SISÄLLYS: (continued 8)

Ja nyt lauletaan morsiamelle erolaulu "dshar dshar", ja hän vastaa kyynelsilmin sen joka värsyyn ja joka säkeesen eroavan valituksella.

Vuorolaulu vaikenee ja kamelit tuodaan esiin viemään jurttaa kaikkine morsiuslahjoineen sekä runsaasti koristellut ratsut kantamaan morsianta ja morsiamen äitiä sulhon kylään. Nuori aviomies ratsastaa hääjoukon edeltä ja kiiruhtaa auttavien kumppanien kanssa kamelit pikaisimpaan juoksuun, ehtiäkseen kylässään pystyttää jurtan samoilla tempuilla, kuin ensi pystytyksessä noudatettiin. Morsian tehtyään kyynelsilmin jäähyväset isälle, sukulaisille, leikkikumppaneille, jurtalle ja eläimille ratsastaa tarkkaan hunnutettuna verhon sisällä, jota häntä seuraavat ratsastajat kantavat ja jonka peitossa hän kokonaan on, kunnes saapuu jurtalle, jossa hän on täst'edes emäntänä vallitseva. Appi, tällä välin katseltuaan, kiiteltyään tai moitittuaan myötäjäisiä, kutsuu morsiamen heti hänen tultuaan jurttaansa; hän astuu appensa asuntoon kumartaen kolmesti niin syvään, että hänen täytyy käsillään tukea polvista, merkiksi, että hän on oleva apelleen ja anopilleen yhtä kuuliainen kuin herralleen ja käskijälleen. Hänen kasvonsa ovat tervehtiessä peitettyinä kuten vast'edeskin puolisonsa isän ja veljien edessä ja vuosikauden jokaisen vieraan edessä. Sittemmin pitää hän huntua ainoastaan puolisonsa vanhimman veljen edessä, vaan ei kenenkään muun, ja hänenkin edessään vain sen tähden, että veljen täytyy naida hänet, jos hänen puolisonsa kuolee, eikä hän tahdo herättää eikä pitää vireillä mitään pahoja himoja langon sydämmessä.

Toisen kerran naidessaan kosii kirgiisi itse puolestaan ja ilman erikoisia temppuja. Jos hän ensimmäisen vaimonsa eläessä ottaa toisen vaimon ja tuo hänet asumaan samaan jurttaan ensimmäisen vaimonsa kanssa, kuten on tavallista kirgiiseillä, jotka eivät ole erittäin varakkaat, niin toisen vaimon asema on hyvin surkuteltava. Sillä ensimmäinen vaimo pitää kiinni oikeuksistaan, suo toiselle ainoastaan määrätyn paikan jurtassa ja sallii isännänkin käyttää avio-oikeuksiaan ainoastaan hyvin vähässä määrässä. Vaimo on kirgiiseillä hyvin suuressa kunniassa. "Vaimojamme pidämme suuressa arvossa kuten tasajuoksijaa, ei niitä kumpaakaan voida mihinkään hintaan verrata", sanoi minulle kirgiisiläinen ystäväni Altibei. Miehet eroavat harvoin vaimoistaan ja vaimot vielä harvemmin karkaavat miestensä luota; kuitenkin sentään arollakin rakkaus välistä katkoo rajat, joita perinnäiset tavat asettelevat. Ryöstöjä tapahtuu myöskin, eikä niitä suinkaan katsota häpeäksi; ryöstää tyttö, jonka isä pitää liian suuria vaatimuksia, on sekä ryöstäjälle että ryöstetylle ainakin monen silmissä pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi.

Äsken syntynyt lapsi pestään heti syntymisen jälkeen ja sitte neljätoista päivää peräkkäin hyvin suolaisessa vedessä, mutta ei enää sen ajan kuluttua. Ensin makuutetaan lasta kätkyessä, jossa on niin runsaasti untuvamaisia kamelinvilloja, että ne lämpöisinä ja pehmoisina peittävät sen kokonaan eikä sen tarvitse kovimpanakaan talvena kärsiä kylmää; myöhemmin puetaan se villaiseen paitaan, jota äiti joka kolmas päivä polttelee tulen päällä, tappaakseen siitä kaikissa kirgiisein jurtissa eleksiviä syöpäläisiä, mutta ei koskaan sitä muuta niin kauan, kuin se suinkin pysyy koossa. Talveksi saa lapsi lisäksi sukat ja heti, kuin kykenee juoksemaan, täys'kasvuisten ihmisten puvun.

Molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan suuresti, kohtelevat niitä aina suurimmalla hellyydellä, eivät kurita heitä koskaan, mutta eksyvät siihen pahaan tapaan, että opettavat niille heti, kuin alkavat puhua, kaikenlaisia rumia ja sopimattomia sanoja, joita aina vielä nauretaan, kuin ne tulevat mitään aavistamattoman lapsen suusta. Lapsen eri ikää merkitään jonkin eläimen nimellä; lapsi voi siis olla "hiiren, murmelieläimen, lampaan ja hevosen ikäinen". Kuin poika on neljän vuoden ikäinen, nostetaan hänet ensi kertaa jotenkin saman ikäisen, runsaasti koristellun hevosen selkään pikku satulaan, joka jää perheessä lapselta toiselle perinnöksi. Onnelliset vanhemmat lupaavat pikku ratsastajalle, joka nyt ensi kerran lähtee äidin suojelevista käsistä itsenäisesti liikkumaan, kaikenlaisia kauniita kaluja, kutsuvat palvelijan tai halukkaan ystävän, antavat hänelle toisen ratsun ja ohjasnuoran ja käskevät häntä kuljettamaan poikaa sukulaisten luona jurtasta toiseen, ilmoittamaan sitä iloista tapausta koko sukukunnalle. Mihin poika vain ilmestyy, tervehditään häntä ystävällisesti, ylistellään suuresti ja syötetään herkuilla. Isän jurtassa pidetään juhla kaikkein mielestä suuren ja tärkeän päivän kunniaksi.

Seitsemännestä vuodesta alkaen ruvetaan lapselle opettamaan kaikkia, kuin hänen on tarvis tietää. Poika, ollen jo aika taitava ratsastaja, oppii liikkumaan karjan kanssa laitumella, tyttö lypsämään ja tekemään kaikkia muita emännän töitä. Rikasten vanhempain pojan ottaa joku mollah tai lukemista ja kirjoittamista osaava mies kouluun ja myöhemmin opetetaan hänelle uskon sääntöjä. Ja ennen kahdennentoista vuoden loppua on hänen opetuksensa päättynyt ja hän itse kypsynyt elämään vaikka omin päin.

Vielä enemmän kuin eläviä kunnioittaa kirgiisi kuolleita ja heidän muistoansa. Joka perhe on valmis suurimpiinkin uhrauksiin, saadakseen perheen jäsenelle, jonka kuolema on pois temmannut, suurenmoisen hautajais- ja muistojuhlan; jokainen köyhinkin koettaa koristaa pois menneen rakkaan hautaa niin hyvin kuin voi, ja jokainen katsoisi häpeäksi, jos ei osoittaisi kuoloille suurinta kunnioitusta. Se on yleinen tapa muhamettilaisilla. Kuitenkin eroavat kirgiisein kuolin- ja hautajaisjuhlallisuudet suuresti muiden muhamettilaisten tavoista ja sen tähden ansaitsevat laveammin kuvata.

Kuin kirgiisi tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, kokoo hän ystävänsä ympärilleen, että he pitäisivät huolta hänen sielunsa pääsemisestä paratiisiin. Hurskaat kirgiisit haetuttavat kuolemaa odotellessaan jo pitkän ajan itselleen koraania, vaikka eivät ymmärtäisikään korviin kaikuvain sanain merkitystä. Uskovaisten tavan mukaan kokoutuvat ystävät kuolevan vuoteen luo ja huutavat hänelle kaikkein profeetan tunnustajain uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta: "Ainoastaan yksi Jumala on" niin kauan, kunnes hän vastaa: "ja Muhamed on hänen profeettansa". Heti, kuin ne sanat tulevat kuolevaisen huulilta, avaa Munkir, tutkiva enkeli, paratiisin portit ja sen tähden kaikki, jotka sen kuulevat, huutavat "El hamdu lillahi", Herralle kiitos!

Kuin jurtan isäntä on sulkenut silmänsä ainiaaksi, lähetetään heti joka taholle sanansaattajia viemään sukulaisille ja ystäville tietoa, ja ne lähettiläät ratsastavat vainajan arvon mukaan kaksikymmentä, jopa satakin virstaa kylästä kylään, ja joka kylässä sukulainen ilmoittaa sen muille lähimmille. Surusanan saattajain ratsastaessa pestään ruumis ja kääritään "lailahiin", jonka joka kirgiisi jo eläessään on hankkinut ja säilyttänyt sitä arvokalujensa joukossa. Tehtyä se määrätty velvollisuus kannetaan ruumis ulos jurtasta ja lasketaan puoleksi revitylle jurttaristikolle toistaiseksi. Kutsuttu mollah saapuu ja siunaa ruumiin. Sitte nostetaan ruumis ristikkoineen kamelin selkään ja sidotaan satulaan sekä lähdetään tällä välin jo tulleiden lähimpäin sukulaisten saattamana matkalle, ehtiäkseen ajoissa hautauspaikkaan, joka usein on kaukanakin.

Heti kuoleman jälkeen alkavat naiset pitää kuolonvalitusta. Lähin sukulainen alkaa suruvirren, ilmoitellen sydämmensä murhetta sanoilla, jotka tulevat enemmän tai vähemmän sydämmestä; muut yhtyvät joka lauseen tai säkeen lopulla lauluun. Ja vuorotellen kaikki pukevat ajatuksensa sanoiksi niin hyvin, kuin voivat. Yhä enemmän kiihtyy valitus, kunnes kameli taakkoineen nousee, ja samoin kuin sanat ja äänet osoittaa naisten käytöskin yhä kiihtyvää tuskaa, kunnes viimein repivät tukkaansa ja raapivat kasvojansa verisiksi. Vasta sitte, kuin ruumissaatto, johon naiset eivät ota osaa, katoaa näkyvistä, vaikenevat vähitellen sanat ja kyyneleet.

Ruumissaaton edeltä on jo muutamia miehiä ripeillä hevosilla lähtenyt ajamaan haudan tekoon. Se on enintään vain miehen rintaan asti ulottuva kuoppa, jossa on yhdellä eli Mekan puolella koverrettu syvennys syrjään päin, johon ruumiin pää ja yläosa pistetään. Hautaamisen jälkeen peitetään hauta kivillä, laudoilla, ruohokimpuilla ja puilla, tasoittamatta sitä kuitenkaan maan tasalle; päälle enintään luodaan multaa kunnaaksi ja koristetaan se lipuilla ja muilla sellaisilla taikka rakennetaan haudalle puista ja savitiileistä jokin kupulaitos. Lapsen haudalle pannaan hänen kätkyensä. Haudan partaalla siunaa mollah ruumiin viime kerran; kunnaan tekoon ottavat kaikki osaa. Mutta vielä ei ole hautajaisjuhla päättynyt.

Sinä hetkenä, kuin jurtan isäntä puhaltaa viime henkäyksensä, pystytetään jurtan viereen valkoinen lippu koko vuodeksi. Joka päivä pitkin koko vuotta kokoutuu sinne naisia uudestaan valittamaan. Niin samaan aikaan kuin mahdollista tuodaan myöskin vainajan lempiratsu ja leikataan siltä pitkä harja ja häntä puolitiestä poikki. Siitä hetkestä lähtein ei kukaan enää ratsasta sillä hevosella; se on "leskenä". Seitsemän päivän päästä kuoleman jälkeen tulevat kaikki sukulaiset ja ystävät, nekin, jotka etäällä asuvat tai muuten ovat laumoineen etäällä liikkumassa, vainajan jurttaan, syövät yhdessä hautajaisatrian, jakelevat muutamia vainajan vaatteita köyhille ja neuvottelevat jälkeen jääneiden vastaisesta kohtalosta ja omaisuuden hoidosta. Sitte jäävät perilliset taas yksikseen suruinensa.

Jos vaimo kuolee, on melkein samoja tapoja noudatettava kuin miehen kuollessa; tietysti silloin naiset pesevät ja pukevat ruumiin. Mutta nytkin he kylässä tapahtuvien hautajaismenojen ajan pysyvät laulamassa kuolonvalitusta. Vainajan ratsulta leikataan nytkin jouhet, mutta surulippua ei pystytetä.

Kuin kylä siirretään, tuopi kunniatoimeen erittäin määrätty nuorukainen leskihevosen esiin, panee sille entisen isäntänsä satulan takaperin selkään, latoo siihen vainajan vaatteet ja taluttaa sitä ohjista matkan perille, oikeassa kädessään kantaen keihästä surulippuineen. Heti uuteen jurttapaikkaan päästyä riisuu hän hevosen ja pystyttää lippukeihään määrättyyn paikkaansa.

Kuoleman vuosipäivänä tulevat taas kaikki kutsutut sukulaiset ja vieraat lesken jurttaan. Heidän tervehdittyään naisia, jotka yhä vielä ovat surupuvussa, ja vielä kerran koetettuaan lohduttaa heitä, tuodaan leskihepo esiin, satuloidaan se ja sälytetään kuten jurttaa siirrettäessä ja viedään se sitte mollahin luo siunattavaksi. Sen tapahduttua menee kaksi miestä sen luo, tarttuu ratsustimiin, riisuu sen, kaataa sen maahan ja pistää sitä sydämmeen. Ratsun liha jää köyhille juhlavieraille atriaksi, nahka mollahille palkaksi. Heti hevosen kuoltua annetaan keihäs arvokkaimmalle sukulaiselle; hän ottaa sen, puhuu muutamia sanoja, katkasee varren ja heittää tuleen.

Nyt syöksyvät hevoset esiin näyttämään kilpajuoksussa nopeuttansa; nuoret ratsastajat, jotka niitä ohjaavat, katoavat merkin nähtyään pois arolle. Mollahin sijaan tulee laulaja vielä kerran muistelemaan vainajaa, mutta samalla myöskin puhumaan elävien kiitosta ja ilahuttamaan heidän sydämmiänsä. Naisten päästä katoaa omituinen päähine, joka heillä oli surun merkkinä, ja he koristautuvat juhlapukuun. Runsaan atrian jälkeen kiertelee päihdyttävä maitoviinamalja; kitaran helinään yhtyy ilo ja riemu. Suru on loppunut; elämä alkaa taas käydä tavallista kulkuansa.

Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.

Ken luulee Siperiaa vain suureksi vankilaksi, hän erehtyy yhtä paljon kuin sekin, joka luulee koko maata vain yhdeksi äärettömäksi jäälakeudeksi. Tosin Venäjä lähettää joka vuosi tuhansia pahantekijöitä ja muita rangaistavia Siperiaan; tosin ne niin kauan, kuin ovat matkalla, vaeltavat vankilasta toiseen; tosin niistä eivät pääse vapaiksi ne, joilla on sovitettavana raskaita ruumiin, hengen ja omaisuuden rikoksia; mutta ainoastaan vähäinen osa kaikista pahantekijöistä on koko rangaistusaikansa oikeassa vankeudessa ja jokainen voi käytöksellään lievittää sitä, vieläpä päästä siitä kokonaan vapaaksikin oli siis nauttia etuja, joita eivät mitkään kuritus- eikä muiden vankilain asujamet saa muissa maissa. Suuret alueet tätä Venäjän valtikan alaa, meidän käsityksemme mukaan kokonaiset maat, eivät muuten olekaan koskaan olleet pahantekijäin siirtopaikkoina ja ehkäpä ne ainiaan säilyvätkin noilta pakosta tänne tulevilta siirtolaisilta, jotka tuottavat suurempia ikävyyksiä, jopa kärsimyksiäkin vakinaiselle väestölle, kuin heillä itsellään on kärsittävänä. Samoja teitä, joita ennen vaellettiin vain huokaellen, kulkevat nyt vapaat ihmiset etäistä itää kohti, toivoen ja tavoitellen tilansa parannusta. Pakosta tulleiden asujanten joukossa on vapaatahtoisia, yksin sellaisissakin seuduissa, jotka ovat kauan olleet pahassa maineessa ja peljätyt maan hedelmättömyyden tähden. Uusi aika alkaa Siperialle; sillä sokasevan pelon sijaan tulee vähitellen valistava tieto sellaisissakin kansan kerroksissa, joilla siihen on, enempi halua.

