PUTKINOTKO (continued 5)

Mutta näitä ajatuksiaan ei Mauno ilmaise Juutakselle, sillä hänellä on omat aikeensa.

Ja raskasta se on maan kaiveleminen, eläähän ihminen vähemmälläkin. Onko tässä maailmassa pakko valita kaikkein raskainta?

"Niinhän se on", myöntää hän siis Käkriäiselle. "Anna helvetissä olla koko reuhkan … Putkinotkon. Saathan sinä muutenkin elatuksesi…"

He seisovat tuokion vaiti, selin riihen seinään niinkuin Mauno on asettunut: nojalleen kuin pitkä pölkky. Käkriäinen noudattaa hänen esimerkkiään, koska toinen on hänen käsitykselleen myötämielinen; tukeutuu seinään, mutta työntää siihen peränsäkin kiinni ja seisoo hartiat kumarassa, kun jälleen Mauno jalat levällään ja suorana. Mauno on sytyttänyt ostopaperossin. Juutas imee piippuaan ja syljeskelee kuumalle kalliolle, jossa ohuin sylki kuivuu heti näkymättömiin ja paksumpi alkaa melkein kihistä.

Sitten tuntuu Käkriäisen suussa, että piippu on alkanut pikiytyä, siinä on ilkeä maku. Hän astuu askeleen ja kumartuu maahan ottamaan pitkällä kädellään siitä jotain varpua tai heinänkortta, millä rassaisi piippuaan. Mauno katselee, kuinka korsi tulee Käkriäisen piipun varresta paksussa moskassa. Silloin vetää Mauno esille "Työmies"-laatikkonsa ja tarjoaa Juutaksellekin, sylkäisten itse pois suupielestään entisen niljaisen paperossinsa ja pistäen siihen uuden.

"Enhän minä … mitä", kursailee Juutas tarjousta.

"Ota pois ihmisten tupakka!" sanoo Mauno.

"Niin ihmisten? Elähän!" äännähtää Käkriäinen. "Elähän… En minä näistä tehtaitten tupakoista … oikein. Minä … näitä kotoisia. Näistähän sen saakin oikean sauhun … riipaisemalla. Ihan takaperukoihin tuntuu, jos repäisee…"

Kuitenkin hän ottaa paperossin.

"Nai tästä tuli!" sanoo Mauno ja työntää palavaa paperossiaan kiinni Juutaksen paperossiin. Juutas imee ja on tikahtua selvään savuun, niin kiihtynyt hän on vielä äskeisestä ajatuksestaan, ettei Putkinotko ole ihan hänen omansa.

Yhtäkkiä sanoo Mauno:

"Nyt me ruvetaan polttamaan sitä!"

"Mitä?" kysyy Juutas verkalleen.

"Me … viinaa", vastaa Mauno. "Se minulla olikin asiana tänne."

Juutas katsoo häneen vaaleat silmät pyöreinä. Ottaa paperossin pois suustaan, joka jää auki. Viimein hän örisee:

"Niin: korpijoonia…"

"Sitä!" vahvistaa Mauno. "Ja heti kohta."

Juutaksen aivoihin alkaa koskea … että nyt olisi ruvettava sitä … touhuamaan…

Ei silti, ettei hän olisi ajatellut tätä itsekin sangen kauan. Onpa suunnitellut tarkoin jo kaikki mielessään. Viimeksi tänään palautui se hänen päähänsä, Rosinan huomautuksen johdosta järvellä. Sitä se Rosina tyrkytti…

Mutta ei siitä ole vielä tullut. Ja onkin asiassa monet mutkat. Ja vaikka asia on Käkriäisen aivoissa melkein kypsä, niinkuin mitkäkin omenat, jotka ennen Muttisen tarhassa kestivät raakoina hyvin kauan, eräät jouluun asti, mutta sitten tulivat punaisiksi ja makeammiksikin, niin nyt esittää Mauno, omankin etunsa vuoksi, Juutaksen oman suunnitelman niin vaativa vivahde äänessään, että Käkriäisessä herää heti vastustamisen tunne.

"Niin korpijoonia?" toistaa hän. "Polttamaan…? En minä…"

"Etkö vieläkään!" huudahtaa Mauno Kypenäinen. "Ja miksikä et?"

"En", sanoo Käkriäinen äskeistä lujemmin.

Kypenäinen naurahtaa, että Juutas on hullu. Ja se suututtaa Juutasta. Lyhyesti selittää Mauno sitten kaikki ennen puhumansa seikat: kuinka se tuottaisi aivan toisella tavalla kuin kivikoiden tonkiminen! Kolmisenkymmentä litraa hehdosta rukiita. Ja kymmenenkin markkaa litrasta … jopa neljäsataa markkaa hehdosta. Ja saahan enemmän, jos panee sekaan saippuakiveä, niin että kyllä kutkuttaa tuolla kurkussa.

"Niin, tai laskee joukkoon", äännähtää Juutas. "Kyllä minä tiedän… Vaikka tuota en ole tehnyt… Enkä tee … rehellisyyttä minä. Mutta luonnonmukaista sen pitää olla … ei se muuten anna sellaista kirpakan makua. Sellainen se on… Mutta…"

"Mitä mutittelet?" kysyy Mauno.

"En minä… Siihen…"

"Et?" sanoo Mauno, joka on tullut Käkriäisen eteen ja katsoo häneen pilkallisesti ylhäältä.

"En rupea!" huudahtaa Juutas yhtäkkiä, ja hänen naamansa alkaa punoittaa. Hän kääntyy selin Maunoon.

"No minkä tähden et keitä viinaa!" tiukkaa Mauno. "Pelkäätkö, vallesmannia?"

"Niin minä!" myhähtää Juutas pilkallisesti. "On noista selvitty … vierestä on viimeksi soudettu nassakoiden kanssa. Ja juteltu keskenämme kuin kumppalit."

Mauno siihen:

"Ja tänne ne nyt poliisit useinkaan. Mutta minkätähden sinä et?"

Juutas kääntelee päätänsä oikealle ja vasemmalle. Hän raapaisee kainalonsa alustaa ja lonkkaansa, ja työntää hattuaan toiselle korvalliselle. Mutta vastausta ei tule.

"Voi pyhä Tiitus sinua!" huudahtaa Kypenäinen ja puhaltaa pilkallisesti nenäänsä. "Sinä olet sitten vasta… Käkrättelijä! Nuhjustelet ja pelkäät!"

"En pelkää mitään … minä! En vaikka puukko kurkkuun työnnettäisiin!" huudahtaa Käkriäinen.

"Haha! Ja itse valittelet, että täytyy täällä kaivella näitä toisen maita. Voi Jeesuksen Ristuksen saa…! Mutta nyt kun minä sanon, että nyt sitä ruvetaan polttamaan! Lopulta. Minulla on kaikki selvillä. Minulla on hattu ja piiput mukana, tiedä se. Teillä on patoja. Ja täällä on metsiä. Ja hiivat ja kaikki… Tuolla korsun alla. Lähde katsomaan!"

"Mitä?" kysyy Juutas.

"Lähde katsomaan, ala tulla!"

Mauno työntää kätensä Käkriäisen kainaloon. Käkriäinen jarruttaa vastaan ja vääntää kättänsä irti. Kun se ei heti lähde, sillä Maunokin on luja, niin Juutas riuhtaisee ja juoksee Maunosta syrjemmälle.

"Sinä et tule? Voi Jeesuksen killingit!" huudahtaa Mauno taas ja menee toisen eteen, joka näyttää aikovan rynnätä jonnekin. "Kuules, et siitä pääse! Nyt sinä olet joutunutkin sellaisiin kynsiin, haha…"

Kypenäinen sulkee Käkriäisen seinää vasten ja katsoo häntä pullottavilla silmillään, jotka ovat vaativat ja hävyttömät. Juutasta sekä vimmastuttaa että kauhistaa. Moisina ei hän ole ennen nähnyt Maunon ruskeita silmiä. Tuollaisina, pullottavina! Eikä ole aavistanut hänen alahuultaan noin leveäksi ja verestäväksi: sehän lerpattaa kuin toisen imeäkseen.

"Kuulehan tätä", jatkaa Mauno. "Sinun pitää auttaa minua. Minähän se sinulle viinatkin alussa hommasin, ja sinulle on käynyt näinkin hyvin … minun ansiostani. Sinulla on nyt karjat ja kaikki."

"No mitä … se sitten on?" örähtää Juutas kyllästyneenä. "Mikä sinulla on hätä?"

Mauno kiroaa ja sanoo:

"Minulla ei ole työpaikkaa, se meni pyttyyn, siellä verstaalla … insinyörit ja muut herrat … potkut tulivat! Pertta heitä vähän ärsytti. Eikä minusta ole raskaaseen työhön … juhdaksi. P—rkele, minä rupean keittämään viinaa … ja myymään vakituisesti. Ja sen minä teen täällä, usko pois! Sinä annat jauhot ensimmäiseen keittoon. Minä maksan sinulle heti, kun läänistä saadaan. Ja silloin tulee uutta viljaakin. Ja tieniot pannaan tasan."

"Vai niin!" örähtää Käkriäinen entistä kovemmin.

Kyllähän Mauno panisi kai tienestit tasan… Kun Maunolla ei ole itsellään paikkaa, missä polttaisi. Ja kun ei koko poltosta tulisi mitään, jos ei olisi Käkriäisen mökkiä!

Juutas ällistyy, että Mauno on sellainen: yllyttää häntä siihen saadakseen itse hyvän alun… Ja sitten keittäisi hänen Putkinotkossaan. Se on selvä, että tämä Kenkkuinniemen kärkipuoli on hyvä paikka…

Ja Mauno saisi rahaa itselleen! Juutaksesta on työttömänä ja töllistä toiseen ajelehtiva Mauno ollut ennenkin parempi ajatella kuin sellainen Mauno, joka ansaitsee verstaassa tuntipalkkansa. Mutta johan nyt on kumma! Verstaassa määrätuntinsa ahertava Mauno on toki mukavampi kuin että hän rikastuisi täällä helpolla ja Käkriäisen kustannuksella.

Lihakset Juutaksen leukapielissä pullistuvat suuttumuksesta ja loukkautumisesta, nuo vankat lihakset, joissa pitkät ja karkeat karvat nyt ihan nousevat ja laskevat.

"Ja minä otan kaikki vastuulleni", jatkaa Mauno. "Jos sattuisi tulemaan nuuskijoita, on tehdas minun. Peukaloa päälle! Kah, et anna peukaloasi?"

Käkriäinen pujahtaa Maunon ja seinän välistä riihen takasalvaimen kohdalle. Sylkäisee yli aidan eikä virka mitään.

"Etkö sinä rupea?" kysyy Mauno katsellen Käkriäiseen.

Ei kuulu vastausta.

Mauno tiukkenee:

"Etkö sinä, perhana, rupea?"

"En", sanoo Juutas.

Kypenäinen vaikenee hetkeksi. Sitten hän nyökyttää päätänsä, puraisee hampaitaan. Hän jatkaa:

"Hyvä on. Hyvä! Ihan yhdentekevä! Mutta kyllä minä löydän kavereita muualtakin. On niitä miehiä … menen toisille kulmille. Rupeatko remmiin, vai et? Et rupea? Hähhäh. Kyllä olet merkillinen mies. Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva, haiseva… Tuollaiset vaatteetkin! Saisit edes miehenhatun päähäsi…"

"Mitä? Hatunko?" kysyy Juutas Käkriäinen. "Mikäs tällä sitten on? Minä nyt en vaatteissa koreile. Eihän miestä mitata hatulla. Ja suututti minua, että Rosina niille tytöillekin … sellaiset koreat. Olisi … kudottava kotona. Sellaisia … vaatteita… Eikö täällä nyt muuten."

"Haha … Rosinakin…! Häähame on hänellä parhaana. Nauravathan sille siatkin… Ja sellaisella ahertajalla kuin Rosina! Jos sinulla olisi Pertta, jumaliste! Tuollaisissa ryökäleissä annat Rosinan raataa! Hankkisit rahaa."

Juutas ähkäisee. Hän ajattelee, että niinhän se olisi: Rosina kyllä ansaitsisi vaatteita … ja muuta. Mutta toisen komennolla, Maunon. Ja Maunon hyödyksikin… Kunpa pääsisi tästä nyt pois!

"Aha", huudahtaa Käkriäinen yhtäkkiä iloisesti. "Eikös ole tuonne tupakoihin työntynyt taas kukkia."

Hän aikoo nousta pellon aidan yli, mennäkseen muka nipistämään kukkia tupakoistaan. Sitten aikoo hän livistää riihen kätköstä jonnekin.

Mutta Mauno tulee ja tarttuu hänen olkapäähänsä, vetää hänet aidalta takaisin ja sanoo:

"Kuule, vastaus se on saatava! Rupeatko? Jos et … niin ei lähde sinulle aineitakaan … myydäksesi. Niitä toi Rosina Potamiasta. Maksan rahat Rosinalle takaisin."

"Pidä lotkotuksesi!" huudahtaa Juutas. "Minä en … hellitä, johan nyt on helvetti!"

Juutas on huitaissut nyrkillään sen verran, että Mauno päästää hänet irti. Ja kiusattu lähtee tällä kertaa menemään tuvalle päin.

Mauno katsoo tuokion hänen menoaan. Ja sitten hän huutaa Käkriäisen jälkeen:

"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana! Siinä on mies!"

Se huuto räikähtää niin kovasti hiljaisella kartanolla, jossa kaikki nukkuvat, että Rosina kapsahtaa lapsi sylissä istualleen, ja mummokin kohottaa pöllästynyttä päätänsä. Mummo kysyy Rosinalta, mitäs se Mauno nyt? Rosina ei vastaa, vaan juoksee tuvan nurkalle, kurkistamaan ja kuuntelemaan. Mummo ei näe pihalta mitään, vaikka hän kurottelee kaulaansa, sillä nyt onkin Mauno jo saanut Juutaksen käännytetyksi edellään takaisin riihelle, asetuttuaan hänen tiellensä. Ja Mauno puhuukin hiljemmin. Vaivoin eroittaa Rosinakaan sitä puhelua. Mutta sen näkee Rosina, että Mauno kulkee kädet housun taskuissa ja katselee suoraan Juutakseen. Juutas väistää hänen katsettaan, niinkuin hänen ainakin on tukala katsella toisten ihmisten silmiin, sen älykkään … kuitenkin.

Tuimasti kulmiensa alta mullistellen sanoo Mauno Käkriäiselle:

"Tiedäkin sitten, Jeesuksen Ristuksen saatana, miten sinulle käy! Et auta vanhaa kaveria, p—rkele! Odotapas, helvetti. Minä toimitan sinut linnaan."

"Häh? Mistä aiheesta?" kysyy Käkriäinen ja kääntyy puolittain.

"Mistä? Viinan rokaamisesta, pirulainen. Niin pistää sisulleni. Sen teen! Kyllä tiedän, kenelle sinä olet viinoja rokannut. Panen ilmoittamaan vallesmannille, joku aina ilmoittaa, kun rahaa antaa. Ja kyllä Mauno Kypenäinen rahaa osaa hankkia. Ei ole sinun varassasi. Odotapas … on täällä lähelläkin Ripatti…"

"Niin Ripatti?" äännähtää Juutas, tuntien pistoksen rinnassaan.

"Olet vienyt hänelle viinaa. Ja hän uhkasi antaa sinut ilmi, jos et myy hänelle hirsiä. Itsepä sen kerroit. Hahaa! Kyllä sellainen mies saadaan rahasta antamaan sinut ilmi. Ahaa, entäs nyt? Ja on niitä muitakin, jotka saan kimppuusi. Yhdessä olemme myyneet, tunnen ostajat. Siellä on joukossa jos jotain, perhana. Vallesmannin täytyy käydä asiaan, jos talollisetkin oikein tahtovat. Sakkoja tulee niin että räikyy! Ja jos et anna lehmää sakoista, istu sitten linnassa. Eikä se sillä vielä hyvä, Juutas-parka! Pois minä ajan sinut mökistäsikin … sen minä teen. Kerjuulla tuollaiset miehet saavat kierrellä."

Juutas katsoo Kypenäiseen suu auki. Onko tuo Mauno?

Julmistuneelta näyttää Mauno.

Juutaksen mielessä paisuu paitsi viha myöskin pelko. Kauan ei hänen tarvitse odottaa selityksiä, sillä Mauno jatkaa:

"Kuulehan: kun joudut käräjille viinanmyynnistä ja menetät lehmäsi, niin … mitähän Muttinen siitä arvelee? Ei se mitä tahansa kärsi, sekään mies! Jo ennestään on rähissyt sinulle. Ja nyt tupa yhä nauraa! Nauraa sinulle niin, että sinulta vielä itku pääsee. Odotapas! Minä kun usutan kaikki kimppuusi. Noihin vaivaisiin kinttuihisi. Ja Putkinotkon annan muille."

"Sinä … annat?"

"Mikä on antaessa? Minä olen Kypenäisen Mauno. Rippikoulun linnassa käynyt. Odotahan … on niitä sellaisia, joille tämä paikka kelpaa. Muttisella on juossut ostajia…"

Juutas Käkriäinen ärjäisee tuskissaan:

"On … onhan niitä!"

"Ahaa! Vaskilahden Matti. Ja hänen akkansa. Kyllä on Putkinotko hänellekin mieleinen, vai mitä? Joko lapikas nipistää? Hankin Aina Kustavan pakinoilleni. Evästän hänet Muttisen luokse. Sanokoon hän, että sinä makaat täällä ja myyt viinaa… Ja sanokoon…"

"Mitä?" höristää Käkriäinen korviaan.

"Sanokoon … nyt, totisesti, voi Jeesuksen Ristuksen itkevä saatana … haha, sanokoon, että sinä ja Rosina … mitä te olette täällä jutelleet hänestä? Ettet anna hänen itseäsi komennella! Että lyöt puukon hänelle rasvaiseen mahaan, jos hän tulee vielä sinulle rekoorista puhumaan!"

"Minä en ole sanonut…" huudahtaa Juutas.

"Vai et!" inttää Mauno.

"Tai … leikillänihän minä…" myöntää Käkriäinen.

Mauno oikaisee:

"Mutta ne herrat eivät sellaisesta leikistä. Hevosen leikkiä se sellainen on. Sano nyt vain häntä rapamahaksi! Ja ähkijäiseksi! Sano haisevien purkkikalojen syöjäksi! Sano pompeliposkeksi… Piruako se sinuun kuuluu, että hän imee pompommia? Anna akkasi sanoa pukiksi, joka laulaa riettaita! Keksi uusia nimiä! Pannaan entisten jatkoksi. Aina Kustavalla on suuta! Häh? Ja Pertta Kinnusella kanssa? Eikö hän osaa herroille jutella?"

Juutas käänneksii sinne ja tänne.

Hän ajattelee, että pitäisi tuumia asiaa, panna piippuun. Mutta piippu ei pala. Hän näkee maassa sen korren, jolla äsken rassasi piippuaan, ja työntää saman rassin jälleen nysänsä varteen. Korsi katkeaa imureikään hänen vapisevissa käsissään. Viimein sanoo Juutas verkakseen:

"Se on … se on paha liikutus!"

