SISÄLLYS:

1. Nat. 2. Pojat. 3. Sunnuntai. 4. Porraskiviä. 5. Piirakkapakari. 6. Tulipalo. 7. Nan nokkonen. 8. Leikkejä ja kepposia. 9. Daisyn tanssiaiset. 10. Jälleen kotona. 11. Teddy-setä. 12. Sinivatukat. 13. Kähäräpää. 14. Damon ja Fintias. 15. Raidassa. 16. Varsan kesytys. 17. Kirjallisia töitä. 18. Sadonkorjuu. 19. John Brooke. 20. Takan ääressä. 21. Kiitosjuhla.

1

NAT

— Onkohan tämä Plumfield? kysyi resuinen poika mieheltä, kun tämä avasi ison portin, jonka luo raitiovaunu oli pysähtynyt.

— On. Kuka sinut lähetti?

— Herra Laurence. Minulla on kirje rouvalle.

— Hyvä on; käy sisään taloon ja anna se hänelle; kyllä hän ottaa sinut hoiviinsa, nuori mies.

Mies puhui ystävällisesti ja poika astui rohkaistuneena pihalle. Hiljaisessa kevätsateessa, joka valeli versovaa ruohoa ja silmulla olevia puita, Nat näki edessään ison, neliömäisen rakennuksen. Kuisti oli vanhanaikainen ja portaat leveät, ja talo näytti kodikkaalta, kun valo loisti sen monista ikkunoista. Tuota iloista tuiketta eivät peittäneet verhot eivätkä luukut, ja pysähtyessään hetkeksi ennen kuin kolkutti oveen Nat näki lukuisten pikku varjojen tanssivan seinillä, kuuli nuorten äänten hauskaa sorinaa ja saattoi tuskin uskoa, että hänen ikäisensä koditon nuori mies voisi päästä osalliseksi tuolla sisällä vallitsevasta lämmöstä, valosta ja kodikkuudesta.

Punaposkinen palvelustyttö avasi oven ja hymyili ottaessaan kirjeen, jonka poika sanaakaan sanomatta ojensi hänelle. Tyttö oli ilmeisesti tottunut ottamaan vastaan vieraita poikia, sillä hän osoitti eteishallin tuolia ja sanoi nyökäten:

— Istahda tuonne kuivattelemaan siksi aikaa kun minä vien tämän rouvalle.

Nat keksi paljon hauskaa siinä odottaessaan, hän katseli uteliaasti ympärilleen, nautti näkemästään ja oli hyvillään siitä, että sai itse olla piilossa ovensuun hämärässä.

Talo kuhisi poikia, jotka viettivät sadepäivän hämärää huvitellen monin tavoin. Heitä oli kaikkialla; avoimista ovista Nat näki iloisia poikaryhmiä, isoja poikia, pieniä poikia ja keskikokoisia poikia, kaikki pitämässä hauskaa omalla tavallaan tai suorastaan mellastamassa. Kahta suurta huonetta oikealla käytettiin varmasti kouluhuoneina, koska siellä oli pulpetteja, karttoja, tauluja ja kirjoja. Takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen edessä loikoili selällään poikia juttelemassa uudesta krikettikentästä niin innokkaasti, että jalat keikkuivat ilmassa. Nurkassa istui pitkä poika harjoittelemassa huilunsoittoa, eikä ympärillä vallitseva melu näyttänyt häiritsevän häntä vähääkään. Pari kolme muuta poikaa hyppi pulpettien yli pysähtyen silloin tällöin hengähtämään ja nauramaan hullunkurisille pilakuville, joita eräs pikku veitikka piirteli liidulla tauluun talon asukkaista.

Vasemmanpuoleisessa huoneessa näkyi pitkä illallispöytä, johon oli katettu suuria maitokannuja, pinoittain tummaa ja valkoista leipää ja komeita kasoja kiiltäviä piparkakkuja. Ilmassa leijuva paahtoleivän ja paistettujen omenien tuoksu kiihotti nälkäistä vatsaa ja nenää.

Mutta itse eteishalli tarjosi kuitenkin kaikkein houkuttelevimman näyn, sillä vilkas hippaleikki oli käynnissä yläkertaan johtavien portaiden juurella. Toisella porrastasanteella leikittiin marmorikuulilla, toisella pelattiin tammea. Portailla istui pojanvesseli uppoutuneena kirjaan, hänen lähellään tuuditti pieni tyttö nukkeaan uneen, ja ympärillä mellasti kaksi koiranpentua ja kissanpoika. Keskeytymätön jono pikkupoikia liukui käsipuita alas vähät välittäen vaatteistaan tai jäsenistään.

Tämä jännittävä meno valtasi Natin niin kokonaan, että hän vähitellen hivuttautui yhä lähemmäksi nurkastaan. Muuan rasavilli liukui juuri kaidepuuta alas sellaista kyytiä, ettei saanut vauhtiaan pysähtymään vaan kolahti suoraa päätä lattiaan — siinä olisi jo haljennut pää kuin pää, mutta tällä pojalla se oli terästynyt kovaksi kuin tykinkuula niistä iskuista, joita se oli saanut yhdentoista vuoden aikana. Mutta mistäpä Nat sen tiesi, hän unohti ujoutensa ja juoksi huolissaan pudonneen ratsastajan luo odottaen tapaavansa hänet puolikuolleena. Mutta poika vain räpäytti silmiään muutaman kerran, jäi loikomaan paikoilleen ja katseli yllättyneenä outoja kasvoja.

— Hei!

— Hei, hei! vastasi Nat tietämättä mitä muutakaan sanoisi.

— Oletko sinä uusi? kysyi poika yhä lattialla loikoen.

— En minä vielä tiedä.

— Mikä sinun nimesi on?

— Nat Blake.

— Minä olen Tommy Bangs; tule mukaan liukumaan, sanoi Tommy ja hyppäsi jalkeille kuin olisi äkkiä muistanut vieraanvaraisuuden vaatimukset.

— En taida tulla, ennen kuin kuulen saanko jäädä tänne vai en, vastasi Nat, ja hetki hetkeltä hänen teki yhä enemmän mieli jäädä.

— Kuules, Demi, täällä on uusi poika. Tule katsomaan, hihkaisi Tommy.

Portailla lukeva poika kohotti isot ruskeat silmänsä ja emmittyään hetken aivan kuin ujostellen pisti kirjan kainaloonsa, tuli alas ja tervehti tulokasta. Tämä tunsi heti saavansa tuosta lempeäsilmäisestä pojasta ystävän.

— Oletko jo nähnyt Jo-tädin? kysyi poika aivan kuin se olisi ollut jonkinlainen tärkeä muodollisuus.

— En, mutta minä odotan, vastasi Nat.

— Laurie-setäkö sinut lähetti? jatkoi Demi kohteliaasti mutta totisena.

— Herra Laurence.

— Hän on Laurie-setä, ja hän lähettää aina mukavia poikia. Nat ilahtui Demin sanoista ja hymyili niin, että hänen laihat kasvonsa näyttivät oikein miellyttäviltä. Hän ei tiennyt mitä siihen sanoisi, ja pojat tuijottivat toisiaan ääneti ja myötämielisesti, kunnes pikku tyttö tuli heidän luokseen nukke käsivarrellaan. Hän oli kovasti Demin näköinen, vain hiukan lyhyempi, ja hänellä oli pyöreät, rusottavat kasvot ja siniset silmät.

— Tämä on minun sisareni Daisy, ilmoitti Demi kuin olisi esitellyt harvinaisen ja ihmeellisen olennon.

Lapset nyökkäsivät toisilleen, ja tytön poskiin ilmestyivät hymykuopat, kun hän sanoi ystävällisesti:

— Toivottavasti sinä jäät, meillä on täällä mukavaa, eikö olekin, Demi?

— Tietysti! Sitä vartenhan Jo-tädillä onkin Plumfield.

— Tämä näyttää tosiaan oikein hauskalta paikalta, huomautti Nat, joka katsoi välttämättömäksi vastata jotain.

— Tämä on maailman paras paikka, eikös vain olekin, Demi? sanoi Daisy, joka ilmeisesti piti veljeään kaikessa asiantuntijana.

— Ei; Grönlanti on minusta vielä parempi, kun siellä on jäävuoria ja hylkeitä. Mutta kyllä minä Plumfieldista pidän, täällä on hauskaa asua, vastasi Demi, joka parhaillaan luki kuvausta Grönlannista. Hän aikoi juuri tarjoutua näyttämään ja selittämään kuvia Natille, kun palvelustyttö palasi, nyökkäsi salin oveen päin ja sanoi:

— Kaikki on kunnossa; sinä saat jäädä.

— Voi kuinka hauskaa! Tule nyt Jo-tädin luo. Ja Daisy tarttui niin suojelevasti Natia kädestä, että tämä tunsi heti olonsa kotoiseksi.

Demi palasi mielikirjansa pariin, ja sillä aikaa Daisy vei tulokkaan takahuoneeseen, jossa tukeva herrasmies peuhasi sohvalla kahden pikku pojan kanssa ja hoikka nainen piteli kädessään kirjettä, jonka hän näytti juuri lukeneen.

— Täti, tässä hän on! ilmoitti Daisy.

— Tässäkö on siis minun uusi poikani. Olen oikein iloinen kun tulit ja toivon että viihdyt täällä, sanoi rouva vetäen pojan luokseen ja pyyhkien hiukset hänen otsaltaan niin hellästi ja äidillisesti, että yksinäinen pikku Nat heti kiintyi häneen. Rouva näki Natin huulten hiukan vapisevan, ja hänen viisas katseensa pehmeni. Hän veti resuisen olennon lähemmäksi itseään ja sanoi nauraen:

— Minä olen äiti Bhaer, tuo herra on isä Bhaer ja nuo kaksi ovat pieniä Bhaereja. Pojat, tulkaapas tervehtimään Natia.

Painijat tottelivat heti, ja tukeva herra tuli pyöreäposkinen palleroinen kummallakin olkapäällä tervehtimään uutta poikaa. Rob ja Teddy hymyilivät Natille vain leveästi, mutta herra Bhaer pudisti hänen kättään ja osoittaen matalaa tuolia takan lähellä sanoi sydämellisesti:

— Tuo paikka on sinua varten, poikaseni; istu siihen kuivattelemaan jalkojasi.

— Kuivattelemaan? Kylläpä kenkäsi ovatkin märät! Riisu ne heti paikalla, minä haen käden käänteessä sinulle kuivat jalkineet, huudahti rouva Bhaer hääräten niin tarmokkaasti, että Nat huomasi ykskaks istuvansa mukavassa tuolissa kuivat sukat ja lämpimät tohvelit jalassa.

— Kiitoksia, rouva, hän sanoi niin onnellisen näköisenä, että rouva Bhaerin katse taas heltyi, ja hän sanoi jotakin hauskaa niin kuin aina liikuttuessaan.

— Nämä ovat Tommy Bangsin tohvelit, mutta hän ei muista koskaan käyttää niitä sisällä, niin että olkoon ilman. Ne ovat liian isot, mutta sen parempi, silloin et ainakaan pääse juoksemaan niin vikkelästi tiehesi.

— En minä halua juosta tieheni, sanoi Nat ja ojensi tyytyväisyydestä huokaisten likaiset pikku kätensä kohti takkavalkean lämpöä.

— Sepä hyvä! Nyt aion paahtaa sinua kunnolla, että pääset tuosta ilkeästä yskästäsi. Kuinka kauan olet kärsinyt siitä? kysyi rouva Bhaer penkoessaan suuresta koristaan flanellinpalaa.

— Koko talven. Minä vilustuin, eikä yskä ole parantunut.

— Ihmekö tuo, poikaparka on elänyt kosteassa kellarissa tuskin riepua päällään, sanoi rouva Bhaer hiljaa miehelleen, joka tottunein silmin katseli poikaa ja huomasi heti tämän laihat kasvot ja kuumeiset huulet.

— Juoksehan, Robin, lastenhoitajan luo ja pyydä häneltä yskänlääkepullo ja linimenttiä, sanoi herra Bhaer vaihdettuaan vaimonsa kanssa puhuvan katseen.

Nat katseli vähän levottomana valmisteluja, mutta unohti pelkonsa ja puhkesi sydämelliseen nauruun, kun rouva Bhaer kuiskasi hänelle veitikkamaisesti hymyillen:

— Kuuletko, miten tuo Teddy-veijari koettaa yskiä. Yskänsiirapissa on hunajaa, ja hänen tekee mieli sitä.

Kun Nat oli ottanut miehuullisesti annoksensa ja saanut flanellikääreen kaulaansa, soi iso kello ja äänekäs töminä eteishallista ilmoitti illallisajan koittaneen. Ujoa Natia kauhistutti ajatus, että hänen täytyi tavata niin monta vierasta poikaa, mutta rouva Bhaer ojensi hänelle kätensä, ja Rob sanoi suojelevasti:

— Älä pelkää; minä kyllä pidän sinusta huolen.

Kaksitoista poikaa, kuusi pöydän kummallakin puolen, seisoi tuohensa takana valmiina käymään ruuan kimppuun, mutta pitkä huilunsoittajapoika koetti hillitä heidän intoansa. Kukaan ei kuitenkaan istuutunut, ennen kuin rouva Bhaer oli paikallaan teekannun takana Teddy vasemmalla ja Nat oikealla puolellaan.

— Tämä on meidän uusi poikamme, Nat Blake. Illallisen jälkeen saatte tutustua häneen. Hiljaa, pojat, hiljaa.

Hänen puhuessaan kaikki tuijottivat suut ammollaan Natia, ja sitten he heittäytyivät tuoleilleen ja koettivat istua kunnolla onnistumatta siinä alkuunkaan. Bhaerit yrittivät parhaansa mukaan saada pojat käyttäytymään moitteettomasti aterioilla ja yleensä kaikki sujuikin oikein hyvin, sillä koulussa oli vain vähän sääntöjä, mutta ne olivat sitä viisaampia. Pojat tiesivät, että he koettivat tehdä asiat helpoiksi ja hauskoiksi, ja yrittivät parastaan. Mutta oli aikoja, jolloin nälkäisiä ei voinut hillitä ilman ankaraa kuria, sellaisia olivat esimerkiksi lauantai-illat, joita oli edeltänyt poikien vapaa iltapäivä.

— Antaa poikakultien yhtenä päivänä huutaa, reuhata ja hullutella oikein sydämensä pohjasta. Lupapäivä ei ole mistään kotoisin ellei silloin saa olla vapaasti; ja heidän on kerran viikossa saatava peuhata kunnolla, sanoi rouva Bhaer aina kun mallikelposet ihmiset ihmettelivät, miksi tyynysotaa ja kaideliukua ja kaikenlaisia vallattomia leikkejä sallittiin Plumfieldin katon alla.

Mainittu katto näytti aika ajoin olevan vaarassa lentää ilmaan, mutta niin ei koskaan käynyt, sillä yksikin sana isä Bhaerin suusta sai milloin tahansa aikaan täyden hiljaisuuden, ja pojat olivat oppineet, ettei vapautta saanut käyttää väärin. Niinpä koulu monista synkistä ennustuksista huolimatta menestyi, ja säädyllisyys ja hyvät tavat juurtuivat oppilaisiin näiden edes huomaamatta, kuinka se oikein tapahtui.

