SISÄLLYS: (continued 6)

Vaan tämäkin viehättävä seutu on ahdasrajainen. Jo Barkalin temppelin raunioiden alapuolella tunkeutuu yhä vielä autio ja hedelmätön vuori taas joen rantaan, työntäen pois tieltänsä sekä hedelmällisen maaperän että aavikkoaron. Viimmeinen koskijakso on vuorta kohti pyrkivän matkustajan edessä. Niin sanomattoman köyhä kuin kalliolaakso ei kolmannen koskijakson seutu ole; hyvästi viljellyt, vaikka kapeatkin vainiot molemmilla rannoilla ja rehevillä joen saarilla eivät päästä mieleen niin toivottoman puutteen tunnetta, kuin kalliolaakso vaikuttaa. Rannan kalliovuoret ovat hajallisemmat kuin kalliolaaksossa, ovat niin sanottuja kivimeriä, noita hujan hajan päällekkäin, latoutuneita lohkare- ja vyörykivi-kukkuloita ja -valleja, jollaisia suuret joet jättävät jälkeensä, milloin kaivavat uomaansa syvemmälle laaksoonsa, joka on niiden uurtamisesta alkuaankin syntynyt. Molemmilla puolin jokea, enimmäkseen esimmäisten rantavuorten harjoilla näkyy sadan kuutiometrin kokoisia ja suurempiakin lohkareita, jotka makaavat verraten pienillä alustoilla niin irrallaan, että ne kovassa tuulessa, vavahtelevat ja vivuilla muutamain miesten ponnistuksista vierähtäisivät alas. Monessa paikassa ovat nämä kivimeret niin kummallisen muotoisina, kuin suunnattoman suuret jättiläiset olisivat täällä joutessaan mellastelleet ja rakennelleet kaikkia noita keiloja ja pyramiideja, valleja ja muureja sekaisin rantavuorten harjoille. Enemmin vielä kuin nämä joen tekemät röykkiöt, antavat vanhat ihmiskäsien rakennukset tälle kolmannelle koskijaksolle omituista luonnetta. Kaikkialla rannan sopivilla kalliokielekkeillä ja varsinkin suuremmilla kalliosaarilla on rakennuksia suojamuureineen, torneineen ja huippuineen, jollaisia ei näy missään muualla Niilin laaksossa. Ne ovat muinaisten jokilaakson ruhtinasten linnoja, tehtyjä suojaamaan ja turvaamaan henkeä ja omaisuutta vihamielin ryntäeleviltä naapuriheimoilta. Hakkaamattomina päällekkäin ladotut, melkein yksinomaan Niilin mudalla toisiinsa liitetyt kivet ovat perustusmuureina ja valleina, paksut, nykyään enimmäkseen jo hajonneet tai paraillaan hajoavat seinät ilmassa kuivatuista mutatiileistä ovat olleet noiden linnain yläosina. Nämä rakennukset vähemmin vetävät puoleensa huomiota rakennustapansa kuin rohkean perustuksensa tähden. Nousee esim. keskeltä kuohuvaa jokea paljas, mustan kiiltävä kallio, jonka huipulla on sellainen linna. Hurjasti, huuhtelevat aallot kallion juurta, mutta värähtämättä kestää se kaikki hyökyjen ryntäykset ja turvaavasti kantaa haltuun uskottua ihmisen varustusmajaa. Sen kallion alapuolella ovat aallot vähän rauhoittuneet, ja siten kaikkea elähyttävä joki saanut siihen laitella uusia koristeita. Suvantoon pysähtyi aikain kuluessa hedelmällisiä mutakerroksia ja vähitellen kohosi vedestä saari; ihminen otti haltuunsa hedelmällisen maan, istutti siihen palmuja ja teki vainioita. Siten syntyi kalliolle ja sen alapuolelle ystävällinen turvallisuuden ja kodikkaisuuden kuva, joka juuri sen tähden vaikuttaa varsin valtaavasti, että se on niin jyrkkänä vastakohtana ympärillä vallitsevalle, rauhattomalle ja autiolle vesi- ja kallioaavikolle.

Kolmannen koskiryhmän etelärajalta alkavat Afrikan kääntöpiirin seutuiset arot ja metsät, joissa ainoastaan siellä täällä kalliot tulevat lähelle näissä paikoin leveämpää jokea ja sen suurempia sivujokia. Toista sataa maantieteellistä peninkulmaa pitkälti juoksevat Abiad ja Asrak, Valkoinen ja Sininen Niili, hedelmällistä, melkein tasaista maata. Vasta sitte on taas joitakuita koskipaikkoja. Mutta ne eivät enää kuulu siihen kuvaan, josta nyt olen koettanut tehdä edes hiukan pääpiirteitä; Nubia on vain Niilin kataraktien maa.

Jääköön päättämättä, minkä verran nubialaiseen on kotonsa vaikuttanut tai missä määrin tehnyt häntä siksi, kuin hän on; mutta sen verta on eittämättömän varma, että hän yhtä jyrkästi eroaa naapuristansa, nykyisestä egyptiläisestä kuin hänen kotonsakin egyptiläisen kodosta. Heillä ei ole mitään yhteistä, ei ruumiin muoto eikä ihon väri, ei sukuperä eikä kieli, ei tavat eikä lait, tuskinpa uskokaan, vaikka he kyllä molemmat nykyään tunnustavat: "Yksi on vain Jumala, eikä ketään muuta Jumalan profeettaa kuin Muhammed."

Nykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden arabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen kukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat "villien blemyerein" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen ja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta taistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset puhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin muistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta muinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa kirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän omaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset osoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että esi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta, pitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista huolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä unelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet aitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain päiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille hyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja hetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän että pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan ies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen välinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja, nubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa paljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja tapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa olla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa olevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa yhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse vastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen yleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja täydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen, näyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu sivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista tai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin ostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään kärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa päästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on vielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin egyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan surettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan säilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein rikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa viskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen puheleekin suuresta muinaisuudestaan.

Ja kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin oikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja heidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä. Sillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita ja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä uuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja ainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut hirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani Niilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita taisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan kerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle, monin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on puhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.

Kuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä voimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa 1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti hyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa Niilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan kukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin häpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella surmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan uusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa ja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai ainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi ajoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien vielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot ryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja kaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen ihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin nubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan, tuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo ryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä sotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton kansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina, asettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja, tuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan olivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset kiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä korkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman pelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten muinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien luo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä niin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin, mutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus ratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi ilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi vaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä orjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain jokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille eivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään pakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja taivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.

Vielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs nubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el Nimr eli suomeksi "pardelikuningas" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan Sheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua sietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan poika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen, kuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani mahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan alammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja ryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi sanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla kyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla houkutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui orapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon eli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi vain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.

Loistavaa juhlaa, jollaista Ismael ei vielä ole nähnyt, aikoo Melik Nimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää lupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin ja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat upseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen puistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että taisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee. Keihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä kiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa pyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja kilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael iloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden jäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen varmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä useampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi tulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä. Yht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa se Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta puolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää ilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa tukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat kekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin. Suunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista vaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee tuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael pasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen kuoleman kourista.

On ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita. Ken vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista vastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin; ukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin miehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan yhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan muutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät verilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa olevalle sotapäällikölle.

Tämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset vielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, "el Djelad", s.o. pyöveli, kiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen kerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet onnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu paeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan vieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka minulle tätä kertoi, "kasvavat isäinsä veressä". Niistä onnettomuuden päivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina orjina.

Nubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat keskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet ja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen miellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka kaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei villainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan vaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin liihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja ovat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin asukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat tukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja pitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka päälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina turbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on yläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit sekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate. Aseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla keihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja, sekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat tukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä runsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden siitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli kukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä, värjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi, koristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla, tenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla, elefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa ja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas keträksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan miellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat kuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät neljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista nahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua rimpsu-esiliinaa.

Kaikki jokilaaksossa pysyväisesti majailevat nubialaiset asuvat nelikulmaisissa, enemmän tai vähemmän kuutiomaisissa majoissa, jotka ovat tehdyt joko ilmassa kuivatuista tiileistä, ja silloin ylhäältä kavennetut, tai hienoista puista, jolloin katto on oljista. Niissä on tavallisesti vain yksi asuinhuone, matala ovi ja ikkunain sijasta ilmareikiä; sisustus niin yksinkertainen kuin mahdollista. Korkea teline vuoteena, pohja nahkanauhoista tai niinistä palmikoitu, yksinkertaisia arkkuja, hyvästi tehtyjä, jopa veden pitäviäkin koreja, nahkaleilejä ja maljoja veden, durra-oluen ja palmuviinin säilyttämistä varten, käsimylly viljan jauhamista varten, rautaisia tai savisia, vähän kuperoita levyjä leivän paistamista varten, kurpitsamaljoja, kirves, pora, muutamia kuokkia y.m., siinä tavallinen talouskalusto; mattoja, esirippuja, verhoseiniä, peitteitä, kuppeja, mataloita, palmikoituja lautasia kansineen on joissakuissa asunnoissa. Näiden ihmisten ruokana ovat paraastaan, siellä täällä melkein yksinomaankin kasviaineet, maito voi ja munat. Vilja hienonnetaan useammin hieromalla kuin jauhamalla, tehdään taikinaksi ja paistetaan sitkeäksi leiväksi, jota syödään joko ihan paljaaltaan tai maidon kanssa; käytetään särpimenä myöskin paljo väkeviä maustimia monista kasveista tehtyä, paksulimaista juomaa, johon, jos oikein hyvin sattuu, seoitetaan lihansyitä auringon paisteessa kuivatuista lihalevyistä. Himokkaampi kuin ruokiin on nubialainen juomiin, sillä mitä hyvänsä päihdyttävää juomaa, kotimaista tai vierasta, hän aina kiihkeästi nauttii, tuleepa oikeaksi juopoksikin.

Keski-Niilin asujanten tavoissa näkyy nykyään kummallista perittyjen ja syrjästä tulleiden tapojen sekasotkua. Ollen vähäpuheinen ja kevytmielinen taipuu nubialainen yhtä mielellään uusiin, hänelle vieraihin tapoihin, kuin näyttää unhottavan alkuperäiset kotitavat. Islamin tunnustaja on hän enemmin nimeksi kuin todella; tarkkaa pitämistä kiinni uskonlauseista hän yhtä vähän tuntee kuin suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan. Ennen ehtimistänsä elähtäneen miehen tai vanhuksen ikään hän harvoin pitää lukua profeetan käskyistä eikä koskaan sellaisella innolla kuin arabialaiset tai turkkilaiset heimot. Hän ympärileikkaa poikansa, naittaa tyttärensä, kohtelee vaimojansa, hautaa kuolleet ja pitää juhlat islamin käskyjen mukaan, vaan luulee kuitenkin tehneensä kylliksi, jos noudattaa uskonsa ulkonaisia määräyksiä. Laulu ja tanssi, iloiset seurat, leikinlasku ja juomingit miellyttävät häntä paremmin kuin koraanin opetukset ja käskyt tai uskon harjoituksiin ja katumustöihin kehoitukset, joita munkit niistä ovat selittämällä johtaneet, taikka muiden muhamettilaisten mielestä niin pyhä paasto.

Kuitenkaan ei häntä voi kukaan sanoa tahdottomaksi, horjuvaksi, itsenäisyyttä tuntemattomaksi, epäluotettavaksi eikä uskottomaksi eli lyhyesti: huonoksi ihmiseksi. Ala-Nubiassa, jossa hän joka vuosi tapaa satoja hänen mielestään rikkaita ja anteliaita muukalaisia, muuttuu hän tosin usein hävyttömäksi, jopa sietämättömäksikin kerjäläiseksi, eikä häntä jalostuta vieras maakaan, jonne hänen täytyy siirtyä, koska hänen köyhä maansa ei voi elättää häntä; mutta yleensä täytyy häntä syystä kyllä sanoa kelpo mieheksi. Hänessä kyllä nykyään ei useinkaan näy isäinsä lujatahtoisuutta, mutta rohkeutta ja urhollisuutta hänellä kyllä on; tosin hän näyttää paljon lempeämmältä ja hyvätahtoisemmalta kuin egyptiläinen, mutta on sentään luotettava ja kestäväinen; jos on ryhdyttävä vaikeihin tai vaarallisiin yrityksiin Hänen köyhä, niukka-antoinen maansa, jossa hän koko sielullaan pysyy kiinni, jota hän vieraassakin maassa liikuttavan hellästi muistelee, jota varten hän tekee työtä, kärsii puutetta ja säästää, koska hänen ainoa pyrintönsä on päästä sinne elämään miehuutensa ja vanhuutensa aikaa, se maa vaatii häneltä lakkaamatonta taistelua olemassa olosta ja vahvistaa hänen ruumiilliset ja henkiset voimansa. Pauhaava joki, jota vastaan hän taistelee yhtä sitkeästi kuin kallioista maatakin vastaan, herättää hänessä ja pitää yllä rohkeutta ja itse-luottamusta sekä vaaran levollista arvostelua. Siten saamiensa ominaisuuksien tähden on nubialainen uskollinen palvelija, luotettava matkakumppani, vaellushaluinen djellabi eli kauppias ja varsinkin toimelias ja peloton laivuri.

Näyttää melkein siltä, kuin vanhemmat aina varta vasten valmistaisivatkin poikiansa aikaisimmasta nuoruudesta asti kaikkiin palveluksiin, joita he sitte vaurastuttuaan tekevät. Kuten Egyptissä samoin Nubiassa tuskin ollenkaan kasvatetaan köyhän miehen lapsia, enintään heitä pidetään työssä tai oikeammin ehkä koetetaan heistä voimainsa mukaan saada hyötyä. Olkoon poika kuinka pieni hyvänsä, jotakin palvelusta hänen täytyy tehdä, jotakin tointa hoitaa; olkoon tyttö kuinka heikko hyvänsä, äitiään täytyy sen auttaa kaikissa toimissa, kuin maan vaimoilla on. Egyptissä lapsille tuskin suodaan mitään virkistystä, Nubiassa sitä vastoin edistetään lasten iloista leikkiä mikäli mahdollista. Egyptissä tulee poika orjaksi ja tyttö sen orjan orjattareksi, saamatta kumpikaan kokea iloista lapsuutta. Nubiassa ovat puolikasvuiset ja suuremmatkin yhä vielä käytökseltään ja olemukseltaan lapsia. Sen tähden ne näyttävät meistä Egyptissä luonnottoman vakavilta kuten heidän isänsä, vaan Nubiassa iloisilta kuten äitinsä. Yleensä suosittua lasten leikkiä saa joka matkustaja nähdä, ja mielellään hän sitä katseleekin, koska siinä on liikkeiden notkeutta ja suloutta, kestävyyttä ja toimirohkeutta runsaammin kuin missään muissa leikeissä; tarkoitan koko maailmassa tavallista "varas"- eli "kiinniotto-leikkiä". Työn päätyttyä kokoutuvat pojat ja tytöt, pojat vedennosto-pyöräin luota, joiden juhtia heidän täytyy ajaa aikaisin aamusta, kunnes aurinko lähestyy laskuansa, vainiolta, jossa auttoivat isiänsä, nuoren kamelin seurasta, jota opettivat juoksemaan, tytöt nuorempien sisarusten luota, joita kantelivat, tuskin jaksaen liikutella, taikinan nousemista valvomasta tai jauhinkivistä, joissa harjoittelivat nuoria voimiansa, ja kaikki juoksevat joen rannalle. Pojat ovat alasti eikä tytöilläkään ole muita pukimia kuin rimpsu-esiliinat. Nauraen ja laverrellen vilisee koko joukko kuin mustat muurahaiset kullankeltaisella hiekalla, mustien kallioiden välissä tai niiden päällä. Sekaisin järjestyvät ahdistajat, joiden tulee ottaa kiinni pakolaiseksi ruvennutta. Pakolainen, joka päästetään vähän edelle, antaa merkin, ja silloin kaikki ryntäämään hänen jäljestänsä. Kuin gaselli juoksee hän pitkin hietakenttää lähimmille kallioille ja susikoirain tavalla laukkaa meluava joukko jäljestä; vuorivuohen tavalla kiipeää hän kalliota ylös ja yhtä notkeasti syöksyy muukin leikkiseura korkeuteen; peljästyneen majavan tavalla syöksyy pakenija jokeen sukeltamaan piiloon tai uimalla pääsemään käsistä, mutta veteen seuraavat rohkeat leikkikumppanitkin, pojat ja tytöt, ja siellä ne loiskivat kuin uivat koirat, huutavat ja parkuvat, nauravat ja kikattavat kuin toisiaan ajelevat leikkivät sorsat. Kauan on voitto tietämätönnä ja monestipa uidaan leveän Niilijoen ylikin, jos rohkeaa pakolaista ei vähemmällä saada kiinni. Iloisen lapsijoukon vanhemmat seisovat katsomassa rannalla ja iloitsevat perillistensä notkeudesta, rohkeudesta ja kestävyydestä, ja europpalaisenkin täytyy tunnustaa, että ei missään ole nähnyt iloisempia, elävämpiä olentoja kuin nämä solakat, kauniit, ruskeat, kiilto-ihoiset lapset.