"Ja pahemmaksi se tulee!" jatkaa Mauno. "Hätä ei minulle lakia lue. Minunkin pitää maailmassa elää. Minä olen sellainen mies. Minä en rupea nälkään kuolemaan! Laputa Putkinotkosta pois. Mitä … mitä sinä olet sanonut Muttisen ryökkinästä? Siinäpä se oli! Mitä sinä olet sanonut, sinä… Käkkärä? Jeesus siunatkoon! Ja koko sinun sanikkalaumasi! Saara ja yksinpä Jopi ja Sanelmakin: sellaiseksi rakkiparveksi ne on opetettu. Kyllä Pertta Kinnunen muistaa kaikki! Se kun pannaan…! Ja tietää se Aina Kustavakin … on kuullut. Saara sanonut, että hän on leipäsusi. Ja Jopi, että hän on limppuhiiri. Ja Topi sanonut, että hän on mäkipeura! Ja Sanukka, että hän on h—ra! Piisaako tämä, häh?"

Rosina kuuntelee nurkan takana, naurahtaa itsekseen ja supattaa:

"Kylläpäs keksi, tuo Mauno, hihii! On siinä Kypenäisten älyä."

Juutas vastaa Maunolle:

"Se nyt Sanukka … alaikäinen. Niinhän se sanoo Pertastakin."

"Niin, niin", myöntää Mauno. "Mutta se nyt ei kaikista passaa! Tiedätkös sen? Kun ryökkinä saa kuulla, niin se kertoo Muttiselle. Suuttuu se hyväkin ihminen… Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää! Ja Jopi on väkyttänyt hänelle leukaansa ja sanonut… Ja sinä itse olet jutellut Pertalle, että viime kesänä täällä oli sellainen tytönrutka. Takanapäin. Vaikka Muttisen rouva lähetti sanikoillesi vaatteitakin. Ja Ripatille veit viinaa Muttisen nalli päässä. Kun Muttinen saa kaiken kuulla, silloin ei sinulla ole enää armoa, maantielle saat mennä."

Näin haastellen on Kypenäinen ajanut Juutasta edellään takaisin riihelle asti. Rosinakaan ei heitä enää näe. Maunon puhelu loittonee melkein kuulumattomiin.

Rosina aikoo hiipiä riihen vieressä olevan kallion takaa kuuntelemaan, mutta sitten ilmestyy Juutas jälleen näkyville. Juutaksen niskakarvat, jotka ovat kasvaneet kovin pitkiksi keväisen läänissäkäynnin jälkeen, ovat pystyssä kuin vihaisen koiran harjakset. Niska koukussa katselee hän taakseen Maunoon, sellaisin silmin kuin tahtoisi karahtaa häneen kiinni. Silmät kipenöivät.

Kiukku ja pelko kamppailevat Käkriäisen sielussa. Jo nyt on ilmeisin ihme! Minkälainen tuo Mauno saattoi olla! Sellainen peto … niin ystävää tätä ennen. Nyt, nyt pyrkii Juutaksen niskaan istumaan! Nujertaa hänet.

Juutaksen tekisi mieli pompata Maunon pitkään kurkkuun. Ja vatkata sitä, ja kuristaa niin, että kuplat korahtelisivat ruokatorvessa.

Tuossa se koira nyt istuu, Mauno. On asettunut tien penkereelle ja polttelee paperossia. Käkriäinen astuu takaisin Maunoa kohti, hänen rintansa nousee ja laskee kuin palkeet. Hän katsoo Maunoon punaisina säkenöivin silmin ja ärähtää:

"Minä … tapan sinut!"

Se olisikin helppoa Juutakselle, noille mahtavan väkeville käsille. Mutta Mauno istuu vain paikallaan; tuskin kääntää kasvojaan ja liikauttaa lerppuvaa alahuultaan. Sitten hän sylkäisee ja sanoo:

"Vai tapat. Hahhah!"

Ja sitten Mauno katsoo Juutakseen, pilkallisin silmin. Sellaista katselua ei Juutas siedä. Siihen se tappaminen jää.

Juutas juoksee tupaa kohti. Rosina kääntyy veräjällä selin, niinkuin ei olisi mitään huomannut eikä kuullutkaan.

Mauno nousee pystyyn ja huutaa:

"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana. Hyvä on! Pertta ja Sanukka hoi! Tulkaa pois, meidän väki! Me … lähdetään tästä talosta! Eikä tänne tulla … ennen kuin tämä on niin tyhjä, että siinä luteetkin kuolevat, kun Käkriäiset ovat maantiellä. Nyt on meno Vaskilahteen! Pertta ja Sanukka!"

Tämä huuto kajahtaa selvästi pihalle. Maunon Pertan Sanelma nousee istualleen ja katsoo äitiinsä, mitä se aikoo tehdä. Mutta Pertta, joka makaa mahallaan, kohottaa vain leukaansa ja naurahtelee ja iskee tyttärelleen silmää. Iso Sanelma ei liiku silloin sen enempää. Leja on herännyt ja kysäisee, mitä se Mauno huutaa? Ananias on kuullut aitan ylisille horteessaan enon äänen, joskaan ei erottanut sanoja. Malakias käskee nuusniekasta Topia katsomaan, mikä mökä siellä on. Ja silloin juoksevat pikku Sanelma ja Jopi ja Topi pihalle.

Juutas pelkää. Minkälainen tuo Mauno oli!

Ja sellaiset sillä on kortit kourassa … vanhalla pelurilla. Se tuntee viinanostajat … paitsi Ripattia Vänskin kieron isännän, joka ryyppää, mutta ei antaisi rengeilleen kaupita, ja Lötjösen pojat ja kaikki. Koko Kenkkuinniemen ja maailman nostaa Mauno häntä vastaan…

Jos ei tässä tottele! Mutta sitä ei tee ilmoisna ikänä Juutas Käkriäinen … ennen vaikka…!

Kun saisi asiaa vähänkin pohtia.

Pois, pois, kohisevan korven sisään hän tahtoo. Hän olisi juossut metsään samalle suunnalle kuin aamullakin, mutta siellä oli Mauno tiellä. Ja nyt se tulee Juutaksen perästäkin. Käkriäinen pyrkii metsään pihan kautta. Rosina asettuu lapsi käsivarrella veräjällä hänen eteensä. Rosina säkättää:

"No, minnekä sinä nyt? Mikä sinulla on?"

"Väistyhän", murahtaa Juutas kömpiessään veräjän yli, murahtaa synkällä ja alakuloisellakin äänellä. Hän on pelosta sekaannuksissaan. Ja niin suruinenkin hän alkaa jo olla, että hänen äänensä tuskin kuuluu.

Rosina säkättää yhä kiivaammin:

"Minnekä se on matka? Kah, kah."

"Et sinä tiedäkään… Annahan mennä … minä … lääniin", vastaa Käkriäinen.

"Lääniin! Taas! Mikä sinulle siellä riihellä tuli? Et siitä nyt mene, et… Ja … ja … jos on riitaa, koeta nyt sopia se Maunon kanssa! Mikä teillä oli?"

"Ei se akkojen asioita", vastaa Käkriäinen.

Rosina työnnäiksen tien tulpaksi. Juutas sysää eukkonsa syrjään, jopa on kaataakin Rosinan lapsineen. Mutta siitäkös Rosina kiivastuu. Ja Maunon Perttakin kavahtaa pystyyn ja huutaa:

"Akkaansa tyrkkii! Villipeto se on, villipeto! Otetaan, Rosina, ja annetaan sille köniin! Otetaan…!"

Juutas menee tuvan toiselle nurkalle. Säksättäköön Pertta hänen takanaan, ja Rosinakin. Pertta juoksee perästä, mutta Käkriäinen on jo livistänyt tuvan nurkan taakse niin että saunakukkien kovat nuput rapisivat pieksuissa. Ja nyt hän töytää alas lammelle, sitä rinnettä kohti, jossa hän päivemmällä kaiveli mäyränpesää. Poikki heinäkarheiden. Suolla porskuu vesi pieksujen alta. Yli rusahtelevien aitojen, läpi kahisevien pehkojen. Ja louhiselle mäelle. Polutonta rinnettä, sakeaan viidakkoon. Ja yhä Kenkkuinniemen päätä kohti.

Viimein joutuu hän Muttisen huvilan kiviaidan viereen.

Ja meneepä siitä ylitse.

Minne hän aikoo? Ei hän sitä nytkään tiedä. Täältä Kenkkuinniemen kärjestä ei pääse enää kauemmaksi. Täällä ei ole venettäkään: Muttisen vene on tuolla saunassa, jonka ovi on suljettu rautapuomilla ja munalukolla. Silläkin tavoin Käkriäisen Juutasta vainotaan.

Kyllä on tuo Mauno! Se se vasta peto onkin. Se se on villipeto. Juutas Käkriäisen täytyy väkisinkin pysähtyä ja ihmetellä, että tämä on mahdollista! Tällainen kelmiys.

Ja langon puolelta, ystävän muka.

Tämmöinen verraton kavaluus… Kuin iskisi pimeässä puukolla selkään … niinkuin naapurin lehmää kostoksi iskevät jotkut…

Siinä se on nyt, Rosinankin ylistelemä Mauno! Rosinalle itselleenkin se nyt tekee vahingon.

Se ajaa aidalle istahtaneen Juutaksen Putkinotkosta pois.

Juutas lähtee paikaltaan, kiertää pitkin huvilan märkää rantaäyrästä.

Mikä panikin Juutaksen Muttista panettelemaan. Leikillä hän vain… Mutta eivät ne ihmiset sitä leikiksi ymmärrä.

Ja jos nyt Aapeli potkaisee hänet Putkinotkosta! Kun on kontrahtikin täyttämättä, niin se käy.

Niin kova on se aihe.

Juutas asettuu saunan luo tuumimaan tätä asiaa. Istuiksen kivelle. Hän miettii raskaasti:

Suden ja koiran lankoutta on ihmisten lankous. Sellaista kuin kasku tarinoi. Koira houkutteli hukan taloon, jossa oli juuri häät ja paljon vieraita. Vei tupaan, volokan, muka häihin, kanssaan pöydän alta kaikenlaisia hyviä syömään. Ja sitten juotti vieraalleen viinaa, nurkasta sangosta. Ja käskee laulamaan. Hukka rupeaa ja laulaa suunsa puhtaaksi. Sillä tavoin ärsytti haukku akat pieksämään hukan hengiltä.

Niin oli Kypenäinenkin ärsyttänyt Juutasta ilmaisemaan kiukkua Muttista kohtaan.

Ja nyt menee ja puhuu Muttiselle … ehkä koettaakseen saada Putkinotkon!

Eikä Juutas niinkään sitä vastaan, että he olisivat ruvenneet Kypenäisen kanssa yhteisiin hommiin, keittämään korpijoonia, olisivat siivolla jakaneet tienestit. Ei hän olisi Maunoa kadehtinut. Onhan tässä maailmassa tilaa useammillekin. Ei, kadehtinut hän ei olisi…

Mutta miksi se Mauno ryhtyi sillä tavoin komentamaan? Juutas kun ei kärsi komennuksia! Ei, ennen vaikka hirteen kuin on komennettavana.

Mielisuosiolla hänet saa mihin tahansa. Mutta väkisin ei mihinkään, sellainen mies hän on. Eikä hän pelkää! Ettei tullutkin suostutuksi Maunon esityksiin jo ennen. Mutta mikäs sen aavisti, että Mauno on tällainen koira … leipänsä tähden, toimeton mies.

Ei, Juutas ei nyt enää saata suostua.

Kyllä se olisi mennyt … keitos toisensa jälkeen … kuin rallatellen.

Mutta ei sitä mies voi peräytyä.

Jos olisi tullut ennen ruvetuksi touhuamaan! Mutta alkaminen on aina niin vaikea. Silloin rupeaa koskemaan pään sisään. Ja vetää päätä ikäänkuin makuulle. Ja jalkaa rupeaa pakottamaan … ja vetää makuulle.

Nyt, mikäs tuli. Pahat tästä tulee.

Menköön sitten kaikki! Menköön Putkinotko!

Sellaiset vaivannäöt … se pelto, jonka hän on Putkinotkoon raivannut! Ja nuusniekan rakentanut!

Mutta raatona saavatkin sitten vetää Juutas Käkriäisen Putkinotkon porosta! Sillä tulelle hän antaa mökin! Antaa viimein! Ja tappaa pentunsa ja kaikki. Ja akkansa. Ja mummon tappaa!

Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.

Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee. Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi kaikki pois. Potkia tieltä…

Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli. Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta, kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala, emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.

"Tule, poika, pohjoisesta, mies pitkä pimentolasta! Tempaise pussi punainen… Hoi tuli, Jumalan luoma…! Iske tulta ikenehesi, järskytä jäsenehesi, karkaa katajikolle, leisku kuusien tasalle, polta puolet Pohjanmaata, sakara Savon rajoja! Polta lapsi kätkyessä, riko rinnat tyttäriltä… Pilvet liikkui, maa tärisi.."

Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on. Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.

Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja. Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.

Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.

Mutta toiset ovat tähän vikapäät!

Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?

Kun eivät ihmiset ymmärrä…

Mitä hän on tehnyt?

Eikö hän ole koettanut elätellä perhettään … minkä on voinut? Monet muut köyhät panevat lapsensa vaivaistaloon, hän: ei koskaan!

Minkätähden ei elättää anneta? Viinoista … Maunokin…

Ei ole enää voimia. Jalka kipeä, ja muutakin: mikä se niin nukuttaisi? Tauti se on.

Voi äiti-parka, miksi tämän pojan teit!

No … hänestä pääsevät. Hän kuolee…!

Mutta kun hän kellistyy, niin mitähän lääni sitten arvelee? Kun Putkinotkon molemmat kartanot on poltettu! Ja akanraatoja joka paikka täynnä! Ja pentuja.

Ja hän itse kulkee yhä kylillä ja kertoo… Saavat tietää, että syy ei ole hänessä, vaan toisissa, jotka saattoivat hänet tämän viimeisen tuskan vimmaan. Tahtomalla häntä väkisin keittämään viinaa. Mutta hän ei suostunut. Sillä olipa hän mitä tahansa, vaikka viinaa rokannut, niin eipäs suostunut polttamaan! Ennen kuolema ja kurjuus. Multaa turpa täyteen.

Sitten aikoo Juutas hirttää itsensä, viimeksi… Läänissä, jonnekin läävän vinnille.

Kaikki huomaavat silloin, että hänen ei syy ole. Ja Mauno joutuu uudestaan rautoihin.

Mutta Käkriäistä kaivataan sitten. Kaivataanpa elukkeiden parantajaa. Kuinka monta maitolehmää hän onkaan pelastanut ihmisille! Ja hevosia, ja sikojakin. Entä ihmisiä. Viimeksikin oli kuullut läänissä, miten kaatuvatauti paranee: amunjaakilla. Sitä kun ryyppää … oli ryypännyt muudan mies, jota kaatuvatauti rynkytti elinikänsä… Sitä jos ryyppää, niin tulee terve. Siitä ukosta tuli. Juutas odottaa, että joku saisi sellaisen taudin, niin hän sen parantaisi.

Mutta nyt … ensin Muttisen sauna…

Savu alkaa suitsuta salvaimen juuresta, johon Käkriäinen on sytyttänyt risunsa. Kädet ristissä on hän sitten tultansa katsellut.

Nyt nuolaisevat liekit kivijalan rappauksen mustaksi. Yksi liekki tavoittaa alimmaista vuorilautaa.

Käkriäinen katsoo.

Viimein kavahtaa hän pystyyn ja polkee tulta lapikkaallaan, tömistää. Ja pieksää kädellään. Lopuksi vesittää, sammuttaa tulen. Hän ajattelee, että linnaanhan tällaisesta joutuu.

Kahdeskymmeneskuudes luku

Kun Juutas töytäsi Rosinaa ja oli hänet lapsineen kaataa, leimahti Rosinan tulinen luonne. Hän kiidätti pikku Luukkaan tupaan, jossa se nyt parkuu kätkyessä, ja aikoi juosta Juutaksen perästä ja pysähdyttää hänet. Sehän nyt kumma, ettei tuota mörökkiä saa asioihin enää nenästä vetämälläkään.

Mutta kun Rosina ennätti mäen harjalle ja räkytti siinä Pertta Kinnusen kanssa, niin oli Käkriäinen jo melkein lammen suolla, porskuttaen karhunsammalta ontuvissa askelissaan… Tulipas siihen kerrankin vauhtia.

Ja eikös se liene jo Mauno puhellut Juutakselle kauneimpansa mukaan, kunnes uhkasi häntä. Minkäs hänelle nyt enää mahtoi?

Kuitenkin tuli Rosina levottomaksi Juutaksesta. Noin päättävästi ei hän ollut nähnyt miehensä pitkiin aikoihin pakenevan metsään, eikä näin onnettoman näköisenä. Aivan oli Juutaksen naama ikäänkuin supistunut kaidemmaksi, ja silmät olivat niin sameat. Ei ollut puhunut juuri mitään.

Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä!

Nauraa rähättäen harppasi pitkä Mauno nyt veräjän ylitse pihalle, jossa melusta heränneet lapsetkin ällistelivät. Silloin Rosina tieteli veljeltään terävästi, millä hän oikein oli Juutasta uhannut. Hän sai selville, ettei Mauno sen kummemmalla kuin Rosina oli jo itsekin kuullut.

Mutta ehkäpä sekin oli liian kovaa Juutakselle? Sellaista hevosen leikkiä.

Ei arvaa, mitä sille raukalle pistäisi päähän.

"Meniköhän se minne pitemmällekin?" kysyi Mauno.

"Kuka tietää, mikä sille äjähtää päähän", sanoi Rosina. "Ja se minun sydäntäni pistää … kuin turkkineulalla, että vaikka se pystyisi, niin sitä ei saa alkuun! Se on niin vaikea siitä, se alkaminen…"

Sitten oli Rosina vaiti. Ja hänen mieleensä johtui, että Juutas oli mennyt Kenkkuinniemeen kärkeen eikä siis lääniin. Miksi se sinne kärkeen, yksinäiseen paikkaan?

Kana oli kuollut yhtäkkiä … Juutaksen suosima kana… Herra siunatkoon, jos se raukkanen toivottomana…

Nopeasti kääntyi Rosina Maunon luota ja äännähti nimeltä Ananiaspoikaansa. Ananiaksen ääni vastasikin aitan ylisiltä, niin nopeasti, että Topi tuskin ennätti sanoa, missä Ananias on. Rosina meni miesten aittaan, pisti päänsä ylös välikaton luukusta ja kehotti supatellen Ananiasta menemään isän perästä tuonne lammelle päin. Ottakoon koiran mukaansa, niin … jäljistä löytää.

"Mitäs se eno sille?" kysäisi Ananias, äänessään levoton ja moittivakin värähdys.

