SISÄLLYS: (continued 4)

— Pelkään että hän karkaa taas, jos tätä jatkuu kauemmin, sillä noin nuori poika ei kestä tällaista elämää, sanoi herra Bhaer masentuneena, kun kaikki hänen ponnistuksensa olivat menneet hukkaan.

— Vähän aikaa sitten olisin ollut ihan varma, ettei mikään voima voisi viekoitella häntä pois täältä, mutta nyt minä olen valmistautunut kaikkeen, niin muuttunut hän on, sanoi Jo-rouva onnettomana. Mikään ei voinut lohduttaa häntä. Dan karttoi häntä enemmän kuin ketään muuta ja katsoi häneen kuin häkkiin suljettu villipeto hurjasti, mutta samalla anovasti, kun hän koetti puhutella poikaa kahden kesken.

Nat seurasi Dania kuin varjo, eikä Dan karkottanut häntä pois yhtä jyrkästi kuin toisia, vaan sanoi töykeästi.

— Eihän sinulla ole mitään hätää. Äläkä sinä minusta huolehdi. Minä kestän tämän paremmin kuin sinä.

— Mutta minä en tahdo, että sinä olet ihan yksin, sanoi Nat murheellisena.

— Minäpäs pidän siitä, sanoi Dan ja tallusti pois pidättäen huokauksen, joka joskus kohosi rinnasta, sillä hän oli todella yksinäinen.

Eräänä päivänä kun hän kulki koivikon läpi, pojat olivat siellä temmeltämässä. He kiipesivät puun latvaan ja heittäytyivät riippumaan käsiensä varaan, niin että pitkä notkea koivunrunko taipui ja latva kosketti maata. Dan pysähtyi hetkeksi katsomaan toisten leikkiä aikomatta liittyä joukkoon. Juuri silloin oli Jack kiipeämässä ylös. Onnettomuudekseen hän oli valinnut liian paksun puun. Kun hän heittäytyi riippumaan, se taipuikin vain vähän ja jätti pojan heilumaan korkealle taivaan ja maan väliin.

— Mene takaisin! Et voi hypätä sieltä! huusi Ned alhaalta. Jack koetti, mutta oksat luisuivat hänen käsistään, eikä hän saanut jalkojaan rungon ympärille. Hän potki, kiemurteli ja koetti tarttua paremmin oksaan, mutta turhaan. Huomattuaan sen hän jäi riippumaan ja läähätti avuttomana.

— Ottakaa minut vastaan! Auttakaa! Minun täytyy pudottautua.

— Sinä kuolet, jos putoat noin korkealta, huudahti Ned suunniltaan pelosta.

— Pysyttele siellä! huusi Dan, ja kiipesi ketterästi kuin orava puuhun, kunnes saavutti Jackin, joka katseli häntä toivon ja pelon sekaisin ilmein.

— No, nyt se taipuu, sanoi Ned hyppien jännityksestä puun juurella, ja Nat levitti käsivartensa kuin estääkseen puussa riippujia taittamasta niskojaan.

— Se oli tarkoituskin. Pois alta! huusi Dan kylmästi, ja puu taipui hänen painostaan vielä hyvän matkaa alemmas.

Jack hypähti turvallisesti maahan, mutta painon vähentyessä koivu kimmahtikin suoraksi niin äkkiä, että kun Dan koetti heilauttaa itsensä jalat edellä maahan, hänen otteensa heltisi ja hän mätkähti päistikkaa rinteeseen.

— Ei minuun sattunut. Kohta kaikki on ihan kunnossa, hän sanoi nousten kalpeana ja puolipökertyneenä istumaan toisten poikien kerääntyessä hänen ympärilleen ihaillen mutta säikähtyneinä.

— Sinä olet kunnon kaveri. Tuo oli tosi hienosti tehty, sanoi Jack kiitollisena.

— Eihän tuo nyt mitään, mutisi Dan nousten hitaasti ylös.

— Kyllä vaan oli, ja minä haluan puristaa sinun kättäsi, vaikka sinä oletkin… Ned nielaisi tuon onnettoman sanan ja ojensi kätensä tuntien itsensä oikein reiluksi.

— Mutta minä en purista sinun kättäsi, senkin liero, sanoi Dan muljauttaen vihaisesti ja käänsi Nedille selkänsä. Silloin Ned muisti mitä purolla tapahtui ja vetäytyi kiireesti pois.

— Lähde kotiin, minä autan sinua, sanoi Nat ja lähti Danin kanssa jättäen pojat puhelemaan urotyöstä ja ihmettelemään, milloin Dan 'tulisi ennalleen'. Kaikkien mielestä Tommyn viheliäiset rahat olisi pitänyt upottaa järveen ennen kuin niistä syntyi tällainen meteli.

Kun herra Bhaer seuraavana aamuna tuli kouluun, hän näytti niin iloiselta, että pojat ihmettelivät mitä hänelle oli tapahtunut. Hän riensi suoraan Danin luo, tarttui tätä molemmista käsistä ja pudisti niitä sydämellisesti sanoen yhteen hengenvetoon:

— Minä tiedän nyt koko asian ja pyydän sinulta anteeksi. Tämä oli hyvin sinun tapaistasi ja minä pidän sinusta sen vuoksi, vaikka onkin väärin valehdella edes ystävän tähden.

— Mitä nyt? huudahti Nat, sillä Dan ei sanonut sanaakaan, nosti vain päätään niin kuin kuorma olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.

— Dan ei ottanut Tommyn rahoja!

— Kuka ne otti? kysyivät pojat yhteen ääneen.

— Jack lähti aikaisin tänä aamuna kotiinsa, ja hän jätti tämän. Oli hiiskumattoman hiljaista, kun herra Bhaer luki kirjeen, jonka oli löytänyt ovenrivasta aamulla noustessaan:

— "Minä otin Tommyn rahat. Minä kurkistin seinänraosta ja näin mihin hän pani rahat. Minua pelotti kertoa aikasemmin, vaikka mieleni kyllä teki. En minä Natista juuri piitannut, mutta Dan on niin kunnon kaveri, etten kestä tätä. En ole tuhlannut rahoja. Ne ovat maton alla oikealla pesupöydän takana. Minä olen kauhean pahoillani. Minä menen nyt kotiin enkä luule, että koskaan tulen takaisin. Antakaa Danille minun tavarani. Jack."

Vaikka tämä tunnustus oli huonosti kirjoitettu, tuhrittu ja varsin lyhytsanainen, se oli Danille arvokas paperi, ja kun herra Bhaer lakkasi lukemasta, poika meni hänen luokseen ja sanoi ääni karheana mutta kirkkain silmin:

— Nyt minä haluaisin sanoa, että olen kauhea pahoillani ja pyydän teiltä anteeksi.

— Se oli hyvää tarkoittava valhe, enkä voi olla antamatta sitä anteeksi, mutta kuten huomaat, se sai pahaa aikaan, sanoi herra Bhaer käsi Danin olkapäällä, ja hänen ilmeensä oli helpottunut.

— Se sai pojat jättämään Natin rauhaan, ja siksi minä valehtelin. Nat oli ihan masennuksissa, minä taas en kärsinyt siitä yhtä paljon, selitti Dan ja hän tuntui olevan hyvillään, kun sai puhua pitkän vaitiolon perästä.

— Kuinka sinä saatoit? Sinä olet mahdottoman kiltti minulle, sammalsi Nat, ja hänen teki kovasti mielensä hypätä Danin kaulaan ja itkeä, mutta Dan olisi vain hävennyt tuollaisia tyttömäisyyksiä.

— Kaikki on nyt hyvin, äläkä siinä hulluttele, sanoi Dan nielaisten palan kurkustaan ja nauraen, mitä hän ei ollut tehnyt moneen viikkoon. — Tietääkö äiti Bhaer? hän kysyi innokkaasti.

— Tietää, ja hän on niin onnellinen, ettei ymmärrä mitä hyvää keksisi sinulle, aloitti herra Bhaer, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun pojat hyökkäsivät Danin ympärille uteliaina ja mekastaen. Mutta ennen kuin kysymyksiä oli ennättänyt sadella tusinaakaan, kuului huuto:

— Eläköön Dan! ja oviaukkoon ilmestyi Jo-rouva heiluttaen pyyheliinaa, ja näytti kuin hän olisi halunnut tanssia ilosta niin kuin usein pikku tyttönä. Ja kaikki hurrasivat niin, että Pöppö keittiössä pelästyi ja vanha herra Roberts pudisti ohiajaessaan päätään:

— Koulut eivät ole samanlaisia kuin minun nuoruudessani.

Dan kesti riemua vähän aikaa, mutta Jo-rouvan ilo suisti hänet tasapainosta, ja äkkiä hän häipyi eteisen läpi saliin. Rouva Bhaer meni hänen perässään, eikä poikaa näkynyt puoleen tuntiin.

Tommy ripusti ylpeänä yhtiön liikekilven paikoilleen, Nat kiintyi Daniin entistä lujemmin ja pojat koettivat kaikin tavoin hyvittää molemmille epäilynsä ja hyljeksintänsä.

15

RAIDASSA

Vanha raita kuuli sinä kesänä monta salaisuutta ja näki pikku näytelmiä, sillä se oli Plumfieldin lasten mieluisin olopaikka ja näytti iloitsevan siitä — ainakin se toivotti heidät joka kerta tervetulleiksi, ja sen tuuheissa oksahaaroissa vietetyt hiljaiset hetket tuntuivat tekevän kaikille hyvää. Eräänä lauantai-iltapäivänä raidan oksien kätkössä käytiin monta keskustelua, ja eräs pieni lintu on kertonut, mitä kaikkea siellä tapahtui.

Ensiksi tulivat Nan ja Daisy lähistölle mukanaan pienet sangot ja saippuaa, sillä he saivat joskus puhtauden puuskan ja pesivät purossa kaikki nukenvaatteet. Pöppö ei antanut heidän solkata keittiössä, ja kylpyhuoneeseen oli porttikielto siitä pitäen kun Nan oli unohtanut vesijohdon auki, niin että vesi tulvi yli äyräitten ja tippui katon läpi alakertaankin. Daisy kävi näppärästi työhön, pesi ensin valkoiset ja sitten värilliset, huuhtoi ja väänsi vaatteet sievästi ja pingotti ne Nedin tekemillä sievillä pyykkipojilla kuivumaan nuoralle kahden happomarjapensaan väliin. Mutta Nan pisti vaatteet yhdellä kertaa likoon ja unohti ne sankoon kootessaan ohdakkeenhahtuvia tyynyntäytteeksi Semiramiille, Babylonin kuningattarelle, kuten yhtä nukkea nimitettiin. Kului vähän aikaa, ja kun rouva Rasavilli tuli katsomaan vaatteitaan, ne olivat kaikki vihreitä, sillä hän oli työntänyt vihreän silkkiviitan toisten joukkoon, ja vihreätä väriä oli imeytynyt vaaleanpunaisiin ja sinisiin pukuihin, pieniin patoihin ja parhaisiin poimualushameisiinkin.

— Voi kauhistus! Kaikki on pilalla! huokasi Nan.

— Pane ne nurmelle valkenemaan, sanoi Daisy kokeneesti.

— Niin panenkin, ja me voimme istua raidassa katsomassa, ettei tuuli vie niitä.

Babylonin kuningattaren vaatteet olivat pian nurmella levällään, sangot oli huuhdottu ja asetettu kumolleen kuivumaan ja pyykkärit kiipesivät juttelemaan, niin kuin naisilla on tapana askareitten lomassa.

— Minä aion tehdä höyhenpatjan, jolle panen tuon uuden tyynyn, sanoi rouva Rasavilli siirtäessään ohdakkeenhahtuvia taskusta nenäliinaan hukaten siinä puuhassa niistä puolet puroon.

— Minä en tekisi. Jo-täti sanoo, että höyhenpatjat ovat epäterveellisiä. Minä en ikipäivinä antaisi lasteni nukkua muilla kuin jouhipatjoilla, ilmoitti rouva Shakespeare Smith päättävästi.

— Minä en välitä. Minun lapseni ovat niin karaistuneita, että nukkuvat usein paljaalla lattialla eivätkä ole siitä milläänkään (se oli totta). Minulla ei ole varaa ostaa yhdeksää patjaa, ja minusta on hauskaa tehdä vuodevaatteet itse.

— Mutta eikö Tommy veloita höyhenistä?

— Kyllä kai, mutta minä en maksa hänelle eikä hän niin vaadikaan, vastasi rouva R. käyttäen halpamaisesti hyväkseen T. Bangsin tunnettua hyväntahtoisuutta.

— Minusta näyttää, että tuon punaisen puvun oma väri haalistuu pikemmin kuin vihreät läiskät, huomautti rouva Smith muuttaen puheenaihetta, sillä hän ja hänen sydänystävänsä olivat monissa asioissa eri mieltä ja rouva Smith oli sävyisä nainen.

— Samantekevää. Minä olen kyllästynyt nukkeihin; taidan heittää ne kokonaan pois ja antautua maanviljelijäksi. Minä pidän peltotöistä enemmän kuin sisäaskareista, sanoi rouva R. ilmaisten vaistomaisesti monen perheenäidin toiveen, vaikka useimpien on vaikeampaa jättää perheensä noin vain oman onnensa nojaan.

— Mutta ethän sinä voi heittää niitä. Nehän kuolevat ilman äitiä, huudahti hellämielinen rouva Smith.

— Kuolkoot. Minä olen väsynyt lapsiin ja aion ruveta leikkimään poikien kanssa. He tarvitsevat minua pitämään huolta, vastasi tämä lujaluonteinen rouva.

Daisy ei tiennyt mitään naisten oikeuksista. Hän teki vähin äänin mitä halusi, eikä hänen vapauksistaan syntynyt mitään riitaa, sillä hän vältti liian korkeita aitoja, mutta käytti kyllä vaistomaisesti omaa naisellista vaikutusvaltaansa saadakseen kaikki ne erikoisoikeudet, jotka soveltuivat hänelle.

Nan taas yritti kaikkea välittämättä vähääkään hurjista kolhuista ja kömmähdyksistä, joita hänelle sattui; kovalla pauhulla hän julisti, että hänen oli saatava olla mukana kaikessa missä pojatkin. He nauroivat hänelle, hätistelivät häntä pois tieltä ja pitivät pahaa meteliä, kun hän puuttui heidän asioihinsa. Mutta Nan ei vähästä lannistunut, sillä hänellä oli luja tahto ja maailmanparantajan taisteluinto.

Jo-rouva ymmärsi hyvin Nania, mutta koetti pitää aisoissa tytön kuohahtelevaa vapaudenhalua, sillä — niin hän selitti — ihmisen on opittava mielenmalttia ja itsehillintää, ennen kuin hän osaa oikein käyttää vapauttaan. Nöyrinä hetkinään Nan oli samaa mieltä, ja ohjaajiensa hyvässä vaikutuspiirissä hän kehittyi päivä päivältä. Tyttö julisti luopuvansa entisistä tulevaisuudenpäätöksistään, hän ei aikonut enää koneenkäyttäjäksi tai sepäksi vaan maanviljelijäksi; puutarhatyöstä tulikin harrastus, johon hän saattoi puskea patoutuneen toiminnanhalunsa ja tarmonsa. Mutta täydellisesti ei tämäkään puuha häntä tyydyttänyt, sillä meiramit ja salviat olivat mykkiä eivätkä voineet kiittää vaalijaansa. Nan halusi helliä ja hoivata ihmisiä ja oli ikionnellinen, kun pikkupojat ryntäsivät kuhmuineen ja haavoineen hänen luokseen pyytämään, että hän 'parantaisi' kipeän kohdan.

Huomatessaan tytön taipumuksen Jo-rouva keksi pyytää sairaanhoitajatarta neuvomaan Nania, niin että tämä oppi kunnollisesti käsittelemään sairaita ja antamaan ensiapua. Pojat alkoivat kutsua Nania tohtoriksi, ja tyttö oli puuhaan niin innostunut, että Jo-rouva sanoi miehelleen:

— Nyt minä tiedän, mikä tuosta lapsesta voi tulla. Hän haluaa jo nyt tehdä työtä toisten hyväksi, ja ellei hän saa siihen tilaisuutta, hänestä tulee pisteliäs, kiukkuinen ja tyytymätön ihminen. Me emme saa vangita hänen levotonta mieltään, vaan hänelle täytyy antaa puuhaa, josta hän pitää, ja meidän on vähitellen saatava Nanin isä suostumaan siihen, että tyttö saa aikanaan mennä opiskelemaan lääketiedettä. Hänestä tulee erinomainen lääkäri, sillä hän on rohkea, lujahermoinen ja helläsydäminen ja rakastaa kaikkia heikkoja ja kärsiviä.

Aluksi herra Bhaer vain hymyili, mutta lupasi pitää asian mielessään. Nan sai hoidettavakseen puutarhan lääkekasvit, ja herra Bhaer antoi hänen kokeilla niitä pikku sairauksiin, joita lapsilla silloin tällöin oli. Nan oppi nopeasti, oli järkevä ja niin innokas, että opettaja saattoi hyvinkin uskoa vaimonsa ennustuksen kerran toteutuvan.

Tätä kaikkea Nan ajatteli tuona päivänä istuessaan raidan oksalla, kun Daisy sanoi lempeästi:

— Minusta on hauskaa tehdä taloustöitä, ja minä aion hoitaa Demin kotia sitten kun me olemme isoja.

Nan vastasi päättävästi:

— Minulla ei ole veljeä enkä minä halua ollenkaan hosua taloustöissä. Minä tahdon saada toimiston, jossa on kauheasti pulloja ja laatikoita ja huhmareita, joissa voi sekoittaa lääkkeitä, ja minä ratsastan hevosella ympäri sitomassa ja parantamassa sairaita. Se on varmasti hirveän hauskaa.

— Uh! Kuinka sinä voit sietää noita pahanhajuisia voiteita ja inhottavia pulvereita? Tai ajattele nyt risiiniöljyä ja sennaa! huudahti Daisy väristen.

— Eihän minun itseni tarvitse niitä ottaa, niin että mitä siitä. Mutta ne tekevät ihmisille hyvää ja minä tahdon parantaa heitä. Minun salviateeni paransi äiti Bhaerin pään ja humalauutteeni Nedin hammassäryn viidessä tunnissa. Siitä näet!

— Panetko sinä iilimatoja ihmisten ikeniin? Kiskotko hampaita ja leikkeletkö poikki jalkoja? kysyi Daisy väristen.