Nat tunsi olevansa turvassa: isot teekannut suojelivat edessä, Tommy Bangs istui pöydänkulman toisella puolen ja rouva Bhaer aivan vieressä täyttämässä hänen lautasensa ja lasinsa sitä mukaa kuin ne tyhjenivät.

— Kuka tuon tytön vieressä istuu tuolla pöydän päässä? kuiskasi Nat nuorelle vierustoverilleen yleisen naurunrähäkän aikana.

— Demi Brook. Hän on rouva Bhaerin sisarenpoika. Hänen oikea nimensä on Demi-John, selitti Tommy kohteliaasti.

— Hän taitaa olla mukava poika?

— Siitä panen pääni pantiksi; tietää paljon ja lukee kuin mikäkin.

— Entä tuo lihava poika hänen vieressään?

— Pumppu-Cole. Oikeastaan hänen nimensä on George, vaikka häntä sanotaankin Pumpuksi. Tuo pikku kaveri isä Bhaerin vieressä on hänen poikansa Rob, ja tuolla on iso Franz, Robin serkku; hän opettaa yhtä ja toista ja pitää meitä silmällä.

— Hänkö soittaa huilua? kysyi Nat, kun Tommy tukki suunsa haukkaamalla kerralla kokonaisen paistetun omenan.

Tommy nyökkäsi ja vastasi olosuhteisiin nähden yllättävän nopeasti: — Ja hyvin soittaakin, ja joskus me tanssimme ja voimistelemme musiikin säestyksellä. Minä taas pidän rummuista ja aion oppia käyttelemään palikoita niin pian kuin suinkin.

— Minusta viulu on paras ja sitä minä osaankin soittaa, sanoi Nat uskoen toiselle suuren salaisuutensa.

— Älä? Tommy tuijotti silmät pyöreinä Natia mukinsa reunan yli. — Herra Bhaerilla on vanha viulu. Saat varmasti soittaa sillä jos haluat.

— Saisinkohan minä? Haluaisin hurjan mielelläni soittaa. Minä näetkös kuljin isän ja yhden toisen miehen kanssa soittelemassa, kunnes isä kuoli.

— Se oli varmaan metkaa, huudahti Tommy innoissaan.

— Ei, se oli kamalaa. Talvella oli kylmä ja kesällä taas kuuma. Minä väsyin; he olivat joskus ilkeitä minulle enkä saanut syödä kyllikseni, ja Nat vaikeni haukatakseen suuntäyden piparkakkua aivan kuin vakuuttuakseen siitä, että vaikeat ajat olivat ohi. Ja sitten hän jatkoi apeana: — Mutta minä pidin pikku viulustani, ja minä kaipaan sitä nyt. Nicolo otti sen minulta, kun isä kuoli, eikä hän halunnut pitää minua enää, koska olin sairas.

— Pääset orkesteriin, jos soitat hyvin. Saat vielä nähdä, että pääset.

— Onko teillä orkesteri? kysyi Nat katse kirkastuen.

— Totta kai! Mainio orkesteri — kaikki poikia; pitävät konsertteja ja muuta. Huomenillalla näet!

Odotusta herättävän ilmoituksensa jälkeen Tommy jatkoi illallistaan ja Nat vaipui onnellisiin mietteisiin täyden lautasensa ääressä.

Rouva Bhaer oli kuullut poikien keskustelun, vaikka näytti kokonaan syventyneen täyttämään mukeja ja hoitelemaan pikku Teddyä, joka oli niin uninen, että pisti lusikan silmäänsä, nuokkui kuin unikko ja vaipui lopuksi syvään uneen pehmeä sämpylä päänsä alla. Rouva Bhaer oli sijoittanut Tommyn Natin viereen, koska tämä rasavilli oli niin mutkaton ja puhelias, että ujotkin vapautuivat hänen seurassaan. Myös Nat tunsi luottamusta Tomiin ja uskoi tälle illallispöydässä monia asioita, jotka valaisivat Jo-rouvalle pojan luonnetta paremmin, kuin jos hän itse olisi puhunut tämän kanssa.

Natin tuomassa kirjeessä herra Laurence oli kirjoittanut:

"Rakas Jo! Tässä on oikein sinun mieleisesi tapaus. Tämä poikaparka on orpo, sairas ja vailla ystäviä. Hän on ollut katusoittaja, ja tapasin hänet eräästä kellarista suremassa kuollutta isäänsä ja menetettyä viuluaan. Hänessä taitaa olla jotakin ja uskoisin, että me voimme auttaa tätä pikku miestä. Sinä parannat hänen lopen rasittuneen ruumiinsa ja Fritz kohottaa hänen masentuneen mielensä, ja minä puolestani tutkin hänen toivuttuaan, onko hän nero vai vain poika jolla on lahjoja sen verran, että ansaitsee jokapäiväisen leipänsä. Anna hänelle tilaisuus yrittää — minun tähteni.

Poikasi Teddy."

— Tietysti me otamme hänet! sanoi rouva Bhaer luettuaan kirjeen, ja nähtyään Natin hän tunsi heti, että olipa poika nero tai ei, hän oli ennen kaikkea yksinäinen, sairas orporaukka, joka tarvitsi juuri sitä, mitä hän mielellään antoi: kodin ja äidillistä hoivaa.

Rouva ja herra Bhaer tarkkailivat ääneti poikaa; ja resuisista vaatteista, kömpelöstä käytöksestä ja likaisista kasvoista huolimatta he näkivät Natissa paljon miellyttäviä piirteitä. Hän oli laiha ja kalpea kaksitoistavuotias, jolla oli siniset silmät ja korkea otsa takkuisen tukan kätkössä. Kasvoilla käväisi silloin tällöin huolestunut, pelokas ilme, aivan kuin hän olisi odottanut kovia sanoja tai lyöntejä. Hänen herkkä suunsa värähti, kun ystävällinen katse osui häneen, ja lempeä puhe sai hänen silmänsä loistamaan kiitollisuudesta. "Hyvänen aika, poikaparka saa kyllä soittaa viulua päivät päästään, jos vain haluaa", ajatteli rouva Bhaer nähdessään Natin innokkaat ja onnelliset kasvot, kun Tommy jutteli orkesterista.

Niinpä illallisen jälkeen Jo-rouva ilmestyi viulu kädessään kouluhuoneeseen, jonne pojat olivat kerääntyneet hulluttelemaan; vaihdettuaan muutaman sanan miehensä kanssa hän meni Natin luo, joka istui nurkassa katsellen kiinnostuneena ympärilleen.

— Kas tässä, Nat, soitahan meille jotain. Tarvitsemme yhtyeeseen viulunsoittajan, ja sinä sovit siihen varmaan mainiosti.

Hän odotti pojan epäröivän, mutta tämä tarttuikin heti vanhaan viuluun ja käsitteli sitä niin hellän huolellisesti, että ilman muuta näki musiikin olevan hänen intohimonsa.

— Koetan parhaani, oli kaikki mitä hän sanoi, ja sitten hän veti jousella viulun kieliä aivan kuin olisi ollut innokas kuulemaan taas rakkaita säveliä.

Huoneessa oli kova hälinä, mutta kuurona kaikille muille äänille Nat soitti hiljaa itsekseen ja unohti onnessaan koko maailman. Hän soitti yksinkertaisen neekerilaulun, jollaisia katusoittajat esittävät, mutta se tarttui heti poikien korviin, vaiensi heidät ja he pysähtyivät hämmästyneinä ja ihastuneina kuuntelemaan. Vähitellen he siirtyivät lähemmäksi, ja herra Bhaerkin tuli kuuntelemaan Natia, joka oli nyt omassa elementissään ja soitti muista välittämättä. Silmät loistaen ja posket hehkuen hän piteli otteessaan vanhaa viulua ja pani sen hoikilla kiitävillä sormillaan puhumaan kieltä, jota hän rakasti.

Sydämellinen suosionosoitusten myrsky palkitsi hänet paremmin kuin lanttiryöppy, kun hän lopetti ja katseli ympärilleen aivan kuin sanoen:

— Minä koetin parastani.

— Sinähän soitat ihan ensiluokkaisesti, kehaisi Tommy, joka piti Natia suojattinaan.

— Sinusta tuleekin ensiviulu yhtyeeseeni, lisäsi Franz hyväksyvästi hymyillen.

Rouva Bhaer kuiskasi miehelleen: — Teddy on oikeassa: pojassa on jotakin. Ja herra Bhaer nyökäytti pontevasti päätään, taputti Natia olalle ja sanoi sydämellisesti:

— Sehän meni hyvin, poikaseni. Soitapas nyt jotakin, jota me voimme laulaa.

Poikarukka koki elämänsä onnellisimman ja ylpeimmän hetken, kun hänet johdatettiin kunniapaikalle pianon ääreen ja toiset kokoontuivat hänen ympärilleen eivätkä edes huomanneet hänen kehnoa pukuaan, vaan katselivat häntä kunnioittavasti ja odottivat innokkaina, että hän soittaisi lisää.

He valitsivat laulun, jonka hän tunsi, ja parin väärän aloituksen jälkeen he pääsivät vauhtiin. Huilu, viulu ja piano johtivat poikien kuoroa, joka raikui talovanhuksen jokaista soppea myöten. Se oli liikaa Natille, joka oli heikompi kuin aavistikaan, ja kun loppusävelet häipyivät, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella. Hän päästi viulun käsistään ja kääntyi seinään päin nyyhkyttäen kuin pieni lapsi.

— Rakas lapsi, mikä sinun on? kysyi rouva Bhaer, joka oli laulanut täysin rinnoin ja samalla koettanut estää Robia lyömästä tahtia kengällään.

— Te olette kaikki niin hyviä, ja soitto on niin kaunista, enkä minä kestä sitä, nyyhkytti Nat yskien niin että oli menehtyä.

— Tule minun kanssani. Sinun täytyy päästä vuoteeseen. Olet ihan uuvuksissa, ja tämä on liian meluisa paikka sinulle, kuiskasi rouva Bhaer ja vei pojan omaan huoneeseensa, jossa tämä sai tyyntyä itkustaan.

Sitten hän sai pojan kertomaan vaikeuksistaan ja kuunteli silmät kyynelissä hänen tarinaansa, vaikkei se ollutkaan hänelle enää uusi.

— Rakas lapsi, olet nyt saanut äidin ja isän ja täällä on sinun kotisi. Älä ajattele enää noita ankeita aikoja, vaan iloitse ja ole onnellinen; me pidämme huolen siitä, ettei sinun enää tarvitse kärsiä. Tämä paikka on sitä varten, että pojat viihtyisivät täällä, oppisivat auttamaan itse itseään ja tulisivat kelpo miehiksi. Sinä saat soittaa niin paljon kuin haluat, kunhan ensin voimistut. Tule nyt hoitajattaren luo saamaan kylpy, ja sitten pääset nukkumaan. Huomenna suunnitellaan yhdessä sinun elämääsi.

Nat piti lujasti häntä kädestä, mutta ei sanonut mitään, antoi vain kiitollisen katseensa puhua puolestaan, kun rouva Bhaer vei hänet yläkertaan suureen huoneeseen; siellä he tapasivat lihavan saksalaisen naisen, jonka iloiset kasvot olivat pyöreät kuin aurinko.

— Tässä on hoitajatar Hummel ja hän kylvettää sinut, leikkaa tukkasi ja tekee olosi "suloksi", kuten Rob sanoo. Tuolla on kylpyhuone. Näin lauantai-iltaisin pikku pojat kylvetetään aina ensin ja peitellään vuoteeseen ennen kuin isot pojat lopettavat laulamisen. Kas niin, Rob, molskis veteen!

Puhuessaan rouva Bhaer oli riisunut Robin ja nosti hänet pitkään kylpyammeeseen, joka oli pienessä huoneessa lastenhuoneen vieressä.

Siellä oli kaksi ammetta, jalanpesualtaita, vateja, suihkuja ja muita puhdistautumisvälineitä.

Pian Nat polski nautiskellen toisessa ammeessa ja katseli, miten molemmat naiset pesivät, pukivat puhtaisiin yöpukuihin ja peittelivät vuoteisiin neljä viisi pientä poikaa, jotka tietysti koko toimituksen ajan keikkuivat ja mekastivat, kunnes vihdoin kuukahtivat vuoteisiinsa.

Sillä välin Natkin oli pesty ja istutettu huopaan käärittynä takan ääreen ja hoitajattaren parturoidessa hänen tukkaansa saapui uusi joukko poikia ja sulkeutui kylpyhuoneeseen, missä he melusivat ja polskuttivat kuin parvi valaan poikasia.

— Natin on parasta nukkua täällä, ja jos yskä vaivaa häntä yöllä, te voitte pitää huolta, että hän ottaa reilun kulauksen pellavansiementeetä, puheli rouva Bhaer lentäessään edestakaisin kuin huolestunut kanaemo suuren, vilkkaan poikasjoukon keskellä.

Hoitajatar oli samaa mieltä, ja annettuaan Natille vielä flanellisen yöpuvun ja juotettuaan hänelle jotain lämmintä ja makeaa hän peitteli pojan pieneen vuoteeseen, jollaisia huoneessa oli kolme. Nat makasi kuin tyytyväinen muumio ja hänestä tuntui, ettei elämä olisi enää voinut olla ylellisempää. Puhtaus sinänsä oli uusi ja ihana tunne, flanelliyöpaita hänelle ennen kokematonta ylellisyyttä, samoin kulaukset "hyvää ainetta", jotka lievittivät hänen yskäänsä yhtä suloisesti kuin ystävälliset sanat hänen yksinäistä sydäntään; kaiken kaikkiaan: tietoisuus siitä, että joku välitti hänestä, sai tuon yksinkertaisen huoneen tuntumaan kodittomasta orpopojasta suorastaan taivaalta. Se oli kuin kaunista unta, ja hän sulki usein silmänsä nähdäkseen, katoaisiko se kun hän taas avaisi silmänsä. Hänellä oli niin autuas olo, ettei hän saanut nukutuksi, eikä hän olisi voinutkaan vaikka olisi yrittänyt, sillä hetken päästä paljastui taas yksi Plumfieldin omituisista tavoista hänen hämmästyksekseen ja ihastuksekseen.

Vesileikkien hetkeksi hiljettyä alkoi kaikkialla lennellä tyynyjä, joita sinkosivat vuoteistaan rynnänneet valkoiset aaveet.

Taistelu raivosi useassa huoneessa, jopa ylähallissa ja lastenhuoneessakin, kun joku ahdistettu soturi pakeni sinne. Kukaan ei näyttänyt välittävän tästä purkauksesta vähääkään, kukaan ei kieltänyt eikä näyttänyt edes hämmästyneeltä. Hoitajatar jatkoi pyyheliinojen ripustamista paikoilleen ja rouva Bhaer tarkasteli puhtaita vaatteita tyynenä kuin kaikkialla olisi vallinnut moitteeton järjestys. Hän jopa ajoi huoneesta erään uskalikon ja heitti tätä tyynyllä, jonka poika oli paiskannut häntä kohti.

— Eivätkö tyynyt mene pilalle? kysyi Nat, joka nauroi minkä jaksoi.

