SISÄLLYS: (continued 5)

Kerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka itse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.

Matkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla vuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki Kemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa karvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä kallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni heitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani ahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne hyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat menossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta vastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt ylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit, solakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan hyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti, jotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja saivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin puolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset sitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin niiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata, avasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti ahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet susikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään juoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen kiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä, kuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko apinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen apina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan pääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten olivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo toivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja arvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua astui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon joutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla ja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti kalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin me ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet häntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista pelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat olivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut paviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät, kirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että olisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden vaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata, apinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja koiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka heidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.

Muutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet ryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta tapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta käsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella pyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin ennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön käskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset lapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois pyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta säihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen, kallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja kiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja taitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi huomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi ehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä turvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne viisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman mukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa tarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi kiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä alas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren kiven vierimään.

Sellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät apinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan, pelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla ottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon selvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten viisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan ymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.

Miten tarkkaan koira-apinat tuntevat ja osaavat erottaa syyn ja seurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti tarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja solmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten sitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin tarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen kissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt kissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet näkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen vast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä usein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia ja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen säikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä hyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi. Muutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten, että kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi ruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen ja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta, pelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja naurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme elävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja annoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi tunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä uteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.

Tyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa tapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä. Jonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä. Ja täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain sattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan osoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman läsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin hyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla tavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.

Vaikka babuiini oli erittäin äreä jokaisesta hänelle tehdystä kujeesta tai petoksesta, ei hän kuitenkaan itse voinut koskaan olla härnäämättä eikä ärsyttämättä muita eläimiä. Meidän vanha äreä mäyräkoiramme makasi päivällisuntansa mukavasti auringon paisteessa. Babuiini näki sen, hiivi varovasti luo, katsoi, veitikkamaisesti räpyttäen pikku silmiään, koiraa kasvoihin, nähdäkseen, makasiko se todella, tarttui yht'äkkiä makaajan häntään ja tempaamalla sitä siirsi koira paran unelmien maailmasta takaisin tosi elämään. Kiukkuisesti koetti koira kostaa kärsittyä kiusaa ja juoksi rauhan häiritsijään päin. Mutta apina yhdellä hyppäyksellä ryntäävän koiran ylitse selvittäytyi uhkaavasta rangaistuksesta, tarttui kohta uudestaan koiran häntään, ja nähtävästi häntä hyvin huvitti kiukkuisen vastustajan voimattomuus; sitä hän teki, kunnes koira, häntä koipien välissä, niin raivoissaan, että ei kyennyt haukkumaankaan, läähättäen ja ähkyen juoksi pois pahan vihamiehensä luota. Jos paviaani olisi osannut nauraa, niin hänen ja häijyn ihmisen käytöksen välillä ei olisi ollut mitään erotusta. Hyvin ymmärrettävällä tavalla se nytkin sentään pilkkasi voitettua. Itse hän sitä vastoin hyvin pahastui kaikista kujeista, saattoipa vihastua jo aiheettomasta naurustakin, eikä suinkaan jättänyt sitä kostamatta ensi tilaisuudessa, vaikka se olisi tullut vasta viikkokausien päästä. Mutta hänhän olikin apina ja hän katsoi koiraa niin halvaksi olennoksi, että hänen kujehtimisensa sen kanssa oli muka yhtä anteeksi annettava, kuin minkä muun olennon hyvänsä kujehtiminen muka oli paha ja rangaistava, milloin se tapahtui häntä itseään kohtaan.

Tätä itsetuntoa tai oikeammin itsensä ylennystä näyttävät koira-apinat joka päivä kelle hyvänsä valppaalle tarkastajalle. Minun babuiinini, kuten yleensä kaikki apinat, rakasti hyvin suuresti hoito- tai hyväilylapsia, mutta varsinkin erästä marakattia, joka asuskeli hänen kanssaan samassa häkissä ja joka ulkonakin voitiin jättää hänen haltuunsa, koska marakatti aina pysyi hänen sivullaan, makasi hänen sylissään ja orjallisesti totteli häntä. Babuiini vaati sellaista kuuliaisuutta ja katsoi sitä ihan luonnolliseksi; mutta ehdotonta alammaisuutta se vaati atrioilla. Hyväluontoinen ja kuuliainen marakatti vastustamatta antoi kasvatusäitinsä — babuiini oli näet naaras — ottaa ensin kaikki paraat palat, vaan babuiini soi marakatille ainoastaan nimeksi ruokaa ja, jos hoitolapsen kuitenkin onnistui saada jotakin talteen poskipusseihin, avasi ne ja otti sieltä pois itselleen, mitä niissä oli.

Vaikka koira-apinain itsensä-ylennys onkin suuri, niin kyllä ne sentään varsin hyvin ja tarkkaan tietävät, milloin tekevät pahaa. Siitä kertoo Schomburgk erittäin opettavaisen todistuksen. Adelaiden kasvitarhan eläintieteellisessä osassa eli vanha lakkiapina yhdessä häkissä kahden nuoremman kumppanin kanssa, tietysti valliten niitä ja pitäen orjinaan. Jostakin syystä ärtyneenä hyökkäsi se eräänä päivänä yht'äkkiä vartiansa päälle ja haavoitti häntä pahasti puremalla kalvosimesta valtimon rikki. Schomburgk sen tähden tuomitsi apinan kuolemaan ja käski vartiaa panemaan tuomiota toimeen ruudilla ja luodilla. Apinat olivat ihan tottuneet pyssyihin, joita oli monesti käytetty puistossa vahingollisia eläimiä tappaessa, tiesivät niiden vaikutuksen, vaan eivät olleet niin millänsäkään, vaikka niitä tuotiin ihan apinain lähelle. Nytkin, tuon vanhan itsevaltiaan hirmutyön jälkeisenä päivänä, pysyivät molemmat nuoret apinat, vartian tullessa panemaan toimeen kuoleman tuomiota, rauhallisina ruoka-altaan ääressä, mutta tuomittu apina pakeni kiireimmiten makuuhäkkiinsä eikä mistään houkutuksista tullut pois sieltä. Pantiin mieliruokaa ja hän näki molempien entisten orjiensa, joille hän ei ollut koskaan ennen suonut herkkuja, ahmivan sitä, vaan ei uskaltanut tulla nyt edes osallekaan. Vasta sitte, kuin kuolemaa uhkaava vartia poistui, hiipi hän salaa ruuan luo, otti hätäisesti muutamia paloja ja pakeni tuskissaan turvalliseen palopaikkaansa Viimein onnistui houkutella hänet ulos toisen kerran ja sulkea ulkoa päin hänen pakopaikkansa ovi. Nähdessään nyt vartian tulevan pyssy kädessä häkin luo huomasi se olevansa hukassa. Raivoisesta syöksyi se makuuhäkin ovelle avaamaan sitä, jos suinkin mahdollista; kun se ei onnistunut, juoksenteli se ympäri häkkiä, etsien pakoreikää, ja viimein, nähtyään paon ihan mahdottomaksi, heittäytyi vavisten, toivottomasti maahan ja antautui kuoleman, joka sitä heti kohtasikin.

Täytyy myöntää, että eipä mikään muu nisäkäs, ei edes koirakaan jota me olemme vuosituhansia hoidelleet ja opettaneet, oikeastaan tekemällä tehden sen siksi, joka se on, käyttäydy samalla tavalla kuin tämä apina, siispä ei kehity niin ymmärtäväiseksi. Ja kuitenkin on olemassa juopa koira- ja ihmisapinain välillä, joista viimemainituista sanoin, että ne jo ovat korkeammalla oikeata apinuutta.

Ihmisapinoiksi me sanomme niitä, jotka muodoltaan ovat enimmin ihmisen kaltaiset. Suuret kulmahampaat, verraten pitkät kädet ja lyhyet jalat, käden muoto ja muutamilla lajeilla istumapakarat sekä kaikkein karvapuku niitä kuitenkin ulkonaisesti suuressa määrässä vielä erottavat ihmisestä. Ne asuvat kuumassa vyöhykkeessä Aasiassa ja Afrikassa, Aasiassa useampia lajia kuin Afrikassa, ja jakautuvat kolmeen sukuun, joista yhtä sukua tavataan vain Afrikassa. Kussakin näissä kolmessa suvussa on vain muutamia lajeja; kuitenkin näyttää, että nykyään emme vielä läheskään tunne kaikkia lajeja.

Ihmisapinatkin ovat ruumiin rakennuksensa tähden puiden asujamia, mutta yhtä vähän kuin solakat apinat, marakatit ja makokit puiden orjia, päin vastoin erinomaisen taitavia kiipeilijöitä. Ne kuitenkin liikkuvat sekä oksilla että maassa vallan toisin kuin muut apinat. Kiipeämistä puuhun, varsinkin sileää, oksatonta runkoa myöten, tekevät ne samassa asennossa kuin mastoon nouseva ihminen, mutta käsiensä pituuden ja jalkojensa lyhyiden tähden paljon nopeammin kuin taitavinkin ihmiskiipeejä. Oksille päästyään ne saattavat liikkeittensä moninaisuudella ja varmuudella häpeään minkä turnaajan hyvänsä. Pitkälle ulottuvilla käsillään tarttuvat ne johonkin oksaan, jaloillaan kouristavat toista saman suuntaista, alempaa oksaa yläpuolelta noin puoleksi vain ja juoksevat sitä myöten, pitäen ylempää oksaa käsipuuna, niin nopeasti, että maassa astuva ihminen saa ponnistaa koko voimansa pysyäkseen niiden tasalla, jota vastoin apinat eivät näytä ponnistelevan yhtään. Päästyään oksan latvaan tarttuvat ne johonkin lähipuun oksiin, joihin käsillään ulottuvat ja jatkavat kulkuansa yhtä nopeaan, kuitenkin vähääkään hätäilemättä. Ylös päin noustessa riittää niille mikä hyvänsä niiden painoa kestävä oksa, johon voivat tarttua, ja ne livahtavat ihan helposti sille ylös, saivatpa sitte siitä kiinni ainoastaan yhdellä tai yht'aikaa molemmilla käsillä. Laskeutuessaan ne riippuvat molemmista käsistään ja koettavat löytää jaloilleen uutta tukea. Välistä ne käsistään riippuen kiikkuvat huvikseen minuuttikausia; monesti ne juoksevat käsin jaloin yhtä oksaa myöten ja vaihteeksi sen alapuolellakin riippuen. Lyhyesti sanoen: ne liikkuvat ja ovat oksissa missä asennossa hyvänsä. Erittäin verrattomia kiipeäjämestareja ovat pitkäkätiset apinat eli gipponit, joilla ihmisapinoilla on niin suhteettoman pitkät käsivarret, että niiden syli on kaksi kertaa niin pitkä kuin heidän ruumiinsa ihan suorana. Verrattoman nopeasti ja varmasti kiipeävät ne puun latvaoksissa tai bamburuokoa myöten, heiluttavat sitä tai jotakin sopivaa oksaa ja sitte heittäytyvät kahdeksan tai kahdentoistakin metrin aukkojen poikki niin helposti, että näyttävät lentäviltä nuolilta tai viistoon alas päin iskeviltä linnuilta. Vielä ihan hypätessään voivat ne myöskin muuttaa ensin aiottua suuntaansa ja yht'äkkiä pysäyttää hyppynsä tarttumalla mihin hyvänsä oksaan, johon käsi ulottuu, ja siinä riippuen ne kiikkuvat hetkisen, nousevat viimein sille vähän levähtämään ja sitte jatkavat taas entistä leikkiään. Usein ne sillä tavalla hyppäävät kolme, neljä, viisi kertaa peräkkäin ilmassa ja saavat katsojan melkein kokonaan unhottamaan, että mitään painolakia onkaan heihin vaikuttamassa. Vaikka näillä apinoilla kiipeäminen sujuu helposti, on niiden astunta kömpelö. Muut ihmisapinat voivat ilman sanottavaa vaivaa astua jonkin matkan yhtä päätä pystyssä eli siis yksistään jaloillansa, vaan kiireessä juoksussa kuitenkin aina heittäytyvät kontalleen, jolloin kouristettujen käsien rystyset ja jalkojen ulkolaidat käyvät maahan, ja viskelevät vaivalloisesti ja kömpelösti ruumistaan suoriksi ponnistettujen käsivarsien välitse eteen päin. Pitkäkätiset apinat sitä vastoin liikkuvat ainoastaan suurimmassa hädässä sillä tavalla, ja silloin paremmin hyppien kuin juosten, vaan sitä vastoin kulkevat lyhyitä matkoja ihan pystyssä, käsivarret enemmän tai vähemmän hajallaan tasapainoa pitämässä, ukkovarpaat niin etäällä muista varpaista kuin mahdollista, astua siputellen lyhyillä askelilla hyvin tiheään ja naurettavasti. Näiden liikkeitä täytyy siis sanoa yksipuolisiksi, sillä se, minkä verran ne kiipeämisessä ovat muita ihmisapinoita taitavammat, ei korvaa niiden neuvottomuutta maassa liikkuessa.

