SISÄLLYS: (continued 3)

Erittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin seudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä, huomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee tielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä, löytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen huomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa tielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä. Ennen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta poimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle syömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika palatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei uskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla olojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa taaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän ennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä pois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla ja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa. Murina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän karhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti. Mutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu piispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja tervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on lähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin pyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi, pojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin riveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja suuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon ruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen keskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa ja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja vasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen kirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin kumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä kasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään toinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun jäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen hämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.

Ken tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä saattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin tekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen joukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa sekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian metsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.

Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.

Afrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on se aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin, polttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet kaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri liian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain kapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla aloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa maata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä, lähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri tunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee Afrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret antavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot toisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy myrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta, että aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa eloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen toisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan aikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan aika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa vuodenaikain vaihtelua.

Selittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin lyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä vallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen eri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata voidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat eri voimineen ja vaikutuksineen.

Sateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika tai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan samaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen asti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat muutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet varisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet, pois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista koti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo ennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat. Aika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät tyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että yksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi. Hyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.

Mitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä ripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei vaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään kellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus on hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki kuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä vihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja että puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä ajassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte kasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua ylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa halkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on vastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat, linnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta okaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit ja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä, sietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä kumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut näitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa viiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta sitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa pois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää ylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä kärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään vuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta, ei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä kuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän asti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot verhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen hehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin näköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai ruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään virkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään kukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien ja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen tavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus, värillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen vaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia tunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja lehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi maahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden päiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto. Mikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka liike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.

Täytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä. Vaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla muuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee maan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee sitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet ja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua kaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin maalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia entisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua. Tämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä säälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti vielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä kokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti. Kohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa rasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja virkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään pettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä tulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan eteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat melkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa etäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.

Toimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa joissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet, mutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta paisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja rakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja muuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia. Ylimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten olkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi pyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut jo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja takaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja siunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.

Viimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan painaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa ihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet; ne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin puihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin paimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan hiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja turvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat peloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa lujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias puotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä jokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu ilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä niissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade ja myrsky kokoutuu ja lähestyy.

Etelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen kaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti palavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja ruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy siinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään ja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa ja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja syöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki hetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun. Siitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla on vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.

Sitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat puut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut taivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia yhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi ja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova, että lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että mitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee ja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee ilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon voimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset järkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky puiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden lehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta lasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää niitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne viimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman ylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen tuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia ja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös pilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin esineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa niillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi, että tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää lamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän, rauhoittaakseen.

Onpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät ukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät sen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että ei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään kovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni, omituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon koitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja kuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan ottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt näkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että tahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain lakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat pilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin paikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina. Tuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee myrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä ja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja rankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas kirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden välistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat syntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä iloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja kalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen sammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska se, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin kuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa, josta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.

Kaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava maa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien kuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki vielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein vaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin ruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko maan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se nyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan, suorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä lauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä joissakuissa päivissä tai hetkissä.

Muutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava kesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että tarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta, johon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi edessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä, kuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden tähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä karkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten vallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli, toisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.

Minä käytän "aro"-sanaa merkitsemään noita Sisä-Afrikan omituisia aloja, joita arabialaiset sanovat "kaalaksi", joka merkitsee "tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata". Kaala tosin on yhtä vähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan prairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen kaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että minun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua sanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan, aavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta hamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia vuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä ja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki Sisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien äärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä, antaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten laumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa, missä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää metsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän autioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän viimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne se vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.

Kolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä, joka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on silmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä täältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät seljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita kukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti kietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä laaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja järviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin rakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain vesien sijaan "koori" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä osaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin myöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte se virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy syvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen. Paitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten runsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten suikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien kaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat, varsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat palmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien rannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on niin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen kasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa syntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista rehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää kevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai ainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee joku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän talven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään elää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot vesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi, kukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen kaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin suuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka ovatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät varsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene saamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua, koska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin sen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska pyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin verhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään eroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä niitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran muuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan riistä siltä yksitoikkoisuuttansa.

Hyvin tyly on myöskin aron vastaanotto-tapa vaeltavia kohtaan. Korkeain kamelien seljässä, istuen ratsastetaan pitkin maita. Joku riistaeläin houkuttelee metsästykseen ja viekoittaa tunkeutumaan ruohometsään. Silloin saadaan kokea, että näköään niin sileässä ruohokossa kasvaa myöskin muita kasveja, jotka ovat vielä paljon pelottavammat kuin mimoosain okaat. Maassa versoo "tarba", jonka siemenkoterot ovat niin terävät, että leikkelevät rikki keveäin ratsusaapasten pohjat; sitä korkeammaksi ylenee "essek", jonka takiaiset eroamattomiksi tunkeutuvat kaikkiin vaatteihin; vielä vähän pitemmäksi pyrkii "askanit", näistä kolmesta nimitetystä hirvittävin kasvi, koska sen hienot okaat irtautuvat vähimmästäkin koskemisesta, tunkeutuvat kaikkein vaatteiden läpi ihoon ja tekevät siellä märkäpaisumia, jotka tosin itsessään ovat hyvin pienet, mutta äärettömän paljoutensa tähden kuitenkin tulevat erittäin kiusallisiksi. Nämä kolme kasvia estävät kauan oleskelemasta ruohokossa ja siihen etäälle tunkeutumasta ja tulevat tuskaksi ihmisille ja eläimille sekä saattavat myöskin kohta käsittämään, minkä tähden niiden seutujen synnynnäiset asukkaat aina pitävät mukanaan hienoja pihtejä kaikkein tärkeimpinä kaluinaan ja miten ihmisten kuten apinainkin kesken suurin ystävyyden työ, kuin toinen voi toiselleen tehdä, on hienojen, tuskin näkyvien, mutta neulan vertaisten okaiden vetäminen pois ihosta. Että enimmät muutkin aron kasvit, varsinkin melkein kaikki puut ja pensaat ovat täynnänsä enemmän tai vähemmän haitallisia okaita ja pistimiä, ei kummastuta ketään, joka on jossakin paikoin Afrikassa koettanut tunkeutua tiheikön lävitse taikka vain mennyt lähelle jotakin puuta.

Vielä kiusallisempia aron ilmiöitä tuo yö esiin. Arollakin täytyy usein ratsastaa monta päivää, kylää tapaamatta, ja sen tähden viettää yönsä taivasalla. Löydetään viimein joku sopiva hiekkainen paikka tien varrelta, jota matkustetaan, sellainen, jossa ei ole mitään kiusoittavia kasveja, ratsueläimet päästetään taakastaan ja sidotaan kiinni, tehdään yksinkertainen makuusija, se on: levitetään maahan matto ja sytytetään suuri tuli suojelemaan pedoilta. Aurinko laskeutuu, yö tuo jo muutaman minuutin päästä pilkko pimeän yli tasangon; tuli valasee leiriä ja sen lähintä ympäristöä. Silloin etäämpänä kuten itse leirissäkin syntyy elämää ja liikettä. Tulen liekkien houkutuksesta juoksee ja ryömii eläviä esiin yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, sadoittain. Ensinnä tulee suuria hämähäkkejä, jotka peittävät kahdeksalla jalallaan melkein niin paljon alaa kuin mies kämmenellään ja hajasormillaan; heti niiden jälkeen taikkapa jo yht'aikaa niiden kanssa skorppionit. Molemmat juoksevat melkein kammottavan nopeasti tulta kohti, mattojen ja peitteiden päällitse, yksinkertaista illallista varten asetettujen lautasien välitse, kääntyvät pakoon heti, kuin tulen loistava lämpö tuntuu polttavalta, viehättyvät liekkien loistosta vielä tulemaan uudestaan ja siten yhä enentävät vaarallista vilinää. Sillä nämä hämähäkit ovat vaarallisen tai ainakin hyvin tuskauttavan puremisensa tähden melkein yhtä peljättävät kuin skorppionit ja aina myöskin yhtä kärkkäät puremaan kuin skorppionit pistämään. Äkeissään tartutaan toiseen aseesen, jonka taitava opas on matkalle lähtiessä ihan välttämättömänä varustanut mukaan, pitkiin hiilipihteihin, sieppaellaan kiinni noita kutsumattomia vieraita niin monta, kuin vain voidaan saada, ja armotta heitetään ratisevaan tuleen. Kaikkein matkakumppanien yhteisillä ponnistuksilla saadaan lyhyessä ajassa suurin osa tuosta helvetillisestä vitsauksesta tulikuoleman suuhun; uusia tulee yhä vähemmin ja kaikki, mikäli mahdollista, tuhotaan samalla tavalla. Jo hengitetään helpommin, mutta liian aikaisin! Taas uusia ja vielä pelottavampia vieraita tulee tulta kohti, myrkkykäärmeitä, joita liekkien loisto houkuttelee kuten äsken hämähäkkejä. Luonnontutkija tuntee ne tai ainakin sen lajin, jota tulee kaikista runsaimmin, erittäin huomioon otettavaksi eläimeksi, sillä se on hietakeltainen sarvikäärme, vanhan ajan kuuluisa tai pahamaineinen "cerastes", moneen Egyptin muistomerkkiin kuvattu "fi", sama myrkkykäärme, jonka myrkkyhampailla Kleopatra surmasi itsensä; mutta väsynyt matkustaja soisi niiden olevan helvetin syvyydessä. Koko leirissä tulee kiire heti, kuin kuka hyvänsä matkakumppaneista vain mainitsee tuon nimen; jokainen sieppaa paljon sukkelammin ja pelokkaammin pihdit kuin äsken, astuu käärmeen nähtyään varovasti sen luo, pistää pyydyksensä takaa päin niskaan, puristaa pihdit lujasti kiinni, että peto ei pääsisi pois livahtamaan, ja heittää sen keskelle leimuavaa tuliroviota sekä katselee ilkkuvalla ilolla sen tuhoa. Monin paikoin arolla voivat nämä käärmeet saattaa vähäiseen epätoivoonkin. Enimmiten on turha etsiä sarvikäärmettä päivällä, koska sen suomuspuku on pienimpiin piirteihin asti ihan hiekan näköinen ja se päivällä sekä muinakin lepohetkinään oleksii niin hiekan sisällä, että ainoastaan lyhyet sarvituntimet ovat näkyvissä; vaan heti, kuin yö tulee ja leirituli loistaa, ovat ne siinä kiemurtelemassa. Välistä niitä on kauhistavan paljo, niin että ne pitävät väsynyttä matkustajaa vireässä liikkeessä puoleen yöhön asti; sillä kaikki, jotka ovat olleet lepäämässä valon piirissä taikka yömatkoillaan tulevat kyllin lähelle, kaikki ne suikertelevat tulta kohti. Ja kuin viimein väsyneenä ja uneen uupuvina heitetään pihdit kädestään ja käydään levolle, ei koskaan voida tietää, kuinka monta käärmeitä vielä myöhemmin yöllä matelee makaajan ylitse, mutta usein kyllä aamulla mattoja korjatessa huomataan niin tapahtuneen, sillä yksi tai useampia on niitä piilossa maton reunojen alla ja nyt, kuin mattoa nostetaan, kaivautuu hiekkaan. Juuri arolla heräsi mieleeni ja vahvistui vakuutus, jota ei kukaan ollut siihen asti minulle edes lausunutkaan, että kaikki myrkkykäärmeet, paitsi ani harvoja, ainakin kaikki kyykäärmeet ja kolokäärmeet ovat öillä liikkuvia eläimiä. Kaikki aron kiusaeläimet eivät suinkaan vielä ole tässä luetellut. Yksi niistä, kaikkein pienimpiin kuuluva, ei tosin saata pelkäämään hengen vaaraa, vaan se on vaarallinen arolla eläväin tai oleksivain ihmisten omaisuudelle. Se eläin on termiitti, meidän muurahaisemme kaltainen hyönteinen, joka, vaikka onkin pieni, tekee enemmän pahaa kuin ahnas heinäsirkka; sen esiytyminen saattaa vielä tänäänkin tulla oikeaksi maanvaivaksi ja tuottaa enemmän vahinkoa kuin viljavainiota sotkeva elefanttilauma. Sillä se on kaikkialla liikkuvia ja lakkaamatta hävittäviä eläimiä. Mitä kasvikunta tuottaa, joutuu niiden teräviin hampaihin, ja samoin kaikki, mitä ihmisen uutteruus ja taito tekee sille kelpaavista aineista. Paljon korkeammat aron ruohometsiä ovat niiden keilamaiset savipesät, maata pitkin ja ylös puita myöten kulkevat heidän käytävänsä ja tiensä. Yön ja pimeän aikaan tekevät ne hävitystyötänsä. Ensin ne peittävät hävitettäväksi valitun esineen maakuorella, joka estää siihen pääsemästä mitään valoa, ja sitte ne ryhtyvät työhönsä, jonka tarkoitus ja loppu aina on hävitys. Kaikki maassa olevat tai maaseinissä riippuvat esineet ovat pahimmassa vaarassa. Varomaton matkustaja panee vallitsevan helteen pakosta jonkun vaatekappaleensa viereensä, makuusijanaan olevalle maalle ja huomaa aamulla sen olevan seulamaisesti lävistettynä, kelpaamattomaksi tehtynä, sanalla sanoen hävitettynä; maahan vielä tutustumaton luonnontutkija kätkee vaivalla kootut aarteensa arkkuun, vaan ei huomaa asettaa sitä kiville tai muilla sellaisille esineille, jotka pitäisivät arkun pohjaa koholla maasta, ja muutaman päivän kuluttua ovat hänen aarteensa kokonaan ryöstetyt; metsästäjä ripustaa pyssynsä saviseinälle ja harmikseen huomaa näiden hävityshimoisten eläväin lyhimmässäkin ajassa kaivelleen koloja ja syviä käytäviä tukkiin. Puu, jonka termiitit valitsevat itselleen, on hukassa; asunnon puuosat, mihin ne kerran asettuvat, on häviön oma. Maasta korkeimpiin oksiin asti kaivelee termiitti tuhoavia teitään, syö rungon, haarat ja oksat reikäisiksi ja jättää koko puun sitte alttiiksi ensi myrskylle, joka hajoittelee sen mehiläispesämäiset jäännökset kaikille ilman suunnille; asuntojen maaseiniä tai paaluja myöten nousee se ylös, lävistelee kaikki puuaineet ja saa tuota pikaa asunnon kaatumaan; parempien asuntojen kovaksi tallatun maalattian tai kivilattian alle kaivelee se tuhathaaraisia teitään ja tulee niistä, milloin soveltuu, miljoonittain esiin levittämään varmaa tuhoa itse asuntoon. Siten ja vielä monella muulla tavalla tulee se Sisä-Afrikan, varsinkin aron melkein pahimmaksi vitsaukseksi.

