PYHÄ VIHA (continued 5)

Juoruakka niisti nenänykerönsä, vaan ei hän kuitenkaan vielä lähtenyt. Jatkoi vain iloisia juttujaan:

"Juu! Ensin siitä kaikki niin tykkäsivät, vaan nyt on koira karvansa näyttänyt. Raaka sillä luonto kuuluu olevan, vaikka tuo meijänkin Manti sitä ensin niin kehui. Raaka, raaka! Oli vain naureksinut, kun viikarit tässä yhtenä päivänä olivat meinanneet koko koulun ilmaan räjähyttää. Jessus! Muut opettajat olivat juosseet sydän kurkussa… joka luokalla pauke kävi… luokat savua tuprunaan… ne oli ihan itkeneet lasten perisynnin kirouksia, vaan tämä vaan virnistellyt oli ja vielä kehaissut että hän puolestaan ei rankaise. Mistä sitten rangaista, jos ei mokomasta? Sitä vartenhan se on koulu jotta siellä ihmistapoja opetetaan. Mutta tämä vaan — elä muuta kuin naura. Väärä-uskoinen! Minkä se vielä tekeekään, jos saa kasvattaa kaupungin lapsia? No hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vaan, — en minä neljättä kuppia… Vielä pitää tuossa Tuppuraisessakin pistäytyä — asialla, asialla vaan. Jumalan haltuun. Raamatun selityksessä sitten tavataan. Ajöö, ajöö — —

"Juu, sitähän minä vielä hunteerasin että onkos se Amanta nähnyt sen artiklan Helsingin aviseista? Joo, se on justjänttiin tämän majisteri Frommeruksen käsialoja. Hävytön häikäle, miten siinä sanookaan: 'Likaisemmat kuin Sika-Taavetin takapiha' — se näet näitä meidän katuja sikaneeraa — ja huoneihen alla selittää löytyvän 'sekä julkisia jotta salaisia satavuotisia saastansäiliöitä, jotka levittävät ympärillensä surmansiemeniä', joihin lapsiriepuja kuuluu kuolevan aivan kuin kärpäsiä myrkkyyn. Minä osaan ne sanat ihan ulkoa. Tietysti, rakas Amanta, tietysti, jes jes! On siinä artiklassa paljon perääkin, vaan eihän saisi sanoa kaikkea mitä ihminen tietää. On meijän rotuvaareilla toki kissanraatojakin — muistaakos Amanta, kuinka monta hevoskuormaa se tuo viskaali sitä törkyä tuosta Makkaraisen portin edustalta kaivatti — juu, ja on sitä tämänkin pytingin alla rihkamaa, jos syyninki pannaan, on, on, eipä sillä eikä siksivuoksi, vaan ei sitä passaisi mailmalle huiluttaa, sehän on Jumalan sallimaa kaikki… Oikein sanoi valtuusmiesten tirehtörska että majisteri Frommerus on häväissyt koko Moukkalan yhdyskuntaa. Niin, niin! Vaan jos minä nyt lähtisin… Ai Jessus. Kuulkaahan ystävät: se siinä artiklassa sanoi meidän kirkon tapulinkin kenottavan kallellaan ja ennusti kerran kaatua romahtavan Adamssonnin navetan päälle. Herra siunatkoon! Rekina-rouva ihan oli pökerryksissään — vähemmästäkin — kuuluvat sen Aapelin kanssa päättäneen että navetta puretaan, jottei ainakaan ämmärukat muserru… — niillä on yksitoista poikivaa — tulevan viikon torstaina kuuluu Sepelikki saavan vasikan. — Voi hyvä Jumala, sillä viisiin sitä ihmisiä säikytellään, kun hulivili-avioliitossa ollaan. Voi maalimaa pahennusten tähden… Niin on rauhassa elää juntattu tähänpäivään asti ja tapulit suorina seisseet, vaan annas kun tuo Jerusalemin suutari tänne lestinsä toi — hetipaikalla on hengellinen elämä hieverissä. No hyvästi nyt, ajöö rakas Amanta, hoppukin tässä hätistelee. Kyllä minä huomennakin, jos kerkiän… Morjensta vaan, Amanta."

Juoruakka meni.

Reino Frommerus ei hänen puheistaan välittänyt, vaikka ne hänenkin korviinsa kantautuivat. "Jos ei pahempaa tule — ei hätää mitään" arveli hän itsekseen, ja teki työtänsä häiriytymättä.

Mutta Pater Kaljupääensis, Moukkalan suojeluspyhimys, ei ollut täysin tyytyväinen pikkuserkkunsa, Juoruakan, heikkoihin toimenpiteisiin. Hän rupesi yön unissa ilmestymään milloin minkin kaupungin asukkaan makuukammioon, kehoittaen — kaikkien kirkkoisien nimessä — ryhtymään vakavampiin toimenpiteisiin vaarallisen villitsijän Reino Frommeruksen suhteen. Kehoitti — vieläpä käskikin.

Nämät unijumalan käskyt upposivat kaupunkilaisten veriin kuin parhain lehmänrokko ja puhkesivat pintaan kuin loistavimmat ajokset…

Koko kaupunki heräsi itsetietoiseen taisteluun.

Ensin marssivat esiin pikkukaupungin rouvat, Moukkalan yhteiskunnan todelliset nyörinpunojat, jotka nyt olivat huomanneet elättäneensä povellaan käärmettä. Rouvat jättivät kaunopuheliaan adressin, jossa oli monen monta omakätistä allekirjoitusta. Siinä olivat Ellit, siinä Lillit, siinä puolivillaiset ja puolivillit. "Me allekirjoittaneet kaupungin sivistyneet äidit pyydämme — vaadimme" ja niin edespäin…

Reino Frommerus vain hymyili.

Mutta hienojen rouvien jälissä astua toppuroivat häntä vastaan kaupungin pätevät papat: valtuusmiehet, korkean raadin jäsenet, sekatavarakauppiaat, viina-anniskelutirehtöörit, venäläisvormuiset virkamiehet — toisin sanoen: kaikki Moukkalan virkaintoiset nuohoojamestarit ja kadunlakaisijat. Hepä antoivat maisteri Frommerukselle suullisen, varsin vakavan varoituksen ja poistuivat sitten arvonsamukaisessa järjestyksessä aivankuin olisivat käyneet pääsiäiskirkossa.

Reino Frommerus vain vihelsi!

Hän läksi viheltäen kouluunkin, mutta kas: siinä kompuroivat kolistellen rappusissa häntä vastaan koululasten lailliset vanhemmat, kaikki kristillissiveelliset holhoojat, nuot, jotka olivat uskoneet lastensa kasvatuksen koululle, koskapa heillä itsellään ei siihen riittänyt aikaa eikä halua; nekin jättivät nuorelle opettajalle "atressin" ja poistuivat hartaissa toiveissa.

Reino Frommerus vain heilautti keppiään — läksi yhä kouluun ja opetti kahta innokkaammin…

Mutta voi! Pian tarttuivat pyykinpesukurikkaan myös kaupungin kaikki pedagoogit, nuot koulumestarien pyhät jäännökset edellisiltä vuosisadoilta, kurttuiset pyhäkoulumamsselit ja muut muumiot — ja vasta kaiken tämän märehtivän Jupiterin karjan jälkeen ajaa karahutti esiin renkuttavin valjain, nilkuttavin tammoin ja ruunin, koulun Johtokunta: oikeaoppisuuden, siveellisyyden ja poliittisen järjestyksen ylimmäinen valvoja lähinnä Jumalaa — joka viimemainittu oikeastaan myös kuului tai oli herra Bobrikoffin aikana jotenkin joutunut kuulumaan johtokunnan ylivalvonnan alle.

Tottatosiaan! Johtokunnan kanssa ei ollut leikkimistä, ja — Reino Frommerus lakkasi viheltelemästä.

Koko tämä kunnianarvoisa pikkukaupungin rekiretkye — Juoruakan vesikelkasta aina Johtokunnan kuomurekeen saakka — oli äkkiä ruvennut harrastamaan yhtä ainoata uskonnollisvaltiollista kysymystä: viisaustieteen maisteri Reino Frommeruksen soveliaisuutta Moukkalan korkeakoulun opettajaksi?

Sehän kyllä oli mahdollista että Juoruakka osaksi oli ollut väärässä, sehän oli mahdollista että muitakin raatoja paitsi kissan lymysi kaupunkilaisten pimeissä lattiakellareissa tai että kaupungin vanha kellotapuli oli hieman kallellapäin, sehän — ja moni muukin ilmiö — oli varsin huomiota-ansaitsevaa, mutta —?

Niin, tässä oli vain yksi "mutta", nimittäin se tosiasia, että maisteri Frommerus aikakirjojen ja tunnustähtien mukaan oli ensimmäinen mies Moukkalan esi-isiä kunnioittavassa seurakunnassa, jonka lapsi uhalla oli jätetty kastamatta, vaikka kaupungin kaivoissa, vieläpä perunakellareissakin, oli runsaasti vettä.

Uhalla? — niin.

Siitä sopi tehdä kaikki muutkin johtopäätökset. —

Vapaamielisen koulumaisterin asema ei suinkaan ollut kadehdittava. Joka suunnalta häntä nyt nykittiin; mustat pilvet jo syytivät hänen niskaansa tulta ja ukonkiveä.

Jos ei ollut leikkimistä jalon Johtokunnan kanssa, niin eipä myös ollut ottelemista osakeyhtiö "Suomalaisenkaan" kera, sillä tällä hengenpiirillä oli tuo kaikista vaarallisin ase — sanomalehti.

Sanomalehden nimi oli "Korven Kalkuttaja", jonka vanhan urkuharmonian pedaaleja poljeskeli herra Tiitus Tolvanen, sanomalehtimies.

Tämä Tiitus Tolvanen — kuten heimonimensä jo viittailee — ei ollut Isältä Jumalalta saanut niitä kaikista korkeimpia järjen lahjoja, eikä myös luonto hänelle ollut suonut sukkeluutta yhteiskunnallisessa osuustoiminnassa, mutta oli laupias luojamestari hänellekkin sentään lahjoittanut jotakin hyvää — nimittäin suuret korvat, avarat kuin Bileamin aasilla, mitkä erinomaisesti täydensivät hänen aivokoppaansa alituisesti sähköttäen uutisia hänen sielunsa sentraaliin, josta ne sitten kaikenlaisten käsiseparaattorien välityksellä joutuivat "Korven Kalkuttajan" isänmaalliseen kirjapainoon.

Näillä itämaisilla korvillaan kykeni herra Tolvanen kuulemaan asioita sellaisiakin, joita eivät muut kuolevaiset kuulla voineet, ei edes Juoruakka, joka toimi hänen reportterinaan. "Mikäli olemme kuulleet" sanat tarkoittivat aina tätä Tolvasen svedenborgilaista kuulotaitoa. Itse luki hän aina myös korehtuurit ja luki ne tavallisesti niin että "enkelistä" tuli "perkele" ja päinvastoin, johon vuoroviljelykseen ajattelevaiset lukijat piankin tottuivat. Tosin hän itse ähkyi tätä sanojen merkillistä yhdenkaltaisuutta…

Tiitus Tolvanen ei ollut mikään tusinasanomalehtineekeri, joka rahan taikka muun mammonan takia antautuu mailmaa parantamaan, ei! — hän oli pikkukaupungin kapitalisti, joka oli saanut setelinsä suoraan Jumalalta — aivankuin Israelinlapset mannan taivaasta — ja senpätähden hän taivaallisen pankkiirinsa kunniaksi oli itsensä huudattanut sanomalehti-päälliköksi, jonka ammatin sopivaisuutta häneen nähden järkevät ihmiset selän takana tosin irvistelivät, mutta jota Tiitus herra itse piti elämänsä kutsumuksena.

"On see nii hauska olla toimiddajana, kunn onn siihen luondaista dtaipumusta!" olikin hänen tapansa kehaista lähimmän ystäväpiirinsä keskessä.

Tolvanen siis toimitteli, toimitteli, leikkasi, liistaroi ja toimitteli — hän rakasti keritsimiä — ja olipa ikäänkuin pilventakaiset ilmiantajat olisivat hänelle lähetelleet raporttejansa, joiden mukaan asiat painatettiin ja ikuistettiin.

Kun Frommerus-vaino alkoi, oli siis Korven Kalkuttaja mitä suosiollisimmin senkin hengellisen herännäisyysliikkeen etunokassa:

'Avoin kirje maisteri Reinholti Frommerukselle. Sen johdosta mitä Jumalan Hengi sielussani valittaa. Niin pyytäisin teitä Jumalan Henken avulla paremmin tutkistelemaan mitä Hengi Seurakunnille sanoo. Että miksis tulitten tähän kaupuntiin pahennusta aikaan saattamaan? Vai niinkö te luulette että syntinen immeinen, joka on synnin ala myyty, omalla voimallaan voi autuvaaksi tulla eikä muka tarvihe mistään välittää. Kyllä sitä asijaa on tuhansia vuosia reistattu, vaan maaliman viisaus on Jumalan etessä typeryys ja se joka meistä suurin tahtoo olla, se olkoon toisen palvelija, sillä ylpeys käy lankeemuksen etellä, sanotaan sanassa. Kun kerran rakas taivaallinen Isä II personassaan Pyhän Kasteen on asettanut, niin ei se kuulu ainoasti hyvään tapaan ja Lutheruksen oikeaan oppiin, vaan kuuluu se myös Suomalaisuuten kalliiseen asijaan, joka kai herr majisterillekin pitäis oleman sytämen asija, koska on — mikäli olemme kuulleet (toimituksen lisäys) — pappansa hänet ylöskouluttanut eikä siis passaa olla viikingien kädyri. Me emme tällä erää tahto kosketella siviliaviota, koska sitä monet tosisuomalaisetkin puollustavat — mikäli olemme kuulleet (toim. lis.), — vaan sen me sanomme että ristilliseltä kannalta on järin tärkejätä, jotta kaupunnin lapset saisivat opetuksensa uskovaiselta, joka nöyrästi tunnustaa esi-issäin oppia siihen asti kun maalima seisoo, ja kehotamme siis lämpymästi: jätä pojs ah rakas veli tuo henkellinen ylypeys ja anna lapses kastetuksi tulla Vetellä ja Henkellä, jotka niin korkijat asijat matkaansaattaa taitavat, sillä katso koko Suomen suomalainen kansa jo kokottaa kädensä majisteria vastaan ja kansan ääni on tärkejä äänenkannattaja Jumalan etessä. Siis tunne itsesi, oo ihminen. (Lähetetty). — Toimitus puolestaan yhtyy edelliseen, sillä nähtävästi arv. kirjoittaja tarkoittaa kaikkien yhteistä parasta.'

Korven Kalkuttaja painatti moiset sepustukset tavallisesti suomalaisen t- ja j-tyylin mukaan, jotta ei mitenkään loukkaisi kansanomaista sävyä.

Tällaisia opettavaisia pätkiä julaistiin noin pari kertaa viikossa, mikä vaikutti varsin elähyttävästi pikkukaupungin elämänmenoon, jossa niin harvoin pormestarin härkä putosi kaivoon tai talitianen teki pesänsä kaupunginvoudin takapihaan (sellaisia olivat yleiset uutiset). Maisteri Frommerus oppi löytämään parhaimmat nakerruspalat tavallisesti sunnuntailukemisten jälkeen, mikä oli erikoisesti suosittu osasto Kalkuttajan jalossa sanomalehdessä. Hän — hullu mies — noihin hengellisiin avoimiin kirjeisiin toisinaan vastasikin, mutta tarpeetonta lienee huomauttaa että hän niin kevytmielisestä menettelystään sai tuhansin kerroin nuuskua ja tukkapöllyä lisää. Se oli aivan samaa kuin nakata kalikka koiralaumaan: yhä suurempi äläkkä siitä syntyi, hammasten kiristys ja kinttuihin karkaus.

Tiitus Tolvasta ja hänen jumalanrakkejansa ei tosiaankaan sopinut ärsyttää. Herra Tolvanen näet todella toivoi tuon nuoren "vanatikon" — kuten hän sivistyneesti koulunopettajaa nimitti — sielun pelastusta. Ollen itse syvästi uskovainen — hän uskoi että suuri Galilealainen hänenkin vaivaisen sielunsa oli verellään lunastanut — kävi hän uskollisesti joka pyhä kirkossa huolimatta siitä että hänkin salaa oli merkillepannut, kuinka kaupungin vanha kellotapuli todella hieman viippasi Adamssonnin navettaan päin. Kirkossa hän aina ensimmäiseksi siis rukoilikin, penkkiinsä painautuneena, ettei kaiken Herra panisi tapulia kaatumaan ainakaan silloin, kun hän, toimittaja, istuu kirkossa, mutta sepäs häntä salaisesti huolestutti että jos se tornin tötterö on korkeampi kuin on laskettu, niin silloin se romahtaessaan musertaa muutakin kuin Adamssonnin lehmät, sillä Korven Kalkuttajan kirjapaino sijaitsee näet juuri justiinsa Adamssonnin navettarakennuksen takana! Mutta oliko koskaan maalimassa kuultu että Isä Jumala olisi sallinut tapulinsa kaatua uskovaistensa päälle?

