PUTKINOTKO (continued 6)

Muttinen arvelee:

"Niin, niin … tosiaan… Ehkäpä se on sellaista häneltä, mutta tuo musta mies, hänen lankonsa. Hyi hemmetti! Ikävää on huono väli … kansan kanssa. Ei, loppu tästä täytyy tulla. Ja minä aionkin sen tehdä… No, sen saat kuulla sitten myöhemmin. Pian tästä juttelemme…"

Nyt menee Aapeli keittiöön, rupattelee Saaralle ja antaa hänelle vaivaisen markan, koska näet Saara ei tiedä, mitä tuosta nyt ottaisi. Antaapa hädissään viisimarkkaa lisää, koska Saara nyrpistää suutaan. Lyygia katsoo Muttiseen ihmeissään, alkaessaan noppia perunoita kattilasta ja pyytäen Muttista ruualle, sillä perunat jäähtyvät jo. Ja sitten lähdetään kuistille, Muttinen ja hänen hentukkansa. Lyygia sijoittelee korituolit ruokapöydän ääreen ja toiseen tuoliin kantaa hän kolme tyynyä. Niiden tyynyjen keskelle Muttinen istuutuu.

Mutta tuskin on Lyygia tuonut ruuat pöytään, kun tulee Saarakin kuistille, joten neiti ei saakaan rauhassa sitoa ruokaliinaa porsaansa kaulaan. Itsensä täytyy Muttisen solmia se siihen. Ja itsensä pitää hänen kuoria perunansakin … ohuet ja hienot kuoret, jotka nuorissa perunoissa ovat hiukan myrkyllisiä. Mitäs, jos Muttinen kuolisi perunamyrkytykseen? Silloin Lyygia itkisi. Mutta maitoa kaataa hän Muttiselle. Ja herra siunatkoon, sardiinilaatikot on hän unohtanut avaamatta! Nyt hän juoksee niitä hakemaan, keittiöön: siellä ovat puukot ja vasarat ja kaikki. Ja sitten hän tulee takaisin, istahtaa Aapelia vastapäätä ja alkaa halukkaasti syödä.

"Syö, syö … nuoria perunoita!" huudahtaa Lyygia. "Juutaksen perunoita, makeita kuin omenoita."

Onpa Muttisella hyvä pöydässä. On vehnäleipää ja tuoresta voita, tänä aamuna kaupungin torilta ostettua. On silavaa, vaaleanpunaista kuin ruusun terälehdet, pehmeää kuin linnunliha. Ja paitsi sardiineita on oikein hummereita. On kaikenlaista muutakin, sillä Muttinen, nälkämaan torpassa syntynyt, herkuttelee toki, kun on kerran päässyt kavahtamaan maistuvien ääreen. Hän syö rasvaisesti ja imelästi ja paljon. Milloin hänen suussaan ei ole muuta, niin on rusina taikka suklaanappi. Ja hän on valinnut sananparrekseen Bellmanin säkeet, että kun hän kuolee, on hänen suuhunsa pistettävä karamelli.

Nyt kehuu Lyygia varustaneensa hänelle vielä sellaistakin, jota hän ei kuitenkaan ilmoita ennenkuin sitten. Mutta hyvää sanoo neiti sen olevan.

Aurinko hautelee Aapelia ikäheinien välitse, selkää, sillä hän istuu kaiteen puolella, Lyygia jälleen vastapäätä häntä, edessään nuo elämänlankojen kukat ja Putkinotkon kiiltelevä lahti sekä Muttisen lupallaan riippuvien luomien alta katselevat silmät, joita Lyygia pitää sinisinä. Niistä silmistä tekisi hänen mielensä jo päästä puhumaankin, täällä Putkinotkossa. Oikein hän unohtaa kahvelia pitelevän kätensä lautasen reunaa vasten, kun Aapeli katsoo häneen. Ja Lyygia kallistaa päänsä syrjään, olkaansa vasten, niin mieleinen on se rakastetun katse. Ja hän sanoo punastellen:

"No, no. Ei saa katsoa. Ei saa!"

Kaikenlaista hellää olisi Lyygialla juteltavaa, kymmenen uutta ja järjetöntä lempinimeä. Mutta tuossahan seisoo Saara kyynäröisillään kuistin kaidetta vasten. Katselee heidän syömistään. Kertoo Pietarista ja Ronstaasta, jossa hän on kyllä haistellut tuollaisia kaloja, mutta ei hän niitä syö: niissä on liinaöljyä. Eikö se ole ätläkkää syödä, sellainen? Tervahöyryissä ei syödä kovin isoja muikkujakaan … on niitä ostaa pieniäkin. Mutta riisipuuroa kun syö … kaivaa kuopan silmäksi ja panee siihen voita: neljänneskilo voita veroksi joka miestä kohti… Ja pasternakkareistakos tulee vasta… Se on ihan totta.

Tuo Saarakos alkaa Lyygiaa suututtaa. Yhtäkkiä iskee Lyygia Aapelille silmää, nojaa pyöreän kyynärpäänsä pöytään, kääntää kasvonsa niin, ettei Saara niitä huomaa, ja huudahtaa:

"Mutta, herra siunatkoon, nyt jäikin öljy panematta moottorin säiliöön. Ja entinen loppui. Ei nyt päästäkään moottorilla takaisin Käkriäisten puolelle … sillä eihän me ruveta enää öljyn kanssa vehkeilemään? Ja siinä tahraa itsensä. Eihän…?"

Tämän sanoo Lyygia rukoilevasti. Hän jatkaa:

"Me lähdemmekin Käkriäisille jalkaisin, emmekä moottorilla. Ja me tehdään kävelyretki … pitkä, oikein pitkä. Niin että parhaiksi joudumme saunaan."

Saara teristää korviaan. Saara on odottanut moottorimatkaa takaisin mökille, jos on ajankuluksikin tässä ollut. Kyllä hän on huomannut neidin puheista vihjauksia, että hänen olisi lähdettävä matkaansa, mutta eipä ole kiusallakaan hievahtanut. Ja vieläkin epäilee hän Lyygian sanoissa jotain viekkautta. Nyt myöntää Muttinen:

"No niin … passaahan reflekteerata … sitä kävelyä."

Ja neiti jatkaa:

"Juuri niin. Ja sinunhan olisi katseltava raja-aitoja. Mennään niemen ympäri. Oikein pitkä matka."

Saara kuulee, mitä neiti puhuu raja-aidoista. Niistä kaatuneista, joista on niin paljon puhuttu. Pitäisipä mennä kertomaan isälle ja äidille, että niitä nämä menevät nuuskimaan. Ja tekisi myöskin mieli kulkea näiden perästä ja nuuskia, mitä ne puhuvat niistä aidoista … jos ne niistä puhuvat: muuta tekevät. Pitäisi, koira vieköön…!

Mutta Saarallahan ei ole kenkiä jalassa. Se heidän perästään juoskoon pitkin kivikoita ja rytöjä?

Vielä viipyy Saara hetken: kuulostelee, lähtevätkö ne tosiaan jalkaisin.

Siitä hauskasta kävelystä ne vain haastelevat.

Sitten sanoo Saara, että pitäneepä hänen tästä jo mennä. Hymyillen hän hyvästelee ja kepsuttaa alas kuistin portaita.

Huvilan nurkan takana hän seisahtuu, saksanheiden kätköön. Äkäinen hän on, varsinkin tuolle neidille. Jos hän olisi tämän tiennyt, että hänen täytyy ruveta kantamaan täällä puut ja kaikki ja kävellä vielä jalkaisin kotiin, niin ei hän, helkkari vie, olisi tänne tullutkaan. Olisi heittänyt ne valkeat kengät vaikka saunankiukaan holmiin. Jos niitä olisi tiedusteltu, ei kukaan hänen väestään, aikuisista, olisi mennyt hiiskumaan sellaisesta … ja mitäpä pienten pentujen loruista!

Nytpä kantaa Lyygia pöytään sen yllätyksensä: täyden lautasellisen maamansikoita, kermassa ja sokeroituja. Sen verran hän toki oli saanut niitä porsaalleen rastaiden kynsistä. Ja kasvaa niitä vielä uusia! Sitten hyvä neiti istuu Aapelin viereen ja syöttää hänelle marjoja, lusikalla. Itse hän ei tahdo yhtä ainoaa marjaa. Kunnes Muttinen suuttuu ja työntää lautasen pois edestään. Lyygia vetää sen siihen jälleen, ja Aapeli sysää sen Lyygian eteen. Taas Lyygia työntää lautasta, on suuttuvinaan ja inttää, ettei hän marjoja syö, ja uhkaa heittää ne yli kaiteen. Sitten alkaa hän niitä syödä ja huudahtelee, että ne ovat niin makeita kuin…

"Kuin sammakot? Kuin onkimadot?" kysyy Muttinen.

"Eipäs!" väittää toinen.

"Mitkäs sitten? Kuin liinaöljykö."

"Hyi!" sanoo Lyygia. "Mutta nytpä saadaan kahvia. Kahvia ja hunajaa…"

"Mainiota. Hunajaa minä jo haistelinkin ilmassa", sanoo Aapeli.

Sitten juovat he kahvia.

Kun he ovat juoneet kahvit, silloin näkyykin olevan jo aika lähteä ongelle. Putkinotkon lammelle.

"Jossa on lumpeita!" huudahtaa Lyygia.

"Niin. Ja vetehisiä!" jatkaa Muttisen Aapeli. "Ja sitten oikeaan saunaan, oikein nokiseen."

Mutta vielä on Lyygian kaivettava laatikoita ja otettava sieltä lakanat ja muut. Sitten kääntää hän ovet tarkasti lukkoon ja juoksee Aapelin perästä, joka menee jo alas puutarhan portaita. Siinä täytyy Lyygian kuitenkin pysähtyä, voi, voi, sillä nyt häneltä unohtui ottamatta mukaan rusinoita, joita ilman Muttinen ei voi elää. Mutta pian juoksee hän takaisin sisältä. Kepsuttaa alas puutarhan ruohottunutta tietä, käsivarrellaan lakanat ja kädessä rusinapussi. Hartioilla on hänellä liehuva liina, punertavilla ja sinisillä kukilla koristettu, ohut kuin hämähäkin seitti. Kuolleiden omenapuiden kohdalla työntää hän rusinapussin Aapelin kuljetettavaksi. Eipä Aapelilla olekaan enää ryssänpaita housujen päällä: eihän sitä niin sentään sovi kansalle näyttäytyä! He panevat moottorin lukkoon. Ja sitten he menevät saunalle, ottavat siitä onkensa ja madot. Eivätkä he raja-aidoista välitäkään. Mutta niemen ympäri he tosiaan kiertävät … katsellakseen niitä viimekesäisiä paikkoja. Oi sitä kesää … heidän ensimmäistään! Kuinka ilma silloin oli autereista … aivan kuin kultatomua… Mutta nyt ehdottaa Lyygia, että kun he menevät lammelle onkimaan, eivät he enää riitelekään. Viime kesänä he riitelivät aina, aina. Jos Lyygia tohti ongella hiiskua jotakin, niin silloin se oli Aapelista paha.

"Niin, kun sinä säikytit kalat huudoillasi!" puolustautuu Aapeli.

Ja Lyygia puolustautuu:

"Mutta kuinka voi olla huutamatta, kun kala, kauhea, nykäisee! Mutta tänä kesänä minä olen hiljaa kuin hiiri."

Tulee huvilan portti, punaisen ja sinisen kirjava, lehdon varjossa. Se portti on tehty kuorituista haapapuista, sen päällyspuun ylitse kaartuu notkea raidan lehvä. Kun he avaavat sen, narisee se tuttavallisesti. Siitä he alenevat nyt viileään lehtoon, polulle, jossa leppien pitkiksi kasvaneet oksat sulkevat tietä, niinkuin viime kesänäkin. Aapeli kulkee hattu kädessä lehvien välitse ja taittelee oksia. Itikatkin pistelevät siellä niinkuin menneenä kesänä. Tuossa on kallio, jolla he silloin kävelyretkillään istuivat. Ja sitten jatkuu taas tie, mutta kapeampana, he eivät mahdu käymään vieretysten. Se ura nousee rannan suurille kivilohkareille. Aurinko paistaa niin että kivet ovat vielä aivan lämpimät. Matalan vastarannan lepikko on tumma. Hyttyset tanssivat auringon punertavassa hohteessa. Lahden suu kiiltää hopeisena.

Mutta kukapa kulkee heidän perässään, vaikkeivät he sitä huomaa? Onko se kalevalaisen metsän sinipiika? Saara se on. Hiljaa hän tulee. Kun lehto sakenee, kulkee hän nopeammin. Avautuu pieni aho, hän jää tuokioksi sen toiselle puolelle ja kuuntelee leveä suu auki. Niin menee pari minuuttia. Saara kiertää vielä ahon yläreunaa myöten. Hän tahtoisi tietää, mitä he tekevät. Sen hän on jo matkalla kuullut, etteivät he aiokaan katsella aitoja. Tulee korkea koivikko, puhdasrunkoinen kuin kauniin marmorikirkon pilaristo. Ruoho puiden juuressa on kaunista. Ja sitten alkaa havuinen ja kuiva polku, petäjikön halki raivattu. Se vie niemen kärkeä pitkin. Pohjoiseen päin suojaa sitä vuori, joten siellä ei tunnu hienointakaan ilmanhenkäystä. Ja sitten tulee auringonkylpypaikka: lämpöisesti hohtavaa hiekkaa, toisella puolella kätkevä kallioseinä. Hietikolla Lyygia huudahtaa:

"Onkohan täällä vielä se uuni, jossa viime kesänä kahvia keitettiin? On, on se."

"Entä tuo toinen poukama. Siellä ui joku … kädet pohjassa", sanoo Aapeli. "Mikä lienee ollut, hylje … mutta punainen. Muistutti hiukan sitä aallotarta, joka sukeltaa typerän Böcklinin taulussa. Sen taulun nimi on Aaltojen leikki."

Siten kulkevat he jälleen. Lehdossa uinuu illan viilenevä varjo, ja siellä on lehmiä, Käkriäisten karjaa. Lyygia tuntee hyvin ainakin Yömin, joka on punaisen ja mustan kirjava.

Mutta siellä on myöskin härkä. Lieneeköhän Käkriäisen mullikka kasvanut näin paljon viime kesästä? Muttinen arastelee hiukan härkää. Se katselee heitä nyt ja ynisee, ja alkaa tulla kohti. Muttinen kiipeää kalliolle, ja Lyygia hänen perässään. Korkean kukkulan harjalle he joutuvat.

Päivä paistaa vuoreen. Valkea jäkälä leviää siellä kuin mikäkin tuuhea matto, ja tuolta kuusien ja koivujen ylitse, joiden huiput nousevat heidän jalkojensa juuresta, näkyy Saimaa, autereisena ja tyynenä. Vain tuokion oli päivällä heikkoa tuulta. Nyt se on lakannut. Ulappa muuttuu vähitellen omituisesti punansinertäväksi. Pilvistä se vivahdus tulee. Niitä on kohonnut ilmanrannalle, auringon alle, joka saa yhä punaisemman värin. Pilvet tapaavat jo alenevaa aurinkoa ja luovat veteen paitsi heijasteita päärmeittensä kellasta punansinisen kokonaiskuvansa.

"Voi kuinka täällä on kaunista … Putkinotkossa!" huokaisee Aapeli, pistäen rusinan suuhunsa.

Ongelle on jouduttava.

Saara on kääntynyt laakson toisella puolella takaisin. Kuka heidän perästään juoksemaan: ihan ympäri ne tosiaan kiertävät. Ja kapuavat kalliolle. Saara on pysähtynyt ja sanonut itselleen:

"Minä … hatsunen!"

Sitten on Saara lähtenyt takaisin huvilalle ja sieltä oikopolulle, joka vie Putkinotkon mökille.

Mutta Aapeli ja Lyygia laskeutuvat jälleen uuteen rotkoon. Kiipeävät rotkosta taas kummulle, vähän äskeistä matalammalle. Ja silloin alkaakin kuulua edestäpäin meteliä ja huutoja. Rosina Käkriäisen ja lasten ääniä.

Tuossa on Putkinotkon lampi vuoren alla. Lammen toisella puolella mäki. Sen harjalla kuumottaa tumma mökki, ja vielä tummempi riihi. Ja niiden takana kiiluu saarinen ulappa.

Lampi on syvällä ja musta. Ehkä neljänneskilometriä pitkä, mutta niin kapea, että se näyttää mahtavalta joelta. Taivas hohtaa tummansinisenä sen keskellä, mutta rannat ovat metsän varjossa. Toisessa päässä leikkii lammen kalvolla hopeinen iltapäivän aurinko.

He laskeutuvat vuorelta. Äänet kuuluvat selvempinä.

Mutta äänien ylitse kaikuu suokurpan itku, kun lintu lentelee levottomana lammen perukassa niityllä, pesäpaikkansa ympärillä. Kurppa huutaa kimeästi ja erämaisesti.

Tämän vuoren juuressa on sakea lepikko. Sinne nyt polku painuu. Ja yhtäkkiä tulee ruispellon aidan nurkkaus. He kapuavat aidasta ja kiertävät kovaksi tallattua polkua rukiin reunaa pitkin. Kuinka ruis tuoksuaa … viileältä. Ihmeellistä täällä maalla! Tähkäiset oljenkorret kallistuvat heidän polulleen. Ja kas, ruiskukkia. Niiden sininen hohde reunustaa pellon juurta kuin mikäkin hohtava matto. Entä horsmat Käkriäisen raunioilla…!

Siinä he seisovat hetken. Lyygia äännähtää:

"Katso, miten aurinko punertaa tähkäpäissä."

"Entä herneenkukkia, kirjavia…" tietää Aapeli.

"Valkeita ja tummanpunaisia", sanoo Lyygia.

Mökin savupiipusta leijailee sauhua.

Tulee niitty: sielläpä lemahtaa vielä viileämmältä kuin pellolla. Lemahtaa angervoilta ja lammen vedeltä, ja kuivuneilta heiniltä. Heinäväen juttelu kuuluu aivan tuosta viidakon toiselta puolelta.

Kun he pujahtavat sakeaan pajukkoon, mennäkseen lammesta onkimaan, rähähtää Hurja haukkumaan. Rähähtää niin että kaiku hyppii metsänrinteillä, ja Maunon Pertta alkaa laulaa. Mutta Hurjan haukunnasta ja Pertan säkeiden välistä ärähtää Juutas Käkriäisen ääni:

"Häh, mitä, Saara? Ja minä … kun en kärsi sellaisia puheita … epärehellisiä. Rehellisyyttä minä…"

Muiden heinämiesten tarinat hiljenevät epäselväksi mutinaksi. Hevosen jalat vain kopisevat ladon luona penkereellä. Siellä vedättää Ananias heiniä. Käkriäinen ja Leja ovat niittämässä. Maunon Pertta ja Sanelma haravoivat. Rosina rientää paraikaa ylös mökille. Saara näkyy istuvan pientareella, mutta Mauno Kypenäinen seisoskelee rannalla, tuolla vähän matkan päässä, missä Topi on onkimassa. Ja jonkun askeleen päässä Topista onkii myöskin pikku Sanelma.

Nyt huomaa Mauno uudet onkijat, herran ja neidin. Hän lähtee köntimään verkakseen toisten heinämiesten luokse. Siellä hän sitten jälleen seisoo.

Lyygia sanoo:

"Katso, kuinka Sanelman onkea nykii! Mennään sinne."

