin olleet. Hän luuli ymmärtävänsä heidän kunkin parhaat tarkoitukset ja tunsi ystävällistä osanottoa kunkin työhön, paljon enemmän kuin virkatoverit hänestä ehkä otaksuivatkaan. Jos hänessä joskus pilkahtikin ivaa jossakin kouluasiassa, jossa hänellä oli päinvastainen käsitys, niin ei hän sitä ivaansa tahtonut pahoin paljastaa säilyttääksensä yhteistyön mahdollisuuden ja varataksensa itselleen jonkunlaisenkaan vastapainon vaikutusvallan.

Olipa hän siis melkoisen ovela ja jalo opettaja tämäkin mies!

Reino Frommerus kiiruhti terveennälkäisenä kotiansa kohti. Hän oli juuri kääntymäisillään alas sille katukujalle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, kun samalla kuuli jonkun etäämpää sivultapäin häntä nimeltä huutavan.

— Maisteri Frommerus? Kuulkaa — maisten Frommerus!…

Hän kääntyi katsomaan ääntä kohden ja huomasi ihmeekseen että se oli pastori Elias Rynttänen, joka siellä seisoi kaupungin kirkon vieressä kuin vaivaistukki viittoen luokseen.

Nuori opettaja palasi takaisinpäin ja lähestyi uteliaana pappia, joka pystyynnostettuine kauluksineen, sinertävine nenineen, syväkuoppaisine silmineen ja parransängän sisästä punoittavine poskiajoksineen näytti kovin kurjalta ja viluiselta.

Kun maisteri Frommerus oli päässyt noin kolmen askeleen likeisyyteen papin eteen, teki tämä liikkeen ikäänkuin pysyttääkseen maallikon tarpeellisen välimatkan päässä, jonkatähden toinen vaistomaisesti pysähtyikin. Pappi ei millään tavalla tervehtinyt, vaan ikäänkuin tervehtimisen asemesta nauraa hohotti kummallista, käheäkurkkuista naurua, jonka syvä kumahtelu varmaan johtui hänen väkevästä tupakanpoltostaan. Ensi kerran hän nyt kiinnitti mustat silmänsä suoraan maisteri Frommerukseen, jota tämä katse ei vaivannut muulla kuin epäluuloisuuden ja epävarmuuden ilmeellään.

— Olisi teille vähän asiaa, — jyrisi pappi, — mutta ettekö tahtoisi käydä minun kotonani siellä pappilassa?

— Vai niin, mutta eikö herra pastori saata sitä tässäkin sanoa? virkkoi Reino Frommerus, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä mennäkseen kaupungin papin kotiin.

Pastori Rynttänen alkoi rykähdellä. Nähtävästi hänen oli vaikeata saada asiaansa esitetyksi. Hän muutteli levottomasti jalkojaan, tömisteli niitä kuin hevonen ja katsoi kujalle päin. Mutta kuja oli autio ja tyhjä, viimeisetkin oppilaat olivat juosseet tiehensä. Pastorin vettävuotava nenä kääntyi kirkon tornia kohden, silmät siristyivät ikäänkuin tutkimaan, oliko risti sen huipussa paikoillaan. Kädet syvällä palttoon taskuissa, ja värisevällä, karkealla äänellä lausui hän vihdoin…

— Se nyt on sillä tavalla, hyvä maisteri, että minä olen saanut ikäväksi tehtäväkseni tuomiokapitulin puolesta kysyä teiltä että… että aijotteko te todenteolla pysyä tuossa siviliavioliitossanne — ja kehoittaa teitä ystävällisesti vihityttämään itsenne ihmisten tavoin. Tehän tiedätte papinpoikana varsin hyvin että jumalansana…

— Olkaa hyvä, herra pastori, — keskeytti äkkiä Reino Frommerus myöskin värisevällä äänellä, — älkää vaivatko itseänne saarnalla. Minä sanon teille heti suoraan että minä pysyn siinä missä olen ja ettei voi tulla kysymykseenkään enää ottaa kirkollista vihkimistä. Sehän olisi kerrassaan naurettavaa!

— Mutta kaikkien rettelöiden välttämiseksi? kysyi pappi nähtävästi hilliten suuttumustaan.

— Kaikkien rettelöiden välttämiseksi pitäisi teidän, herra pastori, sielunpaimenena olla sekaantumatta toisen avioliittoasioihin!

— Enhän minä ole sekaantunutkaan… sehän on tuomiokapituli ja kirkkoherra Land päällekantajana… ja, minusta tosiaan on varsin ikävä sekaantua! puolustelihen pappi koettaen puhua harvakseen.

— Kuinka te, herra pastori, — huudahti toinen sisällisesti kärsien: — kuinka te ilkeätte väittää ettette muka halua sekaantua minun yksityisasioihini, vaikka juuri te ensimmäisenä tästä kaupungista, ennenkuin tänne olin saapunutkaan, sähkötitte kouluylihallitukselle ja koetitte estää minua tänne tulemasta?!

— En se minä ollut! vastasi pappi ontolla äänellä, muljauttaen silmiään.

— Juuri te se olitte! väitti nuori opettaja.

— Ei se minusta ollut lähtöisin! vastusti yhä pappi.

— Vai ei se teistä ollut lähtöisin? ahdisti toinen siveellisesti pilkaten. — Mistä se sitten muka oli kotoisin?

— Jumalasta…! äänsi pappi.

— Hävetkää herra pastori puhumasta vasten omantuntonne ääntä! karjahti toinen. — Jumalalla ei tässä asiassa ole mitään tekemistä. Minä uskallan teille vakuuttaa että jos tuo sähkösanoma ei ollut lähtöisin teistä itsestänne, niin oli se sitten lähtöisin siitä olemuksesta, jota te nimitätte — perkeleeksi.

— Teillä on aivan nurinkuriset käsitykset Jumalasta! sanoi pappi salavihasta värisevällä äänellä.

— Ja teillä — perkeleestä! paiskasi toinen. — Herra pastori! Teidän kristillisessä ansioluettelossanne on eräs toinenkin raportti esivalloille, tuo teidän maanmainio ilmiantonne minun "ujostelemattomasta yhdyselämästäni" — "toverini" kanssa!

— Mistä te sen olette urkkinut? sävähti pappi.

— Herra pastori! — sanoi toinen — on rumia asioita, jotka ikäänkuin jumalallisen välttämättömyyden pakosta itsestään ilmi tulevat!… Ajatelkaapa jos minä teistä menisin raporteeraamaan jollekkin kuinka te vietätte häikäilemätöntä yhdyselämää jo kolmannen naisen kanssa! —?

— Mutta minähän olenkin kristillisessä avioliitossa! sähisi pappi.

— Niin, kyllä te olette! jatkoi maisteri Frommerus. — Kauniisti te olettekin! Sillä verholla te kaiken peitätte. Enkä minä tahdo teidän aviovuoteidenne kristillissiveellisiä peittoja kohotellakkaan, en totisesti. Olkoon siellä alla mitä hyvänsä! Mutta minä sanon teille että jos te kristillisine avioliittoinenne siirtyisitte tästä — ei edemmäs kuin noin 15 peninkulman päähän — niin te olisitte siinä maassa, jossa teidän kolmatta vaimoanne ei nimitettäisi vaimoksi, vaan joksikin paljon pahemmaksi kuin "toveri", eikä teidän avioliittoanne "kristilliseksi." Siitä te näette, kuinka erilaiset ja hullunkuriset ovat käsitykset avioliittojen kristillisestä pätevyydestä, vaikka sama kristinusko täällä vallitsee molemmin puolin valtioiden rajoja. Kuinka te siis uskallatte sanoa ettei se, joka ensimmäisen ja ainoan vaimonsa kanssa elää, ole yhtä hyvin kristillisessä avioliitossa kuin te, pappi, jolla on jo kolmas vaimo?

— Te olette häpeemätön! karjasi pappi puristaen luisia nyrkkejään taskuissansa. — Te saatte… vastata puheistanne! —

— Niin, minä olen häpeemätön — se nyt on se ainoa voimasana, jonka te tässä keksitte ja joka teidän kannaltanne katsoen on oikeutettu. Mutta puheistani aion minä vastata jollekkin muulle kuin teille tai tuomiokapitulille.

— Te siis ette taivu — vihittäväksi? kysyi pappi jäykästi.

— En ikinä! Kuinka te olettekin niin lapsellinen että sellaista kysytte?

— Minua on käsketty ystävällisesti kehoittamaan. Punnitkaa kaikissa tapauksissa tarkoin!

— Se on jo punnittu! Älkää ärsyttäkö minua!…

— Mutta ettekö tahdo nähdä papereita, jotka tuomiokapitulista ovat minulle lähetetyt?… ne ovat minun kotonani — tyrkytti pappi.

— En! en tahdo niitä nähdä. Kaunistelkaa itse niitä niin paljon kuin tahdotte, kirjoittakaa että olen "häpeemätön" ja "julkea jumalaton", "uppiniskainen saastainen pakana" ynnä muuta sellaista, lisätkää syntikuormaani niin paljon kuin teidän oikeauskoinen pappilan ruunanne jaksaa vetää, ja pankaa sitten kuorma menemään suoraan arkkipiispan kartanoon, mutta minua, hyvä herra, älkää enempää ärsyttäkö, te olette jo kyllin ärsyttänyt, ja lienee minullakin oikeus vaatia ihmisyyttä…

— Teidän viimeinen sananne on siis —? jyrisi pappi, otsa synkkänä kuin uhkaava ukkospilvi.

— Minun viimeinen sanani on: hyvästi inkvisiittori!

Maisteri Frommerus käänsi kääntämällä selkänsä ja läksi taaksensa katsomatta astumaan pois kirkon juurelta. Pastori Rynttänen katsoi hetken hänen jälkeensä, nosteli palelevia jalkojaan, painoi päänsä alas, ja niskat kyyryssä tuijotti kotvan eteensä lumeen, sähähti sitten kuin käärme, jotakin muistaen, kävellä hoippuroi kerran ympäri kirkon sekä läksi vasta sitten kiivaasti astumaan kotiinsa päin, silmäkulmat tuimasti rypyssä.

Oli sentään onni etteivät kaupungin akat heidän kaksintaisteluaan olleet nähneet. Ainoastaan puolentusinaa koiria oli haukuskellut heitä erisuunnilta. —

Reino Frommerus ei mennyt suoraan kotiinsa. Hän riensi kosken rannalle ja katseli kuohuihin, jotka ruosteenruskeina purskuivat lumenvalaisemien jokiäyräiden välissä.

