PUTKINOTKO (continued 2)

"Saakeli soi!" huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma, Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja luonnoltaan kuin pippuri… Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan, ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan vuoteen ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä myymään … seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja itkee kiukusta ja noituu:

"Saatanat, saatanat…!"

Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu. Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua, mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa, kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.

"Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!" siunailee mummo. "Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h—ra on?"

Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista potateilla.

"Hyvä Isä siunaa!" huudahtaa mummo. "Penkinpäs kaasivat! Siinä nyt yhtenä sorkkaläjänä survovat. Koirankin ihan tappavat."

Nyt täytyy Rosinankin hypähtää paikaltaan. Hän on istunut punaisen pöydän päässä, Ananias ja Leja sivullaan, sillä Malakiaksen on Leja saanut taivutetuksi olemaan ilman aamiaista niiden rohtojen tähden, jotka äiti tuo kaupungista. Ja Malakias on lähetetty syömättömyyttään nurisevana rantaan, äyskäröimään vettä veneestä, jolla kaupunkiin aikovaiset, Rosina, Saara ja pikku Jopi, on saatettava laivaan. Saara jäi aittaan pukeutumaan, ja mitä lienee jäänyt tekemään.

Rosina hypähtää nyt kapalolapsi sylissä paikaltaan ja nykäiseepä ensimmäistä eteensä sattunutta pienokaista hiukan tukastakin. Se nykäisty on Topi. Ja Rosina huutaa:

"Jo nyt on ihmeet ja kummat! Minä … nyljen teidät kaikki tupelle! Kun ankerit!"

Mutta Topi, kaksitoistavuotias ja lyhyt, ällistyy ja suuttuu. Hänen tukkaansa on nykäisty. Hän sieppaa haaraiset rahinjalat, jotka ovat rytäkässä päässeet irti, ja hyökkää ne kourassa hammasta purren Rosinaa kohti.

Ananias tempaa rahinjalat pois Topilta. Ja niinkin paljon on hänen mielestään syytä puuttua asiaan, että hän nousee pöydästä ja tavoittelee seinältä solmuisia köysiohjaksia, antaakseen tuolle jurikalle kuranssausta.

Sen näkee Topi. Ja pelästyy. Hänen täytyy hellittää tervaiset ja mustat kouransa Rosinan hihasta, eikä hän ennätä iskeä edes hampaitaan Rosinan käsivarteen, kuten aikoi, kun ei ylettänyt häntä lyödä. Sydän kurkussa livistää Topi seinän alitse ulos, heittäen ateriansa kesken. Rosina rientää vielä hiukan portaille hänen perästään. Mutta tuolla juoksee Topi jo pakoon pihan poikki, niin että tallattu polku tömisee ja hänen paksut, paljaat pohkeensa hyrräävät väkkäränä. Vielä huutaa hän Rosinalle, taakseen katsomatta ja täydessä vauhdissa, huutaa kimakalla äänellä, jo lähellä itkua, puhaltamalla ja vinkaisevassa kiukussa:

"Rusina Kypenäinen! Sinä … sinä… Sinulla on … p—!"

Viimeisen sanan huutaa hän läkähtyvällä äänellä, josta puhuu äärimmäinen halveksuminen ja pilkka.

Alaveräjän raosta pujahtaa Topi saunalle. Ja menee ylös kalliolle ja petäjikköön. Ja siellä pillahtaa hän itkuun, pelonkin itkuun. Sillä joskaan äidistä ei hätää, se kun ei kuitenkaan antaisi vitsaa, vaikka sanoo lyövänsä korennolla, niin Ananias kovine ohjaksineen saattaa muistaa tämän myöhemminkin.

Topista on parasta nyt vähän välttää Ananiasta. Itsekseen hitaasti kävellen ja kohotellen kiipeilee Topi kallioilla.

Mutta sitten johtuu hänen mieleensä, että Malakiaksen pitikin olla tuolla kauempana rannalla, lappamassa veneestä vettä. Malakiaksen, hänen parhaan ystävänsä ja joskus suojelijansakin.

Topi kääntyy metsästä takaisin ja menee nuottakodalle, Malakiaksen luokse.

Mutta minkälaista on sillä välin tuvassa?

Jopikin itkeskelee tuvassa, ruskeaksi maalatun taikinakorvon vieressä. Hänen tukkaansa ei Rosina tosin ole koskettanutkaan: johan nyt, pienen äidinpojan, Jopin, pehmeitä ja vaaleita haivenia! Sekin jo riittää Rosinalle, että hän on ollut niin kova Topille: ajanut pentunsa metsään, ja saanut hänet haukkumaan äitiään niin julmasti, että Rosinan sydäntä oikein pahoinvointi kouristaa. Moittivalla silmäyksellä hän on estänyt Ananiaksen kurittamasta Jopia, joka ravisteli vimmoissaan Repekkaa. Jopilla ei siis nyt ole minkäänlaista ruumiillista kipua. Mitä sitten kalpea ja hento Jopi nyyhkyttelee ja kitisee? Sitäpä hän nyyhkyttelee, että Repekan tähden on piimää ja kokkelia kaatunut paitsi hänen silmilleen myöskin takin rintamuksille. Uuden, harmaan takin, keväällä teetetyn, pikkupoikien, Topin ja Jopin, yhteisen juhlatiloissa. Tällä kertaa se takki on annettu Jopille, hänen ensimmäistä ja ihanaa kaupunginmatkaansa varten.

Jopi ei näet vielä ole käynyt kaupungissa. Eikä missään muuallakaan kauempana kuin kinkereillä lähimmässä mantereentalossa, neljän virstan päässä, tavaamassa isämeitää. Siellä kävi hän toissa talvena. Sekä pari kertaa Kenkkuinniemen sahalla, jossa sai nähdä, kuinka isä muiden timperien joukossa tilkkesi ja pikesi tervahöyryä. Sitä samaa, missä Saara sitten on ollut ruokarouvana. Mutta muu maailma ja Kenkkuinniemi on Jopille vielä aivan merkillistä ja epämääräistä. Niinkuin kaunista unta. Varsinkin kaupunki, josta puhutaan aina ja enimmän. Ja hän on kuunnellut näitä puheita vaiti ja virkuin korvin. Kuunnellut mainittavan korkeaa kirkontornia, ja jonkinmoista, jota sanotaan linnaksi. Ja varsinkin joitakin kivimuureja. Minkähänlaisia nuo muurit ovat? Eivät ne kai ole sellaisia kuin tuo tuvan uuninmuuri? Sillä mitäs siinä olisi ihmettelemistä. Jopista ne taitavat olla saman näköisiä kuin ne Sioninmuurit, joista mummo veisaa. Ja veisaa joskus Mauno-enon Perttakin. Niitä on Jopi nähnyt siitä kirjasta, jonka Saarukka ja Ananias ja Leja saivat lainaksi koulusta siihen aikaan kun ne kävivät siellä … kansakoulua. Muttinen ne sinne tiukkasi, antaen heille kengät, nimittäin Saarukalle ja Lejalle. Ananiakselle oli isän hankittava. Antoi kengät, että olisivat siellä kävelleet … koulussa. Ja kävivät ne … kunnes kengät menivät ihan riekaleiksi sinne sahan taakse kävellessä, ja äiti sanoi, että mitä luettanevatkaan siellä, lorulauluja, ei edes pääkappaleita kaikkia annettu lukea. Ja Juutas Käkriäinen jatkoi, että … paskia ne ovat, ne pääkappaleetkin; mutta työ se on toista. Ja isä tarvitsi Ananiaksen työhön, hän itse meni Mauno-enon kanssa lääniin, kävelemään sanoi menevänsä. Ja kun kerran Saarukka ei lähtenyt kouluun eikä Lejakaan joutanut sinne, vaan äiti tarvitsi häntä ja Saarukkaa, niin opettaja otti kirjansa pois, lähetti ottamaan. Siinä niitä oli korkeita muureja, siinä piplianhistoriassa. Jos lienevät olleet kultaa. Lienevätkö sellaisia ne kaupungin muurit?

Ei ole Jopi iljennyt kysyä isommilta pennuiltakaan, kaupungissa käyneiltä. On ajatellut, että näkeepä hän ne sitten itsekin, sillä hän on saanut äidiltä lupauksen päästä tänä kesänä kaupunkiin. Siksi hän onkin koonnut kaiken kesää rahaa, isältä ansaittua, hakkaamalla hänelle tupakoita. Viisi ja kymmenen penniä kerrallaan on Jopi saanut palkkaa. Jopa isä yhden kerran, kun oli mukavalla tuulella ja tuli läänistä ja naureskeli muutaman päivän, antoi hänelle rahaa kahmalonsa täydeltä, pennejäkö lienevät olleet vai markkoja, sitä ei Jopi vielä tiedä. Mutta niitä rahoja Jopi on pitänyt ensin piilossa tuvan nurkkahyllyllä, peltisessä rasiassa, piilossa muilta muoskilta ja varsinkin Sanukalta, kunnes Juutas Käkriäinen yhtenä päivänä meni ja vei kaikki Jopin rahat tuusasta, ja Jopi pelkäsi, ettei hän saisikaan niitä takaisin. Mutta sittenpä äiti antoi hänelle rahaa sijaan, yhtä paljon sanoi antavansa, vaikkei antanutkaan niin monta rahaa kuin rasiassa oli. Mutta ei se äiti Jopille valehtele. Ja näitä äidiltä takaisin saamiaan rahoja piti Jopi sitten kätkössä muualla eikä enää tuvassa. Sikopahnan katolle, lahonneiden päreiden alle hän työnsi rahatuusansa.

Nyt aikoo hän ostaa kaupungista rahoillaan vehnästä ja namusia. Ja aikoo antaa niitä muillekin pennuille. Sen julisti hän heti, kun äiti tänään viimeinkin myöntyi viemään Jopinsa kaupunkiin. Niin julisti Jopi, vaikka hän sitä ennen olikin sanonut pudottaneensa sen tuusansa, jossa rahaa oli. Mutta tuusa tulikin tällä kertaa pian esille. Sitten Jopi pesi oikein silmänsäkin. Niin tekevät muutkin aina kaupunkiin lähtiessään, muut paitsi Malakias, ja Juutas Käkriäinen silloin kun hän on totisella päällä.

Jalassa on Jopilla Saaran nappikengät, sillä Saaralla itsellään on Muttisen emäntärouvan valkeat kengät, koska hänen omansa ovat jo niin läntässä.

Ja sitten ei Jopi malttanut oikein kunnolla syödäkään, niin teki levottomaksi se kaupunkiin lähtö, matka laivareitille soutaen, ohitseajavaan laivaan.

Ja silloin kokkeloi Repekka hänet tällä tavalla!

Lapset itkevät. Toiset heistä nostavat pystyyn rahia ja asettavat katajanhaarukan siihen paikoilleen. Pikku Sanelma menee ruokakonttoriin, joka on tuvassa, pihanpuolisessa nurkassa, ja tuo sieltä uutta piimää. Sitten lapset taas syövät. Niin aikuisetkin.

Nyt tulee sisään Saara, kaupunginmatkalle pukeutuneena.

Hänellä on punainen pusero. Vaaleanpunainen satiinipusero.

Mutta hame on hänellä musta, ja tukka korvallisilta kikkaroitu. Kodassa, padan alla kuumennetulla poltto-oralla hän kikkaroi tukkansa.

Saara on korea, niin että pienet lapset katselevat häntä iloisesti ihaillen, ja Repekka asettuu hajasäärin hänen eteensä ja sanoo veikeästi:

"Sinä olet ryökkinä!"

Ja sitten Repekka nauraa kirkkain silmin.

Saaran sydämestä tuntuukin hyvältä noiden toisten katselu, joskin häntä hiukan harmittaa Ananiaksen naurahdus. Mutta vielä enemmän harmittaa häntä, kun äiti äännähtää:

"Mikäs se tässä niin haisee?"

Rosina huudahtaa sen aivan viattomasti, muistamatta, että se haju lähtisi Saarasta. Pistävä ja voimakas haju. Se on hajuvettä, jonka Rosina on unohtanut. Se haju tuntuu hänestä pahalta.

Mutta Saara ajattelee, että äiti pistelee häntä tahallaan. Hän mutisee:

"Sellainenhan se on äidin nenä! Vaikka … itsekin haisee…"

"Voi Herra siunatkoon…!" huudahtaa Rosina. "Haisee… Sinä olet…"

"Haise itse paremmin!" sanoo Ananias.

Ja sitten jatkavat hän ja Rosina ja Leja syöntiään. Lapset katselevat yhä Saaraa. Saaralla on ne punaiset sukat. Ja kengät valkeat niinkuin liitu. Mutta sukista pyrkivät Saaran kantapäät paljaina vilkahtelemaan, kun nämä Muttisen neidin kengät ovat sellaiset, ettei jalka painu niihin ihan pohjiin asti. Saara ajattelee, että siksi kai se jättikin ne tänne maalle. Ei sillä niin pieni jalka ole. Varmaan se ei voi niitä enää käyttää. Niinpä saattaakin Saara niitä lainata. Tosin se neiti mahtaillakseen sulki viime syksynä täällä kaikki tavaransa lukon taakse ja telkesi huvilan ulko-ovet pienillä rautapuomeilla ja isolla munalukolla, ettei vain mentäisi sinne sisälle… Niinkuin ne olisivat hänen, nuo Muttisen huoneet! Ikkunain säpitkin se näpelöi sisältä nyörillä hakoihin kiinni, sen näkivät Saara ja pikku Sanelma kavuten kurkistamaan ikkunasta huvilaan. Mutta jäipäs siltä yhdestä ikkunasta haka solmimatta, keittiön porstuan ikkunasta! Sen saa auki, kun sorkottelee varvulla. Ja eteiskonttorin lukko aukeaa melkein itsestään, ja konttorissa on tavaroita. Ei se huomaa, että hänen kenkiään on lainattu, tai muitakin kapineita. Herra itse ei huomaisi yhtään mitään, eikä se ennen sellaisesta välittänytkään. Mutta nyt tämä neiti panetti munalukon kellumaan yksinpä saunankin ovelle. Ei se Muttinen ennen muinoin sellainen! Siihen aikaan sai lainata siltä kaikkea. Ja jos joku lusikka katosi, harakka vei täältä tuvalta, ne harakat kun ovat sellaisia varkaita, niin hän ihmetteli vain. Ja nauroi sillekin, että isä sattui kerran talvella ottamaan hänen kenkänsä, jäädessään kelirikolla lapikkaattomaksi, niin ettei päässyt mutaa luomaan. Ne ruskeanahkaiset ja matalat kengät.

Eikä Rosina Käkriäinenkään virkkanut Saaralle mitään silloin, kun näki ensi kerran nämä kengät Saaran jalassa, Saaran mennessä viime heinätalkootanssiin Vaskilahteen. Saara koetteli silloin näitä hiukan, koska omansa olivat läntässä. Eiväthän nämä sellaisesta vähäisestä kävelystä kuluneet.

Ja Rosina ajatteli, että joutavat ne sen verran rikkaiden tavarat. Ja tavaroista pöyhkeäksi tulleen herran leipäsudelleen kustantamat tavarat.

Nyt tarvitsee äiti itse kenkiään, joita Saara on täällä ollessaan käyttänyt, milloin hänet on pantu työhön. Sillä hän kun ei työnnä tällaisiin louhikkoihin edes omia länttäisiäkään kenkiään. Mutta pihoilla niillä vielä kyllä kävelee, niillä nappikengillä, täällä Putkinotkon piha-aituuksien sisällä. Eikä Saara enää osaa olla paljasjaloin, hän kun nyt on ollut ruokarouvana tervahöyryssä.

Vasemman käden nimettömässä on Saaralla sormus. Sen on hän saanut siltä laivamieheltä, joka palveli samassa tervahöyryssä kuin hän. Mies on jo kerran kirjoittanut Saaralle tänne Putkinotkoon. Siksi on varsinkin Ananias joskus sanonut Saaraa pilkallaan Saara-morsiameksi, vaikkei Saara olekaan väittänyt nimenomaan olevansa morsian, vaan ainoastaan vihjaillut huvikseen sinne päin. Mutta pilkatkoon! Saattaa siitä asiasta vielä tulla tosikin. Juuri äsken on Saara aloittanut tuolla aitassa kirjeen sille laivamiehelle, vastaukseksi; Saara osaa kirjoittaakin, kansakoulussa käynyt … kaksi kuukautta. Ananias osaa yhtä paljon kuin Saara. Ja Leja on isänsä äitiin, ja on muka ahkera, ja kirjoittaa muka paremmin kuin Saara. Mutta Käkriäisen Juutas se ei osaa muuta kuin nimensä raapustaa, ja lukee päin helvettiä melkein joka sanan!

