PUTKINOTKO (continued 4)

Hänen päässään oli jo vilahdellut, että hän juottaisi niille lehmille ensikäteen väkevää kahvia ja hieroisi niiden sarvenia. Kahviin pistäisi hän sitten joukkoon viinaa, Maunolta tänään saapuvaa, lähettäisi rengin noutamaan Putkinotkosta Rosinalta sitä … rohtoa. Ja korpinrasvaa sopisi koettaa.

Ehkä saisi hän olla täällä lehmiä hoitamassa muutaman päivän. Eikä hän silloin joutaisi kotiinkaan heinäntekoon.

Eläinlääkäri katseli Käkriäiseen, ja vilkaisi sitten kauppaneuvokseen. Ja nauroi. Hänelle, Juutakselle, se varmaan irvisteli. Kauppaneuvoskin hymähti.

Kun sitten kauppaneuvos meni tohtorin kanssa valtaovesta ulos, katsomaan halmeesta tuotuja lehmiä, jäi Käkriäinen siihen istumaan, Svean seuraan. Siitä ei hän nyt jätkähdäkään. Eikä vastaa Svean kysymyksiin. Hän ei todella niitä oikein kuulekaan. Hän on tunkenut sikarin loppupätkän suupieleensä … saadakseen väkevän mällisätkän. Hatun hän on jo välikamarissa, hyökätessään saliin, työntänyt takaisin päähänsä.

Siinä hän nyt märehtii mälliään, ja sylkäisee silloin tällöin tuonne sylkykuppiin päin. Ja ajattelee, ettei hän kärsi tuota herrastohtoria. Sian näköinen se tohtori on. Kärsä kuin sialla, ja silmätkin ovat kuin minkä sian.

Haisevansakin Käkriäinen siinä hiukan huomaa. Mutta saakoon nyt sitä nuuskaa nokkaansa … tuo herrasryökkinäkin.

Kahdeskymmenes luku

Svea on kaunis ja hän on hyvä. Hänen päänsä aavistaa paljon kummempiakin asioita maailmassa kuin mikä mahtaa olla syynä tähän Käkriäisen jöröyteen. Uskoohan Svea olevansa hiukan kaukonäkijä, niin herkkätunteinen hän on… Nyt käy hänen kovin sääliksi tuota ihmistä, josta hän pitääkin, jopa alkaa häntä melkein ihailla. Kas, siinähän on oikea alkuihminen: moinen väkevä, köykkyinen selkä, koukistuneet käsivarret, ja matalahkon otsan varjossa hirveän itsepäiset, mutta lapselliset silmät.

Svean tekisi mieli silitellä Käkriäisen päätä, tällaisen ikäänkuin karjasta erotetun ja vihoittelevan härän päätä, lohdutellakseen ja lepytelläkseen Käkriäistä. Silitellä lempeällä kädellään ja pörrötelläkin hänen pitkää otsatukkaansa.

Mutta Svea vähän pelkääkin häntä… Ja Käkriäisen läheisyydessä olisi tällä hetkellä sitäpaitsi niinkuin kettujen, joista lähtee eläintarhassa kesällä väkevä luonnon tuoksu. Svean on täytynyt salaa avata välikamarin ikkuna, jossa hän on käynyt pari kertaa katsomassa, eikö hänen isänsä tule jo takaisin karjakartanolta. Ja myöskin salin ikkunat on sitten ollut pakko avata, että veto puhaltaisi läpi salin.

Nyt lähtee Svea jälleen välikamariin ja vilkaisee pihalle. Sielläpä näkeekin hän isänsä tulevan. Ja Könölinin jäljestä kiiruhtaa emäntäneiti.

Svea rientää keittiön portaille isäänsä vastaan ja sanoo hänelle hiljaa, että tuota parkaa, joka istuu yhä salissa, pitäisi kai jotenkin hyvittää, koska hän lienee pahoillaan siitä, ettei häntä otettukaan parantamaan lehmiä: luultavasti oli Käkriäinen saanut sen käsityksen, että hänet otettaisiin. Emännöitsijä on myöskin joutunut paikalle. Hänkin alkaa siunailla, melkein kovalla äänellä, että lepyttää sitä täytyy, vaikka se onkin mennyt salin tuolille, oh, oh, sellaisella nutulla ja housuilla: emännöitsijä oli katsellut niitä takaa, ja Käkriäisen takapuolissa oli ollut jäkälöitä ja jos jotakin rapaa. Mutta kuka tietää, mitä pahaa se saattaisi tehdä lehmillekin… Se voi puukottaa … taioilla ja jos jonkinlaisilla! Emännöitsijä se vasta oikein pelkää tuonnäköistä miestä.

Kauppaneuvos naurahtaa hänelle, ja sanoo sitten Svealle:

"Noh … joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy."

"Eipä aivan syyttä", väittää Svea hiljaa. "Mehän hänet käskimme puheillemme. Ja melkeinpä huviksemme, kuin narrin, hyi!"

Kauppaneuvos taputtaa tytärtään olalle ja lupaa jutella Putkinotkon miehen kanssa.

Salin ovella hän seisahtuu kynnykselle:

"Kah … niin, täällähän sitä vielä ollaan! Se on hyvä, se… Istukaa, istukaa…"

Käkriäinen ei liikahda muuta kuin vaihtaakseen jalkaansa toisen päälle ja kääntääkseen kasvonsa Konsta Könösestä muualle. Kauppaneuvos katselee häntä, kävellen salissa hiljaa edestakaisin ja silloin tällöin pysähtyen. Käkriäinen ajattelee, että katsokoon nyt vain: hän itse istuu eikä ole koko Konstasta välittävinään.

Sitten menee kauppaneuvos Käkriäisen luokse, kumartuu hänen puoleensa, ravistaa häntä ystävällisesti hiukan hartioista ja osoittaa paidan nurkkaa, joka pilkistelee pitkulaisena Juutaksen kaatioista. Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo:

"Mikäs jäniksenkorva se tuo on? Tahtoi minuakin vähän naurattaa … se huvitti tohtoria. Mutta mitäs siitä, mitäs siitä!"

Käkriäinen katselee haarojaan. Ja eikös olekin … se paita piru. Ja siitä hänelle huomautetaan…

Hän katsahtaa Konsta Könöliniin. Kauppaneuvos hymyilee ystävällisin ja kirkkain silmin.

Tämän tähden eläintohtori siis oli nauranut!

Käkriäinen nolostuu. Pitikin unohtua nuo napit auki!

Voi perhana!

Tällainen häpeä oli tullut hänelle… Lankeemus taas ylpeyden perästä.

Nolopa tässä nyt on Käkriäisen olla. Hän mutisee, hokee:

"Kah … he … eikös unohtunutkin … kykyllä metsässä, haha…"

"No, mitäpä siitä, mitäpä siitä! Muuten vain puhuin", sanoo kauppaneuvos. "Mutta arvelin … että oliko Käkriäisellä muuten jotain asiaa … taloon?"

He, Käkriäinen oli tässä harmistumisessa ihan unohtanut sen jauhopuuhansa. Nyt vastaa hän hiljaisesti, melkeinpä nöyränä:

"Mitäpäs sitä … meikäläisellä… Mutta olisihan sitä … entistä… Jauhoja arvelin kävellä tuolta myllyltänne pyytämään. Mutta kun kuulin, että komesrootti on kotona…"

"Jaha", sanoo kauppaneuvos. "Jauhoja… Saahan niitä…"

"Niin, mutta", alkaa Käkriäinen, tarkoituksella päästä puhumaan, että hän tahtoisi niitä jauhoja velaksi. Ja siksi hän kysyy johdannoksi, että missähän ne ovat niissä hinnoissa nykyään?

"No, siitä ennätetään", vastaa kauppaneuvos, joka aavistaa Käkriäisen epäröivästä äänestä, ettei hän voisi jauhoja heti maksaa. Ja onhan Käkriäinen velaksi saanut häneltä ennenkin. Ja lotjatöillä se on velkansa maksanut. Se on ollut varsin edullistakin Konstalle. Kauppaneuvos hymähtelee, heilauttaen torjuvasti kättään:

"Eihän tässä nyt ketetä nahkaa … naapureilta. Ja mitäs mennä myllylle … onhan se jyväaitta täälläkin … kun kerran kotiin satuttiin. Paljonko pitää? Mennään aittaan."

Putkinotkon Käkriäinen ilostuu jälleen. Pian tallustelee hän kauppaneuvoksen perässä välikamariin ja keittiöön, pistäytyen ovista puolittain kylki edellä, niinkuin hänellä, leveähartiaisella, yleensä on tapana liikkua vieraissa paikoissa, muulloin paitsi vihastuneella tai pöyhkeällä päällä ollessaan, jolloin rohkeus tuo hänelle taidon tunkeutua ahtaastakin reiästä suoraan. Ja keittiössä uskaltaa hän sitten ilmaista kauppaneuvokselle, joka ottaa suurta avainta toisten joukosta naulasta, ettei hänellä nyt olisi niitä rahojakaan: hän maksaisi sitten vasta … jos hän olisi komesrootista siihen kelvollinen.

Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo, ettei hänellä nyt ole oikein aikaa periä maksua. Ja kävellessään pihan ylitse suuren aitan luokse hokee hän:

"Antaahan olla, kyllä ennätämme, antaa olla…"

Nyt aukaisee Konsta Könölin aittansa oven. Sisältä näkyy kolme seinällistä lattiasta kattoon asti täynnä pönäköitä jauhosäkkejä. Ruissäkit, isommat ja pienemmät, ovat kumpaisetkin omassa rivissään. Vehnäjauhojakin on. Mutta pieniä puudan säkkejä ei tällaisessa aitassa olekaan.

Kauppaneuvos sanoo:

"Siinä sitä nyt on … rukiista. Montako Käkriäinen ottaa?"

"Montako?" toistaa Käkriäinen. Ja ajattelee, että hyvä mies tämä on … nyt tämä Konsta … sittenkin. Mutta maksaahan ne täytyy kerran … tällaiset asiat. Tämä naapuri se kyllä muistaa: Konstan pää ei olekaan tavallinen huttupää. Muistaa se vaadittaa työhön. Ja Käkriäisen tarvinnee ehkä vastakin lainata täältä jauhoja… Se paitakin näkyi housuista…

"Niin montako muka", toistaa Juutas. "Menisihän niitä … onhan niitä suita meillä syömässä. Mutta … milläpäs heitä kuljettaakaan?"

"Eikös ole mukana hevosta ja rekeä?" kysyy Konsta Könölin.

"Ei ole", vastaa Käkriäinen ja raapaisee korvallistaan.

"Tai purilaita? Tai venettä?" kysyy kauppaneuvos vielä.

Ei ole. Juutakselta oli unohtunut … koko vene. Mutta kuinka hän sitten nyt vie säkin Putkinotkoon? Sinnehän on virstojen matka. Sitä tiedustelee kauppaneuvos Juutakselta.

Käkriäinen tuumii hetken. Kauppaneuvos sanoo, että sakit ovat raskaita kantaa. Juutas kuulee sen, ja yhtäkkiä hän kehaisee:

"Niin raskaitako! Tuollainen nyt menee vaikka kainalossa!"

"Niin seitsemättäkymmentä kiloako!" huudahtaa kauppaneuvos.

Käkriäinen kertoo ja kehuu:

"Niin … ihmekös tuo on… Ovat ne menneet ennenkin! Siellä entisellä paikalla … laivarannasta kestikievarin mökille… Siellä … olen minä toki kantanut kahdeksankymmenenkin kilon pussin kymmenisen kilometriä! Selässäni. Olen minä. Ei se nyt … meikäläisellä paljon…"

"Kahdeksankymmenen kilon pussin!" ihmettelee kauppaneuvos.

"Nii-ni!" kehuu Juutas Käkriäinen.

Kauppaneuvos katselee Käkriäisen hartioita, tavattoman leveitä ja hiukan kumaraisia. Ne ovat kuin jättiläiskilpikonnan kuori, sellaisen, jonka Konsta näki aikoinaan Pietarissa. Mutta mihin vertaisi noita kämmeniä, joita Käkriäinen hänelle nyt näyttää? Ne ovat kuin jääkarhun käpälät. Entäpä Juutaksen isot ja latuskaiset jalkaterät?

Kauppaneuvos hymyilee ja pudistaa vielä epäilevästi harmahtavaa niskatukkaansa.

Käkriäinen kehuu ja kertoo, kuinka hän ennen niin isoja säkkejä kantoi.

Yhtäkkiä sanoo kauppaneuvos, ja hänen silmissään välkähtää veitikka:

"No, tuossa on nyt kahdeksankymmenen kilon pussi! Pistä pussi selkääsi … jos jaksat. Minä menen tuonne heinäpellolle… Jos kannat sen maahan laskematta pellon toiselle puolelle, niin saat … puolella hintaa."

Juutas Käkriäinen huudahtaa:

"Sinnekö? Ja puolella hintaa? Ahaa, nyt ne markat menivät! Pitääkö se sana?"

"Pitää", vastaa kauppaneuvos. "Ja se sana seisoo…?"

"Kuin halstuoppi pöydällä!" vahvistaa Konsta Könölin.

Käkriäinen kysyy:

"Joko panen pussin niskaani?"

"Pane, pane!" yllyttää kauppaneuvos.

Käkriäinen kapuaa hyllyportaille ja vääntää jauhosäkkipinon päältä selkäänsä kahdeksankymmenen kilon säkin. Sovittaa melkein neljä tuumaa leveät kouransa säkin kaulaan, siteen taakse. Ja röhkäisee kauppaneuvokselle:

"Joko lähdetään?"

"Jo… Menehän edeltä, minä pistän aitan lukkoon."

Svea seisoo keittiön portailla, ihmettelee ja näkee Käkriäisen lähtevän. Hän hyvästelee Käkriäistä, joka ei kumminkaan häntä kuule, niin innoissaan hän on. Sitten tulee hän ottamaan avaimen isältään, joka ojentaa sitä hänelle, pyytäen samalla Sveaa juoksemaan sisältä paperossilaatikon.

Juutas Käkriäinen lähtee kantamaan. Laskeutuu aitan portailta. Helpollahan tämä … kun jalat asettuvat paikoilleen. Hetkessä ne tottuvat. Hän hellittää toisen kouransakin, ja säkki pysyy hyvästi. Ei tarvitse kovin kumarassakaan olla… Kyllähän mies tämän … tällaisen…

Sitten kuulee Käkriäinen komesrootin ja kepsuttavan perästään, hiljalleen ja huohottaen, Sentähden heiluttelee ja huiskuttaa Juutas irtonaista kättään, näyttääkseen, että näin hän… Eikä säkki hänen leveässä selässään silti kovin rytkähtele paikaltaan. Jopa pistää Käkriäinen pieneksi juoksuksikin, renkien tuvan edustalla. Sitten alkaa hän kuitenkin kävellä tasaisesti, haarat levällään, pitkin lehtokujaa, josta mennään pellon toiselle puolelle, heinämiesten luokse. Kävelee, kävelee, ja hiekka rapsahtelee hänen toisen jalkansa alla sen lapikkaan epätasaisista ponnahduksista.

Päivä paistaa. Käkriäisen selkää alkaa hiottaa. Mutta … kastuuhan sitä tällaisella ilmalla, vaikkei olisi mitään painoakaan kantaa… Tämä neljännes kilin metriä vain … tuolla näkyy jo heinäväki vilahtelevan.

Komesrootti kysyy hänen selkänsä takaa, ihanko pussi on kevyt. Käkriäinen vastaa:

"No, mitäs… Eihän paski mitä paina…"

Hiemasen hän jouduttaa jalkojaan ja kiskaisee säkkiä ylemmäksi. He menevät nyt heinäpellon poikki.

Kuluu jonkin aikaa. Sitten pysähtyy kauppaneuvos ensimmäisten haasiaintekijäin luokse. Käkriäinen huomaa sen korvakuulolta takaansa ja käännäiksen katsomaan. Hän ajattelee, että meinasikohan komesrootti näitä heinämiehiä vai etempänä olevia? Mutta sehän sanoi, että oli kannettava säkki pellon toiselle puolelle, eikähän tässä nyt sanaa syömään … tällaisessa leikissä. Eikä tuo tosiaan vielä väsytäkään. Säkkiään yhdellä kädellä selässään pidellen seisoo Putkinotkon mies ääressä ja odottaa komesrootin joutumista. Kauppaneuvos ohjailee akkoja: kuinka heinänrippeet on haravoitava pois tästä ja pois tuolta, ja pois täältäkin haasian vierestä. Hän sanoo, ettei haasianvälejä saa latoa liian tiuhaan, niinkuin on ladottu vähän tästä, ja vähän tästäkin ja vähän tuolta, muuten heinät ummehtuvat. Käkriäinen aikoo ruveta pitämään säkistä kaksin käsin. Mutta silloin on hän huomaavinaan komesrootin silmissä veitikkamaisen vilahduksen, ja yhdellä kädellä täytyy silloin säkin pysyä.

Nyt lähtee kauppaneuvos taas kepsuttamaan edelleen, sanoen Käkriäiselle:

"No, jokos mennään…?"

Kauppaneuvos kulkee edeltä. Hiljaa. Mutta salaa hänen selkänsä takana kantaa Juutas säkkiä vähän kaksin käsin.

Sitten pysähdytään niittäjien luona. Juutas ei laske pussiaan maahan. Ei hän nyt tosin niin paljoa siitä, että saa säkin puolella hintaa, vaan voitto se häntä viehättää: komesrootin luulo, ettei hän muka kantaisi!

Mutta mikäs se pellon toinen puoli oikeastaan on? Komesrootti kiertelee tarjoilemassa miehille paperosseja. Käkriäisen on täytynyt väkisinkin kumartua hiukan koukumpaan, ja vaihtaa kättäkin ja antaa säkin levähtää selkänsä päällä, kuin pöydällä ikään. Sitten hän taas ojentautuu pystympään.

Mutta hautoopa tuo helle muitakin kuin Juutasta. Tuossa pyörii hiki suurina karpaloina yhden mökinpojan päälaella, joka on äsken keritty paljaaksi ja hohtaa päivänpaisteessa tulipunaisena. Se poika on niittänyt paljain päin: hupsuja on monenlaisia. Käkriäisen tänne hoville tullessa oli heinäväki pilkannut kai hänen hattuaan. Käkriäisen tekisi mieli nyt sanoa tuolle pojalle, että pitäisipä hänkin pääkuorensa ympärillä karvahattua, niin ei kallo hikoilisi tuolla tavalla. Ei se hikoilisi senkään vertaa kuin paljaana. Siksipä Käkriäinen sitä reuhkaa heinäkuussa pitääkin: se estää kuuman pääsemästä päähän. Jos pitää muustakin syystä: muuten vain.

Mutta säkki! Ei, no, sitä hän ei pane maahan. Niin huono hän ei ole … kaikki katsovat häntä!

Eikä pane varsinkaan, koska kauppaneuvos tulee nyt ihan kuin uhmalla hänen luokseen ja kysyy, eikö Käkriäinen pane tupakkaa! Käkriäinen pitelee silloin säkkiä kaksin käsin. Kauppaneuvos tarjoaa paperossia.

"Menneehän tuo", vastaa Juutas hiukan ärtyneesti ja ottaa tupakan oikean kätensä pienellä sormella ja peukalolla, sillä hänen etusormellaan ottaa on paperossi liian pieni: kuin mikäkin olkipilli miehen savukkeeksi. Mökkiläiset kerääntyvät ympärille. Ja näyttävät irvistelevän salaisesti ikeniään, sen huomaa Käkriäinen kulmiensa alta, imiessään tulta paperossiinsa komesrootin tikusta. Mutta irvistelkööt, perhanat. Huonoja ovat… Jopa yksi heistä kysyy, eikö se paina, tuo kuorma. Ja joskin toinen sanoo, kun on kuullut Konsta Könöseltä, että Käkriäinen aikoo viedä säkin kantamalla kotiinsa, että tuo Juutas se on koko karhu, niin arvelee kuitenkin kolmas:

"Kotiinsa asti se ei sitä jaksa kantaa!"

