SISÄLLYS: (continued 2)

Veikeä pippurikuppi tyynnytti Sallyn tunteet, ja hän valmisti kurpitsan mestarillisesti. Päivällinen oli turvallisesti pöydässä, ja kuusi nukkea oli pantu istumaan kukin paikalleen. Teddy istuutui pöydän ala- ja Sally yläpäähän. Kun kaikki olivat asettuneet, joukkoa oli hauska katsella, sillä yksi nukeista oli täydessä juhlapuvussa, toinen taas yöpaidassa, villalangasta tehty Jerry-poika punaisessa talvipuvussa ja Annabella, nenätön lemmikki, aivan ilkosillaan.

Teddy käyttäytyi perheen isänä mallikelpoisesti, sillä hän söi iloisena kaiken mitä tarjottiin eikä huomannut missään pienintäkään vikaa. Daisy hymyili säteilevästi kumppanilleen, kuten ainakin oikeiden päivällisten uupunut mutta vieraanvarainen emäntä, ja hän hoiteli emännyyttään niin vilpittömän tyytyväisenä, ettei moista usein näe.

Paisti oli niin sitkeätä, että sen saattoi häthätää leikata pikkuruisilla veitsillä, perunamuhennosta ei riittänyt kaikille ja kurpitsa oli kovin möykkyistä. Mutta vieraat eivät olleet millänsäkään puutteista, ja isäntä ja emäntä puhdistivat pöydän sellaisella ruokahalulla, että kuka hyvänsä olisi kadehtinut heitä. Kerman kuoriminen tuotti niin suuren ilon, että se vaimensi piirakoiden palamisesta aiheutuneen murheen, ja Pöpön halveksittu kakku oli tervetullut aarre jälkiruoaksi. — Tämä oli paras ateria, minkä olen ikinä syönyt. Saanko minä laittaa ruokaa joka päivä? kysyi Daisy kaapiessaan astioita ja syödessään tähteitä.

— Voit joka päivä keittää ja paistaa koulutuntien jälkeen, mutta on parasta, että syöt herkkusi oikeaan ateria-aikaan ja vain vähän piparkakkuja näin välipalaksi. Koska tämä oli ensimmäinen kerta, teimme poikkeuksen, mutta muuten meidän täytyy elää säännöllisesti. Tänään voit leipoa vielä jotain iltapäiväteetä varten, jos haluat, sanoi Jo-rouva, joka oli iloinnut kovasti lounaasta, vaikkei ollutkaan saanut kutsua pöytään.

— Anna minun paistaa ohukaisia Demille. Ne ovat hänen herkkuaan, ja on niin hauska käännellä niitä ja panna sokeria väliin, sanoi Daisy pyyhkien hellästi keltaista tahraa Annabellan särkyneeltä nenältä, sillä Bella oli kieltäytynyt syömästä kurpitsaa, jota työnnettiin sen suuhun, koska se oli niin hyvää "reunatismille" — vaiva, jonka se oli saanut kevytmielisen pukeutumisensa vuoksi.

— Mutta jos sinä annat Demille herkkujasi, kaikki toisetkin tahtovat, ja silloin sinulla on kädet täynnä työtä.

— Saanko minä kutsua Demin teelle tämän ainoan kerran, sitten minä laitan toisillekin jotain, jos he ovat kilttejä, ehdotti Daisy innostuneena.

— Mainio ajatus! Tehdäänkin sinun pikku herkuistasi palkintoja kilteille pojille, sillä jokainenhan heistä haluaa vähän ylimääräistä hyvää. Jos pikku miehet ovat isojen kaltaisia, niin herkut ilahduttavat suuresti heidän mieltään, lisäsi Jo-täti nyökäten iloisesti ovelle, missä isä Bhaer seisoi huvittuneena katsomassa.

— Tuo viimeinen isku oli minulle, ja myönnän että totta se onkin. Mutta jos olisin mennyt kanssasi naimisiin keittotaitosi vuoksi, minun olisi käynyt huonosti näinä vuosina, vastasi professori nauraen ja keinutti Teddyä, joka oli pakahtua innosta kuvaillessaan äskeisiä juhlia.

Daisy esitteli ylpeänä keittiötään ja lupasi ajattelemattomasti Fritz-sedälle ohukaisia niin paljon kuin tämä jaksaisi syödä. Hän oli juuri kertomassa uudesta palkinnosta, kun pojat, Demi etunenässä, hyökkäsivät huoneeseen nuuhkien ilmaa kuin nälkäiset ajokoirat, sillä koulutunnit olivat päättyneet ja päivälliseen oli vielä aikaa, ja Daisyn paistin tuoksu johti heidät suoraan saaliille. Tuskin lie nähty ylpeämpää tyttölasta kuin Sally, kun hän esitteli kalleuksiaan ja kertoi pojille mikä näitä odotti. Useimmat heistä suhtautuivat pilkallisesti koko ajatukseen, että hän muka pystyisi valmistamaan mitään syötäväksi kelpaavaa, mutta Pumppu oli heti voitettu, ja Natillä ja Demillä oli luja luottamus Daisyn taitoihin toisten jäädessä odottavalle kannalle. Kaikki ihailivat kuitenkin keittiötä ja tutkivat kiinnostuneina uunia. Demi tarjoutui heti ostamaan padan höyrypannuksi suunnittelemaansa koneeseen ja Ned selitti, että paras ja isoin kasari kelpaisi hänelle lyijyn sulatusastiaksi, kun hän valaa luoteja, sotakirveitä ja muita kapineitaan.

Daisy oli niin kauhistunut näistä ehdotuksista, että Jo-rouvan täytyi heti paikalla säätää laki, jossa poikia kiellettiin koskemasta, käyttämästä tai edes lähestymästä tätä pyhitettyä hellaa ilman omistajan nimenomaista lupaa. Kielto lisäsi suunnattomasti lieden arvoa miesväen silmissä, varsinkin kun asetuksen rikkojalta evättäisiin palkinnoiksi luvatut herkut.

Juuri silloin soi kello, ja koko joukko lähti alakertaan päivälliselle. Ateria innoitti poikia luettelemaan, mitä Daisyn tulisi valmistaa heille, kunhan he ansaitsisivat palkintonsa. Daisy, joka luotti rajattomasti lieteensä, lupasi mitä vain, kunhan Jo-täti neuvoisi valmistusohjeet. Daisyn auliit lupaukset melkein pelottivat Jo-rouvaa, sillä monet poikien toivomuksista ylittivät hänen keittotaitonsa. Sellaisia olivat esimerkiksi hääkakku, kiillotetut suklaapallot ja erittäinkin kaalikeitto, johon kuului silliä ja kirsikoita ja jota herra Bhaer pyysi suurimpana herkkunaan; se saattoi hänen vaimonsa epätoivoon, sillä saksalainen keittotaito meni yli tämän ymmärryksen.

Daisy halusi aloittaa heti kun päivällinen oli syöty, mutta hän sai luvan siistiä vain jälkensä, täyttää kattilan valmiiksi teetä varten ja pestä esiliinansa, joka oli kuin suurten pitovalmistelujen jäljiltä. Sitten hänet lähetettiin ulos leikkimään kello viiteen asti, sillä Fritz-setä sanoi, että liian ahkera opiskelu, vaikkapa liedenkin ääressä, oli pahaksi kasvaville, ja Jo-rouva tiesi pitkästä kokemuksesta, kuinka pian uusi leikki menettää viehätyksensä, ellei sitä käytetä viisaasti.

Pojat olivat hyvin kohteliaita Daisylle sen iltapäivää. Tommy lupasi hänelle ensimmäiset hedelmät puutarhatilkustaan, vaikka niistä häthätää näkyi vasta alut; Nat tarjoutui hankkimaan hänelle polttopuut ilmaiseksi; Pumppu aivan jumaloi häntä ja Ned rupesi heti paikalla tekemään jääkaappia hänen keittiöönsä. Demi johdatti Daisyn lastenhuoneeseen yllättävän täsmällisesti juuri kun kello löi viisi. Ei ollut vielä aika aloittaa kutsuja, mutta hän pyysi hartaasti, että hänelle myönnettiin erioikeus jäädä, ja hän sytytti tulen, juoksi asioilla ja seurasi kiinnostuneena illallisensa valmistumista. Jo-rouva jakeli ohjeita ohikulkiessaan, sillä hän oli parhaillaan ripustamassa puhtaita verhoja talon kaikkiin ikkunoihin.

— Pyydä Pöpöltä kuppi hapanta kermaa, niin kakkusi kohoavat vähälläkin soodalla, kuului ensimmäinen määräys.

Demi syöksyi keittiöön ja toi kerman suu väärällä, sillä hän oli matkalla maistanut sitä ja ennusti, että kakut menisivät pilalle, jos niihin pantaisiin niin hapanta ainetta. Jo-rouva sai tästä aiheen pitää esitelmän soodan kemiallisista ominaisuuksista, Daisy ei sitä kuunnellut, mutta Demi oli korva tarkkana, ja hän ymmärsikin asian sovittaen tietonsa seuraavaan lyhyeen, mutta ytimekkääseen toteamukseen:

— Kyllä minä ymmärrän: sooda muuttaa happamet aineet makeiksi ja sen kupluileminen kohottaa taikinan. Saapa nähdä, kohoaako sinun taikinasi, Daisy.

— Kaada tämä kulho melkein täyteen jauhoja ja lisää sitten hiukan suolaa, määräsi Jo-rouva.

— Voi kuitenkin, pitääkö nyt kaikessa olla suolaa, sanoi Sally, joka oli väsynyt aukaisemaan pillerirasiaa, jossa suolaa pidettiin.

— Suola on kuin hyväntuulisuus, melkein kaikki on parempaa, jos sitä on pikkuisen mukana, sanoi Fritz-setä ja pysähtyi ohikulkiessaan lyömään pari kolme naulaa, jotta Sally saisi ripustaa pikku pannujaan seinään.

— Sinua ei ole kutsuttu teelle, mutta annan silti sinulle kakkuja, enkä minä ole pahalla tuulella, sanoi Daisy ojentaen jauhoiset kasvonsa kiittääkseen häntä suukolla.

— Fritz, sinä et saa tulla häiritsemään minun keittoluokkaani, tai minä tulen pitämään siveyssaarnaa kesken sinun latinan tuntisi. Mitähän sinä siitä pitäisit? sanoi Jo-rouva heittäen ison, kukikkaan ikkunaverhon miehensä päähän.

— Pelkkää hyvää, koeta niin näet, sanoi rakastettava isä Bhaer ja kulki laulaen ja naputellen ympäri taloa kuin jättiläistikka.

— Sotke sooda kermaan, ja kun se 'kupluilee', kuten Demi sanoo, sekoita siihen jauhot ja vatkaa niin paljon kuin ikinä jaksat. Lämmitä sitten pannu, voitele se hyvin ja paista kunnes minä tulen takaisin. Ja Jo-täti hävisi taas huoneesta.

Ja kyllä pieni lusikka kalisikin, ja taikinaa vatkattiin niin, että se ihan vaahtosi. Ja kun Daisy kaatoi sitä vähän vuokaan, se kohosi kuin taikavoimasta ja sai veden kihoamaan Demin kielelle. Tietenkin kakku tarttui kiinni ja paloi, koska Daisy oli unohtanut voin, mutta tämän ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen kaikki sujui hyvin ja kuusi herkullista pikku kakkua saatiin turvallisesti vadille.

— Minä söisin näiden kanssa mieluummin vaahterasiirappia kuin sokeria, sanoi Demi nojatuolista, johon hän oli istahtanut katettuaan pöydän aivan uudella ja erikoisella tavalla.

— Käy sitten pyytämässä sitä Pöpöltä, sanoi Daisy ja meni itse kylpyhuoneeseen pesemään käsiänsä.

Sillä aikaa kun lastenhuone oli tyhjänä, tapahtui kauheita.

Kit oli ollut koko päivän kovin loukkaantunut, kun kukaan ei ollut vielä palkinnut sitä, vaikka se oli tuonut kuuliaisesti lihakorin lastenkamariin. Se ei suinkaan ollut paha koira, mutta sillä oli omat virheensä niin kuin meillä kaikilla, eikä se aina voinut vastustaa kiusausta. Kit sattui juuri sillä hetkellä luikahtamaan lastenhuoneeseen, tunsi kakkujen tuoksun, näki ne vartioimattomina matalalla pöydällä ja ajattelematta hetkeäkään seurauksia nielaisi ne kaikki yhtenä suupalana. Sanottakoon kuitenkin lohdutukseksi, että kuumat kakut polttivat niin tulisesti Kitin suuta, että siltä pääsi hämmästynyt haukahdus. Daisy kuuli sen, syöksyi sisään ja näki vadin tyhjänä ja keltaisen hännänpään häviävän sängyn alle. Sanaa virkkamatta hän tarttui häntään, veti esille varkaan ja ravisteli sitä niin julmistuneena, että sen korvat menivät ihan lupsaan. Sitten hän ajoi koiraraukan alas vajaan, jossa se vietti ikävän illan hiilikasalla.