Siinä kirjeessä on Saara, joka suuttui varsinkin äidin tämänaamuisesta haukkumisesta, sanonut olevansa kyllästynyt Putkinotkoon. Hän ajattelee, että hänen täytyy puuhata täällä kuin minkäkin piian, hänen, joka ei rupea piiaksi parempiinkaan paikkoihin, koska on saanut kyllänsä sellaisista, koetettuaan raataa Vaskilahden akkaakin passaillessa. Ja täällä kun on oltava vielä lapsenpiikanakin. Vaikka hän on jo toisessa iässäkin, ja ollut tervahöyry "Turhassa" ruokarouvana. Näitä ajatuksiaan ei Saara kuitenkaan ole kirjeeseen pannut. Ei, kirjeessä laivamiehelle on Saara sanonut, että hänellä on ikävä täällä maalla, kesälomallaan. Ja sitten hän on sommitellut pari riviä, eikö se ystävä hommaisi hänelle toista ruuantekijän paikkaa, jossakin toisessa höyryssä tai laivassa, kun Saara ei viihtynyt siinä ensimmäisessä niiden pömpelien eli hyttien kirppuisuudenkaan tähden. Ja Saara muistaa, että varsinkaan sen ilkeän kapteenin vuoksi ei hän viihtynyt siinä. Että se kapteeni viitsikin hiipiä sillä tavoin öillä pömpelien ovien edessä! Kiusata itseäänkin unettomuudella. Kapteenin ilkeydestä ei Saara kumminkaan tässä kirjeessä mainitse, enempää kuin muustakaan, mikä saattoi kapteenin ajamaan hänet tervahöyrystä. Ja ne syyt olivat toisenlaisiakin kuin viinan levittäminen. Kirjeessään ystävälleen pyytää Saara laivamiestä vain toimittamaan hänelle sitä uutta ruokarouvan tai teeterskan paikkaa, joskin Saaralla kyllä on täällä kaikkea, mitä mieli tekee: oma kammari, ja voita ja läskiä ja maitoa. Mutta maalaiselämä on niin ikävää.

Sen kirjeen on hän aloittanut aitassa pakkalaatikon kannella, joka tytöillä on piironkina, alkanut poski kiinni paperissa, jonka hän on repäissyt Ananiaksen entisestä ja Sanelmalle antamasta kouluvihkosta. Siinä oli ainoastaan alkulehdillä Ananiaksen tekemiä kirjaimia. Sitten on Saara jättänyt kirjeensä keskentekoisena laatikon kannelle aittaan, pohtiakseen aamiaisen ajalla jatkoa.

Saara istahtaa pöydän ääreen, ja vetäisee keskeltä pöytää käsiinsä särjen, auringonpaisteessa kuivatun. Eipä uhallaankaan eilen saatua siikaa, sillä hän on nyt närkästynyt Putkinotkoon. Ja hän naurahtaa, etteihän tässä ole taltrikkiakaan, mistä syödä. Jokin kuppi pitäisi edes olla. Rosina myhähtää, että kupit ja kipit tässä … maidossa ovat toiset, ja porsaan edessä vati. Mutta silloin huudahtaa Jopi, jonka Leja on siivonnut ja saanut jälleen onnelliselle mielelle, että eipä se vati ole enää porsaallakaan, sillä hän juoksi sen sieltä ja pani itselleen siihen konttorista piimää, kun tyssit kaatoivat yhteisen piimän lattialle, josta nyt Hurja sitä nuoleskelee, laihana ja häntä maata pitkin, ja Repekka lusikoi. Oman astiallisensa on Jopi kapustoinut itselleen piimää.

Saara vaikenee hetkeksi. Hän katselee nyreästi ja särki kädessä pöydän reunalla paikkaa, mihin hän voisi sijoittaa punaisen puseronsa kyynärpäät. Viimein sovittaa hän ne pöydälle läikähtäneiden maitolammikoiden väliin, ja alkaa syödä, könöttäen pöytälautaa vasten. Saara jatkaa nurisemistaan. Ensin ylimalkaisesti ja lauhkeasti, niinkuin juttu olisi muuten vain johtunut hänen mieleensä. Puhelee siinä, että mukavaa siellä on kuitenkin, siellä tervahöyryssä: saa riisiryynipuuroa. Ja voita pannaan puuron silmäksi! Neljälle miehelle ja ruuankeittäjälle verokseen aina melkein kilo voita.

"Se on ihan totta, kilo sitä pannaan!" huudahtaa Saara.

Rosina rypistää hiukan kulmakarvojaan, ja Ananias vääntää huuliaan pilkallisesti.

Silloin könnistää myöskin itse Juutas Käkriäinen tupaan. Hän tulee takaisin kotiin. Hän komauttaa kapsäkkinsä ovensuuhun nurkkaan, tuikeasti ja jäykästi. Hän on jo melkein täydellisesti tyyntynyt. Mutta täytyyhän kuitenkin vielä olla tuimaa miestä, sellaista on nyt ilmestyä toisten eteen, varsinkin mummon, vieraamman ihmisen. Mutta kun on olevinaan yhä suutuksissaan, niin pelkäävät ne ruveta irvistelemään hänen äskeisestä matkastaan! Häntä täytyy pelätä, on Käkriäinen ajatellut saunalta päin palatessaan. Sellainen voima on hänellä silmissäänkin, hän kun on kerran sellainen … ei turhaan Putkinotkon jumalaksi sanota!

Niinpä tuijottaa Käkriäinen ensin kulmakarvat rypyssä eteensä maahan, ovelle seisahtuen. Sitten katselee hän hiljaa ja vaiti kulmiensa alta ympärilleen. Ja pistää vielä varmuuden vuoksi piipun suupieleensä. Juutas on hyvillään, että perheen huomio näyttää nyt kiintyneen Saaraan, joka kertoo edelleen, että tervahöyryssä syödään paitsi riisiryynipuuroa myöskin läskiä: sitä saa ostaa Pietarista kuinka paljon tahansa.

"Mutta se maistuu kattopihville", jatkaa Saara.

"Niin … maistuu mikä?" kysyy Ananias.

"Se läski", vastaa Saara.

Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä se Saara sanoi?

Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt muut … siinä…

Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:

"Millekä se maistuu?"

"Niin se? Kattopihville!" vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. "Sellaiselle, jolla on ne pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä … Ronstaassa."

Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.

Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus, että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut. Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten. Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät.

Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla, kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain, mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan viimeisen piimän pois:

"Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa."

Sen sanoo hän hiukan pilkallisesti. Ja lisää:

"On meidänkin kaupungissa. Ja muuallakin kuin kivimuureissa."

Tämän painaa Jopi päähänsä: että kaupungissa on muureissa kattopihvejä. Ei hän muista siellä tervahöyryssä sahalla sitä nähneensä, vaikka onkin kaikkea katsellut.

Mutta Juutas Käkriäinen tietää, ettei se kattopihviä olekaan, vaan pahvia se on. Kattopihviä ei ole missään! Muuten se Saara vain sillä tavalla sitä sotkee sanoissaan. Niin se on!

Kuitenkaan ei Käkriäinen vielä voi ruveta puheliaaksi, ei ihan vielä.

Olisipa nyt edes tarpeellisia välijuttuja, ikäänkuin sovittelijoita!

Sitten hän kumminkin ajattelee, että se heitä aina oikomaan, akkoja! Hän vain myhähtää sieraimiinsa.

Nyt istahtaa hän leveää hattuaan takaraivolleen työntäen pöydän ääreen. Ja viiltää itselleen leivänkannikasta paksun palasen.

Saara on innostunut kertomaan tervahöyrystä. Ruokapuolesta hän yhä kertoo, syöden viimein tuoretta siikaakin. Hän sanoo, sekä kerskuen että muuta perhettä pistelläkseen:

"Mutta voi sitä … miten siellä oli hyvä tehdä ruokaa! Läskistä ja voista. Ja röpöteistä sai oikein mukavaa ruokaa. Jaa muuröpöteistä saa, kun tekee, ja tillistä … sellaisesta tuuvinkia. Ja palsternakkareista … ja …."

Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia. Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen: Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.

Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:

"Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!"

Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista, jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat, mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin, joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.

Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.

Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan. Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin. Pitäisi se Rosina saada leppymään.

Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle. Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti: jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän … sulkisi heiltä suun.

Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten mielensä mukaan puhumaan.

Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa, pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin, toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä. Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista, iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.

Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle, lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.

Siitä pääntappamisesta on Käkriäinen leikillään huomaavinaan, että häntäkin syö jostain. Hän raapaisee reittään. Nipistää housunsauman kohdalta ja ravistaa lahkeesta. Ja raapii nyt itseään takaa, muihin merkitsevästi katsellen. Saara, joka istuu Käkriäistä vastapäätä, kysyykin:

"Kah … mitäs se isä kieppuu?"

"Mitäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen nopeasti. Ja sitten on hän tuokion vaiti. Ja kallistaa vartaloaan, ja työntää kätensä taakseen, ja sanoo:

"Vornikka puri."

Hän on hetken taas vaiti. Ja lopulta sanoo hän, suu naurussa:

"Muutin tuon laihasta paikasta lihavampaan."

Saara ja Ananias purskahtavat nauruun. Rosinakin hymyilee, huomaten että Juutas tahtoo jälleen päästä suosioon. Hymyilee kuitenkin vielä hiukan salavihkaa, mutta sillä tavoin, että huomaa hänenkin valmiutensa sovintoon.

Nyt saattaa Juutas alkaa puhua vapaasti mielihalujaan. Hän nauraa leveämmin:

"Hehe, niin minä tein kerran … herra-Aapelillekin!"

Uudestaan hän on vaiti. Ja sitten jatkaa:

"Oli … vieraita siellä. Mutta minä … sisään! Mitäs, irvistelin vain ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!"

Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:

"Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä? Katselivat. Minä … kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin, että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo, nauroi, että oli maha revetä… Mutta … se on sellainen luokka … että… Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja… Mokomia nakkareita…!"

Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.

Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa uudestaan:

"Ja … mikäs urakka on mokomissa … viljellessä! Voi, mikäs urakka! Siinähän vasta … urakka… Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää. Olen tuon nähnyt… Paskia!"

"Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?" kysyy Saara hiukan pisteliäästi.

"Minäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Minäkö… Olisin noita saanut … tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä…!"

Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja äänellä:

"Enkä nakkareita enkä kakkareita… Eivät ne ole terveellisiäkään… Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä … hampaille … arvelen…"

"Kah, no sittenpäs on isäkin sika", naurahtaa Leja lauhkeasti.

"Mitäh?" kysyy Juutas Käkriäinen.

Leja sanoo hiljaisesti:

"Kun syö sieniäkin… Ei sanonut ensin syövänsä, kun ruvettiin syömään. Ja nyt … hyviähän nuo, hihi."

"No se nyt onkin toinen luokka!" vastaa hänelle Juutas, ja hänen perunaa kuoriva puukkonsa asettuu mahtavasti päälleen pystyyn pöytälautaa vastaan. "Se on toinen luokka, se… Että niitä syön. Ja olisinkin aina syönyt, mutta… Sillä sienet, ne nyt ovatkin metsän aiheista parhaita! Sienet, ja puolukat marjoista. Mutta jos minä nyt oikein selitän paikalleen, minkäslaisella kannalla minä … tulevaisuudessa … niin, minkäs liikutuksen tämä nyt tekee, että sienet: ne nyt ovat luonnostaan pehmeitä. Märkänevätkin pian. Katsoopa nyt tuota, niin maata lötköttävät jo kypsinä parin päivän päästä… Lötteröinä. Ja niin märkänevät mahassakin. Mutta nuo röpötit ja mörötit, heh, ne nyt ovat … kovia jurtikkaita. Ja jos sitä ajattelee, on niissä puuhaa keittäessä pehmeiksi. Kaikissa. Olen heitä nähnyt! Syökööt herrat heitä…! Ja retkuväet. Kun syövät sellaisiakin kuin kärpässieniä, ruttopunaisia. Olen minä nähnyt…"

"Niin tekevät", myöntää Leja. "Näin, kun Muttisen neiti viime kesänä otti niitä."

"Eivätpäs kuole niihin, hihii", äännähtää Rosina.

"Mitenkä kuole?" matkii Juutas Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Ja selitän. Kun ne keittää … myrkkyaiheen pois, ei kuolisi kärpässienistäkään… Minkäs liikutuksen tämä tekee. Mutta mitä näitä keittelemään … nakkareita. Ja morotit, minä sanon, hahaa. Ja minä … minä olen nähnyt pirunkin…"

"Pi-rrun?" sorahuttaa Topi.

"Niin", vastaa Juutas.

Hän vaikenee ja odottaa, että muut tulevat uteliaammiksi. Sitten toistaa hän totisena ja köreästi:

"Pirun näin. Ryssä möi kaupungissa. Tai mitä lienevät olleet. Minä, hupsu, ostin pilkallani. Mutta kun maistoin, niin seinään mättäsin. Minä en syö pirujakaan. Kurkku, mikä lienee ollut. Mutta minä…"

"Juutas Käkriäinen ei syö piruja!" nauravat pienet lapset.

"Jos lieneekin ruotainen, piru", laskee Ananias leikkiä.

"Mutta sienet, näettekös, ne nyt ovat metsän aiheita", sanoo Juutas Käkriäinen.

"Juoksisit, Jopi, katsomassa, joko sillä Malakiaksella on se lotokka tyhjennetty", sanoo Rosina. "Ja sitten … lapset ja muut… Se on nyt mentävä aikuisten heinään! Niinkuin kekäle hännässä! Kuulettekos."

"Mutta morotteja en minä turpaani työnnä, ennen kuolen vaikka nälkään!" huudahtaa Juutas Käkriäinen. "Kah, nuo kärpäset, silmät syövät päästä… Sianruokaa… Ja Saara, se kattopihvi? Mitä se sellainen juttu… Ei sitä sellaista ole…"

Yhdestoista luku

Jopi juoksee rantaan. Saaran nappikengät, housunsuiden päälle vedetyt, kolisevat. Muttisen koppahatun hän on jo kauan sitten heittänyt pihalle ison kiven viereen. Nyt on Ananias painanut hänelle päähän oman lippahattunsa: sitä varten Ananias sen naulasta ottikin. Kaupunginmatkasta innoissaan juoksee Jopi yli pihan ja kiipeää nopeasti karjatarhan veräjästä. Kapsuttaa rannan kivikkoa, pienten leppien välitse. Toisessa kädessä on hänellä se peltinen namusrasia, jossa rahat kalisevat. Vielä estää vinossa nyyköttävä korsu Jopia näkemästä nuottakodalle. Mutta kun hän on pujahtanut korsun nurkan sivuitse, seisahtuu hän tutulle ja sileälle rantakivelle ja katselee sinne päin, missä vanhimman veljen pitäisi olla. Ja samassa hän huutaa: "Malakias!" Malakiasta ei näy.

Nyt huomaa Jopi, ettei Malakiasta näy. Ja huutaa uudelleen, vielä hiljaa: "Malakias."

Mutta vastausta ei kuulu.

Jopi ihmettelee ja katselee tarkemmin: siellä on se vene, jolla laivaan olisi soudettava. Se on niinkuin ennenkin, kokka rantaan vedettynä, mutta perä melkein veden alla, kuten se on ollut siinä jo pitkät ajat, isän upottamana turpoamaan, se kun näet vuotaa. Toinen vene on sivummalla, mutta se vuotaa vielä pahemmin: se ei turpoa vedessäkään, vaan uppoaa siihen itsestään, jos sillä soutaa lahden ylitse katiskoita katselemaan. Sillä ei voi lähteä laivalle, muuten joutuu uimaan.

Malakiasta ei näy nuottakodan varjoisen katonkaan alla. Jopi tähystelee, suojaten silmiään järven kiillolta.

Sitten huutaa Jopi entistä kovemmin, Putkinotkon kauimmaksi kantavalla kurkulla. Rannat kaikki kajahtelevat. Mutta kahdesti tällä tavalla huudettuaan ja vastausta saamatta Jopi kiljaisee lyhyesti ja kiukkuisesti:

"Malakko!"

Ei vastausta. Silloin sanoo Jopi itsekseen:

"Saakeli soi!"

Vielä juoksee hän kuitenkin nuottakodalle, ihan tuon parhaan veneen luokse. Ei se Malakias olekaan tyhjentänyt venettä. Vettä se on täynnä, laidoista sisään tirissyttä ja laskettua. Eikä veneessä tai sen vieressä näy vielä airoja eikä äyskäriäkään, joita pidetään piilossa, ylempänä louhisella rinteellä, kivenkolossa ja sammalien alla. Pidetään vieraiden vuoksi, jotka tulevat tänne isän kanssa juttelemaan, mutta vievätkin sitten airot ja äyskärit. Kun tarvitsevat niitä, sanoo äiti. Mutta isä uhkaa, että tarvitkootpas venettä, ja sanoo senkin tähden upottaneensa sen pohjaan.

