PUTKINOTKO (continued 3)

Ja silloin, Vilhusen emännän kanssa pakinoidessa, pälkähti Rosinan päähän eräs ajatus: se hänen kalvavan huolensa tuoma, että taas on hänellekin uusi lapsi tulossa, tuskakseen jo yhdettätoista kertaa. Ja kun hän näki Vilhusen vaimon tuossa tilassa ja tiesi, että hänellä on vasta pari lasta, vaikka hän on ollut naimisissa jo seitsemättä vuotta, niin pisti hänen päähänsä kummallisesti ajatus johdatella juttu sillä tavoin, että ehkäpä hän saisi jotain neuvoa, entisiä parempaa. Edes jostakin, hän, erillään eläjä. Köyhyyden kuiluun se vie, se lapsien paljous, ja minne vienee. Aina on Rosina tätä asiaa ajatellut viime aikoina, ei ole sen tähden saanut öilläkään unta. Ja kun Vilhusen eukko kätteli Jopia ja kyseli ikäänkuin säälivästi, montako niitä on vielä tätä nuorempia, niin alkoi Rosina, että onhan niitä… Ja Rosina huokasi tuskallisesti, ja sanoi, että parempi olisi, jos ei niitä tulisi. Ja sitten hän naurahti ja lisäsi leikillisesti: "Niitä pahalaisia… Mutta … eivät ne herrasväet sillä tavalla! Mitkä vehkeet heillä lienevätkään!"

Enempää ei Rosina kuitenkaan voinut puhua, vaikka hän on kuullutkin niistä Maunon Pertalta, tavallaan kälyltään. Hurjalta Pertalta, joka on neuvonut hänelle jos jonkinlaisia vehkeitä, ja käskenyt Rosinan ostaa niitä. Mutta ne olivat tuntuneet Rosinasta paitsi riettailta ja hullunkurisilta myöskin kalliilta, mokomiksi tavaroiksi. Siksi hän oli yhä vain koettanut entisiä, maalaisakkojen neuvoja. Mutta mitäpä apua niistä…!

Kuitenkin sai ainoastaan huolen kiihko Rosinan alkamaan puhella näistä Vilhusen emännälle. Alkuunsa se puhe jäi. Sillä mitäpäs se eukko näistä… Rosina huomasi heti, että se katseli Rosinaan kuin mikä pyöreäsilmäinen jänis. Ei ollut vielä hänellä lapsista kylliksi huolta … ei ollut johtunut näitä ajattelemaankaan. Että Rosina sille ymmärtämättömälle puhuikin! Nuori vielä. Rosina oli nähnyt hänet pienenä tyttönä, silloin kun Rosina oli jo Käkriäisen vaimona kestikievarin mökissä.

Ja sitten se mokoma rupesi Rosinaa neuvomaankin! Sanomaan, että siinähän ne lapset vaan elävät, kun opettaa niitä työhön, jo ajoissa. Hänenkin vanhin poikansa, viisivuotias Matti, muka jo askaroi isän kanssa. Niin että pitää joskus antaa sille vitsaakin, kun se ei muuten pysyisi sisällä hevoshommiltaan senkään vertaa, että malttaisi syödä. Tämä juttu vitsanantamisesta lapsille loukkasi Rosinaa. Hänkö pieksämään pentujaan! Rosina mutisti suunsa kiinni ja katseli vaiti ja ylpein silmin toisaalle. Ja kun Vilhusen eukko sitten rupesi vielä puhumaan niistä kärrynpyöristä, jotka Käkriäiseltä olivat tilatut Vilhusille jo pari vuotta, vastineena viidenkymmenen markan velasta, niiltä ajoilta, jolloin Vilhunen ei ollut vielä talokas, vaan mökinmies, kunnes sai eukkonsa myötäjäisinä talon, niin, kun tämä varakas ihminen nyt kehtasikin vihjailla siihen velkaan, silloin ei Rosina ollut ymmärtävinään. Ja sitten pisteli Vilhusen akka Juutaksen viina-asioihinkin: että kuuluuhan se Juutas tässä kevätpuolella käyneen siellä heidänkin kylillä; tarkoittaen kai, että Juutas oli kaupannut hänen miehelleen juomia. Ei sallisi miehensä joskus maistavan tilkkaa … niinkuin siitä talo menisi!

Silloin etsi Rosina tilaisuuden päästä pois Vilhusen akan parista. Ja hän kääntyi sellaiseen asentoon, että hänen täytyi kesken tätä puhetta joutua erään toisen tuttavansa, Matti Muikkusen eukon, pakinoille. Muikkuset ovat Käkriäisten kaikkein lähimpiä naapureita Kenkkuinniemen kannaksen puolelle. Komea oli se Muikkusen akka, Rosinan kadehtima, jopa vihaamakin! Ylpeä! Käveli edestakaisin kannella, käveli pää kekassa. Entinen köyhä piikatyttö, jonka Matti Muikkunen otti, jopa mahallisena toisista. Uskoneeko Matti tämän, vaikka oikeat naisihmiset ovat sen hänelle sanoneet, suutari Sinikanteleen eukko ja muutkin. Matti pitää Kustavaa kuin mitä rouvaa. Yhä vain tehdään uusia vaatteita. Nytkin uusi röijy päällä, varmaankin kaupungissa ompelutettu, niinkuin ennenkin. Mutta onpa Rosinalla muitakin syitä Vaskilahden emäntää vastaan. Paitsi sitä, että Saara sai passata häntä kuin mitä rouvaa, silloin kun Saara oli vähän aikaa hänellä lapsenhoitajana, on vielä paljon pahempi syy.

Viimeisinä kesinä on Muikkusen eukko näet alkanut käydä yhä tiheämmin Putkinotkossa, Muttisen luona, jos Muttinen on kesällä ollut täällä. Muka vieraisilla, miestään kuljettaen. Mutta on sillä Aina Kustavalla ollut muitakin tarkoituksia. Kerran tänäkin kesänä on Rosina tavannut Muikkusen Aina Kustavan metsässä melkein Putkinotkon lammen päässä, muka marjassa, mutta katselemassa Putkinotkon peltoja. Se sanoi ihastelevansa tätä kaunista paikkaa, hyväkin herraskainen, ja kysyi, milloin Putkinotkon herra tulee tänne. Jo entisistä Aina Kustavan jutuista tietää Rosina, että Matti Muikkunen haluaisi ostaa Muttiselta Putkinotkon mökin. Lienee akka hävittämäisillään Vaskilahden komeuksiinsa ja herkkuihin. Nyt kelpaisi heille Putkinotkon mökki … jos Käkriäiset joutuisivat siitä pois!

Rosina kadehtii ja vihaa kyllä Aina Kustavaa, mutta Vilhusen eukonkin seurasta on päästävä. Siksi Rosina tervehtii Vaskilahden emäntää. Ja Aina Kustava suvaitseekin tulla häntä kättelemään, ja kysyy taas, että onko se herra Muttinen jo kotona. Rosina vastaa ensin, ettei ole, eikä tuota tiedä, milloin se tuleekaan. Mutta yhtäkkiä hän kääntää juttunsa toisin: sanoo, että eikös se kuitenkin tulle Putkinotkoon. Joka kesä se viime vuosina on siellä aina vähän oleskellut. Se kun on niin mielistynyt siihen Putkinotkoon, lekottelupaikkaansa…! Onhan tuolla toki puita, joihin ripustaa verkkovipunsa, vaikkei muuta mainittavaa: heinämaat ovat vähäiset, eikä sellaisista pelloista saisi mikään mies kalua! Mutta eihän se Muttinen niistä, se kun tahtoo vain lekotella, herra. Ja onkia, sormenpituisia ahvenia, hihii.

Kovin iloinen ilme kasvoillaan kehuu Rosina sitten Aina Kustavan uutta röijyä. Kunnes Vaskilahden emäntä ylpeänä lähtee hänen luotaan, joidenkuiden poikain pariin, oikein kalossijalkain, kikattelemaan.

Siinä Aina Kustavan kanssa jutellessaan on Rosina menettänyt paikkansa penkillä. Mutta katsellessaan kiukkuisesti Aina Kustavan jälkeen ja sitten itselleen uutta paikkaa, on hän kuullut mainitun myllärinemännän ystävällisen tervehdyksen. Lauhkea on myllärinemäntä, vaikka on rikas sekin. Tosin alkaa hänkin kysellä, kun pyytää siinä kainostelevaa Jopia lyömään hänelle kättä, paljonkos näitä lapsia Rosinalla nyt on, ja siunailee, että heillä on niitä niin paljon, tuolla poloisella Juutaksella. Ja alkaa kiitellä Muttista: kysellä, niinkuin usein ennenkin, onko se totta, että se herra antaa heidän asua ja viljellä Putkinotkoa ilmaiseksi yhä, niinkuin ennenkin. Eikä siitä ole kuuntelemaan sen vertaa, että Rosina ennättäisi selittää, mitä ilmaisuutta se on, sillä kyllä siellä elääkseen on ponnistamistakin, ja vuokraakin on nyt maksettava. Ei, myllärin muori keinuttelee vain lihavaa ruumistaan penkillä, johon hän kutsuu nyt Rosinaa viereensä, kehoittaen muuatta nuorta poikaa väistymään ja antamaan tälle Rosinalle istuimensa. Ja myllärin muori jatkaa:

"Niinhän se kuuluu … se kauppias…! Onko se herra nyt siellä? Kuuluu harvoin olevan, ei ennättävän, raiska. Mitä se siellä tekee? Sellainen huvitalo, tuonnehan se näkyi … ruuninen, sellainen … voi, voi. Onkos sillä nyt rouvaa? Vai ei. Mistäs se sen…? Ei vai, raiskalla. Kukas sille ruuan tekee? Jos teidän kanssanne syönee… Sielläkö se mökissä syö? Ei se ylpeä, kun ei ole sellainen…"

"Eihän se", sanoo Rosina. Ja jatkaa nopeasti, istahtaen tosiaan myllärin muorin viereen. "Huushollerskahan sillä! Soutelevat sen kanssa. Meidän venettäkin kuljettelevat kaikeksi päivää. Ja tiedättekös: vieretysten ne istuvat … verangolla. Se on ihan totta, sen olen nähnyt. Ja ehkä muutenkin lienevät! Niin se on … vaikkei uskoisi!"

"Niinkö?" sanoo lihava muori ja katselee Rosinaa kummastuneesti. "Vai niin se… Hyvä se kuuluu olevan… Hyvänäkö se sitä pitää? Oikeinko se on ryökkinä? Vai nuori on … no jotain…"

"Nuori, nuori", supattaa Rosina. "Mutta mitäs siitä … herra Muttisesta. Oli sillä ennenkin rouva, sitä kiusaamassa. Ja ero siitä tuli. Mitäs … kun se makasi. Eikä osannut ommella edes yhtä lapsen mekkoakaan. Osti muka kangasta meidän lapsille. Ja sitten teki mekot lapsille. Sellaisia niistä tulikin: eihän niitä kuka iljennyt pitää pennuilla. Sellaisia … kapeita kuin kirnuja. Eikä ollut paljon hihojakaan. Mitä se olisi osannut omille pennuilleenkaan tehdä vaatteita, jos niitä olisi tullut…"

"Vai lahjaksi se antoi?" kysyy myllärin emäntä. "Kaikille tytöillekö se antoi? Niinhän se Muttinen … kuului vaatteitakin lähettäneen… Juutas se sitä siellä kylillä kertoi … ennen. No, voi raiskaa, että se herra sillä tavalla… Ottaisi nyt tämän, ottaisi raiskan. Ei narraisi! Että se Muttinen … kirjoja myö … jumalansanaa… Paljon on ostanut meidän myllärikin, kun kirjakauppiaat käyvät myymässä… Niinhän se sielunvihollinen ihmisiä… Sitä Muttista."

Perämiehen iso rahalaukku kalisee jo tuolla. Ja Rosina ajattelee, minne se Saarakin lienee mennyt? Pitäisikö sillekin ostaa lappu? Mitäpä rahaa Saaralla olisi? Ensin tervahöyrystä tullessa oli vähän, nyt on hävittänyt kaikki niihin rosseihin ja pitseihin. Pitäköön Saara itsestään huolen.

Mutta pojalle on Rosinan ainakin ostettava, puoli lappua, niin ne vaativat tämänkokoisista. Vaikkei Rosinasta olisi haittaa laivalle, jossa reissuaa joka päivä kymmeniä ja pyhinä satojakin ihmisiä, vieläpä huviajelullakin, ei olisi suurta vahinkoa laivaherroille, jos köyhien lasten annettaisiin olla mukana ilman rahanpennin ottamattakin. Ei se ongan vetovoimassa paljoa tuntuisi: se ei liioin välittäisi sellaisesta naakerista kuin esimerkiksi Jopi. Silti on Rosinasta kaukana se ajatus, että hän rupeaisi kerjäämään ilmaista kyytiä pennuilleen, niinkuin eräät muut joskus laivassa anelevat, ihan keskellä ihmisten joukkoa. Siksi alkaakin hän laskea leikkiä myllärin emännälle, kaivaessaan hiukan poispäin kääntyen rahojaan hameensa taskusta, häistä asti juhlahameena käytetyn ja vihertävän hameen taskusta. Laihanlainen on se kassa, sanomalehden kappaleeseen kääritty, sillä mikä sitä ilkesi ottaa mukaan Juutaksen suurta kukkaroa, melkein yhtä suurta kuin tuo perämiehen laukku. Sitä kaivamistaan kätkeäkseen laskee Rosina vähän leikkiä Jopista:

"Olisihan tällä meidän miehellä varaa itselläänkin… Kapitaalia, hihii. On välistä annettu. Ne hänellä nyt on mukana pompommipurkissa."

Jopi kalpenee, aivan kuin muistaisi taas jotain muuta, odottaessaan kaupunkia. Ja hän katselee vain eteensä laivan keltaisiin kansilautoihin, eikä virka mitään, kun vieras nainen kyselee, mitä hän nyt aikoo niillä rahoilla kaupungista ostaa. Ja kuitenkaan ei Jopi myllärin emännälle ole enää tällä hetkellä niin julman kaino kuin oli äsken, ja tekisipä Jopin mieli näyttää jo hiukan puheensa ketteryyttäkin, näin ihan äidissä kiinni seisoessaan. Mutta nyt ovat Jopin asiat sillä kannalla, että hänestä on hyvä, kun äiti toki maksaakin hänen puolestaan laivarahan.

Sitten sanoo äiti myllärinemännälle, saatuaan itselleen ja Jopille nuo punaiset laput, että hän menee katselemaan vähän tavaroitaan, koska jo tullaan kaupunkiin. Jopi tarttuu Rosinan hameeseen ja tähystää samalla entistä kiihkeämmin kokkaan päin ja sitten kaikkialle ympärilleen. Rosina kävelee laivan keskiosan ohitse, jossa heidän maitohinkkinsä ja voipyttynsä ovat. Ja Jopi ajattelee, ettei niitä kukaan ole täällä varastanut. Mutta kokkaan mentyään ei äiti muuta kuin vilkaisee heidän tuohikonttiinsa, jonka nurkka pilkistelee esille sieltä lootien ja pajunparkkien takaa. Ja sitten sanoo äiti mentävän hakemaan Saaraa.

"Äiti! Äiti!" huudahtaa Jopi hiljaa. "Äiti hoi, mikä se tuo on?"

Laiva kulkee kapeaa salmea, jossa kohoaa saarella vanha ja raunioitunut linna.

"Mikä?" vastaa äiti. "Tuoko törökki tuossa? Mikä lienee… Vankeja ovat tainneet pitää kopissa siinä."

Mutta Jopi huomaa sitten, että siinähän on muurit ja korkeat tornit, sellaiset kuin kansakoulunopettajan piplianhistoriassa. Huomaa hieman pettyneenä, sillä eivät ne muurit olleetkaan kiiltävät eivätkä valkeat, vaan tosiaankin vähän tuvan uuninmuurin tapaiset. Tiilejäkin näkyy tuolta ylhäältä, pyöreitten reikäin ympäriltä, joista lentää lintuja, suuria ja valkeitakin: variksia ne eivät ole.

Laiva ajaa yhä muurien ohitse. Tuolla näkyy taloja. Missähän se kaupunki sitten on?

Äiti kulkee ja kiertelee. Jopi kopsuttaa aivan hänen kintereillään ja vieressään.

Nyt sanoo äiti kuulevansa Saaran mörähtelevää ääntä, mutta ei erottavansa, mistä.

Jopi viedään pää pyörällä ihmisten tungoksessa perään. Ja taas takaisin kokkaan, mistä Saaran äänen piti kuulua.

Ja kun Rosina kurkistaa kokassa johonkin koloon, joka on syvällä kokkalaudan alla, niinkuin mikäkin potattikuoppa, niin sieltä näkyykin Saaran korea lyyssi. Rosina seisahtuu tuon kolon ovelle, sillä siinä on ovi, kaksikin kapeaa ovea, ja ärähtää:

"Saara!"

Saara pyllistelee siellä selin, kyynärpäät pöydän reunalla … jonkun vieraan miesihmisen kanssa rupatellen. Saara ei kuule. Niin äiti tiuskaa uudestaan:

"Saarukka … sinä!"

Silloin Saara kääntyy.

"Tuletkos sieltä!" sihahtaa Rosina hiljaa, mutta yhtä äkäisesti kuin Putkinotkon kallioilla kiljuessaan. "Mitä sinä siellä?… Piletit ja kaikki olen ostanut … meille, enhän minä sinulle. Tullaan tuossa paikassa kaupunkiin."

Saara kaivaa hameensa taskusta punaisen lipun, heiluttaa sitä äidin nähdä, katsahtaa kujeillen tuohon miesihmiseen, jonka kanssa hän on siellä rupatellut, ja sanoo:

"Ei tuo ole tyyrmanni käynyt myömässä. Ja minulla onkin … ennen hankittu."

"Mikä? Entinen?" sanoo Rosina Käkriäinen. "Kunhan kiinni joudut! Maksaa se pitää, minkä on kulkenut."

Mutta Saara rauhoittaa äitiään sanomalla:

"Tämähän se ne liput ottaa pois … tämä… Saisinko minä esitellä… Tämä tässä…"

"Mikä … kenen kanssa sinä?" suhahtaa Rosina kiivaasti Saaralle, joka on tullut alhaalla portaiden juureen, kun taas äiti on työntäytynyt portaille. Saara jatkaa:

"Saisinko esitellä … se on sellainen muoti … tämä on herra Eeli Persikka … laivamiehiä…"

"Kaikkien kanssa sinä!" sihahtaa Rosina vielä hiljemmin kuin taannoin. "Mitä sinä hänen kanssaan … herrojen?"

Rosina Käkriäinen vilkaisee syrjästä tuohon mieheen, jonka suu on vinossa, naurun irvistyksestä, ja naama punainen.

"Tämän laivan miehiä", selittää Saara.

"Tule… Kantaisit noita tavaroita! Maunon luokse…" sanoo Rosina.

Saara väittää menevänsä tämän laivamiehen kanssa jonnekin. Kornettiin se väittää menevänsä, missä lienee… Siellä on muka kaikkea ja näyttelevät käärmeitäkin. Eläviä käärmeitä.