Demin osanoton rohkaisemana Daisy teki uuden taikinan ja paistoi tusinan kakkuja, jotka olivat vielä kauniimpia kuin ensimmäiset. Niinpä Fritz-setäkin, joka oli syönyt niistä kaksi, lähetti Daisylle sanan, ettei hän koskaan ollut maistanut niin hyviä kakkuja, ja jokainen poika alakerran teepöydässä kadehti Demin kakkukekkereitä yläkerrassa.

Se olikin oikein ihastuttava ateria, sillä pienen teekannun kansi ei pudonnut kuin kolme kertaa ja maitokannu kaatui ainoastaan kerran; kakut tosin uivat siirapissa ja paahtoleivässä oli paistetun lihan maku, koska kokki oli käyttänyt lihanpaahdinta. Demi unohti tyystin syvämietteisyytensä ja ahmi kuin tavallinen poika konsanaan Daisyn suunnitellessa uusia juhla-aterioita ja nukkein hymyillessä suopeasti.

— No, onko teillä ollut hauskaa? kysyi Jo-rouva tullessaan ylös Teddy olkapäillään.

— Hirveän hauskaa. Minä tulen pian uudestaan, ilmoitti Demi pontevasti.

— Pöydästä päätellen olet tainnut syödä liikaa.

— Enkä ole, söin vain viisitoista kakkua ja ne olivat ihan pieniä, vakuutti Demi, jonka lautasen täyttämisessä siskolla oli ollut kova työ.

— Ei niistä ole hänelle haittaa, kun ne olivat niin sieviäkin, sanoi Daisy äänellä, jossa oli niin hupaisa sekoitus äidillisyyttä ja emännän ylpeyttä, että Jo-täti saattoi vain hymyillä ja sanoa:

— Mainiota, uusi leikki on siis onnistunut?

— Minä pidän siitä, sanoi Demi aivan kuin hänen hyväksymisensä olisi ollut tärkeintä.

— Se on hauskin leikki, mitä on keksitty! huudahti Daisy syleillen pesuvatia, jonka hän juuri oli ottanut esille pestäkseen astioita. — Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana liesi kuin minulla, hän lisäsi katsellen sitä ihaillen.

— Tälle leikille pitäisi antaa nimi, sanoi Demi nuollen siirappia huulistaan.

— Onhan sillä.

— Onko? Mikä? kysyivät sisarukset innoissaan.

— No, voisimme sanoa sitä vaikka "piirakkapakariksi", sanoi Jo-rouva ja poistui tyytyväisenä onnistuneeseen leikkiinsä.

6

TULIPALO

— Rouva Bhaer, minulla olisi vähän asiaa teille. Se on hyvin tärkeätä, sanoi Nat pistäen päänsä rouva Bhaerin huoneen ovesta.

Se oli jo viides pää, joka oli kurkistanut sisään viimeisen puolen tunnin kuluessa. Mutta koska rouva Bhaer oli siihen tottunut, hän kohotti vain katseen työstään ja sanoi reippaasti:

— Mitä sitten, poikaseni?

Nat tuli sisään, sulki oven huolellisesti jäljessään ja sanoi kiihtyneellä, huolestuneella äänellä:

— Dan on tullut.

— Kuka Dan?

— Hän oli minun kaverini siihen aikaan, kun soittelin kaduilla. Hän myi lehtiä ja oli kiltti minulle. Minä näin hänet toissa päivänä kaupungilla ja kerroin, kuinka hauskaa täällä on, ja nyt hän on sitten tullut tänne.

— Kas vain, pianpas hän tulikin käymään.

— Ei hän käymään tullut, hän haluaa jäädä, jos te vain sallitte, sanoi Nat viattomasti.

— Niinkö, mutta ei se taida oikein käydä, sanoi rouva Bhaer melko yllättyneenä Natin mutkattomasta ilmoituksesta.

— Miksei? Minä luulin, että te otatte mielellänne köyhiä poikia asumaan luoksenne ja olette heille hyvä niin kuin olette ollut minullekin, sanoi Nat hämmästyneenä ja hädissään.

— Niin minä otankin, mutta haluan ensin tietää heistä jotakin. Minun täytyy valita, koska heitä on niin paljon. Eikä täällä ole tilaa kaikille. Toivoisin kyllä että olisi.

— Minä pyysin häntä tulemaan, koska luulin teidän pitävän siitä, mutta jos ei ole tilaa, hän voi lähteä pois saman tien, sanoi Nat surullisena.

Rouva Bhaeria liikutti pojan luottamus hänen vieraanvaraisuuteensa eikä hänellä ollut sydäntä pettää Natin toiveita. Siksipä hän sanoi:

— Kerro minulle jotakin Danista.

— En tiedä hänestä mitään. Hänellä vain ei ole ketään sukulaisia ja hän on köyhä. Hän oli kiltti minulle ja nyt minä tahtoisin tehdä jotain hyvää hänelle.

— Tärkeitä syitä kaikki tyynni. Mutta tosiaan, Nat, talo on täynnä, enkä minä tiedä, mihin panisin hänet, sanoi rouva Bhaer, jolla oli yhä suurempi halu esiintyä sellaisena hätäsatamana, jona Nat häntä piti.

— Hän voisi saada minun vuoteeni ja minä nukkuisin tallissa. Nyt ei ole ollenkaan kylmä ja minulle se on samantekevää. Isän kanssa minä nukuin missä sattui, sanoi Nat innokkaasti.

Jokin Natin äänessä ja ilmeissä sai rouva Bhaerin laskemaan kätensä pojan olalle ja sanomaan lempeästi:

— Tuo sisään ystäväsi, Nat. Kyllä kai me saamme hänelle tilaa antamatta sinun paikkaasi.

Iloisena Nat juoksi tiehensä ja palasi pian mukanaan varsin epämiellyttävän näköinen poika, joka käveli laahustaen ja katseli ympärilleen niin röyhkeän ja juron näköisenä, että rouva Bhaer heti ajatteli mielessään:

— Taitaapa olla vaikea tapaus.

— Tässä on Dan, esitteli Nat varmana siitä, että poika oli tervetullut.

— Nat sanoo, että sinä tahtoisit jäädä meidän luoksemme, aloitti Jo-rouva ystävällisesti.

— Niin, kuului töykeä vastaus.

— Eikö sinulla ole ystäviä, jotka pitäisivät sinusta huolta?

— Ei.

— Sano: "Ei ole, rouva Bhaer", kuiskasi Nat.

— En ikinä, mutisi Dan.

— Kuinka vanha olet?

— Neljäntoista nurkilla.

— Näytät vanhemmalta. Mitä osaat tehdä?

— Vähän joka lajia.

— Jos jäät tänne, tahdomme että teet työtä, luet ja leikit kuten toisetkin pojat. Suostutko siihen?

— Saattaahan tuota yrittää.

— Hyvä, saat jäädä muutamaksi päiväksi, niin nähdään miten tulemme toimeen keskenämme. Pidä sinä, Nat, huolta hänestä, kunnes herra Bhaer palaa kotiin. Järjestetään sitten asia lopullisesti, sanoi Jo-rouva, ja hänestä tuntui vaikealta saada kosketusta tähän röyhkeään nuoreen ihmiseen, joka katseli häntä tummilla silmillään kylmästi, epäluuloisesti ja murheellisen aikavasti.

— Lähdetääs, Nat, sanoi Dan ja löntysti ulos.

— Kiitoksia, rouva Bhaer, lisäsi Nat ja lähti seuraamaan Dania tajuten epämääräisesti, että hänet oli toivotettu aivan toisin tervetulleeksi kuin hänen jörö ystävänsä.

— Pojat leikkivät sirkusta ladossa; mennäänkö katsomaan? hän kysyi, kun he astuivat leveitä portaita alas nurmikolle.

— Ovatko ne isoja kavereita? kysyi Dan.

— Eivät. Isot menivät kalaan.

— Painutaan sitten viivana, sanoi Dan.

Nat vei Danin isoon latoon ja esitti hänet tovereilleen, jotka telmivät ylhäällä tyhjässä parvessa. Avaralle lattialle oli heinillä rajattu suuri ympyrä ja sen keskellä seisoi Demi pitkä piiska kädessä, ja Tommy ratsasti ylpeästi ympäri kärsivällisellä Tobylla ja leikki apinaa.

— Teidän täytyy maksaa pääsymaksu, muuten ette saa katsella näytöstä, sanoi Pumppu seisten kärryjen vieressä, johon orkesteri oli sijoitettu. Siihen kuului taskukampa, jota Ned puhalsi, ja leikkirumpu, jota Rob löi raivokkaasti.

— Hän on toverini, minä maksankin molempien puolesta, sanoi Nat kohteliaasti ja pisti kaksi koukkupäistä ruuvia kuivaan sieneen, jota he käyttivät rahakukkarona.

Nyökäten toisille pojille he istuutuivat parille laudankappaleelle ja esitys jatkui. Tasapainoilun jälkeen Ned näytti notkeuttaan hyppimällä vanhan tuolin yli ja kiipeämällä tikapuita ylös ja alas kuin merimies. Demi tanssi polskaa niin tosissaan, että sitä katseli huvikseen. Nat vaadittiin sylipainiin Pumpun kanssa, ja kädenkäänteessä tuo pyylevä nuorukainen oli permannossa. Sitten Tommy astui ylpeänä esiin ja heitti kärrynpyörän. Taito oli hankittu kärsivällisyydellä ja tuskalla, sillä harjoitellessaan yksinäisyydessä hän oli saanut ruumiinsa täyteen mustelmia. Hänen temppunsa herätti suurta ihastusta, ja hän oli juuri astumassa pois näyttämöltä mahtavana ja kasvot punoittaen päähän laskeutuneesta verestä, kun katsomosta kuului ivallisesti:

— Pyh! Tuo nyt ei ole mitään!

— Sano se vielä kerran jos uskallat, pöyhisteli Tommy kuin äkäinen kalkkunakukko.

— Tahdotkos tapella? sanoi Dan astuen heti alas laudaltaan ja puristi nyrkkejään taistelunhaluisesti.

— Tappeleminen on kiellettyä! huusivat toiset kiihtyneinä.

— Olettepas te arkaa sakkia! pilkkasi Dan.

— Hei, ellet ole kunnolla, saat lähteä täältä, sanoi Nat tulistuen herjauksesta, jonka Dan oli singonnut hänen ystävilleen.

— Tahtoisinpa nähdä, tekeekö hän saman tempun paremmin kuin minä, pöyhisteli Tommy.

— Tehkää sitten tilaa! komensi Dan ja heitti ilman minkäänlaista ennakkovalmistelua kolme kärrynpyörää peräkanaa.

— Tuohon et ikinä pysty, Tom. Isket aina pääsi ja lennät pitkällesi, sanoi Nat mielissään ystävänsä onnistumisesta.

Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, Dan sähköisti katsomon heittämällä kolme volttia taaksepäin ja kävelemällä jonkin matkaa käsillään. Esitys sai valtavat suosionosoitukset, ja Tommy yhtyi hyvä-huutoihin, jotka tervehtivät taitovoimistelijaa, kun tämä hypähti taas jalkeille ja katseli heitä viileän alentuvasti.

— Luuletko että minäkin oppisin loukkaamatta kovin paljon itseäni? kysyi Tom nöyrästi hieroen kyynärpäitään, joita vieläkin kirveli äskeisen tempun jälkeen.

— Mitäs annat, jos opetan sinua? kysyi Dan.

— Uuden linkkuveitseni. Siinä on viisi terää ja vain yksi on poikki.

— Anna tänne. Tommy antoi veitsen katsellen hellästi sen sileätä kädensijaa.

Dan tutki tarkasti veitsen, pisti sen sitten taskuunsa, siirtyi sivulle ja sanoi silmää iskien:

— Opettele kunnes opit, siinä kaikki.

Tommyn raivon huutoa seurasi sellainen meteli, ettei se asettunut ennen kuin Dan, huomattuaan joutuneensa vähemmistöön, ehdotti veitsenheittoa, jolloin voittaja saisi pitää kalleuden. Tommy suostui, ja veitsenheittäjien ympärille kerääntyi piiri jännittyneitä katsojia, joiden ilmeet muuttuivat tyytyväisiksi, kun Tommy voitti pelin ja kätki veitsen luotettavimman taskunsa uumeniin.

— Tule, mennään katsomaan vähän paikkoja, sanoi Nat, josta tuntui, että hänen oli puhuttava vakavasti kahden kesken ystävänsä kanssa.

Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta kun he palasivat, Dan kohteli huomaavaisemmin jokaista, vaikka olikin hiomaton puheissaan ja karkea käytöksessään.

Pojat eivät pitäneet Danista lainkaan ja jättivätkin hänet Natille, joka pian tunsi raskaana vastuun, mutta oli liian hyväsydäminen hylätäkseen hänet.