Enimmät Siperian kertomukset ovat sivistyneiden tuomittujen suusta tai kynästä eli siis sellaisilta ihmisiltä, joita Siperian vakinainen asukas sanoo "onnettomiksi" ja sen mukaan kohteleekin. Niistä kertomuksista tosin ainoastaan vähimmässä osassa ei liene mitään totta, mutta enimmissä tapauksissa ne kuitenkin ovat väärät. Sillä onnettomuus sokasee silmän ja sielun ja riistää suoravaisen arvostelukyvyn, joka yksinomaan kelpaa olojen oikean arvostelun pohjaksi. Mutta nämät olot ovat paremmat, paljon paremmat, kuin saatamme luullakaan, paljon paremmat myöskin kuin monessa Länsi-Europan vuoristossa; sillä helppo on Siperiassa ihmisen taistelu toimeentulosta. Välttämättömimmän ravinnon ja verhon puute on täällä melkein ihan tuntematonta tai kohtaa ainoastaan niitä, jotka sairaus tai muu onnettomuus tekee työhön kykenemättömiksi. Verrattuna kohtaloon, jota monen köyhän saksalaisen vuoristolaisen täytyy taistella koko elinaikansa, pääsemättä koskaan voitolle, näyttää useimmissa tapauksissa yksin Siperiaan tuomitun rangaistusvanginkin kohtalo kadehdittavalta. Puute rasittaa nykyään ainoastaan Siperiassa majailevan ihmisen henkistä, vaan, ei ruumiillista olemusta. Ken elää ainoastaan maasta, hänelle se antaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja ken siitä elättäjästä luopuu ja valitsee jonkun muun siellä tavallisen toimen, hänelle käsiensä rehellinen työ varmaan tuottaa yhtä paljon voittoa kuin maakin. Sellaiset ovat nykyään olot, jos niitä etuluulottomasti katsellaan.

Minä olen rehellisesti kokenut saada oikeaa käsitystä ihmisten elinoloista niissä Siperian osissa, joita matkustelimme. Minä olen katsellut kurjuuden syvyyksiä ja nähnyt suurinta onnea; minä olen tavannut murhamiehiä, maantierosvoja, murhapolttajia, varkaita, pettureja, kaikenlaisia konnia, kapinoitsijoita ja salavehkeilijöitä ja toisaalta kalastajia ja metsästäjiä, paimenia ja talonpoikia, kauppiaita ja ammattilaisia, virkamiehiä ja tuomareja, sivistyneitä ja sivistymättömiä, rikkaita ja köyhiä, herroja ja palvelijoita, tyytymättömiä ja tyytyväisiä, himokkaita ja vaatimattomia ihmisiä ja oleskellut heidän seurassaan, vahvistaakseni havaintojani, tutkiakseni johtopäätöksiäni, laajentaakseni tietojani ja korjatakseni käsitykseni erehtymisiä; minä olen pyydellyt poliisivirastoja kertomaan minulle tuomittujen kohtaloa ja tuomituilta itseltään kysellyt; minä olen käynyt pahantekijäin luona heidän vankeudessaan ja heitä tarkastellut vankilan ulkopuolella; minä olen talonpoikain, ammattilaisten ja kaikkein asujanten kanssa puhellut, missä ja milloin vain olen voinut ja heiltä saamiani tietoja verrannut toisiin, joita sain hallintovirastoilta. Sitenpä luulen saaneeni niin luotettavat tiedot, kuin lyhyellä ja kiireisellä matkallamme suinkin oli mahdollista. Ainakin olen minä koonnut niin paljon aineksia, että voin käyttää yksinomaan omia tutkimuksiani, kuin nyt ryhdyn tekemään Siperiaan tuomittujen elämän kuvasta pääpiirteitä. Ihan erehdyksittömäksi kuvaukseni ei sittekään tule, mutta yleensä ei voitane olla tunnustamatta minun oikein arvostelleeni oloja.

Paitsi hallituksen virkamiehiä, sotamiehiä ja yritteliäitä ammatin harjoittajia, varsinkin kauppiaita, tuli Siperiaan Venäjältä aina vuoteen 1861 asti yksinomaan sellaisia, jotka eivät sinne siirtyneet vapaasta tahdosta: keisarin maaorjia, joita lähetettiin tsaarin vuorikaivoksiin, ja pahantekijöitä, joita ainakin osaksi kuljetettiin valtion vuorikaivoksiin. Maaorjuuden lakkauttamiseen, joka sai aikaan syvällisempiä yhteiskunnallisia muutoksia, kuin edeltä päin aavistettiin tai nykyään vielä tiedetään, loppui maaorjain tulo Siperiaan kerrassaan. Miljoonia ihmisiä pääsi lempeän, jalomielisen hallitsijansa käskystä vapaaksi, tuhansia heistä läksi tsaarin vuorikaivoksista hedelmällisiin kotikyliin, joita heidän omaisensa olivat siihen asti viljelleet, niin että vuorikaivokset siitä lähtein jäivät autioiksi ja vielä näkyäänkin kärsivät sen muutoksen seurauksia. Mutta suuri keisarin tai kruunun tila Altai sai samaan aikaan entisten asujanten sijaan uusia aineksia, joita siellä siihen asti ei ollut, vapaita talonpoikia, joilla kyllä ei ollut perinnöllistä maanomistusoikeutta, vaan jotka kuitenkin saivat esteettömästi viljellä rikasluontoista maata. Maaorjuuden lakkauttaminen muutteli sentään oloja niilläkin Siperian aloilla, joissa oli siihen asti paraastaan asunut rangaistusvankeja, koska sielläkin nyt tuli mahdolliseksi vapaan talonpoikaissäädyn syntyminen. Mutta siellä yhä kestävä siirtolaisten tulo pikemmin vaikuttaa estävästi kuin edistävästi; sillä suurin osa tuomituista, jotka lähetetään ennestään asuttuihin seutuihin, saa yhä aikaan levottomuutta pysyväisten asujanten kesken ja estää niin ilahuttavaa kehitystä kuin Altain kruunun tiluksilla, joita on sekä ennen että myöhemmin säästetty tuomituilta ja säästetään vast'edeskin niin kauan, kuin ne ovat keisarin omina. Sitä vastoin siirtyy sinne nykyään vapaatahtoisia ja väkiluku kasvaa siitäkin syystä nopeammin kuin muussa Siperiassa.

Se on komea alue maata, tämä Altain kruunun ala ja ihmetyttävä sitenkin, että se lienee suurin maatila koko maan päällä. Sillä sen pinta-ala on tasaisissa luvuissa neljäsataa tuhatta neliövirstaa eli lähes kahdeksantuhatta maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Siihen kuuluu vuoristoja ja tasankoja ja mäkimaita; sen molemmin puolin on purjehdittavaksi sopivia virtoja ja sen sisällä on jokia, jotka voidaan ilman suurta vaivaa tehdä purjehduskuntoisiksi; sillä alalla on yhä vielä suuria, käytettäväksi kelvollisia metsiä ja muutakin ääretöntä rikkautta sekä maan päällä että alla. Koko kahdeksansataa kolmekymmentä eri vaskipaikkaa on löydetty sen rajain sisältä, ottamatta lukuun muita kahtasataa seitsemääkymmentä löytöpaikkaa, joita ei ole vielä koskaan tutkittu. Altain kruunun tiluksilla astuskellaan hopealla ja kullalla, sillä, kultaista hopeavaskea ynnä lyijyä, vaskea ja rautaa käy rikkaampina tai köyhempinä, mutta enimmäkseen kaivamista ansaitsevina suonina vuorissa ja kultahietaa kuljettavat niiltä alas virtailevat joet. Kivihiilikerros, jonka laajuutta ei vielä tiedetä, vaan joka paikoittain on huomattu kuusi tai kahdeksankin metriä paksuksi, on sitä paitsi niin laajan näköinen että kivien laadusta päättäen lienee syytä olettaa koko tämän alueen pohjoispuolen olevan yhtäläisen kivihiilikerroksen päällä. Eikä kuitenkaan liene Altain kruununtilan oikeaksi rikkaudeksi katsottava sen maanalaisia aarteita, vaan lihavaa ja hedelmällistä mustaa multaa, joka peittää vuorten rinteitä ja tasangoita aina puolentoistakin metrin paksuisina kerroksina sellaisissa notkoissa ja jokilaaksoissa, joihin vesi on sitä kokoon huuhdellut. Viehättäviä, osaksi suurenmoisiakin vuoristoja on vuorotellen suloisten mäkimaiden ja vähän aaltomaisten tasankojen kanssa, jollaisia maanviljelijä suosii ennen muita aroseutuja, vuorotellen hedelmällisten laaksojen kanssa, joissa juoksee puro, oja tai joki, ja välissä on aina rehevästi kasvavaa, korkeaa ja matalaa metsää oikeain puistojen kaltaisina. Ilmanala, joka ei tosin ole varsin lauhkea, mutta ei myöskään sietämätön, ei missään estä hyvällä menestyksellä viljelemästä erittäin hedelmällistä, enimmäkseen vielä koskematonta maata. Neljä kuukautta on kuumaa, melkein ihan vaihtelematonta kesää, neljä kuukautta kovaa, yhtäläistä talvea, kaksi kuukautta kylmänkosteaa, häilyväistä kevättä ja yhtä paljo samanlaatuista syksyä, ja vaikka vuoden paremman puolen keskilämpö ei riitäkään rypäleitä jouduttamaan, niin ehtivät kuitenkin kypsyä kaikki samat viljat kuin Pohjois- ja Keski-Saksassa, jopa kruununtilan eteläosissa meluunatkin.

Sellainen on maa, jota on enemmän kuin kahden miespolven aika säästetty Siperiaan tuomituilta pahantekijöiltä ja jossa nykyään on asujamia niin paljo, kuin saatettaisiin toivoa olevan koko muussakin Siperian yhtä rikkaassa ja hedelmällisessä eteläosassa. Perintötalonpoikiin ei kyllä käy verrata näitä Altain kruununtilan maanviljelijöitä, mutta tavallisiin Venäjän talonpoikiin verratessa he eivät suinkaan jää huonommiksi. Heistä huomaa, että heidän isänsä ja isoisänsä ovat olleet valtakunnan suurimman ja ylhäisimmän herran maaorjia eikä voimattoman ja sen tähden rajatonta alammaisuutta vaativan käskijän puoliorjia; näkyy joka tilaisuudessa, että perintöinään puute ei ole suinkaan estänyt heitä vaurastumasta, se on: enempää ansaitsemasta, kuin ovat tarvinneet ja vielä nykyäänkin tarvitsevat.

Altain asujanten kohtalo oli siitä lähtein, jolloin kruununtila julistettiin keisarin omaksi, verraten edullinen, jos emme sanokaan: onnellinen. Maaorjuuden lakkauttamiseen asti olivat he kaikki vuorikaivostyössä tai ainakin välillisesti niitä varten toimessa. Jotka eivät tehneet työtä itse kaivoksissa, ne hakkasivat metsää ja polttivat hiiliä, toiset vetivät niitä sulatusuuneille ja toiset sieltä vaskea vientipaikkoihin. Asujanten lisäytyessä väheni heille pannun päivätyön taakka. Viisikymmen-luvulla oli jo niin paljo voimia käytettävänä, että työnteko herralle eli keisarille voi supistua kuukaudeksi vuodessa, jos päivätyöläisellä myöskin oli oma hevonen. Miten pitkä matka työmiehen piti kulkea hevosellaan, määrättiin sen pituuden mukaan. Korvaukseksi olostaan poissa kotoa sai jokainen päivätyöläinen 75 1/2 kopeekkaa työajaltansa. Paitsi tätä tuskin mainittavaa palkkiota oli jokaisella vuorimiehellä oikeus viljellä keisarin maata niin paljo, kuin hän jaksoi, ja millä tavalla tahtoi, ja samoin hakata keisarin metsästä niin paljo puuta, kuin hän asunnokseen ja polttopuikseen tarvitsi, eikä häntä rasitettu millään muilla veroilla eikä maksuilla. Kylän lähetettävien työmiesten luku riippui asujanten luvusta; kyläläiset itse jakoivat työveron eri isäntien kesken.

Kaivosmiesten työ oli helpompi. Niitä otettiin kuten muualla sotamiehiä kruununtilan kylistä ja kaupungeista, kohdeltiin ihan kuin sotamiehiä ja päästettiin vasta viidenkolmatta vuoden päästä vapaiksi. Nämä jaettiin kahteen luokkaan: varsinaisiin kaivosmiehiin, jotka työskentelivät oikeissa vuorikaivoksissa, ja vuorityömiehiin, joiden piti joka vuosi tehdä määrätty työ, mihin aikaan itse tahtoivat. Nämä viimemainitut polttivat hiiliä, kaatoivat metsää, tekivät tiiliä, kuljettivat kuormia ja muuten tekivät mikä mitäkin ja saivat palkakseen joka vuosi neljätoista ruplaa. Saatuaan tehdyksi määrätyn työn olivat he muun ajan vuodesta vapaina ja saivat tehdä, mitä vain tahtoivat. Kaivosmiehet sitä vastoin olivat velvolliset palvelemaan vuodet päästänsä. Yhden viikon kävivät he päivällä, toisen viikon yöllä kaksitoista-tuntisessa työssä kaivoksissa ja olivat joka kolmannen viikon vapaat. Taitonsa mukaan sai joka vuorimies rahalla ostettaviin tarpeihinsa kuusi tai kaksitoistakin ruplaa palkaksi ja sitä paitsi joka kuukausi kaksi puutaa jauhoja itselleen, yhtä paljon vaimolleen ja yhden puudan jokaiselle lapselleen. Oli hänen myöskin sallittu viljellä maata ja hoitaa karjaa, minkä verran ehti ja jaksoi. Jokaisen hänen poikansa täytyi seitsemännestä kahdenteentoista vuoteen asti käydä koulua; siitä lähtein kahdeksanteentoista ikävuoteen asti pidettiin poikaa kaivostyön oppilaana ja hän sai ensin yhden, sitte kaksi ruplaa vuosipalkaksi. Kahdeksannestatoista vuodesta alkoi hänen palveluksensa kaivoksissa.

Maaliskuun 1 päivänä 1861, sinä päivänä, jolloin kaikki maaorjat vapautettiin koko Venäjän valtakunnassa, oli Altain kruununtiluksella 145,639 miesasujanta, joista 25,267 kaivos- ja majamiehinä. Näitä ei kyllä irroitettu entisistä velvollisuuksistaan yhtenä päivänä, vaan kahden vuoden kuluessa. Heistä luopui 12,626 kaivostyöstä, palasi kotikyliinsä ja rupesi maanviljelijöiksi; muut, jäivät vapaina työmiehinä vuorityöhön.

En luule erehtyväni, jos oletan, että Altain kruununtilan olot, jotka ovat säännöllisemmiksi järjestyneet kuin missään muualla Länsi-Siperiassa, johtuvat sen entisyydestä. Keisarin tilan nykyisten asujanten vanhemmat ja esi-isät eivät ole koskaan tunteneet olevansa sorretut, vaikka eivät olekaan olleet vapaat. He olivat maaorjia, mutta sen äärettömän suuren maan herran ja hallitsijan orjia, jossa heidän isäinsä kehto oli ollut. He olivat pakotetut tekemään työtä herralleen ja antamaan poikansa melkein koko miesijäksi herran palvelukseen, mutta se herra oli keisari, jumaluuden vertainen olento heidän silmissänsä. Sen tähden heitä keisari elätti, piti heitä vapaina kaikista muiden kansalaisten velvollisuuksista, salli heidän ottaa hänen maastansa, mitä vain voivat saada, ei millään tavalla estänyt heidän vaurautensa kehittymistä; suojeli heitä niin paljon kuin mahdollista virkamiesten vääryydeltä, tulipa vielä hyväntekijäksikin siten, että pakotti heidän lapsensa tai ainakin osan niistä käymään koulua. Heidän käskijöikseen asetetut virkamiehet olivat paljon sivistyneemmät enimpiä muita kruunun palvelijoita; melkein kaikki olivat Saksassa lukeneet ja suuri osa heistä oli saksalaisia synnyltäänkin ja he toivat joskus saksalaisia tapoja, mutta ainakin laajempaa tietoa maahan, jossa he keisarin nimessä vallitsivat. Vielä nykyäänkin on Barnaul, kruununtilan pääkaupunki, sellaisen sivistyksen keskuksena, jota ei muualla Siperiassa ole; vuorityön kukoistuksen aikaan se eittämättä oli koko Pohjois- ja Keski-Aasian henkinen pääkaupunki, ja sieltä leviävä valo säteili sitä kirkkaammin, kuin kaikki kaivospaikat olivat hyviä keskuksia, jotka sitä levittivät yhä laajemmalle. Sitenpä tämä kruununtila oli etevässä asemassa kaikkeen muuhun Siperiaan verraten.

Ehkä ei ollut kruununtilan hallituksen tarkoitus koskaan edistää talonpoikaissäätyä; maaorjuuden lakkauttamiseen asti katsottiin sitä ainoastaan vuorenviljelyksen välttämättömäksi avuksi. Ajat ovat muuttuneet. Siitä asti, kuin maaorjat muuttuivat vapaiksi ihmisiksi, on vuorenviljelys yhtä lakkaamatta taantunut, kuin maanviljelys vaurastunut. Ei ole vielä tahdottu luopua vanhasta vuorityötavasta, mutta siinä kuluu niin suuria summia, että kaivostyön puhdas voitto jää ihan mitättömän pieneksi. Tosin on otettu puheeksi vuorenviljelyksen antaminen toimeliaille yksityisille, mutta siitä ei vielä ole tullut mitään valmista. Maan jättäminen vapaasti käytettäväksi niin syvälle, kuin aura kyntää, on ollut vanhastaan tapana ja siten muuttunut jonkinlaiseksi tottumukseksi eli nautintaoikeudeksi. Tosin, kuten jo sanottiin, ei kellään ole kruununtilalla viljelymaa omanaan, eipä edes talon sijakaan; mutta mikä on keisarin oma, se talonpoikain mielestä on myöskin "hyvän Jumalan" omaa, ja hän kyllä mielellään antaa uskovaisten käyttää sitä hyödykseen. Kruununtilan hallitus tosin ottaa jokaisesta pelloksi muutetusta hehtaarin alasta neljäkymmentä kopeekkaa vuodessa vuokraa, mutta ei se sen otossa ole varsin ankara eikä talonpoika puolestaan tunne olevansa velvollinen pitämään siitä tarkkaa lukua. Niinpä jokainen talonpoika yleensä viljelee niin paljon maata, kuin jaksaa, ja valitsee, minkä paikan vain tahtoo.