Jopi höristää korviaan. Ja nyt hänen sydämensä hätkähtää. Hätkähtää niin, että hän pysähtyy toiselle jalalleen, kun kääntyy katsomaan mäelle airokätköön. Ja uusi huutokin jähmettyy hänelle kurkkuun. Hän kuulee jotakin. Paljon selvemmin se kuuluu kuin kesän aamuiset ja pienet laineet, jotka solahtelevat lämpöisesti rantakiviin. Hän on kuulevinaan tuolta niemen takaa laivan huudon. Joko se laiva tullee? Miksi nuo akanhapset tuolla lahden suussa keinuvat hänen mielestään niin kovasti veden pinnalla? Jokohan siellä laivan aallot liikkuvat? Silloin olisi laiva jo mennyt ohitse. Jopi vilkaisee terävähuippuisen saaren sivuitse, meneekö se laiva siellä, sillä laivan kaksiäänisen soiton hän tuntee.

Ja sitten juoksee Jopi niin, että hiki kihoaa otsaan, mäkeä ylös mökille. Ja huutaa jo alaveräjälle kavutessaan äidille, jonka hän näkee maitoaitan edustalla, huutaa, että laiva tulee. Ja ettei Malakko olekaan äyskäröinyt veneestä vettä. Ja että laiva huutaa.

Rosina ojennaiksen ja vastaa:

"Mitä? Malakias? Minnekäs se? Eikö se siellä ollut? Kuka se nyt soutaa sen lotokan sieltä laivalta takaisin? Hiiden tuuttiinko se? No, onpas sinulla into reissuun. Vastahan se järven takana huusi, se laiva … Runkkelin laiturissa."

Jopi rauhoittuu. Hän katselee äitinsä hommia. Rosinalla on jo parempi huivi päässä, se valkea. Ja edessä puna- ja siniruudullinen esiliina. Hän latoo Jopiin selkänsä kääntäen isoon tuohikonttiin puteleita. Näkyvätpä ne putelit, äidin ja Saaran eilisiltana rannalla pesemät, kadonneen tuolta aidan seipäistä. Vieressä on Kypenäisen Rosinalla täysi kannu maitoa ja pytty voita. Ja nyt hän aikoo pujahtaa aittaan Saaran perästä, joka on jo siellä, mutta vielä pysähtyy Rosina päivittelemään;

"Se Malakias! Ananiasko nyt pitikin ottaa? Ja viedä sinne järvelle. Kun olisi heinänteko … pitäisi olla jo niinkuin tehty. Se poikakin, junttura, olisi voinut soutaa lotokan kotiin, mutta metsään vilisti taas Topi. Mutta missäs se on Juutas? Juutas hoi. Juutas!"

Jo örähtää Juutas vastaan. Tuvassa hän örähtää, jotain epäselvää.

Rosina kivahtaa:

"Juutas! Tule sieltä!"

Käkriäisen ääni örähtää taas. Ei hän niin pian tuvasta pääse. Sillä hiukan köllöttämään hän on asettunut, suuruksen päälle, ainoastaan siksi hetkeksi, kunnes kaupunkiinlähtijät katoavat, miettiäkseen, miten hän nyt rupeaa töihin, ennenkuin voi lähteä Sahan hoville. Harmillista on ruveta töihin näin pyhävaatteissa. Harmissaan on hän pistänyt piipun lisäksi suupieleensä vielä mällinkin uunin reunalta. Piipusta oli tupakka näet melkein loppunut, kun hän rupesi loikomaan, eikä hän sitten tullut uudestaan piippua ladanneeksi. Mutta uunin reunalla, kärpässienien vieressä, on hänellä kokonainen pitkä rivi mällejä, siihen poskesta kaivettuja taikka kämmenen pohjassa ulkoa tuotuja, jos hän on siellä pistänyt tupakkaa poskeensa. Siinä ne mällit ovat usein hyvinkin monta päivää koskematta, säästettyinä jälleen uudestaan imettäviksi. Sillä auta armias, jos akat tahi muoskat hänen limaisiin tai kuiviksi kapertuneihin ja pölyisiin mälleihinsä tunkevat näppejään! Silloin hän mörisee. Silloin hän uhkaa repiä karvat kaikkien päästä. Mikäs näet muuten on edessä, jos sattuisi piipputupakka loppumaan hakkurista? Ja joskus maistuvat mällit vaihteeksi mukavilta.

Nyt nousee Käkriäinen rahilta, jolla hän on köllöttänyt kyljellään, hattu päässä ja toinen poski pullollaan mällistä, kun taas toisesta suupielestä, josta piippu roikkuu, valuu mällivettä hiljalleen leukaparralle. Kummastellen tallustelee hän tuvan portaille. Mutta ennenkuin Rosina ehtii selittää hänelle asiansa, täytyykin Juutaksen höristää korviaan toisaalle, sillä akkojen aitasta kuuluu nyt Saaran vimmattu noituminen:

"Helvetin hulikaanit! Lempparin hanarit! Retkut! Mitä te olette siihen kirjoittaneet, minun kirjeeseeni."

Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:

"Senkin h—rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat ukoilleen."

Pikku Sanelma hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen tukka huiskaa pään ympärillä.

"Mikä se on … se sellainen mökä!" mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan portailta.

"Tuhrasivat minun kirjeeni", sanoo Saara. "Mitä sillä nyt tekee? Senkin pahanhengen hanarit!

"Jo nyt taas… Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä…" mörisee Juutas Käkriäinen. "Ka, ka, Sanelma … hyppii toisten silmille kynnet koukussa. Odotapas, kun minä tulen … ja revin joka karvan sinulta päästä."

Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut, ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:

"Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan."

"Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?" kysyy Rosina.

Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo:

"Ei muuta kuin pantiin morsiamen kirjeeseen terveisiä. Kun kirjoitti asuvansa kammarissa… Niin pantiin terveisiä kammarikarhulta."

"Helvetin retkut!" ärjyy Saara ja repii kirjeensä.

"Hihii", nauraa Rosina. "Kammarikarhulta… Eikös… Mutta nyt se pitää loppua tämä sota ja rähäkkä! Niin että päästään lähtemään. Juutas hoi… Jo nyt on taas ihme…! Oletteko hiljaa siinä!" huutaa hän väliin lapsilleen. "Messuavat siinä kuin rovastit. Juutas, sinun se nyt on soudettava meidät laivalle… Malakias minne lienee mennyt…"

"Häh? Eikö se ollutkaan sitä venettä tyhjentämässä?" kysyy Juutas. "Tämän talon elämästä ei tule mitään. Malakias? Missä se on? Minä sen… Metsäänkö juossut?"

Juutas on nyt hyvin punainen, hän katselee portaiden vierestä jotain käteensä, ja tapaakin lasten siihen kuljettaman patukan. Se korttelin pituinen patukka kädessä alkaa hän ontua kiireesti rantaveräjää kohti, ja urisee:

"Metsään… Sillä miehellä nyt ei tee mitään… Kuin pistää turkin hihaan ja…"

"Tehdä uudestaanko muka?" huudahtaa Rosina, joka hätääntyy ja suuttuu, kun näkee Juutaksen aikovan varmaankin Malakiasta kurittamaan. "Vai turkin hihaan! Voi voi, ihan sydäntä repii, turkin hihaan kuin kilkittävä kissa. Sinä häntä lyömään. Ja turkin hihaan! Niinkö … lienet hänet tehnytkin. Sinä… Itse, varo sinä! Ala joutua sensijaan rannalle, lappamaan lotokasta vettä. Ja sinä, Jopi, ota tuo nyytti. Ja Saara … heitä hiidenkiukaalle ne kirjeet! Minnekä Saara menee, mitä, Sanukka? Lotjaanko taas pyrkii, häh?… Menköön! Mutta kun morsian kerran on jo punaisissa, niin … ota edes tuo kontti, Saara… Sinä … Ananias, pane täällä tuo heinänteko sujahtamaan. Ja, Leja, huutele Malakko ja Topi työhön. Se on tehtävä työtä niinkuin tuli haaroissa, ja sitten välillä työnnä putelia lapsen suuhun. Ja pane mummo sitä tuudittamaan… Juutas…"

Juutas aikoi taas suuttua, kun se Malakias sillä tavoin… Ei siitä ole töihin… Eikä tässä ole mitään järjestystä. Suuttua oli hän Rosinaankin, sillä vastaansa pousaamista hän ei kärsi. Varsinkaan akkojen pousaamista.

Mutta sitten viilsi vähän Juutaksen sydämeen se Rosinan sana, että hän, Juutas, oli Malakiaksen tehnyt: tuollaisen raukan. Ja rakastaapa hän kuitenkin pohjaltaan lapsiaan.

Mutta enemmän lauhdutti häntä tällä hetkellä kuitenkin se mielessä heräävä ajatus, että nyt hän joutuu viemään matkalaisia laivalle ja pääsee menemästä tekemään heinää. Siinä työssä olisi ollut melkeinpä vaikeinta se, että hänen olisi täytynyt repiä nämä pyhävaatteet päältään, ja sitten taas turata ne ylleen lähteäkseen Sahalle ja myllylle. Eihän sinne konttoristin puheille tavallisissa rytkissä nyt, kun hänellä ei ole rahaa.

Laivalta palattuaan ja ennen myllylle menoa ei hän ennättäisi enää heinäniitylle.

Ja mitäpä sellaisesta työstä, jos hän vielä vähän sinne ennättäisikin? Hän ajattelisi kuitenkin koko ajan myöskin myllyllä käyntiä ja konttoristille puhumista, ja mikä se niin monia asioita jaksaisi ajatella yhtaikaa?

Ja aivan leppyneeksi ja iloiseksikin tulee Juutas Käkriäinen viimein, kun huomaa Saaran sieppaaman kontin kilahduksista, että siinä kontissa on puteleita: eukko oli siis jo ryhtynyt tähän myytävienkin hommaan, johon Juutas itse oli kyllä jo kauan tuntenut tarpeelliseksi sekä myös haluavansakin ruveta. Mutta hän ei ollut tullut siihen ruvenneeksi … vielä. Juuri tänäkin aamuna oli hän ajatellut sitä. Mutta sen ajatuksen oli vienyt sitten toinen, aikomus lähteä myllylle.

Varsin tyytyväisenä hän täyttää nyt piippunsa. Ja kertoo sitten siinä Rosinalle vastalahjaksi, että hänpä lähteekin kävelemään ja koettaa saada myllyltä jauhoja perheelleen. Siitä ei hän ole ennen hiiskunut Rosinalle eikä muillekaan mitään, ja isännän omia hommiahan se onkin, se leivän hankkiminen. Eikä Rosinakaan ole häneltä vielä kysellyt, kuinka nyt jauhoja saadaan, kun kukkaro rupeaa tyhjenemään, vaikka hän onkin jo ollut siitä huolissaan. Ei ole kysellyt, koska Juutas on ollut sellaisella jöröllä päällä, että olisi siitä vain lisää jöristynyt eikä siis semminkään ruvennut hommaamaan jauhoja.

Nyt on Rosina tästä miehensä antamasta tiedosta iloissaan. Sillä joskin Juutaksen lähtö myllylle hukkaa tältä päivältä yhden miehen heinätyön, niin jauhojahan kohta tarvitaan…

"Mitenkäs tuo Saara retuuttaa konttia! Vetelee sitä nuorasta melkein maata myöten!" huudahtaa Rosina.

No, Juutas Käkriäinen ottaa sen kontin kantaakseen, kun hän tässä on ensin vetänyt viimeiset savut. Sitten sovittaa hän kontin oikealla tavalla selkäänsä. Ja sen jälkeen lähtee jono rannalle. Ensimmäisenä rientää Rosina, maitokannu ja voipytty käsissä, rientää alamäkeä niin että valkean huivin takanurkka keikahtelee. Jopi juoksee kiireesti hänen kintereillään. Ja sitten kekkaisee suuttunut Saara, ja hänen perästään koettaa Juutas Käkriäinen joutua. Mutta hänen takanaan juoksee Hurja, ja vielä pieni ja musta Sanelmakin, joka ei välitä siitä, että Rosina räyskyttää hänelle ja käskee häntä menemään takaisin, koska näet Repekka mäellä kiljuu ja itkee. Mutta Leja houkuttelee tuvan portailla takaisin Repekkaa. Ja samoin tekee pieni ja vaaleaverinen Esterkin.

Nyt tulee myöskin Ananias saattamaan lähtijöitä rantaan.

Kivisellä ja louhisella rannalla, ennenkuin Juutaksen olisi ryhdyttävä ajamaan vettä veneestä äyskärillä, jonka Jopi on jo tuonut rinteeltä piilosta samoin kuin airotkin, täytyy Juutaksen vielä kumminkin täyttää piippunsa, saadakseen sen suupieleensä äyskäröimistyöhön. Mutta silloin onkin Rosina jo ennättänyt kietaista hameet vyötäröilleen ja alkaa lappaa vettä. Äyskäri käy yhtenä kiekkona. Nyt ei Juutaksella ole muuta hommaa kuin katsella päältä ja kehua hiukkasen Rosinan ripeyttä. Ja ihmetellä, minne se Malakias oikein on joutunut … sillä eihän tässä tule taas mitään töistä, kun lähtee, poika-parka, sillä tavalla … minne lähtenee.

Niin, missä on Malakias, Käkriäisen esikoinen?

Ja Topikin on kadonnut.

Missä on Ananiaksen selkäsaunaa paennut Topi?

Jopi huuteli Malakiasta äsken rannalla. Ja samoin huuteli häntä Topikin, mutta hiljaa eikä toitottamalla ja viimein kiljumalla niinkuin Jopi. Ei, hiljaa oli Topi ystäväänsä huudellut. Ja katajapehkossa piilossa oli hän sitten häntä odottanut.

Mutta viimein, kun Malakiasta ei tullut, päätti Topi lähteä pois rannalta, sillä saattoihan Ananias ehkä tulla sinne, kaupunkiin soudettavien mukana. Kukapas ne nyt muu laivalle soutaisi kuin Ananias, koska Malakias katosi? Ananias taikka isä, joka Topin arvelun mukaan tuskin lienee mennytkään lääniin, olihan näet Juutas Käkriäisen kapsäkkikin tyhjänä. Mutta jos Juutas Käkriäinen olisi saanut kuulla Topin karkaamisesta ja sanoista ja sattuisi olemaan äkäisellä päällä, niin ei sen kynsissä olisi paljon pyristelemistä. Isä on pieksäessään isä. Ja Juutas Käkriäinen olisi saattanut tavata Topin kartanolla taikka nuottakodan luona.

Nälkäkin kurni Topin vatsassa, kesken ruokailua karanneen.

Siksi lähti Topi hiljaa piilopaikastaan, lähti loitolta metsää kierrellen laaksoon lammen puolelle, ensin kallioita ja sitten jylhää koivikkoa, missä lehmien polku painuu notkelmaan. Sieltä pujahti hän aidan repeämästä lammen niitylle. Lammen viimeisessä perukassa tiesi hän olevan ongen ja matoastiankin, joku päivä sitten sinne unohtamansa. Pajukon vapisevaan suojaan katosi Topi, katseli matopurkkia, kalalaatikkoa, jossa aikoinaan oli ollut Muttisen iljettäviä, haisevia syömäkaloja, märätyksiä. Ja sitten otti hän onkensa ja puikki ylös lammen takana olevalle mäelle. Sieltä hän pääsi oikopolulle, joka vie Muttisen huvilaan. Huvilalla Topi tietää suuria marjapensaita, joissa kasvaa punaisia viinamarjoja ja tikkereitä. Sinne hän kellahti pensaiden alle ja söi ensimmäiseen hätään vatsansa täyteen marjoja.

Sitten meni Topi alas rannalle, kahden kyömyisen kallion väliin, ja alkoi onkia. Kaiveli matoja pöntöstään ja pehmitteli niitä syljellään, kun ne olivat kuivuneet melkein koviksi tikuiksi. Lämpiävälle kalliolle hän istahti ja onki syvästä vedestä.

Täältäpähän eivät ainakaan pieksäjät häntä löydä. Kaukaa vain kuuluu häliseviä ääniä, heikosti, Putkinotkon mökiltä.

Ja Topi ajattelee, että sitten, kun hän saattaa arvata Rosina Kypenäisen lähteneen kaupunkiin ja Ananiaksen ja muiden kotimiesten menneen lammen niitylle, silloin hiipusteleekin hän täältä metsäteitä takaisin kartanolle ja syö siellä oikein emämurkinan: paistaapa ahvenia, jos saa, ja ottaa ruokakonttorista leipää ja akkain aitasta voitakin, kun ainoastaan mummo on kotona. Ja saatava niitä ahvenia on! Hän juuttuu tähän rannalle, kunnes saa. Nakottaa siinä vaikka kaiken päivää: on hän ennenkin onkinut syömättä koko päivän, eikä nälästä ole ollut himpunkaan hätää.

Ja ilman ruokaa hän ei rupea heinää tekemään, perkaamaan.

Mutta Malakias, jonka turviin Topi vielä äsken kaipasi? Malakias, tuo toinen heinäntekoon lähtijä?

Hän istuu loitolla Putkinotkon mökin rannasta ja vettä lappamasta.