Ja muudan vielä sanoo: "Siinä se on koko synnin kuorma!"

Mitähän se tarkoitti? Sitäkö, että Käkriäinen kärkkyy jauhoja muka ilmaiseksi? Tai sitten se pistelee niistä viina-asioista…

Silloin tahtoo Käkriäinen näyttää heille, minkälainen hän oikeastaan on. Siinä onkin toinen luokka, kun hän iskee säkkiin roppanansa… Hän ei hellitä. Hän sanoo:

"Mitäs näitä … lepuuttamaan. Kainalossahan tällaisia kuljetetaan."

Hiki kiiltää lammikkona hänen otsallaan ja alkaa solua poskille ja silmien kuoppaisiin syvennyksiin. Ja polvet hiukan tutisevat.

Kauppaneuvos katselee häntä ja hymyilee. Juttelee miesten kanssa heinäntulosta. Viimein sanoo hän, että nythän se Käkriäinen on voittanut: niin on kantanut säkin kuin tyhjän. Puoleen hintaan se putoaa ainakin. Tulkoon Käkriäinen tilittämään hänelle itselleen … sitten, milloin haluaa.

Käkriäinen on hyvilläänkin. Mutta silti hän ei hellitä. Komesrootin myönnytys sallisi hänen jo laskea säkin vähäksi aikaa tuohon niitetylle nurmelle tai hyvästellä ja jatkaa matkaansa kotiin. Mutta sellaista hän ei tee. Hän seisoo säkki selässä siinä vielä, näyttääkseen.

Sitten hän kuitenkin ajattelee, että ehkä nuo miehet ja akatkin, joita myöskin on tullut luokse kärkkymään, huomaavat hänen toisen polvensakin hiukan tutisevan. Niinpä on hänen aika hyvästellä ja lähteä menemään. Maahan säkkiä laskematta hän antaa kauppaneuvokselle kättä. Ja sitten lausuu hän hyvästit heinäväelle:

"Hehe…"

Hitaasti rupeaa hän tallustamaan heinäpellon aitaa kohti.

Mutta aidankaan luona, noustessaan aidan yli, ei hän hellitä säkkiä, vaan kapuaa säkki hartioilla rutisevasta ja hirveästi huojuvasta aidasta. Sillä takaa ovat kai heinämiehet kuulleet tämän perhanan aidan narahtelun, kun hän koetti asettaa säkkiä sen varaan, eikä hän nyt anna heille sitä ilon makeutta, että he voisivat vetäistä helpotuksen hengähdyksen nähdessään hänen väsymisensä. Ei, aidan yli täytyy jauhojen mennä selässä.

Ja ne menevät … aidan toiselle puolelle, kätkevään lehtoon asti.

Viimeinkin.

Siinä sopisi hänen nyt levähtää. Mutta kuinkas käy! Siellä mutaisella karjapolulla yhtyy Käkriäiseen Sahan hovin piikatyttö. Tulee takaa, juoksee. Kysyy, eikö Käkriäinen ole nähnyt niitä sikoja … samoja, joita Juutas oli katsellut tänne tullessaan. Piika on pantu niitä etsimään, ihmisten aitoihin ryntäämästä, kuljettamaan arestiin. Etteivät ne tapata vielä muitakin lehmiä.

Nyt ajattelee Käkriäinen, että se tyttö saattaisi kertoa hovilla kuinka Käkriäinen oli istunut väsyksissä aidan takana. Pitää kantaa säkkiä lepäämättä vielä jonkin matkaa. Mutta perästä kulkevalle tytölle ei hän puhukaan muuta kuin pari sanaa, tiuskahtamalla:

"Tuonne päinhän ne menossa … sianraamit…!"

Juutas kävelee edeltä, piika perästä. Juutas kävelee ja hänen silmäkuopissaan lainehtii hiki. Eikä hän oikein näe polkuakaan. Sillä kellertävä vesi hämmentää silmät ja pistelee niitä. Leppien lehdet ja hämähäkinverkotkin söhivät silmiin. Sellainen helle, että linnutkin ovat hiljaa. Mutta korvissa soittaa. Olisipa tullut edes karvareuhka päähän: se pysyisi paikoillaan paremmin kuin tällainen akkojen hattu, joka laskeutuu naamalle aina kun kallistaa selkäänsä säkkeineen.

Viimein alkaa Käkriäisestä tuntua kuin hänen sarvenensa rupeaisivat painumaan läjään. Ja kipeän jalan pohjetta pakottaa. Ja selkäruotahan tässä vääntyy luokiksi kuin tuomi painimessa. Eikä voi enää muuttaa käsiä: ne tarvitaan molemmat. Mutta hovin piika ei vain erkane hänestä eikä mene metsään! Kulkisi sikojensa perästä, lankunpätkien, eikä hänen! Ei tässä niin hellitetä! Ei vaikka helvetti repeäisi! Paita likoaa ja liimautuu nahkaan … on kuin samaa marraskettä joka paikasta…

Käkriäinen sylkäisee suustaan paperossin märän tyngän, jossa ei ole tupakkaa.

Niin menee kymmenen minuuttia.

Viimeinkin erkanee tyttö hänestä, katoaa metsään oikealle. Viimeinkin … irtautuu mukana kälkättämästä, riippumasta kuin mikä kakare karvan nenässä. Mutta Juutas kantaa säkkiä yhä edelleen, tällä kertaa kiukusta tyttöä kohtaan, joskin myös vauhdin voimasta. Hän tahtoo kantaa vielä tuon metsäniityn toiselle puolelle. Siinä aidalla hän sitten levähtää. Mutta nyt ei ennen sitä aitaa … ei vaikka keuhkot pellolle pullistuisivat! Hän kiroilee kyllä tällaista … alkaa kiroilla yhä enemmän…

Tällaista orjuutta. Hän mutisee:

"Orjuutta… Köyhän ihmisen… Komesrootti taisi narrata… Lupaa puolella hintaa: mikäs köyhemmän auttaa, köyhälistön… Totta se Mauno Kypenäisen aviisi herroista…! Mutta ihmisten kiusaksikin … tämän pussin mennä pitää! Raskaampi oli kuin arvasinkaan … ottamaan puijasivat."

Sillä vaikka Juutas oli ennenkin kantanut jauhosäkkejä sen kymmenisen kilometriä, kuten hän oli komesrootille sanonut, niin viisiseitsemättä kiloa säkit olivat painaneet, eivätkä kahdeksaakymmentä, joskin hän oli tullut komesrootille niin sanoneeksi. Kun komesrootti oli ollut niin pöyhkeä. Ja niillä matkoilla hän oli välillä levännyt.

Mutta nyt: heinänteko olisi kotona … sinne pitäisi…! Ja leipä on Putkinotkossa lopussa. Suut huutamassa sanikoilla. Ja akoilla. Niiden tähden tässä saa revetä … suolensa maahan purkaa. Äh, oh! Miksi ei hän tullut veneellä? Mutta kukas sen arvasi, että komesrootti antaa näin paljon … narraa ottamaan. Se komesrootti!

Pentujen olisi pitänyt tuoda vene Sahan hovin rantaan…!

Tämä nyt on…!

Perhanan komesrootti… Köyhiä…!

Tuskaksi tämä panee…

Nyt alkaa alamäki. Jyrkkä. Se kun vie…! Äh, öh. Eihän nyt enää mitä tule! Sekös nyt, ettei enää henkikään kurkusta pihise…

Voi voi. Tätä kiusaa!

Ihmisten kanssa aina … kiusa se on.

Kiusa koko maailma!

Tulisivat, tulisivat edes ne neekerit ja löisivät mäskiksi koko maailman! Tulisivat viistosilmät, mustat kuin pata pankolla! Äh, äh. Mutta … tuon aidan luokse hän vielä kantaa!

Ja hän kantaa tosiaan.

Siinä hän sitten lepää. Lataa piippunsa ja vetää niin, että kohisee, niin, että poskinahat menevät ihan suppuun ja koppa tulistuu. Yhden piipullisen hän vetää. Ja lataa uutta. Istuu aidan juuressa. Säkki on vieressä kivellä. Aita on Sahan hovin ja Vaskilahden raja-aita. Se on korkealla mäellä.

Mutta kun hän on hetkisen levännyt, täyttää hän vielä kerran piippunsa, ja sitten on säkki saatava kotiin. Käsivarsissa ovat hauislihaksetkin kuin puuta, ja niitä alkaa oikein pakottaa. Hän nostaa säkin aidalle, ottaakseen siitä sen selkäänsä. Kömpii itse aidan toiselle puolelle. Vääntää säkin hartioilleen ja rupeaa menemään rotkoon. Se rinne vie äskeistä jyrkännettä uhemmin. Eikä piippu pysy hampaissa, ja koppaan valuu hikeä, niin ettei tupakka pala. Ja sieraimiinkin hiki tunkeutuu. Piippu turisee. Käkriäinen vääntää leuoillaan sitä syrjemmälle, ettei vesi menisi tupakoihin. Ei tahdo isokoppainen piippu kääntyä, koivunpahkasta tehty, vuosi sitten, entisen piipun varrella varustettu. Hän puraisee sitä vihoissaan, ja ohueksi pureksittu suullinen rasahtaa poikki. Piippu putoaa sammalikkoon. Piippu! Juutas etsii sitä säkki selässä. Sytyttää vielä kulon, se piippu. Palakoon… Vaskilahden metsä… Ja kaikki muu! Ei näe eteensä hieltä ja kärpäsiltä. Piippu toki löytyi. Hän työntää sen koppaa myöten suuhunsa. Mutta tupakka on mennyt piipusta maahan. Hän kumartuu kaivamaan taskuistaan tupakkamassia ja tulitikkuja, ja silloin säkki horjahtaa. Jyrkkä rinne on ihan alla. Säkki menee rotkoon, kaataen ja vieden muassaan Käkriäisenkin, niin että lapikkaat pyöränä kiertävät! Hän suistuu alamäkeen, ja säkki tulee jymsähdellen perästä.

Kun Käkriäinen nousee rotkossa pystyyn, piippu koppaansa myöten suussa, ja katselee säkkiä, on sen kuve haljennut! Korttelin pituudelta! Jauhoja on valunut terävän koivukannon juureen. Kanto on säkin puhkaissut.

Silloin suuttuu hän kovasti. Hän katsoo säkkiin, ja alkaa ärjyä. Jauhot, jauhot! Hän ärjyy niin, että autereessa sinertävä salo kaikuu. Karjahtelemalla hän kiroilee. Tupakkakukkaro ja tulitikut ovat poissa. Hän juoksee takaisin jyrkälle rinteelle. Pyörii, kaivaa sammalta. Alempaa löytyykin se pässinpusseista tehty massi, ja ylempää tulitikut. Hän menee takaisin rotkoon. Muistaa, että kuusikon takana on vielä toinen aita. Sen luokse ei ole pitkälti matkaa. Hän lönkyttää veräjälle. Hän ei sano kärsivänsä aitoja tiellään, rekkuleita. Hän aikoo repiä aidan, ja hän repii sen. Joku aidas on lujassa. Hän riuhtaisee, saa aidaksen irti, lyö sen poikki aidan selkään. Metsä räikkyy ja ruskaa.

Nyt kiskoo hän juurineen pois seipäätkin.

Ja sitten puskee hän veräjän kumoon, enää aitaa purkamatta. Siinä repeää takki kainalosta. Kun hän ryntää veräjään, kuin härkä, leveän rintansa koko voimalla, niin veräjä kaatuu.

Sitten jatkaa hän esteetöntä kulkuaan kotiin. Ilman säkkiä. Katsoo vielä taakseen, hävitettyä veräjää, ja murisee. Vieläkin on yksi aita ennen Putkinotkon aitaa, joka on ennestään kaatunutta. Hän kaataa tämänkin vieraan aidan, Vaskilahden akan aidan. Viidakon takana kuulee hän liikkuvan lehmiä kalisevin kelloin. Vaskilahden lehmiä varmaankin. Tuolla kauempana oli hovin karjaa. Siitä hän ei piittaa. Tulkoot hänenkin maalleen… Niin työlästynyt hän nyt on…

Juutas kävelee viuhtomalla kivikon polkua. Silmät välkähtelevät koloistaan vihertävinä.

Nyt menee hän Putkinotkon portin vierestä sisään.

Siten tulee hän Putkinotkon lammen niitylle. Hän aikoo lähettää Ananiaksen hakemaan sitä säkkiä hevosella. Mutta Ananiasta ei näy. Eikä niityllä ole ketään heinässä! Käkriäinen ärjähtelee. Ei kuulu vastausta. Ainoastaan koira rähisee ja lapset huutavat tuolla kauempana metsässä. Eivät ne ole heinänteossa.

Käkriäinen alkaa mennä mökille, ja karjaisee rinteellä niin, että tuparakennuksen räystäät rämisevät. Ei vastausta. Jo nyt on…!

Hän menee pihalle. Tamma kamuaa siellä nuorassa, puoli ruumista potattipellossa.

Ja kana, kana tullut tuonne! Tupakkamaassa se on. Käkriäinen juoksee kanan kimppuun. Se yrittää silmille, kun sitä potkaisee. Juutas ottaa kanaa kiinni, se rätkättää. Juutas saa sen sorkista, ja roiskis, aitan salvaimeen!

Siinä se on se kana. Se kuoli, oh, oh!

Sitten hevonen kiinni. Riuhtoen hän sen sitoo. Ja missäs nyt ihmiset?

Tuvan portailla on matikka. Ei ole annettu Moksille!

Tuvassa makaa mummo permannolla, oikoo kupeitaan. Ja pienin pennuista nukkuu kätkyessä vaate silmillä. Käkriäinen kysyy muita kakaroita. Kaikki ne karkasivat ketunpesää kaivelemaan, paitsi Leja, sanoo mummo. Missä lienee nyt Leja … ehkä läävällä, sinne on tuotu lehmä, astutettavaksi.

"Ketunpesälle kakarat! Eivät heinää tekemässä!" ärähtelee Juutas.

Ja kaikki muukin on Käkriäisestä päin halikkoa. Turkinpalko on ikkunalla: hänen sisunsa kiehahtaa, hän ei kärsi törkyä tuvassa, kukkia. Mutta siitä ei nyt suurta paukausta tulisi, jos hän paiskaisi sen lattiaan. Hänen tekisi mielensä riipaista kätkyt. Se olisi tarpeeksi iso. Mutta varoopa hän isin pikku poikaa. Ei, johonkin täytyy saada rouhaista kiinni. Kana! Ja Sohvi. Ja se säkki, säkki.

Rosinan hame riippuu orrelta ja lyö Juutasta silmiin. Hän tempaisee hametta. Lauta putoaa silloin tavaroineen orrelta, Naulalaatikko käy hänen päähänsä. Se ei tosin paljoa koske, sillä laatikko on melkein tyhjä. Mutta Käkriäinen tarttuu toisesta päästä lautaan, hän örisee, hän paukauttaa sitä lattiaan mummon viereen, hän ärjähtelee:

"Minä poltan … poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä! Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki … ja tämä maailma… Kahdeksankymmentä kiloa… Moksi. Minä poltan. Ja itselleni … puukko kurkkuun!"

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

Niin menee kauhea tuokio mummon ja Juutaksen kesken. Sitten lähtee Juutas pihalle.

Mummo istuu tuvan permannolla ja tirkistelee ulos. Hän näkee Juutaksen liikuskelevan pihalla ja istahtavan alaveräjän aidalle. Mummo ajattelee:

— Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli…

Ihan oli mummon lyödä lankulla litiskaksi. Mummo muistaa ajan joku talvi takaperin, jolloin Juutas tuli samoin tupaan. Yömyöhällä. Oli ollut illan vetämässä heiniä kartanolle lammen ladolta. Oli tullut sellainen heinän vedon puuska, että viipyi yöhön asti. Mutta mäen alla ratkesivat hevoselta rahkeet. Silloin Juutas tuli tupaan… Karjui pimeässä niin, että kaikki saivat vapista makuutiloillaan lattialla … niinkuin nyt mummo. Kukaan ei uskaltanut sille hisahtaa.

Mitäs se Juutas sanoi tässä Moksista? Ei suinkaan nyt kissa liene pissinyt sen tupakkahakkuriin? Sillä tavoin se yhden kerran teki. Juutas pani vinterskoita piippuunsa, ja jopas tunsi tupakoissa kissan maun. Ja kissan otti kiinni, sen entisen kissan, ja seinään löi, tappoi. Vanhan kissan, joka oli tuotu tänne kestikievarin mökiltä ja oli karannut sinne takaisin monta kertaa, vaikka se tuotiin Putkinotkoon aina uudestaan pussi päässä, peninkulmien takaa. Osasi, Jumalan luoma. Ja Juutas piti muka siitäkin kissasta … mutta tappoipas.

Mitä se Juutas siellä pihalla? Äsken se portailla punoitti vihansa jälkeen ja raapi korvallistaan. Ja lennätti siitä sen matikkansa karjakujalle, hännästä tempasi. Ja kurkisteli navetalle. Meni rantaveräjälle. Nosti siinä toisen jalkansakin aidan rakoon. Siellä se Juutas nyt istua notkottaa.

Uskaltaisikohan mummo edes liikahtaa? Sellainen se on Juutas … voisi vaikka tappaa.

Mummo … ihan oli litiskoittaa koivuisen laudan alle kuin rotan loukkuun.

Niin, mummon huonot silmät ovat oikeassa: Juutas istuu alaveräjällä. Hän istuu siinä melkoisen kauan. Ensin vielä katkeroituneena koko mökille, joka pitäisi tupruttaa savuna ilmaan. Niin sitä ei olisi…

Sitten tulee Käkriäinen sydämeltään väsyneeksi. Ja vähitellen yhä enemmän haikeaksi…

Haikeaksi siitä, ettei mökkiä olisi… Jos hän sen polttaisi.

Toistakymmentä vuotta on Putkinotko ollut hänen asuntopaikkanaan.

Ei olisi pitänyt olla niin vihastunut … tuolle tummaiselle mökille… Ei sitä polttaa.

Surulliseksi tulee koko Käkriäisen mieli.

Mutta: eteenpäin sen on elävän katsottava.

Jos ei täällä mökillä tulekaan mistään mitään … niin pitäisi ostaa itselleen toinen paikka! Rahoilla … kun saisi. Ja rahaa tulisi viinoilla, joita hän … kun hän tässä…! Kun hän rupeaakin asiaa pohtimaan, ja polttamaan.

Silloin hän ostaa asumuksen tuolta suuren järven takaa, kylistä, joista hän on syntyisinkin. Siellä on hyvä… Mutta ostaa ihan syrjästä … ei ole naapureitakaan niin monta kuin täällä. Ainoastaan sopivan matkan päässä, että pääsee helposti juttusille. Mutta ei ihan ikkunan alla paskimassa.

Tuolta hän sen valitsee, vaaroilta, joilta talot näkyvät … peninkulman takaa, niin ihmeellinen on nyt ilma. Ukkosen huurua se lienee. Sellaista kuin savua … mutta ilmassa erottaa kuitenkin kaikki talot etäältä. Ja se huuru se tekee tyynen veden sellaiseksi, että olisi mieli heittäytyä siihen uimaan … taikka nukkumaan, niin pehmoista se on, valkoinen ja sininen vesi. Ulapalla käy tuskin hienoja väreitä. Ja nuo saaret siellä ikäänkuin uivat. Kelluvat … niinkuin vesilinnut. Ja kuvastuvat veteen kuin mitkäkin untuvat. Tervahöyryjä kulkea jumpsuttaa. Tämähän vasta raukaisee … sellaisen jälkeen. Ja hiottaa niin.