Ja he menevät. Tulevat lähemmäksi Topia. Topilla on isänsä karvahattu korvilla.

"Kah, mikäs sinulla on päässä?" kysyy Aapeli.

Topi mutisee epäselvästi jotain.

"Mitä sinä mutiset?" kysyy Aapeli.

Topi sylkäisee, hänen suustaan luiskahtaa jotain sammalikkoon.

"Mitä sinä syljeskelet?" kysyy jälleen Muttinen. "Mikä sinulla oli suussa?"

"Lie-rro", vastaa Topi.

Aapeli ihmettelee:

"Liero! Hihuu…! Suussako sinä matoja pidät?"

"Niin, kun Sanukka vei matopörr-telön", korahuttaa Topi. "Ja mikäs teillä itsellänne on päässä?"

"Mikäkö? Mikäs sinulla sitten?" kysyy Muttinen.

"Se on r-reuhka!" kehaisee Topi. "Pitää … tässä tätä kesää koettaa mä-rrättää. Mutta mistä per-rkeleestä te olette tuollaisen hatun saanut? Kunhan lehmät sen näkevät … ja meidän Poika … niin syövät mur-rkinakseen!"

"Älä sinä … madonsyöjä!" uhkaa Muttinen.

"Hyst, hyst!" sanoo Lyygia, joka on käännellyt onkensa auki ja alkaa onkia.

Mutta ennenkuin Lyygia alkaa, on Aapelin pantava mato hänen koukkuunsa, koska hän ei itse voi, ei voi! Sitten he onkivat, kaikki neljä.

On hiljaista. Heinämiehet niittävät ja haravoivat. Kuuluu viikatteiden ja haravien suhinaa.

Suokurppa alkaa jälleen piipattaa ja lentää kaaressa niityn kohdalla.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku

Käkriäinen niittää Lejan kintereillä… Puoli tuntia sitten on hän istuskellut vielä tuolla Mauno Kypenäisen ja Rosinan kanssa, ladon seinän juurella. Rosina se hänet siihen viittilöi Maunon puheille…

Hiljalleen pakisten sopivat he siinä sitten lopullisesti, että tulevana yönä se viinanpoltto alettaisiin. He pohtivat joka kohdan selväksi, päättivät sitäpaitsi, että koska Muttinen saattaisi epäillä jotain, kun Maunon väki oli täällä, niin alkaisi Juutas Maunon avulla ja Ananiaksen kanssa korjailla tässä tupaakin: sanoisi kysyttäessä, että Mauno oleksii Putkinotkossa sitä varten. Maunon Pertta ja Sanelma jälleen ovat tulleet Putkinotkoon heinäntekoon, niinkuin Rosina jo Potamiassa keksi ehdottaa tekosyyksi. Eiväthän näet Käkriäinen ja Ananias siihen jouda tuvan korjuulta. Päivällä siis Ananias, Juutas ja Mauno veistelisivät hirsiä ja sijoittelisivat niitä paikoilleen minkä jaksaisivat. Mutta yöllä tekisivät he sitä omaa askarettaan … niin se tupakin tulisi kuntoon. Joten Mauno voisi syksylläkin ehkä jäädä tänne … tai Pertta ja Sanelma majailla Muttisen saunassa, Maunon kulkiessa Juutaksen kanssa läänissä. Huvilan saunaan tullee tosin lukko ovelle, mutta Mauno luulee siihenkin keinot keksivänsä. Sillä tavoin yritettäisiin, kunnes Mauno löytäisi itselleen vakituisen asunnon, voisi läänissä Juutaksen kanssa kävellessään valita. Eikähän tuo Muttinen nyt niin tuimaa ollutkaan kuin luultiin… Mutta saattaa sillä olla vielä muuta nahkassa.

Niin on ladon seinämällä päätetty. Ja sitten on Rosina alkanut hoputtaa Juutasta niittämään. Itse pistäysi hän mökille, missä ei ole ollut ketään muita kuin Ester ja pikku Repekka ja vielä pienempi Luukas. Malakias, Jopi ja Topi olivat menneet uunipuita hakemaan. Nyt kirkui Repekka tuvan nurkalla ja Luukas itki tuvassa. Rosinalla oli muutakin asiaa kartanolle: mentävä katsomaan taikinaansa. Hän juoksi ylös rinnettä, kaapaisi Repekan syliinsä ja kantoi hänet sisään. Karjapihalle olivatkin pojat tuoneet jo uunipuita: hakkasivat niitä siellä lyhemmiksi, nimittäin Topi hakkasi, ja Malakias ja Jopi kantoivat tuvan uunin eteen. Rosina pisti kiireesti uunin lämpiämään. Sitten työnsi hän rintaa Luukkaalle, joka rauhoittuikin, niin ettei sitä niitylle tarvinnutkaan viedä. Repekalle antoi Rosina voileivän ja Esteriä käski hän huutamaan kovasti, jos kekäle sattuisi uunista putoamaan. Sitten lähti Rosina takaisin lammen rannalle ja alkoi haravoida Maunon jättämällä haravalla, sillä eihän se Mauno viitsinyt: meni pikku Sanelman onkimista katsomaan, kun kuuli Sanelman huutavan, että kala syö.

Maunon kävellessä rantaan ajoi Ananias hevosineen häntä vastaan. Hevonen sattui pysähtymään, ja Ananias antoi sen seisoa. Siinä kysyi hän Maunolta, kysyi hiukan naurahtaen, mitäs se Juutas Käkriäinen oli niin vihoitellut. Ja Mauno katsoi Ananiakseen kujeilevasti ja ylpeästi, ja sanoi, että olipahan vain … mitä lienee ollut pientä kärhää. Mutta nyt se oli jo selvitetty. Ja Mauno jäisi tänne korjaamaan tupaa … ja tekemään muutakin, jonka Ananias kyllä saisi tietää, kunhan aika joutuisi: jo tänä iltana.

Niin sanoi Mauno varmasti luvaten.

Ananias mietti hevosta niitynpäähän hoputellessaan, mitähän se eno oikein suunnitellee. Jotain parempaa sillä on mielessä kuin tuvan korjaaminen, sillä eihän se Mauno ole kirvesmieskään. Ja miettipä Ananias, että niinkö lienee isä pelästynyt Muttisen tulosta, että pyysi Maunon heti siihen työhön… Ja hyvähän olisi, että tupa tulisi asuttavaksi, sillä tukala olisi talvella elää saunassa. Mutta pelkällä Muttisen murinalla se nyt ei tulekaan … jos ei oma asia tässä vaadi sitä korjaamaan.

Kun Ananias joutui niityn päähän toisten heinämiesten pariin, sattui Leja siellä juuri oikaisemaan selkäänsä, ja muutkin hengähtivät. Silloin alkoi Ananias pakinoida, jatkaen äskeistä ajatustaan tuosta Muttisen murinasta:

"He … hyvin se taisi katsella näitä salvaimia … näitäkin … Muttinen. Mutta … siitähän se nyt … komentamisesta! Manuuttaisi oikeuteen … rämäyttäisi! Kun kerran uhkaa. Tekisi niinkuin entinen isäntä … jolle mökkiläinen vastasi… Osaisin minäkin hänelle vastata…"

"No mitenkä sinä vastaisit?" kysyi Rosina, joka samassa joutui tuvalta.

Ananias sanoi:

"Vastaisin niinkuin se entinen mökkiläinen. Hän kun ei ollut korjannut rakennuksiaan. Niin isäntä tuli ahdistelemaan … manuutti käräjiin. Kanteli päälle, että tämä mies ei ole korjannut mökkinsä salvaintakaan. Silloin mökkiläinen sanoi…"

"Mitä se sanoi?" kysyivät muut.

"Sanoi … mitenkäs se olikaan? Tuo enohan se … tuolla … sitä taisi tarinoida… Niin, vastasi korkialle oikeudelle, että korjasinhan minä salvaimia: kun salvain putosi, niin korjasin uuniin. Ja sanoi, ettei hän tiennyt mihin se piti korjata: ei ollut isäntä neuvonut, ainoastaan käskenyt korjaamaan ne salvaimet…"

Rosina ja Maunon Pertta nauroivat. Juutas Käkriäinen höristi korviaan ja huudahti.

"Haha … olihan se … vastaus…"

Ja sitten rähähti hän kovempaan nauruun ja sanoi:

"Haha…! Olihan se!"

Rosina nauroi:

"Hihii! Mutta mitähän tuo tuomari siihen, se rasvamaha? Ihanko tuo vapautti mökkiläisen?"

"Vapautti!" huudahti Ananias. "Johan vapautti! Karjaisi miehelle, että puhu, mitä tiedät."

"Ja mitäs mies?" kysyi Rosina.

"Mies … ensin ällisteli ja sitten alkoi puhua. Ei tuleen, mutta suullaan … puheli. Sanoi että: No, ennen kun minä olin pienenä poikana isän kanssa nuotalla, niin kun väännettiin nuottavappeilla isoa kiveä … niin kun se kivi putosi järveen… Niin kun se pani: Lumpsis! Sen minä tiedän…"

"Niinkö se sanoi, se mökkiläinen?" kysyi Rosina.

"Niin … Että kivi pani: Lumpsis. Sen sanoi tietävänsä, kun käskettiin puhumaan, mitä hän tietää."

Nyt nauroivat kaikki. Ylinnä kuului Käkriäisen ääni. Hän istahti kivelle ja rähähti jälleen, pistäen tupakaksi:

"Hehe, osasipas sanoa! Ja mitäs se herrassyötinki siihen? Ja mutta kuulkaahan … olihan se kerran tällainenkin seikka tai kasku. Antakaa kun minä kerron! Se olikin … vähän toista, se! Tällainen se kasku oli."

Ja Juutas aikoi ruveta kertomaan jotain tarinaa. Mutta siinä samassa tuli Saara heinämiesten luokse, tuli oikotietä Muttisen huvilalta. Riensi toisille kertomaan, että nyt herra sutensa kanssa kahmuaa raja-aitoja katsomassa.

Juutaksen hyvä tuuli katkesi. Ärtyisellä äänellä hän sanoi ainoastaan:

"Mitä?"

Ja sitten käski hän Ananiasta niittämään, koska nuo kuivat heinätkin oli vedetty jo melkein loppuun.

Mutta Kun Saara sitten tiesi, että Muttinen oli motkottanut hänelle housuistaan ja sanonut Käkriäisen Juutaksen pitäneen talvella hänen housujaan, niitä vanhoja engelskannahkaisia, jotka herralla ovat olleet jo monet kesät kalahousuina, mutta nyt hänellä on paita pöksyjen päällä kuin venäläisillä, silloin hörähti Käkriäinen jälleen:

"Mitäh? Minä hänen housujaan…?"

Ja Rosina huudahti:

"Elä nyt! Niinkö se…?"

Ja Maunon Pertta:

"Sinä valehtelet, Saara. Valehtelet. Valehtelet!"

Saara vannoskeli puhuvansa totta. Niin oli herra rähissyt. Ilkeäksi se on tullut. Ja kun se oli rähissyt, niin Saaran oli tehnyt mieli sanoa hänelle: "Anteeksi, hyvä herra ja ruhtinas. Ei me olla sinun housujesi vaivaisia. Anteeksi, että luulin rasvapytyn vanteeksi."

"Niinkö sinä sille sanoit?" kysyi Rosina Käkriäinen. "No olisit hänelle sanonut niin, hihii!"

Saara istui polvet hajallaan pientareen mättäällä ja kertoi herran emännän väittäneen, että he, Käkriäiset, varastavat kaikki marjat sieltä huvilalta.

"Mitä … paskia!" örähti Käkriäinen.

"Ja hiekassa ne taas aikovat rötköttää", jatkoi Saara.

"Alasti, alasti. Alasti!" hoilotti Maunon Pertta.

Rosina puheli:

"Alastihan ne rötköttävät, riettaat."

Saara sanoi:

"Niin tekevät. Mutta on tuo ilkanäköistä. Ja minä kun en rupea sellaista rötkälettäkään palvelemaan. Mieluummin minä menen laivaan. Nämä pyysivät minua piiaksi. Pyysivät, Pertta…! Vaikka kysyisitte. Piiaksi tahtoivat."

Silloin juuri urahti Hurja, joka oli maannut niitoksella, ensin pitkät ajat ajeltuaan huutelevaa suokurppaa. Nyt se oli väsynyt ja asettunut lähelle niittelevää Ananiasta. Yhtäkkiä se urahti ja nousi jaloilleen. Ja ryntäsi rannemmaksi.

Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat. Maunon Pertta alkoi laulaa heleällä äänellä.

"Hiljaa juuri kuin lammin laine syttyi lempeni…"

Saara sanoi, että nyt ne tulevat tänne ongelle. Ja sitten huomasi Käkriäinenkin jotain valkeaa lammen päässä, ja hän näki, että ne valkeat läikät olivat Muttinen ja se neiti … ihan lähellä.

Olivatkohan ne kuulleet Saaran pahat sanat heistä?

Käkriäinen mietti tuokion. Korottipa ääntänsä, ja valitsi sellaisen paikan Pertta Kinnusen laulusta, että tulijat kuulisivat hänen sanansa, ja sanoi vakavasti:

"Mitä se Saara…? Ja minä … kun en kärsi sellaisia puheita … epärehellisiä. Rehellisyyttä minä… Kah, Hurja haukkuu! Mitäs se haukkuu?"

Sitten katseli hän lammelle ja jatkoi:

"Kah, herrahan se siellä. Saara, kuule, se on ruvettava työhön. Minä … en rupea sinua elättämään, jos et tee työtä…"

Saara ei liikahtanutkaan, mutisi vain, ettei hän tässä rupea vähän ajan tähden vaatteitaan tuhrimaan.

Nyt niittää Käkriäinen Ananiaksen ja Lejan kanssa. Pertta ja iso Sanelma haravoivat.

"Syökö?" kysyy Aapeli Muttinen hetken päästä hiljaa Topilta.

"Sär-rki, p-rrkele, nar-raa!" vastaa Topi.

Lyygia nauraa. Suokurppa on lakannut piipattamasta. Sudenkorennot lentelevät hopeisin siivin.

Aurinko lämmittää vielä. Sen valkea kuva vedestä kiiltää, häikäisee silmiä.

Kuin punertavaa pronssia ovat joskus sudenkorentojen siivet, huomaa Muttinen.

Metsä uinuu niin hiljaisena, että kuuluu hyttysten sihinä. Siihen paikkaan, jossa onkijat seisovat, näkyy lampi koko pituudessaan. Tuolla vasemmalla heijastuu lammesta vihreä mökin rinne mustine tupineen ja riihineen, näkyy selvästi kuin kirkkaasta kuvastimesta.

Pääskyset kiertelevät peltoaukeaman kohdalla … visertävät lyhyesti, leijailevat piirissä, poikasiaan opetellen. Ladon varjo toisen rannan ruohikolla on venynyt pitkäksi ja tullut kulmikkaaksi.

He seisovat kaatuneitten koivujen rungoilla ihan lammen perukassa, josta oja alkaa. Kalat pulahtelevat. Onkien kupit on heitetty lumpeiden kukkien väliin. Toisessa päässä lampea ylenee maisema komeana. Kellertävänä ahona, joka ikäänkuin katkeaa suoraan taivaaseen.

"Aijaijai, nyt se vie!" huudahtaa Lyygia yhtäkkiä. Mutta eipä päästäkään vapaa niinkuin viime vuonna, vaan jo tempaisee ahvenen ilmaan. Kuinka se siima kiristyi, ja meni vinosti lumpeiden alle…! Niin että hänen sydämensä vavahti: mikähän iso kala se sieltä tulee. Ja sieltä tuli sormen pituinen ahven, tumma ja punainen. Tuli selkäevä piikkisenä viuhkana ja pyrstö kippurassa. Eikä hän sitä voinut itse repiä koukusta. Topin täytyi häntä auttaa, sillä nythän veti jo Aapelinkin onkea. Ja Topi supatti, että nyt se vasta rupeaa syömään.

Aurinko alenee punertavan pajupensaikon takana. Punaisista pilvistä se hohtaa. Ylhäältä töyryltä, jolla mökki on. Muttinen huomaa, että lammen lehtevä vastaranta säteilee keltaisena ja vihreänä, vaaleasti: hemmetin kaunista.

Itse lammen syvyyskin heijastaa samaa vihreää ja keltaista metsää. Ja se hohde muuttuu yhä keltaisemmaksi.

Siellä täällä polskahtaa oikein iso kala ruohistossa. Joskus läiskähtää ongenkuppi veteen. Lumpeissa värisevät keltaiset heteet. Vesi lemuaa.

Pikku Sanelmakin hiipii yhteiselle onkipaikalle. Hän vetää kalan toisensa jälkeen. Hänen kyntensä ovat veressä ja madoissa. Onkijain takana sammalikossa pyristelee monta ahventa ja särkeä.

Nyt punertaa vastaranta. Ja sitten ei syö enää niin ahkeraan.

Aapeli supattelee Topin ja pikku Sanelman kanssa. Hän kyselee, mitä tänne kuuluu, Putkinotkoon. Ja minkälaista täällä oli viime talvena.

"Oli se…" vastaa Sanelma. "Ja talvella… Kun tuli kissapöllö aidanseipääseen… Tuvan luo. Istui siinä monta viikkoa. Ei sitä tapettu … se istui… Silmät … kuin kissalla."

"Niin, ja Ananiasta uhkasi ilves", sanoo paksuposkinen Topi.

"Missä?" kysyy Aapeli.

Pikku Sanelma vastaa kiireesti:

"Jäällä … Hepokiven luona. Hän kun oli suksilla … tulossa Sahan hovilta. Oli lihaa pussissa, ostettua. Sitä se ilves…"

"Niin … ilves?" kyselee Muttinen.

Sanelma innostuu kertomaan:

"Niin. Ajoi takaa. Haisteli. Se oli irvistellyt Ananiakselle, purrakseen."

Saunasta nousee hienoa höyryä. Kaunista on ja hiljaista.

Siinä kysyy Aapeli:

"Minkälainen sillä oli pää, ilveksellä?"

Sanelma sanoo:

"Pyöreä pää kuului olleen. Pyöreä oli… niinkuin kissan pää."

"Se se voi olla, ilves", arvelee Aapeli Muttinen. "Puriko?"

"Ei", vastaa Topi. "Kun Ananias r-ravisteli suksensauvaa. Se seisahtui, ja ajoi taas…"

"Se oli ollut punainen", sanoo pikku Sanelma.

Muttinen ihmettelee:

"Punainen?"

"Niin, niin oli", vahvistaa pikku Sanelma.

"Ja minkälaiset sillä oli korvat?" tiedustelee Aapeli.

"Pitkät! Hyvin pitkät korvat!" vakuuttaa Sanelma.

"Pitkät korvat?" ihmettelee Muttinen.

"Hyvin, hyvin pitkät. Ja hyvin pitkä häntä", sanoo pikku Sanelma. "Melkein niin pitkä häntä kuin tämä ongenvavan pää. Sellainen oli häntä! Sellainen!"

Kolmaskymmenes luku

Yhtäkkiä raikuu mökin mäeltä huuto:

"Penikat! Muoskat! Sanikat! Topi ja Sanukka! Saunapuut eivät piisaa! Niitä on hilattava lisää. Malakias ei mahda mitään, Malakolla on maha kipeä. Kuuletteko te, Topi ja Sanelma? Johan nyt on ihme, torvellako teille pitäisi korvaan puhaltaa! Kuulitteko, hohoi? Niitä on tuotava lisää puita! Jopi-poika odottaa täällä… Kylpijöitä on kuin talkooväkeä. Ja kovia kylpijöitä … isomahaisia. Topi ja Sanukka."