Rosina huudahtaa:

"Käärmeitä? Eläviä … käärmeitä. Ruojia! Kaikkea ne näyttelevätkin! Missä? Minnekä sinä menet?"

Saara on noussut aivan äidin luokse. Hän kertoo, että tämä mies hommaisi hänelle paikan tähän laivaan. Sillä entinen teeterska on muuttanut täältä muualle, ja siksi herra Persikka esittelee hänet tämän laivan kapteenille.

Rosina suhahtaa Saaralle:

"Kaikkien miesten kanssa sinä! Onko se tämä herra … edes se … sulhanen? Johan sinulla nyt herrat… Mikä lienee! Onko tämä se entinen?"

"Ei ole", vastaa Saara. "Tämä on toinen. Mutta tämä se…"

"Mene sitten!" huudahtaa Rosina. "Jo tuon olen kuullut … aikeesi lähteä kotoa. Kun on rypenyt jokaisen kanssa, mitä lienee rypenyt… Mutta nyt tulet! Etkä mene mihinkään … se on siinä! Kantamaan konttia … lentäjä…"

Mutta sitten selittää Saara, ettei se mies ehkä puhu kapteenille, jos hän ei lähde sen kanssa kornettiin. Ja Saara tiuskahtelee, että mitä se äiti sanoo. Saara ei olekaan mikään… Ei! Mutta laivaan menee. Ja laivaan päästäkseen hän on ihmisten mieliksi … sen verran, että lähtee kornettiin. Ja kornetissa soittavat posetit…

"Tässä on meidän äiti", sanoo Saara yhtäkkiä taakseen tuolle miehelle. Ja mies tulee portaille ja antaa laiskasti Rosinalle kättä, puhaltaen toisesta, ylemmästä suupielestään paksuja sikarinsauhuja, Jopista kitkeriä.

Ja sitten Saara taas juttelee äidin kanssa. Pitkän aikaa ja hiljaa. Ja inttää, että hän tulee tähän laivaan, jos pääsee.

Lopuksi Saara sanoo, että kapteeni kuuluu olevan hyvä mies, kuuluu olevan joskus humalassakin kaiket päivät. Ja inttää jälleen tulevansa.

Viimein Saara puhuu … rupeavansa taas kuljettamaan. Ja Jopi arvaa pian, että hän tarkoittaa niitä viinoja. Sen asian oli hän sattunut kuulemaan sisaruksiltaan. Samoin kuin hän tietää, että viinoja juodaan. Mutta ei hän sellaisesta puhu, sillä hän on myöskin kuullut äidin ja isän kieltävän isompiakin poikia niistä turpaansa pieksämästä, ja poliisit ovat käyneet heillä niitä Putkinotkossa nuuskimassa. Mutta kun ei kukaan ole hiiskunut mitään, ei niistä ole ollut haittaa.

Jopi kuuntelee tarkoin korvin, äitinsä takana. Saara haastelee tervahöyrystä, joka kävi ainoastaan harvoissa paikoissa, kun taas tämä laiva jokaisen niemen nenässä, kirkonkylissä ja kaupungeissa.

Äiti näyttää viimein vilkastuvan. Silloin laiva huutaa niin, että Jopin korvia halkaisee. Nyt se taas purskuttaa. Mitä ne rumisevat siellä kokkalaudalla, jonka alla Jopi, Rosina ja Saara ja se mies ovat?

On tultu kaupunkiin, muka. Jopia viedään rannalle. Siellä on paljon muita laivoja, joiden messingit kiiltävät. Köydet on heitetty suureen väkijoukkoon. Jopi on noutanut äidin kanssa kontin ja muut tavarat. Herra Persikka seisoo laivan veräjällä lappuja ottamassa, roikkuva sikari suupielessä… Saara se pääsi ilmaiseksi, kun antoi vanhan lapun. Äiti huutaa Saaralle, joka on menossa alas, ja kiskoo käsipuolesta takaisin ja sanoo, että Saaran on otettava mukaansa poika. Mitenkäpä Rosina Jopia kanssaan juoksuttamaan, kun hänen on lähdettävä apteekille, ja sitten Maunon luokse, jonne on vesimatkaakin. Jopi on Saaran vietävä mukaansa … jos kerran työntyy sinne käärmeitä ja konnikaisia katsomaan…

Rosina ajattelee, että hyvä on panna Jopi kuljeksimaan mukana: eipähän sitten Saara joudu ihan kahden kesken tuon miehen kanssa. Tällä pojan-nassikalla onkin silmät päässä, jos Saara jotain suottailisi. Aina se Jopi äidilleen ilmoittaa … jos se mitä sattuisi huomaamaan, vaikka se on osannut pitää kiinnikin suunsa … kun poliisit ovat käyneet Putkinotkossa. Sellainen on Jopi, Rosinan rotuun tullut.

Jopi tähystelee ja pilkistelee nyt laiturilla uteliaana ympärilleen. Pilkistelee joka taholle. Ja sitten nykii hän Rosinaa:

"Äiti, äiti…"

"No … mitäs sinä?"

Jopi kysyy, katsellen yhä joka taholle:

"Missä se kaupunki on?"

Rosina ällistyy, ja puhkeaa hiljaiseen nauruun.

"Missäkö?" toistaa hän. "Kaupunkiko, hihii! Nythän siinä ollaan… Tässä … ympärillä!"

Jopi tähystelee tarkemmin joka suunnalle, kaulaansa kurotellen. Hänen tekisi mieli kysyä, että missä. Mutta … kai ne muurit olivat jo nuo äskeiset. Ja kun eräät vieraatkin ihmiset nauravat hänelle, niin ei Jopi kysykään. Ja sitten ne lähtevätkin naurahtelemasta.

Mutta pian näkee hän siinä äidin turvissa ensin sellaisen rakennuksen kuin nuottakota, sillä siinä ei ole seiniä. Mutta keltaisen. Ja sitten kovasti jyrisevät kärryt, joissa on neljät pyörät, tärskyvät kärryt, koska maa on ladottu vieri viereensä täyteen kiviä. Ja sitten kauempana taloja, toisiinsa kiinni pykättyjä. Missä se kaupunki nyt lienee? Ja yhdessä niistä taloista, kummallisessa tötterössä, jossa ikkunat ovat päälletysten eivätkä vieretysten, on ulkopuolella hirvittävän suuri seinäkello. Sen rinnalla on Putkinotkon käymätön seinäkello kuin kirppu. Kello lyö: siitä Jopi sen huomasikin. Ja joku sanoo sen lyövän puolta kymmentä. Sekin talo on varmaan torni. Mutta muureja ei näy enää missään.

Mutta yhtäkkiä herää Jopi ihmettelystään kauhistukseen ja lohduttomaan tuskaan. Sillä äiti alkaa mennä, tuohikontti selässä ja voit ja maidot käsissä. Huutaa Saaralle, että tulkoon laivalle kello kahdeksi. Kun Jopi turvautuu Saaraan, joka on sen ikeniään irvistävän ja vääräsuisen miehen rinnalla, niin Saara sanookin, että osaa se Jopi kulkea täällä laiturilla yksinkin; ei täällä eksy, tällaisessa kylässä. On niitä isompiakin … Ronstaa. Entäpä sitten Pietari! Näin haastelee Saara osittain tuolle miehelle. Mutta Jopille hän sanoo:

"Lähde sinä vain, Jopi, katselemaan kaupunkia. On täällä sinulle katselemista, siskolla on muita juostavia. Pane tarkasti silmälle, minkälaiset kohdat ovat missäkin, niin että osaat takaisin tänne … laiturille. Ja kuulehan … sinulla on tuusassa rahat. Osta niillä vehnäsiä, tuolta kioskeista. Näetkös, tuolla puiston päässä tuon kioskin. Niin tee! No … se on sillä tavalla, Jopi!"

Ja Saara alkaa mennä sen miehen kanssa tiehensä.

Jopi aikoo juosta Saaran perästä. Hän pelästyy ja suuttuukin. Äitihän oli käskenyt Saarukan ottamaan hänet mukaansa, äiti! Mutta tuo mies ja muutkin ihmiset, joita työnnäiksen Saaran ja Jopin väliin, arastuttavat Jopia niin, ettei hän saa kurkustaan edes huutoa. Sitten turvautuisi Jopi äitiin. Hän juoksee muutaman askelen sinne päin, minne äiti oli mennyt, mutta äitiä ei näykään enää. Ja kun Jopi siitä yhä enemmän kauhistuneena käännähtää ja päättää lähteä väkisinkin Saarukan mukaan, niin myöskin Saarukka on kadonnut.

Jopin tekisi ensin mieli lyödä vieraita ihmisiä, jotka katsovat häneen, pilkallisesti hänen mielestään. Mutta Jopia hävettää. Hän juoksee. Tuskissaan katselee hän piilopaikkaa, niinkuin jänis metsässä hakee kallionkoloa. Siinä laiturissa olevassa kodassa huomaa hän sitten hirveän suuren pinon jauhosäkkejä. Muutamien välissä on melkoinen rako.

Sinne rakoon Jopi nyt tunkeutuu. Ja säkkipinossa väljenee sitten hiukan avonaisempi paikka, jossa voi istuakin.

Siihen Jopi kyyristyy, jauhosäkkien väliseen onkaloon, lohduttomana ja tuskissaan. Saara sanoi, että täällä osaa kulkea yksinään, täällä, jossa kaikki paikat ovat ihan samannäköisiä!

Oi, jospa olisi kotona, Putkinotkossa! Siellä ne metsäpolut … kaikki tuttuja. Nyt hän muistaa jokaisen kivenkin. Kun pääsisi Putkinotkoon! Selviäisi vielä tästä päivästä!

Niin tuomisia veisi kotiin…

Mutta silloin muistaa hän, ettei hänellä olekaan, millä ostaa vehnäsiä ja namusia. Rahatuusahan jäi kotiin. Siellä ennen lähtöä oli Jopi rannalla ruvennut vähän kykylleen kiven taakse, ja pannut silloin tuusan viereensä mättäälle. Ja kun vene lähti rannasta, unohtui se sinne. Varkaille ja muille…

Mutta vähätpä siitä, ellei hänelle olisi tullut kaupungissa kauhea äidin ja kodin ikävä. Hän tahtoisi heittäytyä kaksin käsin äitiin kiinni. Ja täällä on kaikki hänelle outoa ja vihattavaakin, yksinpä tuo seinäkellokin, joka lyö aina pitkän, pitkän ajan päästä.

Jopi itkee, pyyhkien takin käärityillä hihansuilla silmiään.

Voi, kun joutuisi kello kaksi … jolloin äiti tulisi laivalle!

Kuudestoista luku

Sillä välin istuu Saara vankan laivamiehen kanssa markkinateltassa, joka on pystytetty tuonne Pitkänsillan päähän, pienelle torille. Hiekka pölisee siellä, ei tuulesta, vaan siksi, että väkeä liikuskelee teltan ympärillä, enimmäkseen maalaisia taikka joutilaita kaupungin poikia. Ne pikku pojat, huivipäiset naiset ja pieksujalkaiset miehetkin tirkistelevät raoista suureen teltaan, jonka seinien reikiä katupojat koettavat repiä isommiksi. Silloin kuuluu sisältä vierasta kieltä murtava kirous, ja joku pojista saa kuhmun otsaansa, kun häntä kolautetaan sisältä. Taikka hyppää teltasta ulos keppi kädessä oikea piru, punaisiin ja hopeisilla tähdillä koristettuihin ihokkaihin puettu mies, mustaverinen ja vanhahtava. Hän soittelee näytösten väliajoilla teltan ovella aisakelloa ja houkuttelee yleisöä, huutaen kohti kurkkua samaa, mitä voi lukea plakaateista teltan seinistäkin, huutelee:

"Kaiki tule kattele tämä ohjelma. Suuri naarukuninkas. Koolemarinkki… Maakilline konsti…"

Väki nauraa ja ärsyttelee häntä.

Sisällä teltan nurkkamassa, joka on erotettu muusta teltasta kankaalla ja vuorattu synkän mustaksi kuin ruumisarkku, niin että se osasto on melkein pimeä, tuntisi joku Saaran tuttu, jos sattuisi siellä olemaan, ja ehkäpä onkin joku laivatyttö taikka Mesopotamian vetelehtivä nainen, tuntisi vähitellen, kun silmät tottuvat hämärään, Putkinotkon Saaran. Siellä istuu lyhyt ja paksunlainen Saara punaisessa puserossaan, istuu suu auki muhkeimmalla paikalla, vastapäätä näyttämölavaa. Laivamies, herra Eliel Persikka, on hänen vieressään. Lavalla, joka muistuttaa kaappipöytää, lekkuu pieni tuli jonkinmoisessa astiassa, aivan kuin käryytettäisiin sokerituusassa talirasvaa. Saara on tullut äsken tänne toisesta, valoisammasta osastosta, katselemasta tuon punaisen pirun ja nuorempien poikien hyppyjä paperin lävitse ja häränpyllyjä.

Nyt puuhaa pöydän takana jokin valkea, tulen valossa, mitä puuhannee. Nainen se on. Sillä on valkea paita päällä, hihaton niinkuin herrasväen paidat. Paidan rintamuksessa, helmoissa ja hihansuissa on hänellä punaisia rusetteja. Nenä on jauhotettu valkeaksi, koska se on punainen ja pahannäköinen, kuten sen toisesta pielestä huomaa, sillä siitä paistaa oikea iho läpi. Sen jauhoamisen tempun tietää Saara siltä viimeiseltä Pietarin-matkaltaan.

Tukka on naisella tuuhea ja hyvin kihara, ja se ylettää takapuolten alle asti.

"Onpas siinä tukassa ollut piippaamista! Sellaisessa on urakka!" sanoo Saara hiukan käreällä äänellään laivamiehelle, joka istuu hänen vieressään selkä kenossa ja imeskelee sormistaan lyhyttä sikarintynkäänsä. "Koko päivä siinä menee, piippaamisessa… Se on ihan totta!" jatkaa Saara. "Ruotsiakohan se sotkottaa … ei tämä venäjää ole … Huih!"

Saara kirkaisee, sillä nostamalla kättänsä, niin että musta karvatupsu näkyy kainalosta, on näyttelijätär loihtinut pöytälaatikosta valkean käärmeen, ihan kasvoilleen loikkimaan.

"Pelottaako?" sanoo laivamies vetelästi ja harvakseen hampaittensa välistä.

Saara Käkriäinen ei vastaa hetkeen mitään, osaksi jännityksestä, mitä sitten tulee, osaksi pelosta ja harmistakin siitä, että kysymys tuntuu äänensävystä päättäen leikilliseltä ja hänen vakavuuttaan pilkkaavalta. Saaran mieleen johtuu tässä melkein pimeässä ja kolkosti jännittävässä paikassa entiset jutut Kuikka Koposestakin, siitä silmänkääntäjästä ja noidasta, tässä samassa pitäjässä asuneesta… Niin äskettäin se vielä eli, että elossa olevat ihmisetkin ovat hänet nähneet ja tietävät, että hän oli paitsi muuttanut almanakan seteleiksi ja pannut mustalaiset onkimaan tuvan sillan raoista ja hyppäämään lattialla uimaan, lyömään päänsä halki lankkuihin, myöskin muuttanut kerran vuorenkukkulan ikäänkuin taloksi. Sillä tavalla se sai itselleen morsiameksi rikkaan talon tyttären, kääntäen häneltä silmät ja näyttäen hänelle omaa hoviaan. Mutta tyttöä siihen hoviin viedessään noituikin Kuikka Koponen hänet sudeksi. Näin kertovat vanhat. Ja Hiesun myllärikin, herännyt mies, on sanonut isälle nähneensä, miten Kuikka oli muninut suustaan kananmunia. Mutta ovat sillä olleet muut konstinsa, on isä Käkriäinen sanonut perheensä kesken näistä myllärin kertomuksista puheen tullen. Ja mylläriltä hän oli muka kuullut, että Kuikalla olivat olleet ne muut konstit. Kuikka, hirveän musta ja pitkä mies, oli kerran muka tunnustanut myllärille, ettei hän voi tehdä niitä temppuja, koska hänellä eivät ole ne konstit mukana. Konsteja sellaisessa tarvitaan, oli siis Käkriäinen sanonut salaperäisenä.

Tällaisissa näyttelyseuroissa kuului se Kuikkakin liikkuneen ja oppineen, poikana ollessaan.

Mutta nämä ajatukset ja sekin, että käärme kalisee, haihtuvat Saaralta kummalliseen levottomuuteen, kun näet laivamies tunkee kätensä hänen vyötäröidensä ympärille, ja sitten sydäntä sylkyttävästä pelosta kuumuuteen, sellaiseen, että… Saaralle tulee ihan kuuma, tässä ahtaassa komerossa, jossa hän tuskin saattaa tuhisuttaa nenäänsä ja sanoa, näkemättä enää luurankoakaan, joka nyt heiluu ja kalisee näkypöydällä aivan hänen edessään:

"Mitäs te nyt … älkää te…"

Mutta laivamies heittäiksen retkalleen Saaraa kohti ja kaivelee yhä häntä, ja naureskelee ja hyräilee hiljaa:

"Kun taivaalta paistaa se kirkas kuu, niin tunteet ne yhteen sulautuu… Tuossa on!"

Viimeiset kaksi sanaa sutkauttaa hän näyttelijättärelle, joka on laskeutunut lavalta, ilkoisessa paidassaan, ja kantaa pitkin katsojien eturiviä rikkua: siinä on paksuissa kupeissa kahvia, taikomalla tehtyä, viidessä sekunnissa keitettyä, tyhjästä keitettyä.

"Tuossa on kahviisi!" sutkauttaa laivamies ja pistää sikarinpätkänsä kuppiin. Näyttelijätär katsoo kuppiinsa, onkii sikarinpätkän sormillaan kahvista pois ja heittää sen laivamiehelle vasten naamaa, haastaa, sotkottaa jotain, josta Saara ymmärtää ainoastaan, että se poliisilla uhkailee.

"P—kele, jos olisi sattunut, niin kurkkuun olisin hänelle työntänyt sikarinpätkän!" huudahtaa laivamies. "Poliisilla… Saakelin h—ra, juottaa ihmisillä kuraa. Suutarin markasta… Haaleata kuraa! Entistä se kahvi on … keitettyä… Saatana."

"Sataana, sataana!" matkii näyttelijätär ärsyttelevästi, kaupaten kahviaan, ja saaden kaupatuksi senkin kupin, jossa sikarinpätkä oli. Sitten kapuaa hän taas näyttämölle temppujaan jatkamaan.

"Hullut, p—leet… Juovat kuraa!" ärähtelee laivamies. "Jospa olisi … ööliä. Risullinen … ja kylmää. Mennäänkö pois tästä? Maistamaan ööliä. Minä tiedän, mistä saa. Olutrännin rengiltä. Lutmitvuorelle romeneeraamaan. Tule nyt!"

Laivamies sysää kätensä Saaran kainaloon ja alkaa rutaisten viedä häntä penkistä.

Seitsemästoista luku

Rosina Käkriäinen seisoo apteekissa, odottaen vuoroaan. Siellä on joitakuita toisiakin ostajia, joukossa tavattoman pöyhkeä ja tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti rantakalliolla, perä koholla.