Sillä tavalla leikkivistä pojista tulee miehiä, jotka uskaltavat harjoittaa purjehtelua Niilin koskien välillä, ohjata venettään pitkin laaksoa alas pauhaavissa, siellä täällä oikein kuohuvissa, kiehuvissa, pyörivissä ja riehuvissa aalloissa, miehiä, jotka monesti eivät matkoilleen tarvitse edes venettäkään, vaan rohkeasti lähtevät päiväkausiksi vesille pienillä, heikoilla, durran korsista tehdyillä lautoilla tai ilmaapitävillä, pullistuksiin puhalletuilla leileillä. Niin selvään ja vakavasti katselevat nämä nubialaiset laivurit ja uimarit vaaraa silmiin, että joen aallot eivät heille ole kuiskaelleet mitään satuja eikä tarinoita. Heillä ei ole Ahtia, ei Vellamoa eikä mitään veden neitosia, ei hyviä eikä pahoja haltioita; heidän suojeluspyhänsä, joilta he tavallisesti vaarallisille matkoille lähtiessään ja niillä ollessaan rukoilevat apua, suojelevat ainoastaan sallimuksen voimalta, mutta ei mikään oikullisten haltijain pahansuomiselta. Satu on pysynyt mykkänä näissä koskissa, "Kallioiden mahassa", "Kivien emässä", "Vavistuttavassa", "Kamelin kaulassa", "Korallissa" ja mitkä kaikki niiden ryöppyjen ja pyörteiden nimet Menevätkään, vaikka koko alue on täynnä ihanimpia satuolentojen asuntoja, ja se kyllä houkutellee laivuria uskomaan ihmisvihollisten henkien vaikutusta.

Koskia kuljetaan myötävirtaan veden ollessa korkeimmillaan tai puolipaisuksissa ja vastavirtaan, kuin vesi on keskikorkeana tai matalana. Veden ollessa alimmillaan murskautuisi mikä vene hyvänsä myötävirtaan laskiessa ja joen ylimmillään ollessa eivät mitkään purjeet riittäisi ajamaan vähänkään suurempaa alusta vastavirtaan. Niilin kuivimmillaan ollessa täytyy rantakylistä koota satoja ihmisiä vetämään kaikkivoivan hallituksen keskikokoistakin alusta vastavirtaan; joen ylimmillään ollessa vetäjillä tuskin olisi jalan sijaa veden peittoon jääneillä kalliosaarilla kulkuväyläin kummallakin puolen. Niilin ylimmän tulvan aika soveltuu paraiten myötävirtaan purjehdukselle, veden keskikorkeus paraiten vastavirtaan purjehdukselle siitäkin syystä, että siihen aikaan jo säännöllisesti puhaltavat pohjatuulet ovat luotettavana liikevoimana.

Kaikki veneet, jotka ovat aiotut yksinomaan vain koskien väliseuduilla liikkumaan, ovat sekä suuruuteen ja rakennustapaan että mastonuoriin ja purjeen muotoon katsoen ihan toisenlaiset kuin muut Niilinveneet. Rungossa on vain muutamia kaaria, ja lautoja pitävät viistoon lyödyt naulat yhdessä; purje ei ole kolmikulmainen, vaan vinoneliön muotoinen ja kiinnitetty kahteen raakapuuhun siten, että alempaan raakaan -kääritään enempi tai vähempi purjetta tai jätetään osa siitä irtaalleen tuuleen riippumaan. Veneen rakennustapa ja nuoritus ovat erittäin tarkoituksen mukaiset, ja sen pienuus, varsinkin lyhyys antaa hyvästi tehdä äkkijyrkkiä käännöksiä. Lautojen kiinnitystapa tekee laivan notkeaksi ja taipuvaksi, joka onkin tarpeen. Tuulen ja virran voiman mukaan isonnettava tai pienennettävä purje tekee mahdolliseksi jotenkin tasaisen kulun niin monella tavalla vaihtelevassa joen virrassa. Sittekään ei koskiseuduilla juuri milloinkaan purjehdita myötä- eikä vastavirtaan yksinään, vaan enimmiten useampia yksissä, voidakseen oikeaan aikaan auttaa toinen toistansa.

Heti lastaus- tai yöpaikasta lähdettyä on vastavirtaan purjehtiva venejoukko hyvin sievä ja miellyttävä katsella. Kaikkialla pitkin jokea on valkoisia purjeita; parikymmentä ja enempikin uiskentelee niitä mustain kallioiden välitse. Alussa vielä kaikki alukset ovat jotenkin yhtä etäällä toisistaan, mutta kohta virta ja tuuli sotkevat sitä järjestystä. Joku vene jää yhä enemmän jäljelle ja joku menee enimmistä edelle, ja jo tunnin kuluttua on pitkä matka esimmäisen ja jälkimmäisen veneen välillä. Kuitenkin matka yksin kovalla ja tasaisella tuulellakin edistyy paljon vähemmän, kuin näyttää. Tosin vesi kohisee aika lailla veneen keulassa, mutta se onkin vain virran kohinaa, niin että eteen päin pääsö käy hyvin hitaasti. Tarvitaan taitoa ohjatessa täällä venettä niin, että se tekee niin vähän käännöksiä ja mutkia kuin mahdollista ja kuitenkin saa kierretyksi veden alaiset karit ja kivet; sillä joka käännös tekee välttämättömäksi muuttaa jollakin tavalla purjetta, joka ei ole helppo liikutella, ja joka kolahdus kiveen panee veneen notkean pohjan vuotamaan. Perämiehellä ja venemiehillä on sentähden lakkaamatta tekemistä ihan kylliksi. Kuitenkin heidän varsinainen työnsä alkaa vasta sitte kuin joudutaan lukemattomiin virtapaikkoihin, pyrkimään niistä ylös. Tähän asti pienennettynä ollut purje levitetään kokonansa tuuleen; vene syöksyy kuin nopeakulkuinen höyrylaiva kallioiden välitse ja saapuu pyörteesen, joka on melkein joka kosken alla. Kaikki miehet seisovat airoissa ja köysissä valmiina tekemään kukin tehtäväänsä tarpeen mukaan, jos vene, kuten arvattavasti täytyy tapahtua, joutuu pyörteesen, joka koettaa viedä sitä mukaansa. Laivurin käskystä sukeltavat tällä puolen airot veteen, tuolla puolen pitkät kanget ponnistavat kalliosta, estäen venettä paiskautumasta sitä vasten, ja samoin pienenee tai suurenee tai kääntyy milloin mitenkin purje, jota hoitamassa on kokenein merimies. Kerran, kahdesti, kuudesti, kymmenesti koetetaan turhaan päästä pyörteen lävitse; viimein se kuitenkin onnistuu ja vene pääsee varsinaisen virtapaikan alapäähän. Mutta siihen se pysähtyy kuin kiinni naulattuna, purjeen ja veden voimat pysyvät tasapainossa. Tuuli vähän kiihtyy, ja vene nousee yhden tai useampia metrejä; tuuli hiukan heikkenee, ja virta painaa veneen entiseen paikkaansa. Vielä kerran taistellaan pyörrettä ja aaltoja vastaan ja vielä kerran virta voittaa. Nyt täytyy koettaa pysyä edes siinä, johon jo on päästy. Eräs venemies tarttuu hampain köyteen, hyppää pahimpaan kuohuun ja koettaa uiden ja paksua köyttä vetäen päästä kivelle, joka veneen yläpuolella, vähän kohoaa pauhaavasta koskesta. Kuohuva virta syöksee häntä alas päin, peittää hänet, painaa upoksiin; mutta hän yhä ponnistelee, kunnes viimein näkee, että hänen voimansa eivät riitä voittamaan virran väkevyyttä, ja hänet omasta viittauksestaan vedetään nuorasta takaisin veneesen. Vielä kerran pauhaavat pyörre ja virta, molemmat yhtä tuhoavaiset, venettä vasten, joka niiden voimaan verraten on niin heikko; vielä kerran ajaa tuuli sitä kuitenkin ylemmäksi. Yht'äkkiä kuuluu säikäyttävä jysäys; perämies lentää ylös ilmaan ja putoaa kuohuun; vene on sattunut veden alaiselle kalliokarille. Kiireimmiten tarttuu joku venemies peräsimeen, toinen heittää koskessa ponnistelevalle perämiehelle täyteen puhalletun, nuoraan sidotun leilin ja vitkastelematta syöksyvät muut vasaroineen, talttoineen ja muine työkaluineen alas veneen ruumaan tukkimaan heti reikää, joka varmaankin on tullut pohjaan. Perää pitävä mies suojelee, mikäli mahdollista, venettä uusilta kolauksilta; kylvyn saanut perämies nousee ylös kuohusta, sanoen paremmin ähkimällä kuin rukoilemalla: "El haradi lillahi", se on: Jumalan kiitos; muut takovat, naulaavat ja tukkivat ja pidättävät sisään pursuavaa vettä; joku uhraa paitansakin tukkeeksi reikään, johon jo kaikki muut käsillä olevat tukkeet on sullottu. Uudestaan nousee vene pyörteen läpi virtaan, horjuen rutisten ja ritisten kuin merilaiva myrskyssä; taas se pääsee päävirtaan ja siinä sitä taas tuuli ja vesi pitävät paikoillaan. Kaksi venemiestä viimein hyppää yht'aikaa koskeen, ja ponnistaen kaikki voimansa pääsevät he onnellisesti tuolle kalliolle, sitovat köyden pään johonkin ja viittaamalla käskevät kumppanejaan vetämään venettä sinne. Kallioon sidottuna riippuu vene kovimmassa kuohussa, lakkaamatta kiikkuen ja hyppien niin kovasti, että siinä voidaan tulla ja todella tullaankin merikipeäksi. Toinen vene lähestyy ja pyytää apua. Sille lasketaan pullistuksiin puhalletun leilin varassa köysi, ja siten siltä säästyy paljo aikaa ja vaivaa. Kohta on se ja vähän päästä kolmas, neljäs, kaikki yhdessä matkassa olevat veneet saman kallion alla tanssimassa rinnakkain tasaisessa tahdissa. Nyt on venemiehiä kylliksi, että voidaan ryhtyä pyrkimään edelleen ylös. Kaksi vertaa miehiä, kuin kussakin aluksessa tavallisesti on, asettuu kaikkiin veneen paikkoihin, missä vain vähäkin voimaa tarvitaan; muut uiden, kaalaen ja kiiveten vetävät köyden johonkin saareen kosken yläpuolelle, ja yksitellen nousevat veneet miesten ja purjeiden voimalla ylös kosken kuohusta. Paikka paikoin ja pienemmissä virroissa riittävät purjeet yksinkin; mutta silloin voi tuulen heikkeneminen saattaa sekä veneen että väestön vaaraan. Usein täytyy veneen jäädä keskelle pauhaavaa virtaa tunti-, jopa päiväkausiksikin odottamaan sopivaa tuulta. Silloin nähdään kaikista kallion kärjistä riippumassa veneitä, kykenemättä auttamaan toinen toistansa.

Monesti on minun täytynyt tehdä tilani yöksi mustalle, paljaalle kalliolle, koska kuohussa riippuvan veneen kiikkuminen esti nukkumasta. Tuskinpa voidaan ajatella kummallisempaa makuupaikkaa, kuin se on. Kallio, jolla levätään, tuntuu tärisevän kosken voimasta; aaltojen kohina ja pauhu, suhina, ryske ja jyrinä huumaavat ja sotkevat kuulumattomiin kaikki muut äänet; vaiti siinä istutaan tai maataan matollansa kaikki venekumppanukset yhdessä ryhmässä. Lentävän sumun tavalla suihkuttaa jokainen tuulen puhallus hienoa hyrskysadetta kalliosaarelle. Virkistävästä leiritulesta leviää kummallista valoa kalliolle ja kuohuvan veden kaikille ylimmille harjoille ja kärjille, mutta sitä kammottavammilta vain näyttävät pimeään varjoon jäävät pyörteiden pohjat. Välistä tuntuu ihan siltä, kuin satoja kitoja avautuisi nielemään ihmislasta, joka tässä niiden välillä tosiaan näyttää mitättömän heikolta. Vaan hänen luottamuksensa ja uskalluksensa on luja kuin kallio, jolle hän teki tilansa. Jyrisköön mahtava koski, pauhatkoot ja hyrskykööt kuohut miten hyvänsä, turvallisena levätään kalliolla, joka on vuosituhansia kestänyt veden voimaa. Entäpä jos köysi katkeaisi ja pelastava vene murskautuisi toiseen kallioon? Tottapa silloin tulee toinen vene viemään haaksirikkoisia rannalle! Voidaan siinä kyllä maata, jopa nukkua rauhallisestikin sellaisten ajatusten ja lakkaamattoman pauhinan keskellä; sillä vaara antaa rohkeutta ja rohkeus luottamusta, ja huumautuneelle korvalle muuttuu aaltojen jyrinä viimein kehtolauluksi. Mutta seuraavana aamuna, millainen herääminen! Idässä hehkuu taivas punaisena; vanhat vuorijättiläiset levittävät hartioilleen purpuramanttelin, jopa ne välähtelevätkin säkenöiden, kuin olisivat kiillotetusta teräksestä. Valo ja varjo kutovat mustille kalliovuorille ja aavikon hiekasta kullalta paistaviin rotkoihin ihmeellisen, sanomattoman ihanan väriverhon; tuhansia vesihelmiä kiiltää ja välkkyy siinä; ja joki kohisee mahtavaa, ijäisesti yhtäläistä ja kuitenkin aina vaihtelevaa lauluansa. Sellainen näytelmä, sellainen sävel täyttää joka sydämmen tyytyväisyydellä ja ihastuksella. Totisesti kääntyy mieli hartauteen herätessä niin suurenmoisen näytelmän keskellä ja samoissa tunteissa kuluvat aamuhetket, sillä vasta päivemmällä alkaa tuntua säännöllistä, etelään vievää purjetuulta. Silloin alkaa taas työ ja vaara, vaiva ja taistelu, uskaliaat koetukset ja huolet. Siten kuluu päivä toisensa perästä, ja koski toisensa perästä jää laivurin jäljelle.

Purjehdus vastavirtaan on vaarallinen ja aikaa haaskaava, vaan purjehdus myötävirtaan on verrattoman uhkarohkea teko, huima ajo pitkin laineita ja virtoja, pyörteitä, jyrkkiä koskia ja ahtaita kalliosolia; se on vallatonta leikittelyä omalla hengellänsä.

Alas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan sellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa varten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että verraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää yksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät aina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita, vaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja siten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.

Koetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta, sellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen koskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden miehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se on yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee hiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva päivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen rantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja -rukoukset. Kuin "määrätty" ja "lisä"-rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään niukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai jonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean vihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman perämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin rukoilemaan onnellista matkaa.

Veneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan viimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.

Nyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. "Päästäkää irti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan nimessä!" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään runon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn toisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä sanoilla: "Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä ja profeetta!"

Hitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin lipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä kiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten välitse. "O Said, anna meille iloa!" rukoilee perämies venemiesten yhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat airot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken voidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas on jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja ja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia ja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene enemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin. Kaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu vaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen muutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä paljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin syytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. "Ponnistakaa, ponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät voimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te urholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa, uskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut, kaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran penikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen palvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot, ettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua liikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset, jotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te notkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon, te kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne menestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset, voimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon oikeassa vihassaan, te, te — — Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!" Siten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne lausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä jalan käden tai pään liikkeillä.

Vene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät pyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään käskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään erästä kallionkulmaa kohti — pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein kasvoissa — vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse; kalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä etemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet haurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta peräsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa kauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja kaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä kiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä; muutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene ihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. "El hamdi lillahi!'", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia rientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset sovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia eteen päin.

Ensimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla vauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä kaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli veneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan syvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään sukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton uimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen ohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti ylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse; rukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen miehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon sanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa, sillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy auttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin kiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään, ja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen. Muutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden matkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja tukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää pysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään, mutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja, köyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja kiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä he, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon, voisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille muhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän suvullensa!

Vene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte se yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee niistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen, kalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan kaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen rasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä nyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa. Liian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän onnellisen maan.

Taas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain rantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat, patoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin koskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola ja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan viimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan palmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton, jos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain alapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol, Moedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet laskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä seuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön, ponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä antautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon suloiseen helmaan.

Yö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät alas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien kuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin astuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus länsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista muotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen. "Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet", alkaa hän puhua, "kovaa olette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä olen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun päätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen vanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari varoituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna. Tietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte kuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä; jos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja äkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät ja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että Jumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain se voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö suru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa meille ei osoittaisikaan laupeutta? — Ettekö luovu aikeistanne? No, sitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?"

Ennen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin kuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea tuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat tarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat perämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa kolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. "Miehet ja pojat, joen lapset, rukoilkaa Fatihaa!" käskee hän. Ja kaikki lausuvat koraanin ensimmäisen luvun sanat: "Kiitos ja ylistys maailmain herralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua me tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata tietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden tietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!" "Amen, poikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja tarttukaa airoihin!" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.

Hitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea; sinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja, joka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen ja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin polvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien vieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen katselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen, ja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio kuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa häilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta tottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. "Laupiaan Jumalan nimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset, rohkeat miehet, te joen lapset!" kehoittelee perämies; "vasemmalle, vasemmalle peräsintä koko voimalla!" Mutta ei apua airoista, ei peräsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy oikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät tietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen ja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin uida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä hirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo kalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta tottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun päällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen veneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet varustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti kajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee edelleen karikossa. "Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te pakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit, jättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima ja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te sankaripojat!" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen veneen muutamassa minuutissa "harhateiltä" takaisin "oikealle tielle". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta eivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää kalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin paisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset olivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi. Onnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten ennen lähtöä: "Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!" Palmuvarjoisen Vadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain; rannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä laivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa samanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa tuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana, joita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet itseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun pärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua. Sanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon sulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii tämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys velkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota pikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.

Sen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen latvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan murtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen humina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi, joka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.

Matka Siperiassa.

Vilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen kumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat edessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme lähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme kaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet Venäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme osanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa Tsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat ja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan, Venäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet meille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme olimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta myöhemmin selvisi.

Nishni-Novgorodiin olimme päässeet uuden ajan kulkuneuvoilla, vaan nyt oli meidän vielä koettava, miten Venäjän valtakunnassa kuljetaan tuhansien kilometrien eli virstain matkoja, miten niitä kuljetaan talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä; rajuilmassa ja kauniilla päiväpaisteisella säällä, sateessa tai lumimyrskyssä ja kuivan tomun pölinässä, reellä ja vankkureilla. Edessämme oli suuri ja vahvatekoinen, kaikista liitoksista raudoitettu, leveillä siivillä kaatumiselta suojeltu, katoksella lunta ja sadetta pidättävä matkareki, ja kellot kilisivät kolmivaljakon luokissa.

Volgan kristallista jääpeitettä pitkin alkoi 19 päivänä maaliskuuta hyvästi edistyvä, vaan ei siltä esteetön matkamme. Suojailma oli seurannut meitä Saksasta Venäjälle, suojailma oli karkoittanut meidät Pietarista ja Moskovasta, suojailma oli ainaisena matkakumppaninamme, kuin olisimme olleet kevään ennustajia. Jäässä oli syviä vesikoloja, jotka uhkaavasti muistuttivat, mikä ammottava syvyys oli allamme, ja kastelivat hevoset, reen ja meidät itsemmekin tai pakottivat tekemään ikäviä kierroksia, jotka jään räiskeen ja paukkinan tähden näyttivät vaarallisemmilta, kuin olivatkaan, ja saattoivat myöskin ajajamme ja postimiehet niin huolestumaan, että meidän täytyi jo lyhyen matkan päässä poiketa pois tasaiselta jäältä kesätielle, jota ei vielä ollut ajettu. Maantie, jota myöten tuhansittain kuormia ja yhtä paljo tuomituita pahantekijöitä kulkee kohti peljättyä Siperiaa, on niille tuomituille murheen tie, ja sellaiseksi se tuli meillekin. Metrin paksulti oli siinä lunta, jo vetistä, mutta vielä tallautumatta; oikealla ja vasemmalla juoksi ja kohisi puroja kaikkialla, missä vain oli viettävää maata; surettavasti ja säälittävästi ponnistelivat nyt pitkään riviin peräkkäin valjastetut hevoset, koettaen löytää lujaa jalan sijaa; hypiskellen etsivät ne edeltä kulkeneiden jälkiä ja upposivat vähänkin hairahtaessaan syrjään ihan rintaa myöten lumeen ja jääkylmään veteen. Takana keikkui joka liitoksestaan naristen reki ylös ja taas yht'äkkiä paiskautuen alas; pitkät ajat se välistä pysyi paikoillaan jossakin kolossa hievahtamatta mistään hevosten suurimmistakaan ponnistuksista; surumielisellä äänellä valitteli nyt satumaisen Faldinen lahja, tuo susia karkoittava kello. Turhaan ajaja kehoitti, käski, pyyteli, ärjyi, kiljui, huusi, kiroili ja piiskasi; useimmiten päästiin vasta muiden ihmisten avulla jälleen irti.

Tuskastuttavan pitkäksi tulivat retket, neljä ja viisi kertaa pitemmiltä tavallista mittaansa tuntuivat taipaleet. Reestä katseleminen oikealle tai vasemmalle tuskin maksoi vaivaa, sillä viehätyksetön ja autio tasanko on silmäin edessä; ainoastaan kylissä oli paljo katsottavaa ja mieltä vilkastuttavaa, mutta niissäkin ainoastaan sille, joka tahtoi ja osasi tarkastella. Vielä pidätti täällä talvi ihmisiä pienissä, sievästi rakennetuissa hirsiasunnoissa, joiden ympärystöä kuitenkin on pahasti rumennettu kaikenlaisilla ulkohuoneilla; ainoastaan turkkipukuisia pikku poikasia juoksenteli paljain jaloin vetisessä lumessa ja liassa, jota vanhimmat pojat ja tytöt koettivat puujalkain avulla vältellä; ainoastaan vanhoja, valkopartaisia kerjäläisiä liikkui kestkievari- eli postitalojen ja ravintolain ympärillä, mutta sellaisia kerjäläisiä, joiden löytö välttämättä olisi ihastuttanut ketä hyvänsä maalaria, kerjäläisiä, jotka, kuin almua pyytäen paljastivat päänsä, pitkän riippuvan partansa ja tukattoman päälakensa kunniakoristuksessa, nyt vasta oikein näkyvässä ruumiinsa likaisuudessa ja pukunsa repaleisuudessa näyttivät niin verrattomilta maailmaa halveksivain pyhimysten ikivanhoilta esikuvilta, että minä en voinut olla yhä ja ehtimiseen heille antamatta, saadakseni kiitokseksi kolmesti, jopa yhdeksästikin listimisen, niin vakuuttavan ja paljon merkitsevän, kuin olisi oikea pyhimys sitä tehnyt.

Eläimiäkin näkyi kylissä runsaammin kuin lakeuksilla ja metsissä, joita kuljimme. Siellä talvi vielä piti kaikkea elämää kahleissa, kaikki oli vielä hiljaista ja kuollutta, niin että, paitsi varista ja keltasirkkua, tuskin näimme yhtään lintua lumessa, tuskin yksiäkään nisäkkään jälkiä; kylissä meitä tervehtivät ainakin viehättävät naakat, sievimmät koristukset puutalojen katoilla, korpit, muualla arat vuorien ja metsäin asujamet, täällä kyläläisten tuttavat kumppanit, harakat ja monta muuta lintua, ottamatta lukuunkaan kotieläimiä, joista varsinkin kaikkialla vapaasti juoksentelevat siat osasivat vetää puoleensa meidän huomiotamme.

Neljä vuorokautta matkustettuamme ilman virkistävää unta, ilman vahvistavaa lepoa, ilman riittävää ravintoa, kaikki jäsenet kuin rikki pieksettyinä, saavuimme, jalan astuttuamme Volgan poikki hyvin halkeillutta jääkantta myöten, Kasaniin, tatarilaisten vanhaan pääkaupunkiin, jonka kuusikymmentä tornia olivat meille jo eilen ystävällisesti loistaneet vastaan. Minä luulin joutuneeni kerrassaan itämaille. Minareteista ja siellä täällä ylös pistävistä, huippukattoisista puutorneista kaikui alas taaskin arabiankielinen kehoitus rukoukseen, kuten islami vaatii tunnustajiltansa; turbaani-päisten miesten välitse hiiviskeli, heidän edessään arasti kasvojansa hunnulla verhoten, vaan meidän kohdallamme uteliaasti ne taas paljastaen, mustasilmäisiä naisia, etsien koreain, vettä pitämättömäin safraanikenkiensä tähden jalkakäytäviä talojen vieriltä; kauppapaikan tungoksessa hyöri nuoria ja vanhoja vapaasti sekaisin; kaikki ihan samoin kuin itämailla. Ainoastaan komeat kirkot, joista varsinkin "Kasanin mustan, ihmiskäsin tekemättömän Jumalanäidin" luostarin kirkko sekä paikkansa että rakennustapansa tähden erittäin veti puoleensa huomiota, eivät oikein soveltuneettahan itämaiseen kuvaan, vaikka ei voinutkaan jäädä huomaamatta, että täällä kristityt ja muhamettilaiset elävät hyvässä sovussa sekaisin.

Keveillä reillä matkustimme vielä, jos mahdollista, pohjattomampia teitä edelleen Permaan, Uraalia kohti. Tatarilaisten ja venäläisten kylien ja niitä ympäröiväin vainioiden sekä laajain metsäin lävitse kulkee tie. Tatarilaiset kylät eroavat edukseen venäläisistä eikä ainoastaan sen tähden, että niissä ei vilise noita niiden asujanten mielestä saastaisia sikoja, vaan vielä enemmän sen tähden, että niiden hautausmaat aina ovat hyvästi hoidetut ja suurilla puilla kaunistetut; sillä tatarilainen kunnioittaa kaikkein vainajainsa, venäläinen enintään pyhimystensä leposijoja. Metsät, vaikka jo palstoihin jaetut, ovat kuitenkin ikimetsiä, jotka kasvavat ja menestyvät, vanhenevat ja kuolevat, ihmisen niihin koskematta; sillä ne ovat liian etäällä laivaliikkeelle soveliaista joista, että niitä jo nyt voitaisiin käyttää hyväkseen.

Kaksi suurta jokea, Vjatka ja Kama, on tiemme poikki. Vielä pitää talvi niitä kovissa kahleissa, mutta lauhkeammat, keväiset tuulet alkavat jo irroitella jääkantta. Vesi paisuu rannoissa ja pakottaa kuormamiesten hevoset, milloin ajajat eivät viitsi etsiä sellaisiin paikkoihin tehtyjä varasiltoja, uiden vetämään jäljestänsä vedessä veneen tavoin uiskentelevaa rekeä.

Jo Permassa täytyi meidän ottaa reen sijaan matkavaunut, ja niissä me ajaa jyristämme kohti Europan ja Aasian välistä Uraalia. Pitkiä, loivia, mutta yhä enemmän yleneviä mäkiä myöten kulkee tie. Maiseman luonne muuttuu; suurenmoisia vuoristokuvia ei kyllä näy, vaan kuitenkin sieviä maisemia. Pikkumetsät ynnä niiden välillä vainiot ja niityt ovat saman kaltaisia kuin Steiermarkin Alppein kynnyksillä. Enimmät metsät ovat köyhät ja kituvaiset maan mukaan, jolla kasvavat toiset, rikkaammat ja kirjavat sekä laajalti myöskin umpinaiset. Köyhimmissä metsissä on ainoastaan matalaisia mäntyjä ja koivuja, rikkaammissa niitä molempia ja seassa lehmuksia, tavallisia haapoja sekä mustia ja hopeahaapoja, joita ylemmäksi kohoavat ihanan Siperian kuusen sypressimäiset latvat kuin kynttilät. Kylät ovat yleensä suuremmat, talot muhkeammat kuin tähän asti kuljetuissa seuduissa, mutta tiet aavistamattoman huonot. Tuskalla ja vaivalla hiipivät tuhannet kuormavankkurit pitkin syväliejuisia raiteita, hitaasti ja tuskauttavasti matkustamme mekin, kunnes viimein kolmen päivän perästä pääsemme Volgan ja Obin suurten vesialueiden rajalle ja kivestä, jonka länsisivussa on Europpa- ja itäsivussa Aasia-sana, näemme, että nyt olemme päässeet koti-maanosan rajan yli.

Ystävällisessä Jekaterinburgissa ehdimme viipyä ainoastaan vähän aikaa nauttimassa asujanten vierasvaraisuutta ja katselemassa sen kullansulatus- ja kivenhakkaus-laitoksia; sillä yhä mahtavammin ja sukkelammin lähestyvät kevään henkäykset, yhä pehmeämmäksi ja hauraammaksi muuttuu jokien jääpeite, jonka pitää kantaa meitä vielä etäiseen Omskiin asti. Viipymättä kiiruhdamme edelleen pitkin Perman kuvernementin Aasian puoleisia maita, kunnes pääsemme sen ja samalla Länsi-Siperian rajalle.

Täällä, ensimmäisessä postitalossa, odottaa meitä Tjumenin piirin päämies, tervehtiäkseen hallituksen puolesta ja saattaakseen piirinsä lävitse; sen pääkaupungissa on erään rikkaan miehen koti valmiina ottamaan meitä vastaan. Nyt saamme nähdä, mitä venäläinen vierasvaraisuus merkitsee. Tähänkin asti oli meitä kaikkialla otettu hyvästi vastaan ja hyvästi ravittu; tästä lähtein ovat kaikkialla piirien ja maakuntain ylimmät virkamiehet puuhassa ja toimessa meitä varten ja paraimmat talot meille valmiina auki. Kuin ruhtinaita, on meitä kohdeltu ainoastaan sen tähden, että matkallamme oli tieteellinen tarkoitus. Tunnustakaammepa sitä kuinka kiitollisesti hyvänsä, niin kylliksi emme sitä voi kiittää, sillä siihen meillä ei riitä sanoja.

Tjumenissa viivyttyämme kolme päivää katselemassa sen, Siperian ensimmäisen kaupungin, vankiloita, nahkatehtaita ja muita huomattavuuksia, näimme edelleen matkustaessamme, miten talonpojat osaavat jokiakin voittaa. Lähenevä kevät oli jo irroittanut Pyshma-joen jään ja lautat olivat alkaneet lähteä liikkeelle, mutta meidän piti sitä ennen päästä ylitse. Meitä odotellen seisoi Romanovskoje kylän väestö paljain päin Pyshman rannalla; meitä odotellen täytyi joenkin malttaa mieltänsä ja jättää peitteensä heittäminen vähän tuonnemmaksi. Taitavasti ja rohkeasti oli tehty varasilta joen jo paljastuneesen paikkaan, johon suurenlainen vene oli kiinnitetty keskikannattimeksi; liikkeelle pyrkivät jäälautat tiepaikan yläpuolella ja varasillan vierellä oli sidottu kiinni vahvoilla köysillä. Toimeliaat kädet riisuivat tämänpäiväiselle matkalle tarpeelliset viisivaljakot, tarttuivat lujasti kiinni akseleihin ja puolapuihin ja veivät yhdet vaunut kerrassaan horjuvaa, aaltomaisesti notkuvaa ja rutisevaa siltaa myöten yli. Silta oli tehnyt tehtävänsä; yli päästyä sujui matka iloisesti lumessa ja vedessä, liassa ja liejussa, kapulasiltoja ja jäätä myöten.

Taipumattomampi oli Tobol, jonka yli aioimme mennä pitkänä perjantaina, 14 päivänä huhtikuuta, ensimmäisenä varsinaisena kevätpäivänä. Sielläkin oli kaikin tavoin varustauduttu viemään meitä yli, jopa riisuttiin yhdet vaunutkin ja työnnettiin ne jäälle, vaan silloin se ryskäen halkeili ja pakotti kiireimmiten peräytymään. Iloisesti olivat kulkuset helisseet luokeissa meidän lähtiessämme Jalutorovkista, suruiselta värisi niiden ääni meidän palatessamme siihen piirikaupunkiin takaisin, ja vasta pääsiäispäivänä pääsimme lautalla sen suuren joen yli.

Siten matkustimme yhä edelleen. Meidän tullessamme joille tai niiltä lähtiessämme katkoivat ne talvikahleitansa; ainoastaan peljätty Irtish oli vielä vahvassa, hyvästi kantavassa jäässä. Niin saavuimme Länsi-Siperian pääkaupunkiin Omskiin, oltuamme vähän toista kuukautta matkalla, jolla ei mitään erinomaista tapahtunut.

Nähtyämme Omskissa, mitä nähtävää oli, kadut, talot, kadettikoulun, museon, sairashuoneen, sotilasvankilan ja muuta sellaista, matkustimme pitkin Irtishin oikeaa rantaa niin sanotun kasakkirajan kyläin kautta vievää tietä edelleen Semipalatinskia kohti. Jo Jalutorovskin ja Omskin välillä olimme kulkeneet Ishimin aroa; nyt oli aroa joka taholla ja melkein joka yö punasivat palamaan pannun kulon liekit taivasta. Pitkin Irtishiä kulkivat muuttolinnut ihan jäiden jäljissä, jotka purkautuivat pohjoista kohti; vesilinnut paljoudellaan ihan täyttivät kaikki vedet ja arojärvet; monet leivolajit lentelivät suurissa parvissa kahden puolen tietä; sievät arohaukat olivat jo saapuneet kesäpaikoillensa, kevät oli todella tullut.

Semipalatinskissa meillä oli onni saada kuvernööri, kenraali von Poltoratskista hyvä ystävä ja pyrintöjemme harras edistäjä ja hänen puolisostaan rakastettavin emäntä, kuin mistään olisimme voineet löytää. Tyytymättä siihen, että oli meille valmistanut Semipalatinskissa vierasvaraisimman vastaanoton, päätti kenraali kaikkein ihastuttavimmalla tavalla tutustuttaa meitä alueensa väestön suurimpaan osaan kirgiiseihin, ja pani sitä varten toimeen suurenmoisen arkaarein ajon, jotka villilampaat ovat melkein kaksi kertaa niin suuret kuin kesyt kotilampaamme.