Ehkäpä siis kuitenkin saattoi toimia ja toimitella turvassa, jollei vain ameriikkalaisia orkkaaneja, noita hirmumyrskyjä sattuisi, joiden riippuvaisuus Jumalasta oli hänelle aina ollut hiukan hämärä ja epäilyttävä asianhaara. Pääasia sentään oli se ettei kirkontapuli ehtisi romahtaa ennenkuin Korven Kalkuttajan oli onnistunut ajaa villitsijämaisterin ulos kaupungin tullista.

Tiitus Tolvanen siis toimitteli, toimitteli herransa rauhassa ja Kalkuttaja — tuo ikuinen nalkuttaja, painatteli, painatteli vain…

Se painatus ei mennytkään turhaan, sanat eivät kaikuneet kuuroille korville — itse Suomen kansa näet sattui lukemaan juuri sitä sanomalehteä. Ja kun Tiitus Tolvanen kerran oli pasuunaan puhaltanut, niin koko Suomen kansakin heräsi. Se hyökkäsi ikäänkuin seipäillä ärsytetty karhu syvältä korpiluolastaan, se nousi kahdelle jalalle ja kamalasti kiljahdellen tirkisteli eteensä siihen mieheen, joka sen korven pyhää rauhaa oli uskaltanut häiritä.

Maisteri Reino Frommerus näet oli alkanut saada nimettömiä uhkauskirjeitä.

Näin nyt karjui Suomen kansa — kautta kansakoulun läpikäyneen maalaistalonpojan kirjeen, jonka koulumaisten eräänä syyspäivänä vastaanotti Moukkalan postimieheltä:

'Millä oikeutella sinä, joka olet kelvottomimpia Pobrikohvin kädyreitä s.t.s. Venäläistyttäjiä, niin häikäilemättömän törkimyksellisellä hävyttömällä konnuudella esiinnyt isänmaallisena ja päällisiksi suomenmielisenä? Paina sinä, joka uneksit suurmiehen kunniaa, silmät lieteen! Vain onhan toteutunut suhteesi sananlasku: ennen maa repiää kuin huora häpiää. Olet pappilassa kasvatettu ja ei opetettu etes 6:tta käskyä, joka oletkin, huoruuten perkele, kovin hävyttömään raivoon noussut. Julkisesti huoripenikkasi syntymisen vielä häpeet ilmaista. Ei totella sinulla, inhottava perkele, ole sielua. Mutta varo sinä ilkeä saatana Herralla Jumalalla on voimaa ja keinoja sellaiset maan turmeliat ja vaivat vielä hukuttaa — varmaankin helvetissä. Mitä te itserakkaasti ylvästelette runoistanne? Runoja! Halpamaisinta lallatusta, jolla ei neulanpistoa ole yhteyttä isänmaallisuuten ja suomalaisuuten kanssa. Kirottu, saastainen iljettävä hylkiöperkele olette!

Kostakoon Herra Jumala ajassa Teille ansionne jälkeen. Elköönkä suhteenne olko pitkämielinen. Mitä te parempia persooneja kohten kuin te itse olette, uhkailette. Varohan konna, kavala perkele, omaa kurjaa nahkaasi, joka todella ansaitsee uhkausta.

Asian tunteva Perustuslaillinen Suomettarelainen.'

— Tässä on tosisuomalainen perkele ja kristittyjen perkele sulaneet yhdeksi valtavaksi käsitteeksi! sanoi Reino Frommerus naurahtaen ja pisti uhkauskirjeen taskuunsa.

Ja tämä uhkauskirje povellaan, läksi hän myös kouluun…

Ja hän opetti voimallisesti, itsekkin ihmetellen, mistä kummasta sai kaiken sen siveellisen ryhdin, jolla tunsi liikkuvansa ja toimivansa näissä vaikeissa olosuhteissa.

Mutta yön yksinäisinä hetkinä tämä raaka piiritys häntä jo hirvitti, se iski kipeitä haavoja hänen sydämmeensä, turmeli hänen ihanteellisia käsityksiään Suomen kansasta ja synkensi synkentämistään hänen elämänsä toiveita.

Sillä joka aamu täytyi hänen herätä uuteen vainoon, yhä uusiin, yhä pirullisempiin uhkauksiin. Tarvittiin terveen järjen kaikki hillitsemiskyky pysyäkseen tyynenä ja lujana kokiessa kaikkia niitä järjettömyyksiä, joihin vaino oli paisunut.

Pastori Elias Rynttänen kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura, ja tiesi kyllä, missä se mies oli, jota hän etsi nielläkseen, mutta — omituista kyllä — hän ei uskaltanut enää yksikseen kapinoitsijaan kajota. Kuten ovela valloittaja ei hän enää käynyt raakana Goljattina piskuista Daavidia vastaan, vaan meni ja teki salaliiton virkaveljensä Möhkösen kanssa, hyvin oivaltaen että vaikka he kaksi valtiollisessa politiikassa sattuivat vetämäänkin eri köyttä, niin taivaallisessa diplomatiassa sentään mainiosti soveltuivat kiskomaan yhtä köyttä, nimittäin sitä köydenpätkää, jolla Reino Frommerus piti hirtettämän. Salaliittoon yhtyivät sitäpaitsi kirkkoherra Land itseoikeutettuna jäsenenä ynnä ennenmainittu jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu — ja nämätpä neljä jumalanvoideltua nyt marssivat kuni muinen ylimmäisen papin Eelin pojat kantaen liitonarkkia kaiken Suomen kansan edessä ja ikäänkuin veisasivat korkeimmassa kuorossa: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Zebaoth, totisesti hän hukuttaa jumalattoman suvun eikä anna anteeksi sille, joka hänen edustajiaan ei tottele. Katso, me Jumalan edusmiehet, olemme kuten Herodes, Pilatus ja Kaifas tulleet ystäviksi, koska suuri yhteinen päämaali sitä vaatii. Halleluija! Tarttukaa köyteen kaikki!"

Reino Frommerus näki mielikuvituksessaan tämän liitonarkin kieppuvan ikäänkuin ruumiskistun messua mylisevien pappien välissä ja hänestä tuntui aivan kuin häntä itseään siinä väkisten olisi viety ennenaikaiseen hautaan…

Mutta kaikkein ylinnä kaikui hänen korvissaan Tuomiokapitulin korkea veisu, tuon kaikista hengellisistä tuomareista kokoonpannun korporatsioonin kuorolaulu. Olipa ikäänkuin hän hengessään olisi nähnyt Jerikon piirityksen ennen Kaanaan valloitusta, jolloinka jumalata-pelkääväiset papit kiersivät seitsemän kertaa itsepäisten pakanamuurien ympäri symbaleilla soitellen, riemubasunoilla puhallellen, jotta koko Jehovan voima maanääriä järisyttävästi tutaisiin. Se oli mahtava ristikulkue, jollaista eivät uskovaisimmatkaan akat ennen olleet Moukkalan lehmikujilla nähneet! Siinä vaelsivat nyt sekä ratsain että jalkaisin kaikki luteerilaisen vatikaanin jäsenet: oikeauskoisen hiippakunnan herra piispa kuni paavi kardinaaleillensa, henkivartioinensa, ja kaikki he vihanvimmatusti puhalsivat puhaltamiinsa, joita oli sekä vanhantestamentin aikuisia että suomalaisia paimentorvia, jotka ytimiin ja luihin tunkevasti törähtelivät syksyisessä ilmassa. "Jerikon muuri, Jerikon muuri, sorru, särjy, raunioksi raukene, pakanain turva, kyykäärmeiden kallio!" ikäänkuin pauhasivat nuot basuunat, pukinsarvet ja tuohitorvet.

Ja oli kuin herrat papit, nuot Jumalan soturit, olisivat kiertäneet jo seitsemännen päivän seitsemättä kierrostansa muurien ympäri ja kansan nostama sotaulvonta käynyt yhä kauheammaksi, sillä kaikki he himoitsivat saalista sanan jälkeen, uskoen Kaanaseenjohdattajansa lupaukseen että kohta, kohta Jerikon muuri oli itsestään hajoava…

Ja Reino Frommerus, joka istui tuon pakanamuurin korkeimmalla sakaralla, aseenansa ainoastaan daavidilainen linko, vahtien kuinka hänen oikein kävisi, — hän luuli jo totisesti häviönsä päivän tulleen ja vavahteli kalvenneena, kauhusta huudahdellen itseksensä. "Järkeni ja sydämmeni Jumala, Vapauden pyhä herra, etkö minua auta, etkö minua auta?"

Hän uskoi jo että papillista väkivaltaa vastaan Suomessa oli yhden miehen mahdotonta taistella ja että siis hänenkin, yksilönä, oli pakko sortua ylivoiman alle — — —

18.

Mutta silloin tapahtui jotakin…

Tapahtui äkkiarvaamaton ilmiö, siinämäärin väkevä ja pyhästi pyörryttävä että sekä vainottu että vainoojat ylenpalttisesti hämmästyivät, ja kaikki se pirullinen, mitä oli ollut tekeillä yksilön itsenäisyyden masentamiseksi, unhoittui — unhoittui iäksi.

Se oli henkinen maanjäristys, niin merkillinen ja mieliämullistava, ettei senkaltaista ilmoisna ikänä ennen oltu nähty eikä kuultu Suomen kansan historiassa. Se vyöryi kuin pitkäisen jylinä yli tuhansien vuorten ja tuhansien järvien, ja sen leimaukset näkyivät idästä hamaan länteen ja etelästä hamaan pohjoiseen. Ja kammottavassa, pimenevässä hiljaisuudessa, joka ennusti hirmujyrinää, kuului kuni huuhkajan huutona yksi ainoa ääni: "herätkää! nouskaa! karistakaa päältänne orjankahleet!" Se oli kärsivien kansojen viattomasta verestä vuotanut valtameri, joka tulvaksi paisuneena hyökyi pitkin mantereita, tantereita, ryskäen, mukaansa temmaten ja allensa kaataen kaiken, mitä siihen asti järjestetyssä yhteiskuntaelämässä oli pidetty kaatumattomana, horjumattomana, ikuisesti väistymättömänä. Sen valtameren pahaaennustavan kohinan edessä vapisivat keisarinlinnat ja suuret ruhtinaat, vapisivat kokonaiset sotajoukot, joiden olemassaolosta valtakunnat riippuivat.

Ei mikään voima taivaassa eikä maassa näkynyt voivan sen valtameren nousuveden kulkua estää. Se läksi suuresta kansasta ja tarttui myös pieniin…

Se viskasi hyrskähtävän hyökylaineensa Suomenkin niemen maanääriin, nosti jättiläisaaltonsa Moukkalan kaupunkiinkin kuni uppiniskaista kalliota vastaan, hyökkäsi niin ylös että roiskeet lensivät korkealle ilmaan — siristen aina Kurjalan nälkäperukoille asti…

Ihana ilmiö, orjuutettujen kansakerrosten jumalainen kapina, korkeaveisuinen kostonuhka — suurlakko.

Eikö sitä vallinnut joku korkeampi voima kuin kenraalisantarmien tai ylimmäisten pappien??…

— — —

Moukkalassakin liput liehuivat, jyrisivät juhlalliset kansalaiskokoukset, riisuttiin aseistaan santarmi ja virkavalta, — ja kansa palveli ja uskoi muihin jumaliin kuin niihin, joista pappi vuosisatoja oli puhunut. Ja kaikki muu oli lakannut liikkumasta, työtätekemästä paitsi ihmisjärki, ihmisen ihanneusko johonkin uuteen, oikeaan, oikeutettuun ja toteuttamis-mahdolliseen. Ja kaikki mikä tapahtui, oli kuin unta, jossa yö ja päivä yhteen sekoittuivat, ja kuitenkin oli se räikeä todellisuus, johon kaikki saattoivat käsin koskea tullaksensa vakuutetuiksi ettei se ollut satua, vaan täyttä totta!

Ja vuosien painostus laukesi. Vuosien epäusko muuttui uskoksi tunneissa — sekunneissa… Kurjat petturit piilivät paossa. Kurjat kavaltajat — ne kätkeytyivät nyt pimeimpiin nurkkiinsa vapisten omissatunnoissaan, rukoillen armoa ihmisiltä ja Jumalalta.

Sillä nämät vuorokaudet olivat henkisen maanjäristyksen ihmevuorokausia, jolloin ikäänkuin haudat aukenivat ja suuret vainajat puhuivat, ja temppelien esivaatteet repeilivät kahtia kulmakivien liikahtelemisesta… Mutta ei se ollut ainoastaan seitsemän vuoden routa, joka näin suli mielistä, vaan seitsemän sadan vuoden jääkerros, tuo viekas vipukone, joka oli viritetty aina siitä hetkestä alkaen, jolloinka viikinkikuningas oli noussut Suomen rantamille ja kastanut pakanakansaa Kupittaan lähteellä. Niihin ytimiin asti tämä maanjäristys tunkeutui!…

— — —

Korven kaupungissakin vapauden torvet kultaisesti törähtelivät, ja pyhän vallankumon punainen sumu verhoili kujia ja kukkuloita — tuon pyhän, aatteellisen vallankumouksen, jonka kaikkea sisältörikkautta äkkiähavautettu arki-ihminen ei itsekään vielä aavistanut…

Ja katso: ensi kertaa kulkivat herrat Suomessa halvan työmiehen rinnalla… käsikädessä laulaen vapauslauluja julkisissa paikoissa. Herrat —? niin — nuot väkevän eksymyksen orjaraukat, jotka vasta nyt yhdennellätoista hetkellä, alkoivat himmeästi aavistaa, missä Suomen kansan pohjakerrokset, sen voimaperustukset seisoivat. He kulkivat — ja häpesivät — ja ikäänkuin anteeksianoivat. —

Sillä nämät hetket olivat huumaavat ja sovituksen tarve oli suuri…

Ja työmiehen laulu raikui kaikista ylinnä kujilla ja kunnailla, joita punainen usma kierteli…

Mutta myös köyhät häpesivät. Eivät he sitä hävenneet että herrat heidän rinnallaan tovereina marssivat — johon toveruuteen hekin suurten hetkien huumaamina uskoivat — vaan sitä he häpesivät että he niin kauvan olivat nukkuneet syvässä unessaan, tietämättä millä pylväillä kansojen ja kokonaisten valtakuntien perustukset seisoivat — tai mikä merkitys heillä, nukutetuilla nukkujilla, noihin perustuksiin nähden oli… ja oleva oli.

Pyhä yhteistyö kaikkien niiden kesken, jotka uskalsivat uskoa isänmaan tulevaisuuteen — kas sellainen henki nyt vallannut oli Moukkalan kansalliskaartin…

Lapsellinen, hullu haave, mahdoton äkkipäätä toteuttaa — mutta se oli näinä päivinä partasuisten miestenkin miehuullinen haave, työmiehen vaimon ja mukaantemmatun herrasrouvankin ilonitkuinen haave, jossa kirotut säätyerot haluttiin toisilleen anteeksiantaa!…

Suuret, suurenmoiset olivat näiden päivien ja öiden heilahdukset, syvänkumisevat olivat jättiläiskellon kajahdukset uuden ajan ääriä vastaan.

— — —

Reino Frommerus oli kaikkialla mukana. Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä heikoksi yksilöksi, jonka oli turhaa taistella pahan ja typerän mailman ylivoimaa vastaan, hän nyt vahvimpana riehui — pitäen tulisia puheita vapaudelle. Niin. Ennenkaikkea vapaudelle, sille siveelliselle voimalle, joka halveksii kaikkea pahaanpakotusta — sille hän puhui, sen puolesta hän hehkuvin rinnoin kansaa opetti, sen torkkuvia toiveita herätteli, sen uskoa lujitti, sillä siten vain hän tämän valtiollisen roudan sulamisen käsitti. Hän puhui punaisin sanoin idän arojen lapsista, joiden parahisto vuosisatoja oli uhrannut sydänvertansa ja persoonallisia etujansa yleisen vapauden marttyyritaistelussa; hän siunasi heidän henkiään, joiden ympäriltä raaka valta oli ruumiit runnellut; hän manasi nyt nuot hiljaiset sankarit haudoistansa ja selitti suomalaiselle kansalle, mikä elämässä oli arvokkainta — pyhintä — ihailtavinta!

Ei semmoisia tulenpalavia sytytyspuheita ennen oltu Moukkalassa kuultu; jos joku oli puhunutkin, oli puhunut vain hiljaa itseksensä, koskaan rohkenematta puhujalavalle nousta.

Nyt ei enää puhunut arka yksilö, nyt puhui jo kursailematon yhteishenki — yksilöiden suiden kautta. Jolleivat yksilöt nyt olisi puhua osanneet, niin varmaan kivet olisivat huutaneet. Semmoinen näet oli aika.

"Alas sortajat! Alas kurjat petturit! Alas suuret ja pienet tyrannit!"

Näin kalskahtelivat kapinalliset sanatikarit hulmuvien lippujen ja tulisoihtujen välkkeessä.