Tahallaankin antaa Rosina muiden päästä ennen häntä tiskin ääreen. Hän näet arastelee… Hän kun aikoo pyytää sitä muunlaistakin kuin Malakiakselle tulevaa ja kolotiita ja korpinrasvaa.

Pyydettävä se on. Se huoli painaa hänen otsansa jälleen kumaraan ja ryppyiseksi.

Mutta hän pelkää, että apteekissa kävijät kuulevat hänen pyytävän sitä, ja arvaavat. Ja tuo kauppias voi ruveta pilkalliseksi.

Rosina Käkriäinen on jo äsken mennyt päättävästi ja tuikeasti tiskin ääreen, suoraan ulkoa, kontti selässä. Mutta siitä on hän vetäytynyt takaisin, ja laskenut konttinsa ja muut tavaransa ovenpieleen.

Sitten hän on huokaillut ja tähystellyt hyllyjen lääkepulloja, muiden ihmisten ostaessa. On siinä voiteita ja myrkkyjä! Ei hän osaa lukea purkkien kyljissä olevia kirjoituksia, ei osaisi, vaikka ne olisivat suomeakin, sillä kirjaimet ovat kuitenkin latinaa. Muuten hän vain ajattelee ja tietää, että myrkkyjä niitä on apteekissa. Pitäisipä hänen mielestään sellaisella myrkynpaljoudella lähteä taudit koko maailmasta, ihmisten ruumiista, pöhötykset ja räihkät. Ja pahatautikin … sellaisilla myrkyillä.

Sitten meni hän uudestaan tiskin ääreen ja aikoi kuiskata myyjälle, että onkos verenpuhdistusmyrkkyä.

Mutta silloin se venakko työntäytyi hänen eteensä, ja Rosina huokaisi taas helpotuksesta. Hän vetäytyi takaisin oven luokse. Ja ajatteli taas, että pitäisi näin väkevien rohtojen auttaa vaikka mihin. Jos ne nyt niitä kaikille antavat. Voivat myydä tuhmille oikeiden asemesta mitä huljua tahansa: ei väkevää, vaan sellaista, että on sama, nielaisipa sen tai nuolaisi. Sen näköinen on tuo kauppias tuossa, vanhin heistä kaikista, itse isäntä. Sillä on sellainen naama kuin se olisi lyöty leipälapiolla litteäksi. Sieraimet ovat siinä menneet umpeen … niin että kärsä tohisee koko ajan. Vaivoin pääsee siitä henki. Eipäs ole sitä nenäänsä saanut voiteillakaan selvemmäksi, hihii … senkin pärpättäjä. Vähän änkkä kieleltään, kun se ostajille solkkaa.

Ja pilkkaan luulee Rosina sitä taipuisaksi, vaikkei hänen ole tarvinnut sen kanssa tehdä kauppoja. Pilkkaan … ja hevosenleikkiin, joka on ilkeää. Sellaisella äänellä se puhuu nyt tuolle pienelle pojallekin, kuten ennenkin on ihmisille puhunut.

Tuon kauppiaan silmät ovat vilahtelevat, Rosinasta kylmän raudan väriset, herran silmät. Ja hänen keskeltä kasaan paiskatun naamansa alahuuli on Rosinasta suorastaan vasten hänen luontoaan: se huuli on näet ihan mustanpuhuva … jos on hiukan ylähuulikin. Ja siinä sukkelasti ylös ja alas lerpattavassa huulessa on musta kiilto … kuin missäkin oriin pusseissa, hihii. Tuon herran kanssa, joka komentelee muita herroja, nuorempia, ja on itse apteekkari, kuten Rosina kuuli ostajien puheista, ei hän tahtoisi joutua kauppoihin. Jo yksinomaan siksi, että hän on sen näköinen. Tuo se juuri voi myydä huljutusta. Ja pilkata.

Yhtäkkiä huomaa Rosina Käkriäinen viimeisenkin ostajan lähteneen pois. Nuoremmat puukhollarit ovat taempana apteekissa. Apteekkari kumartuu tiskin yli, lihavat nyrkit tiskilautaa vasten, kallistaa päätänsä ja katsoo terävästi Rosinaan, leuka väkällään. Ja sitten kysyy hän, lerpattavin ja mustin alahuulin, änkyttää:

"Mi … mi… mitäs sille emännälle saisi olla?"

Emännälle! Rosinan sydäntä ennättää parahiksi epäilyttämään. Tuntisikohan se hänet entisiltä käynneiltä, jolloin hän on ostanut mikstuuraa, toisilta herroilta? Ja tietäisi, että hän on mökin ihminen … jota sopii pilkata emännäksi?

Mutta samassa joutuu Rosina aivan nenätyksin vastenmielisensä kanssa. Itse hän on mennyt niin lähelle. Sillä nyt olisi puhuttava siitä. Rosina on ennen saanut niitä tippoja suutari Sinikanteleen eukolta. Hän vilkaisee vielä ympärilleen. Ei ole lähellä ketään. Hänen olisi puhuttava tipoistaan. Hän näkee nuo terävät silmät. Ja samassa alkaa apteekkari taas kysellä, kovalla äänellä ja hätäillen, mitä hän tahtoo.

Ei, ei, muuta onkin Rosinan pyydettävä ensiksi. Sitten se asia sujuu ehkä paremmin, viimeiseksi. Hän kysyy nyt kolotiita ja korpinrasvaa, hiukan hiljaisemmalla äänellä kuin millä hän tavallisesti kaupungissa puhuu, sillä korpinrasva tuntuu hänestä itsestäänkin hiukan lystikkäältä.

"Mi … minkä rasvaa?" kuulostelee apteekkari ja työntää mustan huulensa pienikokoiselle Rosinalle melkein nenään kiinni. "Ko … ko … kolotiita? Aha! Jaha! Ja ko … ko … kor … korpin? Mihin te sitä käytätte?"

"Mihinkö?" toistaa Rosina, tullen hämilleen, sillä hänpä sitä on siellä Putkinotkossa käyttänyt melkein vaikka mihin. Mutta mitä niitä kaikkia luettelemaan. Mitä se nyt niistä tiedustelee?

"Onko teillä ha … haavoja? Joku hakannut kirveellä jalkaans. Vuollut puukolla sormeensa?" jatkaa apteekkari. "Haavoihin se collodium…"

Kun Rosinasta tuntuu, että se apteekkari luulee tuon voiteen soveltuvan pelkeästään haavoihin, jota vastoin Rosina tietää omasta kokemuksesta, että se auttaa monenmoisessa muussa, melkein missä tahansa, niin hän innostuu ja vastaa korkeammalla äänellä:

"Haavojako? Ja kukas se nyt sormiaan vuolemaan! Mutta pöhötykseen sitä. Se on ihan tosi… Minulta jalat turposivat, veikkoset, noin paksuiksi turposivat! Mutta kun sain sitä rohtoa, täältä se oli ostettu teiltä, niin läksi! Ja … voihan se olla haavoihinkin hyvä. Mutta lapsen päähän me sitä. Ja puhdas tuli. Ja hampaisiin se on hyvä…"

"Ha … hampaisiin?" kysyy apteekkari.

"Niin, jos kolottaa … niin sitä … koloon."

"Jaha. Koloon? Kolottaa?" aprikoi apteekkari.

"Ja jos päätä kolottaa. Sitä vastenhan se lienee…" alkaa jälleen Rosina.

"Ahaa, jahaa. Kolottaa … kolotii. Sitä vartenhan se! Jaha. Se … to … tosiaan tepsi?"

Rosina huudahtaa:

"Niin sekö! Tai … tiedättehän sen. Kun otti siellä yhtä mökin lasta rokollakin…"

"Se auttoi?"

"Se on totinen tosi! Sellainen…"

"Ha … haisiko se hiukan pahalta?" kysyy apteekkari.

"Oikein!" myöntää Rosina.

Apteekkari katsoo kattoon. Sitten kallistaa hän Rosinaa kohti päänsä. Hän on Rosinan mielestä kuin epäilevä harakka.

Ja apteekkari aikookin kysyä, varovasti, mistä päin Rosina on. Mutta silloin tulee sisään uusia reseptintuojia, ja vieras apteekkarille. Apulaiset ovat nyt huoneen takaosassa. Lähtiessään viemään sinne reseptiä sanoo apteekkari Rosinalle:

"No … vo … voihan se olla… Emäntä odottaa."

Lääkehyllyn takana sanoo hän nuoremmalle apulaiselle hiljemmin: "Va … vaikka sianihraa tuolle emännälle. Tai … anna karbolivaselinia. Ja sekaan collodiumia. Se tahtoo … korpinrasvaa! Uusi lääke… Kelpaa mihin hyvänsä. Prima re … regula … juris… Mutta apteekkari myöntää: kansa tarvitsee ihmeitä. Kunhan paranevat! Mutta kiellä panemasta silmiin … tai ehkä se auttaa niihinkin."

Mutta siellä on uusi, nuori farmaseutti, iloisella tuulella. Hän huudahtaa:

"Mitä? Korpinrasvaako? Mainio akka! Missä se perhanan akka on? Minä vien sen hänelle."

"E … e … et!" kieltää apteekkari häntä. "Sinä olet piirum! Ei sovi niin mennä…"

Pian tulee Rosinalle korpinrasvaa. Mutta tuoja ei nyt ole itse apteekkari. Eikä oppilaskaan, vaan kuitenkin tuo farmaseutti. Itse apteekkari meni vieraan herran kanssa sisähuoneisiin. Ja iloinen farmaseutti alkaa rasian tiskiin lyötyään hokea, kysellä, mitäs muuta saisi olla? Ja sen henki löyhkää vähän väkeville. Juovathan ne herrat.

Rosina Käkriäinen pyytää:

"Kamaloitahan minä. Malakiakselle … meidän…"

"Ahaa, Malakiakselle. Malakiaksen madoille. Oikein kamaloita", sanoo farmaseutti.

Rosinaa epäröittää. Mutta kuitenkin hän selittää hiukan närkästyneenä:

"Niin … kamaloita nimeltäänkin … vaan ne kun oksennuttavat. Jos olisi muuta…"

"Jaha. On muuta. Saisiko olla filemoonia? Tai Tiitusta. On sitä. Se ei ole kamalaa…"

"Eikä oksennuta ruokia pellolle?" kysyy Rosina.

"Ei … nimittäin, jos ei syö."

"Mitä? Niin niitä rohtojako…? Niin, niin ruokaa. No eihän se. Mutta eikö olisi sellaista palaa kitaan noille käärmeille, että ihminen saisi syödä? Sillä se poika … sellainen älytön… Eikähän se tällainen maalaisihminen, syömättä."

Farmaseutti selittää, ettei sellaisia matorohtoja olekaan, ettei pitäisi olla syömättä yhtä ateriaa ennen annoksen nielaisemista ja noin neljä tuntia niiden nielaisemisen jälkeen. Ja sitten menee hän ja kaapaisee kiireesti laatikosta rasian, kääräisee sen paperiin ja lyö taas tiskiin. Neuvoo, että kahvia voi juoda kapselien päälle. Ja kysyy sitten taas, mitä vielä saisi olla.

Nyt olisi Rosinan pyydettävä niitä verenpuhdistustippoja. Mutta mitä tämä sanoisikaan, jos hän tältä pyytäisi? Tämähän se vasta pilkallinen onkin. Apteekkiin tulee taas lisää väkeä. Tämä huutaisi varmasti kohti kurkkua, mihin tarkoitukseen hän niitä käyttää. Voisi antaa Rosinan ilmikin, sillä kovahan laki sellaisesta on. Ja oikeutettuakin Jumalan rangaistusta se olisi. Mutta mitä ihmettä Rosina parka voi!

Rosina koettaa puhua: siitä ei tule mitään. Ja keksiipä valehdella, että hevoselle … tai mummolle … pitäisi jotain vielä.

"Mummolle, mitä?" kysyy farmaseutti. "Mikstuuraa? Simpleksiä? Haha, kolmisormen linjamenttiä. Tanskan kuninkaan…? Hevoselle? Mikä sillä on?"

Kyllähän Rosina tietää, mitä kolmisormen linjamentti on, eikä hän siitä ällisty. Mutta siitä, että tuo puukhollari nauraa hänelle. Rosina on sekaantunut ja loukkaantunut. Hän katselee maahan. Mutta myyjä hokee:

"Mitä se on? Onko sillä patteja, hevosella? Pantaisiko panska luusalvaa? Vai vatsa mummolla kipeä? Pannaanko Kallen saunasuolaa? Vai paiskataanko karierijäärnestiä? Mitä? Häh? Vai kipsjaakoppiako? Liirakon liuskaako? Paljunkiako? He? Haha. Kuparossia? Vai jäniksen vettä? Tai matokassin teetä? Tai kärpäsen maitoako?"

Rosina on suuttunut. Ja hätääntynyt: hän koettaa selittää, että sitä linjamenttiä hän sille mummolle tahtoisi. Joku ostajista nauraa. Ja tämä apulainen tiskin takana yltyy ja hahattaa, kun Rosina työntää rahoja kiireesti tiskille:

"Sitä kolmisormen linjamenttiä? Sitä saatte. Haha. Tuossa on rahaa takaisin. Mutta entäs Pyy-Pekan rintatippoja? Entäs juutalaisen piritystä? Kun kerran sitä korpin rasvaa, lihavasta korpista! Entäs kurkmeijaa? Entäs kirpun siemeniä? Entäs vanhanpiian nahkaa, sille hevoselle hankautuneeseen pahkaan. Haha! Entäs junttapiimää? Onko mummo palanut? Entäs krepkoita votkaa? Ha, haha … otetaa me votkaa…!"

Rosina sieppaa rahansa, konttinsa, nyyttinsä ja pyttynsä ja lähtee. Takaa kuuluu hoippuvan myyjän hahatus:

"Entäs sa … saakelin pojan korvatippoja! Entäs kompiaisia! Entäs veisaavan pukin talia…"

"K—simullinpulveria!" ärjäisee Rosina ovelta ja katoaa ja lyö oven kiinni niin että kello helisee. Hän on kuohuksissaan. Ovat ne nuo herrat… Pilkkaajat…!

Mokoma!

Tämä humalainen saattaa Rosinan ajattelemaan entistä paljon suopeammin tuota mustahuulista apteekkaria, joka toki antoi ihmisten olla rauhassa.

Mutta tämä, sika! Herra…

Puhupa tälle huoliasi!

Ne verenpuhdistustipat jäivät ostamatta.

Paremmin olisi hänen kälyntapaisensa, Maunon Pertta, tämän asian toimittanut. On se toki Pertta sellainen, ettei sen nenä lennä punaiseksi turhista, olisipa se ostanut vaikka omiakin neuvomiaan. Niin hävytön se on. Ja hävytön pitää ollakin.

Kauan menee ennenkuin Rosina rauhoittuu: vasta pölyisen torin toisella puolella, jonka yli hän on harppaillut pitkin askelin ja niin rajusti, että kontin putelit selässä ovat kilisseet. Hän on menossa veljensä Maunon ja Maunon Pertan luokse.

Torin ympärillä on ruskeita ja vihertäviä puurakennuksia ja herrain koulu, jonka ikkunat ovat isot kuin minkäkin kirkon. Siellä torin nurkalla Rosina vasta katselee, meneekö hän oikeaa katua. Tuossa on niiden venäläisten kirkko, hospottajien, kaunis … kultaisine munineen ja risteineen. Sen tarhassa on puita, joita Rosina ei tunne, mutta jotka ovat lehtiensä puolesta vähän kuin leppiä. Sitten tulee pitkä ja kaita katu. Sitä myöten Rosinan onkin mentävä. Hän kävelee katukäytävän vieressä, nurmea myöten, sillä ilkeää on hänestä kalistella täällä kivistöä äänekkäillä kengillään: saattaa joku katsella häntä ikkunoista. Ja kun vastaan tulee nuori poika, hattu takaraivolla ja viheltäen niin että katu kaikuu, pysähtyy Rosina häntä katsomaan. Rosinan tekisi mieli sanoa, että kylläpäs se poika … kun viheltää ja huilottaa. Nuo Rosinan kengätkin kiljuvat kuin mitkä. Sen koukkuisen kadun päästä poikkeaa hän vasemmalle, yhä kaidemmalle kadulle. Se kuja on kivitetty seinävierestä toiseen mukuloilla niin tarkoin, että sarvenet siinä louhessa tulisivat kipeiksi, jos enemmän kävelisi. Tuossa on kukkia ikkunassa, verenpisaroita: ihanpas ovat tippuvan veren näköisiä. Ja ne ovat kauniita kuin paperikukat. Onhan niillä rikkailla, katsellakseen niitä, istuskellessaan. Tai jos eivät liene ihan rikkaimpia, koska ikkunat ovat noin Rosinan jalkojen juuressa. Tänne laidemmalle … ne köyhät pannaan.

Kujan päässä on pieni lahti. Jyrkillä rantakallioilla on pikku taloja, punaisia ja valkeita taikka maalaamattomia. Kaupunki on saarella.

Lahden perukkaan näkyy vastainen mantereen ranta. Siellä on pieniä mustia ja punaisia mökkejä, vielä sakeammassa kuin taloja täällä lahden ympärillä.

Se vastainen ranta on Mesopotamia, kaupungin etukylä, jossa Mauno Kypenäinen asuu.

On kuumaa. Ajan kulkua arvatakseen voi tuskin vilkaista aurinkoon, niin se sokaisee. Kärpäset, paarmat ja muut hörriäiset helistävät ilmassa.

Lahden perukassa on hiljaista. Ei näy ihmisiä muita kuin tuo mummo, joka peseskelee tuossa rannassa pyykkiä, lotistelee vettä. Ja kauempana on lapsia venelaiturin luona … mekastavat niinkuin ei kaupunkia lähellä olisikaan. Uivat. Taikka kärventävät paljasta pintaansa rakolle auringonpaisteessa.

Vasemmalla puolella, mutta melkein ulapan suulla, sötköttää nokisen ja mustan laivavarvin savutorvi. Ja sieltä kuuluu rautaisten peltien pauketta, kun niitä taotaan. Myöskin näkyy telakalta paraikaa rakennettavan, suuren rautalotjan runko, vielä ilman kylkien peitteitä, niin että kaaret romottavat kuin minkä puoleksi syödyn kalan rintaruodot.

Rosina Käkriäistä lähellä on paljon veneitä.

Rosina saattaisi ehkä tavata Maunon tähän aikaa laivavarvillakin, sillä siellä se Mauno ainakin jokin viikko sitten oli ollut töissä. Ja jos Mauno on yhä niissä hommissa, ja jos hänellä on tänään sattunut olemaan halu tai nälän pakko raataa siellä, noessa ja käryssä ja komennettavana, niin saisi Rosina ehkä puhella hänen kanssaan siellä verstaallakin. Ainahan se Mauno keksisi keinoja päästäkseen vaihtamaan jonkin sanan sisarensa kanssa. Mutta Rosinahan tahtoo tavata myöskin ystäväänsä Maunon Perttaa. Ja vaikeapa on jutella Maunolle työpaikassa tällaisista asioista. Tuo konttikin on mukana ja siellä ovat suuret työläisroikat.