Jospa sitten, kun tässä rupeaa, ostaa talon vaikka Matti Muikkuselta. Monet suojat Vaskilahdessa… Olisi siellä tilaa pentujen mekastaa. Ja piirongit tytöille. Ja itselleen kiikkastuoli … siinä komentaisi pentuja… Isännöisi kuin Sahan hovilla.

Niin haaveilee Käkriäinen.

Mutta viimein: täytyisi sitä Käkriäisen lähteä tästä töihin. Se jauhosäkki … on noudettava pois metsästä. Ja kukas tämän talon hoitaa, jos hän ei sitä vähän ajattele? Heinänteko … pitää mennä tästä metsään, tuonne, mistä poikien, pentujen ja koiran äänet kuuluvat. Pitää panna pojat ja tytöt työhön. Karvat pitäisi repiä pentujen päästä … kun sinne menivät…

Ensin täytyy vain pistäytyä katsomassa, kuka se toi läävän välikköön sen lehmänsä.

Käkriäinen aikoo mennä veräjältä läävään. Mutta sitten hän arvelee, että tuo kananraatokin sopisi paiskata pihalta sinne läävän luo kujalle. Veräjän lähelle hän sen jo tappaessaan paiskasi. Hän ottaa nyt vielä pihalta sen kuolleen ja tiplikkaisen kanan ja heittää kujalle. Sitten hän menee tosiaan läävän kujaan.

Välikössä puuhailee Leja lehmäntuojan kanssa. Eipä Käkriäinen sano mitään Lejalle, että hän se on sen kanan tappanut: taas puhuisivat siitä. Ja kun Rosina suuttuisi, sanoisi hän Juutasta kanantappajaksi, Rosinakin. Niinkuin ennen takavuosina kissantappajaksi. Kauan siinä menee, ennenkuin sellaiset unohtuvat, joutavat. Eivät ihmiset unohda.

Tuttupa onkin eukko, joka toi lehmäänsä astutettavaksi. Suutari Sinikanteleen eukko se on. Ja kovin hän kehuu Käkriäisen nuorta härkää, Poikaa. Silloin alkaa Käkriäinenkin sitä kehuskella, ja pyytää Sinikanteleen eukkoa odottamaan, kunnes Poika haetaan metsästä; onhan niitä pentuja sitä hakemaan. Käkriäinen sanoo nyt itse pistäytyvänsä hakemaan pentuja metsästä, niin että ne hakevat Pojan.

Ja hetken kuluttua alkaakin Juutas mennä metsään, kavuta ylös kujaa pitkin. Mäen taakse hän katoaa, ontuu lammelle päin, kellertävän rukiin ja välkkyvän ohran välitse.

Mutta kun hän joutuu, niityllä kierrettyään ja viidakon puhkaistuaan, lammen toiselle rannalle ja näkee siellä poikiensa penkoneen ison kiven viereen syvän kuopan, ja Hurjan hännän vilahtelevan kuopasta, joten kettu lienee yhäti siellä, niin hän unohtaakin repiä tukan pentujensa päästä, ja unohtaa muunkin. Vieläpä Juutas kuulee, ettei kaivettu olekaan kettu, vaan metsäsika, sillä Ananias on nähnyt sen harmahtavan ja välkkävän turkin, ja Malakias sen kiiluvat silmät. Silloin innostuu Juutaskin sitä kaivelemaan. Pojat ovat tukkineet kaikki muut reiät paitsi etummaisen kivillä ja mullalla. Sammal on raastettu kiven järkäleeltä pois, niin on sen ympärillä touhuttu. Ja nyt istuu kivellä Ester ihmettelevin ja pikku Repekka palavin silmin. Ja tuossa pälyilee Moksikin kuoppaan, jossa Hurja ryntäilee edestakaisin: koira ei uskaltaisi mennä reikään kiven alle. Se vikisee, rähisee, ravistelee multaisia karvojaan. Se sulloo puoli ruumistaan louhen koloon, tulee takaisin ja voivottelee epätoivoisesti. Siellä se on vielä, se metsäsika. Ananias sanoo, että jos vääntäisi koko hirveän ison möhkäleen paikaltaan, niin se mäyrä löytyisi. Ananiaksella on pyssy, ja Malakiaksella kirves, Topin äsken hakema.

Jo liittää itse Käkriäinenkin joukosta kaikkein lujimmat voimansa mäyrän kaivamiseen; ja ennen muuta antaa hän älykkäät ohjeensa, kuinka kankia ja vipuja on käytettävä, niin että lohkareen on noustava mäyränpesän päältä. Ja kas: kun hän on saanut valituksi itselleen kangen, hakatuksi miehen mukaisen koivun, tyvestä korttelia paksun, sillä eihän tyhjä mitään toimita, ja lyhennellyt sen ja käskenyt lasten väistyä kissoineen kiveltä, ja sijoittanut kankensa kiven alle, tutkittuaan joka puolelta kiven luonnetta, neuvoo hän, miten poikien on työnnettävä omat puikkonsa syvemmälle silloin kun hän itse nostaa. Ja sitten on isompien poikien pidettävä kiveä koholla, kunnes itse Juutas saa kalunsa yhä vain juuremmalle, ja Topin on mäiskättävä kiviä lohkareen alle, ettei se pääse enää entiseen kuoppaansa. Mutta Sanukan on hallittava Hurjaa menemästä kankien tielle, hallittava siihen asti, kunnes hänen käsketään laskea koira irti. Ananiaksella täytyy olla haulikko valmiina vieressä.

Ja kun sitten Käkriäinen oikein vääntää, toisten miehisten avulla, niin nouseekin mäyränpesän katoksi arveltu järkäle, ja Topi huudahtaa:

"No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käkriäinen … per-rkele!"

Ja vieläkin suuremmiksi näyttää lastensa kiittelystä innostunut Juutas Käkriäinen voimansa. Myöskin siksi, ettei mäyrää vieläkään löytynyt, vaikka kivi on jo pystyssä. Kiven alimmainen kulma kätkee kuitenkin yhä syvemmälle maahan menevää mäyränreikää. Juutas Käkriäinen käskee nyt kaikkia lapsiaan syrjemmälle. Sitten hän nojautuu kiveen, tavoittaa sitä syliinsä, ja ponnistaa koko hartialihaksillaan.

Jo sai hän kiinni järkäleen parista rososta.

Hän pullistaa: silmäkulmat painuvat ryppyyn, silmät puristuvat umpeen. Käkriäisen nikamat naksahtelevat. Mutta horjuu kivikin.

Hän ähkäisee, painaa kiveä päälläänkin, niskasuonet punertuvat. Ainoastaan osa järkälettä mahtuu syliin. Mutta Käkriäinen kun lyö sen rosoihin paksut sormensa — ja, taivahinen, jo nousee valtava kivi koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle. Paljastaa kuopan pohjan. Kivi on nostettu, jättiläisvoimilla, syliin mahtumaton.

Käkriäinen ojennaiksen, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:

"Siinähän se nyt on, potatti. Mitäs tuo tuollainen … miehen käsissä…"

"Per-rkele! Juutas kun…" ihailee isäänsä sorakielinen Topi.

Pieni, musta Sanelma huudahtaa:

"Hihihii … nyt lasken Hurjan irti!"

"Ja mie latken kittan!" sanoo paljasvatsainen Repekka.

Mutta mitäpä niistä laskemaan: mäyrää ei nytkään näy. Hurja kaivelee yhä syvemmälle menevään koloon, vinkuu ja ulisee.

Tartutaanpa silloin uudestaan kankiin ja kaivellaan pois paikaltaan uusia kiviä. Hiki virtaa, paidat ja takkien selkämykset ovat märät.

Viimein tulee mäyrän kolosta loppu, tyhjä ja pyöreä kuopan pohja. Eihän sitä metsäsikaa ollutkaan. Minne lienee päässyt. Hurja nousee kuopasta, joka on kuin viemärioja, ja asettuu sen lähistölle loikomaan, kieli pitkällä ja samein silmin. Kaikki Käkriäiset ovat vielä kuopassa. Tutkivat ojansa reunoja. Yhtäkkiä nostavat he sieltä päätänsä. Ester näet sanoo, että Leja huutaa tuvalta, mitä huutanee. Yhä se huutaa. Ja Sanelma sanoo, että metsästä se haastaa: lieneekö siellä taas vieraita koiria ajamassa lampaita? Topi kapuaa kuopan reunalle kuuntelemaan. Valkeassa tukassa, joka näkyy Topin reuhkahatun alta, on sammaleita ja havuneulasia. Ananias on avopäin, hän on heittänyt Muttisen koppahatun pois. Topi vahvistaa:

"R-rääkyy se Leja, mitä r-rääkynee!"

Toisetkin kuuntelevat ylentäen päitään kuopasta kuin olisivat itse mitäkin mäyriä. Heillä on hiestä kosteilla naamoilla ja nenän päällä ruohonkorsia, havuneulasia ja pölyä. Juutas Käkriäisellä, joka on työntänyt kiviä niskavoimillaan, on takin hartioissa paljon multaa. He kuuntelevat hetken vaiti, kunnes Sanelma rinkaisee:

"Leja rääkyy, että vierasta karjaa on meidän maalla! Menee ruispeltoon…!"

"Meidän peltoonko?" örähtää Malakias.

"Niin meidänkö maalla?" mörähtää Juutas Käkriäinen.

Ja nyt kuuleekin koko joukko kellojen kalinaa ja räminää lammen eteläisestä päästä, metsästä niityn takaa.

"Missä se kirves on?" ärjäisee yhtäkkiä Malakias. Ja hän punoittaa muustakin kuin helteestä. Puree hammasta ja kömpii ylös kuopasta. Hän sanoo:

"Minä katkaisen jok'ainoalta niskat."

Malakias etsii kirvestä, muiden noustessa maan tasalle, pikku Sanelma nopeasti kuin orava, Ananias notkeasti kuin varsa, ja Juutas Käkriäinen hitaasti kuin karhu.

Topi alkaa jo juosta pitkin louhikkoa, sinne päin, mistä kellojen kalina kuuluu. Sanelma usuttaa Hurjaa, joka ensin vinkuu ja alkaa sitten haukkuen juosta. Sillä tavalla kiiruhtavat pian kaikki ylämäkeen ja sitten mäeltä taas alas. Ensimmäisenä valkea ja haukkuva Hurja, sitten Topi ja Sanelma, sitten Ananias pyssy selässä, ja sitten Juutas Käkriäinen, joka ontuessaan mörisee:

"Jokos ne sinne taas! Ne aiturit… Lihaksi ne lyödä pitäisi…"

Ja viimeisinä Ester ja pikku Repekka, joka huutaa Esterille takaa, ettei häntä saa jättää, ja kiukustuu ja kiljuu.

Mutta kaikkein viimeisenä tulee kuitenkin kissa, silloin tällöin kannon yli ponnahdellen. Malakias on jäänyt mäyränpesälle, hakemaan kirvestä kivien, kankien ja sammalien alta.

Nyt katkeaa jono, sillä Ester seisahtuu Repekan vuoksi, ja isä käskee Sanelmaa viemään pieniä tyttöjä kotiin. Sanelma ei tottele. Ester jää paljasmahaisen Repekan taluttajaksi.

Juutas Käkriäinen jatkaa lönkytystään. Hänen päähänsä pälkähtää, että ne vieraat lehmät voivat olla Vaskilahden, ja Sahan hovinkin. Ovat saattaneet päästä niistä aukoista, jotka hän repi hovilta tullessaan, Ananiaksen, perästä lönkyttäen hän hokee nyt:

"Veräjöitä vähäisen alentelin tuolla… Valmiiksi … kun tästä on lähdettävä vetämään jauhosäkkiä sieltä … metsästä, Sohvilla. En viitsinyt kantaa etemmäksi, muuten vain koettelin selkääni. Ja nyt, rymät, eivätkös ole siitä tulleet, kompurat. Meidän peltoja komuamaan…"

Käkriäinen tuntee sisässään nousevan vihaakin vieraita lehmiä kohtaan. Ja vielä enemmän niiden omistajia, naapureita kohtaan.

Hän örähtelee:

"Lapset, te… Pikommi niille pitää antaa sellainen … että menevät lentämällä…"

He tulevat pienelle aholle, kaikki muut paitsi Ester ja Repekka ja Malakias. Joutuvat niityn ja pellon yhteisen aidan viereen.

Ja siellä on Käkriäisellä syytä kiivastua taas. Sillä siellä näkee hän keskellä vierasta lehmäkarjaa, jonka etummaisia Topi ja Sanelma ajelevat pois ruispellosta, näkee paikallaan mullistelevien Muikkusen lehmien keskellä oman, kiharapäisen härkänsä astumassa vierasta lehmää. Putkinotkonkin lehmät ovat sekaantuneet vieraaseen karjaan, ja lampaatkin ovat siellä. Komea Poika seurustelee Muikkusen Matin akan punaisen- ja valkeankirjavan maitolehmän kanssa. Ja Juutas Käkriäinen muistaa kaiken lisäksi, että hänelläkin on juuri astutettava talossa. Käkriäinen huudahtaa:

"Mitä … häh. Muikkusen Heluna! Ajakaa pois, ajakaa hemmetissä."

Topi ajaa. Heluna ei ole millänsäkään. Käkriäinen ryntää päin sitä, hän ärjähtää niin, että rytöinen notkelma, jossa lehmät seisovat, kaikuu järvenlahteen saakka. Hurja juoksee sinne tänne, pelkää lehmiä, tunkeutuu Ananiaksen jalkojen väliin. Usutettuna se ryntää, näykkäisee Helunan jalkaa ja taas perääntyy. Toiset vieraat lehmät selkiävät pöllästyksestään ja rupeavat pakenemaan. Mutta mennessään ne vielä seisahtuvat ja kokoutuvat nyt sen paikan ympärille, missä Hurja on. Muljottavin silmin ne kulkevat sitä kohti ja laskevat sarvensa puskuun. Juutas Käkriäinen hosuu niitä väärällä petäjänoksalla, ja karjahtelee Helunalle ja kiskoo sitä sarvista. Poika ei ole millänsäkään. Topi katselee isänsä kiskomista. Pikku Sanelma hihkuu ja hyppelee. Heluna ei tottele.

Silloin aikoo Juutas Käkriäinen iskeä nyrkillään Helunaa poskelle, mutta samassa Ananiaksen pyssy pamahtaa Muikkusen akan lehmän korvanjuuressa, pamahtaa ilmaan: Ananias vain lystikseen laukaisee. Käkriäisen korvat tillittävät. Härkä pelästyy ja lähtee kömpimään selkä köykyssä rytöjen poikki ylämäkeen päin, kun taas kaikki muu karja laukkaa yhtenä rymynä alas lepikkoon, niin että Topi ja Sanelma tuskin saavat erotetuksi siitä omat lehmänsä pois. Ja pahin kiusa heillä on pelästyneistä lampaista. Siinä on juoksua. Sitten kuuluu metsästä kaukaa ainoastaan Sanelman kimakka kirkuminen ja Topin suun pörinä, kun hän matkii paarmoja, säikyttääkseen sillä lehmistä ilkeällä pörinällä vierasta karjaa Putkinotkon mailta. Pikommia saavat vieraat lehmät, sen erottaa kellojen hurjasta rompotuksesta: vaskiset ja rautaiset kellot soivat tahdikkaasti kuin juoksijaoriiden aisakellot.

Juutas Käkriäinen pyyhkii hikeään. Ananias seisoo naurahdellen hänen vieressään. Silloin ilmestyy Malakiaskin siihen, kirves ja Ananiaksen hylkäämä koppahattu kädessä. Hän kysyy:

"Missä ne kantturat ovat?"

Malakiaksen perästä tulevat vielä kauempana itkevä Repekka ja lauhkea, sinisilmäinen Ester.

Malakias jatkaa:

"Annettiinko niiden lähteä?"

"Mitä? Annettiinko?" kysyy Juutas Käkriäinen.

"Lihaksi ne olisi pitänyt panna… Niinkuin isä sanoi", vastaa pohjaltaan rehellinen Malakias, joka on melkein vieläkin äkäisempi kaikesta Käkriäisten omasta kuin Juutas Käkriäinen. Malakias jatkaa:

"Olisi sitten ollut syömistä".

Ja kun Malakias kuulee, että Poika oli astunut Helunaa, suuttuu hän yhä enemmän ja aikoo juosta vieraiden lehmien perästäkin. Mutta niiden kellot soivat jo kaukana.

"Kunhan pölöttää!" vastaa Juutas Käkriäinen Malakiakselle ja kieltää häntä menemästä. Sitten, hetken päästä, hän kehottaa esikoistaan ajamaan kotiin härkää, koska sillä on kotosalla töitä. Ja Ananiasta pyytää hän noutamaan hevosta ja rekeä, joilla se jauhosäkki kuljetetaan Vaskilahden metsästä.

Ananias lähtee, ja viimein lähtee Malakiaskin Pojan perästä.

Käkriäinen jää notkoon odottelemaan Ananiasta.

Malakias kulkee verkalleen koivikossa mutkittelevaa tietä, ruskean ja sarvettoman Pojan takana. Tullessaan sille kallioiden rinteelle, josta kuja-aita alkaa ja tie muuttuu aivan kapeaksi, toruu hän härkää:

"Mitäs sinä, Poika, vahinkoa tekemään! Kaksi markkaa vahinkoa, vissiinkin, Muikkusen Kustavan tähden. Sillä rahalla ostetaan jo paljon leipää… Vahinkoa se on, työtähän sen pitää Pojankin taloon jyllätä…"

Malakiaksen perästä hiipivät mökille Ester, pikku Repekka ja kissa. Sekä väsynyt Hurja.

Putkinotkon lehmätkin ammuvat nyt viidakossa lähellä.

Kahdeskymmenestoinen luku

On mennyt jälleen puolisen tuntia.

Juutas Käkriäinen joutuu Ananiaksen kanssa jo lähelle sitä veräjää, jonka hän repi hovista tullessaan ensimmäiseksi. Ananias kulkee edeltä, ohjaten kellertävää tammaa, kivistä ja märkää polkua pitkin, jolla työreki kolisee ja sihahtelee, kulkee heitellen solmuisia ohjaksia hevosen selän yli ja hypellen kiveltä toiselle milloin hevosen oikealle, milloin vasemmalle puolelle. Selässä on Ananiaksella kiiltelevä yksipiippuinen, kankailla kohahtelevien metsäkanain, teirien ja metsojen varalta, sekä sorsien, joita varmasti ui läheisissä lammissa.

Mutta jos Ananias ampuisi lintuja, niin itsepä saisikin ne nyt etsiä ryteiköstä tai uida vedestä, kun ei Hurja tullutkaan mukaan. Niin on helle, ja koira väsyi mäyrän kaivamisesta taikka pelästyi lehmiäkin, ettei lähtenyt Ananiaksen matkaan.

Käkriäinen köntystelee taempana, jääden välistä kauaskin jälkeen, piippuaan kopistamaan, rassaamaan ja lataamaan. Tällä hetkellä ei hän näe Ananiasta eikä hevosta, jonka kavioiden kopsahtelu vain kuuluu.

Ja kuuleepa Käkriäinen sitten muutakin. Alkaa kuulla takaansa Putkinotkosta Hurjan haukuntaa. Sieltä mökin mäeltä kantaa ilma sen haukunnan tänne tuuheaan notkoon.

Se rähinä kovenee niin, että Ananiaskin huomaa sen, vaikka paarmoissaan pysähtynyt hevonen kopistelee jalkojaan ja riuhtoo hännällään. Mitä se Hurja haukkuu? Jos se tulisi Ananiaksen perästä, tulisi se hiljaa jälkiä haistellen. Ja haukuntakin on muuta: se on vihaista ja rähisevää luskutusta, ei kimeästi oravalle vingahtelevaa eikä jänikselle ulahtelevaa.