Jos arolla ei olisi muita ilmiöitä, jos se ei olisi kaikkein rikkaimpia seutuja, sellainen, jossa Afrikan eläimiä sekä asuu että muuten oleskelee hyvin runsaasti, niin luonnontutkija sitä yhtä mielellään karttaisi kuin kauppaa harjoittava matkustajakin, joka oppii tuntemaan ainoastaan sen ikävät, vaan ei sen viehättäviä puolia.

Jos siellä kauemmin oleskellaan ja sitä todella tutkitaan, niin siihen lepytäänkin. Se on rikas ja vilkas, äärettömän rikas, ei lainkaan köyhä kuin aavikko, pikemmin ikimetsän kaltainen, koskapa arollakin elää paljo ja monenlaisia eläimiä ja koska juuri siellä varsinkin on niitä eläimiä, joita me tavallisesti katsomme tämän maanosan varsinaisiksi, sen luonnetta kuvaaviksi asujamiksi. Muutamia niistä saatamme nyt kuvata, vaikkapa vain lyhykäisesti.

Merkillisimmiksi aroeläimiksi katson minä kalat, joita tavataan niissä joki- ja järvipaikoissa, joissa on ainoastaan aika-ajoin vettä. Jo Aristoteles kertoo kaloista, jotka hautautuvat mutaan, kuin niiden asuinvedet haihtuvat kuiviksi, ja jo Seneka koettaa tehdä sitä Aristoteleen lausuntoa epäiltäväksi, pilkallisesti neuvoen täst'edes lähtemään kalastamaan kuokalla ja lapiolla eikä enää haavilla. Vaan Aristoteles kertoo tosiasioita, jotka eivät suinkaan ole pilkan arvoiset.

Sisä-Afrikan arovesissä ja joissa asuva mutakala on ankeriaan muotoinen, noin metrin pituinen eläin, jolla on pitkä, purstoon asti ulottuva selkäevä, kaksi kapeaa rintaevää kitasien lähellä ja kaksi pitkää vatsaevää purstopuolella. Sen tärkein tuntomerkki on, että sillä, paitsi kitasia, on myöskin hengitykseen kelvollinen keuhkosäkki. Tämä merkillinen, konnan ja kalan väliasteella oleva, kaksineuvoinen eläin oleskelee veden korkeallakin ollessa mieluisemmin mudassa kuin selvässä vedessä ja pysyttelekse kolojen kätkössä, joita se näyttää itse kaivavan. Jos vesi vähenee liiaksi, kaivautuu se syvälle mutaan, kääriytyy kokoon niin pieneen tilaan kuin suinkin ja tekee, nähtävästi pyörimällä kuin kerä, mudasta ja omasta limastaan ympärillensä ilmaa pitävän koteron, jossa se liikkumatonna makaa talven ajan. Jos sellainen kotero kaivetaan maasta ja taitavasti asetetaan laatikkoon, niin voidaan vahingoittamatta kuljettaa kalaa pitkät matkat, jopa herättää se milloin hyvänsä eloonkin panemalla se koteroineen haaleaan veteen. Elvyttävän veden ensi kosketuksessa pysyy se rauhallisena, vielä ikään kuin uneliaana, vaan jo tunnin kuluttua on se ihan vilkastunut ja muutaman päivän päästä herää siinä myöskin ahnas saaliinhimo. Muutamiin kuukausiin se sitte ei muuta käytöstänsä, vaan siihen aikaan, jolloin se Afrikassa varustautuu talviuneensa, ryhtyy se vankisäiliössäänkin samoihin toimiin, tule£ ainakin hyvin levottomaksi ja erittää itsestään merkillisen paljon limaa. Jos sallitaan, kaivautuu se piiloon makaamaan, jos ei, niin se pian voittaa sen taipumuksensa ja elää edelleen, jopa menestyykin selvässä vedessä.

Ihan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven ylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät konnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat ja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä kuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset liikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten suuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä ihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin, on arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme, vaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä paljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se, jolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat vielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat kullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana, se, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille, se, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia eikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut myrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se hyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja rohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät myrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen ruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se suikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa pelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran uhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen osan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka päällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu, katsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee melkein aina kuolettavan iskun ja purasee — kammottavan kaunis näkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille. Yleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä tai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret myrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin runsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten myrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen asujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin hidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan kyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista viattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein vähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin tekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla lakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä jättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin viattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin aspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko kaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot lepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä sukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata myöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät ne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas, jopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät, värien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset ilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset vetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota. Vielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen ja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa aro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat päivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa tai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti ja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan aristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee -niitä erittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä tänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä ja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan toimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on sormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden alla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen tavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa lehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy vähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan viattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen vanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen kotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja hyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten hävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen kaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden lehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös tai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät ja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin kaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa järkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?

Mutta sittekin: matelijoita, ikään kuin ihmisen kiroamia eläimiä ne ovat ja sellaisina pysyvät eivätkä pysty kilpailemaan paljon liikkuvaisemman lintumaailman kanssa. Sen tähden voidaan ehkä sanoa, että vasta linnut osoittavat ystävyyttä arolla oleksivalle ihmiselle ja hänet lepyttävät tähän asti tarkasteltuihin eläimiin.

Aron lintumaailma on rikas lajeista ja rikas myöskin lintujen luvulta. Oltakoonpa missä hyvänsä, aina ihan varmaan on lintuja näkyvissä tai kuuluvissa. Tiheimmästä ruohometsästä kaikuu yksinäisten trappien kova huuto, vesien rantatiheiköistä helmikanojen torvisävelet tai frankoliini-kanojen parunta; puista helisee kyyhkysien kuherrus ja laverrus, tikkain nakutus ja riemuäänet, partalintujen täysinäiset houkutusäänet, monenlaisten kutojalintujen ja muutamain rastaan kaltaisten laulajain yksinkertaiset sävelet; ulos pistävillä puun oksilla tai muilla tähystyspaikoiksi sopivilla. esineillä istuvat, saalista tähystellen, käärme- ja lauluhaukat, närhit, drongot eli kuristajalinnut ja mehiläissyöjät; ruohometsässä juoksentelee tai sen päällä liitelee sihteeri eli kurkikotka, jota maan synnynnäiset asujamet sanovat kohtalolinnuksi; ylemmissä ilmakerroksissa liitelevät pääskyset ja muut kärpästen ajajat ja vielä ylempänä kiertelevät kotkat. Ei yhtään alaa ole asujamitta, melkein jokainen pieninkin paikka on asuttuna; ja kuin Pohjolan talvi pääsee valtaansa, lähettää se vielä monta Europankin lintua, tornihaukat ja muita haukkoja, kuristajat ja närhit, viiriäiset ja haikarat ja paljon muita arolle, joka niille kaikille riittää vierasvaraiseksi majapaikaksi vuoden tukalaksi ja köyhäksi ajaksi.

Todella aroa kuvaavia ovat hyvin harvat siellä elävät linnut, ja sen luonne tuskin ainoastakaan näkyy niin selvään, että sitä tai tätä voitaisiin heti ensi katsauksella sanoa arolinnuksi, kuten kaikki aavikkolinnut heti tunnetaan. Kuitenkin valpas tarkastaja huomaa, että arolinnutkin johonkin määrään kuvastavat kotoansa. Eräästä suuresta, kurjen muotoisesta petolinnusta, äsken juuri mainitusta sihteeristä eli kurkikotkasta, eräästä runsaaseen ja pehmoiseen, isohöyheniseen pukuun verhoutuneesta, hitaasti ja laiskasti lentävästä haukasta, käärmehaukasta, eräästä olkikeltaisesta kehrääjästä, jonka höyheniä käytetään koristeina, eräästä helmi- ja frankoliini-kanasta, eräästä trapista ja kamelikurjesta täytyy meidän heti huomata, että ne kuuluvat arolle, että niiden oikea koti voi olla ainoastaan siellä. Aro ei kyllä suinkaan ole väririkkaampi kuin aavikko, mutta siellä on paljon enempi piilottavaa suojaa ja sen tähden se voi paljon vapaammin maalata ja kuvata kuin aavikko. Kuitenkin huomataan, että sekin paraastaan tuottaa vain kahta väriä: enemmän tai vähemmän vivahtelevaa olkikeltaista ja vaikeamääritteistä harmaansinistä, jotka molemmat tulevat näkyviin sekä petolintujen että kanojen höyhenissä, vaikka sentään on myöskin muita tummempia, kirkkaampia ja loistavampia värejä. Suurempaa värityksen ja kuvauksen vapautta näkyy, minun mielestäni merkillistä kyllä, sellaisissakin linnussa, joiden heimo tai suku paraastaan asuskelee arolla.