Hänen päätään huimasi, hänen täytyi pidellä kiinni suoja-aidasta, jottei syöksyisi alas pyörteisiin.

"Ikuista kohinaa! Ikuista taistelua!" ikäänkuin säestivät talviset laineet.

Tuntikauden myöhästyneenä saapui hän vihdoin pieneen kotiinsa, väsyneenä, mieli masennuksissa.

— Poika kulta, missä olet viipynyt?

— Kävin vain — virkistelemässä…

— Olet ihan kalpea ja väriset?

— Mitä joutavia…

— Annas kun minä sinut lämmitän!

— No lämmitä!

Nuori rouva kietoi käsivartensa lujasti miehensä kaulan ympäri ja suuteli kuumanrajusti.

— Tule nyt syömään, minulla on sinulle aivan mieliruokiakin…

Reino Frommerus ei vielä yövuoteellakaan ilmaissut vaimolleen mitä hänelle tänäpäivänä oli sattunut kotimatkalla koulusta…

Hän koetti yksin kantaa mitä kannettava oli.

* * * * *

Kului vain muutamia vuorokausia. Oli lauvantaipäivä. Reino Frommerus oli tapansa mukaan koulussa, mutta pastori Rynttänen, jolla ei lauvantaisin ollut kuin yksi tunti keskipäivällä, oli hyräillen lähtenyt kotiinsa Reino Frommerus oli pannut merkille että pastori ennen uloslähtöään oli pysähtynyt koulun seinällä riippuvaa lukujärjestystä tutkimaan. Sitten olivat pastorin silmät vähän omituisesti välähtäneet Frommerukseen päin. Mutta toinen ei tätä miksikään ollut aavistanut…

Pastori Rynttänen meni kotiinsa, joi kiireesti kahvinsa, siemasi intohimoisesti paksun beirutski-paperossinsa savupilvet syvälle keuhkoihinsa, selaili hiukan papereita kansliansa pöydällä ja työntyi taas ulos kadulle.

Ei hän mennyt kouluun eikä kirkkoon, ei myöskään sairaan luo tai lapsenkastoon eikä myös virkistyskävelylle sanan tavallisessa merkityksessä. Ja kuitenkin hän katsoi kelloonsa aivankuin hänen menonsa olisi ollut määrätunnista riippuvainen. Niin olikin. Hän näet suuntasi askeleensa maisteri Frommeruksen asuntoon, jossa ei siihenasti ollut käynyt. Lasku ei pettänyt. Pappi osui oikealla hetkellä — maisterin "toveri" oli kuin olikin ypöyksikseen kotona, ja aviomiehen kotiintulosta kesken tuntia ei ollut pelkoa.

Nuori rouva Frommerus säpsähti aikalailla nähdessään hänelle puolioudon, karkeamuotoisen miehen äkkiä ilmestyvän eteensä, kun oli parhaillaan sovittelemassa jotakin taulua seinään. Hän hämmästyi sitä ettei vieras sanallakaan tervehtinyt eikä kysynyt "onko maisteri kotona", ei myöskään sanallakaan pyytänyt anteeksi että täten tunkeutui toisen kotiin. Eikä hän myöskään voinut olla merkille panematta ettei tämä vieras häntä puhutellut rouvaksi paremmin kuin muullakaan nimellä, mikä jotenkin olisi ilmaissut toisen luonnollista asemaa.

— Minä olen seurakunnan pappi, — esittihen tulija pyrkimättä kättelemään ja etsien silmillään, mihin istuisi. Ja odottamatta pyyntöä, jota Paula Winterberg hämmästyksissään tuskin osasi antaa, istua rymähti seurakunnan pappi keskelle pienen salongin sinipunervalla veralla päällystettyä sohvaa luoden viekkaan silmäyksen verhoilla varustetun oven lomitse makuuhuoneeseen, josta näkyi kaksi lumivalkoista, rinnakkain seisovaa vuodetta.

Pappi alkoi harvakseen puhua silminnähtävästi sanomattomasti nauttien toisen hämmentyneestä tilasta. — Minä — olen — hiippakunnan — tuomiokapitulilta — saanut — toimekseni — tutkia — onko — teillä — vakaa — aikomus jäädä — ilman kirkollista siunausta — liitossanne maisteri Frommeruksen kanssa — vai tahdotteko ehkä — korjata — erehdyksenne — ja…

Pitemmälle ei pappi ehtinyt. Silmänräpäyksessä oli nuori rouva Frommerus älynnyt, mitä tämä kummallinen luonakäynti tarkoitti, samalla kun hän oli muistanut kaikki kauniit päätökset taistelusta yhteistä vihollista vastaan ja samalla kun hänelle myös oli selvennyt, miksi pastori sovitti visiittinsä juuri tähän aikaan päivästä. Hänen kirkkaista silmistään leimahti tuskan ja uhkan kipunakimppu, ja hän huudahti heleällä äänellään, tähdäten suoraan papin silmiin:

— Minkä erehdyksen? Minkä erehdyksen? Sanokaa heti!?

Pastori Rynttänen liikutteli jalkojaan kestämättä tuota naisen tulenpalavaa, puhdasta silmäniskua niin rauhallisesti kuin oli sellaisiin varustautunut. Nuori rouva seisoi siinä hänen edessään solakkana ja ryhdikkäänä, rinnat täynnä voimaa ja elämin uhkua.

— Minä tarkoitan, — sanoi pappi mitä suurinta levollisuutta teeskennellen, — että kuten te itsekkin tiedätte: meidän evankeelisluteerilainen yhteiskunta tunnustaa ainoastaan sellaisen avioliittomuodon, jonka…

— Älkää selittäkö! katkasi taas nuori aviovaimo reippaasti. — Tuon kaiken minäkin hyvin tiedän, sitä ei kannata jauhaa. Me olemme mieheni kanssa menneet naimisiin omalla tavallamme, ja se ei kuulu teille, herra pastori!

— Mutta eiköhän se kuulu Jumalalle? sanoi kappalainen koetellen leikillistäkin sävyä ja ylimielisesti naurahtaen kuten uskovaisten on tapa.

— Niin, Jumalalle se kuuluukin! säesti rouva Frommerus muistellen mitä kaikkea miehensä kanssa tästäkin olivat puhelleet. — Jumalalle me toki teemmekin avioliitostamme tilin…

Pastori Rynttänen näki viisaimmaksi olla painautumatta syvemmälle väittelyssä jumala-käsitteestä, joka aina oli harmillisin kohta keskusteluissa sivistyneiden ihmisten kanssa.

Hän rykäsi arvonsasäilyttävästi ja kysyi:

— Te siis ette suostu vihille?

— Emme. Mehän olemme jo vihityt Englannissa!

— Kuinka? tokasi pappi, mutta samalla hän huomasi että toinen vain tarkoitti siviliviranomaisten edessä vihkimistä.

— Ja sitäpaitsi olemme kuulutetut — kolmessa eri valtakunnassa! Siinä pitäisi olla kyllin pyhitystä — kirkonkin puolelta? lisäsi rouva Frommerus voitonvarmasti hymyillen.

Hän oli täydellisesti tointunut hämmästyksestään eikä enää peljännyt tuota romoluista olentoa, jonka silmiä hän ei voinut kärsiä.

— Mutta jos teidän mie… minä tarkoitan jos maisteri Frommerus suostuu? paiskasi yhtäkkiä pappi koetellakseen kaikkia ruuveja.

— Hän ei ikinä suostu! huudahti nuori rouva, lisäten kiivaasti: miksi ei pastori sano minun miestäni "viettelijäksi" tai "salavuoteuden harjoittajaksi", koska te kerran olette niin raukkamainen ettette raski häntä nimittää minun miehekseni?

Pastori Rynttänen katsahti oudostuneesti nuoreen naiseen. Hän melkeinkuin oli hämmästynyt sitä siveellistä pontevuutta, jolla heikompi astia — se, jonka asia apostolien mukaan oli seurakunnassa vaikeneminen — ruoski häntä, valtiokirkon puhdasoppista vartijaa. Siinä pontevuudessa, kun se näin tuli sivistyneeltä taholta, oli hänelle jotakin vaikeasti-sulatettavaa.

— Oletteko valmis kantamaan kaikki seuraukset — naisena? kysyä tokasi sielunpaimen.

— Luuleeko herra pastori että nainen on halvempi kestääkseen kirkonkirousta kuin mies? Meitähän aina on alennettu ja epäilty, tokko meillä naisilla edes on sielua. Ja juuri teidän taholtanne se on tapahtunut!

— Ai ai kuinka on terävä kieli! nauroi pastori kolkosti.

— Niin, sitä hiotaankin vain herra pastorin kunniaksi! lennätti toinen ja katsahti vieraaseen aivankuin olisi odottanut tämän jo lähtevän.

— Onko se teidän viimeinen sananne ettette suostu kirkolliseen vih…?

— Tietysti!

— Minä siis saan ilmoittaa tuomiokapitulille että…

— Ilmoittakaa mitä tahansa! v

Pappi vilkasi kelloonsa aivankuin ei olisi toisen sanoja kuullut ja sanoi hiukan hätäisesti:

— Hyvästi siis.

— Hyvästi!

Pastori Rynttänen yritti poistumaan ilman korkeita kalossejansa, mutta rouva Frommerus huomautti hänelle niiden olemassaolosta, ja vieras pakeni rymistellen alas jyrkkiä portaita.

Kadulle tultuaan pappi taas vilkasi kelloonsa ja läksi sitten niskat kyyryssä, kulmat kippurassa, suu supussa kiireesti astumaan kotiinsa. Hän murisi aivan ääneensä, veisata hyräilikin sekaan, mutta jos joku outo, joka ei olisi tiennyt että tässä vaelsi kaupungin sielunhoitaja, hänet tällä hetkellä olisi sattunut näkemään, niin sellainen varmaankin olisi ajatellut: "mikähän pahantekijä tuossakin mennä koikkelehtii?"…

Neljännestuntia jälkeen edellämainitun kohtauksen tuli maisteri Frommerus kotiin koulusta. Hän löysi vaimonsa lepäämässä toiselta makuuhuoneen vuoteista ja hiipi hänen viereensä. Paula Winterberg huoahti raskaasti ja katsoi suurin, miettiväisin silmin mieheensä.