Kruununtilan nykyinen talonpoika on kaunisvartaloinen, valpasmielinen, taitava, kykenevä, oppivainen, vierasvarainen, hyvänluontoinen ja armelias mies sekä vauraasti elävä, itsetuntoinen ja valppautta rakastava. Hänen käytöksensä on vapaampi, vähemmin nöyrä kuin venäläisen talonpojan. Hän on kohtelias ja avulias, alammainen ja sen tähden helposti taipuvainen, mutta ei matelevainen eikä orjallinen; sen tähden hän ei suinkaan vaikuta vastenmielisesti vieraasen. Mutta hänelläkin on kaikki ne ominaisuudet joita sanomme talonpojan eljiksi ja jotka heikontavat ensimmäistä hyvää vaikutusta. Vaikka hänellä on ollut sivistymisen tilaisuutta enempi kuin millään muulla hänen säätyisellänsä siperialaisella, hän ei kuitenkaan rakasta ollenkaan koulua. Hän on ankaran tarkka uskovainen ja saattaa kirkolle uhrata vaikka koko omaisuutensa, vaan koulua hän katsoo sellaiseksi laitokseksi, joka vain turmelee ihmistä eikä suinkaan sivistä. Muistaen entiset olot, jotka tosin olivat erittäin puutteelliset, sekä vanhat, palveluksesta eronneet sotamiehet, jotka hänen isäinsä aikaan pitivät koulun valtikkaa, lähettelivät oppilaitansa hakemaan viinaa ja sitte humalapäissään tarpeettomasti heitä rääkkäsivät, on hän tavattoman epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka on millään tavalla koulun yhteyteen kuuluva, ja riippuu sitä paitsi talonpoikain tapaan kiinni siinä mielipiteessä, että enempi tieto, kuin hänellä itsellään on, ainoastaan vahingoittaa hänen lapsiansa, eikä hän siitä mielipiteestä helposti luovu. Hänen sivistyskantansa on sen tähden hyvin alhainen. Ainoastaan poikkeuksen tavoin harjoittaa hän kirjoitustaitoa ja kaikissa tapauksissa katsoo kirjoja ihan tarpeettomiksi. Sitä uskollisemmin pitää hän kiinni siitä uskonnosta, jota hänen kirkkonsa levittää, sekä taikuudesta. Kuukausien nimeä hän enimmäkseen ei tiedä, mutta sen sijaan hyvin tarkkaan pyhimystensä nimet ja niiden juhlapäivät. Jumala, pyhät enkelit ja perkeleet, kuolema, taivas ja helvetti antavat hänelle enemmän tekemistä kuin mikään muu. Häntä ei suinkaan voida sanoa vaatimattomaksi, mutta kyllä parantumattoman tyytyväiseksi. Enempää, kuin hän elääkseen tarvitsee, hän ei tahdo; sen tähden hän tekeekin työtä ainoastaan sen verran, kuin hänen välttämättä täytyy. Mutta ei piha eikä viljelysmaa, jota hän omakseen sanoo, ole koskaan hänen mielestään kyllin suuret, ei hänen perheensä eikä karjansa kyllin lukuisat.

"Kuinka te voitte täällä?" kysyin tulkin kautta eräältä kunnan vanhimmalta, jonka olimme kutsuneet puheille.

"Jumala vielä kärsii meidän syntejämme", kuului vastaus.

"Ovatko vaimonne hyvät, uskolliset, lempeät ja palvelevaiset?"

"On hyviä ja pahoja."

"Tottelevatko teitä lapsenne, tuottavatko he teille iloa?"

"Ei ole niistä valittamista."

"Onko maa, jota viljelette, antelias; saatteko runsaan sadon."

"Kuin korjaamme kymmenkertaisesti, niin olemme jo tyytyväiset."

"Menestyykö karjanne?"

"Tyytyväiset olemme."

"Kuinka monta hevosta sinulla on?"

"Kaksineljättä, saattaapa niitä olla viisineljättäkin."

"Ja kuinka monta sinä niistä tarvitset työhösi?"

"Kahdeksan, kymmenen, välistä kaksitoistakin."

"Myötäväksikö sitte muita pidät?"

"Myönkinhän minä niistä aina jonkun."

"Ja mitä teet muilla?"

"En mitään."

"Kuinka monta lehmää ja lammasta sinulla on?"

"Sitä minä en tiedä. Lehmiä, lampaita ja sikoja hoitelee vaimoni."

"Onko sinulla paljo veroja maksettavana?"

"Minä olen tyytyväinen."

"Onko sinulla mitään valittamista?"

"Minä olen tyytyväinen."

"Sinulla ei siis ole mitään valittamista, ja kaikki on oikein?"

"Ei, ei kaikki, on minulla yksi valitus."

"Mikä sitte?"

"Tulee niin epämukavaksi asua tässä maassa."

"Epämukavaksi! mitenkä niin?"

"Niin, meille tulee liian ahdas."

"Ahdasko! millä tavalla?"

"O, kyliähän nousee kaikkialla maasta kuin sieniä. Eihän tässä enää voi liikkuakaan, eikä tiedä, mihin tekee peltonsa. Jos en olisi niin vanha, niin olisin jo ammoin muuttanut pois."

"Nouseeko kyliä kuin sieniä maasta? Mihin sitte? Enhän minä näe yhtään. Kuinka likellä sitte lähin kylä on sinun kylästäsi?"

"Viidentoista virstan päässä."

Niin puhuu, ajattelee ja arvostelee talonpoika kruununtiluksilla. Avara maa ei ole hänelle sittekään kyllin avara, ja kuitenkin riittäisi kahdeskymmeneskin osa siitä, jota hän saa mielin määrin käyttää, jos hän vain tahtoisi sitä viljellä. Sillä maa on niin antavainen, että se runsaasti palkitsee vähimmänkin vaivannäön. Vaan jos se tosiaankin joskus pettää, jos sato vastoin luuloa ei tule tavallisen kaltainen ja jos talonpojalle silloin ylellisyyden sijasta tulee puute, niin hän ei sitä katso laiskuutensa luonnolliseksi seuraukseksi, vaan Jumalan sallimukseksi, Jumalan viimeiseksi hänelle lähettämäksi rangaistukseksi hänen synneistään.

Sittekin, syntinensä ja niitä seuraavine rangaistuksineen hän tosiaan voi sangen hyvin ja hänellä ennemmin olisi syytä puhua syntien palkitsemisesta. Sillä ei häntä puute rasita, vaan ylellisyys. Hallitus antaa joka talonpojalle, tavallisimmasti hänen oman valintansa mukaan, viisitoista hehtaaria parasta maata jokaista hänen perheensä miesjäsentä kohti. Mutta koska neljäsataa tuhatta neliövirstaa avarasta kruununtilasta vuoteen 1876 asti oli ainoastaan kaksisataa kolmekymmentä neljä tuhatta neliöpeninkulmaa asuttuna, niin ei vielä nytkään pidetä suurta lukua, ottaako talonpoika haltuunsa enemmän, kuin hänelle kuuluu, vai tyytyykö siihen, joka oikein on. Jotkut perheet käyttävät kahtatoista ja viittätoistakin sataa hehtaaria omalla tavallansa, ja heistä on ihan sama, onko hevosia ainoastaan tarpeellinen määrä vaiko kaksikolmekymmentä liikaakin. Tosiaan tapahtui usein, että liialliset kotieläimet päästävät kruununtilan talonpoikaa eräästä rasittavasta huolesta, siitä näet, että hän ei voisi millään kelvollisella tavalla käyttää hyväkseen runsaita taloutensa tuotteita, hänen kun on erittäin huonojen kulkuneuvojen tähden mahdoton vaihtaa niitä rahaksi. Maassa sellaisessa, jonka pääkaupungissa tavallisissa oloissa puuta eli kuusitoista kiloa ruisjauhoja maksaa ainoastaan noin 60, puuta vehnäjauhoja 75 penniä Suomen rahassa, puuta naudan lihaa talvella enintään 1: 50, lammas 5, vieroitettu vasikka 12, sika 10, oivallinen hevonen harvoin enempää kuin 125 markkaa, siellä aina hyvä sato niin alentaa tavalliset hinnat, että runsas viljan tulo tulee taakaksi. Kun kruununtilan talonpoika saa sata kiloa viljaa parilla markalla, niin hänestä, vaikka hän ei muutenkaan tee enempää työtä, kuin ilmeinen pakko on, aura alkaa tuntua liian raskaalta ja siunaus hänen ahtaan käsityksensä mukaan kiroukselta.

Nykyiset olot tekevät ymmärrettäviksi näiden talonpoikain enimmät pahat ja hyvät ominaisuudet; hitauden, ihan paheesen vivahtavan tyytyväisyyden ja toisella puolen välinpitämättömyyden sattuvista vahingoista, anteliaisuuden tarvitsevaisia kohtaan ja armeliaisuuden onnettomia kohtaan. Ne samat olot selittävät myöskin kaikissa siperialaisissa yleisen halun enentää paikkakuntansa asukaslukua. Avara maa ahnehtii ihmisiä, niin sanoakseni. Sen tähden joka siperialainen vielä tänäänkin hyvillään ja ylvästellen katselee lukuisaa perhettä; sen tähden koko Siperiassa ei olekaan yhtään löytölasten huonetta. Mitäpä sillä tehtäisiinkään? Joka vaimo, joka ei voi tai ei luule voivansa elättää hänelle syntynyttä lasta tai muuten tahtoo päästä siitä eroon, löytää aina kosolta sellaisia, jotka mielellään ja ilolla ottavat pikku olennon. "Anna tänne", sanoo talonpoika uskottomalle äidille, "anna tänne, kyllä minä sen kasvatan." Ja hänen kasvonsa loistavat siitä ilosta, ihan kuin hänelle olisi varsa syntynyt. Tuommoisina aikoina, jolloin asujamia vielä oli melkoista vähempi kuin nykyään, naitettiin melkein lapsia, että heille niin pian kuin mahdollista kasvaisi varmoja apulaisia. Nykyään naivat nuorukaiset enimmäkseen vasta kahdeksannentoista vuoden alussa, mutta useimmiten valitsevat vanhempia morsiamia, joista voivat toivoa niin pian kuin mahdollista lapsia, ja sulhonuorukaisten vanhemmat auttavat sen ikäisiä naisia heidän tavoitellessaan pauloihinsa naimaikään vaurastuneita nuorukaisia.

Että romantillisuuttakaan ei puuttuisi, mainitsen, että Altain talonpoikien keskuudessa useinkin tapahtuu salaisia kihlauksia ja nuorten tyttöjen ryöstöä. Mutta nämä ryöstöt tapahtuvat enimmäkseen kaikkein asianosaisten, myöskin molemmin puolin vanhempain suostumuksella, sillä siten säästyy häiden pito, joissa muuten tulee ravita kaikkia kyläläisiä yksinkertaisella atrialla, mutta hyvin runsaasti viinalla! Tietysti rakkaus myöskin täällä katkoo kaikkia kahleita, varsinkin vanhempain vastustusta. Ryöstönhaluinen nuorukainen piankin saa tytön suostumaan kuten muuallakin maan päällä ja kirkon pyhä palvelija aina helposti taipuu erityisestä maksusta; mutta vihastuneet vanhemmat eivät niinkään helposti lepy. Äiti kiroo tytärtään, isä poikaansa, ja molemmat vannovat kaikkein pyhäin nimessä, että eivät koskaan enää tahdo nähdä jälleen lapsiansa.

Viimein tapahtuu kuitenkin tuon jäykän mielen muutos; sitä ei taivuta ylhäältä tullut voima, vaan eräs verraton tenhokeino: naukku eli votki, joksi sitä Venäjän alueilla asuvaiset sanovat. Heti kuin appi taipuu juomaan, on nuori aviomies voittanut, sillä anoppi juopi myöskin ja sikunaneste pehmittää hänenkin jäykän sydämmensä. Jos silloin ikään kuin sattumalta tulee vielä muutamia ystäviäkin uljaasti auttamaan sovinnon juonnissa, niin heitä ei suinkaan ajeta pois, sillä kestityksen kustannukset ovat nyt sentään paljon pienemmät, kuin jos koko kylä olisi juoda mässäten toivottamassa taivaan siunausta nuorelle parille. Eikö täydy myöntää, että puhdas pyhä rakkaus tekee yksin Altain talonpoikais-pojatkin kekseliäiksi?

Myötäjäisiä morsian ei saa Altain seuduilla; hänen äitinsä päin vastoin vaatii lahjaa sulholta, jopa välistä oikein rajusti ulvoen ja parkuen. Ainoastaan silloin, kuin sattuu erityisiä asianhaaroja, jos esim. häiden jälkeisenä aamuna morsiuspaita, jonka vieraat tahtovat nähdäksensä, ei ole heidän mielestään kyllin hyvä, ainoastaan silloin saattaa tapahtua päinvastaistakin. Ymmärtäväinen ja kokenut morsiamen isä käyttää sellaisessa tapauksessa tuota ainiaan luotettavaa lumokeinoa, tuo esiin ilahuttavan joukon varovasti jo valmiina pidettyjä pulloja, lupaa suuttuneelle tai vähintään pahastuneelle vävylle varsan, härjän, muutamia porsaita tai muuta sellaista; mielet rauhoittuvat ja sovinto tehdään.

Miksipä olisikaan sulho ijäti vihoissaan? Eihän ole muillekaan käynyt paremmin, ja tulevaisuus tasoittelee paljon. Isän ilo kukoistaa myöskin säännöttömissä oloissa, mutta iloa se sittekin on. Sillä taloushuolia ei ole köyhimmälläkään, jos hän vain tahtoo käyttää käsiänsä. Häntä mielellään autetaan minkä milläkin, ja jos hyvän hyvä taivas muutamiksi vuosiksi vain hiukan niukentaa siunauksensa vuodattamista, jos vilja ja karja pysyvät vähänkään hinnassa, niin ihan varmaan vuoden päästä teekannu ja kupit koristavat jotakin nurkkapöytää, silkkipeitteet suurta kahden maattavaa vuodetta, välkkyvät pyhäin kuvat oikean puolista peränurkkaa sekä kaikkea kynäkuvailua ylevämmät leijonan, tiikerin, karhun, suden, elefantin, hirven ja krokotiilin pyyntikuvat puhtaana ja siistinä pidetyn vierastavan seiniä, jollainen aina on jokaisessa vähänkin toimeen tulevassa talonpoikaistalossa.

Jotenkin yhtä viehättävä kodikkaisuus on tarjona kaikille tuomituillekin, jotka lähetetään Siperiaan, toisille aikaisemmin, toisille myöhemmin, jos he vain tahtovat sellaisen kodin saada, jos elävät jonkun aikaa ja jos onni on heille vähänkään suopea. Minä olen Siperiassa saanut tuomituista ja sinne tuomitsemisesta ihan toisen ajatuksen, kuin minulla oli ennen sinne menoani, vaan huomautan kuitenkin edeltä päin, että minä en ole niitä, jotka enemmän suosivat ja paremmalla osanotolla katselevat murhamiestä, ryöväriä, murhapolttajaa, varasta tai muita sellaisia konnia kuin uutteraa perheen isää, joka otsansa hiessä koettaa rehellisesti ja kunniallisesti elättää ehkä suurtakin perhettänsä ja että minä en vielä tähän asti ole jaksanut yletä tuolle muka korkealle käsityskannalle, joka tahtoo poistaa kaikkea rangaistusta ja lievittää kaikkea vankeutta.

Joka vuosi lähetetään keskimäärin viisitoista tuhatta ihmistä Venäjältä Siperiaan. Pahimmat pahantekijät tuomitaan elinajaksi, muut määrävuosiksi. Venäjän rikoslain ankaruudesta ja puutteista ei ole minun asiani puhua; liikaa ankaruutta ei se osoita, että siinä laissa on kuolemanrangaistusta ainoastaan kaikkein pahimmista ja harvinaisimmista rikoksista; siinä vain on selvää kovuutta, että valtiollisista rikoksista tuomittuja matkalla ja usein Siperiassakin kohdellaan ihan samoin kuin tavallisia pahantekijöitä.

