SISÄLLYS: (continued 4)

Niin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi tekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana yönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri alkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä ääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni albanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä kerran räjähti toisella rannalla. "El fiuul, el fiuul!" huusivat sudanilaiset; "elefantteja, elefantteja!" riemuitsimme mekin. Ensi kertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden polkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta laskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin selvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa jälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja tyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä, ja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään sen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain herätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin koskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona vastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat, tuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä niilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi, ikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan kanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät vaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet; juovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä, luihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko metelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet, jatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää surinaansa.

Se oli aarniometsän "Hosianna korkeudessa!"

Nisäkästen vaellukset.

Vaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään eläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden ja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti kuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei mikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme, kahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos eläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä pakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä varsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se tuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.

Niin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja varsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan. Harvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki samoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat, päästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta puutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion paolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.

Minä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista niiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon tähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia, joilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat toisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin elintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat heti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää mahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja lintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen edistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.

Ulommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki nisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat halukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja sen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta toiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat johtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät poikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa; eri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä löytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan, ruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon tai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein asettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät, että sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi, ennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin, jos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet, että ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä uudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä kuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta ja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria, samoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan pidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida eittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut viholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun lajin asunta-ala.

Meidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina aina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa rottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla rotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se asui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia ruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja, melusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa kummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja peljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja taika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen yhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava pyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin vihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret joukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian kautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä vitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso rotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai kissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin, nousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla taisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme ja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä se osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään meidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle, jota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä ja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein samaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan vielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin. Ja nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se jo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan se valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla muuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin vasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien rannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime vuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon minun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta vallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on herrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan keskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä Europan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan lopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa, ui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä tai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle, asettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli niissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä käsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun suojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä asuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me sitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa aluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on onnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.

Toisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko Itä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja varsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen, vahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä Regensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on se äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta sitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai viisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä päin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia edistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta tosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin katsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.

Ihan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa muuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee monen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää, kuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja saattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella niissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä nisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan sopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia, ahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja julmasti hyvänsä.

Tällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen retkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja tekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin yksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät pitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja saattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat kuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen matkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan. Näiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai riistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää elämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu joka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä, yksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat elämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin taikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen mukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa kanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti samoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan kuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat näitä retkeilyjä aikaan.

Kuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien puiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä ja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten jumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo jumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia, tyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja suojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään ja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin kannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan kaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat säälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin Sisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät kovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä karaistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota hän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee, laskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut niin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy samaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan, voidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa kuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen maanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä lehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin määrin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä saattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään sellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne muuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli, kuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret petoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin ihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona paikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa sotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat tekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat talvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta muuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole varsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta varsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain äkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.

Toisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan lähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja sieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen. Ne vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan tottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.

Nisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena on ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain vaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei ole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja talven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja lumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden täytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille, vaelluksille.

Pienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän. Vuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet vaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden ja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet laidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat jälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan kaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin Siperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa samoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka elävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia paikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa, yksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa muutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja määrättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille, talven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan Andes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja kesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille vaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta noin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset, jotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa päivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden säännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on teiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.

Mäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä kuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin liikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa asuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi. Venäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina pysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja palaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan aikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan mannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa kotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan talven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin vastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa hyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä eloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan hyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä, jotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä päästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen kesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa vuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava ja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti. Peritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan aikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka selvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja määräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät naaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi joukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä vasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä, niin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä eläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä poikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta sitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja kulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä paluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä, mutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja hitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.

Vielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit, prairioiden "puhvelit". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei ole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia laumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka ja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin laajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja kesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja talvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi kokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä niiden tallaamia "puhvelin polkuja" myöten satoja peninkulmia jotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on omin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet niille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman lumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan täyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja eroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät, vallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa tai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä taisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää erakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa runsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa myrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta etelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää kesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle; toisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja suurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi äärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä toimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti talven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa järjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin vielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä hajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla kulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta jotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta ruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä tässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan arvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja lähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty ja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden päällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.

Samoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta säännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin ylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen, jotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen tähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian ylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa seuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet, joita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi, peittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että Gobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden siirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että myöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin vain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa muuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin kova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että aro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla, vaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin talvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä pakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin pikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi laamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat seudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai kaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin peninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava tarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi siitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia lukuja paljon suurempi lammaslauma.

Jo ennen aro-anttiloopin vaellus aikaa alkaa myöskin liikkua kulaani eli dshiggetai, luultavasti meidän hevosemme kantaisä ja ainakin kaunein ja jaloin villihevonen koko maan päällä. Viimekeväiset varsat ovat syksyyn asti sen verran vahvistuneet, että voivat kestää pitempiäkin, kauemmin kestäviä matkoja, nopeata kulkua sekä liikkuvaisen elämän kaikkia vastuksia ja vaaroja. Nuoret oriit, jotka ovat täyttäneet neljä vuotta, ovat nyt myöskin täydessä voimassaan, eroavat toimihaluisina jo syyskuun lopulla emiensä laumoista ja kuljeksivat eteenpäin. Vanhoissa hevosissa herää siitosvietti ja samalla levottomuus ja vaellushalu. Siten alkaa nopea, toimelias kulaani jokavuotiset vaelluksensa ja paljon aikaisemmin, kuin talvi tulee, jopa ennemmin, kuin siitä vielä näkyy merkkiäkään. Sen tähden nämä matkat eivät alussa olekaan vähääkään säännölliset, vaan pikemmin vain seikkailuretkiä. Päästäkseen lauman johto-oriin ja rajattoman vallitsijan ikeestä itsenäisiksi tai puolestaan toisten laumain johtajiksikin eroavat nuoret oriit emiensä laumoista ja kuljeksivat yksitellen hieta-aroa. Kaikissa nuorissa siitoskykyisissä ja samoin monessa vanhemmassa tammassa näkyvät samat tunteet vaikuttavan kuin toimihaluisessa nuoressa oriissa; ne koettavat karata tähänastisen itsevaltaisen johtaja-oriin vallasta ja yhtyä nuoren oriin seuraan, jolloin ne heti joutuvat sen valtaan. Mutta eipä nuori orit saa taistelutta pienintäkään tammajoukkoa, ei entinen vallitsija ilman mitään luovu oikeuksistaan. Tuntikausia seisoo kosiskeleva nuori orit kukkulan huipulla tai vuoren seljällä, tähystellen lakeutta. Silmä liitelee pitkin aroa, sieramet ovat tuulta vasten ammollaan, korvat pystyssä. Taistelun kiihkossa juoksee se täyttä laukkaa vastaan jokaiselle lähestyvälle laumalle, jokaiselle vastustajalle, kuin tulee näkyviin, ja raivoisa taistelu alkaa tammoista, jotka seuraavat vain voittajaa. Mutta sellainen taistelu saattaa laumat liikkeelle, hajoittelee ne seuduilta, joilla viettivät kesää, ja siten alkavat vähitellen järjestyvät, yhä etemmäksi vievät ja tuskin milloinkaan keskeytyvät talvivaellukset. Niillä, vaan ei ennen äsken kerrottujen taistelujen loppua, kokoutuvat kulaanit yhä kasvaviksi laumoiksi, kunnes ne tuhatlukuisina yhdessä viimein lähestyvät ravintorikkaita seutuja. Villihevoset eivät hajaudu talvipaikkoihin päästyäänkään; sen tähden niiden täytyy yhä kuljeksia etsiskellen riittäviä laitumia. Kumeasti kaikuu niiden nopeasti juoksevain laumojen kavioiden töminä ja monesti ne ovat Venäjän valtakunnan sisällä nostaneet rajanvartia-kasakkeja aseihin. Ei mikään susi uskalla ahdistaa sellaista hevoslaumaa, sillä rohkeat oriit osaavat niin hyvästi käyttää kavioitaan, että se piankin luopuu sellaisista yrityksistään, vaan seuraa kuitenkin näitä laumoja ja silloin tällöin saa saaliikseen jonkun sairaan ja väsyneen villihevon. Ei ihminenkään voi tehdä sanottavaa vahinkoa kulaanilaumoille, ne kun ovat hyvin varovaiset ja arat, eivätkä siis päästä lähelle. Talvi sentään, varsinkin jos se on lumirikas, tuottaa niille kovia kärsimyksiä. Muutenkin niukat laitumet tulevat sitä pikemmin loppuun syödyiksi, mitä suuremmat laumat niillä käyskelevät. Valitsematta syövät kulaanit silloin, mitä hyvänsä kasviaineita löytävät. Kuukausia täytyy niiden tulla toimeen vain lehdettömillä vesoilla. Ruumiin lihavuus ja pyörevyys katoaa ja viimein näyttävät elukat liikkuvilta luurangoilta. Nälkää näkevä emätamma ei silloin voi enää elättää varsaa, sillä nisät kuivavat sellaisina puutteen aikoina. Monikin varsa, kykenemättä niin hennossa nuoruudessaan tulemaan toimeen niin kovalla ruualla, kuolee nälkään. Samoin myöskin vanhat villihevot kuolevat talven kourissa. Monipäiväiset lumimyrskyt lakasevat laitumet ihan puhtaiksi kaikesta syötävästä, laimentavat kulaaneilta muuten niin iloisen rohkeuden ja tekevät uskaliaammiksi sudet, jotka tappavat heikoimpia ja jo uupuneita kulaaneja ja pahasti ahdistavat ja kiusaavat vielä uupumattomiakin. Vaan heti, kuin olot jälleen paranevat, saavat ilmasta karaistuneet, sitkeät, kestäväiset hevoset takaisin entisen iloisuutensa ja heti, kuin lumi alkaa sulaa, lähtevät ne paluumatkalleen, saapuvat ehkä noin kuukauden kuluttua kesäsijoilleen, eroavat siellä tabuneiksi eli pikku joukoiksi, voimistuvat nyt rehevästä kasvavasta, maukkaasta ruohosta ihmetyttävän nopeasti, pyöristyvät ja lihovat ja tuota pikaa unhottavat talven kurjuuden.

Vaikka kaikki tähän asti mainitut vaeltelevat nisäkkäät kulkevatkin pitkiä matkoja, niitä tuskin kuitenkaan käy verrata matkoihin, joita hylkeet ja valaat tekevät. Vesi edistää siihen luodun eläimen kaikkia liikkeitä, tarjoaa sille yleensä kaikkialla samanlaisia elinehtoja ja samoja viehätyksiä ja sen tähden sallii sen matkustella laajalti helpommin, vaivattomammin ja vaarattomammin, kuin mikään muu vaeltava eläin voi retkeillä. Kuitenkin jonkun verran kummastuttaa, että moni merinisäkäs, varsinkin valaat, ovat kaikkein halukkaimpia vaeltelijoita ja että moni, ehkäpä enimmätkin niistä, kuluttavat koko ikänsä matkoilla. Tarkkaan katsoen ei millään valaalla ole pysyväistä olopaikkaa koko vuotta; päin vastoin ne yksitellen, parittain, poikinensa tai milloin minkin suuruisissa joukoissa lakkaamatta uiskentelevat valtameriä paikasta paikkaan, monesti käyden ihan säännöllisesti eräissä mielipaikoissa, kesällä toisissa kuin talvella. Meret, joissa sama valaslaji oleskelee kesällä ja talvella, ovat usein paljon etäämpänä toisistaan, kuin tavallisesti näytään olettavan; sillä muutamat valaat vaeltavat joka vuosi kaksi kertaa enemmän kuin neljäs osa maan ympäryksestä; niitä tavataan kesällä pohjoisen Jäämeren jäävuorien laiteilla ja talvella usein päiväntasaajan tuolla puolen. Ollen hyvin seuraa rakastavaiset ja poikasilleen sangen hellät ja uhraavaiset kokoutuvat varsinkin naarasvalaat monesti ihmetyttävän suuriksi joukoiksi ja uivat muutamain urosten johdolla samoja teitä ja samoihin paikkoihin pitkin valtamerta, toiset ulompana aavalla merellä, toiset pitkin rannikkoja. Myrskyt sekä muutamain saaliseläinten jääminen tulematta oikeaan aikaan, joiden ilmestyminen ja katoaminen nähtävästi ovat vaellusten pääsyynä, voivat jonkin verran vaikuttaa valasten matkan suuntaan ja samoin niiden matka-aikaan, mutta yleensä tapahtuu vaellus niin säännöllisesti, että pohjoisilla ja eteläisillä rannoilla määräpäivistä asti odotetaan valasten tuloa ja pidetään vartioita, voidakseen heti niiden ilmestyttyä ryhtyä toivottuun pyyntiin. Joistakin merkeistä, esim. typistyneistä evistä rannikkolaisille tutut ja monesti turhaan ahdistetut valaat ovat monta vuotta peräkkäin juuri samaan aikaan ilmestyneet samaan paikkaan, ja näitä niin suurta voittoa tuottavia ja sen tähden leppymättömästi ahdistettuja eläimiä pyydetään siellä, täällä yhtä säännöllisesti, kuin mannermaalla toimitetaan jäniksen ajoja, jota vastoin olisi turha lähteä tavoittelemaan niitä muuhun vuodenaikaan. "Loppiaispäivästä lähtein", sanoo jo vanha Pontoppidan, "katselevat norjalaiset kaikilta vuorilta valaita, joiden tulon heille sillit ilmoittavat." Ensinnä ilmestyy juoksijainen, kolmen tai neljän, enintään neljäntoista päivän päästä ryhävalas, vaikka toinen, kuten näyttää, lähtee Davisin salmesta, toinen Grönlannista. Färösaarten etelärannalle ja varsinkin Qvalben-vuonoon ilmestyy joka vuosi Mikon päivän aikaan kolme tai kuusi mustaa juoksijaista nykyään yhtä varmasti kuin lähes kaksisataa vuotta sitte. Erääsen Skotlannin lahteen tuli kahtenakymmenenä vuonna peräkkäin aina samaan aikaan ryhävalas, joka oli kaikille tuttu "hollie pyken" nimellä, ja joka vuosi sitä ahdistettiin, kunnes viimein saatiin tapetuksi. Islannin rannoilla valitsevat muutamat valaat joka vuosi samat lahdet olopaikoikseen aina samoiksi vuoden kuukausiksi ja samoiksi viikoiksi, niin että rannikkolaiset ovat oppineet tuntemaan ne ikään kuin henkilöt ja antaneet niille eri nimetkin. Jotkut hyvin tutut naarasvalaat saapuvat vuosi vuodelta samoihin lahtiin poikimaan ja niitä säästetään, mutta pojat sitä vastoin aina pyydetään pois. Erittäin harvoin vain tapahtuu, että vaeltavat valaat eivät pidä vaaria ajasta eikä tiestä; yleensä matkustavat ne suurissa valtamerissä niin säännöllisesti, kuin ottaisivat vaaria tähtien ylenemisestä ja alenemisesta ja kulkisivat pitkin raivattuja, kahden puolen aidattuja teitä. Ei mikään muu nisäkäs vaella niin säännöllisesti kuin valaat; niiden matkoja käy ihan verrata muuttolintujen matkoihin.