Mauno soutanee kotiin vastaiselle rannalle kello kahdeltatoista. Soutaa syömään. Siihen ei pitäisi enää olla kahtakaan tuntia, auringosta päättäen. Maunon veneessähän Rosina sitten pääsisi … jos Maunolla enää onkaan venettä: on voinut myydä tai vaihtaa sen keväällä löytämänsä. Ei niitä aina ole hyvä pitää kauan, löytöveneitä. Ihmiset tulevat ja sanovat omikseen, vaikka eivät omia olisikaan, ja vievät omanaan.

Maunon Pertta on ehkä kotona. Heinänteossa se kyllä käy joskus taloissa, käy tyttärensä kanssa. Se on Pertasta melkeinpä ainoaa hauskaa työtä. Ja nyt on kiirein heinäaika. Siinä tapauksessa, että Pertta olisi tilallisilla töissä, ei Mauno kävisi kotona Potamiassa aterioillakaan, vaan toisi eväät mukanaan kaupunkiin. Sopisihan käydä verstaassa tiedustamassa, onko Mauno siellä, ja lähteekö hän tänään kotiin. Ja tapaako Perttaa Potamian puolella.

Mutta kun Rosinan mieleen johtuu se apteekin herra, ei häntä haluta mennä verstaallekaan, pomoilta sisällepääsyä pyytelemään.

Ja onhan hänellä tässä aikaa vaikkapa oikein lystäilläkin: käydä itse salmen toisella puolella katsomassa, onko Pertta Kinnunen kotona. Sillä jos se Pertta sille päälle sattuu, ei se mene pohatoille heinäntekoon kiireelläkään ajalla, ei mene, vaikka olisi nälkäkin, niin itsepintainen se on. Joten Pertta nytkin saattaa olla tavattavissa.

Veneet tuossa ovat toiset vedessä turpoamassa, toiset penkereelle vedettyinä. Rosina vilkaisee ympärilleen kuin viisas lintu, nenä käännähtelee huivin varjossa nopeasti kahden puolen. Hän valitsee melkeinpä huonoimman veneen. Ei se muutu sen pahemmaksi näin lyhyellä ajalla. Ja jos kuka harvoista näkijöistä ihmettelisi häntä, niin aikoo hän työntää vesille veneen sellaisella varmalla liikkeellä kuin lotokka olisi työntäjän oma. Mutta ei häntä kukaan katsokaan. Rivakasti soutaa Rosina kapean salmen yli.

Se mökki, jossa Mauno asuu, on pitkänlaisen niemen tuonpuolisella rantamalla. Nientä ei Rosina lähde kiertämään, vaan suuntaa veneensä lähemmäksi, tälle rannalle, suhisevaan ja auringonpaisteessa hautuvaan kaislikkoon. Siinä on matalaa, vene ei pääse aivan maihin. Rosina riisuu kenkänsä, astuu lämpöiseen veteen ja vetäisee veneen mutaan.

Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut kuin sieniä, sinne ja tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä. Ja pahojen, niiden, joilla ei ole varoja eikä aina haluakaan hankkia maata, mihin rakentaa sopivammin, eikä metsää, mistä rakentaa. Niitä on siellä monenlaisia. Tuossa on yksi musta mökki ihan turvalleen tuuskahtamaisillaan. Ja tuolla toinen vielä vinommassa … niinkuin köyhän lapsi, joka on kaatunut rapakkoon … eikä häntä liioin nostella. Tuolta ylhäältä jälleen kurkistelee tuvan pää terävän kallion takaa kuin mikäkin metsärosvo, joka on poliiseja piilossa, puukko hihansuussa. Tahi niinkuin viinanpolttaja … poliisien ajama.

Rosina ajattelee, mitä kaikkea saattaakaan kuvastella mieleen: silmä antaa sellaisia kuvastuksia…

Tuo punainen mökki jälleen, äsken maalattu, mutta vanha rähjä, paistaa kuin helvetin peräseinä. Maalattu ja koristeltu … niinkuin tässä köyhän kannattaisi sillä tavalla köyhyyttään näytellä, tulenpunaisella. Sillä ei sekään mökin asuja mikään rikas liene. Mutta mökki on punaisempi Saaran puseroa … rehentelee kaikkien edessä kuin mikäkin syljettävä herras-h—ra … se mökki. Kuten sanoakseen: antaa tulla vaan, on täällä tilaa.

Mutta punainenhan se kuitenkin on köyhien väri, veren väri, sen on Rosina kuullut monesti Maunolta ja Pertta Kinnuselta!

Rosina kulkee kantamuksineen ylemmäksi, Potamian taustalle. Kiertelee polkuja, joita ei ole liioin raivattu, pienien perunamaiden välitse ja muutaman vielä pienemmän ohrapellonkin.

Sitten näkyy kylän omistajan asunto, harvan petäjikön takaa. Se on ollut herrastalo, aikoinaan rapattu, nyt harmaa ja rappeutunut. Hyvä mies se on, se tämän kylän omistaja. Puolittain kaupunkilaisherra ja tilan isäntä, sen huonon ja pienen tilan, minkä maalla nämä mökit ovat. Reisvänni hän on nimeltään. Hän vuokraa köyhille mökintontteja, telakka- ja tukkityöläisille ja muille, sellaisille, jotka ovat paenneet tänne jopa toisista pitäjistäkin, olemasta porhojen orjia: maksamasta heille possakoita mökeistä minkä isännät vain ilkeävät tahtoa, ja komennella. Ei täältä muualta köyhä jaksa lunastella tontteja. Mutta Reisvänni vuokraa tontteja huokealla, joskaan ei myy niitä enempää kuin esimerkiksi tukkiyhtiötkään. Eivät henno myydä! Eivätkä niiden herrat ja muutkaan suvaitsisi moisia rumia töllejä lähellään. Tai vielä köyhiä ihmisiä. Mutta tämä sallii kunkin rakentaa näille tonteille omien laaniensa mukaan. Kenellä on hirsiä niistä, tekaisee. Kenellä vanha sauna, siitä kyhää.

Ja tuolla on tupana laivan kajuutta. Se on ruohonpäinen. Ja nätti se onkin.

Asuupa joku, jolla ei ole muuta, maakuopassakin. Piilee kuin mäyrä omassa kolossaan.

Jotkut ovat vuokranneet tai ostaneet nuo mökkinsä toisilta, jo Potamiasta pois siirtyneiltä tai kuolleilta. Isäntä antaa heidän asua niinkuin entistenkin. Ainoastaan jos muiden tilojen ponsarit alkavat ahdistella Reisvänniä siitä, että hänen kylänsä köyhät kalastavat heidän vesillään ja vievät heidän metsistään puita, tai jos poliisit tulevat Potamian kylään jahtailemaan viinarokareita taikka naisia, kaupungin herrain h—ria, ja tahtovat Reisvänniä ajamaan alustalaisiaan pois, on hänen kaiketi pakko hiukkasen tiukata. Mutta harvoin se kuuluu tulevan tiukkaamaan maksamattomia vuokriakaan. Antaa heille ne anteeksi, unohtaa. Tai ei muistanekaan niitä, se kun on sellainen vähän höhläpäinen. Huomauttaa vain elämään siivolla. Ja sehän on Rosinastakin hyvä … jos riettauksiin jotkut asukkaat menevät.

Ei Reisvännin tähden, vaan sinne Potamiaan usutettujen poliisien täytyy köyhien joskus hävitä kodeistaan täältä ja myydä tai luovuttaa töllinsä joillekin sellaisille, ketkä niihin sattuvat tahtomaan muuttaa. Taikka jättää ne asumattomiksi, kunnes joku asettuu niihin omin lupinsa.

Sellainen on Reisvänni. Ja hätäkös on hänellä. Ei hänen tarvitse kiskoa vuokria: mökkejä on niin paljon, että tilan omistaja saa rauhassa istuskella kotonaan keinustuolissa, syödä jos jotain mahansa täydeltä ja maata mötköttää niinkuin herra, mutta paremmasta ansiosta kuin monet muut herrat.

Nyt kiiruhtaa Rosina kylän laidassa, jossa mökkejä on harvemmassa, matalaa petäjikköä kasvavalla kankaalla. Siellä ei Rosinakaan tahtoisi kulkea yksin syksyiseen aikaan ja illalla. Silloin ei poliisien ole sinne tulemista, eikä päivälläkään muuten kuin miesvoimalla … taikka saavat selkäänsä niin että ruskaa. Sellaisia tämän kylän ihmiset ovat.

Eivätkös huuda lapset nytkin tuolta yhden mökin aidan takaa Rosinalle:

"Mikäs h—ra sinä olet?"

Rosina Käkriäinen on vähällä kivahtaa, että mitä he ihmisiä sillä tavalla haukkuvat. Mutta … sellaisiahan ne köyhien pennut … vaikkeivat hänen omansa noin hauku vierasta. Ja kyllä täällä saavat usein kuulla nimensä paremmatkin.

Sitten menevät lapset mökin nurkan taakse, ja sieltä ne räyskyttävät Rosinaa, joka kulkee naurahtaen ohitse.

Viimein tulee Mauno-veljen mökki, nevaksi ruohottuneen poukaman rannalla. Kulmikas aitaus, jonka sisällä on harvaa ja kituvaa perunaa, huonossa maassa. Kaksi rakennusta: ylempänä tupa, ja tuolla alempana tuo musta ovi on saunan, melkein maan sisään tehdyn. Mutta tuvan kupeessa on myöskin kamari, tosin vain laudoista ja uuniton, mutta kesäiseen aikaan asuttava.

Ei tämä mökki ole Maunon oma. Mauno ja Maunon Pertta rupesivat itsestään siihen asumaan keväällä, kun entistä asukasta ei ollut vuoteen kuulunut. Ehkä se ei tulekaan enää takaisin.

Jos se ei tule, silloin möisi Reisvänni kai mökin. Mökki kuuluu olevan omistajan tonttivuokrasta nyt Reisvännin. Ehkäpä Maunon onnistuu saada Reisvänni myymään se hänelle. Onnistuihan Mauno siinäkin, ettei muudan toinen mies päässyt keväällä perheineen tähän mökkiin, vaikka oli jo Reisvännin kanssa puhunut. Mauno ei ollut puhunut, mutta kun hän sanoi Reisvännille, että se toinen oli paha suustaan ja löysien naisten luonaan pitäjä, niin saipas Mauno silloin mökin eikä se toinen. Mauno oli juuri ajettu pois erään talokkaan torpasta, johon hän oli muutama viikko sitä ennen päässyt loiseksi. Mauno ei ollut suostunut siitä hyvästä tekemään saidalle isännälle töitä taloon sellaisesta hinnasta kuin rikas isäntä tahtoi. Kyllä olisi sillä isännällä maksaa enemmänkin! On sellaisilla isoilla talokkailla! Eipäs hennonut maksaa … korennolla uhkasi ajaa Maunon pois. Ja Maunon piti lähteä.

Rosina Käkriäinen on kiivennyt aidan ylitse ja katsoo mökin hataraa ovea. On, onpas joku täällä kotona, koska ei ole lukko ovella! Rosina vilkaisee sisään pienestä lasiruudusta, joka on ovessa … kuin mikä pilkistelyluukku, josta näkee ulos … jos näkee nyt tupaankin. Mutta lasin voi peittää sisältä. Se luukku on entisen omistajan ajoilta, sillä Mauno ja Maunon Pertta nyt eivät pelkää mitään: ainakaan Mauno ei peittele sitä ruutua. Mutta poliiseja siitä on hyvä pitää silmällä.

Rosina jättää konttinsa multiaispenkille, jonka avulla tupa pysyy talvella lämpimänä, ja menee kannuineen ja pyttyineen sisään.

"Eikös ollut totta! Putkinotkon Rosinukka"! huudahtaa tuvassa nainen, joka hypähtää pystyyn penkiltä päivänpaisteisen päätyikkunan alta. Hän on paremminkin iso kuin keskikokoinen. Hän jatkaa: "Enkös minä jo sanonut, kun oikeaa suupieltäni kutitti, että tulee oikeita vieraita! Vieraita! Että tulee ehkä Roska! Se oli totta! Totta! Totta!"

Nainen, Mauno veljen eukko taikka toveri, sillä eihän se Pertta ole vihittänyt papilla itseään Maunon kanssa, vaan muuten ovat yhdessä, haastaa hyvin kovalla äänellä, joka yltyy ihan rauhallisestikin tarinoitaessa joskus suorastaan huudoksi. Niin käy, jos hän on kiihtyneellä päällä, ja sitä hän on enimmäkseen. Silloin hänen puhuessaan on hänen suunsa kuin torvi: pyöreästi auki ja huulet pitkällä kuin leppätorven kovasta puhalluksesta tärisevä ja läpisevä reuna. Silmät aukeavat Pertan huutaessa pyöreiksi kuin suitsirenkaat. Ja nytkin hän hakkaa oikealla nyrkillään vasempaan kämmeneensä ennenkuin kättelee ystäväänsä Rosinaa, jonka luo hän on rynnännyt. Ja Pertta hokee inttämällä:

"Totta! Se oli totta! Helvetin totta!"

Sitten voi Rosina, joka on laskenut naurahdellen nyyttinsä ja kannunsa pankon eteen, kätellä Pertta Kinnusta sekä veljeään, sillä myöskin Mauno Kypenäinen on kotona. Mauno seisoo vaiti juuri tuossa liitän nurkalla, korviaan rassaamassa, murjottavan ja mustan näköisenä, tummaverinen kun onkin. Ja lisäksi on hän päivettynyt kalastellessaan ja muutenkin vesillä liikkuessaan. Siinä hän nyt seisoo, lapikkaiset jalat polvien kohdalta taaksepäin taivuksissa. Hänen leveä suunsa menee Rosinalle lauhkeaan hymyyn.

Nyt antaa Rosina kälylleen Pertalle tuomisensa, kannun maitoa ja nyytistä kaksi kiloa voita, antaa vaatimattomin elein ja lausein, ikäänkuin kainostellen. Mutta Pertta Kinnunen huutaa:

"Johan minä sanoin! Tuo Rosina se on Rosina! Se on ihminen … tässä maailmassa! Kun ei ollutkaan tässä muuta kuin leivänkäntsäkästä, — ja hapanta leipää kun minä en syö! En! Ennen pyyhkäisen sillä… Ja minä aioin jo lähteä maailmalle, ja niin lähdenkin! Lähden! Minä annan tälle pitäjälle pitkät ruikulit. On sitä vielä muualla … saa hampaisiinsa hiivaleipää. Ja makkaraa häntääni … muualla. On sitä työtä siellä … jos ei täällä enää Maunolle anneta. Eikä tarvitse Pertan siinä työssä suoliaan mahasta nylkeä. Se on naisten työtä. Naisten!"

Rosina Käkriäinen muistaa, että on se Pertta, sellainen hurja, tainnut heittäytyä niihin töihin joskus tosissaankin. Epätoivon vallassa. Vaikka ei viime vuosina, tultuaan Maunon pariksi. Pertta Kinnunen on ollut tätä ennen miesten kanssa vakinaisesti kolme kertaa. Ensimmäiselle miehelle sai kolme lasta. Mies tuli kivulloiseksi, työhön kykenemättömäksi. Pertta, villitty, jätti miehensä ja työnsi lapset vaivaistaloon. Työnsi muut, paitsi vanhinta, Sanelmaa, joka oli kyllin iso kuljettaa mukana. Sitten on Sanelma aina seurannutkin äitiään, asuu nytkin täällä Maunon luona. Muutaman ajan kuluttua sieppasi Pertta toisen akan miehen ja karkasi hänen kanssaan jonnekin, sinne Karjalan puolelle. Kaunis se oli silloin Pertta, Rosinan ja Maunon lapsuudentoveri. Solakka se oli. Kyllä olisi kelvannut herroille … ja herroja Pertta sadatteleekin itsensä rosvoksi ja tällaiseen elämään johtajiksi. Ja senkin vuoksi on Rosina hänelle anteeksiantava. Norja on Pertta yhä vieläkin, vaikka on niin monessa ruukissa ollut. Ja se kun laulaa: on ääntä! Sen kauneuden tähden on Rosina ihaillut häntä jo nuorempana, ja ihailee vieläkin: varsinkin lapsuuden muistojen vuoksi… Jopa rakastaakin häntä, koska heidän kummankin elämänsä kohtalot ovat olleet kovat. Ja osaapa Pertta aina sittenkin selvitä helpolla! Sitä taitoa ei ole kärsimyksiin alistuvalla Rosinalla.

Siellä Karjalan puolella sai Pertta sen toisen akan miehen kanssa taas lapsen. Ja pakeni sieltä takaisin tänne kotipitäjäänsä, jättäen sen lapsensa sinne. Sillä se mies oli tullut tänne akkansa luokse. Mitäs vihkimättömästä liitosta! Ja kyllä se Jumalakin osaa rangaista sellaisista.

Mutta itseensäpä on Perttaan pantu rangaistus, kuten Pertta sanookin.

Sen jälkeen kävi niin, että Pertan oikea mies kuoli. Nyt Pertta sai ottaa uuden miehen, vihityttää. Mutta tämä mies taasen oli nuhjake, ja petti vielä Perttaa. Ja Pertta rupesi itsekin pettämään, ihan tieten taiten. Ansaitsemaan naisten töillä, kuten hän äskenkin uhkaili. Mutta se uhkailu oli paremminkin ainoastaan puhetta kuin totta: se on jäänyt Pertalle tavaksi tuon kolmannen ja toisten naisten kanssa rähmäneen miehensä ajalta, jonka hän piankin jätti, lyöttäytyen nyt lapsuudentoverinsa Maunon seuraan. Vihille eivät pääse, kun Pertan mies elää, missä lienee. Mutta Perttako lähtisi miesten kanssa rehjustamaan! Ei sitä niin vain Maunolta! Mauno osaa pitää itsessään kiinni Pertan yhtä hyvin kuin karkottaa muut hänen tavoittelijansa. Pertalle se on antanut jonkun kerran selkäänkin kunnolla. Ja siksipä Pertta hänestä pitää…

Pertta uhkasi muka lähteä maailmalle. Rosina siunailee nyt:

"Voi tuota Perttaa! Se on … sillä ne sanat! Mitäs täällä … sitten on tapahtunut?"

"Mitäkö!" toistaa Pertta Kinnunen. "Tuo Mauno on ajettu pois verstaasta! Mutta se on viattomasti! Viattomasti! Viattomasti! Vaikka kaulani herrat katkaiskoot ja kannikoistani kystä itselleen paistakoot, niin se on viattomasti! Sanovat, että hän on kaatanut puita tuon Pönkösen metsästä."

"Ja siitäkö se… Poisko verstaasta?"

"Pois! Herrat ovat liitossa, ja Pönkönen. Ei ole Mauno kaatanut! Ei ole tuonut kuin muutamia puita. Mutta ne nyt ovat … porhot, talolliset niistä puistaan … niinkuin tikulla heitä silmään sohisi, jos pari kertaa veneellä soutaa. Ja olisi oltu ihmeissä puista, kun Pönkönen ja muut eivät niitä anna, jos ei sieltä Kenkkuinniemeltä olisi saatu soutaa… Ja nyt vielä maitoa ja voita!… Mitenkäs se yksi mörikkä, se Juutas, antoi nämä tuoda?"