— Oma kulta, — virkkoi mies hellästi, — miksi olet itkenyt?

Mutta toinen ei tahtonut kertoa, vaan kietoi käsivartensa intohimoisesti ystävänsä kaulan ympäri, pyrkien tämän povelle kuin kuluttavainen tuli.

— Sinun täytyy se kertoa, Paula? Se helpoittaa!

— Mutta lupaathan ettet mitään tee hänelle?

— Kenelle hänelle? huudahti aviomies kauhuissaan ja ponnahti istualleen. — Kuka juutas täällä on ollut? Minä haistan ihan ilmasta että täällä on pahahenki käynyt?

— Lupaathan, Reino, ettet kosta?

— Kuinka voi mitään luvata, kun ei tiedä, mistä on kysymyskään?

— No sitten en kerrokkaan! sanoi nuorikko päättäväisesti.

— Kerro nyt, oma kulta, — pyysi mies heltyen: — minä koetan olla niin järkevä kuin mahdollista.

Silloin vasta vaimo kertoi.

— Kotitarkastus siis! huudahti nuori aviomies siveellisestä katkeruudesta värisevällä äänellä. — Ei! tämä on pahempi kuin kotitarkastus. Santarmit nuuskivat ainoastaan kirjoja ja aseita, mutta, luteerilaisoikeauskoinen pappi julkeaa tunkeutua toisen kotiin nuuskimaan ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen sisällistä suhdettaan Jumalaan, hänen mielipidettään siveydestä. Hyi! se tottatosiaan on alentavaista, liian nöyryyttäväistä — mutta kaikista alentavaisinta sille, joka niin tekee. En todella ollut uskonut suomalaista papistoa sellaiseksi kuin huhut kuiskailivat, mutta nyt alan uskoa. Nyt alan uskoa että pastori Rynttäsiä tai Möhkösiä ei ole ainoastaan Moukkalassa ja Kurjalassa — niitä maleksii ympäri Suomennientä. Kiittäköön tämän kaupungin pappi — jatkoi hän, kiihdyksissään — kiittäköön jumalaansa että sinä minua varoitit kostamasta pahaa pahalla, sillä minä en takaa mitä sille miehelle olisin tehnyt nyt, nyt… jos et sinä minua olisi varustanut. Vereni niin kuohuu…!

Hän kohotti käsivartensa ja pui nyrkkiä kaupungille päin samalla naurahtaen tuskaisesti:

— Kirkkosantarmi! kirkkosantarmi! Sinä, Paula, et aavista puoliakaan sen pelastusarmeijalaisen kaikista vehkeistä…

— Mutta mitä sinä luulet tuomiokapitulin nyt tekevän? kysyi rouva Frommerus harkitsevasti.

— Jumalan santarmihallitukselta voi odottaa mitä hyvänsä. — Esimerkiksi että meidät haastetaan persoonallisesti sen eteen yhä uudestaan kuulusteltaviksi sekä yhdessä että erikseen, yhä uudestaan nuhdeltaviksi, häpäistäviksi. Yhä uudestaan, yhä uudestaan loppumattomaan kidutuspenkkiin — siinä hurskaassa toivomuksessa tietysti että huuliltamme vihoviimeinkin luiskahtaisi tunnustus, katumus, armonanomus…

— Sinä liioittelet, sinä olet nyt kiihdyksissä?

— Niin, niin, mutta meidän on muistaminen että luteerilaisuuden sileän naaman pintakerrosten alla kiertelee katoolilaisen inkvisiittorin verisoluja, Hussin ja Giordano Brunon pyövelein verisoluja… Ne, nuo luteerilaisuuden sileät naamat ovat "valkeiksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ulkoapäin ovat koreat ja juhlalliset, mutta sisällänsä säilyttävät kaikkea mätää." Niin, tuo manaaminen korkean raadin tai tuomiokapitulin eteen on luullakseni lievintä, mitä papit meille voivat tehdä. Aivan uskottavaa on että vaino menee niin pitkälle että meidät käsketään eroamaan toinen-toisestamme, koskapa muka luvattomasti yhdessä elämme… Ja kun tietysti emme käskyä tottele, niin meidät kruunun kyydillä erilleen ajetaan…

— Minä en anna sinua itsestäni erottaa! sanoi nuori rouva huumaantuneena miehensä kuvittelusta. — Revin silmät sen päästä, joka vain sinut…

— Tyynny kultaseni — tarttui toinen — ei vielä ole hätää, eletään päivä kerrallaan, mutta anna minun nyt maalata asia kauheammaksi kuin se ehkä ansaitseekaan, niin on helpompi kestää se mikä tulee. Jos todella niin tapahtuisi että meidät väkivallalla erotettaisiin, niin tietysti se kuitenkin koituisi meidän asiallemme eduksi. Minä nostattaisin sotajalalle kaikki toisinajattelijat tässä maassa ja silloin sitä rynnistettäisiin niin että kirkot kaa…

— Ennen minä sinun kanssasi kiipeän polttoroviolle kuin annan raastaa sinut minusta erilleen! vakuutti vaimo kauniisti säihkyvin silmin.

— Niin, niin — säesti mies — niin se onkin naisluonteen kannalta. Ja niin se syvimpiä syitänsä myöten myös on heidän kannaltaan. Usko pois: meidät raahattaisiin yhdessä polttoroviolle, jos vain uskallettaisiin! Siitä ei ole kovinkaan monen miespolven aika, kun tässäkin kaupunkipahasessa roviot vielä roihusivat ja paistetun ihmislihan käry haisi Haaksikosken rannoilla. Mepä juuri: sinä ja minä ja kaikki meidän kaltaisemme olemme niitä nykyajan velhoja ja noitia, joita kirkkoruhtinaat tuomitsevat teilattaviksi ja elävältäpoltettaviksi, mutta kun eivät siihen enää kykene ulkonaisesti, niin tyytyvät sisällisesti. Hengessään he meidät mestaavat ja teilaavat, kiehuvassa kattilassa keittävät, roviolla polttavat!

— Rakas Reino! sanoi Paula rouva huolestuneesti, — meidän on ajoissa paettava tästä kaupungista?

— Ei vielä, — vastasi mies silitellen elämänsä jakajattaren hiuksia: — Ei vielä! Me odotamme, tuleeko lisää löylyä ja vasta sitten jos kuumuus käy sietämättömäksi, lähdemme ulos saunasta. Vaikka kärsimme, mitäs siitä, onhan meillä aate, jonka tähden kannattaakin kärsiä… Tottapuhuen: minua huvittaa sanomattomasti — kokea, kuinka herttaiseksi pappi Rynttänen tämän Moukkalan "vanhain miesten ja vanhain akkain kristillisen yhdistyksen" saunan lämmittää ja kuinka kiljuvan kipon vihkivettä hän sen kiukaaseen heittää meidän päidemme menoksi… ja ylipäänsä: mitä pahoja henkiä se hornanherra vielä avukseen manaa maan uumenista. Eikö sinuakin huvita, tämä leikki?

— En tiedä, huvittaako, — sanoi vaimo: — mutta olen minäkin utelias näkemään mitä he oikein uskaltavat meille tehdä. Kun rupean ajattelemaan että sinä olet papin poika ja papin veli ja että isäsi vielä elää, niin…

— Se ei mitään merkitse! keskeytti Reino Frommerus. — Luulottelin minäkin näihin asti, vaan enää en usko… Ja on se hyväkin etten enää halua ratsastella pappilan ruunalla läpi kylän, niin että kaikki sanoisivat: "tuossapa ajelee rovastin poika", vaan karahutan kautta mailman omalla peuralla ja pulkalla… ja esiinnyn vapaana miehenä, jonka ei tarvitse vedota isäänsä eikä isoisäänsä, vaan siihen, johon jokaisen täytyy turvata kaikissa elämänvaiheissa: järkeen ja omaantuntoon…

— Muistatkos? huudahti nuori rouva hilpeisiin kuviin palautuen: — porokyyti se juuri meidät toisiimme tutustutti!… sinun puolivilli peurasi se siellä Kurjalan kevät-hangilla meidät kihloihin lennätti! Muistatko sitäkin yötä, kun vastatuulessa ajettiin järveä ja sinä käskit minun kyyristyä selkäsi taakse?… Entäs se kirkas hanki-aamu, jolloin sinä tulit minua porokellolla herättämään?… Jos ei sinulla olisi ollut sitä poroa, niin tuskinpa koskaan olisit kiinnittänyt huomiotasi Paula Winterbergiin!?

— Niin, avioliittoon joutuminen määrätyn henkilön kanssa on ihmeellistä kohtalon arvanheittoa — sitä voisi sanoa Jumalan sormeksi, mutta yhtähyvin myös luonnolliseksi sattumukseksi, — tuumi aviomies ja jatkoi sitten: — Sinä puhut siitä porosta, mutta minä tarkoitin sitä villipeuraa, joka on minun veressäni… mitenkä sanoisin: uskonvapauden villipeuraa, joka ei kuuna kullanvalkeana anna itseänsä kiinni salolla… jota ei saa poropeltoonkaan muuten kuin kymmenien peninkulmien pituisilla rinta-aidoilla viekoittelemalla niinsanottuun rysään, ja sitten julmalla suopungilla, joka viskataan sen korkealla keikkuviin sarviin, ja jolla se raa'asti raastetaan — merkittäväksi — monin mieskourin kimppuun käymällä, mutta se ei vielä sittenkään kesyty eikä taivu raakojen isäntien mielitekoihin, vaikka silmät puhkaistaisiin… Sitä villipeuraa minä tarkoitan, jota ei kukisteta muuten kuin peuraväljällä… salaa ampumalla salohongan takaa…

— Rakas villipeurani, oma kultasarvinen urakkani — hirvaani — vuorsa-hirvaani! saneli vaimo, poron eri nimityksiä muistellen: — Kyllä minä sinut kesytän… ampumattakin… suopungittakin… rinta-aidattakin… rysättäkin!

— Niin, sinä… mutta nuot uskonnon barbaarit eivät minua nujerra muuten kuin kavalalla väkivallalla…

Aviopuolisot tyyntyivät vähitellen ja palasivat oman kodin tunnelmiinsa varsinkin senjälkeen kun olivat käyneet yhdessä hiihtelemässä Moukkalan talviraikkaassa metsässä, joka humisi likellä kaupunkia.