— Tietysti minä teen kaikkea mitä pitää. Minä parannan ihmiset vaikka he olisivat palasina. Minun isoisäni oli lääkäri ja minä näin, kuinka hän ompeli umpeen erään miehen posken, siinä oli pitkä haava. Minä pitelin sientä enkä yhtään pelännyt, ja isoisä sanoi, että minä olin urhea tyttö.

— Kuinka sinä uskalsit? Minun on sääli sairaita ihmisiä ja tahtoisin hoitaa heitä, mutta minun polveni vapisevat niin, että minun täytyy juosta tieheni. Minä en ole yhtään urhea, huokasi Daisy.

— Älä hätäile, sinä voit olla sairaanhoitajana, kun minä olen työntänyt potilaat vuoteeseen ja pannut ne juomaan lääkettä ja leikannut niiden jalat poikki, sanoi Nan, jonka tuleva praktiikka oli ilmeisesti varsin värikästä.

— Hei, hei! Missä sinä olet, Nan? kuului ääni alhaalta.

— Täällä ollaan.

— Ai, ai! valitti ääni ja Emil ilmestyi näkyviin puristaen toista kättään naama tuskaisessa irvistyksessä.

— Mikä hätänä? kysyi Daisy huolissaan.

— Valtava tikku peukalossa, enkä saa sitä pois. Ota sinä, Nan.

— Ai, sehän on hirveän syvällä eikä minulla ole silmäneulaa, sanoi Nan tutkien kiinnostuneena tervaista peukaloa.

— Ota nuppineula, kiirehti Emil.

— Se on liian paksu ja tylsä.

Daisy kaivoi taskustaan neulatyynyn, jossa oli neljä silmäneulaa.

— Sinulla sitten on aina mitä tarvitaan, sanoi Emil, ja Nan päätti hankkia itselleen neulakirjan ja pitää sitä tästä lähtien aina taskussaan, koska hänen ammatissaan sattui yhtä mittaa tällaisia yllättäviä tapauksia.

Daisy peitti silmänsä, mutta Nan tarttui lujalla kädellä onnettomaan peukaloon, tutki ja kaivoi tikkua rohkean potilaansa antaessa neuvoja:

— Paarpuuriin vain! Rauhallisesti, pojat, rauhallisesti! Ota uusi luovi! Ja nyt ylös! Hei, siinä se on!

— Nuole haava! määräsi tohtori katsellen tikkua asiantuntijan silmin.

— Liian likainen, vastusti potilas puistellen veristä kättään.

— Odota, minä sidon sen, jos sinulla on nenäliina.

— Ei ole. Ota joku noista räsyistä.

— Räsyistä! Ei ikinä! Nehän ovat nuken vaatteita, kuohahti Daisy.

— Ota minun pyykistäni, kyllä haava pitää sitoa, sanoi Nan ja Emil heilautti itsensä puusta ja otti ensimmäisen 'räsyn', minkä käteensä sai. Se sattui olemaan rimssuhelmahame, mutta Nan repi sen mukisematta, ja kun kuninkaallinen alushame oli muuttunut pieneksi siistiksi kääreeksi, Nan lähetti potilaan pois ja määräsi:

— Pidä se kosteana ja anna haavan olla rauhassa. Silloin se paranee kunnollisesti eikä tule märkää.

— Paljonko maksaa? kysyi Kommodori nauraen.

— Ei mitään. Köyhät saavat tässä laitoksessa ilmaisen hoidon, mahtaili Nan.

— Kiitos, tohtori! Kun minulle sattuu jokin onnettomuus, turvaudun aina teihin. Emil hyppäsi maahan, mutta kääntyi vielä sanomaan vastapalvelukseksi lääkärinhoidosta: — Tuuli lennättää teidän ryysynne pitkin peltoja, tohtori.

Antaen anteeksi halventavan 'ryysy'-sanan rouvat laskeutuivat kiireen vilkkaa puusta, kokosivat pyykkinsä ja lähtivät sytyttämään pikku hellaansa tulta saadakseen silittää vaatteet.

Hiljainen humahdus kävi vanhassa raidassa, aivan kuin se olisi naurahtanut lasten jutuille. Tuskin se oli ehtinyt vakavoitua, kun pari uutta lintua laskeutui pesään uskomaan toisilleen salaisuuksia.

— Hei, meillä on aika metka tuuma, aloitti Tom, joka oli ollut pakahtua suureen uutiseensa.

— Anna kuulua, vastasi Nat harmitellen, että oli jättänyt viulunsa sisään. Olisi ollut mukava soitella, kun täällä oli näin hiljaista ja varjoisaa.

— Me pojat puheltiin äskeisestä merkitsevästä tapauksesta, sanoi Tom lainaillen umpimähkään sanoja puheesta, jonka Franz oli juuri pitänyt kerhossa. — Minä ehdotin, että me antaisimme Danille jonkin lahjan hyvitykseksi siitä kaikesta, ymmärräthän — jonkin hyvän ja hyödyllisen esineen. Mitähän annettaisiin?

— Perhoshaavi, sitä hän on jo kauan halunnut, sanoi Nat näyttäen hieman pettyneeltä, sillä hän oli toivonut että salaisuus koskisi häntä itseään.

— Ei, hyvä mies, mikroskooppi sen pitää olla, hieno mikroskooppi, jolla voi tutkia soluja, vesieläimiä, muurahaisen munia, tähtiä ja kaikkea. Eikö se olekin aikamoinen lahja? kysyi Tom sekoittaen innoissaan mikroskoopin ja kaukoputken.

— Yliveto! Oikein hauskaa! Mutta eikö se maksa kauheasti? huudahti Nat tuumien, että hänen ystävänsä alkoikin olla arvossa pidetty henkilö.

— Tietysti se maksaa. Mutta annetaan kaikki jotakin. Minä merkitsin listaan viisi dollariani, sillä jos kerran annetaan, niin annetaan pihistelemättä.

— Mitä, panitko sinä siihen kaikki rahasi? Oletpa sinä reilu kaveri! sanoi Nat vilpittömän ihailevasti.

— Minulla on ollut omaisuudesta sellaista riesaa, että en rupea enää ikinä säästämään. Menköön kaikki, silloin ei varkailla ole asiaa eikä minun tarvitse epäillä ihmisiä eikä murehtia mokoman takia, vastasi Tom perin kyllästyneenä miljoonamiehen huoliin.

— Lupasiko herra Bhaer, että saat antaa pois rahasi?

— Hänestä tämä oli mainio tuuma, ja hän sanoi, että moni suuri mies on mieluummin tehnyt rahoillaan jotain hyvää kuin säästää kiikutellut niitä perintöä kärkkyvien sukulaisten riideltäviksi.

— Sinun isäsi on rikas; jakaako hänkin omaisuuttaan ihmisille?

— En tiedä. Minä ainakin saan häneltä mitä pyydän, muuta en tiedä. Puhun hänelle siitä, kun menen kotiin. Näytän hänelle joka tapauksessa hyvää esimerkkiä, sanoi Tom niin totisena, ettei Nat uskaltanut nauraa, vaan sanoi kunnioittavasti:

— Sinä voit tehdä omaisuudellasi paljon hyvää.

— Niin herra Bhaerkin sanoo, ja hän on luvannut neuvoa minua käyttämään sitä parhaalla tavalla. Minä alan Danista. Ensi kerralla kun saan dollarin, teen jotain Dickille, hän on mukava poika eikä saa taskurahaa kuin centin viikossa.

— Minusta tuo on hieno ajatus. Minäkin taidan jättää viulurahojen keräämisen. Ostan mieluummin Danille perhoshaavin, ja jos jää vielä tähteeksi, annan jotain Billylle. Billyhän ei ole köyhä, mutta hän pitää minusta ja on varmaan mielissään, jos saa minulta jotain pientä, koska minä ymmärrän paremmin kuin te muut mitä hän haluaa. Ja Nat rupesi miettimään, miten paljon onnea hän voisikaan hankkia toisille kolmella hitaasti kootulla dollarillaan.

— Hyvä. Tule, mennään kysymään herra Bhaerilta, pääsetkö maanantaina meidän kanssamme kaupunkiin, että voit ostaa sen haavin, kun minä ostan mikroskoopin. Franz ja Emil lähtevät myös ja on metkaa kierrellä kaupoissa valitsemassa.

Pojat lähtivät pois ja keskustelivat hyvin tärkeinä yksityiskohdista tuntien jo mielessään sitä iloista tyydytystä, minkä ihminen saa, kun koettaa — miten vaatimattomasti tahansa — auttaa köyhempiä ja heikompia lähimmäisiään.

— Kiivetään tuonne raitaan järjestämään nämä lehdet, siellä on varjoista ja mukavaa, sanoi Demi palatessaan Danin kanssa hiljalleen metsästä, jossa he olivat kierrelleet pitkään.

— Selvä! sanoi niukkasanainen Dan, ja he kiipesivät puuhun.

— Minkä takia haavan lehdet lepattavat aina noin metkasti? kysyi Demi, joka oli tottunut siihen, että Dan tiesi aina kaiken.

— Ne ovat oksissa kiinni toisella tavalla kuin muut lehdet. Katsos tätä lehtiruotia, se on litistynyt lehden puolelta eri tavalla kuin oksan puolelta. Siksi pienikin tuulahdus panee sen värisemään. Jalavan lehden ruoti on niin kankea, ettei se vähästä lepata.

— Sepä kumma! Lepattaakos tämä? kysyi Demi näyttäen akaasian oksaa, jonka oli taittanut metsästä.

— Ei, se taas kohottaa lehtensä, kun siihen koskee. Tartupas sormillasi lehtiruotiin keskipaikkeilta, niin näet, kuinka lehdykät nousevat pystyyn, sanoi Dan tutkien katinkullan sirpaletta.

Demi koetti ja samassa lehdykät nousivat vastakkain, niin että niitä äskeisen kahden rivin asemesta näyttikin olevan lehtiruodissa vain yksi rivi.

— Omituista! Kerro näistä muistakin lehdistä. Mitä nämä sitten tekevät? kysyi Demi ottaen uuden oksan.

— Syöttävät silkkiäistoukkia. Nehän elävät mulperipuun lehdistä siihen asti kun koteloituvat. Olin kerran silkkifarmilla ja siellä oli huoneet täynnä hyllyjä, jotka oli peitetty lehdillä, ja toukat söivät niitä niin, että ritinä kuului. Joskus ne syövät itsensä kuoliaiksi. Se pitäisi kertoa Pumpulle, nauroi Dan ja otti uuden kivilohkareen, jossa oli sammalta.

— Näistä tulikukan lehdistä minäkin tiedän jotain: keijut pitävät niitä huopinaan, hymyili Demi, joka ei vielä ihan tykkänään ollut luopunut uskostaan metsän pikkuväkeen.

— Jos minulla olisi mikroskooppi, näyttäisin että maailmassa on paljon kauniimpia asioita kuin sinun keijusi, sanoi Dan miettien, mahtaisiko ikinä omistaa tuota haluttua kalleutta. — Minä olen tuntenut erään vanhan mummon, joka käytti tulikukan lehdistä tehtyä yömyssyä, koska hänen kasvojaan särki jatkuvasti. Hän ompeli lehtiä yhteen ja piti laitosta päässään.

— Olipas hassua! Oliko hän sinun isoäitisi?

— Ei minulla ole ikinä ollutkaan isoäitiä. Hän oli kummallinen eukko, asui yksin pienessä mökissä yhdeksäntoista kissan kanssa. Ihmiset sanoivat häntä noidaksi, mutta kyllä hän oli oikea ihminen, vaikka näytti ryysysäkiltä. Hän oli oikein hyvä minulle ja antoi minun aina lämmitellä tulensa ääressä, kun minulle oltiin ilkeitä köyhäintalossa.

— Oletko sinä ollut köyhäintalossa?

— Vähän aikaa. Mutta ei viitsitä — en minä välitä puhua siitä, ja Danin puheliaisuus tyrehtyi äkkiä.

— Kerro niistä kissoista, sanoi Demi pahoillaan, että oli kysellyt sopimattomia.

— Mitäpä kertomista niistä on. Hänellä vain oli niitä paljon ja hän piti niitä tynnyrissä öisin. Joskus minä avasin tynnyrin ja ne juoksivat ympäri taloa, ja silloin eukko suuttui. Hän otti ne kiinni ja työnsi kaikki tynnyriin takaisin, ja ne sähisivät ja monkuivat kuin villipedot.

— Oliko hän kiltti niille?

— Arvaat kai. Eukkopaha keräsi kaupungin kaikki kulkukissat mökkiinsä. Jos joku halusi kissan, hän meni vain Marm Webberin luo ja sai valita mieleisensä. Kissanpennun hinta oli yksi centti, ja Marm oli iloinen, kun sai poikaset hyviin koteihin.

— Minä haluaisin tavata Marm Webberin. Tapaisiko hänet jos menisi käymään siinä kylässä?

— Hän on kuollut, kuten kaikki minun omaisenikin, sanoi Dan lyhyesti.

— Sehän ikävää, vastasi Demi ja istui hetken hiljaa miettien, mikä olisi turvallinen puheenaihe. Oli tulenarkaa puhua kuolleesta eukosta, mutta kissat kiinnostivat, eikä hän voinut olla kysymättä:

— Saiko hän sairaat kissat paranemaan?

— Joskus sai. Yhdeltä oli jalka poikki; hän sitoi sen lastoihin ja se parani ihan terveeksi, toisella taas oli vilutauti ja hän keitti sille yrteistä rohtoja ja sekin parani. Mutta muutamat kuolivat ja Marm hautasi ne, ja jollei jostakin kissasta ollut eläjäksi, hän tappoi sen tuskattomasti.

— Miten? kysyi Demi. Tuo kissaeukko kiehtoi hänen mieltään tavattomasti.

— Eräs ystävällinen rouva, joka piti kissoista, oli neuvonut häntä ja antanut hänelle jotain ainetta lähettäessään omat kissanpoikansa eukon tapettaviksi. Marm kasteli sienen eetteriin, pani sen saappaaseen ja pisti kissan sinne pää edellä. Eetteri nukutti sen silmänräpäyksessä ja ennen kuin kissa ehti herätä, hän hukutti sen lämpimään veteen.

— Toivottavasti kissa ei sitä tuntenut. Tuo minun täytyy kertoa Daisylle. Sinä olet tainnut nähdä paljon jännittäviä asioita, vai mitä? kysyi Demi ja vaipui miettimään niitä kokemuksia, joita Dan oli kerännyt monilla karkumatkoillaan ja huolehtiessaan itsestään suuressa kaupungissa.

— Eipä olisi kaikista ollut väliä.

— Miksi? Eikö niitä ole hauska muistella?

— Ei.

— Sinua on vaikea oppia tuntemaan, sanoi Demi kiertäen kädet polviensa ympäri ja katsellen taivaalle kuin etsien sieltä sopivaa puheenaihetta.

— Saakelin vaikeaa — ei, en minä sitä tarkoittanut, ja Dan puri huultaan, kun kielletty sana pääsi livahtamaan hänen huuliltaan, vaikka hän koetti olla Demin seurassa vielä varovaisempi kuin toisten poikien.

— Minä leikin kuin en olisi kuullutkaan, koska et varmaan halua enää käyttää sellaisia sanoja, sanoi Demi.

— En, jos vain voin välttää. Nuo sanat — siinä nyt on yksi asia, jonka haluaisin unohtaa. Minä yritän ja yritän, mutta se ei näy paljon auttavan, sanoi Dan alakuloisena.

— Kyllä vain auttaa. Sinä et käytä enää läheskään niin paljon rumia sanoja kuin ennen, ja Jo-täti on siitä hyvillään, sillä hän sanoi, että siitä tavasta on hyvin vaikea päästä irti.

— Sanoiko hän niin? kysyi Dan vähän piristyen.

— Sinun täytyy panna kiroileminen pahelaatikkoon ja lukita se sinne. Niin minä teen virheilleni.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dan ja tuntui kuin Demi olisi ollut hänestä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin jokin uusi kovakuoriais- tai turilaslaji.

— Katsos, se on yksi minun salaisista leikeistäni; minä kerron sinulle, mutta sinä taidat nauraa sille, alkoi Demi iloissaan, kun oli päästy näin mieluisaan puheenaiheeseen. — Minä kuvittelen, että luonteeni on pyöreä huone ja sieluni jonkinlainen siivekäs olento, joka asuu siinä. Seinät ovat täynnä hyllyjä ja laatikoita, ja niissä minä pidän ajatuksiani, niin hyviä kuin pahojakin, ja ylipäänsä kaikkia asioita. Hyvät minä panen näkyville ja pahat visusti laatikkoihin, mutta sieltäkin ne pääsevät joskus ulos. Silloin ne täytyy ottaa kiinni ja ihan tapella niiden kanssa, sillä ne ovat voimakkaita. Yksin ollessani minä näin leikin ajatuksilla, suunnittelen ja määräilen niitä mieleni mukaan. Joka sunnuntai minä siistin huoneen ja puhun sen pienelle asukille, sanon mitä hänen tulee tehdä. Hän on joskus tavattoman ilkeä eikä tottele, niin että minun täytyy torua ja viedä hänet isoisän luo. Isoisä kyllä saa hänet tottelemaan, sillä isoisä pitää kovasti tästä leikistä, hän antaa mukavia asioita laatikkoihin pantaviksi ja neuvoo, kuinka ilkeys teljetään. Demi näytti niin totiselta ja hartaalta, ettei Dan nauranut hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen, vaan sanoi vakavasti:

— Niin lujaa lukkoa ei varmasti olekaan, että minun pahat ajatukseni pysyisivät sen takana. Sitä paitsi huoneeni on sellaisessa siivossa, etten tiedä kuinka siitä selviäisin. Näytti siltä, kuin Dan olisi halunnut mielellään kokeilla Demin lapsekasta sielunsiivouskeinoa.

— Ovathan sinun pöytälaatikkosikin hienossa järjestyksessä. Kyllä sinä osaat siivota ja järjestää.

— Kuule, älä puhu kenellekään, mutta tullaan aina joskus tänne juttelemaan näistä asioista. Minä voin kertoa sinulle kaikenlaista mitä tiedän luonnosta ja muusta. Suostutko? ja Dan ojensi ison karkean kätensä.

Demi puristi sitä pienellä pehmeällä kädellään, ja kuilu heidän välillään umpeutui, sillä siinä onnellisessa rauhanmaailmassa, jossa pojat elivät, leikkivät lampaat ja leijonat yhdessä ja pienet lapset opettivat tietämättään vanhempia.