Rosina vastaa:

"Mitäs … tuollaista voisikaretta! Eikähän se muutenkaan ole niin nuuka … teille. On sen mieli kiitollinen ystäville. Mutta jos joku vihoittaa sen … se möröttää ehkä koko ikänsä."

"Niin, niin!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Eihän se Juutas paha naisille, ei toki. Haha! Perso se olisi naisille! Olisi! Niin katselee, jos on hameita näkyvillä. Ja kyllä silloin pistää suunsa metiseksi. Luulee naistenkin mieleen olevan. Jos kuka hänestä … mokomasta! Sellainen se on, Juutas … hyi saakeli!"

Rosina Käkriäinen naurahtelee, ja onkin hyvillään, että Juutas on sellainen nuhjus, ettei kukaan Rosinalta ainakaan mokomaa ryöstä.

Mutta mitä tekemistä on keskenään Maunon verstaasta ajamisella ja sillä seikalle, että Pönkönen on Maunolle vihoissaan puittensa viemisestä?

"Ei mitään, ei karvan vertaa!" vastaa Pertta Kinnunen Rosinalle. "Mitä niillä puunkantturoilla olisi siinä tekemistä! Mutta kuulehan, Rosinukka, minä ja Sanukka oltiin meidän isännän talossa heinällä. Talon ruuissa. Leipää ja silliä. Olkoon! Syököön Reisvänni jos…! Niin vein yhtenä päivänä evästä Maunolle verstaaseen, murkinatunnilla. Ja siellä rupesin laulamaan. Minä lauloin ja kuulin verstaan porhon sanovan pajassa, että taasko se tänne kiekumaan, tuo Potamian varas, Pönkösen metsänvaras. Mutta minä en ole varastanut. En, en! En rievun riekaletta Pönkösen housunlahkeesta! Ja niin sanoin sille herrallekin, insinöörille. Ja sanoin näyttäväni hänelle takapompelini. Ja kun tuli muita herroja ja nekin tiukkasivat Pönkösen puolesta, niin sanoin näyttäväni heillekin. Ja minä näytin sen heille."

"Isomuotoisesi, hihii!" naurahtaa Rosina.

"Niin. Ja olisi … olisi ollut iso kuin leivinuuni! Silloin se olisi heille mieleinen. Ja siitä ne saivat metkun ahdistella Maunoa. Mutta Mauno nyt ei ole se mies, joka rupeaa akkansa tähden anteeksi pyytelemään. Potkivat Maunon pois. Mutta se on viattomasti! Viattomasti kuin elävä piru! Pönkönen lähetti vielä meille terveisiä, — itse se ei tänne uskalla tulla, muuten siltä suolet mahasta lapettaisiin että hän manuuttaa niistä kantturoistaan. Ja panee poliisit viinoistakin ahdistamaan. Pankoot vaikka linnaan, ja pää poikki … mutta minä lähden ukkoineni. Mauno mukaan! Kyllä me henkemme muualla pärjäämme! Mennään Kotkaan. Tai vaikka Tornioon."

Nämä uutiset, että Mauno on menettänyt työpaikkansa eikä saane Potamiankaan lähistöllä nyt töitä, vaikka hän viitsisikin tehdä, sopivat Rosinan suunnitelmaan, joskin hän suree Maunon kohtaloa, ylpeän Maunon, joka ei pokkuroi porhoja eikä häpäise toveriaan. Ja Rosina ajattelee, ettei se Pertta herroille pyllistämällä muuta kuin näytti heille, mitä he tarvitsevatkin. Mitä ne Pönkösen puut liikuttavat verstaan herroja!

Mutta nyt on Rosinan taottava rauta kuumana, pidettävä huoli omistakin asioistaan. Siksi pyytää hän veljeään, melkein synkkänä murjottavaa, heti tuonne kesäsuojaan, tuvan takana olevaan kamariin, neuvotellakseen hänen kanssaan eräistä sellaisista, joista saattaisi olla Maunolle ja Pertallekin etua.

"Menkää, menkää!" sanoo Pertta Kinnunen. "En minä ole luulevainen ukkoni sisarelle. Ja minun on keitettävä varikkoa. Sillä kahvia minulla on aina. Ilman kahvia minä en rupea olemaan! En, vaikka en viikkoon saisi leipää."

Kamarissa on paitsi pientä pöytäkaappia yksi tuoli ja ikkunalla valokuvauslevyjä, pilalle menneitä, paketistaan aukaistuja. Ne on hankittu samalla tavoin kuin pahvinen valokuvauskonekin, joka on niiden levyjen vieressä: lähettämällä sanomalehti-ilmoituksen mukaan jollekin liikkeelle kolme markkaa. Sanelma ne vehkeet tilasi viime talvena, mutta ei saanut selvää selityksistä, kuinka valokuvataan. Sanelma loikoo nyt sängyttömän kamarin permannolla lehtilaverilla, lueskellen "Työmiestä". Siitäpä aviisista on Rosina saanu Maunon ja varsinkin Pertan suun välityksellä paljon lisää luonnolliseen kiukkuunsa rikkaampia ihmisiä kohtaan, yleensä tylyjä manttaalitilallisia ja Rosinalle outoja herroja ja heidän orteleitaan ja hänelle epämääräisen kruunun lakeja. Itse lukee Rosina huonosti, mutta ei niin huonosti kuin Juutas Käkriäinen, joka ei viitsikään paljoa lukea. Eikä Juutas anna Ananiaksenkaan tilata aviiseja: ne ovat hänestä ajan hukkaa maamiehelle. Ja Rosinakin arvelee, että menevät ne rahat muuhunkin. Ainoastaan silloin tällöin, aprikoivalla kiukkupäällä ollessaan, hankkii Juutas täältä Maunolta lehden lainaksi Putkinotkoon ja tavailee sitä, viisi kuusi kertaa vuodessa.

Sanelma loikoo permannolla. Nyt hän nousee ja kättelee Rosinaa. mutta ei puhu mitään, hymyilee vain kirkkaasti. Hän ei puhu juuri koskaan. Kuuntelee muita. Mutta sallii toisten puhua mitä hyvänsä ja hommata mitä tahtovat. Eikä hän kiihdy milloinkaan.

Sanelma ei ole, sen uskoo Rosina, ruvennut vielä minkäänlaiseen pahaan, tuo kuudentoista ikäinen Pertan tyttö.

Rosinan silmänluonnista huomaa Mauno, että sisar tahtoisi Sanelman nyt lähtevän hiukan heidän paristaan. Mauno kehoittaa Sanelmaa menemään tupaan, ja Sanelma tottelee, tyynenä ja tyytyväisenä.

Hetken päästä kutsuu Mauno kuitenkin hänet tuvasta takaisin. Sillä Rosina on puhetta alkaakseen kysellyt veljeltään, eikö Maunolla olisi antaa Juutakselle niitä viinoja, niin että Juutas pääsisi edes jotain tekemään. Maunolla on niitä kyllä: hänen on täytynyt hankkia … ainoastaan vähemmän, omiksi tarpeikseen … kun rahat tässä loppuivat, elääkseen niillä. Mutta Rosina maksaa Maunolle sen minkä muutkin. Ja täytyyhän Maunon koettaa auttaa sisartaan. Mauno käskee siis Sanelman sisään ja lähettää hänet tuonne saunaan, täyttämään siellä Rosinan putelit … ne kontissa olevat. Mitäs Sanelmasta, kyllä se nämä asiat tietää, se tyttönen sanoo Mauno.

"Mutta minkätähden tässä lihotetaan niitä välikäsiä?" alkaa Rosina silloin puhua veljelleen, heti kun Pertan Sanelma on uudestaan poistunut. "Miksi ei turuutettaisi sitä itse … poltettaisi…! Eivät menisi voitot vieraille."

Nyt esittää Rosina Käkriäinen tällaista: jos Maunolla ei ole täälläkään työtä, vaan hyysäävät pois, rikkaat, niin tulkoon Mauno Putkinotkoon. Perttoineen … ja Sanelma kanssa. Heinäntekoakin olisi. Ja tulisi sitä leipää … sillä muulla tavalla. Jos ruvettaisiin hörräämään. Syyspuolella se kävisi hyvin. Ja miksikä ei jo heti? Nyt ne alkavat illat pimetä.

Mauno Kypenäinen murahtaa:

"Niin, eihän tässä nyt muutakaan asuntoa … kun karkaavat täällä kimppuun. Mutta entäs se Muttinen? Onko se siellä nyt? En ole nähnyt kaupungissa könnimässä, kun en ole viikkoon siellä käynyt. Silloin näin. Mutta se on tainnut meistä kuulla… Ja on muutenkin teille äkäinen."

"Sekö?" huudahtaa Rosina Kypenäinen. "Eikös sitten köyhemmällä saisi olla päiväläisiä! Apulaisia … heinätöissä. Hihii! Eikä se olekaan siellä. Ja jos tulee, niin sanotaan … sanotaan, että te olette käymätein, olette menossa kalamiehiksi, kauemmaksi! Ja … asuisitte vaikka aitoissa … ja päivin olisit sinä keittämässä. Ja Pertta saisikin jäädä Sanelman kanssa heinään. Meillä ei ole oikeaa asuntoa. Tupa on yhä niin… Mitäs Juutaksesta. Mutta syksyn alussa se Muttinen ainakin menee pois, köntäle. Silloin … jäätte ihan vaikka meille olemaan. Jos saisi rahoja, ottaisi kylältä salvumiehet… Ja tupa pystyyn … kuin linna. Ja tultaisiin sitä ominkin miehin toimeen, jos Juutaksella olisi mukana muita. Silloin se tehdä riuhtoisi ehkä. Sitä kun pitää aina nykiä nenästä… En ole saanut tupaa korjaamaan, vaikka välistä tahtoisinkin. Siinä menisi viikko tai kaksi. Ja tästäkään hommasta ei sen hänen luontonsa tähden ole tullut … tuon ökötin keittämisestä, hihii … rylläämisestä. Se on ollut jo melkein taipuvainen. Hiukan vain asettui vastakarhaan, kun olen sitä esitellyt. Mutta tänäkin aamuna se arveli jo sinne päin. Vaikka se katkesikin siihen … kuin nukkuvan rukous."

Rosina sanoo nyt innoissaan ja supatellen, että koska Juutakseen ei pysty muu kuin kova, niin pitäisi sitä uhata. Leikillään. Maunon sopisi tulla Putkinotkoon ja sanoa Juutakselle, että hän ilmiantaa hänet, mokoman mörikän, jos hän ei rupea yhteisiin tuumiin. Ja rupea ihan heti, viimeinkin. Maunohan se näet tuntee nuo Juutaksen retket ja reissut. Pilalla vain … niin että Juutas pääsee alkuun.

Jos ei Rosina tätä apua saa, ei hän tiedä, miten jaksaa eteenpäin kimpsuilla.

Niistä kauppiaan hommistako lienee Juutas tullut entistä nuutuneemmaksi … ja hänestä se on tarttunut isompiin lapsiinkin. Tekisi Rosinan mieli kerran olla vähän höllemmälläkin.

Rosina jatkaa:

"Ja jestileipiä ja läskiäkin saisi sinun Perttasi pöydälleen, kun tasan näet pantaisiin saaliot! Ja karttelemaan nyt tässä … eivät nuo ole herrat ennenkään mitään mahtaneet … edes Juutakselle."

"Minullekos sitten!" äännähtää Mauno, joka tuntuu olevan valmis hommiin. "Vai minulle. Voi Jeesuksen … hahaa, minä en uhkaile, niinkuin Juutas, vaan minä losautan."

Sen tietää Rosina hyvin veljestään, linnat ja kaikki kärsineestä.

Sitten naurahtaa Mauno:

"Haha, jokos se Juutas nyt olisi pehmeämpi? Olenhan minäkin, sen tiedät, sitä hänelle esittänyt. Mutta annahan olla: nyt käynkin siihen kiinni oikein tervarukkasilla, eikä silloin auta hänen muu kuin kiinni pysyminen. Se vitkastelee. Ja se vitkastelisi koko ikänsä…"

"… ja kuusi päivää!" lopettaa Rosina iloisena.

Niin he juttelevat.

Siinä sanoo Mauno, että hänellä olisi jo tiedossa pataan soveltuvat tarpeetkin: se yksi tämän kylän kavereista, niistä, jotka puuhailevat täällä sitä, pelkää vallesmannia. Sanelma oli kaupungissa torilla käydessään sattunut kuulemaan ihmisten kertovan, että tällä miehellä olisi polttopaikka tupansa sillan alla. Ja niinhän sillä olikin. Savu ja höyry menevät ulos korsteenista. Mutta nyt se mies vähän arastelee ja myisi sen polttimonsa.

Rosina innostuu, että onpas viisailla konstinsa. Sellainen syntyisi vaikka minkä tuvan sillan alle. No … Putkinotkossa nyt ovat lapset… joskaan ne nyt eivät…! Mutta onhan siellä korpea! Ja pata on! Iso kotapata, se, jonka Mauno tietää. Ja kuinkas se olisi: Juutas lähti juuri tänään hankkimaan jauhoja Kenkkuinniemen sahalta. Kuumiltaan se on taottava rauta! On häärättävä niinkuin palava taula hännän alla! Eikö voisi keittää niistä jauhoista? Maltaita … puodista. Ja hiivaa. Ja onhan Mauno ollut keitossa mukana, ja Juutas kehuu osaavansa. Ja se osaakin vaikka mitä, jos se tahtoo ja pääsee liikkeelle. Ja rahalla saa aina uutta jauhoa, leiväksikin. Vaikka rypisi aina turpa jauhoissa … ja ruumis jauhon vallassa. Tulkoon Mauno väkineen heti Putkinotkoon.

"Varikkoa kurnimaan! Varikkoa! Varikkoa!" huutaa Maunon Pertta tuvasta.

Mauno ja Rosina menevätkin.

Kahvia juotaessa ilmoittaa Rosina Käkriäinen sitten vilkkaasti supatellen kälylleen tuon kamarissa tehdyn päätöksen. Mutta Pertta huutaa, lyöden puukon päällä tahtia kämmeneensä, syödessään voilla runsaasti siveltyä mustaa leipää ja juodessaan kahvia päälle, huutaa silmät niin levällään, että valkuaiset paistavat:

"Ja me mennään! Kenkkuinniemeen! Jo tänä päivänä, tänä päivänä. Laivalla. Niinkuin ammuttuina. Ja se keitetään. Mitä isket silmääsi, Rosinukka? Isket! Isket! Ei sieltä tule muita kuin Sanelma. Kantaa sinulle konttia sisään. Pitää sen sellaisen tytön jo tietää … pitää! Mutta siihen saa luottaa. Se ei kerro. Muuten selkään… Veneeseen hatut ja torvelot, Mauno. Säkkiin. Ja lotka laivan perään … ja hennon minä itsekin siinä veneessä istua. Pois minä lähden täältä. Mutta saunassa minä en rupea asumaan. Saarukka kertoi: siellä lahot sillat nauravat Juutas Käkriäiselle. En rupea. Olisin kuin keltiäispesässä. Ihan kuin kusiaispesässä. Se on totta, totta. Jo on tullut huonoksi tuo Rosinukkani, kun ei mene aittoihin. Minä olen maannut niissä ennenkin. Ja hyvä onkin, hyvä … ukko haarojen välissä. Ja Juutas keittämään, mörökki… Ja sinä sellaiselle menit, Rosina… Pannaan keittämään. Pannaan! Pannaan! Vaikka hän rautoihin joutuisi, niistä isoista käsistään, roppanoista, isommista kuin koko mies. Mitä se tuollainen on? Sihautat niinkuin koiranpentu, Sanukka! Holauta. Holauta! Holauta!"

Maunon Pertta kehoittaa holauttamaan tytärtään Sanelmaa, joka on tuonut Maunon hiljaisesta neuvosta Rosina Käkriäisen tuohikontista yhden puteleista ja kaatanut siitä vihertävän tilkkasen ensin Rosinalle. Rosina taipuu hymyillen ja ikäänkuin kainostellen maistamaan huultensa kärjillä tätä juomaa, joka vähän haiseekin. Mauno kulauttaa välinpitämättömästi mukulaiseen kurkkuunsa norrin, Sanelman kaataman hänelle samoin Pertallekin. Nauratellen lisää nyt Sanelma äidilleen ja ottaa itselleenkin kupin pohjalle.

Sitten jutellaan kaikenlaista. Ja yhtäkkiä alkaa Pertta Kinnunen laulaa, etupäässä levottoman luonteensa ilosta, tietäessään, että hän pääsee taas vaihtamaan olinpaikkaa, mutta myöskin näyttääkseen hyvää ja kovaa ääntään Rosinalle, joka ihailee häntä. Ääntään, jonka pitää olla kuin parhaan papin. Auringon paistaessa kolmiruutuisesta ikkunasta ja sinisen taivaan säteillessä laulaa Pertta Kinnunen, jonka päätä haiseva roju huimaa, laulaa säkeiden loput kimakasti venyttämällä ja aloittaen aina uuden säkeen kiekaisemalla, niin kovasti, niin että koko Mesopotamian kylä kaikuu:

"Suloi-seessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme…"

Kahdeksastoista luku

Aurinko paistaa Putkinotkossa. Mummo, ruskea ja kumaraselkäinen, kulkee Putkinotkon mökkiä kohti. Hän tulee marjametsästä.

On kesä, vanhoille etenkin hyvä. Aurinko korkeimmillaan, taivaan suurella ja tummalla ulapalla. Se hautoo nukuttavasti väsyneen mummon päätä, kun hän kaahnustaa metsäpolulla, ylös ja alas mäkiä. Katselee huonoilla silmillään siristellen eteensä, ettei eksyisi karjapolulla, ettei kompastuisi kiviinkin. Koko hänen kyyryinen yläruumiinsa vapisee. Vasemmalla kädellään painaa hän litteää rintaansa vasten tuohista, jossa on mansikoita, joukossa mustikoitakin, puolukanlehtiä ja havunkorsia.

Mutta oikealla kädellään koettaa hän pidellä melkoiseksi kyssäksi paisuneilla hartioillaan risutaakkaa, kuormavitsan sisään pujotettua. Tuolla viidakossa mummo katkaisi ja väänsi koivunoksasta sen vitsan. Polttopuita hän kantaa, kahvinkeittoa varten. Sillä kai hän nyt varsinkin kahvia saa, kun Leja on yksinään emäntänä kotona. Kahvi se helpottaa hänen luuvaloisia jalkojaankin, laihoja kuin talituikku, polvista ja kantaluista muhkuisia. Mutta mitäpä siitä kivusta! Tai muustakaan maailmassa. Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen ikäinen… Maailmasta päästäkseen hän elää.

Hän kömpii mökin kukkulaa kohti siltä suunnalta, jossa lampi ja niitty ovat, musta ja syvä lampi, ja niitty täynnä kerkeän kesän kukkia.