Ei se ollut juopuneen huutoa — kaikki kapakat oli kansa itse sulkenut; ei se ollut anarkismin raivoa — ei ainoatakaan murhaa tapahtunut; ei se ollut vallanhimoa — jokainen palveli toistaan palkkoja kerjäämättä — — se oli vain puhdasta uskoa oikeuden mahdollisuuteen maassa ja mailmassa, veljeysaatteen suloista huumausta!…

Nähtiin koulupoikia hopeahapsisten vanhusten rinnalla marssimassa kansalliskaartin riveissä: isänmaan uudenajan historian ensi välähdyksiä ikäänkuin sydämmien muistoihin keräten, nähtiin koulutyttöjen ponnahtavan puhujalavalle ja hentoinen käsi ojennettuna myöhäsyksyn synkkää taivasta kohden kiihoittamassa eläköönhuutoon — jonkun hyvän ja kauniin asian puolesta, jollaista neitsytsydän enemmän tunsi kuin ymmärsi…

Sillä nyt ei ollut "lupa", vaan lakko — kouluillakin suurlakko.

Mutta! — mikä kaikista kummallisinta, kaikista uskomattominta ja kuitenkin totta ja uskottavaa —?

Itse Elias Rynttänen, valtiokirkon valanvannonut pappi, nähtiin puhumassa maisteri Frommeruksen rinnalla — ei enää niinkuin pappi, ei enää niinkuin ahdasmielinen sielunpaimen, joka helvetinruoskalla hätistelee ihmisiä taivaisiinsa — eipä suinkaan — vaan niinkuin ihminen hänkin, yksilö kansasta, kansalainen, jonka rintaan jumalainen mullerrus on iskenyt heräämyksen kipunan — niinkuin ihminen, joka äärimmilleen kauvan kidutettuaan itseänsä itsepäisellä ryntäyksellään määrättyyn suuntaan, yhtäkkiä on pysähtynyt juoksussaan, kuni kammottavan näyn edessään nähden, tarttunut molemmin käsin kiinni kuumeiseen pääparkaansa, painanut käden sydäntään vasten kuni jotakin kuunnellen… ja sitten voimakkaalla tahdollaan pakoittanut itsensä tekemään kokokäänteen, pyörtämään takaisin ja juoksujalkaa palaamaan sinne, mistä tullutkin on — luontoon, terveeseen järkeen, missä ei enää Jerikonvalloittajan pasuunat pauhaa, missä ei enää tuomiokellot kumaja…

Niin! Pastori Rynttänen oli kolmessa yössä ja kolmessa päivässä muuttunut mies. Hän oli nähnyt tulevan sen, minkä ei koskaan ollut uskonut tässä maassa tulevan, nähnyt sen syöksyvän kuni satujen jättiläispaaden suoraan kohti häntä, joka seisoi käsissään tuomion maallinen ruoska — ihmisten punoma, ei suinkaan Jumalan — niin, hän oli nähnyt sen vyöryvän, väistynyt, vavahtanut ja — ymmärtänyt kaiken.

Ja ensimmäiseksi oli hän rientänyt lyömään veljenkättä sen ihmisen kanssa, jota enin oli ärsyttänyt, sen kanssa, jonka oli nostattanut pyhään vihaan — ja joka siitä syystä häntäkin oli kipeästi loukannut — Reino Frommeruksen kanssa.

Se oli ollut vaikea hetki, sanomattoman vaikea, sanomattoman nöyryyttävä papille, sanomattoman hassu ja naurettava ja häpeällinen sen jumalan edessä, jota hän tähänasti oli palvellut, jonka puolesta hän tähänasti oli raivonnut, sanomattoman raukkamainen senkin tähden ettei hän tunnustanut oikeaksi kaikkea mitä toinenkaan oli tehnyt, mutta kuitenkin: hänen oli täytynyt mennä; outo, hirmuinen hätä oli hänet työntänyt tielle, pakoittanut perille, sillä hän oli tuntenut sielussaan rikkoneensa lähimmäistään vastaan paljon enemmän, paljon kauheammin ja inhoittavammin kuin toinen tiesikään — hän, pastori Rynttänen oli toiminut salaisuudessa semmoista, jonka laadusta toisella ei voinut olla aavistustakaan, ja joka tosin jouti jäädä ikuiseksi salaisuudeksi, mutta hänen, papin, oli pyytäminen anteeksi, häntä ajoi helvetillinen tuska, maanpäällisen tuomion — muuta ei hän nyt tunnustanutkaan — ja hän kaihosi todellista elämän sovitusta, tervettä yhteistaistelua ainoastaan niitä vastaan, jotka väärässä olivat, jotka toimivat paljon kauheammassa työssä kuin tuo fanaatikko papinpoika, jolla oli vain siviliavioliittonsa, kasteenhylkäyksensä — ja tuskinpa mitään muuta.

Pappi Rynttänen ojensi veljen kättä — ja Reino Frommerus otti sen vastaan. Hän piti sitä uskomattomana unennäkönä että hän, papin vihamies, juuri nyt, kun hänen siveellinen suuttumuksensa kumpusi korkeimmillaan, saattoi suostua sovintoon sellaisen kanssa, joka oli häväissyt hänen avioliittonsa ja tuottanut hänelle sekä hänen vaimolleen ja ehkä viattomalle lapselleenkin tulevaisuudessa salaisia kärsimyksiä — joskohta oli kevyttä käytöstä osoittanut papille — ja kuitenkin hänen täytyi se uskoa — sekä omasta vakaantuneesta käytöksestään että toisen totisista silmistä, joista nyt leimusi outo hehku, melkein ylenluonnollinen ja sentään täysin inhimillinen, lämmittävä, puoleensa kiehtova…

"Jos se sielu, joka noiden silmien takana piilee, minut vielä pettää, jos tämä kaikki vain onkin äärimmäistä jesuittamaista kavaluutta papin puolelta, niin silloin? — Jumala varjelkoon silloin minua… ja häntä myös!"

Ei! se ei voinut olla petosta, tämä oli liiaksi sydämmeenkäypää, liiaksi uhrautuvaista ollakseen puoluekavaluutta, puoluetaktiikkaa: — pastori Rynttäsestä oli tullut mies, poikkeus laumasta.

Reino Frommerus iloitsi sydämmensä pohjasta ja hänen tuliset puheensa kävivät päivä-päivältä tasaisemmiksi, ei suinkaan heikommiksi, vaan väkevänä virtana eteenpäin syöksyviksi, mukaansatempaaviksi.

Hänkin jo alkoi saavuttaa tunnustusta… Mutta vielä enemmän kuin hänen, näyttivät Elias Rynttäsen puheet sattuvan suomalaisen kansan sydänhermoihin — sillä Elias Rynttänen oli syvien rivien lapsi, matalasta mökistä koulutielle joutunut korvenraataja. Hän oli hyvä puhuja, ja vaikka hänen puheistaan nyt kuohuikin kokonaan toinen henki kuin ennen, niin tottumus pani hänet löytämään ytimekkäitä sanoja ja vertauksia, joiden muoto nyt vain muovautui sen mukaan kuin hänen sisällinen suurlakkonsa, hengelliseen vallankumoukseen valkenemisensa sitä vaativat.

Ihmeitä saarnasi nyt Moukkalan pappi — pelkäämättä, häikäilemättä, punnitsematta puheitaan muulla kuin omantuntonsa puntarilla. Hän puhui "pistimistä, jotka oli isketty kansan ruumiiseen", "orjuudesta, joka ei ollut Jumalan säätämä", "siveellisistä perustuslaeista, jotka olivat saatavat takaisin siveellisillä pakotuskeinoilla" ynnä muusta sellaisesta.

Ja kaikkialla missä miestä tarvittiin oli hänkin mukana ensimmäisenä sydämmeen huutajana, ensimmäisenä järkevään toimintaan neuvojana.

— Kansalaiset! — huusi hän yli lauman, seisten tulisoihtujen roiheessa tyhjän öljytynnyrin päällä keskellä pikkukaupungin toria sinä yönä, jona peruslakimanifesti kuni Sampo maan tulisista uumenista oli vihdoin kiristetty ulos sähkölennätinkoneesta. — Minä sanon teille: älkäät riemuitko paperille kirjoitetuista sanoista, vaikka ne tulevatkin sieltä, jossa kaikkeen alistutaan, kansankin tahtoon — kauniissa lupauksissa. Minä sanon teille: Ei Suomi vielä ole sillä valmis että vastikään olemme saaneet takaisin sen minkä seitsemän vuoden kuluessa kurjasti luovutimme, vaan huomispäivästä alkaen, veljet ja sisaret, meidän on alettava rakentaa uutta Suomea, uutta parempaa yhteiskuntaa, joka tyydyttää kaikkien kärsivien tarpeita, siinämäärin kuin yhteiskunnallinen järjestelmä ylipäänsä voipi tyydyttää, sillä kyllä minä uskallan luulla että kärsimystä vielä sittenkin jatkuu siitä yksinkertaisesta syystä että me ihmiset olemme niin huonoja, niin epäkristillisiä, niin itsekkäitä, vainonhaluisia, vallanhimoisia — minä itse olen sellainen, en sitä häpeä tunnustaa, olen sellainen ollut, mutta en tahtoisi enää olla… Kaatakaa tuo kirkko — jatkoi puhuja kädellään viitaten vanhaa tornia kohden — ei se mitään merkitse — se on jo entuuttaan kallellaan ja kaatuu varmasti jonakin päivänä tai jonakin yönä itsestäänkin — mutta älkäät, hyvät ihmiset, kaadelko toinentoisianne, älkäät raadelko toinentoisianne kuin sudet — sillä se on pahempaa kuin kirkkojen kaataminen — päättäkää tässä tänä merkillisenä yönä että ihmishengen valistukselle, vapauttamiselle sekä valtiollisesta että uskonnollisesta taikauskosta — että sille uhraatte leiviskänne — yhteistyölle, veljeytymiselle ja jos mahdollista — tasa-arvoisuudelle! Sillä minä luulen että sitä… että ainakin jotakin sensuuntaista Jeesus Kristuskin — pappismailmalle yhtä hämärä muinaisuuden henkilö kuin kansalle — että sensuuntaista hänkin, suuri mestari, tarkoitti, tähtäsi, haaveili… Hyvät ihmiset, ennenkuin eroamme yhteistaistelun jälkeen, pyydän minä kohotettavaksi eläköönhuudon sille työlle — ei Esivallalle, sillä se huutohan vain on virallinen, imelä valhe — ainoastaan sille työlle, sanon, jota nyt on tehtävä uuden Suomen rakentamiseksi.

Eläköön se työ!

Kymmenkertainen eläköönhuuto kajahti pikkukaupungin torilla, niin voimakas ettei moista ennen oltu kuultu, se olikin viimeinen suurlakon suosionosotus viimeiselle puheelle, ja kansajoukko hajosi kattojensa alle. Viikon ajan yötäpäivää kestänyt sielujen jännitys oli lauennut — ja ruumiillinen väsymys tuntui nyt jokaisessa olennossa. Äänettöminä kulkivat kaupunkilaiset koteihinsa, syvästi hautoen kaikkea mitä oli tapahtunut; ainoastaan pinttyneimpien uskovaisten parvesta — juuri pastori Rynttäsen tähänastisten opetuslasten suista — kuului kiihkeitä moitelauseita: "kyllä kai häneen on mennyt Tuomas!" — "Tuo sivilimaisteri se hänetkin on villinnyt." — "Kyllä tämän kaupungin pappi nyt joutuu helvettiin — Venäjän lipunkin häpäsi!"

Viimemainitun lauseen päästi suustaan sähkölennätintoimiston päällikkö, joka turhaan oli lennättänyt ministerille että "venäläinen telegraafitoimisto Moukkalassa oli valloitettu ja valloittajina toimineet kaupungin perustuslaillinen pappi ja sosialisti-haudankaivaja, jotka olivat repineet punaisen viipaleen pois valtakunnan trikolor-lipusta." — Kerrassaan käsittämätöntä oli, miksi ei ministeristöstä ollut saapunut vastausta? — Reino Frommerus oli uupunut päivien riehusta. Hän oli puristanut Elias Rynttäsen kättä tämän hypättyä alas öljytynnyrin päältä, lausunut hyvästit kansalliskaartilaisille ja lähtenyt asuntoonsa, jossa häntä odotti yksikseen elelevän aviomiehen vuode. Niin, vuode, jonka patjoille hän syksyn kuluessa oli ehtinyt vuodattaa tuhansia kaipauksen kyyneleitä…

Mikä ääretön hiljaisuus yhtäkkiä olikaan vallannut kaupungin ympäristöineen! Aivankuin koko mailma olisi nukkunut… Niin… huomisesta alkaenhan vasta uutta Suomea olikin ruvettava todenteolla rakentamaan… Hänenkin —!

Reino Frommerus ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hän nukahti raskaasti heti kun sai vaatteet yltään…

— — —

Reino Frommerus heräsi seuraavana aamuna kirkkaaseen päivän paisteeseen ja muisti että hän oli virkamies ja että nyt oli yleislakko loppunut. "Niin, niin", sanoi hän itseksensä virkeästi pukeutuen, "nyt alkakoon työ ja alkakoonkin eri vauhdilla!" Vahtimestari oli tuonut hänelle ilmoituksen että koululle oli kokoonnuttava kello 12.

Hän pani juhlapuvun yllensä ja marssi koululle.

Mitä ihmettä! Miksi oli opettajahuoneen ovi sisältäpäin lukossa ja takaa kuului pahaa murinaa? Hän tiedusteli vahtimestarilta, mutta tämä ei sanonut mitään tietävänsä, vaikka Reino Frommeruksesta siltä näytti että vahtimestari jotakin tiesi. Hän meni omalle luokalleen. "Päivää!" Luokka tervehti maisteriansa riemukkailla silmäniskuilla — niin moni noista nuorista pojista ja tytöistä oli viime päivinä ollut mukana "vallankumouksessa" huolimatta vanhempain ankarasta kiellosta ja rehtorin lähettämistä terveisistä etteivät lapset saa mennä kadulle… että tämä oli sellaista, joka oli vaarallista ja kerrassaan luvatonta…

Vasta koridoorissa päiväjärjestystä valvovalta neiti Nunnaselta onnistui maisteri Frommeruksen saada tietää, miksi opettajahuone oli suljettu. Siellä oli koolla koulun johtokunta yhdessä rehtorin kanssa. Rehtori Rödman, loukkaantuneena siitä että maisteri Frommerus suurlakon melskeissä jossakin tilaisuudessa oli sanonut kansalaista Rödmannia "matelijaksi" ja sanonut sen voivansa todistaa, oli ilmiantanut toverinsa johtokunnalle, joka muutenkin paheksuen oli seurannut nuoren koulunopettajan julkista esiintymistä "näinä surkeina päivinä", jolla nimityksellä vanhoillinen johtokunta suurlakon ilmiöt lyhyesti leimasi. Sitä varten oli nyt johtokunta koolla suljettujen ovien takana.

Reino Frommerus ei tiedustellut enempää. Hän opetti tuntinsa loppuun kolmella eri luokalla puhellen oppilastensa kanssa tuttavallisesti, innostuneesti. "Tämä päivä on siksi merkillinen Suomen vapaushistoriassa", alotti hän kullekkin luokalle tultuaan, "että tekisimme väärin ellemme koulussakin siitä hiukan puhuisi." Ja hän selitti, niin oppilasten käsityskannalle kuin suinkin asettuen, mihin kaikki nämät viimeisten päivien tapahtumat, joista oppilaatkin nyt olivat osan omin silmin nähneet, mihin hyvään ne tähtäsivät, mistä ne olivat alkuisin ja miten niitä oli arvosteltava vapaan järjen kannalta. Hän puhui Suomen kansan omituisesta asemasta Venäjän valtakuntaan nähden, valaisten suhdetta vertauksella isännästä ja rengistä, joilla molemmilla oli elämän oikeus, vaan ei oikeutta toinen-toistaan mitenkään sortamaan. Oppituntien lopussa hän pani oppilaat lausumaan runoja, jotka jollakin tavoin koskettelivat kansojen vapaustaistelulta.

Mutta kun hän oli päässyt viimeiseltä tunniltaan ja läksi menemään opettajahuoneeseen, sattui rehtori Rödman häntä ovessa vastaan.

— Terve! sanoi Reino Frommerus entiseen tapaansa.

Rehtori pysähtyi.

— Ole hyvä, — tiuskasi hän hermostuneesti: — säästä tervehdyksesi!

— Miksi niin? kivahti toinen havahtuen.

— Siksi että olet kansan kavaltaja — santarmin salakätyri!

— Minäkö???

— Sinä! sähähti rehtori kiukkuisesti ja kiirehti rukouksiinsa.

Reino Frommeruksen veret kuohahtivat, hän katsahti rukouksiinmenevän jälkiin, kuvitteli silmänräpäyksessä rientävänsä rukoussaliin panemaan toimeen jotakin suursiivousta, mutta sai itsensä hillityksi ja läksi veisuun raikuessa ulos koulutalosta.