Rosina se siellä huutaa. Hän seisoo mökin nurkalla, kimaltavaa iltataivasta vasten mustana hahmona. Hän heiluttelee kättään ja jatkaa:

"Ja Leja! Lehmiin, lehmiin."

Topi murahtaa lammen rannalla:

"Kah, sitäkös se Malakko… Ettei vääntynytkään tänne."

"Tännekös sen vääntyä piti?" kysäisee Muttinen.

Topi sanoo:

"Tännehän se."

Rosina huutaa vieläkin:

"Entä Saara. Istuu siellä kuin ryökkinä sohvalla, kekottaa. Saara, Saara … se…"

Pikku Sanelma vastaa kiljahtaen äidilleen:

"Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani."

"Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi", arvelee Topi Muttiselle alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. "Yksinäni noita sain äskenkin hakata."

"Vai yksinäsi", kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa. Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten… Nyt ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä toisen … Ja vielä neljännenkin.

Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:

"Tuo varvas … taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!"

Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:

"Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa … Tulen."

"Odotahan", sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan sammalikosta. "Eihän siitä mitä … jos ei ukkomies itse lähde."

"Ukkomies? Häh? Sinä", huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.

"Pi-rru", sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten…

"Minnekä?" kysyy Aapeli.

"Tuonnepa vain … meinattiin tulla… Tuonne Aapeli Muttisen huvilalle. Aiottiin tulla katsomaan tuota monttööriä."

Sitä varten oli paksuposkinen Topi lähtenyt jo etukäteen tänne, Malakiaksen jäädessä Jopin kanssa pistämään tulta saunan uuniin. Ja kun kala sitten oli näyttänyt syövän niin perhanasti Sanukan onkea, oli Topikin ruvennut ongelle.

Topi ja Sanelma keräävät pajupensaiden välistä särkensä ja ahvenensa. Muut särjet lupaa Topi antaa kissalle, nuo ruotaiset rauskut, joita hän ei sano syövänsä muuta kuin oikein nälissään. Sanelmalla on vähän enemmän kaloja kuin Topilla, jolla on kymmenisen, ja molemmat saavat he nyt lisää Aapeli Muttiselta ja neidiltä. Eikä enää syökään. Jo äsken on Sanelma alkanut kyllästyä odottaessaan turhaan nykimistä. Kärsimättömänä on hän ravistellut onkensa vavalta pois sudenkorentoja ja tiuskinut:

"Siihenkös te koinimaan."

Kun Sanelma sillä tavoin huusi ja räiskytteli vettä, lupasi Topi antaa hänelle selkään.

Nyt keikkukoon Sanukka Topista nähden miten tahtoo. Lampi on painunut varjoon. Sen lämpöiseltä ja samalla viileältä hengähtävä vesi on tummanvihreää. Tuolta yhdeltä kohdalta ainoastaan kiiltelevät enää auringon hopeiset säteet. Sudenkorentojen räpytys raukenee, ja hyttyset alkavat purra ilkeämmin.

Välistä kuuluu niityltä vielä kurpan valitusta, väsynyttä. Yhä pitemmät ajat on lintu vaiti.

Hiljaa suhahtelevat viikatteet ja haravat niityllä. Hevonen koluuttelee rekeään ladon luona.

Luoteessa metsän takana hohtaa entistä punaisempia pilviä. Aho ja lehto loistavat punaisina ja kellertävinä.

Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko, kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.

Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen ja Lyygian perästä, joiden kintereillä Topi ja pikku Sanelma kepsuttavat. Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiasta ja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.

"Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?" kuului Leja virkkavan.

Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.

Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:

"Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä särkiä … niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?"

Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin perästä ylös mäkeä.

Maunon Pertta huudahtaa niityltä:

"Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan … tällaista, hihi. En."

Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.

"Niin, ja verkothan ne olisi vielä pantava likoon!" äännähtää Ananias, kun Maunon Pertan Sanelma astelee hänen ohitseen äitinsä perästä. "Täytynee hankkia kalaa … vieraille."

Ananias huokaisee. Sanelma hymyilee hänelle, niinkuin aina muillekin.

"Mitäh?" kajahtaa silloin Juutas Käkriäisen möräkkä ääni peremmältä lammen rantaa, jossa hän yhä niittää kumarassaan. Ja hän pysäyttää viikatteensa ja katsoo kyyryissään taakseen. Hän sanoo: "Niin … Ananias … verkkojako heittämään? Mene sinä… Minä … nämä heinät täällä… Minä täällä vain kumpsin."

Sitten alkaa Käkriäinen jälleen niittää.

Ananias riisuu tamman. Kohta kuskaa hän sitä mäelle niin että kumisee. Hurja juoksee Ananiaksen ja hevosen edeltä.

Niityllä ei ole enää muita kuin itse Käkriäinen ja hänen lankonsa Mauno, joka seisoo vielä ladon luona, mustana ja lapikkaiden kiverät kärjet levällään. Mauno katselee Käkriäistä. Juutas ei näytä kiiruhtavan niityltä. Lieneeköhän se yhä äkäinen Maunolle? Tai on kai se äkä rauennut niinkuin muutkin Juutaksen uhkaukset? Vai pelänneekö se joutua Muttisen kanssa pitempiin pakinoihin?

Joutaisi Juutas tuolta jo tulla, että se jaksaisi yöllä hommata.

Mauno äännähtääkin Käkriäiselle ja kehottaa häntä tulemaan jo pois. Mutta Käkriäinen ei hänen ääntään edes kuule. Käkriäinen niittää.

Ei hän pelosta siellä niityllä ole. Maunon pelosta ei enää yhtään. Eikä hän pelkää enää Muttistakaan niinkuin äsken: sillä ei tuo Aapeli vielä ainakaan sanonut mitään, ei edes sitä kuin tavallisesti tänne tullessaan. Paljon huolettomampi on Käkriäinen hänestä kuin päivemmällä tuvassa, ja siihen huolettomuuteen on muutakin syytä kuin Aapelin tähänastinen lauhkeus. Jos se Aapeli nyt alkaisi kysellä, kuinka on tuvan korjaamisen laita, niin nyt Juutas saattaisikin vastata, että tehdyksi se tulee: nyt hän alkaa sitä tehdä, vaikka huomenna. Sitä varten on Mauno tänne otettu. Ja voihan sen tuvan korjauksen nyt todella alkaa … vaikkapa ei ihan huomenna, niin sitten … myöhemmin. Onhan ensi yö valvomista. Eipä silti, ettei hän kestäisi työtä huomennakin. Hän tuntee nyt päässeensä alkuun. Päässeensä makaamistuurilta. Siksi hän nyt tätä heinääkin niin iloisesti ja myöhään kumpsii.

Minkäslainen työinto hänelle nyt tulikaan! Joskus se tulee, se oikea into. Nyt tuli … parin kuukauden perästä. Koko päivän hän on soutanut, kantanut ja kävellyt. Ja kaivellut louhiakin. Mutta eipäs nyt vain väsytä, tätä kummeksii hän itsekin. Oikein hyvältä tuntuu tässä kumpsia. Kun työpuuska tulee, silloin on kaikki kuin leikkiä.

Tuonnottain hänen sisuaan vielä pisteli, että Mauno pakotti hänet sillä tavalla tahtoonsa. Se oli häväistys. Se kuohutti hänen maksaansa niin, että hänen teki mieli juosta vielä uudestaan metsään. Mutta kun herra oli talossa, niin olisi Maunon Pertta voinut Maunon kehotuksesta mennä milloin tahansa haukkumaan hänelle Käkriäistä, ja ihmekö temppu olisi ollut silloin saada Muttista suuttumaan!

Onneksi eivät tästä häväistyksestä tienneet muut kuin Rosina, koska ei Pertta Kinnunenkaan siitä Käkriäiselle hiiskunut. Jos se olisi tiennyt, kyllä se olisi hoilottanut.

Ja sitten vähitellen oli Juutas Käkriäinen alkanut olla hyvilläänkin tästä pakollisesta tottelustaan. Niin, hän päätti nielaista sen kuin jonkin hyvin pahalta näyttävän ruuan, keltaisen juurikkaan, jollaisia Muttisen Aapelilla on ruokana pöydässä. Ja päätti hankkia siitä tottelusta itselleen hyötyä. Ruveta oikein hartaasti keittämään viinaa ja saamaan rahaa. Hommaamaan, koska nyt oli kerran herännyt hommaamisen alkuun.

Ja eikös olekin parasta niin, että polttaa? Eikö hän itsekin ollut monesti ajatellut, että polttaa sitä pitäisi. Se on selvä, että sillä tavoin saa rahaa seitsemän mokomaa enemmän kuin maajussin työllä.

Kyllä. Mutta miksikä piti muiden tulla tyrkyttämään sitä hänelle … ennenkuin hän itse oli ennättänyt ruveta siihen?

Nyt on kuitenkin tapahtunut, mikä on tapahtunut. Ja hän tahtoo unohtaa sen ilkeän pahan, tahtoo muistaa ainoastaan oman hyvänsä. Ja suostuu antamaan toisellekin osuutensa, Maunolle.

"Kärsimällähän niistä pahoista pääsee", sanoi ennen Juutaksen tuttavakin, Hiesun herännyt mylläri.

Olkoon siis unohdettu.

Mutta nyt on edessä toinen luokka. Viina … pitää keittää sellaisessa paikassa, ettei herra aavista mitään. Eikä varsinkaan se teräväsilmäinen neiti.

Niitä keittopaikkoja, joita on paljonkin, Juutas nyt tässä tuumiikin, kumpsiessaan.

Mukavalta tuntuu ajatella, että kun yksi keitos on keitetty, niin pääsee kuljeksimaan vähän lääniin. Tarinoimaan. Pois kaikenlaisista kotoisista kärhäyksistä. Siellä läänissä saa olla rauhassa, jos osaa pitää varansa kateellisilta ruununmiehiltä. Ja syödä saa hyvin, sillä sitten on rahaa.

Sekin tieto, ettei hänen tarvitse kauan Putkinotkossa kumpsia, vaan pääsee huilaamaan, tekee osaltaan tämän kumpsimisen niin mieluiseksi.

Mauno Kypenäinen äännähtää jälleen ladon ovelta hänelle:

"Juutas hoi! Tulehan nyt jo pois."

Juutas ojennaiksen hiukan ja vastaa:

"Kyllä, kyllä… Se nyt ennätetään, se asia, hehe. Minä vain … tässä ensin vähän kumpsin…"

Mauno hymähtää ja lähtee silloin kartanolle. Toimeen innostunut Juutas jää yksikseen sinne lammen perukkaan, metsän varjoon.

Putkinotkon mökin pihalla ovat nyt jo kaikki muut. Ja sielläkös nyt käy huuto ja iloinen mekastus! Siellä on ääntä, ja väkeä vinon pihan täydeltä!

"Hau, hau, hau!" matkii joku lapsista koiraa.

"Nau, kurnau!" huutavat toiset kissalle.

Ja toiset hevoselle: "Ihahahaa! Öhöhöhöhöhöö!"

"Muu! Mää!" matkivat eräät.

Joku vaakkuu variksena:

"Vaa, vaa!"

Repekka juoksee Hurjan kimppuun. Hurja on leikkisällä tuulella, illan viileässä. Se murisee ja juoksee ympäri Repekan. Repekka kirkuu riemusta. Sanelmakin aikoo ottaa kiinni Hurjan, joka kiitää yhä villitymmässä kehässä, suu virnallaan, pystykorvat niskaa pitkin. Repekka matkii koiraa. Ja sitten Sanelma tammaa:

"Ihahaha."

Topi huutaa Moksia saamaan särkiä. Kissa onkin kartanolla, ilmestyy miesten aitan alta ja naukuu. Ananias sanoo:

"Kuinkas muuten, kotiinhan se mies illalla metsätöistä tulee! Ja onpa se saanut lintuja, koska ei elävä särkikään kelpaa."

Ananias alentaa veräjää, niin että Sohvi pääsee yöksi laitumelle.

Repekka tahtoo Moksin kiinni. Saa sen kiinni, riiputtaa sitä keskeltä vatsaa ja nauraa ja hokee:

"Voi tinnuu … mokoma patkariäpäle."

Moksi ponnistelee vastaan, naukaisee ja raapii. Repekka itkaisee taas. Topi matkii kissaa:

"Kurnau! Kurnau!"

Pikku Sanelma yltyy Topin sanoista:

"Kurnau, rako auk'!"

Saara on istuutunut aitan portaille Maunon Pertan Sanelman viereen, mutta Pertta Kinnunen menee Muttisen Aapelin ja neidin luokse. Saara ottaa syliinsä Moksin, joka livisti kiukkuisen Repekan käsistä, antaa kissan kelliä selällään, koettelee sitä haaroista ja sanoo Pertan Sanelmalle:

"Poika se on tämä, munat tällä on."

"Niin on", myöntää Maunon Pertan Sanelma iloisesti.

"Hau hau, hau!" matkii pikku Jopikin Hurjaa, tullen saunalta. Hurja haukkuu. Kallio pihan vieressä kaikuu. Topi hirnuu:

"Ihahahaa."

"Hihuu!" nauraa Muttisen Aapeli.

Pikku Sanelma sanoo:

"On täällä nyt kaikkia rääkymisiä. Missä lienee kana kotkottamasta!"

"Pitäisi hakea kanakin", huutaa Jopi.

Rosina kiljaisee tuvan ovesta pihalle:

"Sehän sinne vielä! Eikös kukko! Joko ne lisäpuut on tulleet saunaan metsästä? On siinä nyt kikakakaa! Ja säkätys ja häkätys! Sanukka, vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen."

Rosina juoksee siihen kesken kiireitään. Hänellä on uunikoukku, jolla hän on juuri tyhjentänyt uunista hiiliä. Tuvan pankko hehkui niitä punaisenaan.

"Vetäise!" vastaa pikku Sanelma äidilleen.

"Ai ai, vetäise tosissasi!" huutaa Maunon Pertta. "Vetäise! Pääkuoreen!"

"Pää! Pää!" matkii pikku Sanelma Pertta Kinnusta.

Topi on olevinaan kana. Hän kotkottaa:

"Kot-kot-kot ää ja öö! Kot-kot-kot ää ja öö!"

Pikku Ester repaleissaan maanittelee:

"Tipu tipu tipu-tii!"

"Ammuu!" ammuu Topi.

"Ammuu!" Repekka ja Sanelma matkivat Topia.

"Hau hau! Vouh vouh!" räyskyttää joku.

"Piu, pau", sanoo Ananias.

"Haha! Hohoo! Hähä! Höhö! Hihuu. Ihihuu!" Ei erota, kuka mitäkin huutaa.

Maunon Sanelma hihittää.

"Pää", määkäisee Mauno Kypenäinen möräkällä äänellä tuvan nurkalta.

"Tuokin, tuokin!" hoilottaa Maunon Pertta.

"Hau! Muu, muu! Pää! Ammuu! Käkäkäkä! Röhröh! Kukkuu! Kur nau!" räikkyy koko mökin piha iloisesti.

Mutta Rosina Käkriäinen ikkunan reiästä:

"Voi sun siunatkoon, kun ihmisen sikiöt rupeavat elukoiksi!"

"Huu! Huu! Huu!" toitottaa Jopi. Hän on kiivennyt aidalle seipään viereen, jossa riippuu rääsyjä. Hän matkii laivaa. Kaiku kalliosta vastaa.

Pikku Sanelma hihkuu:

"Pennut hoi! Pennut, pitäkää turpanne! Ruvetaanpas heittämään häränpyllyä."

Pikku Sanelma asettuu heti nenälleen maahan. Tukka roikkuu nurmelle. Sitten hän heittää kuperkeikan niin että reidet vilahtavat.

"Voi pyhä Jooseppi!" huutaa Maunon Pertta, katsellen Muttiseen, joka seisoo hänen vieressään. "Herneenkukka näkyi!"

Muttinen ällistelee:

"Mikä se on?"

"Mikäkö?" vastaa Maunon Pertta nauraa tirskahtaen ja katsoo syrjään.

"Se on ruuslillikka!" tirskahtaa sitten Pertta.

Topi heittää neljä häränpyllyä perätysten, kiroten viimeisellä: "Voi r-ranta-rrillikka! Koski pääkuor-reen. Vaikka oli r-reuhka kor-rvilla."

Muut lapset pyörivät Topin perästä. Pikku Sanelma seisoo koivet pystyssä. Jopi hyppää alas aidalta. Ester saa yhden häränpyllyn kerrallaan, Repekka ei pääse yhtään, vaan kaatuu aina kupeelleen. Saaraa ei haluta heittää häränpyllyä. Tuskin kehottaa hän siihen isoa Sanelmaa. Maunon Perttakin hoilottaa Sanelmalle:

"Mene sinäkin siihen…"

Hänen Sanelmansa menee ja pyörähtää muutaman kerran, pitäen hameitaan koossa polvitaipeesta.

"Minäpä heitän lehmänkin pyllyn!" sanoo Topi.

"Niin, kun sinulla on isän reuhka päässä", vastaa pikku Sanelma. "Mutta heitäpäs ilman karvahattua. Heitäpäs!"

"Vaikka ilman kar-rva … mitä", sanoo Topi ja heittää selkä edellä. Ainoastaan Repekka ei ymmärrä, miten lehmänpyllyä heitetään, vaan puskee maata nelinkontin niinkuin kuperkeikassakin. Ja viimein hän asettuu selälleen ja piehtaroi siinä ja nauraa:

"Hihihi! Hahaha…!"

Ruohikko tuoksuaa. Metsä loistaa vaaleanpunaisena lammen takana.

Mutta korkeimpana kaikuu Rosinan ääni. Tuvassa hän on ärjynyt koko ajan itsekseen. Nyt ryntää hän jälleen pihalle: säkättäen tavoittelee hän portaiden edestä keppiä. Ja hän voihkii ja huutaa:

"Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele! Että tosiaan … ulvovat kuin sudet! Sinäkin, voi … Pertan Sanelma … vaatteillasi. Tantereella, jossa on koiran kökkiä, ja kissan kökkiä, ja Repekan… Sanikat!"

Rosinan kiljahduksen luulisi kaikuvan aina taivaan napaan saakka, kun hän huutaa:

"Ai, ai!"

Sitten laskettelee hänen kielensä yhtenä väkkäränä:

"Ja eikö sitä olisi muuta tekemistä! Saarukka. Muoskat … kuin siinä pyllyään näytellä, häh! Eikö sitä olisi veden kantamista saunaan? Malakiaksen kanssa on kylmä kannettu, ja lehmänhaude. Sinä, Saara. Ja muut. Eikö sitä olisi vastojen tekemistä! Ja sian syöttämistä…! Ja lampaan! Sinä se yllytit, Saara! Ihmisten tähdenkin hävettäisi … sellaista mallia. On tämä mallia! Ja ettekö te kuule? Topi ja Sanukka! Ja Jopi! Ne lisäpuut! Ei nyt mitään, ei vaikka…"

"Nyt piru sinut nokkii!" huudahtaa Rosina ja antaa kädellään nasahduksen pikku Sanelman säärille, joita Topi pitää pystyssä. Topi juoksee pakoon. Pikku Sanelma suuttuu. Hän hyppelee koholla ja huutaa:

"Ei pieksetä, ei."

"Kah, sellainen elävä!" äännähtelee Rosina.