Tommy tunsi kuitenkin, että veitsijutusta huolimatta heidän välillään oli jonkinlainen side, ja hän halusi vielä palata niin mielenkiintoiseen aiheeseen kuin kärrynpyörät. Siihen hän saikin pian tilaisuuden, sillä huomattuaan, kuinka toinen ihaili hänen taitojaan, Dan muuttui ystävällisemmäksi, ja ennen kuin ensimmäinen viikko oli lopussa, hänestä oli tullut vilkkaan Tommyn läheinen ystävä.

Kun herra Bhaer kuuli asiasta ja näki Danin, hän puisti päätään ja sanoi vain: — Koe voi tulla meille kalliiksi, mutta yritetään. Mikäli Dan tunsi kiitollisuutta saamastaan huolenpidosta, ei hän ainakaan näyttänyt sitä, vaan otti kaiken vastaan kiittämättä. Hän oli tietämätön, mutta nopea oppimaan mikäli halusi ja tarkkasilmäinen ympäristöönsä nähden. Puhe oli nenäkästä, käytös hiomatonta ja mielialat vaihtelevia: hän oli vuoroin rajun kiihkeä, vuoroin murjottava. Hän oli innokas pelaaja ja pelasi melkein kaikkia pelejä hyvin. Hän oli hiljainen ja juro aikaihmisten seurassa, ja vain harvoin hän oli täysin yhtä pataa edes poikien kanssa. Vaikka monikaan ei hänestä todella pitänyt, kukaan ei voinut olla ihailematta hänen rohkeuttaan ja voimiaan, sillä mikään ei pelottanut häntä, ja kerran hän pieksi pitkän Franzin niin pahanpäiväiseksi, että toiset katsoivat viisaimmaksi pysyä kunnioittavan välimatkan päässä hänen nyrkeistään. Herra Bhaer tarkkasi häntä ja koetti parhaansa mukaan kesyttää 'metsäläispoikaa', joksi häntä sanottiin, mutta itsekseen tämä kelpo kasvattaja pudisti päätään ja ajatteli vakavana: — Toivottavasti koe onnistuu, vaikka pelkäänkin, että se tulee kalliiksi.

Rouva Bhaer menetti Danin takia kärsivällisyytensä vähintään kymmenen kertaa päivässä, mutta ei antanut periksi, vaan uskoi itsepäisesti, että pojassa oli kaikesta huolimatta jotain hyvää. Dan oli ystävällisempi eläimille kuin ihmisille, kuljeksi mielellään metsissä ja mikä parasta: pikku Ted piti hänestä. Kukaan ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta lapsi kiintyi Daniin heti paikalla: nauroi ja jokelsi aina hänet nähdessään, halusi mieluiten ratsastaa juuri hänen leveillä harteillaan ja sanoi häntä omaksi Dannykseen. Teddy olikin ainoa olento, jolle Dan osoitti suosiotaan, mutta vain silloin kun luuli, ettei kukaan nähnyt. Mutta äidin katse huomaa ja äidin sydän vaistoaa erehtymättömästi, kuka rakastaa hänen lapsiaan. Niinpä Jo-rouva keksi pian, että Danin karkean pinnan alla sykki hellä sydän, ja aikaansa säästämättä hän koetti päästä siihen käsiksi ja voittaa hänet puolelleen.

Mutta odottamaton ja varsin hälyttävä tapaus särki heidän suunnitelmansa ja karkotti Danin Plumfieldista.

Tommy, Nat ja Demi alkoivat suojella Dania, koska toiset pojat melkein halveksivat häntä. Mutta ennen pitkää kolmikko huomasi pahassa pojassa olevan erityistä vetovoimaa, ja heidän entinen väheksymisensä muuttui ihailuksi, johon kullakin oli oma syynsä. Tommy ihaili hänen taitotemppujaan ja rohkeuttaan. Nat oli kiitollinen hänen aikaisemmin osoittamastaan hyvyydestä; Demi piti poikaa jonkinlaisena elävänä seikkailukirjana, sillä aina kun hän vain halusi, Dan kertoi hyvin elävästi jännittävistä kokemuksistaan. Danilla ei ollut mitään sitä vastaan, että nämä kolme suosivat häntä, ja hän pakottautui ystävälliseksi heitä kohtaan. Se olikin hänen menestymisensä salaisuus.

Bhaerit olivat hämmästyneitä, mutta toivoivat poikien vaikuttavan Daniin edullisesti. He seurasivat asioiden kehitystä hiukan huolestuneina luottaen kuitenkin siihen, ettei mitään ikävyyksiä sattuisi.

Dan tunsi, etteivät he luottaneet häneen täydellisesti, eikä hän koskaan näyttänyt parhaita puoliaan, vaan koetteli tahallaan heidän kärsivällisyyttään ja vastusti heidän toivomuksiaan niin paljon kuin suinkin uskalsi.

Herra Bhaer ei hyväksynyt tappelua eikä pitänyt miehuuden tai rohkeuden merkkinä sitä, että pojat mukiloivat toisiaan vain muun joukon huviksi. Heitä innostettiin kyllä vaikeisiin liikkeisiin ja ruumiinharjoituksiin ja heidän odotettiin valittamatta kestävän kovia iskuja ja kaatumisia. Mutta pidettiin raakana ja järjettömänä leikkinä hakata toinen mustelmille ja verille vain huvin vuoksi, ja siksi se oli kiellettyä.

Dan nauroi tälle säännölle ja kertoi niin innostavia tarinoita omista urotöistään ja niistä monista tappeluistaan, joissa hän oli ollut mukana, että pojissa heräsi kiihkeä halu nähdä kerran oikein kunnon nyrkkeilyottelu.

— Ellette kerro, niin minä näytän teille miten nyrkkeillään, sanoi Dan ja haalittuaan kasaan puolisen tusinaa poikia tallin taa hän antoi heille nyrkkeilytunnin, joka tyydytti useimpien poikien opinhalut. Mutta Emil ei mitenkään voinut alistua siihen, että joku häntä nuorempi poika oli etevämpi kuin hän — Emil oli näet täyttänyt jo neljätoista vuotta ja hän oli hyvin rohkea nuorukainen — ja niin hän vaati Dania nyrkkeilemään kanssaan. Dan hyväksyi heti haasteen, ja toiset seurasivat ottelua äärettömän kiinnostuneina.

Mikä pikku lintu lieneekään vienyt uutisen päämajaan, sitä ei kukaan tiennyt, mutta juuri kun ottelu oli kuumimmillaan ja Dan ja Emil tappelivat kuin kaksi nuorta bulldoggia toisten innostaessa heitä kiihtyneinä ja innostuneina herra Bhaer astui kehään, riuhtaisi ottelijat eroon toisistaan ja sanoi äänellä, jota harvoin kuultiin:

— Tällaista minä en salli, pojat! Lopettakaa heti älkääkä antako tämän toistua. Minä pidän koulua pojille enkä villipedoille. Katsokaa nyt toisianne ja hävetkää.

— Päästäkää minut, että saan iskeä hänet vielä kerran maahan, kiljui Dan huitoen nyrkeillään ilmaa herra Bhaerin lujassa otteessa.

— Tule vain, tule vain, et sinä vielä ole minua voittanut, huusi Emil, joka oli ollut viisi kertaa maassa, mutta ei edes tiennyt, milloin hänet oli isketty.

— He leikkivät gladiaattoria — vai mitä ne roomalaiset olivat, joista sinä kerroit, Fritz-setä, huudahti Demi, joka silmät suurina oli ihaillut tätä uutta ajanvietettä.

— Ne olivat melkoista raakalaisjoukkoa; toivottavasti olemme sentään oppineet jotain niiden päivien jälkeen. Minä en missään tapauksessa halua, että teette minun ladostani Colosseumin. Kuka ehdotti tätä?

— Dan, kuului eri puolilta.

— Sinä tiesit, että tappeleminen on kiellettyä?

— Tiesin, murahti Dan.

— Miksi sitten rikot sääntöjä?

— Täytyyhän heidän oppia nyrkkeilemään, muuten heistä kaikista tulee lalluksia.

— Onko Emil sinusta lallus? Ei hän juuri siltä näytä.

Herra Bhaer pani pojat kasvotusten. Danin silmänalus oli mustana ja takki riekaleina, Emililtä oli huuli halki ja nenä lytyssä, niin että hänen kasvonsa olivat aivan veriset; otsassa oli kuhmu joka loisti sinipunaisena kuin luumu. Mutta vammoistaan huolimatta Emil mulkoili vastustajaansa ja oli ilmeisesti kärkäs jatkamaan heti taistelua.

— Emil olisi yliveto, jos olisi saanut vähän oppia, sanoi Dan. Hänen oli pakostakin annettava tunnustus pojalle, joka oli pystynyt pitämään häntä lujilla.

— Hän saa kyllä aikanaan perehtyä nyrkkeilyyn ja itsepuolustukseen, mutta toistaiseksi hän tulee hyvin toimeen ilman tappelutunteja. Menkää pesemään kasvonne, ja muista, Dan: jos kerrankin vielä rikot sääntöjä, niin sinut lähetetään täältä pois. Tämä on sopimus, ja se pysyy voimassa, jos sinä pidät sen omasta puolestasi.

Pojat menivät, ja herra Bhaer lähti sitomaan nuorten gladiaattorien haavoja. Emil joutui vuoteeseen, ja Dan oli viikon ajan murheellinen katseltava.

Mutta kuriton poika ei tästä talttunut. Pian hänet saatiin kiinni uudesta rikkomuksesta.

Kun jotkut pojista lähtivät eräänä lauantai-iltana ulos, ehdotti Tommy, että mentäisiin joelle hakemaan uusia ongenvapoja.

— Mennäänkin, ja otetaan Toby vetämään ne kotiin. Joku meistä voi ratsastaa sillä rantaan, innostui Pumppu, joka ei olisi viitsinyt kävellä.

— Se joku tarkoittaa tietysti sinua, tokaisi Dan. — No vauhtia sitten, Laiska-Jaakko.

Niin lähdettiin. Kun vavat oli katkottu ja oltiin jo paluumatkalla, sattui Demi pahaksi onneksi sanomaan Tommylle, joka ratsasti aasin selässä pitkä vapa kädessään:

— Sinä olet kuin joku härkätaistelija, punainen vaate ja korea puku vain puuttuvat.

— Olisi mukava joskus nähdä härkätaistelu, eikö? tuumi Tommy ravistellen keihästään.

— Hei, järjestetään sellainen, ehdotti Dan valmiina ilkikuriin. — Tuolla niityllä on Keltaruusu, ratsasta sen luo ja pane se vanha köntys juoksemaan.

— Älkää ihmeessä, aloitti Demi, joka oli alkanut suhtautua epäilevästi Danin ehdotuksiin.

— Miksei muka, eihän siinä tarvita kuin vähän huutoa ja melua, puolusteli Dan.

— Minusta tuntuu, ettei Fritz-setä pitäisi siitä.

— Onko hän koskaan kieltänyt meitä leikkimästä härkätaistelua?

— Ei, ei kai, myönsi Demi.

— Ole sitten hiljaa! Ratsasta sinä, Tom, lehmän luo, tässä on punainen vaate, jota voit heilutella sen edessä. Minä autan sinua saamaan siihen liikettä. Samassa Dan hyppäsi aidan yli uuteen leikkiin innostuneena. Toiset seurasivat häntä kuin lammaslauma, Demikin istui veräjäpuulla ja katseli kiinnostuneena näytöstä.

Keltaruusu-parka ei ollut oikein hyvällä tuulella, sillä se oli äskettäin erotettu vasikastaan ja suri sitä nyt katkerasti. Se piti koko ihmiskuntaa vihollisenaan, niin kuin ymmärrettävää olikin. Kun matadori lähestyi ratsain punainen nenäliina keihäännenässä liehuen, lehmä kohotti päänsä ja päästi tilanteeseen sopivan mölähdyksen. Tommy ratsasti uljaasti sen luo, ja Toby ravasi innokkaana tervehtimään vanhaa ystäväänsä, mutta kun vapa iski läsähtäen lehmän selkään, sekä Keltaruusu että Toby närkästyivät. Aasi peräytyi kiljuen ja lehmä seisoi vihaisena sarvet ojossa.

— Hyökkää uudestaan, Tommy. Keltaruusu on julman äkäinen ja taistelee loistavasti!

Huomattuaan joutuneensa saarroksiin ja tällaisen häpäisyn kohteeksi Keltaruusu laukkasi ympäri niittyä raivostuen hetki hetkeltä enemmän, sillä mihin se kääntyikin, aina oli joku kauhea poikalapsi kiljumassa ja heiluttamassa uudenlaista ja hyvin ikäväntuntuista piiskaa. Pojilla oli hirveän hauskaa, mutta eläinparalla kurjat oltavat.

Vihdoin Keltaruusu menetti kokonaan malttinsa ja teki leikistä lopun odottamattomalla tavalla. Se kääntyi äkkiä ja syöksyi oikopäätä kohti vanhaa ystäväänsä Tobya, jonka käytös oli loukannut sitä sydänjuuria myöten. Hidas Toby peräytyi niin päistikkaa että kompastui kiveen, ja sekä ratsu että matadori lensivät maahan. Vimmastunut Keltaruusu loikkasi aidan yli ja lähti hurjasti laukkaamaan tietä pitkin poispäin.