— Hei! sanoi Dan osoittaen taloon päin, kun Demi oli juuri aloittamassa toista esitelmää pahan kahlehtimisesta ja nitistämisestä. Ja he näkivät piilostaan Jo-rouva kävelevän hiljaa tietä pitkin syventyneenä kirjaan. Teddy taapersi jäljessä vetäen kumolleen keikahtaneita pieniä kärryjä.

— Odota, kunnes he keksivät meidät, kuiskasi Demi, ja molemmat istuivat hiljaa parin lähestyessä. Jo-rouva oli niin uppoutunut lukemiseen, että olisi voinut astua puroon, ellei Teddy olisi pysäyttänyt häntä.

— Äiti, minä tahdon onkia.

Jo sulki kirjansa, jota oli jo viikon päivät koettanut saada luetuksi, ja etsiskeli sopivaa ongenvapaa. Ennen kuin hän ehti taittaa pajunvesan, putosi notkea raidanoksa hänen jalkoihinsa, ja katsoessaan ylös hän näki poikien nauravan pesässä.

— Ylös! Ylös! huusi Teddy räpytellen käsiään kuin lentoon lähdössä.

— Minä tulen alas ja sinä pääset ylös. Minun täytyy mennä Daisyn luo, sanoi Demi toistaen mielessään kertomusta yhdeksästätoista kissasta ja saappaista ja tynnyreistä.

Teddy oli pian nostettu puuhun, ja Dan sanoi sitten nauraen:

— Tulkaa tekin, äiti, täällä on kylliksi tilaa. Minä kyllä autan. Rouva Bhaer katsahti ympärilleen, mutta kun ketään ei näkynyt ja hän itsekin halusi vähän hullutella, hän vastasi nauraen:

— Olkoon menneeksi, taidanpa kiivetä sinne, ja parilla taitavalla harppauksella hän oli raidassa.

— En ole kiipeillyt puissa koko naimisissaoloni aikana. Mutta tyttönä olin innokas kiipeilijä, hän sanoi katsellen huvittuneena alas varjoiselta istuimeltaan.

— Nyt voitte lukea jos haluatte, minä kyllä pidän Teddystä huolen, ehdotti Dan ja alkoi nikertää ongenvapaa kärsimättömälle pojalle.

— En taida välittää siitä nyt. Mitä te teitte täällä, Demi ja sinä? kysyi Jo-rouva ounastellen Danin vakavasta katseesta, että tällä oli jotain mielessä.

— Juteltiin vain. Minä kerroin hänelle puunlehdistä ja muista, ja hän kertoi minulle merkillisistä leikeistään. Kas niin, herraseni, alapas onkia, sanoi Dan ja pani vielä suuren sinisen kärpäsen koukuksi väännettyyn neulaan kiinnitettyään sitä ennen siiman vapaan.

Teddy kurkottautui alas puusta ja oli pian syventynyt tarkkailemaan kaloja. Dan piti poikaa mekonhelmasta kiinni, ettei tämä molskahtaisi veteen, ja Jo-rouva puhui Danille:

— On hauskaa, että juttelet Demille 'puunlehdistä ja muusta', sitä hän juuri tarvitsee. Toivoisin että sinä opettaisit häntä ja ottaisit hänet mukaasi metsiin.

— Kyllä minä ottaisinkin, mutta —

— Mutta mitä?

— Te ette varmasti luottaisi minuun.

— Miksi en?

— No, Demi on jotenkin niin hieno ja hyvä ja minä tällainen vintiö. Kyllä kai te haluatte pitää hänet kaukana minusta.

— Ethän sinä ole mikään vintiö. Minä luotan sinuun täysin, sillä sinä haluat vilpittömästi parantaa tapasi ja edistyt viikko viikolta.

— Ihanko totta? Dan kysyi katsoen häneen, ja alakuloisuuden pilvi alkoi hälvetä hänen kasvoiltaan.

— Niin. Etkö itse huomaa sitä?

— Toivoisin kyllä, mutta eihän sellaista voi tietää.

— Minä olen odottanut ja katsellut kaikessa rauhassa, pitänyt jonkinlaista koeaikaa, ennen kuin annan sinulle parhaan palkinnon jonka tiedän. Olet kestänyt kokeen hyvin, ja nyt minä en usko sinulle ainoastaan Demiä vaan oman Teddynikin, sillä sinä pystyt opettamaan heille joitakin seikkoja paremmin kuin me.

— Pystynköhän? sanoi Dan ja näytti hämmästyvän sellaista ajatusta.

— Demi on ollut niin paljon aikuisten parissa, että hän tarvitsee juuri sitä, mitä sinulla on — tietoa jokapäiväisistä asioista ja voimaa ja rohkeutta. Sinä olet urhein hänen näkemistään pojista ja hän ihailee sinun sisukkuuttasi. Sinä tiedät paljon luonnosta, osaat kertoa linnuista, mehiläisistä, lehdistä ja eläimistä hauskemmin kuin kirjat, ja koska sinun kertomuksesi ovat tosia, hän oppii ja hyötyy niistä. Näetkös nyt, kuinka paljon voit auttaa häntä ja miksi minä annan teidän olla yhdessä?

— Mutta minä kiroilen aina joskus ja voin kertoa asioita, joita Demin ei tarvitse tietää. En minä tietenkään tahallani kiroa, mutta huomaan sen vasta sitten kun sana on jo lipsahtanut, niin kuin äsken, tunnusti Dan.

— Minä tiedän, ettet halua ehdoin tahdoin tehdä tai sanoa mitään ikävää pojille, ja juuri siinä Demi voi varmasti auttaa sinua, sillä hän on vilpitön ja viisas käytöksessään ja hänellä on sellaista, mitä tahtoisin sinullekin antaa — hyviä periaatteita. Niitä ei voi koskaan juurruttaa liian aikaisin eikä ole koskaan liian myöhäistä puhua niistä ihmiselle, joka on jäänyt kasvatusta vaille. Te olette vain poikasia, mutta voitte opettaa toisillenne yhtä ja toista. Demi vahvistaa tietämättään sinun moraalista ryhtiäsi ja sinä hänen käytännöllisen elämän tajuaan ja minusta tuntuu, kuin olisin auttanut teitä molempia.

Vieraan on vaikea kuvitella, miten hyvillään ja liikuttunut Dan oli tästä luottamuksesta ja kiitoksesta. Kukaan ei koskaan ennen ollut luottanut häneen, kukaan ei ollut välittänyt etsiä eikä kehittää hänen hyviä ominaisuuksiaan eikä kukaan aavistanut, mitä tuon hyljityn poikaparan sydämessä piili.

Dan sai nyt rohkeutta kertoa Jo-rouvalle Demin kanssa tehdystä sopimuksesta ja rouva Bhaer oli tyytyväinen, että ensimmäinen askel oli otettu näin luontevasti. Kaikki Danin asiat näyttivät kääntyvän hyvin päin. Luottamus ja rakkaus olivat herättäneet eloon hänen luonteensa parhaan ja arvokkaimman puolen, ja hän oli saanut elämälleen pohjan.

Seuraava puussa vierailija oli Ned, mutta hän istui siellä vain tuokion seuraten kaikessa rauhassa, kuinka Dick ja Doll keräsivät hänelle sankoon heinäsirkkoja. Hän halusi tehdä Tommylle kepposen ja aikoi pistää näitä vilkkaita eläviä hänen vuoteeseensa, niin että Bangs vuoteeseen mentyään saman tien ponkaisisi ylös ja lisäisi illan iloa metsästämällä niitä ympäri huonetta. Sirkat saatiin pian kokoon ja maksettuaan kerääjille pari pastillia Ned lähti viimeistelemään Tommyn vuodetta.

Vähän aikaa vanha raita humisi ja lauloi itsekseen, keskusteli puron kanssa ja katseli piteneviä varjoja auringon painuessa taivaanrantaan. Ensimmäinen iltaruskon kajo punasi sen loistavia lehtiä, kun eräs poika tuli hiipien lehtokujaa myöten, kulki vainion yli ja huomattuaan Billyn puron rannalla meni tämän luokse ja sanoi salaperäisesti:

— Oletko kiltti ja menet sanomaan herra Bhaerille, että minä tahtoisin puhua hänen kanssaan täällä. Mutta kukaan ei saa kuulla.

Billy nyökkäsi ja juoksi pois; poika kiepsahti puuhun ja istui siellä huolestuneen näköisenä, mutta ilmeisesti paikka ja kaunis iltahetki kuitenkin viehättivät häntä. Viiden minuutin kuluttua herra Bhaer ilmestyi, nousi seisomaan aidalle, nojautui pesää kohti ja sanoi ystävällisesti:

— Hauskaa nähdä sinua, Jack. Mutta mikset tule sisään tervehtimään meitä kaikkia?

— Minä halusin ensiksi tavata teidät, herra Bhaer. Setä patisti minut takaisin. Tiedän etten ansaitse puolustusta ja sääliä, mutta minua pelottaa, että pojat ovat minulle kovin julmia.

Jack-parka ei esiintynyt juuri edukseen, mutta oli ilmeisesti pahoillaan ja häpeissään ja koetti selvitä vastaanotosta niin helpolla kuin suinkin, sillä hänen setänsä oli pieksänyt ja torunut häntä ankarasti siitä, että poika oli seurannut hänen esimerkkiään. Jack oli rukoillut, ettei häntä lähetettäisi takaisin, mutta koska koulu oli halpa, herra Ford oli heltymätön. Niinpä Jack palasi niin vähin äänin kuin suinkin ja vetäytyi herra Bhaerin turviin.

— Minäkin toivon etteivät he olisi, mutta en voi vastata heistä. Kun Dan ja Nat ovat saaneet kärsiä syyttömästi, on sinunkin syyllisenä kärsittävä jotain. Eikö se ole oikein? kysyi herra Bhaer joka säälistään huolimatta katsoi Jackin ansaitsevan rangaistuksen.

— Niin kai. Mutta minähän annoin Tommyn rahat takaisin ja pyysin anteeksi. Eikö se riitä? sanoi Jack hiukan nyrpeissään.

— Ei se riitä. Minusta sinun on pyydettävä anteeksi kaikilta kolmelta julkisesti ja rehellisesti. Et toki voi odottaa, että he kunnioittaisivat sinua ja luottaisivat sinuun vähiin aikoihin, mutta voit vapautua heidän tuntemastaan kaunasta, jos oikein yrität. Minä autan kyllä sinua.

— Minä pidän huutokaupan ja myyn tavarani huokeasta, sanoi Jack osoittaen katumustaan tavalla, joka luonnehti häntä mainiosti.

— Parasta antaa kaikki pois ja aloittaa uusi elämä. Vaikket koko kesänä ansaitsisi centtiäkään, olet syksyllä kuitenkin rikas poika, sanoi herra Bhaer vakavasti.

Ehdotus tuntui kovalta, mutta Jack hyväksyi sen, sillä nyt hän todella vasta ymmärsi, ettei kieroilu auttanut, ja hän halusi voittaa takaisin poikien ystävyyden. Hänen sydämensä oli lujasti kiinni maallisessa mammonassa ja hän ihan vaikeroi ajatellessaan, että hänen pitäisi antaa pois muutamia erinomaisia esineitä. Julkinen anteeksipyyntö tuntui helpolta siihen verrattuna. Mutta hän päätti saada takaisin rehellisen nimen, maksoi mitä maksoi, ja ansaita toveriensa kunnioituksen, joka ei ollut kauppatavaraa.

— Hyvä, minä yritän parhaani mukaan, hän sanoi ja hänen äänessään oli sen verran pontta, että se miellytti herra Bhaeria.

— Oikein! Tule nyt ja aloita heti paikalla.

Ja isä Bhaer vei vararikkoon joutuneen pojan takaisin pienoismaailmaan, joka aluksi otti hänet vastaan kylmästi, mutta lämpeni vähitellen, kun näki, että hän oli oppinut onnettomuudesta ja koetti totuttautua liiketoimiin aivan uusien, rehellisten periaatteitten mukaan.

16

VARSAN KESYTYS

— Mitä maailmassa tuo poika tekee? hämmästeli Jo-rouva eräänä päivänä nähdessään Danin juoksevan puolen virstan rataa kuin kilpailuissa. Poika oli yksin ja näytti jostakin kumman syystä päättäneen jatkaa, kunnes pakahtuisi tai taittaisi niskansa, sillä juostuaan monta kierrosta hän koetti hypätä aidalle ja heitti sitten kuperkeikkaa puistokäytävällä ja heittäytyi lopuksi uupuneena nurmikolle oven eteen.

— Harjoitteletko sinä kilpailua varten? kysyi Jo-rouva ikkunasta, jonka ääressä istui.

Dan kohotti äkkiä päänsä, lakkasi puuskuttamasta ja vastasi nauraen:

— En. Minä vain koetan käyttää höyryni loppuun.

— Etkö voi keksiä mitään säyseämpää tapaa? Tulet sairaaksi, jos rehkit noin kauheasti tässä helteessä, sanoi Jo-rouva nauraen ja heitti hänelle palmunlehdistä tehdyn ison viuhkan.

— Ei auta. Jossakin minun täytyy juosta, sanoi Dan niin outo ilme levottomissa silmissään, että Jo-rouva pelästyi ja kysyi äkkiä:

— Alkaako Plumfield käydä sinulle liian ahtaaksi?

— Ei haittaisi, vaikka se olisi vähän avarampi. Pidän siitä kovasti, mutta joskus paholainen riivaa minua ja silloin tekisi mieleni karata.

Sanat taisivat luiskahtaa vastoin hänen tahtoaan, sillä hän katui niitä samassa ja ajatteli ilmeisesti ansaitsevansa nuhteita moisesta kiittämättömyydestä. Mutta vaikka Jo-rouva olikin pahoillaan, hän ymmärsi Danin mielialan eikä voinut torua häntä tunnustuksesta. Hän katseli huolestuneena Dania ja huomasi, kuinka isoksi ja vankaksi poika oli kehittynyt ja miten kiihkeän ja päättäväisen näköinen hän oli. Hän muisti, että poika oli ennen tänne tuloaan elänyt vuosikausia täydellisessä vapaudessa ja siksi lempeätkin säännöt saattoivat ahdistaa häntä, kun hän joskus muisteli rajatonta vapauttaan.

— Niin se on, minun villihaukkani tarvitsee väljemmän häkin, mietti Jo-rouva itsekseen. Mutta jos minä nyt annan hänen mennä, hän joutuu ehkä turmioon. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä houkutin pitääkseni hänet turvassa.

— Minä ymmärrän sinua oikein hyvin, hän lisäsi ääneen. — Ei sinua riivaa 'paholainen', niin kuin sinä sanoit, vaan kaikissa nuorissa asuva luonnollinen vapauden kaipuu. Minäkin tunsin aikoinani samoin ja kerran minä toden teolla ajattelin karata.

— Miksette sitten karannut? kysyi Dan ja tuli nojaamaan matalaan ikkunalautaan haluten ilmeisestikin jatkaa keskustelua.

— Tiesin että se oli mieletöntä, ja rakkaus äitiin sai minut pysymään kotona.

— Minulla ei ole äitiä, aloitti Dan.

— Minä luulin, että sinulla nyt on, sanoi Jo-rouva pyyhkäisten lempeästi karkeat hiukset hänen kuumalta otsaltaan.

— Te olette loputtoman hyvä minulle enkä voi kylliksi kiittää teitä, mutta ei se ole ihan samaa, eihän? Dan katsoi häntä niin hartaasti ja kaipaavasti, että Jo-rouvan sydäntä viilsi.

— Ei ole, ei voi koskaan olla. Oma äitisi olisi varmaan voinut tehdä paljonkin sinun hyväksesi. Mutta anna minun täyttää hänen paikkansa. Minä en kai ole tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt, et sinä muuten haluaisi lähteä pois täältä, hän lisäsi surullisesti.

— Olette, kyllä te olette! huudahti Dan kiihkeästi. — Minä en halua karata, enkä karkaakaan, jos vain suinkin voin estää. Mutta tuntuu kuin joskus täytyisi purkautua jollakin tavalla. Tekee mieli juosta päistikkaa johonkin, särkeä jotain tai hyökätä jonkun kimppuun. En tiedä miksi, mutta siltä minusta vain tuntuu — ja siinä kaikki.

Dan nauroi puhuessaan, mutta hän oli tosissaan, sillä hän rypisti mustia kulmiaan ja iski nyrkkinsä ikkunapenkkiin sellaisella voimalla, että Jo-rouvan sormustin kimposi kauas nurmikolle. Dan toi sen takaisin ja ottaessaan sormustimen vastaan Jo-rouva piti hetken pojan isoa ruskeata kättä omassaan. Hänen katseestaan näkyi, että hän kamppaili mielessään ennen kuin sanoi:

— No niin, Dan, karkaa jos sinun täytyy, mutta älä karkaa kauas ja tule pian takaisin, sillä minä kaipaan sinua kovasti.

Saadessaan näin yllättäen luvan jäädä pois koulusta Dan meni niin hämilleen, että koko karkaamishalu jotenkin laimeni. Hän ei tiennyt miksi, mutta Jo-rouva tiesi ja halusi käyttää tietoa hyväkseen. Hän vaistosi, että kuta enemmän poikaa pidäteltäisiin, sitä enemmän hän taistelisi vastaan. Mutta jos hän pääsisi täysin vapaaksi, vapauden tunto taltuttaisi hänet, varsinkin kun hän tiesi, että ne joita hän eniten rakasti, pitivät hänet mielellään luonaan.

Se oli pieni koe, ja se onnistui, sillä Dan seisoi vähän aikaa hiljaa eikä vastannut, nyppi vain ajatuksissaan viuhkan kappaleiksi. Hän tunsi, että Jo-rouva oli vedonnut hänen sydämeensä ja kunniantuntoonsa. Katuvan näköisenä hän sanoi äkkiä päättävästi:

— Toistaiseksi en lähde minnekään, ja ilmoitan kyllä etukäteen, jos aion karata. Jätetäänkö asia tälleen?

— Jätetään vain. Nyt yritän keksiä jotain työtä, johon voit käyttää 'höyrysi' hyödyllisesti, ettei sinun tarvitse juoksennella ympäri kuin hullu koira, repiä minun viuhkojani tai tapella poikien kanssa. Mitähän me keksisimme? Danin koettaessa korjata tärvelemäänsä viuhkaa Jo-rouva vaivasi päätään, miten voisi varjella niskoittelijaansa niin kauan, että tämä oppisi läksynsä.

— Haluaisitko ruveta minun lähetikseni? hän keksi äkkiä.

— Käydä kaupungissa ja toimittaa kaikenlaisia asioita, niinkö? kysyi Dan, jonka mielenkiinto heräsi heti.