Erittäin huomattava on ihmisapinain äänilahja. Me näet huomaamme, että tämän ryhmän sukkelimmilla ja notkeimmilla apinoilla on kovin, sitä vastoin monipuolisemmin kehittyneillä, vaikka hitaampiliikkeisillä apinoilla vaihtelevin ääni. En sano liikaa, kuin kerron, että, ottamatta tietysti lukuun ihmistä, en ole koskaan kuullut mitään nisäkkään ääntä, joka olisi täysinäisemmältä ja sointuvammalta kaikunut korviini, kuin pitkäkätisten apinain, joita minulla oli vankina. Ensin minä ihmettelin, sitte ihastelin niitä syvimmästä rinnasta suurimmalla voimalla tulevia ääniä, jotka eivät minulle suinkaan olleet vastenmieliset, ne kun olivat ihan puhtaat ja ikään kuin sileät. Eräällä lajilla alkaa kaikuva huuto, jota minä ennemmin sanoisin lauluksi kuin parunnaksi, perusäänestä E:stä ja nousee pitkin koko skaalaa järjestyksessä puoli askelittain koko oktaavin ylös päin ja jälleen alas sekä päättyy heleään ääneen, johon apina näyttää panevan koko voimansa. Perusääni pysyy yhä kuuluvana ja on etuäänenä jokaiselle seuraavalle äänelle, jotka noustessa pitkin skaalaa yhä hitaammin, laskeutuessa nopeammin ja viimein tavattoman nopeasti seuraavat toisiansa, mutta aina yhtä säännöllisesti. Joillakuilla lajeilla sanotaan olevan vähän sekavammat sävelet, mutta kaikkein huutavan niin kovasti, että se kuuluu taivasalla selvästi kokonaisen Englannin peninkulman päähän. Samaa liikekyvyn ja äänilahjan vuorosuhdetta huomaamme monilla ihmisapinoilla. Hitaasti liikkuvalla, meistä surumieliseltä näyttävällä orangutangilla on vain yksi vahva ja syvä kurkkuääni; iloinen ja vilkas simpansi sitä vastoin osaa ääniinsä, joita hänellä ei ole monta, panna niin monenlaista väritystä ja siten saada niillä aikaan niin helposti ymmärrettäviä äännähdyksiä, että tekisi mieli sanoa hänen osaavan puhua. Sanoilla hän tosin ei puhu, mutta kyllä äänillä, jopa tavuillakin, joiden pysyväistä merkitystä ei voi epäillä kukaan tarkastaja, joka on vähänkään kauemmin sitä katsellut, ja kuunnellut. Eivätkä muutkaan hänen sukuisensa ihmisapinat kuulu tässä olevan häntä huonommat.

Jos tahdotaan itse kokea, miten korkealle apinan henkiset lahjat, voivat kehittyä, täytyy valita simpansi tai joku hänen lähin sukulaisensa, tarkastettavaksi ja sen kanssa kauan seurustella ystävän tavalla, kuten minä olen tehnyt; silloin ihmeekseen ja kummastuksekseen, ehkäpä vähän kauhukseenkin huomataan, miten pieneksi juopa voi supistua, joka on ihmisen ja eläimen välillä. Ovat muutkin ihmisapinat henkisesti hyvälahjaisia olentoja, nekin ovat tässä kohden kaikkia muita apinoita paljon etevämmät; mutta niiden lahjat eivät tule pitkäkätisillä apinoilla eikä orangutangilla niin kaikkein ymmärrettävästi ilmi kuin simpanseilla eli pongoilla. Näitä, gorillaa, tshegoa ja simpansia, ei voida enää kohdella kuin eläimiä vaan pikemmin kuin ihmisiä, jos tahdotaan huomata ja arvostella niiden henkisiä lahjoja. Niiden ymmärrys ei ole paljonkaan heikompi raa'an, oppimattoman, sivistymättömän ihmisen ymmärrystä. Ne ovat eläimiä ja eläiminä pysyvät, mutta ne toimivat niin ihmisen tavalla, että eläin niitä katsellessa melkein unhottuu.

Minä olen vuosikausia hoidellut simpanseja, tarkastellut heitä hyvin huomaavasti ja niin etuluulottomasti kuin mahdollista, kohdellut niitä ystävällisesti, ottanut perheeseni jäseniksi, korottanut lapsieni pöytäkumppaneiksi, antanut niiden syödä samassa pöydässä minun kanssani, opettanut ja neuvonut niitä, oikein kasvattanut niitä, hoidellut niitä sairaina ja ollut niiden vuoteen vieressä kuoleman hetkenä; sen tähden luulen oppineeni niitä tuntemaan yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu tutkija ja osaavani tehdä niistä oikean arvostelun. Siitä syystä valitsen simpansin, näyttääkseni sen esimerkillä, miten pitkälle eläimen, henkiset lahjat ulottuvat.

Simpansi ei ole ainoastaan viisaimpia kaikista eläimistä, vaan myöskin miettiväinen ja punnitsevainen olento. Mitä hyvänsä hän tekee, tapahtuu se tajuisesti ja punnitsemalla. Hän kyllä matkii, mutta ymmärtäväisesti ja arvostellen; hän antaa itseään opettaa ja oppii. Hän tuntee itsensä ja ne, joiden kanssa sillä on tekemistä, ja tietää asemansa. Seurustellessaan ihmisen kanssa antautuu hän korkeampain lahjojen alammaisuuteen, mutta eläimiä kohtaan osoittaa se yhtäläistä itsetuntoa kuin ihminenkin. Hänessä näkyy tässä kohden selvään se itsetaju, jota muilla apinoilla on vain nimeksi. Hän pitää itseään parempana ja korkeampana olentona muiden eläinten, jopa apinainkin rinnalla; ihmisiäkin kunnioittaa se kunkin arvon mukaan ja sen tähden kohtelee lapsia ihan toisin kuin täysikasvuisia, koskapa hän aikaihmisiä kunnioittaa, vaan lapsia kohtelee kuin jotenkin tasa-arvoisia kumppaneja. Hän osoittaa osanottavaisuutta sellaisillekin eläimille, joiden kanssa se ei voi tehdä ystävyys- eikä muita liittoja ja samoin ottaa vaaria esineistä, jotka eivät millään tavalla kuulu hänen luonnollisiin tarpeihinsa, sillä hän on sekä utelias että myöskin oikein tiedon haluinen; esine, joka vetää puoleensa hänen huomiotaan, tulee sitä arvokkaammaksi hänen silmissään, mitä paremmin hän oppii käyttämään sitä jollakin tavalla hyödykseen. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, johtua asiasta toiseen, sovittaa kokemuksiansa toisiin tapauksiin hyvin tarkoituksen mukaisesti, on viekas, jopa oikein kavalakin, hänellä on sukkelia temppuja, osaapa hän tehdä pilaakin, osoittaa eri mielenväreitä, on iloinen tässä ja ikävystyy tuossa seurassa, suostuu soveliaasen leikkiin ja on suostumatta sopimattomiin, on itsepäinen, mutta ei äreä, on hyväluontoinen, vaan kuitenkin itsenäinen. Tunteitaan ilmoittaa se ihan kuin ihminen. Iloisella mielellä ollessaan hymyilee se tyytyväisesti, surun hetkinä vetää kasvonsa ryppyihin, jotka itse puhuvat puolestaan, ja selittää vielä niitä erinäisillä valittavilla äänillä; loukattuna käyttäytyy hän kuin toivoton, vääntelee kasvojansa, kirkuu, heittäytyy seljälleen, potkii käsin ja jaloin ja repii tukkaansa. Hyväntahtoiseen puhutteluun vastaa hän tyytymystä osoittavilla äänillä, häijyyteen surua osoittavilla. Hän on uuttera ja toimessa aamusta myöhään iltaan, etsii lakkaamatta jotakin tehtävää ja mietiskellen keksii sellaista, jos muut loppuvat, joihin hän jo on tottunut, jos ei muuta, niin paukuttaa käsiään jalkoihinsa tai kolkuttaa kumajaviin lautoihin, saadakseen aikaan ääniä, jotka nähtävästi ilahuttavat häntä. Huoneessa hän tarkimmasti tutkiskelee kaikkia eteen sattuvia, huomioon kiintyviä esineitä, avaa laatikoita ja purkaa ne tyhjiksi, katsoo tulta, avaellen ja pannen kiinni uunin ovia, käyttää lusikkaa oikealla tavalla, asettuu peilin eteen ja iloitsee omien liikettensä ja vääntelehtävien kasvojensa kuvista, käyttää luutaa ja tomuriepua, kuten sitä opetetaan, pukeutuu vaatteihin ja kääriytyy peitteihin ja tekee paljon muuta saman laatuista.

Miten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän melkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa ystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa hyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan huoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka seurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen teeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta pitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi katsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka simpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä ja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa. Hän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö häntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä itse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin kuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan suorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla ruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria juomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa y.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen: suuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä paljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa vaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten koirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein. Ollen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa kiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa moitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja näyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen opetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän aina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän lapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja pieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi, jota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja, apinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen ominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa, varsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan pienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.

Liikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina. Valittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän hoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta vastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa hyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä käsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin, ottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin, käyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen ihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi hän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä selvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.

Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa? Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta. Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa, vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!

Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa, lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.

Tällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa, että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista, hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.

Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.

Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen, ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen. Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-, apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin. Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".

Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat noiden rajain pysyttämistä.

Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin, mutta lajin muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo uskoa, vaan tietää.

Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa, mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei läheskään koko ihminen.

Karavaanit ja aavikkomatkat.

Aavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen ylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja ja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu juhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia poikia.

Teltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet niiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen karinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa myöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.

On puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan kohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen hajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta säteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon välillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki esineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.

Joukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät suoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä rannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan jalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on niukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset viitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti kuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el Djemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme hänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.

"Terve teille!" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa kädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.

"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!" vastaamme.

"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän toiveitanne", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän viereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.

"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua siunatkoon!" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme toimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan hänelle ensinnä.

Silmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla, kuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy hänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus vallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella tuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme voivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi epäkohteliaisuuteen.

"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?"

"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! — hyvä sinun palvelukseksesi. Ja kuinka sinun voimisesi on?"

"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin. Suuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki."

"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän vointinne hyvä?"

"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!"

"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit."

Uudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein lakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii molemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.

"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon poikki."

"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa."

"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?"

"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?"

"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta kamelia sinä voit toimittaa minulle?"

Vastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin suusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies muutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti: "Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan Adamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!"

"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden luvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta leiliä." Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.

"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?" kysyimme vaativammin. "Minä lähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta hintaa."

"Mitä sitte?"

"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti."

"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne vaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!"

"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä siunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla ylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin; ainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin vähää."

Turhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet piiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan, Allahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin, saadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi, kunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä syrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.

"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja toinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt vielä pyydät?"

"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä suojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun palveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä silmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän hallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna minä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä."

Muukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan varustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista. Vouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa oli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule puhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan seuraavana päivänä. "Bukra ins allah — huomenna, jos Jumala suo", on tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä. Todella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo järjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä matkalle.

Teltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä liikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän aikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat heidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat hajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta että koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas hyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen kamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi kamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut vastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat, vannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan tavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne joskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen sijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä ole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja matkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin kiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen tunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä ja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin asti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty alkunäytöksestä.

Rauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen mukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti arkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja kaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti päästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka on tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan ja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä ja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä haisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla. Viimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua lihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli durraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin sontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla jokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla, sydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: "El hhamdu lillahi" — Jumalan kiitos!

Kaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan ohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi asema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin näkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys, viisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa vaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit, meren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan varrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa tervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen vaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja skorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen tuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti, pitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu lähtiessä "fatiha"-sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan että esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä siinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla lakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen kulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä kaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä, joiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat, onnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset tähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii hietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan, näkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja jättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin omituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät hänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen matkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset eivät kohtaa jotakuta.

Siunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja matkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on valmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan kiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään. Hyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään kuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on niiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien laskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan läimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan kullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen nousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla torjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton kärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta kärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin taipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville ja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi nenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee samanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs pistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty ennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit lähtevät heti vaeltamaan.

Nyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka ratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun satulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy nousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan onnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli nousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee, ensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa suoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu kamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän luiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa kaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen, että ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen parahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen kaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä taitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän ajan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan eteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.

Me hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan läjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi kurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka, kevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista, keskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa juoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se on paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan edellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit pientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana pölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat, aseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot kovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan edeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki ihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä näyttävää aavikkoa.

Joka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman suuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa Punaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti, sulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia, vaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina ja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana. Yhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan niin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut, ei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on astunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan asti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja sen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle on haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja paahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat yöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin myrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille synnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne takaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden hetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään sielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa mielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee ikävöivää vetoa takaisin arolle.

Se on totisesti "El Bahr bela maa" — meri ilman vettä — meren vastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä kuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja rajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan kantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat aavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa höyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin kasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa väritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi vain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi, olkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko taas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen, ihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan, siitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan toinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon alalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan paljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa kastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen, keskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta ystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.

Köyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei ainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä elämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei näe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita notkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan huomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset ruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita aavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee äärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on aavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän hehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille mitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat aavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat ainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan sen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän sydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on oppinut sitä todella tuntemaan.

Köyhä aavikko on, mutta ei kuollut. Jo sen maakin moninaisesti vaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on aavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja, äkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita ja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan puhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa, yhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon paisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot, harvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren purkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta puolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa lakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo, myrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte rauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain, ja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin korkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä, lakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen puolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään eroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa oikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon koristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan ihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä suloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin vuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän metsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa mataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä saavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole pyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen miellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa vettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee vihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan kaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään, jota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko saattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei mitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään ovat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan suurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja jokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan loitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin kirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista, vaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista, muodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista, kärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta valon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten syntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu. Välähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä säteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin elävät, vaikka yksinomaan valossa.

Toisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen. Peninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa, johon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin syvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei yhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan kansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa määrässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin tasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet "aavikon laivan" jäljet; ei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen merkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat, vaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä, multamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä kolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa "sennaa". Siellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja kapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä, mainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset ja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin sen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään pintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä ja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka ovat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä, vaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä tällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi, yhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain kvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät taiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee ilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja salamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä laaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran kaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä esparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin joku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.

Tästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta tietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä väärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian köyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta tuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit näyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat kaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.

Vielä enemmän kuin puku, joka aina tarkimmasti soveltuu yleiseen maan väriin eli siis tavallisesti on hiekan karvainen, on aavikon eläimissä huomattava kevyt ja sievä ruumiin rakennus, tavattoman suuret ja erittäin tarkkanäköiset silmät ja tarkkakuuloiset korvat sekä yhtä vaatimaton kuin itsetietoinen olemus. Liikkuvaisuus ja muutteleminen ovat kaikkein aavikolla syntyneiden olentojen kohtalo, sillä se on niin köyhä ravinnosta, että sitä ei ole riittävästi eikä aina samassa paikassa vaivatta saatavana; mutta aavikko antoi lapsillensa verrattoman nopeuden, väsymättömän kestävyyden ja uupumattoman sitkeyden; teroitti aistimet niin, että se vähäkin, kuin aavikolla on tarjona, voi tulla huomatuksi; antoi sekä suojelevan että pelastavan, yhtä hyvin hyökkäykseen kuin pakoonkin soveltuvan puvun ja siten teki lapsensa kykeneviksi elämään, tosin ehkä niukasti, vaan ei suinkaan ilottomasti.