— Eivät toki. Lauantaisin pojat saavat aina käydä tyynysotaa. Tyynyliinat vaihdetaan vasta huomenna, ja tyynysota lämmittää mukavasti poikia kylvyn jälkeen; minä itsekin melkein pidän siitä, sanoi rouva Bhaer touhuten tusinan sukkaparinsa kimpussa.

— Tämäpäs on loisto koulu! totesi Nat ihastuneena.

— Vähän omituinen, nauroi rouva Bhaer. — Mutta katsos, meistä ei poikia kannata rasittaa turhilla säännöillä eikä liioilla läksyillä. Aluksi minä kielsin yöpukumelskeet, mutta varjelkoon, ei siitä ollut mitään hyötyä. Oli yhtä toivotonta pitää poikia vuoteessa kuin vieteriukkoja laatikoissaan. Silloin minä tein heidän kanssaan sopimuksen: lupasin viidentoista minuutin tyynysodan joka lauantai-ilta ja he puolestaan lupasivat mennä kunnolla nukkumaan kaikkina muina iltoina. Elleivät he pidä sanaansa, ei mitään mellastusta, mutta jos he pitävät lupauksensa, minä vain käännän peilit nurinpäin, nostan lamput turvaan ja annan heidän riehua niin paljon kuin tahtovat.

— Hieno suunnitelma, sanoi Nat ja hänen teki mieli itsekin ottaa osaa taisteluun, mutta hän ei rohjennut ehdottaa sitä näin ensimmäisenä iltana. Siksi hän vain loikoi ja iloitsi näytelmästä, jossa tosiaan riitti katsomista.

Tommy Bangs johti hyökkääjiä ja Demi puolusti huonettaan urheasti. Hän keräsi kaikki heitetyt tyynyt selkänsä taakse, kunnes piirittäjiltä loppuivat ammukset ja he hyökkäsivät kaikki yhdessä hänen kimppuunsa siepatakseen takaisin aseensa. Pieniä vahinkoja kyllä sattui, mutta kukaan ei välittänyt niistä. Hilpeästi pojat jakelivat iskuja toisilleen ja tyynyt lentelivät kuin suuret lumipallot, kunnes rouva Bhaer katsoi kelloaan ja sanoi:

— Aika on lopussa, pojat. Vuoteeseen joka mies, muuten tulee sakkoa.

— Mitä sakkoa? kysyi Nat ponnahtaen istualleen, sillä hän oli utelias kuulemaan, mitä tapahtuisi niille onnettomille, jotka eivät totelleet tätä erinomaista ja suopeamielistä koulurouvaa.

— Menettävät ilonsa seuraavalla kerralla, vastasi rouva Bhaer. — Minä annan heille viisi minuuttia aikaa rauhoittua, sitten sammutan valot ja oletan, että järjestys on palautunut. He ovat kelpo poikia ja pitävät kyllä sanansa.

Siltä näyttikin, sillä taistelu loppui yhtä pian kuin oli alkanutkin — enää muutama harhalaukaus ja loppuhuuto, kun Demi sinkautti vielä seitsemännen tyynyn perääntyviin vihollisiin, muutama haaste seuraavaksi kerraksi ja järjestys palautui. Vain satunnainen tirskahdus ja hiljainen sipinä rikkoi hiljaisuuden, joka seurasi lauantai-illan riemua, kun äiti Bhaer suuteli uutta poikaansa ja jätti hänet näkemään onnellisia unia Plumfieldin elämästä.

2

POJAT

Sillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän niistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.

Aloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias poika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan, sen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen setänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen kotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä rakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä olemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä — luotettava, kohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja äitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.

Emil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja rohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi rauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä täytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua ja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista, lisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien, purojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan kajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista ja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa, ja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon tavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja. Hän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti merimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat häntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka täytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet päällikön kuin päällikön — mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä poikaa.

Demi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan ja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja ruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja luontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti oli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt huolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai monipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli kehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä vaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon portit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin aurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.

Demi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet pahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava ja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin heti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän piti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas mielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat saada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen seuran avulla.

Niinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä niin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja tunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen käytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti pois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi pienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään paiskeli ovia, sanoi pontevasti "hittovie" ja vaati pitkävartisia, paksupohjaisia kenkiä, jotka "kolisevat kuin isän kengät". Mutta John iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle saappaat ja sanoi tyytyväisenä:

— Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että pojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus häntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja mitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen herneitä. Älä siis kiirehdi häntä.

Daisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa, ja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä hän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä oli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä hän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin niin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen hänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen alushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili mielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat suoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki pölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta oli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä, helpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja auttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä ajattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.

Heidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi voinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan. Hän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää, mikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat siskojaan. Daisy jumaloi veljeään — tämä oli hänen mielestään maailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi koputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: — Nousehan jo, pian on aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.

Rob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan salaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän ei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut pahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin pieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton lörppökieli.

Teddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin elämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti loistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja Teddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat erityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan, ja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin keitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän mielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.

Dick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat kahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen pääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja herra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin hitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen lahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin päivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli äyräitten.

Dick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa niin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: — Tekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin sellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla toisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli sisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi pian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen jälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut Dickille.

— Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan, nyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien Bhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä välittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.

Kerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: — Mikä eläin haluat, olla, Dick?

— Minä olen kameli; etkös näe kyttyrää selässäni? vastasi Dick nauraen.

— Ole sitten minun pikku kamelini, joka ei olekaan mikään kuormajuhta, vaan marssii juhlasaatossa ensimmäisenä elefantin rinnalla, sanoi Demi, joka järjesti leikkiä.

— Toivon, että toiset olisivat Dick-poloiselle yhtä ystävällisiä kuin Plumfieldin pojat, sanoi Jo-rouva opetukseensa tyytyväisenä, kun Dick astui hitaasti hänen ohitseen näyttäen hyvin onnelliselta vaikkakin heikolta pikku kamelilta lihavan Pumpun rinnalla, joka sattuvan kömpelösti esitti elefantin osaa.

Jack Ford oli älykäs ja vähän ovelakin poika, ja hänet oli lähetetty Plumfieldiin, koska se oli huokea. Moni olisi pitänyt Jackia nokkelana poikana, mutta herra Bhaeria ei miellyttänyt hänen tapansa osoittaa nokkeluuttaan. Herra Bhaerin mielestä ovelalla ja rahanhimoisella lapsella oli taakkanaan yhtä paha vamma kuin konsanaan sellaisella, joka änkytti tai oli kyttyräselkäinen.

Ned Barker oli, kuten tuhannet muut nelitoistavuotiaat pojat, pelkkiä sääriä, törmäilyä ja kerskailua. Siitä syystä perhe kutsui häntä 'Paukkupyssyksi' ja odotti aina hänen kompastuvan tuoleihin, törmäävän pöytiin ja pudottavan kaikki lähelleen sattuvat pikku esineet. Hän kerskui kauheasti sillä mitä osasi tehdä, mutta teki harvoin mitään osoittaakseen taitojaan; hän ei ollut rohkea ja hänessä oli vähän valehtelijan vikaakin. Ned härnäsi hanakasti pikku poikia ja hännysteli isoja, ja olematta lainkaan paha hän oli juuri sellainen poika, jonka saattoi helposti johtaa harhaan.

George Cole oli taas äitinsä pilalle hemmottelema; tämä oli pilannut pojan terveyden makeisilla ja sitten arvellut, että George oli liian heikko lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän oli kalpea, lihava poika, tyhmä, kiukkuinen ja laiska. Eräs ystävä taivutti äidin lähettämään Georgen Plumfieldiin, ja siellä tämä pian muuttui, sillä makeisia saatiin harvoin, ruumiinliikuntaa vaadittiin paljon ja opiskelu tehtiin niin miellyttäväksi, että Pumppu innostui. Edistymisellään hän hämmästytti huolestunutta äitiään ja sai tämän vakuuttuneeksi siitä, että Plumfieldin ilmassa oli todella jotain erinomaista.

Billy Ward oli sellainen, jota skotlantilaiset hienotunteisesti sanovat 'viattomaksi', sillä tämä kolmentoista ikäinen pitkä poika oli kehitystasoltaan vain kuusivuotias. Hän oli ollut tavattoman viisas lapsi, ja isä oli liikaa kiirehtinyt hänen kehitystään; isä oli antanut pojalle vaikeita läksyjä, pitänyt häntä kuusi tuntia päivässä kirjan ääressä ja odottanut hänen sulattavan tietoa kuin syöttöhanhi kupuunsa ahdettua ruokaa. Hän luuli täyttävänsä velvollisuutensa, mutta oli vähällä tappaa pojan. Lapsiparka sai ankaran kuumeen, ja kun hän siitä virkosi, hänen ylenmäärin rasitetut aivonsa olivat herpaantuneet. Billyn muisti oli kuin taulu, jonka yli sieni oli kulkenut ja pyyhkinyt sen tyhjäksi.

Se oli kauhea opetus kunnianhimoiselle isälle; hän ei voinut katsella lupaavan poikansa muuttumista tylsämieliseksi, vaan lähetti hänet Plumfieldiin tuskin uskaltaen toivoa hänen paranevan, mutta varmana, että poikaa kohdeltaisiin siellä hellästi.

Billy oli tottelevainen ja kiltti, ja oli säälittävää seurata, miten ankarasti hän yritti oppia, aivan kuin hän olisi hämärästi hapuillut kadotettua tietoa. Päivästä päivään hän tuijotti aakkosiinsa, lausui ylpeästi a ja b ja luuli tuntevansa ne, mutta aamulla ne olivat unohtuneet ja työ oli aloitettava uudestaan. Herra Bhaer oli rajattoman kärsivällinen Billyä kohtaan ja jatkoi opetusta, niin toivottomalta kuin tehtävä tuntuikin. Hän ei välittänyt niinkään läksyistä, vaan koetti hajottaa sumua pojan pimenneistä aivoista ja palauttaa niihin edes vähän ymmärrystä, jotta omaisten taakka kevenisi.

Rouva Bhaer yritti taas kaikin keinoin vahvistaa Billyn terveyttä ja pojat säälivät häntä ja olivat hänelle kilttejä. Hän ei pitänyt heidän rajuista leikeistään, mutta saattoi katsella tuntikausia kyyhkysiä. Hän kaivoi Teddylle kuoppia, kunnes tuo innokas penkojakin oli tyytyväinen, kulki tilanhoitaja Silaksen perässä kaikkialle ja seurasi hänen toimiaan, sillä kelpo Si oli kiltti hänelle, ja vaikka Billy unohti kirjaimet, hän muisti ystävälliset kasvot.

Tommy Bangs oli koulun rasavilli, ja kärsivällisyyttä koetteleva rasavilli jos kukaan. Hän oli täynnä kujeita kuin marakatti, mutta niin hyväsydäminen, että sai aina ennen pitkää anteeksi hurjimmatkin kepposensa. Hän oli sellainen tuulihattu, että hyvät lupaukset katosivat hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, mutta niin katuvainen, ettei kukaan voinut pysyä totisena, kun hän pahojen tekojensa jälkeen piti itselleen hurjia parannussaarnoja tai ehdotti toinen toistaan kamalampia rangaistuksia kurituksekseen. Herra ja rouva Bhaer olivat aina varautuneet onnettomuuksiin — kuka tiesi milloin Tom taittaisi niskansa tai räjäyttäisi koko perheen ruudilla ilmaan. Hoitajattarella oli erityinen laatikko, jossa hän säilytti siteitä, voiteita ja laastareita juuri Tommyn varalta, sillä hänet kannettiin aina henkihieverissä onnettomuuspaikoilta. Mutta koskaan hän ei menehtynyt, vaan nousi jokaisen tapaturman jälkeen jalkeille entistä tarmokkaampana.

Ensimmäisenä koulupäivänään hän satutti sormensa ruohonleikkurissa, ja viikon varrella hän putosi vajan katolta, raivostunut kana oli nokkia häneltä silmät päästä, kun hän tutki sen poikasia, hän joutui eksyksiin ja sai lujan korvapuustin keittiötyttö Pöpöltä, joka tapasi hänet nautinnollisesti kuorimassa kermakannua piirakanpuolikkaalla. Lannistumatta kuitenkaan epäonnistumisista tai tiuskimisista tämä urhea nuorukainen huvitteli edelleen tekemällä kaikenlaisia kepposia, kunnes lopuksi kukaan ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Ellei hän osannut läksyjään, hänellä oli aina jokin hullunkurinen puolustus tarjolla, ja kun hän oli nokkela oppimaan ja keksi oitis vastaukset silloinkin, kun ei osannut läksyjään, hän menestyi koulussa melkoisen hyvin. Mutta tuntien jälkeen — varjelkoon kuinka Tommy riehui!

Eräänä kiireisenä maanantaiaamuna Tommy sitoi lihavan Pöpön pyykkinuoralla yläkerran pylvääseen ja jätti hänet sinne puoleksi tunniksi mekastamaan kiukuissaan. Hän pudotti kuuman kuparirahan sievän Mary-Annin selkään, kun tämä oli tarjoilemassa vieraille päivällistä. Tyttöparka kaasi liemimaljan ja hyökkäsi kauhuissaan ulos jättäen perheen ihmettelemään, oliko hän kadottanut järkensä. Tommy sitoi vesisangon ylös puuhun ja kiinnitti nauhan sen sankaan, ja kun Daisy kirjavan nauhan houkuttelemana koetti kiskaista sen alas, hän sai suihkun, joka kasteli hänen puhtaan mekkonsa ja loukkasi suuresti hänen tunteitaan. Tommy pani karkeita valkoisia kiviä sokeriastiaan, kun hänen isoäitinsä tuli teelle, ja vanha rouva ihmetteli, miksi sokeri ei liukene kupissa, mutta oli liian kohtelias sanoakseen mitään. Tommy pöllytti nuuskaa kirkossa, jolloin viittä poikaa rupesi aivastuttamaan niin kovasti, että heidän täytyi mennä ulos.

Talvella hän loi lumen teiltä ja kasteli niitä salaa, että ihmiset kupsahtaisivat kumoon. Hän sai Silas-paran melkein raivostumaan ripustamalla tämän suuret saappaat näkyviin. Silaksen jalat olivat nimittäin suunnattoman isot ja hän häpesi niitä kauheasti. Tom houkutteli luottavaisen pikku Dollin sitomaan rihman heiluvaan hampaaseensa nukkumaan mennessään, niin että Tommy voisi vetää hampaan pois Dollin tietämättä mitään koko pelottavasta toimituksesta. Mutta hammaspa ei lähtenytkään ensimmäisellä yrityksellä, ja Dolli parka heräsi suuressa hengenhädässä. Siitä pitäen hänen luottamuksensa Tommyyn oli mennyttä. Viimeksi Tommy oli keksinyt syöttää kanoille rommiin kastettua leipää, josta ne tulivat hiprakkaan ja herättivät tavatonta pahennusta muussa siipikarjassa. Vanhat arvokkaat tiput hoipertelivat ympäriinsä nokkien ja kaakattaen niin hullunkurisesti, että perhe oli katketa nauruun katsellessaan niiden temppuja, kunnes Daisyn kävi niitä sääli ja hän sulki ne kanakoppiin nukkumaan ja selviämään.