Kiireelliselle asialle oli Rosina hänet lähettänyt. Malakias asteli pihamäkeä alas rauhallisesti ja verkalleen. Joskus hän seisahtui hiukkasen, humaliston luona veräjällä, ja saunan nurkalla. Sillä Malakias ei juokse melkein koskaan. Hänen suunsa ja vasen silmänsä katselivat valkeihin poutapilviin. Ja oikea silmä katseli humaliston juurelle. Siinä hän mietti yhä, pitäisikö hänen, perhana, olla noiden käärmeitten tähden vielä päivällistäkin syömättä? Niin sanoo Leukko ja tahtoo. Toisi äiti niille sellaiset syömiset, että saisi mies syödä samalla kun käärmeetkin syövät. Kummatkin omissa eväissään.

Ja sitten mietti Malakias, seuraavan kerran korsun luona, seisahtuessaan ihmettelemään, että korsun tuohilla paikattu katto alkaa vuotaa … on viime talven vuotanut, vai kolmeko talvea, sitä ei Malakias tiedä … mietti, että mitä se Saarukkakin sinne kaupunkiin? Piruako se siellä tekee? Jos hän, Malakias, olisi menossa kaupunkiin, niin hän ei ottaisi mukaansa Saarukkaa eikä muitakaan naisia. Sillä akkaväkeä ei Malakias suvaitse, paitsi äitiä, joka on muuta. Malakias on näet kolmannellakymmenellä, ja hänen äänensä korisee kuin hyvänkin karjun. Ja on noita jo haiveniakin ylähuulessa, pitkänlaisia haivenia. Eikä niitä tarvitse kasvatella kanan sonnalla, sen pyrstöttömän ja tiplikkaisen kanan, niinkuin Ananias kehoittelee Malakiasta. Pankoonpas Ananias itse kanan sontaa ikeniinsä … ja voita päälle. Itsellään hänellä on pienemmät karvat huulessa kuin Malakiaksella, joka siellä korsun luona nykii niitä viiksiään, seisoen paljain jaloin lämpimällä kalliolla rantarakennusten takana. Se kallio … vaikka toisi leivän siihen paistumaan, tai voit ja rasvat tirahtelemaan siihen: kyllä kypsyisivät…

Mutta akkaväellä itseään pilkattavan ei Malakias suvaitse, koska hän on jo mies. Kyntämäänkin on oppinut. Kun oppisi vielä erottamaan kellonajat! Mutta läkkipeltinen kello tuvan nurkassa on seisonut monta vuotta, eikä Putkinotkon miesväellä ole kelloa muilla kuin Ananiaksella. Isällä oli useampiakin taskukelloja, mutta eivät ne hänen kourissaan paljoa kestäneet. Kuitenkin tietää Malakias päivien kulut muustakin kuin kellosta. Sahan huudosta, Kenkkuinniemen kannakselta kuuluvasta, osaa hän arvata, milloin on ruvettava syömään ja milloin herettävä työstä. Ja laivojen huudoista hän myöskin tietää ajan. Nytkin hän siellä rannalla arvasi laivan äänestä, että kello on siinä kahdeksan paikkeilla. Ei hän niinkään pystymätön ole. Siksi häntä pistättääkin, jos hänelle aina niistä akoista ja tytöistä, ne heillä joskus käyneet vieraat. Ja äitikin ensin … niin että Malakiakselle tuli oikein paha mieli. Morsiamista kuullessaan Malakias punastuu vihasta. Vaaleasti hän punottaa, ja lopulta hän ihan valkenee. Ja koska hän ei ennätä vastata mitään muiden pieksäessä nopeasti turpaansa, niin sanoo hän vieraiden lähdön jälkeen, sillä oma väki ei uskallakaan enää hänelle usein hiiskua tytöistä:

"Kun olisi ollut kirves … olisin heille näyttänyt morsianta!"

Sitten oli siellä rannassa tyhjennettävä se vene. Malakias katseli sitä, nuottakodan viereen pysähtyneenä. Äyskäröimällä se vene olisi ollut lapettava kuivaksi. Mutta sitten ajatteli hän, että veneestä menisi enemmän, jos kaataisi sen. Kymmenen miestä nostaisi varmaankin koko lotokan veden alta ja kääntäisi nurin, ja tyhjä siitä tulisi! Ja jos olisi oikein vahva mies, niin kaataisi yksinään yhdellä rasahduksella. Ja isä sen kyllä kaataisi! Rynkyttämällä ei vesi kaatuisi niin joutuisasti. Malakias koetti rynkyttää sitä, istuen veneen kokalla. Mutta se häntä rynkyttämään: se on jo vanha vene, raot irvistelevät reunoissa ikeniään, ja reunapuut ruskavat. Ihmekös, jos on huono, kun ei ole sitä tervattu. Mutta jos pikeä keittäisi, niinkuin sahalla keitettiin tervahöyryn rakoihin ja kaataisi sitä tämän lotokan reikiin, niin varmaan se ei vuotaisi, vaikka pitäisi aina maalla päivänpaisteessa. Mutta nyt jos sitä rynkyttää, niin se katkeaa poikki, ja tulee vahinko. Pitää mennä ottamaan metsästä äyskäri.

Malakias on kavunnut rinteelle ja juuri painautunut viileään louhenkoloon ja kaivaa sammalien alta äyskäriä ja airoja. Silloin ihan hänen vieressään humahtaa ja hurahtaa. Metsäkanako se oli? Vai itse metsänkukko? Malakias on harras metsänasukkaiden ajattelija. Jos hänellä olisi pyssy, kyllä hän olisi niitä saanut jo ammoin. Ananiaksella on uusi ja kiiltävä, Mauno-enolta ostettu; mutta ei se sitä lainaa Malakiakselle. Sanoo, ettei hän osaa ampua, silmiensä tähden. Mutta kummakos olisi ampua, jos makaisi hiljaa piilossa… Ja jos metso kävelisi kohti … antaisi tulla melkein kiinni pyssyntorveen … niin silloin jo pamauttaisi, niin kyllä olisi isokin metso tuhannen nuuskana.

Tällaista ei Malakiaksella kuitenkaan ollut aikaa ajatella siellä nuottakodan luona. Ei edes mutista usein metsässä hyräilemäänsä ja isän äiti-vainajalta kuulemaansa sanaa: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen sydän särähti." Lintu kohahti aivan hänen vierestään. Se pyrki siivilleen, ei heti päässytkään. Ja Malakias rupesi juoksemaan linnun perästä. Sellaisten perästä hän toki juoksee. Hän näki edessään jotain ruskeaa ja ikäänkuin valkoisen täplikästä. Hän ajoi takaa, ylös rinnettä, pitkillä loikkauksilla. Hän kaatui kasvoilleen, ja kirosi hiljaa. Mutta lintukaan ei ollut päässyt siivilleen, se juoksi yhä ja piipatti. Malakias urahti, ja läksi taas ajamaan takaa rantavuorelta lammelle päin, tiheään viidakkoon. Jospa hän saisi sen kiinni! Miksi ei hänkin voisi kerran viedä kotiin lintukeittoa? Ananiaskin yhtenä kesänä otti kiinni ukkometson. Ananiaksella ei ollut silloin vielä pyssyä, vaan hän kulki panemassa satimia linnuille, Hurjan kanssa. Hurja oli rynnännyt tällä tavoin sakeaan metsään, Ananias perästä, ja rotkossa Hurja jo nujersi niskaa metsolta, jolta oli toinen jalka katkennut rihmasissa, niin ettei se päässyt juoksemaan, eikä se viteikössä saanut siipiään auki. Ananias kiersi metsolta koiran kanssa niskat nurin. Ja kantoi linnun kotiin: se oli niin iso, että kiverä nokka viisti maata, kun Ananias piti sitä sorkista olallaan…

Malakias juoksee piipatuksen perästä, kunnes taas kompastuu ja lyö otsansa kiveen. Nyt hän raivostuu. Se pässikin tärskäytti tänään! Hän ottaa pitkän oksan ja aikoo lyödä lintua … joka onkin kadonnut. Ei näy missään. Taikka se on muuttunut mustaksi: tuossa se on jälleen, ihan edestä kohosi, jylähti kuin ukkonen. Tämä on varmaan metso. Ensin näytti niin ruskealta ja pieneltä.

Sitä voi olla vaikka mitä tässä maailmassa ja metsässä… Leja oli nähnyt Jopin kanssa täällä käärmeen, jolla oli kaksi jalkaa ja korvat kuin kissalla. Se oli harpannut aidan ylitse…

Varovasti ja hiljainen kammo mielessä menee Malakias sinne päin, minne se musta lintu lensi. Hän menee sangen kauas, tirkistellen ja kuulostellen koivujen sihinää.

Kas, tuolla se nyt on, ison petäjän oksalla, vanhuuttaan tummarunkoisen. Malakias tirkistelee salaa sitä etäältä, siristää silmäänsä, että näkisi tarkemmin. Koivussahan se istuukin. Onkohan se lintu, vai onko se tuulenpesä? Tuulenpesässäköhän tuulet syntyvät? Mutta eihän tuulilla ole poikia… Ei, kaula siinä kenottaa. Malakias hiipii lähemmäksi, ei se häntä huomaa. Sellainen iso metso. Ollapa nyt pyssy, ja amitsuonia! Malakias pääsee aivan puun alle, ja lintu katselee häntä päätään kallistellen. Hän näkee sen silmien yläpuolella ne kaksi loistavaa ja punaista viirua … niinkuin ainakin metsolla. Mitähän ne viirut ovat? Ei ole tullut kysytyksi Ananiakselta eikä isältä. Ananias ne tietäisi. Ja isä tietää kummempiakin! Eikö se isä osaisi pyytää lintuja ilman pyssyjä ja satimia, jos tahtoisi…

Malakias arvelee, että ne viirut ovat linnun korvia. Hän asettuu kivelle koivun juurelle istumaan, ja ihailee metsoa. Tuuli humisee hiljaa, koivun ritvat suhisevat. On lämmintä. Ja juokseminen raukaisee kovasti Malakiasta.

Siinä alkaa hän vähitellen hyräilläkin. Hyräilee ensin tuskin kuuluvasti. Hän hyräilee:

"Korvat sill' on kahden puolen, — mitähän nuokin o'…"

Mutta sitten ääni paisuu, metsän mahtavan, joskin hiljaisen huminan mukana. Metso ei ole hänestä millänsäkään.

Sitten jyrisyttää Malakias linnulle, joka katselee häntä silmästä silmään, vuoroin toista ja toista punaistaan häneen päin käännellen, jyrisyttää syvällä ja yksitoikkoisella rintaäänellä, harvakseen ja yhtä mittaa laulunsa hiukan muuttuneita sanoja: "Karvat sill' on kahden puolen, — mikähän tuokin o'…"

Kahdestoista luku

Saara istuu veneen perässä, jalat levällään, niin etteivät vaatekengät kastuisi. Sinipilkkuinen huivi on sidottuna pyöreän pään ympärille, hieman hunnun tapaan, mutta ei yhdellä solmulla niinkuin mummolla, vaan kahdella: sillä tavalla käyttävät naiset huivia siellä Ronstaassa ja Pietarissa, ja samoin täälläkin kaupungissa venakot, kesällä kylpylaitoksella. Hunnun alta niskasta näkyy pieni ja kääntelehtivä palmikko kuin tumma saparo.

Jopi istuu hänen edessään laudalla, jonka hän on sovittanut siihen itselleen istuinpenkiksi, kadonneen tuhdon kohdalle. Mutta vastapäätä Juutas Käkriäistä, joka alkaa nyt soutaa, on Rosina Käkriäinen asettunut maitoineen ja voipyttyineen. Sillä Rosina aikoo vielä kerran puhua sovinnossa Juutakselle siitä asiasta … ennenkuin ryhtyy omiin temppuihinsa. Varsinkin, kun Juutas nyt taas on sattunut iloiselle päälle. Eukko kumartuu miehensä puoleen ja kääntelee nopeasti päätänsä aivan kuin ryhtyäkseen häntä neuvomaan, innostamaan, yllyttämään ja rohkaisemaan.

Kokassa Käkriäisen takana on paitsi suurta tuohikonttia valkea Hurja, joka kapusi rannalla veneeseen, totutulle paikalleen, ja jäi nytkin siihen, sillä Juutas, hellä omille eläimilleen paitsi milloin niihin suuttuu, halusi sen mukaansa matkatoveriksi ja käski Ananiasta antamaan koiran tulla hänen kanssaan. Siinä nyt seisoo Hurja etujalat kontilla ja terävä, mustakärkinen kuono ulappaa kohti, jonka välkyntää se vakavasti tirkistelee tihruisilla silmillään.

Vielä pysähdyttää Juutas Käkriäinen soutunsa ja lykkää hattuaan vähän toiselle korvalliselleen, niin että pitkä tukku kellertäviä ja paikoin punertavia hiuksia nousee toiselta korvalliselta pystyyn. Ja hän näyttää aikovan sanoa jotain, ja huudahtaakin taakseen rannalle, jossa Ananias seisoo yhä pikku Sanelman kanssa tarkastellen toista, vanhempaa, venettä:

"Kuulepas, Ananias … minä nostelenkin verkot takaisin tullessani… Niin et niitä tarvitse… Menette siitä jo heinää kumpsimaan…!"

Sillä tavoin pääsee Käkriäinen siitä heinänteosta melkeinpä tarkkaan koko aamupäiväksi. Ja iltapuolen alkuhan se kuluu siellä myllyllä.

Mutta nyt alkaa Rosina taas jouduttaa Juutasta soutamaan, äänellä, jossa tuntuu laivasta myöhästymisen pelko, mutta kuitenkin varovasti ja kautta rantain siihen myöhästymiseen vihjaillen, niin ettei Juutas vain närkästyisi. Ja ehkä lakkaisi, jos syntyisi kiista, kokonaan soutamasta.

Ja Juutas alkaa soutaa. Alkaa tosissaan.

Kun hän kerran alkaa, on se soutua. Kädet, nuo seitsemättä tuumaa leveät kämmenet, ovat airoissa niinkuin yhtä puuta niiden kanssa ja niihin kasvaneet. Ne eivät pyörähtele eivätkä kääntelehdi. Kädenselissä, jotka ovat mustanpuhuvat ja pinnaltaan karkeat, ei näy jänteiden nousua eikä laskua: niin ne jänteet ovat paksun nahkan kätkössä. Eivätkä sormet soutaessa avaudu, eivät sulkeudu. Kädet vetävät valtavan selän painolla. Se selkä ei koukistu, ei notku. Mutta veneen laidat rytkähtävät jokaisella vetäisyllä. Ainoastaan Käkriäisen leuat pingottuvat, vankat leukaluut, joiden toiseen pieleen on pistetty ja lujasti purtu piipun luinen imuke, purtu ruosteisina pilkistelevien hampaiden väliin. Ja imukkeen ympäriltä valuu suusta hiukan vettä leukaparralle.

Käkriäisen otsa rupeaa kuitenkin punottamaan, ja joku hikipisarakin kiiltelee siinä, sillä aamu on lämmin, eikä Juutas tässä nyt ole viitsinyt repiä päältään takkia taikka hellittää remeliään, mokoman lyhyen soutumatkan vuoksi, kolmisen kilometrin. Takki on hänellä päällä, ja remeli pysyy niin tiukalle kurottuna, että housujen napit pullistuvat auki. Lisääntyvä helle ja hikoilu kiihdyttävät häntä sen verran, että hän rupeaa soutamaan yhä lujemmin, melkein kiskaisemalla. Nyt vene nytkähtää niin, että Jopi, Saara ja Rosina nyökähtävät edestakaisin aina kun Käkriäinen vetäisee. Ja Hurjan etukäpälien kynnet ropisevat silloin tuohikontilla. Se on Juutaksesta hauskaa, se toisten nytkyttäminen. Hän vetää yhä kovemmin. Veneen kokka kohisee mahtavasti, ja liplattava vesi pakenee pitkin laitoja taakse. Käkriäinen nauraa pienin ja kirkkaina kiiltelevin silmin. Hän on hyvällä tuulella tästä joutilaasta retkestä ja päivänpaisteesta. Ja pitkän makailun jälkeen tuntuu hartiavoimalla soutaminen hartioistakin oikein mukavalta.

Tuonne väistyy mökki mäenrinteineen lahden perukkaan. Iso koivukin kohoaa yhä korkeammaksi, kuta kauemmaksi joudutaan. Vesi on valkeaa, ja tuntuu ikäänkuin kevyeltä soutaa. Aurinko alkaa kuumottaa Juutaksen niskaa, hautoa virkistävästi hänen takaraivonsa suurta kiukkunystyrää. Saara huomauttaa, että päivän läätäminen päivetyttää. Ja hän peittelee nenäliinalla rintaansa, joka näkyy paljaana punaisen puseron aukosta. Rosina ei hänen marisemistaan kuuntele, Rosinalla on muuta ajattelua.

Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.

Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa, jossa haavikko rapisee raukeasti.

Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin ja päkättää siinä kaula pitkänä.

Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin, punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa hyvän murkinakeiton…

Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina veteen.

"Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?" kysyy Jopi.

"Mikä?" vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse, seisauttaen soudun. "Niin tuo … vedessä … mikä lienee."

Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:

"Mikäs … kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut."

"Hyi, mitenkä se haisee!" huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.