Kaikkein aavikon eläinten omituisen, niiden olopaikkaan väriltä ihan yhteen sulautuvan puvun tähden matkustaja, joka ei ole tottunut havaintojen tekijä, ei näe, ainakaan aavikkomatkan alussa, ympärillään, liikkuvaa eläinmaailmaa. Aavikko näyttää paljon köyhemmältä, kuin se onkaan, senkin tähden, että enimmät siellä elävistä eläimistä vasta, iltahämärissä lähtevät lepo- ja piilopaikoistaan liikkeelle; muutamat aavikkoeläimet sentään ihan tunkeutuvat huomaamattomainkin silmäin eteen. Jos monet, kaikkialla lentelevät leivolajit jäävät huomaamatta, vaikka juuri ne erittäin huomattavalla tavalla näyttävät höyhenpukunsa ja maan värin yhtäläisyyttä sekä verrattoman suuria liikeneuvojaan, niin on kuitenkin mahdoton olla, näkemättä aavikon kanoja, ja jos mitään huomaamatta ratsastetaan hyppyrottien maakolojen ohitse, niin lähellä tietä syövä gaselli sentään kääntää huomiota eläinkuntaan.

Anttilooppiakin saattanee sanoa alkuaan aiotuksi aavikolla asumaan. Vaikka se kyllä onkin suhdallisesti rakennettu, näyttävät sentään pää ja aistimet melkein liian suurilta ja raajat liian heikoilta, melkeinpä haurailta. Mutta sen pään komerossa on aivot, jotka sen eläimen tekevät tavattoman viisaaksi märehtijäin joukossa, ja siten myöskin henkisesti lahjakkaaksi, ja raajat ovat kuin teräksestä rakennetut, tavattoman voimakkaat ja pontevat, niin että ne tekevät suurimman nopeuden ja väsymättömimmän sitkeyden mahdolliseksi. Ken, on nähnyt gaselleja ainoastaan vankeudessa ahtaassa tilassa, hän ei voi arvatakaan, miten se aavikolla esiytyy. Mikä vilkkaus, sukkeluus ja notkeus, koreus ja sulous siinä kotonansa vallitseekaan! Todella se ansaitsee sen kunnian, että itämaalaiset ja varsinkin aavikoiden asujamet ovat sen valinneet naisellisen kauneuden vertauskuvaksi. Luottaen hiekan karvaiseen pukuunsa sekä verrattomaan nopeuteensa katselee se kirkkailla silmillään, nähtävästi ihan huoletta kameleja ja ratsastajia, taikka syö syömistänsä, pitämättä vähääkään lukua tulevasta karavaanista. Mimoosa-pensaasta, joka on täpö täynnä kukkia, ottaa hän nupun tai mehukkaan, nuoren vesan, leikkaavan halfa-ruohon seasta löytää se nuoren korren. Yhä enemmän lähestyy matkustajajono. Gaselli nostaa päätänsä, kuuntelee, vainuaa, katselee ympärilleen, astuu muutaman askeleen eteen päin ja tekee kuten äsken, näpistelee ruokaa sieltä täältä. Yht'äkkiä lyövät notkeat, jäntevät sorkat maahan, ja pois se lentää niin sukkelaan, niin notkeasti, niin sulavasti, kuin tuo verraton juoksu olisi sille vain leikkiä. Pitkin hietatasankoa lentää se ajatuksen nopeudella; yli suurien kivien tai tamariski- eli manna-pensaiden tekee se hyppäyksiä, jotka ihan näyttävät lennolta. Maasta ihan irtautuneelta se näyttää, niin hämmästyttävän kaunis on sen juoksu; aavikon runoelma näyttää hänessä olevan ruumiillisessa muodossa, niin lumoavasti vaikuttaa sen verraton kauneus ja nopeus. Muutaman minuutin juoksu siirtää sen pois minkä hyvänsä vaaran piiristä, jota viholliset saattavat hänelle uhata; sillä turhaan koettaa paraskaan juoksijakameli tavoittaa häntä, eipä edes nopeinkaan susikoira saa häntä kiinni. Kohta hiljenee hänen vauhtinsa ja muutaman silmänräpäyksen vielä kuluttua seisoo se taas katsellen kuten äsken. Leikillisesti päästää hän lähelle murhaa himoavan ratsastajan, joka ryhtyy häntä todella ajamaan takaa, ja varovasti livahtaa se toisen, kolmannen kerran hänen kuolettavan aseensa kantomatkalta pois, kunnes se viimein säikähtyneenä ihan vaivatta juoksee kerrassaan pois kaikesta vaarasta. Yhä etemmäksi se pakenee, hennommilta näyttävät ruumis ja raajat, yhä enemmän hälvenevät sen piirteet, se katoaa hietatasankoon, sulaa viimein kokonansa siihen niin, että näyttää, kuin se olisi haihtunut höyryn tavalla. Kotonsa on hänet peittänyt ja pelastanut, lumoavasti temmannut pois silmäin edestä, korvain kuuluvista. Mutta mikäli se katoaa silmistä, sikäli se tulee eläväksi sydämmessä. Sillä länsimaalaisenkin täytyy nyt käsittää, minkä tähden gaselli on kasvattanut niin kauniita kukkia itämaalaisen rikkaassa runoiluhengessä; minkä tähden itämaalainen on asettanut eläinolennon niin äärettömän korkealle; minkä tähden hän vertaa silmää, joka saa hänen sydämmensä hehkumaan, gasellin silmään; minkä tähden hän sanoo gasellin kaulaksi sitä kaulaa, jota hänen kätensä hyväilee rakkauden hetkinä; minkä tähden aavikkojen asukas tuo puolisolleen, joka iloitsee häntä ilahuttavasta toivosta, telttaan kesyn gasellin, että vaimo ilokseen katselisi sen kauniita silmiä ja samanlainen kauneus periytyisi toivotulle avioliiton pantille; minkä tähden yksin hurskaskin laulaja voi kaunista anttilooppia katsoa jalouteen ikävöimisensä silmin nähtäväksi kuvaksi. Sillä häneenkin, maailmasta luopuneesen erakkoon, on käynyt jokin henkäys siitä hehkusta, joka tämän eläimen innokkaihin ylistyslauluihin puhdisteli sanat ja siloitteli säkeet ja loppusoinnut.

Vähemmin sulavasti esiytyvät muut aavikon eläimet, mutta ei siltä suinkaan vähemmin omituisesti. Niukasti kasvavan halfa-ruohon seassa juoksentelee suuri joukko kyyhkysen kokoisia lintuja sipsutellen edes takaisin. Kaivellen maata jaloillaan ja pengostellen nokallaan etsivät ne ruokaansa. Huolettomasti päästävät ne ratsastajan lähemmäksi sataakin askelta. Hyvällä kiikarilla voidaan nähdä kaikki niiden liikkeet, jopa höyhenpuvun kirkkaimmat väritkin. Pää kumarruksissa, kaula lyhyenä, ruumis melkein vaakasuorassa juoksentelevat ne nokkimassa siemeniä joita vähälukuiset aavikkoruohot kasvavat, puhkeavia röyhyjä ja hyönteisiä. Muutamat tuon tuostakin tähystelevät, kaulat suoriksi ojennettuina, toiset sitä vastoin huoletta leikittelevät hiekassa, puhdistelevat höyheniään tai laskeutuvat puoleksi vatsalleen, puoleksi sivulleen nauttimaan auringon paistetta. Se kaikki näkyy selvään, voidaanpa lukeakin niitä ja saada selko, että lintuja on enempi kuin viisikymmentä, tuskin sataa vähempi. Ketäpä aavikon pyyntimiestä tuo ei houkuttelisi koettamaan onneansa. Varmana saaliistaan työntää kokematon pyssymies kiikarinsa kokoon, sieppaa tuliaseen käteensä ja hitaasti ratsastaa vielä lähemmäksi kirjavaa lintujoukkoa. Mutta yht'äkkiä ovat linnut kadonneet hänen silmistänsä. Ei yksikään niistä juossut eikä lentänyt pois, eikä kuitenkaan näy ainoatakaan. On ihan, kuin maa olisi ne niellyt. Todella ne, luottaen pukunsa ja maan yhdennäköisyyteen, ovatkin antautuneet maan turviin, painautuneet litteiksi maata vasten. Ja silloin ne ovat yht'äkkiä ikään kuin muuttuneet kiviksi ja pieniksi hiekkakasoiksi. Tottumaton pyyntimies ratsastaa niiden luo, näkemättä niitä ja säikähtää, kun ne äkkiä nousevat, kovasti huutaen ja meluten lentävät ylös ja kohisten syöksyvät pois. Jos hänen kuitenkin onnistuu ampua joku lintu, niin häntä kummastuttaa sen puvun tavattomat värit ja omituiset piirteet melkein yhtä paljon kuin lintujen käytöskin. Selkäpuolen milloin harmaammalta, milloin kirkkaimman keltaiselta vivahtava hietaväri on kauniisti koristeltu leveillä nauhoilla, kapeammilla piirteillä, koreilla raidoilla, täplillä, pisteillä, pilkuilla, piiruilla ja kiemuroilla niin, että luulisi sellaisen kanan näkyvän kauaksikin; mutta kaikki tuo värien seoitus on vaan ihan tarkka kuva itse hiekan väristä; jokainen tummempi ja valoisampi paikka, joka pikkukivi, joka hietajyvä näyttää olevan piirrettynä siihen höyhenpukuun. Ihmekö siis, että maa ne ihan ottaa itseensä, näköjään pyyhkii pois linnun muodonkin ja turvaa häntä ainakin yhtä hyvin kuin voimakas, verrattoman nopeasti kantava siipi. Sen tähden arabialainen runous on näiden kanainkin oloa ja olemusta kuvannut kukkarikkailla ajatuksilla ja sanoilla; sillä niiden kauneus lumoaa silmää ja niiden ihmeellinen nopeus herättää ikävää maahan kahlehditun ihmisen sydämmessä.

Kaikilla muilla aavikon eläimillä on yhtä selvään näiden kahden kuvatun ominaisuudet. Aavikolla elää eräs ilveslaji, karakaali. Se on solakampi ja pitempijalkainen, pitempikarvainen ja suurempisilmäinen kuin mikään muu eikä myöskään juovikas eikä täplikäs, vaan, paitsi mustia korvan latvoja, silmäkiehkuroita ja huulipilkkuja, hiekan värinen, asuinpaikkansa mukaan vaaleampi tai tummempi, punertavampi tai kirkkaampi. Aavikolla asuu fenek-kettu, jolla, koko koiraheimon kääpiöllä, on likaisen keltainen puku ja oikeat jättiläiskorvat. Siellä elää pieni jyrsijä, niin sanottu hyppyrotta, kääpiö-kengurun kaltainen jänis, jolla on tavattoman pitkät takajalat, ihan surkastuneet etujalat sekä ruumiista pitempi, kaksirivisesti karvainen häntä; viattomampi ja hyväluontoisempi, mutta myöskin nopeampi ja sukkelampi eläin kuin mikään muu jyrsijä. Sama muoto on linnuilla, matelijoilla, yksinpä hyönteisilläkin; se näkyy aina, olkootpa ruumiin rakennus ja väri muuten miten vaihtelevat hyvänsä. Jos hietakeltaisen seassa tai sivulla on muuta väriä, jos karva-, höyhen- tai suomuspuvussa on myöskin mustaa tai valkoista, tuhkaharmaata tai ruskeaa, punaista, sinistä j.n.e., niin sellaista, usein vain eläintä koristavaa sivuväriä on aina ainoastaan sellaisissa ruumiin paikoissa, joita sivulta tai ylhäältä tähystelevä silmä ei voi huomata. Jos keskellä aavikkoa on korkea vuoristo, niin siellä elävissä eläimissä tulee näkyviin myöskin vuoriston vaihtelevaisuus. Arabian korkeain vuoristojen harmailla kallioilla kiipeilee aavikon vuorikauris, majailee pieni tamaani-eläin, pesii korppikotka ja huipuilla, rotkoissa, kallioseinissä ja laaksoissa asuu melkoinen joukko muita monen lajisia lintuja, jota vastoin alavan aavikon tummilla kallioilla ainoastaan sysimusta suru-kivitasku laulaa sävelrikasta kaikuvaa lauluansa. Sitenpä tulee aavikon yhtäläisyys näkyviin sen joka osassa, sen joka eläimessä, ja se juuri vielä enentää vaikutusta, jonka se ensi päivästä tekee jokaiseen ajattelevaan, tunteelliseen ja voimakkaasen ihmiseen, kiihoittaen sitä sitte edelleen päivä päivältä.

Voimaa, havaintokykyä ja tunnetta tosin aavikko vaatii joka ihmiseltä, joka tahtoo oppia sitä tuntemaan ja siihen jonkin verran tottua. Jos ei jakseta kestää sen tuottamia matkan vaivoja, jos peljätään sen aurinkoa, aristellaan sen hiekkaa, niin on paras olla sinne menemättä. Päivä on aavikolla aina raskas aika, vaikka taivas olkoonkin puhdas, ilma tyyni ja kirkas, vaikkapa tuntukoon pohjatuulenkin vilpoisia henkäyksiä. Melkein yht'äkkiä, melkein ihan ilman hämärää alkaa se vallita. Ainoastaan lähellä merta tai suuria, aavikon poikki juoksevia jokia reunustaa päivää tervehtivä aamurusko taivaan itärannan purpuralla, vaan keskellä avaroita hietatasankoja nousee aurinkokin näkyviin yht'aikaa ensimmäisen itään ilmestyvän punan kanssa. Se nousee hietatasangon laidasta kuin tulipallo, joka näyttää olevan särkemäisillään kuorensa joka taholta. Sen tultua näkyviin on aamun raittius kerrassaan poissa; heti se sinkoilee hehkuvia säteitään maahan, kuin olisi jo keskitaivaalla. Vaikka kuukausia puhaltava, usein virkistävän vilpoinen pohjatuuli estäisikin kuumuudesta eri verran laajenneita ilmakerroksia muuttumasta ilmeisiksi järviksi, ei se kuitenkaan voi niin paljon jäähdyttää ilmaa, että omituinen väriseminen ja aaltoileminen voisivat lakata hiekan päällisestä ilmasta. Ylen runsaassa valossa värisee taivas ja maa; sanomatonta hehkua virtaa auringosta ja heijastuu hiekasta takaisin ylös. Joka hetki enenee valo ja hehku, eikä voida päästä kumpaakaan pakoon, ei niitä millään tavalla heikentää.