Tässä onkin esitetty talon kaikki pojat; he elivät yhdessä niin onnellisina kuin kaksitoista poikaa suinkin voi, opiskelivat ja leikkivät, tekivät työtä ja kiistelivät, taistelivat pahaa vastaan ja kartuttivat avujaan entisaikojen hyvään tapaan. Muissa kouluissa pojat oppivat luultavasti enemmän kirjatietoja, mutta vähemmän sitä viisautta, joka tekee pojista kunnon miehiä. Latina, kreikka ja matematiikka olivat tietenkin tärkeitä aineita, mutta herra Bhaerin mielestä itsetuntemus, oma apu ja itsehillintä olivat vielä tärkeämpiä, ja niitä hän koetti opettaa pojille. Ihmiset pudistivat joskus päätään hänen ajatuksilleen, vaikka heidän samalla oli myönnettävä, että poikien käytös ja luonne olivat hämmästyttävästi parantuneet. Oli miten oli, tämä oli "omituinen koulu" kuten Jo-rouva Natille sanoi.

3

SUNNUNTAI

Heti kun kello seuraavana aamuna soi, Nat ponnahti vuoteesta ja pukeutui tyytyväisenä pukuun, jonka löysi tuolilta. Se ei ollut aivan uusi puku, vaan ilmeisesti jonkun varakkaan pojan entinen. Nat oli tuskin saanut vaatteet ylleen, kun Tommy tuli komeasti puhdas kaulus kaulassaan viemään hänet aamiaiselle.

Aurinko paistoi ruokasalin yltäkylläiseen pöytään ja sen ympärille kokoontuneeseen nälkäiseen ja reippaaseen poikajoukkoon. Nat huomasi poikien käyttäytyvän nyt paljon hillitymmin kuin edellisenä iltana; jokainen odotti hiljaa tuolinsa takana, kun isänsä vieressä pöydän päässä seisova pikku Rob risti kätensä, taivutti kiharaisen päänsä ja luki lyhyen rukouksen saksalaisen tavan mukaan. Sitten kaikki istuutuivat pöytään nauttimaan sunnuntaiaamiaista, johon kuului kahvia, paistia ja paistettuja perunoita niiden leipä- ja maitoruokien asemesta, joilla pojat arkisin tyydyttivät hyvää ruokahaluansa. Pöydässä kävi vilkas puheen sorina veitsien ja haarukoiden iloisesti kalistessa, sillä oli sovittava sunnuntain ohjelmasta, päätettävä kävelyretkestä ja keskusteltava tulevan viikon suunnitelmista. Toisia kuunnellessaan Natista tuntui, että tiedossa oli miellyttävä päivä; hän rakasti rauhaa ja talossa tuntui nyt vallitsevan tyynnyttävä hiljaisuus, josta hän piti.

— Nyt, pojat, joutukaapas aamupuuhiinne, että olette valmiit lähtemään kirkkoon, kun raitiovaunu tulee, sanoi isä Bhaer ja näytti esimerkkiä ryhtyen kokoamaan kirjoja seuraavaa päivää varten.

Pojat kiiruhtivat toimiinsa, sillä kullakin oli jokapäiväiset velvollisuutensa ja ne piti hoitaa tunnollisesti. Joku kantoi puita ja vettä, joku lakaisi portaat tai juoksi rouva Bhaerin asioilla. Toiset ruokkivat lemmikkieläimiä ja siivosivat tallipihaa Franzin kanssa. Daisy pesi kupit ja Demi kuivasi ne, sillä kaksoset työskentelivät mielellään yhdessä, ja Demiä oli opetettu auttamaan kotiaskareissa. Yksinpä pikku Teddylläkin oli oma tehtävänsä: hän tepsutti edestakaisin keräten lautasliinoja ja työntäen tuoleja paikoilleen. Puolisen tuntia pojat hyörivät kuin mehiläisparvi, kunnes raitiovaunu vihdoin tuli. Isä Bhaer työntyi sisään kannoillaan Franz, ja kahdeksan vanhinta Plumfieldin poikaa, ja niin he lähtivät kolmen kilometrin kirkkomatkalle kaupunkiin.

Koska Natilla oli kiusanaan yskä, hän jäi kotiin neljän pienimmäisen pojan kanssa ja vietti onnellisen aamun kuunnellen rouva Bhaeria, joka luki heille huoneessaan kertomuksia ja opetti Natille uuden virren. Sitten hän askarteli itsekseen liimaamalla kuvia vanhaan tilikirjaan.

— Tämä on minun sunnuntaikaappini, sanoi rouva Bhaer osoittaen Natille hyllyjä, jotka olivat täynnä kuvakirjoja, maalilaatikoita, piirustusvihkoja, pieniä päiväkirjoja ja kirjoitustarvikkeita. — Haluan poikien pitävän sunnuntaista ja huomaavan, että se on rauhallinen, miellyttävä lepopäivä, jolloin ei käydä koulua eikä leikitä, vaan nautitaan hiljaisista huvituksista ja opitaan vielä tärkeämpiä asioita kuin koulutiedot. Ymmärrätkö minua? hän kysyi katsellen Natin tarkkaavaista ilmettä.

— Tarkoitatteko, että opitaan tulemaan hyviksi ihmisiksi? poika kysyi hetken epäröityään.

— Sitä juuri. Että olisit hyvä ja haluaisit olla hyvä. Tiedän varsin hyvin, että se on joskus kovaa työtä, mutta me autamme kaikki toisiamme ja pääsemme siten eteenpäin. Tässä on yksi tapa, jolla yritän auttaa poikia. Rouva Bhaer otti esiin paksun kirjan, joka näytti melkein täyteen kirjoitetulta ja avasi sivun, jonka yläreunassa oli vain yksi ainoa sana.

— Tuossahan on minun nimeni! huudahti Nat hämmästyneenä.

— Niin on. Minulla on sivu kutakin poikaa varten. Pidän kirjaa siitä, miten kukin teistä menestyy viikon varrella, ja sunnuntai-iltana näytän sitten tuloksen. Jos se on huono, olen murheellinen ja pettynyt, mutta hyvästä tuloksesta olen iloinen ja ylpeä. Mutta olkoonpa kummin päin hyvänsä, pojat tietävät, että haluan auttaa heitä, ja he yrittävät parhaansa minun ja isä Bhaerin takia.

— Varmasti he yrittävätkin, sanoi Nat, joka nähtyään vilaukselta Tommyn nimen vastapäiseltä sivulta olisi mielellään halunnut tietää, mitä sen alle oli kirjoitettu.

Rouva Bhaer näki hänen katseensa, pudisti päätään ja sanoi lehteä kääntäen:

— Ei, minä näytän arvosteluni vain asianomaiselle. Sanon tätä omantunnon kirjakseni; ja vain sinä ja minä saamme koskaan tietää, mitä kirjoitetaan sinun sivullesi. Riippuu kokonaan sinusta, oletko iloinen vai häpeätkö lukea sitä ensi sunnuntaina. Luulen kuitenkin, että arvostelusta tulee hyvä; joka tapauksessa koetan tehdä asiat sinulle helpoiksi täällä uudessa ympäristössä ja olen täysin tyytyväinen jos noudatat vähiä sääntöjämme, viihdyt poikien kanssa ja olet oppivainen.

— Minä koetan. Natin laihat kasvot punastuivat ja hänet täytti palava into tehdä rouva Bhaer iloiseksi ja ylpeäksi eikä surulliseksi ja pettyneeksi. — On varmasti paljon vaivaa kirjoittaa niin monesta pojasta, hän lisäsi, kun rouva Bhaer sulki kirjansa taputtaen poikaa rohkaisevasti olalle.

— Ei minusta, sillä en tosiaankaan tiedä, kummasta pidän enemmän, kirjoittamisesta vai pojista, hän sanoi ja naurahti nähdessään Natin hämmästyvän moisesta vaihtoehdosta. — Tiedän kyllä, että monet ihmiset pitävät poikia vaivalloisina, mutta se johtuu vain siitä, etteivät he ymmärrä poikia. Minä ymmärrän, enkä ole ikinä tavannut poikaa, jonka kanssa en tulisi toimeen, kunhan ensin olen löytänyt pehmeän kohdan hänen sydämessään. Hyvänen aika, enhän minä millään tulisi toimeen ilman rasavilliä, meluavaa poikajoukkoani, vai tulisinko, Teddy? sanoi rouva Bhaer ja ehti juuri ajoissa siepata syliinsä pikku veijarin ja pelastaa siten ison mustepullon joutumasta tämän taskuun.

— Nyt haluat varmaan mennä luokkaan harjoittelemaan niitä virsiä, joita aiomme illalla laulaa, sanoi rouva Bhaer arvaten tosiaan, mitä toinen mieluiten halusi tehdä.

Yksin rakkaan viulunsa kanssa, nuottikirja tuettuna aurinkoiselle ikkunalle — kevään kauneus ulkona ja pyhäpäivän hiljaisuus sisällä — Nat nautti pari tuntia täydellisestä onnesta; hän unohti tyystin entiset pahat päivät.

Kun kirkkomiehet palasivat ja päivällinen oli syöty, pojat hajaantuivat ympäri taloa lukemaan, kirjoittamaan kotiin tai keskustelemaan hiljaa toistensa kanssa. Kello kolmelta koko perhe lähti kävelemään, sillä nuoret toimeliaat pojat tarvitsivat myös liikuntaa; ja näillä kävelyretkillä heitä opetettiin näkemään ja rakastamaan Luojan suuria ihmetöitä kauniissa luonnossa.

Rouva Bhaer ajoi Daisyn ja kahden oman poikansa kanssa kaupunkiin jokaviikkoiselle vierailulle isoäidin luo. Se olikin ahkeran äiti Bhaerin ainoa vapaahetki ja suurin ilo. Nat ei jaksanut vielä lähteä pitkälle kävelyretkelle, ja siksi häntä kehotettiin jäämään kotiin Tommyn kanssa, joka tarjoutui toimimaan Plumfieldin isäntänä.

— Talon sinä olet nähnyt, mennään katsomaan puutarhaa, aittaa ja eläintarhaa, sanoi Tommy heidän jäätyään Pöpön valvontaan.

— Minkälaista eläintarhaa? kysyi Nat, kun he kiersivät talon ympäri.

— Meillä kaikilla on oma lemmikkieläin. Niitä pidetään jyväaitassa ja me sanomme sitä eläintarhaksi. Tässä se on. Eikös minun marsuni olekin kaunis? Tom kysyi ylpeästi esitellen rumimman elukan, minkä Nat oli koskaan nähnyt.

— Tunnen pojan, jolla on niitä kokonainen tusina, ja hän olisi antanut minulle yhden niistä, mutta ei minulla ollut sille paikkaa. Se oli valkoisen- ja mustankirjava ja aikamoinen votkale, ja voisin ehkä saada sen sinulle, jos haluat, sanoi Nat ja hänestä tuntui, että siinä oli kelvollinen vastalahja Tommyn ystävyydestä.

— Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää yhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset hiiret ovat Robin — Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat Nedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin kilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna hänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin. Yhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen menemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan perästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka oli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että se oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.

— Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon viereen, joka oli puolillaan multaa.

— Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja säilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle, ostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo niistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa kaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack on joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse matoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo harmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat rouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä viisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän, huudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.

— Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä liiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada avustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.

— Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva Bhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä sirkuksen johtaja. — Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo keltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme, mutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta minä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.

— Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä olisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat muistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.

— Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi kantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja se onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella on oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy. Ne ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta voit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko Punaheltta ja Miina munineet.

Nat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan aikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa niistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin oviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi kiiltävää lehmää märehti oljilla.

— Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin ikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi itsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. — Miten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan Tommyn tallissa.

— Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille. Isä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi munarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi; ihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä. Ne ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen huolettomuudella.

Nat huokasi, sillä hänellä ei ollut isää eikä rahaa.

Tommy näytti ymmärtävän hänen huokauksensa, sillä hän mietti hetken ankarasti ja sanoi: — Kuule, minä tiedän mitä tehdään! Etsi sinä minulle munia — se näes on minusta eri tylsää puuhaa — niin minä annan sinulle aina munan tusinalta. Sinä pidät kirjaa niistä, ja kun olet saanut tusinan täyteen, äiti Bhaer antaa sinulle kaksikymmentä viisi centtiä ja silloinhan voit ostaa mitä haluat.

— Kyllä minä etsin. Olet hurjan reilu, huudahti Nat aivan huikaistuneena loistavasta tarjouksesta.

— Pyh, joutavia! Saat alkaa heti ja etsiä koko ladon, ja minä odotan sinua. Kun Miina kaakattaa noin, löydät varmasti jostakin ainakin yhden munan, sanoi Tommy ja heittäytyi tyytyväisenä heinille, olihan hän tehnyt hyvän kaupan ja ystävällisen teon.

Iloissaan Nat aloitti etsintänsä ja kulki kallistellen parvessa, kunnes löysi kaksi munaa, toisen erään palkin alta ja toisen vanhasta mitta-astiasta, jonka rouva Punaheltta oli anastanut pesimispöntökseen.

— Sinä saat toisen ja minä toisen — nyt tulikin täyteen minun viimeinen tusinani — ja huomenna vasta aloitamme uuden. Kas tässä, merkitse tilisi liidulla tähän minun tilini viereen, niin silloin kaikki on niin kuin olla pitää, sanoi Tommy osoittaen kummallisia merkkejä, joita oli rivi vanhan viskuukoneen sileässä pinnassa.

Tärkeänä ylpeä munanomistaja avasi tilinsä ja hänen ystävänsä kirjoitti nauraen entisten koukeroiden yläpuolelle kunnioitusta herättävät sanat:

"T. Bangs & Kumpp."

Munat lumosivat Nat-rukan niin, että hän vaivoin saattoi tallettaa omansa, tuon ensimmäisen omistamansa esineen Pöpön ruokakomeroon. Sitten he jatkoivat tarkastelua, ja kun he olivat tutustuneet kahteen hevoseen, kuuteen lehmään ja yhteen vasikkaan, Tommy vei Natin vanhan raidan luo, joka kallistui solisevan puron yli. Aidalta oli helppo kiivetä kolmen suuren oksantyngän väliseen laajaan syvennykseen. Oksat oli katkaistu, jotta haaraan kasvaisi tuuhea oksakruunu. Syvennyksessä oli pieniä istuimia, ja ontto kohta oli koverrettu parahultaisen isoksi, jotta sinne mahtui pari kirjaa, purjeista riisuttu pikku vene ja muutama keskentekoinen pilli.

— Tämä on Demin ja minun ikioma paikka. Kukaan ei saa tulla tänne ilman lupaa, paitsi Daisy, sillä hänestä ei ole väliä, selitti Tommy Natin katsellessa ihastuneena vihreää lehtiholvia, jossa surisevat mehiläiset herkuttelivat pitkissä, keltaisissa kukkatertuissa.

— Onpas kaunista! huudahti Nat. — Annatteko minunkin joskus tulla tänne. En ole eläissäni nähnyt näin kaunista paikkaa. Olisi mukavaa olla lintu, että saisi aina asua täällä.