Mummo, jolla on päässä valkea huivi hunnun tapaan, muinaissuomalaisen hunnun, niin että otsan yläosa on peitossa, mutta korvat asioita kuuntelevat ja ikäänkuin näkevät korvat, sokeutuvien silmien sijaiset, hän laulaa tullessaan jotakin vanhaa virttä, Taavetin psalmin sanoihin sepitettyä, kääntäen päätänsä tuon tuostakin sivuilleen, joten hunnun laskos hartioilla heilahtelee. Laulaa säkeen nyt, toisen tuokion päästä. Laulaa niinkuin ajatusten uupunut kulku, kaahnustaminen ja sydämen alakuloisuus sallivat. Kimakalla ja sortuneella äänellä, kuitenkin vielä joskus heleäksi kirkastuvalla. Sen äänen arvaisi olleen aikoinaan sangen kauniin, niinkuin on muuten hänen tyttärelläänkin, milloin Rosina laulaa: iltaisin lapsilleen, pienimmille, levähtäessään joskus ennen makuulle rupeamista, päivän touhuista väsynyt äiti. Ja sama ääni kuin Rosinalla on eräillä Rosinan lapsillakin, mummon perintö. Se on pienellä Sanukalla, kun hän rupeaa veisaamaan mummolta tai Pertta Kinnuselta kuulemiaan virsiä, tai matkii toisten lasten kanssa aitan vinnillä kirkossa istuvaa seurakuntaa. Ja Lejalla sekä Jopilla. Mutta varsinkin pikku Repukalla, Sirkkuna visertelevällä. Hänellä se on lauluääni ehkä parempi kuin Lejallakin, arvelee mummo, Rosina Kypenäisen äiti. Parempi on ääni, joskin Leja on oikea lapsi, vaikka onkin sen toisen mummon näköinen, tuon Juutaksen äiti-vainajan. Muut lapset, laulamattomat heistä, ovat äänensäkin puolesta Juutas Käkriäiseen. Niin, Malakiashan se röhisee ja örisee kuin mikä mörkö, vaikka se muuten olisi hyvä. Ananias ei laula, vaikka kuulo on selvä; sen vähemmin Saara. Ja Topi laulaa niinkuin Malakias, jolla ei ole sen kummempia lauluja kuin:

"Karvat ja kassit, korvat ja kossit!"

Sellaisia ne ovat Malakiaksen virret.

Näin vilahtaa mummon päässä. Hän on seisahtunut pienelle ja harmaalle aholle, sillä siellä hän oli näkevinään mansikoita. Hän kumartuu nyt niitä poimimaan. Ja ryömii sitten pitkin maatakin, nähdäkseen ja saadakseen mansikat oikein lehtien alta. Hän kerää sekä kypsiä että raakiloita. Ja löytäessään mansikoita, muutamia oikein meheviä ja hyvältä lemuavia, melkeinpä jo liian kypsiä, mutta sen imelämpiä, ikäänkuin Herran antimia, ihmettelee hän vielä, kuinka ihminen saattaa laulaa sillä tavoin kuin laulaa tuo Pertta Kinnunen, muka hänen miniänsä, … niin, niin, vihkimätön ja toisen vihitty akka. Sellaista on Pertan hoilaus, riuhtominen, jota Rosinakin ihastelee. Mutta ei Rosina itsekään laula sillä tavalla. Ja toisenlaista on mummonkin laulu, kun hän sitten jälleen alkaa Luojalleen laulaa, unohtaen melkeinpä kaiken muun kuin laulunsa, kulkiessaan taas hiljalleen eteenpäin, uudet mansikat tuohisessa kauniina katteena. Syvästi harras, heleä, tyyni ja luottamuksessaan voimakas on mummon laulu, vaikka ääni on jo vapiseva ja heikko. Se laulu muistuttaa Rosinan haikealta vivahtavaa ja tyytyväistä laulelua hänen tuudittaessaan pientä Luukasta tai Repekkaa. Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä, niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja: omituisen jyrkkiä siirtymisiä mollista duuriin ja duurista molliin. Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua.

Nyt lähenee mummo risukimppu selässä sitä mäkeä, jolle mökki on rakennettu. Hän nousee naavettuneen pellonaidan vartta, väljämetsän pienten petäjien sivuitse, lehmien polkemaa ja kuumaa uraa. Tuolta oikealta kuultaa mummon silmään lammen perukka, tummahtavasta hämärästä. Kauempaa kiiltää lahti, jota ylempänä sen lammen pinta on. Kuinka se kiilto häikäisee silmiä, säkenöi koreasti auringon poutaista valoa, ja kuinka lahti kihisee ja kiehuu auringonkiloa. Sieltä päin on mummo tullut, kiertoteitä. Mutta ei ollut jaksanut aivan Muttisen huvilalle asti, vaikka siellä, rauhoitetulla alalla, olisi aitauksen sisässä ollut marjoja enemmänkin kuin muualla, koska elukat eivät sinne pääse sotkemaan.

Aurinko paistaa, kiertää yhä, yhä oikeaan käteen, taivaisilla teillään. Niin on hiljaista. Ja Jumalan kesä kaunis. Ei melua mökiltäkään, joka kohoaa jyhkeänä töyrynsä takaa, kohti taivasta, jolla ei näy olevan hattaroita. Lasten ääniä ja putkien soittelua erottaa tosin mummon korva, mutta etäältä. Eivät ne taida kuulua niityltäkään. Ja koiran haukuntaa … mitä se Hurja haukkunee?

Helle on, herttainen, kesä kultainen. Hyvä vaivaisille jäsenille. Heinäpouta. Missä kujan varrella on multaa vähemmän, voimatonta keltamultaa, siellä pyrkii matala ruohokin kulottumaan: keltaiselta paistaa tuossa rinteen kylki. Mutta eivätkös kiilu siellä pääskysenhatut, kuin mitkä häikäisevät silmät? Vai mitäs punaista siellä on' Mummo menee ja katselee. Pääskysenhattuja ne ovat, kun hän niitä läheltä tarkkaa.

Ja helle kypsyttää ruista… Jos vain ennättäisivät sitä ajoissa korjaamaan! Ja toukojakin jouduttaa. Kosteutta on vielä alkukesän sateista maassa.

Mummo kulkee lämpöistä kujaa edelleen. Hän ajattelee pääskysenhattuja.

Nämä pääskysenhatut, niitä ne olivat … ne ovat niiden aikojen tuttuja, kauan menneiden, jotka muistoillaan värisyttävät hänen mieltänsä lauluun. Tällaisina päivinä tulevat mieleen entiset päivänpaisteet. Ne tulevat niinkuin lammen pinnalle nousee, kun se lämpiää, syvältä pohjaporeita. Muistoja ovat ne poreet, mutta hyvin epämääräisiä. Ja vaikka niissä muistoissa on koviakin, ohdakkeita elämän koko pitkältä polulta, eivät ne enää sydäntä pistä, eivät kalva tai kaiva. Sillä mummo on vanha ja väsynyt: ne asiat ovat sydämestä palansa jo kalunneet … ja sydän on jälleen kalutut paikkansa peittänyt niinkuin vanha puu rosoisella kuorellaan suojelee ytimensä.

Eiväthän sen kuoren läpi tunnu kovin edes nykyisetkään pistokset, joita kyllä on. Eivät … varsinkaan tällaisilla hetkillä, jolloin Isäisen aurinko paistaa niin koreasti mummolle.

Keltaisilta alkoivat äsken pääskysenhatutkin vilistä hänen silmissään, kun hän katseli niitä vähän kauemmin. Ja sitten poimi hän niitä, kopeloimalla … lapsille aikoo hän viedä niitä, Repekalle ja pienelle Luukkaalle.

Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät, eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee… Siihen kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa … tuolta sinisen takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistavainen.

Kovaakin on maailmassa ollut. Ja pahaa on ihminen itse tehnyt… Pojankin hän oli tehnyt ennen vihkimistä … sen Maunon. Eikä hän sitä ole salannutkaan ihmisiltä. Eipä enää kymmeniin vuosiin. Niin se asia on mennyt.

Ensin kertoi siitä helpottaakseen mieltään. Ja sitten on huvikseen kertonut, kun on sattunut sellaisista asioista kenen kanssa puhe. Kertonut, että hänelläkin se on yksinäinen poika. Kun sulhanen silloin, ensimmäinen, jätti hänet. Miksi ei olisi jättänyt? Koska oli osansa saanut, ja toinen oli nuori ja parhaillaan oleva tyttö ja oli laskenut aittaansa. Mitä ne ihmiset sellaisesta ihmettelevät? Ei sureta se mummoa enempää kuin ilahduttaakaan jokin muu … sekään, että toinen mies oli sen pahan sitten korjannut. Oli vihittänyt vaimokseen, ottanut taloonsa emännäksi, sillä ei hän suostunut enää vihkimättä peliin. Mutta eipä siitä vaimona olemisesta enää sitten, niiden asiain puolesta: ne asiat olivat jo sydämessä muuttuneet. Syntinen hän on. Syntinen on ihminen. Jumala anteeksi antakoon. Mutta onpa Luoja ottanut ne ajatkin pois, iloiset ajat. Ei se kummaa, että hän sitten tahtoi myöskin narrata. Ja narrasi sitä miestään, nuorena vaimona. Mummo on kertonut, vieraammillekin, sellaiselle kuin herra Muttiselle, että hän silloin ennen oikein sokerilla voiteli huulensa, kun meni tavoittamaan poikia niitylle ja hevoshakaan. Niitylle … kesäiselle niinkuin nyt. Ei se tunnu mummosta kummalta, että hän oli narrannut. Hän näkee ainoastaan epämääräisiä kuvia niistä iloisista hetkistä, jolloin sokeroituja huulia oli kilvan tavoiteltu. Sitten, sitten … hohoi … uuvuttaa. Mies oli kuollut. Eipä Maunosta taloa hoitamaan, pieni oli Mauno … eikä siitä olisi siihen ollut, vaikka hän olisi ollut isokin, hohhoi. Ja pieni oli talo, myymällä se meni. Sitten … kuinkas sitten? Loisina olivat eläneet. Rivakka oli mummo silloin: niinkuin nyt Rosina. Koreita kesiä ja hiljaisia talvia. Ei koske sydämeen enää, että Maunon, joka kasvoi yhtäkkiä mieheksi, piti tärveltyä. Linnaan se joutui … tappelusta. Poliisia löi. Ovat ne lyöneet muutkin. Ja senkin kertoo mummo kenelle tahansa, jos siihen puhe sattuu… Ei, ei ole Maunolla edes mökin-pahaista, mihin omaa äitiään kutsua. Ja sen eukko, miniän-rutkale! Ei tee Maunolle lapsiakaan … muille on tyhjäksi itsensä tehnyt.

Siksi onkin mummo koettanut kiintyä sitä hartaammin Rosinan lapsiin, ja kiintynyt muutenkin pienimpiin niistä. Ja niidenkin tähden hän on pyrkinyt oleksimaan täällä, vaikkei se Rosina hänestä. Vaivaksi hän on, vanha ja huono, nuoremmille. Mutta siitähän se ikä loppuu, ja on hyvääkin ollut. Nyt ei jaksa mummo tuudittaa kauan kerrallaan Luukastakaan. Siksi jää täällä leivättä. Kukas se ilmaiseksi? Rosinalla on huolensa. Mutta tarvitsisi se vanhakin. Ja kerran on Rosina ajanut äitinsä oikein korennolla talosta, kovasydämisesti, koska mummo ei ole voinut sietää tuota Juutasta, köhniäistä, riuskan tyttärensä pilaajaa. Mutta Rosina pitää tuollaisesta Juutaksesta. Sellainen on ihminen. Sellaisiahan ovat ihmiset aina.

Mihinkäpä sudet vanhoina joutuvat?

Eivätkö toiset syöne heitä ennen niiden kuolemista?

Eikä sekään mitään, että mummon toiveet Rosinan lapsistakin ovat menneet. Malakias: ei siitä akanottoon. Sellaisen Isäinen teki hänestä: jo olisi miehen ikä, ja miehen värkit sillä on, on ollut parikin vuotta, tarkastellut sen on mummo ja nähnyt. Mutta Ananias … isäänsä taisi sittenkin tulla … pienenä virkeä … nyt viruttelee selkäänsä, ja tulee päivällä kesken töitä makaamaan. Ja Saara … hävytön se on mummolle eikä se oikeille jäljille joudu.

Mutta niinhän ne ihmiset. Menevät minne Luoja sallii. Minne Luoja sallii pirujen viedä.

Leja on vanhemmista lapsista parhain, mutta toisen anopin on näköinen, Juutaksen äidin, tänne kuolleen, pirtin lattialle. Sen on Lejalla huulet, joskin ääni on tämän mummon. "Ääni Jaakopin ääni, mutta kädet…" Ja nuoremmat kiroilevat ja telmävät ja tappelevat … mummosta välittämättä, jumalattomat. Jopikin, pieni naskali! Isäänsä ovat… Vihapäisiä… Vävyyn kaikessa tulevat. Ei tiedä, mitä tästä perheestä oikein tulee.

Mutta ei mummo heitä enää isoina näekään.

Ainoastaan nuorimpia hän ajattelee ilolla. Repekkaa, Herran terttua. Ja varsinkin Luukasta hän vaalisi, jos jaksaisi. Sillä mummo uskoo, ja hän saa synnit anteeksi. Eikä Luukkaassa, kapaloon käärityssä, ole mitään pahaa. Ei mitään, joka toisi mieleen surua. Se on viaton kuin toivonlehvä … näkymättömän toivon. Josta mummo iloitsee yhtä paljon kuin ajatellessaan sitä ikuista kirkastusta ja iloa, minkä uskova ihminen saa. Ihminen silloin kuin lapsi, sellainen kuin mummo nyt laulaa, kantaessaan marjojaan ja kuormaansa hiljaa mökin mäelle, ilmestyessään mustan riihen nurkalta mökin veräjän taakse. Laulaa auringonpaisteessa säkeen kerrallaan. Sirkat sirisevät helteessä. Kallioiden takana läpisevät haavat, mutta hyvin hiukan. Kaikki vaikenee jälleen … ikäänkuin kuunnellakseen. Ja aurinkokin tuntuu hymyilevän ja siunaavan harrasta laulua, aurinko, joka säteilee keltaisena huuruavan ilman läpi. Ikäänkuin loistava aurinko iloitsisi maansa hedelmistä, joita se kasvattaa, ja tästä heilimöivää maata ylistävästä laulusta, jota mummo laulaa, ajatellen pikku Luukasta ja itseään:

"Hän on kuin istutettu puu… vesiojain tykönä… joka hetelmän ajallansa antaa…"

Niin laulaa mummo, verkalleen kävellen ja läähättäen, hartaalla, heleällä ja tyynellä äänellä, hohtavan auringon ja iankaikkisen taivaan alla.

Mummo laskee risutaakkansa veräjän yli, ja kiipeää sitten itsekin pihalle. Ihmettelee matikkaa, joka on yhä tuvan portailla, ihmettelee, ettei Moksi ole sitä tullut siitä noutamaan. Sitten menee mummo risuineen tupaan.

Ulkoisen ilman hämärtämillä silmillään tirkistelee hän siellä. Niin virkkaakin Leja hänelle jotain, karsinasta kehdon äärestä. Ja pikku Luukas on kehdossa. Leja sanoo:

"Hyvä, että … mummo edes tuli. Muut, havukat, lensivät…!"

"Mihinkä ne menivät?" kysyy mummo.

Leja vastaa:

"Minne lienevät… Kesken heinäntekoa… Ketunpesälle ne menivät, pojat. Ja sinne veivät perästään pienimmätkin… Kukas sitä Esteriäkään kiusaamaan, yksinään, annoin hänen mennä Repekan vahtijaksi."

"Ketunko pesälle!" huudahtaa mummo hengästyneellä äänellä. "Kettuja jahtaamaan. Tällainen pouta… Se se on…!"

Mutta mummo on väsynyt, ruumiinkin vaivoista.

Sen lempeämmin katselee hän nyt, kun on pyytänyt Lejaa pistämään hänen marjansa konttoriin, ylähyllylle, etteivät Topi ja Sanukka veisi niitä, katselee pientä Luukasta, hänelle kätkyestä naurahtelevaa. Ja mummokin naurahtelee Luukkaalle ja näyttelee sille pääskysenhattuja. Mutta asettuessaan tyhjän sängyn reunalle lasta tuudittamaan esittää mummo Lejalle, että eikö sitä olisi kahvia keitettävä? Lejakin sitä tarvitsisi, yksinään reuhtonut, ja muutkin saisivat, nuo heinämiehet muka. Mummo on tuonut risuja kahvipuiksi.

Leja vastaa aikoneensakin juuri ruveta kahvinkeittoon … ja sitten ruokahommiin.

Yhdeksästoista luku

Mutta Juutas Käkriäinen istuu komeassa salissa, Könölinin sahan kartanossa, jota sanotaan hoviksi, kuten ennenkin, herrasaikoina. Mutta herra se on Könönenkin, rikas Konsta Könönen.

Käkriäinen on istunut siinä jo puolen tuntia.

Ja sitä ennen on hän ollut hovilla parisen tuntia.

Salissa on neljä korkeaa ikkunaa ja kaksi vihertävää kaakeliuunia sekä katossa messinkisillä hevosenpäillä koristettu lamppu.

Pari ikkunoista on auki. Käkriäinen on täällä ajatellut, että jos hän kerran tekee tupaansa Putkinotkoon uudet ikkunat, niin avattavia niitä ei tehdä. Saa sitä ihminen pellollakin ilmaa, ja lämmintä varten se on tupa. Sellaiset avattavat ikkunat, jotka Muttinen oli aikoinaan Putkinotkon tupaan teettänyt, märättävät asumuksen: valuttavat talvella vettä seinille. Ja kyllä Käkriäisten nenä sietää sen rukiisen hajun, joka on umpinaisessa tuvassa.

Kun täällä hovissa pidetään ikkunoita tuolla tavalla auki, niin siksi niitä tarvitaan kaksi uuniakin, talvella.

Salissa on vielä sohvia, Pietarista tuotuja, vihreitä kuin kuihtunut sammal. Ja tuoleja sohvien välissä ja ympärillä. Ja on kukkia, joiden lehdet näyttävät olevan kuin mitäkin piirakkaita. Ja seinillä ikkunain välissä peilejä, ihmisille naamojaan kuvastella: kolme lattiasta kattoon ulottuvaa peiliä, joista yksi tuntuu rämähtäneen rikki. Ja paitsi maalattuja kuvia on valokuviakin, yksi itse Könösestä, viiksineen, jotka ovat terävät kuin naskalit: toinen niistä tököttää ylöspäin, toinen alas. Se on Konstan nuoruudenaikainen kuva, silmät narjottavat päässä kuin renkaat. Ei ole tämä nykyinen Konsta Könönen enää niin riuska ja tuikeasilmäinen. Ja pois tuo on ajanut viiksensäkin … vanhentunut on mies.

Näin on Käkriäinen ajatellut ennen, milloin on saliin ovelta vilkaissut. Tänään ei hän ajattele tällaisia. Hän on vihainen.

Oven suussa hän istuskelee, möyhennetyllä tuolilla. Sellaisella tuolilla, jolla ruoteet tuskin tuntuvat hänen takalistoonsa. Hän tietää, että ruoteet ne ovat tuolin sisässä. Hän tuntee ne. Tuoli on kuin mustalaisen hevosen selkä. Mutta topinkipaikalla istuu kuitenkin kuin heinäpussilla hevosen selässä.