Asuntoonsa tultuaan hän tunsi sisällistä kipua aivankuin hänen henkiseen ytimeensä olisi isketty armoton haava. Haava, jollaisen saattoi lyödä ainoastaan — järjetön kostaja…

Hyvä Jumala! tällaisenako uuden Suomen ensimmäinen rakennuspäivä olikin valjennut? —

Ja taasko, taasko täytyi ruveta lukemaan moukkalaista logiikkaa?…

Tuskallisesti makasi nuori koulunopettaja seuraavan yönsä ymmärtäen sielussaan että yhteistyö hänen ja rehtorinlaisen toverin kanssa oli kai tästälähin oleva mahdoton…

Aamupostissa tuli kirje. Se oli puolivirallinen käskelmä koulunjohtokunnan esimieheltä, joka ilmoitti että johtokunta oli pakoitettu erottamaan maisteri Frommeruksen oppilaitoksesta epämääräiseksi ajaksi siitä raskauttavasta syystä että tämä "viimeaikaisissa poliittisissa temmellyksissä oli osoittanut liiallista isänmaallista innostusta, mikä oli katsottava sopimattomaksi koulunopettajalle. Ainostaan siinä tapauksessa että herra maisteri suvaitseisi julkisesti pyytää anteeksi loukkauksensa koulun arvokasta rehtoria kohtaan ynnä lupaisi tästälähtien vältellä kaikkea julkista toimintaa koulun ulkopuolella, saisi hän palata virkaansa" j.n.e.

Reino Frommerus ei suuresti hämmästynyt. Isku tosin tuli liian äkkiä ja koski aineellista asemaa; mutta ulkonaiset seikat olivat hänelle nyt toisarvoisia.

— — —

Hän tempasi paperiarkin ja lennätti lyhyen vastineen, jossa ilmoitti ilolla suostuvansa kunnialliseen eroon.

Eikä hän enää jalallakaan astunut pienen porvariskoulun kynnyksen yli.

Oh, kuinka tuo laitos hänestä nyt tuntuikin ahtaalta ja ummehtuneelta!…

Koulunuorisoa hänen vain kävi sääli. Hänen oli onnistunut sen riveistä löytää muutamia pikkuystäviä, ja tämä äkkipikainen ero koski sydämmeen, kun tiesi että sen täytyi koskea myös noihin hentoihin mieliin…

Mutta mitäpä kaikki tämäkään murheen raatelu merkitsi sen ihmeellisen elämänuskon rinnalla, jota hän edellisinä päivinä ja öinä sielussaan oli tuntenut?

Katkenneita kanteleenkieliä tosin — nämät sammuneet opettajahaaveet… mutta tuon uhrauksen korvasi kokonainen soittokunta, jonka orkesteripauhun hän ympärillään kuuli. Siinä soi mukana sekä viulun vienoin kieli että sotarummun kutsuva pärinä. "Allons enfants de la patrie…!"

— — —

Tuulispään lailla riensi Reino Frommerus vaahtoavilla hevosilla läpi talvehtuvan yön, halki synkkien salojen, Kurjalan kaukaiseen pappilaan ja iloisin itkusilmin hän syleili nuorta vaimoansa ja suuteli pientä lasta…

— Nyt se vasta alkaakin — hän läähätti: — elämä ja pyhä taistelu tässä maassa!

Ja vaikk'ei hän mitään muuta mielenliikutuksissaan heti kyennyt sanomaan uudesta elämänohjelmastaan, ja vaikka köyhyyden kirot häntä nyt uhkasivat aivankuin jotakin työstään erotettua työmiestä, niin saattoipa hän vaimolleen sentään ilmoittaa ainakin sen ilosanoman että ne nyt olivat kukistuneet, "jotka lapsen henkeä väijyivät."

19.

Oli vierähtänyt yksi vuosi.

Vallankumouksellisen vapauden humahdus oli kuulunut yli Suomen kansan, sotarumpu pauhannut ympäri maan. Ja ne kuuluivat ja pauhasivat yhä… Ihmiset, jotka olivat uneksineet rauhan palaavan vanhojen perustuslakien turvissa, olivat katkerasti pettyneet. Laillisen itsenäisyyden esimaku oli sytyttänyt kansan henkisessä orjalistossa kiihkeän nälän avarammankin vapauden valloittamiseksi kuin mitä Laki, tuo hautaanmenneiden esi-isien laatima pyhä kirja, tarjota saattoi. Olisi ollut luonnotonta, jos terveet lapset olisivat tyytyneet kaikkeen ravintoaineeseen, mitä kuolleet rakkaat esi-isät olivat testamenttiarkkuihinsa haalineet — se olisi ollut kauheata, hengenvaarallista, sillä siellä oli seassa paljon pilaantunutta, hiirensyömää, rotanrouhimaa, homehtunutta, vieläpä mädännyttäkin ruuantörkyä, joka oli suorastaan myrkkyä edistysihmiselle. Uutta, tuoretta, puhdasta ruokaa himoitsi nyt Suomen kansa. Ne erehtyivät hirveästi, jotka tahtoivat pinttyneesti pitää kiinni vanhasta perustuslaillisesta hengestä — nyt! kun koko vaakalinnun valtakunnassa kumouksen kultakäki oli kukahtanut…

Ne erehtyivät hirveästi!

Todellinen perustuslaillinen henki ei saanut asettua vihamieliseksi maan sisällisille uudistusvaatimuksille. Jos se sen teki, niin se oli sukua venäläiselle patriotismille, keisariuttansa märehtivälle, kirkkotyranniuttansa jumaloivalle, suvaitsemattomimmalle kansallis-itserakkaudelle.

Aikansa vapauttama ihmisjärki sanoi selvästi ettei jokainen lakipykälä voinut olla pyhä. Sellainen lakipykälä, joka esimerkiksi jollakin tavoin loukkasi ihmisen uskonnollisia tunteita, ihmisen pyhimpiä totuudenetsiskelyitä, sellainen lakipykälä ei voinut olla pyhä. Sellaista vastaan täytyi siveellisen oikeustajunnan nousta kultaiseen kapinaan. Kirkkolaki, joka antoi papistolle yksinoikeuden muka pyhittääkseen kansalaisten sydämmenasiat, tai tuomiokapituleille diktaattorivallan avioliittojen suhteen, sellainen laki oli iljettävä — se oli juuri tuota rotanrouhimaa, pilautunutta ja myrkyllistä esi-isien perinnöksijättämää törkyä. Rikoslaki, joka kielsi sananvapauden Jumalasta, jolle papit olivat ottaneet patentin, määräsi kuritushuonetta, vankeutta ja rahasakkoja niille, jotka uskalsivat nousta kirkollista taikauskoa ja eksyttäviä sakramentteja arvostelemaan — sellainen laki niinikään oli epäpyhää perintöä, ravinnoksi kelpaamatonta moskaa. Ja niitä oli paljon muita, vahingollisesti vaikuttavia lakipykäliä — ei yksin uskonnon alalla. Kirkkoon kytketty valtio piti taloudellisessakin suhteessa erityisiä kansaluokkia rautakourin kiinni nimilaillisuudessa, estäen nousemista kurjuudesta. Sen huomasi jo korvenkin väki, joka oli nukkunut herraskartanoiden siimeksessä, rohkenematta vapaasti ajatella.

Nyt kaikki rohkenivat!

Syntyi hirveä hämminki. Syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan.

Kaikki ne haavat, jotka Lain miekka vuosisatojen kuluessa oli Suomen kansan eri kerroksiin iskenyt, kaikki ne haavat nyt yhtaikaa paljastuivat kirvelevinä kipuina, kiroina — ja kaikki, joilla vielä oli voimaa huutaa, huusivat lääkitystä, apua, pikaista parannusta…

Eikö ollut se ihmeellistä että Lain miekka nuot haavat oli iskenyt?

Laittomuuden mätä oli kauhistava, mutta laillisuuden syöpä — se myös oli kauhistuttava.

Jokainen tämän kurjuuden saattoi nähdä, jos vain uskalsi siihen katsoa! Eivät kaikki uskaltaneet, eivät kaikki sitä vieläkään uskalla, sillä siihen katsominen pyörryttää koko yhteiskunnan päätä — ja tuhansista kansalaisista on viisaampaa olla noihin haavoihin kurkistamatta ja väittää etteivät ne muka ole vaarallisia tai ettei niitä ole olemassakaan tai korkeintaan: että kyllä niiden parantamiseksi lääkäreitä kustannetaan, kustannetaan, jahka joudetaan — yleisessä kiireessä…

Sekamelska, joka suurlakon jälkeen tuhatjärvien maassa sikisi ja syntyi, oli todellakin suuri. Kaikki nyt huusivat yhtaikaa, kaikki vaativat jotakin oikeutta, kostonkin oikeutta, rauhoituksenkin oikeutta — rauhattomin keinoin. Melkeinpä olisi voinut luulla että Suomi, tämä nukkuvien karhujen talvinen maa, äkkiä oli muuttunut suureksi hulluinhuoneeksi, jossa mikä väitti olevansa kuningas, mikä keisari, mikä keisarin tohveli, mikä herra, mikä narri ja orja, mikä kansan ainoa edusmies, mikä Jumalan ensimmäinen sihteeri, ynnä muuta sellaista.

Ja puhujia nousi kuin sieniä sateen jälkeen, ympäri maan…

Yksi puhui: "Suomalaisuus voittoon! Pimeys valoon! Emme tunnusta erhettyneemme. Viikingit mereen! Ikuinen kosto liittoutuneille! Siinä isänmaan pelastus. Yhtykää kaikki. Jumala ompi linnamme. Amen!"

Toinen toitotti: "Älkää uskoko! Kavaltajia! Me olemme maan suola, sen sivistys — selkäranka. Kas tässä kättä, kansani… Ex oriente lux — meiltä tulee lex. Maa on lailla laitettava! Lupaamme huimaavia parannuksia — kaikilla aloilla, kaikin laillisin keinoin. Suursiivous! Uskokaa meitä! Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura! Se juuri on meidän puolueemme tyrtaios-laulu — ei muiden. Alas kaikki muu, ylös perustuslaki. Virat — jos mahdollista — meille. Eläkäämme!"

Kolmas kiihkoili: "Ruotsalaisuudelle ikuinen eläkekirja! Full pension! Piskuinen lauma Lützenin kentällä… Me olemme maan pelastaneet. Lefve Finland! Elekön Soomi! Hör oss Svea, moder för oss alla… Ett nio-faldigt hurrarop för den svenska kulturen i Finland! Hip-hurra!"

Neljäs karjui: "Perkeleen herrat! Herrat perkeleet! Kansan sortajat: ruohtalaiset, suometarlaiset, nuorsuomalaiset ja muut valtapuolueet. Tullut on koston päivä. Työväki — köyhälistö — me olemme maan hiiva, pippuri ja pikanelli. Alas virkamiehet — palkat — pamput. Luokkarajat selviksi. Veräjät umpeen! Saamari! Me olemme kärsineet! Tahtomme ammatinmuutosta! Pyrimme — herroiksi — sitä ei saa herroille sanoa. Eespäin sä joukko voimakas, äl' orjajoukko halpa… Lauletaan punasesta kirjasta internatsionaali: 'Rahat, kansan keräämät, on menneet kaikki konnain kukkaroon!' Tämä se on se meitän uusi virsikirjamme. Hih! Hiljaa siellä ovensuussa, akat. 'Alas pappeus ja raha!' Toverit, vannokaa vala: enää ei herroille hyvääpäivää. Emme ole ruoskannuolijoita. Tulkoon vaikka herrojen herrajumala. Eläköön vapaus! Tämä juuri se on sitä totellista vapautta, kun saa puhua suunsa puhtaaksi. Punakaarti, naiskaarti, kaikki roletaarit — järjestykää! kieltolaki tulla pitää! Pois totilasit herroilta! Uusi suurlakko — helvetti. Ja nyt, toverit ja aatesisaret, ulos joka sorkka temonsreeraamaan!…"

Tietysti se ei ollut mikään mallisosialisti, joka näin riehtoi pyhän vapauden himossaan, vaan nähtävästi joku arki-akutaattori, mokraatti, rakutaattori tai tukkilais-sisilisti, joka täten pyhitti puhevälikappaleensa. Ei hän puhunut hullummin kuin edellisetkään puhujat, varsinkin siihen nähden ettei ollut, kuten herrasagitaattorit, koskaan saanut tilaisuutta sivistyskoulujen käyntiin.

Viides puhuja rummutti: "Maalaiset kaupuntilaisia vastaan! Meitä on niin vietävästi vedetty nenästä. Perustetaan siis oma kopla. Kunnioitettavat ukot ja akat. Korven raatajat! Tunkiontonkijat! Maamykrät! Te, jotka tähänasti olette raahanneet rieskojanne kaupunkien markkinatoreille: lakatkaa lihottamasta kaupuntilaisia. Leipä kasvaa kyntäjälle ja arvo… Leivässä on kaikki voima… taivaassa ja maan päällä. Suomalainen reikäleipä? Sen reijän kautta käy talonpojan tie taivaaseen. Meitä on lekioona leivänsyöjiä, jos vain viitsimme kokoontua yhteen. Kerätkäämme koko vuori reikäleipiä, niin pääsemme kaikki sinne, missä ei enää puutetta tunnu…" — Hyvä, huusivat sangen monet, ja kaiku korvesta vastasi: "hyvä."

Kuudes, leikkotukka, rilliniekka naispuhuja kirkui: Suomen kansan tyttäret! Rakkaat emännät. Älkää uskoko miehiä. Irti vuosituhansien siteistä! Emme ole enää mitään kylkiluita! Pyhä historia todistaa että voimme tulla toimeen — ilman miehen avuttakin… Nouskaa siis, heittäkää hetkeksi sulhasenne, miehenne, lapsenne, jättäkää leivinuunit ja lehmänhännät ja — tulkaa perässäni Helsinkiin. Siellä on sentraali, siellä on Unioonin katu. Ylös itseämme vastaan — Suomen kansan eduskuntaan!

Seitsemäs saarnaaja, eräs herännyt kolportööri, jylisti vaikeroiden: "Ah aikaa jumalatointa… Ruomi röykkiä!… Appa rakas taivaallinen isäntämme. Miksis olet laskenut kaikki pelsepupisi irti niin että ne ulvovat kuin koirat kiimaöinä, antamatta jumalanlapsille rauhaa? Vai olemmeko tämän ansainneet syntiemme tähden? Voi herra Seepaot, emme me hyväksy yksityismurhia, joita nuo saatanan sokaisemat roovningeillansa toimittelevat, sillä sinähän, kuninkaamme olet maaliman alusta alkaen johtanut vain joukkomurhia amaleekilaisia ja muita pakanoita vastaan, ja sinun pyhässä nimessäsi me edelleenkin tahdomme toimia. Sinä, joka siunailet valtakunnan sotajoukkoja mailla ja merillä, siunaa meidänkin Siionin sotureita, jotta me nuo kieltäjäin laumat nutistetuiksi saisimme. Rohvaise meitä, oo Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala. Amen, rukoilkaamme. Ristityt puoluetoverit, kokoontukaa ristilipun alle. Laskekaa lappunne uurnaan Natsarealaisen nimeen. Ja siunatuksi lopuksi veisatkaamme virsi:

"Ei patsast' eikä napaa, vaan vahva virta vapaa…"

Vielä nousi lavalle kahdeksas puhuja, sitten yhdeksäs, sitten kymmenes j.n.e. Siinä riehuivat yhdessä mylläkässä radikaalit, klerikaalit, kagaalit, sosiaalit, proletaarit ja kaikki muut suomalaiset naalit ja shakaalit. Kaikki he tyrkyttivät — parastaan tarkoittivat. Nousipa joskus puhujia, joiden sanoista pilkisteli sekä sydäntä että järkeä. Kolmastoista puhuja esimerkiksi — nuori mies, jolla leukansa alla paistoi punainen rusetti, vaikka vatsan ympärillä välkkyi valkoinen samettiliivi — luennoitsi näin:

"Toverit! veljet!" — hän sanoi. — "Minä koetan olla puolueeton, sillä puolue johtaa puolueellisuuteen. Pyytäisin tällä kertaa rajoittua yhteen asiaan. Kun äsken kävelin tuolla kadulla, kuulin työmiesten kiroilevan jälkeeni että minäkin muka olin herra, koska en tehnyt sitä työtä, jossa jätkät parhaillaan raatoivat. Minä kätkin pistoksen sydämmeeni, mutta sanon sen nyt teille. Todella on se työmiehen pahimpia mielenärsytyksiä, jos näkee etteivät herrasmiehet rakasta jätkän työtä. Mutta, rakkaat toverit, ottakaa huomioon että sama yksipuolisuuden kirous painaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän sekä herroja että jätkiä. Kuka täällä kerkiää tehdä kaikkia töitä? Jeesuskin, kun saarnatöihin rupesi, ei joutanut enää kirvesmiehen ammattiin. Niin oli muinoin — niin on vielä nyt. Yhtä vähän kuin työmiehellä riittää aikaa henkiseen voimisteluun, yhtä vähän riittää herrasmiehellä aikaa ruumiilliseen työntekoon, vaikka sitä hyvinkin rakastaisi ja vaikka sen tietää olevan itselleen terveellistäkin. Aineellisen toimeentulonsa vuoksi kummankin täytyy päivästä-päivään riehkua yksipuolisen työnsä orjana. Mutta ihanneyhteiskunnassa, siinä, jota me kaikki toivomme, siinä tehköön herra osaksi rengin työtä ja renki osaksi herran. Sillä henkisen ja ruumiillisen työn tasoittelu kuuluu jollakin tavoin kristilliseen mailmanjärjestykseen…"

Pitemmälle ei puhuja ehtinyt, sillä hänet huudettiin armotta alas "herrain kätyrinä", "huopaajana ja soutajana."