Auringon ensi säteiden välähtäessä on karavaani lähtenyt liikkeelle, kulkemaan äänetöntä kulkuaan. Etäällä jo menevät kuormakamelit ja notkein askelin astuvat ajajat niiden sivulla tai takana; täyttä juoksua rientävät ratsukamelit, voimainsa mukaan kiirehdittyinä, toisista ohitse jonon etupäähän; kohta jäävät kuormakamelit jäljelle näkymättömiin ratsastajista. Yhä eteen päin riennetään hiljenemättömällä kiireellä. Kaikki luut ja nivelet tuntuvat paukkuvan juoksevain ratsukamelien nytkytyksestä. Polttaen paahtaa aurinko, pistelee kaikkein vaatteiden läpi, pantakoon niitä suojaksi kuinka monet hyvänsä ylleen. Tiheäin vaatteiden alla juoksee hiki pitkin koko ruumista, käsivarsien ja jalkojen keveämpäin verhojen alta haihtuu se heti, kuin nousee iholle. Kieli tarttuu suulakeen. Vettä, vettä, vettä! on niiden ainoa ajatus, jotka eivät vielä ole oppineet kärsimään sellaisia vaivoja. Mutta vesi ei täällä olekaan rautaisissa säiliöissä eikä pulloissa, vaan maan tavan mukaan leileissä, jotka ovat päiväkausia riippuneet täydessä hehkussa kamelien seljässä, ja siten kuljetettu juomavesi on lämpöisen haaleata, pahahajuista, sakeaa, ruskean väristä sekä nahasta ja kolokvintti-tervasta pahalta maistuvaa, inhottavaa, jopa oksettavaakin. Sellainen vesi ei vähääkään virkistä, vaan tuottaa vain uusia vaivoja, jopa tuskallista kipuakin, ja tekee sen tähden vain sitä polttavammaksi halun saada mitä hyvänsä juomaa. Mutta sitä vettä ei käy mitenkään parantaa eikä sen sijaan keksiä mitään muuta. Nautittakoonpa sitä kahvina tai teenä, viinin tai viinan seassa, sen tuikea maku ja haju kuitenkin tuntuvat; paljas viini tai viina enentävät vain polttavaa janoa ja rasittavaa kuumuutta. Matkustajan olo tulee tuskalliseksi jo ennen, kuin aurinko ehtii korkeimmilleen, ja tuska kiihtyy, mikäli vesi huononee. Mutta sitä täytyy kärsiä ja sitä kärsitään. Vaikkapa länsimaalainen ei koskaan totukaan tuollaiseen leiliveteen, kuin juuri kerrottiin, niin pian hän sentään tottuu alussa sietämättömältä näyttäneesen kuumuuteen ja sitä pikemmin myöskin ratsastuksen vaivoihin, mitä enemmän hän kasvaa yhteen ratsunsa kanssa. Joskus tulevaisuudessa ehkä saadaan toimitetuksi tällaisille matkoille puhdasta vettä, ja sitte matkustaja tuskin enää valittaa aavikon kuumuutta, ei ainakaan ratsastuksen vaivoja.

Mukavasti, miellyttävästi leväten, vaikkapa lähteväin kuormakamelien myrisevistä valitusäänistä vastoin tahtoaan unesta heränneenä, antaa maan oloihin tottunut matkustaja kuormakaravaanin lähteä edeltä, virvoittaa ruumistaan ja sieluaan kahvilla ja tupakalla, hyppää sitte dromedaarinsa selkään ja ratsastaa kumppaneineen niin nopeasti, kuin ratsut suinkin ehtivät. Ei sanaakaan puhuta, ainoastaan hiekan narinaa kamelein kimmoisten jalkatyynyjen alla sekä kamelien kovaa hengitystä ja kumeaa, kurisevaa myrinää kuuluu. Tuota pikaa saavutetaan kuormakaravaani ja päästään siitä melkoinen matka edellekin. Gaselli kävelee syömässä lähellä tien suuntaa ja antaa täällä hyvin tervetulleen saaliin toivoa. Viehättävästi hypiskellen tanssii aavikon ruumiillinen runoajatus pois takaa ajavain ratsastajain saatavilta, ja sen jäljestä juoksevat kiiruhtamisesta läähättävät kamelit pitkillä askelilla. Gaselli näyttää huolettomalta ja toivon mukaan päästää lähemmäksi; ratsastajat ovat kääntävinään siitä ohitse, pidättävät kamelejaan ja ratsastavat hitaammin; joku heistä luistaa alas satulasta, pysäyttää ratsunsa silmänräpäyksen ajaksi ja laukasee sen vatsan alatse tarkan pyssynsä. Heti paikalla on karavaanin johtaja hypännyt satulastaan maahan korjaamaan tapettua riistaa; riemuiten vetää hän sen ratsunsa luo, sitoo taitavasti satulaan, ja edelleen käy matka.

Puolenpäivän tullessa levähdetään. Jos lähellä on notkelma, niin tottapa siinä myöskin on joku viuhkamainen mimoosa, jonka ohut lehtikatto antaa vähän varjoa; jos hietalakeus on yhtä tasaisena ratsastajain ympärillä niin laajalti, kuin silmä kantaa, pistetään hietaan neljä keihästä ja niihin pingotetaan villapeite niukasti varjostavaksi katoksi. Mutta hehkuva on hiekka, jolle täytyy laskeutua, kuuma ja rasittava on ilma, jota hengitetään; väsymys ja uupumus valtaavat yksin aavikkolaisenkin, mitäpä sitte pohjoismaalaisen. Ikävöidään lepoa, saamatta sitä, ja virkistystä, tuntematta sitä. Ylen runsaasta valosta ja värisevästä ilmasta häienneinä sulkeutuvat silmät, paahtavan kuumuuden ja polttavimman janon ahdistamina heittelehtää jokainen vuoteellansa, saamatta unta. Raskaasti ja hitaasti matavat eteen päin ajan rahtuset.

Kuormakaravaani astua huojuu hitaasti ohitse ja katoaa näkyvistä höyryiseen ilmamereen, jonka aaltoilevilla kerroksilla kamelit näyttävät liihoittelevan. Yhä vielä viivytään samassa tukalassa tilassa, kärsitään samoja vaivoja. Aurinko on jo ammoin alennut keskitaivaalta, mutta yhä se vielä sinkoilee yhtä voimakkaasti hehkuvia säteitään alas. Viimein iltapäivällä lähdetään taas liikkeelle. Ja taaskin ratsastetaan niin nopeaan, että ilma löyhähtelee vastaan melkein vilpoiselta, kunnes taas saavutetaan kuormakaravaani. Laulaen astuvat ajajat kameliensa jäljestä. Yksi heistä oikeastaan laulaa, muut yhtyvät joka värsyn lopussa samaan kertosäkeesen.

Jos otetaan huomioon kaikki vaivat, joita juhtamiehillä on kärsittävänä aavikkomatkoilla, niin tosiaan kummastuttaa, että he ollenkaan laulavat. Ennen päivän valkenemista sälyttää ajaja kamelinsa, syötyään yhdessä sen kanssa muutamia kourallisia pehmeiksi keitettyjä durra-jyviä, jotka ovat molempain ainoana ravintona; koko pitkän päivän astuu hän kamelinsa jäljestä, syömättä enää muruistakaan, enintään silloin tällöin ottaen kulauksen haisevaa leilivettä virkistyksekseen; aurinko paahtaa hänen päälakeansa, hehkuva hiekka polttaa hänen jalkojaan, kuuma ilma kuivaa yhtä mittaa hänen hikeä uhkuvaa ruumistansa; hänellä ei ole aikaa levähtää eikä lepuuttaa kamelejaan; hänen täytyy ehkä vielä uudestaan sälyttää muutamia juhtiansa tai tavoitella kiinni jotakuta, joka häneltä karkaa; ja kuitenkin laulaa hän nytkin laulujaan. Sen saa aikaan aavikon yö.

Auringon laskeutuessa näyttävät näiden kuivettuneiden aavikon lasten kaikki jäsenet virkenevän ihan uusiksi; sillä hekin ovat kaikin puolin aavikon, ylevän äitinsä, kaltaiset. Yhdessä aavikon kanssa hehkuvat he puolenpäivän aikaan, yhdessä sen kanssa kukoistavat yön aikaan. Jo auringon aletessa kehittelee heidän runolahjansa kultaisia unia ihan avonaisten silmien eteen. Tuo esilaulaja ylistelee vesirikkaita kaivoja, niiden ympärillä kasvavia palmuryhmiä ja niiden alle tehtyjä hämyisiä telttoja; hän tervehtii eräässä teltassa istuvaa ruskeaihoista tyttöä, joka hänelle toivottaa siunausta, kehuu hänen kauneuttansa, vertaa hänen silmiään gasellin silmiin, hänen suutansa ruusuun, jonka kukkaistuoksu sanoina rivittyy hänen korvissaan helminauhaksi, hylkää hänen tähtensä sulttaanin vanhimman tyttärenkin ja ikävöitsee hetkeä, jolloin kohtalo sallii hänen asua yhdessä teltassa hänen kanssansa. Mutta laulajan kumppanit kehoittavat häntä tuntemaan vielä suurempaa ikävää ja sen tähden lakkaamatta kääntävät hänen ajatuksiaan profeettaan, "joka tyydyttää ikävöimisemme ja toivomme".

Sellaista kaikuu pohjoismaisen vieraan korviin ja hänenkin sydämmestään alkavat kotonsa laulut kuohua. Ja kuin sitte laskeutuneen auringon viimeinen ruusuinen väre hehkuu, kuin yö levittää lumoharsonsa aavikolle, silloin hänestä tuntuu, kuin olisi vaikeinkin kärsimys ollut helppoa, kuin hän ei olisi tuntenut päivän hehkussa mitään janoa, ei ratsastuksessa mitään vaivaa. Iloisesti hyppää hän pois satulasta ja sill'aikaa, kuin ajajat purkavat kameliensa kuormia ja sitovat juhtiansa yöksi, tasoittelee hän ja kokoo hiekkaa tilaksi, levittää siihen maton ja peitteen ja riemulla antautuu ikävöidyn levon valtaan.

Ainoastaan muutaman askeleen päähän valasee pieni tuli tasankoa. Toimeliaasti hyörivät sen lähellä aavikon puolialastomat, tummaihoiset pojat. Liekki valasee heitä lumoavasti, niin että he yön puolipimeässä näyttävät varjoilta; tavarapakat ja arkut, satulat ja muut kapineet muuttuvat kummallisen muotoisiksi; tavarain ulkopuolella suuressa piirissä makaavat kamelit ovat kuin kummituksia, niiden silmät kun kolkosti hehkuvat tulen heijastuksesta. Hiljaista, yhä hiljaisempaa alkaa olla leirissä. Aavikon poika toisensa jälkeen poistuu kamelin luota, jonka kanssa on yhdessä syönyt niukan illallisensa, kääriytyy pitkään viittaansa, laskeutuu maahan ja ikään kuin muuttuu hiekaksi. Tuli leimahtaa vielä kerran, menettää valonsa ja sammuu. On todella jo yö leirissäkin.

Runoilija se olisi Jumalan armosta, joka osaisi kuvata aavikon yötä. Kukapa kykenisi kertomaan sen kauneutta, vaikka olisikin sen itse kokenut, valvonut sen illasta aamuun, ahmimalla nauttinut sitä ja sen unia! Päivän kuumuuden jälkeen se lempeästi, palkitsevasti, sovittavasti antaa sanomatonta hyvinvoinnin ja ylevyyden tunnetta; se on rauhaa ja iloa tuottava aika, jota mies ikävöitsee kuten hänen rakkahansakin, aika, joka hänelle palkitsee pitkän odotuksen. "Leila", aavikon tähtikirkas yö, on arabialaisen mielestä syystä kyllä kaiken ylevän ja ihanan yhteys. Leilaksi hän sanoo tytärtänsä; "tähtikirkas yöni" sanoo hän hyväillessään rakkahintansa "leila, o leila" panee hän runoelmiinsa kaikuvaksi kertosäkeeksi joka värsyn loppuun. Mutta ihmeellinen se yö onkin, joka täällä aavikolla kaikkein päivän vaivojen ja vastusten jälkeen lumoaa mieltä. Aavistamattoman puhtaina ja kirkkaina loistavat tähdet tummalta taivaan kannelta; lähimpien tähtien valo tekee heikkoja varjojakin vaalealle hiekalle. Täysin siemauksin hengittää ihminen puhdasta, raikasta, vilvoittavaa, virkistävää ilmaa; ihastellen siirtyy hänen silmänsä tähtiauringosta toiseen. Yhä enemmän näyttää tähtien valo laskeutuvan lähemmäksi häntä; henki irtautuu tomuun kietovista kahleista ja keskustelee muiden maailmain kanssa. Ei mikään ääni eikä kolina, ei edes heinäsirkan sirinäkään sotke hänen ajatuksiansa. Aavikon suurenmoinen ylevyys selviää vasta nyt hänelle, sanomaton rauha tulee hänen sydämmeensä. Mutta ylevä itsetuntokin täyttää hänen rintansa; täällä keskellä ääretöntä aavikkoa ollessa niin yksin, ilman mitään ihmisseuraa ja ihmisapua, ainoastaan omin neuvoinsa, vahvistuvat luottamus, rohkeus ja, toivo. Äärettömän lumoavia unelmia liitelee valvovain silmien edessä, jatkuen elävästi ja puoleensa vetävästi vielä sittekin, kuin tähdet alkavat silmissä välkkyä ja vavista, ajatukset sekautua ja silmät painua kiinni.

Ruumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin aavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja, vaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä huononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin vasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten yhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta kiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota muuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin; yö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen. Kosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi, huolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.

Kosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön, koska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei mikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan korkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten hietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren vastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia ne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat siihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä maan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus ja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa kuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset, raudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen tähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan aina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää ruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin edullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se tiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle alas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja sielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan päässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua suunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa aavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.

Kuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon ennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää, miten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne siemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat, kukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät. Ihmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita kosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa laaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku metsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne viheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen palsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää gaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut säveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden, mustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä suloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät sielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt mimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä lumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas, ihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä hedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi, elämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?

Sama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman vettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman värejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää aavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat mieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen runko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi, matoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi nuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä arvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se arabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten sekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä tasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.

Mimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä ei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja, että voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne ikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan seisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on jäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille. Lähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja, joissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja. Siellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä lehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani viuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja viikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja mantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi ulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä, mutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.

Niin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut, jota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin säännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai kaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa viljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja kahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin maiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne ovat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset tavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha vartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen alta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon pojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He ovat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset, vierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin itsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja muihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten kaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän vertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille mieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen suorittamaan heille tullia ja veroa.

Ihan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina käytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan ikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat, ovat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman kuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi juomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa on tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo syvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin vesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain ja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia nousee kuivasta maasta.

Sanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä pitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa löytävät ravintoa; heidän "taistelunsa olemassa olosta" ei ole mitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä, tummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty vaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä kappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto, siinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta kuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut. Muutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin vaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy kakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua, muutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä, siinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo perheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät, yhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin kauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset kuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja kuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi kerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä hänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti tutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon paimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat, puhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset patriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin Abraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan; samat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin minullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan kaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta, ruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia sitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen kuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.

Karavaanin tullessa kokoutuu sellaisen väliaikaisen asuinpaikan koko väestö. Vanhin astuu esiin sen keskeltä ja lausuu rauhan tervehdyksen; kaikki muut toivottavat vieraalle tervetuloa. Sitte tarjotaan parasta, kuin vieraat haluavat, raikasta vettä näet, tarjotaan kaikkea, kuin heillä on, ja tarjotaan sitä arvokkaalla ystävällisyydellä, tunkematta lahjaansa ja näyttämättä vastahakoiselta sitä antamaan. Ahnaasti juovat matkustajat pitkin siemauksin virkistävää vettä; rajusti tunkeutuvat kamelitkin juottopaikalle, vaikka kokemuksesta kyllä voisivat tietää, että heidät tavallisesti ensin riisutaan, sidotaan ja lähetetään laitumelle ennen, kuin sallitaan heidän neljä- jopa kuusikinpäiväisen paastoamisen jälkeen taas kerran sammuttaa janoansa. Ei kaivollakaan tarpeettomasti tuhlata pisaraakaan, annetaan sen tähden kameleille ensin, mitä ehkä on jäljellä leileissä, ja juotetaan heidät vasta sitte, kuin kaikki leilit ensin ovat jälleen täytetyt, ja sittekin enemmän katsoen kaivon vesivaroihin kuin kamelien tarpeesen. Ainoastaan hyvin vesirikkailla kaivoilla tyydytetään kokonaan niiden äärettömältä näyttävä veden halu ja katsellaan naureskellen, miten ne särpivät, malttamatta edes katsahtaakaan ylös, ja miten ne sitte kummallisesti, kahlettensa tähden rumasti hypiskellen rientävät yhtä ikävöidylle laitumelle saamaan ruokaakin vatsaansa, joka nyt hölkähtelee kuin puolillaan oleva tynnyri.

Matkustajille ja vesipaikassa asujille alkaa oikea juhlapäivä. Matkustajat saavat raitista vettä, ehkäpä myöskin maitoa ja lihaa ikävöidyn levähdyksen höysteeksi; levähdyspaikan asujamille on tervetullut mikä hyvänsä keskeytys heidän tavallisissa oloissa yksitoikkoiseen elämäänsä. Joku kamelin ajaja löytää lähimmästä teltasta aavikkolaisten mieluisimman soittimen, tamburan eli viisikielisen kitaran, ja osaa mestarillisesti säestää sillä yksinkertaista lauluansa. Soiton helähteleminen houkuttelee sinne leiripaikan tyttäriä; solakat, kauniit vaimot ja tytöt tunkeutuvat uteliaina vierasten miesten ympärillä, katselevat mustilla silmillään heitä ja heidän tavaroitansa, kyselevät koristelematta minkä mitäkin. Ole varoillasi vieras; nuo silmät muuten saattavat sydämmesi tuleen! Ne ovat kauniimmat vielä kuin gasellin, heidän huulensa kauniimmat korallia, kiiltävän valkoiset hampaat niiden välillä kauniimmat helmiä, joita sinä ehkä saattaisit antaa näille ruskeille aavikon tyttärille! Ja nyt rupee kaikki muuttumaan soitoksi ja runoiluksi. Kitaran soittajan ympärillä järjestyy ryhmiä tanssiin, kovat ja pehmoiset kädet paukuttelevat tahtia kitaran äänien, laulun sanojen ja sitä myöten sujuvan, aaltoilevan tanssin mukaan. Uusia olentoja tulee, tutuiksi muuttuneet katoavat pois; siinä on lakkaamatta vaihtelevaa liikettä, tunkeilua ja hyörintää vierasten ympärillä ja he ovat viisaat, jos yhtä aristelematta ja etuluulottomasti ottavat vastaan, kuin heidän isäntänsä tarjoavat. Kaikki aavikkomatkan vaivat ovat unhottuneet, ikävä ja kaipaus hälvenneet; sillä vettä, vettä kuohuu riittävän runsaasti, ja se korvaa muiden paikkojen ja aikain kaikki puutteet.

Sellainen levähdys virvoittaa ruumista ja sielua. Vahvistuneena ja ilostuneena jatkaa karavaani matkaansa; ja jos tulevat päivät eivät tuo mitään pahempaa kuin auringon paahdetta ja hehkua, janoa ja uupumusta, niin se heikkonematta pääsee myöskin toiselle ja kolmannelle kaivolle ja viimein matkansa päähän, esimmäiseen aavikon tuon puoliseen paikkaan.

Vaan helposti muuttuvainen kuten maata ympäröivä vesimeri, on myöskin hietameri. Täälläkin riehuu myrskyjä, jotka musertelevat sen laivoja ja tuhoavina aaltoina vieriskelevät pitkin sen pintaa. Siihen aikaan, jolloin kuukausia päästänsä puhalteleva pohjatuuli taistelee etelästä tulevia ilmavirtoja vastaan tai on jo kokonaan antanut valtansa niille, näkee matkustaja yht'äkkiä hiekan tulevan eläväksi, nousevan mahtaviksi, yhtä korkeiksi kuin paksuiksikin patsaiksi, ja niiden sitte pystyssä pyörien milloin hitaammin, milloin nopeammin kulkevaa pitkin lakeutta. Auringon säteet niille välistä antavat tulen liekkien, verihohdon, jota vastoin ne välistä taas näyttävät värittömiltä, välistä, kammottavan mustilta; vaihteleva myrskytuuli heikontaa ja vahvistaa niitä, jakelee niitä useammiksi tai kokoo kaksi tai useampia yhdeksi, pilviin asti ulottuvaksi hietapatsaaksi. Tosin länsimaalainen lausuisi ilmi ihmettelynsä tätä suurenmoista näytelmää katsellessaan, mutta hänen seuraajainsa tuskalliset katseet ja sanat pidättävät hänen kieltänsä. Onneton se karavaani, jonka sellainen raivoava pyörremyrsky saavuttaa; se saa iloita, jos ihmiset ja eläimet pääsevät hengissä sen käsistä! Ja vaikka ne, nuo kohtalon armottomat kuuluttajat, vahingoittamatta joskus riehuen kulkevatkin karavaanin ohitse, niin ei se sentään vahingotta pääse; sillä noiden hietapatsasten jäljestä aina tulee samum eli myrkyllinen myrsky.

Ei suinkaan aina kiihdy myrskyksi tämä aavikolla kaikissa tapauksissa peljätty tuuli, joka pauhaa "kamasiinina" läpi Egyptin, "sirokkona" Italiaan asti, "föhninä" Alppein ylitse, suojatuulena Pohjois-Eurooppaan; usein se päin vastoin puhaltaa tuskin tuntuvasti, ja kuitenkin panee se monen miehen sydämmen vapisemaan. Tosin on melkein rajattomasti kerrottu siitä juttuja, mutta sen verta on totta, että tämä tuuli voi välistä tulla joka karavaanille erittäin vaaralliseksi ja että sen teoiksi täytyy katsoa niitä vaalenneita kamelien ruumiita ja niitä hiekkaan puoleksi hautautuneita ja kuivaneita ihmisten muumioita, joita nähdään jokaisen aavikkotien varrella. Sillä ei sen voima tuota kärsimyksiä eikä tuhoa hietameren poikki vaeltaville ihmisille eikä eläimille, vaan sen tuulen laatu, sen sähköisyys se on turmiollinen.

Vähintään päivää, usein montakin päivää ennen aavistaa jo ja ennustaa aavikkolainen, kuten aavikon oloihin tottunut vieraskin, hietamyrskyä. Pettämättömiä merkkejä käy sen edellä. Ilma tulee helteiseksi, raskaaksi ja rasittavaksi; kevyt, harmaalta tai punertavalta näyttävä höyry himmentää taivasta; ei vähintäkään tuulen hengähdystä tunnu ilmassa. Kaikkia eläviä olentoja ahdistaa ihan nähtävästi tuo yhä enemmän kiihtyvä helle. Ihmiset valittavat ja voihkavat, aavikkoeläimet ovat aremmat kuin muuten; kamelit tulevat levottomiksi ja itsepäisiksi, tunkeutuvat vierekkäin, pysähtyvät tai laskeutuvat alas maahankin. Värittömänä laskeutuu aurinko. Ei vähintäkään iltaruskoa ole reunustamassa taivaan rantaa; kaikki valot peittyvät höyryverhon taa. Yö ei tuo viileyttä eikä virkistystä, pikemmin vain suurempaa hellettä, voimattomuutta ja vastenmielisyyden tunnetta; oltakoon miten uuvuksissa hyvänsä, ei unta tule silmiin. Jos ihmiset ja eläimet vielä kykenevät liikkumaan, ei pysähdytä lepäämään, vaan päin'vastoin riennetään tuskaisen kiireesti yhä edelleen niin kauan, kuin johtaja vielä näkee yhtäkään tähteä. Mutta höyry muuttuu kuivaksi sumuksi ja verhoaa tähden toisensa perästä, jopa kuun ja auringonkin, jotka paraimmassa tapauksessa näyttävät ainoastaan puolen kokoisilta tavallisestansa, kalpeilta ja sekavareunaisilta.

Välistä alkaa tuuli liikutella siipiään puolenyön, tavallisemmin puolenpäivän aikaan. Ilman kelloa ei kukaan osaa arvata tätä aikaa; sillä höyrypilvi on tällä välin niin saennut, että se kokonaan peittää auringon ja levittää aavikolle synkkää hämärää, johon puolipimeään kaikki lyhyenkin matkan päässä olevat esineet häviävät. Hiljaa, tuskin tuntuvasti liikahtaa viimein ilma. Se ei ole mitään tuulta, ainoastaan pieni hengähdys. Mutta se hengähdys on hehkuvan kuuma, se tunkeutuu kuin jäinen pohjatuuli läpi luiden ja ytimien, tuottaa kolottavaa päänkipua, veltostuttaa ja tuskastuttaa. Ensimmäisen henkäyksen jälkeen tulee huomattavampaa tuulta, yhtä hehkuvaa, yhtä surmaavaa kuin se henkäyskin. Muutamia lyheitä puhalluksia kohisee sitte vinkuen ohitse.

Nyt on jo kiire asettua leiriin. Sitä osoittavat kamelitkin. Ei mikään ruoska saa niitä menemään eteen päin. Tuskaisesti laskeutuvat ne maahan, ojentavat kaulansa suoraksi eteen päin, laskevat sen hiekalle ja sulkevat silmänsä. Ajajat purkavat kiireimmiten niiltä taakat, tekevät ripeästi tavarapakoista vallin, kokoovat kaikki leilit päällekkäin, että niistä jäisi tuulelle niin vähä näkyviin kuin mahdollista, peittävät niitä ehkä myöskin matoilla, kääriytyvät, kuten kaikki matkustajatkin, vaatteihinsa niin umpeen kuin suinkin, kostuttavat sen osan vaatteesta, joka tulee pään ympäri, ja tunkeutuvat tavaravallin siimekseen. Se kaikki tapahtuu hätäisessä kiireessä, sillä hietamyrsky ei nyt enää kauan odotuta itseänsä.

Yksityisten, lyhyiden puuskain jälkeen tulee pitempiä; ne sulavat toisiinsa ja muutaman minuutin päästä raivoaa myrsky. Ilma kohisee ja oihkaa, vinkuu ja ulvoo, hiekka kiehuu ja kuohuu, leirivalli ritisee, paukkuu ja roiskuu, arkkujen laudat halkeilevat räiskähdellen. Helteisyys yhä kasvaa ja kiihtyy sietämättömäksi, vetää hiessään kylpevästä ruumiista kosteutta, tekee kaikkiin limakalvoihin halkeamia, joista alkaa vuotaa verta, muuttaa vettä himoitsevan kielen suussa ikään kuin lyijymöhkäleeksi, kiihdyttää suonien tykytystä ja pusertaa sydämmen kokoon, repii viimein ihonkin rikki ja kylvää halkeamiin heti hienoa hietaa, tuottaen siten uusia tuskia. Aavikon pojat rukoilevat ja huokailevat, länsimaalainen voihkaa ja valittaa.