Kaukaa jostakin lammen rannalta kajahtaa nyt Käkriäisenkin ääni:

"Mikä se on…? Se rähäkkä…"

Sen kuulevat ainoastaan Muttinen ja Maunon Pertta ja neiti, jotka seisovat koivun luona. Muut eivät kuule, sillä kovin kiroilee pikku Sanelma. Ananias tulee tapansa mukaan Rosinan avuksi ja uhkaa pientä siskoaan ohjaksenperillä.

"Ei, ei pidä lyödä!" suhahtaa Rosina Ananiakselle.

Pikku Sanelma tavoittelee kynsimään Ananiaksen silmiä ja kiljuu:

"Minä tapan sinut."

"Lyö vain lihaksi, lyö! Itku pitkästä ilosta", ärsyttelee Ananias Sanelmaa.

Repekka säikähtää siitä, että Ananias rapsuttelee Sanelmaa kynsille, ja alkaa itkeä. Rosina nostaa Repekan syliinsä ja lohduttaa:

"Eihän kullalleni mitään…"

"Tämä sitten on elämää. Minä en kammarissani tällaista sallisi … jos minulla olisi pentuja… Kyllä hakkaisin", huutaa Maunon Pertta. Rosina hymähtää hänelle:

"Onhan niitä sinullakin."

"Mutta ne ovat vaivaistalolla", tiuskahtaa pieni ja musta Sanelma, joka nyyhkii, hieroen nenäänsä tukallaan.

"Hihuu!" naurahtaa Muttinen ja nyökyttää päätänsä.

Pertta Kinnusen silmissä leimahtaa, ja hän tavoittaa nurkalta ongenvapaa, lyödäkseen pikku Sanelmaa. Vapoja on siinä, Muttisen ja neidin. Mutta kun Muttinen ja kaikki hymyilevät hänelle, hillitsee hän itsensä, vaikka häntä harmittaakin. Hän katselee neuvottomana ympärilleen, ja sitten huudahtaa hän:

"Meidän Sanelma, lähdetään me tekemään saunavastoja. Niin ne tulevatkin tehdyiksi ja rutakasti!"

"Saunapuita! Saunapuita, Topi ja Jopi ja Sanelma!" toistaa Rosina.

Saarakaan ei viitsi hautoa siinä ilkeitä ajatuksiaan, vaan lähtee hänkin vastantekoon Pertta Kinnusen ja Pertan Sanelman kanssa. Tuonne he katoavat yläveräjän ylitse, tuoksuvaan koivumetsään.

Ananias tahtoo Topia kanssaan heittämään verkkoja. Mutta Rosina, joka paistaa leipiä tuvassa, sanoo etteihän tässä mitään tule, jos Ananias sen Topinkin vie: saunaan ei saada löylyä koko iltana… Ja Ananias arvelee silloin voivansa tulla toimeen järvellä yksinäänkin: onpa hän ennenkin vuoroin melostellut ja vuoroin laskenut verkkojaan. Mutta silloin sanoo Mauno Kypenäinen, että hän lähtee Ananiakselle kaveriksi.

Sitten juttelee Mauno Ananiakselle jotain hiljaa. Nyt he menevät perätysten rannalle. Hurja häärii Ananiaksen ympärillä ja pääsee Ananiaksen mukaan.

Topi pihalla kyselee, missä se nyt on se kirves.

Jopi vastaa sen olevan kujalla, jossa puita äsken hakattiin.

Vähän ajan päästä astelee Topi miehekkäästi kirves olalla saunalle. Hänen perästään kepsuttavat Jopi ja pieni Sanelma.

Pihalle jää Lyygia. Hän istuu isolla kivellä ja houkuttelee Esteriä ja varsinkin kullanruskeaa ja säihkysilmäistä Repekkaa luokseen. Repekka katsoo häneen välkkyvin silmin, mutta vierastaa vielä. Lyygia menee ja kaivaa Muttisen Aapelin taskusta rusinapussin. Hän sanoo Aapelille:

"Voi kuinka tuo Repekka on kaunis … kuin pieni enkeli."

"Niin, se on kuin renessanssin enkeli", myöntää Muttinen, joka pistää suuhunsa rusinoita ja antaa sitten pussin Lyygialle. Nyt tulevat lapset neidin viereen. Pian juoksee Ester tupaan, näyttämään namusiaan äidilleen, joka vetää leipiä hehkuvan uunin mustasta kidasta. Iloisesti huudahtaa silloin Rosina. Lyygia on siepannut Repekan polvelleen, nipistelee häntä pyöreästä leuasta ja lujalihaisesta poskesta. Kurkistaa hänen tummiin silmiinsä. Oikoo tytön tukkaa ja jokeltelee hänelle. Rosina ilmestyy ovelle ja katselee ihmeissään Lyygiaa ja pientä tyttöään.

Muttinenkin huomaa, miten Lyygia lapsia hyväilee… Vieraita lapsia…

Mutta mitä Aapeli Muttinen sellaiselle mahtaa? Surullinen on hänestä lopultakin maailma … paha se on, eikä siitä muutu… Tullut yhä surullisemmaksi, kun hän vanhenee.

Mitä varten elämisen taakka vielä muka Aapelin perillisille?

Ja tulisi siitä huolta. Ja Aapelihan tahtoisi köllötellä niin mukavasti.

Pitäisi sitä uhrautua toisen onnen tähden! Ehkä siitä itsellekin onnea hersyisi…

Ei tiedä.

Niin miettien katselee Aapeli mökin harmaita rakennuksia. Varsinkin läävä näyttää rappeutuvan … paitsi nyt tupaa. Mutta … rappeutukoot. Harmenee tuo hänen tukkansakin.

Mutta kas, tuolta saunasta tupruaa savua oven täydeltä! Ja sitä tulee lakeistorvesta ja räystäidenkin alta, lämmintä savua. Makeaa se on Aapelin sieraimissa.

Hän lähtee saunalle. Humaliston vieressä rantaveräjällä katselee hän lahdelle. Vesi on tyyni… Niinkuin rasva.

Tuolla kuvasteleiksen tuttavallinen nuottakota veteen. Kodassa Ananias puikkaroi verkkoja. Valkoinen koira tähystelee järvestä omaa kuvaistaan.

Kauempana katiskat…

Ja oikealla rannalla luo kalliorinne lahteen tummanvihreän varjonsa. Haapojen melkein jokainen oksa näkyy selvästi sinisestä vedestä.

Ulapan ylitse kaareutuu illan punertava taivas. Vesi on vaaleanpunaista: läheltä vaaleanpunaista ja kauempaa vaaleansinistä. Taivaalla, joka sekin on vienosti sinertävä, seisoo punertavia pilviä, heijastuen veteen. Pilvet ovat kuin ruusuisia vivahteita helmiäisissä.

Koko taivaan kupu niinkuin mahdottoman simpukan sisäpinta, kalpeasti sinertävä ja nuoren naisen lämpöisen hipiän värinen.

Aurinko laskee. Tummana kiekkona näkyi se äsken tuvan nurkalla. Nyt se heittää kultaista kiillettä kujan seipäisiin ja välkkyy mökin tummissa ja tyhjissä ikkunoissa.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku

Aapeli menee saunaan. Hänen nenänsä erottaa, että saunan edustalla haiskahtaa viileältä.

Ja lehmänlannalta… Tuossa on iso rykelmä risuja, sekä kirves mustine ja pihkaisine varsineen. Siinä ovat pojat äsken hakanneet saunapuita. Herra kiertää rykelmän ja varoo virsujaan noilta lehmien jäljiltä.

Hän tallustelee hiljaa kotaa kohti, jonka ovi on pönkitetty raolleen lepänoksalla. Tavattomaksi mielihyväkseen haistelevat hänen sieraimensa pitkästä aikaa maalaissaunan savua. Onpa hänkin maalta kotoisin.

Kodasta kuuluu lasten juttelua. Pojat ne ovat siellä: Topi, Jopi ja Malakias.

Nyt sanoo pikku Sanelmakin kodassa:

"Tule pois, Malakko, me ei muuten lähdetä."

"Kun ollaan pienempiä kuin sinä", jatkaa Jopin heikko ja kimeä ääni. Malakias kuuluu valittavan vatsaansa.

Pikku Sanelma houkuttelee Malakiasta:

"Ja herra antaa sitten sinulle rahaa. Antoi meillekin. Minun ovat jo äidin tallessa."

"Ja mätkäisee kop-rramitalla! Tällä viisiä!" kehaisee Topi.

Sitten kilistelevät pikku lapset lanttejaan. Topi nauraa Malakiakselle, joka ei vielä tunne, mikä on kymmenen-, mikä viidenpennin raha. Eikä tunne muka Jopikaan, josta on pääasia, että rahoja on monta.

Muttisen Aapeli rykäisee ja longottaa kodan ovea. Voi kuinka savu tunkeutuu silmiin…! Ei ensin näe mitään. Täytyy kumartua savutuprun alapuolelle ja vetäistä ovi selälleen.

Ja sitten näkyvät kodan padasta nousevassa lehmänhauteen höyryssä ja saunan savussa Malakias ja muut lapset hänen ympärillään. Malakias istuu kodan penkillä, selkä koukussa ja vatsaansa painellen. Muttinen sanoo haeskelleensa Malakiasta ja Jopia. Aittojen alta, ja tuvan uunin alta oli muka hakenut. Olisi antanut heille palkkoja, että jaksaisivat rahdata hänelle niitä saunapuita.

"Johan minä sanoin!" huudahtaa Topi.

Nyt saavat Malakias ja Jopi kuparikolikoita muutaman. Malakias katselee rahojaan hellästi. Ja yhtäkkiä hän huudahtaa:

"Olisipa viinaa…"

"Viinaako?" naurahtaa Muttinen.

"Niin… Se olisi tälle mahalle", vastaa Malakias. "Sitä minä olen tässä tuuminut… Sillä ne käärmeet…"

"Vai sillä", sanoo herra. "Ja mistähän sinäkin viinan maun tiedät?"

Niin, kyllähän Malakias sen tietää, vaikkei uskalla Muttiselle jutella. Eikä olisi jutellutkaan, jos ei olisi näin rahojakin annettu. Epäröiden ja viinaa ihastellen virkkaa hän nyt, että on hän sitä maistanut … jonkun kerran talvella… Tuolla puita metsästä kaadettaessa. Tuvan uuniin koivuja…

Topi iskee Malakiakselle silmää, ja Jopi katsoo pelästyneenä.

Mutta Malakias selittää, että Mauno-eno oli sitä antanut: pakkasella. Oli ollut täällä Putkinotkossa. Ja se oli ollut isän kanssa metsässä mukana.

Muuta ei Malakias kerrokaan. Ei, Malakias muistaa miten isä silloin, kun poliisit kävivät Putkinotkossa riehumassa ja etsimässä viinoja, varoitti Malakiasta ja muita hiiskumasta kenellekään niistä. Ja siksi ne rutkaleet eivät löytäneet mitään. Kovin uhkasi isä vanhinta poikaa, heristi lopuksi nyrkkiäkin, isoa kuin halkonuijaa. Ja sen nyrkin maun tietää Malakias ennestään…

Toissa talvena isä kuritti häntä, kuhnustelemisesta löi kalikalla … vähän ennenkuin hän löi kirveellä jalkaansa. Mutta Malakias vihastui ja lähtikin lääniin. Topilta sai hän rahaa, ystävältään. Topille olivat niitä antaneet vieraat, jotka Putkinotkon kautta kulkivat ja opastuttivat itseään Topilla. Niitä rahoja oli paljon, niitä kuului olleen markka. Malakias aikoi mennä rengiksi lääniin. Tuiskussa taivalsi hän suuren järven ylitse. Parissa talossa hän kävi kysymässä renginpaikkaa. Mutta eivät ne häntä sinne ottaneet. Ja sitten ne rahat loppuivat, ja Malakias lähti takaisin kotiin: tuli niin ikävä äitiä. Kotona oli Ananias juuri saanut langoista jäniksen. Se oli keitetty, ja Käkriäiset istuivat pöydässä jänislientä syöden. Silloin huudahti poikaansa ikävöivä Rosina, huudahti naurahtaen:

"Olisipa nyt Malakias täällä … niin saisi jäniskeittoa."

Ja samassa aukesi ovi ja Malakias astui sisään, rikkonaisine pieksuineen ja lunta niska täynnä…

Pahalta oli Malakiaksesta tuntunut läänissä. Ikänään ei hän taida enää sinne lähteä. Eikä tuo isä enää ole lyönytkään häntä, ainoastaan nyrkkeineen tulee kohti ja kääntyy sitten pois. Malakias onkin jo mies, eikä tahdo hiiskua … niistä.

Eihän Malakias toki ilmoita Muttiselle, että isälläkin on ollut viinaa, jos hän sattuikin iloissaan virkkaamaan sanan siitä hyvästä viinasta.

Eikä häneltä suinkaan udella.

Ja sitten Malakias lähteekin hakemaan saunapuita. Hän arvelee vielä ainoastaan nousten paikaltaan ja katsellen kattoon, päässä se Aapelin vanha ja kehno knallihattu:

"Olisi se tässä taudissa toista kuin nuo matokassin pavut… Ja alkakaa siitä tulla, pojat ja Sanukka! Ei niitä puita enää paljoa tarvitakaan. Kaksi kiukaallista täällä on jo lämmitetty. Jos kolmannen lämmittää, niin paistaa saunassa vaikka Kenkkuinniemen ja koko maailman. Ja Sahan hovilaisetkin vielä paistaa, kypsiksi kuin nauriit. Mutta jos olisi sitä … tarvitsisi välistä olla tautien ja rohtojen tähden…"

Sanelma ja pojat lähtevät. Jopi pinkaisee kuitenkin ensin kartanolle, viemään talteen rahojaan. Toisille ei hän ilmoitakaan, minne hän ne vie.

Topi arvelee, että Jopi vie ne kuin harakka piiloon. Ja Topi kehottaa Malakiasta antamaan rahansa hänelle, etteivät ne putoaisi metsässä. Sanelma olisi valmis viemään Malakiaksen lantit äidin talteen. Mutta eivät Topi ja Malakias uskokaan hänelle niitä. Malakiaksen rahat kourassa pönttää nyt Topikin pikku Jopin perästä pihalle. Malakias ottaa kirveen ja astelee Sanelma kintereillään hitaasti rannalle päin. Koppahattu on Malakiaksella otsalla, ja pörröinen tukka niskasta pystyssä.

Mutta Muttinen painaiksen saunaan. Kotaan asettaa hän juurihattunsa, joka on epämukava näin ahtaissa paikoissa. Saunan matala ovi aukeaa, hehku ja helle lyövät häntä vastaan. Kyykkysilleen täytyy taas kumartua. Mieluisa hehku ja helle suuren ja mustan kiukaan nielusta, joka loistaa puolillaan hiiliä. Ja se säkenöi kultaisine kiiluineen niin, että silmiin koskee, kun kurkistaa kiukaan alle. Siellä lekkuu vielä keltaisia liekkejä, ja hiilten keskellä loikoo palavia kekäleitä, melkein sylen mittaisia. Muutamia puita on jäljellä myöskin saunan permannolla.

Niitä hän nyt työntää uuniin, hiilien ja rätisevien kekäleiden päälle, ähkien ja ponnahtaen takaisin, sillä tulen hehku käy tuimasti naamaan. Ah sitä tuimuutta! Onpa se … hänestä rakasta. Rakasta on savukin, joka pakottaa irvistelemään ja vettä valuvat silmät umpeen. Hän yskii ja laskeutuu ihan maanrajaan. Siihen hän istahtaa. Kuumalle penkille, vastapäätä kiukaan punaista kitaa, nokka maata kohti. Hän ihailee jälleen saunaa, oikeaa maalaissaunaa, pitkästä aikaa. Sininen savu täyttää kylyn. Ja vähitellen se hiukan selvenee. Onpa se savu hänestä niin pyhä kuin Sebaoth, joka muinoin täytti savuna todistuksenmajan.

Ylhäältä kuultaa lakeisreikä, kiskoo savua … niinkuin Käkriäinen piipustaan.

Nyt alkaa erottaa lauteetkin: siellä on Aapelin loikomapaikka, samanlainen kuin huvilankin saunassa. Se on hyvä paikka, leveä ja oikein mukava.

Ja lauteiden alta tuntuu vanha vastanlehtien ja mullan haju, mukava. Sieltähän ne akat sanovat lapsia löytävänsä. Tuollaisesta se on äiti Aapelinkin kaivanut, mullasta ja moskasta … kuin onkimadon.

Mikä vihertävä läiskä tuolla peränurkassa? Vastahan se oli.

Ikkunaruutujen tomussa näkyy lasten kämmenten jälkiä, ja ikkunan takaa vihertävä järvimaisema, nokkosten ylitse, joita kasvaa saunan seinävieressä.

Nyt kuuluu airojen vingahtelua. Ananias ja Kypenäinen näkyvät siellä soutavan. Mauno on perässä. Koira istuu kokkalaudalla: sen pää nytkähtelee airojen tahtiin.

Aapeli katselee soutajia, ja arvelee sitten, että täällä ne Käkriäiset nukkunevat nyt kesällä, kun tupa on rikki. Tuollahan saunan takana on niiden ryysyjäkin! Mutta mihinkähän ne talvella joutuvat? Kun niitä ei saa korjaamaan nurkkiaan.

Saunassa on hauska savun tuoksu, ja nukuttava lämmin hivelee poskia ja hehkuttaa naamaa. Polttaa käsiä. On hiljaista. Sirkka kilkuttaa mustan kiukaan takana.

Avonaisista ovista hengähtelee kesäisen illan ilma.

Mainio tämä sauna, sisään lämpiävä! Aina mainio: sekös vasta hyvän unen antaa, oikein nokinen sauna, joka tukkii lämmitessään savullaan ruokatorven. Sisäisestikin se tahtoisi savustaa kaikki pahat ihmisestä pois. Ei tällaiselle saunalle, josta tarttuu nokea kämmeniin, mikään sauna ole vertainen. Tässä ne seinät kuumenevat talvellakin, niin ettei katto tipu kylpiessä tulista vettä niskaan. Ei, tällaisissa on oikea löyly, huuruton ja tasainen. Ja lauhkea niinkuin mesi.

Mieleisimpiä ovat nämä saunat Aapelille melkein kaikesta, mitä on Putkinotkossa. Kuinka hän olikaan saattanut olla poissa näistä saunoista toista vuotta, hän, jolle sauna on mahtanut syöpyä vereen: tällaisessa kylvyssä on, kuten äsken ajateltu, torppari Muttisen poika avannut tihruiset silmänsä ensimmäisen päivän hämäryyteen, itkenyt ne itkunsa, joista ei ole enää hienointakaan aavistusta, itkenyt ja parkunut. Ja mitä muistoja on hänellä juuri näistä Putkinotkon saunoista. Tässäpä hän oli täällä kylpenyt alkuajat, koska huvilassa ei vielä ollut saunaa, tuota kaikkein tärkeintä rakennusta, myöhemmin teetettyä, melkeinpä tärkeämpää kuin ruokakonttori ja hella ja kattilat. Kylpenyt toveriensakin kanssa … ohranesteellä olivat he lyöneet löylyä, oluella. Ja se vaahtoava neste oli mennyt kiireesti hattuun ja hävyttömiä he olivat laulaneet, sellaisia että:

"Hulta se huuteli Honkan saunassa, Hulta se huuteli Honkan saunassa: Minä olen yksin täällä…"

Ja sitten he olivat polskahtaneet järveen uimaan.

Olivat silloin nuoria.