Jos koetetaan laveammin kuvata joitakuita arolintuja, että saisimme itse seudun tuntomerkkejä, niin tulee vaali vaikeaksi, koska melkein jokainen näyttäisi ansaitsevan tarkempaa selitystä. Tilan vähyys vaatii kuitenkin minua rajoittamaan kuvaustani, ja sen tähden riittäköön, jos valitsen yhden linnun yläilmoista, yhden maassa elävistä ja yhden yölinnuista, vetääkseni niiden avulla muutamia lisäpiirteitä aron yleiskuvaan.

Ken oleskelee kauemmin arolla, häneltä ei mitenkään voi jäädä huomaamatta suuri petolintu, jonka lentokuva, pitkäin ja teräväin siipien ja tavattoman lyhyen purston kauniskaarteisten ulkopiirteiden tähden, eroaa kaikista muista petolinnuista, jonka lento voittaa kaiken muun lennon. Korkealla ilmassa lentää liitelee, uiskentelee, tepastelee, kujehtii, tanssii ja tekee kuperkeikkoja tämä kotkan kokoinen lintu, milloin levittäen siipensä ja minuuttimäärin ihan liikahtamatta pysyen samassa asennossa, milloin kiivaasti lyöden siivillään, milloin nostaen ne ruumistaan ylemmäksi, milloin niitä, kierrellen ja väännellen, milloin painaen ne kiinni ruumiisensa, niin että hänen täytyy pudota suoraan maata kohti, ja milloin niitä niin voimakkaasti ojennellen, että hän muutamassa minuutissa kohoaa arvaamattoman korkealle. Jos se lähestyy maata, niin tulevat kirkkaasti näkyviin samettimustan pään, kaulan, rinnan ja vatsan, alapuolelta hopeavalkoisten siipien ja vaalean-kastanjaruskean purston selvästi toisistaan eroavat värit; jos se tekee kuperkeikan, näkyvät selvään purston kaltainen seljän väri ja leveä vaalea siipinauhus; jos se laskeutuu vielä lähemmäksi, saatetaan myöskin huomata korallipunainen nokka sekä samanväriset ohjakset ja kynnet. Jos kysytään aron eläimiä tarkastavalta paimentolaiselta tätä kaikin puolin huomioon kiintyvää, erittäin kummallista petolintua, niin hän vastaukseksi kertoo merkillisen, voimakaspiirteesen tarun. "Hänelle", kertoo hän, "antoi kaikkivaltias armossaan runsaita lahjoja, ennen kaikkea suuren viisauden. Sillä hän on lääkäri taivaan lintujen joukossa, tunteva taudit, jotka vaivaavat luojan luotuja, ja tunteva kasvit ja juuret, joilla ne paranevat. Etäisistä maista näet sinä hänen tuovan juuria; mutta turhaan koetat saada selville, mihin häntä on kutsuttu parantamaan niillä sairaita. Hänen lääkettensä vaikutus on ihan varma; niiden syöminen antaa elämän, niiden hylkääminen jättää alttiiksi kuolemalle; ne ovat kuin hedjab, jonka on Jumalan-miehen käsi kirjoittanut, kuin Muhammedin käsky, hänen, jota me nöyrästi ylistämme. Sitä, joka on viheliäinen Herran edessä, Adamin poikaa, ei ole kielletty niitä käyttämästä. Ota vaari, mihin lääkärikotka tekee pesänsä, äläkä vahingoita hänen muniaan; odota, kunnes hänen lastensa höyhenet eivät enää päästä verta juoksemaan; mene silloin kotkan kotoon ja vahingoita jonkun hänen lapsensa ruumista. Heti silloin huomaat isän lähtevän lentämään itää kohti, sinne päin, jonne sinä rukoillessasi käännyt. Älä väsy, vaan odota kärsivällisesti, kunnes hän palaa. Hän tuo juuren käsissään; säikytä häntä, että hän pudottaa sen sinulle; ota se aristelematta, sillä se tulee Herralta, jonka kädessä elämä on, eikä siinä ole mitään noituutta; mene sitte ja paranna sairaasi, ja he kaikki paranevat, jos armias Jumala niin on määrännyt."

Lintu, jonka käytös on saanut aikaan sellaisia runokukkia, on ilvehtijä eli "taivaan apina", kuten abessinialaiset häntä nimittävät, eräs käärmekotka; juuret, joita kantavaksi taru häntä kuvaa, ovat käärmeitä, jotka se on iskenyt ruuakseen. Perin harvoin nähdään hänen levähtävän; tavallisesti lentelee se edellä kuvatulla tavalla, kunnes jonkun käärmeen näkö saa hänet syöksymään suin päin alas ja ryhtymään taisteluun. Ollen, kuten kaikki käärmeitä syövät petolinnut, kynsiensä tiheällä sarvisuomus-panssarilla ja hyvin tuuhealla höyhenpuvullaan kylliksi suojeltu käärmeiden myrkkyhampailta, hän ei pelkää vaarallisimpiakaan myrkkykäärmeitä; siten hän on oikea aron hyväntekijä. Mutta ei tämä hänen toimensa ole levittänyt hänen mainettaan kotiseutunsa kansojen piireihin, vaan sen on tehnyt yksinomaan hänen ihmeellinen lentonsa.

Lääkärikotkan ilmeinen vastakohta on maahan kahlehdittu kamelikurki. On sekin tullut arabialaisten satujen sankariksi, mutta ne eivät kuitenkaan ole häntä ylistelleet, vaan pikemmin halventaneet, niissä kun kerrotaan, että se oli pelkästä ylpeydestä yrittänyt lentämään aurinkoon, siellä kurjasti palanut ja sitte syöksynyt nykyisessä muodossaan maahan. Meille sitä vastoin hänen elämänsä tarjoaa sitä parempaa tarkastuksen ainetta, kuin siitä, kuten tästä jättiläislinnusta itsestäänkin, tiettävästi yhä vielä on vääriä luuloja.

Vaikka kamelikurkea tavataan myöskin Afrikan ja Länsi-Aasian aavikoiden kasvirikkaimmissa notkelmapaikoissa, niin oikeastaan se kuitenkin oleksii lukuisasti vain ravintorikkaalla arolla. Siellä nähdään kamelikurjen helposti tunnettavia jälkiä melkein joka päivä, mutta itseään kuitenkin hyvin harvoin. Hän on kyllin korkea katselemaan suojelevan ruohometsän ylitse sekä kauas näkevä ja arka, jonka tähden se enimmäkseen näkymättä pakenee lähestyvää ihmistä jo etäältä. Jos onnistuu tarkastella häntä matkan päästä, niin huomataan, että hän, paitsi hautomisaikana, mielellään tahtoo viettää ainakin hyvin mukavaa elämää. Aikaisin aamulla ja illan tullessa käyskelevät yhteen osuneet kamelikurjet syömässä; puolenpäivän aikaan makaavat kaikki leväten ja ruokaansa sulattaen maassa, ehkä myöskin käyvät juomassa tai kylpemässä, jopa meressäkin, milloin soveltuu; myöhemmin he huvikseen pitävät kummallisia tansseja, juoksennellen kuin mielettömät piirissä ja siipitöyhtöjään löyhytellen, ikään kuin koettaisivat lentää; auringon laskeutuessa käyvät he levolle, vaan laiminlyömättä edes silloinkaan turvallisuutensa katsontaa. Jos vaarallinen vihollinen uhkaa, ryöpsähtävät ne hurjasti pakenemaan ja kohta jää vihollinen kauas jäljelle; jos heikonlainen peto hiipii luo, tappavat he sen tavattoman vahvoilla jaloillaan. Siten kuluu kamelikurkien elämä melkein häiriöttä, jos vain ruokaa riittää. Sitä ne tarvitsevat melkoisen paljon. Ihmetyttävä on heidän ruokahalunsa ja yhtä ihmeellinen heidän vatsansa kyky ottamaan vastaan suurin joukoin mitä erilaisimpia kappaleita ja joko sulattamaan ne tai ainakin säilyttämään niitä ja kuitenkin pysymään itse turmeltumatta. Kaikki, kuin kasvissa on, juurimuhkuroista hedelmään saakka, sulaa siinä sananparreksi tulleessa vatsassa, ja samoin kaikki pikku eläimet, sekä luuttomat että luurankoiset. Vaan ei siinä vielä ole läheskään kaikki. Kamelikurki nielee mitä hyvänsä, kuin kurkusta sopii alas: naulan painoisia kiviä ja vankeudessa tiilinpalasia, tappuroita, rääsyjä, veitsiä, avaimia ja avainkimppuja, rautanauloja, lasinpalasia ja siruja, lyijyluoteja, kulkusia ja paljo muuta; voi se tulla itsemurhaajaksikin, jos oli saatavissa sammuttamatonta kalkkia hänen nieleksiäkseen. Erään vankeudessa kuolleen kamelikurjen vatsasta löydettiin mitä erilaisimpia esineitä, jotka yhteensä painoivat viidettä kiloa. Tämä syöppö lintu nieleksii kanapihassa nuoria hanhia ja kanoja kokonaan, kuin ne olisivat ruokasimpukoita, kiskoo muureista saviseosta vatsansa täytteeksi eikä säästä niin mitään, kuin suuhun sopii ja irti vain lähtee. Tarpeellisen ruokamäärän mukainen, joka muuten ei suinkaan ole liian suuri, hänen suuruuteensa ja liikkuvaisuuteensa katsoen, on myöskin hänen janonsa, ja sen tähden täytyy hänen asuinpaikoissaan olla sekä ravitsevia kasveja että vesiä tai ainakin lähteitä. Jos ruoka tai vesi tai molemmat loppuvat, täytyy kamelikurjen muuttaa muuanne, ja silloin se usein kulkee hyvinkin pitkät matkat.