"Eihän se mitä", sanoi Rosina hiljaa. "Mitä lienevät … asioita sellaisia… Mutta kun se isä on… Kuuluivat suuttuneen jostakin, isäsi… Mene katsomaan… Ymmärräthän sen…"

Ananias tuli aitasta, unesta punoittavin poskin, mutta reippaasti. Hän vihelsi ja kutsui Hurjaa. Nouti haulikkonsa tuvasta. Haistatti koiralla pyssyä, ja sai Hurjan lähtemään mukanaan Käkriäisen lapikkaiden leveille jäljille.

Nyt seisoo Rosina vielä veräjän luona ja huokaisee. Hän ajattelee, että mitä hän nyt vielä voi Juutakselle tehdä? Kai se nyt tulee takaisin, Ananias löytää hänet… Ja työtäkin olisi. Ei ole kotiväeltä tullut koko päivänä mitään hommatuksi. Ja heinäpouta menee jälleen hukkaan! Jo on iltapuoli pitkällä. Kun Rosina vilkaisee mustien ripsiensä välistä aurinkoon, läimäyttää se silmät heti umpeen, ja sitten välkähtelee silmissä sinisiä läiskiä. Kärpäset kimisevät. Rosina avaa silmänsä. Hyttysiä hyrrää kuin aina paremmin illalla.

Suuri järvenselkä … kuinka on autereista. Niinkuin savussa kaikki, etäisten vaarojen kyliin asti. Ja kas, mitenkäs räikeästi nuo valkeat laivareitin kummelit paistavat vastaisilta rannoilta! Ja jokin purjekin kelluu kuin missä … liinaöljyssä… Niin tahmean näköistä on vesi. Mutta aurinko kilottaa… Luodot ovat mustat kuin piki…

Kaukaisten vaarojen takana on mustanpuhuvia pilviä: kuin mikä seinä. Ja pilvistä valuu alas vielä mustempia juovia … kaakkoisella ilmanrannalla. Varmaan siellä sataa. Pian se voi täälläkin romahtaa.

Tuulikin hengähti, viiri aitan päässä kääntyi hiukan. Luoja nostattanee toisia pilviä noita mustia vastaan. Silloin sitä saa juosta niityllä… Kastuvat nekin heinät, mitkä ovat joutuneet kuiviksi…

Hameet korvissa juosta karkuun latoon.

Nyt hommaan ja tulisesti! Missä se on Leja? Ja Malakias? Ja Topi. Äsken se oli Topi tässä, urkkimassa isän ja Ananiaksen menoa. Ja missä ovat kaikki muut sanikat? Lapsikin rääkyy jälleen tuvassa. Rosina juoksee sinne. Mutta olisipa siellä vaalijoita Rosinan tulemattakin. Olisi Leja, joka tuudittelee jo lasta. Ja siellä on myöskin Topi. Ja pikku Sanukka, ja Repekka ja kaikki. Mutta mitäs tuo Leja muuta tekee? Puhdistelee marjoja mummolle. Mummo itse pukee päälleen pyhäröijyä, mustaa ja löysää, jossa on isot ja valkeat kukat. Kylille lähtee mummo. Ei näe siivota marjoja, niin sanoo. Sahan hoville nyt yrittää, myymään niitä marjojaan, koska kuuli siellä herrasväen olevan kotona. Saahan edes muutaman pennin marjoista, huokailee hän. Eikä hän jaksa … ei ilkiä hän tässä olla, kun on aina sellainen mekastus! Rosina murahtaa jotain mummolle. Ja Leja saakin marjat nyt parhaiksi siivotuksi, ja sanoo, ettei lapsi ole vielä kauan huutanutkaan. Mutta tuo Sanukka se on kunnoton! Sitäpä oli Leja tahtonut ajamaan pois kärpäsiä lapsen naamasta, mutta se ei nyt olisi ruvennut. Katkismuksen se oli kolunnut käteensä: oli sille nyt tullut lukemisen halu. Sanelma tahtoi näyttää, että osaa hänkin ulkoa yhtä hyvin kuin Leja. Mummo oli nimittäin huokaillut Lejalle tässä virttä: "Saastassa rypeääpi tuo Luojan ihmetyö." Ihmetyöllä oli mummo tarkoittanut Juutasta, josta on aina Putkinotkossa harmia. Ja marjoja siivotessaan oli Leja alkanut lukea virren jatkoa. Silloin oli pieni ja musta Sanelmakin ruvennut kehumaan omilla osaamisillaan. Pääkappaleet kiisti hän osaavansa, mutta kun ei osannut, piti katsoa katkismuksesta. Astiahyllyltä kiipesi hän ottamaan katkismuksen, löytäen sen suolakupin alta, isänsä partaveitsen vierestä, jonka kotelosta, karvarikoksi kuluneesta oravannahkasta, juoksi russakoita. Nyt keikkuu Sanukka sängyn reunalla, kädessään kapea ja viirukantinen katkismus. Ja hän hörpöttää:

"Yhden pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden… Mitä se on? Topi hoi, sinäpä et osaa!"

"Osaanpas minä", vastaa Topi, joka seisoo takaikkunan ääressä ja hommailee jotain nykeröin ja kuonaisin kourin. Hän pyydystelee ikkunan nurkkauksesta kärpäsiä, pistää niille tulitikunpätkiä takapuoleen ja koettaa ajaa niitä lentämään.

"Hihii!" hörähtää Topi nauruun, kun näkee, kuinka kaksi kärpästä kömpii ikkunanlautaa pitkin, tukinvedossa muka, ne hevoset: tulitikkuja vetävät. Mutta nyt lähtee suurin tukkimies lentoon, tikku vilahtaa ilmassa.

"Et osaa, et!" ärsyttää Sanelma. "Et osaa. Isämeitä, joka olet taivaassa … lähestulkoon…"

"Osaanpas", vastaa Topi.

Sanelma ärsyttää:

"Et osaa, et!"

"Isämeitä istu puussa", alkaa Topi vankasti ja verkalleen.

Silloin pieni ja musta Sanelma säkyttämään:

"Lampaan lapakko suussa, siankinkku sieraimissa, lähestyköön länget kaulaan, tapahtukoon tallin naulaan…"

"Ai, ai! Se on sitä…!" huudahtaa mummo. "Pois minun pitää tästä! Parempi on vaikka … vaivaistalolla."

Rosina huudahtaa mummolle:

"Menisitte siitä … niin että hippulat vinkuu…! On se nyt saarnaaminen. Ja Leja, niitylle se nyt on mentävä, voi tulla ukonilma! Ja Sanukka, sinulla nyt on messuaminen! Herkeätkö siitä! Heti paikalla kätkyttä vatkaamaan."

"Minä en vatkaa", inttää pieni ja musta Sanelma.

"Mitä? Vai et. Mutta kun minä sinut vatkaan!"

"Minä luen", väittää Sanelma. "Kinkerilukuja. Anna meille synnit anteeksi… Minä osaan sen kun Leukkokin osaa. Minä uskon, etten omasta uskosta taida uskoa… Nyt unehtui."

"Turpa kiinni!" ärjäisee Rosina. "Voi minun päiviäni … noita synninkyöriä! Eikös noista nyt saa kalua millään. Kun … kun … minä otan sinut, Sanukka, ja kiskon kuin pajunparkkia!" kiljaisee Rosina viimein niin, että tuvan ikkunat rämähtävät.

"Minä en vatkaa pentua! Luukasta! Lihakasta. Minä lähden heinään!" jankkaa itsepäinen Sanelma.

Repekka seisoo rahilla päätyikkunan edessä, laahaavassa villapaidassaan. Ester pitää häntä lattialta käsin kiinni. Repekka on kuullut mummon ja Lejan lukevan Luojasta, ja Sanelman ja Topinkin. Nyt kurkistelee Repekka kallioiden takaa kiiltelevään petäjikköön, salaperäiseen metsään, ja hokee:

"Jumala hoi! Älä tule tänne, Jumala hoi, älä tule."

"Älähän nyt", huudahtaa Rosina Repekalle. "Älähän, Repekka … eihän se Jumala … kuule… Huuda, sinä, lapsi, lehmiä… Yömiä…"

Pertta Kinnunen astuu sitten tupaan, kun taas Pertan Sanelma on istahtanut varjoon portaille ja katselee loistavalle ja säteilevälle järvelle. Pertta iskee silmänsä pikku Sanelmaan ja alkaa hoilottaa:

"Niin minä nuo pieksäisin, että veri pärskyisi! Eivät pentuni minulle vastaisi, että he eivät! Eivät!"

"Eivät! Eivät!" matkii pikku Sanelma häntä.

Maunon Pertta sieppaa pankon alta karahkan ja löisi Sanelma Käkriäistä. Sanelma livistää syrjään ja huutaa tädille:

"Kinnusen Pertta, kierosilmä…"

Pertta saa nykäistyksi Sanelmaa sekavasta tukasta. Silloin Rosina säikähtää ja puolustaa lastaan:

"Mitäs sinä, Pertta."

Pikku Sanelma on päässyt jo seinän alta ulkopuolelle ja nauskuttaa sieltä Maunon Pertalle. Mummo voihkii tätä poloista elämää. Hän köpittää jo portailla, kantaen laihan vatsansa päällä marjatuohista. Leja on lähtenyt niitylle.

Rosina selittää siinä välillä, kun pääsee lapsilaumalleen vähän kiljahtamasta, Maunon Pertalle:

"Sellainen se on … Sanukka. Eikä niitä ole aikaa … köyhän lapsia … kurittaa. On sitä muutakin työtä … lapsillakin … kuin koreita sanoja."

"On noilla työtä…!" nauraa Maunon Pertta.

Rosina huutaa jälleen:

"Topi, se on lähteminen! Lejan perästä! Etkös sinä? Pitääkös sinullekin panna seiväs häntään, niinkuin niille kärpäsille… Ennenkuin liikahdat! Ja Ester, laske sisko pois penkiltä ja tuudita pientä veikkoa."

Repekka anelee taas voileipää. Silloin alkaa Esterkin hiljaa anella. Pitäähän niille rakkaille antaa. Rosina menee ruokakonttoriin.

Konttorissa, jossa lemahtaa viileältä ja leivältä ja homeelta ja viilimaidolta, istuu Malakias ja syö leipää, jyrstää. Voitakin on leipäviipaleen toisessa päässä, johon hän ei ole vielä hennonut käydä hampaineen. Korvosta kapustoi piimää palan painimeksi. Ja Jopikin siellä on, kertomassa yhä kaupungin ihmeistä. Rosina kysyy nyt Malakiakselta:

"No, jokos ne … kiusaajat?"

"Eiväthän ne", vastaa Malakias. "Enkä minä rupea olemaan kaiken päivää ruuatta! Mitä lienevät rohtoja. Eivät ne pahanmakuisia, niin niitä puri kuin…"

"Eivätkö?" kysyy Rosina. "No … jos lienevät huonoja … herrojen… Eihän niistä taida … meikäläisen mahaan. Kun ei auta, niin … syöhän nyt. Mutta sitten se olisi pantava sinun hevonen aisoihin, sinun! Yritettävä! Niin päästään vetämään heiniä. Mutta se on mentävä kuin kulo, kuule, Malakias."

Rosina sipaisee voileivät ja katoaa jälleen tupaan, huudahtaa:

"Se, tyssit. Mutta nyt onkin tuuditettava, Ester… Mutta Saara… Pitäneekö kepin kanssa se ajaa niitylle … saunasta. Minnekä se Sanelma nyt?"

Maunon Pertan Sanelma vastaa istuvansa siellä portailla. Mutta eihän Rosina häntä tarkoittanut, vierasta. Kuitenkin sanoo Kinnusen Sanelmakin hakevansa Saaran saunasta. Rosina on hyvillään. Ja siinä hän sitten juttelee Maunon Pertalle, muuttaessaan kuivaa pikku Luukkaan alle:

"Hohoi hellettä, sanoi jänis pakkasella! Ovathan ne nuo … meidän lapset… Niin meni seinän raosta Sanelma kuin hiiri, hihii. Ja onhan sitä koettanut, jos siitä puhe tulee, mutta ei sitä ennätä! Eivätkä nuo meidän lapset ihan sellaisia kuin muut… Osaavat nuo toki kättä antaa… Eivät ole niinkuin Sinikanteleen eukon keskimmäinen poika. Se, jos sitä pyytää lyömään kättä, lyö omia käsiään vastatusten, läpsähyttää. Hihii, ei ole monesti nähnyt, kuinka lyödään. Mutta olisi tuon voinut opettaa lyömään oikein. Ymmärtäväthän nuo meidän lapset sen verran. Topi, yhäkö sinä siinä! Syö nyt ne kärpäsesi jo tikkuineen, ja ala loikkia niitylle! Kah, jopas Malakias vääntää rekeä kujalta pihalle. Kunhan ei särkisi veräjää … kun veräjän yli vääntää. Topi, etkö sinä lähde? Etkö! Nyt on pahalainen…! Se on jörökki, tuo Topi… Niin, Pertta, mitäs näistä … kun ovat tekoaineetkin olleet sellaiset. Jopas nyt meni Topi. Ja … siitäkö se lienee sellaiseksi tullut, että se silloin, Juutas, mörötti kokonaisen kuukauden. Suuttui niinkuin kesäkuussa tässä: niin että menipä saunasta aittaan yöksi, ja jätti aitan oven vielä auki, hihii. Ei silloin paleltanut, sellainen on. Mutta leppyi siitä. Topin aikaan mörötti täyden kuukautensa. Ei puhunut silloin mitään. Piippu suussa mörötti yksinään tuossa penkillä. Mutta jopas yhtenä yönä könysi viereen, ja siitä tuli Topi, mörökki! Niin, hihii… Mutta sehän on sellaista kuosia, sillä Juutaksella. Se on semmoinen. Kyllä ei kuitenkaan kotia jättäisi, vaikka joskus aittaan meneekin möröttämään. Ei, uskohan: vedet silmiin tulivat sille, kun viimeksi täytyi lähteä lääniin. Ihan itkeskeli, kotia kaipasi. Minne lie nyt mennyt, raukka? Ja Luukas, mitä se pikkuinen itkee? Eikös se nyt nuku? Pitääkös sille pienelle tittiä? Pitäähän sille…"

Rosina imettää pikku Luukasta. Menee hetki. Luukas kääntää vaaleanpunaiset kasvonsa pois rinnasta ja alkaa kitistä. Rosina koettaa sitä hyssytellä uneen. Puhelee sille ja laulaa, livertää:

"Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki! Eikös se uni nyt tule? Onkos se Hellan telttu pippa? Voi, voi! Aa, aa, aa-a! Pitänee viedä pikkuinen niitylle mukaan…"

Kauniilla äänellä laulaa Rosina hellästi:

"Että tuuli tuudittaisi, lepän latva liekuttaisi! Aa, aa… Lullin, lullin… Etkö, etkö sinä nuku…? Sehän nyt on … ettet nuku… Bou, bou! Aa, aa…! Kun minä sinua runttaan!"

Tämän Rosina tiuskahtaa. Hän keskeyttää liekuttamisenkin ja katsoo hetken tuskastunein silmin Luukasta. Sitten ne silmät kirkastuvat. Niistä säteilee ihanasti palava hohde. Ja hän alkaa jälleen laulaa, heleällä äänellä ja veisaavasti, pitkästi kuin säiettä luomapuilta vetäen:

"En, enpä minä kultaani runttaakaan! Aa, aa, aa-ah!"

Hän tuudittaa.

"Malakko valjastaa hevosen takaperin!" nauraa Jopi pihalla.

"Älä valehtele!" ärjäisee Malakias.

Ja hevosen kaviot kolisevat aisoihin.

"No johan minä sen … arvasin", äännähtää Rosina ja nousee kehdon äärestä. "Ester, tuudi nyt lasta, kunnes vien sen niitylle. Ja Repekka, mene pihatantereelle, siellä on sinulle tanssisali … niin et lasta herätä."

Rosina juoksee ulos. Portailla hän huutaa vielä:

"Niin, ja mitenkäs se on puiden? Että saadaan paistaa leivät. Topi ja Sanelma! Se onkin nyt mentävä niitä puita hakemaan! Ja Malakias, ja muut … kun ei noista selvääkään saa…"

Maunon Pertta säälittelee Rosinaa:

"Hahaa! Voi poloista Rosinaa! Sotkeudut kuin Summanen housuihinsa … Juutaksen pentuihin! Mitäs, Mauno, jospa me autetaan Rosinukkaa? Kun ukkonsa hänet jätti, Rosinukan. Mennään heinään! Sanelma kanssa! Ja silloin sen pitääkin joutua latoon! Latoon!"

Rosina kiittelee hymyillen, ja rientää valjastamaan tammaa, jota Malakias ei saa oikein aisoihin. Mutta kun Rosina kavahtaa hevosen turpaan ja tavoittaa lyödä sitä kädellään toiseen takajalkaan, niin jo asettuu Sohvi aisoihin. Rosina valjastaa, ja tarttuu sitten ohjaksiin, loksauttaa suutaan, heiluttaa ohjaksia ja alkaa juosta tamman perästä kahisevan reen vieressä ylämäkeen. Siinä reipas Rosina huutaa:

"Hei … sen pitää mennä kuin…! Hevosella kuin hirvellä, ja akalla kuin emälehmällä!"

Kahdeskymmenesseitsemäs luku

Kauanko ajaa Ananias koiran kanssa isäänsä, hupaista Juutas Käkriäistä?

Suoraan polkua on Hurja juossut, kunnes se yhtäkkiä on poikennut vasemmalle, pois mättäiköstä, missä lammen vesi seisoo lätäkköinä. Nuuskien ja hitaammin on se sitten kulkenut, mutta varmasti. Ananias on kiivennyt koirineen ylös louhista rinnettä, ja kun he ovat sieltä laskeutuneet, niin on Hurja syöksynyt Aapeli Muttisen huvilalle päin. Ananias perästä. Ja kas, silloin tuleekin Juutas Käkriäinen sakeassa viidakossa heitä vastaan.

Ihmeen nopeasti kapuaa Käkriäinen mäkeä. Hän näkee Hurjan ja Ananiaksen. Hän nostaa päätänsä, mutta jatkaa entistä vauhtiaan. Piippu on Juutaksella suussa, jonka pielistä valuu ohutta nestettä samoin kuin hikeä virtaa hänen otsaltaan. Mutta eipä hän nyt pysähdy otsaansa pyyhkimään, vaan näyttää aikovan porhaltaa mitään virkkamatta poikansa ohitse. Käännähtävälle Hurjalle hän ainoastaan heilauttaa kättänsä. Kovaa menoa merkitsee paitsi piipusta, sieraimista ja suusta sakeasti pullahteleva savu myöskin hattu, joka on sysätty kauas takaraivolle.

Nyt rientää Käkriäinen jo mäen harjalla. Ananias katselee häntä takaa. Ison kiven luona Käkriäinen kuitenkin seisahtuu, kääntyy ja kysyy:

"Ja … mitäs… Ja olikos se Mauno vielä siellä?"