Jumalaisella luonnolla on iäiset lievityskeinonsa ja lääkkeensä, jos vain ihminen niitä suruissaan tulee koetelleeksi.

15.

— Nyt kuulumme me oikein virallisesti herra pastori Rynttäsen sielunhoitoon — virkkoi maisteri Frommerus eräänä kevätpäivänä vaimolleen. — Ikävä juttu että tuli laillinen pakko siirtää kirjat tänne…

— On se sinun isä vaarisi sentään kunnon pappi, — sanoi vaimo, — niin kiltisti hän meidät taas merkitsi muuttokirjaan naimisissa oleviksi.

— Oli pakko merkitä — kirkonkirjojen mukaan, — selitti rovastinpoika. — Ei kehdannut, ukki rukka, noita vaarallisia sanoja enää ruveta sorvailemaan. Kun kerran oli lähettänyt pääesikunnalleen pönkittelyn että Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, niin johdonmukaisesti täytyi pysyä kiinni alkutekstissä…

— Mikä sinua niin naurattaa? uteli vaimo.

— Minua aina niin hykäyttää sieluni pohjaa myöten, kun muistelen sitä isäukon klassillista vastinetta kapitulille! Minusta se on sellainen tyhjentävä, itsensähävittävä "lapsus calami", eli mitenkä sanoisin: omantunnon vahingonlaukaus, jolle saa hakea vertaista Suomen kirkkohistoriasta. Tai toisin sanoakseni: se on sellainen salaperäinen rajapyykki meidän luteerilaislaillisessa aikakaudessamme, jonka herrat papit itse ovat löytäneet ja sen matkakarttoihinsa pienen pienellä ristinpilkulla merkinneet, vaan jonka olemassaolosta toistaiseksi ei olla tietävinäänkään… Se on se rajapyykki, jonka toista kylkeä hipaisee jo todellinen jumalanvaltakunta, vaan toisella kyljellä kyyköttää valanvannonut pappi, joka väittää ettei hänen selkänsä taakse sovi tunkeutua Jumalaa näkemään, vaan kaikkien on pysyttävä sillä puolella rajapyykkiä, jonka laidassa hänkin istuu.

— Miten luulet pastori Rynttäsen nyt meidät merkitsevän kaupungin kirkonkirjoihin? kysyi rouva Frommerus.

— Niin, vastasi toinen, — siinä joutuu pappiparka kahden tulen väliin. Laki käskee merkitsemään muuttokirjan mukaan, joka on tehty alkuperäisen kirkonkirjan mukaan, mutta jos Rynttänen niin merkitsee, niin tekee hän vasten tuomiokapitulin laintulkitsemista ja vasten omaa mielitekoaan. Mutta myös ei ole hyvä mennä kumoomaan vanhan papin, tarkoitan isäni, käsialaa, sillä sen mittakaavan oikeutuksen hän omassatunnossaan myös tuntee. On siinä Elias papille jottamoisesti otsan hikoilua! Panenpa pääni panttiin ettei se fariseus omasta alotteestaan uskalla merkitä ei iitä, eikä ässää, vaan paiskaa uudella paimenkirjeellä kapitulia tai itse kirkon keisaria, tarkoitan arkkipiispaa, ja pyytää — menettelyohjeita…

— Ja sitten kai juttu yhä sotkeutuu? sanoi vaimo.

— Niin, sitten menevät taivaalliset telefoonilangat aivan sekaisin, joutuvat "kontaktiin" ja herrat dominikaanit, nuot jumalan koirat, yhä enemmän hermostuvat, haukkuvat äänensä aivan käheiksi apparaateihin! saneli aviomies ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti ja samalla ivallisesti.

— Mitä sinä taas —?

— Ilman vaan. Päässäni vain vilahti vertauskuva kinkeripuurosta… tulikuumasta kinkeripuurosta, johon hyvä emäntä on paiskannut puolenkilon voimöhkäleen silmäksi keskelle. Liuta nälkäisiä pappeja — lukkarit ja kiertokoulumestarit niihin luettuina — istuutuu puurokupin ympärille, kaikilla käsissä käppyrät puulusikat valmiina kopraisemaan. Mutta kaikkia hykähyttää mahanpohjaan asti tuo kinkerimuorin valtava voisilmä, joka siinä paistaa keltaisena kuin Naantalin aurinko, kuin saframi… Eikä kukaan oikein viitsisi ensimmäisenä lusikkaansa tuohon lehmänrasvaan pistää. Mutta vihdoin lukkari kinkeripapille kokkailee: "tämä on se Bedesdan lammikko, heh, loiskatkoon kuka ensiksi kerkeää!" ja räikeästi nauraen upottaa lusikkansa silmään. Se voisilmä tietysti on se Kurjalan rovastin ponsilause: "Mutta Jumalan edessä he tietysti — — —" On maar siinä arkkipiispallekkin aprikoimista ennenkuin lusikkansa mokomaan hiidenkirnuun työntää…

— Hyväjumala sinun fantasiaasi, Reino! Sinusta olisi pitänyt tulla taidemaalari! — virkkoi Paula rouva.

— Tarkoitat jotakin symbolistista tuhattulimmaistuhertajaa. Luostarimaalausten seassa sellainen taiteenhaara tosiaan olisi paikallaan…

— On se sentään merkillepantavaa, — jatkoi nuori aviomies senjälkeen vakavasti: — ettei isäukko sen koommin minua ole ahdistanut vihille, kun silloin häämatkaltamme hänelle selityksen lennätin. Ei sanaakaan hän missään kirjeessään senjälkeen ole hiiskunut, vaan on kirjoitellut aivankuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta annappa jos veli Konrad olisi pappi tässä hiippakunnassa, niin tottamaar hän, rakas veljeni Kristuksessa, olisi minua kohdellut paljon ankarammin, korkeakirkollisemmin. Uskotkos, Paula?

— Uskon kyllä. Juuri sinun omat veljesihän sinua kohtaan ovatkin mieltään enin osoittaneet. Ei yksikään ole uskaltanut lähettää pienintäkään onnentoivotusta senjälkeen kun kävi selville että aijomme siviliavioliittoon. Ei hiiskausta ole kuulunut sieltäpäin sittenkään kun meidät Englannissa vihittiin ja asia seisoi sanomalehdissä…

— Joutavia, Paula, — keskeytti mies. — Minä olen hyvin tyytyväinen että ne ovat edes vaijenneet silloin kun mieli on pikeä keittänyt. Minun veljeni ovat kaikki isänsä kilttejä poikia, nimittäin sen entisen papan — nykyistä ne eivät näy tuntevan. Tekeepä mieleni melkein kehaisemaan että se olen minä, nuorin poika, joka olen isäni kasvattanut eikä hän minua. Kristillisesti sanoen että "Jumala minua on käyttänyt välikappaleena"… Niinpä niin, mutta eivät nuo sinunkaan siskosi, kuule Paula, tätä meidän yhteenmenoamme näy oikein sulattaneen. Ihme ja kumma, kuinka toisen avioliitto aina pitää olla omaisille kova pähkinä!

— Sinulla on väärät käsitykset minun sisaristani, — väitti vaimo selitellen. — Tietysti ovatkin kummastelleet kun ei ollut häitä — kummastelinhan minäkin ensin — mutta ole varma siitä että ne kaikki ovat meitä rakkaudella seuranneet. Yksin Gunillakin, vaikka salaa itkee että "mitä muka mamma vainaja meinaisi, jos eläisi?"… Mutta ajatteles Agnesta, joka uskalsi käydä Landilta sen muuttokirjan vaatimassa senjälkeen kun sinä sille sen ripityksen lähetit.

— Niin tosiaan. Mitenkä se pappi hänet ottikaan vastaan?

— Etkö muista? Laila siskohan tuosta kirjoitti. Kirkkoherra ei ollut pyytänyt Agnesta istumaankaan ja vaikka rouva oli nähnyt salin ovelta, niin ei oltu pyydetty sisähuoneisiin, ja piika oli pantu tuomaan kahvia kirkkoherralle aivan toisen nokan edessä, vaan Agnekselle ei oltu tarjottu eikä sanaakaan puhuttu, vaikka Agnes rukka sitä ennen usein oli käynyt pappilassa kitaraa soittelemassa yhdessä papinrouvan kanssa. Nyt ei edes istumaan pyydetty!

— Sillä tavalla sitä kostetaan, sanoi Reino Frommerus. — Vallan kristillisesti — vipoviattomille ihmisille!

— Mutta arvaatkos, Reino, mikä oli oikea syy, miksi en joululomaksi suostunut lähtemään sinun kanssasi Kurjalan pappilaan? kysyi nuorikko.

— Nytkö vasta se ilmi tulee? sanoi toinen. — No, annas kuulua?

— Siksi, — vastasi vaimo, — että sinun ruustinnaäitisi — vaikka niin ystävällisesti pyysi tulemaan — samalla kirjoitti että: emmekö antaisi sinun vanhan pappasi kaikessa hiljaisuudessa meidät siellä vihkiä —?

— Tyhjää säikähdit, — sanoi aviomies. — Et näy tuntevan äitiäni. Vapaamielisempää ihmistä kuin hän tuskin on koko maakunnassa. Nuot sanat hänen kirjeessään olivat vain runollista kaikua jonkun puolihupsun musterin kristillissiveellisistä hälytyksistä. Rakkaat tädit tarkoittavat aina parasta ja ihailevat kuitenkin salaa kaikkea mikä poikkeaa tavallisuudesta. Jos sinne olisimme menneet, ei minun äitini olisi sanaakaan hiiskunut vihkimisistä, vaan olisi kohdellut meitä vielä hellemmin kuin ennen.

— Mutta minulla — ilmoitti Paula rouva — on sellainen poistyöntämisen tunne koko sinun sukuasi kohtaan. Älä pahastu, Reino!

— Se on luonnollista, — sanoi aviomies tyynesti. — Se kai johtuu siitä ettei meidän suku vielä ole valmis… siihen johonkin mihin luonto sen on tarkoittanut. Ja yhtä paljon myös siitä ettet sinä itsekään, rakas ystävä, ole läheskään valmis — ihminen. Et edes vapaamielisyydessä —!

— Entäs siviliavioliitto? huudahti nuori rouva.