Kevään tullessa herää kamelikurkien sydämmessä leikin vaisto ja silloin niiden tavallisessa elämässä tapahtuu huomattavia muutoksia. Laumat hajautuvat pienemmiksi joukoiksi ja täys'kasvuiset urokset ryhtyvät pitkälliseen taisteluun naaraksista. Hyvin kiihkoissaan, joka ulkonaisestikin näkyy kaulan ja reisien vertymisestä hyvin punaisiksi, asettuu kaksi kilpakosijaa vastakkain; he löyhyttävät hajallisia, valkoisia siipiään, niin että niiden koko komeus tulee näkyviin, liikuttelevat yht'aikaa kaulojaan niin monimutkaisesti, että sitä on vaikea kuvata, ne kun kääntyvät ja vääntyvät ja taipuvat milloin mitenkin, sivulle ja eteen päin; ne ääntelevät milloin syvästi ja käheästi kuin kumea rummutus, milloin kuin leijonan kiljunta, katsoa tuijottavat toinen toiseensa, laskeutuvat polvilleen maahan ja liikuttelevat siinä kaulojaan ja siipiään vielä sukkelammin ja kauemmin kuin ennen, hyppäävät jälleen ylös, juoksevat vastakkain, koettavat viimeinkin pikaisessa ohijuoksussa vahingoittaa voimakkaalla potkauksella toinen toistansa, ja, jos rynnäkkö onnistuu, repii voittaja terävällä kynnellään syviä ja pitkiä haavoja toisen ruumiisen ja reisiin. Samoin tekee voittaja anastetulle naaraksellekin, rääkkää sitä kopealla käytöksellä ja iskuilla pahimmasti. Yhdenkö vai useampiako naaraksia uros ottaa haltuunsa, ei ole vielä varmaan saatu selville; sitä vastoin luullaan varmaksi, että usein on samassa pesässä useampia naaraksia, ja on huomattu, että naaras ei hoitele munia, vaan paraastaan uros niitä hautoo ja samoin johtaa ja kasvattaa poikasia, jotka noin kahdeksan viikon kuluttua pääsevät munasta. Molemmissa töissä tosin naaras auttelee, mutta uros aina suorittaa suurimman osan työstä ja on poikia kasvattaessakin huolellisempi ja varovampi kuin naaras. Kamelikurjen pojat, jotka munasta päästessään ovat tavallisten kotikanojen kokoiset, tulevat maailmaan merkillisessä höyhenpuvussa, joka pikemmin on nisäkkään turkin kuin linnunpoikasien untuvapuvun kaltainen. Koska niillä on elämänsä ensi päivästä alkaen sukunsa suuri ruokahalu, kasvavat ne nopeasti, muuttavat kahden tai kolmen kuukauden kuluttua pukunsa, ensin naaraksen puvun kaltaiseksi, vaan tarvitsevat kuitenkin vähintään kolme vuotta ennen, kuin tulevat täys'kasvuisiksi ja ryhtyvät sukunsa kartuttamiseen.

Tässä ovat lyhykäisimmästi tämän aron jättiläislinnun elämänhistorian pääpiirteet; kaikki, mitä muuta hänestä kerrotaan, on pelkkää tarua.

Yölintu, josta vielä aioin puhua jonkun sanan, on eräs kehrääjä, jonka suvusta meilläkin on yksi, vaan arolla monta lajia, jotkut merkillisen koreitakin. Kuin ensimmäinen tähti ilmestyy ilta-taivaalle, alkavat nämä kaikkein leikillisimmät tai viehättävimmät yölinnut uutteran toimintansa. Päivällä nähtiin vain sattumalta joku ja siitä oli mahdoton aavistaa, miten suuresti juuri tämä lintu voi vilkastuttaa aroa; vaan kuin yö lähestyy, on niitä ainakin joku missä hyvänsä. Leirituli houkuttelee kehrääjiä kuten skorppioneja ja myrkkykäärmeitä; sen tähden tämä kevytlentoinen lintu aina ilmestyy arolla yötä viettäjäin lähelle ja liitelee kaikin tavoin tulen ja leirin ympärillä, laskeutuu välistä lähelle maahankin Ja laulaa ehkä jonkun säkeen surisevaa, kissan kehräämisen kaltaista yölauluansa, häviää pimeään, ilmestyy muutaman minuutin kuluttua jälleen ja tekee sitä tekoansa aamuun asti. Varsinkin yksi laji, lippukehrääjä eli "nelisiipi", viehättää aron asujamia. Hänen koristiminansa ovat käsi- ja kyynärsulkien välistä kasvaneet, melkein puolen metrin pituiset, lähelle latvaa höytyvittömät, vaan latvasta leveähöytyviset sulat, yksi kummassakin siivessä, paljon pitemmät kaikkia muita siipisulkia. Kuin tämä kehrääjä leikitellen lentelee, luullaan ihan näkevänsä kummitus. Näyttää ihan, kuin yhtä lintua aina kaksi pienempää seuraisi, kuin hän olisi jakautumassa kahdeksi tai kolmeksi linnuksi taikka kuin hän tosiaan liikuttelisi neljää siipeä. Yhtä suloinen hän kuitenkin on kuin muukin sukukuntansa, ja sen tähden se piankin huomataan yhtä miellyttäväksi ilmiöksi kuin kaikki muut lajit, jotka kaikki osaavat ilahuttavimmalla tavalla lyhentää monta muuten hyvinkin ikävää yötä arolla.

Nisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit elättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta oikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että myöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja, elefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren paljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi pääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla vaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle; sillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä lisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta ei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron yhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin verraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät anttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on huomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä solakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku joukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla paikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin on ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat yksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä metsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen puhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän likitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon kuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi ja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat pienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä ketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa eläviä lintuja.

Jos koetan arolla asuvain nisäkästen joukosta ottaa muutamia tarkemmin käsiteltäväkseni, niin leijona ja gepardi, hyena ja hunajakoira, sebra ja villihevonen, serafi ja villipuhveli, elefantti ja sarvikuono älkööt houkutelkokaan, koska muutamat muut näyttävät vielä paremmin soveltuvan kuvaamaan itse aluetta. Niitä minusta ovat ensi sijassa maaporsaat ja suomuseläimet, jotka vanhassa maailmassa edustavat maamme läntisessä puolikkaassa runsaimmin eläviä hampaattomia, jonka nisäkäsluokan kukoistusaika on jo monta vuosisataa meistä jäljellä. Molemmat mainitut eläimet ovat ainakin Pohjois-Afrikassa aroon kahlehdittuina, sillä ainoastaan siellä ovat muurahais- ja termiittipesät heille riittävänä ravintona. Kuten kaikki muurahaissyöjät makaavat nämäkin päivällä melkein palloksi kiertyneinä syvissä, omatekoisissa koloissaan joiden suita nähdään sekä laajoilla, puuttomilla ruohokoilla että harvapuisissa ja -pensaisissa metsissä. Vasta sitte, kuin yö on päässyt valtaansa, vilkastuvat ne ja kulkevat raskaasti juosten, hyppien ja lunkuttaen paraastaan vain voimakkailla takajaloillaan tehden matkaa, vaan etujalkojensa suurilla kaivukynsillä ja raskaalla hännällään tukien itseänsä, etsien ravintoaan, jona yksinomaan ovat kaikenlaiset pikku elävät, varsinkin muurahaisten ja termiittein koterot sekä matoset. Ainiaan liikkuva kärsä alhaalla, lakkaamatta nuuhkien kulkevat ne kulkemistaan, kunnes löytävät jonkun muurahaisten tai termiittein tien ja kiiruhtavat sitä myöten pesälle, kaivavat siellä ilman suurta vaivaa aukon pitkälle kuonolleen, pistävät sen siihen, tutkivat kielellään tunnustellen koloon päättyviä muurahaiskäytäviä, ojentavat nauhamaisen, limaisen kielensä niin pitkälle kuin mahdollista johonkin pääkäytävään, odottavat, kunnes siihen tarttuu muurahaisia tai termiittejä täpö täyteen, vetävät sen sitte pikku elävineen ahtaasen suuhunsa ja syövät saaliin. Eipä näytä ilahuttavalta tuo syöntitapa, atrian kokoominen niin pikku osista; kuitenkin on heidän kielensä yhtä kelvollinen työase kuin heidän suuret kaivukyntensäkin, ja siten he tulevat varsin hyvin toimeen. Eivät ne myöskään suinkaan ole niin avuttomat, kuin näyttää. Heikkoa suomuseläintä haarniskansa, joka kestää hyvästi sapeliniskujakin, suojelee paremmin kuin hänen jalka-aseensa; maaporsas sitä vastoin osaa käyttää hyvin tuntuvasti kynsiäänkin ja sitä paitsi antaa voimakkaalla hännällään niin kovia iskuja sivulta päin, että se helposti saa torjutuksi viholliset, jotka eivät ole liian voimakkaat. Jos sitä vastoin joku, jonka voimaa sen täytyy peljätä, koettaa lähestyä ja se huomaa ajoissa vaaran, kaivautuu se kiireimmiten maahan ja heittelee kaivaessaan taaksensa tomua ja hietaa niin voimakkaasti ja niin paljon, että se peittyy sokasevaan ja siitä syystä läpipääsemättömään pilveen ja siten pääsee kyllin syvälle ennen, kuin vihollinen ehtiikään rynnätä päälle. Ainoastaan ihmisen ja hänen kaukaa tappavien asettensa uhriksi joutuu se helposti; sillä ihminen lävistää pitkällä keihäällä sen makuulleen ja tappaa ihan vaivatta ja varmasti, koska tie makuukoloon aina on suora eikä varsin pitkäkään. Siten ihminen saattaa nämäkin muinaisajan eläimet ennemmin tai myöhemmin pois pyyhityksi elävien luvusta.

Aron pedoista on aina eräs sen omituinen koira vetänyt puoleensa suurinta huomiota. Ollen koiran ja hyenan keskivälillä sekä muotoon että joinkin määrin piirteihinkin katsoen on tämä eläin, hyenakoira; ulkonaisestikin aron huomattavimpia ilmiöitä, vaan käytökseltään ja olemukseltaan omituisin kaikista aron pedoista. Paitsi muutamia apinoita en tunne yhtään nisäkästä, joka olisi niin itsetajuinen, niin uhkarohkea, niin toimihaluinen kuin tämä koira on tai ainakin näyttää olevan. Siitä ei mikään pyrintö näytä liian kaukaiselta, sen ahdistukselta ei mikään muu nisäkäs ole täydessä turvassa. Suurissa joukoissa kuljeksii se saaliinhimoisena avaraa aroa. Tuhoten hyökkää se asujanten ja paimentolaisten lammaskatraihin; irtautumattomaksi tarttuu se sukkelimpain, täyttä karkua laukkaavain anttilooppien jalkoihin; uskaliaasti hyökkää se ihmistäkin vastaan ja pelottomasti karkoittaa, parastaan ehkä meluamisellaan muut pedot seuduista, joihin se kerran saapuu. Vahvinta ja puolustautumaan kykenevintä anttilooppia ajaa takaa suuri joukko näitä koiria ulvoen, haukkuen, vinkuen ja välistä aina ikään kuin riemusta parkuen. Anttilooppi pakenee niin nopeaan, kuin voimia on, mutta murhanhimoiset koirat ajavat sitä yhä takaa, sulkevat kaikki sivu- ja paluutiet, joille se yrittää kääntymään, pääsevät yhä lähemmäksi ja pakottavat sen viimein pysähtymään. Tuntien voimansa ja kykynsä käyttää anttilooppi teräviä sarviaan taitavasti ja tehokkaasti; kuoliaaksi haavoittuen kaatuu ehkä muutamia koiria taistelutantereelle, vaan muut kohta riippuvat kiinni kaulassa ja ruumiissa, kovasti ulvoen anttiloopin koristessa kuoleman kielissä. Pelkäämättä ihmistä käyvät nämä koirat kaikenlaisten kotieläinten kimppuun, syövät pieniä elukoita ahnaasti kuin näädät ja raatelevat suurempia, joita eivät jaksa voittaa; vastaan tulevia kotikoiria odottavat ne pelottomasti, taistelevat niitä vastaan hengen edestä ja tappavat ne viimein. Jos niitä saataisiin kesytetyksi kokonaan ihmisen alammaisuuteen sekä monen polven aika opetetuksi, tulisi niistä kaikkein paraimmat vainukoirat, mutta helposti ne eivät suinkaan anna itseään orjuuttaa. Ne tottuvat hoitajaansa, osoittavat hänelle ehkä suosiota ja jonkun verran hellyyttäkin, vaan tekevät sitä sentään aina omalla tavallaan. Kuin niitä huudetaan, hypähtävät ne ylös makuultaan, juoksentelevat riemuiten edes takaisin, taistelevat keskenään sulasta ilosta, syöksyvät lähestyvän hoitajan luo, hyppäävät pystyyn häntä vasten, koettavat ilmoittaa suurta iloansa vallattomimmilla koiran kujeilla eivätkä viimein osaa sitä näyttää muuten kuin puremalla rakasta herraansakin. Hillitön vallattomuus, parantumaton puremiskiihko näkyy niiden melkein jok'ainoasta teosta. Ne ovat melkein kiihkeimmät kaikista eläimistä; joka jäsen, joka lihas niissä liikkuu ja vavahtelee heti, kuin mikä hyvänsä uusi tapaus vetää puoleensa heidän huomiotansa; niiden elohopea-vilkkaus näyttää ensin vain liialliselta vallattomuudelta, vaan heti sen jälkeen hurjalta ryöstönhimolta. Silloin ne purevat, mitä vain eteen sattuu, purevat ihan ilman syytä, huvikseen vain ja luultavasti ilman pahaa tarkoitusta. Ne ovat ihmeellisimmät aron eläimistä.