Kuten valaat tekevät myöskin hylkeet joka vuosi lyhempiä tai pitempiä, vaan yleensä samoin hyvin säännöllisiä matkoja. Sisämerissä asuvat lajit tosin eivät voi päästä niistä pois, vaan kuljeksivat niissä sentään joka vuosi samassa järjestyksessä taikka nousevat ylös jokiin, jotka laskevat niihin. Sitä vastoin kaikki valtameressä asuvat hyljelajit lähtevät joka syksy ja kevät määrättyjä teitä määrättyihin paikkoihin. Kaikkein etäisen Pohjolan ja etelänavan seuduilla asuvain hylkeiden täytyy niihin vesiin talvella kasvavan jääpeitteen tähden lähteä matkustelemaan, ja ne uivat, mikäli jää leviää, alemmaksi lauhkeampiin seutuihin ja sikäli, kuin jää sulaa, taas napoja kohti. Mutta sekä näitä että kaikkia muitakin tämän luokan lajeja pakottaa vielä toinenkin yhtä tärkeä syy säännöllisesti matkustamaan. Ne tarvitsevat mannermaata tai ainakin suurta kiintonaista jäätikköä poikiakseen ja hoitaakseen poikiansa niin kauan, kunnes ne kykenevät seuraamaan emiänsä mereen ja siellä itse tulemahan toimeen. Niinpä joka vuosi ilmestyy samaan aikaan tuhansia ja satoja tuhansia hylkeitä joihinkuihin saariin tai joillekin jäille; ne peittävät muutamia niistä sukunsa syntymäpaikoista niin kokonaan ruumeillansa, että mitään tyhjää paikkaa ei jää, poikivat siellä, viipyvät viikko- tai kuukausiakin maalla tai jäällä, pyydystämättä, laskeutumatta mereen ja syömättä mitään koko sill'aikaa, imettävät poikiansa, leikkivät uudestaan, hajautuvat suurenmoisista kokouksistaan taas yli avaran meren elämään siellä vanhaan tapaan tai lähtien vielä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevain poikiensa kanssa lyhemmille tai pitemmille pyyntimatkoille taikkapa muille vaelluksille.

Ei mikään tähän asti luetelluista vaeltavista nisäkkäistä kuulu talvitainnokkaihin, jotka hyvin suojeltuina syvissä ja sisältä päin tarkkaan suljetuissa pesissä viettävät pahimman vuodenajan kuoleman kaltaisessa unessa, joten niitä ei mikään pakota lähtemään pois asuinpaikoiltansa. Kuitenkin on niidenkin joukossa, ainakin niiden, jotka elävät lauhkeassa vyöhykkeessä, muutamia, jotka valveilla ollessaan vaeltelevat: lepakot. Vaikka lepakon siivet meistä näyttävätkin perin vaillinaisilta lintujen siipien rinnalla, edistävät ne kuitenkin suuresti paikan muuttoa ja auttavat siis tekemään matkoja, jotka ovat hyvinkin pitkät, verraten noita siipiä liikuttelevan eläimen kokoon. Sitä paitsi on vaellushalusella lepakolla toinenkin asia hyvänä apuna. Sitä näet poikansa eivät kahlehdi mihinkään erityiseen paikkaan, sillä poika takertuu heti synnyttyään kiinni emänsä syliin, joka sitä kantelee ilmassa, kunnes se vaurastuu itsenäiseksi. Sitenpä lepakko on kaikista nisäkkäistä irrallisin matkustamaan ja käyttää, milloin soveltuu, sitä etuansa hyvin laajassa määrässä. Yleensä on tosin monen lepakon vaelluksia katsottava vain retkeilyiksi, joiden tarkoituksena on erittäin ravintorikkaiden paikkojen etsiminen; voivat ne kuitenkin muuttua oikeiksi matkoiksikin, jolloin ainakin jotkut lajit kulkevat etäisiinkin maihin, ja silloin ne retkeilyt ovat myöskin yhtä säännölliset kuin oikeat vaellukset. Suurimmat lepakot, lentokoirat, lentävät joka ilta pääravintonsa eli hedelmien tähden pitkät matkat eivätkä katso miksikään lentämistä meren lahtien poikki, jotka ovat kymmenen maantieteellistä peninkulmaa leveät, ovat myöskin lentäneet Etelä-Aasiasta Itä-Afrikkaan tai samaa tietä toisin päin, koskapa muutamia lajeja niistä on kummassakin maanosassa. Varsinaiset yölepakot saavat vähintään saman verran aikaan. Sikäli kuin hyönteiset eri korkeissa seuduissa heräävät keväällä eri aikoina eloon, nousevat ne laaksoista ylös vuoristoihin ja syksyllä laskeutuvat takaisin laaksoihin; ne seuraavat Keski-Afrikan paimentolaisen karjalaumoja, jotka kokoovat ympärilleen paljon kärpäsiä; vaeltavatpa ne myöskin etelästä pohjoisemmaksi ja palaavat samaa tietä taikka päin vastoin ensin pohjoisesta etelämmäksi. Siten ilmestyy eräs yölepakko vasta päiväkirkasten öiden alussa. Pohjois-Skandinaaviaan ja Venäjälle ja lähtee niiltä seuduin, joita ehkä on katsottava sen oikeaksi kodiksi, jo syyskesällä pois Keski-Saksan vuoristoihin ja Alpeille talveksi. Samoin nähdään toista yölepakkoa kesällä säännöllisesti Pohjois-Saksan tasangoilla, mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin siihen aikaan Keski-Saksan vuoristoissa, joiden koloissa se viettää talvet. Eikä ole ollenkaan epäiltävä, että muutkin yölepakot samoin vaeltelevat paikasta toiseen edes takaisin.

Tähänastisilla esimerkeillä, jotka olen vain sattumalta ottanut esillä olevasta suuresta ainevarastosta, olen todistanut ne nisäkästen vaellukset, joita voimme sanoa ehdollisiksi, koska ne tapahtuvat säännöllisesti; vaan sillä en vielä suinkaan ole suorittanut tehtävääni. Nälkä ja jano, jonkun asuinalan köyhyys ja karuus kohtaavat joitakuita nisäkkäitä välistä niin ankarasti, että ne ikään kuin toivottomuudessaan päättävät pelastuakseen lähteä noille paon kaltaisille vaelluksille. Runsas ravinto ja sopivat ilmat edistävät kaikkein eläinten lisäytymistä, mutta varsinkin monen kasveja syövän nisäkkään karttumista niin tavattomassa määrässä, että asuinalaa täytyy hyvissäkin oloissa laajentaa. Vaan jos yhden tai useamman hyvän vuoden taikkapa joskus vain muutamain otollisten kuukausienkin jälkeen tapahtuu äkisti käännös, niin kasvaa puute tuota pikaa äärettömän suureksi ja tekee sen alaiseksi joutuneille eläimille ihan mahdottomaksi elää ja tulla toimeen, riistää niiltä kaiken toivon tai ainakin kaiken mielenmaltin ja miettimiskyvyn.

Sellaisissa oloissa lähtevät meillä peltomyyrät ja Siperiassa juurimyyrät synnyinpaikoistaan äärettömän suurissa joukoissa toisiin paikkoihin, eivät matkallaan pelkää vettä, ei heille sopimattomia vuoria eikä kammottavan synkkää metsää, taistelevat uljaimmasti nälkää ja kurjuutta vastaan ja joutuvat auttamattomasti tautien ja kulkutautien uhreiksi, jotka ruttojen tavalla raivoavat niiden laumoissa ja vähentävät miljoonat muutamiksi sadoiksi. Sellaisina puutteen aikoina Siperiassa oravat, jotka tavallisina vuosina tekevät enintään pieniä retkeilyjä, kokoutuvat suuriksi parviksi, kiiruhtamat joukottain puusta puuhun ja tiheinä laumoina metsästä toiseen, uivat jokien poikki, tunkeutuvat kyliin ja kaupunkeihin, joutuvat tuhansittain surman suuhun, vaan eivät anna itseään ilmeisen kuoleman vaarankaan pidättää eikä pelottaa palaamaan eikä edes syrjäytymään matkansa suunnaltakaan. Heidän jalkopohjansa ovat juoksusta halkeilleet, kynnet kuluneet ja muuten niin sileä turkki on pörröinen ja takkuinen. Metsässä heitä seuraavat ilvekset ja soopelit, aukeilla paikoilla ahmat, ketut ja sudet, kotkat, haukat, pöllöt ja korpit; ruton kaltaiset taudit tappavat niitä vielä enemmän kuin petojen hampaat ja kynnet tai ihmisen haulikot ja ansat; ja kuitenkin vaeltavat ne yhä edelleen, nähtävästi ilman mitään palaamisen toivoa. Kuten eräs siperialainen metsästäjä tuttuni minulle kertoi, ilmestyi elokuussa vuonna 1869 sellainen oravalauma Uraalin vuoristossa olevaan Tapilskin kaupunkiin. Se oli vain siipi vaeltavasta päälaumasta, jonka keskus kulki noin kahdeksan kilometrin päästä pohjoisempaa ohitse. Oravat kulkivat yksitellen tai suuremmissa tai pienemmissä joukoissa, mutta lakkaamatta niitä kulki ja yhtä taajaan kaupungissa kuin lähimetsässäkin. Niitä kulki pitkin katuja ja aitoja ja kartanoiden kattoja, niitä oli kaikki pihat täynnä, niitä tunkeutui ikkunoista ja ovista huoneihin, ne saivat aikaan suuren levottomuuden ihmisten kesken ja vielä suuremman koirissa, jotka niitä tappoivat tuhansia ja viimein itse muuttuivat ennen aavistamattomaan määrään murhanhimoisiksi; mutta oravat eivät näyttäneet vähintäkään säikkyvän lukemattomain kumppaniensa kuolemaa eikä edes pitävän lukuakaan siitä, yleensä ei huolivan mistään eikä antavan itseään millään keinoin kääntää syrjään suunnaltansa. Kolme päivää kesti oravain kulkua aikaisin aamusta myöhään iltaan ja ainoastaan öiksi keskeytyi tuo tulvaaminen. Kaikki vaelsivat ihan samaan suuntaan, etelästä pohjoiseen, jäljestä tulevat samoja teitä kuin ensimmäiset. Kuohuva Tshussoveja ei ollut niille mikään este, sillä kaikki, jotka saapuivat sen hyvin virtaavan vuorijoen rantaan, hyppäsivät vitkastelematta pyöriviin ja kuohuviin laineihin ja uivat, syvälle painuen, häntä ylhäällä seljässä, niin pian kuin mahdollista toiselle rannalle. Kertoja seuraten oravia yhä kiihtyvällä uteliaisuudella ja osanotolla meni veneellä keskelle joen yli uivaa parvea. Väsyneet uijat, joille hän ojensi airoansa, tarttuivat siihen, juoksivat sitä myöten hänen luoksensa veneesen, istuivat sielläkin, nähtävästi hyvin väsyneinä, levollisesti ja luottavasti, kiipesivät, kuin vene laski suuremman aluksen viereen, heti siihen ja istuivat siellä yhtä huolettomasti hyvän aikaa, vaan hyppäsivät heti, kuin alus laski rantaan, maalle ja jatkoivat vaellustansa niin välinpitämättömästi, kuin ei olisi ollutkaan mitään keskeytystä.