Miksi hän ei istu tuollaisessa tuolissa, jossa on kaiteet käsivarsien pitelemistä varten ja putoamista vastaan? Taikka hyvän reen pituisessa sohvassa?

Ei häntä alunpitäen ole tänne saliin istumaan kutsuttukaan, vaan hän on tullut sinne itse ja istahtanut. Ei hän ole ollut millänsäkään, luvattaisiinko hänen siihen asettua.

Takkinsa selänkin hän muisti olevan matikanlimassa, tosin kuivuneessa. Mutta ei hän siitä välittänyt. Olipahan melkein harmissaan, ettei se lima ollut vielä märkääkin.

Muutama tunti sitten oli hän vielä niin tyytyväinen ja muhoileva. Mutta nyt taas ärtyisellä päällä.

Seurana on hänellä salissa kauppaneuvos Könölinin oikein korea tytär. Mutta eipä Juutas Käkriäinen nyt tuosta tytöstäkään. Ja liiaksi kyseleväkin on Konstan tyttö, joten Käkriäinen ei tällä hetkellä viitsi hänelle enää vastata paljon mitään.

Syrjittäin karmituolilla istuu Juutas. Tuolin mätäs helähtelee silloin tällöin hänen allaan, kun hän käännähtää. Toinen Käkriäisen jalka, josta lapikkaan varsin on valunut nilkkaan kurtuille, on tuolin etupuolella, toinen tuolin sivulla. Ruumis on kääntynyt uuniin päin. Käsivarttaan hän nojaa tuolin selkämykseen, mutta tyytymätöntä ja mälliä pureksivaa leukaansa, karvaista ja kirjavaa, painaa hän kouraansa.

Juutaksella on se akkaväen hatusta muokattu hattu päässä. Äsken on hän pistänyt sen takaisin päähän, vaikka se ensin oli hänen taskussaan tuolla keittiössä istuttaessa. Se on mukava hattu siitä, että se menee taskuun, kasaan kuin sukka. Nyt on hattu syvällä toisella korvallisella. Se on keskilattialle päin käännetyllä ohimolla, niin että hatun lierien alta näkyy ainoastaan hänen toinen, hiljaa märehtivä leukansa, tippuvaa mällinestettä ja vähän nenää, mutta ei yhtään hänen silmiään.

Kyllästymisestä ja suuttumuksesta on hän puolittain ummistanut silmänsä. Ja nyt ne alkavat mennä umpeen nukuttamisestakin.

Mutta siltä puolelta päätä, jota sinertävä hattu ei peitä, kohoaa tukka korttelin pituisina töyhtöinä, kellertävinä ja punertavina kuin päivänpolttama suolaheinä. Paikoittain on pää harmaasti päistäreinenkin … kuin metsäsian turkki.

Nurkka paidan helmaa pilkistää esille housujen nappiraosta. Sitä hän ei kuitenkaan ole tullut huomanneeksi. Silloin tällöin sylkäisee hän tuskin tuntuvan tihkun uunin eteen, mutta kuitenkin yli valkean maton, joka kulkee salin peränurkasta oveen.

Neljättä tuntia Käkriäinen oli jo varsin hyvällä, jopa iloisella päällä. Ja alkoi tuntea selviävänsä pitkäksikin aikaa … karhuna makaamisesta.

Verkalleen oli hän kulkenut tänne hoville, katsellut. Kierrellyt milloin suhisemasta hiljentyvien koivikoiden halki, milloin havunpihkalta haisevia kankaita. Poikki metsäniittyjen, joilla vesi seisoi vähissä ja haiskahteli kuumalta ja mädältä. Yhdellä kohtaa sähähti siellä lapikkaan edessä käärmekin … tarhakäärme … turha sellainen: se sitä tappamaan. Se viiletti pelästyneenä puroon. Elettävähän senkin oli.

Mutta Vaskilahden, lähimmän naapurin kohdalla oli hän poikennut mutkatielle, vaikka siitä alkaakin parempi tie. Niin hän teki entisestä tottumuksesta. Ja huvikseenkin tällä kertaa, pidentääkseen täten mukavaa kuljeskeluaan. Toisesta syystä rupesi hän aikoinaan, muutama vuosi sitten, kiertämään Vaskilahtea loitommalta. Silloin, viidettä talvea tästä viimeisestä lukien, oli Vaskilahden Matti, jonka kanssa Juutas oli sitä ennen ollut parasta pataa, saanut sen talon testamentilla Vaskilahden ryökkinä-vainajalta, ja silloin oli Matti, ennen köyhempi mies, alkanut elää hyvin mukavasti, akan otettuaan, aina vehnäsillä ja voilla. Sellaisen pihatantereelle kun Käkriäinen ei lapikastaan pistä, vaikka suorin tie Putkinotkosta maantielle viekin Vaskilahden kautta. Suutari Sinikanteleen mökin ohitse hän sitten on tavallisesti kulkenut.

Se oli se ensimmäinen syy. Mutta sitten vahvensi sitä vielä uusi ja nuorempi. Tarkkasilmäisen Rosinan huomauttamana selvisi Juutakselle äskettäin muuan seikka, jota hän kyllä itsekin oli haistellut, nimittäin, että Muikkusen Matti, tai sen akka, tahtoisi ostaa Putkinotkoa: myydä isomman paikkansa ja elää pienemmässä pemisuonilla, vielä rennommin. Tällainen totutti Juutas-raukan vihaamaan Vaskilahtea niin, että hän nyt, oikein hyvällä tuulella ollessaankin, kierteli pitkän matkan korpea Muikkusen talon ympäri, jos ei tällä kertaa vihastakaan, niin entisestä tavasta. Kuin hidas karhu kömpi hän vikaantuneella jalallaan ylös jyrkkiä vuorenseiniä ja kapusi uria, joita hän etsi takavuosina niissä seinissä ja jotka hän on tallannut paikoittain mustalle mullalle, varsinkin saadessaan liukua äyräiltä alas melkeinpä takalistollaan. Sillä muuten ei niistä pääse. Isoilla käsilläänkin on hän joskus tavoitellut kiinni puiden rungoista ja kivien sammalhatuista, helteessä hikoillen ja itsekseen puhisten.

Mutta aina tuollaisista mutkatiensä esteistä päästyään on hän pysähtynyt hiukan ja pistänyt piippuunsa.

On kuunnellut palokärkeä, miten se päryytteli hiljaisella ja kuumalla kankaalla puun kupeeseen ja sitten huusi kimeästi.

Ja onpa Käkriäinen poikennut vielä syrjemmällekin, tirkistelemään oluentiputtajaa, sen nimistä lintua. Katselemaan, oliko sen kieli niinkuin pieni petkele, jota se vetäisee leukansa reunan ylitse ja sitten taas pudottaa ulos kuin tipan olutta tai viinaa. Siitä on sillä linnulla se ääni ja nimi. Mutta kun hän ei lintua nähnyt, ei hän viitsinyt häntä ajella, sillä tiesipä hän jo ennestään, että onhan sillä se petkele. Siinä hän kyykähti hiukan lepäämään. Kykki päin aurinkoa. Siinä ne jäivät nuo pöksyjenkin luukut hiukkasen auki.

Neljän ja puolen kilometrin taipaleen Putkinotkosta sahalle hän tuli melkeinpä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta siitä ajasta veivät osan Könösen monet siat, jotka hän kohtasi hovin heinäpellon aidan vieressä, kun laskeusi viimeisestä jyrkästä pudotuspaikastaan lehmien ja sikojen polulle. Siellä ne siat olivat … jyrskyttivät polun kaluttua nurmea. Ne olivat porsaineen. Voi minkälaisia piti ihmisten elukkeiden voidakin olla! Ison talon siat niin laihoja! Juutas seisahtui niitä katselemaan, sekä ihmetellen että hieman hyvillään. Isot siat niistä olivat kuin lankunkappaleita. Niinkuin olisi pantu lankunpäitä kyljelleen pystyyn, sellaisina ne liikkuivat hiljaa leppien välissä. Justiinsa kuin lankunpäät, selkäreunasta pykälletyt: selkärangan nikamat näet…

Niin hoitaa sikoja tuo hovin emännöitsijä, se hölläsuinen neiti, jota Konsta pitää täällä, itselleen vahinkoa tekemässä. Konsta itse asuu enimmät aikansa kaupungissa, sekin … niitä liikkeitä harjoittamassa. Ja antaa tällaisen tilan olla isännättä. Mutta kyllä Käkriäinen sen tietää: se Konsta taitaa tahtoa siitä neidistä etuilla sellaista muuta, akkansa selän takana! Siinäpä se.

Mutta ne ne porsaat! Ne olivat niitä, joita Käkriäisilläkin on yksi, Rosinan täältä keväällä tuoma. Silloin oli Käkriäinen suuttunut myllyn konttoristille ja sahan hovillekin eikä itse lähtenyt tänne. Rosina toi sen porsaan veneellä, säkissä. Samanikäinen on heidän porsaansa kuin nämäkin. Mutta ero se on porsailla ja porsailla. Nämä niin pieniä vielä! Niinkuin olisivat sen hänen porsaansa tekemiä, jos se olisi ollut imisä. Mutta ihmekös tämä: kun pienoiset elukkeet ajetaan itse hakemaan einettään metsästä, se emäntäneiti ajaa, lihava neiti… Ei syötä porsaita karsinassa. Ja eihän sika heinillä elä.

Käkriäisen mukava tuuli lisääntyi vielä porsaita katsellessa. Houkuttelipa hän yhtä luokseenkin, säälien sitä. Ja kun se tuli, raaputteli hän sen niskaa ja kupeita, ja mittasi samalla toisen kätensä peukalon ja etusormen välillä, oliko tämä miten pitkä. Kolme hänen peukalopottinsa ja tuomentottinsa väliä se oli, tämä toukokuinen porsas. Kotona hän mittaisi sitten oman sikansa, vertaisi, minkä verran pitempi se oli sisaruksiaan. Ystävällisesti jutteli hän porsaalle sitten, istuen kyykkysillään sen edessä ja mytistellen suutaan sen kärsää kohti, kun taas porsas kurotti hänen puoleensa vaaleita sieraimiaan, parin tuuman päähän hänen viiksistään. Vielä säälivämmin kuin äsken jutteli hän kauppaneuvoksen porsaalle, puhallellen sen kärsään:

"Voipas mokomat, kun eivät henno antaa nöki-raiskalle jauhoa … eivätkä maitoa sieltä lehmän tissistä! Niin on mullassa tuo kärsykän terskakin! Jos Konsta asuisi itse tilallaan, ei se tätä sallisi tehdä. Kyllä se nösköistä ymmärtää … että niille ruokaa…"

Vielä viivytti häntä vähän sekin, että kun hän kiipesi hovin heinäpellon aidan ylitse, mennäkseen pellon poikki suoraan sahalle ja myllylle, sillä tänne itse kartanolle ei hän oikeastaan aikonutkaan, vaikka hänen jo silloin teki hiukan mieli tulla tänne tarinoimaan, viivytti se, että hän näki jonkin matkan päässä siellä väkeä heinänteossa. Sitä täytyi hänen nyt pysähtyä katsomaan. Mökkiläisiä possakassa.

Ja huusipa joku heinämiehistä hänelle jotain, huomatessaan hänet heinäpellossa. Ei Juutas Käkriäinen juuri tallannut heinää: ojaa myöten hän oli aikonut kulkea, mutta nyt sattui oja loppumaan. Eikä se mies siitä kulkemisesta huomauttanutkaan, kun Käkriäinen sitten tarkemmin kuunteli hänen huutojaan. Kaikkea ei Käkriäinen erottanut, mutta sen hän oli haistelevinaan, että jotain se voi sanoa tästä hänen hatustaan. Ennenkin ne olivat ihmiset siitä laskeneet leikkiä. Ja heinäakatkin käännähtivät ja katselivat Putkinotkon Käkriäistä. Ja kuuluivat keskenään nauravankin. Siksi seisahtui hän siihen vielä pitemmäksi aikaa kuin oli ensin ajatellut. Niine hattuineen. Työntäen sen lujemmin takaraivoonsa kiinni, näyttääkseen, että siinä se nyt saa olla, se hattu, joka kelpaa hänelle, tällaiselle säästävälle miehelle. Ja olisipa ollut yhdellätiellä päässä se karvahattu! Se se vasta olisi ollut heille töllisteltävä, ikeniensä irvistelijöille.

Ja aikoipa Käkriäinen heille vastatakin: työntää joltakulta turvan vähän nasakasti tukkoon. Sitä vastausta hän mietti, joskaan ei keksinyt muuta kuin että huusi, alkaen panna tupakkaa piippuunsa, kauempaa heinäväelle:

"Häh … akat?"

Ja ylenkatseellisesti hän heille nauroi.

Sitten kulki hän hiljalleen jo niitettyä alaa myöten. Lähelle kartanoa jouduttuaan hän ihmetteli, minkälaista lepikkoa komesrootti antaa kasvaa joen rannalle niitylleen. Sellainen virstaa pitkä niitty kasvaisi miehen käsissä heinää niin, että pellossa voisi viljellä tärkeämpääkin, ruista. Mutta tähän lepikon kasvamiseen jälleen on syynä paitsi se, että Konsta asuu kaupungissa ja jättää oikeat hommat, maan viljelemisen, hiukan emintimänosalle, myöskin se seikka, että hovissa on huono vouti. Se on laiska, ja varasteleekin isäntänsä viljoja ja muita. Ei tuota nyt näkynyt heinässäkään töitä johtamassa. Miksi sitä Ripattiakin pidetään täällä? Sen kyllä Käkriäinen tietää. Ripatista on Konstalle hyödykkiä metsäkaupoissa. Ripatti se jutkuttaa tuhmia talollisia ja ostaa heiltä esimiehelleen metsiä ja maita, joista Konsta sitten metsiä hakkaa ja sahuuttaa.

Kun Käkriäinen tuumiskeli tätä, seisoskellen joen luona sillan korvalla, ja suuttuikin jo vähän voudille, lipparille, niin alkoi häntä haukkua hovin iso talonkoira, koivukujan päästä. Joskus se koira on puraissutkin oudomman näköisiä. Mutta eihän Käkriäisellä nyt olleet huonommat vaatteetkaan päällä. Käkriäinen suuttui vähäsen. Ja sen varalta, että koira karkaisi hänen lahkeeseensa, rupesi hän katselemaan itselleen oksaa taikka seivästä jolla löisi koiraa niin, että siltä pääkuori aukeaisi, jos se yhä haukkua vouskuttaisi häntä. Eikö se liene joskus käynyt sekin hänen lampaitaan repimässä, vaikkei sitä tosin ole Putkinotkossa näkynyt? Tai ei repimässä tänä kesänä, vaan pelottelemassa.

Silloin alkoi hovin karjapihalta kuulua häliseviä ääniä. Ylimmäisenä sen emäntäneidin rämpättävä huuto. Nyt se neiti voihki ja siunaili. Kuuluipa neidille tapansa mukaan pullikoivien renkienkin ääniä. Juutas Käkriäisessä heräsi uteliaisuus. Mitähän ne taas siellä mekastavat? Siellä käy aina sellainen mekastus, ettei vertaa. Tuon neidin hupsujen käskyjen tähden, joita kukaan ei rupea tottelemaan. Käkriäinen ennätti taittaa pienen oksan lepästä ja sitten hän meni kartanolle. Koira väistyi hänen edestään ja lakkasi haukkumasta, joko siksi, että näki hänet nyt kokonaan, lepikon takaa ilmestyneenä, tai syystä, että oli muuta talon väkeä lähistöllä. Tuolla renkituvan edustalla seisoi Ripatti, isopäinen ja punanaamainen vouti.

Ei halunnut Käkriäinen Ripatin puheille, mutta nyt oli hän jo tähän tullut. Käkriäisellä on syy olla varovainenkin Ripattia kohtaan. Ripatti on lurjus. Viime talvena oli hän esittänyt Käkriäiselle, että hänen olisi ollut myytävä Putkinotkosta rakennushirsiä, koska Ripatti aikoo pian sijoittua kaupunkiin. Niin on, rymä, Konstaa varastellen rikastunut, että aikoo rakennuttaa itselleen oman talon kaupunkiin. Mutta Käkriäinenkö sellaiseen leikkiin, vaikka hän nyt vähän on antanutkin Potamian asukkaiden ottaa polttopuita Putkinotkosta! Ei ollut vielä keksinytkään ruveta myymään ja suurissa määrin. Ja Ripatti olisi tahtonut melkeinpä ilmaiseksi. Kun sitten Juutas ei ollut sellaiseen tyrkyttelyyn suostunut, niin uhkasi hävytön Ripatti ilmiantaa hänet viinoista. Vaikkei Käkriäinen yleensä myy niitä asuinpaikoillaan, vaan kauempana, oli hän kerran viime syksynä tullut tuomaan putelin tänne Ripatille, sillä Ripatti oli lähettänyt noutamaan. Ripatilla oli vieraita kaupungista … holkkimassa. Käkriäinen oli kyllä voudin kamariin mennessään painanut Topilta lainaamansa koppahatun hyvin silmilleen, jottei häntä, jolla oli muuten Ananiaksen paltto päällä, tunnettaisi: enintään saisivat luulla Muttiseksi siinä koppahatussa, hehhe, ajatteli Juutas leikillä. Eivätkä ne vieraat olleetkaan hänelle tuttuja. Ja Käkriäinen oli ollut ihan vaiti ja lähtenyt heti putelin hinnan saatuaan sieltä pois… Mutta uhannut oli sittenkin Ripatti ja sanonut löytävänsä miehiä Käkriäistä vastaan … tarkoittaen todistajia. Käkriäinen ei uhallakaan suostunut. Ei siitä asiasta ole Ripatin puolelta sen jälkeen kuulunut mitään. Mutta tekemisissä ei Juutas tahtoisi olla Ripatin kanssa.

Kuitenkin on Ripatti nyt hänet huomannut ja tervehtii häntä.

Ja mitähän se emäntäneiti mekastaa?

Käkriäinen tallustelee tuvan portaiden luo. Siinä täytyy hänen kätellä Ripattia.

Ja Ripatilta saa hän kuulla, että kaksi hovin lehmää on mennyt kaurahalmeeseen, Könösen omaan halmeeseen. Ovat syöneet itsensä niin täyteen raakaa kauraa, että kuuluvat kellistyneen, raadot, maahan. Emäntäneiti hoppuaa nyt sitä asiaa rengeille, joita hän tiukkaa vedättämään noita kipeitä lehmiä kotiin.

"Ai, ai, sehän nyt oli kohtalo!" valittelee Juutas Käkriäinen, loksauttaen hiukan kieltään kitalakeen. "Sehän nyt … vahingonkohtalo. Elukkeet halkeavat ja kuolevat. Mutta mitenkäs ne nyt sinne halmeeseen?"

Ripatti vastaa, että oli revitty halmeen aita auki.

"Revitty? Niin … joku repinyt? Kukahan se nyt sellaisen kolttosen?"