Niissä aron osissa, joita minä varsinkin tarkastelin, eli etenkin Kordofan-, Sennaar- ja Taka-maissa, ei mainittujen eikä muidenkaan eläinten elämä ole, paitsi molempain vuodenaikain, minkään turmiollisen eipä edes häiritsevänkään vaikutuksen alainen läheskään niin suuressa määrässä kuin Etelä-Afrikassa tai Keski-Aasian aroilla. Niille, jotka eivät muuta pois taikka eivät kuukausittain makaa kuoleman kaltaisessa unessa, talvi kyllä tuottaa puutetta, ehkäpä suurtakin, vaan ei näljän hätää eikä janon tuskaa, joten niitä ei myöskään mikään pakota toivottomuudessa lähtemään kotoansa etsimään onnellisempia maita. Kyllä Pohjois-Afrikan aronkin eläimet vaeltelevat ja matkustavat, mutta ne eivät pakene säännöttömästi kuten muiden arojen asujamet, jotka niistä satatuhansittain karkkoavat, milloin vaarallinen tuho on tulossa. Niin suuria anttilooppilaumoja, kuin Etelä-Afrikassa kokoutuu, ei, kuten jo mainittiin, Pohjois-Afrikassa tiedetä olevan. Kaikki yksissä elävät nisäkkäät ja linnut kokoutuvat talven tullessa parviksi ja hajoavat kevään lähestyessä pienemmiksi joukoiksi; kaikki muuttolinnut tulevat ja lähtevät jotenkin samaan aikaan. Se kuitenkin tapahtuu säännöllisesti ja vanhaan tapaan, ei säännöttömästi eikä tietämättä mihin. On kuitenkin yksi voima, joka vaikuttaa näidenkin aro-eläinten elämään, ja se voima on tuli.

Joka vuosi siihen aikaan, kuin mustat pilvet etelässä ja niistä välkkyvät leimaukset julistavat kevään lähestymistä, ja niinä päivinä, jolloin etelätuuli kohisten syöksyy pitkin aroa, pistää siellä asustava paimentolainen aaltoilevan ruohometsän tuleen. Nopeasti ja lakkaamatta leviää palo. Yli laajain alojen kulkee se, ja savu ja kuumuus rientävät edeltä; synkän punainen pilvi ilmoittaa yöllä palon tuhoavaa ja kuitenkin kasvavaisuutta edistävää vaikutusta. Usein se leviää ikimetsään asti, hypiskelee kuivaneita köynnöskasveja myöten ylös puiden latvoihin, syö niiden vielä jäljellä olevat lehdet ja hiillyttää runkojen ulkokuoren: välistä, vaikka harvemmin, palo piirittää myöskin varsinaisia kyliä ja linkoelee tulinuoliansa olkimajoihin, jotka silloin palavat tuossa tuokiossa poroksi.

Aron palo, vaikka siellä kyllä onkin runsaasti kaikenlaista helposti palavaa, ei tosin voi koskaan tulla vaaralliseksi ratsastavalle eikä sitä vastaan tulen avulla taistelevalle ihmiselle, ei myöskään nopeajalkaisille nisäkkäille, vaan saattaa kuitenkin koko eläinmaailman hyvin levottomaksi, ajaa pakoon kaikki elävät olennot ruohometsästä ja kiihdyttää välistä pakenemisen nurjimmaksi juoksuksikin, kun näet kauhu kiihdyttää vielä enemmän kuin joka taholle yhä leviävä tuli. Anttiloopit, villihevoset ja kamelikurjet laukkaavat nopeammin kuin myrskytuuli pitkin lakeutta; gepardi ja leopardi seuraavat heitä ja sekautuvat heidän joukkoonsa, ajattelematta nyt mitään saaliin hankintaa; hyena unhottaa murhanhimonsa ja leijona on yhtä kauhuissaan kuin kaikki muut nisäkkäät. Ainoastaan ne, jotka asuvat maan koloissa, piilottuvat kiireimmiten turvallisiin pesiinsä, antavat tulimeren kulkea päällitse ja säilyvät siltä. Kaikki matelevaiset tai muuten ainoastaan maassa liikkuvaiset eläimet sitä vastoin ovat pahassa ahdingossa. Ani harvat käärmeet ja nopeat liskot, tuskinpa nekään jaksavat paeta kiireesti etenevän tulen kidasta: skorppionit, taranttelit ja tuhatjalkaiset jäävät ihan varmaan sen uhreiksi taikka joutuvat, kuten peljästyneet lentävät hyönteisetkin, sellaisten vihollisten saaliiksi, jotka, pelkäämättä paloa, juuri tulen viehätyksestä tulevat sinne. Heti, kuin arolta nousee savupilvi taivaalle ja yhä enemmän laajenee, rientää joka taholta matelevaisten ja hyönteisten syöjiä, varsinkin käärmekotkia, lauluhaukkoja, taivaan apinoita, tornihaukkoja, haikaroita, mehiläissyöjiä ja purjepääskyjä, pyydystelemään tulen liikkeelle säikyttämiä, pakenevia liskoja, käärmeitä, skorppioneja, hämähäkkejä, kuoriaisia ja heinäsirkkoja. Tulen edellä astuskelevat levollisesti kurkikotka ja haikara, sen päällä liitelevät ja savupilvien läpi sukeltelevat kevytlentoiset haukat, mehiläissyöjät ja purjepääskyt, ja molemmilla tahoilla on runsaasti saalista. Tätä pyydystämistä kestää niin kauan, kuin aro palaa, kuin tuli löytää poltettavaa, niin kauan, kuin myrsky kantaa sitä edelleen; vasta tuulen kuoltua sammuu tuli.

Näin aron paimentolainen puhdistaa laidunmaansa rikkaruohoista ja rasittavista pikku eläimistä ja tekee sitä paremmin kasvavaksi. Hedelmällinen tuhka jää maahan, sade seoittaa sen ruokamultaan, ja uusi mehukas vihreys nousee maasta ensi myrskysateen jälkeen. Silloin palaavat kaikki tulen karkoittamat eläimet vanhoille asuinpaikoilleen ja nauttivat päättyneen talven vaivojen ja viime päiväin kauhujen jälkeen nyt ilolla ja riemulla elämän suloa.

Sisä-Afrikan aarniometsä ja sen eläimet.

Vaikka Afrikan aro tosiaan on rikas ja varsinkin aavikkoon verratessa näyttääkin siltä, niin päiväntasaajan seutujen kasvikunnan täydellistä rehevyyttä arolla ei sentään ole missään. Tosin elvyttävä vesi arollakin pääsee kaikkialla vaikuttamaan, mutta se vaikutus on liian lyhyt, voidakseen olla pysyväinen. Sateen loppuun päättyy virkistävä voimakin, ja kuumuus ja kuivuus hävittävät, mitä sateet saivat aikaan. Sen tähden voivat arolla menestyä ainoastaan sellaiset kasvit, joiden koko elämä kehittyy päästä päähän muutamissa viikoissa, vaan sellaiset kasvit, jotka elävät vuosisatoja, eivät pääse täyteen kehitykseensä. Ainoastaan laaksoissa, joissa juoksevista joista vesi ei koskaan kuiva loppuun asti ja joita sekä niiden vedet että sateet kylliksi kostuttavat, joissa auringon valo ja vesi, lämpö ja kosteus yhdessä vaikuttavat, ainoastaan siellä kehittyy ja kestää pysyväisenä päiväntasaajan maiden lumoava rehevyys. Siellä kasvaa metsiköitä, joiden ihanuus ja kauneus, suurenmoisuus ja rikkaus tuskin ovat vähemmät kuin eteläisemmissä, kaikkein soveliaimmissa maissa; ne ovat aarniometsiä sanan oikeassa merkityksessä, jotka ilman ihmisen toimia syntyvät ja kuolevat, vanhenevat ja nuorenevat, ovat vielä tänäkin päivänä ihan omissa hoteissaan ja tekevät mahdolliseksi erittäin rikkaan eläinkunnan kehittymisen.

Etelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan pohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät yht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen, vaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja etenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, mitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja lakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin menestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta; mitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä runsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan, kuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin metsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja tiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin saakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita muualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi: tunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi, ja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön kasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin pohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti, että ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat ainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon. Sitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi levähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon jälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista liikkumaan.

Minä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä, mikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy vielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja vastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä voi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten täytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan elämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon tienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä matkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin olen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän tulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma, täynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka aarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti tuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka tarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi, jossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna, joka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä kuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua, äärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä kokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.

Pieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on saatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain latvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin laineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat häviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä täällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein kaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin köynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan muuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja muutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan päässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia tai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti. Vastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä. Pakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä vastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan tiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän, nuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien suojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä usein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui vastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee, kunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet tekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on kulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään kaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät, ikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan. Luonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle tarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista ainetta.

Vielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän pensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan merkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat. Sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai nelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten, varjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden siimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun kaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin tavalliset asunnot.

Hassanit merkitsee: "Hassanin jälkeentulevaiset", ja Hassan merkitsee: "kaunis", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan syyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen ala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia muita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja kasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet että naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia tapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi. Sen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin, heitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin pilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista, joka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he sanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan, joka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet tulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden tieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa säilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin mikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa heidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja tyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin, kuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta, jota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville sukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he kaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki raskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo pikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat leikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa haavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä neulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin indigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen valkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he ainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti satoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja runsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin mahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin puolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi ehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai siellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he omituisen majojensa rakennuksen.

Majoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty peukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin, on paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino tekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee asuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle pohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota kudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä palmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on kaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi palmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita juoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita kansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja puhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti puoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään harvoin.

Sellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä. Paraiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla rasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen ja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn kangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja rinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista tehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä kultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee kauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai vaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista päistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta. Kaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen vuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin hyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet, jotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan hallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää, antavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa määrässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen viehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii hänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän tekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia, kuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat puut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle, vaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle, joka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai miehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta vierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte, kuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa liike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy toisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia, ja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan tanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista merisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat kokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on vieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus, vaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.

Matkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä, jopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko kuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin päästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä tähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei ole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä leirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen ääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen; niissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain erämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena jokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle. Kaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin kuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas on ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten hopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien latvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän monimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä, välkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo kyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada aukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa itse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla tavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä läpipääsemättömät.

Viimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka näyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään ihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän eläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän vesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä rivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat eläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa kietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden rungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen reiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät lehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman jäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös juurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät jäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä esimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten syntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie. Toiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja kelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee yön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä myöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee äkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille; sitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä voidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja. Lähtekäämme astumaan sitä.

Jo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla suurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan erottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen, köynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen tienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan huovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön tiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin välipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä. Pensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat ja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä levittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä metsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö täynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä piikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni hienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin vastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää pudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se metsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi päästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä kätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi nähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota kerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin peittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme nähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.

Yhä vielä on turha koettaakaan saada mitään kokonaishavaintoa, erottaa kuvaa toisesta ja siten käsittää sitä, katsella yhtäkään puuta juuresta latvaan asti, erottaa puun lehtiä toisen puun lehdistä. Joelta käsin oli mahdollinen erottaa eräitä yksinäisiä, tummanvihreitä tamarindeja niitä ympäröivistä monenlaisista mimoosoista, tuntea komea kigelia, joka etäältä katsoen näyttää jalavalta, iloita muuta metsää korkeamman palmun latvan näöstä, vaan metsän sisällä sulavat kaikki yksityiset yhdeksi ainoaksi, jakamattomaksi kokonaiskuvaksi. Ja kaikki aistimet vaivautuvat samalla tavalla. Samasta lehtikatosta, jota silmä turhaan koettaa aukoa, virtaa eräiden nyt juuri kukoistavain mimoosain palsamituoksu alas, ja korviin kaikuu lakkaamatta mitä erilaisimpien äänien ja sävelten hälinä, marakattien kurinasta ja papukaijain kirkunasta moninaisimpiin lintujen lauluihin ja kukoistavain puiden ympärillä lentelevien hyönteisten kaiukkaasen surinaan asti; tuntoa myöskin vaivaavat, vieläpä vastenmielisellä tavalla lukemattomat okaat ja piikit, ja makuakin voivat jotkut ehkä saatavissa asti olevat hedelmät houkutella, vaikka eivät maistukaan juuri hyvältä.

Viimein sentään, kuin tunkeudutaan yhä syvemmälle, näkyy yksinäinen, tarkkarajainen kuva. Mahtavana koko rakennukseltaan, jättiläisenä vielä hienoimmilta oksiltaankin kohoaa eräs puu ylemmäksi muita lukemattomia kasveja, jotka vihreydellään verhoavat sen mahtavaa tyveä; jättiläisen tavoin tunkeutuu se esiin ja tekee tilaa sekä rungolleen että latvalleen. Se on puiden paksunahkainen, kasvikunnan elefantti, adansonia eli maan asujanten kielellä tabaldia, se on boabab eli apinanleipäpuu. Hämmästyen pysähdytään sitä katselemaan, sillä sellaisen näkemiseen täytyy silmän ensin tottua ennen, kuin se jaksaa käsittää koko kuvan kaikkia yksityiskohtia. Ajateltakoon puuta, jonka rungon ympärys, miehen korkeudelta mitaten saattaa olla kaksikymmentäkin syltä, jonka alimmat oksat ovat paksummat meidän paksuimpia puitamme ja jonka nuorimmat oksan alut puhkeavat tuuman paksuisina; ajateltakoon, että tämä mahtava kasvijättiläinen ulottuu noin neljänkymmenen metrin korkeuteen ja ojentaa alimmat oksansa lähes kahdenkymmenen metrin päähän ulos päin; niin voitaneenpa käsittää miten koko puun näkö vaikuttaa katsojaan. Aikaisimmin kaikista tämän seudun aarniometsän puista pudottaa apinanleipäpuu lehtensä ja pysyy kauimmin talvilevossaan. Sen aikaa seisoa törröttävät kaikki oksat ja haarat paljaina ilmassa, ja enimmistä oksista riippuu pitkissä, notkeissa kannoissaan hedelmiä, jotka ovat sokurimeluunain kokoiset siemenien välissä jauhoista, hapahkolta maistuvaa lihaa. Se näkö juurtuu mieleen ainiaaksi. Mutta kuin ensimmäisen kevätsateen jälkeen suuret, viisihaaraiset lehdet puhkeavat, kehittyvät ja täydentävät puun muotoa, kuin lehtien seasta ruusunkokoisten valkokukkain pitkäkantaiset nuput aukenevat ja tämä verraton puujättiläinen kuin lumouksesta muuttuu äärettömän suureksi, sanomattoman komeaksi ruusupensaaksi, silloin välinpitämättöminkin ihminen joutuu suurimman ihmetyksen valtaan.

Apinanleipäpuun kanssa ei mikään muu aarniometsän puu voi kilpailla; sen rinnalla menettää viehättävyytensä ja vetovoimansa yksin duleb-palmukin, joka tavallisesti nostaa latvansa ylemmäksi kaikkia muita lähipuita. Ja kuitenkin on se Sisä-Afrikan ihanimpia puita ja koko maapallon kauneimpia palmuja: runko kuin pylväs, jonka kauniimpaa ei kukaan taiteilija voisi keksiä, ja latva ihan sellainen, kuin siihen pylvääsen soveltuu. Pystysuoraan nouseva, juuresta paksuhko runko hienonee huomattavasti korkeuden keskipaikoille, alkaa siitä paksuta, hienonee vielä kerran ja paksunee taas latvan alla; latva itse on leveitä, melkein neliömetrin suuruisia viuhkalehtiä, joiden varret lähtevät suoraan keskipisteestä joka taholle ja siten tekevät koko latvan viehättävimmän muotoiseksi. Sen alta puhkeavat esiin hedelmärypäleet, jotka, kun hedelmät ovat lapsen pään kokoiset, vielä hyvin suuresti kaunistavat latvaa, niin että se tulee sekä runkonsa että koko metsän koristeeksi.

Suuren suureen takertuu kiinni satu, siinä se elää, muodostuu ja tulee ymmärrettäväksi. Sellainen ajatus nousee mieleen, kuin, kuten usein onkin, nähdään apinanleipäpuuhun kietoutuneena köynnöskasvi, jollaisia on runsaasti koristamassa näitäkin aarniometsiä. Minusta on se köynnöskasvi aina näyttänyt arabialaisen sadun kuvalta. Sillä niin kuin se ei näytä tarvitsevan mitään elättävää maata ja kuitenkin on siitä taiminut, niin kuin se ottaa paraan ravintonsa ilmasta, niin kuin se kiertelee hienoa varttansa puusta puuhun, takertuu kiinni jokaiseen ja kuitenkin pyrkii yhä etemmäksi, kunnes se viimein jossakin latvassa avaa aarteensa ja muuten kukattomalle puulle antaa kirkasvärisiä, tuoksuvia kukkia; samoin satukaan, perustukoonpa se kuinka lujasti hyvänsä tosiasioihin, ei näytä olevan todellisuudesta kotoisin, vaan vahvistaakseen tavoittelee taivasta ja lähettää runoilunsa tuotteet kiertämään maailmaa, kunnes ne täyttävät jonkun sydämmen, joka niistä hehkuu. Köynnöskasvilla minä en tarkoita yhtä ainoaa kasvilajia, vaan kaikkia niitä kasveja, jotka missä kierteisesti kietovat yhtä runkoa, missä verhoavat paljasta latvaa, missä kietovat yhteen monta puuta, missä tekevät vihreäksi ja seppelöivät vain yhtä, missä metsän osassa paljaina nauhoina riippuvat siltain tavalla oksasta oksaan, missä teitä sulkevat ja vielä lukemattoman monella muulla tavalla esiytyvät, mutta aina kiemurrellen ja kiiveten. Niiden kauneuden ja viehättävyyden vaikutusta pohjoismaalaisen mieleen voidaan tuntea, vaan ei kuvata; sillä niin kuin useinkin on mahdoton löytää köynnöskasvin alkua tai loppua, niin ei myöskään tahdo löytyä sanaa, joka soveltuisi tyydyttävän kuvauksen aluksi tai lopuksi. Köynnöskasvi on niin käsillä, että sitä voidaan kosketella, vaan tarkastettavaksi sitä ei kuitenkaan saada; ihmetellen katsellaan köynnösten kierroksia, voimatta käsittää, mistä ne tulevat tai mihin menevät; katsellaan ihastellen sen lehtiä, kykenemättä niitä saamaan käsiinsä ja usein kykenemättä muuta kuin aavistamaan, että ne lehdet ehkä ovat sen. Tämä se vasta antaa metsälle aarniometsän luonteen.

Eikä se yksistään kehittele vain omia kukkiaan, osaa se myöskin koristella vierailla. Sen köynnöksillä levähtävät mielellään metsän koreimmat linnut, tullen siten niille eläviksi kukiksi, jotka viehätykseltä ja suloudelta ovat vielä paljon lumoavammat niiden omia kukkia. Välistä tapahtuu, että välähdys, kuin kirkkaasta ja kuvastavasta pinnasta heijastunut auringon säde, sattuu köynnöksiä katselevaan silmään ja vetää katseen siihen paikkaan, josta se läksi. Välähdys ei tosiaankaan ole muuta kuin heijastunut auringon säde, joka sattuu atlasilta kiiltäviin loistokottaraisen höyheniin ja komean linnun liikahdellessa heijastuu milloin ylös, milloin alas ja milloin minnekin. Ihastuneena tämän yhden linnun ihmeellisestä kauneudesta pysähdyttäisiin mielellään tutkimaan sitä, kuuntelemaan sen kaikkia elämän ilmauksia, jos uudet ilmiöt vain eivät yhä vetäisi pois huomiota. Sillä täälläkin uudet kuvat lakkaamatta karkoittelevat entisiä. Missä juuri näkyi loistokottarainen, näkyy ehkä heti seuraavana silmänräpäyksenä yhtä loistava ja välkkyvä kultakäki tai höyhenpukunsa komeudelta kolibrien vertainen nektarilintu tai parvi viehättäviä mehiläissyöjiä tai kirkasvärisimmällä höyhenpuvullaan komeileva närhilintu tai yhtä kaunis putkilintu tai paratiisi-paarmalintu, jonka pitkät keskimmäiset pyrstöhöyhenet verrattomasti koristavat tätä pikku lintua, tai kypärälintu, joka jokaisella lennon löyhäyksellä levittää tummat purpuranpunaiset siipensä, tai eräs lepinkäinen, jonka loistava rinta on vielä punaisempi kuin ne siivet, tai kummallisen muotoinen sarvilintu tai kultakutoja tai eräs satakieli tai metallilta loistava puuharjalintu tai korea tikka tai lehtivihreä kyyhkynen tai samanväriset papukaijat ja monet muut aarniometsän siivekkäät asujamet. Tämä metsä juuri on erittäin suosittu lintujen kotipaikka, se antaa sadoille ja tuhansille eri lajeille asunnon ja elatuksen ja sen tähden ilmestyy niitä lakkaamatta katselijan näkyviin verrattoman paljon useammin kuin mitään muita eläimiä, joille sama metsä myöskin suopi suojaa. Luontoa elähyttäviä lintuja asuu kaikkialla, kaikissa metsän latvakerroksissa, maassa yhtä hyvin kuin korkeimmissa latvoissa, läpipääsemättömimmissä pensastiheiköissä yhtä hyvin kuin apinanleipäpuiden lehdettömillä oksilla. Ruohojen ja muiden maanpintaa rehevästi peittävien kasvien välitse raivaavat frankoliini-, ehkäpä helmikanatkin kiemurtelevia, paljosta käyttämisestä viimein hyviksi tallautuvia polkujaan; pensaston juurien päällisiin lehdikköihin on asettunut pikku kyyhkysiä, niiden latvojen harvimpiin osiin monenlaisia korulintuja, varsinkin nektarilintuja ja korupeipposia; tiheimmäksi huovaksi kutoutuneissa, ihan läpipääsemättömiltä näyttävissä pensasten latvoissa vilisee lentävien nuolien tavalla hiirilintuja, jotka mataen ja hiipien käyttävät hyväkseen joka koloa ja joka aukkoa ja osaavat kuitenkin tunkeutua niiden lävitse ja etsiä ravintoa niiden sisästä; pensaita korkeammissa rungoissa riippuu ja kiipeilee, jokaista kuoren rakoa tutkien, puuharjalinnut, tiaiset ja tikat: alimmilla toisen latvakerroksen oksilla istuvat, lentävää saalista tähystellen, suloiset mehiläissyöjät, närhilinnut, paratiisi-paarmalinnut ja kuristajat; kolmannen latvakerroksen vahvimpia oksia myöten tanssivat kypärälinnut, astuvat arvokkaasti pienet haikarat, makaavat runkoa vasten huuhkajat ja muut pöllöt; korkeimpain puiden tiheässä lehdistössä liikkuvat papukaijat ja partalinnut; kaikkein ylimmillä latvaoksilla istuvat kotkat ja haukat. Katsottakoon mihin päin hyvänsä, aina ja kaikkialta näkyy joku lintu.