— Niin. Franz on kyllästynyt puuhaan, Silasta ei voi vaivata juuri nyt, eikä herra Bhaerilla ole aikaa. Vanha Andy on luotettava hevonen, sinä olet varma ajaja ja tunnet kaupungin kuin postinkantaja. Ota sinä nuo tehtävät huoleksesi, niin huomaat, että on ainakin yhtä hauskaa ajaa kolme kertaa viikossa kaupunkiin asioille kuin karata kerran kuukaudessa.

— Ottaisin hirveän mielelläni, mutta saanhan mennä yksin ja vastata itse kaikesta. En tahtoisi ketään toista sinne kiusakseni, sanoi Dan, jota uusi puuha viehätti niin, että hän halusi saada asian heti selväksi.

— Jos isä Bhaerilla ei ole mitään sitä vastaan, saat toimittaa asiat ihan yksin. Emil ehkä valittaa, mutta hän ei osaa hoitaa hevosta niin kuin sinä. Huomenna on muuten toripäivä, minun täytyykin kirjoittaa tavaralista valmiiksi. Pidä huoli, että vaunut ovat kunnossa, ja sano Silakselle, että hän varustaa äidille vietävät vihannekset valmiiksi. Sinun on noustava aikaisin, että joudut takaisin ennen koulun alkamista. Luuletko selviäväsi?

— Minähän olen aamuvirkku, sanoi Dan innoissaan.

— Ja se tapa talon pitää, sanoi Jo-rouva iloisesti.

Dan lähti riemumielin laittamaan uutta siimaa piiskaan, pesemään kärryjä ja antamaan Silakselle määräyksiä.

— Minun täytyy keksiä varalle jotain muuta, ennen kuin hän ehtii kyllästyä ja levottomuuden puuska taas yllättää hänet, mietti Jo-rouva mennessään kirjoittamaan ostoslistaa kiitollisena siitä, etteivät kaikki hänen poikansa olleet Daneja.

Herra Bhaer ei täysin hyväksynyt uutta suunnitelmaa, mutta suostui kokeeksi; ja se saikin Danin panemaan parastaan, niin että hän hylkäsi omat hurjat suunnitelmansa, jotka olivat liittyneet uuteen piiskaan ja pitkään alamäkeen. Hän nousi varhain aamulla ja lähti aikaisin matkaan luopuen sankarillisesti kiusauksesta ajaa kilpaa maitomiesten kanssa. Päästyään kaupunkiin hän suoritti huolellisesti asiansa ja tulla jyristi kotiin ennen koulun alkua herra Bhaerin hämmästykseksi ja rouva Bhaerin suureksi mielihyväksi.

Kommodori valitti että Dania suosittiin, mutta tyytyi saatuaan venehuoneeseensa uuden munalukon ja ajatellessaan, että merimiestä odotti toki suurempi kunnia kuin torikuormien ajaminen ja ostosten teko. Dan täyttikin uuden virkansa moitteettomasti monta viikkoa eikä puhunut enää sanaakaan karkaamisesta. Mutta eräänä päivänä herra Bhaer tapasi hänet kurittamassa Jackia, joka parkui suureen ääneen Danin polvien alla.

— No mutta, Dan? Minä luulin sinun jo kokonaan unohtaneen tappelemisen, hän sanoi rientäen hätään.

— Emme me tappele, me vain painimme, sanoi Dan jättäen kuritettavan rauhaan.

— Tuo näytti kyllä selvästi tappelulta ja taitaa tuntuakin siltä, vai mitä, Jack? sanoi herra Bhaer, kun hävinnyt osapuoli vaivoin selvisi jaloilleen.

— Varon kyllä toista kertaa painimasta Danin kanssa. Hän melkein väänsi niskani nurin, valitti Jack ja piteli päätään ollakseen varma, että se yhä keikkui hartioiden välissä.

— Me aloimme vain painia, mutta kun sain hänet alleni, en voinut olla löylyttämättä häntä vähän. Ikävä jos satutin sinua, selitti Dan häpeissään.

— Minä ymmärrän. Mielesi teki taas iskeä jonkun kimppuun, etkä voinut vastustaa kiusausta. Sinä olet omituinen vimmapää, Dan, tappelunnahina näyttää olevan sinulle yhtä tärkeätä kuin musiikki Natille, sanoi herra Bhaer, joka oli saanut kuulla kaiken Jo-rouvan ja Danin välisestä keskustelusta.

— Minä en mahda sille mitään. Jos siis tahdot välttää löylytystä, Jack, on parasta, että pysyt poissa tieltä, sanoi Dan niin uhkaavasti, että Jack livisti kiireesti tiehensä.

— Jos välttämättä haluat painiskella, niin minä näytän sinulle sitkeämmän vastustajan kuin Jack, sanoi herra Bhaer vieden Danin puuvajaan. Siellä oli keväällä tuotuja mahtavia kantoja, jotka yhä odottivat pilkkomista. Niitä osoittaen herra Bhaer sanoi:

— Kas tuossa, kun taas tunnet vastustamatonta halua kurittaa poikia, tule tänne ja käytä liiat voimasi noiden pienentämiseen.

— Hyvä on, sanoi Dan, tarttui lähellä olevaan kirveeseen ja kävi sitkeän kannon kimppuun niin äkäisesti, että sälöt sinkoilivat kauas ja herra Bhaerin täytyi paeta kuin henkensä edestä.

Dan piti sanansa tämän huvituksen suhteen, ja usein hänen nähtiin taistelevan julmettujen kantojen kanssa kasvot punaisina ja hurja katse silmissään. Hän joutui suorastaan vimmoihin joidenkin vastustajiensa kanssa ja kirosi niitä mielessään, kunnes viimeinenkin oli nitistetty. Silloin hän kokosi tyytyväisenä sylinsä täyteen tammipilkkeitä ja kantoi ne riemumarssissa keittiöön. Hän oli saanut rakot käsiinsä, väsyttänyt selkänsä ja tykyttänyt kirveen, mutta se kaikki oli vain hyväksi; sitkeät juurakot helpottivat häntä enemmän kuin kukaan aavisti, sillä hän käytti jokaiseen iskuun kertynyttä liikavoimaansa, joka olisi muuten voinut purkautua vähemmän harmittomalla tavalla.

— Kun tämä loppuu, en totisesti tiedä, mitä hänellä sitten teetän, mietti Jo-rouva, kun uusia ajatuksia ei ilmaantunut ja kaikki mahdollisuudet oli jo käytetty loppuun.

Mutta Dan keksi itse itselleen puuhaa ja ehti jo iloita siitä jonkin aikaa, ennen kuin kukaan aavisti syytä hänen tyytyväisyyteensä.

Yksi Laurie-herran nuorista kauniista hevosista laidunsi sen kesän Plumfieldissä ja juoksenteli vapaana suuressa haassa joen takana. Pojat olivat ihastuneita tähän komeaan, vilkkaaseen eläimeen, ja jonkin aikaa heistä oli hauska katsella, kuinka se nelisti ja hyppi liinakkohäntä huiskien ja pää korkealla kaarella. Mutta pian he väsyivät ja jättivät Charlie-prinssin oman onnensa nojaan. Kaikki muut paitsi Dan, joka ei milloinkaan väsynyt katselemaan sitä.

Dan kävi melkein joka päivä hevosen luona ja toi sille tuomisiksi palan sokeria, viipaleen leipää tai omenan. Charlie hyväksyi kiitollisena ystävyysliiton, ja toverukset rakastivat toisiaan kuin heidän välillään olisi ollut näkymätön mutta luja side. Oli Charlie sitten niityn millä puolen tahansa, aina se tuli täyttä laukkaa, kun Dan vihelsi sitä latojen luona; ja pojan ylimpiä onnenhetkiä oli se, kun kaunis, vilkas eläin pani päänsä hänen olalleen ja katseli häntä ystävällisesti suurilla ilmeikkäillä silmillään.

— Me ymmärrämme toisiamme puheittakin, eikö totta, poika? teki Danin mieli sanoa ylpeänä hevosen luottamuksesta, jota hän varjeli niin mustasukkaisesti, ettei puhunut kenellekään kuinka luja tämä ystävyys oli eikä huolinut muita mukaansa kuin Teddyn käydessään päivittäin katsomassa Charlieta.

Laurie-herra kävi joskus vilkaisemassa hevosta ja puheli, että syksyn tullen sitä täytyy ruveta opettamaan valjaisiin.

— Se on niin nöyrä ja hyväluontoinen, ettei kaipaa paljon kesytystä. Minä tulen jonakin päivänä ja koetan totuttaa sitä satulaan, hän sanoi kerran käydessään laitumella.

— Se antaa minun kyllä panna päitset päähänsä, mutta en usko, että se suostuu kantamaan satulaa, vaikka te itse panisitte sen sille selkään, vastasi Dan, joka ei ikinä jäänyt pois, kun Charlie ja hänen isäntänsä kohtasivat toisensa.

— Kyllä minä sen satulaan totutan enkä välitä, vaikka aluksi muutaman kerran putoaisinkin. Sitä ei ole koskaan kohdeltu ankarasti, joten se taipuu kyllä temppuilematta, vaikka ensin hämmästyykin sellaista vehjettä.

— Saapas nähdä, mitä se tekee, tuumi Dan, kun isä Bhaer ja Laurie-herra lähtivät ja Charlie palasi aitaukseen, josta se oli herrojen saapuessa tullut.

Kun Dan istui siinä aidan harjalla kiiltävä varsan selkä edessään, hänen mieleensä iski rohkea ajatus: hän koettaisi kuinka kävisi. Hän ei ajatellut minkäänlaista vaaraa, noudatti vain mielijohdettaan, ja kun Charlie pahaa aavistamatta näppi omenaa hänen kädestään, Dan keikahti äkkiä ja hiljaa sen selkään. Siinä hän ei kuitenkaan kauan pysynyt, sillä korskahtaen hämmästyksestä Charlie karkasi pystyyn takajaloilleen ja heitti Danin maahan. Poika ei kuitenkaan loukkaantunut pudotessaan, sillä sammal oli pehmeätä. Hän hypähti pystyyn nauraen ja sanoi: — Minä koetin joka tapauksessa! Tulepas tänne, veijari, niin yritän uudestaan.

Mutta Charlie kieltäytyi tulemasta ja Dan jätti sen rauhaan miettien, miten lopulta onnistuisi tuumassaan, sillä tällainen voimainkoetus kiinnosti häntä kovin. Seuraavalla kerralla hän otti riimun ja saatuaan sen kiinnitetyksi hän leikki hevosen kanssa jonkin aikaa, talutti sitä edestakaisin ja pani sen tekemään temppuja, kunnes se hieman väsyi. Sitten Dan vei Charlien aidan luo ja antoi sille leipää, mutta odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta, ja saatuaan hyvän otteen riimusta hän hypähti hevosen selkään. Charlie koetti vanhaa keinoa, mutta Dan piti varansa, sillä hän oli opetellut ratsastamaan Tobylla, jolla oli omat temppunsa ja joka myös koetti pudottaa ratsastajansa. Charlie oli sekä suuttunut että hämmästynyt, ja hypittyään vähän aikaa se lähti laukkaamaan, niin että Dan lensi suin päin sen selästä.

Ellei Dan olisi ollut niitä poikia, jotka vahingoittumatta kestävät mitä tahansa, hän olisi varmasti taittanut niskansa. Mutta hän vain pudota muksahti hervottomasti maahan ja makasi hetken ajatuksiaan kooten; Charlie sitä vastoin laukkasi ympäri niittyä keikutellen päätään ja osoittaen kaikin tavoin tyytyväisyyttään ratsastajan vastoinkäymisen johdosta. Äkkiä sille näytti selviävän, että Danille oli käynyt jotenkin hullusti, ja hyväluontoinen kun oli, se riensi katsomaan mikä oli hätänä. Dan antoi sen nuuskia ja nipistellä hetkisen, mutta sitten hän katsoi varsaa ja sanoi hyvin päättävästi, niin kuin toinen muka olisi ymmärtänyt:

— Sinä luulet kai voittaneesi minut, mutta erehdyt, poika. Minä ratsastan sinulla vielä — saatpa nähdä.

Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä, mutta keksi uuden tavan opettaa Charlieta sietämään taakkaa selässään.

Hän sitoi kokoon käärityn loimen sen selkään ja päästi hevosen sitten hyppimään, potkimaan ja raivoamaan niin paljon kuin sitä halutti. Mellastettuaan muutaman kerran mielin määrin Charlie asettui ja antoi Danin jo parin päivän kuluttua nousta selkäänsä; se käveli rauhallisesti, pysähteli usein ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: — Minä en ymmärrä tätä, mutta tuskin sinä pahaakaan tahdot, joten olkoon menneeksi.

Dan taputteli ja kiitteli Charlieta ja ratsasti sillä kierroksen joka päivä, tosin hän putosi usein, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään. Hän toivoi, että voisi käyttää satulaa ja ohjaksia, mutta ei uskaltanut tunnustaa mitä oli tehnyt. Hänen toiveensa täyttyikin, sillä temppuilulla oli ollut todistaja, joka puhui hänen puolestaan.

— Tiedättekös te, mitä tuo poika viime aikoina on puuhannut? kysyi Silas eräänä iltana isännältään, kun oli samassa ohjeita seuraavaksi päiväksi.

— Kuka heistä? kysyi herra Bhaer alistuvasti, sillä hän odotti kuulevansa taas huonoja uutisia.

— Dan. Hän on kesyttänyt varsaa, ja panen pääni pantiksi, että poika onnistuu, vastasi Silas myhäillen.

— Mistä te sen tiedätte?

— No, seuraanhan minä toki sen verran poikien hommia ja tiedän melkein aina, mitä he puuhaavat. Kun minä näin Danin menevän tuonne niitylle ja palaavan sieltä mustelmilla, arvasin heti, että jotain siellä on tekeillä. En puhunut mitään, mutta menin latoon ja katselin sieltä käsin, kuinka hän teki kaikenlaisia temppuja Charlien kanssa. Siunatkoon, miten se heitteli poikaa selästään ja paiski häntä kuin jauhosäkkiä. Mutta Dan ei ollut millänsäkään koko höyhennyksestä, taisipa vallan nauttia siitä.

— Mutta Silas, teidän olisi pitänyt lopettaa se — poikahan olisi voinut vaikka kuolla, sanoi herra Bhaer miettien, mitä ilveitä hänen lannistumattomien sankariensa mieleen johtuisi seuraavalla kerralla.

— Olisi kai pitänyt, mutta ei siinä niin hätää ollut, kun ei Charlie juuri temppuile, se on niin hyväluontoinen kuin hevonen voi olla. Suoraan sanoen en raskinut pilata näytöstä, sillä Danilla on totisesti sisua, ja sille minä nostan hattua. Mutta minä luulen, että hän havittelee nyt satulaa ja ottaa sen vanhan rähjän vaikka salaa, sen tähden minä tulinkin kertomaan. Antaisitte vain pojan yrittää, Laurie-herra ei siitä välitä, ja Charlie on juuri omiaan kokeiluun.

— Saammehan nähdä, sanoi herra Bhaer ja lähti ottamaan selvää asiasta.

Dan tunnusti heti ja myönsi, että Silas oli oikeassa: hän kykeni hallitsemaan Charlieta. Sitten hän kertoi, miten oli voittanut varsan suosion lukuisin porkkanalahjuksin, suostutellen ja peräänantamattomalla sitkeydellä, niin että oli monen turhan yrityksen perästä lopulta onnistunut ratsastamaan sillä riimut ohjaksina ja loimi satulana.

Laurie-herra oli huvittunut ja mielissään Danin rohkeudesta ja taidosta ja antoi hänelle vapaat kädet. Varsan koulutus pantiin heti alulle, sillä Laurie-herra sanoi, ettei tuollainen hintelä poika mitenkään vahingoita hevosta. Danin kunniaksi on mainittava, että Charlie suhtautui suopeasti satulaan ja suitsiin, kun oli jo kerran alistunut kuolainten aiheuttamaan harmiin. Ja kun Laurie-herra oli ensin sitä vähän koulinut, Dan sai istua satulaan ja lähteä ratsastamaan toisten poikien suureksi kateudeksi.

— Eikös se olekin komea? Ja se tottelee minua kuin lammas, sanoi Dan eräänä päivänä laskeuduttuaan satulasta ja seisoen kädet Charlien kaulalla.

— On! Ja eikö se olekin paljon hyödyllisempi ja miellyttävämpi kuin se villi varsa, joka kulutti aikansa laukaten ympäri niittyä, hyppien yli aitojen ja karaten silloin tällöin? kysyi rouva Bhaer portailta, joille hän aina ilmestyi, kun Dan ja Charlie esiintyivät.

— On totisesti. Katsokaa, se ei lähde enää karkuun, vaikken pidäkään siitä kiinni, ja se tulee heti luo kun vihellän. Minä olen saanut sen hyvin kesytetyksi, vai mitä? sanoi Dan ylpeänä ja onnellisena, sillä käydyistä taisteluista huolimatta Charlie rakasti häntä enemmän kuin isäntäänsä.

— Minullakin on varsa kesytettävänä ja uskon onnistuvani yhtä hyvin kuin sinä, jos vain olen yhtä kärsivällinen ja sitkeä, sanoi Jo-rouva hymyillen niin merkitsevästi, että Dan ymmärsi ja vastasi nauraen, vaikkakin samalla tosissaan:

— Eihän me enää hypitä aitojen yli eikä karata, vaan jäädään tänne — meistä saa kyllä komean ja hyödyllisen ratsukon. Vai mitä, Charlie?

17

KIRJALLISIA TÖITÄ

— Joutukaa pojat, kello on kolme, sanoi Franz eräänä keskiviikkoiltapäivänä, kun kello oli soinut ja joukko kirjallisuuden harrastajilta näyttäviä herroja asteli kirjat ja paperit kainalossa arvokkaasti museota kohti.

Tommy istui vielä luokassa pulpettinsa yli kumartuneena, musteen tahrimana ja innostuksen puna poskillaan, ja hänellä oli tapansa mukaan kauhea kiire; sillä huoleton Bangs ei joutunut koskaan valmiiksi ennen kuin viime hetkessä. Kun Franz kulki oven ohi etsien kuhnustelijoita, Tommy piirsi viimeiset vinkurat ja hyppäsi ikkunasta pihalle heilutellen kirjoitustaan kuivaksi. Nan seurasi hänen kannoillaan perin tärkeänä ja iso rullalle kääritty paperi kädessään, Demi saattoi Daisya ja molemmat olivat suorastaan haljeta jostakin mieluisasta salaisuudesta.