Ananias vastaa myöntävästi. Kun Käkriäinen kuulee sen, jatkaa hän kiireesti kulkuaan toiseen notkoon. Lammen päätä kohti hän hölkyttää niin että lapikkaiden kärjet kopsahtelevat tien poikki pullistuneihin juuriin. Pää edeltä sukeltaiksen hän kahisevaan lepikkoon.

Ja pian näkee Ananias, joka lähtee takaisin hänen perästään, isänsä lönkyttävän lammen toista rantaa, jopa oikaisten ylempänä polultakin mennen rukiin ja ohran välipiennarta.

Ananias kummastelee, mikähän isällä ja enolla nyt oikeastaan oli.

Ei ollut Käkriäisellä aikaa Ananiakselle sitä selvitellä. Eikä hän vielä tiedä, kuinka sen tekisikään, joskin Ananiasta tarvittaneen siinä mukana ainakin myöhemmin. Hiukan tukala on jutella Ananiakselle tämä miehisten miesten asia…

Sillä Juutas on nyt päättänyt taipua Maunon vaatimukseen ja ruveta polttamaan hänen kanssaan viinaa. Täytyy antautua … kuin mikäkin saaressa kesää pidetty ja metsittynyt pässi, jota ei syksypuolella niinkään helposti kiinni oteta, kerittäväksi. Eivätkä sitä akat saakaan kiinni. Mies siinä pitää olla apuna, ja luja mies, juoksemaan pässin perästä. Mutta jos on sellainen joka jaksaa juosta, löyhkäistä, yhtä kyytiä, sallimatta pässin hetkeksikään pysähtyä, ei päki-paran lopulta auta muu kuin jättäytyä valtaan. Ja sitten se nostetaan veneeseen ja viedään kotiin, ja istutaan päälle, niin ettei ole hievahtamista, ja painetaan kurkusta, jos se koettaa päätänsä kohottaa ja otetaan villat siltä väkisin. Taikka se pannaan lahtipenkkiin.

Hyvä vain, ettei nyt Käkriäistä puukolla kurkkuun pistetä. Eikä villojakaan tahdota anastaa niin paljaaksi, että pinta jäisi ihan alastomaksi. Eipä niin, sillä etuapa tästä tulee Juutaksellekin…

Mutta heti kun Käkriäinen oli tehnyt tämän päätöksensä, joka tuntui helpotukselta, siellä Muttisen saunan nurkalla, auttamattoman kohtalonsa edessä, johtui hänen mieleensä, onkohan Mauno enää Putkinotkossa? Se oli voinut jo ennättää lähteä sieltä jos jonnekin: soutamaan niiden puheille, joille Käkriäinen oli myynyt viinaa. Taikka Vaskilahteen, heittämään Käkriäiselle surmansilmukkaa kaulaan.

Nyt piti Käkriäisen puuhata rivakasti. Siksi jatkaa hän vauhtiaan, koska on kerran alkuun päässyt, aivan Putkinotkon mökin rinteelle asti.

Hän tahtoo ilmoittaa Maunolle suostumuksensa.

Mitäpä hän nyt vastustamaan sellaista miestä kuin Maunoa, viisasta…

Mutta kun Käkriäinen on joutunut melkeinpä mökin nurkalle ja hiljentää viimein menoaan, hengähtääkseen juoksustaan, joten Ananias pääsee lähemmäksi häntä, niin haukahtaa Hurja takana, ja ryntää Käkriäisen ohitse. Ei suinkaan se tammaa hauku, tuossa valjastettuna seisovaa? Nyt se juoksee Sohvin ohitse. Mäen harjalle ryntää ja alkaa siinä räkyttää sitkeästi ja nytkähtelevin korvin.

Juutas ajattelee, että kunhan ei Mauno väkineen olisi nyt justiinsa lähdössä. Mutta eikö Hurja nytkään Maunon joukkoa tuntisi? Voi siellä olla muitakin, ihan vieraita. Koira on kadonnut töyryn taakse ja rähisee siellä. Käkriäinen seisoo ja kuulostelee. Niin kuuleekin hän sellaista tasaista tökötystä … kuin monttöörin ääntä. Ihan Putkinotkon mökin lahdelta.

Ananias ehtii isänsä luokse. Käkriäinen ajattelee, että antaahan Ananiaksen ensin katsoa, ketä sieltä nyt tulee. Vastenmieliseltä tuntuu Käkriäisestä outojen vieraiden tuleminen. Ja poliisit ja vallesmannikin johtuvat taas hänen mieleensä, nyt kun talossa tosiaan on viinaa, eikä edes metsään kätkettyä, vaan rannalle pelkästään korsun alle.

Käkriäinen laskee Ananiaksen edelleen ja jää itse muka tiukentamaan hevosen valjaita. Ananiakselle hän sanoo:

"Minä tässä … vähäisen… Katsohan, mikä tökötys se sieltä…"

Ananias pysähtyy nurkalla, katselee, ja äännähtää nopeasti isälleen:

"Monttööri tulee… Laskee rantaan."

Käkriäinen örähtää jotakin. Hän jää varmuuden vuoksi hiukan loitommalle. Ananias lähtee pihalle … kuuluu puhelevan Maunon kanssa: on se Mauno vielä siellä! Ja kas, että se puhelee Ananiakselle! Käkriäinen väistyy vasemmalle, ruispellon pientareelle. Sieltä aikoo hän tarkata tulijoita, valmiina pistäytymään vaikkapa rukiiseen, jos tarvitsisi.

Ananias seisoo ylempänä pihalla ja katsoo siniselle lahdelle.

Niin, moottorivene se on, melkein jo lahden perukassa. Nyt se kääntää kohti nuottakotaa ja hiljentää sötkötystään. Se juoksee äänettömästi kuin täysi sukkula, entisellä vauhdillaan … laineet vakoilevat vielä takana, keskellä tyyntä lahtea. Veneessä on valkeaa: naisihminen. Ja mies kokassa, seiväs ojossa, torjuakseen törmäystä nuottakotaan. Paksu mies … selin, ettei häntä oikein näe.

Nyt erottaa Ananias miehen naaman. Sehän on herra: kirjakauppias Muttinen.

"Muttinen tulee!" huudahtaa Ananias jälleen.

Käkriäinen väistyy ensin yhä kauemmaksi, mutta tulee sitten lähempää pilkistämään.

Muttisen muodon ja möräkän äänen tuntee Käkriäinenkin. Hän menee pian nurkalta takaisin tuvan taakse, menee hyvin ristiriitaisissa tunteissa ja ajatuksissa. Mauno melkein unohtuu.

Mikä hitto sen Muttisen nyt juuri piti tänne lennättää? Kun Maunokin on täällä, Juutakselle vihoitteleva Mauno.

Ja mitenkäs se Muttinen ajaa nyt monttöörillä? Eihän sillä ennen sellaista ollut. Pienen höyrylaivan se on joskus ennen vuokrannut ja sillä rahdannut tänne itseään ja tavaroitaan. Tavallisimmin ajanut suoraan huvilansa rantaan ja kävellyt sieltä mökille. Ja kaiken tavallisimmin on ilmoittanut tulostaan ja tullut suurella laivalla lähimpään laituriin, Runkkeliin, josta on soudattanut itsensä perille.

Ainoastaan viime vuosina on näin yhtäkkiä tulla tuprahtanut…

Mikähän sillä nyt on mielessä?

Milloin sillä on minkinlaiset vehkeet…

Ja neiti, Käkriäisen haukkuma, istuu perässä … hattuineen.

Muutkin Putkinotkon mökin ihmiset kummastelevat tätä, kuka pihalla, kuka tuvan ikkunasta tähystellen.

Ruskea ja leveä on se Muttisen moottori, varustettu oikein purjekankaasta tehdyllä kuomulla. Hyvin leveä se on, Kenkkuinniemen ulapoilla riehuvien myrskyjen varalta, sillä Muttinen on pelkuri. Ja kuomulla se on varustettu sateiden vuoksi, koska Muttinen on arkuri. Suoraan pääkylästä se on tilattu, äskettäin, sillä Muttinen tahtoo varmasti käypää ja on lisäksi hiukan pöyhkeäkin. Täällä pikkukaupungin lähistöllä on sitä sitten koetettu, monttöörin kanssa, joka toi sen Helsingistä. Ja se kävi niinkuin voi ja rasva. Ja sähkösytytyksellä se käy.

Sillä on herra nyt tullut neitinsä kanssa Putkinotkoon. Lepäilemään huvilassaan.

Täyttä vauhtia kaupungista … kuin kiireellä. Salmien kautta, joista isot laivat eivät pääse kulkemaan. Vaarallisissa ja luotoisissa paikoissa on Aapeli kömpelöinyt itse peräsimeen, konetta hoitelemasta. Muuten on neiti istunut peräsimessä.

Niin he ovat tulleet, kuomu kuitenkin nostettuna. Autereisilla järvenselillä on Aapeli silloin tällöin huudahdellut:

"Voi elehvantti!"

"Mitä nyt?" on Lyygia kysynyt.

"Voi kolmentuhannen ukko … kuinka täällä on kaunista."

Taikka hän on ihmetellyt itseään:

"Mitä varten ihmisen pitää olla kesällä kaupungissa? Tällaisen ihmisen, jolla ei ole pakkoa… Parempi on olla täällä … Putkinotkossa."

"Niin, onhan minun porsaallani kukkaro, millä hän voi elää maalla", on Lyygia vastannut leikillisesti.

Mutta herra on jatkanut:

"Mutta mitäpä me nyt syömme, kun tulemme Putkinotkoon? Mitä mukavia? Syömmeköhän kastematoja kerman kanssa? Vai heinäsirkkoja ja metsähunajaa? Vai hiirenhäntiäkö? Ja sammakon sakarivarpaita sokerissa?"

Mutta näin on herra puhunut, koska hän tietää, että heillä on matkassa keksejä, parisataa kananmunaa, vehnäjauhopusseja, hedelmälaatikoita ja purkkeja, joissa on sardiineita ja hummereita ja jos jonkinlaisia öljyisiä ja rasvaisia. Onpa siis moottorissa muutakin tavaraa kuin nuo pitkät laudat, joita törröttää keulassa: ne on tuotu kaupungin sahalta, huvilan laiturin korjaamista varten, koska nimittäin jäät särkevät joka kevät laiturin.

Ja Putkinotkostahan sopii ostaa maitoa ja keltaista kesävoita ja Putkinotkon mainioita perunoita. Ja joskus sattuu niinkin, että tulee kalaa, ei tosin montakaan Muttisen omilla pyydyksillä, vaan Käkriäisen Juutaksen ja Ananiaksen pyytämiä: lihavia, hopeanvärisiä kuhia ja tuulastusatraimellakin iskettyjä haukia. Ja kelpaavatpa Lyygian onkimat ahvenetkin Muttisen suuhun.

Sikäli kun louhinen ja mahtava Kenkkuinniemen kärki on lähestynyt, on Muttisen ihastus seutuun kasvanut. Ja hänen ruokahalunsa on kasvanut. Ja sitä iloisemmaksi on tullut peräsimessä istuvan Lyygiankin hymy. Niin että kun viimein on pujahdettu Kenkkuinniemen päätä ympäröivien saarten välistä pienelle sisäaukeamalle, on Lyygia alkanut veitikkamaisesti hyräillä. Putkinotkon pieni, ruskea ja yksinäinen huvila on näkynyt auringonpaisteiselta kunnaalta lahtensa perukasta. Lyygia on hyräillyt, puoleksi huudahdellen:

"Putkinotkon linna, Putkinotkon linna…"

Mutta siitä he ovat ajaneet ohitse, noutaakseen mökiltä ensin jonkun pojan tai tytön apulaiseksi, joka kantaisi heidän tavaroitaan, laatikoita, punkkia ja pyttyjä, moottorista asumukseen. Ja olihan Käkriäisiltä ostettava maitoa ja perunoita.

Siksi ajoivat he suoraan Putkinotkon mökin puolelle.

"Katso, lokottaapas tuossa luodolla taas lokki!" huudahti Muttinen, kun he ajoivat erään luodon ohitse, jota tuskin erotti, niin välkkyi vesi sen ympärillä. Se luoto on mökin lahden eteläpuolella, kallioisen niemen päässä. Siinä istui lokki, paksunokkainen ja valkea.

Ja tuolla vähän matkaa huvilasta oli lehmiä, seisoivat vedessä, häntäänsä huiskuttaen ja kellojaan pulisuttaen.

Vielä ajoivat he tuokion. Moottori kääntyi toisen niemen ympäri. Sitten avautui eteen mökin lahti. Nyt käänsi Muttinen aluksensa kulkemaan karien välitse suoraan lahden pohjaan. Ja taas hän äännähteli:

"Katso noita katiskoita … joista Käkriäiset nostavat kaloja. Kuinka olen nekin unohtanut melkein koko kesäksi. Kaunista täällä on. Ja erämaista… Nuo mökin mustat rakennukset kallioilla. Hajallaan kuin eksyneet lampaat. Entäpä rantakallion juurella läpättävät tutut haavat … niiden nurealta puolelta kelmeästi vaaleat lehdet! Kuinka tervehtivästi niiden räpinä kuuluu. Hiljentää pitää nyt masinaa… Ahvenruohikko… Ja nyt akanhiuksia! Ja nuottakota … helteisellä somerikolla…"

Alus lähenee rantaa. Muttisen Aapelin on tartuttava puoshakaan. Hän ennättää virkkaa ainoastaan:

"Entäpä Käkriäiset? Ovatkohan ne kaikki kotona … ja ennallaan, ne hunsvotit? Jokohan nyt naarastiikerin karjunta raikuu kartanolta?"

Puoshaan kärki puskee nuottakodan lahonneeseen salvaimeen. Hetken seisoo Muttinen kokassa, nenä pystyssä, hirmuisen korkeat kaulukset kaulassa, katselee ja kuuntelee.

Eipä kuulu vielä Rosinan kiivasta ääntä tällä hetkellä.

Mutta tuolla rannalla, melkein lahden toisella puolella, siellähän on … Malakias. Ärjähtelee ja tavoittelee kiinni jotakuta pientä tyttöä, varmaan pientä ja mustaa Sanelmaa. Sellainen musta ja takkuinen tukka on tytöllä, ja sama kiukkuinen ääni. Mutta Malakias … melkein yhtä pitkätukkainen kuin hänen siskonsakin. Malakias kuuluu tahtovan Sanelmaa kanssaan noutamaan metsästä uunipuita. Niin on muka äiti käskenyt. Mutta Sanelma kimpuilee vastaan, ja raapii Malakiasta. Malakias kiroaakin köreästi…

Myöskin Jopi on siellä rannalla. Nyt huomaa pikku Jopi moottorin.

Sanelma rääkyy Malakiaksen kynsissä ja pillahtaa kiljuvaan itkuun.

Jopi huutaa Malakiakselle ja Sanelmalle, että mikä tököttäjä lie rannassa. Ja että siellä on Muttinen.

Silloin Malakias hellittää kätensä Sanukan tukasta ja katsahtaa nuottakodalle. Hitaasti alkaa hän tulla lähemmäksi. Jopi tulee myöskin vähän matkaa, mutta pysähtyy sitten pilkistelemään ison rantakiven takaa.

Sanelma itkee ja kiroilee. Yhtäkkiä hän tempaa kiven ja heittää sen Malakiaksen perästä, ja itkee taas ja alkaa marria itsekseen saunalle päin.

Vielä karjaisee Malakias Sanelmalle, mutta jättää hänet nyt kuitenkin ja lähtee moottorivenettä kohti, kädet riipuksissa ja suu ystävällisessä hymyssä.

Muttinen huutaa Malakiakselle:

"No, mikäs tukkanuotan veto siellä oli? Tulehan panemaan rossia pollariin."

Malakias tulee ja yrisee jotakin, että pitäähän sitä nuorempaansa vähän kuranssata.

Mökin pihalla näyttää seisovan pari miestä. Toinen, solakka, lienee Ananias.

Ja pihalla nurmikossa hyppelee jokin pieni ja punainen. Loistaa kuin lumikirppu.

Malakias on lähestynyt moottoria. Hän saa kätensä ohimolleen nostaakseen lakkiaan Muttiselle ja neidille, mutta huomaa siinä, ettei hänellä olekaan päässä mitään: ainoastaan pitkä tukka heilahtaa hänen jäykkien kynsiensä edessä. Sitten tarttuu hän lautoihin, jotka törröttävät moottorin kokassa, ja aikoo vetää niistä moottoria lähemmäksi rantaa. Muttinen keinottelee parhaillaan nuoraa kodan patsaan taakse. Lyygia päivänvarjoineen kiipeää keulalle ja hypähtää rantakivelle.

Nyt pitäisi Malakiaksen kätellä neitiä, mutta yhtäkkiä, juuri kun hän on ojentamassa kättään, se käsi hervahtaa ja Malakias kyykähtää maahan, painaen mahaansa kourallaan. Siinä hän yökkäisee.

"Mitäs sinä siinä … pukkia nyljet?" kysyy Muttinen.

Malakias, joka on kalpea kuin maito, vastaa:

"Ei … ei tämä ruuista olisi tullut. Vaan ne rohdot, perhanat."

"Rohdot?" äännähtää Muttinen.

"Niin … ne matokassin voiteet … ajavat ruuan pellolle…"

Sitten juttelee Malakias, että mitäpäs kaupunginrohdoista, ei niistä ollut Kinnusen Pertallekaan, petkuttavat, ne rohtojen myöjät.

Muttisen neiti huudahtaa:

"Voi raiskaa. Malakiaksella on varmaan matoja!"

Muttinen kiinnittää hiljalleen moottorin keulan nuottakotaan ja laskee ankkurinsa pohjaan.

Malakias puhkii kivellä. Sitten hän nostaa päätänsä ja katselee moottoria. Silloin hän nousee … eikä muista antaa kättä Muttiselle tai neidille, eikä hän näytä kuulevan, kuinka neiti kysyy häneltä, miten hänen morsiamensa jaksavat… Ei, vilkastuvin silmin hän moottoria katselee, sen kiiltäviä tulloja, kokkareikien silauksia ja koneen kuparisuojusta. Hän huudahtaa:

"Tällä pelillä sitä pääsee! Kulkee niitä tästä ohitse, näitä laivoja .. niin että laineelle toiselta hyppivät. Ja hypännee se tämäkin, Putkinotkon laiva… Eivät ne tämän ohitse… Tälle … olisi nyt tehtävä laituri. Jäät sen ovat särkeneet, perhanat…"

"Tuossa niitä onkin kokassa paikkalautoja", sanoo Muttinen, joka hommailee vielä moottorissa.

"Häh?" äännähtää Malakias. "Aha … jopas minä arvasinkin. Tuollaisia koivuisia. Paksuja: eivät ne notku, saa niillä rynkyttää. Niistähän se laituri syntyy. Ja kun tammipiikeillä poukahuttaa kiinni, niin … eivät jäät revi irti."