Ihan tämän lintupaljouden mukaan kuuluu lakkaamatta mitä erilaisimpia lintujen ääniä. Huutoa ja houkuttelua, piipitystä ja vihellystä, huiluääntä ja viserrystä, lirittelyä ja helkytystä, kuherrusta ja kurnutusta, kaakotusta ja kirskutusta, parkunaa ja raakuntaa, kiljuntaa ja rääkyntää, laulua ja soittoa on kaikkialla, joka taholla, ylhäällä ja alhaalla, puolenpäivän aikaan, aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Satamuotoisia eri ääniä kaikuu yht'aikaa sekaisin, sulaa usein yhdeksi itsessään suurenmoiseksi äänivirraksi, jota turhaan saa koettaa selvitellä ja vasta pitkällisellä harjoituksella oppii erottelemaan eri ääniksi ja säveliksi. Paitsi rastaita, satakieliä, räätälilintuja, puusatakielisiä ja kuristajoita ei ole oikeita laululintuja, mutta sen sijaan miellyttäviä ja huvittavia lörpöttelijöitä ja varsinkin äärettömän paljo parkujia, kiljujia, kirskujia, rääkyjiä ja muita enemmän tai vähemmän kimakan äänen antajia; aarniometsän äänijoukko ei siis voi likimainkaan vetää vertoja Europan metsäin hurmaavalle ja soinnukkaalle kevätlaululle, mutta on sen sijaan huomattava yksityisten äänien kummallisesta omituisuudesta. Sepelkyyhkyset kuhertavat, kurnuttavat, ulisevat, räkättävät ja huutavat sekä puiden latvoista että tiheistä pensastoista; frankoliini- ja helmikanat kurnuttavat kovaäänisesti sekaan, papukaijat parkuvat lisäksi, korpit raakuvat, melulinnut koettavat tarkimmasti matkia marakattijoukon kummallisia kurkkuääniä ja kypärälinnut ovat kuin ilmeisiä vatsasta-puhujia; partalinnut viheltävät pitkää säveltä tai yhdessä esittävät kaikuvaa, niin sekavaa ja kuitenkin niin omituisen värikästä laulua, että se täytyy lukea metsän kuvaavimpien luonnon äänien joukkoon: välkkyvät loistokottaraiset saavat aikaan laulua siten, että muutamia käheitä rääkymis-, kirskumis-, vikisemis- ja narskumis-ääniään lakkaamatta asettelevat peräkkäin, sitovat, sulattavat ja soinnuttavat toisiinsa; komea Afrikan kiljukotka, joka asuskelee kaikkein metsän vesien seuduilla, pitää yllä nimensä kunniaa. Korkealla puun latvahuipussa istuu pieni sarvilintu, maan asujanten kielellä "abu tok", se on tok-äänen tekijä, huutaa tokiansa kovasti kaikumaan laajalle metsään ja joka äännähdykselleen kumartaa syvälle verrattoman suuresta nokasta raskasta päätään. Tämä yksi ääni hänellä vain on taipumattomassa kurkussaan ja sillä hänen täytyy kositulle tai jo saadulle vaimolleen yhtä ymmärrettävästi selittää rakkautensa kuin satakieli selittelee lumoavalla laulullaan. Rintaa paisuttava tunne tavoittelee sanoja. Yhä sukkelammin seuraavat toisiaan nuo yksinäiset äänet, yhä tiheämpään siihen kuuluvat kumarrukset, kunnes raskas pää ei enää jaksa seurata, vaan pysähtyy ja siten lopettaa yhden jakson tästä omituisesta rakkauslaulusta, joka muutaman minuutin päästä alkaa samalla tavalla uudestaan ja päättyy ihan samoin. Tiheiköstä, jonka lähelle ei ole hyvää mennä, kaikuu metsä-ibiksen ääni, herättäen vähän kammoa kuuntelijassa. Haikeinta valitusvirttä tämä lintu vetää, se kuuluu ihan, kuin pientä ihmislasta tuskallisimmasti kidutettaisiin tai ehkä vienolla tulella hitaasti paistettaisiin, ja se kovasti parkuisi kaikissa tuskissansa; sillä pitkäveteiset valitukset päättyvät kimeään parahdukseen, yht'äkilliseen kiljahdukseen, jonka jälkeen vielä kuuluu kuolevaa vikinää. Metsän korkeammista paikoista sieltä, jossa metsä piirittää pieniä aukkoja, kaikuvat kauas kuuluvat, metallilta helisevät kruunukurjen torviäänet, joka näyttää niillä tahtovan kiihottaa sievää ja vilkasta tanssintaansa vaimonsa kunniaksi, ja hän synnyttää kaikua sekä metsässä että kaikkein muiden kaikuvaäänisten lintujen kurkuissa, niin että hänen huutonsa on ikään kuin merkki hyvin monelle muulle linnulle alkamaan huutelemistansa. Siitä merkistä koettelee melkein jok'ainoa laulukykyinen lintu kurkkuansa, ja mitä moninaisimpain äänien yhteisvirta sotkee hetkiseksi yksityiset äänet. Eivätkä metsän siipiasujanten eri suvut ainoastaan yhdessä ryhdy sävellyksen esitykseen, vaan myöskin eri sukujen kaikki eri lajit yhtyvät suorittamaan kukin lauluosaansa. Kuten mainitut partalinnut huutavat myöskin pauhurastaat, melulinnut, frankoliini- ja helmikanat aina yht'aikaa ja saavat siten aikaan ne sekavat sävelmät, jotka kuvaavasti kajahtavat yleisestä äänihälinästä esiin. Muutamat lintulajit, varsinkin pensaslepinkäiset, tekevät toisin, siten, että joka parin uros ja naaras kumpikin esittävät eri sävelen. Erään lajin, jonka minä opin tuntemaan, punalepinkäisen uros laulaa lyhyen säkeen, joka on vähän meidän kuhankeittäjämme vihellyksen kaltainen, toisen lajin, huilulepinkäisen, laulaa kolme puhdasta helähtävää huiluääntä, terssi-, perus- ja oktaaviäänien. Heti liittyy niihin naaraksen vastaus, molemmissa tapauksissa vastenmielinen, selittämätön narskutus, niin oikeassa tahdissa ja varmaan, kuin olisi samaa säveltaituri opettanut molemmille vuorolaulua. Välistä sattuu naaras alkamaan ja kirskahtaa neljä tai kuusikin kertaa ennen, kuin saa vastauksen. Sitte uros yhtyy, ja molemmat laulavat vuorotellen tavattoman säännöllisesti. Minä olen tätä molempain sukupuolien yhteislaulantaa tutkinut ampumalla milloin uroksen, milloin naaraksen, ja aina huomannut, että silloin kuului ainoastaan jäljelle jääneen ääni yksinään. Valitettavasti näistäkin alussa huomiota herättävistä äänistä puuttuu rikkautta ja vaihtelua, ja yleensä koko äänihälinästä kotoisten metsäimme linnunlaulun sulavaa sointuisuutta; vaan suurenmoinen ja merkillinen laulu se kuitenkin on, joka aarniometsässä soipi, kuin kevätaikaan sadat ja tuhannet erilaisimmat äänet kaikuvat sekaisin, miljoonat hyönteiset, lennellen kukoistavien puiden ympärillä, saavat aikaan kovaa surinaa, lukemattomat liskot ja käärmeet rapisevat kuivissa lehdissä ja välistä kimakka, korkeudesta kuitenkin kaiukkaalta sointuva kotkan huuto tai kruunukurjen ja helmikanojen torvisävelet aika ajoin kuuluvat kaikkia muita ääniä kovemmin, sekä heti sen jälkeen ihan kuuntelevan korvan lähellä räätälilintu lirittelee miellyttävää säveltänsä ja sitte taas joku merkkiä antava parkuja herättää kaikua tuhansissa kurkuissa.

Jos tutustutaan aarniometsään paremmin, kuin alussa uskallettiin toivoakaan, niin saa siellä ihastuksekseen katsahtaa eläinten elämää, ja taas varsinkin lintujen. Vielä vallitsee kevät ja samalla rakkaus kaikkein sydämmissä. Ne laulavat ja hyväilevät, rakentavat pesiään ja hautovat. Veneestäkin voidaan nähdä muutamain lajien pesäkuntia.

Riittävän korkealle joen veden ylimmästä rajasta, rantaseinän pystysuoraan kohtaan ovat mehiläissyöjät kaivaneet ahtaat, vaan syvät ja perältä leivinuunin kaltaisiksi lavennetut pesäkolonsa. Muutaman neliömetrin laajuiseksi supistunut on koko kyläkunta, vaikka siinä asuu vähintään kolmekymmentä, tavallisesti kahdeksankymmentä tai satakin paria; ihan pyöreät, läpimitaten kolme, neljä tai viisi sentimetriä laajat kolojen suut ovat enintään viidentoista sentimetrin päässä toisistaan. Tuskin voidaan käsittää, miten on mahdollinen kunkin parin erottaa ja tuntea oman pesänsä suu toisista, ja kuitenkin nämä kevytsiipiset, nopeat linnut lentävät, yksin etäältäkin rientäessään, ihan hidastelematta ja vähääkään miettimättä oikeaan pesään — heidän verrattoman tarkka silmänsä, joka sadankin askeleen päästä näkee ohi surisevan hyönteisen, ei koskaan jätä heitä pulaan. Heidän vilkas, toimelias lentelemisensä lintukylän luona on erittäin viehättävä katsella. Jokaista lähipuuta tai -pensasta koristamassa on vähintään yksi pari näitä kauneita seuralintuja, jokaisella tähystykseen soveliaalla oksalla istuu aviopari, ja jokainen uros ottaa hellästi osaa kaikkeen, kuin koskee naarakseen. Pesäkolojen edessä on vilinää kuin mehiläispesässä, muutamat livahtavat sisään, toiset ulos, jotkut tulevat, toiset menevät, ja paljo niitä liihoittelee lakkaamatta pesiensä ovella. Vasta yön tultua, joka kätkee kaikki koloihin, vallitsee siellä rauha ja hiljaisuus.

