PYHÄ VIHA (continued 3)

— Niinpä on kaunista ettei osaa edes puhuakkaan, — virkkoi Reino Frommerus.

— Niin… myönsi nuori virkamies muuta lisäämättä.

Senjälkeen olivat he pitkän aikaa vaiti.

— Kevään tuoksua tuulahtelee jo ilmassa, — virkkoi taas Reino Frommerus.

— Niin… myönsi taas nuori virkamies muuta lisäämättä.

Ja taas he olivat pitkän aikaa vaiti.

— Taitaa olla parasta jo palata kotiin?

— Niin…

Reino Frommerus tuskin huomasikaan milloin oli erkaantunut toveristaan.

Hänen sielunsa pohjavesillä souteli hämäriä haaveita, joita ei itsekään ymmärtänyt…

Tällaisena kuutamoyönä, kun hanget helisivät korvessa ja vihanaksi puhdistunut metsä hienosti tuoksui unelmoiden koittavasta keväästä, olisi hän tahtonut iäti rientää peurallansa kuunnellen pienten kulkusten sirinää ja sarvitiukujen säveätä sointia… Tällaisena yönä olisi hän tahtonut sielustansa tuulettaa pois kaiken mailmansurkeuden ja elämänpainon. Ja jos hänen sylissään lisäksi olisi istunut vienorinta punaposki tyttö, joka samankaltaisin tuntein luonnon suuruudesta olisi nauttinut, niin — eipä hän tässä maalaiselämässään enempää sydämmenlohdutusta olisi kaivannut…

Tyttö? Sydämmen lohdutusta? Kuinka hullunkurista että moinen järjetön haavelma vielä uskalsi viritä sellaisen miehen sielussa, joka jo uskoi tehneensä lopputilin lemmenasioissaan! Huhtikuun narripilaa kai se vain oli moisen haavelman välähdys?…

Reino Frommerus oli niitä nuoria miehiä, jonka sydämmen joku vastarakkaudeton rakastuminen johonkin naiseen äärimmäisillä kidutuksillaan oli särkenyt. Jo vuosia takaisinpäin oli hän alkanut itseänsä pitää naismailmalle kuolleena, jonkunlaisena elävältähaudattuna, jolla ei ollut eikä luonnonlakien mukaan saanutkaan olla mitään toivoa ruumiillisesta avioliitosta. Koska kerran ei ollut saanut omakseen sitä naista, jota koko olemuksellaan oli himoinnut, oli hänen ollut pakko nöyrtyä kohtalonsa alle, mutta samalla oli hän pitänyt mitä suurimpana ihmeenä sitä että sellaisen ruhjomuksen jälkeen vielä oli jäänyt olemassa-olemaan. Sen rakkauden onneton hehku oli näet kuluttanut hänen kaiken sukuviettiviehätyksensä — niin hän itse uskoi — ja hän oli tuntenut itsensä erityisessä suhteessa loppuunpalaneeksi…

Nyt oli hän vuosia vaeltanut syttymättömänä suurmailman viekottelevimpienkin kaunotarten seurassa, jota seuraa ei omasta alotteestaan ollut etsinyt.

Mitä ihmettä siis merkitsi että hänessä nyt, keskellä kaukaisen maaseudun intohimotonta yötä ja kuutamokylmää, tuulahti lapsellinen haavelma tytöstä?

Mistä täällä edes oli otettavissa tyttö?

Reino Frommerus säpsähti itseään. Hän oli tottunut pitämään sammumustaan pyhänä. Ei saanut lemmen kaihoakaan hänessä enää si'itä. Kuinka voisi joku Fenix lintu kohota harmaasta tuhasta? Ei! Huhtikuista houretta kai se todentotta vain oli?…

Ja hän ajoi täyttä laukkaa ylös pappilan törmää kotipihaansa, päästi poron irralleen ja meni makuulle. Kuu katsoa loimotti häntä vasten kasvoja läpi akkunan… silmää räväyttämättä kuin mikäkin suurveijari, jolla on kepponen mielessä. Sen katsonta häntä kiusasi…

— — —

Kului muutamia vuorokausia. Säät muuttuivat surullisiksi, taivas harmaaksi, kelit kelvottomiksi. Lumi oli suojaa, tiet kalloilivat mustansontaisina. Päiväkausiin oli mahdotonta mihinkään porolla lähteä. — Heleät aamu- ja iltahanget näyttivät kadonneen. Sää kävi yhä inhoittavammaksi, sateli silkkaa vettä, ja räystäistä ja ränneistä tippui pisaroita niin tiheästi että koko pappilan kartano soi yhtenä lorinana. Tuli sunnuntai, sanomattoman pitkä, sanomattoman ikävä päivä. Ja kaikkia tämä ikävä painoi…

Reino Frommerus läksi illansuussa peurailemaan — viimeistä kertaa, kuten hän arveli. Hän ajeli pitkin järven sohjua niin että poron kaviot räiskyttivät hänen silmilleen vettä ja hyyhmää. Täytyi tuontuostakin pyyhkiä kasvojaan. Harmaa, limaskainen taivas riippui niin matalalla yli maisemain että kirkon ristikin oli sukeltanut vesisumuihin. Pian peittyi tökerö tornintötterökin vesipilveen ja Kurjalan puiseva herrantemppeli tökötti autiolla rantamalla kuin iso kana, jolta koirat ovat purston repineet. Sitten näyttivät taivaalliset koirat popsivan suuhunsa tuon kanan koko ruumiinkin, niin ettei lopuksi enää mitään näkynyt. Höyheniä vain — ikäänkuin — lenteli ilmassa. Satoi näet taivaantäydeltä lumiräntää. "Tämä on kirottua", päivitteli itsekseen papinpoika, jonka ei onnistunut enää saada poroansa vilkkaasti juoksemaan, kuten talvella; se nulkkasi vain ja luimisteli pehmeitä korviaan näyttäen sateessa surkealta kuin kaivosta nostettu kissa; permojakin sen karvan alla jo pullotti.

Joku kievarikyyti näkyi ajavan kaupungista päin yli järven. Siinä oli ajajana poikanen, joka antoi aisakellon ja kulkusen soida vähääkään huolimatta huonosta ilmasta. Reino Frommerus saattoi nähdä vilahduksen nuorista naiskasvoista muhkean susiturkin sisää sekä reen kannaksille köytetyn ison matkakoffertin.

"Mikähän lintu nyt lie lentämässä Kurjalan rannoille?" ajatteli poromies itsekseen. Häneenkin maalaisseuraelämän yksitoikkoisuus oli vaikuttanut jotakin uteliaisuutta. Olihan merkkitapaus, jos joku "parempain ihmisten lapsi" jolloinkin ajautui näin kauvaksi kaupunkipaikoista. Moinen sattuma leimattiin Kurjalan korpikunnassa melkein kuin valkoihoisen ilmestys saarivaltioon, jossa asuu mustia villejä.

Maisteri Frommerus ei liikkeistään päättäen kuitenkaan näyttänyt uteliaalta. Taakseen katselematta hän näet ajoi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin vieras kyyti ja nousi sitten maihin metsäherran vanhaan kartanoon, Metsolaan.

Siellä oli Kurjalan niin-nimitetty intelligenssi koolla yhteisvoimin tätä sunnuntain iltaikävää tappamassa. Ja sinne nyt jäi Reino Frommeruskin iltaansa viettämään. Siellä juotiin monenkertaiset kahvit ja teet monenkertaisten nisujen ja marjahillojen kanssa, siellä syötiin rasvaiset illalliset mitä herkullisimpien ruotsalaisten kohteliaisuuksien höystäminä, siellä soitettiin pianoa sekä nelikätisesti että kaksisormisesti ynnä lauleskeltiin niinhyvin kuoroa kuin sooloa. Ja siellä keskusteltiin — ei tuppisuina istuttu. Siellä keskusteltiin sekä isoista koirista että pienistä koiranpenikoista, sekä isoista viroista että pienistä sivutuloista, poronlihoista, politiikasta ja porvareista, vieläpä kerrottiin todellakin sattuvia "vitsejä" ja "skitsejä" sen tuomiokunnan kaikista tuutinkiherroista, johon Kurjalan kunta kuului. Mutta sekä alussa että lopussa ja myöskin keskellä kaikkia näitä pakinoita lasketeltiin maalaissukkelata leikkiä siitä "uudesta tähdestä, joka oli Karjalan horisontille ilmestynyt" ja jonka maisteri Frommerus, se onnensuosikki, kuului ensimmäiseksi huomanneen järven jäitä ajaessaan.

— Niin, — virkkoi rovastinpoika pilapuheita juhlallisesti säestäen, — minä tosiaankin olin näkevinäni oudon tähtösen vilahtavan taivaanrannalla, mutta kukaties se olikin meteoori, joka kiisi halki ilman ja särkyi sammuen törmätessään vasten Kurjalansalmen rantaa?

— Tai pyrstötähti, hyvä veli, komeetti? arveli pitäjän rillisilmäinen lukkari, joka oli melkoinen tähteintutkija ja joka jo kerran, teatterikiikarilla avaruutta tähystettyään, oli ennustanut pikaista mailmanloppua, jota kaikkien onneksi sentään ei ollut tapahtunut.

Maalaisherrat iskivät toisilleen veitikkamaisesti silmää.

— Kyllähän meillä siitä flikasta, jos se vain lie nätti, sinun kanssasi, kuule bror Reino, taitaa tulla hiidenmoinen duelli! letkautti pitäjän lyhyentanakka nimismies, jolla oli tapana esiintyä erinomaisena Don Juanina.

— Maisteri hoi, maisteri! Ottakaa minut sekuntantiksi tuelliin! huudahti valkotukkainen, pystynokkainen maanmittarinoppilas, herra Sebastian Sälli, joka oli tunnettu sivistyneestä puhetaidostaan, vaikka hänen hioutunutta järkeään toisinaan epäiltiin suuruushulluuden myrkyttämäksi.

— Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää pastori Möhkönen sekundantikseni, — lisäsi nimismies viiksiään kivertäen. — Kaksi oikeauskoista kahta vääräuskoista vastaan! Kippis.

Naurun myrsky pauhasi yli Metsolan salin.

— Pois syrjäiset, meidän kesken se jellaa! huusi viinipikariaan kohottaen nuori metsäkonduktööri Taxalin. — Minulla on yhtä hyvä poro kuin herra Reinollakin ja lisäksi suopunki…

— Bravo — skål bror! hyväksyi vanha kaljupäinen metsäherra, jonka lapsimaiset silmät aina nauroivat läpi sinisten koppalasien, joita hän käytti ikuisen kilon takia.

— Tottatosiaan! jatkoi leikkiä myös Reino Frommerus. — Veli Taxalinin suopunkia en pelkää. Kyllä se tyttölapsi taitaa mennä sisään minun rysästäni…

— Reino hoi, Reino, lainaas vähän poroasi, niin minä lennätän noutamaan sen flikan heti tänne! kiljahti yksi herroista, jonka kaikki tiesivät olevan hiukan surkeissa naimisissa.

— Hejda dei Hesekiel! komensi tämän varomattoman lausunnon johdosta lihava Ebba rouva, sormi uhkaavasti pystyssä. — Akta dina ömmaste känslor!

Se ei suinkaan ollut Hesekiel herran oma kainaloinen kana, joka näin komensi, vaan mahtavan sahapatroonin puoliso, joka pystyi pitämään tohvelinsa alla pari aviomiestä kerrallaan. Ebba rouva näet painoi vähän yli 100 kiloa.

Niin tätä leikinlaskua jatkettiin. Sitten taas soitettiin "nelikätistä" ja lopuksi lauloi Kurjalan director cantus sydämmiäriipaisevasti serenaadin "Slumra ljuft du lilla…" Sitä kuullessa tapahtui että Koskenhovin Lilli rouva pillahti tunteelliseen itkunhyrskäykseen, niin että hänen oli pakko nenäliina kourassa juosta toiseen huoneeseen.

Sillä kyllähän se oli totta että elämä näillä kaukomailla oli hieman ikävää ja köyhää, mutta näissä yhteisistunnoissa sentään sai tuntea hajua siitä paradiisista, jonka maalaiset aina kuvittelevat kadottaneensa.

Oli jo keskiyön hetki, kun Reino Frommerus kotiinsa päin ajeli. Heti yksinäisyyteen jouduttuaan tunsi hän tunnonvaivoja että oli ottanut osaa pilapuheisiin ventovieraasta neidistä, jota ei kukaan vielä tuntenut. Häntä olivat aina iljettäneet maalaisvirkamiesten tekosukkeluudet nuorista naisista. Moisten maireuksien takana tavallisesti piili jokin halpamainen katsantokanta, aivankuin jokaisella olisi ollut oikeus pitää naista leikkikalunaan. Reino Frommerus tiesi pitäjässä tapahtuneen siveydellisiä haaksirikkojakin, jonkun samalla tavalla sinne satunnaisesti muualta matkustaneen naisen suhteen. Ehkäpä pilanteko hiljaisuudessa hävetti kaikkia, vaikka oli tullut pahaksi tavaksi maalaiselämän yksitoikkoisuudessa! Mutta että sellaisilla itseään huviteltiin naineidenkin kesken, oli merkki henkisten harrastusten köyhyydestä. Reino Frommerus häpesi muistellessaan mitä kaikkea taas oli arvailtu ja suunniteltu tulokkaan suhteen ja että hän itsekkin oli alentunut kerskailemaan jostakin muka valloittamistaidostaan. Hän? — naismailmalle kuoleutunut mies!

Yön ilma oli käynyt yhä inhoittavammaksi ja se vaikutti ehdottomasti mielialaan. Mustaa ja märkää oli kaikkialla luonnossa. Ja peuralla-ajajan sielussa tuntui tuiki toivottomalta. "En tiedä mikä tästä tulleekin, jolleivät ilmat parane!" Hän ikäänkuin ei tuntenut itseään samaksi, mikä oli ollut talvella. Aivankuin olisi ollut horjahtamaisillaan radaltaan…

Radaltaan?

Mikä siis oli Reino Frommeruksen rata?

— Pyhä viha!

Pyhä viha kaikkea valhepyhää vastaan.

Pyhä viha kaikkea vastaan, minkä omatunto, vaisto ja terve, lahjomaton järki arvosteli kehnoksi, kurjaksi, vääräksi ja turmiolliseksi.

Siinä hänen oli pysyminen, siinä ainoastaan. Siinä oli yhdelle miehelle kylliksi työtä koko elinajakseen. Ja se työ oli kaikista tärkeintä mitä yhteiskunta-elämässä olla saattoi. Sen hän oli ymmärtänyt lukiessaan ranskalaisen Zola'n Totuus-evankeliumia, sen hän oli ymmärtänyt ahmiessaan saksalaisen Frenssenin uskonnollisesta vallankumouksesta leimuavia romaaneja, sen hän oli oivaltanut venäläisen uskonpuhdistajan Leo Tolstoin kirkkoa ja valtiota vastaan hyökkäävistä sadoista kirjoituksista, tunnettujen tieteilijäin ja kirjailijain kuten Haeckelin, Brandesin, B. Björnssonin, Westermarckin, Ellen Keyn ynnä monen muun järkeävalaisevista lausunnoista, englantilaisen Grant Allenin jostakin novellista, syvähenkisimpien anarkistien teoksista, vieläpä parhaista urheilukirjoistakin — sanalla sanoen: koko eurooppalaisen valistuksen edustajien arvosteluista. Eikä ainoastaan niistä, vaan kaikkien aikojen hengenhelmilöistä, itse ristiriitaisesta Raamatustakin — niin! itse Jeesuksen Kristuksen himmeästä elämäkerrastakin…

Pyhän vihan hän sieltä kaikkialta oli sisäänsä imenyt, pyhän, sammumattoman vihan, joka sisälsi et ainoastaan vanhan lahoneen rikkirepimistä, vaan myös uuden lujan rakentamista, rakentamista jollei muuten, niin unelmissa…

Mutta ennenkaikkea hän sellaisen pyhän vihan oli tajunnut omassa itsessään, omassa vuosivuodelta vapautuvassa järjessään, omassa taikauskon kuonasta puhdistuvassa hengessään, ympäristön ilmiöitä rehellisesti hapuilevassa omassatunnossaan…

Sillä radalla hänen siis oli pysyminen, sillä se oli samaa kuin oleminen uskollinen omalle itselleen, jumalalleen…

Kotona ei kukaan herännyt, kun papinpoika hiljalleen ajoi pihaan. Panu vain heilautti häntäänsä, kävi nuolasemassa kädelle ja sukelsi heti kopperoonsa.

— — —

Päivän valjettua, kun rovastinperhe parhaikaa istui kahvipöydässä, kuului aisakellon helinää, ja pihaan ajaa karahutti keskimmäinen sisar Miili, jota näkyi tuovan sama kievarinpoika, joka edellisenä iltana oli nähty kyyditsevän vierasta neitiä kylään.

— No voi hyvänen sentään että piti käydä niin hassusti, — läähätti Miili Frommerus riisuen turkkejaan pappilan salissa, posket matkasta tulipunaisina, — kun olisin saanut matkatoverin kaupungista ihan tänne asti, vaan kun kerkesi lähteä päivää ennen. Olen häntä ajellut takaa kuin sutta…

— Niin, se uusi diakonissaneiti, joka kuuluu tulleen eilenillalla, — sanoi ruustinna puuhaten kuumaa kahvia tyttärelleen.

— Eikö mamma häntä vielä ole nähnyt? kysyi Miili. — Etkö sinäkään, Reino, vielä ole tavannut?

— Mistä kummasta juuri minun olisi pitänyt hänet tavata? sanoi veli ylenkatseellisesti.

— Se on sievänpuoleinen tyttö! selitti Miili. — Minä siihen tutustuin pari viikkoa sitten, mutta en kuolemaksenikaan silloin arvannut että sekin matkustaisi Kurjalaan. Saat varoa, Reino, ettet häneen vain pikiinny! toimitti sisar veljelleen. — Se on ihan nuori, tuskin yli 20!