— Olihan vain sattuma että siihen jouduit, — vastasi mies. — Kehitys vapautumiseen muotojen orjuutuksista on sinussa lähtenyt nopeasti menemään vasta senjälkeen kun jouduit naimisiin. Mutta, oma kulta, — jatkoi Reino Frommerus: — ei nyt siitä kiistellä. Hyvä niinkuin on. Minä olen tyytyväinen… Puhutaan nyt siitä, meidän elämämme luonnonsalaisuudesta… siitä kolmannesta, joka meidän kanssamme ja meidän välillämme jo on…

— — — — — — — — —

Ilta-aurinko paistoi läpi punertavien verhojen, jotka olivat tiiviisti lasketut ikkunan eteen.

— Rakas ystävä, se siis on totta?

— On, on, näethän itse…

— Anna minun koetella…

— Pane kätesi tänne…

— Kuinka ihmeellistä! Minusta se on melkein uskomatonta että sinulla… että sinussa…

— Paina poskesi sitä vastaan ja kuuntele. Kuuletko mitään?

— Hyvä Jumala! Kuulen, kuulen… Onkohan se poika vai tyttö?

— Kumman sinä tahtoisit?

— Tytön…

— Ja minä pojan. Kultakutrisen! Sinun näköisesi!…

— On se ihme ja kumma, sanon vieläkin. Se on luonnon suurin ihme. Ihanin ihme. Jumalallisin salaisuus… — Eikö sinua pelota?

— Ei vähääkään.

— Kunpa nyt kaikki menisi onnellisesti?

— Eiköhän tuo mene…

— Voi voi kuinka tämä on kaunista naisessa!

— Vaikka sitä sivistyneessä mailmassa pidetään rumana, melkeinpä häpeällisenä…

— Niin, kaikkea luonnon kauneuttahan siellä häpeillään, häväistään…

— Reino?

— Mitä?

— Oletko jo valikoinut nimiä?… Mikä sinua naurattaa? Et saa…

— Minä tahdon sille taistelijan nimen!

— Minkä taistelijan?

— Ihmisyyden, uskonvapauden, siveyden, elämänilon…!

— Mutta eihän ole sanottu että lapsesta tulee sitä mitä me tahdomme?

— Niin, eihän ole sanottu. Mutta jos sen elämä on siinnyt sellaisena jalon innostuksen hetkenä… pyhän vihan salaman silmänräpäyksenä… jolloin mies syvästi kärsien ja kaihoten… tahtoo ikäänkuin luoda uudestaan koko ihmiskunnan, niin silloin —?

— Niin! ja jos lisäksi vaimo sillä silmänräpäyksellä… koko sielustaan on antautunut miehelle… ja tuntenut suloa…?

— Niin, niin — —

— Mitä sinä huokaat?

— Että kun siitä ei vain tulisi mikään raukka… Että kun siitä tulisi parempi ihminen kuin me kumpikin! Että se uljaammin elämän läpi jaksaisi… eikä väsyisi kesken. Että se edes vähän jatkaisi sitä hyvää mitä meissä on. Silloin se ei turhaan tähän kurjaan mailmaan syntyisi…!

— Oma kulta, sinä ihan itket — sinä —?

— Rakas ystävä! Älä puhu mitään. En ymmärrä itsekään… Se on joku salainen kärsimys, joka näin purkautuu…

Kevätvirrat pauhasivat pärskyen ulkona korpilaaksossa. Sinervä avaruus humisi täynnänsä luonnon ääniä. Korkealla ilmassa lensi joutsenparvi kohti pohjoisia pitäjiä. Valkoiset siivet viuhuivat salaperäisesti välähdellen laskevan auringon viime säteilyssä.

* * * * *

Keskellä kesää, sydänpäivän hetkenä, heidän esikoisensa syntyi. Pieni tyttönen, luonnon ihme, joka tirkisteli äitinsä kasvoihin hämärän-aavistelevasti, hienosti hivelevin, puoliumpinaisin silmin, joiden asiantuntijat kuitenkin väittävät pian aukeavan pyöreiksi, kirkkaiksi sielunpeileiksi. Kolme päivää nuori isä ikäänkuin pelkäsi lasta, sielussaan kummeksien, mitä yhteyttä hänellä, miehisellä miehellä, saattoi olla tuohon hentoon pikku olentoon? Mutta jo neljäntenä päivänä hän uskoi unelmansa todellisuudeksi ja otti lapsen syliinsä. Ja kuta useampia päiviä kului, sitä merkillisemmin hän huomasi kiintyvänsä pienokaiseen ja tunnustavansa sen omasta verestään siinneeksi uuden ihmisen alokkaaksi. Onnellinen äiti ja onnellinen isä ymmärsivät nyt ensikerran elämässään ettei kaikkien pikkulasten tarvinnut olla pilkulleen samallaisia, kuten heistä ennen oli näyttänyt, vaan että nekin olivat yksilöitä selvine yksilöllisine piirteineen sekä ruumiin että sielun puolesta. Heidän ilonsa oli suuri kaikesta mitä he nyt havaitsivat, tunsivat ja kokivat, eivätkä he tästä ilostaan millään hinnalla olisi luopuneet.

Mutta uuden perheilon mukana hiipi myös uusia huolia, vastuunalaisuuden tunteita. Ja tärkein niistä oli se: oliko lapsi papilla kastatettava vai ei?

Että lapsenkaste manauksineen, lupauksen vaatimisineen vanhemmilta ja kummeilta, kristilliseen seurakuntaan ottamisineen ja perkeleillä pelottamisineen oli törkeätä petosta ja ilmeistä taikauskoa, mikä rikkaruohona verhosi avioliitot ympäri mailmaa, sen he molemmat, nuori äiti ja nuori isä, hyvin ymmärsivät — siitä ei heidän tarvinnut sydämmissään ja järjissään kiistellä. Kasteen hylkääminen vapaamman avioliiton asteelta oli myös johdonmukainen mielipide sellaisella avioparilla, joka tahtoi taistella kaikkea isiltäperittyä valhepyhyyttä vastaan.

Mutta ainoa, jonka täytyi ratkaista, oliko kastamiseen alistuttava vai ei, oli lapsen oma kohta. Mitä sielullisia ja mitä käytännöllisiä seurauksia olikaan aiheutuva siitä, jos lapsi jätettäisiin kastamatta? Kuinka rakkautensa hedelmää hellivät vanhemmat hennoisivat jättää viattoman olennon ankaran mailman arvosteltavaksi tekemällä hänestä jo pienestäpitäen marttyyrin?

Käytännöllisessä suhteessa voisi järjestetty yhteiskunta panna pahoja esteitä lapsen kehittämiselle?

Sielullisessa suhteessa saattoi taas lapsi joutua vaaranalaiseksi, jos toiset, taikauskoisten vanhempain taikauskoiset lapset, häntä pilkkaisivat?

Kuinka saattoivat vanhemmat kestää sen, jos heidän rakasta lastaan sormella osoitellen parjattaisiin pakanaksi?

Kuinka lapsi itse sen jaksaisi kestää?

Eikö se ollut kauheata uhkaa?

— Oli! Se oli todella kauheata ajatella ja kuvitella…

Nuori isä harhaili tuskassa yötä-päivää ja mietti. Tämä oli ristiriitainen kysymys…

Vihdoin hänen mielensä kirkastui, järki ja omatunto rauhoittuivat.

"Niin se on", sanoi hän itseksensä: "totuus ennen kaikkea — sairaloinen huoli huomenesta pois! Totuuden puolesta täytyy jo lapsesta asti oppia jotakin kärsimään! Siinä on pulman ratkaisu. Jos lapseni jonakin päivänä älyää nurkua sitä: miksei häntä, kuten tovereita, ole ristitty, silloin minä hänelle sen opetan. Jos hän ei siihen tyydy, niin minä sanon hänelle hellästi: 'anna siis itsesi kastaa, jos uskot että papin huuhtelema vesi tekee sinut paremmaksi kuin nyt olet.' Minä en mitään muuta tahdokkaan kuin antaa hänelle itselleen vapauden tervejärkisesti ratkaista, uskooko hän kasteen siunaukseen vai ei. Mutta nyt tekisin uskonnollisen ryöstötyön, jos hänet pienenä kastaisin."

"Kuinka hirveätä voitonhimoa se ilmaiseekaan tämä lastenkaste kirkkovaltiossa!" ajatteli hän sitten ylimalkaisesti arvostellen. "Kapalonsa — jos sitä kidutuskonetta täytyy käyttää — lapsi itse jonakin päivänä rikkoo ja luotansa pois potkii vapautta ja liikettä haluten, mutta kasteen henkeäkuristavasta kapalosta, johon hänet väkivallalla kiedotaan, siitä kapalosta ei hän ehkä ikinä irtipääse!

"'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sellaisten on Jumalan valtakunta?' Niin kyllä. Ne Jeesuksen sanat, jos ne hänen oikeinsäilyneitä sanojaan ovat, minä ymmärrän aivan päinvastoin kuin herrat papit. Minä ymmärrän ne juuri siten ettei lasta yhteiskunnan puolelta mitenkään saisi sitoa eikä vangita, jotta hän itsestään pääsisi lähestymään silloin kun Jumalan ääni häntä todella kutsuu."

Reino Frommerus jätti siis lapsensa kastamatta, ja hänen vaimonsa suostui terveesti, melkeinpä iloisesti siihen ettei hänen kullankukkaistansa mikään vieraan vallan karkea käsi saanut koskettaa.

Ei pienintäkään epäilystä he, sitten kun asia oli päätetty, tästä tunteneet. Ja aina kun heidän lapsensa riisuttiin alasti ja sen suloisia, pienoisia, kaunistumistaan kaunistuvia jäseniä pestiin kylpyvedessä ja lapsi itse siitä riemuitsi, silloin he aina ajattelivat: "tämä lapsi on yhtähyvin Jumalan lapsi kuin mikä muu lapsi tallansa, kun se on syntynyt rakkauden janosta… ja tämä lapsi on henkisesti ja ruumiillisesti niin puhdas kuin perinnöllisyys sen sallii — papin kaste sitä totisesti ei puhtaammaksi pesisi!" —.

— Milloin se kastetaan? huolehti palvelustyttö.

— Mutta näkeehän Tilta että äitinsä sitä joka päivä niin kauniisti kastaa ja pesee! vastasi leikkiälaskien maisteri Frommerus.

Sitten hän sopivana hetkenä koetti taikauskoiselle piikatytölle selittää, miksi heidän lastaan ei ristitty.