Samat syyt ne pakottavat sopuleja vaelluksille, joita on vuosisatoja huomattu niiden tekevän. Monta vuotta peräkkäin antavat Skandinaavian, Pohjois-Venäjän ja Pohjois-Siperian tundrain vuoret niille soveliasta asuntoa ja riittävää ravintoa, sillä tunturien leveillä harjanteilla ja laajoilla välitasangoilla, mäki- ja laaksomailla on tilaa ja ravintoa miljoonille. Mutta ei joka vuosi ole tavallista ravinnon runsautta koko kesän ajaksi. Lumirikkaan eli sopuleille, jotka valkoisen talvipeitteen alla elävät hyvässä turvassa, siis otollisen talven jälkeen tulee aikainen ja lämmin, tavallista kauemmin yhtäläisenä pysyvä kevät. Silloin niiden ihmetyttävällä hedelmällisyydellä ja lisäytymiskyvyllä ei ole mitään rajaakaan, niin että tundra tulee ihan sanan mukaan niitä täyteen. Sitte heidän lukuansa äärettömiin asti kartuttava kaunis ja lämmin kesä jouduttaa myöskin kaikkein ravintokasvien kehittymistä niin, että osa niistä kuivaa jo ennen kesän loppua ja kyllästymättömäin sopulien ahnaat hampaat tekevät muista lopun jo keskellä kesää. Ravinnon puute alkaa tuntua ja tuo suloinen elämä päättyy kauhuun. Sopuleilta katoaa uljuus ja rohkeus, sijaan tulee yleinen levottomuus ja kohta ne ihan hätäytyvät. Silloin ne yhtyvät ja alkavat vaeltaa. Samaa halua ilmestyy yht'aikaa monelle, siirtyy heistä toisiin ja niihin yhtyy yhä uusia, joukot kasvavat laumoiksi, ne järjestyvät riveihin ja solisevan veden tavalla juoksee elävä myyrävirta vuorilta alas laaksomaille. Kaikki rientävät samaan suuntaan, joka kuitenkin paikan ja tilaisuuden mukaan moninaisesti vaihtelee. Vähitellen muodostuu pitkiä jonoja, joissa sopuli seuraa niin lähellä toista, että hänen päänsä näyttää olevan edellä rientävän seljässä, ja näiden kevytjalkaisten eläinten astunnasta tallautuu viimein syvä, etäällekin näkyvä polku tundran sammalmattoon. Mitä etemmäksi vaeltavat sopulit ehtivät, sitä suuremmaksi kiihtyy kiire. Ahnaasti käyvät ne käsiksi kaikkiin kasveihin, kuin edessä tai vieressä, on, ja syövät, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta niiden paljouden edessä tulee siihen asti ihan koskematonkin laidun muutamassa tunnissa tyhjäksi, ja vaikkapa ensimmäiset vielä löytävätkin jotain ravintoa, niin jäljestä, tuleville ei jää mitään. Nälkä kiihtyy hetki hetkeltä ja samassa määrässä kiiruhtaa kulkua, saattaa sopulit välinpitämättömiksi esteistä ja vaaroista ja vie siten miljooneja kuolemaan. Jos ihminen sattuu tulemaan vastaan, juoksevat ne jalkain välitse, ne eivät pelkää korppeja, eikä muita petolintuja, ne nakertelevat tiensä läpi heinäpieleksien, kiipeävät vuorien ja kallionlohkareiden yli, uivat jokien ja lahtien, jopa myöskin leveiden järvien, merenlahtien ja vuonojen poikki. Samanlaista, seuraa kuin vaeltavien oravain jäljestä juoksee ja lentää sopulienkin jäljissä. Sudet ja ketut, ahmat, näädät ja lumikot, lappalaisten ja samojeedien koirat, kotkat, haukat ja tunturipöllöt, korpit ja varikset herkuttelevat lukemattomilla uhreilla, joita aaltoilevasta sopulivirrasta vaivatta ottavat, lokit ja kaikenlaiset petokalat niillä, jotka kuolevat vesiin. Tauteja ilmestyy myöskin ja ne enkä tuhoavat sopuleja vielä paljon enemmän, kuin kaikki viholliset yhteensä. Tuhansia kuolleita sopuleja jää polun varrelle mätänemään, tuhansia huuhtelevat vesien aallot pois. Ei kukaan voi sanoa, jääkö sopuleista yhtään jäljelle palaamaan sittemmin tavallisille asuinpaikoilleen tuntureille vai joutuvatko surman suuhun kaikki, jotka ovat lähteneet vaeltelemaan; mutta sen minä kyllä voin sanoa, että minä olen kuljeksinut suuret alat Lapin tundraa ja sillä melkein kaikkialla nähnyt vaeltavain sopulilaumojen polkuja ja muita jäännöksiä, mutta en ainoatakaan elävää sopulia. Ne alat pysyvät, kuten minulle kerrottiin, usein vuosikausia semmoisinaan, kuin minä ne näin, ja vasta pitkäin aikojen kuluttua ilmestyy niihin vähitellen taas noita pieniä, toimeliaita jyrsijöitä.

Mitä Pohjolassa vaikuttaa nälkä, samaa tekee rikkaammassa Etelässä polttava jano. Kuin Etelä-Afrikan talven paahtavassa kuumuudessa kelvottomat vesilätäköt, joista tiikerihevoset, anttiloopit, puhvelit, kamelikurjet ja muut maassa elävät aroeläimet saavat virvoitusta, yhä enemmän kuivavat, kokoutuvat vielä kuivamattomien ympärille kaikki eläimet, joille aro vielä antaa muut elintarpeet, ja vilkas, erittäin iloisa liike kehittyy niiden vesilätäkköjen ympärillä. Vaan, kuin nekin kuivavat, täytyy sinne kokoutuneiden eläinten lähteä vaeltamaan, ja silloin voi tapahtua, että ne yhtä toivottomina kuin äsken kuvatut jyrsijät kokoutuvat, kuin kulaanit ja aroanttiloopit Keski-Aasian aroilla tai biisonit Pohjois-Amerikan prairioilla, suuriksi laumoiksi, juoksevat suoraan suuntaan satoja peninkulmia talven tuottamaa hätää pakoon.

Villihevoset täälläkin ensimmäisinä lähtevät puutetta pakenemaan. Huolettomasti ja vapaasti liikkuivat aina puutteen alkuun asti Karru-aron voimakkaat ja nopeat, villit ja itsetietoiset, komeaväriset lapset, sebra, kvagga ja dauv, laajaa aluettansa, kukin lauma omia teitänsä vanhan, kokeneen ja taisteluihin harjautuneen oriin johdolla. Silloin alkoivat talviajan huolet. Vesilammikko toisensa jälkeen jää tyhjäksi ja yhä lukuisammiksi kasvavat eläintungokset niiden ympärillä, joissa vielä on vettä. Yhteinen hätä saattaa vallattomimmatkin oriit unhottamaan riitansa ja taistelunsa. Entisten pikku joukkojen eli tabuunien sijassa on nyt monen sadan suuruisia laumoja, jotka nyt toimivat yhteisesti ja viimein yhdessä myöskin lähtevät talviseudusta jo ennen, kuin vedenpuute ehtii heikontaa voimia ja laimentaa itsepäistä tahtoa. Innokkasti kuvaavat matkustajat sellaisten vaeltavain tiikerihevosten suurenmoista näytelmää. Laajalti on tarkastelijan silmäin edessä hietatasankoa, jonka punaiselta välkkyvää pohjaväriä ainoastaan siellä täällä keskeyttävät tummat, auringon hehkusta palaneet ruohopilkut ja jota ainoastaan jotkut viuhkalehtiset mimoosaryhmät niukasti varjostavat ja hyvin etäällä sinertäväin vuorten terävät piirteet rajoittavat. Keskellä sellaista maisemaa nousee tomupilvi nousemistaan kuin savupatsas sinitaivasta kohti, vaikka ilmassa ei tunnu tuulen värähdystäkään. Yhä enemmän lähestyy se pilvi ja viimein alkaa siinä näkyä liikkuvia, eläviä olentoja. Pilven verhosta esiytyen tulee kirkasvärisiä omituisen kuvikkaita eläimiä katsojan silmäin eteen; tiheissä riveissä, kaulat ja hännät pystyssä, niska niskassa kiinni, joukon jatkona kummallisen muotoisia gnu-eläimiä eli anttilooppihevosia ja kamelikurkia, juoksevat ne ohitse, kiiruhtaen toiselle, ehkä etäisellekin laidunpaikalle, ja ennen, kuin tarkastaja ehtii oikein tointuakaan, on villi lauma taas kadonnut näkyvistä, hävinnyt näkymättömän laajan aron peittoon.

Talven karkoittamat anttiloopit kulkevat myöskin avaroita lakeuksia enimmäkseen samaan suuntaan, vaikka ei aina samoja teitä. Lukuisimmin on juoksukaureita, joka on kaikkein kauneimpia ja muhkeimpia gaselleja. Juoksukauriin tavaton kauneus ja lumoava suloliikkeisyys viehättävät jokaista, kuin tarkastelee häntä vapaudessaan, miten se milloin notkeasti astuskelee, milloin paikoillaan syö, milloin vallattomasti hypähtelee, niin että tulee näkyviin sen kaunein koristus, lumivalkoinen, harjantapainen töyhtö, joka tavallisesti astuessa on kätkössä seljän ojassa vähän taempana keskiruumista. Ei mikään muu anttilooppi kokoudu niin suuriksi laumoiksi kuin tämä, jos puute pakottaa sitä vaeltamaan. Turhaa on sanarikkaimmankaan kertojan koettaa saada ketään, joka ei itse ole nähnyt juoksukauris-matkuetta, edes sinne päinkään oikein käsittämään sitä ihmeellistä näytelmää. Oltuaan jo viikkokausia koossa, ehkäpä yhä vielä odoteltuaan ensimmäistä sadetta päättää juoksukauris kuitenkin viimein lähteä vaeltamaan. Satoja yhtyy toisiin satoihin, tuhansia toisiin tuhansiin, sitä enempi, mitä pahempi on puute, mitä polttavampi jano ja mitä pitempi matka jo on kuljettu. Joukoista tulee laumoja ja ne yhä kasvavat, kunnes ne aurinkoa pimittävän heinäsirkkaparven kaltaisena kulkevat tietänsä. Tasangoilla on niitä koko neliöpeninkulmain alat täynnä, vuorten solissa sulloutuvat ne ihan kiinni toisiinsa ja kulkevat sellaisella voimalla, että mikään muu eläin ei voi niitä vastustaa; laaksojen läpi lainehtivat ne kuin yli rantojensa paisunut, kaikki mukaansa raastava kymi. Mieltä huumaavasti, saattaen levollisimmankin ihmisen hämmästymään, lainehtii eläinvirta ohitse välistä päiväkausia. Kuten ahnaat muuttosirkat syövät nämäkin nääntyvät eläimet ruohon ja lehdet, viljan ja muut hedelmät; ei jää korttakaan niiden tielle. Jos ihminen astuu eteen, kaatavat ne hänet heti maahan, ja tuhannet, vaikka kyllä keveätkin sorkat loukkaavat häntä niin pahoin, että saa iloita, jos pääsee siitä hengissä. Eteen sattuva lammaskatras joutuu sekaan, vyöryy virran mukaan ja häviää ainiaaksi. Leijonan, joka luuli vaivatta saavansa syötävää, täytyy päästää sieppaamansa uhri kynsistään ja ajelehtaa virran mukana. Lakkaamatta tunkeutuvat taimmaiset eteen päin ja esimmäiset hitaat pakenevat toisten tunkeutumista; lakkaamatta koettavat keskimmäiset päästä sivuille, mutta joka puolelta pidetään sitkeästi vastaan. Tomupilvien päällä, joita nämä äärettömät vaeltelevat joukot nostavat, kiertelee kotkia; lauman sivuille ja taakse liityy joukottain kaikkia petoja hautajais-saattoväeksi; vuorten solissa väijyvät pyssymiehet, ampuen luodin toisensa perästä tähän tungokseen. Siten janoiset elukat retkeilevät peninkulmittain, kunnes kevät viimein tulollaan hajoittelee niiden laumat.

Tarvitseekohan minun vielä tämän jälkeen kuvata muita vastentahtoisia vaelluksia, sellaisia, kuin naalit ja jääkarhut välistä tekevät, milloin jäälautta, jolla he pyytelevät, hajoaa ja he joutuvat meren aaltoihin, kunnes, jos hyvin käy, pääsevät johonkin saareen? Enpä luule, sillä sellainen matkustelu ei ole mitään vaeltamista, vaan ainoastaan aalloilla ajelehtimista.

Lintujen rakkaus ja aviot.

Vastustamattomasti, pakottavan luonnonlain tavalla liikkuu kaikissa elävissä olennoissa vietti eli halu kiinnittää itseensä lajinsa toinen sukupuoli, yhdistää omaan olemukseensa toinen olemus, oman tahdon uhraamisella herättää samanlaisia tunteita ja siten tehdä sisällisin liitto, kuin olentoa yhdistää olentoon, elämätä elämään. Ei mikään voima ole niin mahtava, että se voisi lakkauttaa tämän lain; ei mikään käsky niin jyrkkä, että se voisi siihen vaikuttaa. Vastustamattomasti raivaa se kaikki esteet ja voitollisesti kilvoittelee pyrintönsä perille.

Rakkaudeksi me sanomme sitä kaikkivaltiasta voimaa, jonka kautta tämä laki hallitsee, kuin on puhe sen vaikutuksesta ihmisiin; vietiksi, kuin puhumme sen vaikutuksesta eläimiin. Sanoilla leikittelyä se on eikä mitään muuta, paitsi jos rakkaus sanalle nimenomaan annamme sen merkityksen, että se ihmisissä jalostaa, tekee siveellisiksi kaikki luonnon vietit. Jos emme tee sitä erotusta, on vaikea erottaa rakkautta ja viettiä toisistaan. Ihminen ja eläin ovat saman lain alaiset, mutta eläin tottelee sitä nöyremmin kuin ihminen. Se ei punnitse, se ei ajattele, vaan antautuu sen vaikutuksen valtaan, jota vastoin ihminen useinkin tottuu vapautumaan sen vaikutuksesta.

Se tosin, joka edeltä käsin uskaltaa eittää ihmisen kuulumista eläinkuntaan, katsoo eläintä vain pelkäksi eläväksi koneeksi, jota sen ulkopuolella vaikuttavat voimat liikuttavat ja ohjaavat, kiihottavat toimintaan, saattavat tavoittelemaan oman lajinsa toisen sukupuolen suosiota sekä riemusta laulamaan ja ärsyttävät taistelemaan kilpakosijoita vastaan; hän tietysti ei myöskään lainkaan myönnä sellaisella koneella olevan mitään vapautta eikä omaa tahtoa, ei vastakkaisten mielenväreiden ristiriitaa, ei tunne- eikä järkielämää. Korottamatta itseänsä hän siten, että omistaa yksinomaan itsellensä kaiken henkisen toimikyvyn tai ainakin kaiken henkisen vapauden, alentaa eläimen vain oman tyhjän turhamaisuutensa irvikuvaksi, joka pikemmin elää vain varjoelämää kuin todellista ja jolla siis ei voi olla mitään olemassa olon iloa.

Oikeammin ja epäilemättä paremmin oikeuden mukaan teemme, jos oletamme olevan päin vastoin, emmekä ehkä ole liian ankarat, jos väitämme, että, ken ei tunnusta eläimellä olevan ymmärrystä, hänen tarvitsisi olla huolissaan omasta ymmärryksestään, tai että se, joka ei tunnusta eläimellä olevan tunne-elämää, ei itse vielä tiedä, mitä tunne-elämä onkaan. Ken ilman mitään edeltä käsin tehtyjä päätelmiä tarkastelee, hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin huomata, että kaikkein eläinolentojen henkinen toiminta, olkoonpa se miten monimuotoinen hyvänsä, johtuu samoista laeista ja että joka eläin, kukin omassa elinpiirissään ja samoissa oloissa, ajattelee, tuntee ja toimii samalla tavalla kuin toinen eikä, päin vastoin kuin ihminen, joudu niin sanottujen korkeampain lakien mukaan näyttämään ihan määrättyjä elämän ilmauksia. Laiksi saatetaan ehkä sanoa eläinten toimintain vaikuttimia, mutta silloin on aina muistettava, että ihminenkin on niiden alainen. Hänen henkensä voi kyllä tehdä palvelijoikseen muutamia niistä luonnon laeista, vaikuttaa toisiin tai ehkäpä aika-ajoin niitä kiertääkin, mutta ei koskaan kukistaa niitä, ei tehdä niitä tyhjiksi, olemattomiksi.