Reino Frommerus iloitsi.

Ei hän suinkaan mielisuosiolla kuunnellut kaikkia puheita, ei hän suinkaan huutanut eläköötä kaikenlaisille hullunkurisille intoiluille — ei lähestulkoonkaan — mutta yhdestä asiasta hän vain iloitsi: siitä että tämä kaikki, hänen mielestään, oli vapauden etusoittoa rutivanhoillisessa isänmaassa.

Hän puolestaan seurasi etusijassa uskonvapauden kipunain lentoa eri puhujien suista.

Kuinka kummallista! Hän ei ollut enää yksintaistelija, hänelläkin näkyi jo olevan tovereita, aateveljiä, hengensiskoja…

Mitä hän hiljaisina vuosina yksikseen ja orpona oli sielussaan hautonut, se kaikki nyt humisi ilmassa kuni keväinen, jäitärepivä tuuli ympäri maan. Yksilöpuheitten jälkeen oli vähitellen koko kirkkovaltion orjuuttama rahvas alkanut hiljakseen äännellä. Järjestyvä sosialismi teki häikäilemätöntä hävitystyötänsä Suomen kansassa, mutta — se teki myös uskomattoman tärkeätä rakennustyötä, juuri sitä, josta hän, yksilö Reino Frommerus, oli unelmoinut. Koska valtiokirkon luoma uskonto kerran oli noin kehno ettei se kestänyt tulessa koetusta, niin se jouti hävitä, jouti särkyä säpäleiksi — tuo löyhä auktoriteettiuskonto!

Ei ollut ollenkaan kummallista että sekasorto oli suuri, että kaikki näytti menevän hajalle ja että mädän löyhkä tuntui laajalti ympäristössä, kun uuden Suomen rakennusperustuksia valmistamaan käytiin.

Ei!

Ei se ollut kumma — päinvastoin: se oli aivan luonnollista.

Katsokaa, ystävät, sitä ilmiötä kun jotakin jättiläisrakennusta ryhdytään suunnittelemaan: Mikä hirveä sekasorto siinä näyttääkään vallitsevan! Siinä kaivetaan maata kymmenien sylien syvyyksiin, hirmuisia kuoppia, joista löyhkää vuosisatojen mätäkätköt, varsinkin jos paikka ennestään on asuttu. Siinä ammutaan dynamiitilla kallioita ja paasia, siinä pumputaan haisevaa vettä, siinä nostetaan vipukoneilla hirmuisia painoja ja toisilla hirmukoneilla isketään paaluja ja patsaita syvälle maan ytimiin; siinä sattuu useinkin tapaturmia, ruhjoutuu ihmisiä ja eläimiä, käy hirvittävä, infernaalinen suihke, ryske ja vilinä, ja vaikka on paljon ihmisiä työssä, niin ei ensin näytä tulevan mitään valmista, ei ainakaan näytä siltä että tuommoiseen ruokottomaan myllerrykseen ikinä voi syntyä mitään uhkeata rakennusta. Ja kuitenkin: se on välttämätöntä että näin tehdään ja myllerretään, sillä muuten ei tuleva jättiläisrakennus saa tarpeeksi lujaa pohjaa…

Samoin oli asiaintila uuden Suomen rakentamisessa.

Tulisella kiireellä pohdittiin tuhansia kysymyksiä, jotka kaikki jollakin tavoin tähtäsivät ihmisellisen tilan korjauksiin. Se oli kansa itse, joka tahtoi rakentaa — itsellensä, ei enää herroille, jotka ennen olivat sillä teettäneet juhdan työtä vain omaksi mukavuudekseen. Nyt ne herrat tietysti, kuten ennenkin, tahtoivat parhaat kerrokset itsellensä ja siksi nyt riideltiin, siksi kuului synkeitä kirouksia ja uhkasanoja vieläpä ampumisiakin noiden haisevien likakuoppien ääreltä, joiden pohjiin vuosisatojen suosta nousevan isänmaan uudet rautapatsaat piti lyötämän!

Siitä siis kaikki tämä hälinä, jota vanhat uskovaiset luulivat mailmanlopun enteeksi.

Reino Frommerus seisoi yksilönä tämän haaveksitun jättiläisrakennuksen pohjahaudoilla. Mitä saattoikaan hän tehdä? mitä vipua pitikään hänen vääntää? Hän rakasti kansaa yhtä hyvin kuin joku muukin, oli jo nuoruudestaan saakka haaveksinut voivansa sen hyödyksi jotakin tehdä…

— Kansa tahtoo minulta leipää ja rahaa, mutta eihän minulla itsellänikään niitä ole — valitti hän nuorelle vaimollensa, — ja kun en voi heitä käytännöllisesti auttaa, niin he minua soimailevat herraksi ja uhkailevat, sillä he eivät usko, että minä voin olla yhtä köyhä kuin hekin ja tunnen ehkä syvemmin kuin he aineellisten puutteiden kiroukset.

— Mutta sinähän olet minulle aina sitä selittänyt että leipäkysymyksenkin kurjuus oikeastaan riippuu vain siitä että Suomen kansalla on niin vanhoilliset uskontokäsitteet, — sanoi rouva Frommerus; — mikset siis siitä heille puhu, kun he sinua noin ahdistavat?

— Olen toki puhunutkin pirtin täysille väille, vaan se on kovin epäkiitollinen työala — täällä Kurjalassa. Tiedäthän: Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Papit — tekisi mieli nimittää heitä samalla korkonimellä kuin rakutaattorit herroja — niin, nuo riivatut Möhköset ja Kåhlrothit, kiihoittavat kaikin tavoin kansaparkaa minua vastaan ja helppohan tietysti on akkaväen järjellä sotkea hyvät humalat. Totuuden vaino papiston ja viranomaisten puolelta näkyy vielä tänäpäivänä olevan sama kuin Kristuksen aikoina. "Ristiinnaulitkaa! Ristiinnaulitkaa hänet!" kuuluu joka nurkasta.

— Mutta sosialistit?

— Niin, sosialistit vain, mikäli sellaisia täällä asti on, ovat tässä asiassa minun puolellani — sanoi Reino Frommerus iloisesti. Vaan kyllä minä tahtoisin jotakin sijaan antaa, samalla kun revin alas…

— Onko isäukkosi sinulle mitään huomauttanut noista kokouksista? kysyi vaimo edelleen.

— Ei halkaistua sanaa! Vaikka tietysti uskovaiset käyvät ukolle salaa kantelemassa että minä, papinpoika, muka villitsen kansaa väärään uskoon.

— Mutta ajattele eikö se ole kummallista, kuinka isäukkosi on rakastunut meidän lapseemme, pikku Salamaan? sanoi taas rouva Frommerus, korjaten lapsen vuodetta.

— Niin, se on aivan sydäntäliikuttavaa! myönsi aviomies. — Se on samalla traagillista ja samalla mitä ilahduttavinta. Vanhus ei enää muistakkaan siunatun veden tarvetta, vaan pitää tytön tyllykkää oikeana Jumalanlapsena. Jos mistä, niin tästä ainakin näkee, kuinka luonnon alkuperäinen jumaluus on yläpuolella ihmisten keksimiä pyhitysvälikappaleita.

— Niin, — sanoi myös rouva Frommerus miettiväisesti, — ja ajatteles, kun pastori Rynttänenkin lähetti minulle anteeksipyyntikirjeen. Se se vasta ihme oli! Mutta — minun täytyy sanoa etten usko siihen pappiin vieläkään. Hänellä oli niin kavalat silmät…

— Sinä teet väärin, kun noin epäilet, — nuhteli toinen. — Minusta se mies ei enää ole mikään pappi, vaan jonkunlainen työpassitta kuljeksiva Jumalan jätkä. Suurlakosta alkaen hän on alinomaa kiivaillut kaikkea sitä vastaan, mitä itse ennen tyrkytti.

— Kumma että hänen sallitaan?

— Sallitaan niin kauvan kun sallitaan. Hän on jo nyt yhtä huonoissa kirjoissa tuomiokapitulissa kuin minä ennen suurlakkoa. Taitaa pian saada viimeisen voitelun… Sinä et usko, Paula, kuinka minä riemuitsen jäänmurtajista täällä pohjoisessa! puhui Reino Frommerus lämmenneesti.

— Teidän pitäisi ruveta yhteistoimintaan?…

— Ei, kyllä minä kuljen omaa latuani, siten on vapaampi. Me olemme kaksi huutavan-ääntä korvessa… Niin sen pitää olemankin, kunnes huutajia karttuu niin paljon kuin on tuossa metsässä humisevia…

— Kuule!

— Mitä?

— Et sinä sittenkään saa jäädä näille maille. Sinun täytyy lähteä kiertämään. Nythän on pian vaaliagitatsioonin aika. Kyllä minä aina yhden kuukauden ikävän kestän. — Niin jalon asian vuoksi!…

— Tosiaankin, Paula, mitä jos tosiaankin lähtisin!?…

— Ja sinun pitää sanoa ainoastaan se minkä itse sydämmessäsi ja järjessäsi olet tuntenut. Se se ainoastaan ihmisiin vaikuttaa.

— Niin minä teenkin. Paula, niin minä teenkin!…

* * * * *

Ja siihen aikaan kun kaikki muut puhuivat yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja puolue-agitaattorit kiihoittivat Suomen kansaa toinen-toistaan villitsevämmillä puheilla, siihen aikaan vaelsi hänkin, Reino Frommerus, ympäri ja julkisesti kiihoitti joukkoja valtiokirkon luomaa henkeä vastaan, iskien häikäilemättä taikauskon arimpiin kohtiin. Katkonaisia, epätieteellisiä olivat hänen puheensa kuten muidenkin kiihoittajain puheet, mutta vilpitön mailmanparantamisen halu niistä huokui, rakkaus kansaan ja siveellinen suuttumus tämän kansan huonoihin hengenpaimeniin.

Näin saarnasi, papinpoika, Pyhän Vihan korkealla vuorella seisten, ympärillänsä uskovaisten viheriäiset laaksot. Näin hän saarnasi:

"Suomalaiset! Ristirahvas!

"Kuulkaa kaukainen humina ilmassa, suurten sulkasiipien suhina — ettekö sitä kuule?… Se on Ihmisjärki, joka sieltä lentää, maiden ja merten ylitse liitää, Suomen rantoja lähestyy, Pohjolan paleltavia kallioita likenee — ettekö sitä kuule? ettekö kuule?…

"Se on jumalainen Järki, Jumalasta kotoisinoleva, kaiken elämän ehto, kaiken työn voima, kaiken rauhan tulkki, kaiken riidan loppu — ettekö sitä kuule? ettekö tosiaan kuule?…

"Te kuulette, jos tahdotte. Te kuulette, jos uskallatte kuulla. Te kuulette, jos tahdotte pelastusta. Kuulkaa siis! Uskaltakaa siis! Tahtokaa siis!…

"Avaruus on käsittämätön. Jumala selittämätön. Järki yksin se, jonka me hallitsemme. Miksi me sitä siis halveksisimme, miksi sen palveluksen hylkäisimme, miksi sitä vainoaisimme?

"Te taikauskon uhrikaritsat! Vieläkö te viitsitte vastustaa? Te autuuden palkkaorjat! Vieläkö te viitsitte kapinoida? Tietäkää: Se Jumalan luoma lintu, josta minä puhun, on ollut tuhannen vuotta kytkettynä, jaloistaan kahlehdittuna. Se on räpytellyt siipiään, kirkunut kipuaan, huutanut vapautustaan. Nyt se vihdoin on irti päässyt, verisin jaloin, nääntyneenä, hurjasti nälistyneenä… Järjen pyhä lintu. Jumalainen etsintävapaus!"

Puhuja katsahti alas kuulijainsa kasvoihin. Ei monikaan laakson kansasta näyttänyt hänen vertauksellista alkulausettaan tajuavan. Hän jätti sen kesken.

"Suomen kirkkouskolaiset! jatkoi hän. — Käykäämme suoraan asiain ytimiin. Kuka oli Jeesus Kristus, kuka hän oli — tuo jumalanpoika?

"Eikö Järki sitä sano? Eikö Sydän sitä myönnä? Eikö Omatunto sitä vakuuta?"

— Ihminen hän oli! Ihminen, ihminen! kuulkaa: tuhatkertainen kaiku teidän laaksojenne seinämistä vastaa: Ihminen! Ihminen! Ja Jumala meidän sieluissamme säestää hymyillen: "Niin kyllä, Ihminen hän oli, mutta millainen Ihminen?"

Ihminen siis kuitenkin. Ei neitseestä Maariasta syntynyt, tuhatkertaa ei: vaan vaimosta Maariasta syntynyt, miehen siittämänä: tuntemattoman miehen? tunnetun miehen? — samantekevää, mutta kaikissa tapauksissa miehen avulla siinnyt, naisen kohdusta mailmaan ulostullut…

Eikö se ole selvää? Mitä tässä on loukkaavaa?

Vai onko se loukkaavaa että mies hurmaantui naiseen tai nainen mieheen, ja että se pyhä, mikä yhtymästä syntyi, oli kahden ihanteellisen ihmisolennon ihanteellisin ennätys, kahden värisevän ihmissielun jumalaisin ponnistus?

Oh teitä, te luonnon väärentäjät! Ei ole se loukkaavaa.

Ihmisen suuruutta me Jeesuksessa ihailemme, sitä me tavoittelemme, jos jotakin tavoittelemme… Ihminen hän oli! Tutkikaa uudelleen raamatultanne, jos niitä täydellä järjellä luette, ja te löydätte ettei siellä ole mitään, joka sotisi hänen ihmisyyttään vastaan, ei mitään, joka vakuuttaisi että hän oli ylönluonnollisella tavalla tähän mailmaan syntynyt.

Kuinka naurettavaa siis! Kuinka Jumalan kunniata solvaisevaa tuo: uskoa että Jeesus — mies, jolla oli kaikki ruumiinjäsenet kuten meilläkin, että hän muka oli siinnyt äitinsä kohtuun näkymättömästä Pyhästä Hengestä sine virili semine — kuten teidän munkkinne laulavat — eikä muka miehen siemenestä. Vai onko tuo elämänneste, miehen siemen, jotakin häpeällisempää kuin naisen kohtu ja täytyykö asiain todellinen tila muka sentähden salata? — Miksi uskoa runollista tarinaa, joka miehen miehuuden ikuisesti häpäisee? Miksi ei Jumala, jos häntä huvittanut olisi rakentaa itsensä arvoinen edusmies päälle maan, miksi ei olisi hän keksinyt jumalaisempaa ilmestystä pojalleen kuin tuon naisesta syntyneen? Miksi ei hän olisi luonut täydellistä ihmeolentoa, käyttämättä ensinkään lihaankytkettyä naista välikappaleenaan? Ei miestä — eikä naista! Onhan hän teidän uskonne mukaan kaikkivaltias, kaikkitekeväinen. Miksi ei hän siis luonut olisi täysmuotoista Jumalaa, jolla ei olisi ollut samallaisia silmiä, samallaisia korvia, samallaisia käsiä ja jalkoja kuin meillä, syntisillä ihmisillä? Minä vain kysyn ja kummeksin.

Ihminen hän oli — ja se, että hän oli ihminen, ei loukkaa meitä millään tavoin, ei se loukkaa meidän järkiämme, ei meidän tuntojamme, ei meidän herkkiä sydämmiämme, ei mitään mitä meissä on parasta — vaan päinvastoin se meistä tuntuu hyvälle, rauhoittavalle, sovittavalle, kun me näin ajattelemme ja näin uskomme.

Jeesus Kristus, mailman vapahtaja, tulee meitä likemmäksi, kun me annamme hänen olla sen, mikä hän oli, emmekä hänestä tee sädekehäistä, taivaaseen kiivennyttä Jumalaa, sillä sellaista ei ole olemassa ollut eikä koskaan olla voi.

Kuinka kauvan sinua, orjapappien sokaisema lauma, tähän päätotuuteen vakuuttaa täytyy? Kuinka kauvan sinä halveksit omaa järkeäsi estäen sitä jumalallisia totuuksia tutkimasta? Kuinka kauvan sinun vielä kärsiä täytyy ennenkuin sinä uskallat karistaa tuon kissankullan Jeesuksen yksinkertaisen kuvan ympäriltä? Sinä hullu uskoja, joka olet sallinut itsellesi juottaa munkkien väkevintä myrkkyä, joka sinun elinvoimasi lopulta hävittää! Ja jo nyt turmellut on…

Voi veljet ja sisaret! Ihmistyötähän on Raamattu, tuo pyhänpeljätty kirja, täynnä on se erhetyksiä, täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia vääristelyitä! Tiede sen todistaa, se tutkimus, jota kansalta salata koetetaan… Mutta ei tässä tarvitse edes tiedettä kumotakseen Jeesuksen jumalsyntyä, jota kirkko tyrkyttää: — riittää jo tavallinen ihmisjärki, keskinkertainen ihmisjärki, joka ei halveksi tosipyhiä asioita, joka ei halveksi sydäntä eikä rakkaudenoppia. Ymmärtäkää siis! En minä kuivalla järjellä hänen jumalsyntyänsä hylkää: minun sydämmeni on mukana, minun mielikuvitukseni myös, minun tuskani ja elämänjanoni myös — mutta kuitenkin minä sen hylkään, tuon viheliäisesti vääristetyn opin Jeesuksen ihmesyntymisestä.