— Sinun pitäisi, Miili, tietää ettei tapani ole pikiintyä jokaiseen maantie-enkeliin, kaikista vähimmin diakonissoihin! vastasi veli ankarasti, miltei vihaisesti.

— Mistä diakonissasta te puhutte? kysyi rovastivanhus, joka kuuli huonosti.

— Paula Winterbergistä! Kas kuinka pappakin… on utelias!

— Vähät kai minä, — naurahti rovasti synkästi. — Minä vain virkani puolesta…

— Kauvanko se täällä viipyy? tiedusti ruustinna.

— Kuukauden. Se on tänne lähetetty järjestämään jotakin kristillissiveellistä säästökassaa kansalle, — tiesi tytär.

— Jasso kristillissiveellistä säästökassaa, — sanoi rovasti, — sehän on hyvä asia.

— Erinomainen asia, ivasi Reino Frommerus. — No jo sitä josjotain keksitäänkin kansa paran istuttamiseksi kirkon jalkapuussa… kristillissiveellisiä säästökassoja — hyi!

— Ids int för pappas skull! hillitsi ruustinna.

— Niin, en minä niin tarkkaan muista, oliko se juuri sillä nimellä, vaan jotakin sentapaista se on, — sanoi Miili sisar vähän nolostuneena että veli isketteli hänen selityksiinsä.

Enempää ei vieraasti neidistä sen päivän osalle puheltu.

Mutta seuraavan päivän iltana näki Reino Frommerus siskonsa Miilin pappilan Pollella tuovan sitä vierasta neitiä kartanoon.

— Reino! muuta, kultapoika, parempi takki päällesi! huusi ruustinna salin ovelta, kiiruhtaen vastaan etehiseen.

Mutta kultapoika ei muuttanut. Häntä hermostutti että tehtiin juttu joutavista. Parahiksi, jos olisi painautunut metsän peittoon poroansa kuulostamaan, sääkin kun jo näkyi seijastuvan. Vaan poistuminen olisi näyttänyt pakoonmenolta.

Hänen oli pakko astua saliin, ja Miili sisko hänet esitteli:

— Neiti Winterberg!

— Veljeni…

Seurasi kotvan äänettömyys. Reino ei pyrkinyt ensimmäisenä pakinoihin, istahtihan vain pieksunvarsiaan oikoen keinutuoliin ja alkoi keinahdella antaen toisten pitää seuraa nuorelle neidille sekä vastaanottaen äidiltään nuhtelevan katseen, koska ei ollut vaihtanut sarkaista, kulunutta porotakkiaan. Kun Miili sisko hetkenpäästä meni käyttämään vierasta neitiä omassa vinttikamarissaan, ja ruustinna sillä-aikaa nakkasi pojalleen kysymyksen mitä tämä nyt muka piti tuosta "uudesta tähdestä", niin sinkahutti nuori maisteri taaskin hyvin hylkäävästi:

— Tuommoiseen maitonaamaan minä nyt en kuuna-päivänä voisi mielistyä!

Eikä hän vielä sittenkään kun illan kuluessa olivat jonkun sanan vaihtaneet, voinut tunnustaa että vieras neiti häneen olisi tehnyt erikoista vaikutusta. Jostakin syystä oli tuntunut epämieluisaltakin joka kerta kun tuo neiti häntä oli nimittänyt "herra Frommerukseksi." Tosin hän hänet nähtyään oli senverran aristunut ettei ollutkaan paiskannut kysymystä "onko neiti oikeauskoinen?" mikä hänellä jo oli ollut kielellä ennen saliin astumistaan.

Mutta paria päivää myöhemmin, kun Reino Frommerus ihanan iltaruskon hohteessa kiidätti peurallansa pitkin järven heläjäviä hankia, ei hän enää saattanut olla muistamatta että kylässä asui nuori neito, joka oli näyttänyt terveeltä ja elämänhaluiselta, vaikka kuuluikin noihin epäilyttäviin "kristillissiveellisiin." Sen neidon kirkkaat silmät ja lapsellisen puhdas katse olivat jollakin tavoin piirtäytyneet hänen mieleensä…

"On sentään sääli että niin sievä ja puhdas tyttö jääpi virkaherrain huvittelun esineeksi!" arvosteli hän itsekseen. Hän oli jo ehtinyt kuulla kaikenmoisista kohteliaisuuksista, joita neiti Winterbergiä kohtaan oli osoittanut vuoroin metsäherra, vuoroin vanha maanmittari, vuoroin juoppo kunnankirjuri, vieläpä pappi Möhkönenkin. Se sellainen erikoinen huomaavaisuus, vaikka kantoikin viattomuuden leimaa, sisälsi Reino Frommeruksen mielestä jotakin iljettävää, jotakin epäoikeutettua.

"Ja inhoittavaa se todella onkin, kun sitä rehellisesti tutkii; se on sitä seuraelämämme salaista masturbatsioonia!" varmisteli hän järjessään. "Nuo maalaisavioherrat, joilla ei ole riittävästi henkisiä, yliarkipäiväisiä harrastuksia, eivät saa tarpeekseen omista vaimoistaan, ja sentähden vain he pyrkivät kädenkosketuksiin ja silmäinpyyntiin ja avuntarjouksiin, kun eteen sattuu tuoreita naisia, jotka sivistysasteeltaan suinkin voidaan heidän ilmapiiriinsä lukea. Kaiken ilmenevän ystävällisyyden takana piilee jonkunlainen rikosromantillinen haave."

Mitä jos hän, naimaton Reino Frommerus, tällä kertaa astahtaisi väliin ja tekisi lopun tuosta maalaisavioherrain kaunistellusta itsesaastutuksesta, repisi heidän ennakolta-suunnitteleman huviohjelmansa säpäleiksi?

Hän sen voi, jos tahtoo! Hänessä piilee siveellinen suuttumus kaikkea väärinkäytöstä vastaan ihmisten kesken, koskekoon se sitten uskontoa, politiikkaa tai seuratapoja…

Näin hän uhmasi vapaassa nuorenmiehen mielessään, joka ei mitään pelkää. Ja siihen uhmaan hän ryhtyi.

Oli päätetty toimeenpanna varhainen hankiaisretki neiti Winterbergin kunniaksi.

Reino Frommerus nousi ylös kello 5, valjasti pikaisesti poronsa ja ajoi täysissä tamineissa kylää kohti. Hän helisti porokellolla hereille neiti Winterbergin ja sai tämän ensimmäisenä kelkkaansa ennenkuin kylän herrat ehtivät kokoontumispaikkaan toisine poroineen. Huimaa vauhtia lennätti papinpoika alas järven hangelle. Häntä huvitti hilpeästi että kylänherrat ajoivat ja hiihtivät hänen kintereillään väijyen pienintäkin tilaisuutta olemaan kohteliaita. Aamu oli huhtikuun ihanin. Koko taivas loisti sineä ja avaruutta, ilma läpikuulsi kuin kristalli ja valkoiset lakeudet välkkyilivät ihmeellisessä lumi raikkaudessa. Keväthangen ja havukorven tuoksu levisi kuin jumalainen henki yli Kurjalan järvimaisemain.

— Ensi kertaa siis porolla?

— Ensi kertaa!

— Miltäs tuntuu?

— Oikein hauskalta!

— Eihän vain palele?

— Minulla on lämmin!

— Pidelkää minusta kiinni ettette putoa… Näin he keskustelivat. Ja sitten, seurasta eristyen, myös näin:

— Onko neiti Winterberg uskovainen?

— Mitä te tarkoitatte?

— Että uskotteko niinkuin kirkko uskottaa?

— Kuinkas sitten?

— Tai niikuin koulussa uskotettiin?

— Kuinkas muuten?

— Mutta onhan ylempääkin uskoa?

— Minä en tunne…

— Sietäisi tutustua. Uskaltaisitteko tutustua, jos lainaisin pari kirjaa?

— Uskallan tietystikin. Luen hirveän mielelläni. Koulutyttönä himoitsin kaikkia kirjoja…

— Hauska kuulla! Kaiken tutkimishalu on ihmisen paras ominaisuus!

— Niin. Minua niin poltteli etten saanut jatkaa ylioppilaaksi asti…

— Mutta kuinka ihmeessä teistä sitten on tullut dia…?

— Voi älkää puhuko. Mamma-vainajan mieliksi tulin vastaanottaneeksi tämän toimen.

Neiti Winterbergin valkoisen otsan ylitse näytti liukuvan pilvenvarjo.

— Anteeksi, — sanoi kavaljeeri ääntään hiljentäen. — En tiennyt että äitinne jo on kuollut.

— Kuollut — pari kuukautta takaisinpäin…

— Elääkö isä?

— Kuollut — jo monta vuotta ennen…

He vaikenivat. Poro laukkasi hilpeästi, hanki huokui kevättä, kevättä, luonnon lumo tempasi nuoret mielet väkisinkin mukaansa. Kaukana järven seljällä juosta vilisti kettu…

Huviretkeilijät nousivat komealle harjulle, keittivät kahvinsa kuusenjuurella, juoksivat leskeä pitkin hankea, jolloin Reino Frommerus yhä esiintyi voitonsaajana, sekä läksivät paluuretkelle ennenkuin päivänpaiste kerkesi pehmittää lumen kohvettuneen pinnan.

— Ettekö tule sisään —?

— En nyt…

— On täällä käynyt muitakin herroja.

— Sen kyllä uskon…

Rovastinpoika palasi kotipappilaan, jonka räystäät taas alkoivat tippua vettä. Mutta kun ilta viileni ja liedot tähdet syttyivät, ajatteli hän: "Kevätkö vai mikä vaikuttanee, mutta outo raskaus ja levottomuus on asettunut sieluuni tästä aamusta alkaen."

Seuraavan päivän iltana nähtiin maisteri Frommerus jälleen peurallaan kyyditsemässä neiti Winterbergiä poispäin kylältä. He istuivat rinnakkain pienessä reslassa, johon ainoastaan hyvä sopu pani mahtumaan vierekkäin. Matka kävi kaukaiseen järvensaareen, jossa asui nuori kruununtorpparin perhe. Mökinväki, joka oli Reino herran talonpoikaisystäviä, piti harvinaisia vieraitaan niin hyvin kuin suinkin kykeni. Juotiin kolmet kupit kahvia ja tarjottiin viiliä, ainoata herrain herkkua, mitä talonpoikakin joskus voi tarjota.

— Joko tämä ryökkynä on oikein maisterin morsian? kysyä tokasi valkotukkainen mökinmies päreitä kiskoen rahilla.

— No se se vasta on pöljä tuo meijän Jussi! huudahti näppärännäköinen torpanemäntä nuhtelevasti.

Mutta sekä neiti Winterberg että herra Frommerus olivat punastuneet kuin koululaiset. Varsinkin neiti Winterberg oli suuttuneen näköinen, heilautti ylpeästi kaunista palmikkoansa, puristi punaiset huulensa yhteen ja sirkeät silmät terästyneinä lausui:

— Saattaa sitä olla ihmisten seurassa muutenkin kuin — sillälailla!

— Saattaapa hyvinkin, — myönsi emäntä. — Voi hyvä-jumala kuinka minä tästä vieraasta ryökkynästä tykkään!

Ja torpan nuori emäntä pyrki halailemaan solevaa neiti Winterbergiä, ja kaihonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Hän oli Jussinsa kanssa naimisissa, mutta kerran oli hän ollut pappilassa piikatyttönä ja haaveillut silloin mahdotonta haavetta… Se oli ollut siihen aikaan, jolloin Aatami herra tuli ylioppilaaksi…

Reino Frommerus seisoi halailevan torpanemännän vieressä ajatellen: "Paula Winterberg ei ole huono ihminen. Hänestä pidetään…"

— Ei, ei, hyvä emäntä, — kielsi hyvästeltäessä neiti Winterberg, — me emme saa jäädä teidän kamariinne yöksi, minulla on aamulla hyvin tärkeä vastaanotto. — —

Kevätmyrsky raivosi järvellä, pian oli sydänyö. Tuuli puski niin voimakkaasti että peura toisinaan näytti hoipertelevan.

— Painakaa päänne minun selkäni suojaan! pyysi kavaljeeri.

— Kiitos, niin täytyy tehdä…

Maisteri Frommeruksesta tuntui jollakin tavoin hyvälle että rekitoveri nojautui hänen sarkapalttoista selkäänsä vasten etsien kuin lintunen suojaa hirmuiselta tuulelta. Ja taidokkaasti ohjatessaan peuraansa pitkin pilkkopimeätä järvenselkää ympärillään luonnon elementtien humina, tunsi hän povessaan miehen väkevämmyyttä naisen suhteen ja — sekin tuntui hänestä nyt viehättävältä. Sitten hänelle yhtäkkiä kauniina, sadunomaisena romaanina vilahti kuva, kuinka hän tässä nuoren immen kera aivan kahdenkesken pimeässä huhtikuunyössä kiitää, kiitää vasten kevätmyrskyä. "Aivan varmaan neiti Winterbergkin samoin tuntee!" päätteli hän. Ja hän riemuitsi salaa: "Meitä ei myrsky häiritse, meitä ei pimeys peljätä — me siis jollakin tavoin jo luotamme toinen toiseemme — oi! onhan se suurenmoista… se että kaksi ihmistä myrskyssä näin turvautuu toisiinsa!"

Juhlallisen kolkko oli yö.

— Kas niin, äänsi nuori mies — tuossa häämöittää pitäjämme kirkko. Kuulkaa kuinka kummallisesti satavuotiset kuuset ja petäjät sille veisaavat…

— Minua vistottaa! virkkoi neiti Winterberg nostaen pientä päätään.

— Älkää nousko. Kuuletteko, kuinka paholainen ryskää… tuolla tornissa?

— Voi älkää pelotelko. Se vie unen…

— Mitä joutavia. Mutta, onko neiti tehnyt havainnon, kuinka juuri uskovaiset enin pelkäävät kirkkoa? Vaikka he sitä väittävät itsensä Isän Jumalan huoneeksi, niin eivätpä uskaltaisi tämmöisenä yönä, kun tuuli ulvoo tapulissa, viittä minuuttia istua yksiksensä noilla kiviportailla. Eivätpä uskaltaisi! Siitä sen näkee että he pitävät jumalaansa heikkona suojelijana ja uskovat enemmän — paholaista.

— On siinä vähän perää, — myönsi neiti Winterberg. — Miksi minuakin niin kammottanee tässä kirkon kohdalla…

— Mennäänkös istumaan tuonne kirkonportaille?

— Ei ei! mennään kotiin nyt!

— Mutta minun niin tekisi mieleni tämmöisenä huhtikuun synkkänä yönä istua teidän kanssanne Kurjalan kirkon kiviportailla ja keskustella vapaasti Jumalasta ja kaikesta…

— Ei, ei, ajetaan eteenpäin…

— Juokse siis porosein. Neiti Talvivuori suvaitsee peljätä Kurjalan puustatehtyä epäjumalaa…

— Te olette niin mukava puheissanne!

— Millainen?

— Niin suora ja samalla runollinen!

— Hoo! Onko se pahakin vika?

— Ei suinkaan…

Ja niin he saapuivat kotiin tältä saariretkeltänsä.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, haettiin neiti Winterberg jälleen pääpappilaan. Miili sisar hänet nouti veljensä porolla. Satoi kamalasti vettä ja tuiskusi myös räntää. Neiti Winterberg jäi yöksikin pappilaan.

Reino Frommerus, ulkonaisesti sangen reipas, oli sisimmässään kuitenkin surkeasti onneton. "Mikä piru minua vaivaa?" kyseli hän itse itseltään. "Mitä se minuun missään suhteessa kuuluu että joku neiti Winterberg nukkuu siskoni kanssa viereisessä huoneessa?…"

Aamu valkeni täynnä kevätsumua. "Sumua ja sulaa lunta — surua ja suloista unta!" saneli papinpoika mielessään ja kyyditsi takaisin asuntoonsa sen, jota leikillä oli ruvennut nimittelemään "porotytökseen." Kyydistä palattuaan ja päästettyään poronsa metsään, hän puoliääneensä virkkoi: "Jumala varjelkoon meitä kaikkia huhtikuun hullutuksilta!"

Pappilan räystäistä vuoti vesi virtanaan; kinosten sulahduksia kuului nyt sekä idästä että lännestä. Mutta hymyilevää aurinkoa ei näkynyt. Kaikki oli paksun auteren peitossa.

Reino Frommerus koetti ryhtyä järkevään työhön, mutta ei siitä nyt tolkkua tullut. Ilma leyhyi kummallisen kuumana, talvivaatteet tuntuivat raskailta… Kun ei muuhun kyennyt, tempasi paperiarkin ja alkoi kirjoittaa:

Huhtikuun hullu puro.

Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi rakkautta.

Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä rakastaa vai eikö.

"Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri — naimisiin pääseminen.

"Siiskö en häntä todella rakastakkaan?

"Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta — tässä on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä, jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.

"Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö — mitäpä hän ymmärtäisi haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.

"Mitä hän tytöstä sitten tahtoo?

"Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes esittää?

"Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä. Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan minä? Mitä huutaa vereni, mitä himoitsee tyytymätön henkeni?

"— Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta…

"Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie…

"Hirmuista ettei kukaan minua auta! Hirmuista…"

Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti päiväkirjaansa:

'Kurjala, 21 p. huhtikuuta (10 astetta lämpöä varjossa)…

Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan ja panen sen talon kynnykselle — — — Ja nyt odottelen vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun hän tulee kotiin niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän mukana, se on totta se, — mutta totuuden tähden pitää olla valmis vaikka kuolemaan…

En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää kymmentä minuuttia eteenpäin… Elämäni ratas on pyörähtänyt helvetin kuiluun.

Vai vieläkö kaikki voisi valjeta?'

Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä, joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.

Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä — pakottaaksensa itsensä unhoittamaan jotakin. "Olen hävittänyt viimeisenkin tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää", vaikeroitsi hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen povellaan poltteli kirje — naisen kirje, jota ei uskaltanut toistamiseen läpilukea.

Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa, nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin, kastuen likomärjäksi… mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?

Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä keväänä — vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen — oli jälleen ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?…

Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun siskolleen pappilaan:

'Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein. Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä — — —'

Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään, herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen heti neiti Winterbergille.

— Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, — nyt on hullusti! Ja minä kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta minä lennätän heti lohdutuskirjeen…

— Et voi kirjoittaa. Ei kukaan tiedä missä hän harhailee…

Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?

— — Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen, puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun. Viikon hän vaelsi — sitten oli pakko kääntyä takaisin.

Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt metsästämään…

Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle törmälle — juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille, joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.

Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi, porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan pihaan…

— Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt, hän on sinua tiedustellut joka päivä!

— Vai niin. Mitä se merkitsee?

Mutta sitä ei sisar voinut tietää…

Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: "Tässä lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot." Kaihoten hän myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: "Pulkkani, pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla revontulten hohteessa?"… "Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin Kurjalaan koittaa?"

— — —

Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu…

Kuni kamalaa unennäköä kaikki vain ollut olikin!

Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle — Koskenhoville — tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.

— Paula!…

— Reino!…

— Ethän ole enää vihainen?

— En — jumalavarjelkoon. Ethän sinäkään?

— En — jumalankiitos…

— Oi kuinka nyt tuntuu hyvälle… myrskyn mentyä…

— Niin minustakin…

— Me Frommerukset olemme kaikki samallaisia — siinä asiassa. Se on sukuvika — sukuansio…

— Taitaa olla…

— Sinun silmäsi ovat hyvin kauniit, Paula!

— Mitäpä niistä. Pääasia että viha nyt on poissa…

— Ajatteles jos jää pettäisi hevosen? salmessa käy salainen virta.

— Minä en pelkää sinun kanssasi!

— Enkä minä sinun…

He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä, joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän veden voimasta.

— Kuulkaa herra Fro… anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.

— Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii? Kuunnellaan…

He erkanivat kosken kaltaalta ja erottivat kimakan äänen:

— Neiti Winterberg! Neiti Winterberg! Nostakaa hameenne korkeammalle!

Reino Frommerus purskahti nauruun.

— Kyllä kuullaan, — huusi hän vastaan.

— Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. — Vielä! Vielä! Neiti Winterberg —! Neiti Winterberg —!

— Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, — virkahti maisteri Frommerus naistoverilleen. — Se on itse entinen ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn poikamiesten kirjoissa…

— Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he läksivät toiseen suuntaan…

Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.

— Etkö jää yöksi taloon?

— En tälläkertaa…

Ja he ajoivat vielä neljänneksen verran pappilasta kylälle.

— Sinä siis tulet aamulla?

— Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.

Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula. Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto…

Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.

Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä… Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa — kiikkuivat toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita…

Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän hänestä saisi, jos…?

Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen — senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea — edes lähinnäoikea?

Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi. elinkaudeksi-haudattu haave… Se — iäksi saastutettu pyhyys…

Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos sitten kadun?… Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin osa kärsivää ihmiskuntaa?…

Mutta hänhän — on nuori! Hänhän — on terve tyttö! Hänhän — on hyvännäköinen! Ja minä — pidän hänestä…

Hänet voi ehkä kehittää juuri siksi hyväksi, jota minä kaipaan —?

Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa — tässä asiassa vain?

Mutta? — eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos… Ei mitään ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin… Sehän on aina väärin! Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista — ennenkuin on myöhä?

Mutta — mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä? Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo —? Sehän on naurettavaa huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes aavista…

Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen suuressa tuskassa.

"Mutta? — minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa odottamattomana päivänä — tekee puhdasta jälkeä. Metsän se puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee — longottaa… Avovettä! Avovettä!… Niin. Minussa on kevätvirran ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista yhteen pusertunut. Ei — ei se odota! Se syöksee yli kaiken.

"Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!…

"Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja leimahtakoon elämän salaperäinen salama!… Minä päätän sen siis. Minä ratkaisen sen siis… Huomenna — tai ei koskaan!"

— — —

Reino Frommerus heräsi lintujen liverrykseen.

Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä, vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun — siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.

"Alppila?" vilahti hänen mielessään. Mutta hän oli nyt Kurjalassa…

Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat olivat miltei sulat…

Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla. Isäntärenki Risto piteli hevosta.

— Saako tulla mukaan?

Isä katsahti hiukan kummastellen poikaansa, joka siinä seisoi pitkänä ja solakkana, poromiehestä äkkiä hienoksi herraksi valautuneena.

— Tule vaan…

Vanha tapa oli ettei rovasti pappilanpihasta pyhäaamuisin kirkkoon-lähtiessä pitänyt sopivana liikoja puhua. Vasta toisen alamäen keskikohdalle jouduttua oli ikäänkuin lupa vaihtaa pari juhlallista maallista lausetta isäntärengin kanssa.

— Kuinkahan me nyt pääsemme reellä?

— Eiköhän tuota hiljalleen…

— Tällä viikolla saisi Risto laittaa kärrykojeet kuntoon.

— Joo! myönsi Risto. — Kyllä minä laitan. Jo minulla ne turunkeisit onkin voideltuina…

Molemmat vaikenivat. Reino Frommerus istui ääntäpäästämättä hopeahapsisen isänsä rinnalla. Hänen sielussaan vallitsi myös maalais-pyhäaamun kalpea hartaus, aivankuin hänkin olisi valmistautunut saarnaan…

— Et kai sinä kirkkoon asti?

— En…

Pojan kävi sydämmellinen sääli ettei voinut seurata omaa isäänsä sinne, mitä tämä piti elämän pyhimpänä paikkana, elävän Jumalan huoneena ja ainoana pätevänä Jumalan-palveluslaitoksena. Hän katsoa tuijotti syviin maantienojiin, joissa juoksuvesi yön aikana oli noussut yli äyräiden. Pari kuhertelevaa, metsäkanaa lentää suhahti kiireesti yli tien…

— Nyt minä teistä eroon…

Papinpoika hyppäsi alas reestä ja poikkesi syrjätielle.

"Minun tieni viepi toiseen taloon, siellä on, jota ra…"

Neiti Winterberg oli vahtinut ystävänsä tuloa ikkunasta. Ovi hiljaa aukeni tulijan edessä.

— Tervetuloa! Minullekko sinä tämän ruusun? Ai kuinka kaunis…

— Olethan yksin?

— Olen, olen! Käy nyt tänne perälle… Heidän molempien silmissä oli kevätveden viileätä välkettä.

Ja samana päivänä, sillä-aikaa kun Kurjalan kaikki herrasväet ja sivistyneeseen luokkaan pyrkivät kyläläiset vanhan paikallisasetuksen mukaan kokoontuivat rovastin pappilaan juhlallisille vappupäivällisille, juuri samaan aikaan rohkaisi Reino Frommerus sydämmensä ja kysyi Paula Winterbergiltä sitä yhtä elämän tärkeätä, ankaraa asiaa… Ja kun he sitten illan tullen olivat pakotetut menemään maalaisrouvien ja virkamiesten juoruvalmiiseen seuraan, ei kukaan sentään vielä osannut aavistaakkaan että kihlaus heidän keskensä jo oli sanoilla päätetty ja että Reino Frommerus niiden sanojen jälkeen oli painanut elämänsä ensimmäisen, ujostelevan, värisevän lemmensuudelman porotyttönsä nuorille huulille. Ei kukaan sitä ollut osannut aavistaa — ehkä siitäkin syystä että Reino Frommerus tänä salakihlauspäivänään syrjäisistä oli näyttänyt äärettömän onnettomalta. Sillä totta se olikin että hän sanomattomasti kärsi tästä onnensa aamuruskon kajastuksesta… Kärsi ehkä sentähden että tuona läpivalvottuna yönä oli suitsuttanut salaisen uhrin kaikille entisille jumalilleen ja tunsi nyt astumansa askeleen mitä vakavimman vastuunalaisuuden — niinkuin voi tuntea vain mies, joka kihloihin mennessään lähenee jo kolmeakymmentä ikävuotta.

Olihan arpa heitetty koko elämästä! Kaikki leikki oli siis jätettävä syrjään nyt…

9.

Uuden elämänvaiheen ihmeellinen kevätrusko oli alkanut valaista kahden nuoren ihmisen sieluja korvessa. Niin ihmeellinen se oli etteivät he millään sanoilla sitä muille olisi voineet selittää. Hienosti väräjävin soiton sävelin sellaisia sydänten värituntuja ehkä aavistuttaa voisi syrjäisille… Haalea, puolivaloisa pohjolan kevät-yö, jossa valvova korva maanalaisten vetten solinassa erottaa lintujen ja metsän eläinten monilaatuisia merkinanto-ääniä, sellainen kevät-yö luonnossa ehkä osaltaan voisi antaa hämärän aavistelman siitä, mitä tunteenvivahduksia kahden toinen-toiselleen lupautuneen nuoren ihmisen sydämmissä viriää ja väreilee. Heille, lempensä löytäneille, on olemassa ainoastaan toinen-toisensa ja mitään muuta ei heille olemassa olekkaan — ei maassa, ei taivaassa, ei koko maailman avaruuksissa… He kulkevat kuni heilimöivän ruisvainion sametinpehmoista piennarta, heidän pyhittynyt henkensä liitelee ikäänkuin ihmeellisissä satulinnoissa, joissa hyvät haltijattaret heitä palvelevat suloisimpia taikajuomiansa tarjoten… He juovat sitä sadun vienoa simaa ja he juopuvat siitä… ja he tietävät itsekkin että tämä on jumalallista huumausta, joka elämässä sallitaan ainoastaan yhden kerran, yhden kerran — ja he tuntevat riemullista kiitollisuutta kaiken jakajaa kohtaan että heillä, juuri heillä nyt on ja olla täytyy käsissään tuo elämän ihmeellinen taitekohta — avioliiton mahdollisuus.

Mutta tämän huumaavan sulon ohella huokuu heidän sieluistaan myös kärsimyksen lievä poltto, hempeä huoli ja yhä kasvava onnen kaiho, ja utelias pelko ja jännitys sekä kummallinen ahdistava vaatimus — ja se johtuu kai siitä etteivät he, kaksi vapaata ihmislasta, kuitenkaan uskalla täysin vapaasti paradiisistansa nauttia, vaan he pysähtyvät miettimään ikivanhaa lastentarinaa kielletyn puun hedelmästä, kavalasta käärmeestä. Jumalasta ja välkkyvämiekkaisesta enkelistä, joka muka seisoo ja vahtii heidänkin paradiisinsa portilla. Ja sarja vaikeita, arkaluontoisia kysymyksiä tulvahtaa silloin kahden lempiväisen eteen ja ne kiskovat heidät aika-ajottain pois satujen taikalinnoista, ne pakottavat vakavasti ajattelemaan ympäristöä ja mailmaa, jossa hekin elävät, pakottavat punnitsemaan haaveitansa todellisuuden virallisessa vaakakonttoorissa, jossa jo näkyy muitakin ihmisiä kuin he, kuuluu muitakin ääniä kuin heidän yksilölliset kuiskauksensa lemmenyössä. Sillä heidänkin on pakko tuntea olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin ajan ja yhteiskunnan lapsia.

Paula Winterberg ja Reino Frommerus, jotka salakihlauspäivänänsä kumpikin itseksensä hämmästyivät että nyt todella olivat päättäneet mennä naimisiin ja tämän päätöksensä outouden yllättäminä melkein vapisivat uhkarohkeuttansa, tottuivat heti toisen päivän valjettua ajatukseensa että kihlautuminen ei ollut unta, vaan että se oli tosi ja että lemmen nautinto myös oli tosi — eivätkä he sitä montakaan päivää saattaneet pitää salassa muilta.

He eivät tahtoneet pitää salassa kihlaustansa, sillä elämänmuutoksen ihmeriemu täytti heidän kummankin rintansa ja vastoin kaikkia keskinäisiä aikomuksia he nyt, lempensä kevätruskon leijuttamina, halusivat kertoa muillekkin, sukulaisille, tuttaville, nuoruuden tovereille ja ystäville — vieläpä vihamiehillekkin että he nyt — Paula Winterberg ja Reino Frommerus — olivat laskeneet ankkurinsa samaan tyyneen satamaan ja aikoivat yhdessä nousta maihin. Tämä yhteistuuma oli siksi valtava ilon ilmiö ja nuorten omasta mielestä siksi merkillinen että siitä ansaitsi antaa koko mailman tietää… Koko mailman, jota nyt näytti valaisevan yhtä kaunis kultarusko kuin heitäkin, yksilöitä!

Heidän kevät-lempensä oli puhdas. Puhtautta saivat he tuntea suudelmainsa salaisuutta nauttiessaan. Tämä puhtaus se oli heille kummallenkin äärettömän tärkeä asia — sellainen puhtaus, jota ei mikään entisyyden likainen muisto varjollaan himmentänyt. Ei mitään häpeämistä heillä ollut toinen-toisensa edessä.

— Voi kuinka minä sinusta pidän juuri senkin tähden, Reino, ettet sinä koskaan niinkuin monet muut…

— Sinä sen siis ymmärrät Paula… minun ihannetaisteluni merkityksen?

— Minä luulen sen ymmärtäväni, Reino!

— Vaikka et mitään ole kokenut, Paula… vaikka ei itselläsi ole ollut mitään sukuvietin vaivoja… eikä liene vieläkään?

— Vaikka! Mutta minusta tuntuu ja se on aivan varma että jos sinä et olisi puhtaana säilynyt, niin minulla täytyisi olla kummallisia kärsimyksiä näin sinun sylissäsi istuessani ja näin sinun kasvojasi suudellessani. Näin — kas näin. Nyt minä tunnen rajatonta vapautta ja jonkunlaista pyhää tunnetta että sinä olet sellainen…

— Vielä enemmän saat tuntea sitten kun naimisiin mennään. Sinulle minä olenkin itseäni säästänyt läpi myrskyjen ja hirveiden ponnistusten. Sinulle, Paula kulta, jonka kohtalo nyt minulle vaimoksi antaa!

— Mutta sinä, Reino, olisit tahtonut — sen toisen?

— Niin… mutta nyt sinä minut siitä kärsimyksestä kokonaan vapautat!

— Mutta kuinka osaan minä olla hänen arvoisensa?

— Ei sinun tarvitse olla kuin oman itsesi arvoinen!

— Voi voi kuinka minä voisin tulla sinulle oikein sopivaksi? Sinä olet niin kovin kehittynyt. Sinun pitää opettaa minut itsellesi mieluiseksi!

— Oma kulta, miten sinä puhut? Kyllä minä… sinut opetan. Mutta sepä se juuri onkin pelottavinta avioliittoon mentäessä että toinen tahtoo liiaksi opettaa toista.

— Et sinä liikaa voi opettaa. Minä niin haluan sinulta oppia…

— Tyttö, tyttö! Sinä luotat minuun niin kauniisti. Mutta ajatteleppas, jos käytän pakotusta —?

— Saat sinä käyttää pakotustakin, jos se vain on hyväksi…

— Hyväksi meille molemmille…

— Niin, niin, sinä ymmärrät sen paremmin… Mutta luetaan nyt taas sitä kirjaa…

Ja he rupesivat yhdessä lukemaan jotakin syvähenkistä teosta, jota Reino Frommerus oli vuosikausia matkassansa tallettanut, mutta eivät he nyt kyenneet kohdistamaan huomiotansa muuhun kuin sellaiseen, mikä jollakin tavoin valaisi heidän omia suhteitaan.

Joskus he painautuivat metsän viheriäiseen siimekseen istahtaen lampipuron solinaa kuuntelemaan sammalmättäälle. Ja jokainen paikka, jossa he kävivät, ikäänkuin jäi heille pyhäksi…

He eivät enää päivääkään viihtyneet yksikseen, vaan sielujen vetovoima pakotti heidät kiiruhtamaan toistensa luo heti kun arkitöiltään joutivat.

Joka kerta he erotessaan toisistaan päättyvät seuraavana iltana olla järkevämpiä valvomisen suhteen mennäksensä ajoissa nukkumaan, mutta kun seuraava ilta-armas koitti, kas: eivät sitä hennoneetkaan, vaan taas valvoivat sivu puolen yön. Ja heillä tuntui olevan loppumattomasti toinen toiselleen sanottavaa, selitettävää, uskottavaa, annettavaa, vaikka joku syrjäinen ei varmaankaan olisi huomannut heidän muuta tekevän kuin tuntikausia istuskelevan tyhjäntoimituksessa. Heille se ei ollut tyhjäntoimitusta, se oli samaa kuin luonnossa lintujen etsintäviserrys ennen pesimistä…

Niin syvälle oli elämän yhteiskaiho heihin syöpynyt että he erillään ollessaankin saattoivat toisensa nähdä, joskus sekoittaen mielikuvat ja todellisuuden yhteen.

— Kuinka ihmeellistä, Reino, viime yönä senjälkeen kun sinä olit sanonut hyvästit ja minä olin mennyt sänkyyn, minä sinut yhä näin — täällä luonani. Sinä seisoit tuossa oviverhojen välissä ja katselit minuun niin hellästi, kun minä makasin. Minua hiukan kiusasi se kun väsyksissäni olin heittäytynyt ilman yöpukua vuoteeseen: että sinä näet minun paljaat käsivarteni. Minä nousin naurussasuin ylös ja muutin rauhallisesti ylleni yöpaidan ettet sinä suinkaan näkisi niitä minun paljaita käsivarsiani. Ja sitten sinä tulit istumaan minun vuoteeni jalkopäähän ja minä näin sinut avoimin silmin. Ja minun oli niin hyvä olla, kun sinä siinä istuit, ja niin turvallista. Ja sinä katsoit, katsoit minuun siihen asti kunnes nukahdin… Mutta vasta tänä aamuna noustuani minä tajusin että sinä olitkin mennyt pois jo ennen kuin minä riisuuduin.