Siperiaan tuomittu siirretään ensinnä piirikaupungin vankilasta kuvernementin pääkaupungin vankilaan ja sitte kuljetetaan rautateitse tai tavallisilla talonpoikaisvankkureilla Nishni-Novgorodiin, Kasaniin tai Permaan. Vieläkö nykyäänkin jalkamatkoilla pahantekijät kaksittain taotaan kiinni pitkiin vitjoihin, siten pakottaen heitä kantamaan niitä koko matkan, en tiedä, sillä en ole sitä koskaan nähnyt, vaan päin vastoin olen lujasti vakuutettu, että viimeisen keisari vainajan kaikkialla tunnettu lempeys ei olisi koskaan suvainnut tuota vanhaa raakaa kohtelua. Äsken mainituissa kaupungeissa ja samoin Tjumenissa ja Tomskissa on tilavat kokousvankilat ja kaikkein teiden varsilla, joita ei vielä samaa suuntaa kulkevat rautatiet ole saattaneet hyljätyiksi, pienempiä rakennuksia tuomittujen turvallisina säilytyspaikkoina yönajaksi. Mikäli suinkin käy päinsä, ei tuomittuja pakoteta jalkaisin astumaan, vaan kuljetetaan rautatiellä, vankkureilla ja säännöllistä liikettä ylläpitävillä höyrylaivoilla; niinpä Nishni-Novgorodista tai Kasanista Permaan, Tjumenista Tomskiin Thura-, Tobolsk-, Irtish-, Ob- ja Tomjokia myöten. Vankilat ovat yksinkertaisia, vaan riittävän puhtaita ja niihin kuuluvat, kuitenkin kyllin erillään olevat sairashuoneet mallikelpoisia rakennuksia, jokialukset tavattoman pitkiä, kaksinkertaisia veneitä, joita sopivimmin voisi sanoa suuriksi, uiviksi linnunhäkeiksi, koska koko yläkerta on rakennettu keskikannelle sellaisen häkin tapaan. Jokaisessa tällaisessa kuljetusveneessä, jota höyrylaiva hinaa, on joksikin tilaa kuudelle sadalle hengelle ja sitä paitsi suuri keittiö, sairashuone, pikku apteekki sekä vartia-sotamiesten ja venemiesten huone. Perman ja Tjumenin välillä käytetään vankkureita, jotka samoin ovat linnun häkkien kaltaisia, vaarallisimpain pahantekijäin kuljetukseen.

Jokainen tuomittu saa hallitukselta paksun harmaan villaviitan, jonka selkään kiinnitetään vinoneliön muotoinen kangaskappale, väriltään erinäköinen rangaistuksen kovuuden mukaan, että vartia-sotamiehet saisivat siitä sen verran tietoa, kuin välttämätöntä on. Ruokarahaksi matkalla annetaan kymmenen tai ylempisäätyisille "onnettomille" viisitoista kopeekkaa päivässä, mutta kauemmin vankiloissa ollessa ainoastaan seitsemän tai toisille viisitoista kopeekkaa. Tämä summa on niin runsas, että vähänkin säästävästi käyttäen sillä voidaan saada kaikki elintarpeet, varsinkin kuin joka päivä, paitsi paaston aikana, annetaan kolme neljännesnaulaa lihaa. Jos vaimo ja lapsia on tuomitun matkassa, niin saa jokainen saman verran. Sivuansio on sallittu; työllä tai kerjäämällä ansaittu raha tai ainakin enin osa siitä joutuu tuomitun omaan taskuun, ehkäpä viinana myöskin kurkkuun.

Sanoin, että jokainen tuomittu saa ottaa vaimon ja lapset mukaansa Siperiaan, ja niin he tavallisesti tekevätkin. Törkeästä rikoksesta kovaan rangaistukseen tuomitseminen on Venäjälläkin riittävä avioeron syy. Kuitenkin saa jokainen vaimo vapaasti valita, lähteekö puolisonsa kanssa Siperiaan vai jääkö kotiin. Yksin lapsetkin, jotka ovat täyttäneet neljätoista vuotta, saavat itse päättää, lähtevätkö mukaan vai eroavatko vanhemmistaan. Mutta hallitus mielellään näkee, että vaimo ja lapset seuraavat tuomittua ja edistää sitä kaikin tavoin sekä vakavasti mietiskelee, millä tavoin matkan vaivat ja vastukset sopivimmin voitaisiin vähentää.

Eittämättä matka kaikissa tapauksissa on rasittava, mutta ei kuitenkaan niin sanomattoman hirvittävä, kuin meille kerrottiin. Ainoastaan kaikkein pahimmat pahantekijät viedään kahleissa määräpaikkaansa, vaan muut saavat enemmän vapautta kuin pahantekijät Saksassa. Rasittavin on matka höyrylaivoilla tai niiden hinaamissa veneissä. Silloin kaikki tuomitut omaisineen salvataan yhteen, ja siitä seuraa kaikenlaisia vallattomuuksia, sellaisiakin, joita ei käy kertoa, pahimpain ilkiöiden puolelta, joita ainoastaan harvoin voidaan riittävästi pitää kurissa. Viekas varas varastaa kokemattomalta varkaalta, väkivaltainen komentelee heikompaa, joku ratkoo makaavalta irti kengänpohjat, luullen sieltä löytävänsä setelejä; parantumaton paatunut saattaa katuvaisen päätökset horjumaan ja turmelee kokonaan sen, jolla vielä oli parantumisen toivoa. Tosin nykyään jo miehet ja naiset kuljetetaan erillänsä, mutta perheen jäsenet sentään yhdessä, ja tuomitun vaimo ja tyttäret ovat matkalla aina suuressa, vaarassa, vaikka sitä kyllä on koetettukin ehkäistä. Sitä vastoin höyrylaiva myöskin lyhentää matkan kymmenenneksi osaksi maamatkan ajasta, ja siten pikemmin pelastaa turmiollisten vaikutusten vallasta ne, jotka vielä eivät ole kokonaan paatuneet. Vaivalloisempi, mutta näille vähemmin turmeltuneille tuomituille sittekin mieluisempi on maitse matkustaminen. Venäläiset talonpoikaisvankkurit Venäjän teillä ja venäläisten, täyttä neliä laukkaavain hevosten jäljessä on tosin meidän käsityksemme mukaan oikea piinapaikka, multa ei tavallisten venäläisten mielestä, jotka ovat nuoruudesta asti tottuneet sellaiseen matkustukseen ja sellaisiin teihin, eli toisin sanoen ovat tottumattomat parempaan. Tosin tuomitun täytyy tyytyä sellaisilla, kuusi tai kahdeksan henkeä kuljettavilla vankkureilla vähän pienempään tilaan, kuin talonpoika tavallisesti tyytyy perheineen matkustaessansa; mutta ajajalla tai vartiasotamiehellä ei ole yhtään parempi kuin tuomitulla, jos ei oteta lukuun, että törkeän pahantekijän kahleet juuri sellaisella matkalla, kammottavasti kilisevät. Sivistyneestä perheestä lähtenyt vanki, varsinkin valtiollisesta rikoksesta, tuomittu tosin parahtelee sellaisen matkan vaivoissa ja on syvimmän, vakuutuksensa mukaan ihan oikeutettu kuvailemaan sitä kaikkein mustimmilla väreillä; mutta jos otetaan lukuun paikkakunnalliset olot ja maan tavat, niin siinä vastentahtoisessa vaelluksessa ei ainakaan ole julmuuden kirousta, josta sitä on syytetty. Mitä viimein jalkamatkoihin tulee, niin niitä ensinnäkin ei koskaan tapahdu talvella, siihen ei pakoteta muita kuin voimakkaita, astumaan kykeneviä miehiä eikä heitäkään astuteta enempää kuin neljäkymmentä virstaa päivässä, jota paitsi joka kolmas päivä levätään tien varrella olevissa vankiloissa. Vartiasotamiehet astuvat myöskin jalkasin, ja heidän täytyy alinomaa pitää vaaria vangeista, he ovat niistä vastuun alaiset ja sen tähden he ihan varmaan paljon enemmän rasittuvat kuin vangit; sillä, vaikka, murhamiehen tosin täytyykin kantaa kahleitansa, niin sotamiehellä sen sijaan on aseensa, kantamuksensa ja ampumatarpeensa. Hän kuitenkin on nuhteeton valtionpalvelija ja tuo toinen ihmiskunnan hylkiö!

Väärin on, että tavallisesta rikoksesta tuomittu ylhäissäätyinen saa, jos hänellä vielä on käytettävänään omia tai vierasten varoja, toisenlaista kohtelua kuin samasta rikoksesta tuomittu alhainen mies; niinpä ensin mainittu saa mielensä mukaan kaikessa mukavuudessa matkustaa määräpaikkaansa ainoastaan kahden kasakin seurassa, joiden matka edes takaisin hänen on kustannettava.

Niin kuin jokainen rehellinen venäläinen tai siperialainen tunnustaa tämän vääryyden, yhtä varmaan joka virkamies ja joka tuomittukin, tunnustaa, että vartiamiehet ja muut vankien valvomiseen kuuluvat alemmat tai ylemmät virkamiehet eivät harjoita julmuutta. Tapahtuu kyllä sitäkin, että vastarintaan asettuvat tuomitut tiellä ammutaan tai muuten tehdään ikuisesti vaarattomiksi; vaan sellaiset tapaukset ovat kuitenkin erittäin harvinaisia ja ainoastaan pakon vaatimia keinoja, joihin ryhdytään vasta sitte, kuin kaikki muut on huomattu turhiksi. Venäläinen ei ole julma, niin kuin espanjalainen, turkkilainen, kreikkalainen tai eteläslaavilainen, vaan väärin käsitetystä armeliaisuudesta ja hitaudesta pikemmin liian lempeä ja anteeksi antava kuin liian kova ja ankara. Hän kyllä koettaa sekä eläimen että ihmisen voimia, mutta ei kiduta, nähdäkseen vain niiden tuskia. Jo "onneton" nimityksestä, jota kaikkialla käytetään kaikista tuomituista, näkyy kansan syvällinen myötätuntoisuus, ja se tunne vaikuttaa kaikissa, sekä sotamiehissä ja poliiseissa että vankilan päällysmiehissä ja vartioissa. Tietysti jotkut parantumattoman häijyt konnat joskus saavat suurimmankin kärsivällisyyden leimahtamaan vihaksi. Tuomitut itse kertoivat minulle, että huononpäiväiset kirjoittelijat käyttävät siirtopaikoissa yksin onnettomuuttakin runsaamman rahan ansaitsemiseen, kuin valtio heille antaa ylläpidoksi. Eräs entinen puolalainen santarmi, joka minulle kertoi elämäkertansa, valitti, että Puolan viime kapinan tähden tuomittuja Venäjän sotamiehet kohtelivat ankarammin kuin muita tuomittuja, jopa ihan säälimättömästikin. Vaan nykyisen hallituksen tekeminen vastuun alaiseksi sellaisista yksityisistä tapauksista on kerrassaan väärin.

Kaikki nykyiset lait, asetukset ja laitokset todistavat, että hallitus kaikin tavoin pitää hyvää huolta Siperiaan tuomituista ja koettaa mikäli mahdollista lievittää niiden kohtaloa sekä antaa heille tilaisuutta toimittaa itsellensä ennemmin tai myöhemmin miellyttävämpi elämä. Ankarasti on kielletty syyttä kovasti kohtelemasta tuomituita ja ankarasti rangaistaan sen kiellon rikkomista; törkeäksi rikokseksi katsotaan heiltä ottaa mitään syyttä. Kaikkialla koetetaan lievittää rangaistusta, jos se suinkin on mahdollista, sekä toimittaa tuomittu pahantekijä parantuneena takaisin yhteiskunnan yhteyteen. Mutta autetaan ainoastaan sitä, joka apua ansaitsee, eikä suinkaan kaikkia, jotka parannusta teeskentelevät. Sillä Siperiassa ei kasvateta mitään teeskentelijöitä kuten Saksan vankiloissa. Siellä useinkin mielettömästi koetetaan tehdä pahantekijöistä pyhimyksiä; siitä venäläiset eivät tiedä mitään, koska heistä on itseselvä asia, että jokainen kunnioittaa kirkkoa ja rakkaita pyhiä, paastoaa aikansa ja yleensä tekee sen vähän, kuin ulkokaavainen kirkko vaatii. Sen tähden otetaankin pahuutta kiinni oikeasta paikasta ja saavutetaan tuloksia, joita ei muualla saavutetakaan.

Viidestätoista tuhannesta joka vuosi Siperiaan tuomitusta joutuu tuskin tuhat vuorikaivoksiin; muut hajoitellaan eri kuvernementteihin eli, kuten on tapana sanoa, käsketään asettumaan. Suurissa vankiloissa pidetään miehet ja naiset erillään, vieläpä myöskin kristityt, muhamettilaiset ja juutalaiset; uutistalonpojiksi asettuessa otetaan myöskin uskonto lukuun. Heti kuin keveämpään rangaistukseen tuomittu pahantekijä saapuu määräpaikkaansa, saa hän hallitukselta viimeiseksi lahjaksi oleskelukirjan, ja siitä lähtein hän saa esteettömästi harjoittaa mitä hyvänsä laillista ammattia, mutta on kuitenkin sen verran valvonnan alainen, että ei saa virastojen luvatta poistua määrätystä piiristä, ehkäpä ei kylästäkään. Tänne tulon syitä ja entistä elämää häneltä ei kysellä, ei ainakaan pahaa tarkoittaen, sillä kukapa sitä huolisikaan hänelle muistuttaa. Asujamet, joiden keskellä hän elää, ovat kuuluneet tai kuuluvat vieläkin samanlaisiin onnettomiin tai ovat niiden jälkeläisiä; vähälukuiset vapaat talonpojat mukautuvat muiden siperialaisten tapoihin ja tottumuksiin. Autetaan onnettomia kaikin tavoin, joita tuskin kaikkia käy hyväksyäkään. Jo suuriin vankiloihin laitetaan työhuoneita, joissa ahkeroilla, työhön taipuvilla tuomituilla on tilaisuutta ansaita jotakin. Sitä paitsi koetetaan kouluilla hillitä kasvavan polven turmelusta tahi otetaan pahantekijöiltä jääneitä orpoja niin uhraavaisesti ja niin sydämmellisesti hoitoonsa, että ainoastaan sellainen, joka on tahallaan sokea, siitä ei näe, ja tahallinen mykkä sitä ei puhu. Tjumenin vankilassa kävimme koulussa, jossa nuori pappi opetti kristittyjen, juutalaisten ja tatarilaisten lapsia, ja ystävälliset, hyvät kasvot sillä pitkätukkaisella ja pitkäpartaisella nuorella papilla oli. Juutalais- ja tatarilaispoikien täytyi kyllä, kuten kristittyjen lastenkin, lukea oikeauskoisen kirkon katkismusta ja papin mielessä saattoi ehkä elää hiljainen toivo saada joku noista pakanoista ja juutalaisista kristityksi; mutta mitäpä vahinkoa siitä. Pojat oppivat katkismuksesta lukemaan venättä ja sitä paitsi kirjoittamaan ja laskemaan lukua, ja sehän olikin pääasia. Samassa Tjumenissa kävimme erään rikkaan rouvan perustamassa ja rakentamassa orpojen huoneessa, jota sama rouva myöskin johti ja suurimmaksi osaksi piti yllä. Se tiellä tai kaupungin vankilassa kuolleiden tuomittujen lapsille määrätty laitos oli oikea mallilaitos sanan paraimmassa merkityksessä: iloisia lapsia, kauniita koulu- ja makuuhuoneita, työhuoneita, leikkipaikkoja ja pikku teaatteri tarpeineen. Siinä me näimme oikeaa armeliaisuutta, jota ei kukaan voi olla kunnioittamatta. Mutta vielä enempi oli nähtävänä.

Tjumenissa, Omskissa, Tobolskissa, eikä ainoastaan näissä kaupungeissa, vaan molemmissa mainituissa kuvernementeissa elimme ja olimme lakkaamatta tuomittujen, enimmäkseen pikku pahantekijäin, varasten, pettäjäin, rosvojen, Puolan kapinoitsijain ja muiden kapinallisten seurassa. Pankin esimies, joka meitä otti ystävällisesti vastaan, oli kahdeksitoista vuodeksi tänne tuomittu puolalainen kapinoitsija, nikkari, joka teki meille arkkuja, oli ryöstänyt postin, kuski, joka meitä kuljetteli, tehnyt pahan varkauden, palvelija varastanut ravintolassa erään juomavieraan, ystävällinen Rigan mies, joka meitä niin tehokkaasti auttoi Irtish-joen yli mennessä, oli väärentänyt erään asiakirjan, Goldmacher, juutalais-apulaisemme Obdorskissa, myönyt venäläisiä tyttöjä Turkin haaremiin, palvelustyttö, joka huonettamme siisti, surmannut lapsensa, Omskin apteekkari seoitellut tahallaan, kuten sanottiin, myrkkyjä j.n.e. Me viimein arvasimme joka henkilöstä hänen rikoksensa, ja poliisimestarilta saimme kyllä vakuutuksen, että melkein kuka hyvänsä arvokkaistakin miehistä, niihin luettuina myöskin jotkut kauppiaat, notaarit, valokuvaajat, näyttelijät y.m., olivat väärän rahan tekijöitä, pettureita t.m. sellaisia. Ja kuitenkin he kaikki ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä, ehkäpä enemmänkin, eikä sellaisilta, jotka tahtoivat olla vaiti, olisi ollut hyvä mennä kyselemään heidän entisyyttänsä, koska olivat siitä kokonaan luopuneet.