Minä koetan todistaa väitteitäni selittämällä esimerkkien avulla, miten yhtäläiset yleensä ihmisen ja eläimien elämän ilmaukset voivat olla, miten yhtäläisen pakottavasti ihmiseen ja eläimiin vaikuttaa tärkein kaikista luonnonlaeista, se, joka tarkoittaa kunkin lajin pystyssä pysymistä tai josta se seuraa. Ihminen ja lintu, mikä suuri juopa heidän välillään, heidän molempain elämänsä välillä! miten suuri erotus heidän tekemisensä ja toimintansa välillä! onko mitään voimaa täyttämään sitä juopaa? voidaanko ajatella oloja, jotka saattavat molemmat näyttämään hyvin yhtäläisiä elämän ilmauksia? Koettakaamme katsoa.

Varomattomimmin kuin ihminen antautuvat linnut vuodenaikojen vaihtelun alaisiksi. Ne eivät kylvä ei niitä eikä kokoo latoihin; niiden siis täytyy miten hyvänsä mukautua vuodenaikoihin, jos tahtovat tulla toimeen ja elää. Sen tähden ne kukoistavat keväällä, kantavat kesällä hedelmää, korjaavat sen ja itsensä syksyllä ja lepäävät talvella kuten äidillinen maakin. Lintujen elämän ilmaukset riippuvat vuoden eri ajoista. Tässä kohden vallitsee todella rautainen laki, jonka rinnalla, jota vastaan kaikki vapaus, kaikki oma tahto on mahdoton. Mutta mitäpä siitä vapaudesta ja omasta tahdosta johtuisi muuta kuin puutetta ja hätää, oman ja poikasien hengen uhraamista? Linnut siis nöyrästi taipuvat sen lain alaisuuteen ja nauttivat siten vapautta, jota me ihmiset saattaisimme heiltä kadehtia ja kadehtisimme, jos emme kykenisi irtautumaan enemmän kuin ne vuodenaikain vaikutuksen vallasta. Vaan emmekö mekin kukoista keväällä, emmekö mekin lepää talvella? Ja eikö meidänkin täydy taipua rautaisen välttämättömyyden mukaan? Vaikka linnut ovatkin tässä kohden sidotut, niin ne toisissa kohdin säilyttävät vapautensa ja oman tahtonsa ja käyttävät molempia paljon iloisemminkin ja esteettömämmin kuin ihminen.

Ei mikään lintu vapaatahtoisesti luovu rakkauden iloista; ainoastaan muutamat irtautuvat avion kahleista; mutta jokainen koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ja nauttia rakkautta. Jo ennen pääsemistänsä lapsuuden puvusta tuntee lintu sukupuolien eron ja pitää sitä arvossa; jo paljon ennemmin taistelee nuori uros ikään kuin poikamaisessa vallattomuudessa vertaistensa kanssa; kasvettuaan se heti innokkaasti ja väsymättä hankkii itselleen omaan lajiinsa kuuluvan naaraksen suosiota. Ei yksikään uroslintu jättäydy vanhaksi pojaksi, ei yksikään naaraslintu hylkää soveliasta kosijaa. Vaimon tähden vaeltaa mies levähtämättä ja matkan päätä tietämättä yli maiden ja merien; arvokkaan miehen tähden unhottaa lintuvaimo kärsityn tuskan ja ahdistavan surun, olkootpa ne kuinka syvälliset hyvänsä; arvokkaimmalta näyttävän kosijan tähden rikkoo naaras ehkä entisen avioliitonkin.

Joka naaraslintu saa itselleen puolison, mutta joka uroslinnun ei ole yhtä helppo saada. Sillä lintujenkin kesken täytyy niin suurta omaisuutta etsiä ja kilvoittelemalla saada se. Yleensä on enempi uroksia kuin naaraksia; monen uroksen täytyy siis tyytyä kovimpaan kohtaloon, kuin sitä voi kohdata, ja ainakin toistaiseksi elää yksinänsä. Kaikkein enimmille linnuille on yksin olo tuskaksi, jota he kaikin voimin koettavat saada poistetuksi. Ne sen tähden vaeltelevat kosintaretkillä laajalti, etsiskellen ahkerasti puolisoa, ja kosivat rohkeasti, missä vain luulevat kosittavia olevan, samapa se, ovatko ne vielä yksinäisiä vai jo miehen saaneita tai jo joutuneita leskiksi. Jos urosten vaellukset olisivat turhat, niin ne luultavasti eivät niin säännöllisesti kuljeksisi, kuin ne todella tekevät.

Pyrkiessään naaraksen suosioon käyttävät urokset kaikkia keinoja, kuin luonto on heille antanut. Jokainen näyttää lajinsa ja kykynsä mukaan paraimpia lahjojaan, jokainen koettaa näyttää itseään lumoavimmalta puolelta, näytellä kaikkea rakastettavuuttansa, kaikkea loistoa enemmän kuin muut hänen lajisensa. Hänen intonsa yltyy, mikäli on toivoa kositun taipumisesta; oma rakkautensa lumoaa sitä, saattaa sen intoihinsa. Mitä vanhempi se on, sitä huomattavammin se käyttäytyy, sitä itsetietoisemmin mahtailee, sitä rajummin tavoittelee lemmen palkkaa. Sananlasku "ei vanhuus hulluudesta suojele" joutuu hänessä häpeään, sillä vanhuus ainoastaan ani harvoin tuomitsee sen heikoksi ja kykenemättömäksi; päin vastoin se yleensä enentää sille suotua kykyä, ja kypsynyt kokemus vahvistaa sen täys'voimaisuutta. Eipä ihme siis, että ainakin nuoret naarakset mieluisemmin valitsevat vanhempia uroksia, eikä sekään, että vanhemmat urokset kosivat itsetuntoisemmin ja luottavammin, ell'ei juuri innokkaammin.

Keinot, joilla uroslintu ilmoittaa rakkautensa ja kosintansa, ovat hyvin monenlaiset, vaan aina kuitenkin tietysti yhteydessä hänen paraimpien lahjojensa kanssa. Toinen kosii laulullaan, toinen siivellään, kolmas nokallaan, neljäs jalallaan; joku näyttää kosiessaan höyhenpukunsa koko komeutta, toinen jotakin erityistä koristemerkkiänsä, kolmas taitoansa, jota ei milloinkaan muulloin näytellä. Vakavat linnut leikkivät ja laskevat leikkiä, tekevät arvokkaita narrin kujeita; äänettömät tulevat puheliaiksi, hiljaiset vilkkaiksi, tyyniluontoiset kiihkoisiksi taistelijoiksi, pelkääväiset rohkeiksi, varovaiset huolettomiksi. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki näyttävät jotain toista puolta kuin muuten. Niiden koko olemus näyttää muuttuneen, koska niiden kaikki liikkeet ovat vilkkaammat ja kiihkoisemmat kuin muuten, koska niiden käytös on kaikinpuolin perin toisenlainen kuin tavallisesti ja koska niitä oikea huumaus innostuttaa, vahvistaen ja jännittäen niiden olemuksen koko voimaa, niin että mitään väsähdystä ei näy nimeksikään. Ne luopuvat unesta tai vähentävät levonajan ainakin perin vähäiseksi eivätkä uuvu, ne valvoessaan ponnistavat ylellisesti kaikkia voimiansa eivätkä kuitenkaan väsy.

Kaikki laululinnut kosivat selvästi ymmärrettävillä sävelillä, eikä heidän laulunsa olekaan muuta kuin rakkauden rukousta tai riemua. Täysi totuus on runoilijan sanoissa:

"Missä satakielet, kysyt vainen, jotka sulle lumolaulujaan soitti, kuin ol' kevät ihanainen — soittivat vain lemmen aikanaan."

sillä satakielen ja kaikkein muiden meitä ilahuttavain lintujen laulu todella alkaa rakkauden ensi liikkeistä ja päättyy, kuin rakkauden huumaus haihtuu ja muita tunteita, varsinkin surua tulee sijaan. Laulaen lähtee lintu kosintamatkalle, laululla se ilmoittaa naarakselle tulonsa, läsnä olonsa, laululla hän kutsuu sitä luokseen, innokkaammalla laululla ilmoittaa se ihastuksensa, kuin on saanut vaimon omakseen, lauluun pukee hän pyyntönsä, ikävänsä ja toivonsa, laululla hän ilmoittaa voimansa, riemulaululla julistaa onnensa ja autuutensa ylös taivaasen, laululla hän vaatii taisteluun jokaista oman lajinsa urosta, joka uskaltaa häiritä tätä onnea. Ainoastaan niin kauan, kuin rakkauden huumaus lintua innostuttaa, laulaa se täydellä voimalla, täydellä pontevuudella, ja jos se muuten vielä laulaa, niin se laulu varmaan on vain sen rakkauden muistelua, joka häntä kerran teki onnelliseksi. Ken väittää, kuten todella on väitettykin, että lintu laulaa ihan ilman omaa tahtoansa, että sen erääsen aikaan täytyy laulaa ja että se toiseen aikaan ei voi laulaa, hän ei ole koskaan ymmärtänyt tai ei ole tahtonut ymmärtää linnun laulua, vaan lausuu vain surkuteltavalla tavalla ilmi omat luulettelunsa. Jos vain todella tarkastellaan, niin kohtapa täytyy huomata, miten linnun laulu, vaikka yleensä pysyykin samana, liittyy jokaiseen tunteen liikkeesen, miten se linnussa kulloinkin vallitsevan mielialan mukaan, kaikuu levollisesti, vahvistuu, riemastuu ja jälleen heikkonee ja miten se herättää kaikua toisten urosten rinnoissa. Jos tuo äskeinen väitös olisi tosi, niin täytyisi joka uroksen laulaa ihan samalla tavalla kuin toinen saman lajin uros, soittaa oma laulunsa, kuin soittolaatikko kilistelee sen pyörivälle telalle piikitettyä laulua; ei yksikään lintu osaisi oppia, ei muuttaa eikä parantaa säveltänsä, ei opetella mestariksi. Me kuitenkin olemme kokeneet ja saamme kokea olevan juuri päin vastoin, ja sen tähden olemme vakuutetut, että lintu laulaa ihan itsetajuisesti, että sen laulussa ilmoitakse sen sielu. Hänkin on runoilija, joka hänelle määrättyjen rajain sisällä sepitsee, muodostelee ja kuuluttaa ilmi. Ja kiihottimena siihen on rakkaus toista sukupuolta kohtaan. Sen vaikutuksesta laulaa, viheltää ja myrisee närhi, räkättää harakka, muuttaa raakkuva korppi karkeat äänensä sulaviksi ja pehmeiksi, laulaa muuten äänetön uikku, kaiuttaa kuikka hurjaa, vaan kuitenkin soinnukasta merilauluansa, pistää kaulushaikara nokkansa veteen, muuttaakseen ainoan huutoäänensä kumeaksi, kauas kuuluvaksi mylvinäksi. Tosin lintu laulaa ihan määräaikaan vain, mutta ei siitä syystä, että se ei voi muulloin laulaa, vaan koska sillä muulloin ei ole mitään laulun syytä, koska se ei tahdo laulaa. Hän on vaiti, koska hän ei enää rakasta, koska hänen leikkiaikansa on ohitse. Tämän todistaa sattuvimmasti kaikkein tuttu käki. Kolme vuoden neljännestä kuluu, sen kajahuttamatta ääntänsä kertaakaan; tuleepa sitte kevät, ja silloin hän kukkuu päivän ensi hetkestä iltamyöhään asti melkein lakkaamatta niin kauan, kuin sen leikkiaika kestää. Mutta hän vaikenee aikaisemmin etelässä kuin pohjoisessa, aikaisemmin tasangoilla kuin vuoristoissa ihan sen mukaan, kuin kasvatusvanhemmat joutuvat hautomistoimissaan, sillä ne ryhtyvät etelässä ja tasangoilla aikaisemmin pesän tekoon ja ennemmin pääsevät poikiensa kasvatuksesta kuin pohjoisessa ja korkealla vuoristoissa.

Moni lintu vahvistaa laululla tai ainakin omituisella äänellä lausumaansa kosintaa vielä erittäin joillakuilla liikkeillä, joko siivillä tai jaloilla taikka muilla erinäisillä asennoilla, ylvästellen kosittavan edessä, ja jotkut kummallisella kalinalla.

Jotkut haukat ja pöllöt ilmoittavat pyyntönsä melkein yksinomaan tai ainakin paraastaan vain kovilla huudoilla. Sitä vastoin toiset petolinnut näyttävät joko yksin tai yhdessä naarasten kanssa komeaa lentoleikkiä, jota saattaisi sanoa milloin tanssiksi, milloin mylläkäksi. Kotkat, bussaari-, muutto-, puna- ja tornihaukat kiertelevät toinen toistaan hetkikausia, kiipeävät kierteisesti äärettömän korkealle, näyttelevät, ilmeisesti molemminpuoliseksi huviksi ja iloksi, kaikkia lentotemppujaan, huudahtavat tuon tuostakin kimakasti, välkyttelevät höyheniään auringon paisteessa ja liitelevät viimein hitaasti johonkin korkeaan istumapaikkaan, hyväilemään siellä toisiansa edelleen. Haarahaukat tekevät yleensä samoin, vaan pudottautuvat, siivet puoleksi levällään, yht'äkkiä hyvinkin korkealta ihan lähelle maan tai veden pintaa, alkavat sitte paljon nopeammin kuin muuten kierrellä, pysyvät jonkun aikaa räpytellen ihan paikoillaan tai tekevät muita kummallisia liikkeitä ja nousevat sitte taas hitaasti ylös äskeiseen korkeuteen. Suohaukat lentävät pitkän ajan näennäisesti välinpitämättöminä kositun naaraksen takana tai sivulla, alkavat sitte kierrellä sen ympäri, tekevät yhdessä toisiinsa kietoutuvia kierteitä, nousevat kositun luota; pää kohti taivasta, yht'äkkiä melkein pystysuoraan ylös hyvin korkealle, kiihdyttävät muuten hitaanlaisen lentonsa noustessaan arvaamattoman nopeaksi, pudottautuvat sieltä nurin niskoin, siivet melkein koossa, ihan jäykkinä alas, kiertävät siellä pari kolme kertaa, livahtavat taas ylös ja tekevät sitä tekoaan, kunnes naaraskin seuraa kosijan esimerkkiä. Kaikkia näitä komeammin lentelee Sisä-Afrikassa elävä ilvehtijä eli lääkärikotka, kotkan kokoinen haukka, joka on sekä muodoltaan että käytökseltään kummallisimpia petolintuja. Sen ihmetyttävä lento vetää kaikkina aikoina puoleensa tarkastajan huomiota, mutta varsinkin leikin aikaan muuttuu se verrattomaksi näytelmäksi, hurmaavaksi ilveilyksi, jossa näyttää olevan kaikkein muiden petolintujen lentotaito yhdistettynä.