— Ottakaa kiinni, pysäyttäkää se! Joutuin, pojat! karjui Dan ampaisten Keltaruusun perään minkä kintuista pääsi, sillä lehmä oli herra Bhaerin silmäterä, ja Dan pelkäsi, että jos sille sattuisi jotain, häneltä olisi kaikki mennyttä. Siinä kävi juoksu, meteli, huuto ja puuskutus, ennen kuin Keltaruusu saatiin kiinni. Ongenvavat olivat jääneet, Toby oli ollut taittaa jalkansa kaatuessaan, ja pojat olivat punaisia, hengästyneitä ja peloissaan. Keltaruusu-poloisen he löysivät kukkatarhasta, jonne se oli lönkyttänyt lopen uupuneena pitkästä juoksusta.

Dan lainasi nuoran ja talutti Keltaruusun kotiin. Häntä seurasi joukko hyvin totisia nuoria herroja, sillä lehmä oli säälittävässä kunnossa. Se oli hypätessään nyrjäyttänyt jalkansa niin että se ontui pahasti, silmissä oli vauhko katse, ja kiiltävä karva oli märkä ja likainen.

— Nyt jouduit kyllä kiikkiin, Dan, sanoi Tommy taluttaessaan puuskuttavaa aasia rääkätyn lehmän rinnalla.

— Luuletko sitten itse pääseväsi noin vain livahtamaan? Sinähän olit mukana.

— Kaikki me olimme mukana paitsi Demi, lisäsi Jack.

— Mutta Demihän se koko jutun keksi, huomautti Ned.

— Minä kielsin teitä, huudahti Demi, jonka sydäntä raastoi Keltaruusun kurja tila.

— Bhaerin ukko antaa minulle varmasti potkut, mutta siitä minä viis veisaan, mutisi Dan. Hänen huolestunut ilmeensä puhui kuitenkin toista kuin sanat.

— Pyydetään kaikki, että hän antaisi sinun jäädä, sanoi Demi, ja kaikki yhtyivät häneen — paitsi Pumppu, joka elätti kaikessa hiljaisuudessa toivoa, ettei rangaistus kohdistuisi muihin kuin Daniin.

Nähtyään Keltaruusun ja kuultuaan mitä oli tapahtunut herra Bhaer ei puhunut paljon, nähtävästi hän pelkäsi sanovansa kiivastuksissaan liikaa. Keltaruusu talutettiin hyvitellen parteen, ja pojat lähetettiin huoneisiinsa illalliseen asti. Tämä pieni lykkäys antoi heille aikaa miettiä tapahtumain kulkua, arvailla tulevaa rangaistusta ja kuvitella paikkaa, minne Dan lähetettäisiin.

Dan vihelsi reippaasti huoneessaan, jottei kukaan vain luulisi hänen välittävän asiasta. Mutta odottaessaan tietoa kohtalostaan hän toivoi sitä hartaammin saavansa jäädä Plumfieldiin, mitä enemmän hän ajatteli mennyttä kovaa elämäänsä ja täällä kokemaansa ystävällisyyttä. Dan tiesi, että häntä tahdottiin auttaa, ja sisimmässään hän oli kiitollinen, mutta kova elämä oli paaduttanut hänet piittaamattomaksi ja epäluuloiseksi. Hän vihasi pakkoa ja taisteli sitä vastaan kuin villipeto, vaikka aavistikin, että alistuminen sääntöihin olisi hyväksi hänelle itselleen. Hän mietti, millaista olisi taas ajelehtia pitkin kaupunkia, niin kuin hän oli tehnyt melkein koko elämänsä, ja katseli pientä kodikasta huonettaan niin haikeana, että se olisi liikuttanut ketä tahansa. Mutta ilme hävisi heti, kun herra Bhaer astui sisään ja sanoi tuttuun vakavaan tapaansa:

— Minä olen kuullut kaikki, Dan, ja vaikka olet taas rikkonut sääntöjä, annan sinun kuitenkin vielä kerran yrittää tehdäkseni äiti Bhaerille mieliksi.

Odottamaton armonaika sai Danin lehahtamaan tulipunaiseksi. Mutta hän peitti liikutuksensa.

— En tiennyt, että härkätaistelut ovat kiellettyjä.

— En ollut varautunut moiseen mahdollisuuteen, ja siksi niitä ei ole mainittu säännöissä, vastasi herra Bhaer hymyillen pojan tekosyylle. Sitten hän lisäsi vakavasti: — Mutta ensimmäinen ja tärkein harvoista laeistamme määrää, että Plumfieldissa kohdellaan hyvin jokaista luontokappaletta. Haluan että kaikki eläimet ovat täällä onnellisia ja rakastavat, auttavat ja palvelevat meitä yhtä alttiisti ja uskollisesti kuin mekin yritämme rakastaa, auttaa ja palvella. Meillä on usein ollut puhetta siitä, että sinä olet ystävällisempi eläimille kuin toiset pojat, ja äiti Bhaer pitää tätä ominaisuuttasi suuressa arvossa, sillä hänen mielestään se osoittaa, että sinulla on hyvä sydän. Mutta nyt tuotit meille pettymyksen. Meistä se on ikävää, sillä toivoimme, että sinä olisit yksi meistä. Yritetäänkö vielä kerran?

Dan oli tuijottanut koko ajan lattiaan ja pyöritellyt hermostuneesti sormissaan puupalikkaa, jota oli herra Bhaerin tullessa vuoleskellut, mutta kuullessaan ystävällisellä äänellä esitetyn kysymyksen hän katsoi äkkiä ylös ja sanoi kunnioittavammin kuin koskaan:

— Antakaa minun yrittää.

— Hyvä on. Ei puhuta enää asiasta. Mutta sinä niin kuin toisetkin pojat jäät pois huomiselta retkeltä ja saatte kaikki yksissä tuumin hoitaa Keltaruusu-paran taas kuntoon.

— Minä lupaan koettaa.

— Kas niin, mene nyt illalliselle ja koeta tosiaan parastasi — enemmän itsesi kuin meidän tähtemme. Sitten herra Bhaer puristi Danin kättä, ja tämä lähti alakertaan. Hyvyys oli varmaan kesyttänyt häntä enemmän kuin ankara selkäsauna, jota Pöppö oli innokkaasti suositellut.

Dan yritti parastaan muutamia päiviä, mutta tottumattomana itsekuriin hän väsyi pian ja alkoi käyttäytyä entiseen, vallattomaan tapaansa. Eräänä päivänä herra Bhaer joutui lähtemään liikeasioille, eikä koulussa ollut tunteja. Pojista se oli hauskaa ja he pelasivat innokkaasti iltaan asti, jolloin useimmat nukahtivat raskaasti kuin tukki. Danilla oli kuitenkin suunnitelma mielessään, ja jäätyään Natin kanssa kahden hän paljasti sen.

— Katsopas tänne! hän sanoi ja otti vuoteensa alta pullon, sikarin ja korttipakan. — Aion pitää vähän hauskaa samalla tavoin kuin poikien kanssa usein kaupungissakin. Tässä on olutta ja sikari, minä sain ne aseman lähellä asuvalta ukolta. Voit maksaa osasi, tai ehkä Tommy maksaa, kun hänellä on niin paljon rahaa eikä minulla ole centtiäkään. Minä menenkin kysymään häneltä, tai ei, mene sinä, sinuun ei kiinnitetä huomiota.

— Siitä ei Bhaerin väki pidä, alkoi Nat.

— Mistä he sen tietävät. Isä Bhaer on poissa ja äiti Bhaerilla on puuhaa Teddyn kanssa. Teddyssä on kuristustauti tai jokin sellainen eikä häntä voi jättää yksin. Ei valvota myöhään eikä pidetä elämää, silloin ei kukaan tiedä.

— Pöppö tietää. Hän huomaa aina, jos illalla poltetaan lamppua.

— Eikä huomaa, minulla on hämärä lyhty. Se valaisee heikosti ja me voimme sammuttaa sen heti, jos kuulemme jonkun tulevan, sanoi Dan.

Lyhty viehätti Natia ja antoi asialle romanttista hohdetta. Hän lähti hakemaan Tommyä, mutta työnsi päänsä vielä sisään oveni raosta ja kysyi:

— Haluat kai Deminkin?

— Enkä halua. Se pyhimys pyörittelee vain silmiään ja alkaa saarnata, jos hänelle puhut. Sitä paitsi hän nukkuukin jo. Kuiskaa vain Tommylle ja joudu takaisin.

Nat totteli ja palasi pian Tommyn kanssa, joka oli puolipukeissaan, pörröinen ja uninen, mutta valmis leikkiin, kuten aina.

— Muistakaakin olla hiljaa, niin näytän teille, miten pelataan 'nakkia', se on mukavaa peliä, sanoi Dan, kun kolme hurjastelijaa istuutui pöydän ääreen, jossa oli pullo, sikari ja kortit. — Ensin otetaan ryyppy, sitten pannaan tupakaksi ja aletaan paiskia kortteja. Niin miehet aina tekevät ja se on hurjan hauskaa.

Oluttuoppi kiersi miehestä mieheen ja kaikki kolme maistelivat ja maiskuttivat huuliaan, vaikka Nat ja Tommy eivät ollenkaan pitäneet oluen karvaasta mausta. Sikari oli vieläkin pahempaa, mutta he eivät tohtineet sanoa sitä, vaan vetivät vuoron perään sauhuja, kunnes olivat tukehtua ja päätä huimasi. Danilla oli hauskaa, sillä tämä muistutti entisiä aikoja, jolloin hän sai silloin tällöin tilaisuuden matkia niitä miehiä, joiden parissa eli. Tänä iltana hän kallisteli oluttuoppia ja tupakoi ja kerskui minkä taisi ollakseen yhtä rento kuin nuo laitakaupungin hampuusit ja eläytyi osaansa niin, että alkoi kiroilla välittämättä kuuliko joku vai ei.

— Et saa! On synti sanoa 'piru'! huudahti Tommy, joka siihen asti oli seurannut Danin elkeitä.

— Painu suolle äläkä saarnaa! Kiroaminen on osa huvia.

— Minä sanon mieluummin 'pala ja kipinöi', ilmoitti Tommy.

— Ja minä sanon 'hitto vie'. Se kuulostaa hyvältä, sanoi Nat ihastuneena Danin rehvakkuuteen.

Dan pilkkasi heidän 'lorujaan' ja kiroili mahtavasti koettaessaan opettaa heille uutta korttipeliä.

Mutta Tommy oli uninen ja Natin päätä alkoi särkeä tupakasta, niin että oppiminen kävi hitaasti ja peli oli sen mukaista. Huoneessa oli hyvin hämärää, sillä lyhty paloi kehnosti eivätkä pojat uskaltaneet nauraa tai liikehtiä, koska Silas nukkui samalla kohtaa yläkerrassa. Kekkerit olivat kaiken kaikkiaan ikävät.

Ollessaan juuri jakamassa kortteja Dan keskeytti äkkiä ja kysyi: — Kuka siellä?

Samassa heittyi varjo valon yli. Hätäinen ääni vastasi pimeästä: — Minä en löydä Tommyä mistään, ja sitten pojat kuulivat paljaiden jalkojen juosta lipsuttavan alas ja sieltä sisähuoneisiin.

— Se oli Demi. Hän menee hakemaan jonkun. Painu vuoteeseesi, Tom, äläkä kerro kenellekään! komensi Dan korjaten juominkien jäljet näkyvistä. Hän ja Nat alkoivat riisuutua.

Tommy syöksyi huoneeseensa ja sukelsi vuoteeseen, jossa makasi hihittäen, kunnes jokin poltti hänen kättään. Silloin hän huomasi, että juhlasikari oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli sattunut polttamaan sitä silloin kun keskeytys tuli.

Sikari oli melkein lopussa ja hän aikoi juuri sammuttaa sen huolellisesti, kun kuuli hoitajattaren äänen. Tommy aavisti, että sikari kavaltaisi hänet jos sen kätkisi vuoteeseen, ja hän heitti sen sängyn alle puristettuaan sen ensin muka sammuksiin.

Demi tuli sisään hoitajattaren kanssa ja hämmästyi nähdessään Tommyn lepäävän rauhallisesti vuoteessaan.

— Ei hän äsken ollut täällä, Demi sanoi tarttuen Tommyä käsivarresta.

— Mitä onnetonta sinä taas olet keksinyt? kysyi hoitajatar pudistellen Tommyä leppoisasti, niin että tämä avasi silmänsä ja sanoi vaisusti:

— Minä käväisin vain sanomassa Natille yhden asian. Menkää nyt ja antakaa minun olla, nukuttaa kamalasti.

Hoitajatar peitteli Demin vuoteeseen ja lähti jatkamaan tarkastusta. Danin huoneessa hän näki kaksi poikaa nukkumassa rauhallisesti. — Vähän vallattomuutta vain, hän ajatteli, ja koska mitään ikävyyksiä ei ollut sattunut, hän ei puhunut asiasta rouva Bhaerille, jolla oli huolta ja vaivaa pikku Teddyn vuoksi.