Että tuomittu entinen pahantekijä voi näin uudistua, siitä hänen on kiittäminen yksistään kansalaisiansa ja hallitusta, joka kykynsä mukaan edistää hänen vilpitöntä aikomustansa alkaa uutta elämää. Sille, joka tahtoo työtä, annetaan sitä ihan ilman epäluuloa, otetaan hänet arvelematta palvelukseen, käytetään entistä varasta renkinä, kuskina tai kokkina, lapsensa murhaajaa lasten hoitajana ja samoin kaikkia muita, mikäli tarvitaan. Ja kuten vakuutettiin, perin harvoin sitä tarvitsee katua. Siten monestakin pahantekijästä tulee vähitellen rehellinen kansalainen, synnin kirous tuskin ulottuu siellä toiseenkaan polveen asti. Siperiassa on mahdollinen, mikä muualla ei ole: pahantekijän muuttaminen rehelliseksi ihmiseksi. Että sitä ei aina tapahdu, että Venäjällä kuten muuallakin on parantumattomia joukossa, myöntää joka siperialainen; että seurakunnastaan erotettu ja pois toimitettu rosvo Siperiassa paljon useammin tulee varsinaiseksi pahantekijäksi, kuin muu rangaistuksensa kärsinyt pahantekijä jälleen lankee entisiin synteihinsä, on kyllä huomioon otettava tosiasia.

Kaikki sen laatuiset tuomitut, joista nyt on ollut puhetta saavat elää ja olla, miten tahtovat. Sitä vastoin pidetään törkeitä pahantekijöitä vuorikaivoksissa työssä. Nertshinskissä työskentelee neljä tuhatta näitä onnettomia, tuskin väheten tai suuresti enentyenkään luvultansa. Kruununtilan vuorikaivosten nykyiseltä päämieheltä kenraali von Eichwaldilta sain näistä rikoksellisista tarkkoja tietoja.

Kaikki vuorikaivoksiin tuomitut tuodaan sinne jalkaraudoissa, ja heidän täytyy kahleissaan tehdä samaa työtä, kuin muut vapaat kaivosmiehet. Ymmärtäväinen päällysmies, jonka valvonnan ja käskyn alaisina he ovat, kohtelee heitä jo siitäkin syystä hyvästi, että hänen ja hänen perheensä elämä olisi turvattu; sillä hänellä ei ole niin suurta miesvoimaa, kuin hän kapinan tukeuttamiseksi tarvitsisi, jos se syttyisi. Tuomitun rikos on hänelle tietty; sen tähden hän ei huoli keltään kysellä hänen entisyyttänsä. Pitkän ajan kuluttua enin osa näistä pahantekijöistä vapaasti ja ihan itsestään avaa hänelle sydämmensä ja pyytää rangaistuksen lievitystä. Jokainen näistäkin tuomituista saa tuoda perheensä mukanaan tahi täällä esteettömästi rakentaa uuden. Jos hän vielä sillä tavalla kuuluu ihmiskunnan yhteyteen, niin hänessä useimmiten herää katumus ja samalla toivo, ja toivosta kasvaa halu saada unhottumaan, mitä ennen on tapahtunut. Hän tekee vuoden kaksi työtä kahleissa, käyttäytyy hyvästi ja saavuttaa luottamusta. Hänen esimiehensä otattaa häneltä pois raudat. Hän pysyy uskollisena päätöksissään, tekee ahkerasti yhä edelleen työtä ja alkaa elättää perhettänsä. Perhe pitää häntä tässä maassa, jota hän alusta niin sanomattomasti pelkäsi; hän huomaakin sen paremmaksi mainettansa ja alkaa tulla tyytyväiseksi. Silloin on hetki tullut antaa hänet takaisin yhteiskunnalle. Virkamies neuvoo häntä asettumaan talonpojaksi. Vuosia on kulunut hänen pahasta teostaan; se on hänen muistissaan enää vain, pahana unena. Edessään näkee hän vaurastuvan talon, takanaan kahleet. Kotipaikkansa on hänelle tullut vieraaksi, hän on tottunut tähän uuteen vieraaseen maahan. Hänestä tulee talonpoika, hän tekee työtä, elää ja kuolee parantuneena ihmisenä. Silloin loppuu hänen lastensakin tuomio. Vapaina Siperian kansalaisina viljelevät he edelleen hallituksen lahjoittamaa maata. Tämä ei ole mitään mielikuvitusta, vaan ilmeistä totta.

Tosin kyllä eivät kaikki tuomitut tyydy kohtaloonsa. Äkeissään siihen ja koko ihmiskuntaan, tyytymätönnä kaikkeen, kyllästyneenä työhön, ehkäpä ikävissään kotiin tai ainakin vapauteen miettii hän yksin tai jonkun toisen taikkapa useampainkin kanssa pakoa. Viikkoja, kuukausia, vuosikausia tähystelevät he sopivaa hetkeä; toinen kertoo toiselleen tarkkaan ja moneen kertaan koko elämänsä historian, kuvaelee pienimpiin yksityiskohtiin saakka kotikylänsä, seudun, lapsuutensa kodon, luettelee hänelle sukulaistensa nimet, kaikki kylän asukkaat, naapurikylät, lähimmät kaupungit, ei unhota mitään, vaan painaa kaikki hyvin tarkkaan; toisen muistiin; sillä hän tahtoo vaihtaa nimeä, että olisi vaikeampi tuntea häntä, jos hänet saataisiin kiinni. Toinen tekee ihan samoin. Seppä lahjotaan ja taivutetaan suostumaan pakoon tai ryöstetään häneltä, jos niin täytyy, kelvollisia kaluja, joilla katkoa kahleet. Kevät on tullut ja sovittu määräpäivä; pakeneminen on hyvin helppo vuorikaivosten oloissa; muutamaan tuntiin ei suinkaan arvata ketään kaivata. Jos pakolaiset kerran pääsevät metsään, niin he ovat turvassa kiinni joutumiselta, vaikka ei aina vaaroilta. Sillä täällä syntyneen tunguusin tai jakutin turkki välähtää, hänen ajellessaan metsissä otuksia, karkulaisen silmiin paljon paremmalta kuin hänen omansa ja sen tähden hyvin houkuttelevalta, ja tarkka luoti päättää sen turkin tähden ihmisen päivät ilman mitään omantunnon vaivoja. Paitsi sellaista yhtymistä pakolaisilla tuskin on mitään esteitä. Joka siperialainen joko synnynnäisestä hyväntahtoisuudesta tai väärin käytetystä armeliaisuudesta, ehkäpä myöskin pelosta tai hitaudesta pikemmin auttaa pakolaista, kuin häntä estää. Kaikissa tai ainakin useimmissa tien varrella olevissa kylissä asettavat talonpojat avonaisen ikkunan eteen suuren astian maitoa, leipäkannikan ehkäpä lihaakin, yöllä kulkevia pakolaisia varten, että heidän ei tarvitsisi varastaa. Niin kauan, kuin pakolainen ainoastaan ottaa, mitä hänelle siten vapaasti tarjotaan, tahi pyytää tai kerjää, mutta ei tee mitään luvatonta, ei varasta eikä ryöstä, niin kauan ei edes kylänvanhinkaan ole huomaavinansakaan, vaikkapa yöllä tuntemattomia ihmisiä kulkee läpi kylän, ottaen tuota "onnettomille" aiottua ruokaa ja leväten lämpimissä, aina syrjään rakennetuissa saunoissa. Ja vaikkapa joku onneton keskipäivälläkin kerjäisi, ei häntä ilmaista, ja vaikka hän pyytäisi suitsiakin, niin hänelle annetaan, jos vain sattuu liikenemään. Mitä hän suitsilla tekee, arvataan kyllä. Kylän lähellä on joukko hevosia ilman mitään paimenta, vaikka susia ja karhuja kyllä saattaa olla lähellä. Sinne menee pakolainen, pistää kelpo oriille suitset päähän, hyppää selkään ja ratsastaa mukavasti pois.

"Nikolai Aleksandrovitsh", ilmoittaa joku hevosen omistajalle, "joku onneton juuri läksi ratsastamaan sinun paraimmalla hevollasi; Romanovskojaan päin hän näkyi lähtevän. Pitäisikö häntä ajaa takaa?"

"Mitä vielä", vastaa Nikolai, "kyliä hepo palaa itsestäänkin. Joku onneton sen varmaankin vei. Ratsastakoon hän kyllikseen."

Hepo kyllä palaakin, sillä Romanovskajan tuolla puolen onneton vaihtaa sen toiseen ja ratsastaa sillä edelleen, ja entinen hepo hyvillään juoksee tuttua tietä kotosalle.

Näin autettuna ruualla ja kyydillä saapuu yhdeksänkymmentä sadasta karanneesta tuomitusta Tjumeniin, Permaan, jopa Kasaniinkin asti. Jos heillä olisi vähäkin maantieteen taitoa eivätkä aina kulkisi kotoansa kohti samaa tietä kuin sieltä Siperiaan, niin he hyvin usein pääsisivät perille. Mutta nyt otetaan Tjumenissa, Permassa ja Kasanissa taas kiinni melkein kaikki pakolaiset. Ja vaikkapa nimensä vaihtanut ei hämmennykään tai toinen ei tiedä mitään vastata mihinkään kysymyksiin, niin ei se nimenvaihto eikä itsepintainen tietämättömyys juuri ketään pelasta tuomiosta uudestaan Siperiaan eikä selkäsaunasta, joka annetaan jokaiselle kiinni saadulle karkaajalle. Hän saa matkustaa samaa tietä kuin ennen pahantekijänä, ja määräpaikkaan saavuttuansa hän ehkä heti taas koettaa uutta pakomatkaa. Moni tuomittu on, kuten meille kerrottiin, neljä, viisi, jopa kuusikin kertaa vasten tahtoaan siten vaeltanut läpi suurimman osan Siperiaa.

Nopeammin kuin näiden parantumattomani pakolaisten retket loppuu niiden vaelteleminen, jotka matkalla varastavat tai tekevät muuta rikosta. Silloin muuttuu talonpoikain välinpitämättömyys kostonhimoiseksi vihaksi. Kaikki vakinaiset maanviljelijät lähtevät takaa ajamaan ja karkulainen on hukassa, jos ei erityinen onni häntä pelasta. Jos hänet saadaan kiinni, niin ei mikään pelasta häntä tuskallisesta kuolemasta. Sitte löytyy vain ruumis, jossa ei näy mitään väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Ruumis haudataan, sen löytö ja hautaaminen ilmoitetaan velvollisesti virastolle, se lähettää tiedon kuvernöörille ja tämä vuorostaan kenraalikuvernöörille; mutta kansan koston uhriksi joutunut pahantekijä on jo aikaa ennen mädännyt, kuin piirilääkäri voi saapua paikalle, jos hän sinne lähteekään. Ketä kosto kohtasi, ei tiedetä. Sillä tavalla katoaa nykyään, eikä hallituksen käskystä, joku tuomittu, jonka lopusta ei kukaan eikä mikään virasto tiedä mitään. Jokainen tuomittu, joka Siperiaan saapuu, tietää, mitä hänelle tulee, jos hän pakolaisena varastaa tai tekee muuta rikosta. Ja sen tähden eletään täällä tuhansien pahantekijäin keskellä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla hyvänsä, ehkäpä paremmassakin kuin suurissa kaupungeissa, joita ihmiskunnan roskajoukko saastuttaa.

Olen koettanut piirtää tarkkaa kuvaa oloista sellaisina, kuin ne nykyään ovat tai vuonna 1876 olivat. Minun tarkoitukseni ei ole ollut niitä lievittää eikä kaunistella. Siperiaan siirtäminen pysyy täst'edes kuten tähänkin asti kovana rangaistuksena, ja sitä kovemmalta se tuntuu, mitä sivistyneempi, tuomittu on, ja kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen silmissä se kyllä näyttää kauhealta. Mutta Siperiaan siirto ei ole olevakaan mitään muuta kuin rangaistus, ja sen tähden sen pitää kohdatakin sivistynyttä kovemmin kuin sivistymätöntä. Tästä periaatteesta voidaan kyllä väitellä, mutta ei sitä voida kokonaan hyljätä.

Tutkimusmatkoja Tonavalla.

Unkari on vanhastaan ollut Saksan linnuntutkijain ikävöitynä luvattuna maana ja sinä se ainiaan pysyy. Sillä on sopivampi asema kuin millään muulla Europan maalla Pohjanmeren ja Mustanmeren, Itämeren ja Välimeren välillä. Se ulottuu toisella puolen suureen Itä-Europan tasankoon ja toisella Alppeihin ja siinä on kaikenlaisia asuma-aloja, Pohjolan ja Etelän seutuja, aroja ja vuoristoja, metsiä, suuria jokia ja soita. Sen kaiken tähden siellä onkin sekä vakinaisille että vaelteleville ja muuttolinnuille, kaikille yhtä hyviä etuja ja viehättävyyksiä ja sen tähden siellä myöskin on hyvin rikas lintumaailma, jollaista tuskin on missään muussa meidän maanosamme maassa. Sen rikkauden innokkaat kuvailut etevimpäin tutkijain ja mestarien kynästä myöskin enentävät ja vahvistavat Saksan kaikkein linnuntutkijain niin sanoakseni synnynnäistä ikävöimistä sinne. Mutta kumma kyllä harvoin saksalaiset käyvät siinä kauniissa, rikkaassa maassa, vaikka se onkin niin lähellä.

Minäkin olin nähnyt ainoastaan sen pääkaupungin ja sen verran muuta maata kuin rautatievaunujen ikkunasta voi nähdä; sitä vilkkaampana eli minussa tuo sama ikävä. Se oli tuleva tyydytetyksi, mutta sitä elävämpänä se sitte jälleen heräsi. Ei kukaan rangaistuksetta käyskentele palmujen alla, sanotaan, eikä kukaan lintujen tuntija voi olla ikävöimättä uudestaan Frushkagoraan, jos saa kerran oleskella siellä joitakuita toukokuun päiviä.

"Lähdettekö", kysyi minulta armollinen suojelijani, perintöruhtinas Rudolf, "Etelä-Unkariin kotkia ammuskelemaan? Minulla on tarkka tieto parista kymmenestä kotkanpesästä, ja luulenpa saavamme oppia paljonkin siellä käydessämme, jos vain ahkerasti tarkastelemme."

Kaksikymmentä kotkan pesää! Kun on vuosikausia ollut kahlehdittuna Pohjois-Saksan autiuteen ja osaa vähänkin kuvitella mielessään sellaisia tapauksia linnuntutkijan retkiltä, niin kylläpä arvaa, millä suurella ilolla suostuin. Kaksikymmentä kotkanpesää Wienin seuduilla, lähellä Pestiä; enpä suinkaan olisi ansainnut isäni nimeä, jos olisin pysynyt välinpitämättömänä! Lyhyiksi hetkiksi supistuivat päivät kaikenlaisissa varustuksissa ja viikoiksi pyrkivät ne pitenemään malttamattomuudeksi, jolla lähtöä odottelin.

Pieni, mutta iloinen, toimelias ja hyvää menestystä toivova oli seurue, joka toisena pääsiäispäivänä 1878 läksi Wienistä. Paitsi korkeaa herraamme ja hänen ylhäistä lankoansa oli metsästyskumppaneina ainoastaan ylihovimestari kreivi Bombelles, Eugen von Homeyer ja minä, nopeakulkuisessa, mukavassa höyryveneessä, joka päiväkauden kuluttua vei meitä jo Pestin tuolla puolen "sinisen" Tonavan suuta kohden. Keväisen aamuauringon valossa oli muhkea Ofenin keisarillinen linna edessämme; kevään ensi vihannuus loisti Bloxbergin puutarhoista, kuin aamulla varhain läksimme Unkarin pääkaupungista.

Sitä joen osaa, jota nyt kuljimme, ei käy verrata Reinillä, ei Ylä-Tonavalla eikä, kuten sanotaan, Ala-Tonavallakaan matkustukseen. Muutaman kilometrin päässä kaksoiskaupungin alapuolella mataloituvat rannat; nopeasti alenevat varsinkin oikean jokirannan vuoret tavallisiksi kunnaiksi ja ainoastaan sinertävän etäällä näkyy vielä kohtuullisen korkeita piirteitä ikään kuin vähän aaltoilevan. Vasemmalla rannalla leviää avara tasanko. Harhaileva katse ei näe sen toista laitaa eikä muuta kuin yksitoikkoisuutta; tuskin suuret rikkaat kylätkään voivat sitä vetää puoleensa. Siellä täällä nojaa paimen omituisessa puvussaan paksua sauvaansa vasten; mutta ei hänellä ole paimennettavana hyväsävyinen lammaskatras, vaan röhkiviä harjaksen kantajia vilisee päivettyneen miehen ympärillä tai makaa rivittäin mukavassa rauhassa. Tulvan täyttämien lätäkköjen päällä leikittelee töyhtöhyyppä; laajoilla aukeilla paikoilla liitelee sinihaukka; jyrkkiin rantaäyräihin kaivamiensa pesien edessä lipuvat törmäpääskyt ylös alas; lukemattomien laivamyllyjen pärekatoilla astuskelevat västäräkit purstoaan viiputellen; vedestä nousee meluten sorsia ja merimetsoja; sen pinnan päällä risteilee haarahaukkoja ja variksia. Jotenkin sellainen on tämän seudun kuva.