— On se ihmeellistä! sanoi sulhanen. — Niin minäkin sinun silmäsi näen ja äänesi kuulen siellä pappilan vanhallapuolella nukkuessani. Vaikka vasta viikkokausi on oltu kihloissa? Ja vaikka ei vielä olla naimisissakaan…

— Kuule Reino, miten sinä olet ajatellut että milloin me menemme naimisiin? Puolenko vuoden päästä vai vuodenko? Jotkut ovat kaksikin vuotta…

— Niin pian kuin mahdollista! sanoi sulhanen.

— Miksikä niin pian? kummasteli morsian.

— Siksi, kultaseni, että kihloissa kauvan kituminen on luonnotonta. Se on ihan inhoittavaa ja epäterveellistä. Annas kun selitän.

— — — — — — —

— Rakas Reino, kyllä minä suostun, — sanoi morsian. — Mutta — oma koti?

— Oma koti rakentuu juuri siitä että kaksi ihmistä menee naimisiin. Ja on minulla sen verran rahoja että yhteen päästään. Leipätoimi myös häkeissä… Ja vaikka ei olisikaan…

— Oi kuinka se sentään on mukava että saapi heittää tämän ilkeän ammatin ja pääsee naimisiin. Minä tyydyn vaikka kuinka pieneen kotiin, kunhan se vain on oma…

— Kunpa tyytyisit!

— Kuulehhan: minkälaiset huonekalut me ostamme?

— Tyttö kulta! Puhutaan ensin pääasiat selviksi…

No puhutaan!…

— Pelkääkö minun pikkukultani hirveästi ihmisten juoruja?

— Reino —! Eihän sinulla vain ole mielessä…? Kuule: sen minä sinulle sanon etten ikipäivinä suostu siihen… semmoiseen… ennenkuin olemme vihityt.

— Tyynny, tyynny, kyyhkyseni! Enhän minä mitään ole väittänyt… Mutta pitäisihän sinun tietää mielipiteeni. Vai etkö vielä ole käsittänyt, mistä päin tuuli käy?

— Sinä tahdot — — —?

— Minä tosiaankin tahtoisin sinun kanssasi mennä naimisiin ilman pappeja ja pippejä ja sen seitsemiä seremonioja, sillä minusta avioliitto on kahden ihmisen kahdenkeskinen asia, johon ei tarvitseisi pyytää pyhitystä syrjäisiltä ja varsinkaan sekoittaa siihen uskonvaloja.

— Mutta onhan siinä vanhassa menotavassa kaunistakin. Minä olen nähnyt…

— Niin, kyllä siinä onkin kaunista se että Jumalaa rukoillaan onnellistuttamaan kahden ihmisen yhteiselämää, mutta se ei suinkaan ole kaunista että siinäkin asiassa muka tarvitaan oikeauskoisuuden välittäjä ja että pappi, syrjäinen sielu, saapi lukea kaikenlaisia järjettömyyksiä "kolmiyhteisestä Jumalasta" ja muuta lorua rakastavaisten korvat täyteen, ennenkuin ihmiset uskovat että nämät ovat pätevästi naimisissa.

— Mutta häät, rakas Reino? Häät —?

— Joutavia, Paula. Tarkoitat valkoisia morsiuspukuja ja muuta sellaista kahinaa. Ei nyt puhuta pikkuseikoista. Niin, tyttö. Minä tosiaankin tahtoisin mennä sinun kanssasi aivan vapaasti avioliittoon, ilman papin armokirjoja. Minä olen sillä kehityskannalla. Jos se on yli-ihmistä, niin olkoon. Sillä jos rakkauden huumeessa antaisin vihkiä itseni papin edessä, niin se varmasti minua perästäpäin kirveleisi että olisin suostunut semmoiseen, mitä en hyväksy. Se minua hävettäisi — ei ihmisten edessä, vaan itseni edessä, niin, vieläpä Jumala-etsimiseni edessä. Ja sehän on kaikista tärkein kalleus elämässä. Ja vielä minä siitäkin syystä tahtoisin mennä vapaaseen avioliittoon sinun kanssasi, että menettelylläni — minäkin osaltani — järkyttäisin tämän maan pinttyneitä ennakkoluuloja, noita ahdasmielisiä, tekopyhiä näkökantoja. Suomi on niin surkeasti jäljessä kaikista Euroopan sivistyskansoista! Tarvittaisiin tienraivaajia avioliitto-asioissakin…

— Voi voi, mitä me nyt tehdään? huudahti morsian. — Kyllä minä niissä uskonnon asioissa olen ihan sinun puolellasi. Mutta minä tahtoisin papillavihityttämistä vain sen vuoksi että saisi olla rauhassa ihmisten pistopuheilta… ettei kenelläkään olisi oikeutta meitä osotella sormella… ymmärräthän sinä, rakas —?

— Ymmärrän, oma kulta, ymmärrän varsin hyvin. Ja voin aavistaa… Mutta sen minä sanon että jos joku sinua uskaltaisi häpäistä minun vaimonani, niin minäkin häpäiseisin hänet, en sietäisi… tottatosiaan — minä vaikka tappaisin sellaisen viheliäisen olennon!

— Herranenaika kuinka sinä olet kiivas, Reino!

— Niin, minussa nousee se pyhä viha aina kun ajattelenkaan niinnimitettyjen oikeauskoisten katsantokantoja! Ihan minä kiristän hampaitani ja puristelen nyrkkejäni, kun kuvittelenkaan ihmisten vääriä tuomioita…

— Älä ole vihainen. Minä suutelen sinun vihasi pois. Noin — noin — poikakulta — nyt jatketaan tyynesti.

— Niin! Mitäs minä aijoinkaan vielä sanoa. Niin tässä huumautuu ettei tahdo järki juosta. Kuinka kummanlailla näkyy voivankin toiseen mielistyä niin ettei tunne muuta kuin pelkkää suloa, vaikka toiselta hampaat suusta imisi… Onkohan se aivan äärimmäistä epänormaalisuutta vai terveen rakkauden esimakua?

— Muistatko, eilen söimme pappilassa samalla lusikallakin…

— Niin, niin. No nyt jatketaan virallista neuvottelua. Kuule Paula: Suomen suuriruhtinaallinen laki on hyvin ankara niille, jotka eivät tottele autuaaksitekevää kirkkoa. Ainakin sen nojalla voidaan kaksi vapaassa avioliitossa olevaa miten tahansa häpäistä ja heiltä monellaisia etuoikeuksia kieltää. Avioliiton siveelliseen oikeutukseen nähden on se siis sangen väärä ja hävytön laki. Ne, jotka tahtovat "lailliseen", mutta epäkirkolliseen avioliittoon, voivat siihen päästä ainoastaan rikoslain jotakin pykälää tarkoitukseensa sovelluttamalla. Siis, jos "lain" turvaa etsimme, mutta pappia vältellä tahdomme, niin se tie on meillekkin avoinna. Mutta minä en tahdo mennä sitäkään tietä. Ja sinä vielä vähemmin. Minä omasta puolestani olisin valmis menemään jyrkintä ihannepolkua — siis ilman minkäänmoisia muotoja ja kaavoja yhteiskunnan edessä — se on jokaisen puhdasmielisen edistysintoilijan tie — mutta minun täytyy ottaa laskuun sinunkin asemasi, Paula, ja ennenkaikkea pohjoismaisen naisen kypsyysaste. Sinä et uskalla tehdä huiminta hyppäystä minun kanssani. No, et tarvitsekkaan. Olkaamme varovaisia. Ja sentähden meidän täytyy koettaa antaa avioliitollemme yhteiskunnan edessä sellainen muoto, joka sinulle osaksikaan takaa tuon "kunnian", mitä naiset tarvitsevat, ja joka samalla ei loukkaa minun uskonnollista vapauspyrkimystäni. Sellainen muoto on niinsanottu siviliavioliitto, jossa vihkiminen toimitetaan ilman uskonnollisia menoja lakivirkamiesten edessä. Mutta ei siihenkään pääse Suomessa.

— Pääseekös ulkomailla?

— Pääsee!

— Sen muodon me valitsemme, Reino! huudahti morsian iloisesti. — Siviliavioliittoon minä suostun koko sydämmestäni. Me matkustamme Ruotsiin? Niinhän, poikakulta? Ai kuinka hauskaa!

— Tai Tanskaan tai Saksaan tai Englantiin, Ranskaan… tai minne tahansa, missä vapaamielisyydellä on jotakin jalansijaa, — lisäsi sulhanen. — Ajatteles mikä häpeäpilkku Suomen sivistyksessä että vielä 20:nnella vuosisadalla täytyy turvautua vieraiden kansojen lakeihin saadaksensa jonkunlaisenkaan valtakirjan naimisiinsa. Suomi ja Venäjä ovat ainoat valtiot Europassa, joissa mustatakkiset pakoittavat ihmiset tanssimaan oman paimensoittonsa mukaan. Ja kaikki nöyrästi taipuvat, nekin jotka mielessään kapinoivat… antavat kuin lampaat ajaa itsensä samaan karsinaan kerittäviksi, korvista leikattaviksi… — — — Minusta se tosiaan on hirveän raukkamaista ja kurjaa! puheli sulhanen ääneensä ajatellen ja intoillen. — Vapaamieliset ihmiset, jotka väittävät että he järjessään ja omassatunnossaan eivät hyväksy kirkollista vihkimäkaavaa, suostuvat kuitenkin tuon kaavan allekirjoittamaan ummessasilmin… kun papat ja mammat, tantit ja rakkaat tädit niin tahtovat ja kun se nyt kerran on niin "yleinen tapa." Eikä heillä ole puolustuksekseen muuta sanottavaa kuin että täytyyhän muka lakia totella niin kauvan kunnes se "laillisella tavalla" muutetaan. Muotimailman matelijat! Jos jokainen lain pyhää korjausta jäisi odottamaan, niin ei tässä maassa kuuna kullan valkeana lakia muutettaisi. Ei! Kaikki ihanteellinen vapaustaistelu on vallankumouksellista…

— Enkä minä ymmärrä — jatkoi hän yhä — kuinka ne saattavatkin vasten omaatuntoansa suostua! Aivan samoin kuin se, joka vasten vakaumustansa ei voi jättää itseään vihkimättä kirkollisesti, aivan samoin siveellinen pakko pitäisi näkyä niissäkin, jotka eivät hyväksy kirkollista naittamisjärjestelmää. Vaikka se miltä näyttäisi toisista…

— Niin, niin, poikakulta, — saneli neiti Winterberg kietoen käsivartensa lujasti sulhasensa kaulaan — me siis menemme vaikka läpi seinän siviliavioliittoon ulkomailla — se olkoon lujasti päätetty asia!

— Tyttö, tyttö! On onni ettei sinulla satu olemaan holhoojia tässä mailmassa. Jos vanhempasi vielä eläisivät: aivan varmasti tästä nousisi kamala piiritys ja pommitus heidän puoleltaan ja ristiriita sinun sielussasi ennenkuin minä sinut saisin "läpi seinän."

— Onhan se mahdollista… Mutta entäs sinun sukulaisesi Reino? ajatteles — rovastin poika?

— Ja 300-vuotisen pappisheimon rintaperillinen! Ne nyt ovat minun asioitani, kyllä minä ne lupaan hoitaa… Puhutaan nyt eteenpäin. Ihmisillä tässä maassa on siviliavioliitosta tykkänään hullunkurinen käsitys. Ne harvat, jotka siitä ovat kuulleet, luulevat että se on semmoinen kevyt lemmenliitto, jota ei tarvitse muka pitää pyhänä… että sopii muka erota milloin tahansa… että se kaikki muka on vain koetteeksi. Ne eivät käsitä että avioliitto, olkoon sillä yhteiskunnan edessä mikä muoto tahansa tai ei muotoa ollenkaan, on aina samalla tavalla sitova ja samalla tavalla vapaa. Siinä ei voi ratkaista mikään muu kuin kahden ihmisen keskinäinen suhde. Tietysti joku hengellisesti-ylpeä voi väittää että siviliavioliitto on onneton ja kirkollinen muka onnellinen, mutta kokemus näyttää ettei papin kaunis siunaus vähääkään estä avioliitto-helvettiä, kun se kerran on tullakseen, ja luulisinpä minä puolestani että epäkirkolliset avioliitot yleensä ovat onnellisempia, sillä edellyttäväthän ne jotain mielipiteiden ja elämänkatsantojen tarkistelua kahden yhteenpyrkivän välillä.

— Voi voi, rakas Reino, kunpa meistäkin tulisi oikein, oikein onnellinen pari!

— Lapsi kulta… sanoi sulhanen silitellen morsiamensa pehmeitä hiuksia. — Suokoon sallimus. Se riippuu kai tahdonvoimasta, jota kannamme sisässämme. Minä en ole minkään satumaisen onnen uneksija — en enää olla saa — kysymys on vain toistensa osittaisesta auttamisesta, ymmärtämisestä elämän taistelussa. Meidän on nyt jotenkin helppo olla… Mutta muista, Paula, että jos meistä vuosien-pitkään tulee onnettomat, niin syy ei ole — siviliavioliitossa.

— Sen ymmärrän. — Kuule Reino!

— No mitä?

— Sinä luulet että minä muka olen hyvin taikauskoinen… että minä niissä uskonasioissa vain sinun tähtesi… Ehei, en minä sinuun olisi suostunutkaan, jos olisin sinun mielipiteitäsi kammonut.

— Ihanko tosiaan?

— Ihan. Kuulehhan: siitä on jo pari vuotta aikaa, kun minussa alkoi muutos tapahtua. Olin jossakin näinikään yksikseni maaseudulla. Eräänä syysiltana kävelin edestakaisin kamarissani ja haudoin jotakin, mitä lienen hautonutkaan päässäni. Ja yhtäkkiä minulle silloin kuin salama taivaasta tulla tupsahti se vakaumus ettei helvettiä olekkaan. Ajatteles: vaikka en kenenkään kanssa ollut puhellut…

— Se oli paljon se — tyttölapsen yksinjärkeilyksi.

— Minun äitini oli uskovainen. Mutta ei hän milloinkaan minulle tyrkyttänyt omaa oppiansa. Antoi täyden vapauden esimerkiksi teatterissakäyntiin kouluaikana. Mutta minä en käynyt… en tiedä mistä syystä en käynyt.

— Ehkä sinä pidit semmoista syntinä niinkuin minäkin? Siihen henkeenhän kaikki olemme kasvatetut kodissa ja koulussa.

— Jos lienen pitänyt…

— Ja varmaan sinä myös pidit sopimattomana kävellä jollakin määrätyllä kadulla, jolla opettaja oli kieltänyt poikia ja tyttöjä yhtaikaa kävelemästä!

— Mistä kummasta sinä arvaatkin?

— Siitä että itse olin samallainen. Minä olin sitäpaitsi ujo. Tottapuhuen pelkäsin ja punastuin tyttöjä, vaikka olin heistä utelias ja kauheasti ikävöin.

— Minä en poikia pelännyt! Tappelinkin niiden kanssa. Mutta minäpä olin ollutkin aliluokat yhteiskoulussa.

— Sinä onnellinen!

— Mutta tokko sinulla, Reino, oli sellaista hurskasta tapaa kuin minulla että iltaisin, ennen maatapanoa, piti mukamas lukea raamattua?

— Daavidin psalmejako?

— Juuri niin!

— Niitähän minäkin seuloin kuin pakana, vieläpä alleviivailinkin. Olin ankarasti uskonnollinen. Tietääpäs sen: papinpoika! Mutta ei siinä mitään naurettavaa ollut. Se lukeminen on erinomainen tapa, jota sietäisi vieläkin noudattaa.

— Se jollakin tavoin varjeli… Niinhän?

— Niin… ja ylensi mieltä, vaikka tuskin ymmärsi yhtään sanaa.

— — —

Näin he vaihtelivat ajatuksiaan ja muistelmiaan. Ja joka kerta kun Reino Frommerus valoisassa toukokuun yössä hiipi armaansa luota takaisin pappilanvaaralle kuullen molemminpuolin maantietä vetten solinan mustamutaisissa ojissa ja salapuroissa sekä teirien, metsojen, metsäkanojen, yöpöllöjen, laulurastaiden, tilttakerttujen ja muiden lintujen satumaiset soidinkuhertelut notkoissa ja rämeillä, hän ajatteli: "Hyvä Jumala — se on siis toteutumassa. Elämäni erämainen yksinäisyys on loppumassa! Eikä minun tarvitse edes uhrata vapaita mielipiteitäni rakkauden takia."

Pappilan vanhukset iloitsivat vilpittömästi poikansa kihloihin joutumisesta:

— Jumala teitä siunatkoon!

Ruustinna se näin huudahti, mutta tietysti rovastikin samoin ajatteli ujosti toivottaessaan onnea nuorille.

— Minä luulen että sinä, Reino rakas, nyt muutut tasaisemmaksi…

— Niin, äiti…

— Tuonikäiset mekin papan kanssa olimme, kun naimisiin menimme! muisteli ruustinna kyynelet silmissä.

— Muistatkohan sinä oikein, mamma? epäili rovastivanhus tapansa mukaan, hopeahelaista piippuansa poltellen ja lauhkeasti puhallellen hyväntuoksuisia savuja, mutta ruustinna näytti lasteniällä helposti toteen että rovasti oli ollut täsmälleen 30 ja hän itse 21, kun he menivät kristilliseen avioliittoon — aivan sama ikä kuin nuorten välillä nyt.

— Sepä on koko ihmeellinen sallimus, — arveli silloin rovastivanhus.

— Täti oli nuorena varmaan hyvin kaunis, koska vieläkin on noin? kysyi tuleva miniä.

— Kysyisit papalta! neuvoi ruustinna, pieni veitikka silmissään.

— Setä hoi, minkä näköinen tyttö tuo täti oli nuorena? kysyikin morsian.

— D-jaa… no… arveli rovastivanhus naurahtaen, — olihan se oikea kaupungin mamsseli.