Tommyä nukutti, ja käskettyään Demin pitää huolta omista asioistaan ja olla kyselemättä turhia hän kuorsasi jo kymmenen minuutin kuluttua aavistamatta lainkaan, mitä hänen sänkynsä alla tapahtui. Sikari ei ollutkaan sammunut vaan kyti, kunnes olkimatto leimahti ilmiliekkiin. Nälkäinen tuli eteni yhä, se tarttui peitteeseen, sitten lakanoihin ja vihdoin itse sänkyyn. Tommy nukkui raskaasti ja savu tuuperrutti Demin, niin ettei kumpikaan herännyt, vaikka lieskat leimusivat jo aivan heidän ympärillään.

Sinä iltana Franz oli lukenut pitkään, ja lähtiessään kouluhuoneesta hän tunsi savun hajua. Hän hyökkäsi yläkertaan ja näki paksun savupilven tupruavan käytävään vasemmanpuoleisesta huoneesta. Pysähtymättä tai kutsumatta ketään apuun hän juoksi sisään, raahasi pojat vuoteista ja kaatoi tuleen kaiken veden, mitä saatavilla oli. Liekit alenivat, mutta tuli ei sammunut, ja pojat päästivät kovan porun herättyään kylmässä eteisessä. Kohta saapui rouva Bhaerkin ja samalla hetkellä Silas hyökkäsi huoneestaan huutaen: "Tuli on irti!" niin kovaa, että koko talo heräsi. Joukko valkoisia säikähtyneitä olentoja tungeksi eteisessä, hetken aikaa kaikki olivat pakokauhun vallassa.

Pian rouva Bhaer tyyntyi. Hän pyysi hoitajatarta huolehtimaan palovammoja saaneista pojista ja lähetti Franzin ja Silaksen alakertaan hakemaan märkiä vaatteita. Niillä hän tukahdutti tulen vuoteista, matoista ja ikkunaverhoista, joista palo uhkasi levitä seiniin. Dan ja Emil tekivät työtä kuin miehet kantaen vettä kylpyhuoneesta ja repien alas palavia ikkunaverhoja.

Vaara oli pian ohi ja pojat taas vuoteissaan. Jätettyään Silaksen vartioimaan, ettei tuli kytenyt missään, rouva Bhaer läksi Franzin kanssa katsomaan onnettomuuden uhreja. Demi oli selvinnyt yhdellä palohaavalla ja säikähdyksellä, mutta Tommyltä oli palanut tukka ja lisäksi hänellä oli kädessä suuri palohaava, joka tuotti hänelle kovia tuskia.

Demi rauhoittui pian, ja Franz vei hänet omaan vuoteeseensa. Hoitajatar valvoi Tommyn luona koko yön koettaen huojentaa hänen kipuaan, ja rouva Bhaer kulki hänen ja pikku Teddyn väliä käsissään öljyä ja pumpulia, lääkesalvaa ja muita tuskia lieventäviä aineita ja hoki lakkaamatta itsekseen: — Olen aina tiennyt, että Tommy polttaa vielä talon, ja nyt hän sen teki! aivan kuin ajatuksesta olisi ollut suurtakin lohtua.

Kun herra Bhaer palasi seuraavana aamuna, talo oli mullin mallin: Tommy makasi vuoteessa, Teddy haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla, Jo-rouva oli lopen uupunut ja koko poikajoukko niin kiihtynyt, että kaikki puhuivat yhteen ääneen ja suorastaan kiskoivat hänet katsomaan hävitystä. Vähin äänin hän sai asiat pian kohdalleen, sillä jokainen tunsi, että isä Bhaer pystyi selvittämään vaikka kymmenen tällaista mylläkkää.

Aamulla ei pidetty koulua, mutta iltapäivään mennessä oli tuhoutunut huone saatu kuntoon ja sairaat tervehtyneet sen verran, että voitiin ryhtyä kuulustelemaan ja tuomitsemaan syyllisiä. Nat ja Tommy tunnustivat oman osuutensa ilkityöstä, ja olivat vilpittömästi pahoillaan siitä, että olivat saattaneet rakkaan talovanhuksen ja sen asukkaat vaaraan. Mutta Danilla oli taas hiisi vieköön ilmeensä eikä hänen mielestään ollut tapahtunut suurtakaan vahinkoa.

Herra Bhaer vihasi sydämensä pohjasta juomista, korttipeliä ja kiroilua. Tupakan hän oli itse jättänyt, jotteivät pojat joutuisi kiusaukseen matkia häntä. Sitä enemmän häntä murehdutti ja harmitti Danin rikkomus. Poika, jonka suhteen hän oli ollut tavallista pitkämielisempi, toi näitä kiellettyjä tapoja taloon hänen poissa ollessaan ja opetti viattomia poikia pitämään niitä miehekkäinä ja tavoittelemisen arvoisina. Hän puhui kauan ja vakavasti pojille ja lopetti pahoilla mielin mutta päättävästi:

— Tommyllä on kaiketi ollut rangaistusta jo kylliksi: kädessään olevasta paloarvesta hän muistaa, että on parasta pysyä erossa moisista aineista. Natille riittää ankara säikähdys, sillä hän on todella pahoillaan ja yrittää totella. Mutta sinulle, Dan, on annettu anteeksi jo monta kertaa eikä siitä ole ollut hyötyä. En voi jättää poikia sinun huonon esimerkkisi turmeltavaksi, eikä minulla ole aikaa puhua kuuroille korville. Voit siis sanoa hyvästi kaikille ja pyytää hoitajatarta kokoamaan tavarasi minun pieneen mustaan laukkuuni.

— Voi, mihin hän joutuu? huudahti Nat.

— Mukavaan paikkaan maalle. Olen ennenkin lähettänyt sinne poikia, jotka eivät ole menestyneet täällä. Herra Page on ystävällinen mies ja Dan viihtyy varmasti hänen luonaan, jos vain yrittää parastaan.

— Palaako hän ikinä? kysyi Demi.

— Toivottavasti. Se riippuu hänestä itsestään.

Herra Bhaer lähti kirjoittamaan kirjettä herra Pagelle, ja pojat kerääntyivät Danin ympärille, aivan kuin hän olisi ollut lähdössä pitkälle vaaralliselle matkalle tuntemattomiin seutuihin.

— Kuinkahan sinä viihdyt siellä? aloitti Jack.

— Minä lähden pois, jollen viihdy, sanoi Dan kylmästi.

— Minne? kysyi Nat.

— Vaikka merille tai länteen, ja voinhan käväistä Kaliforniassa, vastasi Dan niin huolettomasti, että pienemmät pojat haukkoivat henkeä.

— Älä sellaisia puhu. Ole vähän aikaa herra Pagen luona ja tule sitten takaisin tänne, pyyteli Nat, jota asia kovasti painoi.

— Samantekevää mihin minä menen ja kuinka kauan olen, ja minut saa hirttää, jos ikinä palaan tänne, sinkautti Dan kiukkuisesti ja lähti kokoamaan tavaroitaan, jotka oli kaikki saanut herra Bhaerilta.

Ei hän muuta hyvästiä pojille sanonutkaan, sillä nämä olivat ladossa pohtimassa asiaa, kun hän tuli alakertaan, ja hän kielsi Natia kutsumasta heitä. Vaunut olivat oven edessä, ja rouva Bhaer tuli puhumaan Danille niin murheellisen näköisenä, että pojan sydäntä kirveli. Dan sanoi hiljaa:

— Saisinko minä sanoa Teddylle hyvästi?

— Saat toki, mene sisään ja anna suukko hänelle. Teddy ikävöi varmaan kovasti Dannyänsä.

Kukaan ei nähnyt Danin katsetta, kun hän astui kynnyksen yli, huomasi Teddyn kasvojen kirkastuvan ja kuuli rouva Bhaerin pyytävän:

— Emmekö voisi antaa poikaparan koettaa vielä kerran, Fritz? Mutta herra Bhaer vastasi päättävästi:

— Emme, se ei olisi hyvä ratkaisu. Annetaan hänen mennä maalle, missä hän ei voi tehdä pahaa toisille, maallaolo on hänelle hyväksi, ja jonkin ajan kuluttua hän saa palata, minä lupaan sen.

— Hän on ainoa poika, jonka suhteen olemme epäonnistuneet. Olen hyvin murheellinen, sillä aioin tehdä Danista kunnon miehen.

Dan kuuli rouva Bhaerin huokauksen ja hänen teki mieli pyytää vielä armonaikaa, mutta hänen ylpeytensä ei sallinut sitä. Hän tuli ulos kova ilme kasvoillaan, hyvästeli sanaa sanomatta ja ajoi herra Bhaerin kanssa tiehensä.

Muutama päivä myöhemmin Plumfieldiin tuli herra Pagelta kirje, jossa kerrottiin Danin menestyvän hyvin. Mutta kolme viikkoa myöhemmin saapui uusi kirje, jossa ilmoitettiin, että poika oli karannut eikä hänestä ollut kuultu sen jälkeen. Kaikki olivat siitä huolissaan ja herra Bhaer sanoi:

— Ehkä minun olisi pitänyt antaa hänen koettaa vielä kerran. Mutta rouva Bhaer nyökytti tietävästi päätään ja sanoi:

— Älä sure, Fritz. Olen varma, että poika tulee kyllä takaisin. Mutta aika kului eikä Dania kuulunut.

7

NAN NOKKONEN

— Fritz, minä olen saanut ajatuksen, huudahti rouva Bhaer kohdattuaan miehensä kerran iltapäivällä koulun tuntien jälkeen.

— No, kerrohan, sanoi herra Bhaer odottaen huvittuneena, millainen suunnitelma hänen vaimonsa päässä oli tällä kertaa itänyt. Usein hänen ajatuksensa olivat niin lystikkäitä, että niitä oli vaikea kuunnella nauramatta, vaikka ne olivat samalla erinomaisen järkeviä ja hänen miehensä toteutti niitä mielellään.

— Daisy tarvitsee leikkitoverin, ja pojille olisi hyvä, jos täällä olisi toinenkin tyttö. Mehän uskomme, että poikia ja tyttöjä voi kasvattaa yhdessä, ja on aika toteuttaa ajatusta käytännössä. Daisy menee aivan pilalle, kun pojat vuoroin lellittelevät lapsiparkaa, vuoroin sortavat häntä kuin mitkäkin hirmuvaltiaat. Heidän täytyy oppia käyttäytymään ihmisiksi, ja tyttöjen seura on heille hyvin terveellistä.

— Olet oikeassa kuten aina. Kenet me sitten otamme? kysyi herra Bhaer nähtyään vaimonsa silmistä, että tällä oli jo ehdotus valmiina.

— Pikku Anne Hardingin.

— Sen tytön, jota pojat sanovat Nan Nokkoseksi? sanoi herr Bhaer huvittuneena.

— Niin, hän on saanut äitinsä kuolemasta lähtien juoksennella kotona aivan omin valloin, mutta hän on liian älykäs lapsi palvelijoitten pilattavaksi. Olen pitänyt jonkin aikaa häntä silmällä, ja kun tapasin toissa päivänä hänen isänsä kaupungissa, kysyin miksi tämä ei pane Nania kouluun. Hän sanoi, että panisi heti jos löytäisi koulun, joka sopii tytölle yhtä hyvin kuin meidän koulumme sopii pojille. Nanin isä olisi varmaan iloinen, jos ottaisimme tytön tänne. Mehän voimme ajaa iltapäivällä häntä tapaamaan ja järjestää asian.

— Eikö sinulla ole tarpeeksi huolia ilman tuota pikku kiusanhenkeäkin? kysyi herra Bhaer taputtaen vaimonsa kättä.

— Ei läheskään, sanoi Jo Bhaer reippaasti. — Minä rakastan tätä työtä ja olen onnellisin, kun ympärilläni on suuri poikajoukko. Ja minä tunnen lukkarinrakkautta Nania kohtaan, sillä olin itse samanlainen pikku hurjimus ennen vanhaan. Nan on täynnä tarmoa, mutta häntä täytyy ohjata käyttämään lahjojaan, jotta hänestä tulisi yhtä herttainen tyttö kuin Daisy on. Nan on niin teräväpäinen, että hän pitäisi koulunkäymisestä, jos häntä vain oikealla tavalla ohjattaisiin. Tiedän miten hänen suhteensa olisi meneteltävä, sillä muistan, kuinka minun mainio äitini kasvatti minua, ja —

— Jos onnistut puoliksikaan yhtä hyvin kuin äitisi, voit katsoa tehneesi suurenmoisen työn, keskeytti herra Bhaer, joka oli vakaasti sitä mieltä, että hänen vaimonsa oli maailman naisista onnistunein.

— Jos vielä pilkkaat minun suunnitelmiani, tarjoan sinulle laihaa kahvia kokonaisen viikon, ja mitäs siitä sanot, herra? uhkasi Jo-rouva tarttuen miestään korvasta kuin tämä olisi ollut joku pikkupojista.