Museo oli mainiossa järjestyksessä ja aurinko loi köynnöstävästä humalasta hauskoja varjoja lattialle ison ikkunan takaa. Huoneen sivupenkillä istuivat herra ja rouva Bhaer, ja toisella sivulla oli pieni pöytä, jolle kirjoitukset pantiin, kun ne oli luettu. Lapset istuivat suuressa puoliympyrässä puutarhatuoleilla, jotka joskus repsahtivat auki, niin että istuja jysähti lattialle häiritsemättä kuitenkaan pahemmin tilaisuuden kulkua. Koska kaikkien aineiden lukeminen olisi vienyt liiaksi aikaa, esiinnyttiin vuoroin. Tänä keskiviikkoiltana oli nuorimpien vuoro. Isommat kuuntelivat heitä armollisesti ja arvostelivat esityksiä arkailematta.

— Naiset ensiksi. Nan saa aloittaa, sanoi herra Bhaer, kun tuolien asettelu ja paperien ratina oli hiljentynyt.

Nan astui pienen pöydän ääreen, ja ryittyään alkajaisiksi hän luki seuraavan mielenkiintoisen aineen:

"Pesusieni."

"Pesusieni, hyvät ystävät, on erittäin hyödyllinen ja merkillinen kasvi. Sitä kasvaa kallioilla veden alla ja se on kai jonkinlainen merilevä. Ihmiset kokoavat, kuivaavat ja puhdistavat sitä, koska pienet kalat ja hyönteiset asustavat sen huokosissa. Minäkin löysin kuoria uudesta sienestäni, ja hiekkaa. Muutamat lajit ovat hyvin pehmeitä; niillä pestään pikkulapsia. Pesusieniä käytetään moneen tarkoitukseen. Minä esitän muutamia niistä ja toivon, että eräät ystäväni painavat nyt mieleensä, mitä minä sanon. Pesusientä käytetään kasvojen pesussa. Minä en kyllä siitä pidä, mutta täytyyhän sitä käyttää, kun tahtoo olla siisti. Muutamat ihmiset eivät käytä sientä ja ovat likaisia."

Tässä lukija pysähtyi ja katsoi niin tiukasti Dickiin ja Dolliin, että sai heidät lyyhistymään.

— "Sitä käytetään myös herättämään ihmisiä unesta, minä tarkoitan poikia, jotka liiaksi rakastavat Nukku-Mattia."

Seurasi uusi paussi ja sen aikana kuului pidätettyä naurua ympäri huonetta. — "Jotkut pojat eivät näet heti herää kun herätetään, ja Mary-Ann puristaa vettä märästä sienestä heidän kasvoilleen, ja se tekee niin ilkeätä, että jopas heräävät."

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Emil sanoi:

— Minusta tuntuu, että sinä poikkeat asiasta.

— Enkä poikkea, sillä mehän kirjoitamme kasveista tai eläimistä ja minä kirjoitan molemmista, sillä pojathan ovat eläimiä, selitti Nan, ja välittämättä närkästyneestä ei-huudosta, joka hänelle karjaistiin, hän jatkoi tyynesti:

— "Vieläkin mielenkiintoisempaa tehdään sienellä: lääkärit kaatavat sieneen eetteriä ja pitävät sitä ihmisten nenän edessä, kun tahtovat kiskoa heiltä hampaat suusta. Minä teen niin suureksi tultuani ja annan sairaille ihmisille eetteriä, että he nukkuvat eivätkä tunne, kun minä katkaisen niiltä jalat ja kädet."

— Minä tiedän naisen, joka on tappanut kissoja eetterillä, aloitti Demi, mutta Dan keskeytti jutun kaataen hänen tuolinsa ja peittäen hatullaan hänen kasvonsa.

— Minua ei saa katkaista, sanoi Nan rypistäen kulmiaan kelvottomille metelöitsijöille. Huomautusta toteltiin silmänräpäyksessä ja nuori neiti lopetti aineensa seuraavasti:

— "Esityksessä on kolme opetusta, hyvät ystävät." Joku voihkaisi, mutta mitään loukkaavaa ei sentään esitetty. — "Ensimmäinen on: pitäkää kasvonne puhtaina, toinen: nouskaa aikaisin ylös, kolmas: kun eetterisieni pannaan nenänne eteen, vetäkää silloin syvään henkeä älkääkä potkiko, niin hampaat lähtevät kuin itsestään. Muuta en tahdokaan sanoa", ja Nan-neiti istahti suosionosoitusten kaikuessa.

— Sepä oli huomiota ansaitseva kirjoitelma. Sen moraali oli ylevä ja siinä oli runsaasti huumoria. Oikein hyvin kirjoitettu, Nan. Ja nyt on Daisyn vuoro, hymyili herra Bhaer viitaten samalla toiselle nuorelle neidille.

Daisy karahti helakanpunaiseksi asettuessaan paikoilleen ja sanoi hiljaa ja vaatimattomasti:

— Minun aineeni ei ole yhtä hieno ja hauska kuin Nanin. Mutta en minä osannut kirjoittaa parempaa.

— Mehän pidämme aina sinun aineistasi, kultaseni, sanoi Fritz-setä, ja poikien hyväksyvä mutina vahvisti hänen sanojaan. Tästä rohkaistuneena Daisy luki lyhyen juttunsa, jota kuunneltiin kunnioittavan tarkkaavasti:

"Kissa."

"Kissa on suloinen eläin. Minä rakastan niitä kovasti. Ne ovat puhtaita ja sieviä ja pyydystävät rottia ja hiiriä ja antavat silittää itseään ja pitävät ihmisistä, jos niille on kiltti. Ne ovat viisaita ja osaavat liikkua missä vain. Pikku kissoja sanotaan kissanpojiksi ja ne ovat suloisia eläviä. Minulla on kaksi kissanpoikaa, Mikki ja Missi, ja niiden äiti on keltasilmäinen Mirri. Setä kertoi minulle hauskan jutun miehestä, jonka nimi oli Muhammed. Hänellä oli kaunis kissa, joka makasi hänen nuttunsa hihalla, ja kun hän tarvitsi nuttuaan, hän leikkasi hihan pois, ettei herättäisi sitä. Hän oli varmasti hyvä mies. Muutamat kissat pyydystävät kalojakin."

— Niin minäkin! huudahti Teddy ja ponkaisi pystyyn kertomaan taimenestaan.

— Hiljaa, sanoi hänen äitinsä ja istutti pojan oitis paikalleen, sillä järjestystä rakastava Daisy ei pitänyt siitä, että häntä 'katkaistiin'.

— "Eräässä kirjassa kerrottiin kissasta, joka oli ovela kalastamaan. Koetin kerran opettaa Mirriä, mutta se vain raapi minua, kun se ei pidä vedestä. Mutta teestä se pitää. Kun minä puuhaan keittiössäni, se silittää tassullaan teekannua, kunnes minä annan sille. Se on hieno kissa ja syö omenavanukasta ja siirappia. Kaikki kissat eivät niistä välitä."

— Se oli hieno esitelmä, huudahti Nat, ja Daisy meni paikalleen mielissään ystävänsä kiitoksesta.

— Demi näyttää niin kärsimättömältä, että hän saa tulla seuraavaksi, sillä muuten hän ei pysy nahoissaan, sanoi Fritz-setä, ja Demi astui reippaasti puhujan paikalle.

— Minulla on runo! hän ilmoitti voitonriemuisesti ja luki ensimmäisen tekeleensä kovalla ja juhlallisella äänellä.

"Minä kirjoitan pienestä perhosta Danin haavi on sille paula se lentää ilmoja lintusena mutta ei koskaan laula

Se toukkana pienenä ilmestyy ja keltaisen kotelon päälleen laittaa ja sitten se lentää perhona ja kaikki lehdet suuhunsa taittaa

Ne syövät mettä ja hunajaa eivätkä laita pesää ne eivät pistä kuin ampiaiset mehiläiset tai herhiläiset vaan tanssivat kaiken kesää

Minä perhona liidellä tahtoisin aina luottaisin kauniiseen säähän mutta en koskaan tahtoisi Danin pistävän kanverttia päähän."

Tämä tavaton taidonnäyte hämmästytti kaikkia, ja Demin täytyi lukea runo uudestaan. Se oli kyllä vaikea tehtävä, sillä hieman ontuvissa säkeissä ei ollut välimerkkejä ja pikku runoilijalta oli henki loppua pitkiä säkeitä lukiessaan.

— Hänestä tulee vielä toinen Shakespeare, sanoi Jo-rouva nauraen kuollakseen, sillä tämä runohelmi muistutti hänelle sitä runoa, jonka hän itse oli kirjoittanut kymmenen ikäisenä ja joka alkoi hieman epävarmasti:

"Jos hauta pieni olisi mulla mäen laitamalla, niin perhot, linnut ja hyttyset mulle laulais taivahalla."

— Astupas esiin, Tommy. Jos itse aineeseen on käytetty yhtä paljon mustetta kuin noihin tahroihin, niin se onkin aika pitkä, sanoi herra Bhaer, kun Demi oli saatu suostutelluksi takaisin paikalleen.

— Ei se ole aine, se on kirje. Katsokaas, minä ihan unohdin, että tänään on minun vuoroni, ja muistin sen vasta koulun loputtua. En tiennyt mistä olisin kirjoittanut eikä ollut enää aikaa lukea, siksi kirjoitin kirjeen isoäidille. Siinä puhutaan vähän linnuista, ehkä se kelpaa.

Tämän pitkän anteeksipyynnön jälkeen Tommy sukelsi mustemereen ja tankkasi kirjettään pysähtyen silloin tällöin saadakseen selvää omista harakanvarpaistaan.

"Rakas isoäiti. — Toivon, että voit hyvin. James-setä lähetti minulle taskupyssyn. Se on kaunis pieni murha-ase, tämän näköinen — ja Tommy piirsi ilmaan kummallisen kuvion, joka muistutti lähinnä jonkinmoista pumppua tai höyrykonetta — piippu on kaksikymmentä kaksi, perä on kahdeksan ja sen voi taivuttaa A-kirjaimen muotoon, liipaisin on kolme ja hana kaksi senttiä. Se ladataan takaa ja paukahtaa kauheasti ja kantaa kauas. Minä aion pian mennä ampumaan oravia. Olen ampunut museoon monta hienoa lintua. Niillä on täpliä rinnassa ja Dan pitää niistä kovin. Hän täytti ne hienosti ja ne istuvat luonnollisessa asennossa puussa, vain yksi on kuin humalassa. Täällä oli työssä eräs ranskalainen, ja Pöppö lausui hänen nimensä niin hassusti, että minun täytyy kertoa siitä. Hänen nimensä oli Germain. Ensin Pöppö sanoi 'Jerry', ja kun me nauroimme sille, hän muutti sen Jeremiaaksi. Sitä pilkattiin ja siitä tuli herra Germani ja lopulta Garryman, joksi se jäi. Minä en kirjoita sinulle usein, koska minulla on niin paljon tekemistä, mutta minä ajattelen sinua usein ja pidän sinusta ja toivon, että voit niin hyvin kuin ilman minua voit voida.

— Pojanpoikasi

Thomas Buckminster Bangs.

P.S. Jos satut saamaan postimerkkejä, muista minua.

Muistutus. Terveisiä kaikille ja varsinkin Almira-tädille. Vieläkö hän laittaa sokeroituja luumuja?

P.S. Rouva Bhaer lähettää terveisensä.

P.S. Herra Bhaer lähettäisi varmaan myös, jos tietäisi että kirjoitan sinulle.

Muistutus. Isä kai aikoo antaa minulle kellon syntymäpäiväksi. Olen siitä iloinen, sillä nykyään minulla ei ole aavistustakaan ajan kulusta ja myöhästyn usein koulusta.

P.S. Minun tekisi mieli nähdä sinut pian. Etkö lähettäisi joskus hevosta minua noutamaan?

T.B.B."

Pojat nauroivat jokaiselle jälkikirjoitukselle raikuvasti, ja kun Tommy tuli kuudenteen ja samalla viimeiseen, hän oli niin voipunut, että ilomielin istuutui pyyhkimään tuhruisia kasvojaan.

— Toivottavasti vanha rouvaparka kestää kunnialla kirjeesi, kuului melun seasta herra Bhaerin ääni.

— Ei oteta huomioon sitä ystävällistä viittausta, joka tehdään jälkikirjoituksen viimeisessä osassa, sillä kirjeessä on hänelle kylliksi ilman Tommyn vierailuakin, vastasi Jo-rouva muistaen, että vanha rouva tavallisesti joutui vuoteeseen lannistumattoman pojanpoikansa vierailun jälkeen.

— Nyt on minun vuoro, sanoi Teddy, joka oli oppinut muutaman säkeen ulkoa ja oli toisten esiintyessä noussut vähän väliä pystyyn. Nyt hän ei enää jaksanut odottaa sekuntiakaan.

— Poika unohtaa, jos hänen vielä pitää odottaa, ja minulla oli aikamoinen työ opettaa se hänelle, sanoi hänen äitinsä.

Teddy tallusteli puhujan paikalle ja kumarsi ja niiasi yhtaikaa aivan kuin haluten tehdä kaikkien mieliksi. Sitten hän lausui melkein henkeä vetämättä seuraavat säkeet painottaen aina vääriä sanoja:

"Pienet vesipisaraiset, hienot hiekkajyvät luovat maita mantereita sekä meret syvät. Pienet ystävyyden sanat kaunistavat kieltä, tuovat kotiin viihtyisyyttä, kohottavat mieltä."

Lopussa hän läpytti käsiään ja sai toiset kaksin verroin innostumaan, sitten hän juoksi äitinsä luo ja piilotti päänsä tämän helmaan riemuissaan valtavista suosionosoituksista.

Dick ja Doll eivät kirjoittaneet, mutta heidät oli innostettu tarkkailemaan eläinten ja hyönteisten tapoja ja kertomaan mitä olivat nähneet. Dickistä se oli hauskaa, ja hänellä olikin aina paljon kerrottavaa. Hän marssi vuorollaan pöydän luo ja katsellen yleisöä luottavasti kirkkailla silmillään kertoi tietonsa niin tosissaan, ettei kukaan huomannut hänen kyttyräselkäänsä.

— Minä olen tarkastellut sudenkorentoja ja lukenut Danin kirjastakin ja koetan kertoa mitä muistan. Lammikolla niitä tapaa suuret joukot lentelemässä ympäriinsä. Ne ovat sinisiä ja niillä on isot silmät ja verkkomaiset siivet ja ne ovat kauniita. Minä otin yhden kiinni tarkastellakseni, ja se oli varmastikin kaunein hyönteinen jonka olen nähnyt. Sudenkorento pyydystää pieniä eläviä syötäväkseen, ja sillä on omituiset koukut, jotka se panee linkkuun, silloin kun se ei metsästä. Se rakastaa auringonpaistetta ja tanssii päivät päästänsä. Odottakaas, mitä minun vielä piti niistä kertoa? Ai, nyt muistan! Sudenkorento laskee munansa veteen ja ne laskeutuvat pohjaan ja hautautuvat liejuun. Niistä tulee ulos pieni ruma elukka; en tiedä sen nimeä, mutta se on ruskea ja se saa uuden nahan ja kasvaa yhä suuremmaksi. Mutta kestää kaksi vuotta ennen kuin siitä tulee sudenkorento. Nyt tulee merkillisin asia, kuunnelkaa tarkkaan, sillä ette taida tietääkään sitä. Se näet tuntee, milloin on valmis, ja silloin ruma toukkamainen otus nousee vedestä kivelle tai kaislalle ja sen selkä halkeaa.

— Älähän, sitä minä en usko, sanoi Tommy, joka ei juuri tarkkaillut ympäristöään ja todella luuli, että Dick panee omiaan.

— Aukeaahan sen selkä? vetosi Dick herra Bhaeriin, joka pikku puhujan suureksi mielihyväksi nyökkäsi myöntävästi.

— Niin on syntynyt sudenkorento, ja se istuu päivänpaisteeseen ja kokoaa voimia. Se kasvaa vahvaksi ja levittää kauniit siipensä ja lentää ilman halki eikä enää ole toukka. Siinä kaikki mitä tiedän. Mutta minä pidän varani ja yritän nähdä, kun se kuoriutuu, sillä on varmasti hurjan hauskaa muuttua komeaksi sudenkorennoksi.

Dick kertoi juttunsa hyvin, ja kun hän kuvasi vastasyntyneen hyönteisen lentoa, hän vaapotti käsiään niin kuin olisi nähnyt korennon lentävän ja halunnut itsekin seurata sitä. Jo-rouva veti Dickin rinnalleen, suuteli hänen kalpeaa poskeaan ja sanoi:

— Se oli kaunis tarina, kultaseni, ja sinä muistit sen mainiosti. Minä kirjoitan ja kerron siitä äidillesikin.

Dick istuutui hänen polvelleen ja hymyili tyytyväisenä kiitoksesta ja päätti tarkkaan seurata sudenkorennon kehitystä, kun se vaihtaa vanhan ruumiinsa uuteen. Doll kertoi jotakin sorsista ja ankoista kumman laulavalla nuotilla, sillä hän oli opetellut tietonsa ulkoa ja hänestä koko touhu oli aikamoista piinaa.

— Meidän ankat ovat hyvin kesyjä, hän lopetti. — Ne syövät kauheasti ja etsivät ruokaa mudasta ja vedestä. Ne eivät välitä munistaan, vaan jättävät ne pilaantumaan, ja —

— Minun eivät jätä! huudahti Tommy.

— Mutta jotkut kuitenkin jättävät, Silas sanoi niin. Kanat pitävät huolta ankanpojista, mutta ne eivät päästä niitä veteen, vaan pitävät siitä kauheaa melua. Mutta poikaset eivät välitä vähääkään.

— Minä taas kerron pöllöistä, aloitti Nat, joka oli huolellisesti kirjoittanut esityksensä ja saanut apua Danilta.

— Pöllöillä on iso pää, pyöreät silmät, käyrä nokka ja vankat kynnet. Jotkut ovat harmaita, toiset taas valkoisia, mustia ja kellertäviä. Pöllön höyhenet ovat hyvin pehmeät ja ne ovat joskus ihan pystyssä. Se lentää aivan äänettömästi ja pyydystää lepakoita, hiiriä, lintuja ja pikkueläviä. Se rakentaa pesänsä kallioihin ja onttoihin puihin tai ryöstää joskus toisten lintujen pesiä. Isolla sarvipöllöllä on kaksi suurta munaa, isompia kuin kanan munat, ja ne ovat punaisenruskeita. Ruskeankeltainen yöpöllö munii viisi sileätä valkoista munaa, ja sen kuulee öisin huhuilevan. Jotkut itkevät kuin pikkulapset. Pöllöt nielevät hiiret ja lepakot kokonaisina, ja mikä ei sula, sen ne oksentavat palloina pois.