— Niin, minulla ei ole koskaan ollut kunnia olla "fröökynä"! ehätti ruustinna. Siihen aikaan puhuttiin vain mamsseleista.

— Tämä meidän mamma se on ollutkin nuorena oikea mallimamsseli, — sekaantui sulhanen Reino puheeseen. — Hän, kuulehhan Paula, rakasti hurjasti tansseja ja baaleja ja elegantteja, rusettikaulaisia herroja, ja ratsasteli kuin kosakki kauniilla hevosilla, kunnes tuo pappa veijari — — —

— Minäkö veijari…? pani pappisvanhus punehtuen hopeahapsisia korvantauksiaan myöten.

Kaikki nauroivat sydämmellisesti niin että kahvikupit helisivät.

— Mutta kuinka ihmeessä sinä, mamma rukka, saatoit tanssia ja ratsastella, kun siihen aikaan tietääkseni mamsseleilla oli vannehame, se kamala krinoliini?

— Ajoithan sinäkin kerran frakki-päällä porolla! — letkautti ruustinna pojalleen vastaukseksi.

— Bravo, mamma! sanoi sulhanen.

— — —

Anna, rovastin vanhin tytär, oli myös saapunut kotona käymään. Kevätillan hämyssä pappilan tyttökammiossa puristi hän kummankin kihloihin joutuneen kättä ja tyrskähti katkeraan itkuun.

— Ah, te sitä olette onnelliset! nyyhkytti hän kadehtivasti, — mutta mitäs minä… repale… jolla on… sellainen nahjus…

Kaikki kiiruhtivat lohduttamaan salaiseen rakkauteensa hiutuvaa vanhaapiikaa ja saivatkin hänet lopulta makeasti nauramaan kiltille tupsutukkaiselle pyhäkoulumestarilleen, jota Anna neiti säännöllisesti nimitti arvonimellä "se Janne raiska."

Miili neiti, joka juuri oli kaupungin muotiompelijattarelta saanut postissa valkoisen morsiuspukunsa — hän näet oli kolmen vuoden uskollisen kihloissa-olon jälkeen vihdoin saanut häänsä kesäksi päätetyksi rakkaan farmaseuttinsa kanssa, josta oli tulemaisillaan proviisori — oli kovin tuskastunut jollakin tavoin epäonnistuneesta hääleningistään sitä parhaillaan jäseniinsä kiskoessaan ja huudahti verhojen takaa:

— Sen minä sanon etten ikipäivinä toista kertaa mene naimisiin, koska tämä leninkikin on näin hullu!

Ja hän sekä itki että nauroi yhtaikaa.

— Siinä nyt kuulet, Anna, kuinka kiusallista peliä on naimajuttu, kun meidän mallirakastavainen Millikin kauppojaan katuu! laski leikkiä velimies.

— En minä kadu — mutta tämä leninki. Niin hermostuttaa! vastasi häitään-valmisteleva, polkien jalkaansa lattiaan.

— Pakkokos on mennä mokomilla rimssuleningeillä naimisiin? ahdisti veli.

— Älä puhu mitään, pian sen tuon sinunkin Paulasi häähameissa rimssut rutisee!

— Vaan jos ei rutisekkaan?…

Sulhanen ja morsian iskivät silmää ja painautuivat likitysten jotakin toisilleen kuiskuttelemaan:

"Sanotaanko tytöille?"…

"Ei — ei vielä —!"

— — —

He olivat taas kahden.

— Paula! virkkoi Reino Frommerus tuskaisesti: — Kurjalan maa polttelee jalkaini alla. Täällä on kaikki liian tuttua… ja ilma tuntuu niin ahtaalta… Etkö jo pian joudu?

— Vaikka jo huomenna, poikakulta. Joko kapsäkkisi on valmis? vastasi ja kysyi Paula Winterberg.

— Ollut jo sullottuna siitä saakka, kun kihlauduimme… olen sitä piiloitellut sänkyni alla.

— Voi sinua! Mutta tokko kelirikolta pääsemme?

— Maantiet ovat sulat kaupunkiin asti, Tunturikylän rinteissä vielä vähän lunta, järvet panimoillaan ahtojäissä…

— Jos koetettais lähteä jo huomeniltana.

— Hurraa! siis huomenna…

"Nytkö jo pois? nytkö jo pois?" ikäänkuin sorahteli korpipuro, kun Reino Frommerus kotiinsa kulki. "Kansanvalistus? Kansanvalistus?" ikäänkuin syyttäen läiskytti ensimmäinen kevätlaine kotilahden jäänrepeämässä, kun sulhanen kävi ylipääsyä tutkimassa. Mutta pastori Möhkösen rasvaiset kasvot tirkistelivät tyytyväisesti myhäillen läpi kappalaisen asunnon akkunan maantielle, jolla ei enää poromiehiä näkynyt. "Mene niin kauvas kuin pippuri kasvaa!" Pitäjän herrat sähköttelivät toisilleen langattomalla sähköllä:

"Kannattaako mennä saattamaan? Saattamaan? Toisen morsianta?"

— Eipä kannata, ei kannata. Hällä on niin hiidesti mustasukkainen sulhanen. Tammefaan. Hukkaan hyvät humalat!…

Reino Frommerus ja Paula Winterberg pääsivät siis lähtemään ainoastaan omaistensa saattamina Kurjajärven rantaan, jonka takaa vasta oikea kesämaantie läksi vetämään mailmalle.

Sydäntäliikuttavat olivat ne jäähyväiset pappilan vanhusten kanssa. Rovasti ei liikoja sanoja lasketellut eikä hänen tapansa ollut mielenliikutuksiaan kenellenkään näytellä, mutta hänen käytöksensä vaikutti silti aina vakavasti. Vaan ruustinna ei helliä tunteitaan hävennyt, hän itki ja syleili, kuiskutteli korvaan sen mitä sydän kipeimmin tallensi:

— Et, rakas lapsi, ole mitään puhunut suunnitelmistasi, mutta olkoot ne mitkä tahansa, minä toivotan sinulle sydämmestäni onnea. Ja anna nyt anteeksi…

— Äiti! sanoi poika parahtavalla äänellä. — Älä häpäise itseäsi. Kenellä tässä lienee anteeksipyytämisiä — ei minunkaan sydämmeni ole kiveä. Mutta älkäämme olko niin juhlallisia, eihän tässä ole mitään surun syytä…

— Sinä katoat taas maailmalle enkä minä tiedä, saanko sinua enää koskaan nähdä, — vaikeroi ruustinna, — me olemme molemmat jo niin vanhoja papan kanssa…

— Jumalantähden, äiti, älä puhu sillä tavalla… kyllä me vielä tapaamme.

Poikansa morsianta myös syleili ruustinna:

— Paula! Älä koskaan jätä Reinoa! Ole hänelle hyvä — muuta en osaa sanoa…

— No nyt täytyy joutua! kuului rovastin komentava ääni järven rannasta, jossa venhe odotti sohjuisessa rantarailossa.

Matkallelähtijät ja osa saattajista astuivat alas venheeseen, jolla ensin mentiin jään reunaan, missä miesväki nousi jään päälle ja alkoi jyrinällä vetää venhettä pitkin murtunutta jään pintaa. Morsian istui keskellä venhettä miesten huimasti kiidättäessä venhettä poikki järven. "Näin sitä morsianta viedään!" Seitsenkymmenvuotias rovastivanhus juoksi siinä venheen vieressä yhtä ketterästi kuin hänen poikansa. Järven toisella puolella kaikki taas hilpeätuulisina hyppäsivät venheen sisään ja soutivat avovedessä rantaan.

Törmällä seisoi takkukarvainen kyytihevonen kärryineen.

— Anna nyt kuulua jotain hommistasi, — sai rovasti Frommerus sanotuksi puristaessaan poikansa kättä hyvästiksi.

— Kyllä minä… sanoi sulhanen ja auttoi morsiamensa kärryihin.

Lämpöistä tunnetta tunsi hän lapsuudenkotia kohtaan, mutta vielä lämpöisempää sitä kohtaan, joka hänen rinnallaan istui.

"Sillä miehen pitää eroaman isästänsä ja äidistänsä ja…"

Ja niin kihlautuneet läksivät pois korvesta, jossa kevät vitkaan edistyi.

10.

Oli ollut osaksi hurjaniloista, osaksi vakavastiharkitsevaa, osaksi myös kärsivän-väräjävää kahden sielun vuoropuhelua koko se matka. Oli ikäänkuin vielä kerran säpsähdetty molemmilta puolilta kysymään, oliko suhde, tuo suuri aikomus, unta vai totta. Ja oli tultu uskoon että sen täytyi olla totta ja ratkaisevaa… Kolme vuorokautta kihloissaolijat täten olivat matkustaneet yhdessä pitkin autioita maanteitä, joilla kärrynrattaat syvälle uppoilivat talviroudastaan sulavaan maahan ja joiden varrella sijaitsevissa majataloissa matkustaja aina löysi toivomisen varaa, mikä kuitenkin, heti kun oli perille päästy, tyytyväisesti unhoitettiin.

Sitten he päiväkauden levähdettyään tuon surunsuloisen maamatkansa jälkeen olivat lähteneet jatkamaan kulkuansa junakyydillä. Ja nytpä he parhaillaan lähestyivät sitä merenranta-kaupunkia, josta morsian Paula Winterberg oli kotoisin.

Oli helluntain aatto…

— Vai nämät nyt ovat sinun lapsuutesi leikkitantereita, Paula? virkkoi sulhanen ikäänkuin arastellen katsahtaen ulos vaununikkunasta.

— Niin, niin, — sanoi morsian iloisesti, — näkisitpä vain kuinka niityt kesällä ovat kauniit! Kuuletkos Reino? Pium, paum. Ne ovat minun kotikaupunkini kirkonkellot, jotka siellä kumahtelevat vastaamme…

— Kirkonkellot? Huh. Raskaasti kuin hautajaisiin ne soittavat! — arvosteli sulhanen.

— Mutta niinhän kirkonkellot aina soivat, ystävä hyvä!

— Hermoihin koskevasti…

— Kultaseni…

Juna lähestyi jo jarruttaen asemasiltaa.

— Mutta lupaathan, Paula ettemme täällä kauvan viivy? huolehti sulhanen.

— Lupaan, lupaan, — sanoi morsian ja samalla hän jo reippaasti hyppäsi ensimmäisenä alas pysähtyvästä vaunusta.

Asemasilta kihisi täynnä väkeä.

— Päivää! No päivää! — Onnea! Ai onnea! Liuta morsiamen sisaria oli äkkiä ympäröinyt kihlautuneen parin ja korjannut väkisten haltuunsa heidän matkatavaransa. Ne olivat kaikki vanhempia kuin Paula Winterberg, joku jo vanhanpiian rajoilla. Mutta kovasti ihastuneita he kaikki näyttivät olevan nuorimman siskonsa ihmeellisestä kihloihinjoutumisesta.

— Sulhaseni! — Sulhaseni! kuuli maisteri Frommerus itseään joka suuntaan esiteltävän ja kaikki katsoivat häntä kuin ulkomaan eläintä.

Heidät vietiin riemusaatossa morsiamen kotiin, tuohon omituiseen kotiin, jossa ainoastaan naisväki isännöitsi. Sulhasmiestä kohdeltiin kuin prinssiä, morsiamen sisaret häntä kilvan syöttivät ja juottivat. Sulhasmies tunsikin itsensä erinomaisen tyytyväiseksi ja alkoi ruokapöydässä laskea leikkiä.

— Nuorimman siskon nähtävästi luullaan valinneen sulhasensa kurjan-kurjasta kodista? sanoi hän vapaasti.

— Ei, kyllä me tiedämme, kuinka Kurjalan pappilassa syödään, — vastasivat sisaret kuorossa. — Paula on kaiken kertonut…

— Ohoh. Vai kaiken, onkos hän kertonut senkin että me siellä joka päivä söimme samalla lusikalla viiliä ja että…?

— Hyi sinua, Reino, kun olet ilkeä! Jos vain kerrot lisää, niin minä pinkasen pois tästä pöydästä! huudahti morsian tulipunaisena poskiltaan.

— Kas, kas meidän flikka-lasta, eipäs vielä ole kruuti loppunut! huomautti joku sisarista, puhuen omaa kielimurrettaan.

— Minä en totisesti kärsi että tuo Gunilla kuulee!

— Hyvät ystävät, — vuorousi sulhanen juhlallisesti puhumaan: — minulle on hyvin tärkeätä nähdä Paulaa omaistensa parissa juuri semmoisena kuin hän on. Mutta tietysti emme kerrokkaan syrjäisille tärkeitä keskinäisiä salaisuuksiamme.

Hän vilkasi veitikkamaisesti morsiameensa.

— Kertokaa nyt toki sentään meillekkin, milloin aijotte naimisiin? uteli Agnes niminen sisar, jolla oli hyvin loistavat ja ystävälliset silmät.

— Milloinkako? Nythän me juuri aijomme…

— Ei, mutta milloin aijotte viettää häänne?

— Emme me häitä vietäkkään!

— Ahaa, te olette niin uudenaikaista väkeä että vihitätte itsenne kirkossa ja sitten — päätäpahkaa ulkomaille?

— Emme me vihitä itseämme… ei kirkossa eikä kotona! lausui sulhanen lujasti.

Sisarparvi kuuli oudon asian hämmästyneenä eikä aluksi tiennyt mitä ajatella tai mitä sanoa.

— Minäpä arvaan, — äännähti vihdoin lähinnänuorin sisarista Laura: — te menette vissiinkin semmoisiin naimisiin kuin oli kerran meidän kaupungin sanomalehdessä: ettei tarvitse muuta kuin kaksi kertaa peräkanaa sanoa "rakastan" — niin sitten saapi olla? Kaikki pöydässäolijat pyrskähtivät nauramaan, niin että Laura neiti lensi poskiltaan punaiseksi kuin mansikka.

— No jo se on tuo Laura-Maija koko…! Sehän oli vain kaikenlainen Skottlannista, — tiesi 10 kuukautta häntä vanhempi Tyyra sisar.

— Eipähän ollut kuin Amerikan vitsi! intti Laila niminen sisar, seuraava järjestyksessä viisautta ja vanhuutta kohti…

— Austraalian villeistä se pätkä oli, te pirpanat! määräsi Gunilla, sisarsarjan vanhin.

Sisar Agnes yritti myös jotakin sanomaan, mutta toiset tukkivat häneltä suun.

Syntyi melkoinen hälinä siitä, kuka tyttäristä sen lehdessä olleen pätkän oikein muisti. Joku juoksi kesken syöntiä etsimään numeroa vanhojen sanomalehtien seasta, mutta kovaksi onneksi ei löytänyt.

— Kaikesta päättäen se ei ollut tuiki tuhma juttu, — julisti nyt sulhanen Frommerus. — Ja neiti Laura tässä osui jotenkin likelle totuutta, mitä meihin Paulan kanssa koskee…

— Reino hyvä! älä viitsi sanoa minun sisartani neidiksi! — keskeytti morsian.

— Niin, jatkoi sulhanen kahvin lomasta, — teistä sisarista se tietysti on outoa ja kauheaa, mutta ihan todella me Paulan kanssa olemme päättäneet mennä siviliavioliittoon.

— Herrajesta! Siviliavioliittoon?

— Niin! Nyt sen tiedätte.

— — — — — — —

Samana iltana auringon aletessa istuivat morsian ja sulhanen pikkukaupungin kalmistossa nojautuneina toisiinsa kevätviileässä värjöttelevän paljaan koivun alla.

— Reino! kuiskasi Paula Winterberg. — Sinä luulet että minun äitini sen kieltäisi, jos eläisi. Mutta minusta tuntuu nyt tässä haudan päällä aivankuin hän meidät ymmärtäisi, jos eläisi! Ainakin paremmin kuin nuo… Agnes ja Gunilla…

— Sitä ei voi tietää, — sanoi sulhanen. — Älkäämme palvelko vainajia kuten mitkä kiinalaiset — se vie vanhoillisuuteen. Sinä, Paula, näyt olevan sukurakasta sukua — kunhan vaan et antaisi siskojesi itseäsi horjauttaa!

— Minäkö? En ikinä…

He läksivät pois haudalta. Mitäpä kuolema heille kuului?… Kevät-yön hämärissä he sitten kauvan valvoivat hiljaisessa ullakkokamarissa, jonne sulhasmiehelle oli yösija valmistettu morsiamen kodissa.

— Huomenna menen papin pakeille, — sanoi sulhanen: — sinun paperisi täytyy heti saada reilaan.

— Joko omistasi kirjoitit kotiisi? kysyi morsian.

— Jo matkalla. Eilen…

— Mikähän myrsky sielläkin nousnee?

— Ei siellä mitään myrskyä nouse. Minä kirjoitin vain sen yhden paperin lähettämisestä. Siitä voi vain hämärästi aavistaa että jotakin on tekeillä. Täytyy varustaa vanhukset siihen vähitellen. Sillätavoin he sen mainiosti kestävät. Miilin juhlalliset häät, joita koko kylä siellä nyt valmistelee, sattuivat myös onneksemme. Minkä veli ryöstää, sen sisar antaa. Ymmärrätkös yskän: pappilan ryökkynä naimisiin! Vaikutukset menevät tasan eikä minkäänlaista haavaa synny. Ole varma. — Muuten — jatkoi sulhanen — ei tämmöinen asia pitäisi olla mahdoton sulatettava isällekkään, vaikka onkin pappi, sillä juuri pappien keskenhän siviliavioliitosta kirkolliskokouksissakin on riidelty. Moni hurskas kirkkoherra ja joku ortodoksinen piispakin sitä on puolustellut, vaikka äänestyksessä ovat jääneet vähemmistöön. Siviliavioliitto meillä on siis ajan kysymys vain ja ellei olisi tätä lamauttavaa Bobrikoffin aikaa, niin… Jos tällaista taantumusta jatkuu, voipi kestää sata vuotta ennenkuin siviliavioliitolle suodaan jalansija Suomen laissa…

— Mutta kuule, mitä se sinun vanha ystäväsi rouva Balder sinulle kirjoitti? Sitä kirjettä et ole minulle näyttänyt, veitikka? tiedusti morsian.