Yleensä hietamyrskyn pahin raivo ei kestä kauan, yhden, kaksi, kolme tuntia ainoastaan kuten meillä rajuilma, johon sitä käy verrata. Myrskyn heiketessä laskeutuu tomu ja kirkastuu ilma, ehkäpä myöskin tuulahtelee pohjoisesta päin vastaan; karavaani järjestyy uudestaan ja lähtee edelleen. Vaan jos samum raivoaa puoli päivää tai koko päivän, silloin voi käydä matkustajalle; kuten kävi eräälle minun tutulleni, ranskalaiselle Thibautille, joka matkustaessaan Bahiudan pohjoisosassa tapasi viimeisen kaivon kuivana ja sai lähteä, leilit melkein tyhjinä nelipäiväiselle matkalle Niilijoelle. Hänet ja hänen tuskaisesti kiirehtivän karavaaninsa, joka oli jättänyt kuivaneelle kaivolle kaikki tavarat, paitsi ihan välttämättömimpiä, tapasi tällainen myrkkymyrsky. Onnettomat matkakumppanit asettuivat leiriin, toivoivat myrskyn loppua, odottivat turhaan, valittivat ja joutuivat viimein epäilykseen ja epätoivoon. Eräs Thibautin palvelija hyppäsi raivoissaan ylös, parkui ja kiljui myrskyn pauhuakin kovemmin, riehui kuin mieletön, syöksyi viimein voimatonna herransa eteen, korahti pari kertaa ja kuoli. Toinen makasi, myrskyn viimein heikettyä, kuumuudenpiston tappamana paikoillaan maassa. Kolmas, kuin taas lähdettiin kuoleman ja elämän uhalla kiiruhtamaan edelleen, jäi jäljelle ja nääntyi kuoliaaksi. Kameleista kuoli puolet. Thibaut pääsi hengissä pysyneiden ihmisten ja eläinten kanssa Niilille, mutta hänen sysimusta tukkansa oli kahdessa päivässä muuttunut valkoiseksi.

Sellaisten myrskyjen uhreja ne ovat ne muumiain kaltaiset ruumiit, joita siellä täällä on karavaaniteiden varsilla. Myrsky, joka ne tappaa, hautaa ne myöskin hiekallansa, ja se imee ruumiista niin pian kaiken kosteuden, että se ei ehdi mädätä, vaan kuivaa ja muuttuu muumiaksi. Sitä toinen tuuli peittää hiekalla ja toinen taas lakasee siltä suojelevan peitteen pois. Silloin ruumis ojentaa matkustavaiselle kättä, jalkaa tai päätänsä, ja joku kamelin ajaja noudattaa vainajan kehoitusta, astuu hiljaa luo, heittää taas hiekkaa hänen päällensä, sanoen: "makaa, Jumalan palvelija, makaa rauhassa!" ja astuu tietänsä edelleen.

Sellaiset myrskyt ne myöskin herättävät eloon jääneiden mielessä fata morganan eli kangastuksen unikuvia. Niin kauan, kuin ihminen täysissä, rasittumattomissa voimissa, aistimet virkeinä, kulkee tietänsä, näkyy ilman kuvastus hänelle kyllä hyvin huomioon kiintyvänä luonnon leikittelynä; mutta ei siitä silloin koskaan tule varsinaista fata morganaa. Kuumana vuodenaikana näkyy puolenpäivän seuduissa, kello yhdeksästä kello kolmeen, joka päivä "pirun meri". Harmaa, meren kaltainen tai oikeammin tulvan alaiselta seudulta näyttävä tasanko syntyy mille kasvittomalle lakeudelle hyvänsä jonkun matkan päähän matkustajasta joko edelle tai ihan ympäri; se aaltoilee ja lainehtii, välkkyy ja kimeltelee, antaa kaikkien todella olemassa olevien esineiden pysyä näkymässä, mutta korottaa ne näennäisesti niiden ylimmän rajaviivan tasalle ja kuvastaa niitä siitä alas päin. Matkan päässä kulkevat kamelit tai hevoset näyttävät ikään kuin maalattuina enkeleinä pilvissä liiteleviltä, ja jos voidaan erottaa niiden liikkeitä, näyttää siltä, kuin ne juuri olisivat panemassa kutakin jalkaansa höyhenkasalle. Katsojaan päin pysyy ilmiön raja aina yhtä etäällä niin kauan, kuin katsojan näkökulma on sama eli toisin sanoen hän on yhtä korkealla maasta; sen tähden ratsastaja näkee sitä toisessa paikassa kuin jalkamies. Koko tämä ihme syntyy siitä tutusta luonnonlaista, että valosäteet kulkiessaan erilaisten esineiden läpi taittuvat, ja aavikolla alimmat ilmakerrokset, kuumenneen hiekan heijastaessa lämpöä, laajenevat eri verran. Ei kukaan arabialainen nähdessään kangastusta peitä kasvojaan, kuten mielikuvituksiensa valtaan antautuneet matkustajat ovat luuletelleet herkkäuskoisille lukijoillensa; ei kukaan anna mitään syvällisempää merkitystä tuolle "pirun meri" nimityksellekään, jota kyllä mielellään käytetään puheessa. Mutta kuin hietamyrskyn tähden ahdistus, puute, väsymys ja hätä rasittavat ja heikontavat koko olemusta ja sitte ilma kangastaa, silloin siitä tulee fata morgana, kun näet sairaan moisesti ärtynyt kuvausvoima tekee itselleen sellaisia kuvia, jotka paraiten soveltuvat katselijan silloisiin hartaimpiin toiveihin, veden ja levon ikävöimiseen. Minullekin, vaikka olen satoja kertoja tarkastellut kangastusta, muuttui se kerran fata morganaksi. Se tapahtui silloin, kuin kärsittyäni neljäkolmatta tuntia tuskallista janoa näin "pirun meren" edessäni välkkyvän ja kimeltelevän. Silloin minäkin olin näkevinäni pyhän Niilijoen ja veneitä täysissä purjeissa, palmumetsiä, puutarhoja ja taloja. Mutta mistä minun sairaille aistimilleni näkyi viheriää palmumetsää, siinä minun yhtä janoinen kumppanini oli näkevinään purjeveneitä, ja mistä minulle muka näkyi puutarhoja, siihen hänen sielunsa kuvasi satumaisen suuria metsiä. Ja kaikki ne pettelevät kuvat katosivat heti, kuin virkistyimme sattumalta meille suodusta vedestä; ainoastaan harmaa sumujärvi jäi niistä kaikista jäljelle.

"Pirun meri" on kyllä jokaisen matkustajan edellä, joka kulkee jotakin Niilin aavikkoa; mutta eivät kaikki satu näkemään erästä elävintä aavikon tekemää kuvaa. Näköpiirin äärimmälle reunalle ilmestyy, ehkäpä kangastuksen korottamina ja ilman verhoamina kevyeen siniharsoon, ratsastajia, jotka ohjaavat tuulen nopeuden kanssa kilvoittelevia, raajoiltaan hirven kaltaisia ratsuja, lähestyvät nopeasti ja kiihottaen siihen asti hillittyjä ratsujansa täyteen vauhtiin tulla tupruavat karavaanille vastaan. Minä olen aina mielelläni kohdannut heitä, laihoja, aistikkaasti pukeutuneita miehiä, sillä minä olen aina ollut huomaavinani myöskin heissä ja heidän ratsuissaan aavikon ja sen lapsien yhtäläisyyttä. Oikealta aavikon pojalta on hän minusta näyttänyt, tuo paimentolainen, beduiini, aavikon ja beduiinin kuvalta ratsu, jota hän ohjaa. Sillä hänkin on vakava ja hirvittävä kuin päivä, ystävällinen ja lempeä kuin yö aavikolla. Uskollisesti pitävä sanansa hän on, vilpittömästi totteleva heimonsa tapain lakia, arvokas käytöksessään, ylevä puhetavassaan, verraton puutteiden kärsimisessä, halukkaampi kuin kukaan muu ihminen miehuullisiin, kunniata ja mainetta tuottaviin tekoihin ja yhtä halukas kultaisiin satukihermöihin, joihin hänen runsas, muodostuskykyinen runolahjansa osaa kutoa niin ihmeellisen kauniita kuvia ja niin sulotuoksuisia kukkia; vaan samalla hän myöskin on viekas ja neuvokas vihollisiaan vastaan, tapojensa ehdoton orja, arvoton pyytämisessään, halpamainen ja raaka vaatimisessaan, ahnas nautinnoissaan, hillitön julmuudessaan, hirvittävä kostossaan, tänään ylevä, aatelistapainen vierasystävä, huomenna uhkaavasti vaativa kerjäläinen, milloin ylpeä ryöväri, milloin kurja varas; lyhyesti sanoen: vaihteleva ja muuttuvainen, kuin aavikko itse, on hänkin vieraita kohtaan. Hänen ratsullaan on sama viisas, tulinen, paljon sanova katse silmissä, sama vahvuus ja notkeus laihoissa, melkein heikoilta näyttävissä jäsenissä, sama kestävyys, sama tyytyväisyys, sama olemus kaikin puolin kuin hänellä itsellään; sillä molemmat he kasvoivat samassa teltassa isoiksi, molemmat he vieläkin lepäävät ja asuvat saman katon alla. Ratsu ei ole ratsastajan orja, vaan kumppani ja ystävä, hänen lastensa leikkitoveri. Aukealla aavikolla se on ylpeä, rohkea, jopa rajukin, vaan teltassa hiljainen kuin karitsa; ja juuri sen tähden ratsu näyttää eroamattomasti kuuluvan yhteen herransa ja käskijänsä kanssa.

Niillä aavikoilla, jotka ainakin nimeksi ovat Egyptin kediivin vallan alaiset, ei beduiineilla ole nykyään läheskään enää samaa merkitystä kuin ennen tai nykyäänkin vielä Arabiassa ja Luoteis-Afrikan maissa. Heidän ja Egyptin hallituksen välillä on nyt sitovat sopimukset, jotka velvoittavat beduiineja päästämään karavaaneja häiritsemättä kulkemaan heidän alueitansa pitkin. Ryöstöhyökkäykset keskellä aavikkoa ovat sen tähden hyvin harvinaisia, ja beduiinein tapaaminen on huolestuttamatta siitäkin syystä, että vouratut kamelit aina ovat aavikon poikain omia. Kuitenkin aavikon oikeat herrat mielellään vieläkin pitävät, ainakin näön vuoksi, jonkinlaista yliherruutta, ja sen tähden on paras pyytää ennen lähtöä aavikkomatkalle suojelusta joltakin arvokkaalta ruhtinaalta eli päämieheltä. Jos sellainen suojelus on saatu, tapahtuu matkustajan yhtyminen aavikon poikain kanssa jotenkin tähän tapaan:

Ratsumiesjoukosta ajaa karauttaa esiin yksi noita auringon paahtamia miehiä ja kääntyy karavaanin johtajan tai varustajan puoleen.

"Terve sinulle, vieras!"

"Sinulle Jumalan siunaus, hänen armonsa ja laupeutensa, o ruhtinas!"

"Mihin matkalla, miehet?"

"Belled-Aaliin, o sheikki."

"Onko teillä suojelusta?"

"Me matkustamme hänen ylhäisyytensä kediivin luvalla."

"Ettekö kenenkään muun?"

"Sheikki Soliman, Mahammed Keir Allah, Ibn Sidi Ibrahim Aulad Aali myöskin lupasi meille rauhaa ja suojelusta."

"Niinpä olkaa tervetulleet ja siunatut!"

"Siunauksen jakaja antakoon armonsa sinulle ja isällesi, o ruhtinas!"

"Ettekö tarvitse mitään? Minun kotoni tarjoaa teille. Vadi Ghiteressä ovat meidän telttamme, ja te olette tervetulleet niihin, jos tahdotte levähtää. Jos ette, niin tehköön Allah tienne onnelliseksi."

"Hän on meidän kanssamme, sillä hän on armollinen."

"Ja johtaja kaikilla hyvillä teillä."

"Amen, o ruhtinas!"

Ja pois lentää joukko; ratsastajat ja ratsut kasvavat taas yhteen; hevosten keveät kaviot tuskin näyttävät koskevan maahan; valkoiset viitat liehuvat tuulessa; mielessä ihan muuttuvat eläviksi runoilijain sanat:

"Beduiini ratsus seljäss' itse oletpa haaverunous."

Sellaisia kuvia loitsii aavikko näkevän silmän eteen. Mitä enemmän siihen tutustutaan, sitä muodokkaampina tulevat ne esiin, sitä tehokkaammin lieventävät ja heikontavat ne vaivaa ja vastuksia. Sittekin tuottavat kuitenkin vasta aavikkomatkan viimeiset hetket suurinta riemua. Kuin viljellyn maan ensimmäinen palmukylä, kuin pyhän joen hopeavyö taas on silmäin edessä, silloin ne riemun hetket ovat tulleet. Ihmiset ja eläimet rientävät, kuin se ikävöity todellisuus olisi vain unikuva, hajoava taas sumuihin. Mutta yhä selvemmin tulee matkan pää näkyviin; tuntuu siltä, kuin ei olisi koskaan nähty kirkkaampia värejä, kuin ei missään voisi olla vihreämpiä puita, ei virvoittavampaa vettä. Viimeisiä voimiaan ponnistaen rientävät kamelit eteen päin, sittekin liian hitaasti maltittomain ratsastajain mielestä. Viimein kaikuu vastaan ystävällinen tervehdys. On päästy Niilin varrella olevaan kylään. Joka majasta tunkeutuu miehiä ja vaimoja, vanhuksia ja lapsia toivottamaan vaeltajille tervetuloa. Kaikki kiiruhtavat auttamaan, tarjoomaan virkistystä. Ensin tuodaan vettä, juuri joesta otettua, hyvää vettä, sitte, mitä kelläkin on, ruumiin ja sielun virvoitukseksi. Tuota pikaa tehdyn leirin ympärillä liikkuu uteliaita ihmisiä, miehiä ja vaimoja kilvan kysellen kaikenlaista sekä tanssin haluisia tyttöjä ja nuorukaisia. Tambura ja tarabuka, sen maan kitara ja rumpu, kehoittavat hyppyyn; tanssivat tytöt ilahuttavat sekä vieraita että kotiväkeä. Yksin vedennosto-pyöräin vinkunakin, ennen tuhannesti kirottu, tuntuu nyt kaiukkaalta soitolta. Ilta tuo uusia nautintoja. Kimmoisilla, viileillä vuoteilla mukavasti leväten juovat länsimaalainen ja seudun synnynnäinen asukas kilvan sikäläistä nektaria, palmuviiniä eli merissaa; kitaran ja rummun kaiku, tanssivien nuorukaisten ja tyttöjen tahdikas poljenta ja käsien paukutus säestävät erittäin riemukasta juominkia. Viimein velkoo jo alkanut yö saamisiansa. Tambura ja tarabuka vaikenevat, tanssi päättyy. Virkistynyt, ravittu matkustaja toisensa jälkeen käy levolle. Ainoastaan yksi heistä, maailman äidin Kahiran poika ei vieläkään saa unta. Yhä pienenevän leiritulen luota kaikuu hänen yksinkertaisen laulunsa vapiseva ääni:

"O armas yö, viet rauhan multa, Käyt ikäväks', ehk' olet pyhä; Jos rauhaa rukoelen sulta, Teet raskaammaksi mielen' yhä.