Käkriäinen huomaa omalla paikallaan vielä paremmin kuin Ananias, että ihmisiä se Hurja haukkuu. Se herkeää hetkeksi. Mutta sitten se taas alkaa, entistä terhakammin ja nopeammin.

Putkinotkon mökille on varmaan tullut vieraita. Mitähän ne vieraat ovat? Mökkien ja harvain talojen asukkaitako, sitä kautta kulkijoita: siitä niitä ravaa, Putkinotkon pihan poikki…

Ja saattaisi se olla … vallesmannikin. On niitä kunnanmaksujen rästejä nytkin.

Käkriäisen sydän vavahtaa harmista, kun niin hänen rahojaan viedään. Poliisejakin niillä palkataan … nuuskijoiksi. Tai lautamies voi siellä olla, tullut manuuttamaan vanhoista ihmisten veloista.

Käkriäinen on seisahtunut ja kääntynyt syrjittäin Putkinotkoon päin, ja kuuntelee silmät pyöreinä ja suu auki. Hän sysää hattuaan pystyyn, että kuulisi paremmin tuolla isolla korvallaan. Hurja rähisee jälleen vihaisesti. Sellainen vieras siellä on, jota se ei tunne tai jota se vihaa.

Käkriäinen huudahtaa Ananiakselle varoittavasti, mutta niin hiljaa, ettei Ananias sitä kuulekaan. Sitten hän lönkyttää Ananiaksen perästä ja suhahtaa hänelle, että mikähän Putkinotkossa lienee. Ananias pysäyttää juuri liikkeelle saamansa tamman, ja he juttelevat keskenään, mitä se Hurjan haukkuminen saattaisi merkitä.

Viimein sanoo Käkriäinen, että eipä hän ole tuosta haukkumisesta millänsäkään, vaan lähteepä pistämään jauhosäkkinsä rekeen. Olipa Putkinotkossa … jos kuka! Mutta sen sijaan jää hän ehkä vähän myöhemmäksi kuin Ananias tänne metsään … ummistelemaan noita veräjöitä.

Sitten he kulkevat edelleen. Hurjan rähinä kajahtelee kovempana. Ja siinä sattuu Ananias lopulta sanomaan, että olisikohan se äiti tullut kaupungista kotiin. Juutas Käkriäinen huudahtaa:

"Häh? Rosinako … niin?"

Rosina … tullut kaupungista!

Mutta Rosinalleko se Hurja noin rähisisi. Jos Hurja onkin huonosilmäinen, niin että se voi räkyttää loitolta Rosinaakin, niin eihän se näin kauan…

Kuitenkin lyö Juutaksen päähän aivan kuin puukurikalla, että olisikohan se Rosina! Se oli käskenyt Juutasta tulemaan laivareitille vastaan kello kahdeksi. Ja…

Käkriäinen ryhtyy tirkistelemään aurinkoon, mitä kello on, koska hänellä ei ole kelloa. Ovat kyllä olleet, kuten on jo mainittu, kerran monetkin kellot … liivien kolmessakin taskussa, välkkävine perineen. Hänen kulkiessaan läänissä. Niillä ansioilla ostettuja kelloja. Tai vaihdettuja, jos juonti-aineen ostajilla ei ollutkaan antaa maksuksi rahaa. Mutta niistä kelloista oli yhdessä sisälmykset niin huonot, että Käkriäinen suuttui ja löi sen nurkkaan säpäleiksi, kun ei saanut sitä millään rukkaamisella kuntoon. Ja toinen, hyvä kello, meni litteäksi kuin mätä nauris, kun hän toissa talvena ajaessaan umpihangessa kopaisi tuon samaisen tamman keskosistaan syliinsä ja nosti kovalle tielle. Mutta kaikkein ensimmäisen kelloista antoi hän Ananiakselle. Nuorta poikaa piti kohdella suopeasti, sillä siihen aikaan Ananias rupesi ymmärtämään isän kaupustelumatkoja. Piti olla suopeissa väleissä hänen kanssaan … niinkuin miehet ainakin.

Mutta suurin syy siihen, miksi Käkriäisellä ei ole kelloa, on sellainen, ettei hän kelloista välitä. Vastusta niistä on, alituisista härnääjistä korvanjuuressa, ajannaksuttajista. Naksuttavat liivien taskuissa kuin mitkäkin kuolemansepät seinän raossa. Nehän ne seinissä naksuttavat … mitä lienevät. On Käkriäinen koettanut tutkia niitäkin naksuttajia, mutta eihän niistä saa selvää. Mutta ne ovat pahaa … tutkimattomia. Niitä naksutti monta ennen Juutaksen äiti-raiskan kuolemaa, kauan poteneen.

Kello muistuttaa niitä, ja on paljon ilkeämpi. Se komentelisi työhön. Ja komentelisi illalla maata. Käkriäinen tahtoo tehdä työtä milloin haluaa. Ja näkeehän mies ajan viisarit auringostakin. Ja muustakin hän huomaa, milloin päivä valkenee taikka pimenee.

Eikös perhana: kaksi se nyt on varmaan tuo aurinko! Enintään lienee puoli tuntia vähemmän tai päälle. Olisikohan Rosina? Juutas Käkriäinen ääntää Ananiakselle:

"Ananias, katsohan sitä nauristasi, mitä se on…"

"Se on puoli kolme … melkein", kuuluu Ananiaksen vastaus.

"Johan nyt … perhana! Voisi se olla Rosinakin", hätääntyy Käkriäinen. "Olisi pitänyt mennä laivalle … mutta oli muuta … tässä. Eikö sinun nauriisi ole edellä? Ei sen tuon auringon pitäisi olla niin paljoa vielä. Ja minua kun pistättävät nämä touhakat … juoksentelut. Mutta rähisisikös se Hurja näin pitkän aikaa Rosinaa?"

Ananias sanoo:

"Eikähän äidillä ole venettäkään. Runkkelin laituriin hänen ja Saaran olisi ollut ajettava."

"Runkkelin laituriin", murahtaa Käkriäinen. "No nyt siitä vasta … tuli."

Juutas Käkriäinen ajattelee, että nyt siitä tuli vasta kikatus ja kakatus kotona, kun hän ei mennytkään laivalle. Jos se ei vielä olisikaan Rosina, niin ei Juutas silti enää laivalle ennätä. Ja mitähän perhanaisia ne Hurjan nalkuttamat lienevät? Taas se säkyttää ääni kurkkuun tarttumaisillaan, niinkuin aina, milloin se muka aikoo iskeä vieraiden jalkaan hampaansa, vaikkei iskekään.

Käkriäisen tekisi mieli jättää koko jauhojen rahtaaminen Ananiaksen huoleksi ja lönkyttää takaisin kotiin: katsomaan, mitä ne tulijat ovat. Ja harmissaan hän on, mitä ne tunkeutuvat hänen Putkinotkoonsa. Olisipa Topi tullut mukaan, eikä ajettu töihin kotiin, kuten Käkriäinen äsken ajoi, voisi sen nyt lähettää vilkaisemaan, kuka tai ketä nämä vieraat ovat.

Ananias koluuttaa jälleen kuusikon halki sinne päin, missä isä neuvoi jauhosäkin olevan. Käkriäinen seisoo ja kuvittelee, kuinka hän, jos lähtisikin tästä kotiin, kulkisi umpimetsää myöten, eikä polkujakaan, ja pilkistelisi ensin läheltä mökkiä kallioiden takaa pihalle, koska näet saattaisi olla sellainenkin aihe, että siellä tosiaan on poliiseja ja vallesmanneja. Mutta pitkän nokan hän heille antaisi, sillä hänellä ei nyt ole viinoja. Ei! Eikä ole ollut ennenkään … kotona keitettyjä, niinkuin ne ovat luulleet. Mutta mistäs ovat ottaneet, kun ei ole ollut merkkiäkään keittovehkeistä. Puteleita on ollut, ja korpijoonin tähteitä niissä. Mutta totta nyt mökin ihmisellä saa olla putelin pohjalla viinoja rohdoiksi, jos hän niitä muilta ostaa, vaikkei sano, keneltä. Metsässä ovat olleet lekkerit. Mutta ei vielä siinä suuressa piilopaikassa, onkalossa saarella, jonka Käkriäinen tietää.

Jos nyt olisi poliiseja taas Putkinotkossa, niin astuisi Käkriäinen ystävällisesti hymyillen pihalle ja kysyisi: "Mikäs se nyt on tässä liikutus?"

Ja jos ne puhuisivat hänelle kätköistä, niin näyttäisi hän, pilkalla ikeniään irvistellen, heille kotansa ja tupansa. Ja ruokakonttorinsa ja aittansa ja riihensä. Ja antaisi heidän toki mielellään kaivella sillanaluksetkin. Siellä ei heille olisi kuin kanansontia, entisiä, kaksitoista-ajastaikaisia. Silloin niitä kanoja piti olla talvella siellä, turhan munijoita: ei niin pienistä ruuaksi, munista. Ja sitten yllyttäisi hän vielä haistelemaan jokaisen kivenkolonkin metsässä. Sanoisi lauhkeasti, mutta piru nahkassa, että saavat haistella hänen puolestaan, kun hänellä kerran ei ole pirtua eikä haisevaa sikunaa. Ei ole ollut … milloinkaan. Niin herkeäisivät viimein vastakin hänen pesäänsä tunkeutumasta.

Jos lähtisi kotiin?

Parasta olla kuitenkin täällä. Siellä saattaa … ruununmiehiä, lautamiehiä.

Eihän sitä muuten kuin pakosta niiden kanssa…

Kymmenisen minuuttia on mennyt näin. Metsä lakkaa kaiuttamasta Hurjan haukuntaa.

Ja sitten kuuluu Putkinotkosta toinen ääni, joka rauhoittaa Käkriäisen kruununmiehiin nähden. Sillä se ääni, joka nyt kaikuu yli korkean ahon ja sitä ylempänä kaartuvan lehdon, se on Rosinan. Kilometrin päähän se ääni kaikuu.

Milläs neuvoilla Rosina on tullut kotiin?

Ja miksi se Hurja sittenkin haukkui niin kauan? Kuuluu sen Rosinan ääni etemmäksikin, jos on myötäinen tuuli.

Mutta kuuluupa tuo nytkin. Sellainen torvi sillä akalla on kurkkuna. Sanoja ei tosin erota. Mutta katkeamattomana säkytyksenä käy kiljahtelu, nopea kuin räty, jota pyörittäen jäniksiä peloitellaan jahdilla ollessa. Niin nopea on se sätkätys, ettei kaiku ennätä oikein mukana lentää. Onpa se Rosina nyt erikoisen virkeä kaupungista tultuaan, niin soi räikynä sieltä mäeltä poikki metsäisen laakson. Papattaa kuin monttööri vene. Ja niinkuin niputuskone Kenkkuinniemen sahalla: Rosinan suusta purkautuu kokonaiset ketjut sanoja.

Juutas ajattelee, että taitaa nyt Putkinotkossa olla kaikki nurinpäin, tänä heinäpäivänä, koska Rosina noin laskettelee. Ja Juutas on hyvillään, ettei hän ole kotona. Ei silti, että hän akoista … kyllä hän osaa panna niiden suunkin lukkoon. Mutta ilkeää se on, se riiteleminen.

Ja selvittäköönhän nyt Rosina yksinään, jos pennut ovat sotkeneet jotain … heinänteossa tai muussa.

Tyytyväisenä sytyttää Juutas nykerövartensa ja lähtee sitä imeskellen poikansa perästä, noutamaan jauhosäkkiä, joskin yhä miettien, miksi se Hurja ärhensi niin kauan, ja kuinka Rosina on päässyt kotiin.

Mutta Rosina on tullut kotiin Mauno Kypenäisen veneessä, joka kytkettiin laivan perään järvellä, Mesopotamian kohdalla. Silloin oli siinä kuormana ainoastaan Mauno ja hänen pitkäsiimalaatikkonsa, ja säkissä kokkalaudan alla eräitä tavaroita, joita Mauno hankki lupauksensa mukaan Potamian kylästä. Rosina Käkriäinen, Maunon Pertta ja Pertan Sanelma olivat lähteneet kaupunkiin ja menneet sieltä laivaan Saaran ja Jopin kanssa. Mutta tätä ennen oli Rosina ostanut paitsi Repekalle ja Esterille vaatteita ja muille kotiväelle viimeisillä rahoillaan vehnäsiä myöskin maltaita ja paketin hiivaa. Ja olipa hän pyytänyt kälynsä käymään hankkimassa apteekista hänelle niitä tippojakin, joita hän ei ollut voinut itse ostaa tuolta hävyttömältä puukhollarilta. Silloin oli Pertta nauranut hänelle ja sanonut, etteiväthän ne lapsettelut auta, ja neuvonut taas niitä omiaan … taikka sitten ottamaan pentunsa sorkista kiinni ja lyömään seinään. Niin että Rosinasta tuntui Pertta iljettävältä, niin rietas oli noissa puheissaan. Mutta Rosina ajatteli, että ehkäpä ne tipat sittenkin tällä kerralla! Ja jos ne olisivat turhaa, niin se olisi sallittua…

Koko matkalla Putkinotkon lahden paikkeille ei Rosina puhunut laivassa juuri mitään, niin hän oli loukkaantunut Maunon Pertalle ja huolissaan siitä Pertan kanssa viimeksi puhutusta asiastaan, mutta varsinkin julmistunut Saaralle. Sillä Saara oli tullut laivarantaan väkeviltä löyhkäävänä. Ja mistä lienee tullut? Ei Saara liene siellä kornetissa väkeviä saanut? Ja vihainen oli Rosina Saaralle siitäkin, että se oli jättänyt Jopin yksinään kaupungille. Sieltä laivarannasta säkkien alta oli Jopi pujahtanut esille, nähdessään äitinsä. Neljättä tuntia oli Jopi ollut siellä säkkien kolossa.

Vasta Putkinotkon kohdalla täytyi Rosinan siunailla, kun hän näki, ettei Juutas ollutkaan tullut järvelle vastaan. Maunon Pertta huusi Rosinalle, riippuessaan nuorassa, jota myöten häntä ja muita Putkinotkon matkalaisia laskettiin Maunon veneeseen:

"Se on mies, se Juutas! Muisti kuin kanalla, kanalla! Jos se olisi minun mieheni, niin minä hänet upottaisin! Upottaisin järveen! Kivi kaulaan ja järveen!"

Mutta miksi sitten Hurja rähisi, vaikka tulijat olivat tuttuja?

Putkinotkon rannassa otti Mauno veneensä kokkalaudan alta tuon pitkänmuotoisen, ruskean säkin, jonka toinen pää oli järvellä näkynyt, niin että Jopi oli kysynyt äidiltään, kun Maunon venettä köytettiin laivan perään, mikä säkki se oli. Ja Jopi oli saanut Maunon Pertalta heti vastaukseksi, että siinä oli salvukone, jolla Jopi ja hänen isänsä salvetaan, jos isässä on mitä salvamista. Ja äiti vastasi Jopille, että siinä mitä lienee … enon kalanpyydyksiä, joita oli Maunon veneessä muitakin.

Nyt Putkinotkon rannassa kalisi ja romisi se säkki, Mauno Kypenäisen heittäessä sitä ja tuohikonttia pitkään selkäänsä ja lähtiessä Rosinan supattelevasta neuvosta viemään niitä jonnekin, rantarakennusten rykelmään. Ja Jopilta se asia sitten unohtui, sillä Jopilla oli muuta ajattelemista. Hän juoksi heti kotirantaan päästyään nuottakodan taakse metsikköön, ison kiven luokse, hakemaan rahatuusaansa.

Mutta Hurja oli kuullut tupaan, jonne se oli seurannut Malakiasta, paitsi airojen kolinaa ja ihmisten ääniä myöskin tämän säkin kalinan. Se tirkisteli seinän alitse rannalle. Ja se näki siellä paitsi tuttuäänisiä ihmisiä kummallisen olennon, jokin kaliseva ja ruskea selässä. Ulos ryntäsi matalajalkainen Hurja. Räyskytti ensin pihalta, ja räyskytti taas alaveräjän laudalta, niskakarvat pystyssä, sillä se rämisevä katosi ruskea kumma selkäpuolella saunan kätköön. Ja tutuissakin ihmisten äänissä oli vihastuttavia: tuon koiranpieksäjän, Pertan. Ja kummitus meni saunan taakse. Hurja pujottautui kiireesti aidan raosta rannalle ja haukkui sekä peloissaan että kiukuissaan. Se ennätti tuskin tervehtiä Rosinaa, ja Saaran ohitse se ryntäsi harjakset pystyssä Mauno Kypenäisen perästä. Rosina torui sitä, se kääntyi hetkeksi nolona tulijoihin. Mutta jo unhotti taas häpeänsä ja karkasi nurkan taakse, loittonevaa Maunoa kohti, kelmeinä irvistävin ikenin. Mauno näet käännähti kauempaa ja heilutti sille konttia ja säkkiä. Säkki ja mieskin olivat niin hirveät, että Hurjan oli turvauduttava haukkuessaankin Rosinan hameisiin, alakuloisesti ja anelevasti uikutellen. Se häpesi uusia toria, mutta rähähti taas raivoissaan kiukun haukuntaan tuolle uhkaavalle vieraalle. Yritti Maunon perästä, kääntyi pakoon, ulvahteli ja haukkui. Viimein täytyi Rosinan, joka joutui veräjälle kantamuksineen, huudahtaa:

"Johan nyt on kumma? Korvathan tuo halkaisee! Vanha vastako tuolle pitänee kitaan työntää."

Rosina heitti nyytin kädestään veräjän toiselle puolelle, kaapaisi maasta mädänneen vastan ja hääti Hurjan pihalle. Mutta sepä tunkeutui aidan raosta uudestaan saunan luokse. Eikä se tyyntynyt haukkumasta ennenkuin rantarakennusten takaa tulikin tuttu Mauno. Oli pistänyt tavaransa korsun alle, koska Rosina oli varoittanut viemästä niitä sikopahnaan, jossa lapset leikkivät, kun siitä on se toinen puoli kattoa pudonnut. Nyt herkesi Hurja rähisemästä, heilutteli häntäänsä, ja kun Mauno Kypenäinen uhkasi sitä torua, mateli se hänen jalkoihinsa. Kellahti selälleen, pölystä harmaa häntä pystyssä takajalkojen välissä. Ja sitten se sai anteeksi ja hyppi ja nuoleksi Maunon kättä. Ja sitten se haisteli veräjällä Saaraa, haisteli kauan, kääntyi nolona pois ja alkoi hyppelehtiä ja juosta kehässä Rosinan ympärillä, niin että ruohot kynsissä ropsahtelivat.

Vähitellen ihmiset menivät mikä minnekin. Hurja pujahti pihalle ja painausi koivun varjoon loikomaan.

Mutta äskeinen Rosinan huuto Hurjalle ei vielä kuulunut kilometrin päähän. Se oli vielä hiljaista. Kovemmin huusi hän, kun hän veräjän laudalle noustessaan katsoi oikealle ja näki koko karjansa kotikujalla. Keskellä päivää! Hän työnsi osan pakettejaan Maunon Pertan Sanelmalle ja riensi karjapihaan, nyytti ja venheessä riisutut kengät vielä kädessä. Lampaatkin siellä. Mikä oli rännännyt lehmät kotiin, heinää syömästä, maitoa keräämästä? Paarmatko niiden kimpussa hörrännevät? Tuo Poikako ne lienee tuonut, hölmö? Ja missä ovat sanikat, etteivät ole ajaneet lehmiä takaisin metsään? Ja pässi, senkin pahalainen, kapuaa Jertan kimpussa, haaroissa. Eikä Jertta pääse puskemaan, pyörii ympäriinsä, ja pässi kahdella jalalla kävelee. Rosina Käkriäinen seisahtuu ja huutaa jo melkein täyttä suuta:

"Pennut! Muoskat! Missä ne ovat kaikki? Heinässäkö? Ja pässi…!"