Kosivain petolintujen tavalla käyttäytyy myöskin moni muu, sellaisetkin, jotka eivät suinkaan ole erinomaisia lentäjiä. Siitä, kuin edellä on puhuttu, onkin jo ihan itseselvä, että nekin ottavat avuksi siipensä, kuin kilvoittelevat naaraksen rakkaudesta tai ilmoittavat tunteitansa sen saamisesta omakseen. Innokkaasti laulaa pääsky, kositun tai saadun naaraksen vieressä istuen, sievimmät suloisimmat laulunsa; mutta hänen rinnassaan leimuava tunne on kuitenkin niin voimakas, että hänen, lentomestarin, on mahdoton viipyä paikoillaan niin kauan, kuin laulua kestää; hän lentää pois, laulaa lentäessään vielä edelleen ja kiertelee naaraksen ympäri, joka myöskin läksi lentoon. Kehrääjä istuu pitkän aikaa puun oksalla, usein jotenkin etäällä naaraksesta, kehrää minuuttikausia samaa hyrisevää säveltänsä, lähtee viimein, kiertelee koreasti käännellen ja siipiä räpyttäen naaraksen ympärillä ja huutaa niin hellästi "häit", että oikein ihmetyttää, mitenkä voi syntyäkään niin lempeitä ääniä niin karkeassa kurkussa. Mehiläissyöjä, jolle samoin on suotu vain kaiuton ääni, istuu kauan ihan naaraksen vieressä odotellen ja monesti todella ei virka mitään, vaan näyttää tyytyvän kaunisten, kirkkaan punaisten silmiensä hellään puheesen. Mutta viimein tulistuu hänkin, liikuttaa yht'äkkiä siipiänsä, nousee korkealle ilmaan, tekee kierroksen, huudahtaa riemukkaasti ja palaa taas naaraksen luo, joka on sen aikaa istunut paikoillaan. Keskellä innokkainta rakkauslauluaan, sanottakoonpa sitä kuherrukseksi, kirskutukseksi tai ulinaksi, kyyhky ikään kuin itsekseen innostuneena vaikenee yht'äkkiä, räpyttää muutaman kerran siipiään kovasti, lentää korkealle, levittää siellä siipensä ja liitelee hitaasti johonkin puun latvaan kuhertamaan uudestaan. Metsä- ja suokirvinen, harmaa kerttu ja kultarinta kerttu tekevät ihan samoin kuin kyyhkyset. Uunilintu syöksyy, lauluaan keskeyttämättä, korkeasta istuinpaikastaan alas ja nousee sieltä taas toiselle oksalle laulamaan sävelmänsä loppuun, alkaa hetkisen päästä virtensä uudestaan, lentää leikitellen keskellä lauluaan ja päättää sen samalla tavalla. Viheriä peipposet, tiklit ja harmaat sirkut mylleröivät rakkauden innossaan niin ihmeellisellä tavalla ilmassa, kuin eivät kykenisi hallitsemaan siipiänsä. Leivoset nousevat rakkaussäveliänsä laulaen korkealle yläilmoihin. Girlitsa käyttäytyy, kuin olisi oppinut lentotaitoa yölepakolta.

Saman huumauksen vallassa kuin mainitut ovat myöskin kaikki linnut, jotka tanssimalla ilmoittavat rakkauttansa. Nekin tanssiessaan heittävät muulloiset tapansa ja joutuvat viimein niin intoihinsa, että suuremmassa tai vähemmässä määrässä unhottavat koko muun maailman. Ei milloinkaan lintu tanssi äänettä, enimmät päin vastoin ääntelevät omituisesti, jollaista niiltä ei koskaan muulloin kuulla, näyttelevät samalla koko komeuttansa, vieläpä useimmiten sillä päättävätkin tanssin.

Erittäin innokkaita tanssijoita ovat ruopuslinnut eli kaikki kanalinnut. Kesy kukko vain ylpeästi kävelee, huutaa ja lyö siipiään; jo sen kotinaapurit riikinkukot ja kalkkunat tekevät enemmän temppuja. Paljon innokkaammat tanssijat kuin nämä ovat melkein kaikki teirilinnut ja jotkut fasaanit. Ken valkenevana aamuhetkenä on katsellut soitimella olevia metsoja, kuunnellut lavertelevia ja laahustavia teirejä tai Pohjolan kevään valoisena yönä nähnyt tundran lumilakeuksilla metsäkanan tanssivan, hän ihan varmaan yhtyy minun sanoihini, kuin väitän, että se hyvittely, jota nämä kukot näyttävät ja osoittavat kanoillensa, vaikuttaa yhtä vastustamattomasti kuin riikinkukon, joka levittää kauneimman koristuksensa katokseksi kositun päälle. Vielä omituisemmin kuin kaikki nämä käyttäytyvät satyyrikukot eli sarvifasaanit, Kaakkois-Aasiassa elävät, komeat ruopuslinnut, joilla on kaksi sarvenkaltaista, kirkasväristä nahkaputkea päälaen sivuilla ja sangen loistovärinen, venyväinen kaulahetula. Kukko, kierreltyään moneen kertaan kanan ympäri, ollen sitä tuskin huomaavinaankaan, pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa kumarrella. Yhä nopeammin kumartelee se ja hitaasti ojentuvat sarvet, levenee ja jatkuu kaulahetula, kunnes ne ihan ympäröivät pään tuolta rakkaudesta hurjastelevalta linnulta. Nyt se levittää ja ojentaa siipensä, laskee ja pyöristää purstonsa, painuu polvilleen ja syljeksien ja sihisten laahaa siipiään maassa. Yht'äkkiä pysähtyvät kaikki liikkeet. Matalana, höyhenet pörröllään, siivet ja pursto maahan painettuina, silmät kiinni, kuuluvasti hengittäen, pysyy se hetkisen huumauksissaan liikkumatta. Häikäsevä loisto säteilee sen täysin paisuneista koristimista. Yht'äkkiä nousee se taas, syljeksii ja sihisee, vapisee ja silentää höyhenensä, raapii maata, heilauttaa purstonsa ylös, lyö siipiään, ylenee nytkähdellen vähän kerrassaan täyteen korkeuteensa, syöksyy naaraksen luo ja yht'äkkiä pysähtyen rajusta juoksustaan seisoo hänen edessään koko loistossansa, pysyy siinä hetkisen, vapisee, vavahtelee, sihisee ja antaa sitte kerrassaan koko komeuden kadota, höyhenpuku silenee, sarvet ja kaulahetula pienenevät ja lintu ryhtyy tavallisiin toimiinsa, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Västäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää vähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten liikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan uhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä, johon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon paisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan. Hellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten, tanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti hyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat vuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä kondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi Andes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin kosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii naaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai rummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä ihan suoriksi.

Toiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla ylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä paratiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja siellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja levittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat itselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla kiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat linnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa, saavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat kosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan vastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin kaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa, että puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.

Vaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan; hylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa valitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa se näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä rakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen kunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään. Useimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei ollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta kosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin. Monesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin houkutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään merkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut, varsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät edes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät suinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät kutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan mielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee toden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että ei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään sivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita, niin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot kiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua syöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa sen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii ja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä kiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.

Luultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se yleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä on uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta urosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden luonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai tahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa se valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin oivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee ilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja. Joka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on sankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin suotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin sarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista kilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy toisen kuolemaan.

Linnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun oksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja nokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen tarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat hyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja rohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa. Jos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti kyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti käyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan saavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi nousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa kahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se, jopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja vastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on itselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei ennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan. Välistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka kyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus ja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan säälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä pakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin viattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan kotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa rintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.

Kaikki laululinnut ennen taistelua tekevät oikean taisteluun vaatimuksen. Muuttuupa laululinnun viserryskin aseeksi, jolla voidaan taistella ja voittaa, vaikka tosin verta vuodattamatta; leikin huuto, joka vasta oikeastaan ilmoittaakin hehkuvimman kosinnan, kiihottaa aina kateutta. Ken osaa matkia käen ääntä, voi varsin helposti houkutella sen varovaisen linnun ihan siihen puuhun, jonka alle itse asettuu; ken osaa matkia hyvästi kuhankeittäjän mutkikasta vihellystä, sepel- ja turturikyyhkysen kuherrusta, tikan rummutusta tai mitä hyvänsä linnun kosintalaulua tai ääntä, hän saa niitä myöskin houkutelluksi luoksensa. Jos kilpakosija ilmestyy, niin se ilmoittaa tulonsa ensin huudolla tai laululla, mutta ryhtyy kohta tosi toimiin, ja silloin alkaa yhtä kiihkeä taistelu kuin edellämainittujen kesken. Äkäisimmästi huutaen ja parkuen ajavat kilpaveljet toinen toistaan joko yläilmoissa tai alhaalla, puiden latvojen tai pensaiden lävitse ja kuten naarasta ahdistaessa ärsyttävät nytkin toisiaan vielä uhkaavilla äänillä, jopa myöskin laululla, korumerkkien näyttelemisellä ja pilkallisilla liikkeillä oikein vihan vimmaan. Jos ajaja tavoittaa pakenevan vastustajan, iskee se sitä nokallaan niin, että höyhenet pölisevät; jos ajaja hellittää, kääntyy pakeneva silmänräpäyksessä puolestansa hyökkäämään; jos ei kumpikaan pakene, niin ne hakkaavat aika lailla toinen toistansa, olivatpa sitte ilmassa jollakin oksalla tai maassa. Näissäkin taisteluissa tapahtuu päätös vasta siten, että naaras antautuu jommankumman taistelijan puolelle.

Maalinnut taistelevat aina maassa, vesilinnut ainoastaan vedessä. Miten tosissaan kanat taistelevat, tietää jokainen, ken on nähnyt kaksi kukkoa tappelevan. Niiden taisteluissa on henki vaarassa, vaikka kuolema tavallisesti vain silloin seuraa kuin ihminen raakuudessaan teroittaa kukkojen luonnolliset aseet ja heikontaa puolustuskeinot. Taistelevat kilpakosija-kamelikurjet käyttävät samoin voimakkaita jalkojaan ja repivät eteen päin potkien vahvoilla ja terävillä kynsillään vastustajansa rintaan, ruumiisen ja jalkoihin syviä haavoja. Kiihtyneet trapit puhaltavat kaulapussinsa suureksi, kääntävät siipensä nurin, levittävät purstonsa pyöreäksi ja muristen syljeksivät hyvän aikaa sekä siten vaadittuaan toinen toistansa taisteluun käyttävät nokkaansa oikein tuntuvasti. Rannan juoksulinnut, ja varsinkin kaikesta, sekä naaraksista että kärpäsistä, auringon valosta ja paikasta, riitelevät suokulaiset ryntäävät vastakkain, nokka ojennettuna kuin keihäs, ja ottavat iskuja vastaan rintahöyhenillään, jotka ovat suokulaisilla kehittyneet oikeiksi kiiviksi. Liejukanat juoksevat uivalla, hyllyvällä vesikasvi-peitteellä vastakkain ja pieksävät jaloilla toisiaan. Joutsenet, hanhet ja sorsat ajelevat toisiaan niin kauan, kunnes toisen onnistuu saada toista kiinni töyhdöstä ja pitää sen päätä veden alla, että toinen on tukehtua tai ainakin niin heikkonee, että ei heti voi jälleen ryhtyä taisteluun; joutsenet antavat kuten kannuslinnut tuntuvia iskuja siipiensä reunoissa olevilla kovilla ja terävillä sarvimaisilla pistimillä.

Naaras ei näytä siihen asti, kuin valitsee jonkun uroksen, ottavan mitään osaa sellaisiin kilpakosijain taisteluihin, eikä edes innostuvankaan niistä, mutta kuitenkin katselee niitä täydellä huomiolla, koska se aina suostuu voittajaan, ainakin tyytyy sen kosintaan. Millä tavalla naaras päätöksensä ilmoittaa, en osaa sanoa, en uskalla edes luullakaan mitään. Vielä noiden taistelujen kestäessä valitsee se ja siitä silmänräpäyksestä lähtein antautuu ehdottomasti valitun uroksen valtaan, seuraa häntä ja ottaa nähtävällä mielihyvällä vastaan sen rakkauden osoitukset, jopa itsekin hellästi vastaa hyväilyihin. Ikävöivästi kutsuu se häntä, riemuiten tervehtii sitä ja vastustamatta mukautuu sen toiveihin. Kiinni toisissaan istuu papukaijapari vierekkäin, vaikka satojakin olkoon samassa puussa; täydellinen sopu ja yksimielisyys tulee ilmi molempain toimissa, ainoastaan yksi tahto näyttää molempia vallitsevan. Jos toinen syö jotakin, syö toinenkin; jos uros siirtyy toiseen paikkaan, seuraa naaras; jos uros kaiuttaa ääntänsä, antaa naaraskin äänensä kuulua. Hyväillen nyppii toinen toistaan höyhenistä ja mielellään ojentaa toinen toiselleen päätään ja niskaansa, saadakseen sellaisia rakkauden osoituksia. Naaraslinnulla ei puolestaan ole loukkaavia oikkuja, ei äreyttä eikä suuttumista, ei haukkumista eikä tyytymättömyyttä, vaan ainoastaan rakkautta ja hellyyttä, ja uros on onnellinen ja autuas tiedossaan, että on saanut omaksensa, mitä on halunnut. Samoin kuin hänen tahtoansa noudatetaan, taipuu hänkin naaraksen toiveihin; jos naaras nousee, jättää uroskin istuinpaikkansa; jos naaras lähtee kotiseudusta, seuraa uros häntä vieraasen maahan; jos se kääntyy kotia kohti, palaa uroskin lapsuutensa seuduille. Eipä ihme siis, että lintujen avio on onnellinen ja moitteeton. Elinajakseen yhtyneet puolisot saattavat kyllä vanheta, heidän rakkautensa ei koskaan vanhene, vaan pysyy ainiaan nuorena ja saa joka kevät uutta intoa lemmelleen; molemmin puolinen hellyys ei vähene pisimmänkään liiton aikana. Uskollisesti suorittavat molemmat puolisot osansa välttämättömistä taloustoimista pesän teon, munien hautomisen ja poikasten kasvatuksen aikaan; uhraavaisesti auttaa uros naarasta kaikissa vaikeissa toimissa, joita poikaset sille tuottavat; rohkeasti hän toimii sen turvaksi; arvelematta antautuu se silminnähtäviin vaaroihin, jopa kuolemaankin, milloin naaras on pelastettava. Lyhyesti sanoen: molemmat ottavat liittonsa ensi hetkestä asti osansa iloista ja suruista, ja jos erityisiä sotkevia asian haaroja ei satu, kestää tällainen hellä liitto koko elinajan.

On kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset tutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia lintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat erottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille takauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee paraiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon omistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia, oppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan, että hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa kokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan, kuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin tarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus ei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa, että ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa olen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä, lintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä, olivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea yhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat kääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin ne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet, joita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain ja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa elävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että molemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin eräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni kiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli siellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet syvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä tapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen, joten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros yksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen seutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia. Kaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton rikkoo vasta kuolema.

Tämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin yksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta, vaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti pysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia, vielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi tunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet voivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja, jonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka on kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen valitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan avioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa. Sitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja sen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat avioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä todistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison ja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat ilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin yht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa mieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa omakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon katolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä eli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska sitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen tavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros, joka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset kosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin vartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään, pää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo ahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää hänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei karkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin vastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tämä ja muut äsken kerrotut asiat eivät tuota kunniaa lintuvaimoille, mutta, kuten jo huomautin, päinvastaiset todistukset näyttävät, että nuo tapaukset ovat vain poikkeuksia säännöstä ja siis sääntöä vahvistavat. Ja jospa todella huomattaneenkin naaraksissa näennäistä tai todellista syytä, on aina muistettava, että urokset, joilla on paljon suurempi syy kuin vähempilukuisilla naaraksilla säilyttää aviouskollisuutensa, voivat myöskin unhottaa sen. Ken tuntee kyyhkyset, jotka on ihan väärin asetettu kaikkein mahdollisten hyveiden vertauskuviksi, hän myöskin tietää, miten vähän he ansaitsevat sitä mainetta, joka vanhasta ajasta on heistä tullut meille perinnöksi. Heidän hellyytensä on lumoava, mutta ei oikeaa lajia; heidän uskollisuuttaan vaimojansa ja lapsiansa kohtaan ylistellään, mutta koetusta se ei kestä. Ottamatta lukuunkaan kyyhkyurosten välinpitämättömyyttä isän velvollisuuksista, he varsin usein rikkovat avioliiton horjumatonta lakia ja puolisoittensa hautoessa usein hyväilevät toisia kyyhkynaaraksia. Sorsalinnut tekevät vielä pahemmin eivätkä punakanat yhtään paremmin. Heti, kuin sorsat ehtivät hautomaan, yhtyvät eri parien urokset parviksi, kuluttavat aikaansa, miten paraiten osaavat, antavat vaimojensa sill'aikaa nähdä vaivaa, jopa yksin pitää huolta poikasistakin ja tulevat vasta sitte jälleen naarassorsain, ehkäpä ihan vierasten, luo, kuin poikaset ovat kasvaneet suuriksi, itse toimeen tuleviksi eivätkä enää tarvitse isänsä apua. Punakanat, ja turkinpyyt luultavasti samalla tavalla, kuljeksivat leikin aikaan tappelemassa minkä hyvänsä kukkojen kanssa, kuin eteen sattuu, ja sen tähden espanjalaiset niitä kesyillä kukoilla houkuttelevat ja tappavat; mutta myöhemmin, sitte, kuin jo kanat ovat hautomassa eikä kukoilla enää ole halua taisteluun, rientävät ne kanojen huudosta luo, jopa kiireisemminkin kuin ennen.

Kuitenkin, kuten sanottu, ovat ne vain poikkeuksia säännöstä eikä niitä voida likimainkaan verrata monivaimoisuudessa eläviin lintuihin. Turhaan on koetettu selittää karjalintujen, käkien, fasaanien, metsojen, kalkkunain, viiriäisten, riikinkukkojen ja suokulaisten monivaimoisuutta, löytämättä mitään riittävää syytä. Kuin oletetaan ja lausutaan, että käet ja sen lähimmät sukulaiset eivät haudo, koska niiden aina täytyy olla valmiina ja esteettöminä hillitsemään hävittäväisten hyönteistoukkain tuhoja, mihin niitä vain ilmestyy, ja sen tähden eivät elä oikeissa avioliitoissa eivätkä voi pitää huolta omista poikasistaan, silloin kyllä puhellaan, lörpötelläkseen jotakin, mutta ei selitetä mitään, koskapa karjalinnutkin ilman sellaista syytä jättävät sikiönsä vierasten hoidettavaksi; ja kuin lausutaan sellainen oletus, että luonto on monivaimoisuuden kautta tahtonut toimittaa runsaammin perillisiä muutamille kanalintu-lajeille, joita monin tavoin suuresti ahdistellaan ja vähennellään, niin silloin on mahdoton käsittää, minkä tähden luonto ei olisi sitä saanut aikaan samalla tavalla kuin muissa kanoissa, jotka elävät yksivaimoisuudessa eivätkä hedelmällisyydeltä kuitenkaan ole noita toisia huonommat.

Käyttäessäni moniavioisuus-sanaa tiedän kyllä, että tavallisesti puhellaan lintujen monivaimoisuudesta. Sellaista minä en tiedä omasta kokemuksestani, eikä minun tietääkseni sitä ole myöskään koskaan todistettu millään eittämättömän oikeilla havainnoilla. Sillä himo on molemminpuolinen, naaraksilla ei yhtään vähemmin rajaton kuin uroksilla. Naaraskäki yhtyy tänään tähän, huomenna tuohon urokseen, vieläpä saman tunninkin kuluessa osoittaa useammille suosiotansa, ja valitsematta antautuu kana mille kukolle hyvänsä. Aviosta ei heillä ole puhettakaan. Urokset eivät pidä lukua naaraksista muuta kuin hetkisen, ja ihan samoin tekevät naarakset; kumpikin sukupuoli kulkee omia teitään, jopa pysyvät ihan erillään paitsi leikin aikana, eikä toinen huoli yhtään toisen kohtalosta. Rajaton himo ja siitä suurimpaan määrään kiihtynyt kateus uroksissa, vallanhimoinen vaatiminen ja nöyrä suostuminen, hurja kosinta ja mielellään taipuminen, sitte täydellinen välinpitämättömyys toisistaan ovat näillä linnuilla eri sukupuolien keskinäistä seurustelua kuvaavina tuntomerkkeinä. Siitä myöskin selviää, että näiden lintujen piireissä paljon useammin kuin minkään muiden lintujen kesken tehdään seka-avioita ja saadaan aikaan sekasikiöitä, jotka viettävät kurjaa elämää ja joko kuihtuvat lapsettomina taikka, jos saavat rakennetuksi aviota jommankumman kantalajinsa kanssa, tuottavat oikeita perillisiä ja siten jälleen palautuvat oikeaan lajiinsa. Sekaliittoihin yhtyvät tosin muutkin, s.o. yksivaimoisuudessa elävät linnut, mutta ihan varmaan vain silloin, kuin niitä lajisensa puolison täydellinen puute siihen pakottaa, jota vastoin noilla toisilla näyttää vain houkutteleva tilaisuus olevan ihan yhtä usein syynä kuin sellainen puutekin.

Vaan hätä se lienee ja ehdoton välttämättömyys turvata munasta jo päässeitä tai vielä munassa olevia sikiöitä, joka pakottaa yksiavioisuudessa eläväin lintujen naarakset nopeammin haihduttamaan lesken surunsa uudella avioliitolla kuin urokset unhottamaan kadotetut puolisonsa. Tokkopa sentään naarasten suru todella lienee yhtään vähempi kuin urosten, vaikka hyvin siltä näyttääkin. Samalla tavalla kuin emähaikara Ebenseessä tekevät muutkin naaraslinnut. Puutarhassamme hautovan harakkaparin päätimme tappaa, koska samassa puutarhassa asuvat laululintuset, joita hyvin suosimme ja hoitelimme, pelkäsivät niitä. Kello seitsemän aamulla ammuttiin uros, vaan tuskin ehti kahta tuntia kulua, kuin jo leskellä oli toinen puoliso; hetkisen kuluttua ammuttiin sekin, ja kello yksitoista oli leski jo kolmannen kerran avioliitossa. Olisi sitä varmaan tapahtunut vielä useamminkin, jos hätäytynyt naarasharakka ei olisi paennut viimeksi saamansa uroksen kanssa. Isäni ampui kerran keväällä turkinpyy-uroksen. Naaras lensi ensin pois, vaan tuli kohta takaisin, ja heti sen jälkeen toinen uros tuli kosimaan ja pääsi ilman mitään puolisoksi. Tschusi-Schmidthofen pyydysti puutarhastaan leppälinnun pesästä kahdeksassa päivässä pois koko kaksikymmentä urosta ja antoi vasta sitte niin monesti surreen ja yhtä monesti lohdutuksensa löytäneen lesken nauttia avio-onnea.

Sellaista näennäistä kevytmielisyyttä emme ollenkaan näe uroksissa, jotka kadottavat puolisonsa. Kovasti parkuen, liikuttavasti valittaen, suruaan sekä äänellä että liikkeillä ilmaisten lentelevät ne rakkaan puolison ruumiin ympärillä, koskevat siihen ehkä nokallaankin, ikään kuin tahtoisivat taivuttaa sitä nousemaan ylös ja lähtemään lentoon, rupeavat uudestaan valittamaan, niin että ihminenkin voi ne äänet ymmärtää, lentelevät alueensa sisällä paikasta toiseen, istahtavat huudellen, houkutellen ja valittaen milloin mihinkin entiseen lempipaikkaan, eivät huoli ravinnosta, hyökkäävät äkeissään toisten samanlajisten urosten kimppuun, ikään kuin kadehtien niiden onnea ja tahtoen tehdä ne yhtä onnettomiksi, kuin itse ovat, eivät saa rauhaa eikä lepoa, ryhtyvät jotakin tekemään ja lakkaavat heti ja tekevät kaikki nurin päin, ikään kuin tietämättä, mitä tekevät. Siten ovat ne päiväkausia, jopa viikkojakin, ja usein viipyvät onnettomuuspaikalla niin kauan kuin suinkin mahdollista, lähtemättä edes lyhyillekään matkoille tiedustelemaan toista vaimoa. Muutamat lajit, ei yksistään papukaijat, joita niin sattuvasti sanotaan "eroamattomiksi", vaan myöskin peipposet ja muut, yksin huuhkajatkin, kadottavat sellaisessa kovassa kohtalossa kaiken elämän ilon, surevat itsekseen ja hautovat suruansa niin kauan, että kuolevat. Niin syvän surun pääsyyksi, vaikkapa ei ainoaksikaan, lienee katsottava sitä, että aina on vaikea, välistä mahdotonkin urosten löytää ja saada toista naarasta. Naarakselle monesti ei jää aikaakaan surra, sillä ennemmin tai myöhemmin, monesti melkein samana silmänräpäyksenä ilmestyy sen luo uusia kosijoita osoittamaan sille niin paljon suosiota ja hellyyttä, että sen täytyy tulla vaikka vasten tahtoansakin lohdutetuksi. Ja kuin sitte perillisten hoitohuolet sitä paitsi ahdistavat muutenkin niin äidillistä sydäntä, jäävät hänellä kaiketi muut ajatukset niin sivuasioiksi, että pitkällinen suru ei pääse voimaan. Jos hänen on joskus vaikea saada uutta puolisoa, niin se ilmoittaa suruansa yhtä vilkkaasti kuin urokset. Mutta välistä se tekee vielä enemmänkin, on pakottakin rupeamatta toiseen avioliittoon. Leskivarpunen, jota isäni tarkkaan katseli, ei ottanut, vaikka sillä oli munia haudottavana ja sitte poikasia kasvatettavana, ketään kosijaa miehekseen, vaan pysyi leskenä ja sanomattomalla vaivalla yksin ruokki syöppöä lapsilaumaansa. Toisen todellakin liikuttavan tosiasian, millaista surua leskeksi jäänyt naaraslintu osoittaa, kertoo ja takaa Eugen von Homeyer. Tämän luotettavan tutkijan asunnon katolla oli haikaraparilla pesä, vaan heidän avio-onnensa yht'äkkiä päättyy siten, että eräs pyssymies veitikka ilkeyksissään huvikseen ampui uroksen. Sureva leski, ottamatta toista puolisoa, tekee äidin velvollisuudet ja lähtee syksyllä lapsineen muiden haikarain seurassa Afrikkaan. Seuraavana keväänä se palaa takaisin entiseen pesäänsä leskenä, kuten oli lähtenytkin. Ahkerasti sitä kositaan, mutta se torjuu kaikki kosijat äkäisesti nokallansa. Innokkaasti laittelee se asuntoaan, mutta pitääkseen vain yllä omistusoikeuttansa. Syksyllä se taas lähtee muiden haikarain kanssa muuttomatkalle, palaa seuraavana keväänä ja tekee ihan samoin kuin viime kesänä. Ja niin oleksii se yksitoista vuotta. Kahdentenatoista vuotena koettaa toinen haikarapari väkivaltaisesti anastaa siltä pesää; se taistelee uljaasti omaisuudestaan, mutta ei voi vieläkään taipua toisella avioliitolla sitä turvaamaan. Pesä riistetään siltä, ja kuitenkin pysyy se yksinäisenä; anastajat pitävät pesää eikä leskeä näy; se viettää, kuten perästä päin tulee ilmi, koko kesän yksinään noin viidentoista kilometrin päässä. Vaan heti anastajain mentyä pois saapuu se pesään, viipyy siinä vielä muutamia päiviä ja lähtee vasta sitte muuttomatkalleen. "Erakon" nimellä on tämä haikara tuttu koko seudussa; sen kohtalo ja käytös hankkivat sille kaikkein hyväntahtoisten ihmisten ystävyyden ja suosion.