"Koukun se on nielaissut", toistaa Käkriäinen. "Koukun, jossa on ollut kala täkynä … salakka tai… Kyllä minä… Sellaisen kalatäkyisen koukun … maha on haljennut lokilta…"

Ja Käkriäinen aikoo ruveta selittämään laajemmin, miten se lokki iskee veteen ja tappelee kalojen kanssa, sen on hän nähnyt juuri tuon luodon lähistöllä, joka on Putkinotkon mökin lahden suussa. Ja nähnyt, miten kala vie lokin pohjaankin, … jossa se voi elää kauan, se kun on vesilintukin.

Käkriäinen aikoo jutella edelleen ja panna piippuunsa. Mutta silloin huudahtaa Rosina:

"Tuollapas laiva jo öhöttää … etäältä."

Ja Juutas alkaa jälleen soutaa.

Rosina kumartuu taas Juutaksen puoleen ja avaa jo kerkeitä huuliaan ruvetakseen puhumaan siitä asiasta. Silloin näyttää Juutas päässeenkin kiinni johonkin äsken sanomatta jääneeseen, ja hän nauraa ja huudahtaa:

"Ja vai haisee… Saarasta, hehe! Kun haisisi niinkuin hevosen raato … se se vasta haisisi."

"Mikäs sen hevosenraadon veteen?" kysäisee Saara.

"Mikäkö? Olipa mikä tahansa… Jos siihen rutkauttaisi. Mutta olisitpa ollut, Saara, yhdessä talossa läänissä… Siellä kun oli kuollut ruuna viety pellolle. Se kun haisi. Niin sitä haisua kun olisit ottanut, hajuvesiä. Se olisi ollut sinulle…"

Käkriäinen on hetken vaiti. Sitten hän huudahtaa:

"Minä … kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane rinnoilleni … haisuja."

Rosina sanoo:

"Kuulehan, läänistä puheen tullen… Johtui mieleeni… Sitä sinun sittenkin pitäisi…"

"Mitä?" kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.

"Sitä, sitä… Soudahan", koettaa Rosina nyt hiljaa selittää, kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: "Tuo poika tuolla… Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi! Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot, kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä, meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä … talvella. Ja kesällä … osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat, rännit ja römpötit…"

"Ahaa, sitäkös sinä vikuustat", vastaa Juutas Käkriäinen. "Sitä … taas. Pitäisihän sitä … kyllä. Eikä niistä römpöteistä … osaan ne minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä… Kaikkea."

"Niin justiinsa, osaat."

"Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet… Juottaminen, konstikos se nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty… Mutta…"

"Mitä muttia vielä?"

"Mutta … älä haastakaan… Siinä on toinen luokka vielä", vastaa Juutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.

"Luokat ja kuokat! Yhä sinä… Sellaisen työn takana leipä! Ja helpommalla riuhtaisisi. Muutamalla kerralla riuhtaisisi niin paljon, että tulkoot … viekööt pannut ja muut…"

"Entä itse miehen, häh? Sillä minä en lähtisikään niin vain. Saisivat elinkaudeksi viedä. Niin se on. Löisin käpälät vastakarhaan. Jos minua tultaisiin viemään, niin tulisi siitä pitemmältäkin. Löisin niin, että olisi kerrallaan selvä! Minua jos käskee kolmasti, niin silloin se on puukko rinnassa."

Käkriäinen aivan kiihtyy kuvitellessaan vankeutta, jonka hän lopulta saisi viinanpoltosta.

Nyt selittelee Rosina hänelle jälleen, ettei hän ennenkään ole joutunut kiinni … hyvin on kaikki mennyt. Ja on poliisienkin kanssa tullut toimeen: metsään on pistäytynyt lauhkeasti siksi aikaa ja malttanut viisaasti mielensä, ei tehnyt turhaa tappelua.

Käkriäinen myöntääkin tämän.

Hän myöntää kyllä nytkin, että hyvähän se aikomus olisi, ja hyvin se voisi mennä, niinkuin se entinenkin, joka sekin ensin oli outoa.

Rosina jatkaa:

"Ja sitten saisit vaikka mitä. On jo saatu vähemmälläkin lehmät, ja härkäpoika ja muuta. Ja jos se herra vielä ajaa meidät pois, niin onhan niitä paikkoja muualla. Ostettaisiin oma talo."

Mutta Käkriäinen soutaa levottomana ja huokaisee. Hän velloo niinkuin aina ennenkin yhä sitä tavallista, että siitä nyt ei mitä, jos ihmiset pilkkaisivat häntä entistä pahemmin, oikein viinan polttamisesta. Sillä eiväthän ne viinanostajat muutu sen paremmiksi tai sen pahemmiksi hänen tähtensä, möipä hän muiden keittämää tai keittäisi itse. Jostakin ne kuitenkin ostavat mieleistänsä. Muu se on heidän pahenemiseensa syynä. Ei Käkriäinen itsekään ole viinasta millänsäkään, ei viitsi sitä juoda kuin maistaakseen. Ja olisi Ienokki Maljasellakin ollut rahaa juoda vaikka koko ikänsä, kun oli talo. Mutta ne vekselithän ne, ja se korttipeli. Maljanen antoi humalassa muiden pettää itseään. Siksikään ei Käkriäinen itse juo, ettei häntä petettäisi niinkuin hölmöjä, jotka ovat hulluja viinalle. Eikä hän antaisi pentujensakaan juoda, jos Ananias esimerkiksi yrittäisi. Malakiashan tuo onkin liian hölmö ruvetaksensa oikein tosissaan juomaa hankkimaan.

Eikä hän niitä poliisejakaan pelkää. On jo nähnyt, että rauhallisesti niistä pääsee parhaiten. Ei niitä tarvitsisi tappaa, jos tulisivat polttimoa nuuskimaan. Ja saisi sen polttimon jonnekin kätköön.

Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma. Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin, josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta vuotta. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka olla. Sitä … sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.

Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä saarissa … pimeässä ja sateissa.

Sellaista puuhaa!

Niin uutta … kun ei ole ennen tehnyt.

Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!

Laiva tulee jo ihan edessä.

Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada ensi kertoja myömään sitä…

Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja silloin sen pitää sujua toisella tavalla!

"Minä vinkutan laivaan nästyykillä!" huudahtaa Saara.

"Vinkuta jos paidanhelmallasi", vastaa Rosina. "Ja sinä, Juutas, nostat tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane vaikka … nenäsi solmuun."

Käkriäinen soutaa kiivaasti, tempoo kiitävän laivan kupeeseen. Rosina saa kiinni touvista, jota annetaan laivasta. Vene heittäytyy laivan kylkeen, ja hytkähtää ja rusahtaa. Hurja juoksee veneessä. Jopi, jota isä nostaa takapuolesta laivaan, kalpenee, kun näkee edessään vieraita naamoja, oudoksuttavia ja kammottavia. Saara tarttuu ylhäältä ojentuvaan laivamiehen käteen, ja lyykistää jo alhaalla veneessä ja sanoo. "Kiitos!" Sitten roikkuu hän ilmassa, ja paiskaiksen kannella laivamiehen kainaloon. Rosina tyrkyttää tavaroita Saaralle, kapuaa ketterästi köyden avulla laivaan ja ottaa Jopia kädestä. Kapteeni, kultainen nauha lakissa, huutaa Käkriäiselle: "Nyt kynnet irti, mies!"

Käkriäinen soutaa hartiainsa koko voimalla venettä laivan luota, pysäyttää aironsa vähän loitommalla ja tirkistelee nopeasti loittonevaan laivaan.

Kolmastoista luku

Hyvällä tuulella tulee Käkriäinen takaisin Putkinotkoon. Aurinko paistaa. Se pyyhkii hänen karvaisilta kasvoiltaan pois huolen, että hänen olisi ruvettava hommaamaan ihan uutta … polttamaan viinaa. Ja mukavalta tuntuu, kun eukkokin on vähän poissa kotoa. Monesti ei Rosina käykään kaupungissa. Ainoastaan kerran tai pari kesässä. Talvella ei juuri yhtään kertaa. Ja yhden ainoan kerran kesässä, jos uusi lapsi on syntynyt niin kesän alussa, ettei siltä pääse liikkeelle muuta kuin ihan väkisin, nimittäin mennessä pappilaan sitä kastattamaan, valeluttamaan. Ja sellaisilla kastereissuilla on Rosina tehnyt samalla ainoan kaupunginmatkansa niinä kesinä. Muulloin on hän käynyt kaupungissa parikin kertaa, mutta on silloinkin sovitellut asiansa lauantaiksi, joten hän voi viipyä kaupungissa sunnuntaihin ja istua kirkossa.

Muuallakaan kylillä ei Rosina ravaa sen enempää.

Mutta kun Rosina on aina näin kotosalla, täytyy Juutaksen, milloin hän itse on Putkinotkossa, hyppiä Rosinan hoputtamana mielestään useinkin kuin mikä markkinahevonen, jolle on kaadettu viinaa korvaan. Melkein hauskalta tuntuu, ettei Rosinan ääntä joskus kuule, motkottavaa ja kiukkuistakin, sellaista, ettei aina auta kuin selvä tappelu … nimittäin riiteleminen. Silti myöntää Käkriäinen ainakin tällä hetkellä, kömpiessään nyt rannalta tuvalle, että mikäpä tässä olisi tullutkaan elämästä, ellei sitä eukkoa olisi ollut, sitä motkottajaa ja säksättäjää. Niin, sitä huutavan ääntä täällä Putkinotkossa! Se se auttaa paljon pysymään tätä taloa pystyssä, joskin Käkriäinen se on isäntä … ja hän se on niitä viinojakin myynyt!

Tänä aamuna lisää Käkriäisen rattoisaa mielialaa, päivänpaisteen antamaa iloa ja myllylle kuljeskelun tiedettyä mukavuutta vielä se seikka, että hän on saanut kalojakin tuolta laivasta palatessaan. Ne kalat ovat nyt hänellä vitsassa selässä. Siellä salmilla melosteli hän hupaisesti yksinään koiran kanssa ja tarkasteli pyydyksiä. Verkoissa ei tosin ollut muuta kuin yksi matikka. Se se oli kiskonutkin verkon pohjamutiin. Muut kalat lienevät päässeet menemään. Sillä kohtaa, jossa hän oli laivalle mentäessä nähnyt verkon liikahtelevan, olikin matikan vihertävä pää noussut verkkoa lappaessa ylös. Joten Käkriäinen oli sanonut itsekseen:

"Arvasinhan minä sen … että mikäs se muu kuin matikka, rutale … olisi pohjaan verkon vienyt."

Ja hän oli jo kahden vaiheilla, heittääkö matikan takaisin järveen, mokoman limaisen lätnikän. Mikäs sitä kesäistä madetta ottamaan. Niin se on liuskahtelevakin kuin ankeri, jota Käkriäinen ei suuhunsa pane. Ennen kuolee vaikka nälkään! Hän arvelee, että käärme se on ankeri, sotkekoot Ananiakselle koulussa mitä hyvänsä. Ja eikö tuo liene niin, että matikka, joka on tammi- ja helmikuussa makea kala, saattaa muuttua kesällä ihan muuksi, koskapa käestäkin tulee syksymmällä havukka.

Mutta sitten ei hän viitsinytkään nuljutella veneessä madetta verkosta. Ja kun verkoissa ei ollutkaan muita kaloja, niin johtui hänen mieleensä, että hänpä työntääkin tämän matikan kotimiehille, jos ne nauravat hänelle, kalattomalle, ja laskevat leikkiä, että nyt häneltä joutuu tipi pataan, kun hän ei tuonut kalaa. Ja sitten, kun hän on kujeillut kotiväelle sillä tavoin, voi hän tarjota matikan vaikka kissalle: sen Moksin poskeen ne mahtuvat yksinpä käärmeetkin, sellainen kissa se on, se Käkriäisen rohkealuontoinen kissa. Ja ennen kaikkea: made sattuikin jäämään veneessä verkon alle.

Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli, varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä, kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi tullut myöhemmin joutavaa harmia.

Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta, sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.

Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.

Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi, katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta! Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa, niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan, työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se, vaikkei hän heille sano…! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika, milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta, tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan. Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa päivässä koko perheelle!

Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla, tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.

Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona, johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa. Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa, jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.

Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja humisevat. Aurinko paistaa sinne.

Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.

Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?

Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo:

"Antoipas Ahti ahvenia."

"Antaahan se, veden akka", sanoo Juutas Käkriäinen. "Antaa, kun on miestä niitä ottaa… Onhan maailmasa kaloja! Tuossa on … mummollekin!"

Ja Käkriäinen heittää kalavitsansa selästään mummon eteen permannolle.

"Olisi … olisihan se hyvää vanhalle oikea kalakin", sanoo mummo, ajatellen, niinkuin äsken jo ajatteli Juutaksen kalat nähdessään, että ehkäpä Juutas antaa hänelle kaloja. Ei se Juutas itse ole ruoka-aineista saita, vaan Rosina. Mutta nyt ei Rosina ole kotona.

Ja Juutas on nyt hyvällä tuulella, ja antaakin.

"Siinä on!" jatkaa Käkriäinen, pyöräyttäen pieksunsa kärjellä matikkaa pitkin lattiaa.

"Mitä? Matikan-rutjake", sanoo mummo tirkistellen kumarassa kalaa.

Topi tirskahtaa:

"Matikka, per-rkele, mummolle."

Mummon silmät alkavat ripsuttaa, ja hän vilkaisee Juutakseen, että kiusallakohan se. Mutta Käkriäinen nauraa vain, on iloisella päällä, ja sanoo:

"Ei … mitäs… Kun mummo liekuttaa pientä poikaakin. Hauki se pitää mummolle! Tuosta saatte. Matikka … Moksille. Missäs ne muut pennut, että hakisivat Moksia. Entäs Topi … se heinänteko! Mitäs sinä siinä ratustelet? Onkimassako ollut… Taas ne onkipelit, eihän tässä talossa tule mitään…"

"Niin", äännähtää mummokin ja alkaa kertoa, missä lapset ovat. Topi pelkää, että mummo saattaa kannella sekä aamuisesta tappelusta että ruokien konttorista ronkkimisesta. Siksipä nousee Topi lattialta ja menee ulos, sanoo Ananiaksenkin vielä olevan hevosta metsästä hakemassa, heinänvetoon. Ja muidenkin pentujen olevan vielä kotona.

"Niin, niin", jatkaa mummo. "Tässä pennut telmivät. Lapsen olivat kaataa… Missähän nyt lienevät? Leja se lienee niityllä…"

"No … kun minä tästä nyt lähden ja panen sen heinänteon heille alulle", kehaisee Juutas Käkriäinen. "Ensin otan tuon matikan… Antakoot pennut sen Moksille. Mutta minnekäs ne ovat menneet?"

Käkriäinen astelee portaille ja kuuntelee siinä, riiputtaen kitusista matikkaa, jonka hän repäisi vitsasta pois. Ja lapsiaan hän siinä huutelee.

Ei kuulu ääntä. Juutas jättää kalan portaille.

Hän menee tuvan taakse kalliolta katsomaan. Siitä näkyy lammen niitylle. Mutta ei näy sielläkään niitä pieniä, jotka antaisivat matikan Moksille.

Sitten erottaa hän kuitenkin pentujen ääniä oikealta, riiheltä päin.

Käkriäinen lähtee sinne, katsomaan, mikähän niillä nyt siellä on… Kun kuuluu sellainen ilo! Ja neuvomaan niitä töihin, isompia niistä.

Tuvan avonaisen seinän vieritse hän kulkee. Takapuolet ovat juuri seinän aukon kohdalla. Mummo katselee häntä tuvasta ja ajattelee, että siinä se on yksi heinäntekijä taas. Siihen se seisahtuu, housuntakapuolet pussillaan. Ja mitäs sillä on mustaa nuttunsa helmassa? Mummo menee läheltä kurkistamaan. Ja hän huudahtaa:

"Voi sitä ihmettä! Missä sinä, Juutas, olet istunut?"

Käkriäinen kääntää takkinsa helmaa ja katselee sitä. Hän örähtää:

"Ka, se matikka, perhana!"

Nyt alkaisi mummo siunailla, että Juutas sillä tavoin töhri nämä pyhävaatteensa. Mutta eipäs Juutas hänelle tällä kertaa suutukaan. Naurahtaa vain, että olkootpa vaikka sammakonmädissä. Sellaisella tuulella hän on tänä päivänä.

Sitten menee Juutas riihelle.

Mitäs ne lapset siellä?

Kas, siellä ovat pikku Sanelma ja Ester ja Repekka, isän pikkuinen piija. Ja niillä on siellä sianporsas mukana. Ovat nostaneet sen tallista ja päästäneet ulos jaloittelemaan, niinkuin äiti ja isä ovat välistä kauniilla ilmoilla käskeneet päästämään. Hyvin tehty se on. Niin ei sika kasva vaivaiseksi, vaan syö oikein, ja lihoo. Joten siitä saa jouluna paljon läskiä.