— Hyvänen aika! Sehän hassua! kuultiin Nanin huomauttavan.

— Pöllö ei näe päivällä, ja jos se lähtee auringonpaisteessa liikkeelle, se räpyttelee puolisokeana ympäriinsä ja toiset linnut ahdistelevat ja nokkivat sitä ihan kuin pilkkaisivat. Sarvipöllö on hyvin iso, melkein kotkan kokoinen. Se syö jäniksiä, rottia, käärmeitä ja lintuja ja asuu kallionrotkoissa tai vanhoissa raunioituneissa rakennuksissa. Pöllöt huutavat monella eri tavalla, joskus kuin ihminen hädissään: 'Hu-huuh!' ja moinen huhuilu pelottelee ihmisiä öisin metsässä. Tunturipöllö asustaa kylmissä maissa ja näyttää joskus haukalta. On sellaisiakin pöllöjä, jotka kaivavat koloja maahan ja elävät kuin myyrät, ne ovat aika pieniä. Tornipöllö on yleisin, ja minä olen nähnyt sellaisen istuvan puunkolossa. Se oli kuin pieni harmaa kissa, toinen silmä auki, toinen kiinni. Hämärissä se lähtee liikkeelle ja vaanii lepakoita. Minä sain yhden kiinni ja tässä se on.

Nat otti takkinsa povesta pehmeähöyhenisen linnun, joka räpytti silmiään, pyristeli höyheniään ja näytti kovin uniselta, kömpelöltä ja vihaiselta.

— Älkääkä koskeko siihen! Muuten se antaa teille kyytiä, sanoi Nat silitellen ylpeänä uutta lemmikkiään. Ensin hän pani paperihatun pöllön päähän ja pojat nauroivat sen hupsua ulkonäköä, sitten hän vielä täydensi vaikutusta paperisilmälaseilla, jolloin lintu tuli niin oppineen näköiseksi, että pojat aivan kiljuivat riemusta. Lopuksi lintu suuttui, tarrautui nokallaan riippuvaan nenäliinaan ja 'kotkotti'. Silloin se sai lentää vapauteen, mutta se istahti oven edessä olevan petäjän oksalle ja katsella killisteli seuruetta niin hullunkurisen näköisenä, että kaikki olivat katketa naurusta.

— Entäs George, onkos sinulla mitään? kysyi herra Bhaer, kun huoneessa taas oli hiljaista.

— Olen minä lukenut myyristä, mutta en muista muuta kuin että ne kaivavat reikiä ja asuvat niissä, ja jos aikoo saada niitä kiinni täytyy kaataa reiät vettä täyteen. Ja myyrät kuolevat elleivät saa syödä kauhean usein.

Sitten Pumppu istahti paikalleen ja toivoi hartaasti, että olisi ollut ahkerampi ja kirjoittanut oikein paperille arvokkaat havaintonsa, sillä hänen viimeksi mainitsemansa tieto herätti yleistä naurua, joka harmitti häntä julmasti.

— No niin, sitten onkin tämän päivän työ tehty, aloitti herra Bhaer, mutta Tommy huusi kiireesti:

— Ei, ei vielä. Ettekö muista, että meidän pitää antaa se tavara. Hän viittoili kiivaasti ja teki sormillaan kuin silmälasit.

— Sehän on totta, minä vallan unohdin. Nyt on sinun vuorosi, Tom, sanoi herra Bhaer istahtaen paikalleen, ja kaikki Dania lukuunottamatta olivat kovasti innoissaan.

Nat, Tommy ja Demi poistuivat huoneesta, mutta palasivat pian kantaen pientä punaista sahviaanilaatikkoa Jo-rouvan hopeatarjottimella. Se oli Tommyn käsissä, ja hän asteli Nat ja Demi kannoillaan mitään aavistamattoman Danin luo. Tommy oli valmistanut tilaisuuteen vaikuttavan puheen, mutta kun hetki koitti, se oli haihtunut mielestä ja hän sanoi vain mutkattomasti:

— Kuule, Dan, me haluamme antaa sinulle jotain sovittaaksemme sen mitä tapahtui jokin aika sitten ja näyttääksemme, kuinka paljon me sinusta pidämme, kun sinä olet niin reilu. Tässä se on, toivottavasti siitä on sinulle iloa.

Dan oli niin hämmästynyt, että lehahti yhtä punaiseksi kuin sahviaanilaatikko ja mumisi vain: — Kiitos pojat! kopeloidessaan lahjaansa auki. Mutta kun hän näki, mitä se sisälsi, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tarttui kauan kaipaamaansa kalleuteen. Hän oli niin haltioissaan, että kaikki olivat tyytyväisiä.

— Loistokappale! Olette totisesti kunnon kavereita, kun annoitte minulle tämän. Juuri tällaista minä olen toivonut. Annas kun puristan kättäsi, Tommy!

Monta kättä ojennettiin ja kädenpuristukset olivat sydämellisiä, sillä pojat olivat riemuissaan Danin ilosta ja kokoontuivat hänen ympärilleen juttelemaan kauniista lahjasta. Kesken puheensorinan Dan huomasi Jo-rouvan, joka seisoi iloisen näköisenä piirin ulkopuolella.

— Minulla ei ole osaa eikä arpaa asiassa. Pojat ovat keksineet lahjan ihan itse, hän sanoi vastaukseksi Danin katseeseen, joka näytti kiittävän häntä tästä onnellisesta hetkestä. Dan hymyili, ja Jo-rouva ymmärsi äänensävyn merkityksen, kun poika sanoi:

— Te se olette kuitenkin. Työntyen poikajoukon läpi hän ojensi ensin kätensä Jo-rouvalle ja sitten herra Bhaerille, joka tyytyväisyydestä myhäillen katseli joukkoaan. Sanaakaan ei lausuttu, mutta he tunsivat mitä hän halusi sanoa, ja pikku Teddy ilmaisi heidän ilonsa, kun hän isänsä sylistä kurottuen otti Dania kaulasta ja lepersi:

— Minun Danny on kiltti!

— Hei, Dan, näytä nyt taikalasillasi niitä komeita solu… mitä ne olivatkaan, pyysi Jack, joka tunsi olonsa hankalaksi ja olisi puikahtanut ulos, ellei Emil olisi häntä pidättänyt.

— Vilkaisepas tuota, niin kuullaan mitä tuumit, sanoi Dan onnellisena, kun sai näyttää mikroskooppiaan.

Hän pani sen kovakuoriaisen päälle, joka sattui olemaan pöydällä, ja Jack kumartui tarkastelemaan sitä. Jackin silmät pyöristyivät.

— Voi veljet, mitkä väkäset! Nyt minä ymmärrän, miksi koskee niin vietävästi, kun tuollainen ötökkä pääsee tarraamaan kiinni.

— Se vilkutti minulle, hihkui Nan, joka oli pistänyt päänsä Jackin kainalon ali, niin että oli jo toisena näkemässä.

Kukin katsoi vuorollaan, ja Dan näytti heille perhosen siiven pehmeää pintaa, hiuksen läpileikkauksen, lehden suoniston, jota tuskin näki paljaalla silmällä, vaikka se pienen taikalasin läpi katsottuna oli kuin tiheä verkko. Iho heidän omissa sormissaan oli kuin maisema täynnä vuorenharjoja, laaksoja ja kukkuloita. Hämähäkinverkko näytti paksulta ompelulangalta ja mehiläisen pistin oli kuin naskali.

— Ne ovat yhtä ihmeellisiä kuin minun satukirjani kuvat, mutta paljon jännittävämpiä, sanoi Demi haltioissaan.

— Dan on nyt kuin satujen taikuri ja hän voi näyttää teille monenmoisia ihmeitä, joita ympärillänne tapahtuu, sillä hänellä on kärsivällisyyttä ja rakkautta luontoon. Me elämme kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa, Demi, ja mitä enemmän sinä tiedät siitä, sitä viisaammaksi ja paremmaksi itse tulet. Tämä pieni laite opettaa teille luontoa aivan uudella tavalla, ja te voitte saada erinomaisia oppitunteja, jos vain haluatte, sanoi herra Bhaer iloissaan poikien kiinnostuksesta.

— Voisinko minä nähdä jonkun sielun tällä mikroskoopilla, jos katsoisin tarkasti? kysyi Demi, jota pienen lasipalan voima kovasti kiinnosti.

— Et, ystäväni, siihen sen teho ei riitä, eikä niin tehokasta mikroskooppia voi tehdäkään. Sinun täytyy odottaa vielä kauan ennen kuin silmäsi ovat kyllin tarkat huomaamaan Jumalan näkymättömimmät ihmeet, vastasi Fritz-setä käsi pojan päälaella.

— Niin kai. Mutta Daisy ja minä arvelemme, että jos enkeleitä on olemassa, niiden siivet näyttävät varmasti samanlaisilta kuin perhosen siivet tuon lasin läpi, ne ovat vain pehmeämmät ja niissä on enemmän kultaa.

— Usko vain niin ja pidä omat siipesi puhtaina ja loistavina äläkä lennä pois vielä pitkiin aikoihin.

— En minä lennäkään. Ja Demi piti sanansa.

— Näkemiin, pojat, minun täytyy nyt mennä, mutta jätän teidät jatkamaan tutkimuksia uuden luonnontieteen opettajanne johdolla, sanoi herra Bhaer ja lähti töihinsä tyytyväisenä tähän kirjallisten harjoitusten päivään.

18

SADONKORJUU

Puutarhat menestyivät hyvin sinä kesänä ja syyskuussa korjattiin sato suurella riemulla. Ned ja Jack yhdistivät viljelyksensä ja kasvattivat perunaa, koska se oli hyvää kauppatavaraa. He saivat satoa tarkasti laskien viisikymmentä litraa ja myivät ne kohtuuhinnalla herra Bhaerille, sillä perunoita kului tässä perheessä lujasti.

Emil ja Franz olivat maissin viljelijöitä ja kuorivat viljansa riihessä suurella melulla. Sitten he veivät itse jyvät myllyyn ja palasivat ylpeinä kotiin; heillä oli perheelle jauhoja pitkäksi aikaa pikavanukasta ja maissikakkuja varten. He eivät huolineet rahaa viljastaan, vaan Franz selitti:

— Emme voi ikinä palkita enolle sitä, mitä hän on tehnyt meidän hyväksemme, vaikka kasvattaisimme maissia koko lopun ikämme.

Nat sai papuja niin runsaasti, että joutui toivottomuuden valtaan: elinaikanaan hän ei selviytyisi niiden perkaamisesta. Mutta Jo-rouva keksi keinon. Kuivat palot levitettiin riihen lattialle, Nat soitti katrillia ja pojat tanssivat, kunnes pavut irtaantuivat paloista.

Tommyn varhaiset pavut epäonnistuivat täysin, sillä alkukesän kuivuus vikuutti niitä pahasti, kun hän ei kastellut palstaansa. Myöhemmin pavut alkoivat jo vähän virkistyä, mutta kun viljelijä jätti ne aivan oman onnensa nojaan taistelemaan kirppuja ja rikkaruohoja vastaan, ne uupuivat ja kärsivät vitkallisen kuoleman. Silloin Tommy käänsi maansa uudestaan ja kylvi siihen herneitä. Mutta oli jo myöhä, linnut verottivat siemeniä ja kepittäminen unohtui, niin että varret retkottivat pitkin maata. Kun onnettomat palot vihdoin valmistuivat, ei kukaan välittänyt niistä, sillä herneiden aika oli ohi.

Lohduttautuakseen Tommy kävi harjoittamaan laupeudentyötä. Hän siirsi palstalleen kaikki löytämänsä ohdakkeet ja hoiti niitä huolellisesti Tobya varten; Toby näet ahmi herkkunaan näitä piikkisiä kasveja ja oli nyhtänyt suuhunsa joka ikisen ohdakkeen, minkä laitumeltaan löysi. Pojat pitivät hauskaa Tommyn ohdakeviljelmän kustannuksella, mutta Tommy väitti, että oli autuaampaa antaa kuin ottaa ja selitti kasvattavansa ensi kesänä maassaan ohdakkeiden lisäksi myös matoja ja käärmeitä, niin että Demin kilpikonnat ja Natin lemmikkipöllökin saisivat mieleistään ravintoa. Hyväsydämisen ja huolettoman Tommyn tapaista!

Demi oli toimittanut isoäidilleen salaattia pitkin kesää ja syksyllä hän lähetti isoisälle korillisen nauriita, niin puhtaiksi hangattuja, että ne olivat kuin isoja valkoisia munia. Isoäiti piti kovin salaatista ja isoisä kehui itsensä Luculluksenkin syöneen nauriita.

Daisylla oli pelkkiä kukkia pienessä maatilkussaan, ja sieltä sai koko pitkän kesän kauniita ja tuoksuvia kukkakimppuja. Hän oli kovin ihastunut puutarhaansa ja möyri siellä päivät pitkät hoitaen ruusuja, orvokkeja, hajuherneitä ja resedoja yhtä huolellisesti ja hellästi kuin konsanaan nukkejaan ja ystäviään. Aina tilaisuuden tullen lähetettiin kaupunkiin pieniä kukkavihkoja, ja muutamat kodin maljakoista olivat erikoisesti hänen huolenaan. Hänellä oli monia hauskoja mielikuvia kukista. Punaisista ja valkoisista unikoista hän teki hehkeitä nukkeja, sitoi terälehdet ruohovyöllä röyhelöiseksi hameeksi ja pani vihreään päähän ihastuttavan kellokukkahatun. Näille kukkaihmisille hän teki herneenpaloista veneitä, joissa oli purjeet ruusun terälehdistä ja jotka lipuivat viehkeästi tyynellä lammella. Huomattuaan, ettei keijukaisia olekaan, hän teki niitä itse ja rakasti uskollisesti näitä pieniä ystäviään, joilla oli tärkeä sija hänen kesämaisemassaan.

Nan viljeli lääkekasveja, ja hänen palstallaan oli hieno valikoima hyödyllisiä yrttejä, joita hän hoiti yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Syyskuussa hänellä oli paljon touhua, kun hän leikkasi, kuivasi ja niputti satonsa. Samalla hän kirjoitti pieneen vihkoon, kuinka eri yrttejä oli käytettävä. Hän oli tehnyt monenlaisia kokeita ja myös monia erehdyksiä; niinpä hän halusi varmistua, ettei toistamiseen antaisi esimerkiksi Mikille malia kissanmintun asemesta.

Dick, Doll ja Rob muokkasivat kukin maansa ja pitivät siitä ääntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Molemmat D:t viljelivät palsternakkaa ja porkkanaa ja odottivat haikeina ajan kulumista, että saisivat kiskoa kallisarvoiset juureksensa maasta. Dick tutki salaa porkkanoitaan, mutta istutti ne takaisin ja myönsi Silaksen olleen oikeassa, kun tämä sanoi, että oli liian aikaista nostaa niitä.

Rob korjasi satonaan neljä pientä ja yhden suunnattoman suuren kurpitsan. Tuo kurpitsavaari näytti imeneen itseensä pienen kasvitarhan kaiken ravinnon ja koonneen kaikki auringonsäteet, ja siinä se köllötti suurena, keltaisena pallona luvaten moneksi viikoksi herkullista kurpitsapiirakkaa. Rob oli niin ihastunut jättiläiskasviinsa, että vei kaikki sitä katsomaan, ja kun halla alkoi nipistellä, hän peitteli kurpitsansa yöksi vanhalla huovalla kuin rakkaan lapsen. Kun se korjattiin, hän ei antanut kenenkään koskea siihen ja olikin vähällä taittaa selkänsä, kun työnsi sitä latoon pienillä käsikärryillä, joita Doll ja Dick kärryjen eteen valjastettuina vain vastamäessä saivat auttaa. Hänen äitinsä lupasi, että kiitosjuhlan piirakat paistettaisiin siitä, ja viittaili epämääräisesti, että hänellä oli suunnitelma, joka tuottaisi kiitetylle kurpitsalle ja sen omistajalle kunniaa.

Billy-parka istutti kurkkuja, mutta kuokki onnettomuudeksi ne maasta ja jätti rikkaruohot jäljelle. Kymmenisen minuuttia hän suri lohduttomasti tätä erehdystä, mutta unohti sitten koko asian ja kylvi maahan kourallisen keräämiään kirkkaita nappeja. Kukaan ei häirinnyt häntä; hän sai tehdä palstalleen mitä halusi, ja pian se näyttikin maanjäristyksen myllertämältä. Kun tuli korjuuaika, hänen satonsa olisi supistunut vain kiviin ja rikkaruohoihin, ellei kunnon Pöppö olisi ripustanut puolta tusinaa appelsiineja siihen kuivaan puuhun, jonka poika oli istuttanut keskelle palstaansa. Billy oli ihastunut hedelmiin eikä kukaan turmellut hänen iloaan, vaan hän sai pitää pienen ihmeensä.

Pumpulla oli monenmoisia koettelemuksia meloniensa suhteen. Hän halusi välttämättä maistaa niitä ja piti itsekseen kekkerit ennen kuin ne olivat edes kypsiä; mutta hän tuli niin kipeäksi, ettei pariin päivään uskonut enää ikinä syövänsä mitään. Mutta hän selvisi vaivoistaan ja tarjosi ensimmäiset sokerimeloninsa toisille maistamatta itse suupalaakaan. Ne olivat mainioita meloneja, sillä hän kasvatti niitä päivänpaisteisella rinteellä ja ne kypsyivät nopeasti.

Viimeinen ja paras kasvoi pitkin viinisalkoa, ja Pumppu oli ilmoittanut myyvänsä kaikki sen hedelmät naapurin rouvalle. Pojat olivat pettyneitä, sillä he olisivat toivoneet, että kaikki popsittaisiin kotona ja he ilmaisivat tyytymättömyytensä uudella ja vaikuttavalla tavalla. Kun Pumppu eräänä aamuna meni katsomaan kolmea komeaa meloniaan, jotka piti myytämän, hän kauhistui. Jokaisen vihreässä kyljessä irvisteli veitsellä vuoltu valkoinen sana: ahmatti. Hän raivostui ja juoksi Jo-rouvan luo lohduttautumaan. Tämä kuunteli, otti osaa suruun ja sanoi sitten:

— Jollet halua joutua naurun alaiseksi, sinun täytyy antaa melonisi lahjaksi.