Toisiin paikkoihin, joissa korkeita puita on kallellaan veden päällä tai vesi korkeimmillaan ollessansa niitä ympäröitsee, ovat kutojalinnut asettuneet. Nekin nyt hautovat kyläkunnittain pesissä, jotka ovat äärimmäisten oksain latvoista vapaasti riippuvia, oljista tai muista säikeistä hyvin taidokkaasti palmikoituja. Ei mikään himokas marakatti eikä muu munia syövä vihollinen, ei edes käärmekään voi lähestyä niitä pesiä, joutumatta veteen putoamisen vaaraan. Vähintään kolmekymmentä, vaan tavallisesti neljä- ja kuusikin-kymmentä kutojalintua hautoo samassa puussa, ja niiden pesät tekevät sen hyvin omituisen näköiseksi, jopa koko paikankin varsin silmiin pistäväksi. Päin vastoin kuin muiden lintujen kesken tässä eivät rakenna naarakset, vaan urokset, ja ne puuhaavatkin niin hillittömän innokkaasti, että vielä sittekin hankkivat työtä ja tekemistä, kuin on kylliksi tehty, mitä todella tarvitaan. Poikki purtu olki tai revitty säie nokassa lentävät ne pesälle, riippuvat jaloistaan oksassa tai itse pesässä, pysyttäytyvät siipiään räpyttämällä asennossaan ja lakkaamatta lauleskellen kutovat tuodut rakennusaineet kiinni. Kuin pesä on valmis, paitsi sisustusta, alkavat ne heti rakentaa toista ja kolmatta ja repivät rakennushaluansa tyydyttääkseen aineksia jo entisestä valmiistakin pesästä ja tekevät sitä tekoaan, kunnes sill'aikaa hautova naaras tarvitsee heidän apuansa poikasien kasvattamiseen. Sellainen toimeliaisuus vallitsee koko kylässä, ja kullankeltaiset, vireät, vilkkaat erilaisimmissa asennoissa riippuvat ja istuvat linnut ovat muutenkin jo pesillä koristetun puun paraimpana kaunistuksena.

Mimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat lehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet pesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat meidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin okaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on yksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta. Näissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja leveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja, joihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden eläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat. Näissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen toimeliaisuus.

Sisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka välistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim. rakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin tuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä ja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat muita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset kuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä, vaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle maalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja papukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja, sarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja. Varsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan ja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.

Heti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon, etsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros kömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin tarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat puolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin että jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos. Ulkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee elättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä, nopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia, kunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa sisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä höyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista isän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita hankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.

Samanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin varjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen, öillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein merkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta, rungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin lujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat suurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista, jopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista oksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun menoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään ajatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten petolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein tekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto niiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin huomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan pienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka yhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli ruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone, on vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren vedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko pesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet sitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella kaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin valkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa uros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita herkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja ottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole saaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat poikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.

Varjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä sekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä naapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta ulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen pikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin, että haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun naapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on tottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen poikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja naapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin pari pesänsä vieressä.

Vielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden hautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun ympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän tervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni puuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun lehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia pilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin puuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä, enimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan liimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä. Mutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä munat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti liikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat! Varovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan niitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut ne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä, pientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi kummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt pesään, turvatut putoamisen vaaralta.

Kuin kaikkialla oleksivat linnut sekä kauneudellaan ja vilkkaudellaan että laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa valppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti esiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa joukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän muita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi jäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan apinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin tuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman kurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä saatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan aavistamatta siinä -olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa aarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua ja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä nekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat ja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella, kuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä oivallisesti. "Ettekö," kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa kerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, "nähnyt leopardia, joka ihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua, koska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt nähdä se." Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta eläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa onkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään yhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina, joka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien verhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että eläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä ottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko, joka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä, näyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin leopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä kuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni kerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista askeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut, ennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään metsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä; ja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä oleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli atroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin kaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran vasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain tiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi majapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa siitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti ampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille matkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä en voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä, ihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. "Katso, herra, tuolla edessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla aukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?" kuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä ponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua pensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi muuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi anttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä viimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän anttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan omat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa sille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen läsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se makuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella, mitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta, väräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet alas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja katsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä asennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin on aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua, sillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka ponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen ja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii niin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi liikahtaa.

Tällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia tarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän osasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän kykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan voida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi, kesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin alkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas, kaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin lyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat he vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä jotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät toiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa eri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia eläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi, mikäli metsä tyhjenee.

Joen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät veden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden alla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa asuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili joskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä, täytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää huomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain on runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin jotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että myöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan kuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät ja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin. Nyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä pienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi ja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa niitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu kauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille saarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon paisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän. Nyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan ollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia auringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös mataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen hiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja makaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä missäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle iltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien saarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa mahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja vesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa joelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla; samaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka viettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa aarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin suurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat ja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila joen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä epäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä, jopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa pyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan. Kolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä Valkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli molempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä jono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin aarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä ihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin näillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-, sulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle etsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja kylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa krokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina puolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin kiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon innokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina harjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan. Samoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran kaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään hehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille laiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa valossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat vaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi kaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat jättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut kävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat seisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat tavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa, kävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja muita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja, ibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä, vikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy kaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden päällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa tai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit, törmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa kiertelevät komeat merikotkat.

Muutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä täytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat ryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan puuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs kaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan aikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus, jonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa ystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään satu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan todeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen Egyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa U-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään toimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se on tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan palvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat käyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias, kiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin hyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen valppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä näyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen purje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta kovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen kaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla kuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja usein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen vartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin vain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa krokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin viattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan tarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut tuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin tavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän sitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän lepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa tutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku ruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa molemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin kokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta, ripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin vartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa, jonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin kotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen päällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras kohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka nosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo, sieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli tullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä suuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin krokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta. Kauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen hautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia ampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa, tiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan turhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia oleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista toinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa, sieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa päätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten hiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa mukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen merkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin luo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan olevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli käsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset ja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa, kuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt sitäkään vähäistä epätasaisuutta.

Vielä, jos mahdollista, rikkaampi tai ainakin monimuotoisempi elämä kuin itse joella vallitsee tähän aikaan kaikkein keskellä metsää olevain järvien ja suurempien vesilammikoiden rannoilla ja pinnalla, jotka ovat syntyneet joko kevään sateista tai täyttyneet joen tulvillaan ollessa. Ne ovat metsän ympäröimät, jopa usein niin tiheään aidatut, että tuskin ollenkaan on mahdollinen tai ainakin sanomattoman vaikea päästä niihin saakka, ja vedenrajan sisäpuolella kasvaa yhtä tiheänä kuin ulkopuolellakin laajalti ruoko- ja sarametsää, papyrus- ja lotoskasveja. Niinpä nämä sadejärvet eli maan asujanten kielellä fulat ovat varsin soveliaita sekä oleskelu- että pesintäpaikkoja erilaisimmille linnuille ja muillekin eläimille. Niiden turvallinen syrjäisyys miellyttää, yksin niilihepoakin niin suuresti, että se siirtyy sinne synnyttämään sekä pentujansa imettämään, hoitamaan ja kasvattamaan, huoletonna ravinnosta, jota järvet yllin kyllä tarjoovat, ja pelotonna vaarallisista vihollisista. Niiden tiheät ja rehevät rannat sekä soiset ja hetteiset lahdet houkuttelevat sinne myöskin metsäkarjuja ja puhveleja. Niiden tyynet vedet ovat kaikilla vettä tarvitsevilla anttiloopeilla juomapaikkoina. Niiden pinnalle kokoutuu tuhansittain pelekaaneja ottamaan vielä runsaan kalasaaliin ennen nousemistansa levolle korkeihin lähi-puihin. Niissä sukeltelevat pitkin koko päivää käärmeenkaula-linnut, uivat kaikki täällä elävät hanhi- ja sorsalajit, ja pohjolasta tulleet vesilinnut löytävät täältä kaikin puolin miellyttävän talvimajapaikan. Niiden lahdet ja vetiset rantapaikat antavat goljat-haikaralle ja pienelle, korealle hopeahaikaralle vaivatta runsasta saalista. Niiden mehukkaat, vihreät rannikot ovat mieluisena majapaikkana lukemattomilla pikku linnuilla ja niissä kasvava metsä monilla puissa oleksivilla ja pesivillä ranta- ja vesilinnuilla. Eipä siis ihme, että sellaisten järvien ympärillä aika-ajoin oikein vilisee lintuja, että sellainen saaliin rikkaus puolestaan houkuttelee sinne kaikenlaisia vihollisiakin. Pieniä lintuja ajelevat haukat ja pöllöt, suurempia kotkat ja huuhkajat, nisäkkäitä ketut ja shakaalit, pardelit ja leijonat. Välistä joku arolta tuleva ahnas heinäsirkka-lauma pysähtyy sellaista järveä ympäröivään, mehuisan vihreään metsäkehykseen ja uhkaa muutamassa päivässä tehdä tai tekeekin sen ihan paljaaksi. Silloin vielä suuresti lisäytyy ennestäänkin jo suurenmoinen lintujen paljous. Etäältä ja läheltä tulee haukkoja ja pöllöjä, korppeja ja närhiä, frankoliini- ja helmikanoja, haikaroita ja ibiksiä, liejukanoja ja sorsia herkuttelemaan heinäsirkoilla. Kaikki linnut, jotka joskuskaan syövät hyönteisiä, elävät silloin yksinomaan noilla tunkeilevilla muuttosirkoilla. Satoja torni- ja punajalka-haukkoja, jotka juuri nyt ovat talviasunnoillaan, kokoutuu heinäsirkka-metsän päälle lentelemään, ja heti, kuin jotkut heinäsirkat kohoavat ilmaan iskevät ne niihin, sieppaavat ja syövät niitä, pysäyttämättä siltä yhtään lentoansa; korpit, närhit, sarvilinnut, ibikset ja haikarat ottavat niitä puiden oksilta ja samalla pudottelevat satoja, jotka joutuvat alhaalla vaanivien kumppanien sekä helmikanojen ja sorsain suuhun; taivaan-apinat ja lauluhaukat liitelevät puiden ympärillä, joihin lehtiä raastavat hyönteiset tuota pikaa jäävät entisen runsaan lehtipuvun sijaan; yksinpä vakavat marabutkin ja satulahaikarat halveksimatta noukkivat niin pientä, mutta sen sijaan äärettömän monilukuista saalista. Sellainen elämä vilkastuttaa viehättävimmällä tavalla sadejärveä, joka ei muutenkaan ole koskaan kuolleen näköinen; silloin se paraiten huomataan mitä erilaisimpain eläinten kokouspaikaksi.

Sellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea aarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet, tarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa ja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille, osoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen runsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja, unhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta kuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin lehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan jonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella rannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän lepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen päänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan levolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin yö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana, kaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi kaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus, loisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista kotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä kotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia ja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla, albanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö hyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä, tupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä, laulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili meitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.

Aarniometsän yö on aina ylevä, joko sitte ukontulet leimauksillaan valasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä tähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku lehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa yö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson peitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se suurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset pensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee vähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte alkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä. Sadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa huonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet kuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät kukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa, todella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät vain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän kovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän äänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon helähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni pöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa hyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen yölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan vedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä kaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun viklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys; läheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara. Pensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja; joessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi vastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon kuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen ihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa hopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja. Korkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja pöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi häilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten yölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa lentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut aika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin vireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia, milloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi; kymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan voitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden verrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä kuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli röhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva niilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.