Mutta Sanelma kertoo, että se sika kun oli oikein kiljunut ja potkinut, heidän nostaessaan sitä yli tallin kynnyksen. Ja sittenkös se oli alkanut juosta. Ensin oli läävän edessä röhkinyt ja katsellut, ja sitten oikopäätä rynnännyt kujaa mäelle, niin että persuukset olivat hytkyneet. Ester ja Repekka olivat juosseet sen perästä. Metsään se olisi mennyt, ellei Sanelma olisi juossut vielä kovemmin kuin se ja vahtinut kujan suulla. Sitten se oli jurskuttanut saunakukkia ja heiniä, nykäissyt sieltä ja täältä, ja taas juossut. Riihen kupeelle sen lapset paimensivat. Se makasi ensin mahallaan lastukossa … päivänpaisteessa rötkötti. Tuota pitkänä … jalat suorana. Ja kärsällään se töhi lastuja. Sitten, kun sitä raaputettiin, rupesi se kyljelleen. Ja Ester ja Repekka mahalleen sen kahden puolen. Ja heidän kolmen eteen, porsaan, pikku Repekan ja Esterin, kantaa nyt Sanelma paraikaa kuivuneita lehmänkakkaroita ja sanoo:

"Syökää! Minulla on kolme sikaa. Niiden pitää syödä ja rinkua. Ja sitten ne tapetaan."

Juutas Käkriäinen asettuu siihen maahan kyykkysilleen, kuumenevalle seinävierelle, lastensa ja sikansa eteen. Rakastaapa hän lapsiaan ja omaa sikaansa. Repaleiset nuo ovat lapset. Pitäisi niille hankkia vaatteita … kun tulisi hankituksi. Mutta ehkäpä hän nyt tästä lähtien … koska hän tuntee itsensä jälleen virkenevän! Hän raaputtelee nyt porsaan karkeaharjaista selkää ja lihavaa leuanalustaa ja puhelee:

"Kössikkä, kossikka! Tuostapa … tuosta minä leikkaan oikein lihavan palan, jouluna … tuosta hiekkaisen kärsän alta, vossikan. Eikä sitten muuta kuin pötköttää uunilla … jouluna. Mutta eipä, eipä silloin sitä pientä kössäniskaa olekaan…"

Niin menee neljänneksen tuntia. Käkriäinen leikkii lastensa kanssa. Ja meneepä puolikin tuntia.

Mutta sitten tuo Ananias metsästä tammaa, kellertävää ja koukkupolvista Sohvia, ratsastaen sillä ja viheltäen hiljaa. Sen Muttisen koppahatun on Ananias löytänyt päähänsä, kun hän lainasi omansa Jopille kaupunkiin.

Silloin huomaa Käkriäinen, että aikahan tässä on mennytkin, ja hän rupeaa nyt tahtomaan tyttäriään niitylle. Sillä onhan heidän joukossaan jo seitsenvuotias Sanelmakin, joka voi saada aikaan melkoisesti työtä. Entäs Topi? Minnekäs se nyt ennätti lentää? Tuvasta se tuli ulos. Lieneekö se jo mennyt niitylle?

Porsas on kuitenkin ensin pantava takaisin talliin. Ajakoot nyt muoskat sen sinne, mutta nopeasti. Sillä välin, kunnes lapset saavat porsaan syliinsä, pistää Käkriäinen tupakaksi. Jopa juoksee hän sitten kädet levällään ja onnahtelevin jaloin muutaman askeleen ottaakseen porsasta kiinni.

Porsas saadaan ajetuksi kujan alapäähän ja läävän välikköön. Ja Käkriäinen nostaa sen siellä vatsan kohdalta pitäen syliinsä. Porsas kirkuu kuin puukko kurkussa ja töyhäisee Käkriäistä kärsällään suuhun. Mutta kun se on saatu tallin korkean kynnyksen toiselle puolle, herkeää se huutamasta.

Kana istuu keskellä välikköä. Silmät ovat sen päässä kalvon peitossa, ja kieli pistää ulos sen suusta kuin käärmeen. Se läähättää. Käkriäinen on astua sen päälle erehdyksessä. Kana levittelee siipiään vihaisesti. Sorkista seinään se pitäisi iskeä, ajattelee Juutas Käkriäinen. Tuohon on Rosina tuonut sille jyviä, joita se ei ole syönytkään kaikkia. Ja kun Käkriäinen heiluttaa sille käsiään ja ärähtää, lähtee se huuppuroimaan avonaisesta ovesta kujalle, niinkuin emälammaskin vuonansa kanssa on jo päässyt. Mutta pikku Sanelma ja Juutas Käkriäinen käännyttävät lampaan takaisin kerpuilleen ja sulkevat oven.

Ananias sitoo tamman pihanurmikolle koivuun siksi aikaa, kunnes niitylle kasaantuu vedettäviä … sitten iltapuolella. Mutta kukapa tietää, saisiko Sohvia enää silloin kiinni taikka löytäisi, jos se olisi metsässä. Se voisi kompuroida paarmoissaan minne tahansa. Sentähden haki Ananias sen jo nyt, ja pani valmiiksi pihalle, pitkään nuoraan.

Juutas Käkriäinen on tullut läävältä tuvan nurkalle ja sanoo Ananiakselle:

"No … nyt sitä ruvetaan … niihin töihin! Taikka … alkakaahan te, siellä lammen rannalla … minun kun onkin mentävä myllylle. Näytän vain ensin kiireesti, että ne penskat … sitä on opetettava, penskoja…"

Ananias ottaa viikatteensa aitan salvaimesta ja kulkee koivun alitse kallioiden taakse. Sinne juoksee Hurjakin. Ja sinne katoaa Hurjan perästä valkohapsinen Ester ja Esterin taluttelema Repekka sekä musta ja villi Sanelma. Hälisten kaikuvat menevien äänet tuvan takaa.

Myöskin Juutas Käkriäinen alkaa mennä, mutta sanoo pikku Sanelmalle, että hän viipyy vielä hiukkasen … hänellä on vähän katselemista. Ja hän katseleekin sitten tuvan takana olevia suurempia perunamaitaan. Ja niistä luo hän silmänsä mäelle, josta näkyy, peltoon puskevan pienen metsäniemekkeen reunamitse, kulmaus hänen leipäviljaansa, paikoin jo kellertävää ja kahisevaa ruista. Tekisi mieli kävellä tarkastamaan, onko vielä paljon maitoisia jyviä. Mutta hommaanpa tästä on ruvettava! Tuonne alas niitylle on mentävä! Juutas menee. Ja seisahtuu nyt alempana, melkein niityn reunassa, katselemaan kaaleja. Siinä pistää hän tupakkaakin piippuunsa. Hyh, mitähän noillakin virkaa, noilla kaaleilla. Juurimato niissä on, koska ovat kannat noin hoippuvia: kaatuvat melkein, jos potkaisee lapikkaan kärjellä. Ja enimmät lehdet riippuvat lakastuneina jo näin aamulla, vaikkei päivä vielä oikein paahdakaan. Mitä se Rosina enää noppii niiden lehdistä matoja, kun kerran juurista nousee uusia matoja lehdille, juurimatoja.

Ja hän tietää, että juurimatohan se on tässä paikassa, sillä kaalia ei pitäisi tehdä monta vuotta perätysten samaan paikkaan. Mutta hän kun ei ollut tullut antaneeksi Rosinalle uutta maata. Koska hän ei välitä kaaleista. Sellainen työ: kitkemiset ja kastelut ja näppimiset. Eivätkä kaalit kuitenkaan kasva, vaan juurimato syö ne aina. Ja talvella ne kaalit märkänevät kuopassa. Eivätkä kaalit täytä mahaa. Toista se on potatti. Mutta kaalit, hoidelkoot niitä naiset, istuttakoot minne tahansa. Ja syökööt, näitä matojen tappamia ja sitten märkäneviä.

Viimein joutuu hän niitylle. Siellä on Lejan nopsa viikate jo kaatanut sievoisen alan heinää, paitsi että hänen kätensä ovat hajotelleet eiliset heinät karheille, vielä hiukan kasteesta höyryävät. Tuolla vilkahtelee nyt Leja lammin perukassa, pajupensaiden välissä, punainen alushame päällä ja selkä kumarassa. Vikkelästi vetelee hänen koukkuvartensa tantereeseen heinikkoa, joka kasvaa siellä rannempana korkeanakin. Suoraan kulkee hänen itsekseen kaatamansa reuna. Ja muistaapa Leja raapustella ylemmäksi metsän rintaan päästessään kivien kolotkin ja leppien juuret, niinkuin Juutas on lapsiaan neuvonut.

Jopas on Topi sinne kerinnyt. Mutta istuu siellä suurella kivellä, isänsä karvareuhka päässä, ja soittaa, töröttää, paksulla ja kumeaäänisellä putkella, umpinaisesta päästä halkaistulla… No, soittakoon nyt vielä hetkisen. Niin on Juutas Käkriäinenkin soittanut … ennen lapsena … paimenpoikana… Isänsä kuoltua, mökkiläisen… Siellä takamaiden taloissa, ihan kuin tällä niityllä. Lieneekö niitä silloinkin ollut putkia näin paljon kuin täällä? Tuossa ovat ojien reunat täynnä ja heinikossakin sakeina tupsuina, noiden keltaisten kukkien seassa…

Mutta niityn yläreunalla, kuivalla kummulla, on pääskysenhattuja. On tätä koreutta! Ei tarvitsisi tätä Muttisenkaan muualta kuljetella.

Ananias on hiaissut viikatettaan ja alkaa niittää. Mutta ei laske veljeä edelleen Leja, väsymätön ja ahkera tyssi!

Nyt vingahtavat pienimmilläkin lapsilla putket soimaan, Topin tekemät, kimakammalla äänellä kuin Topin putki.

Juutas Käkriäinen menee Ananiaksen ja Lejan luokse, kehottelee ja kiittelee heitä. Kiittelee Lejaa: se tyttöhän se tässä talossa töitä tekee…

Käkriäinen huokaisee hiukan. Ja sitten tahtoo hän ryhdistäytyä, ja hän toruu toisia lapsia, sikäli kuin kukin ansaitsee. Jo ärähtää hän pikku Sanelmalle, jonka pilli ihan repii korvia:

"Ja minä kun en kärsi noita piiputtamisia! Eikö se kelpaa pojan tulla töihin, Topin? Ja Sanelma, kyllä sinä osaat jo haravoida, sinä: ei kuin harava käteen!"

Ja kuusivuotiaalle Esterille hän sanoo:

"Haravoi sinäkin heiniä … lapsukainen, käsilläsi. Näin. Kyllä se on avikkia sekin."

Ja taas ärjyy hän Topille. Topi kuhnailee vielä eikä tiedä, tarvitseeko totella vai ei. Hän törähyttää putkeensa. Isä ärjäisee:

"Tukkako sinulta pitää päästä repiä … tai halkaista se putkentorvelosi. Eikö se pömpötti herkeä pörisemästä? Ota tuolta tuo viikate, poikkokärkinen … ja opettele… Malakiaksen viikate… Pahukseenko sekin nyt on kuljeskinut…"

"Tulee käärmeitäkin, kun pilleillä piipittävät", huudahtaa Leja oikaisten hentoa vartaloaan. "Äsken täällä oli käärme, luikersi tuonne kallionkoloon … siellä se on."

"Missä?" sanoo Topi ja jättää Malakiaksen viikatteen, jonka hän on juuri saanut tuomen oksalta käteensä. "Minäpä menen repäisemään aidasta seipään. Pieksän sen litsaksi."

Onhan se Topi ennenkin käärmeitä tappanut ja ripustanut puiden oksille ja aidoille. Eikä hän pelkää niitä paljainkaan jaloin.

Leja sanoo:

"Ei suinkaan sitä … kun se oli tarhakäärme … harmaa."

"Mitäh?" sanoo Juutas Käkriäinen ja käännähtää Lejaan päin. "Tarhakäärmekö… Harmaa?"

"Niin", selittää Leja. "Tokkos niitä … tappaa?"

"Mitäh? Tappaako? Ei kun kangella pääkuoreen vaan. Ei siitä … mitään merkkiä", sanoo Käkriäinen.

Ja Käkriäinen istahtaa pehmeälle mättäälle, huokaisee ja ikäänkuin odottaa kysymyksiä. Ja sitten jatkaa hän, kun Leja ja Topi kuuntelevat vaiti hänen edessään:

"Ei siitä mitään … käärmeestä. Ei niistä … ylimalkaankaan. Sillä käärmeet … ne saa tappaa. Minä en heitä suvaitse. Ne ovat myrkyllisiä elukkeita. Mutta eivät ne hännällään pistä, sen minä tiedän. Olen minä ottanut käärmeitä hännästä ja lyönyt seinään … sitten päät seipäillä pieksänyt. Ei … niillä on sellainen kieli, sillähän ne … vaikka hännänpäässä onkin myrkky, ikäänkuin pussi, jossa ne sitä myrkkyä kuljettavat. Se pussi on keltainen. Ja tämä käärme, Leja, harmaako tämä oli? Selkäpuolelta enemmän kuin harmaa. Arvasinhan minä. Harmaa. Eikö sillä ollut se keltainen hännänpää?

"Jos taisi olla", sanoo Leja.

"Oli se", väittää Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Se häntä siinä on myrkkyä. Mutta en minä heistä… Tappaa ne pitää … paskia!"

Jälleen on hän hetken vaiti, ja pistää piippuunsa. Imee verkalleen, ja katselee muka asiasta välittämättä ympärilleen. Pilkistää taivaallekin, joka häikäisee ja panee vetämään nukuttavasti luomet lupalleen. Sitten nojaa hän poskensa piippua pitelevään käteensä ja sylkäisee ruskean syljen. Ja sanoo odottaville lapsille viimein salaperäisesti:

"Olin minä kerta yötä läänissä… Yhdessä saunassa. Kävellessäni takakylillä. Tulin myöhään yhteen taloon. En huolinut heitä herättää. Ajattelin … menenpä saunaan … makaamaan. Niin siellä … kun loion jo penkillä, rupeaa pimeässä sihisemään ja viheltämään. Oli syksy. Minä ajattelin, että mikäs se… Mutta yhä viheltelee. Silloin, mitäs minä: raapaisin tulta. Niin eikös: kolme … kahdeksan … hm … neljätoista käärmettä siellä oli… Tarhakäärmeitä… Syöttivät maidolla, pahuksen liskoja: maitokuppi oli tuotu kiukaan luokse … kuin porsaille. Niin ne vihelsivät kuin pyypillit. Mutta minä kun otin kohennuskepin ja tapoin kaikki… Sieppasin hännästä, maidon ympäriltä istumasta. Puukolla listin päät poikki, ja siihen jätin rötköttämään lattialle."

"Oli siinä läjä!" huudahtaa Topi.

"Oli se. Enkä minä heistä sen enempää. Kaikki tapoin: paskia!"

"Hihii", nauraa Topi. "Päät poikki niin että ve-r-ri tir-rskui."

"Nii-ni!" sanoo Juutas Käkriäinen ja vetää pitkiä sauhuja. "Ettei niistä käärmeistä … ole merkkiä."

"Mistäs sitten?" kysäisee nyt Ananias, joka on niityn poikki niitettyään päässyt sille kohdalle, missä isä, Topi ja Leja ovat. Ja nyt siihen tulee pieni ja musta Sanelmakin.

"Niin mistäkö?" matkii Juutas Käkriäinen. "On sitä … muusta…"

Hän ajattelee, että on sitä monestakin. Kasteesta, ja poudasta, ja ruosteesta. Iltakasteesta arvaa seuraavan päivän poudan, ja maan toukkien väristä tietää, tuleeko sateinen kesä vai ei. Nytkin olivat toukat valkeat, tuli sateinen kesän alku, ja niin sen pitää tulla lopunkin, jos se merkki pitää. Ja jos käärmeelle antaa piipun pihkaa, niin se pöhöttyy ja halkeaa. Ja piipun piki on hyvä hampaankolotukseen. Ja ruumiin voiteluun terva kolotiin ja korpinrasvan puutteessa, vaikka siinä menee pikiöljykin, joskaan ei ole niin hyvä. Ja jos se itse paholaisen ukkotauti on tullut ihmiseen, se noppatauti, niin on syötävä nahtaliiniä. Sellaisia luonnollisiakin merkkejä … missä lieneekään. Mutta se heitä selittämään. Niitä on niin paljon. Hän on usein ennustanut ihan niinkuin kävi … jos jonkinlaisista asioista. Ja hän saa paranemaan elukkeet ja ihmisetkin, varsinkin jos ihmiset oikein uskovat. Sellainen taito se on hänellä, ja salainen tieto, joka tulee siitä, että salaisuudet antautuvat hänellekin … niinkuin ennenkin on ollut myrrysmiehiä. Ne ovat tehneet ihmeitä. Yksikin niistä, Kuikka Koponen, oli allakan lehdet rahoiksi muuttanut, ja hävinnyt hevosen häntään. Ja hyvältä tuntuu, kun ihmiset häneen uskovat, muutkin kuin kotiväki. Ja kertako hän on antanut tarvitseville oikean neuvon!