"Kyllä luulen tietäväni", sanoo vouti. "Meidän siat, räähkät, pääsivät tässä äsken sen Puukon mökin potattimaahan siellä kaurahalmeen lähellä. Puukolle olisi pitänyt maksaa. Ja puhuinkin siitä komesrootille. Mutta mitäs se…"

Juutas Käkriäinen huudahtaa:

"Ahaa, niin että Puukko…! Repi aidan hovin lehmille auki. Jo, jo minä arvaankin! Kappas, minkä kohtalon teki…"

Mutta parhaiksi on Käkriäinen ennättänyt istahtaa tuvan portaille ruvetakseen pakinoimaan siitä Puukon teosta ja sioista: että se on selvä, kyllähän se on kostoa, ja pitäisi ne siatkin pitää kiinni, taikka voisihan niille panna hangot kaulaan, mutta sellaista aihetta se nyt ei emäntäneiti taida ymmärtää … niin, parhaiksi hän on ennättänyt kaivaa sen pässinpusseista tehdyn ja harmaan tupakkamassinkin housujensa taskusta, niin tulee siihen yksi rengeistä. Käkriäisen vanhoja tuttuja, kotoisin samalta metsäkulmalta kuin hänkin. Se on vilpitön ja lauhkea mies, jolle Käkriäinen on joskus saattanut toimittaa tippasenkin, ja toimittanut kerran huokeammalla kuin muille, ystävyyden vuoksi, köyhälle rengille. Hän tulee nyt ottamaan tuvasta suitsia hevosille, joilla kipeitä lehmiä aiotaan vetää kotiin. Ja Käkriäisen nähdessään hän huudahtaa:

"Kah, Juutashan se! Jo minä ajattelinkin, että olisipa nyt Juutas täällä, niin eivät nuo lehmät kuolisi. Minäpä haastan komesrootille, että täällä on sellainen mies, joka osaa parantaa."

Käkriäinen kysäisee:

"Mitä … onkos se Konstakin täällä?"

Renki sanoo, että on se ollut muutaman päivän.

Nyt vie hän suitset toiselle rengille, joka läävän nurkalla valjastelee hevosia reslarekien eteen. Ja sitten hän katoaa tuonne korkeaan koivikkoon, josta valkeaksi rapattu herrasrakennus pilkistelee.

Siellä rakennuksen edustalla, kaari-ikkunoilla varustetun valtakuistin vieressä, loikoilee kauppaneuvos Konsta Könölin nurmikolla, paitahihasillaan, tuo melkeinpä pelkästään kaupoista välittävä mies, jo iäkäskin ja sairaalloinen. Tänne hän on tullut pariksi viikoksi levähtämään. Mukana on hänellä tytär Svea, joka hoitelee häntä tarkemmin kuin kukaan muu, sydänvikansa vuoksi jälleen tavallista pahemmin kärsivää. Sillä emäntäneidistä, joskin Könölin on hänestä pitänyt, niin että hankki hänelle paikankin täällä, ei ole hoitamaan sairasta. Sen tietää Svea, samoin kuin ettei siinä pitämisessäkään enää ole mitään semmoista. Emäntäneiti ainoastaan syöttäisi Könöliniä, mutta Svea hoitelee paitsi hänen ruumistaan hänen sieluaankin. Svea istuu nyt tuuheassa nurmikossa ja lukee isälleen ääneen sanomalehtiä, joita maitomoottori toi tänä aamuna kaupungista. Kauppaneuvos köllöttelee selällään huovan päällä, niska pieluksille sovitettuna. Hän kuuntelee … tai ei kuuntele: lepäilee vain. Tirkistelee vanhojen koivujen vieritse helteisenä sakoilevalle taivaalle…

Vahinkokin kuului taas Könölinille tulleen. Lehmät päässeet syömään kauraa. Mutta … tulkoon! Onhan hänellä omaisuutta… Tämäkin kesä on kaupoilla tuonut kymmenesti enemmän kuin kokonaisen lehmäkarjan. Olkoot … sarvipäät. On niitä paitsi hänen omaksi elinajakseen, jonka pituudesta ei ole varmuutta, muillekin: perheelle ja Svealle ja… Mutta ei nyt pidä ajatella sellaista, sanovat tohtorit.

Konsta Könölin ei huolinut edes nousta maasta, kun emännöitsijä kuljetti hälisten ja huutaen tämän Jobin-postin. Hän ainoastaan kehotti vedättämään raavaat halmeesta kotiin ja haettamaan kaupungista eläinlääkäriä. Emännöitsijä lähettikin moottorin kaupunkiin.

Ja sitten on Könölin antanut Svean lukea itselleen lehteä, koska Svea siihen tarjoutui. Niin kuluivat pitkät ajat. Emännöitsijä touhusi karjapihalla.

Nyt tulee renki ilmoittamaan kauppaneuvokselle, että tänne on sattunut ihan kuin parhaiksi sellainen mies, joka parantaisi ne lehmät… Yhtä hyvin kuin tohtori … ehkä paremminkin.

"Mikä mies se sellainen on?" kysyy kauppaneuvos.

"Se on vain sellainen!" vahvistaa renki kehuvasti. "On se parantanut … ja parantaa yhä täällä Kenkkuinniemessä ihmisten elukoita. Köyhempien … ja talollistenkin. Eikä se maksa sitä rahaa kuin tohtori kuitenkin ottaa…"

"Niin poppako on?" kysäisee Könölin.

"Jos lienee … poppa tai pappa", vastaa renki. "Mutta … paranemaan se saa. Vaikka on sellainen … niin parantaapas! Se on tuolla tuvalla. Käkriäinen, Putkinotkosta…"

"Ai, ai, sekö Putkinotkon jumala?" huudahtaa hölösuinen ja punainen emännöitsijä, joka joutuu samassa navetalta takaisin kartanolle. "Kyllä … kyllä sekin… Mutta minä pelkään sitä miestä! Se … ennustaa. Ennustaa kaikkea… Ja tietää ehkä kanssa … kaiken maailman asiat. Eikä aavista, vaikka se silmäisi…"

Yksinkertainen renki sanoo:

"Eihän se vihaa kenellekään … syyttä. Ei se köyhemmille ainakaan, tietääkseni. Mutta kun silloinkin, kolmantena syksynä, löivät sen yhden miehen lehmää metsässä kirveellä, kostoksi, niin tiesipä, kuka löi."

"Sepähän merkillinen mies", mutisee Konsta Könölin. "Käkriäinen, niinhän nimi oli? Putkinotkosta? Muistan. Se on käynyt täällä jauhonostossa. Vai Putkinotkon jumala nykyään? Ja kaikkea ennustelee? No … pitäisi tuota nähdä. Kutsukaapas häntä tänne."

Renki lähtee Juutas Käkriäisen luokse ja sanoo, että komesrootti tahtoo häntä tohtoriksi.

Käkriäinen lähtee, sillä ei se renki tullut hänelle puhuneeksi, että oli jo lähetetty hakemaan toista tohtoria.

Renki on ainoastaan ajatellut, etteihän se lisäapu pahaa tee.

Eikä Ripattikaan ollut maininnut siitä Käkriäiselle, vaan oli mennyt hänen, hartaasti puhelevan, parista vedättämään lehmiä kartanolle.

Rengin kutsun kuultuaan Käkriäinen tosin ensin vähän epäröi, ollako noin vain avuksi otettavissa, kun häntä tällä tavoin pyydetään hätään. Mutta sitten hän kumminkin ajatteli, että nyt hänen olisi helpompi saada noita jauhojakin, helpompi itseltään Konstalta kuin siltä konttoristilta. Sillä Konsta tarvitsi nyt paremminkin häntä, lehmiensä vuoksi, kuin hän Konstaa. Ja ehkäpä hän saisi jauhoja täältä Konstan aitasta, tarvitsematta kannella niitä myllyltä. Onhan Konstalla aina ison talonsa tarpeita varten aitassa jauhoja.

Siksi lähti Käkriäinen hiukan vitkasteltuaan tuonne herrasrakennukselle. Siellä kätteli kauppaneuvos häntä … hiukan liian huolettomasti kylläkin kipeäin lehmien omistajaksi. Sellaisen tervehtelyn samoin kuin lihavan ja pyöreän Konstan keveät ja naurahtelevat sanatkin päätti Juutas muistaa, kunhan tässä lehmien parantamisesta puhe tulisi. Ovat ne monet muutkin, ja talolliset, pyörineet ja kekastelleet mairien hänen edessään ennenkuin hän on suostunut lähtemään heille tohtoriksi, kestittäväksi kaiken parhaan mukaan. Kuitenkin hän hiukan lauhtui, kun kaunis neiti kutsui hänet kohta sisään: joskaan ei valtaovesta, niin keittiöön, jossa kantoi hänelle eteen kahvit, oikein tuukkirikalla … vehnäskahvit: monenlaisia vehnäsiä ja piperroksia. Käkriäinen otti hatunkin päästään. Mutta sievoinen aika meni silti ennenkuin hän vastasi lehmäntauteja koskeviin kyselyihin komesrootille, joka tuli myöskin keittiöön. Sen verran oli Käkriäisen itsetunto loukkautunut. Ja lyhyt oli vastauskin sitten, lyhyempi kuin salaperäisyys olisi vaatinut:

"On … onhan niitä lehmillä … mahanpuruja… Ja jos jotain…"

"Ja voisikohan noita parantaa … tätä liikaa kaurojen syömistä?" kysyi kauppaneuvos, asettuen keittiöpöydän ääreen. Pöydän toisessa päässä istui Käkriäinen.

Juutas ei vastannut heti. Istui vain ja söi isosta kourastaan vehnästä. Svea hymyili lempeästi pöydän vieressä, ja se hymy teki Käkriäiselle hyvää. Neiti … kaunis kuin mansikat ja rieskamaito. Jos nyt vastaisi!

"Niin tätäkö!" kehahti Käkriäinen. "Tätä … mokomaa asiaa! On niitä muitakin… Kun on elävä käärmekin mennyt lehmän mahaan … sieraimesta."

"Sieraimesta?" äännähti Svea. "Niinhän ne sanovat vanhat, että käärme menee. Onko se totta?"

"Mitkä vanhat?" murahti Käkriäinen. "Tietävät ne muutkin … tämän nyt, tällaisen asian."

Kauppaneuvos kysyi:

"Ettäkö käärme menee lehmään sieraimesta?"

"Nii-ni! Ja menee muualtakin … mitä reikää lehmässä on. Kun panee menemään", vastasi Juutas.

"Panee menemään?" huudahti Svea.

"Niin."

"Mikä panee?" kysyi Svea.

"Hm", hymähti Käkriäinen ensin, niinkuin ei olisi viitsinyt selvittää … noille ihmisille, jotka eivät nyt sitä tiedä.

"Niin mikäkö panee? Ihmiset … hm…"

"Hyi sellaisia pahoja ihmisiä!" huudahti kauppaneuvoksen tytär.

Käkriäinen nyökäytti päätänsä, ja virkkoi vakavasti:

"Niitä on sellaisia … pahoja eläjiä."

Ja tuokion päästä kysyi hän, hiljaisemmalla ja salaperäisellä äänellä, katsellen vähän syrjäsilmällä kauppaneuvokseen:

"Mikäs tämä sitten on, tämä teidän lehmienne halkeaminen?"

"Mikäkö?" toisti Könölin.

"Niin … kyllä minä tiedän", vastasi Käkriäinen. "Ja jos ei apu tule, niin kyllä ne halkeavat."

"Mitä tiedätte? Syynkö … kuka on ne pannut niitä kauroja syömään?" kysyi kauppaneuvos.

"Nii-ni!" vastasi Käkriäinen.

"No, sanokaapa!" houkutteli Svea.

Kauan meni ennenkuin Käkriäinen vastasi:

"Tiedänpä vain… Tässä onkin toinen kohtalo. On … on tätä asiaa jo rehlehtierattu… Ja tiedetään se, kenen näpit siinä on pelissä."

"Mitä? Reflekteerattu!" äännähti Svea.

"Niin … katseltu sitä", vastasi Käkriäinen.

Tuon sanan on Käkriäinen kuullut Muttiselta ja käyttää sitä näin arvokkaammissa seuroissa.

"Ahah?" huudahti Könölin. "Ettäkö tämä olisi … jos ei juuri panentapaha … niin kenties tahallaan aikaan saatua. Kenenkä sitten?"

"En tiedä… Aitaa jos lienee revitty… Mutta … kyllähän ne tiedetään. Kenellä ovat olleet konstit nähdä…" vastasi Käkriäinen.

Könölin kysyi:

"Nähdä? Oletteko te sattunut näkemään … että joku viehätteli lehmät kauraan?"

"Hm … näkee sen muutenkin. Ja olematta äärellään", vastasi Käkriäinen salaperäisesti, kallistellen päätänsä.

Sitten pyysi kauppaneuvos Sveaa hakemaan sikareja, joita hän tarjosi Käkriäiselle. Ja houkutteli:

"No, kuka … sanoisitte nyt minulle?"

Juutas Käkriäinen arveli:

"Ei siitä vielä ole selvillä … kuka se oikein… Ei ole oikein rehlehtieruun jälkiä. Mutta sellainen aihe siinä vain on, että paremminkin keskikokoisen miehen sen pitäisi olla… Ja vanhemmanpuoleisen … parrat leukojen alla. Ja rintaa vähän ahdistaa…"

"Onko hänellä yskä?" kysyi Svea.

"No … eikö liene tuolle tulossa keuhkokuume. Mutta kyllä se paranisi…"

"Hm … kukahan se sellainen. En tuota nyt satu muistamaan. Mutta eikös sitä mitenkään… Sitä … oikein nimeä?" houkutteli kauppaneuvos edelleen.

Käkriäinen ei vastannut itse kysymykseen, mutta jatkoi, lyöden kämmenensä syrjällä hiljaa pöytään:

"Niin se on se aihe… Ottakaapa hänet varteen tai ette, mutta sen saatte vielä nähdä perästä, jos ilmi otatte, että sellainen se on mies: leukojen alla parrat … ja yskiä sen pitäisi…"

Kun sitten Käkriäisen mieleen johtui, että komesrootti voisi saada kuulla Ripatilta, mistä hän oli päässyt näihin epäilyksiinsä mökinmies Puukkoa kohtaan, jonka leukapartaa ja hengenahdistusta hän oli kuvannut, niin varautui hän torjumaan senkin paljastuksen, jatkaen:

"On se tämäkin aihe nähty … parisen viikkoa … kotona. Unessa Rosina näki … että sellainen ikäänkuin parrakas ja körisevä mies. Mutta mistäs minä hänen nimeään tiedän…"

Muuta ei Käkriäisestä tätä lehmien tapaturmaa koskevaa lähtenyt.

Svea sanoi aivan vilpittömästi:

"Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta … kuinkas minun kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt vielä poutaa … kun alkukesä oli niin sateista?"

"Minkä?" kysyy Käkriäinen. "Kurkkujenko?"

Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:

"Niin, kurkkuja … meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä … tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?"

"No, paremminkin rumia … elokuu … pitäisi olla", vastasi Käkriäinen.

"Hyi, hyi!" huudahti Svea. "Kuinka te viitsitte … sellaisia pahoja meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?"

Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:

"Hm … no … suoraan sanoen… Mutta … arvaakohan moni tuotakaan, kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?"

"Hevosen?" kysyi Svea.

"Saa sen! Ei siinä ole suurikaan temppu", sanoi Juutas. "Ei sen enempää kuin että syöttää sille kauranpäistäreitä. Siinä tämä nyt on koko asia. Mutta eivät ne kaikki…"

"Niin yksinkertaista!" huudahti Svea. "Mutta … ne pahat ilmat! Ettehän te niitä tahallanne meille? Mistä te niitä ennustatte?"

Käkriäinen katseli suu lempeässä hymyssä Sveaan ja hymähti:

"No … jos tuon nyt ryökkinälle sanoisi. Katsokaahan nyt … jos otatte maan sisästä käteenne madon…"

"Madon?" huudahti Svea.

"Niin, sellaisen … joka on noin puoli tuota peukaloani. Paksu ja lihava … ilkanäköinen."

"Hyi! Jos se puree!" huudahti Svea.

"Tämä nyt, hehe … vaikka suuhunsa pistäisi. Ei niissä madoissa myrkkyä… Käärmeissä pelkästään. Niin … mutta jos se toukka nyt on valkea, tulee pouta. Mutta jos musta, jo sataa, romahuttaa! Yhä sataa. Mutta nyt sillä on, tänä kesänä, keskikohta valkeaa ja muu mustanpuhuvaa, rinnan puoli, joka on alaspäin, ja per … takapuoli… Silloin on keskikesä poutaa. Mutta syksyyn mennessä sateista."

Siten tarinoi Käkriäinen keittiössä varsin kauan. Svea vastaili Juutakselle, ja hänen isänsä kuunteli. Tarinoi sodastakin, joka raivosi myöskin silloin jossain ja jonka Käkriäinen sanoi loppuvan pian: niin oli hän äkäinen sellaiselle tappelulle, koska Maunon sanomalehti väitti kaikenlaisten aineidenkin kallistuneen sen vuoksi. Mutta pian sen sodan piti hänen arvelunsa mukaan lutkahtaa loppuun: paremminkin ehkä niinkuin tulevana vuonna. Taikka heinäkuussa tähän aikaan. Mutta sittenpä se vasta toinen peli alkaisikin! Sillä kun nämä kansat keskenään riitelevät, niin toiset hyppäävät riiteleville niskaan, ketkä lienevät … reikkalaiset ja ruotsalaiset. Entäs sitten kiinalaiset! Niitäkin on enemmän kuin Ruotsinmaa ja Ryssän puoli.

Ja koska Käkriäiselle, joka oli nähnyt sekä kiinalaisen että neekerin kuvan Ananiakselle ja Saaralle lainatusta kansakoulun kirjasta, kiinalainen ja neekeri olivat jääneet mieleen samana käsitteenä, niin ennusti hän nyt kauppaneuvokselle ja Svealle, että neekerit ne vasta tulevat. Ja sitten … eikö tulle maailman loppu.

Könölin myönteli:

"Niin, niin, kyllähän se tällä matoisella maanpallolla … on kaikki mahdollista."

"Millä?" sävähti Käkriäisen mielessä. "Maanpallolla?"

Niinhän ne Ananiaksellekin olivat puhuneet koulussa. Että maailma on pallo.

Mutta se juttu on lorua.

Ei hän nyt kuitenkaan ruvennut siitä kiistelemään … tällaisessa seurassa. Ja samassa juoksikin ulkoa emäntäneiti ja huusi, että nyt tuli tohtori lehmille. Neiti meni hälisten keittiön läpi sisään. Könölin ja Svea kiiruhtivat myöskin sisähuoneisiin, joista alkoikin kuulua iloista tervehtelyä ja juttelua.

Juutas Käkriäinen ihmetteli yhtäkkiä itsekseen:

"Eläintohtoriko?"

Ja niin uskomattomalta se tuntui hänestä, että hän tahtoi heti paikalla saada tästä asiasta selvän. Olihan häntä pyydetty lehmiä parantamaan. Ja kuinka se tohtori olisi ehättänyt kaupungista tänne niin pian?

Hän pujahti välikamariin ja meni sieltä saliinkin. Ja siellä se vieras oli, puheli jo herrasväen kanssa parannettavista lehmistä.

Tämä löi Käkriäisen sydämelle pahan suuttumuksen. Hän meni heti saliin ja istahti sille tuolille, jossa hän nytkin istuu.