— Eiköhän Daisyn tukka nouse pystyyn kauhusta, kun Nan on niin villi, sanoi herra Bhaer karistaen Teddyä ja Robia pois kimpustaan.

— Aluksi ehkä, mutta se on hänelle vain hyväksi. Hän onkin kehittymässä liian mallikelpoiseksi ja pikkuvanhaksi ja tarvitsee vähän piristystä. Daisylla on aina hauskaa, kun Nan tulee leikkimään, ja tietämättään he kasvattavat toisiaan.

— Kunhan vain ei hänkin sytyttäisi tulipaloa.

— Dan parka. En anna koskaan oikein itselleni anteeksi, että päästin hänet lähtemään, huokasi rouva Bhaer.

Kuullessaan tutun nimen pikku Teddy pyörähti isänsä sylistä lattialle, taapersi ovelle, katseli haikeasti yli aurinkoisen pihan ja tuli sitten takaisin.

— Danny tulee kohta, hän sanoi kuten aina etsittyään turhaan ystäväänsä.

— Minä uskon tosiaan, että meidän olisi pitänyt antaa hänen jäädä vaikka vain Teddyn vuoksi. He pitivät tavattomasti toisistaan, ja ehkä lapsen kiintymys olisi auttanut siinä missä me epäonnistuimme.

— Siltä minustakin joskus tuntuu, myönsi herra Bhaer miettivästi.

— Saanhan minä siis ottaa Nanin? kysyi Jo-rouva päivälliskellon jo kaikuessa.

— Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä, jonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku villikoille.

Kun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota ilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan pieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:

— Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?

Daisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi hyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:

— Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee huomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun tätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?

— Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti, sillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa. Hän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja turmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.

— Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta kuin äidillisesti. — Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen, otin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi jouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt olivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.

Tarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he menisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: — Ei, minä tahdon nähdä pojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta kunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.

— Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja ilmoitti:

— Minä tulin olemaan tänne.

— Eläköön! kiljui Tommy katonrajasta, jossa hän oli kiipeilemässä. Nan oli hänen hengenheimolaisiaan, ja Tommyllä oli iloinen aavistus tulevista kepposista.

— Minä olen hyvä lyöjä; ruvetaanko pelaamaan palloa? sanoi Nan, joka oli aina valmis syöksymään johonkin puuhaan välittämättä saamistaan kolauksista.

— Ei me nyt pelata, ja meidän puoli voittaa ilman sinuakin.

— Juoksussa minä ainakin voitan teidät, vastasi Nan ylvästellen.

— Voittaisikohan? kysyi Nat Jackilta.

— Nan on kyllä tytöksi aika hurja menemään, vastasi Jack katsellen Nania suosiollisen alentuvasti.

— Koetetaanko? kysyi Nan.

— On liian kuuma, sanoi Tommy vetelästi.

— Mikäs Pumppua vaivaa? kysyi Nan, jonka katse oli siirtynyt nopeasti pojasta toiseen.

— Satutti vain vähän kätensä palloon, mutta Pumppuhan parkuu joka asiasta, vastasi Jack halveksivasti.

— Ai, minä en koskaan itke enkä valita, vaikka koskisi kuinka, mahtaili Nan.

— Pyh! Minä saisin sinut itkemään parissa minuutissa, kivahti Pumppu nousten seisomaan.

— Koetas.

— No, rutista sitten tuota nokkosta. Pumppu osoitti seinän vierellä rehottavaa muhkeata kasvia.

Nan tarttui nokkoseen ja nyhtäisi sen maasta riuskasti välittämättä poltosta.

— Hyvä, hyvä, huusivat pojat antaen täyden tunnustuksen heikommankin sukupuolen osoittamalle rohkeudelle.

Nähtyään ettei nokkonen vaikuttanut Naniin Pumppu päätti saada hänet tavalla tai toisella itkemään, ja siksi hän härnäsi:

— Sinun kätesi ovat niin parkkiintuneet, ettei niihin mikään koske. Mutta juoksepas pääsi oikein kovasti seinään, niin saadaan nähdä, etkö itke.

— Älä tee hulluja! kielteli Nat.

Mutta Nan oli jo vauhdissa ja juoksi päätä pahkaa seinään niin että paukahti. Hän meni nurin niskoin ja oli aivan pökerryksissä, mutta sinnikkäästi hän nousi pystyyn ja sanoi irvistellen kivusta:

— Koskee kamalasti, mutta minä en itke.

— Juokse uudestaan, käski Pumppu harmissaan, ja Nan olisi juossut, ellei Nat olisi estänyt häntä. Tommykin unohti helteen ja iski Pumpun kimppuun kuin tappelukukko.

— Lopeta senkin, tai minä heitän sinut katolle! hän huusi ja puisteli paksukaisparkaa niin, ettei tämä vähään aikaan tiennyt seisoiko päällään vai jaloillaan.

— Itse hän yllytti, sai Pumppu vain sanotuksi, kun Tommy päästi hänet.

— Vähät siitä. On halpamaista kiusata pikku tyttöä tuolla tavalla, moitti Demi.

— Pyh! En minä välitä enkä ole mikään pikku tyttö. Minä olen vanhempi kuin sinä ja Daisy, ettäs tiedät! kivahti Nan kiittämättömästi.

— Älä saarnaa, pastori, itse sorrat Daisya joka ikinen päivä, huusi Kommodori Emil, joka juuri ilmestyi paikalle.

— Enkä sorra, enhän, Daisy? sanoi Demi kääntyen sisareensa, joka hoiti Nanin kihelmöivää kättä ja suositteli vettä parhaana lääkkeenä otsaan kohoavaan tulipunaiseen kuhmuun.

— Et tietenkään, vakuutti Daisy, mutta totuus pakotti hänet lisäämään: — Vaikka kyllä sinä joskus vähän vahingossa kiusaat.

— No, päivää, pyryharakka, tervehti herra Bhaer, kun Nan tuli toisten kanssa illalliselle. — Anna oikea käsi, tyttöseni, ja tervehdi niin kuin on tapana, hän lisäsi Nanin ojennettua hänelle vasemman kätensä.

— Se on kipeä.

— Sinun käsiparkasihan on ihan rakoilla. Mistä se on tuollaiseksi tullut? kysyi herra Bhaer vetäen Nanin piilotetun käden esiin selän takaa. Tytön katse oli saanut herra Bhaerin epäilemään jotain kepposta.

Ennen kuin Nan ehti keksiä mitään selitystä, Daisy kertoi koko jutun Pumpun yrittäessä kätkeytyä leipäkorin ja maitokannun taakse. Kun Daisy oli lopettanut, herra Bhaer katsoi pitkän pöydän toiseen päähän vaimoaan ja sanoi hymy silmäkulmassa:

— Tämä asia kuuluu sinulle, kultaseni. En halua sekaantua siihen.

Rouva Bhaer ymmärsi miehensä tarkoituksen, mutta hän piti entistä enemmän rohkeasta mustasta lampaastaan. Niinpä hän sanoi vain totisena:

— Tiedättekö mitä varten minä olen pyytänyt Nanin tänne?

— Kiusaamaan minua, mutisi Pumppu suu täynnä ruokaa.

— Avuksi kasvattamaan teistä nuoria herrasmiehiä. Jotkut teistä näyttävät tosiaan tarvitsevan kasvatusta.

Pumppu painui taas leipäkorin taa eikä tullut näkyviin, ennen kuin Demi sai heidät kaikki nauramaan sanoessaan hitaasti ja ihmetellen:

— Miten hän siihen pystyy, kun hän on tuollainen villikissa?

— Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä odotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.

— Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.

— Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.

— En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä kirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt näyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.

— Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla sangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva lauhkeasti.

'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan pöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen tunnollisesti sellaisia sanoja kuin "ole hyvä" ja "kyllä kiitos" ja "ei kiitos". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä kutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui niin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan vihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti. Pumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia runsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti tytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:

— Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan ne tulevat.

Aamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: — Onko minun laukkuni tullut? ja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän voivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan kauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan kello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu ennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana harjulle.

— Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi, sanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.

— Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva Bhaer huolestuneena.

— Tai jos hän on mennyt asemalle etsimään matkatavaroitaan, arveli Franz.

— Se on mahdotonta. Eihän hän osaa sinne, ja vaikka osaisikin, ei hän missään tapauksessa jaksaisi kantaa laukkuaan, sanoi rouva Bhaer, josta alkoi tuntua, että hänen uusi 'ajatuksensa' kävi ylivoimaiseksi toteuttaa.

— Se olisi hänen tapaistaan, sanoi herra Bhaer ja otti hattunsa mennäkseen etsimään tyttöä. Mutta samassa Jack hihkaisi ikkunan luota ja sai kaikki juoksemaan ovelle.

Ja totisesti: sieltä tuli Nan-neiti raahaten suurta, säkillä päällystettyä pahvilaatikkoa. Hän oli hikeentynyt ja likainen, mutta asteli yhä reippaasti, ja puuskutettuaan portaiden luo hän heitti kuormansa maahan helpotuksesta huokaisten, istahti sen päälle ja sanoi ristien kätensä:

— En jaksanut enää odottaa ja siksi kävin hakemassa sen.

— Mutta ethän sinä edes tiennyt mistä asemalle mennään, sanoi Tommy.

— Kyllä minä löysin tien, en minä koskaan eksy.

— Asemalle on matkaa kilometrikaupalla, kuinka sinä jaksoit?

— Kaukana se oli, mutta minä lepäsin aina välillä.

— Eikö laukku ollut hirveän painava?

— Se on niin pyöreä, että sitä oli hankala kantaa ja käteni olivat katketa.

— Ihme että asemanhoitaja antoi sen sinulle, sanoi Tommy.

— En minä puhunut hänelle mitään. Hän oli myymässä lippuja eikä nähnyt, kun otin sen.

— Juokse asemalle kertomaan, Franz, muuten vanha Dodd luulee, että laukku on varastettu, sanoi herra Bhaer nauraen toisten mukana Nanin kylmäverisyydelle.

— Minähän sanoin, että laukku noudetaan, ellei sitä ala kuulua. Sinä voit joutua ikävyyksiin, jos juokset tuolla tavalla tiehesi. Lupaa ettet lähde minnekään omin päin, muuten en uskalla jättää sinua hetkeksikään silmistäni, sanoi rouva Bhaer pyyhkien Nanin hikisiä kasvoja.

— Minä lupaan. Isä on vain aina sanonut, ettei leikistä saa kesken luopua.

— Se onkin toinen juttu. Eiköhän ole parasta, että annat tytölle nyt illallista ja otat hänet vasta myöhemmin yksityispuhutteluun, sanoi herra Bhaer, jota koko asia huvitti niin, ettei hän voinut olla vihainen nuoren neidin urotyöstä.

Poikien mielestä juttu oli hirveän hauska, ja Nan huvitti heitä kertomalla koko illallisen ajan seikkailustaan. Iso koira oli haukkunut häntä, joku mies oli nauranut hänelle ja muuan eukko antanut munkkirinkilän, ja hänen hattunsa oli pudonnut puroon, kun hän raatamisesta uupuneena oli kumartunut juomaan.

— Kyllä sinulla nyt työtä riittää, sillä Nanista ja Tommystä on huolta kerrakseen yhdelle naisihmiselle, sanoi herra Bhaer puolisen tuntia myöhemmin.

— Tiedän kyllä, että Nanin kesyttäminen voi viedä aikaa, mutta hän on niin antelias ja hyväsydäminen, että rakastaisin häntä, vaikka hän olisi kahta vertaa vallattomampi, vastasi Jo-rouva osoittaen iloista ryhmää, jonka keskellä Nan jakeli tavaroitaan vasemmalle ja oikealle niin auliisti kuin hänen laukkunsa olisi ollut pohjaton.

Pyryharakasta tulikin kaikkien suosikki. Daisy ei koskaan enää valittanut ikävää, sillä Nan ehdotti toinen toistaan hauskempia leikkejä ja kilpaili Tommyn kanssa kepposten keksimisessä koko koulun riemuksi.

Kerran hän hautasi ison nukkensa ja unohti sen maahan koko viikoksi, ja kun hän vihdoin kaivoi nuken esiin, se oli aivan homeessa. Daisy oli onneton, mutta Nan vei nuken maalarille, joka oli talossa töissä, ja maalautti sen tulenväriseksi ja laitatti sille mustat tuijottavat silmät. Sitten hän puki sen punaiseen flanelliin ja sulkiin ja antoi sille aseeksi Nedin suurimman lyijykirveen. Intiaanipäällikkönä tuo entinen hienohelma listi poikki päät toisilta nukeilta, niin että lastenhuone aivan lainehti kuviteltua verta. Hän lahjoitti uudet kenkänsä kerjäläistytölle toivoen saavansa juosta itse paljasjaloin, mutta huomasi mahdottomaksi yhdistää mukavuuden ja ihmisrakkauden vaatimuksia, ja siitä pitäen hänen oli kysyttävä lupa, ennen kuin hän jakoi pois vaatteitaan.