Sille pyyntiretkelle läksimme 3 päivänä toukokuuta, ensin Irtishin yli, sitte Tashkentiin vievää postitietä kirgiisein arolle. Kuusitoista tuntia ratsastettuamme saavuimme metsästysalueelle, kallioiseen arovuoristoon; kohta olimme juuri meitä varten tehdyssä aulassa eli jurttaleirissä, jossa meitä ystävällisesti tervehti jo eilen edeltä rientänyt kenraalin rouva ja samoin noin kaksikymmentä kirgiisiläissulttaania, vanhinta ja heidän monilukuiset seurueensa.

Kolme seuraavaa päivää elettiin rajusti Arkat-vuorilla. Juhlallisuuksia aina ikävöiville kirgiiseille oli todella tullut juhlapäivät, ja samoin meillekin. Laaksot ja vuoret kaikuivat kahdeksankymmenen ratsun kavioiden töminästä, sillä niin monta miestä, ehkä enempikin oli näinä päivinä pyyntiretkellä; aurinko, milloin vain paistoi, välkytteli kirjavia, oudon näköisiä pukuja, jotka olivat tähän asti olleet turkkien peitossa; vilkasta vilinää oli vuorilla ja laaksoissa. Paraimpine juoksuhepoineen, arvokkaimpine vuoristoratsuineen, kesytettyine vuorikotkineen, susikoirineen, kamelineen, kitaransoittajineen, runoseppineen, piiritaistelijoineen ja muine mahtimiehineen olivat he tulleet, nuo ennen niin peljätyt kirgiisit, joiden nimi merkitsee vain rosvoa, vaan jotka nykyään ovat Venäjän valtakunnan taipuvimpia, uskollisimpia ja tyytyväisimpiä alammaisia. Ryhmissä ja joukoissa istuivat he koossa, yksitellen ja joukottain ratsastelivat he sinne tänne, iloisesti ja vallattomasti hypitellen ratsujansa; tarkkaavimmasti katselivat he leikkitaisteluja, innokkaimmasti tarkastivat poikain ratsastamia juoksijoita; taitavasti ja ymmärtäväisesti johtivat he metsästystä, ihastellen kuuntelivat runoilijan sanoja, hänen laulaessaan pyyntiretken ylistystä. Eräs kirgiisi oli jo ennen meidän tuloamme ampunut yhden arkaarin, onni toi minulle tarkan pyssyn kantomatkalle toisen. Se saalisonni se innostutti runoilijaa. Hänen säkeensä eivät kyllä olleet erittäin sisällysrikkaat eikä syvämietteiset, vaan kuitenkin niin onnistuneet, että minä kirjoitin ne muistiin, saadakseni talteen ensimmäisen näytteen kirgiisien runoudesta. Miehen laulaessa kertoi tulkki hänen sanansa venäjäksi ja kenraali sitä myöten saksaksi; hänen vaietessaan olivat hänen lauletut sanansa jo minulla pikakirjoituksena paperilla.

'Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin sinussa vielä on eloa; sillä kuoleman jälkeen olet mykkä.

Puhu vain, punakieli, jonka Jumala on minulle antanut, kuoleman jälkeen olet vaiti.

Sanat, jotka sinulta nyt kaikuvat, eivät jätä sinua kuoleman jälkeen.

Ihmisiä, korkeita kuin vuoret, näen edessäni; heille minä puhun totuuden.

Vuoria, kallioita näen silmäini edessä; juoksijahepoon saattanen niitä verrata.

Suurempia kuin veneet, ovat he kuin höyrylaiva Irtishin aalloilla.

Näenhän sinussa, o hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisarin jälkeen, korkeimman miehen, vuoren vertaisen, arvokkaan kuin juoksijahepo, joka astuu solatiellä.

Äiti minut synnytti; mutta kielen minulle Jumala antoi.

Jos en sinun edessäsi nyt puhu, kellepä minä sitte muuten puhuisin?

Täysi vapaus minulla on puhua, samoin kuin kansalleni puhuisin.

Onnea sinulle, herra, ja onnea ja menestystä vieraillesi, joiden joukossa on ylhäisiä miehiä, vaikka he nyt ovatkin syrjässä.

Jokainen kenraalin vieras on myöskin meidän vieraamme ja saa olla varma meidän ystävyydestämme.

Jumala yksin antoi minulle kieleni; puhukoon se edelleen.

Vuorilla näimme metsästäjiä, pyssymiehiä, ajajia; kuitenkin vain yhdelle tapahtui onni.

Kuten korkeimman vuoren huippu ulottuu ylemmäksi kaikkia muita, niin onni korotti tämän muista yli; sillä hän ampui arkaarin ruumiisen kaksi hyvästi tähdättyä luotia ja toi tapetun lampaan jurttaan.

Kaikkein pyytäjäin toivo oli saada saalista; kuitenkin vain yksi näki toivonsa toteutuvan; meille iloksi ja iloksi sinulle, o arvoisa rouva, jolle minä nyt puhun.

Kaikki kansa, eikä vain miehet, suuresti iloitsee, että saa nähdä sinua täällä ja tervehtiä; kaikki kansa toivottaa sinulle pelkkää iloa, tuhat vuotta ikää ja terveyttä.

Osoita suosiotasi, ota vastaan kunnioitus! Vaikka olet nähnytkin paljon parempia ihmisiä, niin uskollisemmin ei ole sinua mikään kansa tervehtinyt eikä osoittanut vierasvaraisuutta.

Jumala sinua siunatkoon, siunatkoon myös kotoasi ja lapsiasi! En minä kylliksi löydä sanoja sinua ylistääkseni, mutta kieleni minulle Jumala antoi, ja se puhui, punakieli, mitä sydämmessä liikkui.'

Me läksimme Arkat-vuorilta ja kohta sen jälkeen etäännyimme myöskin pois kenraali ystävämme hallintoalueelta, erottuamme hänestä jo metsästyspaikalla. Sergiopolissa, ensimmäisessä Turkestanin kaupungissa, otti meidät vastaan översti Friedrichs ja tervehti meitä sen suuren maakunnan kenraalikuvernöörin puolesta; hänen seurassaan me sitte jatkoimme matkaamme edelleen. Kirgiisipäälliköt seurasivat meitä kunniavartioina ja antoivat meille vaunuhevosia, joita tosin ei oltu vielä koskaan ennen niinä käytetty ja jotka sen tähden aina alussa laukkasivat kuin hurjat raskasten vaunujen edessä; kirgiisisulttaanit osoittivat meille vierasvaraisuutta, pitivät matkalla huolta asunnosta ja ravinnosta, tekivät jurttia kaikkialle, missä me tahdoimme levähtää tai viivähtää, kirgiisit pyytelivät meidän kokoelmiimme käärmeitä ja muita matelevaisia, laskivat samain kokoelmain hyväksi verkkoja arojärviin ja seurasivat meitä pyyntiretkillämme kuin uskolliset koirat. Siten matkustimme pitkin aroa, joka nyt komeili täydellisimmässä kevätkaunistuksessaan, oleskelimme metsästellen ja kooten minkä mitäkin Alakulin eli "kirjavan järven" luona, retkeilimme pitkin kukoistavia laaksoja, yli hymyileväin vuorten Alataussa, suurenmoisessa arovuoristossa, olevaa kasakkikylää Lepsaa kohti, kuljeksimme ristiin rastiin sen seudun, pikku paratiisin, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, kiipesimme ylös korkeimmille vuorille, virvotimme mieltämme katselemalla kohisevia vuoripuroja, vihreitä alppijärviä ja kaikkein kauneimpia, avaroita näköaloja ja käännyimme sitte koillista kohti Kiinan rajalle, päästäksemme lyhintä ja mukavinta tietä sen taivaisen valtakunnan nurkan poikki Altain vuoristoon.

Baktissa, viimeisessä Venäjän valtakunnan rajavartiossa, tuli meille sana, että hänen sanomattomuutensa Dshandsun Djun, Tarabagataimaakunnan ylimmäinen käskynhaltia, tahtoi meitä tervehtiä Kiinankin puolesta ja oli kutsunut juhlapitoihin. Ylhäisen mandariinin toivoa täyttääksemme ratsastimme 21 päivänä toukokuuta äsken mainitun maakunnan pääkaupunkiin Tshukutshakiin eli Tshautshakiin.

Ratsastajajoukko, joka kulki pitkin kesäiseltä hehkuvaa aroa, oli lukuisampi ja loistavampi kuin koskaan ennen. Sekä ollakseen kyllin turvassa tässä kapinain alinomaa häiritsemässä maassa että myöskin kyllin arvokkaasti, jopa komeastikin esiytyäkseen hänen kiinalaisen arvoisuutensa edessä olivat meitä seuraavat herrat niiden kolmenkymmenen kasakin, jotka olivat uuden saattajamme majuri Tihanovin johdolla tulleet Sahanista meille vastaan, ja entisten kirgiisiläisystäviemme lisäksi vielä Baktista komentaneet puoli sotniaa kasakkeja, niin että muuten niin hiljainen, autio aro nyt kumisi pienen sotajoukon hevoskavioiden töminästä. Kaikki kirgiisimme ratsastivat tänään juhlapuvussa ja heidän mustat, siniset, keltaiset ja punaiset, hopealla ja kullalla koristetut viittansa kilpailivat loistoon ja välkkeesen nähden meitä seuraavain venäläisten upseerien sotilaspukujen kanssa. Rajalla, josta oli vasta äskettäin sovittu, oli ylhäinen kiinalainen sotilas meitä tervehtimässä ja heti hän sitte niin nopeasti, kuin ratsunsa suinkin jaksoi, ajaa lennätti pois ilmoittamaan esimiehellensä meidän tuloamme. Huoneiden rauniokasojen päällitse, puoli hajonneiden ja keskentekoisten rakennusten, mutta paikoittain myöskin kukoistavien puutarhain välitse astuskelivat ratsut, meidän päästyämme kaupunkiin; mongolialaisnaamat irvistelivät meille vastaan, vallan kauhistavan rumat naiset loukkasivat minun kaunotunnettani tuntuvimmalla tavalla. Maaherran asunnon eteen kokoutui meidän ratsujonomme; pyytäen lupaa päästä sisään pysähdyimme leveälle portille. Sen vastapäätä kohosi taidokkaasti tehty muuri, jonka keskellä näkyi kummallinen eläimen kuva; sen kummallakin puolella maassa oli kiinalaisia kidutuskaluja. Palvelija pyysi meitä astumaan sisään, mutta samalla viitaten käski kasakkeja ja kirgiisejä pysymään ulkona. Maaherra otti meitä hyvin juhlallisesti vastaan yhdessä asuin-, virka- ja oikeushuoneessaan. Pitäen vaaria ylhäisen mandariinin kaikesta arvokkaisuudesta, säästäen sanojaan ja päästäen vain yksityisiä, katkonaisia ääniä kuuluviin, joita sentään aina seurasi iloisesti irvistävä hymy, antoi hän meille kättä ja käski istumaan aamiaispöytään, jossa näkyi teetä ja lukemattomissa pikku vadeissa kummallisia ruokia. Riisiä, monenlaisia öljyssä ja kuivattuina säilytettyjä hedelmiä, pergamentin paksuisia sianlihaviipaleita, kuivattuja rapporavun purstoja ynnä koko joukko tuntemattomia tai ainakin määrittelemättömiä herkkuja ja makeisia oli ruokana, oivallista teetä ja inhottavan makuista, väkiviinan vahvuista riisiviinaa juomana. Atrian jälkeen, joka varalta jo ennen nautitun runsaan ja epäilyttämättömän suuruksen tähden ei tuottanut mitään vahinkoa ainakaan minulle, tarjottiin meille vesipiippuja ja sitte tarkasteltiin sen ja viereisen huoneen kaikkia mahdollisia esineitä: maisema- ja eläinkuvia, hallituksen lähettämiä kiitoskirjeitä, suurta valtion sinettiä, joka oli naurettavan huolellisesti ja monimutkaisesti köytetty kirjavaan silkkiliinaan, kummallisia nuolia, joiden erinomaista merkitystä ainoastaan kiinalaisen aivot voivat käsittää, Europan teollisuustuotteita ja muuta sellaista. Äärettömän yksitoikkoisesti ja sanomattoman arvokkaasti kävi keskustelu. Meidän puheemme tulkittiin ranskasta venäjäksi, venäjästä kirgiisiksi, kirgiisistä kiinaksi ja vastaukset päinvastaisessa järjestyksessä taas ilmoitettiin meille; ihmekö siis, että keskustelu kävi kiusoittavan juhlalliseksi. Aamiaisen jälkeen tuli kiinalaisia jousimiehiä näyttämään meille sotakuntoansa ja taitoansa; sitte Dshandsun ihan itse vei meidät kasvitarhaansa maistelemaan kaikenlaisia kaaliksia; viimein päästi hän meidät ratsastelemaan omin neuvoin kaupungin katuja ja toreja. Erään tatarilaisen talossa nautittuamme vierasvaraisuutta ja hyvän atrian, jonka ajaksi erittäin kaunis, nuori rouvakin kutsuttiin meidän kunniaksemme miesten huoneesen, läksimme lähellä auringon laskua siitä historiallisestikin merkillisestä paikasta.

Tshukutshak on sama kaupunki, joka vuonna 1867 joutui pitkällisen piirityksen jälkeen dungaanien, erään mongolialaisen, mutta islamia suosivan ja kiinalaisten yliherruutta vastaan lakkaamatta kapinoivan kansanheimon käsiin, jolloin se kaikkinensa hävitettiin ja hajoitettiin maan tasalle.

Kolmestakymmenestä tuhannesta asujamesta, jonka verta Tshukutshakissa kerrotaan ennen sitä tapausta olleen, oli runsaasti kolmas osa paennut, mutta muut tulleet monen rynnäkön onnellisesta torjunnasta huolettomiksi ja jääneet turmioksensa jäljelle. Dungaanit, kun heidän viimeinen rynnäkkönsä onnistui, käyttivät yhtä suurta julmuutta ja raakuutta kuin kiinalaiset ennen heitä kohtaan. Mikä miekalta säästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme översti Friedrichsin käydessä kahden viikon päästä tuon tapauksen jälkeen siinä paikassa, jossa Tshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet rauniot enää savunneetkaan. Sudet ja koirat, mahat paisuksissa ihmislihasta, hiipivät kylläisinä pois hänen edeltänsä taikka luopumatta jatkoivat kammottavaa atrioimistaan, nakerrellen rauhassa entisten isäntäinsä luita; kotkat, haarahaukat, korpit ja varikset olivat myöskin osalla. Missä oli täytynyt raivata tietä, siellä oli ruumiita koottu läjiin kymmenittäin ja sadoittain päällekkäin; muissa kaupungin osissa, kaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti ja lapsi, kokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen yhdessä, otsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina, raajoissa koirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina, päättöminä, käsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain mielikuvitus suinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut nähtävänä.

Nykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se uudestaan rakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan Baktin pienen venäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit eivät vieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi kiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin laaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.

Majuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa kuljimme me läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania, kohtaamatta päiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen, juoksee Tarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti yhtyvän, korkean vuoriseljänteen välitse, saaden kummaltakin puolen lukemattomia puroja lisäksi. Kiinalaisten kastelutaito oli kaikkia vesisuonia käyttäen tehnyt koko laakson hedelmälliseksi kasvitarhaksi, vaan dungaanit hyökäten sinne hävittivät sen tarhan ja jättivät sen takaisin aron valtaan, josta kiinalaiset olivat sen vapauttaneet. Vielä näimme lähellä, kaupunkia pikku kyliä, tapasimmepa kalmukkien leirinkin, mutta sitte ei ollut enää nähtävänä muuta kuin entisen vaurauden ja toimeliaisuuden raunioita. Vainioille on luonto itse lempeällä kädellä levittänyt verhoavan arohunnun, mutta kylien rauniot, jotka eivät vielä ole myrskyn, ei ilman vaikutuksesta hävinneet näkymättömiin, huutavat valitustansa taivaasen. Jos poiketaan sellaisiin kyliin, tulevat menneiden, aikojen julmuudet kauhistavan selvästi näkyviin. Hävitettyjen muurien välillä, joiden katot ovat palaneet ja päädyt puoleksi tai kokonaan kaatuneet, mätänevässä rojussa, josta ylen reheviä myrkkysieniä kasvaa, kiinanposliini-kasojen, puolihiiltyneiden ja sen tähden myöskin vielä luonnollisessa muodossaan säilyneiden huonekalujen seassa tavataan, kaikkialla ihmisluita, halottuja pääkalloja, petoeläinten jyrsimiä luumuhkuroita sekä seassa palasia kotieläinten, varsinkin koirain luurangoista. Kalloissa näkyy vielä nytkin niitä halkoneiden teräväin miekkain merkkejä. Ihmiset joutuivat murhanhimoisen vihollisen uhreiksi ja koirat samoin yhdessä herrainsa kanssa, joita suojelemaan noilta hirviöiltä ne lienevät ryhtyneet; muut kotieläimet vietiin pois, ryöstettiin, kuten kaikki muukin voitettujen omaisuus, vaan silloin arvottomilta näyttävät esineet särjettiin ja poltettiin. Ainoastaan kaksi puolivilliä kotieläintä on vielä jäänyt raunioille asumaan, pääskynen ja varpunen; muiden sijaan on villejä lintuja pesinyt raunioiden koloihin.