Mutta — jos me sitä ihmesyntymiseksi sittenkin sanomme, sanokaamme silloin ihmesyntymiseksi kaikkien ihmisten syntymistä, kaikkien ihmisten sikiämistä äidinkohdussa, sillä ihmeellinen, suurenmoinen tosiaan on jokaisen ihmisen syntymisensalaisuus.

Niin!

Tästä Jeesuksen oikean syntymisen uskomisesta koko teidän uskontonne riippuu. Luopukaa siitä taikauskostanne, niin teidän järkenne teille kirkastaa kristilliset tiet, jos niitä teitä tahdotte kulkea — ei niinkuin unissakulkijat, vaan niinkuin valveillavaeltajat. Mutta tokko te tahdottekaan niitä kirkkaalla päivänpaisteella kulkea? Te kuutamohuokailijat?

Niitä on paljon, jotka eivät tahdo. Niitä on paljon, joille ei uskonto ole elämä ja ponnistus. Niitä on paljon, joille kirkko ei ole kirkko, vaikka he siihen turvautuvat. Te suuret lapset, jotka leikitte kirkolla kuin puukapulalla sitä jyristellen pitkin lattioita — ja kun teiltä joku sen lelun käsistänne sieppaa, niin te nostatte hirveän metelin aivankuin olisitte menettämäisillänne henkenne, jollette leluanne takaisin saa. Minä sanon teille: lapselle on kasvattavaa jättää huonelelunsa ja päästä ulos Jumalan puhtaaseen luontoon sen raikasta ilmaa hengittämään.

Te lelunne orjat! Tulkaa ulos ummehtuneista temppeleistänne ja tarkastakaa vapahtajaanne auringon valossa. Katsokaa — ja te näette että hän on Ihminen, toveri, aikansa lapsi, aikansa profeetta, joka tahtoo teille opettaa kärsimyksen jalon tien, joka ei ole ilon tie eikä surunkaan tie, vaan ainoastaan elämän raskas tie totuuteen ja iäiseen toivoon.

Mitä te lunastuksesta hätäilette? Hullu, joka uskoo olevansa autuas, ei kuitenkaan ole. Ihminen voi uskoa mihin tahansa eikä hän silti ole se, joka elävää Jumalaa palvelee. Mutta minä tahtoisin että ihmisen uskonto olisi sydämmellinen ja tervejärkinen.

— — —

— Voi sinuas, papinpoika, papinpoika, sinä syöksyt päistikkaa helvettiin! kuului yhtäkkiä kiukkuinen kiljahdus kirkkouskolaisten parvesta alhaalta laaksosta.

Puhuja kuuli sen ja alkoi puolusteleida.

"Vai helvettiin?" kysyi hän. — "Onko se oikea kristitty, jolla on niin halpa käsitys toisesta ihmisestä että tuomitsee helvettiin? Jeesusko siihenkin muka valtakirjansa antoi? Kurjat nimikristityt! Ei ole se totta. Ei Jeesus helvettiin tuominnut, ei edes niitä, jotka hänen oppiansa eivät seuranneet. Jos hän lieneekin sanonut: 'joka ei usko, se kadotetaan', niin kadotuksella hän ei tarkoittanut helvettiä, vaan sitä, että jokainen ihminen, joka menettelee vastoin omantuntonsa ääntä, tuntee elämänsä onnettomaksi ja saa kärsiä kohtalonsa kirot jäämällä ulkopuolelle sitä sisällistä tyydytystä, mitä varmaan tuntee se, joka hyvänteon oppeja seuraa.

"Totisesti teidän kirkkonne on helvetin kirkko! Kuinka monta monituista kertaa nähnyt olenkaan sen seinillä helvetin värien paljon voimakkaammin maalattuina kuin ne taivaan ilot, joista te myös uneksitte. Mutta te tuomitsette myös haudantakaiseen helvettiin.

"Ihmisraukat! Eikö meillä jo kylliksi ole kylpyjä tulisissa järvissä tulisten käärmeiden puremina niissä kärsimyksissä, onnettomuuksissa, köyhyyden kurjuuksissa ja sairauksissa, joilla elämä meitä rankaisee?

"Kuinka voisi Jumala niin olla julma että hän vielä kuoleman jälkeen meitä kiduttaisi?

"Mutta kääntykäämme pois tältä mielikuvituksen epämääräiseltä alalta, ja siirtykäämme todellisuuteen.

"Missä se näkyy tuo teidän kirkkonne oikeauskoisuus? Missä se ilmenee tuo teidän puhdasoppisuutenne siunaus?

"Onko se kansa, joka kirkossa käy ja kotonansa sunnuntaisin veisaa, onko se vähääkään parempaa tai käytöksessään kristillisempää kuin ne, jotka kirkon ovat hyljänneet? Tai missähän toimivat ne papit, jotka elämällänsä todistaisivat olevansa Jeesuksen opetuslapsia? Ah, te kerskaavaiset! En näe montakaan sellaista pappia, lieneekö yksi tuhannesta sellainen? Onkohan siis se oikeaoppisuus, jota te kaikki, papit ja kansa, edustatte, niin suositeltava, niin kadehdittava kansojen hyväntekijä?" —

Puhuja vuorella ikäänkuin odotti vastausta kysymyksiinsä, mutta tälläkertaa ei kukaan vastannut. Vastauksen asemesta hän kuuli vain kirkonkellojen raskaasti kumahtelevan alhaalla laaksossa. Ja hän muisti että oli sunnuntai, josta taas sai aihetta puhumaan.

— Jumalanpalvelus? huudahti hän. — Mikä onkaan jumalanpalvelus? Sekö että sunnuntai-aamuna mustiinpuetun pappiherran perässä riennetään kirkkoon ja parhaimmassa tapauksessa kuunnellaan hänen sanansa mielenhartaudella ja sisäistä ravintoa himoitsevalla sydämmellä tosin, vaan tavallisimmin työnnytään sinne ainoastaan ulkonaisen muodon vuoksi — näytelläksensä kansalaista, fariseusta?

Ei, rakkaat ystävät, ei se ole jumalanpalvelusta, vaan tuo nimi on elävälle Jumalalle kauhistus. Jo Jeesukselle, pappien ja kirkon pyhimmälle viholliselle, oli se kauhistus…

"Ei Jumalaa palvella käsinraketuissa temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa" on selvää järjen kieltä, jota valtiokirkon kannattajat kiertävät sentähden vain että se heidän mailmalliselle vaikutusvallalleen on sangen epäedullinen totuus.

"Jeesuksen sanat sisältävät ilmeisesti ajatuksen: ei Jumalaa saa opetella palvelemaan kirkossakäynneillä määrättyinä viikonpäivinä. Kirkkohartaudelle ja sunnuntain ulkonaiselle vietolle panevat arvoa ainoastaan ne, jotka kerskaillen nimittävät itseänsä kristityiksi. Tämä itsensäpyhittäminen yksipuolisilla kirkossakäynneillä on väkevää eksymystä pois todellisesta jumalanpalveluksesta. Tämä kirkossakäynti on aivankuin perinnöllinen pahe, joka vaatii tyydytyksensä. Erotus on vain siinä että pahettaan ihminen tavallisesti häpeää ja koettaa sitä vastaan taistella, mutta kirkkopahettaan ei hän häpeä, koska se on julkinen pahe, joka opetuksen kautta tehdään kunnialliseksi. Kaikissa tapauksissa on se perinnöllinen sielunkipu, vietti, virma, henkinen heikkous, joka on aivan luonnollinen seuraus siitä ettei vuosisatoihin, vuosituhansiin ihmiselle ole muuta sielunrauha-oppia opetettu kuin tätä kirkkopuujumalan imarrusta. Niin kyllä. Jos vuosisatojen kuluessa ihmiskunnalla olisi ollut jaloja, järkeviä, ennakkoluulottomia elämänopettajia, joita ei kirkollinen hallitus olisi vainonnut eikä valtio murhannut, niin varmaan sellaisesta kylvöstä olisi kasvannut kansoja, jotka olisivat luopuneet ulkonaisista uskontomenoistaan etsimällä Jumalaa pitkin sisäisiä teitä ja pyrkimällä häntä palvelemaan ei ainoastaan sunnuntaisin, vaan myös joka päivä, arkielämän töissä ja taisteloissa. Mutta rehellisimpiä, laveanäköisimpiä, totuuden tulisimpia tunnustajoita on pappien pimittämä mailma aina vainonnut, aina vainonnut — ja vainoaa yhä tänäpäivänä…

"Kansalaiset! Te huokaatte kirkoissanne ja riitelette sydämmissänne pyhyyksistä. Ette te jaksa ponnistaa itseänne laumoissa ylös siitä lunastuksen mäskistä, siitä autuudenopin juopumuksesta, jonka orjia olette. Minä ymmärrän teidät! On huokea olla, on vilpoinen levätä ikivanhan temppelin siimeksessä vanhojen koivujen juurella… kirkastuspäivänä, kun kesän helle kuumimmin maantiellä polttaa… Meidän Järkemme se muka on se tulikuuma aurinko, joka korventaa teidän ruohonne, kuivattaa teidän puronne ja saapi lintusennekin vaikenemaan. — Meidän Järkemme se muka on? Ja kuitenkin — ilman Järkeä ei synny Jumalaa…"

— — —

Hän katsahti alas ja näki ihmisten kauhealla kiireellä kastattavan lapsia syvällä laakson pohjalla. Ne, joita eivät papit ehtineet kastaa, pantiin hätäkasteeseen. Vanhat miehet sopottivat rukouksia virsikirjoista ja akat veisata piipittivät. Mutta nuori kansa kiipeili ympäri vuoren ja näytti kuuntelevan puhujaa. Puhuja seisoi hetken vaijeten, katsellen kansansa kaikkia menoja, koettaen niitä sielullisesti sulattaa. Ja taas hän puhui, surunvoittoisesti sanellen:

"Niin kauvan kun Suomen kansa on siinämäärin taikauskoinen että pelkää viattoman vastasyntyneen lapsen sielun joutuvan helvettiin, jos lapsi sattuu kuolemaan ennen papin kastamista, niin kauvan tämä kansa on kelpaamaton toimittamaan mailmassa mitään suurta hengen alalla.

"Minä sanon tämän teille myös, te korkeasti sivistyneet.

"Niin kauvan kun koko kasteentoimitus tehdään kunniaportiksi kunnialliseen elämään, niin kauvan on törkeä taikausko itsevaltias tässä maassa.

"Niin kauvan kun Suomen sivistynyt kansaluokka ei ole syventynyt uskonnon tutkimuksiin sen vertaa että osaisi tehdä eron kirkonopin ja suurten totuudenjulistajain vakaumusten välillä, niin kauvan tämä kansaluokka ei ansaitse valistuneen nimeä.

"Minä sanon tämän teille myös, te herrojen vihaajat, jotka tietoon pyritte.

"Niin kauvan kun yksinkertainen järjen valo ja omantunnon totuus eivät ole ihmiselle siveellisemmästä arvosta kuin tekopyhien pappien tekopyhät saarnat — niin kauvan on Suomi nukkuva sorron yössä. Sitä ei auta leipä, ei kohoava varallisuus, ei Euroopan kiitoslauseet eikä mikään ylistyslaulu.

"Minä sanon tämän teille kaikille.

"Teidän herranehtoollisenne, hyvät herrat, — jatkoi puhuja värisevällä äänellä. — Mitä paksua pakanallista valhetta se onkaan! Tuhansia Suomen nuorukaisia ja neitosia on se ateria turmellut, tuhansilta on se jumaluuden hiljaisen etsimisen ehkä iäksi häirinnyt. Sillä kuka täysjärkinen uskoo että viini voi muuttua vereksi tai liisterilaatta lihaksi, vaikka sitä kuinka hartain mielin kuvittelee? Vai tahdotteko olla kannibaaleja — ihmissyöjiä? Oh teitä, te vanhemmat ja holhoojat, jotka pakoitatte lapsenne teurastajain pöytään!…

"Kuinka inhoittavaa peliä usein onkaan vanhan kansan ripilläkäynti! Minä uskallan sen sanoa. Ukot ja akat tulevat kirkkoon kostuttaakseen kieltänsä tilkkasella ulkomaan viiniä sentähden että kotipoltto niin ankarasti on kielletty! Ja lisäksi! Heistä on äärettömän tärkeä asia että pappi heidän ripilläkäyntinsä kirkon kirjoihin merkitsee — he kuvittelevat lapsellisesti että se on pyhä tilikirja, jonka itse Isä Jumala kerran tarkastaa ja noiden pienten pilkkujen nojalla sitten ratkaisee, taivaaseenko vai helvettiin ansioluettelo aiheuttaa. Ulkonainen temppu — 'saatanan temppu' kuten uskonpuhdistaja Calvin on sanonut. Ei itse Luther, oppi-isänne, ripilläkäyntiä hyväksynyt, sillä hän sitä soimasi ilveilyksi, valhevehkeeksi… Miksi ette tätä huomaa, te luteerilaiset! Mutta te olette tehneet siitä sakramentin!

"Koetan kuitenkin ymmärtää kaiken mitä näen.

"Ihmissielu, vuosituhansia vangittu, holhottu, on täynnä typeriä harhaluuloja, taikauskon rikkaruohoja. Se nykyajan profeetta, joka ei tahdo kitkeä noita itsepäisesti juurtuneita rikkaruohoja istuttaakseen sydämmiin totuuden vapaita taimia, hän on suuri pelkuri, hän on hyödytön kansanvalistaja. Sellainen kansanvalistaja en minä olla tahdo. Minä sanon suoraan mitä tunnen ja ajattelen. En minä salaa tahallani mitään, en näyttele edessänne olevani jumalisempi kuin todella olen. Ei niin kuten teidän pappinne tekevät, jonka te itse hyvin tiedätte. Eikä niin kuten te itse teeskentelette, jonka te myös parhaiten tiedätte. Ajatelkaa omaa sananlaskuanne, isäin pyhää perintöä sekin: 'Parempi siivo syntinen kuin paha jumalinen.' Eikö siinä sananlaskussa ole jotakin totta?…"

— On, on! vastasi nuori kansa vuoren rinteiltä.

Mutta vanha ristirahvas napisi ja huutoja humahteli ilmassa:

— Hän on jumalanpilkkaaja, hän astukoon alas vuorelta!

Ja puhuja näki pappien, jotka olivat vapautuneet virkatehtävistään — sillä nyt oli sabatin ehtoo — laumassa piirittävän pyhää vuorta, ja heidän kintereillään tunkeili tuhansittain vanhaa rahvasta, jotka nyt olivat kastattaneet lapsensa, nauttineet ehtoollisensa, siunauttaneet ruumiinsa ja veisanneet valitusvirtensä loppuun — ja olivat siis valmiit riitelemään uskonsa puolesta villitsijää vastaan, joka oli vuorelle kiivennyt.

"Vuoren puhuja, vuoren puhuja, nyt sinun huonosti käy!" ikäänkuin sähisi ilmassa.

Reino Frommerus katsahti alas laaksoon ja näki kirkkorahvaan silmäin syytävän aivankuin kekäleitä kohden häntä, joka ylhäällä seisoi. Hän kuuli vihaista murinata, joka kovenemistaan koveni. Ja hän kalpeni tämän uhkan edessä, kelmeni kuni huutavanääni korvessa, joka turhaan on noussut taistelemaan pyhän aatteensa puolesta. Mutta ei hän tahtonut antautua. Hän korotti äänensä ja pyysi hiljaisuutta. Ja kun hiljaisuus vihdoin tuli, alkoi hän taas voimakkaasti puhua.

— Kuka teistä, — hän huusi: — kuka teistä, te patenttikristityt, julkeaa väittää, etten minä, vaikka teidän pyhyyksiänne armottomasti pilkkaan, etten — yhtähyvin kuin te — taistele kaiken hyvän, kaiken oikean, siveän ja pyhän puolesta tässä kurjassa mailmassa? Vai enkö sitä elämässäni ole osoittanut yhtä hyvin — yhtä huonosti kuin te? Jos siis ette pysty kumoamaan ihanteideni kauneutta, miksi kimppuuni käytte kuin sudet ja aina vain tuomitsette? Minä olen muotojen rikkoja — niin oli hänkin, jonka nimeä te väärinkäytätte — mutta sisälliset vaikuttimeni siihen että rikon, ovat rehelliset, ovat siveelliset. Minä ivaan — särjen — ruoskin — se on totta — mutta miksi en sitä tekisi — minä? epätäydellinen ihminen, koska kerran hänkin, joka täydellisenä pidetään, Jeesus Kristus, mailman malli-ihminen, niin teki? Pyhässä vihassa se mies punoi henkensä ruoskan ja sivalteli sillä niitä aikansa ja kansansa mahtavia, kirjanoppineita, pappeja ja kaikenlaista kätyrikansaa, jotka hänen pyhyyksiään loukkasivat. Vai eikö se mies Jumalan puolesta suuttunut, Jumalan tähden hetkessä heikontunut — vahvistunut ja hälinätä yhteiskunnassa nostanut?…

Puhuja keskeytyi pahasti puheessaan, sillä hän oli huomannut sorisevan ihmistungoksen kunnioittavasti väistyvän jonkun alhaaltapäin tulevan tieltä.