Kerran hän riemastutti poikia rakentamalla kattopäreistä laivan, johon pani kaksi isoa paloöljyyn kastettua purjetta. Iltahämärissä hän sytytti purjeet ja päästi aluksensa kulkemaan alas puroa. Hän valjasti kalkunakukon leikkivaunujen eteen ja pani sen ravaamaan hirmuista vauhtia talon ympäri. Hän vaihtoi korallinauhansa neljään kissanpoikaan, joita sydämettömät pojanvintiöt olivat kiusanneet, ja hoiteli niitä monta päivää hellästi kuin äiti, voiteli niiden haavoja ihovoiteella ja syötti niitä nukenlusikalla, ja kun ne kuolivat, hän suri niitä, kunnes sai lohtua Demin parhaasta kilpikonnasta. Hän pani Silaksen tatuoimaan käsivarteensa samanlaisen ankkurin kuin tällä itsellään oli, mutta kun hän pyysi vielä sinistä tähteä kumpaankin poskeensa, Silas kieltäytyi eikä antanut periksi, vaikka tyttö maanitteli ja kiukutteli niin, että hyväsydäminen miesparka meni pyörälle päästään. Nan ratsasti talon kaikilla eläimillä Andy-hevosesta vihaiseen sikaan asti; viimeksi mainitun kiukulta hänet saatiin töin tuskin pelastetuksi. Hän oli aina epäröimättä valmis mihin ikinä pojat keksivätkin hänet usuttaa, eivätkä nämä koskaan väsyneet kokeilemasta hänen rohkeuttaan.

Nanille tuotti yhtä suurta iloa käyttää tunneilla terävää älyään ja hyvää muistiaan kuin pihalla sukkelia jalkojaan ja lystikästä kieltään. Niinpä pojat saivatkin yrittää parastaan säilyttääkseen asemansa, sillä Nan näytti, että tyttö voi selviytyä useimmista asioista yhtä hyvin kuin pojat, jopa paremminkin.

Pikku Nan tottui pian koulun ilmapiiriin ja näytti juuri sitä tarvitsevankin, sillä hän oli kuin pieni puutarha täynnä somia kukkia, jotka olivat olleet vain rikkaruohojen peitossa.

8

LEIKKEJÄ JA KEPPOSIA

Daisy ja Demi olivat täynnä päähänpistoja ja elivät omassa maailmassaan, jota kansoittivat monet rakastettavat ja eriskummaiset olennot. Niihin kuului henkieläin 'Kissihiiri Julmuri', jota kaksoset olivat pelänneet ja palvelleet pitkän aikaa. Kun tämä kummallinen otus oli heidän salaisuutensa, josta ei juuri puhuttu muille, eivät he koskaan koettaneet kuvailla sitä edes itsekseen; siksi sen vaiheilla oli hämärää arvoituksellisuutta, joka kiehtoi erityisesti Demin mieltä.

Kissihiiri Julmuri oli tavattoman oikullinen ja itsevaltainen otus, ja sen palveleminen sai Daisyn värisemään pelosta ja ihastuksesta. Hän totteli sokeasti Kissihiiri Julmurin järjettömiä vaatimuksia, jotka se tavallisesti esitti Demin suulla, sillä Demin mielikuvitus oli ehtymätön. Rob ja Teddy osallistuivat joskus juhlamenoihin ja ne olivat heistä äärettömän hauskoja, vaikkeivät he ymmärtäneet puoliakaan siitä mitä tapahtui.

Eräänä päivänä koulun loputtua Demi pudisti sisarelleen pahaenteisesti päätään ja kuiskasi:

— Kissihiiri Julmuri tarvitsee meitä tänään.

— Mitä varten? kysyi Daisy hätääntyneenä.

— Uhraukseen, ilmoitti Demi juhlallisesti. — Isolle kalliolle täytyy sytyttää tuli kello kahden aikaan, ja meidän täytyy viedä sinne ne tavarat, joista eniten pidämme — ja polttaa ne! hän lisäsi korostaen kammottavasti viimeisiä sanoja.

— Hirveätä! Minä pidän eniten niistä paperinukeista, jotka Amy-täti maalasi. Täytyykö ne polttaa? huudahti Daisy, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematta tuon näkymättömän hirmuvaltiaan vaatimuksia.

— Joka ikinen. Minä poltan veneeni, parhaan kuvakirjani ja kaikki sotilaani, sanoi Demi järkähtämättä.

— No olkoon, minä poltan sitten. Mutta Kissihiiri on liian julma, kun se vaatii meiltä parhaat tavarat, huokasi Daisy.

— Uhratessaan on annettava juuri se, mistä eniten pitää, selitti Demi. Ajatus oli syntynyt äsken hänen kuunnellessaan Fritz-sedän kertomuksia muinaiskreikkalaisten tavoista.

— Tuleeko Robkin? kysyi Daisy.

— Tulee, ja hän tuo koko leikkikaupunkinsa. Sehän on kokonaan puusta ja palaa komeasti. Siitä tulee hieno kokko, uskotko?

Tuleva komea näytös lohdutti Daisya, ja hän söi päivällisen kuin viettäen jäähyväisjuhlaa edessään rivi paperinukkeja.

Sovittuun aikaan uhrikulkue lähti liikkeelle, ja jokainen kantoi niitä kalleuksia, joita kyltymätön julmuri heiltä vaati. Teddy tahtoi välttämättä päästä mukaan, ja nähtyään että toisilla oli leikkikaluja, hän työnsi toiseen kainaloonsa määkivän lampaan ja toiseen Annabellan lainkaan aavistamatta minkälaisen tuskan jälkimmäinen uhri hänelle tuottaisi.

— Minne te olette menossa? kysyi Jo-rouva, kun joukko kulki hänen ovensa ohi.

— Leikkimään suurelle kalliolle. Saadaanko me?

— Saatte, mutta älkää vain menkö lammelle ja pitäkää hyvää huolta pikkuisista.

— Ainakin minä pidän, sanoi Daisy johtaen taitavasti joukkoaan.

— Nyt teidän täytyy istua tähän ympärille ettekä saa liikkua, ennen kuin minä sanon. Tämä sileä kivi on alttari ja minä sytytän sille tulen.

Demin onnistuikin laittaa pieni nuotio. Kun se paloi kunnolla, hän komensi joukon kulkemaan kolme kertaa nuotion ympäri ja sitten seisahtumaan piiriin.

— Minä aloitan, ja heti kun minun tavarani ovat palaneet, teidän on tuotava omanne.

Sen jälkeen hän pisti tuleen pienen vihon, joka oli liimattu täyteen kuvia; sitä seurasi tuhoon tuomittu vene, ja vihdoin marssivat onnettomat tinasotilaat toinen toisensa jälkeen kuolemaan. Yksikään niistä ei epäröinyt tai peräytynyt, vaan kaikki katosivat liekkeihin punakeltaisesta, komeasta kapteenista pieneen jalkapuoleen rummunlyöjään asti, ja sulivat tinaläjäksi.

— Nyt Daisy! huusi Kissihiiri Julmurin ylipappi, kun hänen oma runsas antinsa oli uhrattu lasten suureksi nautinnoksi.

— Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen koko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.

— Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia nukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.

— Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen, rukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.

— Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: — Se on Julmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!

Sinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen, eikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.

— Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden syttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi, joka halusi vaihtelua uhrauksessakin.

Ihastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon tuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat katselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta vihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti palmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko kaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä hävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä päästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut poroksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He hurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja tornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli päässyt pakoon esikaupunkiin.

Loistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen lampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman Annabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan, vaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä teloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se ei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa. Kammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös, sitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin hengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat, ja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn kaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita ja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää kauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi: — Äitii!

Rouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain tarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta tulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta äiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä tapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.

— Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva valmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin katuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.

Vähän vastahakoisesti Demi kertoi leikistä, ja Jo-rouva nauroi niin, että kyynelet juoksivat pitkin poskia, sillä lapset olivat kovin juhlallisia ja leikki kerrassaan järjetön.

— Luulin että te olisitte liian hellätunteisia leikkiäksenne noin mieletöntä leikkiä. Jos minulla olisi tuollainen Kissihiiri, se olisi kiltti ja leikkisi vain turvallisia ja mukavia leikkejä eikä ryhtyisi tihutöihin. Katsokaa nyt, mitä tuhoa olette saanut aikaan: tuhkana ovat kaikki Daisyn kauniit nuket, Demin sotamiehet ja Robin uusi kaupunki ja niiden lisäksi vielä lammas, Teddyn lemmikki, ja vanha rakas Annabella. Minä kirjoitan lastenhuoneen seinälle seuraavat säkeet, jotka oli ennen kirjoitettu leikkikalulaatikkoihin:

"Sitä Hollannin lapset rakentavat ilolla, mitä Bostonin lapset hävittävät tulella",

panen vain Bostonin asemasta Plumfieldin.

— Ei me enää leikitä tätä leikkiä, ei ikinä! vakuuttivat pahantekijät katuvaisina.

— Demi käski, sanoi Rob.

— Niin käskinkin. Kuulin sedän kertovan kreikkalaisista. Heillä oli alttarit ja kaikki, ja minä halusin tehdä samalla tavalla, mutta kun meillä ei ollut eläimiä, niin me poltimme leikkikaluja.

— Voi hyvät ystävät! Sehän on kuin tarina herneistä, sanoi Jo-rouva taas nauraen.

— Kerro se meille, pyysi Daisy.

— Oli kerran köyhä vaimo, jolla oli kolme neljä lasta. Työhön lähtiessään hän aina lukitsi mökin oven, ettei lapsille sattuisi mitään vahinkoa. Eräänä päivänä hän sanoi lähtiessään: "Muistakaa nyt, lapset, olla kilttejä. Älkää päästäkö vauvaa putoamaan ikkunasta, älkää leikkikö tulitikuilla älkääkä panko herneitä nenäänne." Lapset eivät olleet ikinä ajatelleetkaan panna herneitä nenäänsä, mutta heti kun äiti oli lähtenyt, kaikki tukkivat nenänsä täyteen herneitä kokeillakseen miltä se tuntui, ja palattuaan kotiin äiti tapasi koko joukon itkemässä.

— Koskiko se? kysyi Rob niin kiinnostuneena, että hänen äitinsä lisäsi äkkiä:

— Koski kauheasti, tiedän sen omasta kokemuksesta, sillä kun minun äitini kertoi minulle tarinan, minä pöhköpää halusin kokeilla sitä itse. Minulla ei ollut herneitä, mutta otin pieniä, sileitä kiviä ja työnsin niitä nenääni. Se tuntui pahalta ja koetinkin saada ne heti pois, mutta yksi kivi jäi nenään, ja minua hävetti niin kertoa, kuinka typerä olin ollut, että odottelin tuntikausia, vaikka kivi vaivasi koko ajan nenässäni. Lopuksi tuska oli niin kova, että minun täytyi kertoa asia, ja kun äiti ei saanut kiveä pois, tuli tohtori. Silloin minut sidottiin tuoliin, Rob, ja tohtori työnsi pihtinsä nenääni ja sai kuin saikin kiven pois. Kyllä minun nenäparkaani pakotti ja ihmiset nauroivat!

Jo-rouva pudisti päätään aivan kuin pelkkä muisteleminenkin olisi tehnyt kipeää.

Demi ehdotti, että Annabella-raukka haudattaisiin, ja innostuttuaan hautajaismenoihin Teddykin unohti surunsa. Amy-tädiltä tuli kohta uusi nukkelähetys, joka lohdutti Daisyn, ja Kissihiiri Julmuri näytti saaneen viimeisestä uhrista tarpeekseen, sillä se ei enää kiusannut lapsia.

'Keippi' oli uuden innostavan leikin nimi, jonka Tommy oli keksinyt. Koska tätä mielenkiintoista eläintä ei ole missään eläintarhassa, kerron vähän sen tavoista ja ominaisuuksista. Keippi oli siivekäs nelijalkainen, jolla oli inhimilliset, nuorekkaat ja iloiset kasvot. Sen kävellessä maa tömisee, ja kun se lentää, ilma vinkuu. Joskus se kulkee pystyasennossa ja puhuu hyvää englantia. Se on tavallisesti kääriytynyt viittaan, joka on joskus punainen, joskus sininen tai kirjava, ja niin oudolta kuin kuulostaakin, keipit vaihtavat usein nahkoja keskenään. Päässä niillä on sarvi, joka muistuttaa ruskeasta pahvista tehtyä lampunvarjostinta. Niiden selässä on samasta aineesta tehdyt siivet, joita ne räpyttävät lentäessään. Keipit eivät koskaan lennä korkealla, koska ne syöksyvät heti maahan, jos kohoavat kovin ylös.

Keipit syövät maasta ruohoa, mutta voivat myös nakertaa istualtaan kuin orava. Niiden mieliruokaa oli siemenkakku; mutta ne syövät myös omenoita, vieläpä raakoja porkkanoitakin, jos ruokaa oli niukalti. Ne elävät luolissa, missä niillä on jonkinlainen pyykkikoria muistuttava pesä. Pienet keipit leikkivät pesässä, kunnes niiden siivet kasvavat.