Me häiriöttä kuljimme läpi aution laakson, hävitetyn kasvitarhan. Ei yhtään dungaania näyttäytynyt, sillä meidän kolmenkymmenen kasakkimme takana oli suuri, mahtava Venäjän valtakunta. Tavatessamme viimein ihmisiä huomasimme niiden olevan Venäjän alammaisia kirgiisejä, jotka täällä Kiinan alueella paimensivat laumojansa, viljelivät vainioitansa ja tekivät muistokumpua eräälle vainajallensa.

Emilin laaksosta nousimme Tarabagatain ylitse eräästä vuorenharjanteen matalimmasta paikasta ja laskeuduimme sen sekä Saurin, Manrakin, Terserikin, Mustaun ja Urkasharin piirittämälle, noin kuusitoista sataa metriä korkealla meren pinnasta olevalle, melkein tasaiselle Tshiliktin ylängölle, kuljimme sen poikki, tavaten monta tavattoman suurta kurgaania eli seudun asujanten hautakumpua, sekä edelleen äärettömän notkoisen ja rotkoisen Manrak-vuoriston monimutkaisesti kiemurtelevia laaksoja myöten Saisanin tasangolle ja saman nimiseen, vasta neljä vuotta sitte rakennettuun, ystävälliseen, pieneen rajakaupunkiin. Siellä, lähellä Kiinan ja Venäjän rajaa, tapasimme, ensi kerran Lepsasta lähdettyämme, taas europpalaista, viehättävää mukavuutta. Seuroissa, joissa olimme läsnä, oleskeltiin kuin Pietarissa tai Berlinissä, puheltiin vapaasti, soitettiin, laulettiin ja tanssittiin sekä pienemmissä perhepiireissä että yleisissä puistoissa. Verrattomasti livertelevät satakielet säestivät tanssia ja laulua; tuskinpa muistui mieleenkään, missä oltiin.

Minä käytin täällä olomme aikaa ullarien pyyntiin, jotka turkinpyyn muotoiset, korkeilla vuorilla eleksivät kanalinnut ovat metson kokoiset, ja opin samalla tuntemaan sekä Manrak-vuoriston viileyttä että myöskin köyhempäin kirgiisien paimentolaiselämää toiselta, minulle vielä ihan oudolta puolelta, ja sen tähden palasin hyvin tyytyväisenä siltä tulosrikkaalta retkeltäni.

Iltapäivällä 31 päivänä toukokuuta nousimme taas matkavaunuihimme ja vierimme mustaa Irtishiä kohti, tavataksemme kenraali Poltoratskia Altain vuoristossa, jossa olimme sopineet yhtyä. Pitkin rikasta aromaata, sysimustia seutuja ja sitte kuivempia yläaroja kävi kulku hyvää vauhtia joelle, jonka tulvavedet veivät meidät muutamassa päivässä Saisan-järvelle. Ikäviltä olivat meistä tähän asti kaikki Siperian joet näyttäneet, vaan musta Irtish ei suinkaan ollut ikävä; sillä ihanat näköalat kahteen mahtavaan korkeaan vuoristoon, Saurille ja Altaille, sekä niihin liittyville harjanteille päin ihastuttivat silmää ja vihreät rannat livertelevine ja iloisesti eleskelevine lintuineen virkistivät mieltä. Tuota pikaa laskettu ja nostettu verkko toi käsiimme suuren joukon maukkaita kaloja, todistaen siten meille, että joki on yhtä rikas kuin kauniskin. Purjehdittuamme 2 päivänä kesäkuuta matalan ja yksitoikkoisen, erittäin kalarikkaan järven poikki, joka sentään on jonkin verran viehättäväkin kaunisten ja avarain näköalojen kautta, joita ainoastaan tämän järven seljältä voidaan katsella, kuljimme seuraavana päivänä aron autiointa seutua, kuin tähän asti olimme nähneet, mutta tapasimme juuri täällä kolme huomattavinta aroeläintä; villihevon eli kulaanin, aroanttiloopin ja nyrkkikanan. Kulaaneista kirgiisimme saivat kiinni varsan ja kanoista ammuttiin yksi. Illalla levähdimme Altain vuoriston laidassa. Seuraavana päivänä tapasimme sovitussa paikassa ennestään tutun ystävällisen kenraalimme ja ratsastimme hänen suojeluksessaan edelleen.

Se oli verraton matka, vaikka myrskyt, lumi ja sade varsin usein pauhasivatkin ympärillämme ja ystävällinen, täällä muassa kuljetettu jurtta silloin kadotti suuren osan viehätyksestään, vaikka tulvavedet usein sulkivatkin tietämme ja äkkijyrkät kallioseinät kohisevain syvyyksien vierillä olivat kuljettavina, teinä sellaisina, joita meillä vain vuorivuohen pyytäjät kiipeilevät, mutta ei mitkään ratsumiehet. Venäläinen kuvernööri ei matkusta kuten muut kuolevaiset, varsinkaan oudoissa seuduissa. Hänen seurassaan ovat piirien päämiehet ja niiden alaiset pienempien piirien johtajat, kuntain vanhimmat ja kirjurit, koko kuljettavan seudun ylhäiset ja arvokkaat miehet, joukko kasakkeja upseereineen överstiin saakka, omat ja saattojoukon palvelijat ja paljo muita. Ja jos sitte vielä, kuten nyt oli, on kuljettava puolittain vierasta seutua ja pidettävä neuvotteluja kirgiisiläiskuntien kanssa, silloin matkue ja kuormasto kasvavat äärettömäksi. Silloin täytyy jurttia ja telttoja kuljettaa muassa kuten muutenkin aromatkoilla ja lisäksi vielä ajaa edeltä kokonaisia lammaskatraita, että sadat matkamiehet eivät erämaassa kuolisi nälkään. Lähdettyämme Saisan-järveltä olimme taas Kiinan alueella, ja monta päivää oli meidän matkustettava ennen, kuin saatoimme toivoa tapaavamme ihmisiä tässä vuoristossa, jossa on ainoastaan alimmissa laaksoissa asujamia.

Meidän kanssamme matkusti alkuaan kolmatta sataa ihmistä, enimmäkseen kirgiisejä, jotka oli kutsuttu saamaan tietoa keisarillisesta käskystä, joka lakkautti heiltä laidunoikeuden keisarillisilla Altain kruununtiluksilla, ja sen johdosta sopimaan, missä he vast'edes saisivat vaellella; mutta vielä sittekin, kuin neuvottelut jo olivat selvillä, oli meidän matkuessamme toista sataa hevosta ja kuusikymmentä ratsumiestä. Aikaisin aamulla jurtat purettiin meidän päältämme ja lähetettiin edeltä; sitte ratsastimme pienemmissä tai suuremmissa joukoissa vitkalleen, kunnes naisetkin, kenraalin rakastettava puoliso ja suloinen tytär, jäljeltä tullen, meidät saavuttivat, söimme aamiaista jossakin sopivassa paikassa, annoimme viimeistenkin kuormahevosten mennä ohitsemme, läksimme myöhemmin jäljestä, tavoitimme ne taas ja saavuimme useimmiten yht'aikaa ja kaikkein ensinnä liikkeelle lähteneen, päivä päivältä vähenevän lammaskatraan kanssa pysäyspaikkaan ja saimme siten joka ilta nähdä leirielämän kirjavaa kuvaa ihan ympärillämme. Ihanoissa, tuoreenvihreissä, keväiseltä tuoksuvissa laaksoissa pysähtelimme; korkeilta, jyrkiltä, vielä laajalti lumenpeittoisilta vuorilta saimme — katsella etäälle vuoristoon ja alas jo kuljettua aroa pitkin Sauriin ja Tarabagataihin saakka, kunnes viimein näimme edessämme Markakulin. Altain vuorijärvien helmen, ja siten olimme joutuneet ylös korkeaan vuoristoon. Kolme päivää matkustimme huonoja teitä ja huonossa säässä, vielä kuvernöörin puheelle tulleen kiinalaisen lähetystönkin tähden viipyen, pitkin järven rantaa ja sitte ratsastimme läpi luonnostaan umpinaisten metsäin ja vaikeakulkuisten solien, yli vuorien ylös alas Venäjän rajalle ja viimein perin vaarallisia polkuja alas kukoistavaan Buhtarma-laaksoon, äsken perustettuun kasakkikylään Altaiskaja-Stanitsaan, vihdoinkin päästen taas nauttimaan venäläistä vierasvaraisuutta ja mukavuutta ja levähtämään.

Stanitsan upseerien lahjoitettua meille runsaasti kaikenlaisia seudun tuotteita jatkoimme 12 päivänä kesäkuuta taas matkaamme. Kirkkaasti ja ystävällisesti paistoi aurinko puhtaalta taivaalta, kullaten suurenmoista, tänään ensi kerran minkään verhon peittämätöntä maisemaa. Laajat puistolaaksot, ympärillä jyrkkään kohoavia, lumenpeittoisia, tänään lumoavan monivärisesti loistavia korkeita vuoria, ihanat puut niityillä, kukoistavat pensaat rinteillä, kauan kaivatussa auringon valossa ikään kuin riemutsevain kukkain äärettömän monimuotoinen, verrattoman kaunis kutoelma, äsken puhjenneet, kaikenväriset kanervaruusut, käen kukunta ja lintujen laulu, kirgiisein leirit leveämmissä laaksoissa vuorien juurella ja venäläiset, vihreäin pensasten piirittämät kylät, laitumella käyskentelevät laumat, viljavat vainiot, kohisevat purot ja monenmoisesti huippuiset kalliovuoret, lauhkea ilma ja mehukas kevään tuoksu, kaikki se sulostutti mieltä koko matkan. Kohta pääsimme keisarillisten Altain tilusten rajan yli, jotka tilukset alaltaan eivät ole paljon pienemmät Ranskanmaata. Päiväkauden matkusteltuamme pääsimme Serianovskin vuorikaupunkiin, jossa on hopeakaivoksia. Nautittuamme siellä ystävällistä vastaanottoa, kuten aina kaikkialla muuallakin, ja katseltuamme kaikkia kaivoslaitoksia käännyimme taas Irtishiä kohti ja annoimme sen korkeiden ja ihanain kalliovuorten välitse nopeasti juoksevain vesien kuljettaa itseämme Buhtarminskiin ja edelleen Utskamenogorskiin, josta sitte vaunuilla matkustimme taas toisia keisarillisia tiluksia kohti.

Viehättäviin vuoriston laitamaihin liittyy aron kaltaisia tasankoja; asuinpaikkojen välillä on laveita metsiä. Suuret, rikkaat kylät, arvokkaat, hedelmälliset, mustiksi, ruokamulta-pelloiksi muokatut vainiot, kaunisvartaloiset, varallisuutensa tietävät miehet, kauniit, puvultaan viehättävät naiset, lapsellisen uteliaat ja hyväntahtoiset ihmiset, oivalliset, työhön pystyvät, väsymättömät hevoset, voimakkaat, kaunismuotoiset, hyvillä laitumilla oleksineet, suuret karjalaumat, loppumattoman pitkät, vaskea ja hiiliä hyvillä teillä kuljettavat vankkurijoukot, murmelieläimet rinteillä, siiselit tasangoilla, keisarikotkat tien virstapatsasten päissä, suloiset pikku lokit vesien seuduilla ja kylien tienoilla tekevät koko sen seudun elävän näköiseksi, jota tie kulkee. Ikään kuin lentämällä riensimme tätä seutua pitkin, pikimmältään vain käyden pienessä töllikaupungissa, jolla syystä kyllä on nimenä Schlangenberg (Käärmevuori); vähän vain viivähdimme keisarillisten tiluksien pääpaikassa, piirin hallintokaupungissa Barnaulissa. Edelleen riensimmme pieneen vuorikaupunkiin Salairiin ja sieltä suureen kuvernementin pääkaupunkiin Tomskiin.

Jo Barnaulin tuolla puolen olimme päässeet Ob-joelle, Barnaulissa kulkeneet sen poikki; Tomskissa nousimme laivaan laskettelemaan sitä pitkin. Kaksituhatta kuusisataa virstaa, lähes neljäsataa maantieteellistä peninkulmaa uiskentelimme, Tom-jokea myöten Obille päästyämme, tätä jättiläistä myötävirtaan, jonka vesialue on suurempi kuin kaikkein Länsi-Europan jokien yhteensä, ja etäännyimme yhä enemmän pohjoista kohti; neljä päivää ja yötä kuljetti meitä ylimmän tulvan tähden alas päin melkein toista vertaa sukkelammin kuin vastavirtaan rientävä höyrylaiva jäämerta kohti: yksitoista päivää ja yötä kului kulkiessa Irtishin suusta Shtshutshjan suuhun, vaikka ainoastaan. Samarovassa ja Bereosovissa muutamia tunteja viivyimme ja vaikka niitä kahta päivää ei ole siinä luvussa, jotka viivyimme Obdorskissa, viimeisessä venäläiskylässä joen varrella. Mahtava, erittäin suurenmoinen on tämä joki, vaikka sitä pitäneekin sanoa yksitoikkoiseksi ja autioksi. Laaksossa, jonka leveys vaihtelee kymmenen ja kolmenkymmenen kilometrin välillä, virtaa se, lukemattomilla haarakkeilla ikään kuin käsivarsilla syleillen lukemattomia saaria, leviten monesti hyvinkin avaroiksi, järven kaltaisiksi poukamoiksi, ja lähellä suuta on sen päähaaran uoma keskimäärin kahdeksankolmatta metriä syvä ja peninkulmaa leveä. Sen varsinaisista rannoista alkavat ikimetsät, joita tuskin pienetkään raot keskeyttävät ja joiden sisimpään eivät edes tämän seudun synnynnäisetkään asujamet ole tunkeutuneet; kaiken kokoiset ja ikäiset pajumetsiköt verhoavat saaria, joita virtaava vesi lakkaamatta muodostelee, kaivelee, jopa ihan hävittääkin, rakennellen taas toisiin paikkoihin uusia. Yhä köyhemmäksi muuttuu maa, yhä köyhemmiksi ja vaivaisemmiksi nämä metsät, yhä huonommiksi kylät, mitä alemmaksi jokea myöten ehditään, vaikka joki yhä sitä runsaammin antelee lahjojansa köyhälle maalle. Jo heti Tomskin ja Tobolskin alapuolella maa on niin köyhää, että ei enää maanviljelystyö kannata; alempana lakkaa vähitellen karjanhoitokin kokonaan, mutta runsasta saalista tarjoaa täällä lukemattomista ja kallisarvoisista kalaparvista verrattoman rikas joki ja samoin tarjoavat ikimetsät pitkin sen molempia rantoja runsasta riistaa. Talonpojan sijassa on täällä kalastajia ja metsästäjiä, karjanpaimenen sijassa poronpaimen. Yhä harvinaisempia ovat venäläiskylät, yhä useammin näkyy ostjakkien asuntoja, kunnes viimein ainoastaan keilamaiset, kuljetettavat tuohimajat eli tshumit ja jossakussa paikassa erittäin huonot, täällä ajoittain asuskelevain venäläisten kalastajain puumajat ilmoittavat täällä vielä sentään olevan ihmisiä.

Me olimme päättäneet vaeltaa myöskin tundraa eli suoaroa ja sitä varten valinneet Obin ja Karian merenlahden välisen osan samojeedien niemestä, varsinkin kuin siinä leveänä, puuttomana vyöhykkeenä napaseutua ympäröivässä erämaassa, jossa tuskin vielä oli koskaan Europpalaisia käynyt, oli myöskin ratkaistavana eräs tärkeä kauppa-asia. Sitä matkaa varten palkkasimme Obdorskista ja alempaa joen varsilta joukon venäläisiä, syrjäänejä, ostjakkeja ja samojeedeja ja läksimme 15 päivänä heinäkuuta liikkeelle.

Uraalin pohjoisilta kukkuloilta, joka rajaharjanne täällä on todella vuoriston, jopa tunturienkin näköinen, alkaa läheltä toisiaan kolme jokea: Ussa Petshoraan, Bodarata Karian mereen ja Shtshutshja Obiin päin. Bodaratan ja Shtshutshjan seutuja me aioimme matkustella. Millainen se maa oli, miten meille oli käyvä, saatoimmeko toivoa porokyytiä vai täytyikö meidän jalkaisin tallustella, ei kukaan tiennyt sanoa.

Shtshutshjan suuhun asti matkustimme entisellä tavalla, maksaen joka ostjakkikylässä palkan soutajillemme, jotka saivat lähteä kotimatkalle, ja palkaten taas uusia; Shtshuthjalla saivat omat palkkalaisemme ryhtyä työhön. Kahdeksan päivää soutelimme hitaasti vastavirtaan pitkin sen kaikkia lukemattomia kiemurapolvekkeita yhä syvemmälle sanomattoman yksitoikkoisen ja kuolettavan ikävän tundran sisään, milloin läheten Uraalia, milloin taas siitä etääntyen. Kahdeksaan päivään emme nähneet ainoatakaan ihmistä, vaikka kyllä ihmisten elon merkkejä, heidän rekiin sovitettuja tarpeitaan ja hautapaikkojaan. Suot, joita oli mahdoton kulkea, estivät pääsemästä kummallekaan puolelle joesta retkeilemään; verenhimoiset sääsket miljaardittain ahdistivat meitä lakkaamatta. Seitsemäntenä päivänä näimme koiran, ja se oli meille kuten soutajillemmekin koko ilmiö; kahdeksantena päivänä löysimme asutun tshumin eli tuohimajan ja siinä ainoan ihmisen, joka voi meille antaa tietoja niistä seuduista. Hänet me otimme oppaaksi ja kolmen päivän päästä läksimme vaellukselle, joka tuli sekä vaivalloiseksi että vaaralliseksi.