Rosina töllistelee ja kiljaisee yhtäkkiä:

"Johan nyt on ihmeet ja kummat, kun pässit hätistävät lehmiä! Pennut. Viekää tuo h—rimus läävään!"

Kovasti se huuto jo räikkyy.

Ja sitten hän jatkaa, yhä syvemmältä rinnasta, kun huutaminen kaupunginmatkan perästä tuntuu jälleen hyvältäkin:

"Pennut! Sanikat! Malakias, Leja, pässi: heti paikalla…!"

Pentuja ei näy pihalla. Olisivatko ne tosiaan niityllä? Rosina ryntää pihalle. Vilkaisemaan koivun juurelta, ovatko lapset lammen rannalla. Ei näy. Ja heinäkarheet ovat melkein sellaisenaan kuin aamulla. Ei vedetty vielä mitään latoon!

"Äi! Äi!" pääsee Rosinan huulilta puuskaiseva kirkaisu. Se kuuluu jo sangen kauas. Hän seisoo kalliolla nyytti ja kengät kädessä ja liina sysättynä niskaan, niin että tukka kiiluu kuin korpin sulka.

"Äi! Äi!" huudahtaa hän taas. Se ääni tulee väkälleen jännittyväin leukojen välistä. Hukkaan on mennyt päivä, kun hän ei ole ollut kotona! Vaikka hän vakituisesti varoitti kotiväkeä tekemään työtä. Missä lienee Juutas?

Rosina käännähtää. Tuolta tulee Leja, läävältä. Ei ole Rosinalla aikaa kysellä, mistä Leja sieltä tulee, vaan hän huutaa ensimmäisessä suuttumuksessaan:

"Äi! Äi!"

Rosina heiluttaa nyrkkiään, jossa kengät roikkuvat.

Vielä taannoista paremmalta tuntuu tämä koveneva huuto. Nyt kiljahtaa hän koko rintansa voimalla, mennen portaita kohti:

"Hiiden kattilassako täältä kaikki! Sillä tavallako ne heinät lentää latoon! Ja se Juutas … eikö sille jo mene pormestari housuihin, kun se ei … tullut laivalle! Ai! Ai!"

"Ai!" kajahtaa jyrkkä kalliorinne pihan toisessa laidassa.

Mutta kun se ennättää kajahtaa, on Rosina jo kääntynyt toisaalle. Hän ryntää nyt tupaan, Maunon väen ohitse. Ja nyt alkaa Putkinotkossa komento. Tuvassa ne lapset … Sanelma ja Topikin. Rosina alkaa säkättää niin että nokinen katto kaikuu:

"Lehmät kartanolla! Ajakaa pässi, helvetissä…"

Samassa hän pysähtyy, vaikenee ja katselee. Mummo tuutii Luukasta. Mutta kärpäsiä hurisevan pöydän ympärillä seisovat lapset rahilla. Ovat rähmällään pöydällä, pikku Esterin takapuoli pyllistelee paljaana, ja Käkriäisten Sanelma anastaa toisilta maitotuoppia ja kaataa sen juuri pöydälle. Siitäkös muut lapset suuttuvat ja alkavat itkeä. Rosina Käkriäinen huutaa silloin heille:

"Nuokin tuossa! Sanikat!… Keikkuvat kuin oriit siinä pöydällä… Minä … minä kun nuoletan teillä sen pöydän!"

Sen hän kiljaisee kimeästi.

Nopeasti vie hän nyt nyyttinsä ja kenkänsä takanurkkaan, ja kiljaisee jälleen:

"Ai! Ai teitä! Otan halon ja lyön pään jokaiselta halki! Niin että raatoja pitää tulla!"

"Raatoja, raatoja!" toistaa Maunon Pertta, joka on ilmestynyt sisään. "Tämä se on paikka! Mutta sinussako olisi lyöjää. Jos minä … minä olisin … niin jokaisen ottaisin sorkista ja iskisin salvaimeen!"

Maunon Pertta huutaa tämän niin synkällä ja vihaisella äänellä, että Ester lakkaa itkemästä ja Repekka katselee kauhistuneena Maunon-tätiin. Nyt ei Rosinalla kuitenkaan ole aikaa vastaväitteisiin Maunon Pertalle, niin on hänellä syytä tuskastua. Sillä kun hän ottaa arkihameensa lattialta pöydän luota ja menee riisumaan karsinanurkkaan pyhähamettaan, niin siellä istuu Malakias ja kiikkuu. Sen laudan, jonka Juutas tempaisi alas orsilta, on Malakias asettanut poikittain tuolille. Ja nyt kiikkuu hän laudan lyhyemmässä päässä niin että pitempi pää on komahuttaa Rosinaa leukaan. Rosina nopeasti:

"Sinä! Mitäs sinä siinä p—settäsi heilutat? Herkiä heti! Mikä sen laudan on katosta repinyt?"

Mummo aikoo vastata, mutta hänen äänensä ei kuulu, koska näet Rosina säksättää jo muuta: kyselee, missä Ananias on, ja mitä Leja on läävällä käynyt? Ja onko Juutas tullut jo myllyltä?

Mauno ja Maunon Pertan Sanelma kättelevät lapsia.

Leja sanoo, että Sinikanteleen eukko oli tuonut lehmäänsä härälle. Siksi ne muutkin lehmät ovat kartanolla: tulivat härän perästä, jonka Malakko ajeli äsken metsästä, keskeltä vierasta karjaa. Yhteen ääneen juttelevat nyt Malakias ja Topi ja pikku Sanelma ja Leja vieraiden lehmien ryntäämisestä Putkinotkoon, kaikki kilpaa huutamalla. Mistään ei saa selvää ennenkuin sievoisen ajan päästä.

Ja sitten onkin Rosina Käkriäinen jo vähän lauhtunut. Hän sanoo Lejalle:

"Vai niin. Vai toi se Sinikanteleen vaimo lehmäänsä. Meidän Pojalle, hihii! Ethän sinä…?"

"Antanutko?" hoilottaa Maunon Pertta. "Mikä siinä! Antaa! Antaa härkää … voi iso tyttö…"

Rosina huutaa:

"Älkää huutako, sanikat! Huutavat, ettei ääntä kuule! Honottaa tuo Malakiaskin. Pakkoko se on? Mene, Topi tai Malakias, vahtimaan Poikaa, ettei se karkaa salolle. Ja muut lehmät ajakaa metsään. Ja pässi! Viekää se … metsään… Ja, Leja, kutsu se Sinikanteleen vaimo kahville… Onhan … sitä nyt meillä hänellekin."

Nyt vasta tulee mummolle suunvuoro. Mielipahasta läähättäen hän selittää, että tappaa oli Juutas hänet, hurja. Kun myllyltä tuli, laudan repi tavaroineen orrelta, laudalla olisi lyönyt litiskaiseksi, jos ei mummo olisi väistänyt.

"Ähä!" sanoo Rosina mummolle huolettomasti, kielikellolle, toisten asioihin puuttujalle. Mutta kun hän kuulee mummolta, että Juutas oli ollut särkeä lapsenkin, säikäytti itkemään, huutamaan puoleksi tunniksi, sanoo Rosina:

"Niinkö…"

Ja Rosina menee ja kumartuu pienoisensa puoleen. Nukkuuhan se Luukas nyt, makeasti unta vetää. Ja mitäs mummon jutuista! Mutta saikohan se Juutas jauhoja myllyltä.

Mummo selittää, että eikö liene saanut. Mutta säkin se oli metsään jättänyt. Halkaissut se oli säkin. Ja Ananiaksen kanssa oli mennyt sitä kotiin vetämään.

Rosina Käkriäinen on hyvillään jauhoista. Muunkin kuin sen tähden, että niistä on paistettava tänään leipää. Ja hän luo hymyillen terävät ja kauniit silmänsä Maunoon.

Eikä Rosina sitten enää välitä siitäkään, että mummo kertoo Juutaksen lähteneen penkomaan mäyränpesääkin, keskellä kirkasta heinäaikaa.

Tärkeintä on Rosinasta nyt jauhojen saanti. Ja tärkeää se, ettei Juutasta nyt suututettaisi.

Siksipä ei Rosina aio hiiskua hänelle enää siitäkään, ettei Juutas tullut laivalle vastaan. Se vain ensin kiehautti niin Rosinan sisua.

Sinikanteleen vaimo tulee tupaan, mustissa pyhävaatteissaan. Maunon Pertta ajattelee, katsellen vierasta tylysti kulmiensa alta, että niin on tuo akka kuin kirkkoon menossa. Mutta Rosina puhuu tulijalle:

"Istuhan nyt … mistä vain paikkaa allesi löydät … mokomassa tuvassa. Niin sitten mennään sitä lehmää… Kumpiko lehmä se nyt on? Vai se … se nuorempi. Eikö ottanut hovilaisten härästä? Älä nyt! Ja mitä? Eikö se muka nytkään tahtoisi. No, nähdäänhän. Ja kyllä se nyt ottaa … meidän Pojasta. Se on … niin totta kuin vettä! Ja suoraa kuin nuoraa, hihii. Kunhan tässä ensin varikkoa … kun on kerran tuota kahvin-kurria meilläkin … hihii! Heti mennään."

Ja Rosina ajattelee lähteä jo ennen kuin Juutas tulee kotiin. Sillä hän nyt ei henno antaa Pojallaan muuta kuin itse. Sen tähden se on Lejakin tainnut Sinikanteleen eukolla odotuttaa. Rosina ei jättäisi nuorta Poikaa mielellään Juutaksen käsiin. Vaikka se Juutas pitääkin elukoistaan, niin se on pikavihainen.

Ja niin … kahvihan se vieraille.

Rosina käskee pikku Sanelmaa ja Lejaa panemaan tulta liittaan, sillä eihän Sanelma ole mennytkään ajamaan lehmiä metsään. Nyt sanoo äiti hänelle, ettei hänen suuhunsa makea tipahda, jos hän ei lähde risuja kokoamaan. Ja Sanelma lähtee Lejan kanssa. Rosina Käkriäinen virkahtaa Saaralle:

"Ja saattaisit sinäkin … jos et muuta niin ottaa kupit hyllyltä!"

Muuta ei hän Saaralle, näin vieraiden kuullen.

Saara on heittäytynyt ryysykasalle sänkyyn eikä näytä kuulevankaan äitiään. Hän makaa punottavat luomet ummessa, selällään, pää kenossa. Turpeat huulet aukeavat yhä enemmän, ja hän alkaa kuorsatakin. Kylläpä Saaran vaatteet ovat kurtussakin. Viimeisessä tingassa oli hän kaupungissa tullut laivalle. Sitä ennen oli Rosina käynyt häntä etsimässä sieltä kornetistakin, Jopin kanssa … kun Saara oli jättänyt Jopin yksinään. Mutta eihän se kornetti kuulunut kestäneen kuin vähän aikaa, vaikka Saara äidilleen sitten niin valehteli. Sen laivamiehen kanssa se oli varmaan ollut jossakin… Juomassa … henki löyhkähti, kun se tuli yksinään laivaan. Ja Maunon Pertta huusikin, joutuessaan Rosinan ja Saaran viereen, että Saara oli juonut olutta. Saaralla olivat silmät samakat … ja valehdellessaan katseli äitiään muka silmiin, naristeli… Niin että Rosinan jalat olivat lysähtää alta surusta, ja sydäntä riipaisi, ja pakottaa yhä. Rosina alkoi epäillä … että Saara on ollut sellaisessakin kenties … sen humalaisen miehen kanssa. Rosina piti Saaraa silmällä, ettei hän matkalla päässyt koko laivamiehen puheille. Eikä se yrittänytkään.

Ja olisiko Rosina syypää siihen, että Saara oli pahentunut viime kesästä? Kun hän oli laskenut Saaran tervahöyryyn. Vaikka Sinikanteleen akkakin oli varottanut. Mutta Saarasta oli hyötyä siellä… Ja mistäpäs hän, köyhä äiti, vaarattomampia paikkoja? Sillä rikkaita passaamaan hän ei pentujaan pane. Ei herrasväkeä, eikä varsinkaan ylpeitä talonpoikia. Ja laivamiehiä palvellessa annettiin Saaralle isompi palkkakin kuin muualla.

Tämän Saaran asian johtuessa Rosinan mieleen hänen laihat kasvonsa ikäänkuin jäykistyvät ja kivettyvät, vaikkapa hän koettaa tekeytyä vieraiden ihmisten nähden iloiseksi. Ja poistaakseen surullisia ajatuksiaan, jotka paisuvat mustaksi ja toivottomaksi ahdistukseksi, jos niihin vilkaisee, alkaa Rosina yhtäkkiä jutella Lejalle ja mummollekin, ikäänkuin hiukan heltyen omasta onnettomuudestaan mummoa — toista kurjaa — kohtaan, ynnä suutari Sinikanteleenkin akalle, kuinka Jopin oli käynyt kaupungissa:

"Ja voipas tuota Jopia … sen kaupunginmatkaa, hihii… Minnekäs se poika nyt meni? Eihän tuota näy pihalla. Ja haihtuneehan tuo sen mielestä, jos sellaisen kertookin. Kun näet juoksin laivaryille, niin ei ollutkaan siellä Jopia. Katselin, kääntelehdin… Niin sieltäpä vääntyi poika esille jauhosäkkien välistä, sen katoksen alta… Oli Saarasta … eksynyt. Yksinään oli Jopi pysyttäytynyt siellä. Ja niin oli valkeana Jopi, hattu ja kengätkin, ja silmät. Kaikki jauhossa kuin Hiesun myllärillä, kun hän tulee jauhattamasta. Sinne näet pistäytyi piiloon … vierasteli…"

"Kun Saara jätti!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Juopottelemassa se oli ollut, ja muuta. Niin sen henki haisi vielä laivassa. Haisi! Haisi!"

Silloin saa Rosina kiireen portaille katsomaan, onko se Topi ajanut karjan kujalta metsään. Mutta ei hän katsokaan siellä Topia, vaan tulee pian takaisin tupaan, vartioimaan, ettei se Pertta häpäisisi sillä tavalla. Mutta hiljaa onkin nyt Pertta. Ei se kumminkaan, vanhaa ystävää.

Nyt pujahtaa pieni ja kalpea Jopi tupaan. Hän pyytää äidiltä hiljaa tipojaan, antaakseen toisille sisaruksille jo niitä tuomisia.

"Onkos Jopilla tuomisia?" sanoo Rosina. "Onhan niitä! Ja onpas niitä nyt kiire jaella!"

Äiti tietää kyllä koko Jopin rahatuusan jäämisen kotiin. Mutta eipä hän kerro sitä edes Lejallekaan, mummon ja kaikkien muiden naurellessa Jopin piiloittumista säkkien väliin. Ei, se on äidin ja Jopin keskinäinen salaisuus. Kaupungissa laivalaiturin nurkalla oli Jopi sen uskonut äidilleen, kun Rosina oli vehnäsmummon nähdessään kysäissyt Jopilta, kuinka niiden hänen kotituomisiensa? Silloin oli Jopi itkenyt, pistäen päänsä Rosinan esiliinan alle, itkenyt, että hänen rahansa olivat unohtuneet kotirantaan, ison kiven viereen. Ja äiti oli sanonut:

"Älä huoli, ei kukaan tiedä siitä mitään! Kuka ne sieltä varastaisi? Pässikö? Ei pässi kukkaroihinsa rahaa tarvitse. Eikähän kotona pilkata, kun ei virketä mitään. Ja me ostetaan nyt vehnästä, äiti ostaa sinulle, niin saat antaa siskoksille."

Silloin alkoi nauru tirskahdella Jopin nyyhkytysten halki.

Ja sitten sai hän pitkän pötkyn vehnäsiä. Ne ovat nyt äidin suuressa nyytissä.

Jopin liikkeitä kärkkyy nurkan takaa hänen veljensä Topi, valmiina pistäytymään sisään Jopin vehnäsille. Jopi on niitä Topille luvannut. Topi tapasi hänet tullessaan rantakallioitse lehmiä metsään ajamasta. Näki rannalla Jopin. Nuottakodan takana seisoi silloin Jopi, ja hätkähti ja kääntyi nopeasti selin Topiin. Sitten hän kumartui yhtäkkiä maahan, ja seisoi kädet taskussa ja katseli iloisesti Topia.

"Mitä … täällä seisot?" kysyi Topi.

"Mie … mie vuan", vastasi Jopi, mutta niin kielevästi ja vilkkuvin silmin, että veli epäili hänellä jotain olevan. Mutta yhtäkkiä keksi Jopi sanoa:

"Kykällänihan minä olin… Katso nyt… tuossa…"

Ja Topi katsoi, eikä sitä vanhaksi huomannut. Ja hänen epäilyksensä unohtui täydellisesti, kun Jopi sanoi:

"Lähdetään tupaan … niin saat vehnäsiä…"

Sillä tavoin salasi Jopi veljeltään, että hän oli unohtanut rahatuusansa kotiin. Rahojaan oli Jopi viipynyt rannalla tarkastamassa.

Nopeasti tepsutti hän Topin kanssa tuvalle, pidellen varovasti tuusaansa taskussa, ettei se kalisisi.

Luottavasti pyytää hän nyt äidiltä vehnäsiä, sillä sen hän tietää varmasti, ettei äiti ole hänen raha-asioitaan kertonut, koska se kerran itse sanoi, ettei niistä pidä hiiskua. Jopi säikähtää hiukan, kun mummo alkaa pakista:

"Voi Jopi-raiskaa. Eikö se raiska edes kirkkoa nähnyt…"

Mutta silloin tukkii Jopi, joka on saanut jo vehnäsensä, mummon suun lennättämällä hänelle kaikkein ensimmäiseksi hädissään kolme, neljä sokerista ässää, lohkaisten ne ässäjötkystä. Ässiä oli hän kyllä aikonut säästää ja antaa muille enimmäkseen tipoja. Mummon sanat muuttuvatkin kiitolliseksi ihmettelyksi. Ja samassa avautuvat toisten penskojen suut sellaiseen pyyntöjen huutoon, ettei kuultaisikaan, jos joku alkaisi kertoa, ettei Jopi muka ollut nähnyt kaupunkia. Ester tulee Jopin luokse siivosti. Mutta Repekka kiiluvine silmineen pyörähtää ja kiertää aina Jopin eteen, vaikka Jopi vehnäsineen kääntyisi miten puolin. Repekka ei anna mitata rauhassa, kuinka pitkän kappaleen kukin tipojötkystä saisi. Jopi sekautuu jälleen, vaikka on jo laivassa pohtinut, miten hän heille kullekin jakaisi. Entä pieni ja musta Sanelma! Mistä se siihen yhtäkkiä lensi? Se sieppaa Jopin selän takaa hänen käsistään juuri niitä sokerisia ässiä. Jopi suuttuu ja repisi ne Sanelmalta takaisin, ellei hänellä olisi käsissä toiset ässät ja tipot. Ja Repekkakin rupeaa väkisin tempomaan. Mutta viimeisiä ässiään ei Jopi Repekalle anna, eikä edes Esterillekään ja Topille, joka nyt pujahtaa seinän alta toisten rykelmään. Ei anna sellaisinakaan kuin hän oli matkalla suunnitellut, nimittäin aikonut raapia ja nuolla ässistä ensin pois sokeria, jota niissä on karkeana kuin suolaa, ja sitten ehkä työntää niille muutaman ässän tipojen jatkoksi. Loput ässät sulloo hän nyt kiireesti povelleen, paitansa ja mahansa väliin. Mutta siinä ohella täytyy hänen silpoa tipojötkyä noille penikoille, niinkuin muruja kanoille. Pian on kaikki tipot viety. Ja Malakias huutaa:

"Se pitää antaa jokaiselle!"