Kohta muuttuu taas maisema. Yhä enemmän alenee tasanko, joka ennen muinoin on syntynyt juuri joen kautta ja jossa nyt joella on syvä uomansa. Avaroille, laitureilla, vielä suojelemattomille aloille, jotka joka tulvan aikaan jäävät veden alle, jakautuu joki lukemattomiin, enimmäkseen myöskin nimettömiin haaroihin. Rehevä metsä peittää rantoja ja haarakkeiden välisiä saaria. Tiheät rantavesakot estävät näkemästä syvemmälle metsään, joka peninkulmia laajalti piirittää näköalaa. Kaikessa yksitoikkoisuudessaan kuitenkin vaihtelevia kuvia syntyy ja haihtuu, muodostuu, kiertyy ja hajoaa, mikäli laiva kääntelehtää joessa. Metsät ovat pajuja, valko-, hopea- ja mustaa haapaa, jalavaa ja tammea, ensimainittuja paljon — runsaammin, toisia niukalti seassa. Korkeammalle tiheää rantavesakkoa, joka on melkein yksinomaan pajua, ylenevät vanhemmat saman lajiset puut; etempänä metsäin sisällä, jotka paikoittain ulottuvat kauaskin maan sisään, nostavat suuret hopea- ja mustat haavat sieviä latvojansa, ojentelevat vanhat, myhkyräiset tammet kuivia latvaoksiansa ilmaan. Puhkeavista pajunvesoista aina kuoleviin jättiläispuihin asti näkee yksi ainoa katse kaikkia puuelämän eri asteita: elämään syntyviä, siemenestä puhkeavia, vahvistuvia, täydessä kasvussa olevia, kuivalatvaisia, taivaallisen tai maallisen tulen kaatamia ja puoleksi hiiltyneitä, maassa makaavia, mätäneviä puunrunkoja. Välissä välkkyy juoksevaa tai seisovaa vettä; yllä on kaareva taivas. Salaperäisestä hämärästä kaikuu satakielen, peipposen sävelet, rastaan laulu, haukan tai kotkan huuto, tikan rummutus, korpin rääkyntä, haikaran kirkuna. Silloin tällöin avautuu hakkuun jäljeltä kiinni kasvamaton aukko läpi metsän ja antaa katsahtaa sen takaista etäistä maisemaa, oikean puolisen rannan avaraa tasankoa, etäisempää kukkulariviä, äärettömiltä näyttäviä vainioita, jotakin kirkonkylää tai kaupunkia. Kesällä, jolloin lehtien vihreys on jotenkin samanvärinen, myöhään syksyllä, talvella ja aikaisin keväällä, jolloin puut ovat lehdettöminä, tuntunee tämä jokivarsien maisema väsyttävältä; nyt tosin kaikki on myöskin yksimuotoista, mutta ei viehättämätöntä; sillä kaikki paju- ja haapalajit ovat nykyään nuoressa lehtipuvussa, enimmät myöskin kukoistuksessaan, joten metsät ainakin siellä täällä näyttävät oikein kirjavilta.

Ainoastaan joissakuissa paikoin on mahdollinen päästä syvemmälle sellaiseen metsään, se kun yleensä on vain ääretöntä suota. Jos joko kuivia polkuja tai vesiä myöten sinne kerran päästään, niin saavutaan ennemmin tai myöhemmin erämaahan, jollaista ei Saksassa ole. Sellaiset paikat, jotka ovat korkeimmalla joen pinnasta ja joissa maaperä on lihavaa, mudan sekaista, muistuttavat ensi katsauksella Saksan metsiköitä. Siellä lehmänkielot ovat mehukkaan vihreänä ja valkoisilla tuoksuvilla kukilla ihanasti koristettuna mattona, joka laajalti peittää maata. Mutta jo sielläkin rehottaa upeasti kasvavia nokkosia ja sinivatukoita niin runsaasti ja kaikenlaiset köynnöskasvit kiemurrellen niin kokonaan täyttävät metsiköt, että jalkamiehellä on melkein voittamattomia esteitä ja vastuksia. Toisissa paikoin on metsä oikeana ryteikkönä, josta ylenee jättiläispuita. Mahtavan isoja runkoja makaa vanhuudesta, myrskyn voimasta, salaman tai kevytmielisten paimenten tulesta kaatuneina vedessä mätänemässä, usein jo pohjana, josta kasvaa nuorta, rehevää vesakkoa; toiset vähemmän mädänneet sulkevat tietä. Putoilleita risuja, hienoja ja paksuja oksia on tuuli ajellut yhteen uiviksi saariksi ja niemekkeiksi, jotka pikku veneille ovat yhtä suurena vastuksena kuin kaalajan jaloillekin. Samanlaisia uivia kaislasaaria on pettävänä peitteenä aukeain vesien päällä. Mutaharjanteet, joissa pajun ja haavan siemenille on sopivaa maata, kasvavat läpipääsemättömiksi tiheiköiksi ja anastavat tilaa ruohokoiltakin, jotka peittävät monen neliöpeninkulman alan; nuoria ja vanhoja pajumetsiköitä on ruohometsikön sisässä tummempina pilkkuina. Mitä synkän metsän tiheiköissä, hetepaikoissa ja ruohokoissa lienee, jää tutkijan silmältä näkemättä, sillä ainoastaan metsän laiteita voi hän tarkastella, liikkuen leveitä vesiteitä myöten.

Sellaisessa seudussa aloimme metsästyksemme, joka ensi sijassa tarkoitti ilmojen valtiasta, kotkaa. Niitä ei ensimmäisenä matkapäivänä vielä lainkaan ollut meidän näkyvissämme, sitä vähemmin pyssyn kantomatkalla; sen sijaan kävimme vanhastaan kuuluisassa Adonyn haikarasaaressa, ja siinä meillä oli kyllin tilaisuutta tarkastella niiden hautomista. Kaksi miespolven aikaa on tämän saaren pitkissä puissa majaillut paljon kauemmin siellä asuskelleiden peltovaristen joukossa haikaroita ja merimetsoja, ja vaikka viimemainitut ovat kuusikymmenluvulta lähtein melkoisesti vähenneet, eivät ne sentään vielä ole kokonaan hävinneet. Neljä-, viisikymmentä vuotta sitte pesi täällä, Landbeckin arvion mukaan, noin tuhat paria yöhaikaroita, kaksisataa viisikymmentä paria harmaita haikaroita, viisikymmentä paria silkkihaikaroita ja sata paria merimetsoja. Nykyään ovat peltovarikset kerrassaan voitolla, viisisataa tai ehkä kaksituhattakin paria. Harmaita haikaroita lienee noin puolitoista sataa ja yöhaikaroita kolme- tai neljäkymmentä paria, silkkihaikaroita ei yhtään; ainoastaan merimetsot ovat säilyneet jotenkin yhtälukuisina kuin ennen. Kuitenkin helisi vielä vähintään kaikua entisestä elämästä, kuin nousimme saarelle, ja siellä täällä lienee elämä metsässä jotenkin yhtä vilkas kuin ennenkin.

Näköään paraimmassa sovussa elävät sellaisilla haikarasaarilla eri linnut yhdessä, vaan ei niiden kesken sittekään ole rauhaa eikä ystävyyttä. Toinen ahdistaa ja auttaa, verottaa ja elättää toista. Peltovaristen asuinpaikkoihin saapuvat haikarat, päästäkseen itse rakentamasta pesiä; varikset niitä rakentelevat ja antavat muuttolintujen tulla; ne tulevat ja varsinkin haikarat karkoittavat rakentajat pois pesistä, anastavat ne tai ainakin niiden rakennusaineet. Merimetsot vuorostaan kiistelevät haikaroilta tuota varastettua saalista ja rupeavat väkivaltaisiksi hallitsijoiksi tähän sekalaiseen hautomavaltioon. Mutta näiltäkin varkailta ja ryöväreiltä toiset taas varastavat ja ryöstävät; sillä varikset ja haukat, joita harvoin puuttuu sellaisista asuinpaikoista, elävät itse ja elättävät poikasiaan suurimmaksi osaksi niillä kaloilla, joita haikarat ja merimetsot tuovat naarastensa ja poikasiensa ravinnoksi. Erilajisten hautomalintujen ensi yhtyminen on vihamielinen. Ankarasti ja kauan siinä taistellaan, ja kymmenesti voitettu ryhtyy vielä yhdennentoista kerran taisteluun ennen, kuin taipuu välttämättömään kohtaloonsa. Aikaa myöten parantuvat olot sikäli, kuin tällaisen lintuvaltion eri lajit vähitellen huomaavat, että yhdessä olosta sentään on etuakin ja että tilaa on kyllä elää rauhallisina naapureina. Taistelut ja riidat eivät kuitenkaan koskaan lopu kokonaan, mutta varsinainen sota eri lajien kesken muuttuu vähitellen laimeammaksi, ainakin siedettäväksi. Totutaan toisiinsa ja käytetään vastustajan työkykyä hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Tapahtuupa niinkin, että ryöstöä kärsinyt seuraa ryöstäjää, jos se syystä tai toisesta valitsee toisen hautomapaikan.

Sekalaisen haikarajoukon näkö on erittäin puoleensa vetävä. "Tuskin on", kuten sitä Baldamus kuvailee, "vaihtelevampaa, viehättävämpää, kauniimpaa kuin nämä Unkarin suot lintumaailmoineen, katsottakoonpa sitte lintujen lukua tai niiden muodon ja värien ominaisuutta. Ken vain on nähnyt huomattavimmat näistä suon asujamista koolla astumassa, marssimassa, juoksemassa, kiipeämässä, lentämässä eli yhteensä elämässä, hänen totisesti täytyy myöntää, että sellainen lintujen elämä on ihmeellisen viehättävä." Tämä kuvaus on oikea silloinkin, kuin sillä tarkoitetaan köyhtynyttä Adony-saarta. Vaikka ennen muinoin hyvin rikas lintumaailma onkin paljon vähennyt, niin yhä siellä vielä sentään on tuhansia. Isoilla metsän aloilla on jokaisessa suuressa puussa pesä, monessa pari- kolmekymmentäkin, ja sellaisissa puissa sekä niiden ympärillä on monenlaisten asujanten elämää ja vilinää. Pesissä istuvat hautomassa peltovaristen, harmaiden ja yöhaikarain ja merimetsojen naarakset, katsellen tummilla rikkikeltaisilla, veripunaisilla ja vihreillä silmillään häiritsijää, joka lähestyy heidän pyhyyttänsä. Jättiläispuiden korkeimmilla oksilla istuu ja kiipeilee ja päällä ilmassa räpyttelee, lentää ja liitelee mustia, ruskeita, yksivärisiä ja kirjavia, loistottomia ja loistavia lintuja; ylempänä kiertelevät haukat; runkoja nakuttelevat tikat; päärynäpuun kukista etsivät jokapäiväistä leipäänsä siloiset, notkeat kertut, lehtiverhoon jo pukeutuneen kirsikkapuun latvoista peipot ja uunilinnut. Muutamissa paikoissa niin ihmeen ihana lehmänkieloverho on laajalti likautunut lintujen jätteistä, rikkoutuneista munista tai munankuorista sekä mätänevistä kaloista, joita on putoellut pesistä.

Ensimmäinen pamaus korkean isäntämme pyssystä saa aikaan sanomattoman hälinän. Kirkuen nousevat peljästyneet haikarat, korvia ja mieltä huumaavasti raakkuen varikset; tyytymättömästi naristen lähtevät myöskin merimetsot pesistään. Metsän päälle syntyy lintupilvi, liitelee sinne tänne, ylös alas, tiheten pimittää puiden latvoja, hajoaa eri osiin, jotka hitaasti laskeutuvat pesien luo, joista juuri läksivät pakoon, vähän aikaa pimittävät niitä ja sitte taas yhtyvät pääjoukkoon. Joka lintu parkuu, raakkuu, narskuttaa ja kirskuttaa niin, että korvat lumpeutuvat; joka lintu lentää pois ja jokaista taas pesän ja munain huoli vetää takaisin. Koko metsä joutuu ikään kuin kapinaan; mutta siitä hurjasta hälinästä huolimatta virittelee peippo aamuvirttänsä, riemuitsee tikka, laulaa satakieli ihanoita säveliään, ja siten tulevat runohenget ilmi varasten ja ryövärien joukosta.

Neli- viisituntisen metsästyksen jälkeen kannamme runsaan saaliin mukavaan laivaan, iloisaan kotoomme, tutkiaksemme sen edelleen lipuessa saamiamme aarteita tieteellisestikin. Tuntikausia kynnellään joen pintaa saman kaltaisten metsien välitse, kuin edellä kerroin, silloin tällöin myöskin suurempien tai pienempäin kaupunkien ja kylien ohitse, kunnes enenevä hämärä pakottaa pysähtymään. Hämärissä seuraavana aamuna saavuimme Apatiniin. Tykin laukaukset, soitto ja iloiset huudot tervehtivät rakasta perintöruhtinasta. Kaikenlaista kansaa tunkeutuu höyrylaivan ympärille; sikäläisiä apumetsästäjiä, kotkan pesäin etsijöitä, kiipeäjiä, linnun nylkijöitä tulee laivaan; toista kymmentä pikku venettä n.s. czikeliä tuodaan kannelle, sitte laiva kääntyy kyntämään takaisin vastavirtaan ja viemään meitä lähelle erään leveän haarakkeen suuta. Sitä myöten me nyt ensi kertaa tunkeudumme syvemmälle märkiin rantametsiin, suurempi vene, jossa me istumme, edeltä ja kaikki pienet Apatinista otetut jäljestä kuin sorsan poikaset emänsä jäljissä. Tänään pyynti tarkoittaa merikotkaa, joita näissä metsissä pesii niin runsaasti, että neliöpeninkulman alalta oli löydetty koko viisi pesää. Pyssymiesten ominaisella ilomielellä hajaudumme eri suunnille eri pesiä kohti.

Minä tunsin jo ennestään varsin hyvin tämän rohkean, ryöstämään kykenevän petolinnun, sillä olinpa sitä monesti nähnyt Norjassa ja Lapinmaassa, Siperiassa ja Egyptissä, vaan en ollut vielä koskaan tarkastellut sen pesää: sen tähden oli tämä tutkimustilaisuus minulle hyvin tervetullut. Nimensä mukaan asuu tämä petolintu mieluisimmin meren rannoilla sekä myöskin suurten, kalaisten järvien ja jokien rannoilla. Jos talvi karkoittaa sen pois asuinpaikoiltaan, niin siirtyy se ainoastaan sen verran etelämmäksi, kuin välttämättä täytyy, voidakseen tulla toimeen kylminäkin kuukausina. Unkarissa sitä on runsaimmin kaikista suurista petolinnuista, ja siellä se pysyy talvetkin; ainoastaan nuorempana eli ennen vaurastumistaan täyteen voimaansa tekee se pitempiä retkiä, ikään kuin tutkien vieraita seutuja. Sen tähden näkyy keväällä niillä seuduin, jossa nyt metsästelimme, ainoastaan vanhoja, väriltään vaalenneita eli siis täys'kasvuisia, siitoskuntoisia merikotkia, jota vastoin syksyllä ja talvella Tonavan rantametsissä vilisee, paitsi poikasia, jotka ovat muutama kuukausi sitte lähteneet pesistä, myöskin muualta tänne kokoutuneita merikotkia. Niin kauan, kuin joki on auki, niiden ei ole vaikea tulla toimeen, sillä ne pyytelevät yhtä taitavasti, ehkäpä taitavamminkin vedessä kuin maalla, liitelevät joen päällä, kunnes huomaavat kalan, syöksyvät kuin ukon nuoli alas ja välistä sukeltavat saaliinsa jäljestä veden allekin, mutta nousevat mahtavien siipiensä avulla pian jälleen ylös, kantavat saaliin, johon iskivät voimakkaat kyntensä suomusverhon läpi, johonkin rauhalliseen paikkaan ja syövät sen siellä kaikessa mukavuudessa. Kun Unkarissa ei näiden kotkain ryöstelemisiä niin ankarasti tuomita, kuin muualla eikä siis heitä juuri ahdistella, niin ne usein oleksivatkin lähellä kalastajani majoja, istuskelevat ihan lähimmissä puissa vaanimassa, kunnes kalastaja heittää heille säiliössä kuolleita kaloja tai mitä muuta syötävää sattuu heille jäämään. Samoin kuin kalastaja, elättää merikotkia myöskin unkarilainen, servialainen ja slavonilainen talonpoika, he kun eivät hautaa kuolleita eläimiä, vaan jättävät kotkain, koirien ja susien huoleksi raadon pois toimittamisen. Jos joen jäätyminen riistää merikotkalta tavallisen saaliinsa eikä sattumalta löydy mitään raatoakaan, niin ei hän siitä kärsi mitään puutetta, sillä jalomman ja rohkeamman vuorikotkan tavalla pyytää merikotkakin mitä hyvänsä riistaa, jota vain luulee jaksavansa voittaa. Se iskee kettua ja jänistä, siiliä ja rottaa, vesilintuja ja harmaita hanhia, ryöstää partahylkeiltä imevän pojan ja menee innossaan niinkin pitkälle, että iskee mahtavat kyntensä myöskin jonkun nokkavalaan tai sammen selkään, jotka molemmat vetävät sen veden alle ja hukuttavat ennen, kuin se ehtii saada kynsiään irti; hyökkääpä se välistä ihmisenkin kimppuun. Näin merikotkalla tuskin koskaan on puutetta, vaan hän päin vastoin saa viettää ihan huoletonta elämää, jos häntä ei varsin rajusti ahdistella.