Ja jos hän milloin talvella on käynyt täällä maalla, sauna se on ollut hänen iltahuvinsa, hänen teatterinsa ja konserttinsa, melkein mukavampi kuin mikään muu. Eipä silti … pitäisihän sitä konserteissakin käydä, se kun on kulttuuria, muka. Mutta sauna: pitkien talvisten iltapuhteiden jälkeen on se antanut väsyneille aivoille mainiota lepoa.

Sellainen on sauna hänelle … niinkuin metsien kansan muillekin lapsille. Ja niille muille se on vielä tohtori ja apteekkari; enimmäkseen ainoa, hohoi! Minkä määrän se onkaan tappanut köhisevää hinkua ja lavantautia ja rokkoa, ja muuta rupulia! Hiottamalla vaaralliset taudin itiöt lauteiden alle. Mitkään taikakonstit eivät ansaitse sitä kiitosta lääkitsemisestä kuin sauna.

Aapeli kääntelee nokisella kohennuspuulla hiilustan kekäleitä, naama paisuksissa ja hikipisarat hapsien kärjissä, muistelee menneitä aikoja, ystäviään ja ystävättäriä, jotka ovat tyytyväisinä tulleet ulos hänen saunoistaan…

Ja ajatteleepa hän Käkriäisiäkin. Kauan he ovat nyt asuneet täällä mökkiläisinä. Köyhyyteen nääntyvinä oli hän ne löytänyt vielä kolkommasta erämaasta kuin Putkinotko koskaan. Jaksoi hän ne hommata toki tänne lähemmäksi kaupunkia, vähävarainen silloin. Ja sopuisa oli hän ollut niille olevinaan. Ja oli toivonut, että he vaurastuisivat. Ja sivistyisivätkin. Tulisivat siisteiksi ja oppisivat … tekemään ruokia. Ja syömään mukavammin. Ja oppisivat ehkä hiukan kirjojakin…

Vuodet ovat menneet, ja aina tänne tullessaan on hän tavannut heidät samanlaisina. Jopa likaisempina … sikäli kuin lauma on lisääntynyt.

Ja jos saamattomuus heissä on vähentynyt, niin on se tapahtunut pelkästään siinä suhteessa, että ovat älynneet ruveta viinoja kaupittelemaan. Sen asian kuuli hän tuossa viimeksi viattoman Malakiaksen suusta, jos oli kuullut ennenkin Kenkkuinniemen naapurien jutuista ja nähdessään Putkinotkossakin vilahdukselta korpirojulta löyhkääviä puteleita. Nyt kuuli, että on se Juutas sitä viime talvenakin hommannut, mistään varoituksista välittämättä. Pitihän sitä torua, sillä vaikka viinakset ovat Muttisenkin päästä mukavia, niin eihän niistä ole Juutaksen tapaiselle: tekevät köntyksen ja viekastelevan kansan entistä veltommaksi ja kehnommaksi.

Kyllä se pitäisi taas Juutas ottaa kuritettavaksi! Mutta samalla tulee Aapelille lohduttomuus tuon perhanan Käkriäisen suhteen. Hän tietää, ettei siihen pysty mikään: se luiskahtaa käsistä kuin ankerias, ja pitää päänsä. Suomalainen on itsepäinen. Ja varsinkin metsäläinen on itsepäinen. Ja onhan kielletty homma jokaisesta makeaa. Helppo ansio hyvä varsinkin köyhistä, avuttomista.

Saarnaamisesta on Aapeli saanut Käkriäisiltä osakseen ainoastaan vihan…

Se onkin katkerinta hänelle, josta nämä metsäläiset kuitenkin ovat rakkaita muka, sellaisesta metsäihmisestä kuin hänkin pohjaltaan on, nämä vanhat ja hupaisat rakkarit. Ei, mokomaa kiukkua kuin viime kesänä, jolloin se nousi pahimmilleen, ei hän enää heiltä siedä…

Ja väsyneeksikin hän tuntee itsensä…

Niin menee parikymmentä minuuttia. Aapeli istuu tyytyväisenä sokaisevassa savussa. Sitten kuuluu lasten ääniä ulkoa. Pikku Sanelman ja Jopin. Ja oksien rapinaa saunan päätyseinään. Herra pilkistää oven raosta hiljaa ulos. Jopi ja Sanelma ilmestyvät saunan edustalle, kiskoen kumpikin perästään oksaista leppää. Ja viimein köntystää Malakias, kantaen olkapäällään kelohaavan tyveä, jonka latvaa Topi pitelee, kirves toisella olalla. Maahan rumauttavat he kaikki kantamuksensa ja ryhtyvät katkomaan oksia ja puita, Topi melkein itsensä kokoisella kirveellä, toiset käsin ja jaloin.

Illan ilma himmenee. Ylhäällä kujan suussa on taivas lämpöisen kellertävä. Sitä vasten kuvastuvat aitat ja tumma mökki. Tuuliviiri häämöttää mustana. Ja vasemmalle viiristä kiiluu heikkovaloinen ja kultainen kuu, alhaalta.

Karjakujan takana reunustaa metsän huippuja ruskon punertava ääriviiva…

Maailma yhä tummenee.

Pikku Sanelma ja Jopi kuuluvat juttelevan, että hepä käyvät ottamassa potatteja, paistaakseen niitä saunan hiilloksessa. Ja Sanelma sanoo paistavansa ahveniakin. Silloin käskee Topi hänen tuomaan ne Käkriäisen Topinkin ahvenet. Sanelma ja Jopi juoksevat pihalle. Jopin nappikengät kapisevat kujalla.

Malakias kantaa saunaan sylillisen puita, Topi hakkaa toisia saunan edessä. Verkalleen ja ähkien työntelee Malakias sitten vankkoja oksia kiukaan alle. Muttisen Aapeli kysyy, mitenkäs Malakiaksen käärmeet nyt? Ja Malakias sanoo, että hänen sisässään polttelee, ja janottaa: jokaisesta lähteestä hän on vettä juonut, lotkuttanut. Hän istahtaa lauteiden alimmalle portaalle ja erehtyy taas innostumaan:

"Mutta jos olisi sitä … korvenvoimaa nyt… Niin eiköhän jano lähtisi…"

Topi tulee eteiseen, kantaa saunaan sellaisen kasan leppien ja haapojen rankoja, ettei hänen päätänsä näy niiden takaa. Ne paiskaa hän permannolle, ja katselee ympärilleen ja huudahtaa:

"Kah, vielähän se Muttinenkin on täällä! Tupakka tuikkaa leuassa… Mitäs pentujen puista … nyt sen vasta pitää r-roihuta."

Topi tarttuu paksuimpaan rungoista ja työntää sen kiukaan alle. Täyttääpä kiilaamalla koko uunin, ja istahtaa sitten kynnykselle. Siinä raapii Topi jalkoteriään, noita mustia ja paksunahkaisia, joista tavallisesti veri raapiessa tirskahtelee. Ja Jopi katselee Muttiseen kummallisesti.

Hän näkee Muttisen käännähtelevän levottomasti penkillä.

Viimein kysyy Topi:

"Mitäs te siinä pyö-rritte?"

"Mitenkä niin?" kysyy Muttisen Aapeli.

Topi naurahtaa, mutta ei vastaa. Hän tirkistelee iloisin silmin. Tulee yhä hämärämpi, sillä uuniin työnnetyt puutkaan eivät ole vielä syttyneet ja ne peittävät hiilustan hohteen.

Malakias laususkelee yhä jotain viinasta: kuinka hyvää se vain olisi taudissa … missä tahansa. Ja ruokalystin se antaa. Nälkäkin veisaa jälleen kurria Malakiaksen mahassa. Mutta kun Aapeli kysyy, mistäpä tuota saisi, sitä, niin ei Malakias vastaa. Ei vaikka Muttinen lupaisi kustantaa Malakiaksen kipeyteen ryypyn, jos tietäisi, missä sitä olisi.

"Tiedänpä minä, missä sitä olisi", sanoo Topi.

Aapeli kysyy, että missä. Ja Topi sanoo:

"Eiköhän tuota liene … her-rra Muttisella."

Topin leveä ja naurava suu ammottaa hämärästä.

"Vai minulla!" huudahtaa Aapeli. "Niinkö luulet! Voi turkkilainen! Ja … minunko olisi pitänyt tuoda rohtoa Malakiakselle. No, ehkäpä sinä puhut jullilleen? Mutta mitäs sinä, Topi, tirskut?"

"En minä sitä tir-rsku", vastaa Topi. "Tir-rskun, kun katselen teitä."

"Minua? Mitä?" ällistelee Muttinen.

Topi vastaa:

"Kun te kyhnyttelette ja r-raavitte itseänne."

Se on totista totta: Muttinen ei ole ajatuksissaan sitä huomannut, että hän on alkanut käännellä itseään ja liikahdella syrjältä toiselle. Nyt hän huudahtaa:

"Mikä… Onko tässä jotain?"

"On siinä!" vakuuttaa Topi. "Siinä on lutikoita."

"Lutikoita!" ääntää Muttinen ja nousee nopeasti penkiltä. "Kuinkas niitä! Ja mikset sitä ennen sanonut."

Topi nauraa pienet silmät melkein ummessa, nauraa herralle, joka törmää ulos. Malakias urahtaa saunasta verkalleen:

"Onhan niitä … kun täällä asutaan."

Herra riisuu kodassa paitansa ja tarkastelee sitä. Olipa niitä…! Onhan suomalaisissa lutikoita. Nyt ravistelee hän ne ovesta lastukolle, ja ottaapa jalasta virsunsakin. Puhisee:

"Sukatkin täynnä. Ja housut … turkkilaisia."

"Ruuniaivinaiset!" tirskuu Topi.

"Niin, sinä… Ja te olette asuneet täällä koko kesän? Kaikki?" ihmettelee Aapeli.

Topi ei voi naurultaankaan vastata. Hän nauraa melkein äänettömästi, silmät litteinä. Suu ammottaa oven kamanaa kohti, ja vähän väliä hän purskahtaa äänekkääseen nauruun. Hän muistaa, miten Muttinen äsken kääntelehti. Ja sitten hän muistaa, kuinka herra muutamanakin kesänä kääntelehti samalla tavoin lammen rannalla. Oli mennyt ongelle ja asettunut seisomaan sille paikalle, jossa rotakollaa pidetään ja jossa on keltiäisiä. Paljasjaloin hän siinä seisoi ja onki. Ja alkoi hangata toisella jalalla toista nilkkaansa. Topi oli silloin katsellut ja nauranut niinkuin nytkin. Aapeli oli alkanut kyhnyttää itseään, ja viimein huomannut ne polttavat muurahaiset. Silloin oli Topi purskahtanut äänekkääseen nauruun, ja sanonut, että ne olivat keltiäisiä. Samalla tavalla ravisteli Aapeli tässäkin itseään.

Vasta sitten kun Muttinen on jälleen pukeutunut ja seisoo kodassa ja Malakias on selitellyt hänelle, että kaipa he asuvat talvenkin saunassa, koska täällä on lämmintä kuin käenpesässä, rauhoittuu Topi ja arvelee:

"Eivät ne pure muuta kuin ennen nukkumista. Ja enopa tuo onkin tullut tänne … sitä varten, että tupa korjataan. Isä ei … ole joutanut, sillä on työtä … r-repimistä…"

"Repimistä?" ihmettelee Muttinen.

"Niin", vastaa Topi. "On sitä… Voi pi-rru! Apulaisia pitäisi olla … meille pennuille. Nyt … ensiksi tuo heinä. Ja kun se heinä on tehty, niin sitten se ot-rra. Ja kun se ot-rra on leikattu, niin se r-rukiin leikkuu! Ja sitten se kau-rra! Voi p-rrkele!"

Aapeli nauraa Topin jutuille, ja ilostuu, että saavatkohan he tosiaan nyt katon päänsä päälle? Mutta jos eivät saa, pitäisiköhän niille rakentaa? Mutta sitähän ne taitaisivat odottaakin. Silloin niille pitäisi kaikki tehdä. Kuka tyydyttää rahvaan ahnastelua? Asukoot … missä asuvat. Ihme, että ne tällaiseenkin tottuvat! Mutta … kukin omain vaatimustensa mukaan. Ja omien voimiensa… Ei hän enää hätyyttele Juutasta pyytämällä rakentamaan. Kummastelee ainoastaan näiden elämää. Niin ovat saaneet hänet … väsytetyksi.

Ja kirjakauppias ajattelee, millaista talvi mahtaa olla täällä saunassa: moisessa pari syltä leveässä putkassa. Kinoksien keskellä kymmenisen henkeä … punanahkoineen. Lumisten ulappain takana, metsässä… Nuo lapset, jotka ovat juoksennelleet vapaina kaiken kesän, melkeinpä alasti … niinkuin ainakin metsäläiset… Ja se kesäkin on niin lyhyt. Nyt jo illat pimenevät.

Hetken päästä virkkaa Muttinen Topille, puolittain omissa mietteissään:

"Ja sitten … kun se kaura on otettu ja perunat otettu… Sitten se on syksy. Ja pimeä…"

"Niin se on", vahvistaa Topi, jonka puhe katkeaakin siihen. Kiukaan uudestaan virkoavassa loimussa näyttävät hänen kasvonsa tulevan yhtäkkiä vakaviksi.

Aapeli painautuu takaisin saunaan, mutta asettuu nyt kynnykselle, Topin viereen. Kohentelee tulta. Kultaiset liekit pyyhkivät kiukaan mustaa otsaa ja pullahuttavat sen päältä pehmeää savua.

Topi toistaa:

"Pimeää se on … niinkuin piki … syksyllä…"

Pikku Sanelma ja Jopi juoksevat tuvalta saunaan. Pujahtavat Muttisen ja Topin sivuitse sisälle. Sanelma kantaa helmassaan perunoita, jotka hän heittää kiukaan eteen. Jopilla jälleen on kourassa kaloja ja hampaissa ruosteinen veitsi, Ananiaksen takoma isosta rautanaulasta. Jopi puhkoo kalat ja heittää suolet uuniin, mutta Sanelma kyyristyy permannolle ja työntää perunat hiilistöön, sihisevien puiden viereen. Nopeasti ja noitaisten vetää hän hyppysensä takaisin hehkusta.

"Vai pimeä se on syksyllä", jatkaa herra, haluten kuulla lasten tarinoita. "Ja silloin te … istutte tuvassa kuin hiiret … illalla…"

Topi kynsii suomuksia kaloistaan ja pistää kalansa tikkuun paistumaan.

"Niin", sanoo hän… "Ja kun tuulee, jylisee… Metsässä jyskää, kaatelee puita…"

Jopi on istahtanut lattialle. Hän vilkaisee kotaan, jossa hämärtyy. Ja vilkaiseepa saunan perukkoihinkin, sillä siellä on jo ihan mustaa. Topi siirtyy Malakiaksen luokse lauteiden portaille. Topi kehaisee:

"Ja kiirepä tuo on Jopillakin silloin pellolta tupaan, nurkan takaa… Tuskin malttaa paukauttaa ovea kiinni… Se pelkää…"

"Niinkö pelkää?" arvelee Aapeli.

"En mie mitään … pelkää", virkahtaa Jopi hiljalleen, ja vaikenee jälleen.

Topi sanoo:

"Se lintu silloin … pöllö… Se kun istui veräjän seipäässä … talvella… Sillä … silmät kiiluivat."

"Niin ne kiiluivat", toistaa Jopi ja katselee silmät pyöreinä.

Pikku Sanelma alkaa kerkeästi:

"Ja saunassa, ei tässä, mutta missä lienee ollut… Kun oli tullut sellainen … jolla oli kuin linnun pää… Istui kiukaalla ja…"

Malakias sanoo möreällä äänellä:

"Kummitellut oli…"

"Niin, se istui kiukaalle ja heitteli sieltä kiviä", sanoo pikku Sanelma.

"Niinkö se heitteli, pommitti?" kysyy Muttinen. "Ja mitä se niistä heitteli?"

"Mummo-vainaja se sitä kertoi", virkahtaa Sanelma.

Topi selittää:

"Mummo … Juutas Käkr-riäisen isän…"

Topi vaikenee taas niinkuin toisetkin lapset, jotka tirkistelevät tuleen ja seinille. Topi suu auki, Jopi vakavana ja pikku Sanelma miettivin ja terävin silmin. Malakiaksen kasvoja ei nurkasta erota.

Saunan nokisessa ikkunassa hämärtyy.

"Ja yhdessä riihessä kun oli kanssa ollut … oli ollut kuollut", jatkaa pikku Sanelma. "Niin, joku akka, nainen, oli ollut siellä töissä… Niin kuollut kun oli tullut ulkoa ja katsellut riiheen kynnyksen yli.. Kyykkysiltään. Silloin se nainen…"

Aapeli kysyy:

"Mitäs hän … silloin?"

"Mitäs hän…" äännähtää Sanelma ja huokaisee ahtaasti.

"Ei se isän mummo ollut se kuollut", virkkaa Malakias verkalleen.

Tuokion kuluttua hän äännähtää:

"Ja minä kun en mene talvella riiheen, yksinäni. Ananiaksen kanssa oltiin sieltä ruumenia hakemassa. Niin Ananias lähti… Niin minä että … en kun hevosta selkään, että ala joutua tuvalle."

"Oliko siellä sitten … mitä?" piipatti pikku Jopi.

"Eihän se enää silloin … se mummo", vastaa Malakias.

Punahuulinen Sanelma virkkaa:

"Isä teki silloin kirstun. Vietiin kirkon hautaan. Kuoli tänne… Sillä oli kuin telkän sieraimet … levällään ja pystyssä."

Malakias sanoo rauhallisesti:

"Eikähän se … se mummo… Kerran vain rumina kuului riihestä."

"Niin … mummoko rumisi?" kysyy Muttinen. "Eikös…!"

"Mikä lie ollut", vastaa Topi. "Mutta eipä tämä mummo, tämä R-rosina Kypenäisen, mennyt silloin muuta kuin virsikirja kainalossa riiheen."

Sanelma selittää:

"Tämä mummo, joka on nyt."

"Äitin mummo", sanoo Topi. "Se entinen oli rumahtanut."

"Ja tämä mummo … pelkäsi?" kysyy Muttinen.

Malakias vastaa:

"Ei, kun kävi katsomassa aamulla, jos se olisi yöllä rumissut. Kun äiti sanoi, että yöllä oli niinkuin orsia rumuuttanut."

"Mutta isä kun sanoi, vaikka se oli siellä se mummo, että hän ei sitten pelkää. Ja isä meni riiheen ja jauhoi siellä käsinkivillä. Näytti, ettei hän pelkää", sanoo Topi.

Jokin kolahtaa saunan eteisessä. Topi käännähtää ja virkkaa kovemmalla äänellä:

"Mikäs se siellä? Painoi ovea kiinni … tuntui kuin olisi painanut."

"Lampaat jos lienevät", äännähtää Malakias. "Vilkaise, mikä se siellä, Jopi."

"En tiedä", sanoo Jopi verkakseen, mutta vilkaisee kuitenkin ulos saranain raosta. Mutta eihän siellä ollutkaan mitään. Vain haudepata kodassa porisee.

"Mikä lienee ollut", sanoo Jopi.

Kaikki ovat vaiti. Sitten kertoo Topi, ettei isä pelkää pirujakaan. Mutta yhdessä riihessä kun oli ollut kanssa kuollut… Eikä kukaan uskaltanut sinne mennä. Se jutteli, mummo. Niin suutari kun oli lyönyt vetoa, että hän menee sinne, suutaroimaan. Ja yksi oli heittäytynyt ruumiin paikalle, laudalle … niinkuin tämä mummokin rojotti täällä… Oli vetänyt hurstit korviinsa…

Pikku Sanelma huomauttaa:

"Niin, se kuollut oli nostettu kiukaan nurkkaan siksi aikaa."