Ananiakselle ja Lejalle ei jäänyt mitään. Ja Mauno-enon Perttakin äännähtää pöydän takaa:

"Tuohan tänne, tai salvan sinut!"

Pikku Sanukka on ennättänyt jo työntää kaikki ässät suuhunsa, se ässien rosvo. Kynnet koukussa karkaa se nyt uusia repimään. Ja eikös Ester saanutkaan mitään? Ei riitä Esterille enää kuin puoli tipoa, ja toinen puoli Malakiakselle. Se viimeinen tipo katkesi, kun Repekka nyki sitä Jopin kourasta.

Jopin päässä välkähtää jo pahamielinen ajatus, että vielä olisi annettava Lejallekin, joka keittelee tuossa kahvia: keittelee kahdella pannulla, uudella ja vanhalla. Niin saisi Jopikin kahvia. Mutta silloin pelastaa äiti Jopin vehnäsvaraston, jota on vielä kuusi tai seitsemän sokerista ässää, hänen mahaansa vasten piilossa. Sillä äitikin huutaa nyt lapsia tuomisilleen, ja ne tuomiset ovat osaltaan vielä paremmat kuin Jopin. Vehnästä on kaikille lapsille, ja paljon enemmän kuin Jopilla. Mutta ensin on Malakiakselle rasia, jonka äiti vie hänelle ja sanoo:

"Tässä niitä nyt on sinulle näitä hirvenpapanoita. Ne on nielaistava kahvin kanssa."

Repekan ja Esterin naamat ovat vehnäsen muruissa, ja pian rapisee muruja lattiallekin heidän tepastamilleen paikoille. Niitä vehnäsen kappaleita nokkii Malakias Hurjan kanssa. Sanelman suu on niin vehnästä täynnä, ettei hän voi edes huutaa, vaikka Rosina näyttää pienimmille tytöille tuomiaan uusia koltteja: virkatut villapaidat, toinen punainen ja toinen sininen. Ilosta vavisten riisuu keltatukkainen Ester itse itsensä, mutta Repekkaa auttaa mummo pääsemään irti paidanpuoliskosta. Ja niin rajusti riistäytyy pieni tyttö siitä, että kulunut paita repeää ja jää kahtena kappaleena mummon käsiin. Nytpä pistää Repekka kiiluvat silmänsä uuden ja punaisen mekon sisään, jota äiti pujottaa hänen alastoman ruumiinsa ympäri, selästä valkean ja vatsasta ruskean. Mutta Esteriä auttelee Maunon Pertan Sanelma.

Sitten seisoo pikku Ester onnellisena paikallaan, nilkkoihin asti ulottuva sininen mekko päällä. Mutta Repekka alkaa rallattaa ja tanssia punaisessaan ja kompastuu pitkiin helmoihinsa. Ja hän kysyy äidiltään:

"Miten tättä pittii?"

"R—revi r—reikä!" neuvoo sorakielinen Topi, nauraen niin, että hänen suunsa vehnässisus näkyy.

"Onhan sillä se jo!" huudahtaa pieni ja musta Sanelma.

Maunon Pertta lyö käsiään yhteen ja nauraa. Mummo siunailee. Rosina virkkaa:

"Ovathan nuo mekot tosiaan pitkänlaiset. Ja kaksitoistavuotisille sanoivat puodissa näitä… Mutta polvethan sellaisilta näkyisivät näiden alta. Salliihan nuo pennuille edes oikeat vaatteet, niin ettei ole paljaat pohkeet ja käsivarret … niinkuin niissä leningeissä, jotka sen kauppiaan rouva teki toissa kesänä näille. Etteipäs hennonut vaatetta tarpeeksi … hihat kyynärpäihin loppuivat. Eihän se muuta kuin saadakseen Saaraa piiaksi. Mutta Saara nyt … niin paljon passaamaan…"

"Hyh", sanoo Maunon Pertta pilkallisesti Rosinalle. "Sellaisethan ne ovat herraspentujen mekot aina. Sellaiset minäkin teettäisin pennuilleni, jos… Ja mitä vaatetta tytöillä pitäisi olla? Herrojen mielestä pieninäkään, tavallisten herrojen: älä hauku Muttista. Hän on herra, oikea. Ja isoina ei vaatetta päällä: sellaisia ne ovat, herrat. Sellaisia! Sellaisia!"

Maunon Pertta hoilottaa. Rosina viittoo nyt lasten jyskäessä hänelle kädellään ja vastailee:

"Niin! Niin! Älä! Vai niin sinä porvaleille… Oletteko hiljaa, sanikat…!"

Toinen kahvipannu kuohahtaa pankolle, viimeisen kerran. Leja hyppää sitä pelastamaan, autettuaan mekkonsa tahrautumisesta itkeskelevää Esteriä. Toinenkin pannu, emaljinen, laidat paksussa sumpinporossa, kiehuu jo ja pölisee. Repekka koettaa punaisessa mekossaan tanssia, ja hän laulaa:

"Hulivilin kukkalon viilekkeet! Hulivilin kukkalon…"

Pikku Sanukka tömistää jalkojaan, pyörii myllyä Topin kanssa, joka rähähtelee. Ja Esterinkin hän houkuttelee siihen leikkiin, Esterin, josta paistaa jälleen ilo, kun Leja pyyhkii hänen koltistaan vesitahran, lattialta Repekan tekemästä lammikosta saadun. Nyt paistaa uuden koltin tuottama ilo yksinpä Esterin tyhjästä hampaankolostakin hänen yläikenestään. Rosina rientää antamaan rintaa pienelle Luukkaalle, joka on herännyt. Malakias katselee matorohtojaan. Leja nostaa pannun pöydän nurkalle, kirjakauppias Aapeli Muttisen särkyneen potin pohjalle. Sitten tulee hiljaisuus.

Aikuiset juovat kahvia, ja lapset katselevat ääressä. Repekka marmattaa äidilleen:

"Kokua! Kokua!"

Topi seuraa suu auki pannun kallistamista, ja vielä kiiluvammin silmin Jopi, joka on juossut ulos, mutta tullut sieltä takaisin, piilottamasta tuusaansa ja ässiään perunakuoppaan, muutaman naattia versovan lantun taakse.

Malakias alkaa syödä jotain, istuen taikinakorvon reunalla tuvan nurkassa. Hän syö kauan, vaikkei hän ole saanut vehnästäkään muuta kuin puoli tipoa Jopilta. Hän pureksii ja irvisteleekin. Mutta sitä ei huomaa kukaan kahvittelun hartaudessa.

Höyry nousee kupeista auringonpaisteessa, joka käy sisään jo takaikkunastakin. Tulinen höyry, korvakkaista ja korvattomista kupeista. Jo alenee Rosinan korkea vehnäspino keskeltä pöytää. Nopeasti se alenee, ihanaa vehnästä kerran jälleen!

Nyt siinä on kärpäsillä hurisemista ja pimahtelua! Jopi tunkeutuu ajamaan pois kärpäsiä, äidin ja Lejan väliin, ja leveäposkinen Topikin siihen tulee. Teevadit kohoavat sormien päissä: ne kohoavat Pertan kiivaasti puhaltelevien huulien tasalle, kun taas Sinikanteleen eukko puhaltelee sävyisästi, mutta Maunon leveät huulet maiskuttaen. Maunon Pertan Sanelma juo sievästi kupista, ja häntä ihaileva Lejakin ottaa hänet juonnissa mallikseen. Hiljaisuus vallitsee. Kuuluu äitinsä rintaa imevän Luukkaan suun maksutus.

Tuleepa Rosinan ja Lejankin vuoro kaataa itselleen, sillä kuppeja on neljä paria.

Saara kuorsaa. Topi läiskii kämmenillään kärpäsiä rikki pöydän reunaan. Hän saa niitä neljä, viisi kerrallaan, maitotilkkoja syömään kerääntyneitä, joskaan ne eivät syö vehnäsen muruja, sillä ne syö Topi itse.

Nyt alkaa sokeria saanut Repekka kurkkia varpaisillaan yli pöydän laidan. Hän kiukkuaa kahvia. Jopi kyhnyttää äitinsä lonkkaa ja anelee vehnästä, koska hän itse antoi omansa muille.

Karsinannurkasta kuuluu mummonkin raskaita huokauksia, kahvia kaipaavan. Vielä lienee tuolla emaljipannussa kahvia. Rosina kaataa Esterille ja Repekalle kahvia yhteisesti pieneen peltituoppiin, ja pikku tytöt asettuvat permannolle ja työntävät kilvan vehnäsiään ja nyrkkejään tuoppiin. Mauno röyhtäisee, Sinikanteleen eukko kiittää kauniisti. Mutta Maunon Pertan Sanelma ei huoli lisää, vaan sanoo:

"Ei kiitos!"

Pikku Sanelma tahtoo kahvia. Ja yhä tuskaisemmin kyhnyttää Jopikin äitiään.

Yhtäkkiä karjaisee Malakias jotain, mistä ei saa selvää.

Rosina huudahtaa:

"Mitä sinä siellä karjut … kuin karju?"

"Mitäkö!" örähtää Malakias. "Kun pentu pyyhkii vehnäsellä pyllyään!"

Kylläinen Repekka se sitä teki. Malakias tahtoisi kurittaa Repekkaa. Mutta Rosina sanoo:

"Koskepas siihen pieneen! Kunhan itse … siinä…!"

Sitten käy Rosinan sääliksi Malakiastakin, joka tulee pöydän luokse. Kärsivällinen Malakias on nähnyt jo yhden pannun loppuneen.

Sentähden virkkaa hän:

"Antakaa nyt sitä kahvianne. Nyt ne ovat jo matojen hampaissa."

"Häh?" huudahtaa Rosina. "Mitkä? Joko sinä ne otit."

"Nepä käärmeiden voiteet", vastaa Malakias.

Rosina jatkaa:

"Ilman kahviako? Kun minä sanoin, että ne kahvin kanssa."

"Kukas heitä kahviin liottamaan", vastaa Malakias. "Ilkamakuisia ovat muutenkin … kuin pirun p—ska."

"Phyi! Söi matorohdot paljaaltaan. Oksennuttaa!" huudahtaa Maunon Pertta. "Se on pthyi, hyi!"

Kahdeskymmeneskolmas luku

Ulkoa kuuluu jytinää, hevosen kavioiden kopinaa kujalta tuvan päästä. Jopi juoksee pilkistämään ikkunan alitse: tuolta näkyy kallionsärmän takaa Sohvin vaalea harja ja ylämäkeä vetäessä nyökkäilevä pää.

Kohta ilmestyy kalliolle notkea Ananias, ohjaillen jauhosäkkiä vetävää ja kuhmupolvista tammaa, ja jonkun ajan perästä Käkriäisen Juutas, toinen lapikkaan varsi nilkkaan vajonneena, takki levällään ja hattu takaraivolla.

Jopi lähtee ikkunasta, koska Rosina nyt käskee Lejaa antamaan Malakiakselle matokahvit, ja kahvia muillekin mukuroille.

Pian istuu Malakias hymyilevin suin pöydän ääressä. Hän tuskin hennoo puraista hiukkasen kerrallaan suurta vehnäskappalettaan.

Jauhojentuojat ajavat kujalla alamäkeen, hyvää vauhtia, niin että hiekkainen multa kirskahtelee iloisesti. He seisahtuvat veräjällä. Siinä pysähtyy Käkriäinen hetkeksi, kuivaten hikeään ja haroen takkuista tukkaansa. Sitten tarttuu hän Ananiaksen kehotuksesta säkin pohjanurkkiin ja Ananias sen kaulaan. He nostavat jauhot veräjästä pihan puolelle.

Topi on jo ennättänyt hotkaista kahvinsa ja huutaa vehnästä syöden portailla:

"Tulipas sitä pask-njatkoa … kun Juutas Käkr-riäinen lähti per-rkaamaan!"

Ananias on mennyt miesten aittaan. Siellä puhdistelee hän jauhopölyä polvistaan ja liiviensä rintamuksista, ja silittelee, pienestä taskukuvastimesta kuvaansa katsellen, hienoja vaaleita hiuksiaan. Käskeepä hän nyt Topin pölistämään myöskin hänen selkäänsä, sillä Topi tuli äsken veräjälle ja kertoi:

"Tuli vier-raita, pir-ruja! Ja vehnästä on paljon … kun on eno ja enon Per-rtukka ja Per-rtukan Sanelma…"

Sen Sanelman tähden sovittelee Ananias tukkaansa riippumaan toiselta puolelta otsaa niinkuin hän on nähnyt enon ystävillä siellä Potamiassa. Ja ottaapa hän ylleen paremman takinkin, kun lähtee viimein veräjällä nuhjustelleen isänsä perästä astelemaan tupaan. Hiukan nytkähtelevin polvin ja tavallista kalpeampana astelee Ananias, ja tuvan ovensuussa katsoo hän ensin maahan, ikäänkuin hiukan alakuloisesti, mutta kuitenkin hymy huulillaan. Lippalakki on rennosti kallellaan hänen päässään, kun hän sitten menee perälle, Maunon Pertan Sanelmaan katsomatta, ja ojentaa miehekkään huolettomasti kättä ensin Maunolle, naurahtaen ja hiukkasen kirotenkin, ja sitten Maunon Pertalle. Mutta Maunon Pertan Sanelmaa kätellessään hänen lapikkaansa kanta oikein raapaisee permantoa, niin hän unohtaa varmuutensa, ja kumartaa kansakoulussa annetun neuvon mukaan. Mutta kättä annettuaan vetäisee hän sen takaisin, ja sitten riippuu se koukussa pojan sivulla. Sievän Ananiaksen korvatkin ovat hiukan punaiset.

Rosina Käkriäinen huomaa viattoman ja kauniin punastelun lemmikkipoikansa poskilla, ja hänelle tulee asiaa taikinakorvon luokse, kaatamaan siihen vettä, koska hän aikoo tänään leipoa; sieltä näkee hän vilkaisemalla Ananiaksen paremmin. Ja ilo sykähdyttää hänen mieltään, joka tuskin on päässyt tänään hetkeksikään nousemaan surujen alta. Rosinan päässä vilahtaa:

Ananiashan se … siitä voi mies tulla! Jos sillä olisi hoidossa talo… Oma talo. Siitä se olisi turva muillekin kuin eukolleen… Senkö tähden lieneekin Ananias niin untelo, että se jo sitä naisväkeä? Onhan sillä jo ikää. Jos vielä hyvinkin vilkastuu. Ja Pertta Kinnusen Sanelma: ei se vielä mihinkään pahaan… Kunpa se pysyisi ihmisenä… Pitää katsastaa näitä!

Mutta Juutas Käkriäinen on jo istuunut pöydän päähän, käteltyään Maunoa, jonka tulo on ollut hänestä hyvin mieluinen, sillä nyt on hänellä juuri juttelemistakin, siltä Sahan hovilta. Ja hän on saanut jauhoja, joten ei ole varsin kiirettä heinätöihinkään. Niin mieleinen on Maunon tulo ja juttelu hänelle ollut, ettei hän ruvennut nurisemaan edes pikku tyttöjensä uusista mekoista, vaikka hän ensin rypisteli kulmakarvojaan, kun ne huomasi, joutavan koreat. Mutta näin vieraiden läsnäollessa on hän hyvilläänkin niistä mekoista. Maunon jälkeen tervehtii hän Pertta Kinnusta: rutisti Pertan kättä hiukkasen koirusissaan, koska näet Pertta nytkin haukkui hänen kourainsa isoutta. Pertalta pääsi pian armon rukoilu, ja viimein kiroilu. Mutta Maunon Pertan Sanelmalle ei Juutas ollut kovakourainen.

Sitten asettui Käkriäinen kahville pöydän ääreen. Siinä hän nyt istuu, kyynäröt enemmän kuin puolta syltä leveällä ja takapuoli pölkässä. Hän hörppii kahvia äskeisestä lastentuopista, sillä eihän tavallinen kuppi nyt miehelle mitään, sanoi hän, ja näkyyhän pannussa olevan vielä kahvia. Ja vehnästä on. Tuopin vieressä on hänellä mälli, jonka hän otti ja valitsi siihen äsken uuninreunalta valmiiksi, ruskea ja koiranpennun kykäleen kokoinen mälli. Se maistuu nyt vaihteeksi hyvältä, ja piipun varsi on vähän vialla. Ja taas hän on hyvällä tuulella: onhan suu täynnä, ja on vehnästä ja kahvia. Heilutellen vasenta kämmentään, isoa kuin lapiota hän naurahtaa:

"Jauhoja … saahan niitä … kun tahtoo! Saisi vaikka miten paljon… Eikä tuossa ole hätä h—sinytkään, hehe! Siksipä minä en ole mennyt ennen tietelemäänkään … kaupungista taikka muualta. Olen vain irvistellyt ikeniäni … kun kerran tiedän, että saa niitä. Olen ajatellut, milloin nämä akat ovat hätistelleet menemään, ajatellut, että… Nyt sitä on! Ja olisi annettu miten paljon tahansa. Niin tuo meinasi, komesrootti, että ota vaikka kymmenen pussia rätingille. Sanoi, että sinulle minä uskon, Juutas, muille en uskalla. Eikähän se kaikille uskallakaan. Mitäs … kun eivät maksa velkojaan. Niin se sanoi … minulle."

Käkriäinen on hiukkasen vaiti. Sitten hän huudahtaa:

"Mutta enpä tuossa viitsinyt ruveta ottamaan kuin yhden pussin. Sillä kyllä minä tiedän! Porvalit… Tiesin minä, Mauno-parka … näin, mikä sillä komesrootilla oli riitingissä…"

Käkriäinen vaikenee jälleen hetkeksi, uteliaisuutta herättääkseen, ja työntää nyt etusormellaan mälliä alahuulensa taakse. Ensimmäisenä kysäiseekin häneltä sitten pikku Jopi pöydän toisesta päästä:

"Mitä sillä oli riitingissä, sillä komes…?"

"Mitäkö?" huudahtaa hänen isänsä, mutta ei katso Jopiin, vaan hänen ylitseen Maunoon, joka istuu sanattomana ja mietteissään. "Hm", tuhauttaa Käkriäinen sitten sieraimiinsa. "Kyllä minä tiedän… Minä näin jo, kun taloon tulin, että siellä oli jotain. Arvatkaahan…! Ja tiesinpä tuon: kaksi lehmää oli purussa. Nii-ni! Kaksi lehmää."

"Niinkö?" äännähtää Rosinakin, joka on juuri lähdössä pihalle, vakka kädessä, ottamaan jauhoja. Ja samassa Rosina huomaa miehensä takin kainalonkin revenneen, Juutaksen kohottaessa kättään. Mutta ei Rosina nyt hiisku siitä takistakaan mitään.

Puheen sattuessa lehmiin täytyy kunnon emännän kuitenkin huudahtaa:

"Purussako? Ihanko totta?"

Juutas Käkriäinen vastaa:

"Kah … kuulinhan tuon näillä korvillani… Jos sen jo muutenkin tiesin. Ja siitäkös oltiin minulle litmakoita … että niitä tohtoroimaan. Ei kuin kahvia eteen … ja sitten litmakoitiin. Siinä oli vehnäsiä ja pipernikkoja, joutavia. Niistä nyt maha… Ja sentähden tarjottiin jauhojakin vaikka lainaksi. Ne ovat ne … komesrootit, Mauno. Ja saliin vietiin, toppatuoliin istutettiin. Ja lystiä koetettiin pitää minulle. Mutta niistä lehmistä juteltiin, ruotsiksi keskenään, se Könönen ja hänen tyttönsä. Mutta minä kyllä ymmärsin: että uskaltaako pyytää minua niitä parantamaan. Mutta minä en ollut ymmärtävänäni … irvistelin vaan ikeniäni mahassani. Istua kekotin … kuin mikä komesrootti.."