Yhdeksän päivämatkan päässä meistä, Saddabein laidunmailla Uraalin vuoristossa, kuului olevan poroja, vaan Shtshutshjan seuduilla ei tähän aikaan ainoatakaan. Sen tähden meillä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä astuskelemaan ja siten antautua kaikkiin vastuksiin ja ikävyyksiin, joita sellaisella matkalla voi sattua tiettömässä, ravinnottomassa, sääskisessä, ihmisvihollisessa ja, mikä pahinta oli, ihan tuntemattomassa maassa.

Varovasti ryhdyttiin matkan varustuksiin vasta kauan neuvoteltuamme keskenämme ja sikäläisten apumiestemme kanssa, ja huolellisesti punnittiin kantamusten paino, joita jokaisen täytyi sälyttää selkäänsä, sillä uhkaavana seisoi näljän kummitus edessämme. Me kyllä tiesimme, että ainoastaan kuljeksiva paimen voi eleksiä tundralla, vaan ei metsästäjä; me tiesimme jo kokemuksestakin kaikki tiettömyyden vastukset, sääskilaumojen tuottamat tuskat, sään vaihtelevaisuudet, tundran köyhyyden ja varustauduimme sen mukaan; mutta mahdoton oli varustautua sitä vastaan, jota emme tienneet, emme voineet aavistaa ja joka kuitenkin meitä kohtasi. Palata emme tahtoneet, vaan jos olisimme aavistaneet, mitä meidän piti kokea, niin olisimmepa kuitenkin kääntyneet pois.

Lyhyet turkit yllä, raskas kantamus seljässä sekä ampuma- että muita tarpeita, läksimme 29 päivänä heinäkuuta liikkeelle, jättäen veneemme kahden miehen vartioitavaksi. Vaivalloisesti, taakkojen painosta läähättäen, tuskissamme sääskien lakkaamattomasta, öin päivin ahdistavasta vitsauksesta astuimme tundraa; joka tunnin, joka puolen tunnin ja viimein joka tuhannen askeleen päästä olisi tarvinnut levähtää, vaan eivätpä sääsket suoneet vähäistäkään rauhaa. Kiipesimme lukemattomain mäkien ja laaksojen poikki, kaaloimme yhtä paljon kaikenlaisia soita, sivusimme satoja nimettömiä järviä, kiersimme veteliä silmäkkeitä ja puroja.

Tylymmin, kuin tapahtui, ei tundra suinkaan olisi voinut ottaa meitä vastaan. Hienoa sadetta hosui tuuli vasten kasvojamme; läpimärjissä turkeissamme paneuduimme pitkäksemme sateesta märkään maahan, ei katosta päällä, ei lämmittävää tulta vieressä, sen sijaan yhä ääretön sääskilauma vaivaamassa. Kuitenkin aurinko taas kuivasi jälleen vaatteet, toi uutta rohkeutta ja uutta voimaa; pyrittiin eteen päin. Iloinen sanoma vahvistaa enemmän kuin päiväpaiste ja uni; meidän miehemme näkivät kaksi tuohimajaa ja kiikareilla erotimme selvästi niiden ympärillä poroja. Sydämmestämme iloiten olemme jo mukavasti makaavinamme poron reessä, joka täällä on ainoa mahdollinen kulkuneuvo, ja katselevinamme sen edessä ripeästi kulkevaa, omituista porovaljakkoa. Pääsemme tshumien ja porojen luo: hirveä näkö! Porolaumassa raivoaa pernatauti, hirvein, ihmisillekin vaarallisin kaikista karjan rutoista, leppymättömin, valitsematta ja armotta tappava kuolon enkeli, jonka tuhoisen raivon edessä ihminen seisoo voimatonna ja neuvotonna ja joka täällä köyhdyttää koko kansakuntia ja raastaa uhreiksensa yhtä säälimättä ihmisiä kuin eläimiäkin.

Kuusikahdeksatta kuollutta poroa luen ihan tshumin läheltä; joka taholla näkyy jo kuolleita tai vasta kaatuneita, vielä vavahtelevia poroja ja vasikoita. Toisia juoksee, kuolema sydämmessään, lähtöön valmisten rekien luo, ikään kuin toivoisivat ihmisen lähellä pelastuvansa, eivät anna itseään sieltä karkoittaa, seisovat, silmät seljällään, etujalat ristissä, pari minuuttia, horjahtavat ja kaatuvat; valkoista lasimaista limaa juoksee suusta ja nenästä; vielä muutamia vavahduksia, ja lisää ruumiita makaa maassa. Imettävät emät vasikoineen eroavat laumasta; emät kuolevat samalla tavalla, vasikat katselevat uteliaasti ja ihmeissään emiänsä, jotka nyt niin kummallisesti käyttäytyvät, tai syövät huolettomina kasvattajainsa kuolinsijain lähellä, palaavat niiden luo, löytävät hellän hoitajansa ruumiina, nuuhkivat sitä, hypähtävät peljästyen taa päin ja rientävät pois, harhailevat mölisten, haistelevat kaatuneita, menevät täysikasvuisten porojen luo, tulevat karkoitetuksi sieltäkin, mölisevät ja etsivät edelleen, kunnes löytävät, mitä eivät etsi, kuoleman omistajansa nuolesta, joka tahtoo saada heistä ainakin nahat. Kuolema raivoaa yhtä leppymättömästi vanhain kuin nuortenkin porojen joukossa; vahvimmat, muhkeimmat kaatuvat kuoleman enkelin kourissa yhtä varmaan kuin nuorimmat vasikatkin.

Kuolevain ja kuolleiden eläinten keskellä juoksentelevat ihmiset, lauman omistaja Shungei omaisineen ja palvelijoineen, koettaen mielettömässä ahneudessaan pelastaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Vaikka hyvin tietävät, mihin hirveään vaaraan antautuvat, jos porosta pieninkään veripisaran rahtunen, vähäkään lasimaista limaa pääsee heidän vereensä, ja vaikka ovat monesti kokeneet, että jo satoja heidän kansalaisiaan on kauheissa tuskissa kuollut tuohon kauhistavaan ruttoon, he kuitenkin kaikin voimin nylkevät noita ruttoisia eläimiä. Kirveshamaran isku päättää kuolevien porojen tuskat, nuoli vasikkain elämän, ja muutaman minuutin päästä on talja, josta vielä viikkokausien kuluttua voi tauti tarttua, kasassa muiden joukossa, ja veriset kädet leikkelevät lihapaloja vasikkain ruumiista, kastavat niitä tapetun eläimen rintavereen, jollaisena niitä raa'altansa nieleksitään. Pyöveleiltä näyttävät miehet hirvittäviltä noidilta naiset, raatoja ahmivilta, verisiltä hyenoilta molemmat; pitämättä lukua pään päällä, ei jouhessa, vaan hämähäkin langassa riippuvasta, kuolemaa uhkaavasta miekasta kaivelevat ja ahmivat he vain yhä edelleen, ja vanhempiaan siinä ahkerasti auttelevat jo lapsetkin sekä keskikasvuiset pojat ja tytöt että tuskin vieroitetut lapset.

Tshum siirretään toiselle lähikukkulalle; onneton lauma, joka oli kahden tuhannen suuruisena lähtenyt Oraalista ja koko tien merkinnyt keskeltänsä kaatuneilla eläimillä, kokoutuu nyt ainoastaan kahden sadan kokoisena uudestaan tshumin ympärille; mutta seuraavana aamuna makaa taas neljäkymmentä poron ruumista yöllisen leposijan lähellä.

Me tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin vaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko suuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä poroja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme rekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä matkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet, jopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin ja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta pikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin, tundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin mahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan, vaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa pienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein kylläisiksi emme enää päässeet.

Kuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen määräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä kerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta kohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme oli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja; taas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut kotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa niiden jälkien poikki.

Sillä hänenkin laumassaan niitteli viikatemies, kuolema, hänellekin ja vielä enemmän hänen naapurilleen oli rutto tuottanut tuhoa. Mies, joka oli hänen kanssaan laumoinensa kuljeksinut, oli ripeästi teurastanut pernaruttoon sairastuneen, lihavan poron juuri vähän ennen, kuin se muuten, olisi kuollut, ja syönyt lihaa siitä elukasta, vaan sen tekonsa saanut maksaa omalla ja kaikkein omaistensa hengellä. Kolme kertaa oli Sanda paimen siirtänyt tshumiansa ja joka kerran oli hänen täytynyt kaivaa hauta kaatuneiden porojen keskeen. Ensin oli sen kevytmielisen miehen kaksi lasta haudattu, sitte hänen palvelijansa ja kolmantena päivänä oli hän itse kuollut. Yksi lapsi sairasti vielä ja vaikeroi hirveissä tuskissa, kuin me läksimme merta kohti; vaiti oli hän jo meidän palatessamme tshumiin; sillä neljäs hauta oli tällä välin kätkenyt viidennen uhrin. Eikä se vielä ollut viimeinen.

Ostjakki Hadt, meidän miehiämme, nöyrä, ainiaan iloinen ja meille jo rakkaaksi ja mieluiseksi tullut mies, valitteli ja vääntelehti jo toispäivästä asti hirveissä, yhä enemmän kiihtyvissä tuskissa; varsinkin valitti hän yhä lisäytyvää kylmän tunnetta. Me olimme sovittaneet hänet poron rekeen palatessamme paimenen tshumille; samalla tavalla kuljetimme häntä, kuin tshumia siirrettiin viidennen kerran. Meidän keskessämme makasi hän vaikeroiden tulen vieressä. Tuon tuostakin nousi hän, paljasti ruumiinsa ja lämmittelihe tulen säteissä Samoin ojenteli hän jäykistyviä jalkojaan tuleen, pitämättä lukua, vaikka ne paahtuivatkin. Viimein me nukuimme, ja luultavasti hänkin; kuitenkin meidän herätessämme seuraavana aamuna oli hänen makuusijansa tyhjänä. Ulkona tshumin edessä, rekeä vasten nojaten, kasvot aurinkoon päin, ikään kuin vielä lämmittelemässä sen säteissä, istui hän levollisesti ja hiljaa, vaikeroimatta, mitään virkkamatta. Hadt oli kuollut.

Me hautasimme hänet muutaman tunnin päästä kansansa tavan mukaan. Hän oli ollut rehellinen "pakana" ja oli sen tähden myöskin haudattava pakanain tavalla. Meidän "oikeauskoiset" matkakumppanimme eittivät ryhtyä siihen; sen tähden "pakana" kumppanit toimittivat meidän avullamme hautauksen, joka tosin ei ollut kristillinen, mutta sentään ihmisarvon mukainen. Viidennessä haudassa makasi kuudes uhri.

Oliko tämä hauta viimeinen? Ehdottomasti tuli se kysymys mieleeni, sillä kammottaa alkoi minua ja meitä kaikkiakin tässä kuoleman tiellä. Meidän onneksemme oli Hadtin hauta viimeinen tällä matkalla.

Vakavina, hyvin vakavina matkustimme taas Shtshutshjaa kohti yhä tuntuvammaksi tulevan puutteen pelossa. Sanda jotenkuten elätti meidän väkeämme, itse tulimme niukasti toimeen metsästystaitomme tuotteilla. Kuin kerran onnistui yhtenä aamupäivänä ampua koko perhekunta hanhia ja lisäksi vielä metsäkanoja, kuoveja ja kurmitsoita, silloin vietimme oikeata juhlaa, sillä nyt saimme kerran syödä, säästämättä suupaloja. Ilman Sandan apua meidän tuskin kuitenkaan olisi ollut mahdollinen tulla toimeen.

Pääsimme Shtshutshjalle ja veneemme luo melkein ihan puhtaina ruokavaroista, ja siellä nyt neljäntoista päivän jälkeen taas kerrankin saimme mielin määrin nauttia varojamme. Tundralle sanoimme jäähyväset ainiaaksi.

Eräs shamaani, jonka tapasimme ylempänä Obilla kalastelemassa ja jota pyysimme näyttämään meille taitoansa ja viisauttansa, kyllä kutsui jamaul-rumpunsa kumealla tärinällä avukseen ystäväänsä, jumalain lähettilästä, ja sitte ilmoitti taivaan sanoman, että me muka jo tulevana vuonna palaamme takaisin tuohon köyhään seutuun, josta juuri olimme tulleet, ja varsinkin sinne, josta Shtshutshja, Bodarata ja Ussa alkavat; sillä kaksi keisaria oli muka meitä palkitseva, meidän "vanhimpamme". ovat kirjoituksiimme tyytyväiset ja lähettävät meidät uudestaan; mutta tällä nykymatkalla meille ei enää tapahdu mitään onnettomuuksia. Niin oli muka hänelle ilmoittanut jumalain lähettiläs, jonka ajatukset hän vain voin kuulla.

Ennustuksen viimeinen osa kyllä toteutui. Hitaasti tosin, vaan ilman onnettomuuksia ja häiriöitä matkustimme kolmekolmatta päivää Obia vastavirtaan ja pitkän odotuksen jälkeen viimein tavatulla höyrylaivalla kolme päivää Irtishiä myöten ylös päin. Ilman onnettomuuksia, vaikka kyllä vastuksia kärsien, pääsimme Uraalin ylitse; ripeästi luistimme mukavilla höyrylaivoilla alas Kama-jokea; hitaammin veivät laivat meitä Volgaa myöten ylös päin. Nishni-Novgorodissa, Moskovassa, Pietarissa otettiin meitä ystävällisesti vastaan kuten ensi kerrallakin, ja omassa kodissa meitä riemulla tervehdittiin; "vanhimpamme" näyttävät myöskin olevan kirjoituksiimme tyytyväiset, vaan tundralle me emme palaa, en ainakaan minä.

Pakana Ostjakit.

Helppo ja vaivaton on nykyään, ja arvattavasti vielä vuosisatoja edelleenkin, ihmisen taistelu olemassa olostaan Siperiassa, helppo ja vaivaton varsinkin luonnon lahjoista rikkaassa eteläosassa, mutta ei liian kova eikä vaikea niissäkään seuduissa, joita me olemme tottuneet katsomaan jääaavikoksi, hedelmättömäksi erämaaksi ja joita me vielä sittekin sellaisiksi sanomme, kuin siellä vastahakoisesti itse matkustelemme. Tosin Länsi-Siperian pohjoisimmassa osassa ilmanala on kolkko ja kova; tosin maa pysyy siellä verraten matalasta pinnan alta alkaen ijäisesti jäässä eikä kasva ravitsevaa hedelmää; tosin taivas ja aurinko eivät kypsytä maahan kylvettyä viljan jyvää; mutta sielläkin luonto hyväntahtoisesti antaa runsaita lahjojansa ja, mitä maa ei anna, antaa vesi. Noilla seuduin, joita me mielellämme kierrämme, vuosisatoja asunut ihminen kyllä näyttää meistä köyhältä ja kurjalta, vaan todella hän ei ole kumpikaan. Hänkin saa tarpeensa riittävästi, hänkin kokoo itselleen viehätystä, joka häntä tyydyttää, sillä hänen kotonsa antaa hänelle enemmän, kuin hän elääkseen tarvitsee. Tosin hänkin enemmän tai vähemmän tajuisesti tavoittelee "ihmisarvon mukaista olemusta", mutta ei julki eikä salaa vihaa onnellisempia, sillä hän itse on onnellisempi, kuin me luulemmekaan, siitä syystä, että hän on vaatimattomampi, vähempään tyytyväinen ja vähemmästä iloinen, kuin me olemme, ja siitä syystä, että hän, jos katsomme syvemmälle, ei tiedä mitään siitä, jota me sanomme intohimoksi, että hän lapsen riemulla nauttii iloja, joita hänelle saattaa sattua, ja kantaa kärsimyksiä, jotka häntä kohtaavat, kuin lapsi, joka kyllä ehkä tuntee syvällistä surua, vaan helposti sen myöskin unhottaa. Tosin musta suru ja huoli astuvat hänenkin majapaikkaansa, mutta hän karkoittaa ne heti luotansa, milloin vain luulee huomaavansa ilon edes etäistä kajastustakaan, ja unhottaa hädän heti, kuin onni taas hänelle hymyilee. Hänkin kerskaa rikkaudestaan ja valittaa köyhyyttä; mutta hän ei joudu toivottomuuteen, vaikka hänen rikkautensa katoaakin, eikä hän kadota malttiansa, jos hänen köyhyytensä muuttuu rikkaudeksi. Hän on täys'kasvuisenakin vielä lapsi ajatuksissaan ja tuntemisessaan, teoissaan ja toimissaan; hän on onnellisempi kuin me.