— Onhan tämä kaunis ja kyllä sinä saat tulla tänne ellei Demi kiellä, eikä hän kielläkään, koska hän sanoi eilen illalla, että hän pitää sinusta.

— Sanoiko hän? Nat oli mielissään, sillä pojat näyttivät pitävän Demin suosiota suuressa arvossa, koska hän oli äiti Bhaerin sisarenpoika ja muutenkin järkevä ja tunnollinen poika.

— Sanoi. Demi pitää hiljaisista pojista, ja te tulette varmaan hyvin toimeen keskenänne, jos vain sinäkin pidät lukemisesta niin kuin hän.

Nat-paran kasvot lehahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän sammalsi häpeissään:

— Minä en osaa lukea kunnolla. Minulla ei ollut koskaan aikaa siihen, kun kiertelin soittelemassa.

— En minäkään siitä pidä, mutta osaan kuitenkin lukea, jos vain haluan, sanoi Tommy katsoen Natiin, aivan kuin olisi ihmetellyt: "Kaksitoistavuotias poika, eikä osaa lukea!"

— Osaan minä sentään lukea nuotteja, lisäsi Nat nolona jouduttuaan tunnustamaan oppimattomuutensa.

— Minä en osaa, sanoi Tommy niin kunnioittavalla äänellä, että Nat rohkeni sanoa päättävästi:

— Aion lukea ahkerasti ja opiskella niin pitkälle kuin pystyn nyt kun minulla on siihen tilaisuus. Antaako herra Bhaer vaikeita läksyjä?

— Ei, hän ei ole ollenkaan ankara. Hän selittää oikein hyvin ja auttaa vaikeissa paikoissa. Monet eivät viitsi, ei minun entinen opettajanikaan. Jos unohdimme sanankin, saimme ympäri korvia, sanoi Tommy hieroen päänuppiaan aivan kuin se vieläkin olisi suhissut lukemattomista korvatillikoista. Ne olivat ainoa muisto siitä vuodesta, jonka hän oli käynyt koulua toisen opettajan johdolla.

— Tätä minä ehkä osaisin lukea, sanoi Nat selaillen yhtä kirjoista.

— Lue sitten vähän; minä autan sinua, sanoi Tommy suojelevalla äänellä.

Nat koetti parastaan tankaten sivun verran, ja sinä aikana Tommy oikaisi häntä moneen kertaan ja selitti lopuksi, että kohta lukeminen sujuisi Natilta yhtä hyvin kuin kaikilta toisiltakin. Sitten he juttelivat poikien tapaan kaikenlaisista asioista. Tuli puhe puutarhanhoidostakin, koska Nat sattui kysymään, mitä puron toisella puolen oleviin tilkkuihin oli istutettu.

— Ne ovat meidän palstojamme, sanoi Tommy. — Jokaisella on oma maapalansa ja saamme viljellä niissä mitä haluamme, kunhan vain kaikilla on eri kasveja. Palstoja ei vaihdeta ennen kuin sato on korjattu, ja ne pidetään kunnossa koko kesän.

— Mitä sinä aiot kasvattaa tänä vuonna?

— Minä valitsin pavun, koska sitä on helpointa viljellä.

Nat ei voinut olla nauramatta, sillä Tommy oli työntänyt hattunsa takaraivolle, pistänyt kätensä taskuihin ja lausui sanat venytellen matkien tietämättään Silasta, joka oli herra Bhaerin tilanhoitaja.

— Ei sinun tarvitse ollenkaan nauraa; pavut ovat helpompia kuin maissi ja peruna. Viime vuonna minä koetin kasvattaa meloneja, mutta kirput tekivät kiusaa, ja sitten ne mokomat hedelmät eivät ottaneet kypsyäkseen ennen pakkasia, niin että minä en saanut kuin yhden ainoan kunnollisen ja kaksi pientä vetistä lölleröä, sanoi Tommy lainaten taas Silaksen sanoja.

— Maissihan näyttää kasvavan hyvin, sanoi Nat kohteliaasti peittääkseen naurunsa.

— Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei tarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta kasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi halunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ kyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.

— Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin multaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.

— Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer, joka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi päivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli huomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.

Myötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat tiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin vanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille, sillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin kuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he turvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä rippiäitinään kaikissa asioissa.

Kiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei ollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja riensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra Bhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän kierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen antamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista niin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin vuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja Natille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat hänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan maahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein herra Bhaeriin kuin sanoakseen: "Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin." Kenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien kokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen, joka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.

Katsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin suuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä takkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja Demi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin äitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta, jos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat mukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän mielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan voidakseen heti vastata.

— Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan, suuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan on nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä huolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä kasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa; maa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt ollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat heistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan palkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät ne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli kärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.

— Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli tuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi hukkaan.

— Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.

— Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.

— Mikä on kuvavertaus? kysyi Tommy tiedonhaluisena.

— Selitä se hänelle jos osaat, äläkä käytä sanoja, ellet tosiaan ymmärrä niiden merkitystä, sanoi herra Bhaer Demille.

— Kyllä minä ymmärrän, isoisä selitti sen minulle! Satu on kuvavertaus, kun se tarkoittaa jotakin.

— Varmasti sedänkin satu on vertauskuva. Kuuntele siis, niin saat tietää, mitä se merkitsee, vastasi Jo-rouva.

Demi rauhoittui ja herra Bhaer jatkoi parhaalla englannillaan — hänen kielitaitonsa olikin viiden viime vuoden aikana kovasti kehittynyt, poikien ansiosta, kuten hän selitti.

— Suuri puutarhuri antoi kymmenisen peltotilkkua eräälle palvelijallensa ja käski tämän viljellä niitä parhaansa mukaan. Palvelija ei sattunut olemaan rikas, ei viisas eikä oikein hyväkään, mutta hän halusi auttaa puutarhuria, koska tämä oli monin tavoin osoittanut hänelle ystävällisyyttään. Hän siis otti auliisti vastaan peltotilkut ja ryhtyi työhön. Ne olivat erikokoisia ja erimuotoisia, muutamissa maaperä oli hyvää, toisissa kovin kivistä, mutta kaikki ne vaativat paljon työtä, sillä voimakkaaseen maahan kasvoi nopeasti rikkaruohoa ja laihassa maassa oli taas paljon kiviä.

— Mitä siellä rikkaruohon ja kivien seassa kasvoi? kysyi Nat niin innoissaan, että unohti ujoutensa.

— Kukkia, sanoi herra Bhaer ystävällisesti. — Karuimmassa ja muokkaamattomimmassakin pikku sarassa kasvoi orvokkeja tai resedoja. Yhdessä sarassa kukoistivat ruusut, hajuherneet ja tuhatkaunot. Toisessa oli kaikenlaisia harvinaisia kasveja, värikkäitä kiviä ja viiniköynnös, joka kiipesi korkealle kuin Jaakon herneenvarsi, ja siinä alkoivat juuri orastaa monet hyvät siemenet, sillä sarkaa hoiti hellien viisas, vanha mies, joka oli työskennellyt koko ikänsä tämänlaatuisissa puutarhoissa.

"Kuvavertauksen" tässä kohdassa Demi kallisti päätään kuin utelias lintu ja tuijotti kirkkain silmin setäänsä aivan kuin olisi epäillyt jotain ja päättänyt olla varuillaan. Mutta herra Bhaer näytti täysin viattomalta ja katseli kiinteästi nuorten kasvojen rivistöä, ja hänen viisas, ymmärtäväinen katseensa kertoi paljon Jo-rouvalle, joka tiesi kuinka tunnollisesti aviomies koetti hoitaa näitä pieniä sarkojaan.

— Kuten sanoin, muutamia näistä saroista oli helppo viljellä, mutta toisia hyvin vaikea. Siellä oli yksi erityisen päivänpaisteinen pikku sarka, joka olisi saattanut olla täynnä hedelmiä, vihanneksia ja kukkia, mutta se ei viitsinyt nähdä vaivaa, ja kun mies kylvi siihen — sanokaamme vaikka meloneja — niistä ei tullut mitään, koska se pieni sarka ei pitänyt niistä huolta. Mies oli pahoillaan, mutta koetti yhä uudestaan, vaikka sadon epäonnistuttua sarka vastasikin aina: "Minä unohdin."

Kaikki purskahtivat nauramaan ja katsoivat Tommyä, joka oli höristänyt korviaan kuultuaan sanan "meloni", ja hän painoi päänsä alas, kun hänen ainainen puolustelunsa toistettiin.

— Minä tiedän: hän tarkoittaa meitä! huudahti Demi käsiään taputtaen. — Sinä olet se mies ja me olemme niitä pikku puutarhoja, eikö ollakin?

— Sinä arvasit. Sanokaa nyt jokainen vuorollanne, mitä minä tänä keväänä kylväisin, että saisin ensi syksynä hyvän sadon kahdestatoista, ei vaan kolmestatoista sarastani, sanoi herra Bhaer ja nyökkäsi Natille oikaistessaan puhettaan.

— Jos meihin kylvetään maissia, papua tai hernettä, me lihomme kauheasti, sanoi Pumppu ja hänen pyöreät, veltot kasvonsa kirkastuivat, kun näin hupaisa ajatus juolahti hänen mieleensä.

— Ei hän sellaista siementä tarkoita. Hän tarkoittaa miten saisi meidät hyviksi, ja rikkaruohot ovat meidän virheitämme, sanoi Demi, joka tavallisesti otti johdon tällaisissa keskusteluissa, koska hänellä oli tottumusta ja hän piti keskustelemisesta.

— Niin, miettikää nyt jokainen, mitä kipeimmin tarvitsette, ja kertokaa minulle, niin autan teitä kasvattamaan sitä. Teidän on tehtävä parhaanne, muuten menestytte yhtä huonosti kuin Tommyn melonit — pelkkiä lehtiä eikä ollenkaan hedelmiä. Aloitetaan vanhimmasta päästä ja kysytään äidiltä, mitä hän haluaisi tilkussaan viljellä.

— Minä haluaisin koko sarkani täyteen kärsivällisyyttä, sillä sitä minä tarvitsen eniten, sanoi Jo-rouva niin totisena, että pojat alkoivat tosissaan miettiä, mitä sanoisivat vuorollaan, ja muutamat tunsivat omantunnonpistoksen, koska olivat niin kovasti koetelleet äiti Bhaerin kärsivällisyyttä.

Franz halusi sitkeyttä, Tommy luotettavuutta, Ned kiltteyttä, Daisy kätevyyttä, Demi yhtä paljon viisautta kuin isoisällä, ja Nat sanoi arasti toivovansa niin monia asioita, että hän antaisi herra Bhaerin valita ne hänelle. Toiset valitsivat enimmäkseen samoja asioita, mutta kärsivällisyys, kiltteys ja anteliaisuus näyttivät olevan suosituimmat. Yksi pojista halusi tulla aamuvirkuksi mutta ei tiennyt, miksi sitä siementä sanoisi, ja Pumppu-parka huokasi:

— Minä haluaisin pitää läksyistäni yhtä paljon kuin päivällisestä, mutta en voi.

— Meidän pitää istuttaa itsehillintää ja mullata ja kastella sitä ja saada se kasvamaan niin hyvin, ettei kukaan ensi jouluna ahmi itseänsä kipeäksi. Jos kehität taitoasi, George, niin henkesi alkaa kaivata ravintoa aivan samalla tavoin kuin ruumiskin, ja pian rakastat kirjoja yhtä paljon kuin tämä meidän pikku filosofimme, sanoi herra Bhaer pyyhkäisten hiukset Demin otsalta. — Sinäkin olet ahne, poikaseni, haluat ahtaa pääsi täyteen satuja ja tarinoita samoin kuin George ahtaa vatsaansa leivoksia ja makeisia. Molemmat ovat pahasta, ja minä haluaisinkin teidän pyrkivän parempaan. Tiedän mainiosti, ettei laskento ole läheskään yhtä hauskaa kuin "Tuhannenyhden yön tarinat", mutta se on varsin tarpeellista, ja nyt teidän on aika oppia laskemaan, muuten saatte ajan oloon hävetä osaamattomuuttanne.

Kuulkaa pojat, minä teen sopimuksen kanssanne — jos George syö ainoastaan kolme kertaa päivässä ja Demi lukee vain yhden satukirjan viikossa, niin minä järjestän teille uuden krikettikentän. Teidän on vain luvattava sitten pelata, suostutteli Fritz-setä, sillä Pumppu vihasi juoksemista ja Demi luki aina urheilutunneilla.

— Mutta me emme pidä kriketistä, sanoi Demi.

— Ehkette nyt, mutta katsotaanpas, kun olette oppineet pelaamaan sitä. Sitä paitsi tehän olette mielellänne jalomielisiä. Kun toiset pojat tahtovat pelata, te voitte luovuttaa uuden kenttänne heidän käyttöönsä, mikäli haluatte.

Se seikka tehosi poikiin, ja he suostuivat ehtoihin toisten suureksi riemuksi.

He keskustelivat vielä jonkin aikaa puutarhasta ja sitten he kaikki lauloivat yhdessä.

Nat oli onnellinen yhtyeestä, jossa rouva Bhaer soitti pianoa, Franz huilua, herra Bhaer bassoviulua ja hän itse viulua. Konsertti oli varsin vaatimaton, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä. Yksinpä Pöppökin nurkassaan liittyi silloin tällöin lauluun heleällä äänellään, sillä tässä perheessä isäntä ja palvelija, nuori ja vanha, musta ja valkoinen ottivat osaa yhteiseen sunnuntaivirteen. Sen jälkeen pojat pudistivat isä Bhaerin kättä; äiti Bhaer suuteli heitä kaikkia aloittaen kuusitoistavuotiaasta Franzista ja päätyen Robiin, joka varasi äitinsä nenänpään omille erityissuukoilleen. Sitten kaikki puikkivat vuoteisiinsa.

Pehmeä valo lankesi lastenhuoneen lampun varjostimesta Natin vuoteen jalkopään yläpuolella riippuvaan kuvaan. Natista tuntui, että sen täytyi olla aivan erikoinen kuva, koska sen kehys oli tehty sammalesta ja kävyistä ja sen alapuolella oli hylly, jossa oli maljakko täynnä metsästä poimittuja tuoreita kevätkukkia. Nat aavisti hämärästi mitä kuva merkitsi ja toivoi tietävänsä siitä kaikki.

— Tuo taulu on minun, joku sanoi hiljaa huoneessa. Nat kohotti päätään ja näki Demin juuri palaavan yöpuvussaan Jo-tädin huoneesta, missä hän oli saanut tupon sormessaan olevaan haavaan.

— Mitä hän tekee lapsille? kysyi Nat.

— Se on Jeesus, Suuri Opettaja, ja hän siunaa lapsia. Etkö sinä hänestä tiedä? kysyi Demi ihmeissään.

— En paljon, mutta minä kyllä haluaisin tietää, sillä hän näyttää ystävälliseltä, vastasi Nat, jonka tiedot Jeesuksesta rajoittuivat siihen, että hän oli kuullut tuota nimeä lausuttavan turhaan.

— Minä tiedän hänestä kaiken, sanoi Demi.

— Kuka sinulle on kertonut?