Ne olivat maan rikkaimmat uskovaiset, kirkkojen ja koulujen aineelliset kannattajat, jotka sieltä ajoivat hevosilla esiin. Poliisit raivasivat heille kohteliaasti väylää, vaikka tulijain seassa näkyi olevan sarkatakkistakin väkeä.

— Te rikkaat kaupungeissa ja maalla — alkoi puhuja — teitä minä enin halveksinkin, koska tekin hyvällä omallatunnolla tahdotte käydä mallikristityistä. Jeesus Natsarealainen on sen niin selvästi sanonut, kuinka rikkauksien kokoominen on mahdoton asia hänen seuraajilleen — ja kuitenkin te liikutte jumalansanat huulillanne, vieläpä teette lahjoituksia kirkoille ja kirkkokouluille voittaaksenne Jumalan suosion. Ette edes häpeä? Te itsenne palvelijat, kurjat, läpikuultavat maanvaltiaat!

"Kristillisyyden nimelle te viskelette paloja luonnottoman suurista omaisuuksistanne saavuttaaksenne mainetta kadehtivien seurassa, mutta kristillisyyttä itseään ette te rahoillanne ruoki. Ette te koskaan auttele niitä, joiden te tiedätte olevan kipeimmässä tarpeessa — vaan joilla jo entuudesta valta on, niitä te avustatte, jotta teitä äänitorvilla ylistettäisiin jalomielisiksi lahjoittajiksi. Oo te jalomieliset lahjoittelijat. Te kristinuskon afäärimiehet. Teidän palkkanne pitää kai oleman yhtä suuri Suomessa kuin Amerikan Yhdysvalloissa tai hurskaassa Englannissa. Vai onkohan koskaan kuultu että yksi ainoa Suomen miljoonanomistajista olisi lahjoittanut yhtä ainoata tuhattansa semmoiselle hengenliikkeelle, jonka tarkoitus on kaikista jaloin, kaikista pyhin ja isänmaallisin: valhekristillisyyden poistaminen?…

"Te porhot, te tahdotte ajaa kultaisissa vaunuissa laveinta tietä ylös taivaaseen. Minä uskallan teille vakuuttaa: ette te edes pääse tälle vuorelle, jolla minä, köyhä mies, seison. Te ylpeät, jotka ette usko ettei Jumalan valtakunnan muurien sisällä ole ainoatakaan rikasta.

"Mutta en minä tällä tahdo sanoa että köyhyyskään sinne sisälle vie… Ei Jeesus Kristus sitä saarnannut että ihmisen tarvitseisi olla liian köyhä elääksensä. Mutta sitä hän tarkoitti että niiden, joilla liikaa on, pyytämättä pitäisi antaa heille, joilla on liian vähän. Mutta ei hän laiskuutta edistää tahtonut, vaan työtä ja huolenpitoa henkisen elämän leivästä. Te rikkaat! Siis tietäkää että teidän rikkautenne on kansojen kirous, sillä siitä johtuu köyhyydenkin kirous. Eikö elämä ole ihanin silloin kun se yksinkertainen on? Sitä, mikä sielulle terveellisintä on, sitä te hyljeksitte!"

Hän korotti yhä ääntänsä yli murisevien ja jatkoi häikäilemättä:

"Ja te muut vallassaolijat: vanhoillisista aina vapaamielisiin saakka! Kansanjohtajat, puoluepukarit, sanomalehtipäälliköt, koulujen opettajat, kirjojen kirjoittelijat, kirjojen kustantajat ja muut vaikutusvaltaiset… Kuinka minä teitäkin halveksin, teitä, jotka kukin laillanne kuljette valhekristityn valtiokirkon ja sen myrkyttämän lainhengen turvissa, yleisen mielipiteen talutusnuorassa! — Ja te sydämmettömät talonpoikaiskuninkaat, köyhien mökkiläisten sortajat, korpeenkarkoittajat! Kuinka tekin kehtaatte kirkossa käydä ja kerskata Jumalaa palvelevanne, te Jeesuksen veren imijät, te lähimmäistenne ristiinnaulitsijat…

"Te kaikki, kaikki uskovaiset, jotka sorratte lähimmäisiänne. Turha teidän on potkia tutkainta vastaan! Turha…

"Ja te nuorten ihmisten nimikristilliset yhdistykset, nauhaseurat ja siveysrenkaat — kenenkä keksimiä mailmanparannuskoneita tekin olevanne luulette? Ette suinkaan ole sen, jonka nimeen te syötte ja juotte ja lakanoilla makaatte ja laulatte tai teette halleluja-retkiä vieraisiin kaupungeihin. Ei sen. Vaan omien holhoojienne keksimiä te olette, jotka ovat peloittaneet teitä kadotuksen kauhuilla… Kuinka minä teitä säälinkään, te nuoret, jotka niin varhain jo opitte ulkoakullattujen kujeet. Kuinka minä teitä säälinkään te surkeannäköiset naiset, joita turhaan Kristuksen morsius kaunistaa. Sydämmestäni minä teitä säälin, kaikki te, joilla on salaisia sukupuolipaheita ja sukupuolisairauksia, joita te turhaan koetatte parantaa Jeesuksen nimeen veisailemalla. Oh, te itkettävästi harhaanjohdetut! Kuinka moni teistä onkaan vaivoistansa vapautunut rukouksilla, paastoilla tai lauluilla? Oh teitä, jotka olette opetetut syntinä pitämään sitä, mikä ehkä teidät pelastaisi sekä sielun että ruumiin puolesta…

"Minä sanon teille kuten ystävä, joka ei halua häväistä, vaan tahtoo auttaa: Tehkäät portit avariksi kunnian kuninkaan käydä sisälle. Kuka on se kunnian kuningas? Herännyt järki — syttynyt sydän — totuuden vapaa harrastus. Se se yksin teidätkin jumalanlapsiksi tekee, se se teidän sielunnekin pelastaa taitaa helvetinpelosta, joka nyt on teidän salaisin vaivanne."

— — —

— Voi hirveätä vääristelijää! Voi autuasten raiskaajaa! kajahti samalla huuto alhaalta laaksosta. — Ei saa turmella Suomen lujaa uskoa!

— Suomenko uskoa? huusi puhuja vastaan. — Suomenko uskoa? Minä sanon teille: tässä maassa ei ole uskoa — oikeata uskoa vain: taikauskoa!

— Irstas olet, — kuului laaksosta toisen vastustajan ääni. — Koko maan kristillisyyden häpäiset. Tieteitä olet lukenut. Luvattomassa avioliitossakin elelet. Saastainen olet. Alas saat tulla. Alas!

— En tule! vastasi vuorelta puhuja. — Täällä seison, minne kiivennytkin olen. Oliko se pappi, joka sieltä huusi? Tietysti se oli pappi, vaikka ei ehkä papin kauhtanassa. Papit, papit, vihanveljet, ainako minun on pakko teihin palata. Te vainootte siveätä "laitonta" avioliittoa, mutta epäsiveitä vihityitä te harvoin ahdistelette. Te tahdotte käydä siveyden esikuvina kansan edessä ja tuomitsette toisia epäsiveiksi. Katsokaa kerrankin itseenne. Lukekaa omaa historiaanne. Mitä todistaakaan muinaistutkimus luostarien raunioilla? Mitä todistavat tuhannet pikkulasten luurangot, joita teidän esi-isienne kammioiden alta vielä tänä päivänä päivänvaloon kaivetaan? Epäsiveyttä ne todistavat, laittomuutta ne juoruavat, salaisia murhia ne jälkimailmalle paljastavat!… Vai eikö kirkolliskokouksissa; joissa pyhät dogmit vormuihinsa valettiin, ollut tuhansittain porttoja nimenomaan herrojen pappien lihallisten himojen tyydyttämiseksi? Eivätkö vielä tänä päivänä papit ja papiksi-aikovat yhtä hyvin kuin tuhannet muut Suomen suuret herrat kulje kiimaisina enkeleinä köyhälistön tyttäriä raiskaten, josta kaikesta muka on kovin sopimatonta hiiskahtaa? Miksi siis minua yksin häpäisette? Miksi tähtäätte siveysnuhtelunne sinne, missä sitä ei tarvita? En sano olevani ihmistä parempi, sanon vaan: olen taisteluni kunnialla taistellut… Mutta teidän siveytenne, teidän siveyskäsitteenne? Arvoisat herrat kirkolliset ja te kunnianarat säädyllisesti-uskovaiset naiset. Astukaa kerrankin alastomina Jumalan kirkkaaseen päivänpaisteeseen, että koko mailma nähdä saisi, kuinka puhtaat te olette? Älkäät piiloutuko pimeihin pyhäkköihinne, kuten Adam ja Eeva lymysivät omenapuiden varjoon, kun totuuden ääni heitä tilille kutsui!

Mutta te häpeette rehellisintä, vainootte valoisinta… Te vainootte tieteitä vaikenemisella ja uusimpia raamatuntutkimuksia te hyljeksitte, vaikka ne olisivat kuinka vilpittömät. Vaan vanhoja helvetti-perkele-virsikirjoja — niitä ette te vainoa, vaikka te hiljaisuudessa tunnustatte että ne ovat tehneet Suomen kansalle pahaa. Minä sanon teille: paljon enemmän pahaa kuin uusimmat uskonhävittäjäkirjat. Te rahasielunpaimenet. Tuhansia te tosin uhraatte pakanalähetyksiin Kiinaan, Indiaan ja muualle, vaan ette uhraa ropoa omien pakanallisten käsitteidenne kirkastamiseksi.

Ette te köyhiäkään liioin auta, te pakanain pelastajat, jotka lähdette merta edemmäksi kalaan… Nälkäistä kärsivää te simasuin saarnaten lohduttelette: "Sinutkin, rakas, köyhä ystäväni, on Jeesus Kristus pyhällä verellään lunastanut! Sinäkin, rakas, kurja, köyhä ystäväiseni pääset tästä murheenlaaksosta taivaan iloon, jos oikein tahdot!" Hyi kuinka sitä nuottia inhoan! Leivän asemesta te hänelle tyrkytätte veripunaista jalokiveä, jolla ei tuo toinen ikinä saa vatsaansa ravituksi. Te sielujen paimenet, te kummastelette ettei köyhä tuosta veripunaisesta jalokivestä osaa kylliksi nauttia? Te kummastelette ja alatte puhua perkeleestä silloin, kun teidän puhua pitäisi omasta kurjasta sydämmestä, joka on niin avuton ketään auttaakseen.

Eläytykää kovaosaisten asemaan, astahtakaa alas kultareunaisista saarnastuoleistanne, tunkeutukaa kaupunkien komeroihin tai salojen pettuleipä-mökkeihin. Totisesti niitä on — ei ole se satua. Kokekaa itse, niin te näette että se Kristus, jota te veripunaisena jalokivenä heille tyrkytätte, on heille sulamatonta ruokaa. Miksi siis tyrkytätte? miksi ette keksi parempaa?…

Köyhät ihmisraukat, niin… Te luulette ettei minulla, "uuspakanalla", ole säälivää sydäntä köyhälistöä kohtaan. Ja kuitenkin: Minä en tunne järjestetyssä yhteiskunnassamme mitään kauheampaa, en mitään huutavampaa ilmiötä kuin on köyhän perheen kohtalo. Sellaisen köyhän perheen kohtalo, joka aina on köyhä ja aina puutteessa — vaikka tekee raskasta työtä — ja jonka täytyy joka päivä nähdä ympärillään parempiosaisia, ylellisesti eläviä, huonommin-työtätekeviä saman kansan ihmisiä, eikä kuitenkaan ole toivonkipunaakaan koskaan heidän tasalleen rehellisin keinoin kohota. Oi! se on kauheata, kauheata — minä tahtoisin sen huutaa kaikkien korviin ja sydänjuuriin että se on hirveätä leikkiä, hirveätä luonnotonta nöyrryytystä "kristillisyyteen" ja että siveellinen laki — jos sitä yhteiskunnassamme on — huutaa parannusta, korjausta kaikkien köyhien ihmisten auttamiseksi hädästä, hädästä, joka usein on niin toivoton, niin häpeällinen, niin häväisty ettei se itse edes voi puolestaan kylliksi apua huutaa!…

Milloin siis heräätte te sielunpaimenet, jotka asemaltanne olette likinnä kansan elämää ja joihin kansa vielä eksytettynäkin katsoo — ah, katsoo kuten katsoo uskollinen koira isäntäänsä vielä sittenkin kun isäntä siltä toisen silmän on puhkaissut. Milloinka te siis heräätte hyljäten nuo kylmää-uhoavat kirkkonne, milloinka lähdette Jeesuksina vaeltamaan kärsivän kansan keskeen?… Milloinka —?…

— — —

— Mitä te oikeastaan tahdotte, herra vuorenpuhuja? kuului taas kiljahdus kirkollisten parvesta, joka kuni nälistynyt petolauma juoksenteli vuoren ympärillä turhaan ryntäillen ylös sen rinteitä. — Ja mitä tahtovat nuot, jotka ympärillenne yhä korkeammalle kiipeävät, aivankuin helvetilliset henkivartijat! Mitä te meistä tahdotte, kaikki te luopiot?

Puhuja iski innostuneena silmää nuorelle kansalle, joka todella näkyi kohonneen hyvin likelle häntä. Ja otaksuen nuoret ihmiset hengenheimolaisikseen, jotka vain kaipasivat voimakasta silmäinavausta, hän jälleen heittihen puhumaan:

— Mitäkö me tahdomme? huusi hän. — Me tahdomme repiä alas Jeesuksen Kristuksen vääristetyt kultakuvat, joita teidän kirkkonne ja pappilanne ovat täpösen täynnä ja joita eksytetty kansaparka pitää pyhinä.

Sitä me tahdomme! Me tahdomme todella kaataa kumoon kaikki ne kirkot, joiden kellojen helinällä kansalaisia lumotaan uskomaan lastensatuja ja pelkäämään näkymättömiä pahoja henkiä enemmän kuin näkyväisiä pahoja ihmisiä, kunnioittamaan enemmän kuolleita ristiselkäisiä messukasukoita kuin aikansa todellisesti jaloja henkiä tai parhaita sydämmiä.

Sitä me tahdomme!

Sillä jokaista pappia ja jokaista uskonnonopettajaa, joka ainoastaan kirkon voimalla ja ristin tenholla tahtoo tehdä Suomen kansasta jumalanpelkurin ja matelevaisen kumartajan, pidämme me, vapaat totuudenetsijät, pakanallisina jumalanselittäjinä.

Sellaista isänmaan pimitystä vastaan meidän on pyhä velvollisuus taistella. Kaikkien meidän, jotka kaipaamme uskonpuhdistusta, kaikkien meidän, jotka emme ole välinpitämättömät uskonnosta, kaikkien meidän, jotka ymmärrämme mitä oikea uskonto voi merkitä kansojen kehityksessä.

Te soimaatte meitä jumalanpilkkaajiksi ja Antikristuksen etuvartijoiksi. Me vastaamme teille: se ei ole Jumalan pilkkausta, jos me pilkkaamme niitä, jotka Jumalaa väärin selittävät; se ei ole Jumalan pilkkausta, jos me koetamme murtaa väkevää vastarintaa, jota meitä vastaan viekkaasti harjoitetaan; se ei ole Jumalan pilkkausta, jos me kaiken riidan ja miekanpistojen takaa todellakin etsimme Jumalaa, jota me kunnioitamme.

Meidän Jumalamme on järjellisen rauhan Jumala, mutta hän istuu hengellisen vallankumouksen sotatanteren takana — emme me pääse hänen luokseen miekanlyömättä, sotakirvesten heilumatta. Tässä maassa on ankarasti taisteltava ennenkuin me sen pyhän kummun valloitamme, jolla Totuuden herra istuu, jossa hän meitä odottaa. Sillä valkeus on tulemassa mailmaan, mutta te tahdotte että ihmiset rakastaisivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta.

Ymmärtäkää ajan vaatimus! Emme me tahdo musertaa pyhää, ainoastaan taikauskon.

Totisesti on nyt alasrepimisen aika ja rakentajat odottavat vuoroansa. Suomen kansa on itsepäinen ja väkevä ja sitkeä; ei sitä kelpaa pajuvitsoin lyödä: sen kimppuun on käytävä karhunpainilla ennenkuin se älyää, mistä kysymys on. Kaiken tuon typerän uskon, minkä te, sielujen holhoojat, vuosisatojen kuluessa olette ahtaneet tämän kansan aivoihin, kaiken sen me tahtoisimme noista aivoista kirvoittaa. Korkeammalle, korkeammalle on päästävä! Samoinkuin katoolisuudesta kiivettiin luterilaisuuteen, samoin on luteerilaisuudesta astuttava vapaauskoisuuteen. Kehityksen liikkuva laki sitä vaatii, ja se on kai itse Jumala, joka tätä lakia johtaa, sitä alinomaa korjaa.