Piikatyttö oli enemmän kuin ihmeissään kun eräänä päivänä kuuli isäntäväeltään että lapsi ilman pappia ja kummia ja vesikuppia oli nimitetty Salamaksi.

— Herrajes — Salama! huudahti hän arvostelevasta — Jos tuo edes olisi Ristiina, niin voisi sitä luulla oikein ristityksi, ja minäkin pitäisin suuni kiinni!

— Ei Tiltan tarvitse pitää suutansa kiinni, — sanoi maisteri, — antaa vain räikyä ympäri kujia että Tilta palvelee — pakanaperhettä!

Palvelustyttö katsoi isäntäväkeensä suu selällään, vaan heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhua supatti ja parpatti kauheasti naapurin palvelustyttöjen kanssa kaivolla…

— — —

Mutta pastori Elias Rynttänen raivosi hengessään. Voisippa melkein sanoa että hänellä, Domini Caniksella, oli rabies, hengellinen vesikauhu. Hän oli koko keväimen vahtinut Esivallan puolelta mitä ankarimpia määräyksiä ja kahden hengen kyytitaksoja noiden luvattomasti yhdessäelävien kihlakumppanien suhteen, lähetellyt epistoloita sekä kreekiläisille että juutalaisille, vaan herrantuomio oli jostakin syystä viivähtänyt, ja nyt oli asia mennyt niin pitkälle että noille kihlakumppaneille oli syntynyt lapsi. Pappi oli siitä enemmän häpeissään, hämmästyksissään kuin kiukuissaan — syystä siitä että hän kirkossa oli tullut saarnanneeksi sanankuulijoille että kaikki uudenaikaiset avioliitot olivat saastaiset ja luonnottomat, minkä näki siitäkin ettei siviliavioliitossa oleville muka voinut syntyä lapsia kuten jumalansanalla siunatuille pareille. Se oli itse isä Beelsebub, joka sekoitti uskottomain sukupuoliasiat, niin että kaikki raukesi tyhjiin — oli hän vakuuttanut kirkossa kansalle. Mutta nyt oli opettaja Frommerukselle ja hänen toverilleen yhtäkkiä syntynytkin lapsi, elävä lapsi — ja koko pikkukaupunki sen varsin hyvin tiesi.

Se oli siksi järkyttävä poikkeuspykälä Moukkalan dogmatiikan historiassa että se jo yritti horjuttaa monikahtain uskovaisten akkojen uskoa herra pastorin saarnojen pätevyyteen.

Jos tuo lapsi olisi syntynyt kuolleena tai ollut edes rujo ja rampa tai elukan muotoinen, niin olisi papilla ollut hyvin helppo kääntää asiat parhainpäin ja saarnata kaupunkiseurakunnalleen että Jumalan rangaistus ja vanhurskas kirous kohtasi aina jossain muodossa kaikkia vapaauskoisia…

Mutta lapsukainen kuului vain kasvavan ja vahvistuvan hengessä, ja lisäksi — tosin akkain ilmiantojen mukaan — olevan kaunis lapsi!

"Noh, ainakin sen vaivaisen sielun minä pelastan kirkon helmaan", lohduttelihen hän itsekseen: "ja siinä samassa tilaisuudessa minä manaan uppiniskaisia vanhempiakin oikeinkasvattamaan edes kakaransa, koska eivät, raukat, pysty itsiänsä kurissa ja herrannuhteessa pitämään!"

Ja pastori oli niin yksinkertainen että odotteli milloin häntä tultaisiin ristiäisiin kutsumaan.

Mutta pyyntöä ei kuulunut, vaikka lapsen saannista, papin salaisen muistiinpanon mukaan, oli kulunut täsmälleen kuusi viikkoa.

Pastori Rynttänen tarttui kirkkolakikirjaansa ja luki sieltä tärkeän parakraahvin: "Jos lapsen syntymisestä kuusi viikkoa on kulunut ja lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkopaimen siitä lapsen vanhempia tai edusmiehiä. Jos ei sitten kahdeksassa päivässä lasta kasteta eikä laillisia esteitä voida näyttää, meneteltäköön vanhempia tai edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa säädetty on." — Laki niinkuin luetaan! Siinä ei ollut tinkimisen varaa…

Pastori Rynttänen puki pitkän mustan takin yllensä, sitoi liperit kaulaansa, pisti "vade mecum pastorale" käsikirjansa povitaskuunsa ja marssi juhlallisena kuin kaikkivaltias Juppiter maisteri Frommeruksen asuntoon, jonne tie entuudesta oli tuttu.

— Käykää sisään!

Se oli maisteri, lapsen isä itse, joka pyysi.

— Herra pastori taitaa olla menossa sairaan luo, kun noin on mustissa?

— Ei, kyllä minä vartavasten tänne…

— Oh mikä kunnia, painakaa puuta, tässä olisi tupakkaa!

Pastori Elias Rynttänen oli siinämäärin tupakanahne että otti vastaan tarjouksen.

Vallitsi pitkähkö äänettömyys. Pappi puhalteli paksuja savutupruja ilmaan, mutta imi joka toisen savun intohimoisesti syvälle keuhkoihinsa. Hän katsoa mulkoili ympärilleen. Vihdoin hän rykäsi.

— Onko teidän kaivossanne vettä? äänsi hän naurahtaen.

— On! Onkos pastorin kaivossa? vastasi ja kysyi toinen terävästi.

Pappi ei vastannut, hän puhaltaa pärskäytti vain savupilven läpi molempien sieraintensa, jotka mahtavasti laajenivat.

— Maisteri kai ymmärtää mitä minä tarkoitan?

— Ai jes! Teitä janottaa? Suokaa anteeksi. — Tilta! Tilta hoi! huusi isäntä.

Palvelustyttö raotti ovea.

— Täällä tarvittais vettä!…

Piikatyttö, nähtyään papin juhlatamineissaan, lennätti pöydälle raittiilla vedellä täytetyn kulhon, juuri samallaisen, jollaista pappiloissa lapsenkasteessa käytetään. Hän niiasi syvään papille.

Maisteri Frommerus ei joutunut pahasti hämilleen.

— Täss' olisi… Me otamme juomaveden kaivosta, vaan kasvojenpesuun käytämme jokivettä, — tuumaili hän.

Pappi ei kajonnut kulhoon. Hän istui ja mietti… Maisteri Frommerus tarttui itse kulhoon ja ryyppäsi.

— Siinä on puhdas maku! sanoi hän tyynesti. Papin silmät kiiluivat kuin kekäleet yössä… Hetki oli jännittävä. Samalla kuului lapsenitku viereisestä huoneesta, missä nuori äiti pienokaista hyräillen syötteli.

Pappi höristi korviaan ikäänkuin vanha hevonen, joka kuulee varsan hirnuntaa laitumelta aidan takaa.

Lapsen isä myös kuulosti.

— Uskooko pastori nyt että olemme naimisissa?

— Tahdotteko kastattaa lapsen?

Kysymykset kilahtivat vastatusten aivankuin terävät miekat kaksintaistelussa.

— Millä perusteella te vaaditte?

— Kirkkolain. Kuusi viikkoa on kulunut…

— Emme me kastata!

— Mutta lapsi kuuluu Jumalalle!

— Kyllä kai, vaan ei kirkolle!

— Tietääkö maisteri että minä… olen kymmenen lapsen isä?

— Vai niin. Kuuluuko niistä ehkä joku Jumalan valtakuntaan?

— Nyt on puhe teidän… aviottomasta lapsestanne…

— Hyvä herra, puhukaa vähän hiljempaa minun huoneissani!…

— Tahdotteko kastattaa? Minulla on valta sielunpaimenena…

— Paula hoi? — tuo lapsi tänne!…

— Päivää pastori, kiitoksia viimeisestä! huusi rouva Frommerus lennähtäen sisään käärönsä kanssa.

— Kastakaa nyt, herra pastori, jos suinkin ilkeätte! ilkkui aviomies. — Tässä on lapsi, tuossa vesi. Me — kiellämme jyrkästi…

Pappi oli ponnahtanut seisaalleen ja hapuili kalpeana povitaskuaan aivankuin olisi ollut aikeessa vetäistä sieltä esiin pistoolin.

— Todistajat —? änkytti hän.

— Jumala ja piika Tilta — ovenraossa! vastasi Reino Frommerus hermostuneesti naurahtaen.

Pastorin karkea leuka tärähteli, hänen pikisilmänsä kiehuivat syvällä sinertävissä kuopissaan, hän leimautteli niitä uhkaavasti ympärilleen; sitten ne yhtäkkiä singahtivat pöydällä lepäävään raamattuun, sitten lapseen, joka mitään aavistamatta hymyili ja haukotteli äitinsä sylissä, ja lopuksi ne näyttivät viileskelevän hänen omaa nenänhuippuaan, josta ne vihdoin putosivat — kuni rätisevä ukkosennuoli kirkontornista johtolankaa myöten maahan — alas omiin jalkoihin.

Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin nyt vasta tajuten, missä oli ja millä asioilla…

Taivaan vasama ei ollut uponnut syntisten lihoihin. Ukkonen jyrisi vain kaukaa, etenemistään edeten.

Sanaa sanomatta läksi pappi ulos asunnosta.

Kesäinen vesisade pieksi pikkukaupungin rapautuvia kujia…

16.

Ikäänkuin raamatullisessa tarinassa eräs mies perheineen pakeni hirmuvaltiaan kuninkaan vainoa muille maille, niin nyt Reino Frommeruskin puolisoineen ja lapsineen kiiruhti pois tuon pikkutyrannin Elias Rynttäsen kaupungista. Haaleana kesäyönä hän näet vuokravaunuissa kalleimpineen ajoi ulos Moukkalan tulliportista ja suuntasi kulkunsa Kurjalan korpea kohden. Hänkin ikäänkuin toivoi kerran saavansa unessa ilmoituksen "että ne olisivat kuolleet, jotka lapsen henkeä väijyivät."

Itse hän sentään piankin aikoi palata yksikseen takaisin opettajatointansa jatkamaan.

Perheen matka yli jylhien vaarojen kävi onnellisesti, ei luonto eikä kansa, joka tien varsilla asui, heidän kululleen esteitä pannut. Myös vastaanotto Kurjalan vanhassa pappilassa, joka uhkeana kohosi kellahtavien peltojensa ja suurten ryytimaa-pihlajiensa keskessä, oli herttainen, iloista hälyä herättävä.