"Et ymmärtänyt. Et! Et!" huutaa Maunon Pertta, riisuen päällyshamettaan ja heittäytyen alushameisilleen, punajuovaiselle. "Mistä sinä, Juutas, ruotsia? Tuollainen. Karhu! Kädetkin isommat kuin koko mies. Et. Et!"

"Niin minä?" ärähtää Juutas Käkriäinen puolittain ällistyen ja puolittain nolona. "Minäkö? Hm … haista sinä pässin…! Minäkö en ymmärrä? Minä … enemmän kuin sinä! Olen ollut opissa … maailman rannan oppikoulussa, haha. Minäkö! Hurstote, pirskata Perttata! Ja miiver siiver … kiiver kaiver! Entäs ingen tingen … tappisilmä, hehee. Ja rouskata rauskata! Kyllä minä ymmärrän, sinä…! Ja entäs sitten pussiluitte … kalpaski… Se on ryssää. Ja lupovatsa."

Käkriäinen vilkaisee kuitenkin sänkyyn, mitä Saara, Pietarissa ollut, hänestä arvelisi. Se myöskin sitä ryssää. Juuri häneltä on Käkriäinen oppinutkin sanomaan niinkuin nyt:

"Pussiluitte, kalpaski ja lupovatsa."

Mutta Saara kuorsaa.

Maunon Pertta hohottaa Juutakselle ilkeästi, ja Sinikanteleen akka hymyilee. Ei sovi nyt puhua kielillä. On käännettävä tarina muualle. Käkriäinen sanoo Maunon Pertalle:

"Kyllä minä, hehe … enkähän minä sinulle puhu, vaan langolle. Niin, olisivat ne minua tahtoneet niitä lehmiä korjaamaan, mutta minulla kun on hampaankolossa noille porvaleille, Mauno. Ne luulevat niin vain narraavansa … köyhälistön, aina tarpeessa olevan… Siksi ne kahvilla… Ja sikareita työnsivät suupieliin… No, eihän mitä: minä vain odotin, milloin ne alkavat sitä asiaansa haastaa … uskaltavat. Ja minä pidin varani, ja siinäpä jo tahdoin säkin jauhoja … puolet ilmaiseksi. Ja se lähti kuin myllyn ratista, ja lisää luvattiin! Mutta jamahtipas komesrootti kiinni omaan loukkuunsa. Jauhot antoi. Mutta sitten, kun rupeaa laskettelemaan lehmiensä parantelemisesta … niin enpä ollut tietääksenikään! En kuin arvelin, että menee siinä viikon päivät siinä sellaisessa… Ja se onkin totta, se on sellainen luokka, tämä lehmäisen elukan parantaminen. Siinä on jos jonkinlaisia suonia ja suolia. Ja satakertoja. Ei sitä moni osaa, jos oikein paikalleen aikoo ne rotjata, milloin ovat sijoiltaan menneet. Enkä tuosta lopulta kuin sanoin, etten minä siihen työhön rupea… Minä…"

Käkriäinen on noussut pöydän äärestä ja seisoo hetken keskellä lattiaa, toinen polvi koukussa ja hattu takaraivolla, toisessa poskessaan mällimukula.

"Enkä ruvennut… Tohtorikseen…"

Sitten kaivelee hän taskujaan, saa esille harmaan pässinpussinsa ja piippunsa, ja menee kopistamaan piippuaan uunin reunaan. Sylkäisee mennessään lattialle läiskän, tiputtelee, ja pakinoi:

"Ne ovat aina ne … porvalit. Ja minä kun nyt olen sellainen, että porvalia en minä kärsi, Mauno! Hehe, jos kaupungissa tai missä sattuu heitä menemään ohitseni, niin hattua en nosta."

"Porvarit … talokkaat!" myöntää Mauno.

"Niin ja torppalit raatavat heille työn", sanoo Käkriäinen. "Ja mikäs on tämä Konsta Könönenkin? Ostaa kaikki maat. Ripatillakin ostattaa, vilskommipelillä. Eikä itse niitä viljele, antaa metsittyä. Ja eläjät maantielle!"

"Mutta koetapas niiltä saada maata nurkkasi alle! Eivät anna tukkipuulaakit", alkaa Mauno puhua.

"Herrat, herrat!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mitä ne tekevät? Juovat ja likastavat … kaupungissa! Se on totinen tosi! Tosi!"

Nyt hälistään hetki herroja vastaan. Ja Juutas Käkriäinen kehaisee uudestaan:

"En, en kärsi porvaleita. Haha, jos en muuta heille keksi, niin tuhautan, rasvaruhtinaille. Kun menen kadulla sivuitse koristeltujen ryökkinäin, niin tuhnun…"

"Tuhautit nytkin! Voi helvetti, miten tuo Juutas haisee!" huutaa Maunon Pertta, joka on lähdössä viemään päällyspukuaan aittaan ja joutuu uunin vaiheilla Juutaksesta käyvään ilmavirtaan. "Tuhautit. Ja haiset aina. Kuin märännyt kissa tunkiolla… Ja joka sorkka täällä haisee! Haisee! Haisee!"

Rosina on tullut takaisin sisään. Hän sanoo jotain epäselvää ja tiuskahtavaa Pertalle. Juutas Käkriäinen ällistyy. Hetken seisoo hän sanattomana ja kokeilee housujensa takapuolta. Sitten hän yrittää sotkea asiaa. Kääntyy tupaan päin ja sanoo:

"Niin … haastelivat … komesrootti ja se ryökkinä…"

Ja yhtäkkiä hän naurahtaa, nolosti ja samalla sydämensä pohjasta:

"Sainpas minä tuon Pertukan ääntämään…! Jo ajattelinkin, mitenkä minä sitä, kun se… Mutta arvelin, että kun… Jopas älähti, hahaha. Ja sitten … se Konsta Könönen ja se tyttö… Ne kun juttelivat… Kuulkaahan mitä juttelivat! Ne … että maailma on palli."

Juutas on silmänräpäyksen vaiti. Sitten hän huudahtaa vihaisesti ja lujasti:

"Mutta se on vale!"

Muuta ei hän hetkeen sano.

Maunon Pertta on kadonnut tuvasta. Mauno alkaa torkkua.

Leja on kahvitellut mummonkin, ja nyt herättää hän Saaran, täysi kahvikuppi kädessä.

Saaran päätä pakottaa. Hänen mieleensä johtuu se laivamies … ja oleskelu siellä Lutmitvuoren harjulla, kaupungin laidassa, kanervissa. Hän on ollut jo heräämäisillään toisten hoilotukseen. Horteessaan on hän kuullut puhuttavan haisemisestakin. Nyt katselee hän istualleen kohoten kulmiensa alta ympärilleen. Äidin tuikea silmäys tuolta taikinakorvon luota, jossa hän on juurta sotkemassa, antaa Saaralle syytä pelkoon, ja hänestä tuntuu kuin nyrpistäisi Lejakin hänelle nenäänsä. Haisiko hän itse vielä … oluelta ja muultakin? Leja, mokoma… Mauno voi juuri siksi murjottaa, että ovat puhuneet Saarasta. Maunon Pertan Sanelma istuu niin pystynenäisenä. Perttaa ei näy sitä, joka oli kai Saarasta alkanut puhua.

Ennen kaikkea äitinsä epäilyt haihduttaakseen ponnistaa Saara päänsäryssäkin itseään, kertoakseen, mitä kaikkea siellä kornetissa oli katselemista. Monta tuntia se sellainen oli vienyt, ihan totta. Kahvia oli siellä keitetty tyhjästä, kahdessa minuutissa. Ja käärmeitä oli näytetty, mustia ja punertavia, ja kirjavia! Sellaisia ihmeitä! Ja kiikkuneet olivat korkealla katon rajassa. Ja jalopeuroja siellä oli ollut.

"Elähän, elähän!" huudahtaa Juutas Käkriäinen ihmetellen.

"Niin! Niillä oli pitkät sarvet", sanoo Saara.

Sitten Saara kertoo kaikenlaista.

Mutta kun hän sillä tavoin yhä jatkaa kuvauksiaan jalopeuroista ja elehvanteista ja ylpeilee niillä näkemillään, alkaa isää vähän harmittaa, ja hän sanoo:

"Kyllä minä … tiedän. Niitä ne vain … sellaisia komeljanttareita…"

Rosina on jälleen kadonnut tuvasta, huudahtaen, että nythän härkä pääsee metsään, eivät sitä lapset vahdikaan. Rosinalla on taikinanjuuri jo valmis happanemaan. Suutarin akka ja Leja menevät Rosinan perästä. Sitten huudetaan karjapihalla Malakiasta. Ja Topi, joka on kuunnellut suu auki Saaran kertomuksia tiikereistä ja lentokoneista ja allakan lehtien muuttamisesta rahoiksi, juoksee pihalle. Mutta pienimmät tytöt ovat menneet aikoja sitten.

Mauno on noussut ja tarjonnut Ananiakselle paperossin, seisahtanut tuvan portaille. Ananiaksen kanssa pakinoimaan. Karjapihalta kuuluu lasten ilakoimista. Tuvassa on vielä paitsi Käkriäistä ja Saaraa Maunon Pertan Sanelma. Sanelmalle tuumii nyt Käkriäinen uudestaan noista Saaran kuvauksista:

"Kyllä minä ne … temput…!"

Hän on hetken vaiti. Sitten hän örähtää:

"Olisipahan ollut … elohopeaa taskussa … niin kyllä nuo olisi nähty!"

"Elohopeaako? Mitenkä se isä ne olisi nähnyt?" kysyy Saara.

Maunon Pertan hymyilevä Sanelma ei puhu mitään.

Juutas Käkriäinen ei sano sen enempää, miten hän ne olisi nähnyt.

Ja sitten kaikuu karjapihasta Rosinan ääni. Juutas Käkriäisenkin on lähdettävä sinne, sillä lehmää astutetaan. Rosina huudahtelee alhaalla navetalla ihastuneesti:

"Voi tokiinsa, kuinka tämä on varma tekijä! Ja hyviä vasikoita sen tekemistä tulee."

Rosina hääräilee alushameet polviin käärittyinä kujalla, jonne Sinikanteleen akka on taluttanut läävän väliköistä lehmänsä, työntäen ulos pyrkivän lampaan välikköön takaisin. Sinikanteleen vaimolle Rosina puhelee karjastaan:

"Ja hyviä ne ovat muutkin meillä, kun on saatu noita elukoita viimeinkin… Sen mokomalla tuskalla ja työllä: voita myyty … ja maitoa! Ja pienistä on kasvatettu. Sekin Jertta, tiedättehän, se kyyttö, yksitoista litraa se lypsää, vaikka on vasta-alkaja. Se on, kuulkaas, sen Vilhusen mustan luomia, sellaisen lypsäjän. No, Poika mitäs nyt… Mutta kylläpäs on vastahakoista tästä teidän lehmästä. Kuuletkos sinä…!"

Rosinan innokas ja leppoisa juttelu on nyt muuttunut karjahdukseksi Malakiakselle, joka on pantu pitelemään vastahakoisen lehmän häntää, kun taas Sinikanteleen vaimo pitelee sarvista. Rosina käskee Malakiasta:

"Älä niin riipaisemalla! Voi kuitenkin, ei tuosta senkään sankaria tule, kun ei osaa pitää edes lehmän häntää kädessään! Poika…"

Malakias ei vastaa mitään. Työntää ainoastaan hampaittensa väliin vehnäsen, jota on pitänyt vasemmassa kädessään. Topi ja Sanelma, Topin perästä aidan ylitse kiireesti hypähtänyt istuvat aidalla. Punamekkoinen Repekka ja sininen Ester katselevat kujalle aidan raoista. Mutta Jopi on kiivennyt aidan harjalle ja varautuu nojaamaan seipääseen, jossa roikkuu vanha nuttu. Paksuposkinen Topi laulaa, härkää katsellen:

"Piu, pau, papinkellot! Lukkarin lesken lehmänkellot!"

Pikku Sanelma tirskuu. Saara köntystää ohitse saunaan.

Rosinan mieleen johtuu taas Saaran valhettelu… Ja sellainen juopottelu ja ehkä muukin. Ja äiti kiihtyy ja huutaa toisillekin lapsille:

"Pääsettekö te siitä! Mitä, Sanukka? Vai tulta iskee, hittoako sinä, Sanukka, ai, ai! Kunhan ei omasi kerran tulta iskisi, ihan pääkuoreen asti, että hulluksi ihminen tulee! Niinkuin varikset kaikki aidan seipäissä! On siinä kiikaroiminen, Jopi. Pyörii seipäässä ympäri kuin … kuin p—eru tikun nenässä… Ja Repekka, kiilusilmä, niin: tirkistelisit häntä nyt hevosen hännän alle!"

Malakias sanoo, lyöden oivallista härkäänsä lautasille:

"Siinä se on Poika! Sellainen … kikkarapää. Maksaisi se Könönen varmaankin tästä…"

Myöskin Mauno Kypenäinen on tullut Perttoineen aidan viereen, kun taas Maunon Pertan Sanelma istuu Lejan kanssa naisten aitan portailla.

"Mitä?" kuuluu silloin Juutas Käkriäisen leveä ääni pihalta. "Mitä … Malakias?"

Käkriäinen kantaa vielä Ananiaksen kanssa jauhosäkkiä aittaan. Mutta nyt hän pysähtyy kesken kantamistaan, koska Malakias puhuu hänen härästään. Suurimman ylpeyden aihe on se Poika Juutakselle niinkuin koko Putkinotkon väelle. Hän toistaa:

"Mitäs … se Malakias haastelee?"

Malakias huutaa kovemmin:

"Antaisi se Könönen varmaankin tästä … kaksikymmentä markkaa!"

"Kaksikymmentä markkaa, haha!" nauraa Juutas Käkriäinen. "Johan sinä taas, poika-parka…"

Käkriäinen kiiruhtaa kantamaan säkin aittaan, että pääsisi alas kujalle, selittämään Maunolle ja muille, mitä se härkä oikein maksaa. Ananias ja hän vievät säkkiä ylemmän aitan kynnystä kohti, kiskovat välissään kuin muurahaiset isoa ja valkeaa toukkaa, Ananias takaperin ja Juutas oikein puolin astellen, jalat levällään. Kun säkki on saatu aitan kynnykselle, lönkyttää Käkriäinen Maunon luokse aidan viereen ja jatkaa:

"Se Malakias, haha. Kaksisataa tästä saisi… Tästä härästä… Mutta, Malakias, sitä makeutta sinulle nyt ei anneta … että se myydään! Ei sitä makeutta."

Juutas lataa piippuaan ja juttelee Maunolle, vakuuttaa:

"En… Sitä minä en myy. En vaikka tarjoaisivat mitä. Ennen vaikka sen tapan…"

Hän kiihtyy hiukan. Sitten hän jatkaa:

"Se on hyvä härkä… Kuulkaahan!" huudahtaa hän siinä lomassa Sinikanteleen eukolle, joka vie lehmäänsä ylempänä kujalla: "Kulkaa, juoksuttakaa sitä siellä kalliolla … edestakaisin, tai kotiin mennessä alkumatka…"

Sitten puhuu Juutas Maunolle:

"Siinä on … sellainen liikutus tässä käytöksessä … tässä lehmien … joskin hyvä tuo on härkä. Mutta … kyllä minä tiedän."

Ananias on hyppyyttänyt hevosen veräjästä ja sitonut sen alimmaisen aitan nurkalle. Hän istuutuu pirtin portaille ja katselee hiljaa ja salavihkaa rusottavaa ja valkohipiäistä Maunon Pertan Sanelmaa, jonka kanssa Leja naureskelee naisten aitan kynnyksellä. Ananiasta Lejan jutut kiusaavat. Mitään niistä hän ei tosin kuule, eikä Sanelmakaan virka paljon mitään. Mutta hän kuule Lejan nauravan ja puhuvan härästä. Ja Sanelmakin katselee silloin härkää, kirkkaina sädehtivin silmin. Ananiaksesta tuntuu äitelältä. Ja samalla häntä ikään kuin kiukuttaa. Tuon Sanelman levollisuus ärsyttää häntä. Hänen tekisi mieli mennä ja rouhaista hänet käsiinsä, härkää hymyillen katseleva Sanelma. Ja rouhaista oikein sylin täydeltä. Ja näyttää hänelle … niin että kerrankin suu aukeaisi … haastelemaan. Sylissään kantaisi Ananias tuon Sanelman kuin höyhenen!

Rosina Käkriäinen tulee pihalle, kutsuu Lejaa panemaan puuroa tulelle. Perunat ovat aikoja sitten keitetyt.

Kun Leja tulee Rosina Käkriäisen luokse tuvan portaitten viereen, supattaa äiti tyttärelleen:

"Älä huoli puhua mitään siitä kanasta Juutakselle… Mikähän sen hengen nyt vei?"

Rosina huomaa Ananiaksen ja jatkaa:

"Älä sinäkään… Kun se kana on täällä kuollut! Isä suuttuisi … sitä kun ei ole myyty…"

Leja oli äsken, mennessään äidin luokse läävälle, ilmoittanut hänelle tavanneensa sen vanhan kanan käpertyneenä alaveräjän taakse. Leja oli katsellut sitä ja vienyt sen läävän välikköön. Vähän ennen kaupungissa käyneiden tuloa oli hän sen huomannut. Kumpaisellakin heistä oli mielessä pelko, joskaan he eivät hiiskuneet siitä toisilleen. Arvelivat ainoastaan, että loppunsahan se sille kanallekin oli tuleva. Ja kun Sinikanteleen vaimo samassa joutui heidän perästään läävän välikköön, pisti Rosina kanan piiloon seinän alle, ettei Juutas Käkriäinen saisi tuon vieraan eukon puheista kuulla, että kana oli kuollut … juuri tänään. Sillä Juutas voisi alkaa motkottaa, ettei sitä oltu myyty ja otettu siitä rahoja, joskaan hän ei kanojen kuolemalle muuten ole pannut merkkiä. Pääskysten pesien putoamisesta on Juutaksellekin merkkiä.

Nyt varoittaa Rosina Lejaa ja Ananiasta vielä tästä asiasta.

Mutta itse on Rosina huolestunut kanan kuolemasta. Miksi sen piti sittenkin kuolla juuri tänään? Ilmeettömin ja sinne tänne kiertelevin silmin katselee Rosina nyt tuvan portailla ympärilleen. Jälleen kohoaa hänen laihasta sydänalastaan syvimmältä kuin jokin pahan tunto. Onnettomuuden ennustus… Vanha kana oli kuollut. Tänään, kun hän ryhtyi siihen viina-asiaan. Ja tuntuu yhä kuin hän olisi syypää. Saaran hommannut tervahöyryyn, ja nyt rötköttää Saara saunassa humalaansa, ja muuta elämäänsä! Tulisi tuosta Ananiaksesta edes mies! Luoja ei salli Rosinalle … mitä ei salline … menestystä. Viime kerrankin putosi pääskysen pesä, ja kuoli lammas, herrojen koirat repivät. Miksi Luoja ei salli? Rosina on menetellyt niinkuin on voinut. Ihan vapaa on hänen tuntonsa! Mitäpä tuosta viinanpolttamisesta, kun rikkaatkin… Ja senkö tähden hänen sukunsa alamäkeen? Mutta Rosina ei jaksa muuten elättää perhettään: sitä on niin paljon. Siitä ei henno luopua … lähettää ihmisten kiusattavaksi. Oli miten oli! Kun on sallittu menemään yhä alamäkeen, niin lienee sallittu. Ei siinä mikään auta, vastaan karrittaminen… Jumalalle…! Kanakin kuoli.