Hautoma-aikaan asti elää merikotka rauhassa vertaistensa kanssa, vaan sen lähestyessä herää hänenkin sydämmessään taistelun kiihko, useimmiten kaiketi kateudesta. Naaraksen ja pesän tähden taistelevat merikotkat ankarasti. Kotkaparin liitto kestää kyllä niin kauan, kuin puoliso elää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että kotka jaksaa suojella naarastansa toisten kosinnalta ja pitää omaa pesää. Vaurastunut, voimansa tunteva nuori kotka katselee himokkaasti toisen naarasta ja pesää ja molemmat ne ovat hänen, jos hänen onnistuu voittaa tuo toinen. Sen tähden oikea puoliso taisteleekin hengen edestä tulokasta vastaan, joka rupeaa häiritsemään hänen kotirauhaansa ja onneansa. Korkealla ilmassa alkaa taistelu ja päättyy usein vasta maassa. Nokalla ja kynsillä iskee toinen toistaan, kunnes toisen onnistuu saada kyntensä toiseen, mutta samalla hän jo omassakin ruumiissaan tuntee toisen kynnet. Yhtenä höyhenpallona syöksyvät molemmat korkealta ilmasta alas veteen tai maalle, päästävät irti kyntensä ja ryhtyvät heti jatkamaan taistelua toisella tavalla. Kiukkuisten kukkojen tavalla ne tappelevat, jos maalle sattuvat putoamaan, ja veri ja höyhenet taistelukentällä todistavat kyllin, että siitä leikki on kaukana. Naaras liitelee molempien taistelijain yllä tai katselee jostakin korkeasta paikasta taistelua näköään välinpitämättömänä, vaan kuitenkin joka kerran hyväilee voittajaa, kuin se taistelun päätyttyä palaa hänen luoksensa, samapa sitte, onko voittaja entinen puoliso tai tulokas. Entinen saa heti väistyä, jos sotaonni on tulokkaalle suosiollinen! Naaraskotkan mielestä ansaitsee ainoastaan voima suosiota.

Onnellisesti torjuttua tällaiset hyökkäykset ja taistelut, joita jokaisen kotkauroksen täytyy joka vuosi kestää, asettuu pari vanhaan pesään ja alkaa jo helmikuussa sitä parannella. Siihen tarpeelliset rakennusaineet kokoelee pari yhdessä maasta tai vedestä, ehkäpä katkoo puistakin, ja kantaa kynsissään pesän luo usein etäältäkin ja rakentaa ne siellä kokoon niin taidokkaasti kuin kotka osaa. Kun sitä rakennusta tehdään joka vuosi, kasvaa pesä vähitellen melkoisen korkeaksi, niin että jo siitäkin voidaan huomata sen, samoin kuin siinä asuvan parinkin, vanhuus, sillä vanhimmissa pesissä aina myöskin on vanhimmat kotkaparit. Pesä ei aina ole latvaoksissa, mutta aina sentään korkealla maasta, lähellä runkoa ja aina vahvojen oksien varassa, jotka jaksavat kantaa raskasta ja yhä raskaammaksi tulevaa rakennusta. Hienommat oksat, kaikki hujan hajan törröttämässä sekä pohjalla että ylempänä, muodostavat sopivia pesänkoloja ja piilopaikkoja useammillekin varpuispareille, jotka rohkeasti ja luottavasti tunkeutuvat mahtavan petolinnun lähelle.

Helmikuun lopulla tai maaliskuun alulla munii naaras kaksi, enintään Kolme munaa matalaan pesäkoloon ja alkaa ahkerasti hautoa. Uroskotka toimittaa hautovalle naarakselle syömistä, mutta ei nytkään mielellään lentele kauas; hankittuaan ravintoa puolisolleen ja itselleen istuu hän uskollisena ja huolellisena vartiana lähellä pesää jossakin puussa, joka samalla on vartio-, lepo- ja makuupaikkana. Noin neliviikkoisen hautomisen jälkeen lähtevät munista pojat, jotka usein ovat ikään kuin valkoiset villatuput, joista pilkistää nokka, mustat silmät ja nyt hyvin terävät kynnet; sievät olennot ne ovat ja jo nuoruudesta asti hyvin itsetuntoiset. Nyt on työtä kylliksi sekä isälle että emälle. Vuorotellen he lentelevät saaliin haussa ja vartioivat poikasia, mutta ainoastaan emä niitä hoitelee. Kyllä isäkin rehellisesti tekee tehtävänsä niiden kasvatuksessa, mutta ainoastaan emä kykenee niitä hoitamaan. Jos niiltä, ensimmäisinä lapsuuden päivinä emä kuolee, niin ne riutuvat kuten nuoret imettäväisetkin, joilta kasvattaja riistetään. Omalla rinnallaan suojelee kotkaemä poikasiansa kylmältä ja sateelta; omasta närästään antaa se niille lämminnyttä, pehminnyttä ja puolisulanutta ruokaa. Sellaista ruokkijan tointa ei isäkotka ymmärrä; mutta kuin poikaset vaurastuvat isommiksi, noin puolikasvuisiksi, ja siihen aikaan kadottavat emänsä, pitää isä yksinään huolta niiden kasvatuksesta ja uhraavaisimmalla vaivalla ruokkii niitä kokonaan. Pojat kasvavat nopeasti. Kolmannella viikkokaudella tulee selkään höyhenpeite, toukokuun lopulla ovat ne täys'kasvuiset ja lentokykyiset. Silloin ne lähtevät pesästään vanhempiensa johdolla totuttautumaan ammattiinsa.

Tällainen on lyhyesti kuvattuna niiden kotkain elämä, joita me aioimme nyt pyydellä. Me kävimme koko yhdeksällätoista asutulla pesällä, ja meillä oli missä minkinlainen onni. Milloin jalkaisin, milloin pikku veneillä, välistä juosten ja kaalaen, välistä ryömien ja hiipien koetimme näkymättä ja kuulematta lähestyä pesäpuita, teimme tuota pikaa niiden alle lehtimajan ja tähystelimme tuntikausia siitä innoissamme kotkia, jotka meitä tai muita säikähtyneinä eivät ollenkaan tahtoneet palata pesäänsä, lentelivät vain korkealla ilmassa sen kohdalla, mutta viimein sentään aina palasivat ja tulivat, jos hyvin kävi, ammutuiksi. Havaintoja siinä tehtiin ja sanomattoman viehättäväksi tämä kotkan pyynti tuli meille kaikille.

Paitsi kotkia ja muita petolintuja, joita myöskin ammuttiin, oli tai näytti olevan hyvin vähä siivekkäitä asujamia näissä niin otollisilta näyttävissä metsissä. Tosin vielä olikin aikaisin keväällä ja muuttolintujen kulku vielä paraillaan, emmekä me saaneet tutkituksi muuta kuin juuri metsän laidan. Mutta eipä palanneiden ja niihin metsän laiteihin asettuneiden lintujen luku ollut läheskään niin suuri, kuin olimme odottaneet. Vielä suurempi sitä yleistä köyhyyttä oli mielestämme hyvien laululintujen puute. Joku laulurastas liverteli runsaita säveliään keväiseltä tuoksuvassa metsässä, lauloi myöskin siellä täällä jokunen satakieli ja kaikkialla kuului peipon ääntä, koettipa jo kerttukin kurkkuansa; mutta ei niistä mikään tyydyttänyt meidän tarkkaa korvaamme. Kaikki ne tuntuivat vasta alottelevilta, ei yksikään ollut varsinainen laulumestari. Meistä viimein alkoi tuntua, kuin oikea laulu ei ollenkaan menestyisi näissä metsissä, vaan ainoastaan kotkan ja haukan huuto, huuhkajan ja kissapöllön ulvonta, ruo'onpäristäjän ja tiiran narskutus, haikaran kirskutus ja tikan nauru, käen kukunta ja metsäkyyhkyn kuherrus sekä sitä paitsi enintään vielä kaislikossa asuvan ruokokertun ääni, joka lienee suurimman osan lauluansa oppinut sammakoilta.

Neljäntenä päivänä päätimme lähteä Keskendin metsään, joka on muutaman peninkulman päässä Tonavan rannasta. Kuin läksimme pois rantametsiköstä, oli edessämme tasanko, jota toisella puolen vasta melkoisen etäällä mäkikukkulat rajoittivat. Ripeillä hevosilla ajaa lennätimme tietä hyvästi viljeltyjen vainioiden keskitse, jotka kuuluivat mallikelpoisesti hoidettuun Bellyen alueesen. Siellä täällä märkiä niittyjä lammikoineen ja ojineen, pieni metsikkö, suuri latorakennus myhkyräisten tammien suojassa, ravintola, kylä, muuten vain puuttomia vainioita; sellaista se seutu oli, jota ajoimme. Vainioilta nousi lukemattomia laulavia leivoja, tiellä astuskeli somia västäräkkejä, aitapensaissa tien varrella istui lepinkäisiä ja harmaita sirkkuja, tammien latvoissa melusivat ja lauloivat naakat ja kottaraiset, lammikkojen päällä kiertelivät kalastelevat kalasääsket ja lentelivät sievät tiirat, suolla kuljeskeli töyhtöhyyppä; muita lintuja emme juuri nähneet. Yksin Keskendin metsäkin, hyvästi hoidettu kruunun puisto, jonne saavuimme kaksi tuntia ajettuamme, oli köyhä lajeista, vaikka lintumaailma muuten olikin rikkaanlainen. Siellä pesi kilju- ja merikotkia, monenlaisia haukkoja ja pöllöjä ja varsinkin metsähaikaroita ihmetyttävän paljo, ja saalis tuli odottamattoman runsaaksi. Eivätkä metsänvartiat, jotka olivat vasta muutama päivä sitte saaneet tietoa korkean metsästysherramme aiotusta tulosta ja sen tähden kiireimmiten kävelleet koko puiston pesiä etsien ja tehneet niistä kartan, kuitenkaan tienneet likimainkaan kaikkia tässä metsässä pesiviä petolintuja eikä haikaroita. "Ovatpa nämä paratiisin oloja", sanoi perintöruhtinas Rudolf, ja ne sanat sattuvasti ja selvästi kuvaavat ihmisten ja eläinten suhdetta Unkarissa. Itämaalaisen tavoin ei unkarilainenkaan tiedä mitään tuosta murhanhimosta, joka on tehnyt Länsi-Europassa eläimet niin perin aroiksi ja samalla koko sen puolen meidän maanosastamme niin köyhäksi eläimistä; unkarilainen suopi yksin petolinnullekin, joka asettuu hänen tiluksilleen, kotorauhaa eikä lakkaamatta julmasti ahdistele eläinmaailmaa, joka hänen ympärillänsä liikkuu. Ei edes voiton toivokaan, joka nykyään joka vuosi kuljettaa joukottain höyhenten ostajia Ala-Tonavan suoseuduille ja ainoastaan koruhöyhenien tähden surmaa satoja tuhansia lintuja, ole saanut unkarilaista luopumaan vanhasta suosiostaan lintuja kohtaan. Ehkäpä välinpitämättömyyskin ympärillä liikkuvasta eläinmaailmasta on myöskin osaltansa pitänyt yllä unkarilaisen ystävyyttä eläimiä kohtaan, mutta se vain on tosi, että se ystävyys ei ainakaan vielä ole väistynyt vainon himon tieltä. Luottavasti oleksivat eläimet, varsinkin linnut, ihan lähellä ihmistä ja asettelevat elämänsä ihan ihmisestä huolimatta. Kotka tekee pesänsä metsätien varrelle, korppi vainion pensaihin; metsähaikara on tuskin yhtään arempi kuin pyhänä pidetty kotihaikara; eivätkä linnut liikahda paikaltaan, vaikka vaunut vierivät ihan läheltä ohitse.

Samaa saimme muuallakin nähdä kuin Keskendin metsässä. Käveltyämme sen ristiin rastiin, käytyämme useammalla kuin kahdellakymmenellä käärmehaukan ja kalasääsken sekä mustan haikaran pesällä, syötyämme oivallisen aamiaisen ja nautittuamme virvoitukseksemme hyviä lähiseudun viinejä, läksimme uhkaavan ukonilman pelosta kiireesti palaamaan laivalle, yhä kuitenkin vielä ampuen ja kooten saalista, mikäli vain aikaa ja tilaisuutta oli. Paluumatka kävi toista tietä kuin metsään meno, hyvää maantietä, joka kulki kylien kautta. Monta kylää oli jo jäänyt jäljellemme, kuin taas tie pujottautui talojen väliin. Kartanoissa ei ollut mitään erikoista nähtävänä, asujamissa sen sijaan enempi, kuin olin voinut aavistaakaan. Tämän Dalyok-kylän asukkaat ovat melkein yksinomaan shokazeja eli katolilaisia servialaisia, jotka ovat turkkilaisten vallan aikaan siirtyneet tänne Balkanin niemeltä joko vapaasti tai turkkilaisten pakotuksesta. Kauneita, solakoita ihmisiä nämä shokazit ovat, miehet suuria ja voimakkaita, naiset miesten vertaisia, kaunisrakenteisia ja sievämuotoisia. Miehistä voimme tehdä arvostelumme oman havainnon mukaan, mutta mitä naisiin tulee, täytyi ottaa mielikuvitustakin avuksi. Sillä nämä naiset käyttivät pukua, jota tuskin muualla Europassa enää lienee nähtävänä ja jota korkea herramme kekseliäästi sanoi muinaistarulliseksi. Pää ja kasvot ovat melkein kokonaan käärityt omituisesti, vaan kuitenkin sievästi sideltyihin liinoihin ja nutun sijasta on kaksi kirjavaa, esiliinan tapaista, toisistaan ihan irrallista kangaskappaletta; muista pukimista saattoi mielikuvitus kuvata mitä hyvänsä, pelkäämättä eksyvänsä liiallisuuksiin. Minusta he hyvin muistuttivat arabialaispaimentolaisten leiriä, jollaisessa kerran olin käynyt Afrikan ikimetsissä.

Rankkasateessa saavuimme pimeän tullessa mukavaan laivaamme. Sateinen oli seuraava aamukin, pilvinen koko päivä ja verraten huono metsästysonni. Se kaikki kiiruhti meitä matkustamaan edelleen, vaikka kyllä nämä Bellyen alueella vietetyt päivät olivatkin viehättävät ja vaikka luultavasti vielä olisi hyvästi kannattanut täällä tarkastella ja koota muutamia päiviä. Tuota pikaa kynteli nopeakulkuinen laivamme Tonavan pintaa myötävirtaan. Muutamien tuntien kuluttua olimme jo Draueckissä Draun suussa, joka joki näyttää siitä lähtein määräävän myöskin Tonavan suunnan. Suurenmoisin jokikuva, kuin koskaan olen nähnyt, on silmäin edessä: avara vesilakeus, eteläisenä rajana viehättäviä kukkuloita, kaikilla muilla puolilla verrattomia rantametsiköitä. Ei pääjoen virtaa eikä sivujoen uomaa voi siinä erottaa; koko vesiala näyttää järveltä, jonka ranta on ainoastaan tuon kukkulajonon puolella selvään huomattavana; siellä missä muuten on vähäkin aukkoa, näkyy vihreäin metsäin välitse yhä uutta vettä, tiheikköä ja ruohokkoa; varsinkin ruohokko, joka peittää monen peninkulman laajuista Hullon suota, näyttää äärettömällä. Suuren suuret puunrungot, joita molemmat joet ovat tänne kuljetelleet ja ainoastaan osaksi peittäneet, näyttävät perin omituisilta, ikään kuin muinaismaailman entiseläimet kohottaisivat suomuksista ruumistaan hiukan näkyviin mustista laineista, sillä tumma, melkein musta on "sinisen" Tonavan vesi meidän laivamme kulkiessa tästä. Harmaanmustina ja mustansinisinä riippuvat ukkospilvet taivaalla, näköään myöskin metsäin sisällä ja välissä, joiden vihreys vivahtelee sataväriseltä, ja samoin riippuu niitä pilviä tasaisten, kellertäväin ruohokkojen päällä. Ukontulet leimahdellen valasevat kirkkaasti koko kuvaa, sade kohisee, jyrinä jymähtelee aina välistä, myrsky ulvoo korkeiden puiden latvoissa, kaivelee vedenpintaa ja kaunistaa mustia aaltojen harjoja harmahtavan valkoisella vaahdolla. Mutta kaakon puolella puhkasee aurinko mustan pilven, reunustaa sen purpuralla ja kullalla, kirkastaa ja valasee sen niin, että syvät varjot näyttävät vielä mustemmilta, ja välkkyen säteilee kirjaville kukkuloille, jotka loitoimpana kohoavat vuoristoksi. Siellä näkyy myöskin ravintoloita ja kyliä, jota vastoin täällä lähellä ainoastaan joku keilamainen, ruokoverhoinen kalastajanmaja kohoaa muun alkuperäisyydessään suurenmoisen ja nykyisessä valaistuksessaan ja elävyydessään sanomattoman viehättävän kuvan pinnasta.