— Isoisä, hän tietää mitä vain ja osaa kertoa maailman parhaat kertomukset. Pienenä minä leikin hänen isoilla kirjoillaan ja tein siltoja, rautateitä ja taloja, alkoi Demi.

— Kuinka vanha sinä nyt olet? kysyi Nat kunnioittavasti.

— Kohta kymmenen vuotta.

— Sinä taidatkin tietää paljon asioita?

— Tiedänhän minä. Minun pääni on aika iso, ja isoisä sanoo, että sinne mahtuu melkoisesti, ja minä aion ahtaa sen täyteen viisautta niin pian kuin voin, vastasi Demi pikkuvanhasti.

Nat nauroi ja sanoi sitten totisena:

— Kerrohan vielä.

Ja Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: — Eräänä päivänä minä löysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä ei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja minä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen pahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja pikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin, mutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle niin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän kuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin tuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat saisivat katsella sitä.

— Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä oleva olento kiinnosti.

— Koska hän rakastaa niitä.

— Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.

— Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes kunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta rouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja kielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä, selitti Demi innoissaan.

— Oliko hän rikas?

— Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei hänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä ihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja koetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.

— Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken tästä kiinnostavasta miehestä.

— Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä valvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen onnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle kuulijalle.

Lastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä oli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan rouva Bhaerille:

— Rouvakulta, haluatteko nähdä jotain kaunista? Nat kuuntelee tuolla hartaana Demiä, joka on kuin pieni valkoinen enkeli.

Rouva Bhaer oli aikonut mennä hetkeksi juttelemaan Natin kanssa ennen tämän nukahtamista, sillä hän oli huomannut, että ystävällinen sana ennen unen tuloa teki usein hyvää. Hän kurkisti vaivihkaa lastenhuoneen ovenraosta, mutta nähdessään Natin ahmivan pienen ystävänsä sanoja hän vetäytyi hiljaa pois.

— Demi auttaa tietämättään poikaparkaa paremmin kuin minä pystyisin; en turmele hänen työtään omilla puheillani, hän ajatteli kyynelet silmissä.

Lasten puheen muminaa kantautui vielä kauan. Kun se vihdoin loppui ja rouva Bhaer meni sammuttamaan lampun, Nat makasi syvässä unessa kasvot käännettyinä kuvaan päin. Pojan kasvot olivat tyynet, ja rouva Bhaerista tuntui, että jos yksi ainoa onnellinen päivä oli saanut aikaan näin paljon, niin vuoden kärsivällinen työ tuottaisi varmaan runsaan sadon tässä laiminlyödyssä puutarhassa, johon pieni yöpukuinen lähetyssaarnaaja oli jo nyt kylvänyt parhaan siemenen.

4

PORRASKIVIÄ

Kun Nat maanantaiaamuna meni kouluun, hän sisimmässään vapisi ajatellessaan, että joutuisi nyt paljastamaan tietämättömyytensä toisten edessä. Mutta herra Bhaer asetti hänet istumaan ikkunasyvennykseen, jossa hän saattoi kääntää toisille selkänsä, ja Franz kuulusteli siellä hänen läksynsä, niin ettei kukaan pojista kuullut hänen vääriä vastauksiaan eikä nähnyt, miten hän tuhri vihkonsa. Hän oli siitä hyvin kiitollinen ja ahersi niin innokkaasti, että herra Bhaer sanoi hymyillen nähtyään hänen hehkuvat poskensa ja musteiset sormensa:

— Älä niin julmasti raada, poikaseni, väsytät vain itsesi. Onhan meillä aikaa.

— Minun täytyy tehdä lujasti työtä, muuten en saa toisia kiinni. He tietävät niin paljon, enkä minä tiedä mitään, sanoi Nat, joka oli joutua epätoivoon kuunnellessaan, miten helposti ja varmasti — niin hän luuli — toiset laskettelivat kieliopin, historian ja maantieteen läksynsä.

— Sinä osaat monia sellaisia asioita, joita he eivät osaa, sanoi herra Bhaer istahtaen hänen viereensä siksi aikaa, kun Franz selvitteli luokan kanssa kertotaulua.

— Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.

— Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack, joka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet tainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota toiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta on se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa. Aluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu, mutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä pitemmälle pääset.

Natin kasvot olivat kirkastuneet.

— Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni — sen isän selkäsaunat opettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään, missä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän sanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:

— Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua, mutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura minulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.

— He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä — minä — kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.

Luokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki kohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Herra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää kuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti, että hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat ylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti niin erinomaisesti viulua.

Tästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys, ja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli ponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin tikapuita.

Mutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä rouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun toiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke, ja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa, kylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä ja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta, joka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa huolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät taimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi kylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa tai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.

— Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen Natin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan, jotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen suoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.

Demi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen lohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin nuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin heidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän suorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti tälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin tällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän mukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa seitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen taloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi hyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja uneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.

Koska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa maailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin paljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä pikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he olivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä varpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin lähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle leluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden korjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa tekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista iltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn ommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa kun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen laatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston köyhille lapsille.

Demi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille mielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa raidassa ahmien "Robinson Crusoeta", "Tuhannenyhden yön tarinoita" ja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet lapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma. Hän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä, niin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli niin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen kirjatoukka kuin Demi.

Natille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta hänelle oli hyötyä. Monet pojista "ansaitsivat", kuten he sanoivat, sillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien pyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi ennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack kaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä. Nedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi, jossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja möi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia hyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli pojille.

— Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. — Annetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät. Työ on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin, viitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä, jotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.

Niinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi innoissaan:

— Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet meidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin ansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa keino, jolla voin sitä saada —

Herra Bhaer vastasi heti:

— Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle tarjottiin sellaista.

Nat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli taskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi hauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat olleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja luvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.

— Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en saanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja lisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin kuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen ylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.

Ja Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä, ja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä, kunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria. Sillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat jokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi houkutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi kiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä hänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka pysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin viulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha taskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei koskaan unohtanut.

— Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten voin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun hän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.

— Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan ja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence lähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua saamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.

Mieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä päivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa niin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa muissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana, ajatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi päiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen laiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet päättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa "en osaa", kun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.

Daisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa, siksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin harjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan soittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut tulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke sylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi kyynelet silmissä: — Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva Bhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio opettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen Nat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä mereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista vuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia, sillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli säilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana kuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt hänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin väitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.

Oli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi ja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein "tyttärekseen" puhuessaan hänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti reippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä. Siitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.

Yksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he tajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat ei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet mustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain vaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina valhe.

— Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja käsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti, sanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin suurimmasta virheestä.

— Kyllä minä tiedän sen, enkä minä tieten tahtoen narraa, mutta on paljon helpompi tulla toimeen, jos ei pidä niin tarkasti kiinni totuudesta. Ennen vanhaan puhuin omiani, koska pelkäsin isää ja Nicoloa, ja nyt minulta joskus pääsee vale, kun pojat nauravat minulle. Tiedän ettei se ole oikein, mutta unohdan sen aina, sanoi Nat masentuneena.

— Pienenä minäkin valehtelin. Voi, minkälaisia hätävalheita minä keksinkään! Mutta isoäiti paransi minut siitä, ja arvaapa kuinka. Vanhempani olivat nuhdelleet, rangaisseet ja varoittaneet minua, mutta aina minä unohdin niin kuin sinäkin. Silloin sanoi vanha, rakas isoäitini: "Minä autan sinua muistamaan ja leimaan tottelemattoman kielesi." Ja sitten hän veti ulos kielen suustani ja nipisti saksillaan sen kärkeä. Se oli kamalaa, sen saat uskoa, mutta siitä oli apua. Kieleni oli arka monta päivää, ja puheeni kävi niin hitaasti, että ehdin ajatella jokaista sanaani. Sen jälkeen olin varovaisempi, ja saksien pelossa pääsin irti valehtelemisesta.

— Minulla ei ole koskaan ollut isoäitiä, mutta saatte nipistää kieleni kärkeä, jos arvelette siitä olevan apua, sanoi Nat sankarillisesti.

Herra Bhaer hymyili, mutta pudisti päätään.

— Minulla on parempi keino. Kokeilin sitä kerran hyvällä menestyksellä. Katsos, kun sinä valehtelet, minä en rankaisekaan sinua, vaan sinä saat rangaista minua.

— Kuinka? kysyi Nat hämmästyen moista ajatusta.

— Sinä saat lyödä minua oikein kunnolla; minä itse lyön harvoin. Tuottaessasi minulle tuskaa muistat paremmin kuin jos itse kärsisit.

— Ei. Minä en ikinä voisi lyödä teitä! huudahti Nat.

— Muista sitten pitää kielesi kurissa. En minä halua, että minua lyödään, mutta kärsin mielelläni kipua, jos sillä saamme sinut lopettamaan valehtelemisen.

Ehdotus kauhistutti niin Natia, että hän varoi sanojaan ja puhui poikkeuksetta totta. Herra Bhaer oli ollut oikeassa arvellessaan Natin pitävän hänestä niin paljon, että tämä pelkäsi enemmän tuottaa hänelle kipuja kuin kärsiä niistä itse. Mutta voi, yhtenä päivänä Nat ei ollutkaan varuillaan. Joku oli näet juossut Emilin kasvimaan poikki ja taittanut sieltä parhaimmat maissit, ja kiukuissaan Emil uhkasi löylyttää Natin, jos tämä oli syyllinen. Mutta Nat kielsi ja häpesi myöhemmin tunnustaa, että oli edellisenä iltana juossut kasvimaalla Jackin ajaessa häntä takaa. Nat arveli, ettei kukaan tiennyt asiasta, mutta Tommy oli sattunut näkemään hänet ja kertoi siitä herra Bhaerin kuullen, kun Emil pari päivää myöhemmin otti puheeksi maissinsa. Koulutunnit olivat silloin juuri päättyneet ja kaikki olivat hallissa ja herra Bhaer oli istahtanut pitkään sohvaan leikkiäkseen Teddyn kanssa. Mutta kuullessaan Tommyn sanat ja nähdessään Natin punastuvan ja katsovan häneen pelästyneenä hän laski Teddyn lattialle ja sanoi:

— Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia kädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.

Pojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos ja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky, joka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren viivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota käytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.

— Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa en olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun ankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.

— Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer surullisena mutta ei vihaisesti.

— Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat kauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.

— Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin, ajatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään kiivaasti.

— Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele minua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.

Tommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä, mutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla ikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin uuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.

Nat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä, häntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen kuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä iskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten hän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra Bhaer sanoi tyynesti:

— Jatka vain ja lyö lujemmin.

Tajuttuaan ettei päässyt eroon vaikeasta tehtävästään, Nat halusi selvitä siitä nopeasti, veti hihan silmilleen ja iski pari kertaa niin napakasti kämmenelle, että se tuli punaiseksi.

— Eikö jo riitä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.

— Kaksi lyöntiä vielä, kuului vastaus, ja Nat antoi ne, vaikka tuskin näki mihin ne osuivat. Sitten hän heitti viivoittimen huoneen toiseen päähän ja sulki herra Bhaerin ystävällisen käden omiensa väliin, painoi päänsä alas ja nyyhkytti katuvana ja häpeissään:

— Minä muistan nyt, muistan varmasti!

Silloin herra Bhaer kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja sanoi säälivästi:

— Taidat tosiaan muistaa. Pyydä Jumalalta apua ja koeta vasta säästää meitä molempia tällaiselta kohtaukselta.

Tommy ei katsellut enempää, vaan hiipi takaisin halliin niin kiihtyneen ja totisen näköisenä, että kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen kysymään, mitä Natille oli tehty.

Karmivasti kuiskaten Tommy kertoi mitä huoneessa oli tapahtunut, ja pojat olivat sen näköisiä kuin taivas olisi romahtamaisillaan, sillä tällainen järjestyksen kääntyminen ylösalaisin salpasi miltei hengen.

— Kerran hän pakotti minut tekemään samoin, sanoi Emil.

— Ja sinä löit häntä? Rakasta kunnon isä Bhaeria? Kautta ukkosen, tahtoisinpa nähdä sinun vielä lyövän häntä! sanoi Ned kouraisten Emilia tappelunhaluisesti.

— Siitä on jo pitkä aika. Minä antaisin hakata pääni poikki, ennen kuin ryhtyisin siihen enää, ja Emil kaatoi varoen Nedin selälleen, sen sijaan että olisi kellistänyt hänet muitta mutkitta, minkä toimenpiteen hän olisi katsonut velvollisuudekseen, ellei tilanne olisi ollut näin vakava.

— Kuinka sinä saatoit? kysyi Demi kauhuissaan pelkästä ajatuksestakin.

— Sillä kertaa olin raivoissani ja ajattelin, etten välittäisi siitä tippaakaan, vaan pitäisinkin ehkä siitä. Mutta kun olin iskenyt enoa kerran, niin kaikki mitä hän oli tehnyt hyväkseni tuli äkkiä mieleeni, enkä voinut jatkaa. Tiedättekö pojat, tunsin silloin itseni niin kehnoksi, että vaikka hän olisi kaatanut minut maahan ja polkenut minua, en olisi ollenkaan välittänyt. Ja Emil muksautti nyrkillä rintaansa kuin rangaistakseen itseään menneestä asiasta.

— Nat itkee kuin mikäkin ja on kauhean onneton. Ei puhuta koko asiasta sanaakaan, eihän pojat? sanoi helläsydäminen Tommy.

— Ei tietenkään, mutta on kamalaa valehdella, sanoi Demi hänestä kauheus tuntui moninkertaisena siksi, ettei rangaistus kohdannut valehtelijaa vaan hänen erinomaista Fritz-setäänsä.

— Jätetään tie vapaaksi, että Nat voi mennä yläkertaan, jos haluaa, ehdotti Franz lähtien vajaan, jota pojat kiusallisina hetkinä käyttivät pakopaikkanaan.

Nat ei tullut päivälliselle, mutta Jo-rouva vei hänelle ruokaa ja sanoi hellän sanan, joka teki hyvää, vaikkei Nat voinutkaan katsoa häneen. Ennen pitkää pojat kuulivat ulos viulun soittoa ja sanoivat toisilleen:

— Hän on jo rauhoittunut.

Nat oli rauhoittunut, mutta ei kehdannut tulla alas. Vihdoin hän avasi oven puikahtaakseen metsään ja tapasi Daisyn istumassa portailla ilman työtä ja nukkea, vain nenäliina kädessään, aivan kuin olisi surrut vangitun ystävänsä puolesta.

— Lähden kävelemään, tuletko mukaan? kysyi Nat. Hän koetti näyttää huolettomalta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta oli kuitenkin sisimmässään kiitollinen Daisyn sanattomasta osanotosta, sillä hän kuvitteli, että kaikki pitivät häntä nyt hylkiönä.

— Tulen mielelläni! ja Daisy juoksi noutamaan hattunsa ylpeänä siitä, että yksi isoista pojista oli valinnut hänet toverikseen.

Toiset näkivät heidän lähtönsä, mutta kukaan ei seurannut heitä, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että Daisy oli sopiva ystävä masentuneelle.