Kahdeskymmenesneljäs luku

On syöty päivälliseksi kolme kappaa uusia perunoita ja suolakalaa ja piimää ja padallinen puuroa. Puhkuvaa ruispuuroa, voisilmässä kastettua. Muut syöneet paitsi ei Malakias, joka odottaa käärmeitään.

Nyt ollaan Putkinotkossa ruokalevolla. Rosina, Maunon Pertta, mummo ja Leja pitkin pihatanteretta. Sinne ovat nurmikolle nuukahtaneet myöskin sinimekkoinen Ester ja punapaitainen Repekka. Toiset ovat vielä valveilla, heidän ääniään kuuluu hiljaisesti sieltä täältä.

Porsas örisee tallissa, mutta emälammas ja vuona, joita Rosina on äsken ruokkinut leivänmuruilla ja juottanut vedellä, eivät ääntele. Mökin pihalla on aivan hiljaista.

Maunon Pertta on ensimmäisenä tullut pihalle ja heittäytynyt suuren koivun siimekseen, kavahdettuaan päivällispöydästä huudahtaen:

"Voi myrkky, miten tuo Käkriäinen ja hänen penikkansa…! Pihatantereelle tästä pitää päästä."

Ensin on Pertta Kinnunen heittäytynyt kyljelleen, pitkä ja solakka veikale. Ja sitten vatsalleen, niin että jalkain ja lantioiden muodot piirtyvät selvästi näkyville hänen ainoan hameensa läpi. Siinä hän on ummistanut kärsineet, hurjat ja tylyt silmänsä. Mutta vielä hän on kohottanut leukaansa ja haukkunut Repekkaa, joka on juossut pihalle ja alkanut tanssia ja rallattaa visertävällä äänellä: "Ramtam-kilikuti. Ramtam-kilikuti…!"

Siten on kiiluvasilmäinen Repekka laulanut ja nauranut. Mutta Rosinakin on ilmestynyt pienokainen sylissä portaille, ja hän on käskenyt Repekkaa olemaan hiljaa, ja Esteriä nukuttamaan pientä siskoa, niin että täti ja muutkin saisivat maata. Ja täti on nukkunut.

Rosina makaa nyt Pertta Kinnusesta vähän matkan päässä, Luukas puolipaljaalla povellaan. Närkästynyt oli hän Pertalle noista sanoista, joita Pertta täällä käydessään aina jankuttaa eikä koskaan väsy, nimittäin että Rosinan lapset ja koko pesuus ovat muka sellaisia, löyhkävät. Ja onhan se totta. Mutta jopahan tämä nyt… Ja ovat nuo olleet Pertallakin omat hajunsa, vieläpä pahemmat, sellaiset, joita herrat ovat löyhyttäneet hänen rinnoilleen nuorena tyttönä. Nyt ne hajuvedet ovat haihtuneet. Siksi lienevätkin Pertalla nuo pahat puuskansa, jolloin hän kaikkia haukkuu, toisten haisua, vaikka se on toki rehellisen leivän ja potattien haju, köyhien… Ensin huulet hiukan töröllään ja sitten lauhtuen on päivän juoksuista ja matkasta väsynyt Rosina kiertynyt kieppuun nurmelle, sovittaen varovasti viereensä imevän lapsen, jonka pehmeä kosketus tuntuu niin hyvältä. Huivinsa, nyt jälleen vanhan arkihuivin, on hän vetänyt mustan päänsä ylitse huppuun. Vielä on hänkin nostanut kasvojaan ja kovistanut edelleen Repekkaa ja Esteriä pitämään turpansa kiinni. Repekka on näet saanut Esterin avulla punaisen villapaitansa korviinsa ja kyykkinyt tuvan portaiden edessä ja alkanut naurella, mitä hän siihen rykkäsi kaksi. Mutta kun äiti käski olemaan hiljaa, niin on Ester neuvonut siskoaan vaikenemaan. Pikku tytöt ovat nyt menneet poimimaan kissankelloja kukkivan perunamaan reunamilta, ja siinä istuskeltuaan ovat he syömisestä uupuneina ja auringonpaisteen ja hiljaisuuden raukaisemina nukahtaneet alimmaisen aitan edustalla, nukahtaneet punainen läiskä sinisen viereen.

Mummokin on tullut pihalle, lapsenhoidosta ja vieraiden tähden Rosinalta puuronsa saanut, joten tuo Juutaksen hauki säästyikin huomiseksi. Mummo on käpertynyt mökin siimekseen, ei koivun juureen, jonka varjo näyttää jo siirtyvän pois Pertta Kinnusen kohdalta. Se varjo antaa rauhallista unta Lejalle, joka sijoittuu levolle viimeiseksi, lennätettyään vielä Pertan Sanelman kanssa porsaallekin perunoita puuroisessa vadissa.

Siten nukutaan Putkinotkon kesäisellä pihalla. Siellä on hiljaista, nurmikoilla ja kallioilla, kerrankin. Ei kuulu huutoja eikä itkua, ei kirkunaa, ei rinnanpohjasta tulevia ja etäälle kantavia toitotuksia. Ei laulua, ei rallatusta, ei putkien soittoa, ei räkätystä. Ei lehmien ja pässien äänten matkimista tai karjan kotiin huutamista, vingutusta, karhun tahi koiran äänten jäljittelyä, peltisten onkimatopurkkien rämistelyä vastatusten, niin että vuori pihan toisessa kupeessa räikkyisi. Ei kuulu koiran haukunta, sillä Hurjakin makaa portaittensa alla, josta sen valkea pää näkyy, tavoitellen silloin tällöin kärpäsiä. Eikä kiusaa nyt pikku Jopi kaikua, joka muulloin vastaa hänelle:

"Tö-töö!"

Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään. Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys vaikenee jo melkein.

Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti tylppäpyrstöisille pojilleen.

Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.

Heinäsirkat sirahtelevat kuumassa ruohossa, ja toiset alkavat äännellä jo suuressa koivussakin, sillä onhan heinäkuun viimeiset päivät.

Ananias on mennyt ruokalevolle miesten aitan ylisille, hänen päänsä kun ei siedä auringonpaisteessa makaamista. Vieressään olevasta päätyluukusta on hän nähnyt ulkoa kirkkautta semmoista, että se sokaisee silmiä. Ja kujan toisella puolella kallion, ja kalliolla mustan, kivillä pönkitetyn kuja-aidan.

Aidan takaa on noussut hohtavan valkea pilvi… Kömpinyt kuin mikä suunnaton kummitus, niin lumivalkeana…

Ja tuolta kauempaa on pilkistänyt nurkka keltaista ruispeltoa, ja sinistä järveä, jolla leijailee lokkeja. Niiden kimeän ja alinomaisen kirkunan on erottanut loitolta, samalta tutulta paikalta, jossa niillä on pesä, sen tietää Ananias, sillä verkkosouduillaan on hän sen arvannut. Käkkärälatvaisen petäjän luona ne aina huutavat ja lentävät. Kuumalla kallioluodolla, jossa ei ole paljoa muita puita kuin se petäjä. Mutta kirkuna ei ole häirinnyt, se on kaukaista. Ja aitan ylisillä on hämärä nukahtaa ja uneksia, poissa säihkyvästä päivänpaisteesta… Heinistä tehdyllä laverilla Ananias loikoo… On viileästi lämpöistä, vaikka päivä on melkein kuumimmillaan.

Uni ja unet tulevat nuorelle ja maailmaa kaipaavalle Ananiakselle kuin autuas huumaus. Ulkoa kiiluu päreiden raoista auringon säteitä, ja metsissä ympärillä, tuuheissa ja sinisissä, pauhaavat karjankellot, Putkinotkon ja naapurien karjain, eri äänillä, mikä milläkin: kaikki on yhtä helinää ja kilinää, josta kumahtaa joku kumakampi ääni:

"Pom, pom…!"

Kuin jotakin laulua ne kellot sommittelevat, eräiden soitto sattuu sillä tavoin, että syntyy aina se lyhyt laulu, sekautuen nopeasti sitten muiden kellojen ääniin. Riemukas ja samalla alakuloinen laulu.

Joskus on Ananias unensa horteessa huomaavinaan kaukaa ulapalta käsipelinsoittoakin, jytkyttävistä jaaloista, jotka kulkevat ohitse, etelää kohti… Viipuria ja Koivistoa…

Mutta vielä selvemmin kuulee hän Mauno-enon Sanelman ääntä: muutamat harvat sanat, kirkkaat ja lämminsointuiset. Missä se Sanelma lienee? Lejan kanssa se äsken tuli pirtistä ja meni katsomaan sianporsasta.

Ja sitten kuuluu myöskin Jopin puhelua. Ja Topinkin… Ja pikku Sanukan. Kaikki hyvin hiljaa … jostakin.

Kesän uhkeus ja karjan kellot, surunvoittoisesti ja vallattomasti kalisevat. Sirmakansoitto etäällä soluvista hinureista, jotka vetävät tukkilauttoja, Sanelman kirkas naurahtelu … kaikki ne saavat horroksissa loikovan Ananiaksen sellaiseen riemuun, että hän tahtoisi sekä hypähtää pystyyn että upota jälleen unen tiedottomuuteen. Upota kuin kaivoon. Minne hän lähtisi, hypähdettyään jaloilleen? Jonnekin … minne nuo höyryt ja jaalatkin, joista soitto soi: maailma on avara. Pietariin…! Tai Helsinkiin, jota vanhat sanovat Ruotsin puoleksi, jotkut: äiti, rakas, tietämätön. Tanssia Ananias tahtoisi tervahöyryn kannella niinkuin Saara on kertonut…

Saara! Hän on sellainen … alkaa olla ihmisten pilkkaama! Miksi ei Ananiaskin sellainen olisi? Missä lienee Saara tänäänkin ollut…? Kenen kanssa olutta juomassa? Ananiaskin on samaa, samaa sukua! Pois tieltä! Hän tahtoo likistää tyttöjä … Sanelmaa. Ja tapella, juoda miesten kanssa. Ihmiset suhisevat Mauno-enon varastaneen lampaitakin. Sellaiseen seikkailuun tahtoisi myöskin Ananias: nostaa ampumansa lampaan olkapäilleen, ja kantaa sen iltahämärässä pelotta saman talon pihan kautta, jonka saaresta hän lampaan ampui. Ja Sanelma näkisi hänet … mitähän se silloin…!

Karjojen kellot soittavat riemukkaasti ja surullisesti suurissa metsissä … Ananias nukahtaa.

Sika urahtelee tallissa tyytyväisenä itsekseen. Jopi juttelee jossakin, ja Malakias kuuluu kyselevän häneltä jöreällä äänellä. Sitten iso Sanelma naurahtelee. Missä? Tuolla nuusniekassapa, jossa Malakias istuu, odotellen hänelle yhtäkkiä tulleen ilkeän elämän loppumista: että saisi sitten syömistä, sillä yhä kiljuvampi nälkä hänellä on. Sinne on tullut Topi Malakiaksen toveriksi. Ja pian sitten Jopi, joka on alkanut kertoa siellä veljilleen, millainen kaupunki on. Ja lopulta on tullut pieni Sanelma ison Sanelma Kinnusen kanssa. Jopi ei kerro kuitenkaan korkeista muureista, joiden päällä ihmiset istuvat talvella kaupungissa lämmitelläkseen, eikä isosta seinäkellosta, josta riippuu maahan asti suuret puntit, niinkuin kirnut, kuten hän ensin aikoi Malakiakselle kuvailla, sillä onhan nyt kuulijoina paitsi Malakiasta, Topia ja Sanukkaa myöskin Maunon Pertan Sanelma. Mitäpä Jopi nyt vastaisi, kun iso Sanelma kysyy häneltä, miksi hän oli ajautunut siellä kaupungissa jauhosäkkien väliin? Topi, joka istuu lattialla raaputellen mustanahkaisia jalkoteriään, tirskuu silloin Jopille, ja Malakias, joka on laudalla, vääntää naamansa lauhkeaan hymyyn.

"Minkäkö tähden?" sanoo Jopi.

Hän ajattelee. Sitten hän jatkaa:

"Mie vuan…"

Ja Jopi selittää:

"Kun Saarukka jätti…! Meni sen miehen-kutaleen kanssa…"

Muuta ei Jopi sano.

Mutta kun Sanelma Kinnunen lähtee pois, kertoo Jopi pikku Sanelmalle ja Topille ja Malakiakselle koko asian, ensin hitaasti ja sitten yhä vilkastuen:

"Niin … kun sinne ryille tuli sellainen mies… Tuota pitkä puukko oli vyöllä. Saakeli soi! Ja kun se … se kun alkoi puukollaan pistelemään ihmisiä…"

"Ihmisiäkö?" örähtää Malakias.

"Niin. Niin", nyökkää Jopi päätänsä. "Niin että leppä niiltä mahasta suihkusi … noin pitkä oli puukko, näin… Menepäs sinne ry'ille … olisi tappanut … saakeli soi!"

Topi lakkaa raaputtamasta jalkojaan, katsoo suu auki Jopiin ja sitten kysyvästi Malakiakseen.

Malakias arvelee:

"Minä … minä olisin käskenyt siihen poliisia! Hulluhan se sellainen mies. Onhan niitä poliiseja … poliisi se on sitä varten … kun on kaupungissa hurjimuksia. Kyllä minä tiedän…"

Näin alkaa Jopi laajat kuvauksensa kaupungista.

Pihalla kuorsataan ja nukutaan. Nyt asettuu iso Sanelmakin sinne Lejan viereen.

Mutta riihen takana, jonne Mauno-eno on kutsunut Juutas Käkriäisen puheilleen, seisovat he kaksi seinää vasten, Juutas matalana ja hartevana, Mauno pitkänä ja samalla vankkana. Ja he juttelevat.

Kahdeskymmenesviides luku

Mitä juttelevat Mauno Kypenäinen ja Juutas Käkriäinen riihen seinämällä?…

Mauno on johdannoksi alkanut kysellä, minkämoiset ne nyt ovat maankasvut täällä Putkinotkossa. Juutas on sanonut, kompiessaan Maunon perästä pitkin kujaa, että ovathan ne: ruis alkaa jo valmistua, vaikkapa onkin maidolla vielä, mutta kyllä siihen kahden viikon päästä täytyy iskeä sirppi … sellainen se on luokka. Ja näkyy tuosta jyvääkin tulevan. Ja hyvä on toukoviljakin. Entä sitten potatti! Kyllä siitä kannattaa myydäkin, ropsia, nelisenkymmentä hehtoa. Entäpä sitten tupakka! Sehän se vasta … jos katsoo tuonne riihenkin taakse: kasvaa, pötköttää. Ja hyväthän täällä Putkinotkossa ovat maat. Vaikka ne ovatkin tuollaisia kallioiden koloja, niin se on sellainen aihe, että ne ovat hiesmaita, joissa ei pouta kiusaa oikein milloinkaan, vaan niissä säilyy kosteus kuin missäkin kukkaruukuissa. Eikä kylmästä ole häirinkiä, koska kalliot ja kivet lämpiävät, jo aikaiseen keväällä. Ja kun niihin mätkii lantaa, niinkuin Juutas on saattanut tehdä viime vuosina, hankittuaan karjaa ja lapsia, niin… Ainoa puute tässä on heinämaista. Mutta kyllähän siitäkin pääsisi, jos ojittaisi tuon lammen rannalla lötköttävän suoniityn … laskisi veden lorahtamaan matalammaksi.

Tultuaan riihen luokse, johon Mauno Kypenäinen pysähtyy, huudahtaa Juutas:

"Ja kyllä se vielä lorahtaakin … kunhan tässä… Kymmenisen kiliä tynamenttiä louheen, niin jo aukeaa lammin p—se. Sen pitää aueta niinkuin…"

Mauno Kypenäinen naurahtaa hiukan, sillä tuon aikomuksen laskea lampea on hän kuullut Juutaksen suusta jo kahdeksan tai yhdeksän vuotta, eikä siitä ole tullut sen kummempaa. Ja paljonhan on lapsia Rosinalla ja Käkriäisellä. Mutta kysyypä Mauno nytkin, valmistellen mielessään muun puheen alkua, minkä tähden ei Juutas sitten lampea laske ja ojita suota, koska lammen ranta tuottaisi paitsi heinää myöskin uusia viljasarkoja.

Juutas ällistyy. Hän änkyttää:

"Minkäkö tähden? Minkä?"

Sisällään on Juutaksella tunto, etteihän sitä ole tullut tehdyksi. Ja se, ettei sitä ole tehdyksi tullut, harmittaa häntä.

Jo riihelle kömpiessään on hän kaivanut housujensa taskusta sen pässinpusseista tehdyn ja kuluneen tupakkamassin. Nyt alkaa hän työntää siitä kiireesti paltureita piippuunsa. Hän oli huomaavinaan Maunon kysymyksessä ikäänkuin ivaa. Ja hän tulistuu vastarintaan.

Miksi hän ei ole lampea laskenut? Hän keskeyttää piippunsa lataamisen ja toistaa vielä sormet tupakkamassin suulla:

"Minkäkö tähden? Kah … siinä onkin … se toinen kohtalo…"

Juutas vaikenee hetkeksi. Ja jatkaa jälleen:

"Kun … tässä olisi valta tehdä, mitä tahtoo! Mutta minä … en rupea toisen hyväksi perkaamaan… Turvetta puskemaan, lammen peräsuolta korttaamaan. Joutuisin täältä pois, ja siinä olisivat perkiöni toisille kasvamassa… Ja minkälaista on tässä työ! Louhikkoa … jos ei oikein sonnan änskällä viljele. Tehnyt tällaisia kallioita pelloiksi! Enkä … siihen rupea, jos kerran pois joudun, niinkuin Aapeli uhkailee. Ennen minä imen joka paikasta voiman niin tarkkaan, ettei jää mitään muille … tämän miehen perästä! Ja sen minä osaan … osaan! Menköön kaikki… aidat ja rakennukset läjään … kuin märännyt lehmäntatti…!"

Tämän sanoo hän värisevin ja levinnein sieraimin, synkät rypyt lujalla otsalla. Sitten kaivelee hän taskuistaan tulitikkuja, löytää jostakin, raapaisee, sytyttää piippunsa ja imee niin, että tuli leiskahtelee korkealle. Ja imiessään hän ajattelee taas, ettei tässä mistään tule mitään. Vihoissaan puree hän piippunsa katkennutta imuketta.

Ja hän örähtelee:

"Ei, menköön räsyksi … koko Putkinotko!"

Maunon päässä liikkuu kyllä ajatus, että onhan Juutaksella Putkinotkon mökissä kontrahdin mukaan vielä aikaa monet, monet vuodet, joten hän ehtisi saada pulskasti etunsa lammen suostakin, jos vääntäisi sen viljeltäväksi. Ja vieläkö kauemmin aikonee Juutas elää, jo melkein viidenkymmenen ikäinen mies … ja vaivainenkin: kipuja aina kyljessä. Ja jos eläisikin, niin hän ennättäisi saada täällä säästöön vanhuudenkin varalta, sillä eihän se Aapelin kontrahti kova: paitsi vähän rakennuksen paikkailua, jokin kuorma mutaa Muttisen ryytimaille … jos ei raja-aidoista niin väliä pitäisikään, sillä itsepä Käkriäiset etsivät lehmänsä naapurien mailta ja Käkriäisen viljelyksillehän naapurien karjat tekevät vahinkoa, jos tekevät, eivätkä Muttisen. Sinne ryytimaahan on se kivimuuri jo osaksi tehty… Eikä olisi sitäkään kontrahtia, jos Juutas olisi alunpitäen taivuskellut herran pyyntöihin, lystikkäihin kylläkin. Ja kuka tietää, Juutas olisi saanut Putkinotkosta maata omakseen, kun Muttinen muka lupaili.