Ostjakki, jonka kanssa varsinkin olemme seurustelleet Ala-Obin varsilla, jota olemme useimmin tavanneet ja jota luulemme oppineemme paraiten tuntemaan, kuuluu Suomen sukuun ja hänellä on sama usko kuin eräällä toisella saman suvun haaralla, samojeedeilla, sekä melkein samat tavat kuin melkein kaikilla sukulaiskansoillaan eli siis lappalaisillakin; hän on poropaimen ja kalastaja, metsästäjä ja linnustaja, kuten samojeedi ja lappalainen. Jos ei oteta lukuun hänen uskoansa ja ehkä kieltänsä, niin hän on enemmänkin lappalaisen kuin samojeedin kaltainen; sillä hän on sekä paikoillaan asuva että vaelteleva paimen, jota vastoin samojeedi yksin kalastellessaankin ainoastaan ani harvoin vaihtaa kuljetettavan majansa pysyväiseen hirsitaloon, ainakaan siinä Siperian osassa, jota me olemme matkustelleet.

Ehkä ostjakkien heimo on ennen aikaan ollut väkirikkaampi kuin nykyään, vaan kansa meidän käsityksemme mukaan se ei ole koskaan ollut. Joissakuissa heidän asuinpaikoissaan tai sellaisissa seuduissa, joissa he ainakin vaeltelevat, kuuluu väkiluku yhä vähenevän, toisissa sitä vastoin hiukan lisäytyvän, vaan ei suuressa määrässä kumpaakaan. Enintään heitä lienee viisikymmentä tuhatta henkeä. Koko Obdorskin suuressa piirissä, joka ulottuu 65:nen pohjoisen leveysasteen tasalta samojeedein niemen pohjoispäähän ja Uraalista Kass-joen latvoille asti, elää saamiemme virallisten tietojen mukaan nykyänsä ainoastaan viisituhatta kolmesataa kaksiyhdeksättä miesostjakkia, joista ainoastaan tuhat kolmesataa kuusikahdeksatta on työhön kykenevää eli, joka on ihan sama, veroa maksavaa miestä. Jos oletamme naisia olevan yhtä paljo, niin ei heitä sittekään ole täyteen yhtätoista tuhatta. Sen tähden äskeinen arvio ei suinkaan ole liian vähäinen, vaan pikemmin liian suuri, vaikka otettakoonkin huomioon, että ostjakkien asuinala ulottuu Obin varsilla ylös Surgutin seuduille asti ja Irtishin varsilla lähelle Tobolskia.

Kaikki Irtishin sekä Ylä- ja Keski-Obin seutujen ostjakit asuvat vakinaisissa, hyvin yksinkertaisissa hirsitaloissa; jotka ovat samankaltaiset kuin venäläisten asunnot. Ainoastaan siellä täällä hyvin harvassa näiden ja korkeampaa sivistysastetta osoittavien kiintonaisten asuntojen välillä tavataan tuohiteittä, tshumi, jota vastoin se Ala-Obin varsilla, varsinkin Obdorskin ja joen suun välillä, on vaeltelevan poropaimenen ainoana asuntona, jokahan onkin luonnollista. Samassa suhteessa, vaikka ei tosin ihan täydellisesti, kuuluvat vakinaisissa, pysyvissä kylissä asuvat ostjakit oikeauskoiseen kirkkoon tai heidät luetaan siihen, koska ovat antaneet itsensä kastaa. Sitä vastoin tshumissa vielä majailevat ostjakit ovat pysyneet ikivanhassa uskossansa, josta ei suinkaan puutu runollista ylevyyttä eikä siveellisyyttä, vaan jota oikeauskoiset papit ja heidän seurakuntalaisensa tuomitsevat sokeaksi pakanuudeksi. Sitä uskoaan nämä ostjakit tunnustavat paljon hartaammin ja suuremmalla vakuutuksella kuin toiset niin sanottua kristillisyyttänsä, joka ei suinkaan ole mikään jalostuttava korvaus ostjakkien lapsellisesta mielestä kehittyneen ja lapsellisella tavalla ilmi tulevan uskonnon sijaan. Sitä myöten, kuin Keski-Obin ja Ala-Irtishin seutujen ostjakit ovat ottaneet vastaan hirsiasunnot ja kristinuskon, ovat he myöskin vaihtaneet entisen pukunsa melkein kokonaan venäläisten kalastajanaapurien pukuun ja heidän seurassaan paljon omistaneet heidän tapojansakin ja omiansa kadottaneet sekä osaksi myöskin unhottaneet heimonsa puhtautta, niin että heille entisestä ominaisesta olemuksestaan ei ole jäänyt jäljelle oikeastaan mitään muuta kuin ne tuntomerkit, joita ei voida kadottaa, kieli ja kaikki siitä riippuvat omituisuudet, ja ehkä myöskin kaikilla ostjakeilla yhteinen taitavuus, toimekkaisuus ja viaton hyväntahtoisuus. Mutta ei missään tapauksessa käy lausua, että tapojen muutoksesta olisi siveellisyys lisäytynyt tai kristinuskon ottamisesta tapojen puhtaus kasvanut. Ainakin on mieluisempi oppia tuntemaan pakana ostjakkeja ja lähemmin tarkastella vielä alkuperäistä kansaa, kuin sitä sen osaa, joka on ainoastaan varjo siitä, kuin se ennen oli ja heimon toinen osa vielä nykyäänkin on. Minä siis supistan kertomukseni niihin ostjakkeihin, jotka vielä nykyäänkin palvelevat Ort jumalaansa, elävät monivaimoisuudessa, kellä on siihen varaa, ja hautaavat kuolleitansa ihan samalla tavalla kuin heidän isänsä ovat haudanneet; esitykseni ei siitä suinkaan tule huonommaksi, että toiset jäävät syrjään, vaan päin vastoin kokonaisemmaksi, jos puhun yksinomaan vain näistä.

Ostjakkien kansan luonteesta on vaikea puhua, vielä vaikeampi sitä kuvata. Minä olen sitä moneen kertaan koettanut, mutta aina huomannut, miten mahdoton on sanoilla kuvata muotoa ja kynällä täydellisesti esittää ainoastaan silmällä nähtäviä heimon tuntomerkkejä. Ostjakit ovat kasvojensa muodolta, ihonsa, tukkansa ja silmäinsä väriltä hyvin monenlaiset; heidän rotumerkkiänsä eli siis mongolialaisuuttansa ei suinkaan ole aina helppo huomata, päin vastoin se usein on hyvin näkymättömissä; jos joskus todella luullaan saaneensa määritellyksi jokin varma, kaikkiin soveltuva tuntomerkki, niin toiset saman heimon jäsenet taas todistavat, että sitä määrittelyä ei suinkaan käy sanoa ehdottoman päteväksi, vaan ainoastaan osittain kelvolliseksi. Jos koetan sovittaa kaikkea yhteen, kuin olen tarkastettavinamme olleista ostjakeista nähnyt ja muistiin kirjoittanut, niin uskallan kuvata heitä ainoastaan näin:

Ostjakit ovat keskikokoisia, yleensä solakkavartaloisia, kädet, jalat ja raajat yleensä kohtuullisen kokoiset, kädet ehkä pikemmin suuret kuin pienet, pohkeet melkein aina pienet. Kasvojen muoto on jotenkin muiden mongolialaisten ja Pohjois-Amerikan indiaanein välillä, sillä ruskeat silmät ovat kyllä pienet, vaan ainoastaan sen verran viistossa, että sen juuri paraiksi huomaa, sasupäät eli poskiluut matalat, mutta kasvojen alaosa kapeaan ja terävään leukaan päin niin painunut, että muoto näyttää kulmikkaalta, ja, kun huuletkin ovat teräväpiirteiset, muuttuu se monella, varsinkin lapsilla ja naisilla, oikeaksi kissan naamaksi, vaikka nenä yleensä onkin vain hyvin vähän litteä, monella ei ollenkaan. Runsas, suora tukka, joka ei sentään ole karkea, on tavallisesti musta tai mustanruskea, harvemmin vaaleanruskea ja vielä harvemmin kellertävä, ja parta huono, kuitenkin ainoastaan siitä syystä, että nuorilla keikareilla on tapana nyhtää sitä pois, kulmakarvat ovat tuuheat. Ihon väri on tuskin tummempi kuin europpalaisen, joka paljon eleksii tuulessa ja ulkoilmassa millä säällä hyvänsä, ja kellertävyys, jota siinä aina sentään on, voi melkein näkymättömäksi heiketä ja sotkeutua.

Vaikka tätä määrittelyä käyneekin sanoa soveltuvaksi enimpiin ostjakkeihin, niin se ei kuitenkaan merkitse, että heitä tarkemmin katsellessa tarvitsisi vähääkään epäillä heidän rodustansa. Muutamat heistä huomataan heti ensi katsauksella täydellisiksi mongolialaisiksi; sillä he ovat lyhytkasvuisia, ruskeat, vilkkaat silmät ovat viistossa ja pitkäaukkoiset, sasupäät korkeat, karhea tukka sysimusta, ja kaikki aina paljaana olevat ruumiin osat joko vaskipunaiset tai nahkaruskeat.

Ostjakkien kielestä en voi lausua mitään arvostelua. Sen tähden sanon vain, että se jakautuu kahteen, vieraankin selvästi huomattavaan murteesen, joista Keski-Obin seuduilla vallitseva kaikuu hyvin soinnukkaalta, vaikka vähän pitkäveteiseltä ja laulun tapaiselta, jota vastoin Ala-Obin murre sen tähden, että kaikki ostjakit siellä mielellään käyttävät pehmeämpää samojeedein kieltä, sujuu sukkelammin, tavut kuitenkin aina selvästi eroten toisistaan.

Kristityt ostjakit matkivat, kuten jo huomautimme, venäläisten pukua; naiset eroavat venäläisten kalastajain naisista ainoastaan siten, että he koristavat vaatteitansa monesta paikasta kirjavilla lasihelmillä ja käyttävät erikoisia, ylt'yleensä helmillä koristettuja, leveitä nauhoja, saman laatuisia kuin katolilaisten pappien stola. Pakana ostjakit käyttävät pukiminaan yksinomaan poron nahkoja ja muiden eläinten nahkoja ainoastaan poikkeuksen tavoin erityisinä poroturkin eli, kuten venäläiset sanovat, hirviturkin koristuksina. Pukimina on alapuolelle polvea ulottuva, miehillä rintaan asti, naisilla koko etupuolelta halaistu, ruumiin mukainen turkki, joka naisilla vyötetään nahkavyöllä kiinni; turkkiin kiinni ommeltu tai irtaallaan siihen kuuluva päähine ja hihoihin kiinni ommellut rukkaset; nahkahousut, jotka ulottuvat polvien alapuolelle, ja nahkasukat, jotka sidotaan kiinni polvien yläpuolelta. Naisten turkki on etupuolelta pitkin laitoja koristettu pienistä, neliskulmaisista, lyhytkarvaisista, eri värisistä, suurella vaivalla yhteen ommelluista nahkapaloista tehdyllä reunuksella ja helma leveällä koirannahkareunuksella, miehillä samoin ainakin helma; heillä myöskin aina on päähine kiinni turkissa. Nahkasukat, milloin niitä tahdotaan oikein sieviksi, tehdään hyvin monen värisistä, aistikkaasti asetelluista nuorten porojen nahkakaistaleista; rumamuotoinen kenkä on osaksi siihen kiinni ommeltu, osaksi sidotaan se nauhoilla kiinni. Keveä, metallinapeilla koristettu nahkavyö, jossa veitsi riippuu, pitää miehen turkkia kiinni; kirjava, pitkärimsuinen liina, jota kesällä käytetään nahkapäähineen sijasta, riippuu naisilla turkin päällä. Paidasta ei tiedetä mitään; sitä vastoin naiset käyttävät vyöhykettä. Koristuksikseen kokoaa ostjakkinainen niin paljon yksinkertaisia vaski- tai paraimmassa tapauksessa hopeasormuksia kaikkiin sormiinsa, kuin niihin mahtuu, joten koko se käden osa on ihan kuin panssaroitu, kantaa sitä paitsi kaulassaan suurempia tai pienempiä lasihelmi-nauhoja ja raskaita, lasihelmistä, rautalangan kiehkuroista ja metallinapeista tehtyjä vastamaisia korvaheluja paremmin korvain päällä kuin niistä riippumassa, ja palmikoitsee tukkansa kahteen palmikkoon, jotka ulottuvat alas pohkeiden keskipaikoille asti. Samoin tekee myöskin ostjakkilainen keikari, todistukseksi että kaikki maailman keikarit ovat samaa sukua, jota vastoin mies tavallisesti pitää tukkansa kyllä pitkänä, mutta irtaallaan.

Yksinkertaisempi vielä kuin vaatetus, mutta yhtä tarkoituksen mukainen kuin tosin ruma, vaan kesät talvet yhtä sovelias puku, on ostjakin asuntokin, tshum, keilan muotoinen, tuohella päällystetty kuljetettavaksi sopiva maja, jota sekä kalastaja että liikkuva paimen käyttää. Kaksi- tai kolmekymmentä hienoa, silitettyä, molemmista päistä teroitettua, neljän tai kuuden metrin pituista seivästä, joista kaksi sidotaan lyhyellä nuoralla ylhäältä yhteen muille tueksi, on, silmämäärältä, mutta kuitenkin hyvin tarkkaan piiriin asetettuina, seinätelineinä; viisi tai kahdeksan, kapeista ja keittämällä pehmitetyistä tuohiliuskoista tehtyä, keilanpinnan muotoista levyä on ulkoverhona; tuulen siimespuolelle jätetty, kudotulla tuohilevyllä suojeltava aukko majan ovena; ylähuippu on aina auki, että savu pääsee vapaasti nousemaan. Ovesta tshumin vastapäiseen seinään on suora, paljas käytävä, jonka keskikohdalla on tulisija; sen päällä on kaksi vaakasuoraa, seinäseipäihin sidottua seivästä kuivausorsina, joissa keittokattilakin riippuu. Käytävän kummallakin puolella on lautoja tai ainakin mattoja maassa astuimina ja vuoteiden jatkona, joiden pää puoli on seinään päin. Sararuohosta tehdyt matot, pitkäkarvaiset, pehmeät poron taljat ja poronkarvoilla tai kuivilla suosammalilla täytetyt, tyynyt ovat makuusijoina, turkit peitteinä. Sääskiverho, jonka alle kesällä koko perhe ryömii, suojelee makaajia tehokkaammin kuin tshumin ovella aina palava pajurisutuli noilta siivekkäiltä kiusaajilta. Keitto-, tee- ja juomakattila, kaukaloita, nahkasäkkejä, joissa pidetään jauhoja ja kovaksi paistettua ruisleipää, pieniä, kannellisia arkkuja, joissa säilytetään arvokkaimmat tavarat, varsinkin teeastiat ja -tarpeet, kirves, pora, nahankaavin, kaukalon muotoinen ompeluarkkunen, jousi tai pyssy, lumianturat sekä monenlaisia pyydyksiä; siinä kaikki sellaisen majan talouskapineet. Kristittyjen ostjakkien majoista harvoin puuttuvan jumalankuvan sijasta on näillä pakanallinen kotijumala.

Talven kylmältä ja myrskyiltä suojataan tshumia nahkapeitteellä, joka tehdään vanhoista turkeista, tai vielä paremmin toisella tuohikerroksella, joka levitetään entisen päälle.

Jos tshumin isäntä on kalastaja, on sellaisen tshumin edessä kuivaustelineitä sekä verkkoja että kaloja varten, hyvin siistitekoisia, erittäin keveitä ja taidokkaita rysiä, monta verrattoman hyvää pikku venettä ja muita kalastusneuvoja. Jos isäntä on myöskin metsästäjä, näkyy majan ympärillä kaikenlaisia pyydyksiä, itsestään tappavia kaaria ja jousia. Poropaimenella on monta taitavasti tehtyä rekeä niihin kuuluvine tarpeineen ja yksi hänellekin välttämätön vene.