"Piiloon, oikea kuollut suuta-rrilta", sanoo Topi. "Toinen r-rupesi laudalle. Ja suuta-rri kun oli tullut sitten… Niin se oli noussut istumaan laudalta… Mutta suuta-rri kun oli napauttanut vasa-rralla otsaan ja sanonut, että: Kun on kuollut, niin on kuollut!"

"Ja se mies", huudahtaa Sanelma.

"Se kuoli", vastaa Topi. "R-reikä otsaan."

Malakias sanoo:

"Ja se oli parhaiksi… Mitäs sillä tavalla narraamaan… Kuolleiden kanssa … ei sitä tarvitse turhaa matkia. On niillä … keinonsa."

Taas kuuluu kodasta kolinaa. Rosinahan se oli. Hän se lienee äskenkin siihen padasta lehmänhaudetta. Hän hokee, höystäessään sitä jauhoilla ja suoloilla:

"Jo tulevat lehmätkin kotiin… Kah, herra, pentujen kanssa! Mutta … jo kellot kuuluvat. Sanelman olisi mentävä tupaan, lasta katsomaan, Esterin avuksi. Kun äidillä on lehmät lypsettävä. Ja Topi, pidä tulta padan alla! Sitten kannetaan saunavettä, Malakias…"

Rosina katoaa jälleen. Kellojen helinää ja rominaa kuuluu.

Mutta lapset saunassa eivät liikahdakaan. He kuuntelevat Malakiaksen juttua. Malakias näet kertoo. Toiset eivät muista edes käännellä risahtelevia kalojaan ja kypsiltä tuoksahtavia perunoitaan. Hiilistön tuikkavassa hehkussa kertoo Malakias sen verran kuin hän taitaa. Kuinka kerran oli tullut riiheen, jossa kuollut oli ollut, varkaita. Ne olivat ruvenneet rahoja jakelemaan, varastettuja. Olivat panneet ruumiin hampaiden väliin päreen palamaan. Oli ollut talvi. Ja ruumis jäässä. Mutta sitten leuat olivat sulaneet… Ja kuollut kun oli irvistänyt, niin yksi säikähti niin, että kuoli.

"Hähähä", nauraa Topi.

Hetken on hiljaista.

Lejan huuto ulkoa kuuluu:

"Pois vettä juomaan, noo-oo!"

Ja pikku Repekan ääni pihalta:

"Tänn'se-e, Jertta, tänn'se-e, Yömiä…!"

Menee tuokio. Topi kertoo taas suutarista, joka löi ruumista vasaralla otsaan, ja nauraa. Yhtäkkiä sanoo Lejan hiljainen ääni ovelta — Leja on ilmestynyt siihen äänettömästi, pari kylpyvastaa kainalossa:

"Topi, sinä … nauraja, kunhan tietäisit…"

Sitten jatkaa Leja:

"Kerran … kylän pojat ja tytöt olivat kulkeneet talon ohitse… Siellä oli yksi tyttö, Reetta. Kuollut. Niin pojista joku oli sanonut, että pitäisi koputtaa Reetalle riiheen. Mutta kun riihessä liikkui. Yksi tytöistä säikähti niin, että sekaisin meni. Voivotteli, valitteli… Ei selvinnyt ikänään… Ei saa, Topi, sellaisista asioista … sillä tavalla… Ja … tässä minä toin herralle ja neidille kylpyvastat."

Kolmaskymmenestoinen luku

Kujalla rämisevät nyt lehmänkellot. Lehmät ynisevät, toiset ammuvat. Sarvet kolisevat korvon reunoihin, kun Rosina juottaa Lejan kanssa karjalleen höyryävää ja tuoksuvaa haudetta. Kaksi lehmänpäätä mahtuu kerrallaan saaviin, toisia on siitä karkoitettava. Rosina seisoo vasen käsi saavin korvassa, hevosenkengällä vahvistetussa, ja toisessa kädessä hänellä heiluu lepänoksa, joka lyö tuon tuostakin pehmeästi lehmää lautasille. Rosina huutaa:

"Jo tulee Juotikki, jo tulee! Älä päästä, Leja! Herra siunatkoon … helvetti, nyt se sarvillaan särkee toiset. Tämähän nyt on kuin Turkin sota. Mitä sinä, Topi, seisot siellä saunan kynnyksellä? Hojotat kuin komersootti. Syö, niele ne särkesi nyt ruotineen, että joudut… Ajelemaan edes tuota Juotikkia. Lyödä sitä pitää. Äh, äh. Ja pitelemään Poikaa kujan suussa. Että… Leja … tule hätään! Pakana, Juotikki, hys, häs! Va't sii', Yömi! Kuuletkos sinä, eikös sinun pääkuoresi nouse saavista. Pitäisikö Juutas olla sinua sarvista vääntämässä … kuin aatran sahroja. Jo, jo ajoi Yömin pois. Yömi-raiskaseni! Herra hallitkoon, halkihan tuo Palmu juo itsensä. Lyö, mukita sitä, Leja, lyö, mutta älä niskaan. Immee itseensä kuin… Älä halkea. Kuuletkos, älä."

Rosinan ohut vitsa rapsuttelee tosiaan Palmun kirjavaan lapaan.

Muttinen seisoo yläaitan luona ja katselee tätä maalaiskuvaa pitkästä aikaa, paperossinsakin unohtaen. Nyt on jo sauna siintymässä, tarkoin kohennettu ja yhä paahteisemmaksi kuumentunut: aivan se ajoi hänet viilenevään ilmaan. Kas mokomaa keikkumista, Rosinan hyppelyä hameet polvissa! Onpa siinä työtä ennenkuin maito herahtaa herrojen pöytään. Topi ja Leja lentelevät kujan suupuolella estellen lehmää ja härkää pääsemästä Rosinan korvolle. Ynisten ja niskat tanassa ne sinne pyrkivät.

Pihatantereelta aidan raosta huutaa pikku Repekka lehmille, voimakkaalla ja riemuitsevalla äänellä:

"Tänn'se, Palmua! Va't sii', Poikaa. Va't sii' … lypsetään."

Ja sitten pillahtaa hän itkevään huutoon, niinkuin mikä käenpiika:

"Äiti, lillii!"

Mutta tuvasta kuuluu toinen meteli. Siellä lonksuttaa kätkyt epätasaisiin permantopalkkeihin, ja lapset laulavat. Keikkuva kätkyt näkyy tuvan seinien alitse. Siellä pikku Sanelma tuudittaa Luukasta. Äiti ahdisti siihen. Mutta hän onkin houkutellut mukaansa Jopin, luvaten tuolle veikolleen paistettujen perunoiden lisäksi myöskin kaloja. Jopi on nyt syönyt kalansa ja istuu kätkyen yhdellä jalaksella. Malakias on ikkunan ääressä. Hän oli maininnut saunassa, että nälkä alkaa veisata kurria hänen mahassaan. Hän lähti Sanelman ja Jopin perästä tuvalle, nieleskellen sylkeään niin, että muhku hänen kurkussaan liikkui ylös ja alas, sillä pikku lapsilla oli perunoita ja kaloja. Mutta Malakias meni ruokakonttoriin, otti sieltä ison leipäkannikan ja istahti päätyikkunan ääreen sitä jyrsimään. Vilkas Sanelma, Jopi ja sinisilmäinen Ester, jolle Sanelma niin ikään antoi kalan, tuudittivat lasta. Kolmella kätkyen jalalla keikkuu yksi tuudittaja kullakin, neljäs on vielä tyhjä. Selkänsä oikaisten ja taas kumaraan paiskaten tempoo Sanelma kätkyttä. Kun hän oikein sitä kiskaisee, tarttuu jalaksien toinen kynsipari permantoon ja vie kätkyttä jokaisella heilahdukselle pari tuumaa päätyikkunaa kohti. Sitten alkaa Jopikin, kalan selkäruoto suussa, nykiä sillä tavalla. Kun päästään niin lähelle ikkunaa, ettei Malakias enää mahdu penkin ja kätkyen väliin, sanoo Sanelma, että nyt lönkyttämään uuniin päin. Ja sitten ajetaan kätkyellä uunia kohti. Syödään kuumia, karstaisia perunoita ja suoloitta paistettuja kaloja, nauretaan ja lauletaan:

"Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin Turun tietä…"

Sanelma keskeyttää laulun ja huudahtaa toisille:

"Lauletaanpas näin, lauletaanpas:

"Herrat ne nostivat lakkiaan, talonpojat takkiaan…"

Sanelma miettii ja jatkaa:

"Hoksenperkki housujaan … ja Kinnusen Pertta helmojaan."

Se on hauskaa! Sitäkös nauravat Jopi ja pikku Ester. Mutta kovimmin nauraa pikku Sanelma. Sitten lauletaan kaikki, paitsi ei Malakias:

"Herrat ne nostivat lakkiaan, Kinnusen Pertta rakkiaan…"

Malakiaskin naurahtaa. Ja hän sanoo:

"Minä kun laulaisin! Antaisitte minullekin särkeä."

"Ei ole. Ei ole kaloja enää," vastaa pikku Sanelma. "Mutta on potattipaistikkaita. Anna, Jopi veljelle! Niin Malakko tulee kanssa."

Jopi inisee, että häneltä loppuvat itseltäänkin, mutta antaa silti Malakiakselle perunan, makealta haisevan. Malakias sanoo:

"Odottakaahan… Kunhan tässä ääneni selvittelen."

Malakias maistelee perunaa. Sitten hän istahtaa kätkyen tyhjälle jalakselle. Mutta vasen koipensa on hänen heitettävä lullan toisen pään ylitse, koska se olisi kiikkuessa tiellä. Niinpä hän puolittain ratsastaa kätkyellä. Nyt panee hän kätkyen vauhtiin … sellaiseen, että Esterin on takerruttava Malakiaksen kohotettuun jalkaan. Ja Malakias sanoo, että nyt pitääkin kätkyen kulkea hyppäämällä seinästä seinään. Pikku Luukas huutaa ja rääkyy silmät pyöreinä. Malakias nielaisee viimeisen leipäpalasensa ja laulaa:

"Karvat sill' on kahden puolen… Korvat sill' on kahden puolen…"

Sitten sanoo hän:

"Mutta sitten minä laulan tätä."

Hän laulaa tahdikkaasti:

"Enkenkula leivästä, syö tätä seivästä…!"

Sitä sitten lauletaan yhteen tahtiin.

Se on kehtolaulu, jota Malakias ja Ananias ovat laulaneet aikoinaan Saaralle ja Lejalle, tuudittaessaan heitä tässä samassa lullassa, isän tekemässä koivulankuista ja sitten myöhemmin, kun syntyi yhä uusia lapsia, vankasti raudoittamassa.

Myöhemmin ovat Saara ja Leja vuorostaan laulaneet sillä nukkumaan Topia. Ja jörö Topi pientä ja kelmeää Jopia samassa lullassa. Täällä … yksinäisinä talvipäivinäkin, hankien keskellä. Usein se leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu kuin lyödä leikiksi? Rosina on opettanut lapsilleen laulun, jostain itse oppimansa, joka jäljittelee kartanoiden ruokakellon soittoa. Sitä nyt Malakias alkoi, vanhalta muistolta:

"Enkenkula leivästä, syö tätä seivästä…!"

Nyt keikkuu pikku Luukas siinä sen laulun tahdissa ja neljän tuudittajan keskellä, ponnahdellen vuoteensa vaatteihin. Kyyneleet valuvat pientä nenää pitkin.

Tuleepa herrakin sitä katselemaan, yläveräjän taakse, ja huomaa samassa Lyygian pihalla. Lyygia istuu aitan portailla. Aapeli puhuu Lyygialle, minkä kuvan tuo laulu antaa metsäasukkaiden taisteluista, sanoo, mitä se laulu jäljittelee. Lyygia vastaa:

"Sitä minäkin tässä ajattelin… Niin, ajatteles… Ja katsopas, täällä on vieraskin, mummo. Ja katso, mitä Rosina antoi minulle: leipä, lämpymäisiksi…"

Samassa tulee Maunon Pertta Sanelmansa ja Saaran kanssa metsästä. Maunon Pertta ojentaa jo kaukaa Aapelille vastaa ja huutaa:

"Tässä on herralle vasta! Vasta!"

Muttinen käännähtää ja ihmettelee. Kiittää … mutta jatkaa, että onpa hän jo saanutkin vastan, Lejalta: mainion vastan, tuuhean ja pehmeän. Mutta ei lisä haittaa mokomalle saunamiehelle kuin hän! Tällä vastalla mäiskyttää hän tänä iltana, ja Lejan vastan sanoo hän kylpevänsä omassa saunassa huomenna. Kehuskelee pistävänsä sen kirjan väliin muistoksi … ison postillan väliin.

Sitä naurahtaa kiltti ja ystävällinen Leja kujalla. Ja viisas Rosinakin nauraa, karjaisten kuitenkin samassa Pojalle, joka pääsi könnimään hänen korvonsa luokse. Sillä vastantekijän perästä tulivat lampaatkin tänne riihen kalliolta, ja Topi jätti lehmät vartioimatta ja alkoi ärsytellä pässiä. Pässi hyökkää. Rosina säkättää Topille. Aapelista on pässi hiukan ilkeä. Harmissaankin hän on Topille, joka ilkkuu, että Muttinen taitaa pelätä. Muttinen sanoo Topille:

"Niin, hätäkös sinulla pässin kanssa päkätä … kun sinulla on niin kova pää…."

Selkä edeltä väistyy Aapeli pässiä, jota Topi houkuttelee hänen lähelleen, pujahtaen itse herran taakse. Topi näyttää pässille kämmentään, mutta Aapeli ei tohdi liikuttaa käsiään … mokomalle kieppusarvelle ja mustasilmäisenä kohti puskevalle. Sehän puskee, pässi! Se ei tottele saunavastaakaan. Ei nyt auta, Aapelin on kömmähdettävä veräjän ylitse pakoon. Hän huokaisee pihalla. Mutta Topi nauraa, suu kohti keltaiselta loistavaa taivasta. Sitten ajelee pässi Maunon Perttaa, joka haukkuu Topia ja uhkaa syöttää hänellä pässin pussit. Vastoillaan hosuen pääsee Perttakin pihalle. Nyt kääntyy puskija saunalta tulevan ison Sanelman kimppuun: sinne oli hän vienyt kymmenisen vastaa. Pässi päkkää, ja Sanelma kirkaisee. Saara sanoo:

"Ähä, läksipäs ääni Sanukastakin."

Leja tarttuu pässiä sarviin ja pitelee sitä kiinni, niin että Maunon Pertan Sanelma pääsee veräjästä.

Aapeli ihailee sillä välin leipää, jonka Lyygia on saanut Rosinalta, oikein ison … kuin sievoisen ryssänlimpun. Ja hän kysyy, onko Lyygia muistanut siitä niijata. Mutta silloin hän huomaa aitan portailla tosiaan Käkriäisten vanhan ja ruskean mummon, Juutaksen anopin. Mummo nousee vaivalloisesti paikaltaan tervehtimään, vapisevin päin, oksaiseen keppiin nojaten. Juuri äsken hän on tullut Sahan hovilta. On vielä niin hengästyksissään, ettei ole jaksanut puhua muuta kuin pari sanaa. Kehaista koreaa neitiä. Nyt tirkistelee hän herraa huonoilla silmillään ja sanoo, naurahtava vivahde äänessä:

"Näin, näinpäs tuon herran vielä. Terveeksi … terveeksi… Ohhoh."

Marjoja sanoo vieneensä hoville, rahanpennejä saadakseen. Mutta jos hän olisi tiennyt, että tänne oli tullut herra ja korea ryökkinä, niin olisivat ne rahat lähempääkin… Eikä hän enää voi paljon poimia, ei näe, ei. On uuvuksissa: karahka täytyi ottaa kepiksi, ei pysy enää pystyssä muuten. Ja luita kolottaa, ja päähän pistelee. Eikö tule sade: sitä se on nyt ilmassa. Kyllä se Isäinen osaa ilmansa nostaa. Pitää taas istua, ei jaksa…

Mummo jatkaa hiljalleen, siellä vaivaishovilla hän on nyt asunut. Siellä ne pitävät… Olisihan tässä sijaa herrallekin … korean ryökkinän vieressä, hähä.

Se nauru kuulostaa hiukan ilkeältä.

Sitten mummo tähystelee kujalle Lyygian selän takaa. Aitan nurkka on edessä, joten hän ei erota senkään vuoksi kujalla ketään. Melkein supattaen kysyy mummo:

"Onko … se Rosina siellä? Tuossa aidan takana…?"

"No, ei tuo aivan tässä", vastaa Lyygia.

Sitten katselee mummo tupaan, josta kuuluu paitsi lasten hoihkivaa laulua myöskin Maunon Pertan ääni:

"Nuo ne tappavat tuon sikiön! Hermot repivät aikuisiltakin. Tappakoot. Tappakaa!"

Mummo tähystelee vielä pihalle päin. Siellä puuhailevat Ananias ja Mauno, alimmaisen aitan luona … mitä tehnevät. Ananias juttelee hiljaisesti Maunolle.

Aapeli sanoo Ananiakselle:

"No, verkot on laskettu?"

"Onhan ne", vastaa Ananias.

Ananias pujahtaa aitan alle, ja kolisuttelee siellä jotain. Sitten paiskaa hän nurmiselle pihatantereelle jotain sieltä. Mauno ottaa sen. Se on tulikoura, jota tuulastaessa tarvitaan.

Aapeli ajattelee, että huomenna hänkin saa lihavaa tuulaskalaa…

Ulappa Putkinotkon kohdalla on muuttunut sinertäväksi ja harmaaksi. Kaukaiset vastarannat haipuvat sinisyyteen, joka tummenee hiljaa.

Tuuli hengähtää hiukan, lämpöisesti ja samalla vilvoittavasti. Se henkäys nostaa kuitenkin suurella järvellä pieniä ja mustia laineita, jotka kulkevat Putkinotkon lahtea kohti.

Laivareitin kalkitut kummelit kuultavat heikosti etäisyydestä, joka haipuu yhtenäiseen harmauteen ja sineen… Haipuu niinkuin usvaan … haikeaan epämääräisyyteen.

Karjakujalla alkavat lampaat määkiä. Niiden määiskelyn kuulee imettävä emälammas navetalla. Sekin määiskelee. Ja pieni vuona mäkättää valittavasti.

Porsaskin joskus örähtelee.

Lyygia huudahtaa vuonan ääntä kuunnellen:

"Voi tuota pikkuista vuonaa! Rosina näytti sen minulle. Se on niin pieni, pieni!"

Yhtäkkiä kajahtaa härkäpojan ammunta, lampaiden ja lasten äänet voittaen. Rosina tulee veräjälle ja huutaa tupaan:

"Sitäkös te sillä kätkyellä seilaatte! Malakias … kannikoillaan liippaa lattiaa niinkuin koiran … tärpättiä hännän alla…"

Härkä kiljuu ja hinkuu kimeällä kurkulla. Se toitottaa kuin vaskitorvi. Kauas kaikuvat Putkinotko ja koko Kenkkuinniemen metsät. Sitten se ammuu kumeasti. Ja lopuksi möyryää syvällä äänellä, paiskelee karjapihan mutaista lastukkoa niskaansa. Kun härkä lakkaa möyryämästä, kuuluu Ananias sanovan:

"Tässä se on herraskahveli, jolla vaikka hylkeen nostaisi."