Kirjakauppias kömpii moottorista rantakiville. Hän katselee kauemmaksi rannalle ja kysyy:

"No, mitäs se typykkä siellä itkee … Sanelma? Ja tuollapa on Topikin, veräjän takana. Odotapas, sinä Topi … turkkilainen! Ja mitä sinä, Jopi, livistät karkuun…? Katsohan, Lyygia, tuota humalistoa. kaunista: kaartuu veräjän ylitse kuin juhlaportti. Täynnä keltaisia humalankäpyjä. Terve, sinä Putkinotko. No, päivää, tyttö!"

Muttinen huutaa tämän pikku Sanelmalle, lähtien kulkemaan kartanolle. Lyygia menee keveästi hänen edeltään, toisessa kädessä päivänvarjo, toisessa maitokannu ja paperiin kääritty pullo.

Pikku Sanelma ei vastaa.

Mutta saunan nurkalla yhtyy neiti itkevään ja kiukuttelevaan Sanelmaan. Sanelma on menossa alaveräjälle. Ja katso, jalasta vuotaa häneltä verta. Lyygia kiiruhtaa Sanelman eteen ja kumartuu hänen puoleensa ja sanoo säälitellen:

"No, mikä sinulla on, kun noin itket? Ja hyvänen aika, missä sinä olet loukannut varpaasi? Mistäs se lapsi tulee?"

"V—sta!" vonkaisee pikku Sanelma, ja juoksee kiukuissaan neidin ohitse kujalle päin, yhdellä jalalla hypähdellen. Ohuet sääret vilkkuvat lyhyen hameen alta.

Sanoipa haavastaan tuskastunut pikku Sanelma sanasen, joka aivan äimistytti Muttista.

"Mitä se sanoi?" ihmettelee Lyygia.

"Voi turkkilainen!" naurahtaa Muttinen, joka on jo ennättänyt siihen ja kuullut Sanelman sanan. "Mitäkö sanoi…? Hihuu. Se se on Putkinotkoa! Erinomaista!"

Nyt Lyygia huomaa. Hän huudahtaa Sanelmalle:

"Odotapas, Sanelma! Tulepas pyytämään anteeksi, sellainen tuhma sana."

Mutta Sanelma livistää jo karjakujalla, taakseen katsomatta, älähdellen ja hieroen mustilla käsillään nenäänsä. Ääneen hän kollottaa, että Malakias repi häntä mukaansa uunipuita noutamaan ja ajoi hänet astumaan havukirveeseen. Muttinen kuulee Sanelman mekastuksen ja huudahtaa jälleen:

"Voi kolmentuhannen ukko! Tämä on Putkinotkoa. Kah, hyvää iltaa, Topi. Ja kuka se siellä piiloutuu aitan alle? Kyllä minä sinut tunnen: Jopi sinä olet."

Topi tervehtii tulijoita alaveräjällä, ojentaen paljoa kursailematta pihkaisen ja paksun kätensä. Mutta Jopi on luikkinut aittojen väliin, josta hän nyt pilkistelee aroin ja vähän naurahtelevin silmin. Sanelman volina kuuluu kujalta. Nyt se tyttö kiipeää pihalle yläveräjästä ja hyppelee tupaan. Tuvassa hän tiuskahtaa Rosinalle:

"Antakaa rättiä. Malakko ajoi kassaraan, ukkovarpaani on poikki… Uu, uu, uu…"

Rosina tiuskii:

"Oletko hiljaa siinä. Herra tulee … Muttinen…"

"Olkoon jos Huttunen!" vastaa pikku Sanelma. "Rättiä, helvetissä."

On nyt Rosinalla Sanelmasta touhu kesken muuta kiirettä. Jonkin rievun löytää hän toki sängystä ja heittää Sanelmalle, joka alkaa sitoa varvastaan. Siinä välillä vilkaisee Rosina pihalle. Rantaveräjällä on Muttinen, härisyttää Hurjaa: Muttinen kulkee kumarassa ja murisee, Hurja hyökkää päin, mutta ei tohdi karata kiinni. Uikuttaen se juoksee Topin haarojen väliin. Topi nauraa, Hurjaa asetellen, kun Muttinen viimein sanoo:

"Tuo se on koira! Jo … jo pitää antaa sille sankalasit nenälle, että tuntee…"

"Muistipas vielä sen vanhan sanan, se Aapeli", örähtää Topi, joka toruskelee Hurjaa. "Hurja se! On se sellainen koi-rra, ettei ole var-rkaiden eikä vo-rrojen tulemista."

"Olenko minä mikä voro, häh?" uhkaa Muttinen.

Viimein tuntee Hurja Muttisen ja neidin, nuuskittuaan heidän lahkeitaan ja helmojaan. Hurja heittäytyy selälleen ja kieputtelee häntäänsä.

Mutta kukapa liikkui äsken pihamaalla punaisena kirppuna ja seisoo nyt siinä tulipunaisessa mekossa? Tumma tukka kasvoilla hän tirkistelee, ikäänkuin esiripun lävitse. Tirkistelee totisin ja pelokkain silmin.

Lyygia huudahtaa:

"Onko se pikku Repekka? Noin isoksi kasvanut! Ja noin ruskea. Hellan telttu, sitä kepsukkaa! Tulepas lyömään kättä! Osaatko sinä vielä tanssia? Ja laulaa: Ramtam-kilikuti, ramtam-kilikuti."

Muttinen katsoo Ananiasta ja sitä toista miestä, jotka seisovat vähän ylempänä, portaiden luona. Ja sen toisen miehen tuntee hän Mauno Kypenäiseksi, Rosinan veljeksi, joka vetelehtii usein Putkinotkossa. Maineeltaankin mokoma: linnassa istunut. Muttinen hätkähtää ja rypistää hiukan kulmiaan. Kun Mauno tervehtii häntä, ei hän ole oikein huomaavinaan. Sitten löntystää Mauno hiljalleen tupaan. Mutta Ananias vastaa neidille Repekasta:

"Taitaapa se osata enemmänkin kuin ennen. Äskenkin se tässä valssinsa alkoi…"

Ananias tervehtii jäykästi ensin Muttista ja sitten neitiä. Repekka väistyy tuvan ovea kohti, vilkaisten vähän väliä taakseen, kiiltävin ja kummastunein silmin. Nyt kapuaa hän lahoille ja lonksahteleville porraslaudoille, ja pujahtaa oviaukosta sisään.

Muttinen on tullut portaiden luokse. Siinä hän pysähtyy ja katselee tupaan. Hänen huulensa mutistuvat hiukan töröön: hän näkee nuo puolta kyynärää korkeat reiät tuvan seinissä ja pönkät seiniä kannattamassa. Mutta sitten kirkastuu hänen ajatuksissaan, että onpa tuvan seinistä purettu jo pois lahot hirret. Siis on tupaa ruvettu korjaamaan. Ja silloin tulee hänen ilmeensä iloisemmaksi.

Neitikin on tullut Muttisen viereen ja huomaa tuvan avonaisen seinän. Meneepä hän innoissaan mökin kujanpuolisellekin nurkalle ja katselee siinä taas päätyseinää, ja sitten luo hän merkillisen silmäyksen Muttiseen. Mutta Muttinen sanoo hänelle hiljaa:

"No, ne alkavat jo rakentaa … koska kaikki on revitty. Ja katsopas, Lyygia, tässä nurkalla, tässä voi seistä melkoisen hyvin. Melkein mihinkään pehmoiseen astumatta. Ei ole kuin pieniä … pipanoita. Niin ei ole ollut aina asianlaita. Se on jo ihme. Kymmenen vuotta herran motkotusta, ja Käkriäiset ovat tosiaan tottuneet koppiin, mikä on tuolla aitan takana. Se on suuri voitto suomalaisesta itsepäisyydestä, saatanpa olla koko tyytyväinen. Mitäpä siis tuvastakaan murista … enää? Älä hiisku sinäkään mitään, Lyygia."

"En … ole aikonutkaan", vastaa Lyygia miettivästi.

Jospa Rosina tuvassa olisi kuullut nämä heidän sanansa! Silloin olisi hän rauhallisempi. Mutta vaikka hän onkin koko ajan kurkistellut tulijoihin ikkunasta ja ovesta nähdäkseen, millä tuulella he ovat, niin on hänen täytynyt juuri silloin, kun Muttinen ja neiti juttelivat tähän tapaan, joutua uunin taakse, karsinaan. Auttamaan pikku Esteriä.

Mitä hänellä on Esterissä auttamista?

Vielä hän on tiuskahtanut pikku Sanelmalle, joka yhä vollottelee, tiuskahtanut:

"Pidätkö turpasi kiinni! Muttinen tulee … ja k—see suuhusi!"

Sitten on hän käskenyt Esteriä riisumaan pois korean mekkonsa. Sillä mitäs, jos Muttinen näkisi, että tässä pennuilla sellaiset kalliit! Repekan mekkoa ei Rosina tosin ennättänyt salata. Kun hän oli kuullut Ananiaksen huudahtavan pihalla, että monttööri tulee, oli hän tosin itsekin erottanut koneen sätkytystä lahdelta. Rosina oli silloin pistäytynyt hevosen luota tupaan, kantaakseen pikku Luukkaan mukaansa niitylle. Se sätkytys oli kovennut. Rosina oli vilkaissut ulos ikkunasta. Moottori oli jo kääntynyt niemen takaa, porhaltanut halki lahden, ja kaiku tuolla rantavuoressa oli paukkunut. Muttisen oli Rosina tuntenut, köntimässä laivan keskeltä perään. Ja sen neidinkin perässä. No nyt tuli ihme! Eikös tunkeutunut tänäkin kesänä tänne, Muttinen. Sitäkin oli Rosina pelännyt, vaikka jo alkanut toivoa, ettei se enää tulisi. Nyt tuli. Ja tupa ihan hajallaan.

Viime syksynä oli herra uhannut kovimmin, että jos ei tupa nyt ole korjattu silloin, kun hän vasta tulee, niin…

Julma oli herra ollut silloin. Niinkuin on vuosi vuodelta muuttunut ilkeämmäksi.

Ja nyt tulee! Kuin lentämällä. Kuin kimppuun ampuen. Oikein moottorilla, yhä pöyhkeämmästi.

Tätäkö lienee ennustanut, että Rosina oli kanan kuoleman tähden tuntenut jotain tulevan? Se Muttisen uhkaus…

Ja ihan tänään oli Rosina koettanut saada Juutasta polttamaan viinaa.

Mitäs, jos ennestään julmisteleva Muttinen näkee lapset kaikessa koreudessa? Silloin sen sääli yhä vähenee…

Lastensa puolesta tekee Rosina mitä tahansa. Tosin hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi käskeä Esteriä heittämään mekkonsa. Rosina selitti sen likaantuvan. Silloin oli jo Muttinen saunan nurkkamalla. Ja sitten tuli pikku Sanelma vonkumaan rättiä, niin ettei Rosina joutunut ajoissa pihalle tuomaan Repekkaa sisään. Maunon Pertta oli tuvassa, kuuli Rosinan sanat Esterille, ymmärsi ja katsoi pilkallisesti Rosinaan, ja alkoi hoilottaa:

"Se se on tuo Rosinukka, mokoma! Matelemassa. Näytä nyt se Esterisi heille ihan alasti. Alasti!"

Mutta Pertta itse oli juossut aittaan, pukeutumaan parempiinsa.

Hän huudahti, että herroja tulee.

Mauno kömpi hieman nolona tupaan. Tietäähän sen, ettei Mauno ole Muttisesta tervetullut. Mutta eipä Mauno aikone olla millänsäkään. Ei hän ole sellainen mies…

Rosina pujahti auttamaan Esteriltä sinistä mekkoa, häpeissäänkin Pertan sanoista. Mutta täytyyhän sitä olla nöyrä ja imelä herroille, ei näyttää koreuksiaan, vaan riepujaan.

Rosina työntää Esterin päälle vanhaa mekkoa.

Onneksi ennättää hän saada sen tehdyksi, sillä nyt Muttinen ja hänen neitinsä kai jo tulevat sisään. Vielä sininen mekko sängyn alle. Ei, tuonne pysähtyikin herra tervehtimään Maunon Perttaa, joka lentää aitasta hänen ja neidin luokse. Kylläpäs se Pertta ennätti vetäistä pyhähameen ylleen. Ja körttiröijynsä, joka kuvastaa vyötäröt hoikkina. Ja nyt Pertta haastelee Muttiselle … imelästi: eipäs nyt hoilota. Eikä kiroilekaan. Kun se viitsiikin sillä tavalla imarrella herroja! Toisille niistä se pyllistää. Ei, selinpäs kääntyy Muttinen Perttaan. Kuivailee suuria sankalasejaan. Rosina on saanut Esterin valmiiksi. Hän tarkastaa Muttista. Onpas sillä vaatteet! Harmaa takki, pitkä, jonka hännykset supistuvat taaksepäin kuin minkä kurjen pyrstö. Musta helmatakki sillä oli viime syksynä … kuin hame. Nyt … rannukkaat housut. Ja niinkuin ennenkin sellaiset länget kaulassa, että tuskin korvat pääsevät pilkistelemään niiden reunojen ylitse. Ja maha pullottaa, oikea herran maha. Olkihattu päässä, pehmeä kuin pussi. Siinä kirjava nauha. Ruskeat kengät isoissa jaloissaan.

Kengät… Ai, ai, Saarallahan on sen neidin kengät. Pitäisi varoittaa, Saaraa … mokomaa.

Nyt työntää Muttinen päänsä jälleen silmälasien sankoihin ja tirkistelee. Mitä aikonee? Mitähän nyt tullee.

Sitten kättelee Maunon Pertta Muttisen neitiä. Ja makea on sillekin, hyväkkäälle. Sillä tämä se juuri houkuttelee Muttista kovistamaan heitä, Käkriäisiä. Se häätäisi heidät pois, saadakseen yksinään emännöidä täälläkin, mökillä.

Ei Muttinen ennen tämän neidin ilmestymistä ollut vielä niin äkäinen, että olisi näin jyrkästi kovistanut… Ja pannut saunansakin lukkoon.

Sillä neidillä se on valta Muttiseen. Viime kesän alussa, jolloin neiti ensin tuli, luuli Rosina neitiä ainoastaan Muttisen piiaksi. Ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Siksi hän sitä asiaa tunnusteli. Eikä neiti antanutkaan itseään houkutella. Kun se oli kerran kitkemässä kukka- ja röpöttimaita huvilalla, Muttisen käydessä kaupungissa, sattui Rosina lehmissä juostessaan huvilan aidan taakse, ja sanoipa neidille, etteihän niitä niin tarkoin tarvitse nyppiä: mistä se Muttinen sellaisia ymmärtää, hihii. Mutta neiti oli nokastunut ja kitki vain. Ja silloin Rosina aavisti, että on se muutakin kuin mikään piika. Ja paremmistakin hän sen pian näki, hahhah. Sen jälkeen Rosina varoi tätä neitiä, ja ajatteli varsinkin viime syksyn jälkeen kuin pahinta käärmettä. Ylpeä se oli ollut kesällä. Ei ollut puhunutkaan paljoa.

Se se varmasti yllyttää Muttista, joka on ennen ollut siedettävä, ja sille Muttinen antaa vaikka mitä. Tuollainen valkea pitsi on neidillä kaulassa nyt. Ja hattu, suuri … höyheniä täynnä. Ja vyötäröt ohuet kuin Pertalla … ne ovat niillä raudoilla nipistetyt. Mutta takapuoli on iso kuin seitsemän leivän uuni: se se on, joka sitä Muttista vetää.

Nyt ne tulevat sisään, Muttinen ja hänen … leipähiirensä. Mitähän ne sanovat?

Rosina odottaa jännityksessä. Hän seisoo hiukan kumarassa ja totisena, mutta silmissä, jotka katsovat syrjään, on tuikea ja ylpeä ilme. Hän tulee antamaan kättä Muttiselle ja sitten neidille, kuivasti ja lyhyesti, mutta ei vihaansakaan ilmaisten. Rosina on päättänyt olla vaiti, jos Muttinen taas alkaisi häristä jotakin tuvasta taikka aidoista tai muusta, niinkuin viime vuosina. Ja jos Muttinen kyselisi, onko nyt vedetty mutia huvilan puutarhaan, aikoo Rosina vastata epämääräisesti, että eikös niitä liene, Juutashan sen tiennee. Sillä ei niitä ole vedetty. Talvella oli Rosina kyllä tiukannut Juutasta niitä vetämään, lopulta kivenkovaan, mutta Juutas, joka oli jo uhkausten pelosta luvannut, olikin lupittanut liian kauan läänissä.

Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä muustakaan … vielä.

Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja sanoo:

"No … mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?"

Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen suvainnut Maunoa… On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.

Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia … sellaisia kuin Maunoa!

Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!

Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen … vuosia sitten.

Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:

"Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän poskestasi, ja tuosta leuasta vähän… Noin. Hellan telttu, miten ne ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä. Tulepas nyt tädin syliin…! Katso, katso, miten herttainen."

Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.

Rosina ajattelee, että yhä läheisemmiksi ne ovat tulleet.

Ja mitäpä neidin lepertelyistä: teeskentelee.

Muttinen myöntää neidille:

"Niin … se on kuin metsäntyttönen… No, tanssipas nyt, Repekka, vähän. Vieläkö sinä osaat? Niin katsotaan sitten näitä taskuja … täällä. Mitähän niissä olisi? Olisikohan niissä suoloja?"

Rosina käännähtää ihmeissään. Hän ei oikein usko silmiään. Ihankohan Muttisella olisi namusia lapsille … niinkuin ensimmäisinä vuosina?

Ja onpas!

Rosina ällistyy.

Mitäs tämä on?

Ei ole Muttinen ollut tällainen viime aikoina. Nyt se kaivaa takkinsa häntähalkeamasta karamellin ja näyttää sitä Repekalle. Repekka menee ujona luokse ja ottaa iloisena namusen. Ja sitten hän saa lisää, ison pussin pohjalta, jonka herra kiskoo vähitellen taskustaan ilmoille, pistäen itsekin poskeensa pompommin.

"Minä tahdon ja!" huudahtaa Lyygia. "Sinä olet herkutellut kaiken matkaa."

Muttinen antaa koko pussin neidilleen.

Namusilla houkuttelee neiti sitten Esterinkin antamaan kättä. Ester tulee repaleisessa mekossaan. Rosinaa säälittää Ester … mutta siinähän nyt näkevät, rikkaat… Ehkäpä tuo nyt säälinee… Kourallisen namusia antaa neiti pikku Esterille. Ja taputtaa Esteriä poskelle. Silloin tulee pieni Sanelmakin nurkasta taikinakorvon takaa, jossa hän on sitonut jalkaansa. Hän nauraa, tirskuu. Ja kun Muttinen kutsuu häntä luokseen, näyttäen namusta, lyö hän tirskahtaen kättä ja lyykistää.

"Ahaa!" huudahtaa Muttinen. "Tänne se pussi."

Muttinen työntää Sanelman kourat täyteen karamellejä, mutta käskee hänen jakamaan muillekin. Sanelma hypähtelee ilosta. Mutta Repekalle ja Esterille ei hän sano antavansa, sillä heillä on jo. Missäs Jopi ja Topi ovat? Sanelma juoksee seinän viereen ja kirkaisee:

"Jopi ja Topi namusille."