— Kai minun sitten täytyy, en minä kuitenkaan voi löylyttää kaikkia poikia. Mutta kyllä minä tahtoisin näyttää niille konnille, että muistaisivat, pauhasi Pumppu.

Jo-rouva tiesi melkein varmasti, kuka kepposen oli tehnyt, sillä hän oli edellisenä iltana nähnyt kolme päätä epäilyttävän lähellä toisiaan sohvan nurkassa, ja kun siinä oli sipisty ja nyökytelty, Jo-rouva tiesi kokemuksesta, että kepponen oli tekeillä. Kuutamoilta, rapina vanhassa kirsikkapuussa Emilin ikkunan luona, haava Tommyn sormessa — kaikki nämä vahvistivat hänen epäilyksiään. Tyynnytettyään vähän Pumpun vihaa hän käski pojan tuoda pahoinpidellyt melonit makuuhuoneeseensa, mutta kielsi puhumasta sanaakaan tapahtuneesta. Pumppu toi melonit, ja veijarikolmikko ihmetteli, kun hän kesti kepposen näin tyynesti. Se tärveli heidän ilonsa, ja melonien täydellinen häviäminen sai heidät levottomiksi. Pumpun hyväntuulisuus lisäsi vielä huolestuneisuutta, sillä hän oli tyynempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ja suhtautui heihin niin välinpitämättömästi, että pojat olivat aivan ymmällään.

Päivällisen aikaan he ymmärsivät kaiken; silloin Pumpun kosto kohtasi heidät ja he puolestaan joutuivat naurun alaisiksi.

Kun vanukas oli syöty ja tuli hedelmien aika, Mary-Ann ilmestyi tirskuen huoneeseen ja kantoi isoa melonia. Silas toi toista ja jälkijoukkona tuli Dan kolmannen melonin kanssa. Kukin pahantekijöistä sai eteensä melonin, jonka sileästä vihreästä pinnasta saivat lukea lisäyksen omaan kaiverrukseensa: "Ahmatti lähettää tervehdyksen." Kaikki näkivät kirjoituksen, ja koko pöytäkunta; nauroi katketakseen.

Danilla ei ollut kasvitarhaa, sillä alkukesän hän oli ollut poissa talosta ja loppukesän jalkapuolena. Niinpä hän oli auttanut Silasta missä pystyi, pilkkonut Pöpölle puita ja pitänyt ympäristöstä niin hyvää huolta, että Jo-rouvan käytävät aina olivat siistit ja ruoho huolellisesti leikattu portaiden edestä.

Kun toiset korjasivat satoa, hän oli hiukan murheellinen, koska hänellä ei ollut mitään näytettävänään. Mutta syksyn mittaan hän saattoi esittää kokoelman metsänantimia, jotka olivat kokonaan hänen omiaan. Joka lauantai hän lähti yksin metsiin, niityille ja vuorille ja palasi aina runsaat tuomiset mukanaan. Hän näytti tietävän niityt, missä komeimmat kurjenmiekat kukkivat, viidakot missä sassafrasipuut olivat tuuheimmat, oravien pähkinäpaikat, arvokkaat valkokuoriset tammet ja seudut, joissa kasvoi haavoja parantava kultalehtiviini. Hän toi sieltä loistavia punaisia ja keltaisia lehtiä, joilla Jo-rouva sai koristella huoneita — hajuheiniä, köynnöstupsuja, vahapensaan keltaisia ja untuvaisen pehmeitä marjoja ja punalaitaisia, valkoisia tai smaragdin vihreitä sammalia.

— Minun ei tarvitse mennä metsään, koska Dan tuo metsän luokseni, oli Jo-rouvan tapana sanoa, kun hän koristeli seiniä keltaisilla vaahteran oksilla ja tulipunaisilla kuusamaseppeleillä tai täytti maljakoita ruskeilla sananjaloilla, kauniita käpyjä notkuvilla kuusenoksilla ja kestävillä syksyn kukilla.

Suuri ullakko oli järjestetty lasten vaatehuoneeksi, jossa jokaisella oli oma osastonsa, ja jonkin aikaa se oli talon tärkeimpiä nähtävyyksiä. Daisyn kukansiemenet olivat pienissä paperipusseissa, joissa kaikissa oli sievästi kirjoitetut nimet, ja ne oli ladottu kolmijalkaisen pöydän laatikkoon. Nanin yrtit riippuivat tuoksuvina kimppuina seinillä. Tommyllä oli korillinen ohdakkeen höytyviä ja siis aika tavalla ohdakkeensiemeniä seuraavan kevään kylvöön, elleivät ne siihen mennessä lentelisi tiehensä. Emilillä oli maissin tähkiä kuivamassa, ja Demi oli kerännyt tammenterhoja ja kaikenlaisia siemeniä lemmikeilleen talven varaksi. Mutta Danin sadossa vasta näkemistä oli, sillä runsas puoli lattiaa oli hänen metsästä tuomiensa pähkinöiden peitossa. Niitä oli kaikenlaisia, sillä hän oli vaeltanut saalistusretkillään metsiä peninkulmittani, kiivennyt korkeihin puihin ja tunkeutunut tiheimpiinkin pensaikkoihin. Saksanpähkinät, kastanjat, pikkupähkinät ja pyökinpähkinät oli aseteltu kaikki eri ryhmiin, ja siellä ne tummuivat, kuivuivat ja makeutuivat talven kesteihin.

Talon lähettyvillä kasvoi saksanpähkinäpuu, jota Rob ja Teddy sanoivat omakseen. Se tuotti tänä vuonna runsaan sadon. Isot komeat pähkinät putoilivat maahan ja hävisivät varisseitten lehtien sekaan, josta ahkerat oravat löysivät ne helpommin kuin laiskat Bhaerit. Heidän isänsä oli sanonut, että he saisivat pitää pähkinät, jos poimisivat ne, mutta siitäkään ei ollut apua. Työ oli helppoa ja Teddy piti siitä, mutta hän väsyi pian ja jätti pikku korinsa puolilleen puun juurelle seuraavaan päivään. Mutta ennen kuin uusi päivä ehti, olivat viekkaat oravat ahkerassa työssä vilistäen vanhaa jalavaa ylös alas, kunnes olivat sulloneet kolonsa täyteen, ja sitten ne vielä kokosivat pähkinöitä oksanhaaroihin, mistä ne kiireiden mentyä voisi siirtää pois. Niiden lystikkäät tavat huvittivat poikia sanomattomasti, kunnes Silas eräänä päivänä sanoi heille:

— Oletteko te myyneet pähkinät oraville?

— Emme, vastasi Rob miettien, mitä Silas mahtoi tarkoittaa.

— Sitten on parasta pitää kiirettä, muuten ne pikku vekkulit eivät jätä teille ainuttakaan.

— Kyllä me ne voitamme, kunhan päästään alkuun. Pähkinöitä on tänä vuonna kauheasti.

— Puussa ei ole enää montakaan, ja maan ovat oravat puhdistaneet tarkkaan, käy vaikka katsomassa.

Robby juoksi katsomaan ja hätääntyi huomatessaan, kuinka vähän pähkinöitä oli jäljellä. Hän kävi hakemassa Teddyn, ja pojat ahersivat koko iltapäivän oravien sättiessä heitä aidalta.

— Nyt meidän on pidettävä vahtia ja poimittava pähkinät heti kun niitä tippuu, muuten emme saa kuin vakallisen ja sitten kaikki nauravat meille.

— Tuhma orava, et saa pähkinöitä, minä poimin vikkelästi ja vien ne ylisille, sanoi Teddy topakasti pikku kurrelle, joka suutuksissaan pöyhisteli häntäänsä ja naksutteli.

Sinä iltana kova tuuli pudotteli sadoittain pähkinöitä, ja tullessaan aamulla herättämään poikiaan Jo-rouva sanoi reippaasti:

— Tulkaa pian, oravat ovat jo ahkerassa työssä. Saattekin puskea lujasti tänään, muuten ne vievät viimeisetkin maasta.

— Eivät kyllä vie, sanoi Robby, hyppäsi kiireesti vuoteesta, hotkaisi vähän aamiaista ja hyökkäsi pelastamaan omaisuuttaan.

Teddy lähti mukaan ja ahersi kuin pieni majava taapertaen edestakaisin milloin tyhjä, milloin täysi kori kädessään. Vakallinen oli jo viety vilja-aittaan, ja kun koulun kello soi, pojat myllersivät yhä lehtien seassa etsimässä pähkinöitä.

— Voi, isä anna minun jäädä poimimaan. Nuo oravat ryöstävät muuten kaikki minun pähkinäni. Luen sitten myöhemmin läksyt, huusi Rob juosten palavissaan kouluhuoneeseen.

— Jos olisit noussut joka aamu varhain poimimaan, niin nyt ei tarvitsisi hätäillä. Minähän puhuin siitä, mutta sinä et välittänyt. Siksi en voi antaa sinun lyödä laimin koulua. Oravat saavat tänä vuonna enemmän kuin omansa, ja sen ne ansaitsevat, sillä ne ovat olleet ahkeria. Saat vapaata viimeisen tunnin, mutta et enempää, sanoi herra Bhaer ja osoitti Robin paikalleen. Pikku mies tarttui kirjaansa ja päätti ottaa tuona luvattuna tuntina vahingon takaisin.

Oli raivostuttavaa istua hiljaa ja katsella, kuinka tuuli karisteli viimeisiä pähkinöitä ja kuinka sukkelat varkaat häärivät ihan silmien edessä, pysähtyivät silloin tällöin syömään pähkinän ja heiluttelivat häntäänsä aivan kuin ilkkuen: "Ähä piti, senkin laiskuri."

Onneksi Teddy jatkoi työtä yksinään, se lohdutti sentään poikaparkaa tänä koettelemusten hetkenä. Pikku miehen uutteruus ja sinnikkyys oli verratonta. Hän poimi ja poimi, kunnes selkää pakotti, hän tepsutti sinne ja tänne, kunnes jalat aivan väsyivät. Hän uhmasi tuulta, väsymystä ja vallattomia oravia, kunnes hänen äitinsä lopulta jätti työnsä ja lähti kantamaan pähkinöitä hänen avukseen ja kehui samalla kilttiä pikku miestä, joka koetti parhaansa mukaan auttaa veljeään.

Päästessään koulusta Rob löysi Teddyn lepäämästä ison pähkinäkorin luota. Poika oli lopen uupunut, mutta ei silti halunnut lähteä kentältä; hattu palleroisessa kädessään hän hätisteli varkaita ja haukkasi aina välillä virkistävän palan isosta omenasta, joka hänellä oli toisessa kädessään.

Rob ryhtyi työhön, ja maa oli kerätty puti puhtaaksi ennen kello kahta, pähkinät turvallisesti vilja-aitan ylisillä ja ahkerat työmiehet iloissaan saavutuksesta. Mutta kurre eukkoineen ei antautunut. Mennessään muutaman päivän perästä katsomaan pähkinöitään Rob kauhistui, sillä niitä oli hävinnyt paljon. Kukaan pojista ei ollut voinut pihistää niitä, koska ovi oli lukossa; kyyhkyset eivät olleet syöneet niitä, eikä talossa ollut rottia. Pikku Bhaerit puhkesivat valitusvirsiin, kunnes Dick sanoi:

— Minä näin kurren aitan katolla, ehkä se on ottanut ne.

— Niin onkin. Minä laitan sille kyllä satimen, uhkasi Rob.

— Jos olet silmä kovana, voit keksiä minne se ne vie. Ehkä minä onnistun saamaan ne takaisin, sanoi Dan, jota huvitti poikien ja oravien välinen taistelu.

Rob alkoi seurata oravia ja näki herra ja rouva kurren heittäytyvän jalavan riippuvilta oksilta jyväaitan katolle, livahtavan sisään kyyhkyslakan pienestä aukosta ja palaavan pähkinä suussa. Kun ne eivät voineet kuormineen kulkea tulojälkiään, ne juoksivat räystäälle, sitten seinää pitkin alas, loikkasivat hetkeksi nurkan alle ja palasivat näkyviin ilman ryöstösaalista. Rob juoksi paikalle, ja kolossa lehtien alla oli suuri kasa varastettua omaisuutta, joka ajan pitkään olisi kannettu edelleen koloihin.

— Senkin lurjukset! Nyt minä teen teille kepposet enkä jätä teille ainoatakaan, sanoi Rob. Hän tyhjensi kuopan ja aitan ylisen, vei riidanalaiset pähkinät ullakolle ja tutki tarkasti kaikki ikkunaruudut, etteivät tunnottomat rosvot vain pääsisi sisään. Oravat tuntuivat tajuavan, että taistelu oli nyt päättynyt, ja palasivat pesäänsä, mutta eivät aina voineet vastustaa kiusausta, vaan nakkelivat Robin päähän pähkinänkuoria ja sättivät häntä rumasti, ikään kuin eivät olisi voineet unohtaa eivätkä antaa anteeksi, että Rob oli sittenkin perinyt voiton.

Isä ja äiti Bhaerin sato oli aivan toista lajia, eikä sitä ole helppo kuvata. Mutta he olivat tyytyväisiä siihen ja tunsivat, että kesän työ oli onnistunut hyvin ja ajan oloon kypsyisi viljaa, joka tekisi heidät hyvin onnellisiksi.

19

JOHN BROOKE

— Herääpäs, Demi! Sinua tarvitaan.

— Mitä varten? Vastahan minä menin sänkyyn, ei nyt voi vielä olla aamu, penäsi Demi unisena räpytellen silmiään kuin pieni huuhkaja.

— Kello on vasta kymmenen, mutta isäsi on sairas ja meidän täytyy mennä hänen luokseen. Voi, pikku Demi-parkaani! sanoi Jo-täti ja laski huokaisten päänsä tyynylle hänen viereensä. Uni kaikkosi Demin silmistä ja hänen sydämensä täyttyi pelolla, sillä hän ymmärsi hämärästi, miksi täti itki aivan kuin jokin menetys olisi uhkaamassa. Sanaa virkkamatta hän painautui lähemmäs tätiä, ja hetken kuluttua tämä saavutti tasapainonsa. Hän suuteli hellästi Demin huolestuneita kasvoja ja sanoi:

— Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset, eikä aikaa ole hukattavana. Pue pian päällesi ja tule minun huoneeseeni; minun täytyy mennä Daisyn luo.

— Puen heti paikalla! Kun Jo-täti meni, Demi hypähti vuoteesta, pukeutui kuin unessa, jätti Tommyn sikeästi nukkumaan ja käveli läpi hiljaisen talon. Hän tunsi, että jotain uutta ja surullista oli tapahtumassa — jotain joka erotti hänet toisista pojista joksikin aikaa ja sai maailman näyttämään yhtä synkältä, hiljaiselta ja oudolta kuin nämä tutut huoneet näin yöllä. Laurie-herran lähettämät vaunut odottivat oven edessä. Daisy oli pian valmis, ja istuessaan ääneti vaunuissa tädin ja sedän kanssa kaksoset pitivät koko matkan toisiaan kädestä.

Vain Franz ja Emil tiesivät mitä oli tapahtunut. Tullessaan seuraavana aamuna alakertaan pojat hämmästyivät ja säikähtivät, sillä talo tuntui autiolta ilman isäntää ja emäntää. Aamiaisesta tuli synkkä, kun iloinen Jo-rouva ei ollut teekannun takana, ja kun koulun piti alkaa, isä Bhaerin paikka oli tyhjä. Pojat vaeltelivat onnettomina koko tunnin odottaen uutisia ja toivoen, että Demin isä voisi hyvin, sillä kaikki pitivät ystävällisestä John Brookesta. Kello löi kymmenen, eikä kukaan tullut rauhoittamaan heitä. Heidän ei tehnyt mieli leikkiä, vaikka aika kuluikin hitaasti. He vain istuivat vakavina ja haluttomina. Äkkiä Franz nousi ja sanoi vakuuttavasti:

— Hei, kuulkaa. Mennään luokkaan ja pidetään koulua aivan kuin eno olisi täällä. Päivä kuluu nopeammin, ja eno on varmasti mielissään.

— Kuka meitä kuulustelee? kysyi Jack.

— Minä. En kyllä tiedä paljon enempää kuin tekään, mutta minä olen vanhin ja koetan täyttää enon paikan kunnes hän tulee — jos nimittäin suostutte.

Franzin vaatimaton ja hillitty esiintyminen tehosi jollakin tavoin toisiin, sillä vaikka hänen silmänsä olivat punaiset yön jäljiltä, hänessä oli kuitenkin jotain uutta ja miehekästä, aivan kuin hän olisi jo alkanut tuntea elämän huolten ja murheiden painon ja koettanut ottaa ne rohkeasti kantaakseen.

— Minä suostun ilman muuta, sanoi Emil ja meni paikalleen muistaen, että merimiehen ensimmäinen velvollisuus on totella esimiehiään.

Toiset seurasivat esimerkkiä, Franz istuutui herra Bhaerin tuolille ja tunnin ajan vallitsi mainio järjestys. Läksyt oli luettu ja kuulusteltu, Franz oli kärsivällinen ja hauska opettaja, sillä viisaasti kyllä hän jätti kuulustelematta ne aineet, joissa ei itse ollut pätevä, ja piti järjestystä yllä enemmän murheen sävyttämällä arvokkuudella kuin sanan voimalla. Juuri kun oli pikku poikien vuoro lukea, eteisestä kuului askelia ja kaikki kääntyivät nähdäkseen uutiset isä Bhaerin ilmeestä, kun hän astuisi luokkaan. Ystävälliset kasvot ilmaisivat heti paikalla, ettei Demillä ollut enää isää, sillä ne olivat kalpeat ja murheelliset, eikä hänellä riittänyt edes sanoja vastaukseen, kun Rob juoksi häntä vastaan ja kysyi moittivasti:

— Mitä varten sinä menit, isä, ja jätit minut yöllä?

Muisto toisesta isästä, joka oli jättänyt lapsensa yöllä eikä koskaan palaisi, sai herra Bhaerin lujasti puristamaan omaa poikaansa ja piilottamaan kasvonsa hetkeksi tämän kiharoihin. Emil painoi pään käsiinsä, Franz astui enon luo ja pani kätensä hänen olalleen kasvot kalpeina surusta ja myötätunnosta. Toiset istuivat niin hiljaa, että ulkoa kuului selvästi putoavien lehtien rapina.

Rob ei oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta hänen teki pahaa nähdä isä onnettomana. Niinpä hän kohotti pienin käsin isänsä päätä ja sanoi sirkuttaen:

— Älä itke, isä! Kaikki olivat kilttejä, me pidimme koulua ja Franz oli opettaja.