O yö, en saanut pitkään aikaan Ainoota kultaan' armastella: Yö, vie minut jo siihen paikkaan, Joss' saan taas häntä halaella!

O yö, kuin lähenet taas mua, Min rauhas mulle myötäs kanna, Suo vihdoin sielun' ihastua Ja turvas armahallen' anna!"

Mutta sekin ääni viimein kuolee; ainoastaan joen laineet yhä vielä kuiskailevat ja humisevat.

Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.

Egypti ja Nubia, vaikka ovat ihan rajakkain ja vaikka niitä sama joki yhdistää, ovat kuitenkin varsin erilaiset. Egyptissä juoksee jumalallinen Niili rauhallisen hitaasti, Nubiassa se syöksyy suurella kiireellä eteen päin; Egyptissä se levittää siunaustansa laajalti, Nubiassa sitä korkeat kalliorannat kahlehtivat; Egyptissä Niili ulottuu aavikkoon asti, Nubiassa aavikko tunkeutuu sen partaalle. Egypti on puutarha, jonka Niili on vuosituhansia kestäneellä työllään saanut aikaan; Nubia on aavikko, jota Niili ei ole jaksanut voittaa. Tosin tässäkin aavikossa on kuten kaikissa muissa kosteikolta, mutta harvatpa niistä, jos mitkään, ansaitsevat huomiota, verraten muuttumattoman autiona ja hedelmättömänä pysyvään maahan joen kummallakin puolella. Melkein kaikkialla pitkässä, mutkikkaassa laaksossa, jota me sanomme Nubiaksi, nousee mustia, kiiltäviä kallioseiniä itse joen uomasta tai ainakin hyvin läheltä sen rantaa, sallimatta pitkillä aloilla tuskin mitään kasvaa, saaden itse ainoastaan idän ja lännen puolisilta aavikoilta jotakin koristusta kullankeltaisina hieta-aaltoina, jotka niiden seinäin ylitse vierivät alas jokeen. Hehkuvasti paahtaa aurinko tummansiniseltä, melkein aina pilvettömältä taivaalta, ja moneen vuoteen ei ainoatakaan sadetta tule virkistämään kuivanutta maata. Syvälle uurtautuneessa vuorilaaksossa taistelevat elämää levittävät hedelmöittävän joen laineet turhaan tunnotonta kiveä vastaan, murtuessaan kohisten, pauhaten ja jyristen, ikään kuin olisivat vihoissaan, että niiden anteliaisuutta kohdellaan kiittämättömyydellä, lempeyttä uhkamielisyydellä. Tämän taistelun näyttämönä on Niilin koskien alue.

Ainoastaan jotkut matkustajista, jotka kulkevat pitkin Niilin suupuolen laaksoa, näkevät koskia joen keskipaikoilla. Hyvin vähäinen osa heistä menee niin sanotun ensimmäisen koskijakson yläpuolelle, sadoista tuskin yksikään toisen kosken ohitse. Vadihalfa, juuri toisen koskijakson alla oleva kylä, on Niilillä matkustavaisten tavallinen pysäyspaikka; etemmäksi etelään päin houkuttelevat ainoastaan tutkimus- tai metsästysinto tai kauppavoiton toivo. Vadihalfasta alkaen tulee vaikeaksi matkustus Sisä-Afrikkaan; eipä siis ihme, että suuri joukko kääntää siitä palmukylästä veneensä jälleen kotia kohti. Vaan ken on nuori ja voimakas, lujatahtoinen ja hellittelemätön, hän ei koskaan kadu matkaansa, jospa tunkeutuukin etelämmäksi. Viehättävistä maisemakuvista köyhässä Niililaaksossa on koskien alue erityisenä maailmana itsekseen. Suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, äärettömän autioita ja virkeän eläviä kuvia on siellä vuorotellen; mutta aavikon kuvia ne ovat, joita tämä seutu näyttelee, ja entiset tottumukset täytyy välttämättä unhottaa, voidakseen pitää niitä sellaisessa arvossa, kuin ne ansaitsevat. Ken ei osaa käsittää aavikkoa, ei kyllikseen katsella sen väririkkautta, ei kärsiä sen hehkua, ei virkistyä sen yöstä, hänen on kaiketi paras olla menemättä Niilin aavikollekaan; vaan ken avosilmin, sydän herkkänä ottamaan vastaan vaikutuksia, vaeltaa Niilin koskien aluetta, ehkäpä myöskin heikossa veneessä ryhtyy taistelemaan kuohuvia ja riehuvia laineita vastaan, hänelle riittää koko ijäkseen mieluisimpia muistoja; sillä ei hänen sielunsa silmäin näkyvistä koskaan haihdu se jännittävä näytelmä, jonka hänen ruumiillinen silmänsä näkee; ei koskaan hänen korvistaan sammu se ylevä sävel, jonka niihin joki kerran kaiuttaa. Niin on ainakin käynyt minulle, joka olen sekä maitse että vesitse vaellellut Nubian vuorilaaksoa, veneessä vasta- ja myötävirtaan taistellut aaltoja vastaan, kärsinyt kaikkialla puutetta ja katsellut koskia sekä jyrkkäin kallioseinäin äyräiltä että kamelin seljästä.

On tullut tavaksi puhua kolmesta Niilin kataraktista eli koskijaksosta. Jokaisessa on koko joukko virtapaikkoja, jotka peninkulmain pituudelta tekevät laivaliikkeen vaikeaksi ja vaaralliseksi. Ensimmäisessä kataraktissa on tosin vain yksi mainittava virtapaikka, vaan toisessa ja kolmannessa yhteensä lähes kolmekymmentä, joille kaikille nubialaiset laivurit tietävät eri nimet. Köngäksiä, jotka tekisivät laivaliikkeen kerrassaan mahdottomaksi, ei ole, ei ainakaan sillä väylällä, jota, ottamatta lukuunkaan päästä päähän kulkevia aluksia, erittäin koskipaikkoja varten rakennetut ja varustetut veneet liikkuvat.

Päästyä matkalla pyhää jokea vastavirtaan rannan koillisen, "Vitjavuorten" välisen, ahtaan paikan ohitse muuttuu yht'äkkiä maisema. Egypti eli alapuolinen, leveä, mereen päin yli-näkymättömän avaraksi laajeneva jokilaakso on takana ja Nubian vuorikynnys silmäin edessä. Se vastakohta on hämmästyttävä. Yksitoikkoisen maan sijaan tulee vaihteleva. Tosinhan Egyptissäkin on monta silmiä ja sydäntä virkistävää kuvaa, tosin sekin koristakse, varsinkin aamu- ja iltahetkinä eteläisen valaistuksen ihmeellisellä loistolla, mutta yleensä se näyttää yksitoikkoiselta, katsottakoonpa sitte laakson hietakivi- ja kalkkirajaa taikka jokea ja vainioita. Sama kuva palaa melkein ihan yhtäläisenä satakin kertaa silmäin eteen: vuoria ja hedelmätasankoja, rantatörmiä ja jokisaaria, mimoosa-metsikköjä, palmuryhmiä ja metsäviikunapuita, kaupunkeja ja kyliä, ja kaikilla niillä on sama luonne. Ensimmäisen kataraktin vuoriin, viimeiseen sulkuun, kuin mereen pyrkivällä joella oli auki murrettavana, loppuu Egypti, ja niistä alkaa Nubia. Vene ei enää kynnä majesteetillisen rauhaisasti hiljakseen vierivän joen pintaa, vaan tunkeutuu aalloista jyrkkään nousevain kallioseinäin ja kukkulain välitse vasten kovempaa virtaa eteen päin.

Korkealla, vasemman rannan jyrkkäseinäisellä kallionkielekkeellä, on yksinkertainen, vaan kuitenkin tehokkaasti vaikuttava arabialainen rakennus, ensimmäisen koskijakson suojeluspyhän, sheikki Musan, hauta, sitte palmurikas saari Elefantine ja heti sen jälkeen Assuan. Suuret kalliovuoret, joiden pinnasta ei joen pauhaavien aaltojen monituhatvuotinen työkään ole saanut pois kulutetuksi faraoiden aikaan hakattuja kirjoitusmerkkejä, supistavat väylää ja pakottavat venettä lakkaamatta kääntelehtämään, kunnes se viimein löytää turvallisen maallelasku-paikan tyynestä lahdesta, johon kosken pauhu kaiukkaasti kuuluu.

Vanhuudesta kunnianarvoinen paikka se on, jossa seisomme. Muinaisegyptiläisen kansan äsken mainitut pyhät kirjoitusmerkit puhuvat menneistä vuosituhansista meillekin ymmärrettävää kieltä. "Ab" eli Elefantinluu-paikka, Elefantine, oli kaupunki saman nimisellä saarella, joka on jäänyt jäljelle senkin jälkeen, kuin kaupungin rauniot ovat melkein kokonaan hävinneet, "Sun", Syene, se kyläkunta oikealla joen rannalla, jonka paikalla nykyinen Assuan on. Elefantine, muinaisen Egyptin eteläisin satama, johon Sisä-Afrikasta tulevat tavarat kokoutuivat, varsinkin jo silloin kallisarvoinen elefantin luu, oli Niilin eteläisimmän piirin pääkaupunki, Sun ehkä vain työväen kylä, mutta ei siltä suinkaan vähempiarvoinen kuin Elefantine. Sillä tänne tuotiin Egyptin valtakunnan vanhimmista ajoista asti "mat"-kiveä eli, kuten Herodotos sitä nimittää, "Aitiopian kiveä", jota lähitienoilta louhottiin lastattavaksi Niilin rannassa laivoihin, jotka sitä kuljettivat määräpaikkoihinsa; tämän paikan mukaan sai se kallisarvoinen kivi "syeniitti"-nimen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä. Kirjoituksissa, joita on Egyptin vanhimpain kuningassukujen aikaisissa muistomerkeissä, sellaisissa, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen vuosituhanteen ennen meidän ajanlukuamme, mainitaan jo Sunin kylää moneen kertaan, ja lukemattomat muut läheisiin louhoksiin hakatut hieroglyyfit myöskin todistavat tämän työmieskylän merkitystä. Lähes kaksi maantieteellistä neliöpeninkulmaa ulottuvat koskien idänpuoliselle aavikolle nämä kivilouhokset, joista murrettiin ne mahtavan suuret kalliolohkareet, jotka nyt pyöreinä ja terävinä jättiläispylväinä, katon reunuksina ja temppelein kannattimina ihmetyttävät meitä ja joilla peitettiin pyramiidein hautakammiot, koska voitiin uskoa niiden kestävän suunnatonta, päälle sälytettyä painoa. "Kaikkialla", sanoo oppinut ystäväni Dümichen, "näemme täällä, miten ihmiskädet ovat tehneet työtä joko murtaen arvokasta kiveä irti kallioseinistä tai vertauskuvilla ja kirjoituksilla tehden ikuisiksi minkä mitäkin tapauksia; kaikkialla on täällä kivi muutettu muistomerkiksi ja paljo kirjoituksia hakattu vuorten ihan korkeimpiin huippuihinkin; Ylä-Egyptin piirin kolminaisjumalan, koskijumala Knum-Ran ja hänen molempain kumppaniensa, naisjumalain Satin ja Anuken, kunniaksi sekä Egyptin kuningasten ja ylhäisten virkamiesten suurien tekojen muistoksi. Nämäkin, suuria aloja täyttävät kirjoitukset osaksi ulottuvat historian vanhimpiin aikoihin, vaan miten nuorilta ne kuitenkin näyttävät verratessa siihen työhön, jota egyptiläisten auringon jumala Ra täällä on arvaamattoman monta vuosituhatta tehnyt kiveen vaikuttamalla. Kaikkialla näet ovat kalliot niissä paikoin, joissa ne ovat ihmiskäden koskemattomina näkyvissä, peitetyt tumman kiiltävällä kuorella eli ikään kuin silauksella, jota vastoin sellaiset syeniitin murrospinnat, joita ihan varmaan uskallamme sanoa neljän tuhannen vuoden vanhoiksi, samoin kuin kaikki louhoksissa hajallaan olevat lohkareet vielä nykyäänkin näyttävät graniitin omituista punertavuutta ihan tuoreena; ne ovat vielä liian nuoret, että olisivat ehtineet peittyä tuolla ajan kuorella."

Jokaiselta korkeanlaiselta rantavuorelta voidaan nähdä osa koskijaksoa. Kaksi aavikkoa tulee Niilin luo ja ikään kuin itse joessa antaa toisilleen kättä satojen pienten kalliosaarien kautta. Joka saari supistaen jakaa jokea ja pakottaa paisuttamaan laineitansa; mutta sitä kiivaammin se vain kuohuu niiden välitse. Arvaamattoman kauan sitte murtamansa kalliosulun jäännöksiä vastaan lakkaamatta ryntäellen näyttää se tahtovan niitä hävittää ja huuhtoa pois ja olevan suutuksissaan yhä vielä kukistumattomasta vastustuksesta; niin kiukkuisesti kohahtelevalta kuuluu veden pauhu katsojasta, ollen tuon edessä ja alla kuohuvan suurenmoisen näytelmän oikeana säestyksenä. Levottomasti, kuin nuo ainiaan vierivät aallot, liitelee silmä kalliolouhikossa; satoja yksityiskohtia näkyy yht'aikaa, ja kuitenkin syntyy niistä kaikista viimein yksi ylevä, yhtenäinen kokonaiskuva, jossa jäykät, kiiltävät kiven paljoudet jyrkkään eroavat kihiseväin laineiden valkeasta kuohusta, ympärillä olevasta kullankeltaisesta aavikosta ja pilvettömästä mustansinisestä taivaasta. Erittäin viehättävä on koskien yläosa. Jono mustia kalliovuoria, Egyptin ja Nubian luonnollinen rajamuuri, käy poikki Niilin ja tekee sekä oikealla että vasemmalla rannalla ison kaaren, niin että syntyy ylt'ympäri vuorilla aidattu umpilaakso. Tuo laakson, aitavalli on osaksi kiintonaista kalliota, vaan osaksi myöskin pyöreitä, munan kaltaisia, ja kulmikkaita kallion lohkareita, jotka ovat irtonaisina päällekkäin, kuin olisi jättiläiskäsi ne siihen latonut. Siellä täällä on tuo kummallinen aita vähän etäämpänä, toisin paikoin lähempänä; siellä täällä nousevat ne saaren kaltaisina muinaisen järven pohjasta, jota järveä ne ympäröitsivät ennen, kuin mahtava virta raivasi itselleen tien sen läpi.