— Mihin lienee joutunut, — vastasi sulhanen. — Minua niin suututti kun sen kirjeen sain. Ajatteles: olin siihen ihmiseen enin luottanut, sillä hän se aina oli leimunnut kaiken vapaan ja kauniin puolesta uskonnossa ja avioliittoonmenossa, mutta nyt kun hänelle kirjeen nakkasin — minä lennätin sen sinun tietämättäsi heti kihlauspäivämme jälkeen — ja kysyin minkä neuvon hän minulle antaa, niin hän jyrkästi kielsi minua menemästä siviliavioliittoon…

— Mutta minkätähden?

— Mene tiedä. Hän ruikutti sitä samaa nuottia, jota ne kaikki muutkin: "pappasi ja mammasi vuoksi! pappasi ja mammasi vuoksi!" Niin löyhäpäistä väkeä se on tämä Suomen vapaamielinen intelligenssi!

— Mutta minäpä luulen, — tarttui morsian puheeseen: — että rouva Balder kyllä salaa toivoi sinun menevän vapaata tietä, vaan ei tahtonut joutua kiihoittajaksi.

— Niin, sanoi sulhanen, — kyllä kai se onkin hyvä että vastuunalaisuus lankeaa meidän omille niskoillemme…

— Voi voi, kun nyt ei mitään ikävyyksiä tulisi! huokasi morsian.

— Paula kulta! sanoi sulhanen vakavasti ja hellästi. — Sinun on tottuminen siihen ajatukseen että ikävyyksiä tulla voipi. Siviliavioliitto Suomessa on kapinaa "kristillistä yhteiskuntajärjestystä" vastaan, ja kaikki kapinallisuus on taistelua vihollista vastaan. Taistelu taas tuottaa kärsittäviäkin…

— Me panemme ne kahtia, Reino, me panemme kaiken kahtia, — puhui toinen. — Voi voi, nyt taitaa olla jo myöhä. Ei hennoisi erota… Tule minun polvelleni.

— Tule sinä minun!… He hyväilivät toisiaan.

— Sinun lempesi on niin tuore — niin viileä — puhdas — niin nuori!… puheli sulhanen onnellisena ja melkein kuiskaavalla äänellä. — Ja sitä ihanammalta se tuntuu, kun minä… miten sen sanoisin… ikäänkuin merirosvo… sinut tästä merilinnasta… vieraille maille… Kuule: meidän suvussa on aina ollut romantiikkaa…

— Ssh! säpsähti morsian oikaisten vartalonsa. — Joku kiipesi ylös portaita…

Kuului nakutusta ovelle.

— Kuka siellä? huusi morsian neitseellisesti närkästyneenä.

— Minä vain, — vastasi pehmyt ääni.

— Tulkaa sisään vapaasti! pyysi sulhanen istuen hänelle valmistetun vuoteen jalkopäässä, käsi kiedottuna morsiamen kaulan ympäri.

— Mitä sinä Agnes täällä? moitti morsian.

— Gunilla käski sanoa että Paulan pitää jo tulla nukkumaan… ettei saa valvottaa…

— Minuako? Ohoo? sanoi sulhanen hiukan ivallisesti. — Kiitoksia hyvät ystävät huolenpidosta. Neiti Agnes, tulkaa istumaan tähän toiselle puolelle, niin jutellaan yhdessä elämästä ja kaikesta…

— En minä… sanoi morsiamen sisar ujostellen.

— Tulkaa nyt vain — tule nyt vain!

— Ei, en minä — Gunilla siellä alhaalla itkee tuon Paulan tähden…

— Höpsänkenkä! sanoi morsian. — Semmoinen mamsseli se Gunilla aina on ollut, niin kauhean tähellinen ja olevinaan…

— Kas ihmettä kun Paulallakin olla piti oikeauskoinen sisar! letkautti sulhanen.

Agnes neiti katsoi suurin tutkivin silmin vuoroin sisareensa, vuoroin tämän sulhaseen.

— Onkos Agnes neiti koskaan rakastunut? kysyi viimeksimainittu hienonterävästi.

Mutta niin arkaluontoista kysymystä ei morsiamen sisar kestänyt, vaan pakeni punastuneena vinttikamarista.

Pian hänen jälkeensä kiiruhti myös Paula Winterberg — ja sulhanen riisuuduttuaan kuuli sisarusten vielä pitkän aikaa puhelevan alhaalla yhteisessä makuuhuoneessaan. Hän kuuli mainittavan sanoja "Jumala" — "pappa" ja "mamma vainaja." Vihdoin äänet hiljenivät, ja aamua jo kajasteleva kevät-yö peitti kaiken syliinsä.

… Seuraavan päivän iltana astui Reino Frommerus kaupungin kirkkoherrankansliaan esittäen itsensä ja asiansa. Hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja hän ymmärsi että tämä tapahtui kahdesta syystä: ensiksi siitä että hänen isänsä oli vanha pappi, joka oli saarnannut monta parannussaarnaa jo ennenkuin tämä nuori kirkkoherra oli mailmaan syntynytkään, ja toiseksi siitä syystä että kirkkoherra Land oli morsian Paula Winterbergin sielunpaimen, rippi-isä ja uskonnonopettaja. Mutta vielä enemmän Reino Frommerus hämmästyi, kun hän ilmaistuaan että hänellä oli vakaa aikomus hyljätä kirkollinen vihkiminen ja pyrkiä siviliavioliittoon ulkomailla, sai kirkkoherran suusta kuulla myönnytyslauseen:

— Menkää vain, jos suinkin pääsette. Minä kunnioitan jokaisen vakaumusta.

— Vai niin, — ihastui Reino Frommerus: — onpa harvinaista tavata Suomessa niin suvaitsevaisia pappeja kuin te, herra kirkkoherra!

— Oo! lausui kaupungin kirkkoherra komeasti räpytellen suuria, valonhohtavia silmiään kultakehäisten lasiensa takaa: — teillä vapaamielisillä on usein aivan väärät käsitykset meistä, papeista. Minä, kuten sanottu, kunnioitan jokaisen vakaumusta…

— Herra kirkkoherra on varmaan lukenut kreivi Tolstoitakin? kysyä tokasi sulhasmies todellisesti lämminneenä.

— Jaa, no… niin… enhän minä häntä nyt ole lukenut… mutta kyllä minä tiedän…

— Hän on suuri kristitty! huudahti Reino Frommerus.

— Hjah, — pani kirkkoherra heittäen räpyttämästä silmiään ja katsoen kiinteästi maisteri Frommerusta silmiin. — Tietysti täytyy kunnioittaa jokaista vakaumusta, mikäli se on vilpitön ja lepää kristinuskon pohjalla.

Vallitsi kotvan juhlallinen äänettömyys.

— Maisteri tahtoo kai ottaa avioliittokuulutuksen? kysyi sitten kirkkoherra arvokkaasti.

— En! kielsi toinen.

— Vai niin, mutta kyllä se on välttämättömän tarpeellinen siinäkin tapauksessa että aiotte siviliavioliittoon, — ilmoitti pappi.

Sulhasmies jäi miettimään.

— Niin no, sanoi hän sitten: — minä suostun ottamaan kuulutuksen sillä ehdolla että kirkkoherra sen toimittaa aivankuin jonkun maallisen toimenpiteen sekoittamatta siihen mitään uskontunnustusta.

Kirkkoherra haki käsikirjan ja näytti.

— Kelpaako tämä kaava?

— Kyllä muuten, — selitti sulhanen, — vaan minä tahdon siitä pois nuo kolmiyhteisyyden nimeenlukemiset. Ei mitään sellaista saa olla. Omatuntoni ei sitä hyväksy.

— Jahah, jassoo, kaikista yksinkertaisimmin siis. No hyvä, kyllä minä suostun.

Kirkkoherra ja sulhasmies sopivat sanamuodosta.

Sulhasmies palasi morsiamen asuntoon sydän sykkäillen ilosta ja pelosta.

"Papit ovat hyvät", ajatteli hän, "kun vain heidät saa pidetyiksi erillään kaavoista."

Mutta tämän ajatuksen rinnalla poltti myös epäilys: "Ken paholaiselle antaa pikkusormensa, siltä vie se koko käden."

Tuli myös kolmas tunnelma: "Yleisen mielipiteen alle ei saa taipua, kaikista vähin rakkauden asioissa."

Paula Winterberg ei voinut kylliksi ihmetellä että kirkkoherra Land oli esiintynyt niin suvaitsevaisena hänen sulhasensa edessä. Hän oli siitä toiseltapuolen ylpeä, mutta toiseltapuolen hän jäi epäilemään, mitä tuo hyväntahtoisuus oikeastaan merkitsi…

Kului viikon päivät. Sulhanen sai kirjeen kotoansa. Kirje oli rovasti Frommerukselta ja kuului se näin:

Kurjalasta 26 p, toukokuuta…

Rakas Reinhold!

Tässä nyt lähetän pyytämäsi ruotsinkielisen esteettömyyden todistuksen, jonka tarvetta en ymmärrä sinulla olevan, ellet aijo epäkirkollista avioliittoa perustaa, josta Luoja varjelkoon. Sillä kuten tiedät on meidän lakiemme mukaan kuulutettava siinä seurakunnassa, jossa morsian asuu, ja sehän on suomalainen seurakunta. Siltä varalta lähetän myös suomenkielisen todistuksen ja rukoilen sinua, Reinhold rakas, ettäs Paulan ja meidän rauhamme tähden noudatat tätä laillista tietä etkä julkisesti riko kirkkomme sääntöjä vastaan niinkauvan kun kuitenkin vielä olet jäsenenä tässä kirkkokunnassa etkä julkisesti siitä eronnut ole. Jos aijotte Ruotsissa vihityttää, niin proceduuri on semmoinen että kun on kolmesti kuulutettu, niin otat morsiamen seurakunnan sielunpaimenelta vihkimälupatodistuksen, niin saa sillä todistuksella vihkiä kuka pappi tahansa. Ei meillä suinkaan ole mitään sitä vastaan että piankin menette naimisiin. Siihen on sitä enemmän syytä, koska olet valittu opettajaksi Moukkalan kaupunkiin, josta sinua onnittelen. Kirjeesi, josta kiitän ja joka tuli sillaikaa kun minä olin rannassa, oli mamma jo aukaissut ja sai siis tietää hommasi, mutta ei sitä ole kodin piirin ulkopuolella suinkaan huudettu. Olkoon vain onneksi ja rauhaksi teille kummallekkin. Mutta vieläkin huomautan: älkäät vihkimistä hyljätkö, tätä vanhaa pyhää traditsioonia!

Helluntaina lähtivät järven jäät ja ihanaa on ollut rannassa katsoa järven tyyntä pintaa. Olen nimittäin siellä näinäpäivinä tervannut ja paikkaillut vanhaa purjepaattia, joka on täynnä vuotoja ja halkeamia. Oikein väsymykseen asti on siellä työtä eikä minun kangistuneet jäseneni enää tahdo tätä hommaa kestää, mutta kiire on joka alalla eikä ole ketä siihenkin työhön panna. Miilin häihin et taida joutua ja häiritseväthän ne piispan herratkin, jotta en pidä sitä kummana, vaikka et tulisikaan kotiin siihen mylläkkään. Lähettäen paljon terveisiä piirrän kiireesti:

Isä.

— Se onnistuu! huudahti Reino Frommerus kirjeen luettuaan morsiamelleen. — Enkö sitä sinulle sanonut? Todentotta olin itsekseni peljännyt paljon enemmän manausta ja "herrannuhdetta". Mutta tämähän on mainio plakaatti niin vanhan sielunpaimenen kirjoittamaksi kuin on minun isäni. Huomaa! Ei hiiskaustakaan siihen suuntaan että ukko pitäisi epäkirkollista avioliittoa epäkristillisenä — hän mainitsee vain "traditsioonista". Uskotko että jos tämä minun isäni saa vielä joitakin vuosia elää, niin hän kuolee suvaitsevaisena miehenä…

— Mutta, rakas kulta, — sanoi Paula Winterberg: — onhan kirjeessä sentään surkeaakin. Ajatteles: isä rukoilee omaa poikaansa?…

— Ei ole vaarallista! väitti sulhanen. — Se on vain mukavuuden vuoksi, ihmisten tähden. Kirje kokonaisuudessaan ei ilmaise sielullista hätää, se on luonnonterveesti kirjoitettu. Se, joka noin kirjoittaa, ei murru eikä joudu häpeään, vaikka toiveensa myttyyn menisikin… Kas niin! — jatkoi sulhanen: — Nyt minä sille kunnon vanhukselle lennätän selityksen, lohdutuksen ja koko vallankumousohjelmani — ja se on helppo tehtävä. — — —

Vielä samana kevätyönä vei Reino Frommerus postilaatikkoon lämpöisesti kokoonpannun kirjeen isälleen ja äidilleen, jolta viimemainitulta myös oli tullut kirje, vaan jossa ei oltu kosketeltu muita kuin puhtaasti taloudellisia kuulumisia: pappilan kukoista, kanoista, lehmien metsäänpäästämisestä, koiranpenikkain suloisuudesta y.m.s. ja tosin myös Jumalasta, jonka nimeen valetuilla korulauseilla ruustinna aina muisti lopettaa kaikki todellista sydämmellisyyttä ja usein runollisuutta huokuvat kirjeensä.

Kun sulhasmies oli palannut postinsa viennistä ja kiivennyt ullakkokamariin, kuuli hän morsiamensa naurunhelinällä juoksevan perässänsä ylös portaita.

— Nuo meidän tytöt nyt ovat ihan hassuja! huusi Paula Winterberg syösten sulhonsa syliin hiukset valtoiminaan molemminpuolin pitkänhentoa kaulaa. Eivät olisi minua päästäneet vaikka mikä olisi ollut sinun luoksesi!

— Noh? kysyi toinen silmät suurina.

— No siksi tietysti että minä olen näin. Agneskin, kaakkuri, kiljui kuin kummitus perään että: "Sehän on hirveätä kun tuo Paula menee sanomaan hyvää yötä Reinolle — aamuröijysillään!"

— Tosiaankin, onhan se vähän hirvittävä ilmiö, — sanoi sulhasmies, sillä nythän on keskiyön aika.

Ja hän painoi hurjanpolttavan suudelman neitsyensä huulille, mutta toimitti tämän pian palaamaan alas, jotta ei rakkaiden siskojen yörauha taas häiriintyisi.

Seuraavana sunnuntaipäivänä, juuri kun kultalasisilmäinen kirkkoherra Land ensimmäistä kertaa kuulutti avioliittoon: "filosofian maisteri Reinhold Frommerusta Kurjalan seurakunnasta sekä neitsyt Paula Katariina Winterbergiä tästä kaupungista", nähtiin kihloissaolijain nousevan rautatiejunaan ja lähtevän kukkarintaisina, nenäliinojen huiskuessa asemasillalla, vierimään etelää kohden. Heidän käsissään kiilsivät uudenuutukaiset kihlasormukset, joita he itse näyttivät ihmettelevän enemmän kuin muut. Ja he tunsivat vihdoinkin olevansa kahdenkesken mailman taipaleilla…

* * * * *

Pitkillä rautatiematkoilla, kun juna pitää yksitoikkoista jyrinäänsä, ehtii ihminen miettiä ja tuntea paljon.

Sulhasmies yöjunan laverilla yksin maatessaan ajatteli sukupuoliasioita, joissa hänen nyt, naimisiin aikoessaan, pian oli määrääminen kantansa, sitä enemmän koska hänen verensä, luonnollisen lemmen lietsomana poltteli häntä joka päivä ja yö, ja hän tunsi sanomattomasti kituvansa siitä että muodin ja vanhan säädyllisyyslain tähden täytyi viettiänsä alituisesti pidättää. Ettei pidätys täydelle miehelle ollut terveydeksi, sen hän hyvin ymmärsi eikä hän semmoisesta enää järjessään kiistellytkään. Luonto antoi oikeuden… Mutta missä määrin tämä siveellinen oikeus suhtautui hänen nuoreen morsiameensa, se oli ainoa asia, jota kannatti ajatella.

"Ei! ei! ennenkuin on vihitty!" oli Paula Winterberg heti heidän kihlauksensa alussa huudahtanut. Reino Frommerus muisti tuon huudahduksen aivankuin pyhän pyynnön, jota täytyisi totella. Nyt hän sen merkitystä punnitsi… Kuinka omituista! Hän, Reino Frommerus, tuli siihen vakuutukseen että Paula Winterberg tuon huudahduksen oli päästänyt suustaan aivan kuten tuhannet muut tytöt kihloihin jouduttuaan. Se oli siis ennenkaikkea ollut tyttömäinen huudahdus eikä mielipiteen varmuus sen takana voinut olla varsin luja. Toiseksi oli Paula Winterberg tuon huudahduksen päästänyt ennen sitä keskustelua, jossa he molemmat olivat päättäneet luopua vanhoista pyhitysmenoista ja hyljätä kirkollisen vihkimisen. Mutta nainen, joka uskalsi hyljätä papin välityksen, hänen täytyi — johdonmukaisesti — myös hyljätä kaiken, mitä kirkollisen vihkimisen säädyllisyyslakeihin kuului. Sellaisen naisen oli tietystikin lakattava olemasta kaikkien tekopyhien siveysreseptien orjatar. Hänen ei suinkaan tarvinnut päättämällä päättää muka ruveta polkemaan hänessä säilyneitä käsitteitä neitsyyden ja morsiamen kunniasta, vaan hänen oli ainoastaan lakattava ajattelemasta siten kuin tässä asiassa tavallisesti ajateltiin: hänen oli lakattava tuomitsemasta niitä, jotka syystä tai toisesta sieluineen ruumiineen antautuivat lempeensä ennenkuin yhteiskunta oli heidän päänsä jollakin virallisella avioliiton leimasimella kruunannut. Hänen oli lakattava myös tuomitsemasta itseänsä. Sanalla sanoen: morsiamen, joka oli lupautunut lemmessänsä tulevan miehensä kapinatoveriksi, täytyi milloin hyvänsä olla valmis yhtähyvin aistilliseen kuin henkiseen yhdyselämään, sillä ilman edellistä ei voinut jälkimmäistäkään muodostua. "Ja juuri oikeaan, luonnolliseen avioliittoonhan me kumpikin pyrimme ja sitä me vaistomaisesti tavoittelemme, silloinkin kun ujostellen ja täydellisestä nautinnosta varoutuen toisiamme suutelemme — ainoastaan suutelemme!"