Ananias katsahtaa Muttiseen ja puhuu tahallaan kovemmalla äänellä. Hän seisoo nyt pitkävartinen atrain kädessä. Se on kolmetoistahaarainen ase.

Järvellä verkkoja laskettaessa on Mauno Kypenäinen ilmaissut Ananiakselle sen aikeen, tuolle älykkäälle, vaikka nuorelle pojalle, joka ymmärtää yskän jo puolesta sanasta. Ja Mauno on sanonut, että rankki pannaan imeltymään jo tänä iltana… Ananias tulkoon avuksi.

Hetken kuluttua alkoi Ananias itse Maunolle ehdottaa, että otettaisiin mukaan tuulastuspelit. Niin luulisi herrasparikin, että he olivat lähteneet ainoastaan tuulastamaan. Sillä ei se Muttinen enää ole tuulastamisesta millänsäkään. Ensin se murisi siitäkin, takavuosina. Mutta sitten varoitteli Juutasta, että kunpa hän ei vain joutuisi vallesmannin kynsiin… Niinkuin täällä Kenkkuinniemellä eivät melkein kaikki tuulastaisi. Eikähän se vallesmanni sellaisesta … kuin harvoin. Eikö viitsinekään … herrojen hupsutusten tähden. Sellainen on tämä laki. Entäs se, ettei hirviä saa tappaa! Ne lahmaavat ihmisten pellot … monien köyhien. Ja sitten niistä ruunu maksaa rahat, jotka revitään veroina köyhiltä.

"Miljoonia, miljoonia", äännähti Mauno Kypenäinen. "Sekin laki, perkele, on saatava pois. Ja kaikki lait, esi-isien aikuiset. Uudet ja paremmat sijaan … sosialit…"

Ananias jatkoi tuulastuksesta: että kala muka säikähtäisi ja pelottelisi muita kaloja. Miehen atraimesta se ei karkaa. Ja osanneeko tuo haastella, kala? Sitten … ovat nuo viime aikoina kelvanneet herralle kolmetoistasormisellakin saadut kalat. Ja makeaa se on, tuulaskala.

Mauno Kypenäinen kuunteli hymyillen Ananiasta ja myöntyi hänen esitykseensä, että tuulastuspelit otetaan mukaan.

Nyt sanoo Ananias Aapeli Muttiselle, joka kysyy, tulella kuvastamaanko he menevät, sanoo:

"Niinhän se olisi tässä meininki. Koettamaan, jos tuo nyt jo… Tulisi hyväkin saalis … yön kähmässä…"

Selin tuvalle kääntyessään iskee poika silmää Maunolle, joka katselee totisena tulikouraa.

Mummo juttelee:

"Sillä sitä on ääntä … tuolla härkä-pojalla … ihan korvat näet heläytti lumpeuksiin. Ja … onhan näillä nyt lehmiä. Omia… Jos pysyisivät … tuolta Juutakselta."

Taas katselee mummo ympärilleen, ja supattaa:

"Voi toki tuota Juutasta! Se kun on sellainen. Voi Herran kummat, kun oli tappaa minut tänään… Kuin kissan. Kissan se ennen tappoikin. Tupaan rynkäsi… Juutaspa… Laudan repi orrelta ja sen alle oli litistää. Ja kuulkaas, herra veikkonen, kun se oli jo tuon tuvankin polttaa. Tuli leiskusi uuninkupeesta … kun ei paikkaa uunia. Kyllä, kyllä sen pitäisi saada…"

Väsynyt mummo on hetken vaiti. Sitten hän jatkaa yhä hiljemmin:

"Ja siitä kun ei vielä saa sanoa mitään! Heh… Silloin Rosina… vaivaistaloon ajaa… Ja, herra: kun kertovat, kylillä, että te olette antanut Juutakselle uloskäskyn? Niin … oh… Mutta nämä lapset, vaivaiset. Mihinkäs ne? Olettekos te nähnyt sitä pientä, sitä Luukasta?"

Aapeli mutisee jotain, että hän ei tiedä, mitä siihen häätelemiseen oikein tulee. Eihän sitä käskyistä niin…

Rosina on mennyt pihan nurkitse tupaan. Lapset hän on ajanut kätkyeltä kuin akanat tuuleen. Ainoastaan Ester on jäänyt tuutimaan, ja Malakias töllistelemään uunin eteen. Pikku Sanelma ja Topi juoksevat pihalle.

Nyt rientää Rosina pihan halki aittaan. Herrasparin ohitse kulkiessaan iskee hän terävät silmänsä mummoon. Hyvin pian tulee hän takaisin aitasta, kaksi raintaa kädessä. Ja hän alkaa hoputa:

"Herra, jo olisi se lähtö saunaan! Hihii, hakkaamaan niitä vastoja tuohon selkään. Häkääkö? Ei siellä äsken ollut enää yhtään sinistä liekkiä. Eikä se anna häkää, tämä meidän sauna. Se on Juutaksen tekemä … ja se osaa. Kyllä se tekee, kun se alkaa… Jos olisi vinkaa, niin sopiihan lyödä löylyä pellolle, hihii. Kyllä ilmassa on tilaa. Silloin se haihtuu saunasta. Niin sitten neitikin pääsee saunaan, eikö jo mieli tehne, hihii? Ja pesemään tullaan herraa. Kunhan ensin oikein köllöttelee, mötköttelee. Mutta joku se pitää olla löylyä lyömässä ja sekaamassa vettä. Topi, siinä! Ei tuo Leja joutaisi: on lehmien tissejä nyhdettävä, hihii. Tai Malakias, kuuletko sinä korvillasi? Malakias Topin kanssa sekaamaan Muttiselle vettä!"

Aapeli ei aio lähteä yksinään löylyä rosvoamaan: miehiä hän sanoo odottavansa. Sillä hänen mahansa on suuri; se on kuin tiinu täynnä sianlihaa. Taikka niinkuin lehmän mahalaukku, se satakerta. Se vie paljon löylyä ennenkuin pehmiää: mokomalla ongalla käyttäisi kaksi Konsta Könösen tervahöyryn masinaa. Eikös Ananiaskin tule saunaan? Ja muut pojat. Ja missä se Juutas on?

"Missäkö?" vastaa Rosina, epäillen hiukan herran ystävällistä sävyä, niinkuin äsken sitä, että mummo panettelisi ehkä Juutasta Muttiselle. Rosina jatkaa:

"Missä lienee … Juutas. Tai jos olisi niityllä…"

"Siellä yksinään möyrii", sanoo Muttinen.

"Niin, möyrii se!" huudahtaa Rosina innostuen oman miehensä puolesta. "Kun se alkaa, se tekee silloin työtä. Ei malta tulla edes syömään… Eikä saunaan, sellainen se on … totisesti…! Kun se alkaa! Antaa, antaa sen nyt möyriä siellä, hihii! Mutta Ananias se tulee toveriksi … ennättänevät Maunon kanssa noilta haarukoiltaan ja keihäiltään. Kun pitäisi saada kaloja, hihii! Ja Malakias joutaa löylynlyöjäksi. Ja tultakin sinne pitää kuljettaa. Niin, niin: kuhilas pellolla, tuli tuvassa. On nyt tuo iltakin mennyt myöhäiseen. Malakias hoi…"

Rosina katoaa tupaan. Siellä kuuluu hän könyyttävän Malakiasta lähtemään, ja puhuvan lampusta. Lyygia antaa Aapelille lakanakäärön ja ottaa häneltä vastan: se Lejan tuomahan on kodalla. Topi, joka on seisonut katselemassa Mauno Kypenäisen ja Ananiaksen hommia, tulee Muttisen luokse ja sanoo:

"Nyt sitä mennään ottamaan koivu-rrieskaa!"

Jopikin on valmis lähtöön. Maunon Pertta huutaa tuvasta:

"Ja minä tulen herran pesemään. Ja se pitää olla niinkuin nuoltu vasikka, nuoltu."

Aapeli menee jo alas saunalle. Vielä juoksee Lyygia hänen perästään: täytyyhän antaa rusinoita, koska hän on siihen tottunut. Mutta Pertta Kinnuselle huudahtaa Lyygia:

"Ei tarvitse pestä muuta kuin selkäpuoli."

Mummo naurahtaa:

"Tämä ryökkinä taitaa olla luulevainen … haha."

Maunon Pertta hoilottaa tuvan portailta:

"Sukat värjäytyvät neidiltä. Sukat!"

Sitten tulee Pertta pihalle Lyygian luo. Hän juttelee yhtä ja toista. Nauraa, ettei ihmisen tarvitse olla luulevainen miehistä, känttyröistä: jos eivät välitä, niin hän heidät jättää.

Pertta vaikenee tuokioksi.

Sitten hän sanoo, neitiä katseltuaan, että on hänkin ollut nuorena kaunis. Solakka hän on ollut … sellainen hoikka vyötärö kuin muuriaisella. Ja on tuo vieläkin: sen tietää hyvästi tuo Mauno, tuolla. Ja kaunis hän on yhä vielä, on!

Neiti kuuntelee, ihmettelee ja hymyilee mielessään.

Mauno ja Ananias oikovat atraimen väkiä tupakkamaan reunassa. Heillä on iso kivi alasimena. Rosina huutaa takaisin Jopia, joka tallustaa Malakiaksen ja Topin kanssa Muttisen perästä. Topin on näet haettava tuvalta lamppu.

Kolmaskymmeneskolmas luku

Nyt seuraa melkeinpä tärkein asia Muttisen elämässä, nykyaikaisen siivon herran, mietiskelevän ja rauhaa rakastavan. Mukavuuteen tottuneen. Seuraa saunotus.

Aapeli on sovitellut kultasilatut sankalasinsa ja ryssänpaitansa oksaan, jonka hän taannoin, saunan siintyessä, pisti naulaksi kodan ulkoseinän rakoon … noiden punanahkain tähden. Ja housunsakin työntää hän sen naulan taakse, ja hatun ja sukat ja virsut. Sitäpä ihmettelee Topi, joka tuo nyt saunalle pientä peltilamppua, juosten niin että tulitikut hänen toisessa kourassaan raksuttavat, kun taas Malakias ja Jopi vetävät ryysyjä yltään lautaisessa kodassa. Topi pujahtaa reuhka päässä kuumuutta risahtelevaan saunaan ja sytyttelee siellä, nyt Jopin kanssa, lamppua hikiselle ikkunalle. Muttinen kaivelee vielä taskujaan ja ottaa paperossin suuhunsa. Paljon ei hän tupakoi, mutta saunassa pitää olla tupakka. Toiseen suupieleensä pistää hän lakanakäärönsa päältä penkiltä rusinan. Tupakka suussa ja rusina poskessa, niin kuin mikä mälli Juutas Käkriäisellä, alkaa hän sitten mennä saunaan, leveää ja tuuheaa vastaa pidellen mahansa päällä. Mutta vielä puuttuu jotakin. Puuttuu saunajuoma, tuoppi piimää. Tai piimäsintua, sillä täällä mökillä ei ole vishyvettä. Eikä portteria ole vielä huvilallakaan: se unohtui hankkimatta. Sitä piimää on nyt Topin mentävä hänelle hakemaan. Hidastelevalle Topille sanoo nyt herra:

"No, menehän. Mutta elä tuo sitä reuhkassasi, rovasti! Tuo tuopissa … Äläkä pyydä sinun mummoltasi, vaan minun mummoltani, siltä emäntäryökkinältä. Tuo piimää… Tai ainakin sintua."

Topi kiroaa hupaisesti ja lähtee.

Jopi on päässyt nappikengistään, ja luiskahtanut isosta takistaan ja liivihousuistaan, luiskahtanut kuin ankerias. Valkea hän on ruumiiltaan, mutta pää, kädet ja jalat ovat ruskeat. Pieni ja laiha Jopi jo kiipeää saunassa lauteille. Huudahtaa, ettei siellä enää häkää tunnukaan. Seisoo lauteiden penkillä ja tavoittelee panna lakeista kiinni. Sitä ei Aapeli vielä salli, ei ennenkuin häkälöyly on lyöty. Jos tukkeaisi lakeisen, saattaisi pää tulla kipeäksi.

Malakias on verkalleen riisuutunut. Hän se lyö häkälöylyn. Kuumalla vedellä se on hänen mielestään lyötävä, ja samaa ajatusta on Aapelikin. Täyden saunakipallisen posauttaa Malakias oven pielestä kiukaalle. Kiuas pamahtaa ja jymisee, lampun kelmeä liekki leiskuu ja on sammua. Kaikki kolme kylpijää ovat silmänräpäyksen säikähdyksestä vaiti. Sitten vinkaisee Jopi lauteilla, ja kyyristyy korviaan pidellen alas. Myöskin Aapelin on pakko kuukistaa niskaansa. Sankka höyry täyttää miehen leuan korkeudelta saunan. Kuumana pilvenä se ryntää ulos avonaisesta ovesta.

Malakias arvelee:

"Pamahti kuin olisi pyssyllä ammuttu… Se on hyvä kiuas … se kun on isän tekemä. Viikon teki… Eikö liene kivi haljennut."

"On, on löylyä!" äännähtää herra ihastuksissaan. "Mutta … mitenkä te voitte nukkua täällä tällaisen höngän perästä?"

"Lämmin se täällä on", vastaa Malakias tyynesti. "Ei tarvitse nahkaisia niskaansa…"

Aapeli on kömpinyt lauteille, asetellut tuoksuvan vastan mukavasti niskansa paikalle makuulavalle. Ja sitten hän kellahtaa loikomaan. Ensin hän kääntyy kyljelleen, pullein ja lihavin mahoin. Toisessa kädessä hänellä on paperossi, josta hän vetäisee pyörryttäviä henkisauhuja, ja toisessa poskessa mukeltaa hän ruukkurusinaa. Siinä hän loikoo, lauhkeassa lämmössä, hienot pisarat olkapäihin ja vatsaan kohottavassa, Malakiaksen sekoitellessa vesiä. Jopi istuu takapenkillä jalat riitissä allaan. Topikin huudahtaa sitten kodasta:

"No, nyt sitä tuotiin r-reuhkassa sitä piimää… Jota kun r-repäisee, niin lähtee jano."

Topi kiskaltaa kodassa vaatteet päältään ja heittää ne hattunsa mukana penkin alle. Nyt tulee hän saunaan. Muttinen neuvoo Malakiakselle ja Topille, miten saunavedet hänelle on seattava: ensin kaukaloon haaleampaa sitten tulisempaa, ja kiuluun ihan kylmää. Topi ja Malakias kantavat holskahtelevissa astioissa vedet lauteille, Aapeli nousee istumaan ja koettelee niitä. Kehottaa vielä panemaan kylmää vettä kaukaloon, joka on penkillä hänen jalkopäässään.

Ja sitten se alkaa, se löylytys. Kuitenkin sanoo Aapeli vielä Malakiakselle, joka panee ovea kiinni, kun taas Topi tukkii räppänää:

"Odota, odotahan… Kunnes olen kastellut pääni, ja ennättänyt selälleni. Äläkä lyö ensin paljoa…"

Pikku Jopi inahtaa takapenkiltä:

"Ei enempää kuin koira ruiskahuttaisi."

Aapeli on kääntynyt kylkiasennostaan selälleen, nostaa jalkansa kattoon, vasten mustana kiiluvaa ja kuumaa ortta. Sitten lyö Malakias oikeaa löylyä. Jymähtää, ja käy kohina. Aapeli hätäilee vähän:

"Oho, jo pamahti vähän liikaa. Älä lyö, älä enää…! Näin alussa. Tule, veikkonen, lauteille. A-iih! Jopa se puhaltaa. A-iih, a-iih! Nyt tule joutuin lauteille, hyvä mies! Ih, se käy varpaisiin … niinkuin hohtimilla… Tuolla orren juuressa. Orsi polttaa, hyvä on… Ai, ai. Aiai! Oi, oi, oi, oi! Oijoi! Uh. Äh! Hyvä on. Kuin mettä! Puh. Päh! Puh! Öh-höh. Pöh, pöh. Hähhäh. Puh. Hyvä on…"

Topi nauraa Aapelille, joka irvistelee, polttaa paperossia ja lupsuttaa suutaan, nostellen kattoon vuoroin toista ja toista lihavaa jalkaansa. Malakias nousee lauteille, alkaa pidellä korviaan ja on vaiti. Aapeli kääntelehtii, ähkää ja puhkaa. Mutta vähitellen hän tulee hiljaiseksi, ja heittää tupakkansa lauteiden alle. Sitten makaa hän paikallaan, puhaltaen kuin mäelle kuormaa vetävä hevonen.

Löyly tasoittuu. Malakiaskin pääsee ääneen, istuessaan tuossa toisella pitkällä penkillä. Malakias sanoo siitä kiukaan puolelta:

"Tulipas sitä, heheh…"

Sitten hän jatkaa yhtäkkiä:

"On se tämä sauna… Ja se viina on toinen!"

"Ter-rva kolmas", päättää Topi.

"Jos … jos sitä olisi ollut, sitä … niin eipä tässä muuta rohtoa olisi tarvittu voiteille", jatkaa Malakias.

"Voiteilleko?" toistaa Aapeli. "Jokos … sinä nyt olet terve?"

"Johan minä … melkein", vastaa Malakias. "Jo sain nikareen syödä. Mutta jos olisi ollut … sitä…"

Se viina se on nyt alkanut liikkua Malakiaksen ajatuksissa.

Silloin kuuluu kodasta jälleen liikehtimistä, ja miesten ääniä. Ja kun Malakias sanoo:

"Että … jos sitä ottaisi, niin mitähän ne matokassit silloin?"

Niin ärähdetään kodasta yhtäkkiä leveälti:

"Mitäh?"

Se on Juutas Käkriäisen ääni. Se ääni jatkaa:

"Mitä se … Malakias…?"

Ja toisiakin ääniä erottaa nyt hyvin: Ananiaksen ja Mauno Kypenäisen.

Sitten pistäytyy Juutas saunaan, vaatteissaan. Kainalossa on hänellä paperissa jokin käärö: hän sanoo olevan siinä tupakoita, tuoreita. Ja orsia katsellen hän jatkaa, että hän toi ne tänne saamaan löylyä niskaansa: hikoilemaan tupakatkin. Valmistumaan hätätupakoiksi, kun piippuunpistettävät olivat loppuneet … ja kun heinää on vielä tehtävä. Hän huudahtaa:

"Mutta kyllähän niitä aina saa uusia … kun tekemään rupeaa! Ja osaa tehdä… Ja taitaa tuota osata … mikäs näissä nyt, tällaisissa aiheissa…"

Tällä tavoin kehuen nostaa Juutas käärönsä orrelle, seinän viereen kiukaan kohdalle. Seisoo vaatteissaan siinä kuumuudessa, näyttää muistavan jotain äskeistä, ja kysyy uteliaasti:

"Niin, mitäs se Malakias matokasseista?"

Muttinen vastaa veitikkamaisesti:

"Se tuumi, että viina olisi ollut hyvää voidetta matorohdoille."

Juutas pyörähtää nopeasti oveen päin ja mutisee jotain epäselvää. Sitten pyörähtää hän takaisin, ja taas ovea kohti. Hän on kahden vaiheilla, tullako saunaan ollenkaan.

Viinastako se Malakias oli puhunut?