Herra Bhaer kohotti katseensa, koetti hymyillä ja sanoi niin kiitollisella äänellä, että pojat tunsivat olevansa pyhimyksiä:

— Kiitoksia, pojat, kiitoksia oikein paljon siitä. Se oli hyvä tapa auttaa ja lohduttaa minua.

— Franz ehdotti sitä, ja hän oli loisto-opettaja, kertoi Nat, ja hänen sanojaan vahvisti toisten poikien myöntävä mumina, joka ilahdutti suuresti nuorta viransijaista.

Herra Bhaer laski Robin maahan, kiersi kätensä sisarenpoikansa harteille ja sanoi tyytyväisen näköisenä:

— Tämä tekee minun raskaan päiväni helpommaksi ja saa minut luottamaan teihin kaikkiin. Minua tarvitaan kaupungissa ja minun täytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa. Ajattelin antaa teille lupaa tai lähettää muutamia teistä kotiin, mutta jos tahdotte jäädä ja jatkaa samaan tapaan, niin minä olen iloinen.

— Me jäämme! Kyllä Franz pitää meistä huolen! kuului eri puolilta.

— Eikö äiti pian tule kotiin? kysyi Rob haikeasti.

— Me tulemme molemmat yöksi. Mutta Meg-täti tarvitsee nyt äitiä enemmän kuin te ja tiedän että mielelläsi lainaat häntä vähäksi aikaa.

— Kyllä minä, mutta Teddy on itkenyt häntä ja löi hoitajaa ja oli kauhean ilkeä, kanteli Rob aivan kuin nämä uutiset toisivat äidin heti kotiin.

— Missä minun kuopukseni nyt on? kysyi herra Bhaer.

— Dan vei hänet ulos rauhoittumaan. Nyt ei ole enää mitään hätää, sanoi Franz viitaten ikkunaan, josta näkyi Dan vetämässä Teddyä rattailla koirien hyppiessä heidän ympärillään.

— Minä en tahdo tavata häntä nyt, hän vain kiihtyisi turhaan; mutta sanokaa Danille, että minä olen jättänyt Teddyn hänen huostaansa. Te vanhemmat kyllä pidätte yhden päivän huolta itsestänne. Franz voi ohjailla teitä ja Silas hoitaa muuten taloa. Hyvästi iltaan asti.

— Kerro vähän John-sedästä, sanoi Emil pidättäen herra Bhaeria, kun tämä aikoi kiiruhtaa pois.

— Ennätimme ajoissa jättämään hänelle hyvästit. Daisy ja Demi olivat hänen käsivarsillaan, kun hän nukahti rauhallisesti Meg-tädin syliin. En jaksa nyt kertoa enempää, sanoi herra Bhaer ja lähti nopeasti huoneesta. Langon kuolema oli sattunut häneen kipeästi, sillä John Brooke oli ollut hänen läheinen ystävänsä.

Koko päivän talo oli hyvin hiljainen. Pikkupojat leikkivät ääneti lastenhuoneessa. Toiset kuluttivat aikaansa kävellen, istuen raidassa tai hoidellen lemmikkejään; tuntui aivan kuin olisi ollut sunnuntai keskellä viikkoa. Kaikki puhelivat John-sedästä; pojat tunsivat, että jotain arvokasta ja hyvää oli poistunut heidän pienestä maailmastaan.

Herran ja rouva Bhaer tulivat hämärissä kahdestaan kotiin, sillä Demi ja Daisy olivat jääneet äitinsä luo lohduttamaan häntä. Jo-poloinen oli lopen uupunut ja tarvitsi ilmeisesti myös, lasten lohdutusta, sillä päästyään portaille hän ensimmäiseksi kysyi:

— Missä minun pikkuiseni on?

— Täällä, vastasi hento ääni. Ja kun Dan oli laskenut Teddyn äidin syliin, poika jatkoi:

— Danny on ollut minun kanssani koko päivän ja minä olen ollut kiltti.

Jo-rouva kääntyi kiittämään uskollista hoitajaa, mutta Dan oli rientänyt hätistämään pois poikia, jotka olivat rynnänneet eteiseen tulijoita vastaan, ja puhui heille matalalla äänellä:

— Älkää tulko, ei hän jaksa kestää meitä nyt.

— Ei, älkää menkö. Haluan tavata teidät kaikki. Tulkaa vain, pojat. Minä olen lyönyt teitä laimin koko päivän.

Jo-rouva ojensi kätensä kohti poikia, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen ja saattoivat hänet makuuhuoneeseen.

— Minä olen niin väsynyt, että kyyhötän mieluimmin täällä Teddyn kanssa. Toisikohan joku minulle teetä, hän sanoi koettaen puhua hilpeästi.

Koko lauma hyökkäsi ruokasaliin, ja illallispöytä olisi ollut vaarassa, ellei herra Bhaer olisi joutunut hätään. Sovittiin, että toiset pojat saisivat viedä teen, toiset korjata astiat.

Neljä läheisintä ja rakkainta sai ensiksi mainitun kunniatehtävän. Franz vei teekannun, Emil leivän, Rob maidon ja Teddy halusi välttämättä kantaa sokeriastian, perille saapuessaan se sattui olemaan muutamaa palaa kevyempi kuin lähtiessä. Monia naisia olisi poikien äänekäs touhu tällaisena hetkenä kiusannut, mutta Jo-rouva piti siitä. Tämäniltaisessa herkässä mielentilassaan hän tunsi erityistä hellyyttä näitä poikia kohtaan, joista moni oli isätön ja äiditön, ja heidän kömpelö osanottonsa lohdutti häntä. Se auttoi häntä paljon enemmän kuin ne paksut voileivät, joita pojat hänelle toivat, ja kun Kommodori kuiskasi hänelle käheästi, tukahtuneella äänellä:

— Koeta kestää täti, se oli ankara isku. Me yritämme jotenkin korvata sitä, tämä lämmitti häntä enemmän kuin teekupillinen, jonka poika hänelle toi. Kun illallinen oli syöty, korjasi toinen joukko pois tähteet ja astiat, ja Dan ojensi kätensä uniselle Teddylle.

— Antakaa minun panna hänet nukkumaan, kun te olette noin väsynyt, äiti.

— Lähdetkö hänen kanssaan, kultaseni? kysyi Jo-rouva pieneltä mytyltä, joka lepäsi sohvatyynyillä hänen sylissään.

— Lähden. Ja uskollinen hoitaja vei ylpeänä pikku miehen nukkumaan.

— Minäkin tekisin mielelläni jotakin, sanoi Nat huokaisten.

— Kyllä sinä voitkin tehdä. Hae viulusi ja soita minulle se sievä laulu, jonka nuotit Teddy-setä sinulle viimeksi lähetti. Musiikki on tänä iltana paras lohdutus.

Nat lensi hakemaan viuluansa, ja istuen Jo-rouvan oven edessä hän soitti kauniimmin kuin koskaan ennen, sillä nyt soitossa oli sydän mukana ja se antoi sormille ihmeellisen taidon. Toiset pojat istuivat ääneti portailla ja vartioivat, ettei kukaan päässyt häiritsemään talon rauhaa. Franz pysytteli Jo-rouvan luona, kunnes tämä vihdoin nukahti ja unohti hetkeksi surunsa.

Kului kaksi hiljaista päivää. Kolmantena herra Bhaer tuli koulun loputtua sisään kirje kädessään.

— Minä luen teille jotain, pojat, hän sanoi, ja kun pojat seisoivat hänen ympärillään, hän luki:

"Rakas Fritz! — Kuulin, ettet ole aikonut ottaa joukkoasi tänään mukaan, koska arvelet, etten ehkä pitäisi siitä. Mutta tuo heidät, minä pyydän. Ystävien näkeminen voi auttaa Demiä kestämään raskaan hetken, ja haluaisin poikien kuulevan, mitä isä sanoo Johnista. Tiedän että se tekee heille hyvää. Jos he laulaisivat jonkin vanhan kauniin virren, jonka sinä olet heille opettanut, se olisi minusta kauneita musiikkia ja sopisi erinomaisesti tilaisuuteen. Pyydä heitä. Tervehtien Meg."

— Haluatteko te lähteä? kysyi herra Bhaer katsellen poikia.

— Haluamme, he vastasivat kaikki, ja tuntia myöhemmin koko joukko lähti John Brooken vaatimattomiin hautajaisiin.

Pieni talo oli yhtä hiljainen, aurinkoinen ja kodikas kuin kymmenen vuotta sitten, kun Meg saapui sinne morsiamena. Silloin oli kesä alullaan ja ruusut kukkivat kaikkialla, nyt oltiin alkusyksyssä, ja kuihtuneita lehtiä leijui hiljaa maahan. Morsian oli nyt leski, mutta sama suloinen rauha loisti hänen kasvoillaan ja hänen tyyni alistumisensa lohdutti niitä, jotka olivat tulleet häntä lohduttamaan.

— Oi, Meg, kuinka sinä jaksat kestää sen noin? kuiskasi Jo, kun talon emäntä tuli ovelle heitä vastaan ja toivotti heidät hymyillen tervetulleiksi eikä hänessä havainnut mitään muutosta, ehkä vain enemmän hellyyttä kuin ennen.

— Jo kulta, minun elämääni on kymmenen vuotta siunattu rakkaudella, ja tuo sama rakkaus tukee minua yhä. Se ei kuole, ja John on nyt minun enemmän kuin koskaan ennen, vastasi Meg.

He olivat kaikki siellä — isä, äiti, Teddy-setä ja Amy-täti, vanha herra Laurence, nyt valkohapsisena ja heikkona, herra ja rouva Bhaer joukkoineen ja paljon muita ystäviä. Joku olisi voinut sanoa, että vaatimattomalla John Brookella oli ollut tyynessä, ahkerassa elämässään liian vähän aikaa hankkia ystäviä, mutta nyt heitä näytti ilmaantuvan joka puolelta — vanhoja ja nuoria, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, sillä tietämättään hän oli vaikuttanut laajalti, hänen ansionsa muistettiin ja hänen salaiset hyvät tekonsa tulivat nyt julki. Saattojoukko arkun ympärillä kunnioitti jo pelkällä läsnäolollaan hänen elämäntyötään.

Toimitus oli vaatimaton ja lyhyt, sillä isä, joka aikanaan oli siunannut myös avioliiton, oli niin liikuttunut, että hänen äänensä värisi, kun hän suoritti viimeistä palvelusta rakkaalle pojalleen. Vain yläkerrasta kuuluva Josy-vauvan jokellus rikkoi sen juhlallisen hiljaisuuden, joka seurasi aamenta. Sitten herra Bhaer antoi merkin ja poikakuoro aloitti virren, johon kaikki vähitellen yhtyivät.

Kun Plumfieldin pojat sinä iltana tapansa mukaan istuivat portailla syyskuun kalpeassa kuutamossa, he puhuivat tietysti päivän tapahtumista.

Emil keskeytti hiljaisuuden sanomalla kiihkeään tapaansa:

— Fritz-eno on viisain ja Laurie-setä hauskin, mutta John-setä oli paras, ja minä tahtoisin olla hänen kaltaisensa mieluummin kuin kenenkään muun.

— Niin minäkin. Kuulitteko, mitä ne herrat sanoivat isoisälle? kysyi Franz, joka tunsi miltei katumusta, kun ei ollut osannut antaa John-sedälle kylliksi arvoa.

— Kerro, pyysi Jack, häneenkin päivän tapaukset olivat tehneet syvän vaikutuksen.

— Eräs herra Laurencen yhtiötovereista sanoi, että John-setä oli liikemieheksi melkein liian tunnollinen ja moitteeton. Toinen sanoi, ettei rahalla voinut korvata sitä uskollisuutta ja rehellisyyttä, jolla John-setä oli häntä palvellut, ja isoisän suusta kuultiin paras kuvaus. John-setä oli kerran työskennellyt erään keinottelijan toimistossa, ja kun mies halusi setää juoniinsa, setä ei suostunut suurestakaan palkasta. Mies suuttui, ja sanoi: "Noin ankarilla periaatteilla ette ikinä menesty liikemaailmassa", jolloin setä vastasi: "Ilman periaatteita en yritä koskaan menestyä." Setä jätti sen paikan ja otti toisen, paljon kehnomman ja pienipalkkaisemman.

— Oliko hän rikas? kysyi Jack.

— Ei.

— Tekikö hän mitään huomiota herättävää?

— Ei.

— Hän oli siis vain hyvä?

— Siinä kaikki, vastasi Franz ja huomasi toivovansa, että setä olisi tehnyt jotakin, josta kannattaisi kerskua, sillä hänen vastauksensa näyttivät tuottavan Jackille pettymyksen.

— Ainoastaan hyvä. Mutta siihen sisältyykin kaikki, sanoi herra Bhaer, joka oli kuullut viimeiset sanat ja ymmärsi, mitä poikien mielessä liikkui.

— Minäpäs kerron teille vähän John Brookesta, että ymmärtäisitte, miksi häntä kunnioitetaan ja miksi hän oli tyytyväinen, vaikkei ollutkaan rikas eikä kuuluisa. Hän yksinkertaisesti täytti aina velvollisuutensa niin uskollisesti, että sai siitä kärsivällisyyttä ja voimaa taistella vuosikausia köyhyyttä ja murheita vastaan. Hän oli hyvä poika ja hylkäsi omat suunnitelmansa voidakseen elää äitinsä kanssa, koska tämä tarvitsi häntä. Hän oli Laurien ystävä ja opetti hänelle paljon muutakin kuin kreikkaa ja latinaa näyttämällä ehkä tietämättään rehdin miehen esimerkkiä. Hän oli uskollinen palvelija ja tuli niin korvaamattomaksi työnantajilleen, että hänen paikkaansa on vaikea täyttää. Hän oli hyvä puoliso ja isä, hellä, viisas ja huomaavainen. Laurie ja minä olemme oppineet häneltä paljon ja vasta nyt tiedetään, kuinka paljon hän rakasti perhettään, kun on käynyt selville, mitä hän on kenenkään tietämättä tehnyt sen hyväksi.

Herra Bhaer vaikeni hetkeksi ja pojat istuivat kuutamossa kuin kuvapatsaat, kunnes hän kääntyi taas heihin päin ja jatkoi hiljaa ja vakavasti:

— Kun hän makasi kuolemaisillaan, minä sanoin hänelle: "Älä sure Megin ja lasten puolesta, minä kyllä pidän huolen, ettei heiltä puutu mitään." Silloin hän hymyili ja puristi kättäni rohkaisevasti. "Ei sinun tarvitse, minä olen pitänyt heistä huolen." Ja niin hän oli tehnytkin, sillä kun katselimme hänen papereitaan, kaikki oli järjestyksessä. Ei ollut lainkaan velkoja, mutta säästöjä niin paljon, että ne takaavat Meg-tädille mukavan ja riippumattoman elämän. Silloin ymmärsimme, miksi hän oli elänyt niin yksinkertaisesti, kieltäytynyt niin monista huveista, vaikka soikin itselleen hyväntekeväisyyden ilon, ja raatanut niin ankarasti, että sillä varmaan lyhensi kallista elämäänsä. Hän ei koskaan pyytänyt apua itselleen, mutta usein kyllä toisille ja kantoi kuormansa ja täytti tehtävänsä miehekkäästi ja valittamatta. Kukaan ei voi sanallakaan moittia häntä; niin oikeudenmukainen ja hyvä hän oli. Nyt kun hän on poissa, kaikki ovat osoittaneet niin suurta kiintymystä, arvonantoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, että olen ylpeä, kun sain olla hänen ystävänsä, ja minä tahtoisin jättää lapsilleni samanlaisen perinnön kuin hän omilleen, koska se voittaa mielestäni maailman suurimmat rikkaudet. Niin, yksinkertainen, aito hyvyys on paras pääoma tässä elämän hyörinässä. Se jää, kun maine ja raha häviävät.

Kun Demi muutaman viikon kuluttua palasi kouluun, hän näytti tointuneen menetyksestään. Mutta unohtaa hän ei voinut, sillä asiat painuivat syvälle hänen mieleensä, ne jäivät sinne edelleen pohdittaviksi ja voimistivat maaperää, jossa tapahtui nopeata henkistä kasvua. Demi leikki ja luki, teki työtä ja lauloi aivan kuin ennenkin, ja harva huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Mutta oli kuitenkin jotain, jonka Jo-rouva huomasi, sillä hän tarkkaili hellin katsein Demiä ja koetti täyttää Johnin sijan omalla tavallaan.

Demi puhui harvoin menetyksestään, mutta Jo-täti kuuli usein öisin tukahdutettua nyyhkytystä, ja kun hän meni lohduttamaan, Demi selitti: — Minä kaipaan isää! Minulla on ikävä häntä!

Mutta aika lääkitsi. Vähitellen Demi oppi ymmärtämään, ettei ollut menettänyt isäänsä; tämä oli vain näkymättömissä jonkin aikaa, ja hän kohtaisi isän vielä kerran yhtä terveenä, voimakkaana ja rakastettavana kuin ennenkin, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika. Demi oli siitä niin vakuuttunut, että hän sai ajatuksesta apua ja lohtua. Toivo päästä sen isän luo, jota hän lapsena oli rakastanut, johti häntä pyrkimään myös sen isän lapseksi, jota hän ei koskaan nähnyt. Molemmat olivat taivaassa, ja hän rukoili molempia ja rakkaudesta heihin yritti olla hyvä.

Sisäistä muutosta seurasi ulkonainenkin, sillä noiden muutaman viikon aikana Demi näytti kasvaneen pitkäksi pojaksi ja alkoi luopua lapsellisista leikeistä. Hän kasvoi niistä irti ja kaipasi nyt jotain miehekkäämpää. Hän kävi käsiksi vihaamaansa laskuoppiin ja syventyi siihen niin tosissaan, että hänen setänsä oli hyvillään, vaikkei ymmärtänyt koko mielijohdetta, ennen kuin Demi sanoi:

— Minä aion ruveta isona kirjanpitäjäksi niin kuin isäkin, ja minun täytyy osata hyvin laskea, muuten minä en voi esittää yhtä siistejä ja hyvin vietyjä tilikirjoja.

Toisella kertaa hän tuli tätinsä luo ja kysyi vakavana:

— Kuinka pieni poika voisi ansaita rahaa?

— Miksi sinä sitä kysyt, kultaseni?

— Isä pyysi minua pitämään huolta äidistä ja tytöistä, ja minä pidänkin, en vain tiedä, kuinka aloittaisin.

— Ei hän tarkoittanut nyt, vaan sitten kun tulet suureksi.