Rovasti itse oli ollut heitä vastassa parin peninkulman päässä vanhalla Polle ruunalla, joka hevonen vuosi-vuodelta näytti vain nuorentuvan, pyrkien hyppelemään kuin villi varsa aina milloin kunnianarvoisa isäntä itse sitä ohjasi punatupsuisilla suitsillaan.

Lapsenlapsi vienosti vierellään miniän sylissä, oli rovasti hymyhuulin ajaa keikutellut Kurjalan järven rantaan iänikuisilla pappilan kuomuvaunuilla, joissa pyhät perimätiedot kertoivat suuren Kalevala-tohtorinkin kerran viisi-kuusi virstaa vierineen. Reino oli tämän viime taipaleen saanut ajaa yksikseen noiden isänmaallisten vaunujen perässä. Juhlapäivä se ollut oli sekä tulijoille että vastaanottajille.

Ja niin siis oli papinpoika jälleen isänsä majoilla. Mutta eipä hän nyt, naineena miehenä, joutanut kuten ennen pappilan mukavuuksissa hempeilemään, sillä vakavammat asiat miehen mieltä nyt kiinnittivät. Ennenkaikkea hän tahtoi vaimonsa ja lapsensa vuoksi päästä irti pastori Rynttäsen sielunhoidosta. Jo lähtiessään oli hän vaatinut perheensä muuttokirjaa takaisin Kurjalaan. Pastori Rynttänen ei sitä ollut antanut heti, vaan oli luvannut lähettää postissa. Postissa se sitten tulikin. Mutta minkälaisena se saapuikaan takaisin? Näin kuului tuo muuttokirja siviliavioliitossa oleville meidän valistuneella vuosisadallamme:

Sigillum Capituli Oichiauskocnsis + Hoc signo vinces.

Muuttokirja Moukkalan kaup.-seurakunnasta N:o 77.

Tämän omistaja Filosofian Maisteri Reino Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa Paula Katariina Winterberg, joiden syntymäaika ja paikka on … …

tulivat Kurjalasta v. 19.. muuttavat nyt sinne takaisin

Herran Pyhällä Ehtoollisella käyneet? — ei täällä! avioliittoon vihittäväksi esteettömät … … … maineensa on hyvä, katso alas!

Heitä seuraa lapsensa:

(tyhjä paikka)

Moukkalassa, elokuun 16 p. 19..

Elias Rynttänen, kappalainen.

Lunastus 50 penniä.

Kaupungin seurakunnan sielunhoitajana olen velvollinen ilmoittamaan että mikäli minä asianomaisia kihlakumppaleita tunnen, heidän maineensa on virallisesti epäilyttävää laatua, koskapa heidän yhdyselämänsä on katsottava sotivaksi meidän siveellistä mailmanjärjestystämme vastaan. En kuitenkaan tahdo muuttaa entisessä muuttokirjassa — ihmeellistä kyllä — esiintynyttä hyvä sanaa.

(Yksityinen muistutus asianom. virastolle).

Muuttokirjassa ei näkynyt sanaakaan ulkomailla tapahtuneesta vihkimisestä siviliavioliittoon, ei sanaakaan lapsesta. Lankettiin valmiiksipainettu vaimo sana oli pyyhkäisty pois, kuten näytti, vihaisella kynänvedolla, niinikään painetut sanat avioliittoon vihityt olivat katkaistu ja sijaan piirretty "vihittäväksi esteettömät."

Tätä virkapaperia seurasi kohtelias yksityiskirje.

'Maisteri hyvä!

Arvaan että saamanne muuttokirjan muoto Teitä ei miellytä. Sille kumminkaan en minä muuta voi virallisesti. Mitä persoonallisen vakaumukseni mukaan avioliitosta ajattelen, on eri asia. Se on ohjelmakysymys, johon on päästävä, vaan perustuslaillisena pysyttelen lain pohjalla, kunnes sen saamme muuttumaan aatetta vastaavaksi. Omavaltainen poikkeaminen siitä on juuri sitä, jota olemme vastustaneet. Että lapsenne ei ole muuttokirjassa — huolimatta siitä että ilmoititte minulle sen syntymän ja nimen — aiheutuu siitä lain määräyksestä, joka käskee ja velvottaa minun pitämään kirjaa ainoastaan Pyhän Kasteen kautta ev. luteerilaiseen kirkkoon tulleista jäsenistä. En sille siis mitään voi. Pitäkää lapsen syntyminen omassa muistissanne, kunnes siviliregisterijärjestelmä on maahan saatu!

Kunnioittaen:

Elias Rynttänen.'

— Tämä taitaa nyt olla niitä Rynttäsen viimeisiä urotöitä! — huudahti Reino Frommerus huvitettuna papereista. — Mies on tehnyt laillisuudestaan keppihevosen, jolla hän ratsastaa sisään taivaan portista. Niin, Elias pappi ajaa karahuttaa sisään taivaan kaariportista ja esittää itsensä jalona taistelevana ritarina. "Teidän Majesteettinne nöyrin palvelija, kappalainen Rynttänen Moukkalasta." "Jahah! jassoo!" vastaa Isä Jumala — "rikosasiain komisarius Rynttänen?" Ja Isä Jumala surullisesti hymyilee. Sillä — todentotta — hänen edessään seisoo olento, joka ihmeesti muistuttaa sitä La Manchan manallemennyttä ritaria, jonka pää kohisi täynnä jättiläishaaveita. Pastori Rynttäsen kilvessä paistaa näet ainoastaan loistosana "perustuslaillisuus", ja me, hänen aseenkantajansa, tiedämme varsin hyvin että mies on "surullisen haahmon ritari."

— Mutta täytyyhän sinun, Reino, sentään tunnustaa että perustuslailliselta kannalta katsottuna pappi tässä on aivan oikeassa? virkkoi rouva Frommerus hellästi.

— Ei, sitäpä minä juuri en tunnustakkaan! väitti mies intoutuen. — Vapaamielinen perustuslaillisuus ei ikinä saa asettua kirjaimellisen perustuslaillisuuden sokeaksi soittajaksi. Sen täytyy aina kapinoida, opponeerata sellaisia lain kirjaimia vastaan, jotka eivät ole jaksaneet kohota ajan humaanisten sivistysvaatimusten tasolle. Tämä kapinoiminen kirjoitetun lain siveetöntä tulkitsemista vastaan — se juuri onkin sitä oikeinta perustuslaillisuutta. Perustuslaillisuuden ydin on tottelemattomuus väärää esivaltaa kohtaan, tulipa tämä väärä esivalta mistäpäin tahansa. Perustuslaillisuus on pakon ja orjuuden vihollinen. Mutta Rynttäsen "perustuslaillisuus" ei ole mitään muuta kuin rutivanhoillisuutta, jossa kaikki pahakin on pyhää. Perustuslaillisuus Suomessa, isänmaallisessa katsannossa, on aina ilmenevä etupäässä siinä että taistellaan Idästä päin tyrkytettyjä laittomuuksia vastaan, vaan ei suinkaan Lännestä tai muualta lentäviä vapausaatteita vastaan. Siviliavioliitto ja kasteenhylkäys eivät ole mitään bobrikoffilaisuuksia!…

— Vai perustuslaillinen? matki hän yhä terävästi. — Se on kohtalon katkerinta ivaa että juuri halvimmat luonteet Suomessa ratsastelevat perustuslaillisuuden jalopeuralla. Aivan samoin kuin toiset halvimmat luonteet taipuvat Bobrikoffin kätyreiksi. Totisesti en tiedä, kumpaa ilmiötä syvemmin surkutteleisin… Keksipäs pappikin kauniin fraasin: perustuslaillisuus! Mutta seitsemän vuotta takaisinpäin, jos joku huimapää olisi uskaltanut siviliavioliittoon, hän tottatosiaan ei olisi keksinyt mokomaa kilpisanaa. Ja miksi ei? Siksi tietysti että koko tämä perustuslaillisuuden käsite — joka itsessään on jalo käsite — on syntynyt vasta bobrikoffilaisuuden vastapainoksi, vastamyrkyksi. Ennen hän sitä ei olisi osannut kilpenään käyttää!

Reino Frommerus käveli kiivaasti edestakaisin pitkin lattiaa ja muisteli erästä puhetta, jonka pastori Rynttänen keväällä oli pitänyt jossakin kaupunkilaisten juhlassa: "Laki on pyhä ja sille vannotulle valalle on jokaisen oltava uskollinen, näyttäköön se sitten vievän syteen tai saveen!"

Niin oli pappi pauhannut. Siitä yhdestä ainoasta lauseesta saattoi päättää, kuinka halpa käsitys hänellä oli perustuslaillisen hengen pyhyydestä. Hänelle oli samantekevää, miltä milloinkin sydämmen pohjalla tuntui, kunhan vain sai jumalansanan varjossa riehahdella mainehikkaan valtiollisen lain turvissa. "Syteen tai saveen!" — Reino Frommerus ei vastannut sanaakaan pastori Rynttäsen muuttokirja-lähetykseen… Mutta hänen isäänsä, rovasti Frommerusta tämä virkaveljen menettely ei voinut olla ihmetyttämättä. Vanhus luki muuttokirjan tarkoin läpi, hänen kätensä hiukan vapisi niin että paperi kahisi ja yli sankalasiensa hiukan synkästi silmähtäen poikaansa, sanoi hän:

— Tämähän on väärennetty!… Mitään muuta ei vanhus sanonut. Hän pisti vaakunapiippunsa palamaan ja näytti olevan tyytyväinen että nuorin poika perheineen todella oli saapunut heitä, korven vanhoja, ilahduttamaan…

Lapsen kastamisesta ei hopeahapsinen rovasti sanaakaan hiiskunut. Muitta mutkitta hän merkisi lapsenkin kirkonkirjoihinsa "miehen ja vaimon" jälkeen, tosin lisäten huomautuksen ettei lasta oltu kastettu mihinkään erityiseen uskontunnustukseen.

Saattoipa siis poika olla täysin tyytyväinen isänsä humaanisuuteen. Kun sai nähdä, miten vanhus nämät arat asiat oli järjestänyt, niin tuli ihan hyvälle tuulelle.

— Haluttaako pappaa verkonlaskuun?