"Minun nuorella morsiammellani ei ehkä ole sukupuolihimon tuskia — pitääkö minun, sulhasen, siis odottaa, kunnes hänessäkin sellaisia syntyy?" kyseli hän itsekseen. Ja hän vastasi itse: "Mutta jos siten teen, silloinhan voi sattua etten pääse naimisiin vielä sittenkään kun ihmisten silmissä jo olen 'naimisissa?' Vai milloinka on kuultu että mikään virallinen vihkiluku tai virallinen aviovaltakirja herättää sukupuolihimon naisessa?"

"Ei! tykkänään muut ilmiöt ne siis ratkaisevat, milloin on siveellinen oikeus lemmittynsä kanssa yhtyä. Mitkä muut ilmiöt? Ei suinkaan mitkään muut kuin rakkauden oma tarve — lemmen keskinäinen voima — kahden kaihoavan sielun puhdas luottamus toinentoiseensa!"

"Jos itsensäantaminen kahden lempivän välillä tuottaa suloa toiselle, tottakai täytyy sen tuottaa suloa myös toiselle. Siinä ei voi olla mitään muuta siveyslakia kuin se että se, tuo itsensäantaminen, todella on puhdasta, jumalaista nautintoa toiselle tai toiselle."

Tähän suuntaan vierivät sulhasmiehen ajatukset. Ja vapaata avioliittoa ihannellessaan palasi hän myös aina siveellisellä suuttumuksella ruoskimaan kirkollisen vihkimyksen varjopuolia.

Näin hän niistä ajatteli oman lempensä hehkussa: Papinko kädestä ja suusta käsikirjan kaavan mukaan yksinomaan lankeaa pyhä oikeus aviosyleilyyn?

Pappiko se siis Jumalan paritusohjaajana täsmälleen määrää hetken, milloin kaksi rakastavaista saapi heittäytyä toistensa syliin?

Sellainen laki on siveellisesti ala-arvoinen, häpeällinen — vapaan ihmisen toteltavaksi!

Vai sekö muka on jotakin likaista, haureellista ja epäsiveellistä, jos kaksi rakastavaista yhdistyy ennen kuin vihkimäkaava heille on luettu? — Kurja ja kiero katsantokanta, kokonaan hengetön, vieläpä epäkristillinenkin! Eivätkö ne kaksi, jotka yhtyvät totisen avioliiton tarkoituksessa, tunne tekonsa tapahtuvan ylemmän olennon kuin papin luvalla — näkymättömän Jumalan?

Eikö tämä vapauden korkea veisu voi olla vähintään yhtä puhdas kuin konsanaan virallisesti rakennetun, säädyllisyysmailman hyväksymän morsiusvuoteen salaisuus?

Voipi! Se voipi olla yhtä puhdas ja puhtaampikin — sentähden että siihen liittyy luonnollisempi, uljaampi, muotitempuista riippumattomampi sulon ja nautinnon kaiho.

Ja ennenkaikkea: siihen liittyy lemmen syvä salaisuus, jonka ilmestyshetkeä ei syrjäisten tietää tarvitse!

Reino Frommerus ja Paula Winterberg saapuivat pääkaupunkiin. Oli kesäkuun ensimmäisen päivän aamu…

Tärkeiden paperien hankkiminen epäkirkollisia puuhiansa varten viivytti heitä heti nousemasta ulkomaille lähtevään laivaan. Oli pakko jäädä odottelemaan pariksi viikkoa.

— Ja nyt meidän on piiloutuminen jonnekkin, jossa ei kukaan meitä tunne ja jossa saamme elää täydessä vapaudessa?

Se oli yhteinen päätös, jonka toimeenpanoon he intomielin ryhtyivät… ihanissa, epämääräisissä aavistuksissa…

Korkea veisu.

Motto: "Ensi kertaa tytön vieressä on kuin tuomiolla: Paha on kättä kaulalle panna, paha on ilman olla!"

(Suomalainen rekilaulu)

Kesälämpöisenä lauvantaipäivänä soudattivat he itsensä kaukaiseen merenrantaseutuun, jonnekkin Suomenlahden tuhansista hymyilevistä saaristomaisemista. He matkustivat sinne umpimähkää, vähääkään aavistamatta, ihmistenkö kattojen suojassa vai luojanko hymyilevän taivaan alla saisivat viettää yönsä. Mutta kohtalo heille oli suopea. Heidän onnistui heti löytää itselleen ihanteellinen pieni mökki viheriäisellä kummulla, lehtituoksuunsa juuri puhkeavien suurten koivujen katveessa, valkoisinaan kukkivien tuomipuiden alla…

— Tämähän on aivankuin meitä varten?

— Meitä varten se onkin!

— Ja tämä on aivankuin satua, jonka joskus lapsena on lukenut?

— Niin! sanoi sulhanen. — Nyt sen sadun on täytynyt toteutua. Se on meidän rehellisten nuoruusunelmaimme luonnollinen tulos. Luonto sen meille antaa — pyytämättämmekin.

— Katsos millainen sievä keinukin kahden lipajavan haapapuun välissä. Tule:

"Nyt kanssani keinuhun käy, mun impeni valkealiina! Kuin morsian kauniina seisovi luonto…"

— Se on Aleksis Kiveä. Eikö olekkin?

— Niin, niin. Tässä on meidän hyvä olla. Katsoppas tuota mökkimme valkoista akkunalautaa, sekin siinä häämöittää kuin ikään suomalaisessa kansanlaulussa.

— "Ja mamman kiukku ei auta!"

— Ja "elämänlanka ja palssami kasvaa heilini akkunalla!"

— Niin. Ja leppälinnulla pesä pieni sen armaan akkunan alla!

— Kuule, kuule, kuinka täällä käetkin kukkuvat — "kahden puolen kotilahden?" Kukkuu…

— "Ja se nukkuu!"

— Kukkuu?

— Se myös "hukkuu!"

— Kukkuu?

"Kukkuu on ilon ilmoitus, Kukkuu on onnen toivotus, Kukkuu on kuultuamme surunkin huojennus… Kukkuu! oi milloin minä saan kukkua ilolla? kuunnella kukkulaulun suloisuutta kultani rinnalla?… Kukkuu? — viel vuota yksi vuos! Kukkuu? — sen laulat leikin vuoks! Kukkuu? — oi minäkin pääsen tuon oman kullan luoks!"

— Reino, Reino, juostaan rantaan?

— Paula, Paula, kirjoitetaan santaan? Kaikki kuin kansanlaulussa. Hei heilini kans yli aidan! Minä näes olen… aitomus — ei minua mikään pidätä…

— Eikä minua! Et näy vielä tuntevan tämän tytön oikeata luonnonlaatua. Uskotko: minä lennän sinun kanssasi yli tuon kallion, jos vain tahdon…

— Niinkö että "kiharat tuulessa häilyy"?

— Niin juuri. Ai, älä polje. Katsos! Noin paljon sinivuokkoja. Ja valkovuokkoja! En elämässäni ennen ole nähnyt. Totisesti on tämä Eeden…

— Niin. Ja me juoksemme parhaillaan kielletyn puun ympärillä…

— Nyt minulle selvenee eräs asia…

— Nytkö vasta?

— Ihmettä kuinka tuo ilta-aurinko lämpöisesti paistaa! Niin suloisesti herpaisee. Poika kulta — mennään tuonne… jonnekkin… puron suistamoon… kaahlimaan?

— Mennään! Paula? Mennään kylpemään! Yhdessä? Miksi hävetä sitä mikä on kaunista? Paula? Riisutaan itsemme — aivan alasti. Riisutaanko? Minä — kuule — en milloinkaan vielä ole nähnyt naista alasti. Muuten kuin — kuvissa, patsaissa… Nyt… tahtoisin nähdä sinut… oman morsiameni… juuri semmoisena kuin Jumala sinut on luonut… Paula? Suostuthan? Sinä vapiset… naurat? — Onhan meillä… ihana oikeus. Onhan…?

— On, mutta —?

— Ei mitään muttaa enää. Ei kukaan meitä näe. Tule! Joudu! Anna minun… riisua sinut! Näin juuri sen pitää tapahtua… auringon paisteessa, luonnon puhtaassa helmassa, kevätvihreys ympärillä, linnunlaulu ilmoissa… Anna minun… Hellanletta… Sinä… sinä ihana tyttöseni, neitseeni… Paula! Katso… katso vapaasti. Tämmöinen on mies… Anna minun… Noin… Näin… Katso! Oi! Minä… Minä olen valmis. Me suuret tuhmat lapset… Paula? Jumalantähden, Paula? — "Tulkoon valkeus!"

— — — — — — —

— "Ja valkeus tuli!"

— Jumalani, Jumalani, kuinka sinä olet kaunis! Tyttö! Minä hullaannun sinusta…

— Ota enemmän! Ota, ota, kun vihdoinkin saat! Poika kulta. Paljon kärsinyt. "Ellös kärsikö kauvempaa!" Juo, ystävä, juo kultaisesta maljasta. Juo janosi sammuksiin… "Hieta-aavikon kulkija!" — Rakas — oma — mieheni.

— Rakas — pikku — oma — vaimoni!

— Kas millaiset sinulla on…

— En minä uskonut että sinä tässä asiassa osaisit olla…

— Miten olla?

— Niin suloinen… niin terve, teeskentelemätön!

— Uskotkos nyt —?

— Oi älä kysele. Tämän hetken tähden kannatti mailmaan syntyä ja kärsiä…

— Niin…

— Sinun nuori ruumiisi aivan säteilee… puhtauden pyhyyttä…

— Poika-kulta! Sinusta virtasi minuun — jotakin? Mitä ihmettä se oli?

— Minun sieluani se oli!

— Niin kai se oli. Minä tunsin… nousevani… nousevani sinun kanssasi… aivankuin vuorelle.

— Pyhälle, huimaavalle vuorelle? Niinhän? Tyttö, tyttö! Minä imen sinun valkoisia rintakumpujasi niinkuin pieni lapsi.

— Ime ihanaiseni. Sinua varten tämä kaikki nyt onkin… toistaiseksi… Sinua varten!

— — —

Muistatko, kuinka kauniisti Vanhassa Testamentissa ylistetään naisen suloja, morsiamen rintoja — lanteita — kaikkea? Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän.

— Niinkö? Niitä raamatunpaikkoja en ole koskaan lukenut.

— Etkö ole lukenut kuningas Salomonin korkeata veisua? Et! Tietenkään ne eivät sinun ole antaneet lukea. Kuule siis: minä osaan kauneimmat katkelmat sieltä muistista. Kuuntele — se sopii meihin — luonnonlapsiin:

'Katso minun armaani, sinä olet ihana ja suloinen, ja meidän vuotehemme viheriöitsee! Meidän huonehemme kaaret ovat sedripuusta, vuolteet hongasta…

Sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos välillä… Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma ja sinun puhees suloiset. Sinun kaksi rintaas ovat niinkuin kaksi nuorta metsävohlaa, jotka kukkaisten keskellä laitumella käyvät.

Siihen asti että päivä soipeemmaksi tulee ja varjo katoo: minä menen mirrhamin vuorelle ja pyhän savun kukkulalle.

Sinä olet kokonas ihana, minun armaani, ei sinussa ole yhtään virhettä…

Sinä olet ottanut minun sydämmeni pois, rakas morsiameni…

Kuinka ihana onkaan sinun rakkautes: sinun rakkautes on suloisempi kuin viini ja sinun vuotees haju voittaa kaikki yrtit…

Sinun huules, minun morsiameni, ovat niinkuin valuva mesileipä, mesi ja maito ovat sinun kieles alla ja sinun vaattees tuoksu tuulahtelee kuin leyhkäys Libanonilta…

Sinä olet suljettu ryytimaa, kiinnipantu kaivo, lukittu lähde…

Nouse pohjatuuli ja tule lounastuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse että sen yrtit vuotaisivat…

Minä olen riisunut minun pukuni, kuinka minun taas pitäis pukeman ylleni? Minä olen viruttanut minun jalkani, kuinka minun pitäisi ne sokaiseman jälleen?

… Sinun molemmat lantees ovat niinkuin kaksi käätyä, jotka taitavan kädet tehneet ovat.

Sinun napas…'

(Morsian naurahti).

— Niin! Se seisoo jumalansanan korkeassa veisussa…

'On niinkuin ymmyrkäinen malja, josta ei koskaan juoma puutu; sinun vatsas on niinkuin nisukeko, istutettu ympäri ruusuilla.

… Kuinka ihana ja suloinen sinä olet, minun armaani, hekkumassa!

Sinun vartes on niinkuin palmupuu, sinun rintas viinimarjarypälten kaltaiset…

Minun ystäväni on minun omani ja hän himoitsee minua…

Hänen vasen kätensä on minun pääni alla ja hänen oikia kätensä halajaa minua…

Kuka on se, joka korvesta tulee ja nojaa ystävänsä päälle? Omenapuun alla minä sinua herättelen, jossa sinun äitis sinut synnyttänyt on, jossa hän sinut siitti, joka sinut synnytti…

Pane minut niinkuin sinetin sinun sydämees ja sinun käsivartees, sillä rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva niinkuin helvetti…

Niin ettei vedenkään paljous taida rakkautta sammuttaa… Jos joku antais kaiken taloinsa tavaran rakkaudesta, niin ei se mitään maksaisi…'

— — — — — — —

— Paula, nukutko sinä?

— En, kultaseni…

— — — — — — —

— Reino!

— Mitä armahaiseni?

— Että nyt vasta minä kokonaan olen sinun. Muut miehet eivät minulle tästä illasta alkaen ole mitään. Kuuletko: ei mitään. Sinä olet pyyhkäissyt kaikki laudalta. Ja nyt minä sinusta en ikinä eroo!

— Et siis kadu?

— Oi, en, en. Sanon päinvastoin: jumalankiitos. Tämä on minun silmäni avannut… Mitä tässä olisi katumista?

— Niin, ei mitään. Tiesinhän minä…

— Voi sinä rakas, rakas! En minä, tyttönen, aavistanut että alastomuus voisi olla näin ihana ja synnitön…

— Minä puolestani olen aina aavistanut että alastomuus luonnossa… luonnollisuudessa… on siveyttä — terveyttä — kauneutta — kaikkea…

Näin he kuiskaillen puhelivat. Ja taivas heidän päällänsä häälyi sinikorkeana hymyillen heidän nuorille nautinnoilleen, ja heidän sieraimiinsa uhoili keväisen maan tuores tuoksu viileän meriveden vaiheella. Ja lintuset lepikossa heille kuni häähymniä lauloivat…

Sitten he vihdoin nousivat, pukeutuivat ja palasivat sievään majaansa… ensikerran yhteiselle yövuoteelle nukkumaan. Aurinko tulenpalavana vaipui meren helmoihin, ennustaen huomeneksikin herttaista päivää. Ja käet yhä kilpaa kukahtelivat kalliolaaksoissa — kalliolaaksoissa, joissa hennot vuokkoset jo olivat silmänsä sulkeneet…

* * * * *

Oli kesä-aamu.

Lintuset livertelivät. Aurinko kuumasti paahtoi. Väkevät tuoksut nousivat maasta. Vuokot siristelivät silmiään. Uusia kukkasia sikisi ja syntyi. Meren lahdelma karehti terässinisenä…

Ja nuori aviomies heräsi ja kuuli mehiläisen iloisesti surisevan majan akkunassa, johon päivä kirkkaasti paistoi. Hän katsahti vierelleen ja hymyili. Ajatteli: "Nyt en enää ole yksin! Nyt en enää ole orpo! Sydän sydäntä, rinta rintaa vasten olen lähtenyt vaeltamaan elämäni taivalta…"

Hän hiipi hiljaa ylös ja avasi akkunan. Tuomen tuoksua, käen kukuntaa sieltä häntä vastaan hulvahti.

"Mitä, jos kirjoittaisin runon?"… "Mutta tämähän kaikki on jo runoa semmoisenaan — hullutusta sepittää runoa runosta!" arvosteli hän omaa mielitekoaan.

"Jos kuitenkin koettaisi!… Tämähän on vakava asia, ehkä vakavin elämässä…"

"'Laulu immellenikö siis? Ei, ei — sellaiset minua nyt tympäisevät…"

"Miksi ei kukaan runoile ensi yhtymästä, joka on elämän kukka?"

Hän istahti pöydän ääreen, työnsi hellävaroen syrjään joitakin naisen pikkukapineita ja alkoi sepittää:

Ihanaa on nukkua oman armaan kanssa, huumanansa hukkua kaunis kaulallansa… Ihanaa on tuntea: hän on mun, ei muiden, sielullaan ja ruumiillaan suloss' suuteluiden…

Oi tyttö, tyttö, valkorintainen! Oi ihmelapseni, samettipintainen! Kuin sinut luoja kauniiksi loi? En kyllin sanoja löytää voi sun sulojes soitantaan — ne mun ovat vaan — Paula, Paula, sa pelastat mun! Niin terveesti sinuun ma hurmaannun! En tuhkaksi palaa voi milloinkaan liekkeihin — lempesi sun!

Paula, Paula, oma morsiamein, oma armaani mun, oma vaimoni mun, mun ollos, ollos, vain yksin mun, niin minä myös olen yksin sun… Ah onhan se kauneinta alla taivaan, kun kaks näin luottavi lemmen laivaan, vaikk' alkamassa on myrsky — —

— Reino hoi, mitä sinä kirjoittelet? huudahti vieno ääni vuoteesta.