Eivätkö sellaiset toimet ja sellainen elämä muka ole mitään muuta kuin koneen liikettä, jota ulkonaiset voimat käyttävät? Kaikkiko nämä kerrotut lämpöisen ja elävän tunteen ilmaukset muka tapahtuvat tajuttomasti? Uskokoon sitä, ken voi, ja puolustakoon sitä mielipidettä, ken tahtoo. Me uskomme ja puolustamme päinvastaista ajatusta ja kadehdittavalta näyttää meistä lintujen rakkauden ja avioliiton tajuntainen onni.

Apinat.

Sheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli Damaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa "Heiat el Heivan" eli "Eläinten elämä" nimisessä teoksessa profeetan lausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:

"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti uskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus Natsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren rannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta he olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä he yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan varoittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin syntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä. Viimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen tomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia. Vaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän kuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin portit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että he saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä onnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli ollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä, käsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit istua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista ja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset naiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas kaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset ja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan palanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja valittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat vaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen se lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä, nyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi se viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa. Sen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään käänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi. 'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas mies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti vastasi paviaani: 'Eva, eva!' — olen, kyllä minä se olen. Silloin hurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan ankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat muutetut apinoiksi."

Sheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan ollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki paviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.

Me puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu, yhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne apinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat meidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan hamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin vanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden karvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että he valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se tänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan koristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa muinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme hieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on tätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä katsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein tieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi että egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin apina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin siten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän käteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän päästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä yhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen. Hänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla, että Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt vesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat, kahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta saaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan jakamistapamme.

On huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat luultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso mahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista ihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta indialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja vielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat polveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta solakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten sielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva kuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin silmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä "Häntä-Raana". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on nykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä sitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon, on saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle mitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja jakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat asiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet. Taisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin olevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta ja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt kerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on syntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista puhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska silloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata ihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä meidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta niiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten edistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.

Vaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä, elämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin neljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä asuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin kääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala 28:sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa 35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa Sunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan Gibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti, eleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä magottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat metsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta tuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä että vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta vuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä tekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja vuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan kylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä tavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä paljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin pureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne asettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen läheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä lukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot, hedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia perinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras taika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia asuinpaikkoja.

Kaikki apinat, paitsi ehkä niin sanotut metsäihmiset, elävät joukoissa, välistä suurissakin, joita vanha uros johtaa. Sellaiseen arvoon korottaa apinan hänen kaikkein yhteen joukkoon kuuluvain tunnustama kykynsä: vahvimmat kädet ja pisimmät hampaat. Niiden nisäkästen kesken, joita naaras johtaa, tottelee jok'ainoa muu lauman jäsen mielellään, vaan johtoapina, kaikkein pahimman laatuinen itsevaltias, toimittaa itse valtakunnassaan ehdotonta kuuliaisuutta. Ken ei hyvällä tottele, se pakotetaan puremalla, näpistelemällä ja korvapuusteilla kuuliaisuuteen. Johtoapina vaatii orjallista kuuliaisuutta kaikilta muilta apinoilta ja samoin myöskin joukkonsa naarasapinoilta. Ritarillista kohteliaisuutta hän ei osoita heikommalle sukupuolelle; väkisin ottaa hän lempensä palkan. Hänen kurinpitonsa on ankara, tahtonsa taipumaton. Älköön yksikään apinanuorukainen uskaltako hyväillä ketään sen joukon naarasapinaa älköönkä naarasapina rohjetko osoittaa suosiotansa kenellekään muulle kuin hänelle. Hän itse vallitsee rajattomasti haaremiansa ja hänen sukunsa karttuu, kuin hietaa on meren rannalla. Jos joukko tulee liian suureksi, eroaa siitä osa jonkun vahvistuneen urosapinan johdolla eri joukoksi. Siihen asti johtajaa kaikki pitävät arvossa ja kunnioittavat yhtä paljon kuin pelkäävätkin. Vankat kokeneet emäapinat ja nuoret vaurastuneet naarasapinat koettavat kilvan häntä imarrella ja varsinkin yhä osoittaa hänelle suurinta suosiota, kuin apina voi toiselle osoittaa, se on: hyvin huolellisesti puhdistaa hänen karvapukuansa kaikesta siihen kuulumattomista aineista. Hän puolestaan ottaa sellaista ystävyyttä vastaan pashan arvokkaisuudella, jonka jalkoja hänen lempiorjattarensa raaviskelee. Kunnioitus, jota hän on osannut hankkia itselleen, tuottaa hänelle varmuutta ja arvokkaisuutta käytöksessä, taistelu, jota hänellä kuitenkin aina on, tuottaa valppautta, rohkeutta ja itsetuntoa, sekä vallan ylläpidon välttämättömyys neuvokkaisuutta, viekkautta ja kekseliäisyyttä. Käyttämällä näitä ominaisuuksiaan lähimmiten omaksi hyödykseen hyödyttää hän myöskin koko joukkoa, ja siten hänen rajaton herruutensa tulee oikeutetuksi ja pysyväiseksi. Hänen hallitsemanaan ja ohjaamanaan viettää apinajoukko syrjästä katsoen turvallista ja sen tähden miellyttävää elämää, raivotkoonpa sen sisällä millaisia myrskyjä hyvänsä.

Kaikki muut apinat, paitsi vähälukuiset yöapinat, toimivat päivällä ja lepäävät yöllä. Vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kuin aurinko on noussut, heräävät ne unestaan. Heidän ensi työnsä on lämmitellä auringon paisteessa ja puhdistautua. Jos yö on kylmä ja vastenmielinen, niin koettavat ne kyllä siten parantaa tukalaa tilaansa, että tunkeutuvat hyvin likekkäin, jopa kietoutuvat yksiksi möhkäleiksi, mutta kuitenkin heitä aamulla kylmää niin, että pitempikin lämmitteleminen auringon paisteessa näyttää välttämättömältä. Heti yökasteen kuivettua lähtevät apinat makuupaikoistaan, kiipeävät hitaasti puiden ylimpiin paikkoihin tai kallioiden huipuille, valitsevat istuinpaikan, johon aurinko pääsee paistamaan, ja kääntelevät siinä sitte mukavasti joka puolta ruumiistaan aurinkoon päin. Turkin kuivettua ja kylliksi lämmittyä tekee mieli saada se puhtaaksikin, ja jokainen ryhtyy nyt innokkaasti ja huolellisesti sellaiseen työhön taikka pyytää ja saa joltakin vertaiseltaan siihen ystävällistä apua, kuten hän itsekin aina on valmis sitä antamaan.

Kuin karvapuku on puhdistettu tai tarpeen mukaan kammattukin, tulee aamiaisen hankkimisen tarve. Se puuha ei ole rasittava siitä syystä, että kaikki syötävä kelpaa apinoille ja että verotetaan sekä eläin- että kasvikuntaa. Metsissä ja vuoristoissa on hedelmiä, lehtisilmikoita ja kukan nuppuja, linnun pesiä munineen tai nuorine poikasineen, kuorietanoita ja hyönteisiä, puutarhoissa hedelmiä ja kasviksia, vainioilla viljaa ja palkokasveja. Tuolta katkaistaan kypsyvä tähkä, täältä siepataan mehukas hedelmä, ylhäällä ryöstetään linnun pesä puhtaaksi, maassa tutkitaan kivien aluksia, asutussa paikassa verotetaan puutarhaa tai raastetaan vainiota, ja kaikkialla työnnetään jotakin suuhunsa. Joka apina haaskaa, jos hänellä vain on aikaa, kymmenen kertaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja saattaa siten tuntuvasti vahingoittaa maanviljelijää, puutarhuria ja hedelmien kasvattajaa. Ryöstöretken alussa koettaa jokainen pitää varansa ja syö melkein valitsematta mitä eteen sattuu, ja sulloo, jos hänellä on poskipussit, ensinnä nekin niin täyteen kuin suinkin mahdollista; vaan heti, kuin suurimpaan nälkään on jotakin saatu, valikoitsee hän äärettömästi, tutkii joka hedelmää, joka tähkäpäätä ensin huolellisesti, haistelee ja katselee ennen, kuin syö ja useimmiten heittää välinpitämättömästi molemmat pois, sieppaa toista syötävää ja tekee sille ihan samoin. "Me kylvämme ja apinat niittävät", valittivat minulle Itä-Sudanin asujamet syystä kyllä. Sellaisilta varkailta ei suojele aidat eikä muurit, lukot eikä salvat; ne nousevat noiden ylitse ja avaavat nämä; ja mitä ei käy syödä tai ei jakseta syödä, viedään kuitenkin mukaan. On huvittavaa ja samalla säälittävää heitä katsella; sillä, kuten koko heidän olemuksessaan yleensä, näkyy tässäkin yht'aikaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä, uhkarohkeutta ja viekkautta, nautinnon himoa ja varovaisuutta ja samalla vielä viekkautta ja juonikkaisuutta, julkeutta ja häijyyttä. Kaikki niiden keinot tulevat sitä paremmin näkyviin, mitä vaarallisemmalta yritys näyttää. Juosten, kiiveten, hyppien ja hätätilassa uidenkin voitetaan kaikki esteet, mutta ei koskaan eikä missään jätetä pitämättä vaaria omasta turvallisuudesta. Johtoapina kulkee edeltä, houkuttelee, huutaa, kehoittaa, varoittaa, toruu ja rankasee, mitä milloinkin on tarvis; koko parvi seuraa ja tottelee, vaan ei kuitenkaan koskaan oikein luota häneen. Vaaran hetkenä joka apina ensinnä ajattelee omaa turvallisuutta ja tulee vasta myöhemmin jälleen johtoapinan luo. Ainoastaan emät, jotka kantavat lapsia sylissään tai seljässänsä, ovat poikkeuksena siten, että ovat tai ainakin näyttävät olevan enemmän huolissaan niistä kuin itsestänsä. Vaarattomilla retkillä levähdetään usein ja annetaan lapsille tilaisuutta keskenään leikitellä; vaarallisissa paikoissa tulee vasta retken päätyttyä lyhempi tai pitempi lepo- ja virkistyshetki, jolloin apinajoukko nukahtaakin, paremmin sulattaakseen ruokaansa. Iltapäivällä tehdään toinen ryöstöretki. Vähän ennen auringon laskua palaavat apinat tavalliseen, vaarallisilta pedoilta niin hyvästi kuin mahdollista turvattuun makuupaikkaan saamaan hyvin ansaittua lepoa, joka tosin kuitenkin alkaa vasta pitkällisen riidan ja kinan, kiistelemisen ja sysimisen jälkeen.

Jos ei oteta lukuun silloin tällöin välttämättömiä tai edulliselta näyttäviä vaelluksia, ei tässä äsken kerrotussa päiväjärjestyksessä tapahdu juuri mitään muutoksia. Suvun kartuttaminen, joka muilla eläimillä enimmäkseen saa aikaan suuriakin elintavan muutoksi, ei apinoihin vaikuta sanottavasti, koska se ei tapahdu mihinkään määräaikaan ja koska emäapinat kantavat poikiaan kaikkialla muassa. Pojat, joita enimmät lajit saavat vain yhden kerrassaan, tulevat tosin hyvin kehittyneinä ja siis jo näkevinä olentoina maailmaan, vaan ovat meidän käsityksemme mukaan erittäin rumat ja jotenkin avuttomat, vaikka kyllä kehityksessään verraten pitkälle edistyneet. Rumilta ne meistä näyttävät sen tähden, että niiden poimuiset kasvot vilkkaine silmineen ovat kuin ikivanhoilla ukoilla ja että niiden vielä harva karvapuku ikään kuin jatkaa eturaajojen muutenkin hyvin suurta pituutta; avuttomia ne meistä nähden ovat sen tähden, että ne eivät osaa noilla eturaajoillaan tehdä muuta kuin tarttua kiinni emänsä syliin. Siinä ne riippuvat, pitäen käsillään emänsä kaulasta ja jaloillaan vyötäisistä, viikkokausia, liikuttamatta huomattavasti muuta ruumiinsa osaa kuin päätänsä, ja siten emät saattavat esteettömästi ja suuretta vaivatta liikkua tavallisissa toimissaan, kulkea vaarallisimpiakin polkuja ja tehdä rohkeimpia hyppäyksiä. Vasta pitkän ajan päästä, harvoin ennen kuin kuukauden kuluttua, alkavat ne yritellä joitakuita liikkeitä, mutta tekevät niitä niin taitamattomasti, että pikemmin herättävät sääliä kuin naurua. Mutta noita lapsiaan emät ehkä juuri niiden avuttomuuden tähden katselevat ja pitelevät niin hellästi, että "apinan rakkauden" ylistely kyllä näyttää oikealta. Joka emä lakkaamatta hyväilee lastansa tai muuten sitä siistii. Milloin se sitä nuolee, milloin puhdistaa sen turkkia, milloin asettaa hänet syliinsä, milloin ottaa molemmille käsivarsilleen, ikään kuin ihaillakseen sen näköä, milloin kiikuttelee sitä, kuin tuuditellen nukkumaan. Jos emä huomaa itseään toisten katselevan, kääntyy se pois päin, ikään kuin ei soisi muiden nähdä hänen lemmikkiänsä. Kuin se tulee vähän suuremmaksi ja liikkuvaisemmaksi, saa se välistä luvan lähteä emänsä sylistä leikkimään muiden vertaistensa kanssa, mutta aina sitä pidetään ankarassa kurissa ja rangaistaan näpistelemällä tai kämmenellä kurittamalla, jos se ei tottele. Yksin ravinnostakin pitää emä huolta. Vaikka hän muuten onkin hyvin ahnas, lapselleen hän sentään antaa joka palasta eikä suvaitse sen vahingoittaa itseään liian hätäisellä eikä ylellisellä syömisellä, vaan estää, sen äidin viisaudella. Harvoin kuitenkin tarvitsee käyttää tuntuvaa rangaistusta, sillä apinalapsi on niin kuuliainen, että se kelpaisi esimerkiksi monelle ihmislapselle. Oikein liikuttavasti käyttäytyy emä, jos lapsi nähtävästi sairastaa, ja joutuu ihan toivottomaksi, jos se kuolee. Tunti- ja päiväkausia kuljettaa se pikku ruumista mukanaan, ei huoli mistään ravinnosta, istuu välinpitämättömänä paikoillaan ja usein suree itsensä kuoliaaksi. Apinalapsi sitä vastoin ei tiedä niin syvällisistä tunteista, ja paremmin se myöskin on turvattu kuin muut eläimet, jos se kadottaa emänsä. Sillä kuka hyvänsä iso apina, uros tai naaras, ottaa heti sen hoitoonsa, tyydyttää hänellä kaikissa apinoissa omituista harrasta hoitelemishalua, hyväilee sitä paraimmasti, mutta paha kyllä joutuu rakkaasta ravinnosta usein riitaan oman itsensä kanssa ja jättää hoitolapsensa, jos se ei vielä osaa tulla yksin toimeen, kurjasti kuihtumaan, jopa ehkä kuolemaankin.