Kävely teki Natille hyvää. Kotiin palattuaan hän oli tavallista hiljaisempi, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän ripusteli kaikkialle tuhatkaunoseppeleitä, joita Daisy oli sitonut sillä aikaa, kun hän makasi ruohikossa satuja kertoen.

Kukaan ei maininnut sanallakaan aamullisesta tapahtumasta, mutta se painosti kaikkia, ehkä juuri siksi, ettei asiasta puhuttu. Nat yritti parastaan ja sai paljon lohtua innokkaista rukouksista, joita lähetti taivaalliselle ystävälleen, mutta myös maallisen ystävänsä kärsivällisestä huolenpidosta, eikä hän voinut ikinä koskettaa hänen hellää kättään muistamatta, että se oli auliisti kärsinyt kipua hänen takiaan.

5

PIIRAKKAPAKARI

— Mikä hätänä, Daisy?

— Pojat eivät huoli minua pelaamaan kanssaan.

— Mikseivät?

— He sanovat, etteivät tytöt osaa pelata jalkapalloa.

— Kyllä osaavat, minäkin olen pelannut, nauroi rouva Bhaer iloisesti muistaessaan tätä nuoruutensa erikoishuvia.

— Minä osaan varmasti. Olen pelannut usein Deminkin kanssa, ja meillä oli oikein hauskaa, mutta nyt hän ei tahdo minua mukaan, koska toiset pojat nauravat hänelle, sanoi Daisy syvästi loukkaantuneena veljensä kovasydämisyydestä.

— Hän taitaa sittenkin olla oikeassa. Se käy kyllä päinsä kun te olette kahden, mutta se on sinulle liian rankkaa peliä silloin kun poikia on kokonainen tusina. Minä ainakin keksisin jotain hauskaa, jota voisin leikkiä itsekseni.

— Mutta minä olen kyllästynyt leikkimään yksin, valitti Daisy.

— Lupaan leikkiä sinun kanssasi silloin tällöin, mutta juuri nyt minun täytyy mennä järjestelemään kaupunkimatkaani. Saat tulla mukaan katsomaan äitiä, ja jos haluat, voit jäädä hänen luokseen.

— Kyllä minä lähden mielelläni katsomaan häntä ja Josy-vauvaa, mutta annathan minun tulla takaisin. Demi kaipaisi minua, ja minä olen niin mielelläni täällä.

— Etkä sinäkään tule toimeen ilman Demiä, sanoi Jo-täti, joka tiesi, miten kiintynyt Daisy oli ainoaan veljeensä.

— En tulisikaan. Mehän olemme kaksoset ja siksi me rakastamme toisiamme enemmän kuin muut ihmiset, vastasi Daisy kasvot kirkastuen, sillä hän piti kaksosena olemista suurimpana kunniana, mikä hänen osakseen koskaan voisi tulla.

— No, mitä aiot tehdä sillä aikaa kun minä häärin? kysyi rouva Bhaer latoessaan suurella kiireellä kaappiin liinavaatepinoja.

— En tiedä, minä olen kyllästynyt nukkeihin ja semmoisiin. Kunpa keksisit minulle jonkin uuden leikin, sanoi Daisy keikkuen haluttomana ovessa.

— Minä mietin, mutta en minä tähän hätään ennätä. Menepäs katsomaan, mitä Pöppö on laittanut meille lounaaksi, ehdotti rouva Bhaer saadakseen pikku häiritsijänsä vähäksi aikaa pois tieltään.

— Sinne minä menenkin. Kunhan hän vain ei olisi pahalla tuulella. Daisy lähti laahustamaan neekerikokki Pöpön valtakuntaan.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi innostuneen näköisenä kädessään pala taikinaa ja nenännykerö jauhoissa.

— Saanko minä leipoa piparkakkuja ja muuta, kun Pöppö ei olekaan pahalla tuulella? hän pyysi yhteen hengenvetoon.

— Mainiota, saat leipoa mitä ikinä haluat ja viipyä keittiössä niin kauan kuin mielit, vastasi rouva Bhaer huojentuneena, sillä joskus on vaikeampi huvittaa yhtä tyttöä kuin tusinaa poikia.

Daisy juoksi tiehensä ja Jo-täti mietti puuhatessaan, minkä uuden leikin hän keksisi. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin, ja itsekseen hymyillen hän löi kiinni vaatekaapin ovet ja lähti reippaasti huoneesta sanoen: — Senpä minä teenkin!

Kukaan ei arvannut sinä päivänä mitä Jo-rouvalla oli mielessään, mutta hänen silmissään oli iloinen pilke, kun hän kertoi Daisylle keksineensä uuden leikin, jonka aikoi hankkia kaupungista. Koko kaupunkimatkan Daisy oli pakahtumaisillaan uteliaisuudesta, mutta ei saanut kysymyksiinsä sellaista vastausta, joka olisi mitään selittänyt. Hänet jätettiin kotiin leikkimään vauvan kanssa ja ilahduttamaan äitiään siksi aikaa, kun Jo-täti kävi ostoksilla. Kun tämä palasi mukanaan iso kasa omituisia paketteja vaunujen nurkassa, Daisy oli niin utelias, että olisi tahtonut heti paikalla lähteä takaisin Plumfieldiin. Mutta tädillä ei ollut lainkaan kiirettä, hän jutteli pitkän aikaa äidin kamarissa istuen lattialla vauva sylissään ja nauratti rouva Brookea poikien kepposilla ja monenlaisilla hassutuksilla.

Daisy ei voinut ymmärtää, miten täti oli kertonut äidille salaisuuden, mutta ilmeisesti äiti tiesi sen, koska hän sanoi tyttärensä myssyä sitoessaan ja antaessaan suukon tämän punaiselle poskelle:

— Ole kiltti tyttö, Daisy, ja opettele se hauska uusi leikki, jonka täti on sinulle hankkinut. Se on hyödyllinen ja hauska, ja täti on oikein kiltti leikkiessään sitä sinun kanssasi, sillä hän ei itse pidä siitä kovinkaan paljon.

Viimeiset sanat saivat molemmat rouvat sydämellisesti nauramaan ja se lisäsi Daisyn hämminkiä. Kun he sitten ajoivat kotiin, jokin kolisi vaunujen takaosassa.

— Mikä se on? kysyi Daisy heristäen korviaan.

— Uusi leikki, vastasi Jo-rouva juhlallisesti.

— Mistä se on tehty?

— Raudasta, tinasta, puusta, kuparista, sokerista, suolasta, hiilistä ja sadoista muista aineista.

— Onpas se merkillinen! Minkä värinen se on?

— Kaiken värinen.

— Onko se iso?

— Toiset osat ovat, toiset eivät.

— Olenko minä nähnyt sellaista?

— Montakin, mutta et yhtään niin sievää kuin tämä.

— Voi, mikähän se on! Minä en jaksa odottaa. Milloin saan nähdä sen? kysyi Daisy pomppien kärsimättömänä ylös alas.

— Huomenna koulun jälkeen.

— Onko se poikiakin varten?

— Ei, vain sinua ja Bessiä. Pojat tahtovat kyllä nähdä sen ja leikkiäkin eräällä sen osalla. Mutta sinun vallassasi on antaa heille lupa — tai olla antamatta.

— Demin minä kyllä annan leikkiä, jos hän haluaa.

— Saat olla varma, että he haluaisivat joka ikinen, varsinkin Pumppu, sanoi rouva Bhaer taputtaen polvillaan olevaa kyhmyistä myttyä, ja hänen silmänsä tuikkivat iloisemmin kuin koskaan.

— Anna minun edes kerran koettaa, rukoili Daisy.

— Ei kertaakaan, sillä arvaisit sen heti ja koko huvi menisi pilalle.

Daisy huokasi, mutta iloinen hymy levisi hänen kasvoilleen, sillä käärepaperin reiästä hän oli nähnyt jotain kiiltävää.

— Kuinka minä voin odottaa niin kauan. Enkö saisi nähdä sitä tänään?

— Et, kultaseni! Se täytyy saada kuntoon ja siinä on ensin laitettava paikoilleen monta osaa. Lupasin Teddy-sedälle, ettet saisi nähdä sitä, ennen kuin se on kunnossa.

— Jos setä tietää siitä, silloin se varmasti on ihana! huudahti Daisy käsiään taputtaen, sillä ystävällinen, rikas ja hauska Teddy-setä oli lapsille kuin haltijakummi ja keksi heille aina iloisia yllätyksiä, kauniita lahjoja ja hauskoja huvituksia.

— Kyllä hän tietää, Teddy tuli minun kanssani ostamaan niitä, ja meillä oli hauskaa valitessamme eri osia. Hän halusi, että kaikki olisi suurta ja hienoa, ja minun suunnitelmani toteutui loistavasti, kun hän oli mukana. Sinun on annettava hänelle hellin suukkosi, kun hän seuraavan kerran tulee käymään, sillä ei ole toista yhtä kilttiä setää, joka menisi ostamaan niin ihastuttavan pienen keit-. Varjelkoon! Minähän melkein jo sanoin, mitä se on! huudahti rouva Bhaer. Hän nielaisi paljastavan sanan ja alkoi tarkastella laskuja kuin peläten, että päästäisi porsaan pussista, jos vielä puhuisi. Daisy risti alistuvasti kätensä ja mietti ankarasti, mikä leikki voisi alkaa "keit"-tavulla.

Kotiin tultuaan hän tarkkaili jokaista kääröä, joka otettiin vaunuista, ja iso raskas paketti, jonka Franz kantoi suoraan yläkertaan ja piilotti lastenhuoneeseen, oli pakahduttaa Daisyn uteliaisuudesta. Jotakin hyvin salaperäistä tapahtui huoneessa koko iltapäivän, sillä Franz paukutti vasarallaan, Pöppö lyllersi ylös alas ja Jo-täti liehui kuin virvatuli kuljetellen tavaroita esiliinansa alla. Vain pikku Ted päästettiin huoneeseen, koska hän ei osannut vielä puhua selvästi. Hän leperteli iloisena ja koetti selittää, mitä ne "lakkapannit" olivat.

Daisy oli poissa tolaltaan, ja hänen jännityksensä tarttui poikiinkin, niin että he olivat hukuttaa äiti Bhaerin avuntarjouksillaan. Hän hylkäsi ne kuitenkin päättävästi vedoten heidän omiin sanoihinsa:

— Tytöt eivät voi leikkiä poikien kanssa. Tämä on Daisyn, Bessin ja minun leikkini, emmekä me halua teitä mukaan. Nuoret herrat poistuivat nöyrästi, mutta pyysivät Daisya leikkimään kanssaan mitä hän ikinä halusi ja olivat niin yllättävän kilttejä ja kohteliaita, että se hämmästytti viatonta Daisy-parkaa.

Heidän huomaavaisuutensa ansiosta Daisyn iltapäivä kului edes jotenkuten. Hän meni aikaisin nukkumaan ja valmisti seuraavana aamuna läksynsä niin ripeästi, että Fritz-setä toivoi joka päiväksi uutta leikkiä. Kohahdus kävi kouluhuoneessa, kun Daisy poistui yhdeltätoista, sillä jokainen tiesi, että nyt hän pääsi leikkimään uutta, salaperäistä leikkiään.

Monet silmäparit seurasivat Daisyn lähtöä, ja Demi oli niin ajatuksissaan, että kun Franz kysyi häneltä, missä Saharan autiomaa on, hän vastasi allapäin: "Lastenhuoneessa", ja sai koko luokan nauramaan.

— Jo-täti, nyt minä olen lukenut kaikki läksyni enkä voi odottaa enää hetkeäkään, huusi Daisy juosten rouva Bhaerin luo.

— Se onkin valmis, nyt saat tulla, sanoi Jo-täti ja lähti yläkertaan pistäen Teddyn toiseen kainaloonsa ja ompelukorin toiseen.

— En minä näe mitään, sanoi Daisy katsellen tarkasti ympäri lastenhuonetta.

— Etkö sitten kuulekaan mitään? kysyi Jo-täti tarttuen Teddyä koltusta, kun tämä tahtoi juosta huoneen toiselle puolen.

Daisy kuuli kummallista rätinää ja hiljaista porinaa aivan kuin kattila olisi kiehunut. Ääni kuului ikkunasyvennyksestä, jonka eteen oli vedetty verho. Daisy vetäisi sen syrjään, huudahti riemuissaan:

— Ah! ja jäi ihastuneena tuijottamaan — arvaatko mitä? Ikkunasyvennyksen kolmella seinämällä oli penkki; yhdellä puolen oli patoja ja pannuja, paistinvartaita ja kasareita, toisella oli pieni ruoka- ja teekalusto ja keskiosassa hella. Ei peltinen ja silmänlumetta, vaan oikea rautahella ja tarpeeksi iso, että siinä voi keittää ruokaa monellekin nälkäiselle nukelle. Mutta parasta oli se, että hellassa paloi oikea tuli, oikea höyry nousi pienen teepannun nokasta ja pienen kattilan kansi tanssi polkkaa veden kiehuessa. Ikkunasta oli otettu ruutu pois ja sen tilalle pantu peltilevy, jossa oli reikä pientä savutorvea varten; ja oikea savu tuprusi ulos niin luonnollisesti, että teki ihan sydämelle hyvää. Puulaatikko ja hiiliastia olivat lieden lähettyvillä ja niiden yläpuolella oli rikkalapio, harja ja luuta; pieni torikori oli matalalla pöydällä, jonka ääressä Daisy tavallisesti leikki, ja hänen tuolinsa selustalla oli valkoinen esiliina ja lystikäs päähine. Aurinko paistoi aivan kuin sekin olisi iloinnut leikistä, hella humisi miellyttävästi, kattila höyrysi, uudet esineet välkkyivät seinällä, sievät posliinit olivat houkuttelevissa riveissä ja keittiö oli kokonaisuudessaan niin hauska ja täydellinen kuin lapsi ikinä saattoi itselleen toivoa.

Daisy seisoi ilosta mykistyneenä, ja hänen katseensa kirkastui kirkastumistaan, kun se vaelsi viehättävästä esineestä toiseen ja pysähtyi lopuksi Jo-tädin iloisiin kasvoihin.

— Voi, täti, tämä uusi leikki on ihanaa! Saanko minä ihan totta keittää tällä hellalla, pitää kutsuja ja siivota ja laittaa ihka oikean tulen? Minä pidän tästä kauheasti! Kuinka sinä keksitkin tällaista?

— Se pälkähti päähäni, kun halusit tehdä piparkakkuja Pöpön kanssa, sanoi rouva Bhaer käsivarsi Daisyn ympärillä, ja tyttö hyppi kuin olisi halunnut lähteä lentoon. — Tiesin, ettei Pöppö antaisi sinun kovin usein sotkea keittiötään eikä yläkerran takkatulikaan olisi turvallinen, siksi päätin etsiä pienen lieden voidakseni opettaa sinua keittämään. Se kun on sekä hauskaa että hyödyllistä. Kiertelin leikkikalukaupoissa, mutta kaikki isot liedet maksoivat niin paljon, että olin jo luopua koko asiasta, mutta sitten tapasin Teddy-sedän. Heti kun hän sai kuulla, millä asialla olin, hän tarjoutui avuksi ja halusi ostaa isoimman leikkiuunin jonka löysimme. Minä kieltelin, mutta hän vain nauroi ja kiusoitteli minun nuoruudenaikaisella keittotaidollani ja sanoi, että minun pitää sinun jälkeesi opettaa aikanaan myös Bessiä, ja hän osti kaikenlaisia pieniä, sieviä kapineita "keittoluokkaani" varten, joksi hän sitä sanoi.