"Mitä, häh?" kuuluu Jopin ääni rannalta moottorin luota.

"Namusille!" toistaa Sanelma. "Muttinen antoi."

Vähän ajan kuluttua tömisee piha. Sanelma menee ovelle. Jopi ilmestyy siihen Ananiaksen viereen, joka on äsken tullut tupaan, samoin kuin Maunon Perttakin. Siinä pilkistelee Jopi hetken Ananiaksen takaa, ja tulee antamaan kättä Muttiselle ja neidille, sillä Maunon Pertta käskee jo häntä. Sanelma antaa Jopille namusia. Mutta missäs on Topi?

Tuoltapa hän katseli äsken ulkoa seinän alitse. Ja nyt hän turskahtaa siellä, ja kömpii nenäänsä pyyhkien sisään. Namusten jakelua nähdessään sysää Repekka kaikki omat namusensa papereineen suuhunsa ja puree ja nielee vimmatusti. Kiire nyt on. Mutta kohta tuleekin suu tyhjäksi, ja Repekka ryntää saaliinjaolle. Sanelman on annettava vielä hänellekin. Ja sitten vasta hän pääsee avaamaan omia karamellejään, työntämään niitä innosta ja ilosta vavisten omaan punaiseen suuhunsa.

Mutta Ananiakselle tarjoaa Muttinen paperossin. Ja tarjoaapa Maunollekin vavahtavin käsin.

Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän, kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta… Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta… Mutta tuollapa tuo Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii…

Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi, ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja huudahtaa:

"Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä."

Hän katselee Muttiseen niin palavasti.

Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain, mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo neiti…? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne… Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai jos ei tahtoisi…?

Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset … vesittelevät.

Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla … milloin milläkin potkumasinalla.

Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin … tuliaiskahveista.

Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa, niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita… Täksi illaksi … sitten varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan olemaan.

"Entäs, turkkilainen, sauna?" huudahtaa Muttinen.

"Ai, sepä juuri", jatkaa neiti. Ja hän sanoo Rosinalle:

"Päivä tässä on jo mennyt niin myöhään, ja toisessa saunassa on tavaroita ja vene, niin että herra arveli kylpevänsä täällä… Tuliaislöylyt Putkinotkossa… Ja tarvittaisiin jotakuta, joka tulisi tavaroita kantamaan. Leja, missäs se Leja on?"

Rosina ajattelee, että sauna … sellainen sekamelska siellä. Ja kylpiessään Muttinen saisi heti tietää, että siellä on asuttu koko kesä. Sellainen saattaisi ehkä kiihdyttää tylyyttä, joka voi piillä hänellä mielessä. Mutta täytyyhän se sauna varustaa, ei siinä auta. Rosina rupeaa jo myöntelemään.

Mutta ennenkuin hän ehtii vastaamaan, että Leja on niityllä, vaan että onhan niitä muitakin lähtemään täältä huvilalle, ilmestyykin yhtäkkiä Juutas Käkriäinen tupaan ja vastaa Rosinan puolesta. Hän on kyköttänyt tuvan takana, pilkistellyt nurkalta sisään ja kuullut osan pakinoista. Nyt nousee hän portaita. Kynnyksellä hän on ällistyvinään: seisahtuu siihen suu auki ja äännähtää:

"Kah, jokos sitä on tultu! Olin tuolla … vain. Ja mitäs minä … kuulin? Sauna? Se nyt saadaan… Löylyä herralle…! Ja apulaisia kanssa, kantamaan tavaroita … onhan näitä."

Sitten menee hän ja kättelee hätäisesti neitiä ja Muttista. Ja pyörähtelee tuokion ikäänkuin neuvottomana edestakaisin, mutta vilkaisee nopeasti Maunoon. Nyt menee muka kaivamaan hellasta hiiltä, sytyttääkseen piippuaan. Siinä hän kuitenkin mutisee, etteihän tuosta liitasta saa kytöä: kyntensä siinä polttaa. Ja sitten kääntyy hän Kypenäisen luokse ja pyytää tältä tulitikkuja.

Ja kun Mauno antaa hänelle tikut, iskee Juutas langolleen toista silmäänsä. Ja hän nyökyttää hieman päätänsä: merkiksi siitä, että nyt hän suostuu … siihen, nyökäyttää hämillään ja ystävällisesti.

Maunon silmissä välkähtää iloisesti ja hänen suunsa menee tuskin tuntuvaan myhäilyyn.

Samassa tarjoaa kirjakauppias, nähdessään Käkriäisen puuhaavan tulta piippuunsa, hänelle paperossin, ja kysyy verkalleen, kuinka täällä nyt on jaksettu.

Juutas kursailee:

"No … ottaisikohan tuon nyt rossin…"

Sitten jatkaa hän levottomana ja tahallaankin alakuloisella äänellä, joskin köyhyys joutuu tosiaan mieleen:

"On … onhan tuo nyt taas mennyt…"

Ja nopeammin hän sanoo:

"Näiden sanikkain kanssa… Eivät … eiväthän nuo vaivaistaloon ole joutuneet."

"Niin, onhan niitä Käkriäisellä elätettäviä", myöntää Aapeli Muttinen huokaisten.

Neiti huudahtaa kehdon luota:

"Ja tällä välin on tullut pikkuinen… Hellan-tuuteli!"

Muttinen myöntelee yhä:

"Niin … ja kovaa se on maamiehen työ. Varsinkin tällaisilla … louhisilla mailla."

Silloin huudahtaa Rosinakin:

"Kovaa se on! Kovaa … kyllä sitä saa ahertaa…"

Pertta Kinnunen iskee pihanpuolisesta nurkasta Muttiselle silmää ja sanoo veikeästi:

"Mutta … mutta yksi paikka se kasvaa näillä Juutaksenkin kovaperäisillä mailla."

"Mikä? Mitä?" kysyy Muttinen, ihmetellen Pertan silmäniskua.

"Sanikoita, sanikoita!" huudahtaa Pertta Kinnunen.

Muttinen ei vieläkään ymmärrä, vaikka Maunokin vetää leveää suutaan nauruun. Herra kyselee:

"Niin … tupakkapelto?"

"Se … tämä Pertta niitä muoskia vihjailee. Niin … onhan niitä. Ja onhan tuo Luoja tosiaan antanut minullekin yhden paikan sitä sulaa maata, hehe…"

"Voi tuota … oletkos siinä, Juutas!" huudahtaa Rosina.

"Niin, seipäänalan antanut!" nauraa pärähyttää Käkriäinen. "Yhden seipäänalan…"

Muttinen ällistelee yhä ja sitten hirnuu. Neiti katselee vihaisesti Muttiseen ja tyrskähtää nauruun. Kaikki muutkin nauravat. Topikin rähähtää. Muut lapset telmävät namustouhuissaan.

Käkriäisen mieli helpottuu. Sattuipas toki löytymään hupainen sana, jollaisista tämä Aapeli pitää. Nyt käy juttu jo rauhallisemmin. Kuinka hän olikaan äsken pelännyt! Ei ollut uskaltanut tulla pihalle. Oli kuulostanut ja katsellut, mitä se Aapeli tuvastakin arvelisi.

Ja vielä enemmän oli hän pelännyt ja ollut suutuksissaan, kun näki Maunon Pertan tervehtivän ja lähentelevän Muttista niin hepenissään. Nyt saattoi Pertta Kinnunen alkaa parjata Käkriäistä ja ärsyttää Muttista häntä vastaan. Haukkua hänen laiskuuttaan ja kertoa hänen viime retkistään, ja kuinka hän oli sattunut puhumaan Muttisesta ja Muttisen neidistä.

Käkriäinen ei tiennyt, mitä tässä kiireessä tehdä. Pysyi siellä nurkan takana keinoa miettiäkseen. Mutta tarkoin koetti hän pitää korviaan höröllä, että kuulisi alkaisivatko Pertta ja vihastunut Mauno puhua herralle hänestä.

Viimein ne olisivat voineet alkaa. Neitihän tiedusteli saunaa: silti olisi puhe saattanut johtua siihen, että saunassa täällä asutaan, ja että Juutas oli, paitsi kuhnaillut, pullikoinut selän takana jos jotakin. Siksipä oli Käkriäisen saatava kiireesti ilmaistuksi Maunolle, että jo hän nyt ymmärtää ja on taipuvainen, ei häntä enää tarvitse Muttisen Aapelilla kurittaa.

Tällä hetkellä on Käkriäinen melkeinpä varma, ettei Mauno Kypenäinen enää häntä syö. Sillä tavalla se hymyili vastaukseksi. On se toki leppyväinen mies. Käkriäisestä tuntuu kuin rautavanne olisi pudonnut hänen vatsaltaan. Jälleen on kaikki hyvä. Muttinenkin on vielä toistaiseksi lupsakkaa miestä. Ei tässä nyt vielä ole hätää…

Kun tuo Maunon Perttakin pitäisi suunsa kiinni!

Tai ehkäpä se ei vielä tiedäkään asiasta? Ehkei Mauno ole häntä ennättänyt yllyttää?

Pertan tähden täytyy nyt osata jutella niin, ettei se saa suun vuoroa. Ja jutella Muttiselle hauskasti: sellaisesta se on mielissään.

Käkriäinen istahtaakin sängyn reunalle ja rupeaa juttelemaan, kuinka täällä on talvi mennyt. Ja siinä hän innostuu ja pakinoi, että kyllä tässä kaikki meneekin hyvin, kunhan jaksetaan kotvia. Ja vaikka nämä maat ovatkin louhiset ja kovaperäiset, niin kyllä ne kasvavat … kun osaa panna kasvamaan! On se tuo ruiskin melkoista … näkyy olevan. Ja toukoviljat ovat… Ja potatti. Mutta tupakkahan se vasta röysää, että hehe… Joten kaikki kyllä… Kun niille mättää niskaan sontaa. Ja … sitähän nyt saa, jos vain noilla elukkeilla olisi tuuri. Mutta sontaa: ei niistä paljoa … vielä näin vähistä. Ja lehmien sonta … ei parhainta. Mutta lisätä niitäkin pitää, että saa karjanaineita myytäviksi. Ja lisätä niitä voi, kun rakentaa kuntoon sen suon Putkinotkon lammen rannalla. Ja sen saa kuntoon, kun laskee lammen vettä, porauttamalla ojan auki järveen. Ja sen hän tekee, Käkriäinen, kunhan tässä… Ja se on toinen aihe … kunhan tässä vielä rehlehtierataan, minne päin se oja oikein kiertää. Se menee kuin kanan suoli. Niin, ja sitten tynämenttiä. Ja sitten se on toinen luokka … ja toinen kohtalo. Ja kun kivet on kaikki rehlehtierattu … niin minkäs liikutuksen tämä tekee!

Käkriäinen ajattelee:

Antaahan Muttisen itsensä ensin alkaa tuosta tuvasta, jos alkaa. Näkeehän Muttinen itsekin, että se on sellainen.

Mutta jos ei Muttinen Juutaksen juttelulta oikein pääsisikään juttelemaan, niin eipä hän tunnu siihen pyrkivänkään. Hän hymyilee vain. Ja se ihmetyttää Käkriäistä. Ei sano Muttinen mitään.

Hän on näet kuullut nämä Juutaksen hupaiset kehumiset ja tarinat ja lupaukset kymmenisen vuotta. Joka kerta tänne tullessaan. Tietää, ettei niistä ole sen kummempaa, tuon veitikan tarinoista. Muttinen kuuntelee kauan myhäillen ja silmäluomet lupallaan. Joskus katsahtaa hän tarinoivaan ja syljeskelevään Käkriäiseen, niin kummallisesti, kirkkain ja lempein silmin.

Noin viidentoista minuutin päästä sanoo herra Muttinen:

"Kas … niinhän sitä pitää yrittää… Mutta: se saunahan se pitäisi! Sepä se olisi poikaa tänä iltana! Se on tässä höyryytettävä. Kyllä kai tässä sitten vaivoista sovittaisiin."

"Vaivoistako?" huudahtaa hänen puheeseensa Käkriäinen. "Johan nyt! Ei … kuin sauna röyhäämään! Vai maksut tässä! Sauna … mikäs … valmishan se on. Kuulkaa te, pojat, Topi ja Jopi siinä. Se on heti mentävä hakemaan saunapuita. Ja se on otettava leppiä … kuivia. Niin tulee kitkaton löyly, herralle. Niitä kaatuneita leppiä aina vaan … kuten minä olen aina sanonut, että kaatuneita. Ei saa ottaa pystystä…"

"Niin justiinsa!" huudahtaa myöskin Rosina. "Jopi ja Topi! Alkakaa lentää metsään. Kuin tulen kipinät. Ja … missäs ne ovat ne leivänpaistopuut? Sadastiko teitä täytyy pökyyttää. Joko te ne toitte…?"

Pikku Jopi sanoo inisevällä äänellä:

"Enhän … niitä yksinäni. Kun Malakko ja Sanukka tappelivat. Ei Sanukka lähtenyt hakemaan."

Pikku Sanelma inttää:

"En mie lähde."

Juutas Käkriäinen ärjäisee:

"Mikä se on … ettet lähde. Odotapas … kun minä … höyhennän…"

Käkriäinen nouseekin, mutta ottaa siinä uuninreunalta mällin ja pistää poskeensa. Sitten hän örisee:

"Sanelma; eikö sitä ole neuvottu … että se on nuorten toteltava aina!"

Pikku Sanelma jatkaa:

"Varvas on poikki. Eikä ole kassaraakaan."

Käkriäinen kysyy:

"Häh? Kassarallakos te uunipuita?"

"Niin", vastaa hänelle Jopi. "Kun Malakias sillä meinasi."

Paksuposkinen Topi tyrskähtää nauruun. Hänen kanssaan yhtaikaa örähtää Käkriäinen:

"Malakkoko? No se on sen … tyhjiä … ja minnekäs se kassara, Sanelma? Eikö ole kassaraa? Ja Malakiaksella oli. Mitäs loruamista se…"

Pikku Sanelma vastaa:

"Malakko hautasi kassaran."

"Hautasi?" toistaa Käkriäinen.

"Nii-ni!" vahvistaa pikku Jopi. "Pisti hiekkaan … että Sanukka saisi ruostetta haavaan."

Muttinen huudahtaa hämmästyneenä:

"Ruostetta haavaan?"

Jopi sanoo:

"Niin … kun se haavan puraisikin."

"Se on tuon Juutaksen konsteja. Juutaksen! Juutaksen!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mutta siitä tulee verenmyrkytys! Myrkytys!"

"Joutavia … minunko?" sanoo Käkriäinen hämillään. "Kaikkia … se Malakias. Eikä niitä … saa työaseita sillä tavalla jättää! Eikö sitä ole sanottu senkin seitsemän kertaa, että ne on pidettävä paikoillaan … kalut? Kaikkia pirkuleita! Hautaamaan kassarat … kyllä minä Malakiaksen … harjakset pitäisi nyhtää…"

"Vai harjakset!" naurahtaa Muttinen.

Pikku Sanelma kertoo kassaran hautaamista, ja Maunon Pertta kuvailee verenmyrkytystä. Neiti ihmettelee. Repekka ja Ester kinastelevat karamelleistä. Jopi kahistelee nurkassa niitä papereita, joissa Rosina toi tavaroita kaupungista. Topi telmää Hurjan kimpussa, joka ärähtää ja väistelee. Yleisessä hälinässä selittää Rosina neidille:

"Eihän tuota tiedä … myrkytyskö mokomaan… Jos lienee pieni naarmu tytön varpaassa. Paranee se muutenkin, vaikka se on ihan totta, että se ruostekin… Toissa talvena Malakiaksen jalan, kun se löi kirveellä polveensa…"

"Kuinka … ruosteko paransi?" kysyy neiti.

Rosina vastaa:

"Niin, se lienee. Tervan seassa. Tuli vielä jalka, neljä viikkoa oli Malakias sen tähden sängyssä. Mutta eihän tuota nyt ruostetta tarvitakaan. Onhan täällä muutakin rohtoa, kolotiita ja … korpinrasvaa, hihii. Sanoi apteekkari olevan sen haavoillekin. Ja sitä kun nyt työntää Sanelman varpaaseen… Mutta nyt se onkin puiden tultava metsästä! Menköön Topi, jos ei Sanukka varpaaltaan. Mutta Ananias, se heinä! Heinä! Hevonen odottaa."

Jopi inahtelee:

"Malakko oksentaa rannalla. Ei me kahden kesken Topin kanssa."

Maunon Pertta huutaa:

"Matorohtojen päälle söi mahan täydeltä!"

"Niistä nyt puuha tuli, niistä rohdoista!" siunailee Rosina.

Juutas Käkriäinen mörähtää:

"Arvasinhan minä sen."

"Mitä … arvasit?" kysyy Rosina.

"Arvasin vain", jatkaa Käkriäinen. "Että … mitä niistä sellaisista…"

Muuta hän ei sano, vaan jatkaa toisesta asiasta:

"Mutta … pitänee tästä minun lähteä sitten puuhun…"

"Juutas Käkr-riäinen kun kapuaa puuhun", nauraa sorakielinen Topi.

"Suu kiinni!" ärjäisee Juutas Käkriäinen. "Puita hakemaan … minä."

Muttinen kursailee, että sellainen puuha nyt taisi tulla näistä puista, mutta kyllä se sauna olisi mukavaa.

"Puuha … jopa tämä", torjuu Rosina Käkriäinen. "Mutta ei sinulla, Juutas, ole menemistä! Ne heinät, pirulainen, heinät! Eikös täällä ole kasakoita metsään … meidän talossa… Se on nyt mentävä, Jopi ja Topi. Kirves mukaan, kyllä tämä Topi jo kirvestä heiluttaa … kaiken talvea se hangessa vaikka paljasjaloin! Mutta kenenkäs heille nyt lisää? Menköön Saara. Eikö sillä Malakiaksella ole aikaa oksennella metsässä? Kuka sitä rohtoja potemaan? Topi ja Jopi, se on mentävä! Ja sen pitää käydä kuin luomisen työ."

Sitten jatkaa Rosina neidille hiljemmin, mikäli mökin hälinässä voi:

"Ja Maunon Pertan Sanelmahan se lähtenee saattamaan huvilalle. Vai mitä, Pertta? Leja tarvittaisiin niityllä … siellä se on. Sinun Sanelmasi joutanee."

"Joutaa se, joutaa!" ääntää Pertta. "Ja jos ei jouda, lähden minä herrasväen tavaroita kantamaan. Missäs se meidän Sanelma on? Sanukka! Kinnusen Sanukka!"

Tämän huutaa Pertta portailla.

Iso Sanelma vastaa hänelle saunan ovelta. Pertta huudahtaa silloin, että hänen on lähdettävä saattamaan herrasväkeä huvilalle, kantamaan niiden tavaroita.

Pertan Sanelma on siihen aivan valmis. Hän alkaa jo tulla.