Nyt hän ei juuri oikein tiedä, mistä sanoisi tällä hetkellä olevan merkkiä. Mutta sitten hän muistaa sen elävän, jota hän oli katsellut tänä aamuna metsässä, aikoessaan lähteä Putkinotkosta pois. Ja niinpä sanoo hän verkalleen ja vakavasti, vaaleita kulmakarvojaan synkiksi rypistellen:

"Niin … mistäkö merkkiä? No, niin … kuulkaahan nyt! On sitä… On sellainen pieni eluke metsässä, kiiltävä kuin katinkulta, sikosontiaisen sukua. Se juoksee kovasti, ja se haisee kuin mikä. Siitä kuin tekee… Ja … siitä on merkkiä…"

Käkriäinen näyttää nyt siltä, ettei hän selitä enää lisää. Turhaa olisi Ananiaksen tai Topin kysyä häneltä enempää. Ja Lejakin tietää, ettei se isä: ominaan pitää…

Ja Juutas Käkriäinen sanookin nousten paikaltaan:

"Ei … mutta ei tässä nyt auta. Täytyy sitä … hommia. Tehkäähän nyt töitä… Minä kävelen sinne myllylle … ruuan jatkoa tietämään."

Käkriäinen lähtee menemään niityn aitaviertä pitkin, katoaa pajukkoon ja sitten tuuhean lehtimetsän sisään, aidan taakse.

Painanteihin alas, kankaille ylös hän kiertää. Menee rotkojen pohjiin ja kapuaa päivänpaisteisille rinteille. Pieniä polkuja myöten, jotka pujottelevat milloin koivujen holvikaton alla, milloin honkien välissä kiemurtelevat. Niin kymmenisen minuuttia.

Ja kas, ihan Putkinotkon rajaportilla… Juutaksen tekemällä sellaiseksi, ettei sen puista lukkoa sikakaan saa auki, niin monimutkainen se on, eivätkä eräät ihmisetkään, vaan kulkevat sen sivuitse aidan repeämästä … siinä portilla tulee häntä vastaan Malakias, paljaspäin ja toisella silmällään ihanalle heinäkuun taivaalle katsellen.

"Kah? Mikä se nyt on?" kiihtyy Käkriäinen. "Mihinkäs sinä? Se heinänteko…"

Malakias vastaa verkkaisesti:

"Jos olisi ollut amitsuonia, niin kyllä se olisi lähtenyt … pirunpskatta."

"Mikä?"

"Se… Sillä … karvat…"

"Karvat?" kysyy isä.

"Ei … kuin korvat!" innostuu Malakias. "Punaiset…"

"Millä? Missä sinä olet ollut? Unissasiko sinä… No, se nyt on sanominen, millä?"

Sitten selittää Malakias, että metsohan se. Ja sillä oli korvat päässä, punaiset.

Käkriäinen säälittelee:

"Voi sinua, poika-parkaa! Et sinä tiedäkään. Kuulehan nyt, että ne ovat metsolla heltat, ne … ikäänkuin silmäkarvat. Muista se. Mutta missäs sinä … kun et vettä lappamassa? No … mutta en minä nyt jouda, menehän tuonne niitylle. Se heinä tehdään nyt loppuun! Ja minä lähden tästä myllylle."

Niin juteltuaan eroavat isä ja poika. Malakias kulkee honkaisia kankaita, kapuaa hitaasti mäkiä ylös ja alas, ja ilmestyy viimein lehdon sinertävästä kätköstä niittopaikalle lammin rannalle.

Neljästoista luku

Ananias huomaa Malakiaksen, ojentautuessaan pyyhkimään hikeä kelmeältä otsaltaan.

Ananias huomaa hänet kahlaamassa niityn halki kaikkein parhaimmasta kohdasta, niin rehevästä, että putket ulottuvat yli hänen vyötäröittensä ja angervot karistavat pölyään hänen avoimille rintamuksilleen. Silloin huutaa Ananias, että mitäs se Malakias heinää lahmaa. Eipä ennätä Malakias ajatella kääntymistä, kun on kerran alkanut kulkea, ja Ananiaksen haukuskellessa häntä vastaa hän lähelle joutuessaan ainoastaan tyytyväisenä ja iloisesti, että metsolla ne on punaiset silmäheltat kahden puolen päätä. Silloin Ananias nauraa ja alkaa tiedustella veikoltaan niistä silmäheltoista. Ja Topi kuuntelee korviaan höristäen, heittää viikatteensa suopursumättäälle ja tulee kahden veljensä luokse. Siinä tarkkaa hän sitten, samoin kuin levähtävä Lejakin, Malakiaksen kertomusta metsosta, joka oli ollut ensin ruskea ja valkeapilkkuinen lintu ja sitten muuttunut mustaksi. Ja sitä oli Malakias katsellut puun alla melkeinpä puolen päivää. Sitten on Malakiaksen kuitenkin otettava kärjestä katkennut viikatteensa ja alettava lyödä heinää maahan, ja Topin on käytävä haravoimaan. Mutta Sanelma, joka on myös tullut toisten luokse, kiukuttelee, etteivät he jaksa haravoida kaikkea yksinään Topin kanssa, kun isot köntäleet ovat niittämässä. Ja Leja lupaa tulla hänelle ja Topille apulaiseksi, lupaa tulla pian, niitettyään ainoastaan tuon ison kiven kohdalle.

Päivä lämpenee yhä. Aurinko on korkealla ja lähettää raukeaksi kuumentavia säteitä metsien suojaamaan notkoon. Lejan paita on likomärkä ja kuuma. Ananias pyyhkäisee yhä pitemmät ajat kerrallaan otsaansa, aina niitoksen reunaan jouduttuaan. Mutta edelleen suhahtelevat viikatteet korkeassa ruohossa, ja Malakiaksen viikate kalahtelee silloin tällöin kiviin. Kun se oikein kovasti kalahtaa, niin kohottaa laiska ja paksuposkinen Topi päätänsä, pysäyttää haravoimisensa ja kiroaa sorakielellään, katsellen reuhkahattunsa alta. Pieni, musta Sanelma intoaa uudestaan Lejaa haravoimaan. Ja hän saakin. Nyt tulee haravointiin ja karheiden kääntämiseen vauhtia. Topi kiskoo hetken niin, että haravan tervatut piit ruskavat. Kuivuneen heinän lemu leviää yli päivänpaisteisen ja helteisen niittyaukean. Leja yllyttää Topia ja pikku Sanelmaa voittamaan hänen kanssaan nuo niittomiehet. Sanelma innostuu. Mutta nopeammin kuin haravat jaksavat heiniä kerätä, on sitä jo kaatunut ja kaatuu yhä. Niin katoaa jälleen tämänkesäisen niityn vihreä puku, jossa paistavat leinikkojen läikät ja loistavat paikoin tuuheat harakanhattujen tupsut ja valkeat ja keltasilmäiset päivänkakkarat. Koiranputket kellahtavat jäykkinä kosteita ojien reunoja pitkin…

Sitten he levähtävät. Ananias oikaisee jo eilisestä ja sen edellisen päivän niitosta kipeitä vyötäröitään, joita vääntäessä ihan päätä huimaa. Ja Leja mainitsee naurahtaen, että hänen käsivarsiaan rupeaa pakottamaan. Malakias örähtää, ettei hän ole syönyt tänään suurustakaan niiden matojen tähden. Mutta sittenpä on piru, jos hän ei saa murkinaa, sanoo Malakias.

Nyt he istuvat lähteelle, pihlajan siimekseen, ja juovat kiivaaseen janoonsa lähteestä vettä, sillä lammessa on vesi aivan kuin keitettyä, ja kiprujakin siinä ui niinkuin kirppuja. Lähteen vettä juovat he tuohilipillä, jonka Topi leikkaa Ananiaksen puukolla koivusta, niin kylmää vettä, että hampaita viiltää ja vatsassa jäätää. Siinä lähteellä tarinoivat he sitten hiljaa ja raukeasti toisista lammista, joita on Kenkkuinniemellä paljon, keskellä punaista karhunsammalta kasvavia soita, jotkut melkein umpeen menneitä: niinkuin mitäkin hirmuisen isoja hutunsilmiä. Niistä umpilammista saisi ruutanoita, jos vain onkineen lähelle pääsisi. Ja kerran kun Malakias pudotti sellaiseen lampeen suuren kiven, ja se kun posahti, ja katosi kuin kaivon kuiluun! Lieneekö siinä lammessa pohjaa? Niin kysyy pikku Sanelma. Ja Leja sanoo, ettei ainakaan yhdessä lammessa siellä salommalla, kestikievarin maalla, ollut pohjaa. Siihen oli muudan mies hukkunut: ei oltu sitä koskaan löydetty. Mikä sen oli sinne veden alle vetänyt?

Topi kuuntelee suu auki ja ihmettelee. Malakias uskoo Lejan tarinoihin. Ja Ananiaskin uskoo vähän.

Leja virkahtaa pari sanaa tuliketusta, tässä kevätpuolella tupaan tulleesta. Nytpä Ananias juttelee metsästyksestä ja samaisen tuliketun nahkoista, joista maksetaan kahdeksankymmentä markkaa kappaleesta. Harvoin senmoinen kettu antaa itsensä ammuttavaksi. Mutta muita ketunnahkoja on Ananiaksella kaksi, toinen punainen, viime talvena ajetun ja juoksusta ammutun, ja toinen ruskeampi. Malakias, joka istuu vaiti, miettii turhaan, mistä hänkin saisi pyssyn.

Ananias ei omaansa anna, vaikka Malakias tänäänkin olisi pudota rumahuttanut ison metson pataan.

Sitten he vaikenevat ja ovat kaikki torkahtaa. Niityllä on hiljaista. Ei kuulu edes pienen ja mustan Sanelman touhuavaa puhelua tuolta heinäkasojen takaa, Sanelman, joka on saatu katsomaan niitylle tuotua ja hiukan itkeskelevää pientä Luukasta. Ja Repekka on lakannut ajelemasta perhosia, joita lentelee paljon ilmassa: tuossa lekuttelee valkeita, kaksi perätysten. Ja joku perhonen on punainen, ja muutamat ovat ihan mustia ja suuria. Aurinko säkenöi korkealla päitten päällä, säkenöi kuin peilistä. Ja sirkat sirisevät ruohistossa, aivan kuin lepoon kutsuvat. Pilvenhattarat liikkuvat riemullisina ilmavalla taivaalla. Kaukana luoteessa, josta niitä näkyy laakson lomasta, alhaalta ilmanrannalta, ne punertavatkin. Kovin painostaa ja hiostaa; pilvet tekevät ukkosta.

Nyt kajahtaa lapsen itkua taas tuolta, missä pienemmät muoskat ovat. Pikku Luukas se siellä itkee. Lieneekö kellahtanut maahan pärekoristaan, jossa mummo on taannoin kantanut hänet tänne niitylle, tuvan sängyn alta ottamassaan korissa, siinä, johon hän ennen täällä talvipuhteilla kehräsi villaleperöitä. Mummohan se kehrää, samoin kuin toinenkin mummo-vainaja kehräsi. Ja kehräisihän Lejakin, jos hänellä olisi aikaa.

Jäykästi ja vapisten tuli mummo äsken alas jyrkkää mäkeä, pärekoppa sylissä ja suutuksissaankin, että hänet jätetään ihan kaikeksi päivää lapsen kanssa yksin, hänet, jonka olisi nyt päästävä marjojakin katselemaan, ostaakseen marjoista saaduilla penneillä leivänmurunsa. Sillä joskin Juutas Käkriäinen tuon hauen hänelle antoi, niin eipä se leipä tulle toisena päivänä, Rosinalta, joka sen tiukan tietänee itsekin. Ei mummo silmillään erota marjaakaan enää kuin kirkkaimman päivän aikaan. Siksi toi hän pienen pojan maitopulloineen tänne nuorempien hoidettavaksi. Raidan tummaan siimekseen on asetettu pikku Luukas, ruispellon loivalle rinteelle. Ja lapsenlikkoina ovat ensin olleet Ester ja Repekkakin, joita on käsketty huutamaan Sanelmaa, jos jotain sattuisi. Taikka itse Lejaa, jos sattuisi mitä pahempaa: longertaisi käärmeitä korin luokse, kun pennut ovat niin pilleillä piipottaneet. Ne käärmeet voisivat luikertaa lapsen suuhunkin, niinkuin Juutas Käkriäinen on pari kertaa löytänyt lehmästä, jota hänet on kutsuttu naapuriin parantamaan. Siinä ovatkin sitten valkeaverinen Ester ja pikku Repekka liekutelleet korissa poikaa. Luukas on nukkunut, mutta alkanut sitten kärpästen pistelemänä huutaa. Sanelma on komennettu sitä katsomaan. Maitopullon on hän työntänyt Luukkaan suuhun. Se ei ole sitä huolinut, vaan kärpäsiä olisi ollut ajettavana sen kasvoilta ja taas liekutettava. Sanelma houkutteli siihen työhön Esterin, luvaten siskolleen palkasta oikein koreat kellonperät, joita hän itse rupesi pujottelemaan voikukkien varsista. Sitä pujottelua katseli ruskeasilmäinen Repekka, ja koetteli itsekin pujotella, kunnes nukahti ruohikkoon, etsiessään voikukkia, mutta löytäen pientareelta ruohon sisästä mansikoita. Niitä söi Repekka, ja nukahti sitten pensaiden juureen, nenälleen pehmeää mätästä vasten, paljas pylly pystyssä. Ja tuttiaan imevä Luukas nukkui. Ja pian nukkui myöskin vaaleapäinen ja sinertäväsilmäinen Ester, toinen käsi vielä kiinni liekuttamansa korin laidassa.

Se tyttöjen nukkuminen ei ole oikein pikku Sanelman mieleen. Poika oli kyllä saatava nukkumaan, mutta sitä varten, että tyssit olisivat päässeet Sanelman kanssa leikkiin: lekkamaan siksi aikaa, minkä Leja ja Ananiaskin lepäilevät. Mutta nyt nukkuivat tyssitkin. Ne olisi herätettävä.

Löytääpä pikku Sanelma kuitenkin muuta ajanvietettä, tarvitsematta tyttöjä tovereikseen. Hän vilkaisee vielä ympärilleen, isoihin sisaruksiin, vilkaisee mustin ja ovelin silmin, ja alkaa sitten söhiä ruohonkorrella pienen Luukkaan nenää. Luukas kääntelehtii ja nyhkii. Ja sitten se avaa silmänsä, kun Sanelma nipistää sitä vähän. Avaa säikähdyksestä pyörivät, ympyräiset, tuijottavat silmät, jotka tulevat yhä kauhistuneemmiksi, sillä Sanelma irvistelee hänelle hampaitaan ja vääntelee leukojaan ja painaa vääristyneen naamansa yhä lähemmäksi Luukkaan lämpöisiä kasvoja. Yhtäkkiä parkaisee Luukas taas itkuun. Vedet juoksevat suurina pisaroina hänen silmistään. Sanelma ajattelee, että se aikoo rääkyä, ja että Leja sitten haukkuu häntä, Sanelmaa. Vihoissaan töykkäisee Sanelma vielä Luukasta leukaankin. Mutta silloin hän vasta pelästyykin Lejan mahdollista kuritusta. Sanelma alkaa tuudittaa kauniisti koria ja laulaa hartaasti:

"Aa-aa…"

Luukas parkuu kimeästi. Jo juoksee nyt Leja Luukaksen ja Sanelman luokse. Leja tuntee Sanelman juonet. Hän sattuu katsahtamaan epäillen Sanelmaan. Sanelma vilkaisee maahan, vilkkuu syrjään. Hän kohottaa kasvojaan, ja kun näkee Lejan tutkivan katseen, huudahtaa:

"En mie sitä herättänyt."

"Taidat ollakin. Mitä sinä olet sille tehnyt?" kysyy Leja.

"En mitään!" vastaa Sanelma.

"Olet sinä tehnyt, pikisilmä."

"En ole! Ole itse pikisilmä. En ole tehnyt. En mitään! Mie en ole tehnyt."

Mutta sitten livistää Sanelma yhtäkkiä tiehensä. Hoikat ja päivettyneet kintut vilahtavat raidan taakse. Kauempana näkee hän Topin, joka köntii laiskasti häntä vastaan karheiden poikki.

"Ruvetaanpas lekkamaan", sanoo musta Sanelma Topille. "Uskotkos … niin minä saan sinut kiinni!"

"… Uskotkos, uskotkos!" matkii Topi, ja alkaa juosta Sanelman edeltä pajupehkon ympäri. Sanelma ajaa Topia takaa. Ja sitten Topi Sanelmaa. Siinä herää Repekkakin, kun hypätään hänen ylitseen ja kaadetaan hänet nenältään syrjälleen. Repekka katselee ensin kummastuneena ympärilleen ja aikoo itkeä unissaan ja suutuksissaan. Mutta jo kirkastuvat hänen silmänsä, hän kapuaa maasta ja yhtyy leikkiin.