— Kullankukka! — säpsähti aviomies ja työnsi paperinsa kiireesti piiloon: — kas kun jo olet hereillä…

— Näytä minulle se runo! pyysi toinen.

— Mistä tiedät että se on runo?

— Olet sen näköinen kuin juuri olisit syntiä tehnyt?

— Syntiä teinkin, siksi en näytä.

— Anna sitten aamusuudelma, rakkaani, ja mene… vähän pois…

Aviomies poistui pihalle ja istahti keinulautaan… Mutta kun hän taas palasi tupakamariin, tapasi hän ystävänsä vuoteessa itkemässä ja hymyilemässä, paperiliuska puristettuna paljasta rintaa vasten.

— Tämä on sellainen runo, jota ei kolmas ymmärtää voi!

Ja Paula Winterberg kiersi rajusti käsivartensa miehensä kaulan ympäri.

— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! torui toinen ja nosti vahvoilla käsivarsilla lemmittynsä ylös sängystä.

— Oma kulta, jumalantähden, mihin sinä minut raahaat? Naapurit näkevät…

— Nähkööt. Koko mailmalle sinut näytän… jumalille ja ihmisille! saneli mies ja asetti nuoren vaimonsa akkunalaudalle aurinkopaisteeseen.

— Päästä! päästä! huusi Paula Winterberg.

— Tämä se vasta on runo! laski vain leikkiä aviomies ja suuteli omaansa intohimoisesti — jaloista ylös aina otsaan saakka…

Vihdoinkin saivat he vaatteet ylleen.

— — —

— Kuule Paula! Minun täytyy lähteä kaupungissa käymään, — virkkoi samana päivänä vähän myöhemmin aviomies, kelloonsa katsahtaen. — Jää sinä tänne.

— Sehän on kauheaa — viisi tuntia erossa. Ethän vain karkaa?

— Kas, kas meidän tyttöä. Nyt vasta sinussa on sama tunne kuin oli minussa ennen sitä… Pelkäsin joka hetki salaa että mailma sinut minulta ryöstäisi. Senkin tähden kai niin kiiruhdin…

— Veitikka!

— Papit sanoisivat: "viettelijä!"

— Minä en sano. Sehän oli yhtä paljon minun — ansioni.

— Nyt käytit oikeata sanaa!

— Oma kulta, täytyykö sinun tosiaankin lähteä? Miten ihmeessä minä saan aikani kulumaan?

— Lepää sinä. Nauti onnestasi. Nainen on onnellisin kaihossaan, luulen…

— Ihan varmaan sinä karkaat, koskapa noin puhut? Et saa mennä!

— Pikku hupakko… sinä kuristat minut…

— Mutta lupaathan tuoda sen… sieltä?

— Tuon, tuon…

— Niin minä sinulle sillä-aikaa laitan oikein makean illallisen!…

Aviomies astui kalastajavenheeseen, ja nuoret huiskuttelivat toisilleen niin kauvan kun suinkin saattoivat toisensa nähdä. Vasta sitten kun valkolakki oli kadonnut niemen taa, juoksi nuori rouva rannasta ylös mökille, tempasi molemmat kätensä täyteen tuomenkukkia, sulkeutui huoneeseen, heittäytyi suulleen sängyn päälle, ummisti silmänsä… ja — tuomentuoksu sieraimissaan ja linnunlaulu korvissaan — tunsi koko sielullaan että hänenkin elämällään nyt oli sisältö, että oli mitä varten elää, ja ettei tämä enää ollut tyttömäistä unta ja haavetta, vaan täyttä totta…

"Minä tunnen sen koko olemuksessani, joka solussani ja hermossani…"

Eikä hän silmänräpäystäkään, tekipä mitä hyvänsä, kulkipa missä tahansa, voinut olla ajatuksissaan seuraamatta toisen poissa-oloa:

"Nyt hän on laivassa — nyt saapuu hän kaupunginrantaan — nyt seisoo hän postitoimistossa ja kysyy onko kirjeitä — nyt hän on kirjakaupassa — nyt leipurissa — nyt muotikaupassa — nyt konsulinvirastossa — hyvä jumala, kunhan ei myöhästyisi laivasta — hyvä jumala, kunhan hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi —!" —

Oli jo ilta kun aviomies palasi takaisin onnensa majoille, mukanaan mytty kaikenlaisia ostoksia.

Nuorikko kapsahti häntä kaulaan:

— Voi kultaseni, kuinka minulla on ollut sinua ikävä!…

Auringon laskiessa he läksivät kävelyyn läpi hämyisen metsän, jossa käet taas kilvan kukkuivat. He kiipesivät vuoren kukkulalle ja antoivat katseensa levätä meren soiluvilla aalloilla, jotka eivät täksi yöksi ottaneet tyyntyäkseen. Kaukana, syvissä laaksoissa, karkeli valkoinen sumu.

— Et ole mitään kysellyt postista, — virkkoi aviomies.

— Oi en, kultaseni! Minun on niin hyvä olla. En kaipaa tietoja mistäänpäin. Kun minulla vain on sinut…

— Mutta minä sain kortin äidiltäni. Et voi aavistaa, mitä hän kirjoittaa…

— Onko se jotain pahaa? Älä kerro. Älä pilaa tätä iltaa!…

— Ei se ole pahaa. Päinvastoin. Minä milten itkenyt, kun sen luin… siellä esplanaadin penkillä… Näkyy olevan oikea runojen päivä. Aamulla minä sinulle — nyt äiti minulle… %

— Annatko lukea?

Aviomies otti povitaskustansa postikortin, joka oli kirjoitettu hyvin pienellä ja tiheällä käsialalla ruotsiksi.

— Se on oikea äidinruno pojalleen, — sanoi hän vakavasti.

Paula Winterberg alkoi puoliääneen lukea:

'Reinhold käre! Den 6:tte dennes är det om tisdan din födelsedag! Trettio år sen dess ha förflutit, älskade barn, hur minnes ej jag Den dag då du föddes! Skön som en engel var du min gosse med ögon så blå — O! låt mig minnas den ljufliga tiden, minnas att lycklig jag varit också… O! jag vill bedja af hela mitt hjärta himmelska fadren välsigna dig än, Hjälpa dig genom de törniga stigar, som kanske möta dig många igen; önska dig visdom och nåd utaf Herren, då du i mörker måst trafva dig fram, Ty då Hans hjälp vi af hjärtat anropa, låter Han icke oss komma på skam. Alla vi minnas och önska dig lycka, helsa dig hjärtligt, o Reinhold kär! Och uti andanom blommor vi skicka, men "in natura" så stanna de här: Kolumbian blommar och therosen sprider i rummet den ljufvaste, finaste doft, Och rosen den gula har svällande knoppar, o huru de växa af jord och af stoft; Fuxian blommar, Penséer der ute och Bellis man finner så enkel och söt, Rabarbern framsticker så bjert och så prålig (och snart kan man kola af tjelkarne gröt), Hur härligt och hastigt till sommar förvandlas nu allt i naturen, barmhertige Gud! Låt sommaren komma med frukter och gröda, välsigna och hör våra suckar och ljud!

Med en varm omfamning tecknar gamla mamma.'

* * *

Poikani armas! Syntymäpäiväs tämän kuun kuudes taasenhan on, Kolmekymmentä silloin sä täytät… oi, se on muistossa sammumaton Päivyt se jolloin tänne sä synnyit sinisin silmin — kuin enkeli vaan… Salli, ah, salli tuot' aikaa mun muistaa, viipyä äidinkin onnessaan! Syämmeni pohjasta rukoilla tahdon: taivahan taatto sua siunatkoon! Hän sinut poluilta pahoilta aina armahaisesti auttakoon! Suokoon Hän sinulle viisauttansa, pimeässä kun kuljeskelet! Sillä kun Häneltä apua huudat, häpeään sinä joudu et. Kaikki me sinua muistamme täällä, onnea sinulle toivottain, Hengessä sinulle kukkia kantain, vaikka ne tänne jäävätkin vain: Kolumbia kukkii — teeruusut tuoksuu — keltaruusuissa silmikot on — Fuxia loistaa — Bellis ja Pensé ryytimaassa on verraton. Kauniisti luonnossa, laupias luoja, kasvavi kaikki, kukka ja puu, Siunaa myös huokaus äidin, oi Sinä, voimasta kaikki min uudistuu!

Lämpimästi syleillen piirtää äiti vanha.

— Sinulla on hellä äiti siellä kaukana korvessa! virkkoi miniä luettuaan.

— Niin, — sanoi aviomies hiljaa: — minun käy sääli… Ja hävettää ettei minusta ole tullut kelvollisempaa poikaa, joka hänen runohenkeensä paremmin soveltuisi…

— Voi rakkahani… lohdutti Paula, ja he palasivat käsikädessä majaansa.

Sinä yönä sumut peittivät koko meren rantaman. Mutta käki yhä kukahteli sumussakin…

11.

Valtiollisen vapaustaistelun ensimmäinen tulenliekki oli leimahtanut Suomessa juuri samana päivänä, jolloin se laiva, jossa vastanaineet ulkomaille matkustivat, parhaillaan keikkui keskellä Itämerta. Kun nuoret Tanskan rantaan saavuttuaan ajoivat kööpenhaminalaiseen suur-hotelliin, saivat he näet ovenvartijalta heti kuulla meren yli lentäneen sähkösanoman kenraalikuvernöörin äkkikuolemasta. Heidän sydämmensä eivät voineet olla sykähtämättä samasta ilosta, mitä kaikki sortoavihaavat pohjoismaalaiset povissansa tunsivat — nekin, jotka hengessänsä riitelivät terroristisia tekoja vastaan. Gordionin solmu oli aukaistu! Poissa oli paha painajainen, poissa kauhea tyranni! Mutta mikä tärkeintä: poissa oli pelkuruus siitä pienestä joukosta ihmisiä, jotka Suomessakin vihdoin uskalsivat uneksia jostakin itsenäisemmästä elämästä ja sitä saavuttaakseen nousta taisteluun itse esivaltaa vastaan.

— Usko minua — virkkoi nuori aviomies silmät sädehtivinä: — vaikka ei juuri kukaan siellä nyt sitä ajattele, niin — minä rohkenen ennustaa — se päivä ei ole kovin kaukainen, jolloin isänmaassamme Suomessa pyhä taistelu on alkava kaikkea orjavaltaa vastaan, tulkoon se sitten idästä tai itsestä päin. Jumalaisen koston päivä on nouseva, jolloinka uskonnonkin hirmuherroja vastaan siellä kuulat vinkuvat — minä tarkoitan niitä kultaisia kuulia, joilla meidän vapaauskoisten hengelliset pistoolit jo kauvan ovat olleet ladatut, vaan joilla emme tähänasti ole uskaltaneet ampua — siellä uhripässien ja määkivien lammasten unisessa maassa. Oikeastaan meidän, kuule Paula, nyt heti pitäisi palata Suomeen, koska tällainen murrosaika siellä on sarastamassa! arveli Reino Frommerus katsoen miettiväisenä ulos hotellihuoneen akkunasta, josta levisi kirjava näkyala yli humisevan suurkaupungin.

— Rakas ystävä, — huudahti nuori rouva huolestuksissaan, hiuksiaan laitellen — tottahan ensin järjestämme nämät naima-asiamme?

— Niin! myönsi toinen havahtuen huumeestaan. — Sinun tähtesi se tapahtukoon, Paula. Mutta tottakai myönnät että jo nyt olemme oikealla tavalla naimisissa?

— Oma armaani, tietenkin minä sen myönnän, tunnenhan sen koko olemuksessani… siitä ensi illasta alkaen… siitä sadunihanasta käenkukku-illasta alkaen … mutta ihmisten tähden — kyllä minä luulen että se meille molemmille on parasta että kuljemme kultaista keskitietä…

— Älä sano "kultaista keskitietä", sinä et näy tietävän, kuinka pinttyneitä kirkonorjia ne siellä kotimaassa oikein ovat… varmasti saamme jossain muodossa osaksemme vainoa, vaikka vahvistutammekin liittomme näillä mailla.

— Sen vainon luulen kestäväni! vakuutti puoliso entiseen tapaansa, ylpeästi.

— Kiitos, sinun rohkeutesi antaa minulle uutta ryhtiä. Paula! Sen ilkeän ihmisen, joka sinua hiukankaan ivaa sentähden että olet… sen minä raastan itsensä Jumalan eteen…

Niin, niin, sitten se nähdään… Kunpa nyt vain heti… Aivan huomispäivänä. Voi kuinka olisin iloinen… kiirehti toinen.

Ja he ryhtyivät toimenpiteisiin pian tullaksensa julistetuiksi siviliavioliittoon kaikkien niiden paperien ja kauniiden todistusten nojalla, joilla olivat kapsäkkinsä täyttäneet lähtiessään Suomesta.

Mutta odottamattomat esteet heitä kohtasivat. Tuo huudettu ulkomainen vapaamielisyys, josta he Suomessa niin kauniisti olivat uneksineet, ei avautunutkaan heidän edessään hymyilevänä vapautuksena kaikesta, mikä on orjallista pakotusta kaavoihin ja taikauskoon. Loistavain suositusten ja päteväin todistusten nojalla heidät tosin joka paikassa otettiin kohteliaasti vastaan, mutta yleinen mielipide näytti olevan se ettei heillä, ulkomaalaisilla, saanut olla oikeutta käyttää hyväkseen Tanskan vapaampia lakeja, jolleivat tahtoneet pitemmäksi aikaa asettua maahan asumaan ja hankkia itselleen kansalaisoikeuksia. Sekä lakimiehet että papit heidän pyrkimykselleen hymyilivät ja jos joku sanoikin tahtovansa heitä auttaa, niin se auttaminen raukesi heti kun tuli ilmi että morsian ja sulhanen, joiksi heitä väkistenkin nimitettiin, julkisesti elivät yhdessä eivätkä noudattaneet kirkollisten ikivanhaa tapaa, jonka mukaan salavuoteus on kunniallista niinkauvan kun se virallisesti pidetään ihmisiltä salassa. Paula Winterberg ja Reino Frommerus olivat liiaksi rehellisiä voidaksensa salata viranomaisilta että todella lempivät toinen-toistansa ja että ainoastaan eurooppalaisen kulttuurin vaatimusten vuoksi tahtoivat vihityttää itsensä porvarilliseen avioliittoon. Päivä-päivältä, viikko-viikolta täytyi heidän keskustella tanskalaisten kirkonmiesten ja juristien kanssa, jotka juoksuttivat heitä paikasta toiseen huutaen heille korvat täyteen vuoroin lakia, vuoroin evankeliumia, ja vaivaten heitä mitä joutavimmilla kysymyksillä tai ristikuulusteluilla, joiden päätarkoitus näytti olevan vain saada selville, kuinka suuria rahasummia he luulivat kykenevänsä suorittamaan Tanskan kuningaskunnalle siitä, jos heidät onnistuttaisiin saamaan uhraamaan mielipiteensä siveydestä ja oikeudesta.

Vihdoin turvautuivat he hädissänsä erääseen advokaattiprofessoriin. Tämä lihava herra, joka ei ollut tanskalainen eikä ruotsalainen, vaan siltä väliltä, kuljetti heidät yli Öresundin salmen Ruotsin rannoille juoksuttaen heidät milloin papinkansliaan, jossa heidän nuoruusaikaista herranehtoollistodistustaan ankarasti tutkittiin, milloin jonkun toisen juristin luo jotakin asianhaaraa takaamaan, milloin toimittaen heidät erilleen asumaan, jolloin heidän välttämättä piti esiintyä "neiti morsiamena" ja "herra sulhasena", milloin taas antaen heille täyden vapauden yhdessä asumiseen.

— Kaikki tapahtuu pro forma! huuteli advokaattiprofessori kesähelteessä marssiessaan kaupunkien katuja ja huitoen kämmeniään milloin kirkontornia, milloin hallituspalatsia kohti. — Nyt puuttuu herrasväeltä yksi ainoa todistus, yksi ainoa todistus — ja sitten on kaikki klaaria. Jaa, ja sitten vielä yksi pikkuinen, pikkuinen nappula: ja kone rupeaa liikkumaan.

Mutta, hyvä herrasväki, onko herrasväellä mistä maksaa kulut? Fria idéer, mitt herrskap — det kostar pengar! Minulla, kuten tiedätte, on professorin titteli…

— Tietysti me maksamme, — sanoi Reino Frommerus sydän-kurkussa.

He lausuivat taas joksikin päivää hyvästit tuolle kohteliaalle, leikkiselle advokaatille, joka oli luvannut heidän asiansa perille ajaa.

— Paula! kuiskasi nuori aviomies istuessaan pienen ruotsalaisen kaupungin puistossa: — minua koko tämä touhu tuskastuttaa. Tässä on jotakin ilkeätä. Nämät jonnijoutavat muodollisuudet…

— Niin, — sanoi nuori rouva, jonka yllä oli uusi hieno kävelypuku ja joka ei voinut olla lapsellisesti nauttimatta länsimaisen kulttuurin ulkonaisista viehätyksistä: — meidän täytyy odottaa kärsivällisesti…

Ja hän pysähtyi loistavan muotimakasiinin eteen ihailemaan kaikkea mitä kristallilasi-ikkunasta näkyi.

— Kunpa vaan ei tulisi pahempaa? jatkoi mies muristen. — Vaatimukset alkavat nousta sille rajalle, jolloin omatunto pyrkii kapinoimaan…

— Nuori rouva kääntyi poispäin ikkunasta.

— Mutta täytyyhän meidän, — huudahti hän: — täytyyhän!

— Täytyykö? Mietippäs tarkoin…

— Ah ei puhuta. Tämä on ikävää… Mennään nukkumaan! Unohdetaan kaikki. Minua niin hirveästi haluttaa maata sinun kanssasi… käsikaulassa. Minulla on niin hirveän ikävä… ymmärrä… yksin.