Mutta ennenkuin hän pääsee alaveräjälle, käännyttää Saara hänet takaisin. Saara ehdottaa kodan ovelta:

"Sanelma, annahan kun minä menen."

Saara on maannut saunassa päänkivistystään, kunnes Pertan Sanelma toi hänelle Rosinalta sellaiset terveiset, että hänen olisi lähdettävä niitylle. Eipä Saara niistä terveisistä välittänyt. Laskeusi tosin lauteilta ja tuli kotaan. Istahti kynnykselle, ja alkoi haukotella. Katseli känsäisiä käsiään, ja sanoi Kinnusen Sanelmalle, että känsät ovat rumia. Jos tästä pääsisi laivaan, ei se passaisi pitää känsiä sormissaan. Hän oli käynyt kaupungissa yhden laivankapteenin puheilla. Ja se … lupaili hänelle teeterskan paikkaa.

Kiukkuinen on Saara itselleen, että hän lähti Persikan kanssa sellaisille retkille. Ei se Persikka puhunutkaan koko teeterskan paikan hommaamisesta sitten sen enempää kuin oli puhunut menomatkalla kaupunkiin. Eikä Saara kometioissa eikä muualla muistanut sitä häneltä enää kysellä. Ja Lutmitvuorelta täytyi Persikan joutua kesken laivaansa. Hän jätti Saaran vuorelle istumaan. Pian piti Saarankin juosta laivaan … ei ollut rahaa jäädä enää kaupunkiin.

Nyt Saara odottaa, että Persikka kirjoittaisi hänelle.

Saunan kynnyksellä hän selitti Pertan Sanelmalle, että kun tulisi ukkosensade, niin sitä kun ottaisi kalliolta vettä ja sillä voitelisi, niin känsät lähtevät… Isäkin tietää.

Yhtäkkiä tohahti sitten Muttinen rannalle. Ja Saaralla oli Muttisen leipäsuden kengät! Saara meni saunaan, veti kengät jalastaan ja pisti ne penkin alle, kuivuneiden vastojen taakse.

Nytkin Pertan Sanelman kanssa jonkin kuivan sanan jutellessaan on Saara miettinyt mielessään, kuinka hän saisi nuo perhanan kengät takaisin huvilalle. Siksi huutaa hän Sanelman veräjältä takaisin, ja ehdottaa hänelle:

"Anna kun minä menen sinne huvilalle. Me … kun ollaan niin ystäviä sen neidin kanssa…"

Pertan Sanelma on aina valmis melkeinpä mihin tahansa.

Saara riisuu kodassa punaiset sukkansakin ja lähtee pihalle.

Siellä menevät jo Rosina ja neiti alimmaiseen aittaan, ottamaan maitoa ja kermaa.

Juutas Käkriäinen hyörii keskellä pihaa ja mörähtelee, missä niitä on kalakontteja, että hän saisi kaivaa herralle potatteja.

Saara juoksee neidin luo, kättelee ja sanoo, että hän tuleekin huvilalle auttamaan.

Muttinen seisoo jo portailla, valmiina lähtemään.

Mutta Saara lyykistää Muttiselle ja rientää tupaan. Siellä hän etsii jotain, niistä papereista, joissa pikku tyssien mekot tuotiin kaupungista. Hän näkee Topin käsissä tyhjän paperipussin. Topi sanoo puhaltavansa sen henkeä täyteen ja ampuvansa. Saara keksii virkkaa, että neiti käski häntä noutamaan sitä pussia. Silloin antaa Topi sen Saaralle.

Paperipussi kainalon alla juoksee Saara sitten takaisin saunalle ja pistää siihen Muttisen neidin kengät. Pussin työntää hän lihavaan poveensa.

Muttinen ja neiti kulkevat pian rantaan. Heidän perästään lähtee Saara, kantaen maitokannua. Pikku Sanelma ja Jopi ovat jo rannalla moottoriveneen luona. Saunan nurkalla tervehtivät herra ja neiti isoa ja hymyilevää Sanelmaa. Hurja häärii Ananiaksen kintereillä aittojen luona.

Rosina jää pihalle. Hän huudahtaa Maunolle, Maunon Pertalle ja isolle Sanelmalle, kun menijät ovat kadonneet saunan taakse:

"No nyt sitä sinne … niitylle! Ja Mauno, Mauno! Joko se…?"

Rosina menee lähemmäksi Maunoa.

Mauno vastaa:

"Jo suostui. Hyvä tulee … ole huoletta."

"Hihii!" nauraa Rosina. "Tulehan, niin jutellaan … miten se sitten tehdään…"

Rosina rientää hevosen luokse ja alkaa ajaa. Pikku Repekka kiukkuaa hänen mukaansa, ja vielä kovemmin määkii Luukas tuvassa. Rosina käskee Esterin vaalimaan sitä, kunnes hän tulee noutamaan lapsen niitylle. Käkriäinenkin lohduttelee pikku Repekkaa, kaivaessaan perunavaossa niin että multa tuprahtelee. Ananias tuo kontin ja alkaa myöskin kaivaa. Hurja tunkeutuu hänen käsiensä väliin nuuskimaan päästäisiä.

Muttinen, neiti ja Saara joutuvat rantaan. Siellä istuu Malakias yhä katselemassa moottoria, hiukan kelmeänä. Konetta on Malakias katsellut pitkät ajat. Ja sitten on hän tarkastellut koivuisia lautoja, joista olisi tehtävä tälle monttöörille oikein hyvä laituri. Mutta yksi niistä laudoista on ollut haapainen.

Nyt örähtää Malakias Muttiselle:

"Tuo tuossa … se on haapalauta … olkoonpa mikä tahansa."

"Mikä?" kysyy Muttinen.

"Kun … lienevät myyneet ne kaikki koivuisina teille … petkuttajat."

Aapeli nauraa.

Topi juoksee selkä kenossa rantaan, ja Ananiaskin lönkyttää pihalta, tuoden perunakonttia. Ananiaksen perästä lynkkäisee itse Juutas Käkriäinen, oikein iso peruna kädessä.

Moottori sysätään syvemmälle Käkriäisen käsien voimalla, ja Muttinen kääntelee sen järvelle päin. Neiti asettuu kermapullo kädessä perään. Moottori alkaa purskuttaa ja lähtee… Kiitää jo kaukana.

Kun moottori sutkuttaa niin etäällä, ettei puhetta rannalta kuulla, kääntää Ananias takalistoaan järvelle ja narahuttaa. Hän sanoo:

"Hyh, se on sitä … porvaleita."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku

Putkinotkon huvila on kummulla, lahden perukassa, pitemmän kuin mökin lahti.

Huvilasta kuuluu nyt ovien naukumista ja pöytien ja tuolien kolinaa: Lyygia niitä siirtelee. Mutta Muttinen itse kaivaa onkimatoja rannalla, saunan takana.

Tuossa lähellä kelluu moottori, leveä kuin munankuori. Siitä on laudat purettu kevätjäiden rikkomalle laiturille ja tavarat kannettu sisään.

Aapeli Muttinen on ennättänyt kotoiseen asuun. Entisestä ei hänellä ole jäljellä muuta kuin sankalasit päässä. Ei kauluksia, tuota korvettavan tornia. Eikä äskeistä juurihattua isossa ja neliskulmaisessa päässä, tai muutakaan päähinettä tällä hetkellä. Sillä Putkinotkonkin asuun kuuluvan hattunsa on hän heittänyt tuohon haavantaimien juurelle, joiden latvat paistavat punaisina kuin häränveri. Tämä hattu, joka on leveä kuin pieni sateenvarjo ja jossa on korkea ja suppilomainen pohja, missä lienee syntynyt: Pampas-aroilla, ja sieltä Muttisen päähän kulkeutunut.

Kuitenkaan ei Aapeli anna auringon paistaa suoraan kaljuun päälakeensa, hopeanharmaiden haivenien ympäröimään. Auringonpiston varalta on hän sitonut päähänsä kirjavan nenäliinan. Takkiakaan ei Aapelilla ole, vaan hän on ripustanut sen noihin samoihin haavantaimiin: jonkinlaisen valkean koltin taikka paidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa on punaisia kukonkuvia.

Hänen paljailla ja lihavilla hartioillaan, joihin isorokko on aikoinaan jättänyt lovia, nuorena poikana, köyhien vanhempien mökillä, hänen kyyristyneillä hartioillaan näkyvät nyt ainoastaan vaaleanpunaiset olkaimet. Selkäänsä soisi hän nyt päivän oikein kylvettävän, viimeinkin tänne maalle tultuaan. Ja kyllä se kylvettääkin, vaikka on jo iltapuoli pitkällä.

Aurinko paistaa lahden oikealta rannalta, lepikon ylitse. Ei se enää häikäise hopeisena tuliaukkona silmiä, niinkuin kaupungista tullessa, vaan läikehtii valkeana ja kellertävänä. Ja se tapailee jo kiekon muotoa. Mutta vielä käy selkään lämpimästi, kun Muttinen siinä kyyköttää, virsut ja vanhat housut jalassa, engelskannahkaiset, käännellen kiviä ja puolimädänneitä lastuja. Vilkkaastipa pyörähtelee silloin hänen nenänsä, hänen katsellessaan matoja harmain silmin, joiden ilme on surumielinen ja hiukan ällistelevä.

Ei niitä matoja nyt paljon löydykään, kuivien ilmojen jälkeen. Muttisen Aapeli murahtelee itsekseen:

"Olisi pitänytkin ottaa Topi tai Jopi näitä tonkimaan…"

Mutta kun hän saa punaisen madon hännästä kiinni, niin hän murisee:

"Kah, tule pois. Sellaista se on maailma: toinen kiskoo toista saparosta … pyytääkseen kolmatta syötäväkseen. Koiramaista… Ja nyt se katkesi, phyi… Vai possu taas, vai niin muka!"

Viime sanat äännähtää herra neidilleen, sillä huvilan kuistilta on kajahtanut Lyygian huudahdus:

"Missä on minun iso possuni? Minun pieni elefanttini? Minun tuomioherrani?"

Muttinen hörähti siis vastaan:

"Vai niin on! Eikös…! Sika täällä on, iso sika. Ihminen täällä kaivelee lieroja…"

Sitten keräytyykin matoja tarpeeksi. Sillä ei Aapeli aiokaan monta kalaa saada. Eikä niitä siellä lammessa olekaan suuria, sen hän kyllä tietää ennestään. Ainoastaan huvikseen hän aikoo nykiä muutamia kolmen tuuman pituisia ahvenia, mustia ja punaeväisiä, taikka pieniä ja ruotaisia lahnanparkkeja, jotka maistuvat kuitenkin hyvältä hienoksi keittoon jauhettuina ja kananmunilla höystettyinä. Mutta myöskin Lyygian huviksi hän mielii ongelle, koska Lyygia on kaiken talvea puhunut Putkinotkon lammella onkimisesta, muistaen sen viime kesästä… Putkinotkon tumman ja lumpeisen lammen.

Niin ajatellen peittelee Aapeli kiemurtelevat madot rutaisella mullalla monet kesät palvelleeseen matolaatikkoonsa, koivusta muinoin veistämäänsä. Se matoastia on varustettu juoksevalla kannella niinkuin koulupoikien ja -tyttöjen penaali. Oli se nyt säilynyt tuossa saunassa kuten vene ja muutkin vehkeet … paksun rautarassin ja ison munalukon takana. Säilynyt Putkinotkon pojan-rasseilta ja toisilta hupaisilta Käkriäisiltä.

Aapeli nousee penaali kädessä pystyyn ja katselee lahdelleen. Lahden toinen puoli on jyrkkää louhikkoa. Sillä puolella läpättävät hiljaa suuret ja kalpeat haavat. Ja siellä kulkee polku, jolta hän aikoinaan raivasi pois pahimpia kiviä, potki ja kieritteli syrjään … vuosia sitten. Se polku vie niemeen, milloin aivan veden äyräällä, milloin kiiveten ylös rinteille.

Niemessä on pieni poukama, jossa on hienoa hiekkaa, keltaisempaa kuin kulta: mainio auringonkylpypaikka, kuumien kallioiden ja kanervikon vieressä. Ja siellä, sen hietikon edustalla, välkähtelee uimavesi, Saimaa, kuultavana kuin kristalli.

Mutta lahden toinen ranta on sileä ja kasvaa lepikkoa. Se lepikko painuu nyt iltapuolen siimekseen.

Keskeltä lahtea näkyy autereinen järvi. Kolmen kilometrin levyinen salmi, jonka takana on asuttuja seutuja. Taloja ei näy: ne ovat rantametsien kätkössä. Koko seutu tuntuu salaperäisen kauniilta noissa autereen pehmoisissa harsoissa. Taivaan reunalle nousee vaaleanpunaisia pilviä. Värit ovat vaaleanpunaista ja violettia … melkein imelät.

Hiostavaa on…

Mutta eipäs nukuta yhtään ensimmäisenä iltana Putkinotkossa! Niin hyvältä tuntuu ilma, joka tuoksahtaa jo hiukan viileältäkin täällä rannalla.

Sitten sovitellaan matolaatikko saunan salvaimen juureen, jota vasten on asetettu pystyyn kaksi ongenvapaa: toinen paksu ja tuomesta leikattu, toinen lyhyempi ja merenruokoinen. Siinä huomaa Aapeli nurkan juuressa maassa myöskin poltetun jotain: puoleksi palaneita risuja. Kivijalkakin on vähäisen mustunut. Muttinen ajattelee:

"Mikäs siinä on rakovalkeaansa pitänyt, koirankuonolainen…"

Hän rapsuttaa korvallistaan.

Sitten lähtee hän menemään asumukselle, ottaen kuitenkin ensin mekkonsa ja hattunsa ja pukeutuen niihin. Tuon rohtimisen ja ryssänmallisen mekkonsa ja hyvin leveän hattunsa.

Siinä on tie, rannalla melkein nurmeen peittynyt, mutta selvempi ylempänä kuivalla penkereellä. Se nousee ensin kiviaidan luokse, Käkriäisen tekemän, jota on valmiina osa alareunaa ja muutama syli toista kuvettakin. Muu aita on vielä tilapäistä säleaitaa, huvilan ensi vuosina kyhättyä, paikoin jo vihertäväksi muuttunutta.

Kiviaidan takana on kuolleita omenapuita, jotka hän istutti tänne huvilaa rakentaessaan ja jotka pakkanen on hävittänyt. Siinä ne harrottavat mustina ja kuivina.

Ah, mikä joutava touhu oli niitä istuttaessa… Ja suojellessa hiiriltä ja jos joiltakin…

Ja sitten ne tuhoutuivat … niinkuin kaiken on aika tuhoutua.

Pitäisi ne kuitenkin hakkuuttaa pois, muistuttamasta niistä ajoista, jolloin monet haaveet vielä olivat kauniimmat kuin nyt.

Sillä täytyyhän ihmisen elää, koska on kerran syntynyt.

Mutta vaikka omenapuut ovat kuolleet, niin onpa nurmi noussut niiden ympärillä! Ei näy Juutas Käkriäinen joutaneen tänne tekemään heinäänsäkään, sillä kyllä hän täältä sen tehdä saa. Ja tekisi sen luvattakin.

On nurmea!

Ja on kukkia…

Sillä on taas kesä … lyhyt…

Sitä koreutta!

Vihreää ja valkeaa, ja sinistä!

Paitsi päivänkakkarat, nuo keltaisin vuohensilmin katselevat, täyttävät nurmikon harakanhatut ja kissankellot. Ja hirvenkellot, joiden sini on vielä tummempaa kuin muiden kellokukkien … ihan punaisensinistä. Ja onpa siinä toisten kukkien varassa kiipeilevää hiirenhernettäkin, heleän ja punertavan sinistä.

Moisessa valkean ja ruohonpäisen ja sinisen sekavuudessa, jota pursuaa kuin runsaudensarvesta, pilkistelee sieltä täältä vielä apilaita: tummanpunaisia palleroita, pehmeitä ja mehukkaan näköisiä. Ja on joukossa valkeitakin apilaita, kellertäviä kuin kerma.

Ja ampiaisilla on nyt ynisemistä ja puuhaa!

Heinäsirkat sirittävät helteisellä rinteellä.

Entä tuolla tuota keltaista loistoa! Niinkuin vaskisia pilkkuja ruohikko täynnä: leiniköitä … melkein kuin kultaa. Mutta kylmänväristä … kuten kullalla rehentelevän ihmisen sydän on kylmä. Nämä toki … vain kukkia.

Vielä kauempana on angervoita… Ja kiviaidan vieressä putkia, joista Käkriäisen pojat saavat pian kumeasointuisia toitottimia. Angervoista käy väkevä tuoksu. Ja mikäs tämä haju sitten olikaan? Aapeli vetää sitä ahnaasti nenäänsä, ja katselee, mistä se tulee. Imelä haju, sellainen että kaivaa sydänalaa. Se on hunajan hajua. Onkohan se tyttö avannut hunajapurkin verannalla? Vai apilaistako se lähtee… Tai kanervista tuolta kankailta? Mutta eiväthän kanervat vielä kukkine? Tuskin tuntuva ilmavirta kantaa sitä tuoksua, ja se herättää ihan hunajanhimoa… Hunajaa vehnäleivälle levitettynä, ja kahvia kerman kanssa.

Kah, tuolla ovat tervakukkaset ennättäneet jo kukkia. Kuinka niitä oli siellä, kuivalla rinteellä, viime kesänäkin. Punaisena mattona ne paistoivat … aniliinin väriset. Kuin mitkäkin Turkin sulttaanit… On sitä joskus meillä väriä! Nyt tiukkuu kukkien varsista ruskeaa tervaa.

Mutta onpa sitä itämaalaista komeutta vieläkin Putkinotkossa!

Tuossa rauniolla nousee pensaina horsmia, purppurassaan.

Sitten, lähempänä rakennuksen ympyriäistä kumpua, tulee kivistä ladottu pengermä, jonka reunassa on siperialaisista hernepuista tehty pensasaitaus.

Hernepalot riippuvat kuin mitkäkin pikku kalat rihmassa … siinä aitauksessa.

Aidan takana on karviaismarjapensaita, homeen hävittämiä. Mutta Putkinotkon pienokaiset ovat popsineet punaiset viinimarjat. Tarvitsevathan ne lapset sellaisia. Ja ovatpa he jättäneet Aapelille kaikki mustat ja suuret viinimarjat, hänen parhaimmat herkkunsa. Niitä hän nyt maistelee ja ihailee, nostellen pitkiä ja raskaita oksia.

Mutta sitten hän tähystää pientä huvilaansa, jonka pääty kohoaa syreenien ja korkeain koivujen välitse. Kauan sitten ne syreenit tänäkin kesänä ovat jo lakastuttaneet valkeat ja siniset terttunsa. Mutta yhä sakeammaksi on tullut niiden kutoma lehtinen verho.

Taivas on loistavan sininen. Ruskea ja punainen on huvila, ja kiiluupa siitä sinistäkin: vanhanaikaisesti leikkailtu kuisti ja ikkunanlaudat ovat ryssänsiniset.