Joka ostjakki osaa kalastaa, melkein jokainen myöskin metsästää tai viritellä pyydyksiä, mutta ei jokainen olla poronpaimenena. Kellä on poroja, häntä ostjakkien kesken pidetään vauraana eläjänä, ja jos poroja on paljo jollakulla, sanotaan häntä rikkaaksi; yksinomaan kalastuksella elämistä pidetään köyhyyden merkkinä. Hevosia ja sarvikarjaa näkyy kyllä vähä joissakuissa ostjakkikylissä, mutta ainoastaan keskijoen varsilla; lampaita ja ehkä kissaakin pidetään siellä myöskin silloin tällöin. Vaan ostjakkien varsinaisina kotieläiminä ovat poro ja koira. Ilman niitä, varsinkaan ilman poroa, ei toimeentuleva mies luule voivansa elääkään, ja ne todella tekevätkin hänelle mahdolliseksi sen, joka hänestä on elämän iloa. Kuten beduiini, Sisä-Afrikan vaelteleva paimen, katsoo itseään arvokkaammaksi niitä heimolaisiansa, jotka maata viljelevät, ja kuten kirgiisi melkein halveksivasti katselee jokaista, kuin koettaa saada elatustansa maasta, samoin porolauman isäntä, jopa poropaimenkin käy käsiksi verkkoon ja koukkuihin ainoastaan silloin, kuin tahtoo saada kaloja omaksi tarpeekseen; jota vastoin kalastaja laskee verkkoja ja rysiä, paitsi itseään, myöskin muita varten tai tekee sitä toisen palvelijana. Porojen luvun mukaan arvostelee ostjakki miehen omaisuutta, poroja hän katsoo rikkaudekseen, onnekseen. Sen tähden hän silloin, kuin rutto hävittää hänen porolaumansa, kadottaa, paitsi rikkauttansa ja onneaan, myöskin muuta ja paljon enemmän: kadottaa arvonsa, itsetuntonsa ja luottamuksensa, jopa uskonsa, tapansa, tottumuksensa ja itsensäkin. "Niin kauan, kuin rutto ei vielä hävitellyt laumojamme," sanoi seurakunnan vanhin Mamru, se ymmärtäväinen ostjakki; johon olimme tutustuneet, "elimme iloisesti ja olimme rikkaat; siitä asti, kuin poroja yhtä päätä kadotamme, tulemme vähitellen köyhiksi kalastajiksi. Me emme, voi ilman poroa pysyä pystyssä, emme elää ilman niitä!" Ostjakki parat! niissä sanoissa on heidän kohtalonsa lausuttuna. Jo nykyään ovat porot, joita ennen oli satoja tuhansia, vähenneet viideksikymmeneksi tuhanneksi, ja yhä vielä rutto melkein joka vuosi raivoaa näissä sarvikkaissa laumoissa. Mitä siitä seuraa? Venäläiset papit saavat enemmän kristittyjä, venäläiset kalastajat enemmän renkejä, mutta ostjakkeja tuota pikaa ei enää ole muuta kuin nimeltä.

Pohjois-Aasian poro on vallan toisenlainen kuin Lapin poro, suurempi ja muhkeampi, oikea kotieläin sanan paraimmassa merkityksessä. Me kaikki luulimme tuntevamme sen, sillä olimmehan sitä Lapinmaassa katselleet hyvin tarkkaan, oikein luonnontutkijan silmillä; mutta Siperiassa meidän täytyi tunnustaa, että sittekin olimme saaneet vain hyvin vaillinaisen kuvan tästä kaikkein kummallisimmasta kotieläimestä. Tuolla Lapissa olimme oppineet tuntemaan niskoittelevan, ilmeisen vastahakoisesti pikku miehen ikeen alle taipuvan ja lakkaamatta vapautensa jälleen saamista mietiskelevän peuralajin; täällä Siperiassa tapasimme kuuliaisen ja nöyrän, ihmisen seurassa pysyvän ja häneen luottavan eläimen. Vaan ostjakki osaakin oivallisesti pidellä sitä. Tosin hän ei kohtele sitä niin hellästi, kuin hän hyväilee koiraansa, muuta yleensä ei myöskään tylysti eikä muuten kuin poikkeuksen tavoin kovasti ja raa'asti, ja sitä tapahtuu ani harvoin. Vastoin lappalaisen tapaa hän ei huoli sitä lypsää, mutta sen sijaan pitää sitä paljon säännöllisemmin valjaissa; sillä poron täytyy häntä ja hänen perhettään, tshumia kaikkine sisustuksineen ja kaikkia muita tavaroita, joita vain käy viedä mukaan, kuljettaa paikasta paikkaan sekä kesällä että talvella, jota vastoin lappalainen ainoastaan talvella käyttää poroa vetoeläimenä. Tapetusta porosta käyttää ostjakki kuten lappalainenkin kaikki osat, paitsi suolia ja vatsaa. Liha kelpaa ravinnoksi, luut ja sarvet kaikenlaisiksi kaluiksi, jänteet langaksi vaatteiden ompelukseen, talja vaatteiksi ja muiksi pukimiksi; yksin kallotkin käytetään. Poroilla ostjakki ajaa, keveässä reessään istuen, niin kesällä kuin talvellakin paikasta paikkaan, morsiamen katsontaan, pitoihin, metsästelemään ja ystäviensä hautajaisiin; porolla hän vie kuollet viimeiseen lepopaikkaansa; poroja hän teurastaa ja syö vierastensa ja vainajainsa kunniaksi; poron taljoihin käärii hän vainajat ja itsensä. Lyhyesti sanoen: hän ei voi porotta tulla toimeen, ei elää.

Tuskin vähemmin tärkeä kuin sarvikas laumansa on ostjakille toinen kotieläimensä, koira. Koiraa pitää, hoitelee ja hyväilee joka ostjakki yleensä eikä ainoastaan vaelteleva paimen, kalastaja yhtä hyvin kuin metsästäjäkin, paikoillaan asuva yhtä hyvin kuin kuljeksiva mies. Ostjakkien koirat ovat kahta eri rotua, jotka kuitenkin vain suuruudeltaan eroavat toisistaan. Tokkohan meikäläiset koirain suosijat niitä katsoisivat kauneiksi, en minä uskalla sanoa: minun puolestani täytyy tunnustaa ostjakkien koira kauniiksi jo siitä syystä, että sillä vielä on kaikki villein koirien tuntomerkit muut, paitsi väri. Enimmin on se meidän suippokuonoisen koiramme kaltainen, mutta tavallisesti suurempi ja usein niin suuri, että se tuskin on pienempi sutta, ei ainakaan paljon; hoikempi se myöskin on ruumiin rakennukseltaan kuin suippokuonokoira. Pää on pitkähkö, kuono keskipituinen, kaula lyhyt, ruumis pitkä, jalat hoikat, häntä keskipituinen, vaskenkarvainen silmä viistorakoinen, lyhyt suippo korva pystyssä, karva erittäin tiheä ja pitkä, kahta eri lajia, villa- ja harjaskarvaa, väri monenlainen, paraastaan puhdas valkoinen tai valkoinen ja mustat, hyvin säännölliset kuvat molemmin puolin päätä, korvissa, seljässä ja sivuilla, välistä myöskin suden tai hiiren karvainen harmaa tai hallakka, mutta ei juovikas. Häntä, jonka pää on karvainen, mutta ei tuuhea, on aina joko riippumassa tai suorana pystyssä, vaan ei koskaan kiemurassa, ja se juuri melkoisesti enentää villikoiran näköisyyttä.

Lakkaamaton ihmisen seurassa olo hyvänä ystävänä on tehnyt ostjakkien koiran erittäin hyvänluontoiseksi eläimeksi. Se on valpas, mutta ei äkäinen; rohkea, vaan ei riitaa etsivä: uskollinen ja kiihkeä, mutta ei vieraita vihaava eikä kiukkuinen; epäluuloisesti, vaikka ei juuri vihaisesti, se juoksee vieraalle vastaan, vaan lähestyy häntä luottavasti heti, kuin kuulee hänen puhelevan isännän kanssa tai näkee hänen astuvan tshumiin. Ihan tottumaton hemmottelemiseen ollen hän kyllä mielellään oleskelee tshumissa isäntänsä tai emäntänsä kanssa, mutta, osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä, lähtee myöskin mihin tuuleen ja ilmaan hyvänsä, hyppää vitkastelematta joen kylmään veteen ja uipi suoraa päätä leveäinkin joen haarojen poikki taikka valittamatta juoksee tundralla ajettaessa reen alla, johon se on kiinni sidottu, käyköönpä matka soita, vaivaiskoivikkoja tai vesiä myöten. Ollen viisas ja kavala, kekseliäs ja neuvokas, taitava ja sukkela, osaa se tehdä elämänsä viehättäväksi ja selvitä kaikista sattumuksista. Tshumissa se itsekieltävästi makaa ruuan vieressä, joka sille on herkkua; isäntänsä majan ulkopuolella se on näpistelevä ja rohkea varas. Tundran vaivaiskoivikossa se tyytyväisesti juoksee reen alla, vaan sileillä soilla tai muuten hyvällä tiellä se asettuu, jalat hajallaan, reen jalaksille ajamaan; metsässä se seuraa isäntäänsä uskollisena ja hyödyllisenä apulaisena, mutta vieraalta se sieppaa tapetun saaliin ihan silmäin edestä ja syö sen kiireimmiten niin viattoman ja tyytyväisen näköisesti, että siihen veitikkaan on mahdoton suuttua. Poroja paimenessa se tietää kaikki poron ominaisuudet ja pahat tavat ja on myöskin nöyrä, mutta ei koskaan niin luotettava kuin lammaskoira, vaan päin vastoin omapäinen ja tekee palvelusta vitkastelematta ainoastaan silloin, kuin se siitä näyttää ehdottoman tarpeelliselta.

Ostjakkien koiraa käytetään leikkikumppanina, tshumin vartiana, laumojen kaitsijana ja vetoeläimenä; käytetäänpä sitä vielä kuolleenakin hyödykseen. Reen eteen valjastetaan sitä ainoastaan talvella, mutta käytetään silloin niin sopimattomia valjaita, että se, jos sitä vähäkään rasitetaan, jo muutamain vuosien päästä ijäkseen lapaantuu. Kuoltua riistetään siltä oivallinen turkki, ja moni ostjakki pitää nähtävästi ainoastaan sitä varten niin suurta koirajoukkoa, että milloin hyvänsä talvella saa tarpeekseen koirannahkaa.

Samaa tai samanlaatuista tarkoitusta varten lienevät ne pesistä otetut nisäkkäät ja linnut, varsinkin ketut, karhut, huuhkajat, korpit, kurjet, joutsenet y.m., joita nähdään sekä kalastaja- että paimen-ostjakin tshumissa tai sen edessä kahleissa. Niin kauan, kuin sellaiset eläimet ovat vielä nuoria, kohdellaan niitä ystävällisesti ja hoidellaan huolellisesti; vaan kuin ne tulevat täysikasvuisiksi ja karvaltaan tai höyheniltään kelvollisiksi, surmataan ne, syödään, mikä syötäväksi kelpaa, ja käytetään hyväkseen turkki ja höyhenet, myöden varsinkin nahat usein ihmetyttävän kalliista hinnoista.

Koira tyytyy täällä kuten kaikkialla ihmisen tahtoon, mutta ihmisen täytyy taipua poron elintarvetten mukaan. Ne tarpeet ne määräävät paimenostjakin kuljeksimaan, ei paimenen oma tahto eikä oikku, samoin kuin kalojen tulo ja lähtö melkoisesti vaikuttavat paikoillaan asuvien ostjakkien töihin ja toimiin. Poronpaimenten ja heidän laumojensa vaellukset tapahtuvat melkein samasta syystä ja samaan suuntaan kuin kirgiisein, eroten niistä paraastaan vain siten, että ostjakkien vaellukset eivät pysähdy talveksikaan, vaan siihen aikaan juuri enenevät, s.o. ovat muuttuvaisemmat ja vaihtelevammat. Lumen sulaessa siirtyy paimenostjakki hitaasti vuoristoa kohti, sääskivitsauksen alkaessa nousee ylemmäksi vuorille tai ainakin harjanteen seljälle, jotka nekään eivät ole ihan turvassa sääskiltä; vitsauksen lakatessa palaa hän vähitellen alavammalle tundralle viettämään talvea, jos mahdollista, kotijoen lähistössä. Sitä kiertokulkuaan tekee hän vuosi vuodelta, jos onnettomuus, tuo hirmuinen rutto, ei kohtaa häntä.

Jo ennen kuin lyhyt kesä tulee paimenostjakin hedelmättömään kotomaahan, jo ennen kevään ensimmäisiä puhalluksia, siihen aikaan, jolloin kova jääkansi vielä järkähtämättä peittää mahtavaa jokea, sen sivujokia ja kaikkia tundran lukemattomia järviä, poikivat porot; sen tähden täytyy silloin huolellisemmin kuin muuten etsiä sellainen paikka, jossa on soveliasta syötävää sekä vanhoille poroille että vasikoille. Sitä varten paimen ei siirry syvimpiin laksoihin vaan päin vastoin nousee harjanteille, joilta talvimyrskyt ovat laisseet lumen niin vähiin kuin mahdollista, ja pystyttää sinne tshuminsa soveliaimpaan paikkaan. Päivä-, viikkokausia viipyy hän siellä, kunnes paljas peuranjäkälä on kaikkialta ympäriltä syötynä eikä ole apua enää poron leveästä kaviostakaan, joka lapioimalla lunta paljastelee jäkäläpaikkoja. Sitte vasta paimen siirtyy johonkin lähipaikkaan, jossa on samoja etuja tarjona. Siitäkään hän ei lähde ennen pois, kuin taas tulee laitumen puute; sillä vielä on se aika, jota hän voi sanoa helpoksi ja hyväksi. Laumat kävelevät nyt laitumella tiheissä joukoissa; porojen kesken, joiden sarvet ovat puhkeamaisillaan tai juuri puhjenneet, vallitsee täydellinen rauha; emäporot pitävät tarkkaa vaaria vasikoista eivätkä päästä niitä näkyvistä; lauma ei pyri hajautumaan eikä poistu etäämmäksi tshumista, kuin kova paimenen huuto kaikuu, joka niitä auringon laskeutuessa kutsuu takaisin tshumin luo. Yöllä tosin hiiviskelee ympärillä ahnas susi, jonka talvi oli vuorilta karkoittanut alavalle tundralle, mutta rohkeat koirat vartioivat valppaasti ja pitävät tuota pelkuria rosvoa etäämpänä. Paimen sen tähden on yhtä vähän huolissaan suden kuin talvenkaan tähden, jota hän kuten kaikki pohjoisimmat kansat katsoo paraimmaksi vuodenajakseen. Päivät, jotka nyt vielä ovat hyvin lyhyet, pitenevät hyvää vauhtia ja yöt yhä lyhenevät sekä samalla hänen vartioimattoman karjansa vaarat vähenevät. Joki heittää pois talvipeitteensä, etelän aroilla lämminneiden jokivesien kanssa virtailee lauhkeata ilmaa läpi maan; kukkulaseljänne toisensa jälkeen tulee lumettomaksi; sekä niillä että laaksoissa, joissa nuoret silmikot nyt rehevästi paisuvat, on kaikenlaisiin säihin tottuneille eläimille runsaasti ravintoa; alava tundra on muuttunut paimenen mielestä oikeaksi paratiisiksi. Kuitenkin hänen ja hänen laumansa suloinen elämä kestää vain vähän aikaa. Yhä ylenevä, yhä kauemmin ja lämpimämmin paistava aurinko sulattaa tasaisistakin laaksoista lumen, laajoilta järviltä jään, jopa routaisen maan pinnankin ja herättää kevään ensimmäisten viattomain esikoisten sekaan miljaardeja tuskauttavia sääskejä sekä itsepäisesti tunkeutuvia paarmoja, joiden toukat porot vasta muutama viikko sitte päristelivät pois sieramistaan. Nyt alkaa vaelteleminen todella, nyt paimen rientää vuoristoa kohti, tosin ei pitkää matkaa yhtenä päivänä. Heti, kuin yökaste aamusella kuivaa sammalista, jäkälöistä, ruohoista ja vaivaispensasten nuorista lehdistä, purkavat naiset tshumin, jonka vasta eilen pystyttivät, ja asettelevat tavarat eilen samoin tyhjennettyihin rekiin. Sill'aikaa ajaa paimen keveässä reessään, neljä voimakasta poroa edessä, laumansa luo, joka on hajallaan syömässä tai kylläisenä makaa ryhmissä, kokoo eläimet leiripaikan luo, jossa hänen perhekuntansa jo on valmiina ottamaan vastaan. Hienoa nuoraa, jonka yli porot ainoastaan harvoin uskaltavat hypätä, käsissään pitäen asettuvat vastaanottajat piiriin lauman ympäri; paimen menee, heittonuora oikeassa kädessä, keskelle laumaa, heittää melkein erehtymättä silmukan valitsemillensa poroille kaulaan tai sarviin, ottaa ne kiinni, valjastaa ne, käskee päästämään kaikki muut irti, nousee taas rekeensä ja lähtee ajamaan vuoristoon päin. Kaikki muut reet seuraavat, kukin jonkun perheesen kuuluvan ohjaamana, pitkässä rivissä jäljestä. Koko vapaa lauma lähtee mylvien, narisevin askelin, liikkeelle, koirat yhä haukkuen juoksentelevat ympärillä ja koettavat pitää koossa muutamia kuljeksimaan taipuvaisia poroja, mutta eivät kuitenkaan voi estää joitakuita poikkeamasta syrjään eikä jäämästä jäljelle. Yhä laajemmaksi leviää lauma, sievästi koristaa se kaikkia lähimäkiä, erittäin mieluisiin syöntipaikkoihin pysähtyy ryhmiä sinne tänne; emäporot täyttävät vasikkain vaatimuksesta äidin velvollisuuksiansa ja ehkä laskeutuvat levähtämäänkin vasikan viereen, joka on kylläisenä nukahtanut. Viimein paimenen tarkka silmä huomaa tuon vitkastelemisen, hän poikkeaa tieltä syrjään, ajaa suuren kierroksen lauman ympäri, ja hänen äänensä mahtikäsky sekä koirat, jotka nyt katsovat apunsa olevan tarpeen, pakottavat jälkimmäiset juoksemaan täyttä vauhtia edeltä jo menneiden jäljestä. Taas kuuluu kovempaa mylvintää, taas koirat kovemmin haukahtelevat ja edelleen kulkee tiheä lauma; oikea sarvimetsä siinä liikkuu, ja ulkomaisen katsojan sydämmessä tuntuu outoa metsästysintoa.