Katsokaa Suomenkansan vakaumusten eri vaiheita. Muinainen pakanuus oli sille pyhää jumalauskoa. Se vakaumus ruhjottiin väkivalloin ja sijaan pantiin katoolilaisuus. Ja kansan pyhäksi vakaumukseksi tuli siis katoolilaisuus, se oli nyt sen jumala-usko. Mutta sitten työnsi Lutherin oppi taas syrjään tämän pyhänäpidetyn vakaumuksen tullen itse uudeksi vakaumukseksi. Siihenkö nyt pysähtyä pitäisi? Historian hengetär sen jyrkästi kieltää. Jo on aika järkyttää luteerilaisuudenkin vakaumus, jo on aika luoda tälle kansalle uusi uskonto. Kunnes vuoro tulee sillekkin väistyä syrjään antamalla tietä uusille, yhä uusille uskonnonvakaumuksille. Ja niin aina yhä eteenpäin — kunnes koko ihmiskunta on ajatellut järkensä sellaiseen kirkkauteen ettei valkeus enää voi kirkkaammaksi tulla. Silloin vasta on Jumala lopullisesti löydetty. Silloin vasta on Jumala-käsitteen arvo ratkaistu…

Sitä me siis tahdomme!

Aika on totisesti tuleva ja jo nyt on ettei Jumalaa saa ristiinnaulita kirkoissa ja kansankokouksissa, vaan jokainen häntä hyväilköön sydämmessänsä ja tervehtiköön järjessänsä.

Te valtiokirkon pääruhtinaat. Tietäkää siis mitä meidänkin rauhaamme sopii!

Pyhä on meidän vihamme niitä tunnottomia taluttajia vastaan, jotka salaavat sokaistuilta orjilta luonnon järjelliset totuudet ja himmentävät omantunnon oikean valon kertoilemalla satuja saatanasta ja enkeleistä, helvetistä ja taivaasta, ihmesyntymisestä ja ihmekuolemasta, verilunastuksesta ja kaikesta kauhistavasta.

Pyhä on tämä meidän vihamme kaikkea valhetta ja kaikkea ulkokultaista jumalisuutta vastaan.

Pyhä ja sammumaton on meidän vainomme kerskailevaa nimikristillisyyttä vastaan.

Pyhä on tämä viha ja pyhäksi on se ikuisesti jäävä — nyt ja aina — mailman loppuun saakka — — —

20.

Näin hän saarnasi, papinpoika, ja astui alas vuorelta, ja vaelsi läpi vihaisten laumojen pois toisiin vuorilaaksoihin, joissa eleli samallaista kirkkokansaa. Ja hän nousi yhä uudelleen, yhä uudelleen pyhän vihansa korkealle vuorenhuipulle ja kiihoitti heitä, jotka matelivat kuin maan matoset järjettömän uskonsa syvissä alhoissa. Sillä nyt oli todella henkisen vallankumouksen aika ja sananvapaus Suomessa. Mutta ei kukaan tietänyt, kuinka kauvan sitä sananvapautta kestäisi, ennenkuin taas kapulat pantaisiin ihmisten suihin. Sentähden oli kevätkylvöllä kiire. Toukopeltoja oli paljon — kylvömiehiä vähän. Se sanankylvö oli kapinankylvöä, kultaisen kapinan, sen, joka tuleva oli, jonka tulla täytyi ja joka oli se kaunein kapina, josta koko ihmiskunnan elämä riippuu. Taikauskon vallankumous! Omantunnon ja ajatuksen vapaus!

Ja katso: tuo kevätkylvö jo vihersi Suomenkin kansan sieluissa. Jo korpien pimennoissakin kumouksen kultakäköset kukkuivat ja kansa karisteli valehelmiä vapahtajansa pään ympäriltä ja poltteli taivastensa ja helvettiensä halpoja kuvia, joita ajelehti kaikkialla sekä näkyväisinä että näkymättöminä sydämmissä ja seinillä.

Reino Frommerus ei enää ollut ainoa vuorenpuhuja. Niitä nousi jo paljon muitakin, paljon viisaampia, paljon taitavampia takojia kuin hän, vuorelta puhujia, henkisen touvon kylvömiehiä…

Tuon suuren, lentävän linnun siipien suhina yleisesti jo kuultiin. Nuoret sielunpaimenetkin sen jo kirkkomatkoillaan kuulivat ja kuiskuttelivat toinen-toisilleen: "Totta se on: siipien suihke kuuluu! Totta se on, oi hyvä Jumala… Ja kaiketi meidän on se ilmoitettava kansalle? Silloin vasta kansakin vakavammin uskoo että terve Järki on pyhä ohjaaja, jumalien tuli… että sitä tarvitaan uskossakin — uskonnossakin. Meidän siis on se sanottava Suomen kansalle. Meidän…!"

— — —

Hän, pyhän vihan lietsoja, oli viipynyt jo kuukauden päivät matkoillaan. Hänen päässänsä kohisi valoisia valloitustuumia, ja hänellä oli aikomus uhrata vielä toisenkin kuukauden päivät ja yöt raivaustyöhön, jonka terveellisen vaikutuksen saattoi laskea siitä hälinästä mikä oli syntynyt niiden seutujen uskovaisten kesken, joissa hän kulki ja kapinaan kiihoitti. Joka puolella ikäänkuin kohoilivat hengelliset polttoroviot ja papilliset pyövelit tahkoilivat teilauskirveitänsä, kirkonkiroukset ja ristiinnaulitsemishuudot kaikuivat kautta syvien rotkojen, mutta hän vaelsi yhä koskematonna, pää pystyssä, ylpeänä, voitonvarmana ja ainoastaan surullisesti hymyili kaikille uhkauksille, sielussansa syvästi vakuutettuna siitä ettei noiden uhkausten takana asunut totuuden jalo henki, vaan vuosituhantinen valheen ruhtinas, joka tosin oli väkevä ja mahtava herra, mutta ei suinkaan mikään voittamaton, kukistamaton itsevaltias. Monet ilmiöt häntä jo vahvistivat vakaumuksessa että oli oikealla tiellä. Milloin tuolla, milloin täällä oli tapahtunut sellaista, mikä osoitti että Suomen kansa oli ruvennut järkevästi arvostelemaan sitä vanhoillista uskontoa, jonka vallassaolijat olivat väittäneet tyydyttävän kansalaisten kaikki tarpeet, sekä sisälliset että ulkonaiset. Ja hämmästyttävintä oli että juuri kansan syvimmistä riveistä nämät järjen kirkkaat kipunat useinkin sinkoilivat, silloin kun kouluoppinut luokka istuskeli ristissäkäsin, uskaltamatta rohkeasti ajatella elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Kurjalan kaukokorpeen saakka tämä uuden ajan aamurusko näytti luovan ensimmäisiä säteitään läpi veisaavan salohongiston…

Niin, pieni kirje, jonka Reino Frommerus kesken matkojansa sai, sekin näytti osaltaan tuota päivännousua jo ennustavan. Se oli hänen kotikorpeen jääneeltä vaimoltaan ja kertoi seuraavaa:

'Rakas mieheni! Et voi aavistaa mitä täällä on tapahtunut. Pidän sen oikeana Jumalan tuomiona. Pastori Möhkönen on kuollut. Mies, joka niin hartaasti vuodesta-vuoteen on vahtinut sinun vanhan isäsi loppua, noustaksensa tämän seurakunnan yksinvaltiaaksi, meni itse mananmajoille eilisiltana k:lo 1/2 7. Hän oli vilustunut kinkerimatkalla (joka herraties oli ollut millaista remuamista kirkon viininassakkaan kanssa) ja sairastunut kovaan influentsaan, jonka saunassakäynti muutti ankaraksi keuhkokuumeeksi niin ettei enää noussutkaan. Ihmiset sanovat papilla taas viimeaikoina olleen ilkeitä juonia sinua vastaan, ja oli uhannut haastaa käräjiin kunnianloukkauksesta — minut myös. Se oli meitä haukkunut "samanlaisiksi ruman hengen lapsiksi" kuin on muka T.W.Y. Vielä kuolinpäivän aamuna kuuluu heristelleen nyrkkejään vuoteestaan, kun olivat kuntalaiset käyneet kysymässä, miten siinä kirjastonhoidossa nyt olisi meneteltävä ja kun oli mainittu sinun uusista ehdotuksistasi. Muistat kai sen torpan nuoren emännän, jonka luona kerran kävimme porolla. Hän se noista asioista pistäysi kertomassa ja pyysi samalla saada lainata jotakin uudenaikaista hengellistä kirjaa, niin minä hänelle annoin pari sinun lentokirjoistasi. Se sanoi ettei täällä läheskään kaikki "akat" enää usko varsin niin kuin Möhkös-vainaja oli saarnannut, ja vakuutti että kyllä valistuksen halua on kansassa, kun vaan lie silmäinavaajia. Ukkonsa, sen Jussin, sanoi kovasti pauhaavan kirkon ja valtion eroa. Sinua se emäntä kovin kehasi eikä ollenkaan tuominnut. Mutta sitä minä enin ihmettelen että Möhkösen täytyi kuolla ennen sinun isääsi, joka yhä on terve ja hiihtelee joka päivä. Kåhlroth kuuluu toimittavan ruumiinsiunauksen. Muuten sekin täydellisyys on poislähdössä pitäjästä. Tänne kuuluu tulevan uusi apupappi, kuten huhutaan, uudenaikainen (?!) Niin kaikki muuttavat, mutta sinun isäukkosi se vain pysyy paikoillaan. Hänen rakkautensa meidän lapseemme käy päivä-päivältä kauniimmaksi. Näkisitpä vain miten ukki tyttiä hypittelee! Siitä syystä en täältä raskisi poiskaan lähteä, mutta tietysti me syksyllä muutamme. Ymmärräthän, oma kulta, että se on välttämätöntä? Minä kaipaan omaa kotia, joskohta pientä. Hyväjumala kun olisi senverran rahaa että saisi mökin… Reino! Etkö jo ala joutua kiertomatkaltasi? — minulla ja Salamalla on kovin ikävä. "Salalla" on niin ihmeen kaunis tukka ja niin viisaat suuret silmät ja osaa lapsukainen jo sanoa "issä" — "ätti" — "mömmö" ja monta muuta lystiä sanaa.

Suudelma meiltä molemmilta!

Paula.'

Kirjeessä oli myös jälkikirjoitus.

'P.S. — Nuorin sisaresi Seidi, jota minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata, kuuluu viettävän häänsä Aavasaksalla, jonne pestataan pappi heidät juhlallisesti vihkimään — juhannusyön auringon loisteessa. Eikös ole feinia? Miili siitä kirjoitti… Kuuluvat menevän sen Torstin kanssa naimisiin "ainoastaan yhteisistä hengellisistä intresseistä." Muista lähettää onnentoivotuksesi. — Olet kai lehdistä huomannut, kuinka pappisveljeäsi Konradia sosialistit ahdistelevat? Kuuluu olevan helisemässä. Jos tapaat matkalla, varo nyt rakkaani ikäviä yhteentörmäyksiä. Minä niin pidin Konradista. Mutta sen sanon vieläkin että sinun isäsi on papeista paras. Ei hän riitele sosialisteinkaan kanssa, vaan tuumailee, ukki, rauhallisesti että "kyllä kai Jumala senkin sekasotkun vielä jotenkin järjestää."

Niin, niin, Möhkönen siis meni menojaan. Tuntuu se omituiselta… Äitisi purskahti itkuun, kun tuli tieto kuolemasta. Täti niin suree lesken kohtaloa (10 lasta). Mutta nyt posti lähtee. Terveisiä

Omaltasi.'

— "Nyt sinä herra lasket palvelijasi rauhaan menemään!" huudahti kirjeen luettuaan ja sen kädestään majatalon pöydälle laskien Reino Frommerus matkatoverille, nuorelle hengenheimolaiselleen, joka oli lyöttäytynyt hänen seuraansa. Sitten hän vakavasti lisäsi: — Olisi se mies sentään joutanut elääkkin, jotta olisi saanut nähdä sen päivän koittavan, jolloin korven rahvas, jarrutuksen uhallakin, havahtuu itsetietoisuuteen ja kääntää selkänsä sakramenteille. Kuules, jahka kerron, millainen työmies herran viinamäessä sekin pappi-parka oli…

Ja Reino Frommerus kertoi Kurjalan kappalaisen viimeaikaisista puuhista.

Mutta, matkatoveri äännähti:

— Rauha pappien tomulle. Emmehän taistele yksilöitä, vaan koko järjestelmää vastaan.

— Kyllä, kyllä — väitti toinen: — mutta järjestelmä on kokoonpantu yksilöistä…

Ja vilkkaasti keskustellen jatkoivat puhujatoverukset matkaansa.

* * * * *

Siellä Kurjalan vanhassa pappilassa eräänä kevätyönä räystäät taas niin iloisesti tippuivat vettä. Reino Frommerus, joka juuri edellisenä päivänä oli palannut pitkiltä puhujamatkoiltaan, nukkui nuoren vaimonsa rinnalla, joka oli hiipinyt hänen vuoteeseensa lapsensängyn vierestä. Lauhkea, puolivaloisa kevätyö oli täynnä suloista surumielisyyttä… ikäänkuin kaihoa rakkauteen ja Jumalaan. Kenties oli ilmassa jotakin painostavaa.

Ja nuoret ihmiset olivat raskaasti nukahtaneet…

Yhtäkkiä aviomies säpsähtäen heräsi ja hieroi silmiään. Vaimo myös havahtui ja kysyi säikähdyksissään:

— Mikä kumma sinulle tuli?

— En ymmärrä, — sopersi toinen: — näinkö unta vai mitä, mutta jotakin ihmeellistä oli tapahtuvinaan…

— Oma kulta, nuku nyt rauhallisesti, minusta on niin äärettömän suloista että taas olet minun kanssani…

— Mutta mitä ihmettä se oli minussa. Ei suinkaan pihassa mitään…?

— Minä nousen katsomaan…

Paula nykäsi akkunaverhoa syrjään ja katsoi. Mutta ei hän mitään huomannut. Pappilan päreräystäät vain iloisesti tippuivat vesipisaroita.

— Setä rovasti ehkä tuolla unissaan äänteli? arveli hän.

— Ei, ei, — epäsi toinen, — ei se semmoista ollut.

— Olipa mikä hyvänsä, nukutaan nyt rauhassa… Ja nuoret nukahtivat uudelleen.

Mutta parin päivän kuluttua heille selvisi, mikä tuo Reino Frommeruksen yöllinen aavistelma oli ollut. Kaupungista-palaavat matkamiehet näet tiesivät kertoa omituisesta tapahtumasta: — Moukkalan kaupungin vanha kirkontapuli oli kaatua romahtanut alas!

Se oli romahtanut, aivankuin ennustettu oli, kauppaneuvos Adamssonnin vanhan navetan päälle ja murskannut sen, vaan varoksi oli navetta jo ollut tyhjä elukoista. Mutta Korven Kalkuttajan kirjapainon se oli kuin olikin armotta ruhjonut. Siellä nyt makasi kallis suomalainen henkikaarti vanhan kirkkotapulin lahojen hirsien ja lautojen alla. Kaikeksi onneksi ei ihmisuhreja ollut sattunut, mutta toimittaja Tiitus Tolvasen kerrottiin joutuneen mielenhäiriöön. Koko Moukkala kuului olevan kauhuissaan; kaupungin valtuusmiehet olivat heti lähettäneet lähetystön Senaatin kirkollispäällikön luo suullisesti tekemään selkoa tapahtumasta — tästä kaikkien tosiuskovaisten mieliä syvästi-järkyttävästä tapahtumasta. Pastori Elias Rynttänen oli viikkoa ennemmin lähtenyt kaupungista, kuten sanomalehdetkin tiesivät kertoa, ulkomaille — uskonvapausliikettä tutkimaan. Väliaikainen pappi oli neuvotonna nähty harhailemassa sortuneen pyhyyden raunioilla…

Se humaus oli ollut hirmuinen, se lankeemus niin suuri että se oli kuulunut ympäri puolen hiippakuntaa. Tuhannet talonpojat olivat humauksen kuulleet ja tuhannet akat sitä mailmanlopuksi luulleet.

Ja kaikki uskovaiset kuuluivat olevan hengellisesti pyörryksissään hirmutapahtuman johdosta: "Kuinka olikaan mahdollista että laupias Jumala oli sallinut oman rukoushuoneensa maahan romahtaa?" "Eikö hän, joka hallitsi pilviä ja tuulia, ja jonka tahdotta ei hiuskarvaakaan ihmisen päästä voinut pudota, eikö hän olisi voinut hillitä sitäkin tuuliaispäätä, joka tuona salaperäisenä kevätyönä kirkon kimppuun oli karannut?" —

Näin he ajattelivat, vanhat. Mutta nuoret ymmärsivät että kirkon oli ollut pakko luhistua itsestään. Sillä se oli ollut laho.

* * * * *

Ja sade lankesi ja virrat tulivat ja tuulet puhalsivat ja sitä huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri.

Math. ev. 7:27.

Kirj. Albergassa v. 1907—1908.