— Mitä ihmettä? sanoi silloin kulmiaan kohottaen rovasti ukko, jolla aina oli ollut pientä kinastelua poikiensa kanssa verkkokalastuksen kannattavaisuudesta. — Sinäkin muka?… No, lähdetään vaan…

Ja isä ja poika läksivät hauskasti keskustellen verkonlaskuun alas järvelle, joka peilikirkkaana hohteli elokuun illassa…

Ruustinna Augusta myös oli sydämmellisesti ihastunut nuorten saapumisesta ja pyrki puoliväkisin valtaamaan miniältä pikku Salaman hoitoonsa:

— Min lilla pia… Mormors gullöga… Mutta kyllä se on kummallista, kuinka tämä lapsi on musteri Charlotte vainajan näköinen!

— Ei, hyvä täti, kyllä Salama on oma itsensä! hymähti miniä.

Palvelustytöt, rengit, leikkuukasakat, kanamummo, hevoset, lehmät, koirat ja kissa Mikki, niin, vieläpä pappilan ainukainen porsaskin — kaikki näyttivät pitävän pienestä uudesta tulokkaasta, Salamasta, vaikka tämä ei vielä osannut puhua yhtä ainoata sanaa Kaikki näyttivät kunnioittavan terveyttä ja luontoa, hyvinsyntynyttä ihmislasta — elämän iloa. Elämän ponnistusta ja elämän kysymystä…

Ja pyhä kaste häipyi — ikäänkuin aamukastekkin pappilan pientareilla — auringon paisteeseen. Ei siitä edes puhuttu!

Mutta oli Kurjalan pappilassa sentään yksi olento: joka ei suvainnut lasta. Se oli tuo syystalvella saapunut uusi apulaispappi Nathanael Kåhlroth, hengellinen runoniekka, joka salanimellä Nattu Lanttu oli julaissut kristillissiveellislyyrillisen kokoelman nimeltä "Sionin kantelon helkähdelmiä." Tämä mies, jonka pelkät kasvot jo paistoivat hengellisen itsetyytyväisyyden ja autuudenpöhön ihrasta, oli tuonut Kurjalan vanhaan pappilaan kaiken juhtansa ja karjansa, jota ei suinkaan ollut vähän, sillä jo nuorena ylioppiskokelaana hänen oli onnistunut päästä rikkaisiin naimisiin. Tosin oli ensimmäinen vaimo kaikkivaltiaan Jumalan kutsumuksesta kuollut jo viiden vuoden kuluttua kuudennen lapsensa synnytykseen — kurja naisraukka — mutta laupias taivaallinen isä oli heti työntänyt nuoren papin paradiisiin toisen avun, josta myös jo oli perillinen. Jumalattomat ihmiset ennustivat tällekkin vaimolle samallaista kohtaloa kuin edelliselle, vähääkään välittämättä niistä kauniista runoista, joita herra kirkkoherranapulainen viritteli "sydänlemmikkinsä" kunniaksi. Ruustinna Frommerukselle tämä apulais- tai apulannoitusjoukko taloudellisista syistä oli kova koettelemus, joka puristi hänen silmistään monta salaista kyyneltä maitoja mittaillessaan, mutta rovastimiehensä tähden, joka ei muuta apulaista ollut onnistunut saamaan — vastaleivotuista papeista näet oli vuosisatamme vaiheessa alkanut olla kova tinka — täytyi hänen tyytyä ilmestykseen semmoisena kuin se tuli ja oli. Täytyihän toki olla ystävällinen ja niellä kaikki. Onneksi tämä ilmiö kokonaisuudessaan sijaitsi alanteessa, pihan toisella puolella, siinä flyygelirakennuksessa, jollaisia mallikelpoisten suomalaisten pappilain historiassa aina tavataan.

Pastori Kåhlroth (hän kirjoitti nimensä kahdella h:lla) ei tietysti mitään sanonut Reino Frommeruksen lapsesta, mutta koko käytöksessään hän antoi tuntua että tämä lapsukainen, jota lykättiin pienissä vaunuissa aivan hänen akkunansa alatse, häntä erityisesti kiusasi, hengellisesti hermostutti. Eikä hän voinut käsittää, miksei se myös vanhaa rovastia kiusannut.

Tuodappa luvattomasta sekaannuksesta synnin sumussa siitetty ja syntynyt kakara keskelle pääpappilaa ja jättää se siunaamatta perkeleiden valtaan, vaikka kartanossa oli kaksi sielunpaimenta ja kylässä kolmas? Sehän oli häväistys pappilan perustuslakeja vastaan, uskonnollinen skandaali koko seurakunnan edessä! Voi taivasten talikynttilät sitä uudenajan röyhkeyttä…

Ja jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu, hengellisesti vaivautuneena asiasta, kiiruhti eräänä iltana — saarnasorvauksen lomassa — sepittämään virttä:

Ah lapsi, synnin hedelmä, Miks Luoja sinut loi, Kun vanhempas ei kumminkaan Sua kasvatella voi…

ja niin edespäin hamaan loppuun asti.

Tämänkaltaiset runot — hän teki niitä inspiratsioonin sattuessa puolitusinaa vuorokaudessa — joita apupappi kaikessa hiljaisuudessa rustaili mailman parannusta huolehtien, häntä itseään suuresti lohduttivat.

Oli siis ymmärrettävissä, kuinka hän hermostuksensa kesti, vaikka kartanoon olikin ilmestynyt kastamaton lapsi.

Reino Frommerus, joka apupapin sielunvaivan oli vainunnut heti ensi päivästä, toivoi ilmiöstä paljasta hyvää. Hän toivoi ainakin sitä että pastori Kåhlroth jonakin kauniina aamuna juhtineen ja karjoineen oli poistuva korven pappilasta yhtä juhlallisesti kuin oli sinne saapunutkin.

Ja siitäpä melkein näytti että rovasti Frommerus perheineen sitä samaa salaa mielessään hautoi…

Sillä lapsi oli hyvä niinkuin oli. —

Mutta järjestettyään perheasiansa toistaiseksi täten, matkusti Reino Frommerus taas takaisin Moukkalaan. Velvollisuus ja isänmaa häntä kutsuivat, Luonnottomuutta tunsi hän ainoastaan siinä että pakotti itsensä riistäytymään irti nuoresta perheestään.

Ikävä? vihlova, repivä, salaitkuinen! Se se häntä nyt pahimmin pelotti…

Papinpojan matkatunnelma.

Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut — ei ikinä se sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on, miten siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan, minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen… minä näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät, jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa… Minulle kuultaa Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske siellä syvällä alla mäkien — ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua… Ah, en sitä niin osaa sanoa kuin sen tunnen!

Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo sitä sanoa?

Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin tallentanut. Minä juuri…

17.

Syksy oli tullut, Moukkalan porvariskoulu taas oli täydessä käynnissään ja pikkukaupungin sesonki oli alkanut…

Mutta Reino Frommeruksen elämän taivaalle näytti nousevan mustia ukkospilviä, jotka uhkasivat sataa tulta ja tulikiveä. Jo nyt kävi tuuli ja outo kohina läpi kaupungin, ja pahaaennustavasti murisi koski syvyydessä, ja olipa kuin itse kaljupäinen munkkivainajakin, kaupungin suojeluspyhimys, öisin olisi jylissyt jylhiä sielumessujansa Rauniolla.

Vasta nyt näet Moukkalan asujamisto hitaalla pohjoisnapamaisella järjellään sen oikein oli älynnyt, millaisen vapaamielisen villi-ihmisen se helmoihinsa oli saanut.

Reino Frommeruksella oli kaikesta päättäen liiaksi siipiä, liiaksi höyheniä: — hän siis oli höyhennettävä.

Niinkuin kipinästä tuli syttyy tai niinkuin kärpäsestä joskus kasvaa härkänen, niin nyt kävi tämänkin miehen maineen.

Sitä mainetta ryhtyi ensimmäiseksi maalailemaan mailman taitavin koristemaalari: uskovainen Juoruakka. Hän se nyt vaelsi ympäri Moukkalan pyhää kylää, kujasta kujaan, talosta taloon, joi kamalasti kahvia, humaltui kuin siperialainen noita, niin että lopulta oksenteli kujille, mutta kulkea köykkäsi yhä ympäri selittäen kunkin päivän tekstiä, väsymättä, milloinkaan mitään unhoittamatta.

Näin nyt saarnasi Juoruakka: "Majisteri Frommerus, Kurjalan rovastin poika, on hirveä ihminen, hirveä kerrassaan — jessiunatkoon meitä kaikkia. Ilmestyskirjan traakki? — jaa jaa! Anttikristus? — juu juu! Vai ettekö ole kuulleet? Hänhän — on eronnut siitä toisesta siksi että se toinen on ruvennut katumaan kauppojaan… tahtonut pelastaa lapsirievun sielun helvetistä. Frouva raiska! Jestapoo — olettekos ainoa muukalainen, joka ette tiedä ettei majisteri ole sallinut lasta kastaa? Totinen tosi se on… Paatunut pakana, musta neekeri…!"

— Kah, — siinähän Amantakin tulee! Eikös Amanta sitä ole sattunut kuulemaan? Juu, koko kaupunkihan tuon tietää — oo! Majisteri Frommerus on sanonut kirkkoa kuritushuoneeksi, — uu uu! Häpeä, häpeä — papinlapsi! Ette ole tainnut kuulla mitä se koulussakin opettaa? Oli kysynyt tietääkö kuka, mikä on pooli — se monopooli? Ei olleet riimukset tienneet. Silloin oli itse selittänyt: "se se on monopooli, että pappi yksikseen saa saarnata, mikä on Jumala." Jestas sentään. Sitten oli kysässyt: mikäs on sankari? Ja kun ei Puumannin Ville kaikkia sankareita ollut muistanut, niin itse taas oli tolkannut: "Saumannikin oli sankari!" Juu, juu, huh sentään! Ettäkö sankari sellainen mies, joka on murhannut Suomen pääherran? Enhän minä, vanha ihminen, ymmärrä latinaa enemmän kuin Amantakaan, vaan tiedän minä ramatikoista sen verran, että tartteekos opettajan iskeä silmää pojille, kun puhe on passiivista. Kieltäjä, kieltäjä — juu juu! Ei kuulu Rynttäsen rukouksissakaan käyvän ja rehtoria kovistelevan kuuluu että tämä vain rahan rakkaudesta rukoilee… Eikös meidän sitten otsamme hiessä työtämme tekemän pidä — hää? Oli sanonut sen isämeitäin olevan pyhänhengen pilkkaa — vie ja varjele! Vaan kyllä kai minun nyt pitää lähteä rumineeraamaan, hohoo…