Keskellä näitä ikivanhoja luonnonvoimain työn raunioita on vihreä palmusaari Filai ihanoine temppeleineen. Minä en ole nähnyt mitään ylevämpää maisemakuvaa. Ylt'ympärillä jäykät, mustat kalliot ja niiden perustuksia vastaan lakkaamatta taistelevat, pauhaavat vedet, hedelmiä kantavain palmujen ja tuoksuvain mimoosain vihreyden keskellä näyttää temppeli sattuvasti kuvaavan sisällistä rauhaa keskellä raivoisaa taistelua. Valtaavaa sotavirttä laulaa sille joki, rauhan merkkeinä seisovat palmut. Eipä ole arvokkaampaa paikkaa kunnioittaa korkeaa jumaluutta, jolle se oli pyhitetty. Sellaisessa yksinäisyydessä, sellaisen ympärystön keskellä täytyy kyllä viisaimpien pappein hengen saada ravintoa ja elämää, kääntyä jalouteen ja korkeuteen, ymmärtää nerokkaasti verhottujen, paljon sisältävien opetusten syvin tarkoitus ja ydin, nähdä verhonkin läpi Saisin kuva.

Niistä kolmesta Jumalasta, joille Filain temppeli oli pyhitetty, oli Isis ylhäisin; toiset olivat Osiris ja Horus. "Isis, suuri jumalatar, taivaan herra, kaikkein jumalain ja jumalattarien valtias, jota ynnä hänen poikaansa Horusta ja hänen veljeänsä Osirista joka kaupungissa kunnioitetaan, ylhäinen, jumalallinen äiti, Osiriin puoliso, hän on Filain valtias", kertovat itse temppeliin hakatut kirjoitukset. Toiset kirjoitukset, kaikilla kirjoitusmerkeillä, joita Egyptin historian eri aikoina käytettiin, kertovat meille myöskin, mitä muutoksia temppelissä on tapahtunut aikojen kuluessa, kunnes viimein tänne siirtyneet arabialaiset karkoittivat siitä ne kristityt papit, jotka olivat tulleet Isiin palvelijain sijaan.

Nykyään on suurin osa Filaita raunioina. Pappien juhlavirsien sijasta kuuluu nyt enää vain aavikkoleivosen yksinkertaista viserrystä; mutta joen laineet kohisten kaiuttavat mahtavaa virttänsä samalla tavalla kuin vuosituhansia sitte. Saari on hävitetty autioksi, vaan temppelin rauha on jäänyt jäljelle. Kaikkien muutoksien jälkeenkin on saari temppeleineen yhä vielä ensimmäisen kataraktin koristuksena.

Tästä ylös päin on Niili pitkät matkat kallioton, vaan ei kuitenkaan kykene levittämään siunaustansa rantaäyräiden yli. Vaivalloisesti koettaa ihminen ottaa joesta hedelmällisyyttä, jota se muualla itsestään levittää. Vinttipyörä toisensa vieressä ratisten ja vikisten nostaa elvyttävää kastetta rannan kapeille viljelyksille. Mutta enimmissä paikoissa tunkeutuu aavikko kallioseinineen niin lähelle joen äyräitä, että ei jää mitään tilaa vainioille eikä palmumetsille. Pitkät matkat on vain kituvia rikkaruohoja, joiden välitse keltainen lentohieta yhä vierii alas, kuin tahtoisi aavikko jo täällä tukeuttaa hedelmällisen maan jumalallista siunauksen levittäjää.

Äsken mainitun alueen eteläisimmän rajakylän Vadihalfan eteläpuolella kuohuu taas kalliosaarien väliin sullottu vesi. Lukemattomat kiviröykkiöt, kalliokeilat ja lohkareet pakottavat jokea levenemään; kiven ja veden sotkus, jollaista ei ole toista nähtävänä, hämmentää yksin silmääkin. Veden korkealla ollessa sotkee kallioiden välitse kuohuvain aaltojen pauhu ihmisäänen ihan kuulumattomiin; siinä ryskää ja jyrisee, kuohuu ja pauhaa, kiehuu ja kihisee niin, että kalliotkin näyttävät tärisevän. Tässä yhteen liittyneiden virta- ja kuohupaikkojen yläpuolella on korkealle paisunut Niili laajana, tyynenä järvenä, vaikka sitäkin ystävällistä, muutamain saarien viheriöittämää kuvaa rannat supistelevat. Ylempänä taas lukemattomat kalliosaaret paloittelevat joen uomaa. Sieltä alkaa "Batte el Hadjar" eli laivurien kalliolaakso, jossa vielä on kymmenen mainittavaa koskipaikkaa. Se on Nubian ja koko Niilin laakson autioin seutu. Tavallisesti näkyy vain taivasta ja vettä, kallioita ja hiekkaa. Jyrkkään, välistä melkein pystysuoraan nousevat kallioseinät joen uomasta ja ne sekä lukemattomat saaret ahdistavat Niiliä niin, että se paisuntansa aikaan on kaksitoista, jopa kahdeksankintoista metriä korkeammalla kuin matalimmillaan ollessansa. Vuoriseinät ovat niin sileät, kuin olisivat ne tahotut, ja niin kiiltävät sekä päivällä myöskin niin hehkuvat, kuin ne olisivat vasta muutama päivä sitte nousseet maan sisällä olevasta tulesta. Siunausta levittävä joki kohisee melkein ihan jälkeä jättämättä niiden ohitse, sillä ainoastaan perin harvoissa paikoissa voi se saattaa jumalallista voimaansa näkyviin. Syvemmälle pistäytyviin lahtiin tai virran kiivainta voimaa pysäyttävien ja toisaalle kääntävien niemenkärkien taakse laskee joki hedelmällistä mutaa ja itse kuljettaa siihen siemeniäkin. Silloin itää ja kasvaa, viheriöitsee ja kukoistaa tässä aavikossakin. Kaikilla saarilla, joiden kallioraoissa vain pysyy veden kuljettamaa mutaa, kaikissa lahdekkeissa, joita huuhtelemaan raju virta ei pääse, kasvaa pajuja ja joitakuita mimoosoita elämän merkkeinä kuoleman valtakunnassa. Juuren toisensa viereen, vesan vesaan kiinni kasvatti ensimmäinen paju, joka tänne tarttui kiinni, ja tuota pikaa verhosi paljaan maan mehevällä vihreydellä. Veden alhaalla ollessa kasvaa vähitellen syntynyt vesakko uusia oksia; joen paisuessa peittää vesi saaren ja metsikön. Yhä korkeammalle paisuu joki, kiivaammin ja vahvemmin hyökyvät aallot; pajut kumartuvat niiden mukaan, mutta samalla sitä lujemmin kiintyvät, juurillaan kallioiden väliin. Kuukausia pitää vesi niitä peitossaan, paitsi joitakuita oksia, jotka vielä ulottuvat ylemmäksi kohisevaa, kiehuvaa ja kuohuvaa veden pintaa; mutta niiden juuret pysyvät kiinni, ja uudella innolla kasvavat pensaat, kuin tulva jälleen alenee. Sellaisissa kammottavan erämaan paikoissa huomataan myöskin eläimiä, kuten muuallakin Niilin laaksossa. Pajutiheikköön on asettunut muutamia parikuntia vilkkaita, huutelevia niilihanhia, viereiselle kalliolle korea västäräkki; rantaseinältä kaikuu alas suru- ja sini-kivitaskun laulu; kukoistavissa mimoosoissa puuhailee ensimmäinen täällä tavattava kuuman vyöhykkeen lintu, komea nektarilintu; silloin tällöin tavataan ehkä myöskin joukko pieniä, sieviä vuorikanoja. Nämä luetellut ja vielä jotkut muut ovat kalliolaakson niukkana eläinkuntana. Ainoastaan muuttoaikaan tulee lisäksi hyvin suuriakin lintuparvia, jotka matkustavat tätä tietä jokea pitkin Sisä-Afrikkaan ja siellä täällä laaksossa levähtävät. Mutta ne kiiruhtavat niin pian kuin mahdollista pois, koska kalliolaakso ei kuitenkaan voisi elättää heitä edes muutamia päiviäkään; melkein käsittämätöntä on sittekin, miten ne löytävät jokapäiväisen leipänsä.

Nämä linnut eivät kuitenkaan ole ainoat tämän vesiaavikon asujamet. On ihmisiäkin, jotka sitä sanovat kodikseen. Peninkulmain päässä toisistaan tavataan huononpäiväisiä olkimajoja, joissa nubialainen perheineen elää köyhää elämäänsä. Pieni, hedelmällinen kaistale kallioiden välisen lahden rannalla, ehkäpä vain rantaan tarttunut mutapenkki on vainiona, jota hän viljelee. Jos tuo kasvava maakaistale on vähänkin isompi, niin sen viljelijä on rikas toiseen verraten, jolla on vain tuollainen kukkapenkin kokoinen ala. Hengen vaaralla uipi sellainen köyhä rantapaikkoihin, joihin joesta on hedelmällistä mutaa kokoutunut, vaan joihin ylhäältä vuorelta ei mitenkään pääse, ja kylvää papuja veden alta näkyviin tulleeseen mutakerrokseen; muutaman päivän päästä, veden taas täll'aikaa vähän laskeuduttua, käy hän siellä uudestaan ja tekee kylvöä, ja sitä työtä kestää niin kauan, kuin vesi vähenee, Sen tähden nähdään sellaisilla veden vähenemisen mukaan yhä laajenevilla vainiokaistaleilla papukylvöä kaikenlaisessa kehityksessä, ja samoin nähdään myöskin vähään tyytyväisen maanviljelijän yht'aikaa kylvävän uutta ja kokoovan valmista viljaa. Erittäin soveliaassa paikassa mutaisessa lahdekkeessa käy ehkä vinttipyörän avulla kastella joitakuita hehtaarin aloja, ja sellaisen vainion onnellinen omistaja saattaa silloin pitää lehmänkin, siispä hiukan paremmin tulla toimeen, vaikka häntä vielä sittekin täytyy pitää niin köyhänä, että ei edes Egyptin hallituskaan rohkene verottaa häntä. Vaan sellaiset paikat ovat harvinaisia kosteikkoja tässä autiossa aavikkomaassa. Vastavirtaan pyrkivä laivuri tervehtii joka pensasta, joka palmupuuta ilmeisellä ilolla, papuvainiota, ehkä päiväkausiin turhaan toivottua, riemulla, ja nähdessään vedennosto-pyörän kiittää hän laupiasta Jumalaa. Sillä tässä vuorilaaksossa voi hänen sydämmensä, vaikka rohkeakin, oppia tuntemaan pelkoa; katkera puute voi hänelle tulla hirvittäväksi vieraaksi; saattaapa hän joutua ihan nälkään kuolemisen vaaraankin, jos ei ole varustanut mukaansa ruokaa kuukausiksi. Myötävirtaan lentää hyvästi ohjattu vene helposti läpi tämän kauhujen maan tai ainakin köyhimmän seudun ohitse; vastavirtaan purjehtiva vene saattaa usein kuin kiinninaulattuna seisoa tunti- jopa päiväkausiakin jonkin kallion suojassa virtapaikan alapuolella, ja myötätuulta odotteleva, lakkaamatta kiikkuvassa veneessä sairaaksi tuleva laivuri saa kuljeksia tai uida peninkulmittain eikä kuitenkaan tapaa ihmisiä, ei vainioita.

Etelärajalla kalliolaakso muuttuu melkein yht'äkkiä Keski-Nubian hedelmällisimmäksi seuduksi. Kahden aavikon piirittämä, kapea järvilaakso monine suurine saarineen keskellä jokea, joka mudallaan täytti koko järven ja siitä myöskin rakenteli ne saaret, avautuu matkustajan eteen. Tosin ei täälläkään vielä ole päiväntasaajan maiden kaikkea rikkautta, mutta näyttää se kuitenkin niiden tuoreutta ja elävyyttä yksityisissä kasvi- ja eläinilmiöissä. Yhtämittaiset palmumetsät, joissa koko maapallon paraimpia taateleja kasvaa, rajoittavat vielä aavikon kaltaisia aroja vasten tätä suloista kosteikkoa, jossa maanviljelijän työ tulee palkituksi runsailla sadoilla. Orapalmu ja monenlaiset mimoosat, joita ei vielä tähän asti Niilin laaksossa huomattu, todistavat, että jo on päästy kääntöpiirin yli. Edellämainitun nektarilinnun seurassa on täällä jo muitakin Sisä-Afrikan lintuja. Ensimmäisessä durra-vainiossa, johon silmä tarkemmin kiintyy, ilahuttaa katsojaa kaunisvärinen ja vilkasliikkeinen tulipeipponen, joka täällä on kutonut pesänsä viljan korsien väliin ja tuon tuostakin ilmestyy leimahtavan liekin kaltaisena hedelmätähkän latvaan kehräämään sellaisessa korkeassa paikassa yksinkertaista, surisevaa lauluansa ja siten kiihottamaan muita lajinsa jäseniä tekemään samoin. Savimajojen rakoihin ja koloihin on asettunut muita saman heimon jäseniä, varsinkin sininen teräspeipponen ja veripeipponen eli pikku senegali, puutarhoihin asuntojen ympärille Kapin myrskykyyhkyjä, ja joen hietasärkkiin ovat saksinokat kaivaneet vetiset pesäkolonsa. Viimemainitut ovat kummallisia yötiiroja, jotka vasta hämärissä lähtevät pyytelemään, mutta eivät kalastele syöksymällä ylhäältä lennosta sukelluksiin, vaan pitkin veden pintaa lentäen kyntävät nokallaan syvälti aaltoja ja siten poimiskelevat suuhunsa pieniä veden ylimmissä kerroksissa uivia eläviä.