Aurinko läikehtii lempeästi. Täällä on hiljaista, linnutkin ovat nyt vaiti, niin on ilma paahteinen.

Sirkat sirittävät eteläisemmän päädyn kohdalla koivuissa.

Ne koivut olivat korttelinpaksuisia silloin kun tämä huvila tehtiin: notkistuivat kärrynaisojen sysäyksistä, työmiesten ajaessa lautoja rinnettä myöten ylös. Nyt ne ovat korkeita: niiden huiput kohoavat paljon yli päädyn harjan. Linnunholkit ovat tarkasti kätkeytyneet niiden rehevyyteen.

Mutta tuolla toisessa päässä on petäjä, jonka oksia hän karsi silloin, toistakymmentä vuotta sitten. Petäjä oli melkein hänen kokoisensa. Nyt se ulottuu räystään tasalle… Ja tummahäntäiset oravat pilkistelevät sen oksilta Lyygian kamariin.

Ja tällaisesta paikasta, jossa on vettä ja suurta erämaata … kaikki suomalaiset rakastavat sellaista … tällaisesta paikasta oli hän saattanut olla poissa taas tämän kesän! Putkinotkosta, jonka hiljaisuutta ei häiritse muu kuin joskus mökistä korkean vuoren takaa kuuluva kiljunta. Mutta saapa siitä mökistä sen sijaan — nykyään, kun Juutas on hommannut viinoilla itselleen karjaa — maitoa ja voita ja kalaa. Ahkeralta ja reippaalta Rosinalta ja sellaisissa kaupoissa ystävälliseltä Juutakselta. Ja kaupungista lähtee makeita veskunoita ja viikunoita.

Poissa koko kesän, virittämästä rippumattoaan keinuvien puiden väliin. Seurustelemasta lihavien unien ja kirjojensa parissa.

Ennenkin oli hän ollut täältä poissa kesiä, saatuaan tuskin asumuksensa kuntoon. Joskus ei ollut löytänyt oikein mieleistänsä emännöitsijää. Toisen kerran oli jokin hamekansan-juttu vienyt hänet kesäksi muualle, vieraisiin kaupunkeihin. Mutta enimmäkseen oli hän jäänyt pois täältä noiden rahojen vuoksi: kootakseen niitä lisää, rahoja. Niinpä tänäkin kesänä oli pitänyt kohottaa ne pankkitalletukset puoleentoista sataan tuhanteen. Ja sen on pullea Aapeli tehnyt.

Mutta tämän jälkeen hän ei niitä kohotakaan, sen hän on päättänyt. Niinkuin usein ennenkin, minkä jälkeen on kuitenkin kohottanut. Mutta nyt se on viimeinen kerta! Pitää tilitellä laskuja elämän kanssa ennen kuin ihan vanhuus tulee. Hän on jo neljä vuotta vaille viidenkymmenen. Pitää nauttia siitä, mitä vielä saa. Pitää köllötellä syrjässä.

Jos missään näkee hän vanhuutensa Putkinotkossa, sillä joka kerta, kun hän tulee tänne, ovat puut kasvaneet, ja muistot haastelevat täällä hänelle yhteen paikkaan kasaantuneina.

Tuolla oikealla norossa on pieni puro, johon Aapelin kainaloystävä Lauri Falk aikoinaan rakenteli leikkimyllyjä, nuorena ylioppilaana. Siihen aikaan oli Lauri täällä yhden kesän yksinään, asuen mökin entisen vuokralaisen aitassa, sillä huvilaa ei ollut vielä tehty. Lauri-veitikka oli ikäänkuin Aapelin pehtorina, kuten he kujeillen keskenään puhuivat. Muttinen ei tänne joutanut, koska hänen piti ansaita kaupungissa rahoja huvilan rakentamista varten. Se Lauri kaivoi tänne kuoppia, joihin sitten omenapuut istutettiin. Neljäkymmentä syvää kuoppaa. Sitäpaitsi kylvi hän tänne tulevan huvilan lähistölle unikoita: kylvi puoli kiloa. Syyllä siis Lauri kehuskeli ihmisille kylväneensä Muttisen pehtorina ollessaan kaikki Putkinotkon hovin pellot valmuiksi. Ja pitäjällä ja kauempanakin kerrottiin, että niin muka oli asianlaita. Sitä huhua he kaksi levittelivätkin.

Kas tässä on vielä muutamia valmuja niiltä ajoilta. Ainoastaan muutamia … verannan vieressä, suuria kuin Juutas Käkriäisen luja kämmen. Ne kukkivat nyt juuri, viisi kuusi päivää, sitten varisevat.

Ja missä on lempeä ja haaveellinen Lauri? Missä lienee… Ulkomailla…

Niin on muidenkin tuttavien, jotka kirjoittivat vuosien takana nimensä ja päivämäärän huvilan kuistin seinään, käydessään siellä tai jäädenkin muutamat ehkä sinne pariksi viikoksi. Monet eivät ole sen yhden kerran perästä joutuneet sinne. Eikä eräitä ole enää missään: heidän silmänsä, jotka siihen aikaan loistivat täällä ryyppylasinkin ääressä, heidän kirkkaat silmänsä ovat sammuneet kuolemaan.

Mutta noiden menneiden ihmisten nimikirjoitukset jäivät Aapelin tervattuun seinään. Ne siinä ikäänkuin huokailevat, milloin hän katsoo niihin.

Naisenkin nimiä on verannan seinässä.

Senkin, jonka jalkojen juureen hän könähti täällä, pöksähti syksyn kuutamossa. Kuu paistoi suoraan keskeltä lahtea, kultainen ja kimaltava kuu. Siitä se tuli sitten hänen rouvansa. Kunnes he pian rupesivat riitelemään… Liian herraskainen se oli hänelle, maalaiskansasta syntyneelle. Eivät he lopulta ymmärtäneet toisiaan.

Ja kerran se kaatoi Aapelille piimää niskaan.

Vanhenevia ja katoavaisia ne ovat ihmisten tunteetkin.

Mutta elää täytyy. Ja uusia kuvitteluita tulee. Ehkäpä ihminen nyt, kun vanhenee, köyhtyy myös sillä tavoin, että osaa ymmärtää toista? Osaa ymmärtää ja rakastaa muka todella. Köyhtyessään rikastuu: muita rakastavaksi, ei ainoastaan itseään.

Kolme vuotta sitten oli hän kulkenut muka kihlaamansa kanssa tuolla rannan polkua, syyskuun verihaapain alla. Rakkaasti oli Fanny silloin häneen katsellut.

Mikäpä panee Muttisen nyökkäilemään alakuloisemmin kuin tirkistely tuonne lahdelle ja sille polulle päin! Mikäpä hartaammin tarttumaan kuluvaan hetkeen kuin katoaminen? Aika vajoaa Aapelin jalkojen alta niinkuin hete … vajoaa mullalta ja viiniltäkin tuoksuva maa.

Lyygian ääni kajahtaa jälleen:

"Missä on minun mörköni? Minun elefanttini? Minun kultainen munani? Missä sinä olet?"

"Häh? Entäs missä minun variksenmunani?" vastaa Muttinen saman syreeniaidan toiselta puolen, jonka takaa vetreä neiti huudahti.

Sitten ilmestyy Lyygia syreenien aukkoon, kiviselle pengermälle, tyhjä vesisanko kädessä. Hänellä on nyt valkoinen ja mustajuovainen puku, vyöllä pieni esiliina, jonka nauhat ovat sidotut taakse isolle ruusukkeelle. Päässä myssy: pehmeillä pitseillään se ympäröi hänen punertavia ja iloisia kasvojaan. Puseron poviaukosta kuultaa tänään järvellä kiivaasti paahtunut rinta.

Hän tulee Muttisen luokse, ulottuen hänelle juuri olkapäähän. Heittääpä sankonsa nurmikkoon ja silittelee varpaillen nousten Muttisen rokonarpisia poskia ja katsoo hänen silmiinsä ruskein silmin, jotka vivahtavat tosiaan joskus hiukan vihertäviltä, niin että Aapeli nytkin sanoo:

"Mitä, minun variksenmunani?"

"Entä minun käpyni?" vastaa Lyygia. "Mitä kuuluu? Onko … kullanmuruni suruinen?… Miksi?"

"Ei, ei ole suruinen", vastaa Muttinen. "Mutta minnekä sinä olet menossa? Sinä kannat vettä. Miksi et lähetä Saaraa?"

Lyygia kiihtyy hiukan:

"Mokomaa. Juhlapuvussaan … kertoi tulleensa kaupungista, saaneensa emännöitsijän paikan Sandels-laivassa. Pyydäpä sellaista neitiä mihinkään. Närkästyi, kun käskin tuomaan puita liiteristä. Minua suututtaa, että se otettiinkin tänne? Parempi olisi ollut Leea. Tästälähtein teen itse kaikki, se on hauskaa. Saara … milloin nojaa ikkunanlautaa vasten, milloin verannan kaidetta. Ja juttelee, kuinka isoja kukkia tuossa ruusupehkossa on. Ja valkea pehko on ollut ihan täpösen täynnä! Mutta rastaat ovat muka syöneet täältä kaikki viinimarjat ja mansikat. Ja suutari Sinikanteleen pennut syöneet loput… ja Vaskilahden emäntä. Ei, minä en ole enää kesällä Putkinotkosta poissa. En."

Muttinen arvelee:

"No … saathan sinä täällä ollakin."

Lyygia ihmettelee, että Aapeli aikoo tulla tänne, ja on hyvillään. Hän jatkaa:

"Ihan kohta saamme kahvia. Minä jätin Saaran katsomaan, ettei se kuohu. Hyvä oli sittenkin, ettei juotu siellä mökillä… En minä…"

"Niin, mutta", sanoo Muttinen. "Mutta jos sellaiset tarjoavat köyhemmät. Olisihan se loukkaus."

Lyygia myöntää kyllä, ja lähtee hakemaan vettä kaivosta, puutarhan alanurkasta. Mennessään lupaa antaa Muttiselle kahvin kanssa hunajaa ja ranskanpullaa.

Muttinen ajattelee, että sekö lieneekin äsken täällä niin hunajalle haiskahtanut. Hän katselee Lyygian keveää kulkua omenapuiden taakse. Oi, ihmeellistä, minkälainen hunajan haju täällä Putkinotkossa on…! Ja kuinka mukavalta tuo kulku näyttää: sellainen keppaiseminen, Lyygian hoikka vartalo, ja paljaiden jalkojen pienet, kiverät varpaat.

Kas nyt rientää Lyygia takaisin, ohimennessään hän nyökäyttää päätänsä, ja syreeniportista kadotessaan hän hyräilee taakseen katsellen:

"Kiikun, kiikun, kiikun…!"

Kun hän tulee keittiöön, seisoo Saara kyllä hellan ääressä, mutta kahvi on kuitenkin kuohunut pannun reunoille ja hellalle. Sehän vahinko! Juuri puhdistetulle hellalle! Voi nyt! Eipä Lyygia voi olla kysymättä, mitä Saara oli sillaikaa tehnyt? Saara väittää, että vesi oli loppunut potattikattilasta, kattila alkanut pihistä, Saara oli pelännyt, että emalji siitä irtaantuu. Ja kun hän oli nostanut potattikattilaa, silloin oli kahvipannu pursunnut hellalle. Kyllä se oli ennättänyt! Vaikka hän oli sen nostanut hellan reunallekin. Lyygia ei virka mitään, sillä näkeepä hän, että pannu on kuohunut keskelle hellaa, jossa se yhä on. Nyt kaataa Lyygia raitista vettä selvikkeeksi pannuun ja pyyhkii pannunsa jälleen kirkkaaksi. Hän tökkäisee kahvelilla perunoita, ne ovatkin kypsiä. Sitten rientää hän kuistille kattamaan kahvi- ja ruokapöytää. Saara jää paikalleen seisomaan, mutta salaa hän katsahtaa, meneekö tuo neiti keittiön eteisessä olevaan konttoriin. Siellä oli Saarakin kahvin ryöpsähtäessä hellalle. Konttoriin perukkaan oli hänellä tärkeää asiaa. Lennätti sinne nuo neidin kengät. Heti Lyygian lähdettyä vettä hakemaan juoksi hän ottamaan ne keittiön portaiden vierestä, saksanheiden alta, jonne hän ne aikaisemmin työnsi. Repäisi nopeasti kengät paperipussista ja vei eteisen konttoriin. Pussin hän poltti, ja silloin kahvi kuohahti. Nyt ovat kengät ihan entisellä paikallaan. Viimein! Saara oli aikaisemminkin koettanut niitä sinne työntää. Kun neiti oli mennyt konttoriin, oli Saara lähtenyt hänen perästään, kenkäpaketti valmiina selän takana. Hän oli koettanut tunkeutua neidin sivuitse pimeään konttoriin, jonka avaimet ovat neidin taskussa, udellut ja ihmetellyt, mitä kaikkia tavaroita konttorissa olisi. Mutta neiti oli tukkinut oviaukon laajalla takalistollaan. Saara koetti pujahtaa sisään hänen kainalonsa alitse, neiti sysäsi hänet takaisin ja sanoi, että mitä asiaa Saaralla sinne on. Tuskin Saara sai pakettinsa toistaiseksi piiloon.

Mutta nyt: ei huomannut mitään…

Ja iloisena onnistumisestaan istahtaa nuori Saara, kun neiti tulee takaisin ja alkaa pestä astioita, keittiön tuolille ja kertoo neidille:

"Siinä se onkin toinen meno … kun te täällä puuhaatte. Ei se sellainen se rouva. Mutta erossapa tuo jo on! Tapelleet olivat, natistaneet. Oli antanut Muttiselle selkään. Missähän se nyt lienee? Toisten miesten kanssa se kuului lentäneen … ja tänne kun tuli, makasi puoleen päivään, ei muka saanut maata… Ihmekös se … olisi tehnyt työtä. Vaan rötkötti. Ja sitä kun piti passata: minä olin vähän aikaa auttamassa. En minä sellaista… Kyllä se piikakin, joka tuli kaupungista, kyllä se sitä kirosi. Se kun keikkui valveilla kello kuudelta, ei antanut piikansakaan nukkua. Sellainen kiire oli herran kanssa riitelemään. Ja sitten päivällä makasi eikä saanut rauhaa muka missään…"

Näin juttelee Saara, istuen kädet takapuolen alla. Lyygia ei vastaa mitään, ja hänen sieraimensa värähtelevät, hän on hiukan mustasukkainen, että Muttisella on ollut vaimo. Ja samalla on hän ärtynyt, mitähän Saara hänestä itsestäänkin juoruaa, koska se tällä tavoin toisesta.

Eikä Saara lähde pois, vaikka Lyygia sanoo tulevansa yksinkin toimeen.

"Hyh", myhähtää Saara hänelle vastaukseksi, jatkaen kertomuksiaan, kuinka Muttinen ja se rouva morsiamena olivat olleet hyviä keskenään: metsissä olivat kaiket päivät kuljeksineet. Ja muuta, heh. Ja soudelleet…

"Eikö sinua tarvita kotona?" kysyy Lyygia. "Siellähän oli heinäkiire."

"Eipähän tuosta", vastaa Saara. "Usein se isä tekee heinää syyskuussakin, enemmän sitä vaan kuuluu tulevan…"

Lyygia sanoo:

"Mutta nyt saat kahvia. Ja mitä se tavaroiden kantaminen maksaa? Minulla on … kiirettä…"

"Eipähän tuota tiedä…" vastaa Saara.

"No, se täytyy sanoa!" huudahtaa Lyygia. "Mielesi mukaan. Jaha, vai et tiedä. Minä kutsun herraa, hän saa maksaa sinulle. Ja ruuallekin hän voi tulla."

Lyygia katoaa. Salin ulko-ovelta hän huutaa:

"Hohoi! Sielläkö sinä olet, minun ryssäni? Minun tattihattuni! Tule ruualle. Ja Saara … Saara tahtoo lähteä. Hänelle pitää maksaa. Ja katsopas noita keisarinkruunuja, miten kauniita kukkia niissä on. Ja miten kaunis tuo pensas on, särjettysydän."

Muttinen tulee kuistille, mekko housujen päällä ja leveä juurihattu päässä. Mielihyvällä näkee hän kuistin toisessa kulmauksessa ruokapöydän, puoliksi katettuna, valkealla liinalla peitetyn. Kahdet lautaset… Ja kahdet suuret kahvikupit, jotka ovat siniset ja koristetut kultaisilla kukkasilla. Mutta keskellä pöytää on putelissa suuria, punaisia kinnukkaruusuja.

Lyygia asettuu Aapelin eteen, kietaisee kätensä hänen paksuun kaulaansa. Siinä hän hyräilee ja suututtelee:

"Kun tuo Saara nyt menisi! Että saisimme olla ja syödä rauhassa. Ai, ai, ikäheiniä … verhoavat kuistin niinkuin uutimet. Valkeita kukkia niissä … kuin porsliinikukkia. Hellan-kuutis… Mutta maksa nyt Saaralle…"

Aapeli lähtee sisään. Eipä mahdukaan hänen hattunsa ovesta. Kas niin, Lyygia pistää sen kuistin seinälle naulaan.

Salin ikkunoista on otettu pois sanomalehtipaperit. Lyygia tulee myöskin pieneen saliin. Tuossa on jo kirjava sohvaraanukin pölytetty, mutta sohvaa ei Lyygia ole mitenkään jaksanut siirtää yksinään saliin. Aapelin kamari on jo melkein valmis. Keltajuovaiset uutimet heilahtelevat ikkunassa, ovesta käyvässä ilmanhengessä. Sänkykin on niin houkutteleva, sen valkeat raidit ja paksut peitot. Ja sängyn vieressä on pöytä, ja pöydällä lamppu ja pussissa rusinoita. Sekä kirjoja.

Mutta seinällä sänkyä vastapäätä on Muttisen jumala: Tolstoin kuva, paljasjalkaisen, pitkä rohdinpaita päällä ja peukalot vyön alla. Siinä se seisoo kumarassa, pitkine partoineen.

Yöpöydän laatikossa on revolveri, jota Lyygia näyttää Muttiselle: että sekin on siellä varkaiden varalta. Muttinen sanoo:

"Niin, näitkös sinä … mökissä oli taas se mies? Se Rosinan veli … linnassa istunut? Että Käkriäisillä pitää olla sellaisia omaisia! Ja muistatko, kuinka siellä istui kaiken viime kesää kummallisia miehiä? Mesopotamialaisia, muka marjamatkoilla. Mutta viinastahan ne Juutaksen kanssa… Ja muistatko, että se Sinikanteleen akka … kertoi Käkriäisen uhanneen lyödä minua puukolla?"

"Mutta minäpä en anna lyödä!" huudahtaa Lyygia. "Minä ammun, jos yrittävät… Ja sellainen akka: juoruaa."

"Sinä? Häh? Sinä uskallat?" ällistelee Muttinen.

"Minä uskallan! Ja eihän se Juutas tosissaan. Se on häneltä sellaista kerskumista", sanoo Lyygia.