Käkriäinen menee kotaan ja sanoo Maunolle ja Ananiakselle, että jospa hän lähteekin tästä niitylle … yhä vain sitä heinää kumpsimaan. On sitä vielä kumpsimista. Jos onkin tullut tehdyksi, häneltä, niin on sitä yhä lammen perukassa. Mutta hän kun rupeaa, niin…

Ei Juutas Käkriäinen olisi vielä niityltä lähtenytkään, mutta yhtäkkiä hän muisti, että tupakat olivat loppuneet. Ja yöksi tulee matka järvelle, Heposaaren luokse asti. Eihän sinne tupakatta. Tuvan uuniin niitä täytyy työntää kuivamaan, ottaa valmiimpia lehtiä pellosta.

Mutta ennen uuniin panemista on ne vähän hiotettava saunassa.

"Jos lähtisin kumpsimaan … noiden tupakoiden tähden tulin", toistaa hän jälleen Ananiakselle ja Maunolle.

Mauno Kypenäinen vastaa, että olisihan hänellä paperossejakin Juutakselle. Mutta ei Juutas niistä: piipusta hän tahtoo savunsa. Ja se on toinen luokka ja toinen luonne.

Niin, hyvin oli se hommailu niityllä mennyt Käkriäiseltä. Piippu hampaissa hän oli niittänyt. Mutta Jopihan oli sanonut jo aamulla, ettei kessuja ole enää hakkurissakaan. Tämän illan olisivat ne massissa ehkä riittäneetkin, vaikka olisi myöhäänkin kumpsinut, kuten hän muistaa joskus tehneensä: möyrineensä päivän valkenemiseen asti. Mutta yön eväiksi ei litteiden pässinpussien pohjassa enää ollut. Ja nyt oli saunanlöyly lujimmillaan, ja tupa lämmitetty, joten uusia lehtiä oli helppo nopeasti kuivata.

Onpa Maunolla viinaakin, jota Juutas on käyttämään oppinut, saadakseen tupakat lauhkeanmakuisiksi.

Pian jätti Käkriäinen viikatteensa niitokselle ja lönkkäsi aika vauhtia lammelta ylös mökin mäelle. Suoraan tupakkamaahansa pihan nurkkaukseen. Siitä hän taitteli muutamia isompia lehtiä ja nipisti joukkoon kukannuppujakin, mikäli hän löysi hämärässä kukkia lyhyillä sormillaan. Jatkona ja väkevyytenä ne kukat kyllä menevät. Niin hartaasti touhusi hän tupakkapalstansa reunassa, ettei kuullut Muttisen neidin kysymystä, mitä hän siellä nyppii. Ja kun Maunon Pertta, istuen neidin ja mummon vieressä aitan portailla, alkoi haukkua häntä, että se syö tupakkaa, syö raakana, niin murahti Käkriäinen ainoastaan, että itselleen Pertukalle pitäisi työntää tupakkaa suu täyteen, niin olisivat Pertukalta sieraimet kiinni. Sitten huomasi hän Ananiaksen ja Maunon, jotka hommailivat naisten aitan luona ja kuuluivat sanovan keskenään, että nyt ne atraimen väkäset pystyvät, ja mennään ottamaan löyly sen asian päälle. Ja alkoivat lähteä saunalle. Silloin johtui Käkriäisen mieleen eräs toinenkin seikka, joka myös oli hiukkasen viivytellyt häntä niityllä. Olikohan se herra jo saunassa? Sitä kysyi Juutas Ananiakselta ja sai kuulla, että siellähän se on.

Paha sinne oli kyllä Juutaksen nyt mennä, sillä Muttinen saattoi kuitenkin ruveta ärhentämään hänelle iänikuisista asioista: tuvasta ja muusta. Ja saarnaamaan korpijoonin myymisestäkin. Tosin ei tämäkään pelottanut häntä niinkuin Muttisen tullessa Putkinotkoon. Mutta Aapeli saattoi vielä kätkeä mielessään jotain, joskin oli tähän asti ollut vaiti.

Niin miettien käyskenteli Juutas pihalta verkalleen tupaan, koska hänen näet oli etsittävä sieltä paperiakin tupakkainsa ympärille. Tuvassa koetteli hän uunia: se oli tulikuuma. Rosina oli tuvassa … mitä lienee torunut Saaraa. Uteliaana kysyi Juutas Rosinalta, mikä rähäkkä se nyt? Mutta Rosina kehotti häntä vain … menemään saunaan ja sanoi, että Muttinenkin oli häntä sinne odotellut. Rosina näytti huolestuneelta. Ja mitähän se Aapeli Juutaksesta? Vaatisikohan se taas tilille? Saunassa se alkoi ensi kerran puhua kontrahdistakin, josta sitten teki toden. Juutas aikoi kysyä Rosinalta, mitä se oli häntä odotellut. Mutta samassa tuli tupaan Maunon Pertta Sanelmansa kanssa ja käski Rosinaa kantamaan ruokaa pöytään. Pertan vuoksi jäi Juutaksen kysely tekemättä.

Mutta palatessaan ulos paperi ja tupakat kädessä mietti Juutas entistä arvelevammin, antautuako ollenkaan herran silmien eteen: mennäkö vielä saunaan, jossa herra oli. Ehkä olisi parasta lähteä varmuuden vuoksi takaisin niitylle. Ei vara vahingoksi.

Kuka tietää: Muttinen on ollut tähän asti siivosti ainoastaan voidakseen yhtäkkiä tiukata kaikesta.

Mutta tupakkain loppuminen! Ja tässä niitä nyt oli paperissa valmiina hikoamaan.

Saadakseen aikaa pohtia tarkemmin asiaa köntysteli Juutas saunalle päin. Eihän saunaan ollut pakko mennä, jos meneminen selviäisi pahaksi.

Kodassa riisuivat Mauno ja Ananias rytkiään.

Käkriäinen pistäysi vielä saunan taaksekin tupakkamaalleen, aprikoiden mennäkö saunaan vai eikö.

Saunassa kohahti ja humisi parhaillaan löyly. Nyt jos tupakat olisivat siellä! Ja sitten tilkka korpirojua päälle, ja kuivahtamaan tuvan uunin perälle, tulisimmalle paikalle. Vot: puolessa tunnissa olisi käypäinen piippupehku valmis.

Käkriäinen meni kuin menikin saunaan.

Kotaan pistäytyessään kuuli hän Malakiaksen haastelevan mahastaan ja madoistaan. Malakiaksen rohdottelu johtui isän mieleen, oli aikonut sanoa päivemmällä, että mitäpä niistä rohdoista. Hänellä itsellään on paremmat tiedossa, vaikkei ollut tullut niitä tarjonneeksi. Mitä varten lieneekään Rosina mennyt ostamaan tällaisia? Vai pelänneekö poikansa tähden Juutaksen rohtoja, väkeviä? Juutas tuli uteliaaksi Malakiaksen pakinoille ja halukkaaksi itsekin juttelemaan. Siksi ärähti hän kodasta Malakiakselle:

"Mitäh?"

Ja saunaan mentyään hän kysyi jälleen:

"Niin, mitäs se Malakias … matokasseista?"

Ja silloin se Muttinen sanoi Malakiaksen haastelleen viinasta. Se poika, höh…

Nyt voi Aapeli johtaa puheen Juutaksen viinakauppoihin. Käkriäinen pujahti kohta takaisin kotaan. Ananias ja Mauno tulivat samalla ovenaukaisulla saunaan.

Viisainta olisi Juutaksesta tosiaankin ollut, jos hän ei olisi mennyt enää saunaan. Olihan sinne nyt tupakat saatu. Mutta silloin alkoi tuntua kutkuttavan niin pintaa, jossa oli heinien pisteleviä helpeitäkin, paitsi elukkain puremia. Pisteleviä niin ne helpeet, että ihan sisulle pisteli. Ja eikös nyt hänen suullaan osata vastata kysymyksiin, jos niitä tulee? Sellaisella puhujan turvalla! Kuka haastelee paremmin kuin hän? Koko Kenkkuinniemi ja lääni sanovat, että Juutas Käkriäinen … se haastelee!

Tai eikös hän keksisi jotain muuta keinoa, jos herra alkaisi nipistellä häntä?

Kyllä hän keksii…

On jo keksinyt! Sellainen hän on: Juutas Käkriäinen!

Hän riisuu vaatteensa, vielä sitä keinoa miettien. Kasaa takkinsa, paitansa ja housunsa kodan penkille. Niiden päälle hattunsa, merkiksi, että tuntee oman vaateläjänsä muiden joukosta. Raaviskelee vielä vähän päätänsä, muutenkin kuin elukkain tähden, ja raottaa viimein saunan ovea, pyytää sisältä löylykippaa. Onkos se tyhjä? Juutas sanoo tässä rupeavansa löylynheittäjäksi: pitäähän sen herran saada hyvä löyly, ja Käkriäisen paikka lauteilla onkin löylynlyöntipaikka, kiuaspenkin pää. Ananias työntää hänelle ovenraosta kipan. Käkriäinen valitsee itselleen kodan nurkasta vastan ja ammentaa kipan täyteen kuumaa vettä padasta. Menee saunaan. Onnuskelee ylös lauteiden portaita, paikalleen, jossa ei istukaan ketään, sillä Malakias siirtyy siitä pois ja Ananias ja Mauno istuvat seinemmällä, joskin samalla penkillä. Ainoastaan pesukaukalo on Ananiaksen ja isän välissä. Juutas asettaa löylykipan oikealle puolelleen. Nostaa viallisen ja toista ohuemman jalkansa polvelleen ja hieroskelee vioittunutta kohtaa. Ja hän aikoo ruveta itseään saippuoimaan, koska Mauno ojentaa hänelle saippuaa. Mutta silloin: eikös tuo Malakko taaskin! Malakko hörähtää:

"Terva ja sauna … ja viina…! Että jos ne eivät auta, niin kuolema se on. Niin sanoo … isäkin."

"Mitä", äännähtää Käkriäinen. "Löylyähän tässä pitää! Vai kuinkas se oli, kauppias?"

Ja samassa roiskaisee Käkriäinen kipastaan tuliselle kiukaalle. Kiuas pamahtaa, löyly ryntää tulisena lauteille, Ananias kumartaa päätänsä, Malakiaksen örähtely vaikenee. Jopi solahtaa Malakiaksen vierestä lauteiden permannolle ja vikisee. Topi kiroaa:

"Senhän mies kestää, minkä vanhat seinähir-rret! Perr-setti…"

Aapeli ähkii:

"Huh, hii… Puh. Ihii, häh."

"Jokohan tuli liikaa?" Käkriäinen naurahtaa. "Eihän mitä … mokoma…"

Ja hän alkaa vastalla hutkia kutisevia sääriään. Vieläpä virkkaa Topi:

"Antaa tulla lisää tulta munille. Kun kerran … minä … hevosnurr-kassa…"

Vähitellen rupeaa Maunokin kylpemään. Nyt lätkivät kaikki vastat yhtäaikaa ja kaikki miehet ähkivät kilpaa.

Kun löyly laimenee, aikoo Malakias varmaankin jatkaa äskeistä juttuaan. Silloin sanoo Käkriäinen:

"Niin, mitäs se Malakias … mahastaan? Että … eivätkö ne käärmeet lähteneet? Eivät vai? Hm! Johan minä sen sanoin."

Jopi inahtaa:

"Niin … etteivätkö lähteneet, sanoitte?"

"Häh", vastaa Käkriäinen Jopille. "Sitähän minä… Arvasin, vaikken justiinsa sanonut… Etteivät ne niillä rohdoilla."

Hän lyö kuumalla vastalla hetkisen reitensä alle, ja jatkaa:

"On niitä nähty! Ja on niitä ollut käärmeitä minussakin. Mutta kyllä minä tiedän. Jos olisi … kyllä lähtisivät…"

Hän on hetken vaiti. Muttinen sanoo:

"Vai lähtisivät. Ja millä ne?"

"Hm … lähtisivät ne", vahvistaa Juutas. Sitten ei hän taas puhu tuokioon. Kylvetään. Viimein hän huudahtaa kuitenkin:

"Olisipa kettumarkumia, niin lähtisivät."

"Kettumarkumia!" ihmettelee Muttinen.

"Nii-ni, kettu", vastaa Käkriäinen.

Muttinen kysyy:

"Mitä se kettumarkumi on?"

"Niin, mitä?" toistaa Käkriäinen.

"Niin, en ole sattunut kuulemaan", sanoo Muttinen.

Käkriäinen vastaa arvokkaasti ja verkalleen:

"Se on sitä… Ketunmyrkkyä."

"Ketunmyrkkyä!" huudahtaa Muttinen. "Ja sitäkö mahaan? Matorohtona? Ihmisen mahaan?"

"Nii-ni!" vahvistaa Juutas.

Hän on tuokion vaiti. Ja sanoo:

"On niitä … käärmeitä minussakin. Mutta enpä heitä pelkää… Annan heille… Ja niin annan vielä Malakiaksellekin."

Yhä ällistelee Aapeli:

"Malakiaksen madoille ketunmyrkkyä."

Mauno Kypenäinenkin nauraa:

"Jo taisi tulla vale."

"Niin, valeko?" innostuu Käkriäinen.

"Valetta … haha … kuin suden sontaa!" jatkaa Mauno.

"Niin sekö!" intoutuu Juutas yhä. "Kuulkaahan nyt. Minulla kun oli tässä takavuosina mahassa käärme. Ja se olikin käärme. Voi sitä! Sillä oli pääkin kuin tuo nyrkki … kun se lähti. Tuon kokoinen."

"Pää kuin nyrkki?" huudahtaa Muttinen, ja nousee kyynäräisilleen. Hän nauraa:

"Ohhoh, hihuu."

"Kah, kun se oli!" inttää Käkriäinen, keskeyttäen kainalonsa innokkaan hankaamisen. "Tuon kokoinen pää sillä oli … kuin tämä…"

Pikku Jopi sanoo:

"Oli siinä päätä!"

"Nii-ni!" myöntää hänen isänsä. "Mutta … lähtipä se vain. Eikä se tohtorin juomilla, sellainen. Suutuin … kun kaikki join, mutta ei totellut. Lopulta, kun minä otin ketunmyrkkyä… Jo osasi löytää ovensa pellolle."

Kaikki kuuntelevat vaieten. Käkriäinen jatkaa:

"Ja se oli niinkuin sammakko."

"Sammakko!" toistaa Muttinen.

Juutas vakuuttaa:

"Niin, kuin sammakko. Sellainen, joka istui tässä muutamana kesänä tuolla tuvan portaiden juuressa. Tuli istumaan joka ilta. Se Rosina se… Mutta mitäs siitä. Tapoin sen pois. Mutta tämä: ilkanäköinen se oli! Se oli … niinkuin … sisilisko."

"Sisilisko!" huudahtaa nyt Muttinen nousten istumaan.

Käkriäinen kertoo:

"Niin oli. Sillä oli vähän niinkuin jalkoja. Ja kynnet! Kah, oli…"

"Ja ketunmyrkyllä lähti?" kysyy Muttinen.

"Lähti!" sanoo Käkriäinen painavasti. Sitten hän kylvettää itseään.

Muttinen ihmettelee mielessään, ja muutkin. Kummako se: eihän Muttinen kaikkea tiedä. Joskus on oikessa Muttinen, joskus Käkriäinen, eräissä seikoissa varsin kokenut mies ja tohtorikin. Ollaan hiljaa. Viimein alkaa jälleen Juutas:

"Mutta … siinä onkin yksi aihe… Siinä sellaisessa."

"Niin siinä madon tappamisessa? Aihe? Mikä?" kysyy Muttinen.

"On vain … sellainen", myhähtää Juutas. "Katsokaas: se on se, että ei myrkkyä rehlehtieratakaan matoja potevalle niinkuin muille."

"Ei niinkuin ketuille", sanoo Aapeli.

"Ei koko kapsliettia?" sanoo pikku Jopi.

"Eihän?" örähtää Juutas hiukan harmistuen. "Kuolemahan siitä tulisi. Ja rutto kuolema. Ei, mutta ainoastaan pieni sikare veteen seataan … pieni kuin suolajyvä. Ja se nautitaan sisällisesti. Niin lähteä sen pitää madon … sorkkineen."

"Pirunpaskatta!" örähtää Malakias.

"Niin", vahvistaa Käkriäinen. "Mutta se onkin … pieni sikare. Ja se onkin toinen kohtalo…"

"Hm, voihan olla", myöntelee Aapeli lopultakin. "Voihan olla ihmiselle hyvää ketunmyrkkykin."

"Ja jos on pahaa, niin päälle kun kulauttaisi viinaa…!" huudahtaa Malakias. "Se kun talvellakin … lämmitti… Niinkuin olisivat olleet huopikkaat jalassa…"

"Häh?" sanoo Käkriäinen. "Mitä … sen Malakiaksen… Mutta kah, eikös se Aapelin hulja vingukaan … herran… Vinkua sen pitää, jos on oikea löyly… Eikähän tästä mitään … kahvipannun huurusta."

Käkriäinen heittää löylyä melkein kipan loppuun. Kiuas jylähtää niinkuin siihen olisi paiskattu iso kivi. Kauan se jyrisee. Tuhka kohisee kiukaan alla, ovi lentää vinkuvasta kiukaan viimasta raolleen. Lamppu pimenee. Muttinen kumartuu ja pitelee korviaan. Ananiakselta vaipuu vasta penkille. Jopi yrittää alas lauteilta, ja putoaa kolisten lattialle. Pyörtyiköhän Jopi? Ananiasta pyörryttää. Mauno kiroaa:

"Voi Jeesuksen Ristuksen saa…"

Käkriäinen nauraa ja virkkaa:

"Kah, kah, jokos tuli…" Sitten hän alkaa hakata hartioitaan ja hokee:

"Tämä se vasta… Noille saivareille. Niiden pitää pullistua ulos nahkasta. Ai, ai, makealtapa se ottaa. Vetäise, Jopi, se ovi kiinni."

Sitten kylvetään. Muttinenkin alkaa kylpeä. Vastat hutkivat. Viimein sanoo Ananias:

"Olipas se löyly. Pään oli sotkea. Ja lattiallepa tuo kolisi Jopikin, maan vetovoimako lienee nykäissyt, haha…"

"Putosin", huudahtaa Jopi.

"Mikä?" kysyy Juutas Käkriäinen Ananiakselta.

"Maan vetovoima", sanoo Ananias. Ja virkkaa jotain Muttisenkin vuoksi, että opettaja siellä koulussa siitä…

Muttinen sanoo:

"Maan vetovoima? Pieksepäs, Topi, selkääni! Pieksä oikein! En jaksa itse … tuossa on vasta."

"No niinkuin vie-rrasta sikaa! Lyönkö tyngällä?" sanoo Topi.

"Älä, älä hemmetissä", kieltää Aapeli. "Lyö muuten vain, pehmeällä. Mutta mitäs se Ananias, koulustako? Maan vetovoimastako, muistatko sinä sitä?"

Juutas örähtää hiljaa:

"Paskia."

Ananias selittää Muttiselle, että se opettaja oli puhunut, kuinka vetovoima vetää esineitä maahan, kun ne putoavat. Sentähden se nyt Jopikin joutui lattialle: olisi pudonnut päälaelleen, haha, jos olisi lauteilta suinpäin heittäytynyt.

Muttinen innostuu opettamaan Ananiasta. Sanoo, että kyllä se on sellainen voima, joka vetää maan keskipisteeseen. Jos jokin esine putoaa, niin se voima sitä vie alas. Kohtisuoraan. Kuinka hän nyt sen neuvoisikaan?