"Uskotkos, uskotkos!" kotkottavat Topi ja Sanelma juostessaan. Ja Sanelma jankuttaa:

"Minä uskon isän päälle … minä uskon pojan päälle…"

"Astui alas helvettiin, nousi ylös taivaaseen!" hurpattavat kaikki lapset keskenään, sillä Esterkin on herännyt hippasille. Nauraen ja iloiten he hurpattavat, tuuppien toisiaan ojaan ja nousten niistä joko itkua tehden, kuten pikku Repekka, taikka kiroten niinkuin kohti kurkkua rähähtelevä Topi. Sitten he taas tyrkkäävät ojasta nousseita uudestaan ojaan ja hurpattavat:

"Säkki päähän ja helvettiin!"

Leja katkaisee jo pajun oksan ja aikoo antaa noille lörpöttelijöille. Mutta yhtäkkiä tuntuu hänenkin mielensä tekevän juoksuun. Viidentoista vanha on vasta Leja. Pian leikkii hän toisten kanssa, kääntäen heitä nurin ja kantaen ojan reunalle, muka pistääkseen pää edellä sinne märkään mutaan. Ja Leja nauraa heleästi ja hokee, Repekkaa nurin kääntäessään:

"Astuipa alas helvettiin. Nousipa ylös taivaaseen."

Ananiakselta on työ jäänyt. Hän istuu niityllä leppien siimeksessä. Huutaa koiraansa, jonka hän näkee kulkevan rukiissa, vilahtelevan, kahisuttaen olkia. Hurja tuleekin heilutellen häntäänsä ja läähättäen niin että kieli riippuu pitkällä. On taas myyriä kaivellut. Siihen asettuu Hurjakin leppien varjoon.

Lapset tuolla leikkivät. Malakias seisoo, hojottaa, puolihorroksissa. Ananias katselee kohti peltoista mäkeä, jonka takaa mökin musta pääty kohoaa. Silmiä häikäisee aurinko. Koivu mökin nurkalla näyttää melkein mustalta. Ja mökki on musta, kolkosti tuijottavine ikkunoineen. Katto harmaa. Mutta savutorven varjo pikimusta.

Nurmikolle täällä niityllä heittävät puut niinikään mustia varjoja, ja nurmi huikaisee korean värisenä.

Rappiolla se on tuo tupakartanokin, ajattelee raukeasti Ananias. Mutta … mitäpä siitä korjatakaan. Vieras on rakennus … ja vieras on tämä maa, jos sattuu Muttinen Putkinotkon myymään, tahtoo sen myydä pois. Saahan sitä niiden paperien nojalla.

Minnekäpä Ananias sitten menee? Hän ajattelee Mauno-enoa, ja uneksii hänen tarinoitaan: juttuja tukki- ja telakkatöistä. Ja viinakaupoistakin … niitä on eno jo hänelle uskonut. Ja on isäkin alkanut vihjailla. Sellaiseen tässä joutuu … viinanmyyntiasioihin… Siellä, missä Mauno-eno liikkuu, on sirmakansoittoa. Ja tanssia. Mutta täällä… Äitihän se työtä… Silti köyhyyttä, ja aina lapsia…

Mutta siellä, toisaalla, on tyttöjä… Sellaisia kuin enon Pertan Sanelma, punaposkinen… Ja siisti vaatteissa.

"Ei, mikä tässä … eihän ihminen ole ampiainen", sanoo Ananias hiljaa yksinään, sillä Malakiaskin on madellut pois niittopaikalta. Ensin Malakias on tosiaan ollut kova ja huutanut lapsille:

"Odottakaapas, kun minä tulen ja annan teille aika talkkunat! Vai ei teillä muualla ole lekkamista kuin niissä kuivissa heinissä."

Mutta sitten on kuumuus hautonut Malakiaksen paljasta päätä niin, että hän on seisahtunut kesken matkaansa. Punaisena on hänen toinen olkansa paistanut repeytyneen paidan reiästä.

Ja nyt… Malakias huutaa jo lammessa. Siellä hän porskuttaa, pitäen kiinni veden yli kaartuvista pajupehkoista, sillä hän ei osaa uida muuten kuin maha pohjassa. Iloisesti ja vilkastuneena hän huutaa, suu vettä puolillaan: "Hoi, Topi! Hoi! Tule tänne. Tule!"

"Mikä se on?" vastaa Topi muiden lasten parvesta, jossa hän on kampannut toisia nurin.

"Tule tänne!" toistaa Topin ystävä Malakias lammesta. "Tule panemaan: loiskis! Panemaan: puli-puli."

Topi noitaisee ja alkaa heti riisua housujaan ja paitaansa, juosten samalla rannalle ja paiskaten mennessään karvareuhkansa ojaan. Muut vaatteensa aikoo hän jättää kaatuneen koivun rungolle, joka on veden äyräällä, mutta muistaa sitten, että sillä kohdalla on keltiäisiä, noita ruiskumestareita. Nyt heittää hän paitansa pajupensaaseen, ja sitten housutkin perästä. Ja sitten hän ui, pidellen pajuista kiinni niinkuin Malakiaskin.

Mutta yhtäkkiä on Topilla syytä nostaa leveää naamaansa vedestä. Nopeasti hän kiepsahtaa ylös penkereelle ja alkaa kiskoa housuja takaisin jalkaansa. Sillä hän näkee nyt Ananiaksen lappavan tuolla vettä vanhasta lampiveneestä, joka on ties milloin kuljetettu järvestä lampeen ja jota sanotaan "rotakollaksi". Ja hän näkee toisten lasten juoksevan Ananiaksen luo päästäkseen hänen kanssaan soutelemaan. Ananiaksella on lammessakin muutamia verkkoja. Niitä menee hän huvikseen katselemaan. Ammentaa rupaista vettä rotakollasta. Vesi vähenee veneen perästä, joka on vedetty puolittain ylös ojaan. Ananias lupaa Esterin mukaansa, ja Sanukankin, jos hän ei hypi eikä keiku kuin mustalainen. Mutta kun nyt Topi tulee siihen, ei Ananias enää huolikaan häntä. Ananias sanoo, että tulee rotakollaan jo liian monta.

Ei ota Ananias Topia! Mutta paksuposkinen Topi aikoo mennä rotakollaan väkisin.

"Pysytkö poissa siitä!" sanoo Ananias ja työntää Topin takaisin nurmelle veneen reikäisen reunan ylitse. Ja Ananias jatkaa:

"Näethän, kuinka puhaltaa vettä laidoista sisään. Tässä on muutenkin meloskeltava varotellen ja seistävä pussit perätysten."

Topipa tarttuu kiinni veneen perään, joka on maalle päin, ja saakin toisen jalkansa uudestaan sen reunan sisäpuolelle. Mutta Ananias kellahduttaa hänet taas takaisin rannalle, ja kun Topi pyrkii ylös maasta, niin on Ananias työntänyt jo rotakollan irti rannasta. Topi aikoo hypätä veteen, mutta sillä kohdalla on syvää kuin kaivossa. Sitten hän rupeaa Ananiasta anelemaan. Se ei auta. Topi suuttuu. Hän ei pääse rotakollaan, ei! Ei mahda mitään, vaikka hän iskisi hampaansa rotakollaan. Mutta ei enää yletä! Tuolla menee Ananias. Tytöt istuvat rotakollan perälaudalla. Topi kiroaa pahasti, ja suuttuu yhä julmemmin. Hän juoksee pitkin ojaista lammen rantaa, juoksee niska keikassa, nopeasti soudetun veneen perästä. Hän noituu:

"Voi kar-vamato! Voi pi-rru! Voi r-anta-rrillikka! Voi Ananias. Voi saakeli… Tulen kor-rvettava! Otatteko mukaan. Ottakaa! Helvetti! Minua suututtaa. Voi helkka-rri! Lemppa-rri … voi…"

Topi juoksee ja katsahtaa, ottavatko. Eivät ota. Hänen sappensa kiehuu niin, että se on haljeta. Hän huutaa:

"Voi per-r … voi tuhat… Voi … voi…"

"Saa…", puuskaisee hän yhtäkkiä, juosten kuin vimmattu.

Eivät ota! "Saatanan saatanan … per-rhana! Voi Jiesus siunatkoon tuota Ananiasta!" kiljaisee hän lopulta itku kurkussa.

Eivät viimein riitä Topin runsaat noitumasanat, varsinkin Mauno-enolta kuullut. Ja rotakolla menee. Eikä hän pääse mukaan, vaikka tahtoo.

Topi pillahtaa kiukkuiseen itkuun, ja lähtee mankimaan ylämäkeen kotiin. Mutta vielä keksii hän yhden kirouksen, jonka huutaa taakseen Ananiakselle:

"Voi p—seen Ananias… Senkin … senkin … mamma!"

"Mamma, mamma!" jankuttaa Topi vielä.

Hän muistaa Mauno-enon Pertan joskus sanoneen jostakusta, että se on koko mamma.

Mutta nyt mankii Topi mäelle päin.

Puolitiessä mäkeä kääntyy hän yhtäkkiä. Hän katselee vilkkaasti taakseen.

Hurja haukkuu siellä lammen toisella puolella. Hurja on juossut rantaa pitkin soutajien perästä. Nyt se rähisee toisella rannalla, louhisella rinteellä.

Ja Ananias kuuluu äännähtävän rotakollassa lammella, että kunhan ei Hurjalla olisi kettu, koska se kaivaa kiven alta. Ananias sanoo tulevansa ottamaan pyssynsä. Nyt melostelee hän aika kyytiä tälle rannalle. Muut penskat juoksevat lammen pään ympäri sille kohdalle, missä Hurja haukkuu.

Nyt tömistää Ananias ylös mäkeä! Topi Ananiaksen perästä tyhjään tupaan, josta otetaan pyssy orrelta, perästäladattava ja kiiltävä. Sitten Topi jälleen Ananiaksen kintereillä alas lammelle, kysellen melkein supattaen ketusta, niinkuin se kettu hänen sanansa kuulisi. Malakias on kömpinyt ylös vedestä ja juoksee vaatteet kainalossa lammen päätä kohti. Hän on pudota välillä mutahautaan. Sitten kömpii hän niityn aidan ylitse, jonka takana Repekka kirkuu pyrkien Sanelman perästä toiselle puolelle. Ester auttaa Repekan sinne. Mutta pikku Sanelman huuto räikkyy jo toiselta puolelta lampea, hongikosta, jonne Malakiaskin nyt katoaa. Siellä haukkuu Hurja, salo kaikuu.

Ja pojat, Malakias, Ananias ja Topi, touhuavat siellä, väittelevät, usuttelevat Hurjaa. Sitten he taittavat kankia, puut ruskavat, kivet kolisevat.

Leja on jäänyt niitylle vaalimaan pikku Luukasta. Sinne ne muut menivät… Ananiaskin. Ei tuosta heinänteostakaan. Isäkin lähti töistä.

Ja isä myy viinaa. Ihmiset ovat siitä ensin puhuneet Lejalle, ja onpa hän itsekin sen huomannut. Ovat kyselleet … ilkkuenkin ja pilkallaan. Eikä Leja ole ruvennut valhettelemaan. Vaan on vastannut hiljaa:

"Onhan se … myynyt vähän."

Sellaisesta tulee häpeää…

Mutta Saarasta ei Leja ole hiiskunut kenellekään, ei edes äidillekään, siskosta, joka on tunnustanut, laivasta tänne tultuaan, saaneensa pikkuisenkin.

Ja Leja on nähnyt sellaisen unen: miehen, joka oli pitkä kuin mitä nuoraa … miehen pää ylettyi tuvan kattoon…

Ja hänkin, Leja, oli äsken tässä hyppinyt … ja jumalansanaa sillä tavalla… Mitähän se unikin, sellainen?

Viidestoista luku

Laiva on kierrellyt kaupunkiin, teräväkeulainen ja vanha "Sandels". Ensin lahden ohitse, jonka taustalla on kuultanut Muttisen ruskea huvila, ja salmien lomitse, joiden rannat ovat nousseet joskus korkeina, mutta tavallisesti matalampina kallioina. Siellä täällä poukaman perukassa paistaa halkopinoja tai propseja, ulkomaille, Pietariin tai maan isoimpiin kaupunkeihin meneviä, karun seudun melkeinpä ainoa vientitavara. Sitten tuli suuri, vaaleansiniseltä hohtava järven selkä. Kaukaa ulapan rantamilta näkyi viljeltyjä vaaroja, joiden korkeimmille kohdille talot ovat kavunneet, tummat kylät tuulimyllyineen ja kaivonmiekkoineen, heinäkuisten peltojensa keskellä. Välistä on poikettu pieniin laitureihin, joihin tultaessa laiva on hiljentänyt vauhtiaan ja sen potkuri purskuttanut niin, että Jopia on oikein pelottanut laivan tärinä. Hetken päästä on "Sandels" lähtenyt jälleen ulapalle päin, ja sen kone on taas jymisyttänyt nytkyttäen kuin huono sydän. On soluttu salmista ja käännytty milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja yläkannen matkustajat, joina on enimmäkseen porvarisväkeä, kun taas välikansi on rahvasta varten, ovat nyt kahvinsa ääressä ihailleet, jos heistä joku on ollut sellainen, uuden aukean takaa paistavaa aurinkoista rantaa: siellä on hiekkainen rantaäyräs, jonka aallot ovat syöneet jyrkästi sortuvaksi, loistanut punaisen kellertävänä viiruna. Ja jonkin tukkiyhtiön metsä punaisena: soleita petäjiä pitkältä, kuin kirkon pilaristoa. Siten kierretyn Kenkkuinniemen toisella puolella oli Vaskilahden talo, entinen herraskartano, nyt Matti Muikkusen oma. Ja kauempana Könölinin saha ja myllylaitos, tiilisine savutorvineen, lautatapuliensa vieressä.

Mutta sahan lahdella, kun ajettiin taas pienen järvenselän poikki ja ihan sahan sivuitse, on liikuskellut joku pieni höyryalus, petäjänkuorista rupaisessa vedessä, hinaten proomuja. Lahden perällä seisoi ankkurissa korkeita ja vihreäreunaisia lotjia. Joku niistä on uponnut peräkajuuttaa myöten pohjaan. Ne ovat Könölinin vanhimpia ja hylättyjä halkojen ja voin kuljettajia.

Vastapäätä sahaa, lahden toisella puolella, on koivikkolehdossa sahatilan valkeaksi rapattu kartano.

Sitten on tullut vielä selkä, ei niin suuri kuin se Kenkkuinniemen toisella puolen. Ja sitten on näkynyt kaupunki. Vaaleina talopilkkuina on se ensin näkynyt tummasta metsästä, ja vanhan linnan tornit ovat punertaneet, ja kirkon terävä torni on ilmestynyt mäntyisen kummun takaa.

Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että laivassa on ollut päivänpuolella melkein kuuma jo nyt aamullakin. Ulappa auringon kohdalta kiiltää ja siintää, ja se alkaa sinkautella muualtakin kuin auringon kohdalta kirkkaita säteitä, tulisia ja teräviä. Ja ukkosta ennustava autere lisääntyy yhä, tuulen jo melkein tyyntyessä.

Rosina Käkriäinen istuu välikannella, ruokasalongin seinävierellä, pitkällä penkillä, joka on päästä päähän täynnä maalaisia. Melkein hänen jalkojensa välissä seisoskelee Jopi, painautuneena äitiinsä niin kiinni kuin mahdollista ja katsellen odottavin ja sirrottavin silmin enimmäkseen tuonne kaupunkiin päin, jonne äiti on sanonut kohta tultavan. Mutta Rosinan vieressä istuu nyt loppumatkalla muudan hänen vanha tuttavansa, hyvin leveä ja lihava emäntä, Hiesun myllärin muori sieltä takamailta. Hänelle on Rosina, joka ei ole alkumatkalla oikein sopeutunut puheisiin muiden tuttaviensa kanssa, juuri ruvennut juttelemaan hiljaa, mutta hartaasti ja kiihkeästi, tällä viimeisellä aukealla. Rosinalla on näet täällä laivassa muitakin tuttuja, joskaan ei monia, hänellä, harvoin missään käyvällä. On täällä Vilhusen emäntä, samoin sieltä suurista takakylistä niinkuin myllärin muorikin, talokas Kalle Vilhusen nuorenlainen vaimo, kelmeä naamaltaan ja maha pystyssä, pieniä kun on saamassa. Hän oli tullut Rosinan kanssa ensin haastelemaan. Kysellyt, kuinka Putkinotkossa jaksetaan, ja minkälaiset siellä ovat maan kasvut. Ja miten karja on varttunut … se vasikka, joka syntyi Rosinalle Vilhusen lehmästä, sillä Vilhuset antoivat tässä kolme vuotta sitten yhden lehmänsä Käkriäisille ruokolle, ja se lehmä poiki. Ja Vilhusen emäntä kyseli, miten lapset ovat varttuneet. Viimeisen kysymyksen teki hän hiukan ihmettelevä ja naurahteleva ilme ruskeissa silmissään, varmaankin siksi, että Käkriäisillä on niitä lapsia niin kovin paljon.