Apinain luonnonlahjoista on vaikea, melkeinpä mahdotonkin sanoa mitään yleisesti pätevää, koska ne ovat yhtä monenlaiset kuin apinat itsekin. Jotkut heidän taipumustensa piirteet tosin ovat yhteiset, vaan kaikkein enimmät heidän olemuksensa ominaisuudet ovat hyvin erilaiset eri apinoilla. Jokin taipumus, josta toisella tuskin on merkkiäkään, näkyy toisella ihan selvään, jotakin piirrettä, joka tässä on selvänä, on turha etsiä toisesta. Vaan jos verraten tarkastellaan eri heimoja, sukuja ja lajeja, niin voidaan kyllä heillä huomata edeltä päin aavistamatonta ja sen tähden ihan ihmetyttävää kaikkein luonnonlahjojen ja taipumusten kasvamista ja enenemistä. Sellainen tarkastelu on opettavainen.

Vähimmin kehittyneitä kaikista apinoista ovat teräväkyntiset ja orava-apinat, Etelä- ja Keski-Amerikassa elävät, pienet, soreat ja hyvin yhdenmuotoiset eläimet. Niillä kyllä on oikeat varsinaisten apinain hampaat, vaan ainoastaan ukkovarpaissa litteät, kaikissa muissa varpaissa ja sormissa sitä vastoin kapeat, pitkät, terävät kynnet, joiden tähden ne kädet ja jalat, ainakin ensin mainitut, siis ovat käpäläin vertaiset. Näiden ulkonaisten tuntomerkkien mukaiset ovat niiden lahjatkin. Apinuus, saattanen sanoa, ei ole niissä apinoissa vielä päässyt täyteen voimaan. Sekä muodoltaan ja väriltään että myöskin ryhdiltään, olemukseltaan ja käytökseltään, jopa ääneltäänkin ovat ne jyrsijäin kaltaisia. Ne istuvat harvoin pystyssä kuten muut apinat, enintään vain oravan tavalla, seisovat enimmäkseen kaikilla raajoillaan, ruumis vaakasuorassa, eivät myöskään vapaasti ja helposti kiipeä, kouristaen käsillään ja jaloillaan oksista kiinni kuten muut apinat, vaan kynsiensä avulla nousten ja laskien mäkeä, ei siltä tosin suinkaan hitaasti eikä kömpelösti, vaan ihan jyrsijäin tavalla. Vallan toisenlainen kuin kaikilla ylemmillä apinoilla on heidän äänensäkin, kimakka piipitys, joka milloin kuuluu linnun viserrykseltä, milloin rottain ja hiirien vikinältä, enimmin ehkä merisian ääneltä. Käytös on nimenomaan jyrsijäin käytöksen kaltainen. He osoittavat samaa levottomuutta ja rauhattomuutta, samaa uteliaisuutta, arkuutta ja hätäisyyttä, samaa häilyväisyyttä kuin orava. Heidän päänsä pysyy ainoastaan jonkun silmänräpäyksen ajan samassa asennossa, tummat silmät kääntyvät milloin tähän, milloin tuohon esineesen, aina hätiköiden ja ilmeisesti mitään ymmärtämättä, vaikka he näyttävätkin viisaasti katselevan maailmaa. Kaikista niiden toimista näkyy hyvin vähä punnitsemiskykyä. Ikään kuin tahdottomasti seuraavat ne, mitä minäkin silmänräpäyksenä mieleen johtuu, unhottavat heti työnsä, jota juuri ovat tekemässä, kuin vain uusi esine tai asia niitä kiihottaa, ja samoin ne ovat yhtä häilyväiset suosionsa ja suuttumuksensa osoituksissa. Tänä hetkenä ne ovat hyväluontoiset, nähtävästi erittäin tyytyväiset kohtaloonsa, ehkäpä onnellisetkin ystävällisen käden hyväilystä, vaan seuraavana silmänräpäyksenä ne irvistelevät hoitajalleen, käyttäytyvät tuskaisesti, kuin olisi henki vaarassa, hiovat hampaitansa ja koettavat purra. Yhtä herkkätuntoiset ja kiihtyväiset ne ovat kuin apinat ja jyrsijät, vaan niiltä kuitenkin puuttuu kaikkein ylempäin apinain varsinaista apinuutta; sillä toinen tekee ihan samoin kuin toinen, ikään kuin ilman tajuntaa, ihan tietämättänsä, aina pikkumaisesti. Niillä on kaikki pelkurin ominaisuudet; valittava ääni, haluttomuus taipumaan välttämättömyyksiin, tuskitteleminen kaikista tapauksista, sairaan omainen kiihko epäluuloisesti itseensä sovittamaan mitä hyvänsä toisen olennon tekoa, halu kerskailemaan, vaikka aina kuitenkin pakenevat luultua tai todellista vaaraa, kykenemättömyys sekä tahdossa että toimessa. Juuri sen tähden, että ne niin vähässä määrässä ovat apinoita, miehet niistä eivät pidä lukua.

Paljon korkeammalla asteella ovat samoin Amerikassa elävät leveänenäiset eli uuden maailman apinat, vaikka ei niissäkään tosi apinuus vielä oikein ole nähtävänä. Niillä on kummassakin leuassa yhtä poskihammasta enempi kuin muilla ylemmillä apinoilla, siispä yhteensä kuusineljättä hammasta eikä kaksineljättä: sormissa ja varpaissa on kaikissa litteät kynnet; ruumis näyttää sitä hoikemmalta, kuin raajat ovat yleensä hyvin pitkät; häntä on useimmilla voimakkaana tarttuma-aseena. Kuvaavainen on niiden kehityksen yksipuolisuus. Ollen kuten teräväkyntiset apinat yksinomaan puueläimiä, näyttävät ne poissa puun oksilta eli maassa kömpelöiltä, jopa ihan tyhmeliineiltä. Niiden astunta maassa on erittäin kömpelö ja horjuva, horjuvaisin ja huonoin niillä lajeilla, joilla on tarttumahäntä; mutta ei niiden kiipeäminenkään ole sinne päinkään vanhan maailman apinain kiipeämisen kaltainen. Sillä liikeneuvojen lisäys ei näillä ole suinkaan enentänyt liikettä, vielä vähemmin tehnyt sitä useampimuotoiseksi, vaan päin vastoin yksipuolisemmaksi. Niiden tarttumahäntä ei ole viidentenä, vaan ensimmäisenä kätenä. Sillä ne kiinnittävät tai ripustavat koko ruumiinsa sillä, vetävät sillä luokseen esineitä, sitä käyttävät portaina, riippumattona ja milloin minäkin. Mutta se ei jouduta eikä tee vapaammiksi niiden liikkeitä, vaan suuressa määrässä hidastuttaa niitä, vaikka samalla kyllä tekee ne turvallisiksikin. Hännän lakkaamattoman, ihan poikkeuksetta ainaisen käyttämisen tähden ei sen kantaja koskaan joudukaan tasapainon kadottamisen eikä turvallisesta korkeudesta putoamisen turmiolliseen vaaraan, vaan juuri samasta syystä hän ei myöskään voi tehdä mitään vapaita eikä korkeita liikkeitä. Hitaasti ojentaa apina tarttumahäntänsä edeltä päin joka askeleelta ja kiinnittää sen edellensä ja sitte vasta päästää yksitellen kädet ja jalat irti oksasta, jolla liikkuu. Sitenpä tämä apina enemmin vain sitoo itseään oksiin, kuin niillä liikkuu ja kiipeilee. Sen tähden se ei koskaan yritäkään mitään pitkää, onnistumiseen katsoen epäilyttävää hyppäystä. Tämä oman arvoisan olemuksen ainainen, koskaan unhottumaton turvaaminen ei tee tätä apinaa varovaisen, vaan hitaisen, ikävystyttävän näköiseksi. On oikein merkillistä, miten kaikki muut uuden maailman apinain lahjat ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden ääni ei ole niin yksipuolinen kuin teräväkyntisten apinain, vaan kuitenkin sekin vastenmielinen tai ikävystyttävä. Vikinästä mölisemiseen asti kulkee se kaikki asteet; mutta kaikissa tapauksissa kuuluu se valittavalta, tuskaiselta, ja apinain käytös heidän huutaessaan kyllä vahvistaa sitä lausetta. Lämpöisesti ja kultaisesti valasee viileän, kasteisen yön jälkeen aamuaurinko aarniometsän puita, ja tuhatääninen tervehdys ja riemuhuuto kajahtaa miljoonista kurkuista; silloin varustautuvat myöskin mölyapinat tekemään kiitostansa. Mutta miten! Jättiläispuussa, jonka latva ulottuu paljon korkeammalle muita, ovat nekin kiivenneet ylös kuiville latvaoksille ja tapansa mukaan turvanneet itsensä tarttumahännällään ja nauttivat nyt suloista lämpöä auringon paisteessa. Silloin hyvinvoinnin tunne saattaa heitäkin kuuluttamaan ääntänsä. Eräs, jolla on erittäin korkea, rämäkkä ääni ja jota juuri voisi sanoa esilaulajaksi, istuu jäykkänä, katsoo terävästi kumppaneihinsa ja alkaa vetää; kumppanit samoin liikahtamatta ja mitään ajattelematta katsovat häneen ja yhtyvät virteen, ja kammottava kaiku vastaa metsästä röhkien, ulvoen, äristen ja koristen, kuin olisivat kaikki metsän eläimet hengen edestä taistelemassa vastakkain. Yksinäiset mölähdykset alkavat tuon kummallisen sävellyksen; ne tulevat yhä kiivaammiksi ja seuraavat yhä nopeammin toinen toistaan, mikäli laulajan todellinen, vaikka näkymätön kiihtymys kasvaa ja leviää joukon muihin jäseniin; sitte ne muuttuvat ulvonnan kaltaiseksi mölinäksi ja päättyvät samalla tavalla, kuin alkoivatkin. Jos katsotaan noita pitkäpartaisia, erittäin vakavan näköisiä laulajia, niin tuskinpa voidaan olla hymyilemättä. Mutta tuo heidän sävelsotkuksensa, jota on ihan mahdoton kuvata, tulee pian yhtä ikävystyttäväksi kuin heidän yksipuoliset liikkeensäkin, jotka pikemmin ovat matamista kuin kiipeämistä. Mitä toinen tekee, matkii toinen ajattelematta jäljestä; mutta tehköötpä ja toimikootpa ne mitä hyvänsä, ikävystyttävä heidän käytöksensä on aina. Ihan näiden mölyapinain tavalla toimivat kaikki tarttumahäntäiset apinat; ainoastaan hiukan toisin, eli siis vapaammin ja itsenäisemmin, käyttäytyvät jotkut erittäin etevät heimon jäsenet, esim. kapusiiniapinat. Yleensä ne ovat henkisesti yhtä kömpelöt kuin ruumiillisestikin, tosin enimmäkseen hyvin lempeät, hyväluontoiset ja luottavaiset, vaan myöskin tyhmät, äreät ja tuskittelevaiset ja muutamat myöskin itsepäiset, häijyt ja oikulliset. Ne siis ovat kyllä korkeammalla teräväkyntisiä apinoita, mutta paljon alempana vanhan maailman apinoita. Varmaankaan niille ei tehdä väärin, jos sanotaan, että niillä kyllä on vanhassa maailmassa asuvain serkkujensa huonot puolet, vaan ei niiden hyviä puolia. Niiden lempeys ja hyväntahtoisuus, ihan katsomattakin siihen, että niitäkään ominaisuuksia ei ole kaikilla lajeilla, eivät likimainkaan korvaa kaikissa lajeissa yhtäläisesti näkyvää yritteliäisyyden, uljuuden, iloisuuden, vilkkauden ja päättäväisyyden, varovaisuuden ja kekseliäisyyden puutetta, jotka ominaisuudet juuri asettavat vanhan maailman apinat niin korkealle, ja niiden ainainen vikinä ja valitus vähentävät meidän silmissämme kaikkein muidenkin lahjain arvoa, joita heillä saattaa olla.

Kuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa asuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi, vaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me nimitämme toiset koira- ja toiset ihmisapinoiksi ja saatamme sanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean apinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä. Koira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin kuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia ja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan varsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää meistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus; mutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden päätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin koiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka muutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet istumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit. Leuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä, umpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan maailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.

Luonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon korkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen astuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin vain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa ainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa helpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset tosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä myöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin sanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon notkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan, jopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään mahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti alemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin, ponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat häntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät kuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä pahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on polkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan tarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan ylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että pudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten riippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte mukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat tasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin tarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta katkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos kaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas maahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia myöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on tämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne apinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden orjia, nämä oksain vallitsijoita.

Yhtä täydellinen kuin liikunta on näillä apinoilla äänikin. Näiltä ei kuulu viserrystä eikä vikinää, ei valitusta eikä ulvontaa, vaan eri asioihin soveltuvia, hyvin erilaisia, melkein ymmärrettäviä ääniä. Mieltymys tai vastenmielisyys, halu tai tyydytys, hyvän tai pahan suomus, rakkaus tai viha, tyytymys tai vihastus, ilo tai suru, luottamus tai epäilys, hellyys tai kylmyys, taipumus tai vastustus, mutta varsinkin yht'äkkiä tapahtuvat liikutukset, niin kuin peljästys ja kauhistus, kaikki ne tulevat äänellä ilmoitetuksi, olkootpa äänivarat itsessään vähäisetkin.

Tasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me sanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka vasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat paljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä näyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka he todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei koskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä täytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky täytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää uskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi punnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte sopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä apinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla, asianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien tahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat olennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan ja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat ja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen, koettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai estää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä niitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö oikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta taikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei se ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja järjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon mukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä vastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa toinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta, turvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin sanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana, opettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole lapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille aseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot usein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot puolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka on sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin lapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden erittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi tulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja karkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta, tyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta. Kuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä vähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä ne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset kuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin tahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan; sillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista, joka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä tietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo edeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella äänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä vastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät sellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän tarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät niitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä, aina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa ja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.