— Hauskaa, että tapasit hänet! sanoi Daisy, kun Jo-rouva lakkasi nauramasta hauskalle ostosmatkalleen.

— Sinun täytyy olla oikein ahkera, että opit valmistamaan erilaisia leivonnaisia, sillä Teddy-setä lupasi tulla usein teelle, ja hän odottaa saavansa jotain erityisen hyvää.

— Tämä on maailman ihanin keittiö ja minä puuhailen täällä mieluummin kuin teen mitään muuta. Saanko opetella leipomaan piirakoita ja kakkuja ja keittämään ruokaa? huudahti Daisy tanssien ympäri huonetta toisessa kädessä kasari ja toisessa pieni hiilihanko.

— Saat aikanaan. Tämä on hyödyllinen leikki. Minä autan sinua ja sinä olet minun keittäjäni, ja minä sanon mitä sinun on tehtävä ja millä tavalla. Meillä täytyy olla ruokatavaraa, jotta todella opit keittämään, vaikkakin pienissä erissä. Minä sanon sinua Sallyksi, ja sinä olet talon uusi keittiötyttö, lisäsi Jo-rouva ryhtyen työhön. Teddy istui lattialla peukaloaan imien ja tuijotti uuniin, aivan kuin se olisi ollut elävä olento, josta hän oli kovin kiinnostunut.

— Se on hurjan hauskaa. Mitä minä ensiksi teen? kysyi Sally.

— Pue ensimmäiseksi päällesi tämä puhdas päähine ja esiliina. Minä olen vanhanaikainen ja haluan, että keittäjäni on siisti.

Sally tunki kiharansa pyöreän myssyn sisään ja sitoi mukisematta esiliinan vyötäisilleen, vaikka hän tavallisesti halveksi "leukalappuja".

— Nyt voit järjestää kaikki paikoilleen ja pestä uudet astiat. Vanhatkin täytyy pestä, sillä entinen apulaiseni jätti ne likaisiksi eräiden juhlien jälkeen.

Jo-täti puhui kasvot totisina, mutta Sallyä nauratti, sillä hän tiesi, kuka se huolimaton tyttö oli ollut, joka oli jättänyt kupit likaisiksi. Hän kääri hihansa ja alkoi tyytyväisenä järjestellä keittiötään pysähtyen silloin tällöin ihailemaan "suloista kaulinta", "herttaista pesuvatia" tai "hauskaa pippuriastiaa".

— Kas niin, Sally, otapas kori ja lähde torille; tässä on luettelo ruoka-aineista, joita tarvitaan päivälliseksi, sanoi Jo-rouva ja antoi Daisylle pienen paperilappusen, kun tämä oli saanut kaikki astiat sievästi paikoilleen.

— Missä tori on? kysyi Daisy huomaten, että uusi leikki kävi hetki hetkeltä hauskemmaksi.

— Pöppö on tori.

Sally lähti matkaan ja aiheutti uuden kohahduksen kouluhuoneessa, kun hän uudessa asussaan kulki oven ohi ja kuiskasi Demille:

— Se on aivan ihana leikki!

Leikki huvitti vanhaa Pöppöä yhtä paljon kuin Daisyakin, ja hän nauroi iloisesti, kun tyttö sipsutti huoneeseen kuin mikäkin hupsu pikku kokki päähine toisella korvallisella ja korin kannet kalisten kuin kastanjetit.

— Rouva Jo-täti tahtoo nämä tavarat ja minun pitää saada ne heti, sanoi Daisy tärkeänä.

— Annapas kun katson! Tässä on paistia, perunoita, kurpitsaa, omenoita, leipää ja voita. Liha ei ole vielä tullut; lähetän sen heti yläkertaan, kun se saapuu. Muut tavarat saat heti.

Sitten Pöppö laittoi koriin yhden perunan, yhden omenan, kurpitsanpalan, pienen kirpaleen voita ja sämpylän kehottaen Sallyä olemaan varuillaan lihakaupan juoksupojan suhteen, koska tällä oli tapana tehdä kepposia.

— Kuka se on? kysyi Daisy toivoen, että se olisi Demi.

— Sittenpähän näet, kuului Pöpön lyhyt vastaus, ja Sally lähti hyvillä mielin laulellen:

"Pikku Mabel iloissansa koriansa kantoi, nisut, voit ja maitopullot täti evääks' antoi."

— Pane vähäksi aikaa kaikki muut paitsi omena komeroon, sanoi Jo-rouva, kun keittäjä palasi.

Keskimmäisen hyllyn alla oli kaappi, ja kun avasi oven, paljastui lisää ihastuttavia tavaroita. Toinen puoli oli ilmeisesti kellari, sillä sinne oli pinottu puita, hiiliä ja sytykkeitä. Toinen puoli oli täynnä pieniä saviruukkuja, laatikoita ja kaikenlaisia lystikkäitä rasioita, joissa saattoi säilyttää pieniä eriä jauhoja, sokeria, suolaa ja muita ruokatarvikkeita. Siellä oli hillotölkki, peltipurkillinen piparkakkuja, pullollinen mainiota mehua ja pieni peltirasiallinen teetä. Mutta kaiken huippu oli kaksi nukkien kulhoa täynnä nuorta maitoa; niihin näytti jo kohonneen kerma. Vieressä oli pikkuruinen kauha kuorimista varten. Daisy taputti käsiään ja olisi halunnut heti ryhtyä kuorimaan kermaa. Mutta Jo-täti sanoi:

— Ei vielä; sinä tarvitset kermaa päivällisellä omenapiirakan kanssa, älä vain sekoita sitä ennen.

— Saanko minä piirakkaa? huudahti Daisy tuskin uskoen, että hänellä oli tiedossa moinen ilo.

— Saat, ja jos uunisi paistaa hyvin, niin me laitamme kaksi piirakkaa, toisen omenista ja toisen mansikoista, sanoi Jo-rouva, joka oli melkein yhtä innostunut uuteen leikkiin kuin Daisykin.

— Mistä minä aloitan? kysyi Sally kärsimättömänä.

— Sulje alimmainen pelti, että uuni kuumenee. Pese sitten kätesi ja ota esille vehnäjauhot, suola, sokeri, voi ja kaneli. Katso, onko leivinpöytä puhdas, ja kuori omena valmiiksi.

Daisy sai tavarat kokoon niin vähällä melulla ja sotkemisella kuin niin nuorelta keittäjältä suinkin saattoi odottaa.

— En todellakaan tiedä, paljonko niin pieniin piirakkoihin menee aineita, mutta täytyy panna arviolta, ja jos ne eivät onnistu, niin yritämme uudestaan, sanoi Jo-rouva vähän neuvottomana, mutta samalla huvittuneena tästä pikku pulmasta. — Pane tämä pieni kulho täyteen vehnäjauhoja, lisää vähän suolaa ja hiero sitten voita sekaan niin paljon kuin tälle lautaselle mahtuu. Muista aina sekoittaa ensin kuivat aineet keskenään ja lisää vasta sitten neste. Ne sekoittuvat silloin paremmin.

— Minä tiedän kyllä, sillä olen katsellut, miten Pöppö tekee. Mutta eikös ensin voidella vuoka? Pöppö ainakin voitelee, sanoi Daisy hämmentäen jauhoja hyvää kyytiä.

— Tosiaan. Sinussa taitaa olla leipojan vikaa, kun käyt työhön noin taitavasti, sanoi Jo-täti hyväksyvästi. — Nyt tilkka kylmää vettä, vain sen verran, että taikina kostuu. Ripota sitten jauhoja pöydälle, vaivaa taikinaa vähän ja kauli se. Juuri niin. Pane voinokareita taikinalle ja kauli se uudelleen. Ei tehdä taikinasta kovin raskasta, etteivät nuket saa vatsatautia.

Daisy nauroi ajatukselle ja levitti runsaasti voita. Sitten hän kauli sievällä kaulimellaan, ja saatuaan taikinan valmiiksi hän levitti sen vuokiin. Hän leikkasi omenan ja latoi viipaleet paikoilleen, ripotteli runsaasti sokeria ja kanelia päälle, ja vihdoin hän henkeä pidättäen peitti piirakan päällyskuorella.

— Minun on aina tehnyt mieli leikata pyöreät reiät kuoreen, mutta Pöppö ei ole antanut. Onpas hauska tehdä omin päin, sanoi Daisy nipsutellen veitsellä taikinaa.

Kaikille leipojille, parhaillekin, sattuu joskus onnettomuuksia. Sallyn ensimmäinen yritys ei liioin sujunut kommelluksitta, sillä veitsi liikkui niin vikkelästi hänen kädessään, että vuoka luiskahti, teki kuperkeikan ilmassa ja piirakka putosi ylösalaisin lattialle. Sally parahti, Jo-rouva nauroi, Teddy riensi heti tavoittelemaan piirakkaa, ja hetken aikaa uudessa keittiössä oli täydellinen kaaos.

— Ei se mennytkään pilalle, koska minä nipistin kuoret niin lujasti yhteen. Se on ihan hyvä. Minä leikkaan siihen vain reiät ja sitten se on valmis, sanoi Sally, poimi pudonneen kalleutensa ja laittoi sen kuntoon välittämättä pölystä, jota siihen pudotessa oli tarttunut.

— Uusi keittäjäni näkyy olevan hyväntuulinen, ja se on mainio asia, sanoi Jo-rouva. — Avaa nyt mansikkahillopurkki ja täytä tuo avoin piirakka. Lado sen päälle taikinasta ohuita suikaleita, niin kuin Pöppökin tekee.

— Minä laitan keskelle D:n ja sivuille kiemuroita; sitä on sitten hauska syödä, sanoi Sally ja kuormasi piirakkansa niin runsaasti hillolla ja koukeroilla, että oikea piirakantekijä olisi joutunut epätoivoon. — Nyt minä panen piirakat uuniin! hän huudahti, ja kun viimeinen tuhruinen kiehkura oli huolellisesti asetettu punaiselle hillokentälle, hän sulki piirakkansa voitonriemuisena pieneen uuniin.

— Siisti nyt jälkesi. Hyvä keittäjä ei koskaan jätä käyttämiään esineitä hujan hajan. Kuori sitten kurpitsa ja perunat.

— Minulla ei ole kuin yksi ainoa peruna, hihitti Sally.

— Leikkaa se neljään osaan, niin se mahtuu pieneen kattilaan ja pane lohkot kylmään veteen, kunnes ne pannaan kiehumaan.

— Liotanko kurpitsaakin?

— Eihän toki! Kuori vain se ja pane sitten höyrykattilaan. Sillä tavalla siitä tulee kuivempi, vaikka se kestää kauemmin kypsyä.

Silloin raaputettiin oveen, ja kun Sally juoksi avaamaan, ilmestyi Kit-koira hampaissaan kannellinen kori.

— Tässä se lihakaupan juoksupoika nyt on! nauroi Daisy ja otti koiralta kantamuksen. Koira lipoi kieltään ja alkoi kerjätä luullen kai, että oli tuonut omaa päivällistään, sillä se oli usein kantanut sen isännälleen samalla tavalla. Huomattuaan erehtyneensä se lähti pois vihoissaan ja haukkui koko matkan alakertaan asti tyynnyttääkseen loukattuja tunteitaan.

Korissa oli kaksi pientä lihapalasta, paistettu päärynä ja pieni kakku. Niiden mukana oli paperi, johon Pöppö oli töhertänyt: "Neitin lounaaksi, jos keittäminen ei oikeen onnistu."

— Minä en huoli hänen vanhoja päärynöitään enkä muutakaan; minun keitokseni onnistuu ja minä syön herkullisen päivällisen, se on varma kuin mikä! puuskahti Daisy närkästyneenä.

— Niitä voidaan tarvita, jos sattuu tulemaan vieraita. On aina hyvä, jos varalla on jotakin, sanoi Jo-täti, jolle monet yllätystilanteet olivat opettaneet tämän arvokkaan asian.

— Teddy tahtoo ruokaa, ilmoitti Teddy, jonka mielestä moisesta leipomisesta ja keittämisestä pitäisi toki saada jotain suuhunsakin.

Jo-rouva antoi pojalle käsityökorinsa pengottavaksi, että saisi hänet pysymään hiljaa, kunnes päivällinen oli valmis, ja palasi jatkamaan emännyyttä.

— Pane kasvikset tulelle, kata pöytä ja pidä huoli, että sinulla on hehkuvia hiiliä paistia varten.

Mikä ilo nähdä perunoitten kiehuvan pienessä padassa ja kurkistaa kurpitsanpaloja, jotka pehmenivät höyryssä, avata uuninluukku joka viides minuutti nähdäkseen, joko piirakat olivat kypsiä, ja vihdoin, kun hiilet olivat punaisia ja hehkuvia, panna kaksi oikeata paistinpalaa sormenpituiselle halstarille ja mahtavana käännellä niitä haarukalla. Perunat valmistuivat ensiksi, eikä ihmekään, sillä ne olivat koko ajan porisseet kovasti. Ne survottiin hienoksi pienellä nuijalla, sekaan pantiin paljon voita, mutta ei yhtään suolaa (sen keittäjä innostuksissaan kokonaan unohti), ja muhennoksesta laitettiin kukkula sievälle punaiselle vadille, silitettiin maitoon kastetulla veitsellä ja pantiin uuniin ruskistumaan.

Niin kokonaan Sally oli syventynyt näihin töihin, että unohti piirakkansa, kunnes hän avasi uunin pannakseen sinne perunavadin. Mutta silloin nousi parku, sillä voi kauhistus! pikku piirakat olivat palaneet mustiksi.

— Voi, minun piirakkani, minun kauniit piirakkani! Ne ovat nyt pilalla! huusi onneton Sally ja katseli tuhoutuneita luomuksiaan väännellen pieniä, likaisia käsiään. Mansikkapiirakka varsinkin oli surkean näköinen, sillä koukeroiset koristeet törröttivät mustuneesta hillosta joka suunnalle kuin palaneen talon seinät ja savupiiput.

— Voi hyvä lapsi, minä unohdin muistuttaa, että ottaisit ne ulos; juuri minun tapaistani, sanoi Jo-täti katuvasti. — Älä itke kultaseni, se oli minun syyni. Yritetään uudestaan päivällisen jälkeen, hän lisäsi kun Sallyltä tipahti iso kyynel sihahtaen kuumaan piirakkaan.

Niitä olisi virrannut enemmänkin, ellei paisti olisi juuri sillä hetkellä poksahtanut ja vaatinut keittäjän huomion, niin että tämä pian unohti palaneet piirakkansa.

— Pane lihavati ja lautaset lämpiämään siksi aikaa kun sekoitat kurpitsaan voita ja suolaa ja ripottelet vähän pippuria pinnalle, sanoi Jo-rouva toivoen hartaasti, ettei päivällinen kohtaisi enää uusia onnettomuuksia.