Huomioon kiintyvä on lintujen vähyys ja yleensä koko tämän vesilakeuden autius. Ei yhtään lokkia liitele Tonavan pinnalla, ei yhtään tiiraa risteile, enintään nousee sieltä täältä joku sorsa vedestä. Silloin tällöin näkyy joku harmaa tai yöhaikara, merikotka, muutamia haarahaukkoja, mustia variksia ja korppia, ehkäpä vielä pikku joukko töyhtöhyyppiä. Siihen päättyy seudun lintujen luettelo.

Seuraavasta päivästä alkaen kuljeskelimme ihmeellistä seutua metsästellen ja tarkastellen. Sinertävät vuoret, jotka eilen olivat ukkosyön aikana kirkkaassa auringon paisteessa, ovat Frushkagoran kukkuloita, metsäistä, viehättävintä vuoristoa. Kreivi Rudolf Chotek on varustautunut ottamaan arvokkaasti vastaan korkeata metsästysherraamme. Cerevicin kylästä, jonka yläpuolella höyrylaivamme on levähtämässä, ajelemme joka päivä rotkoteitä pitkin, kiipeilemme ajaen, ratsastaen tai jalkaisin vuoriston kukkuloille ja joka ilta palaamme tyytyväisinä kotoomme, laivaan. Ihana kevät virkistää mieltä ja sydäntä ja isäntämme on niin väsymättömän huomaavainen, hyvä ja rakastettava, että Frushkagorassa vietetyt päivät tulivat ihanimmiksi koko matkalla.

Seutu, jota joka päivä kuljeksimme, on erittäin miellyttävä. Lähellä kylää leviää vainioita; niiden yläpuolella on viinitarhoja aina metsän rajaan asti; laaksoissa ja notkoissa kukoistaa ja tuoksuu nyt paraillaan lukemattomia hedelmäpuita, tehden koko seudun erittäin ystävällisen näköiseksi. Tien varrella, joka kaikkialla kulkee laaksoissa, kasvaa jyrkillä rinteillä tiheää pensaikkoa, ilahuttaen silmää runsaalla kukkarikkaudellaan, ja laakson pohjassa suikertelee puro, johon rinteiltä kaikkialta tiukkuu vettä. Ensimmäisiltä kukkuloilta näkyy erittäin kaunis maisema. Alhaalla edessä on sievä Cerecivin kylä, ja sen takana leveä Tonava ja toisella rannalla rantametsä, jonka takaa alkaa äärettömältä näyttävä Unkarin alava tasanko vainioineen ja niittyineen, metsineen ja soineen, kylineen ja kauppaloineen epävarmassa, vaihtelevassa ja juuri sen tähden niin lumoavassa valossa. Itään katsoessa kiintyy silmä Peterwardenin linnaan. Vainioilta lentelee ylös laulavia leivoja, pensaissa kaikuu lukemattoman monikertaisina satakielen sävelet, viinitarhoista kaikuu punataskujen ihana laulu ja korkealla ilmassa kiertelee kaksi korppikotka- ja kolme kotkalajia.

Vähän etäämmälle kuljettua katoavat joki, kylät ja vainiot, ja me itse katoamme johonkin tämän vuoriston salaiseen metsälaaksoon. Jyrkkinä pudottautuvat vuoriseinät molemmin puolin sinne alas. Tiheä, vaikka ainoastaan kohtuullisen korkea metsä peittää tätä vuoristoa kaikkialla. Tammia ja lehmuksia, jalavia ja vaahteroita on laajat alat, punapyökkiä ja orapuita toisin paikoin; laiteet ovat tiheää, matalaa pensaikkoa, jossa satakielipari asuu toisensa vieressä. Suurenmoisia näköaloja ei matkustaja saa palkakseen, jos kiipeää vuoriston korkeimmalle seljälle ja näkee pohjoispuolella edessään Unkarin, eteläpuolella Servian; mutta salaperäinen metsän siimes lumoaa sydäntä ja mieltä. Pääharjalta, joka enintään lienee yhdeksän sataa metriä korkea, haarautuu jotenkin kohtisuoraan molemmille puolin paljo poikkiharjanteita, jotka miltä puolen hyvänsä katsoen usein näyttävät aivan ihastuttavilta. Harjanteet rajoittavat laaksoja tai ympäröivät umpilaaksoja, joiden jyrkät seinät eivät missään kohden salli kaatuneiden puiden poiskuljetusta, jonka tähden sellaiset paikat ovatkin alkuperäisessä viileyden tilassa. Suoria, aina latvaoksiin saakka sileärunkoisia jättiläispyökkejä kohoaa mätänevästä lehtikasasta, johon metsästäjän jalka uppoaa aina polvea myöten. Myhkyräiset tammet ojentelevat polvikkaita latvahaarojaan ilmaan ikään kuin kutsuen kaikkia petolintuja rakentamaan sinne pesiä. Tuuheat lehmukset muodostavat laajoilla aloilla niin tiheän lehtikaton, että auringon säteet ainoastaan hiukan pääsevät väräjämään maahan. Laulurastas ja mustarastas, kuhankeittäjä ja punarinta-satakielinen, peipponen ja uunilintu ovat kaikkialla asuksivan satakielen ohella tässä metsässä tavallisia laulajia. Käki huutaa kevättervehdystänsä vuorelta vuorelle, palokärki ja tikka, pähkinänakkeli ja tiaiset, sepel- ja metsäkyyhkyset kuuluttavat ääntänsä.

Meidän metsästyksemme tarkoitti täällä paraastaan suurinta Europan petolintua kaappukotkaa, jonka pohjoisimpana asuinrajana Frushkagora näyttää olevan. Sen tavallisen lajin seuraan oli nyt, luultavasti Servian sodan onnettomain uhrien houkutuksesta, toinenkin suuri Europan korppikotka tullut, ja molemmat pesivät täällä ihan rauhassa, eläintiedettä ja eläimiä suosivan maanomistajan suojeluksessa. Minä tunsin nämä molemmat lajit aikaisemmilta matkoiltani, mutta kuitenkin minua hyvin ilahutti tarkastella niitä hautomapaikoillaan ja kuunnella sellaisen metsästyskumppanin kuin kreivi Ghotekin kertomuksia niistä. Sillä nytkin oli eläinelämän tutkiminen näillä retkillä päätarkoituksena. Paljo tehtiinkin nyt havaintoja ja näistä tutkimuksistamme selvisi moni meille kaikille vielä hämärä kohta näiden molempain jättiläislintujen elämästä.

Kaappukotka, jonka alueesen kuuluu Europan kolme etelänientä sekä Länsi- ja Keski-Aasia Indiaan ja Kiinaan saakka, on vakinaisena asukkaana Frushkagorassa, lentelee hautoma-ajan jälkeen mielellään loitommaksikin, Pohjois-Unkariin hyvin säännöllisesti, useinpa myöskin aina Määriin, Böömiin ja Silesiaan asti. Mahtavilla siivillään voi se tehdäkin sellaisia matkoja ihan vaivatta. Olematta kahlehdittu munain tai apua tarvitsevain poikasien luo, nousee se jonakin aamuhetkenä puusta, jossa on yönsä levännyt, kierteisesti ylös niin korkealle, että katoaa paljaan ihmissilmän näkyvistä, katselee sieltä verrattoman tarkoilla, liikkuvilla ja eri etäisyyden mukaan sovittautuvilla silmillään hyvin laajalti ja ihmeteltävän tarkkaan huomaa pienimmänkin raadon, laskeutuu heti sitä syömään ja sulattamaan tai ainakin sulloman kupuunsa sekä palaa sitte tuttuun oleskelupaikkaansa tai jatkaa huvikseen lentelyänsä. Ja niin kuin tämä korppikotka näkee allansa olevan, usein monta neliöpeninkulmaa laajan alan ihan tarkkaan, samoin se myöskin tarkastelee toisten lajistensa tai muiden suurien haaskoja syöväin petolintujen käytöstä, varsinkin lentoa, ja käyttää hyödykseen niitä havaintoja. Ainoastaan siten on mahdollinen selittää, että suurenlaiselle haaskalle yht'äkkiä ilmestyy monta petolintua ja monta korppikotkaa, jopa sellaisissakin seuduissa, joissa ne eivät ole vakinaisesti asuvia. Ei niitä retkillään ohjaa huono hajuaistinsa, vaan näkönsä. Kotka seuraa toista, kuin huomaa sen nähneen saalista, ja lennon nopeus on niin suuri, että se aina ehtii oikeaan aikaan herkulle, kun huomaa saaliin löytäjän jo rupeavan laskeutumaan. Vitkastella sen tosin ei kannata, sillä korppikotkan ahneus on suurempi, kuin kuvata voitaisiin. Muutamassa minuutissa kolme tai neljä korppikotkaa sulloo kupuunsa koiran tai lampaan raadon niin kokonaan, että vain suurimmat luut on jäljellä; atrioiminen tapahtuu siis niin käsittämättömän nopeasti, että kuka vähänkin myöhästyy, saa katsella vain valmista.

Frushkagoran korppikotkille oli ollut, paitsi suurta raatoa, tarjona myöskin monta pikku eläintä. Sillä tappamiemme kotkien ruuansulattimista löysimme siiselien ja suurien liskojen jäännöksiä, joita eläviä kotkat tuskin olivat löytäneet kuolleina, vaan pikemmin itse tappaneet ne.

Koska Frushkagora on verraten pohjoisessa ja ympäristön viljelysolot eivät olleet kotkille otollisia, niin kaappukotkat täällä vielä olivatkin hautomassa, vaikka etelämpänä pesivillä saman lajisilla pareilla epäilemättä jo oli poikaset. Niiden pesät olivat metsän korkeimmissa puissa, enimmät vuoren seinäin ylimmässä kolmanneksessa. Moni niistä oli hyvin tuttu kreivi Chotekille, koska ne olivat vähintään kaksikymmentä vuotta joka kevät olleet hautomapaikkoina ehkäpä yksillä pareilla ja koska ne jokavuotisesta rakennusaineiden tuonnista olivat viimein kasvaneetkin mahtavan suuriksi. Toiset näyttivät nuoremmilta, mutta sekä vanhemmat että nuoremmat pesät olivat kotkain itsensä tekemiä. Suurimmissa olisi täys'kasvuinen mieskin sopinut makaamaan, tarvitsematta riiputtaa päätään tai jalkojaan ulkona pesästä.

Näiden pesäin alla istuimme me tarkastellen, kuunnellen metsän elämää ja odotellen meidän tulostamme karkonneita kotkia, pudottaaksemme niitä tarkalla luodilla maahan. Neljänä päivänä läksimme joka aamu metsään emmekä yhtenäkään palanneet saaliitta. Kahdeksan suurta korppikotkaa, monta kotkaa ja paljo monenlaisia pienempiä lintuja jäi käsiimme, ja runsaat, kaikkia viehättävät muut havainnot antoivat vielä enemmän arvoa retkillemme. Mutta kun viimeinen auringon säde sammui, kokoutui nuorempi osa kylän asujamista laivamme ympärille. Viulu ja säkkipilli houkuttelivat ihmeellisesti, vaikka hyvin yksinkertaisesti yhteen sulavilla sävelillään poikia ja tyttöjä pyöriskelemään korkean vieraan kunniaksi omituisia kansantansseja.

Metsästettyämme hyvällä menestyksellä vielä Tonavan toisellakin rannalla läksimme viimein viidentenä päivänä Cerevicistä uiskentelemaan Tonavaa myöten yhä alemmaksi. Kolmen neljännestunnin päästä olemme pienen, jo vanhettuneen, mutta muhkean ja kaunisasemaisen Peterwardein-linnan kohdalla ja puolessatoista tunnissa saavumme sitte Karlowitziin, jonka lähelle asetumme yöksi. Toisena aamuna pääsemme Koviliin, matkamme päähän.

Lähellä tätä suurta kylää on vainioiden keskellä metsiä, joissa kyllä tammi on vallalla, mutta matalampi metsä on niin tiheä, että ihan kyläin keskellä susi ja metsäkissa voivat viettää melkein vaaratonta, vaikka kyllä muille vaarallista elämää. Ihmekö siis, että myöskin kaikenlaiset petolinnut, varsinkin meri-, keisari-, kilju- ja kääpiökotkat, käärmehaukat, haarahaukat ja monet muut haukat, huuhkajat ja muut pöllöt ovat pesäpaikoikseen valinneet juuri ne ja että siellä myöskin elää runsaasti kaikenlaisia pikku lintuja. Tietäen saavansa runsaan saaliin läksivät korkea herramme ja hänen ylhäinen lankonsa niihin metsiin. Eugen von Homeyer ja minä päätimme koettaa onneamme kylän yläpuolella olevalla suolla, joka nykyisen tulvan aikaan oli avarana suona.

Vaikka tämän suon siivekkäistä asujamista vasta vähin osa oli saapunut ja lintujen matkustus päin vastoin vielä oli täydessä vauhdissa, vallitsi siellä hämmästyttävän rikas ja monimuotoinen elämä. Melkein keskeytymättä matkailee suuret joukot mustia tiiroja vastavirtaan, monesti kokoutuen tiheiksi parviksi, monesti taas hajautuen melkein yli koko Tonavan leveyden. Nähtävästi vielä pesäpaikkaa etsien vaeltaa sadoittain mustia ibiksiä lentäen keilanmuotoisissa parvissa myötä- ja vastavirtaan läheistä Teiss-jokea kohti tai sieltä tullen. Kalastellen astuskelevat kaikkialla avaran vesilakeuden soveliailla paikoilla monenlaiset haikarat. Pitkiä ruokokorsia pesäksi kantaen lentävät ruokohaukat vanhoja tuttuja teitä. Uudestaan pariutuneet sorsat, joiden naaraksilta tulva oli riistänyt munat, nousevat meidän pienen tasapohjaisen veneemme tullessa räpytellen ylös vedestä, jota vastoin uikut ja silkkikuikat turvautuvat sukeltamiseen. Lyhyesti sanoen: ei mikään paikka koko lakeudesta ole asujamitta. Tulvaveden alaista metsää ja siinä kulkevia teitä tunteva metsänhoitaja odottaa meitä talossa, joka saaren tavoin kohoaa tulvavedestä ja lähtee oppaaksi metsään, jossa tulvan tähden on vielä paljon enempi vastuksia, kuin niissä oli, joissa tätä ennen kävimme. Oksista pidellen, jotka muuten arvattavasti ovat melkoisen korkealla maasta, ja välistä tietä sulkevain oksien alitse kumarrellen koetamme tunkeutua leveämpiä vesiteitä myöten, kallistuneiden tai kokonaan kaatuneiden puiden ja kuivien risujen välitse metsän sisään. Pensasten latvoissa hautomassa istuvat sinisorsat, joiden pesät ovat tähän asti vielä säilyneet tulvavedeltä, eivät hätäänny meidän tulostamme, vaan istuvat liikahtamatta paikoillaan, vaikka veneemme lipuukin ohitse ainoastaan metrin päästä. Silkkikuikat, jotka ovat ulonneet vähän aukeammille vesille, uivat, meidät nähtyään, vihreään tiheikköön, pajumetsään, joka on latvojaan myöten vedessä. Västäräkit hyppivät puupalalta toiselle; kirjavat tikat ja palokärjet riippuvat ihan veden pinnassa puiden rungoissa, etsien totuttuun tapaansa ravintoa. Kuva toisensa perästä lintujen elämästä avautuu eteemme ja jokainen niistä näyttää oudolta, kun erityiset olot ovat niitä perin pohjin muuttaneet. Päästäksemme merikotkan pesälle täytyy meidän kaalaa pitkät matkat ja korpin pesälle tehdä pitkät kierrokset. Varsinainen metsästäminen ei sellaisissa oloissa ollut mahdollinen, mutta retki kuitenkin palkitsi vaivan. Varsinkin minä sain tällä retkellä ilokseni nähdä Europan etevimmän siivekkään rakennustaiturin, parta- eli kukkarotiaisen rakentavan pesäänsä ja ensi kerran tarkastella sen elämää.

Seuraavana päivänä oli koko metsästysseurue kokoutunut erääsen metsikköön, jossa unkarilainen metsänhoitaja oli pannut toimeen suurenmoisen suden ajon, vaan järjestänyt sen niin taitamattomasti, että susi huomaamatta pääsi hiipimään pois. Sen tähden keskeytettiin turha ajo ja jäljellä oleva aika käytettiin hyödyllisempään lintujen tarkastelemiseen. Iltapäivällä lähdemme Kovilista, laskettelemme auringon mailleen mennessä Peterwardenin ja yön ensi hetkinä Frushkagoran ohitse, poikkeamme seuraavana päivänä Hullon ruohosuolle ammuskelemaan ja tarkastelemaan, näemme siellä myöskin hopeahaikaran, jota tähän asti olemme turhaan tähystelleet, mutta ajan vähyyden pakosta riennämme edelleen, ehtiäksemme Wieniin lähtevään pikajunaan. Kiitollisella mielellä muistelen viime päiviä ja samalla pahoitellen niiden lyhyyttä, matkustamme kaikkein rantametsien ohitse, joissa olimme niin paljon uutta nähneet, toivotellen voivamme sinne palata pitemmäksi ajaksi, ja sanomme tällä kertaa jäähyväset tälle rikkaalle ja omituiselle maalle.