Nämä omituiset eläimet riitelevät joskus, ja silloin ne käyttävät ihmisten kieltä, haukkuvat toisiaan, itkevät ja toruvat, ja joskus ne heittävät pois sarvet ja nahan ja selittävät äkäisesti: — Ei me enää viitsitä leikkiä. Ne harvat etuoikeutetut, jotka ovat tutkineet näitä eläimiä, pitävät niitä apinan, sfinksin, griipin ja muiden kummallisten eläinten välimuotoina.

Leikki oli hyvin suosittu, ja nuoremmat lapset viettivät monta sateista iltapäivää lastenhuoneessa räpytellen siipiään, ryömien ja käyttäytyen ylimalkaan kuin mielipuolet. Itse asiassa leikki oli tuhoisaa vaatteille, varsinkin housunpolville ja kyynärpäille, mutta paikatessaan ja parsiessaan niitä rouva Bhaer sanoi vain:

— Me aikuiset teemme paljon muuta yhtä hullua, mutta ei läheskään yhtä viatonta. Jos voisin iloita leikistä yhtä paljon kuin pienet lemmikkini, rupeaisin varmaan itsekin keipiksi.

Natista oli hauskinta työskennellä puutarhassa tai kyyhöttää raidassa viuluineen, sillä tuo vihreä lehtipesä oli hänelle taikamaailma, jossa hän istui onnellisena soittelemassa. Pojat sanoivat häntä 'livertäjäksi', koska hän aina hyräili, vihelteli tai soitti, ja he pysähtyivät usein hetkeksi kesken leikkejään kuuntelemaan hänen viulunsa säveliä, jotka tuntuivat johtavan kesäisen luonnon orkesteria. Linnut näyttivät tervehtivän häntä kaltaisenaan, sillä pelkäämättä ne istuivat aidalla tai puikkelehtivat oksien välissä katsellen häntä sirkein silmin. Läheisessä omenapuussa pesivä punarintapariskunta piti ilmeisesti häntä ystävänään, sillä isälintu pyydysti hyönteisiä aivan Natin ympäriltä ja emo istui hautomassa sinertäviä muniaan niin kuin poika olisi vain uudenlainen mustarastas, joka viihdytti sitä laulullaan.

Puro solisi ja kimalteli hänen allaan, mehiläiset surisivat apilapellolla puron toisella puolen, ja vanhan talon siipirakennukset ojentuivat suojelevasti Natia kohti. Onnellisena ja rauhallisin mielin hän haaveksi tuntikausia piilossaan tietämättä kuinka terveellistä tällainen elämä hänelle oli.

Hänellä oli yksi väsymätön kuuntelija, jolle hän oli paljon muutakin kuin pelkkä koulutoveri. Billy-parka loikoili mielellään puron rannalla katsellen lehtien ja vaahtopallojen pyörintää veden pinnassa ja kuunnellen raidasta kuuluvaa soittoa. Hän näytti pitävän Natia enkelinä, joka istui korkealla laulamassa, sillä jotkut lapsuusaikaiset mielikuvat olivat säilyneet hänen mielessään ja näyttivät kirkastuvan näihin aikoihin.

Huomatessaan Billyn mieltymyksen Natiin herra Bhaer pyysi, että Nat auttaisi heitä karkottamaan niitä pilviä, jotka sumensivat poikaraukan järjen. Iloisena saadessaan jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttaan Nat hymyili aina Billylle, kun tämä seurasi häntä, ja antoi pojan rauhassa kuunnella soittoaan.

Ostaminen ja myyminen oli Jack Fordin vapaa-ajan harrastuksena. Siinä hän seurasi setänsä jalanjälkiä, sillä tämä oli kauppiaana maalla ja kokosi rahaa myymällä vähän kaikkea. Jack oli nähnyt sekoitettavan hiekkaa sokeriin, vettä siirappiin, sianlihaa voihin ja muuta samantapaista ja luuli autuaasti, että se kuuluu liike-elämään. Hänen oma tavaravarastonsa oli kyllä toisenlainen, mutta hän kiskoi minkä ikinä sai jokaisesta myymästään madosta ja jäi aina voitolle vaihtaessaan poikien kanssa nauloja, veitsiä, ongenkoukkuja tai mitä milloinkin. Pojilla oli jokaisella liikanimi. Jackia he sanoivat 'kitupiikiksi', mutta hän välitti vähät siitä, niin kauan kuin vanha tupakkakukkaro, johon hän keräsi rahansa, tuli yhä raskaammaksi.

Hän perusti jonkinlaisen huutokauppakamarin ja myi silloin tällöin loppuun keräämänsä rojuvaraston tai auttoi poikia vaihtamaan tavaroita keskenään. Hän osti halvalla palloja, jääpallomailoja ja muita välineitä, kiillotti ja yhdisteli niitä ja myi ne muutaman centin voitolla ulottaen liiketoimensa säännöistä välittämättä myös Plumfieldin porttien ulkopuolelle. Herra Bhaer koetti estää pojan keinottelua ja saada hänet ymmärtämään, ettei kaupanteko suinkaan ollut samaa kuin toisten pettäminen.

Joskus Jack teki huonon kaupan, harmitteli sitä enemmän kuin vääriä vastauksia tunnilla tai epäonnistuneita kokeita ja otti vahingon korkoineen takaisin heti kun tilaisuus sattui. Hänen tilikirjansa oli erinomaisessa kunnossa, ja numerot selvisivät hänelle kuin itsestään. Herra Bhaer kiitteli häntä tästä ja koetti saada hänet yhtä helposti käsittämään kunnian ja rehellisyyden vaatimuksia. Huomattuaan vähitellen, ettei voinut tulla toimeen ilman näitä hyveitä, Jack myönsi opettajansa olleen oikeassa.

Emil puolestaan vietti vapaapäivänsä joella tai lammella ja valmensi isoja poikia soutukilpailuun tarkoituksenaan rökittää eräät kaupunkilaispojat, jotka silloin tällöin tunkeutuivat heidän alueelleen. Kilpailu pidettiinkin, mutta koska se päättyi yleiseen haaksirikkoon, siitä ei puhuttu julkisesti. Kommodori oli vähän aikaa niin masentunut tästä onnettomuudesta, että aikoi vakaasti vetäytyä autiolle saarelle. Koska sopivaa saarta ei kuitenkaan ollut tarjolla, hänen oli pakko jäädä ystäviensä joukkoon. Lohdutuksekseen hän rakensi laivatelakan.

Pikku tytöt tyytyivät ikäistensä leikkeihin täydentäen niitä vain vilkkaalla mielikuvituksellaan. Tärkeimmän ja hauskimman leikin nimi oli 'rouva Shakespeare Smith' — nimi oli Jo-tädin keksimä. Rouvaparan koettelemukset olivat monet ja ihmeelliset. Daisy oli rouva S.S. ja Nan vuoroin hänen tyttärensä tai naapurinsa rouva Rasavilli.

Näiden rouvien kokemuksia ei voi sanoin kuvata, sillä yhden lyhyen iltapäivän kuluessa heidän perhepiirinsä saattoi olla moninaisten tapahtumien näyttämönä. Siellä syntyi lapsia, vietettiin häitä ja hautajaisia, kärsittiin tulvan ja maanjäristyksen tuhoja, pidettiin teekutsuja ja tehtiin ilmapalloretkiä. Tarmokkaat rouvat matkustivat miljoonia kilometrejä ja heidän hattunsa ja pukunsa olivat ennen näkemättömiä. Vuoteella istuen he matkustivat tulisten juoksijoiden vetämissä vaunuissa ja keikkuivat ylös ja alas, kunnes päätä pyörrytti. Tauteja ja tulipaloja sattui tuhkatiheään ja vaihteen vuoksi joskus yleinen verilöyly. Nan ei koskaan väsynyt keksimään leikeistä uusia muunnoksia ja Daisy seurasi hänen johtoaan sokeasti ihaillen. Teddy oli heidän vakituinen uhrinsa, ja usein hänet oli pelastettava todellisesta vaarasta, sillä innostuneet rouvat unohtivat helposti, ettei hän ollut samaa ainetta kuin heidän kärsivälliset nukkensa. Kerran he sulkivat hänet vaatekaappiin, muka vankilaan, ja unohtivat hänet sinne juostessaan ulos leikkimään. Kerran he olivat hukuttaa hänet kylpyammeeseen leikkiessään 'sukkelaa pikku valasta'. Ja kerrassaan huonosti yritti käydä silloin kun tytöt hirttivät Teddyn ryövärinä. Onneksi poika ennätettiin pelastaa ajoissa.

Mutta kaikkein suosituin ajanviete oli kerho. Nimeä sillä ei ollut, eikä se sitä tarvinnutkaan, sillä se oli ainoa koko seudulla. Isot pojat perustivat sen, mutta nuoremmatkin pääsivät silloin tällöin mukaan, jos käyttäytyivät hyvin. Tommy ja Demi olivat kunniajäseniä, mutta heidän täytyi aina poistua harmillisen aikaisin. Kerhon toimintamuodot olivat hiukan poikkeukselliset, sillä se kokoontui mitä merkillisimmissä paikoissa ja mitä merkillisimpinä vuorokauden aikoina ja harrasti eriskummaisia juhlamenoja. Silloin tällöin se hajosi myrskyisästi, mutta vain herätäkseen eloon entistä elinvoimaisempana.

Sateisina iltoina kerho kokoontui kouluhuoneeseen, jossa pelattiin sakkia, tammea ja tulitikkupelejä, harjoiteltiin kansantansseja, väiteltiin, harrastettiin lausuntaa tai esitettiin tärisyttäviä murhenäytelmiä. Kesäisin oli kokouspaikkana lato, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt mitä siellä tapahtui.

Hellepäivinä kerholaiset siirtyivät joelle harjoittamaan vesiurheilua tai istuskelemaan vilpoisasti rannalla kuin sammakot. Tällaisissa tilaisuuksissa puheet olivat perin kaunosanaisia, suorastaan vuolaita. Mutta jos jonkun sanat eivät miellyttäneet kuulijoita, hänen päälleen roiskittiin kylmää vettä, kunnes hän tukki suunsa. Puheenjohtajana oli Franz, ja kun muistaa jäsenistön luonteen, antaa täyden arvon hänen järjestelykyvylleen. Herra Bhaer ei koskaan sekaantunut kerhon asioihin. Palkinnoksi tästä viisaasta pidättyvyydestä hänet joskus vihittiin kerhon salaisuuksiin, ja ne näyttivät suuresti huvittavan häntä.

Tultuaan taloon Nan aiheutti nuorten herrojen keskuudessa suurta hämminkiä ja erimielisyyttä anomalla herkeämättä kerhon jäsenyyttä milloin kirjallisesti, milloin suullisesti. Hän häiritsi juhlamenoja kurkistelemalla avaimenreiästä, järjesti kiihkeitä kohtauksia oven takana ja kirjoitteli pilkallisia huomautuksia seiniin ja aitoihin, sillä hän oli lannistumaton.

Huomattuaan nämä keinot turhiksi tytöt perustivat Jo-rouvan neuvosta oman yhdistyksen, jota he sanoivat Naisten kerhoksi. Sinne he pyysivät jalomielisesti myös niitä herroja, jotka nuoruutensa vuoksi eivät päässeet toiseen kerhoon, ja viihdyttivät heitä pikku illallisilla ja Nanin keksimillä leikeillä niin, että isoistakin pojista yksi toisensa jälkeen ilmaisi halunsa saada osallistua huvitilaisuuksiin. Pitkien keskustelujen jälkeen päätettiin lopulta ryhtyä keskinäiseen kanssakäymiseen.

Eräänä iltana Naisten kerhon jäsenet kutsuttiin vierailulle kilpailevaan yhdistykseen, ja herrojen suureksi hämmästykseksi heidän läsnäolonsa ei lainkaan häirinnyt vakinaisten jäsenten keskusteluja tai huvituksia. Neidit vastasivat sievästi ja vieraanvaraisesti tähän rauhantarjoukseen ja molemmat kerhot kukoistivat kauan ja onnellisina.

9

DAISYN TANSSIAISET

"Rouva Shakespeare Smithillä on kunnia kutsua herra John Brooke, herra Thomas Bangs ja herra Nathaniel Blake tanssiaisiin tänään kello kolmelta…

J.K. Natin pitää tuoda viulunsa, että voidaan tanssia, ja poikien täytyy olla ihmisiksi, muuten he eivät saa muruakaan niistä herkuista, joita olemme valmistaneet."

Tätä hienoa kutsua olisi tuskin noudatettu ilman jälkikirjoituksessa annettua vihjausta.

— Tuoksuista päätellen he ovat tosiaan tehneet kamalasti herkkuja. Mennään, sanoi Tommy.

— Voidaan lähteä pois heti kun kaikki on syöty, lisäsi Demi.

— Minä en ole ollut ikinä tanssiaisissa. Mitä siellä pitää tehdä? kysyi Nat.

— Leikitään että ollaan aikuisia, istutaan pönäkästi ja tyhmännäköisinä niin kuin isot ihmiset ja tanssitaan tyttöjen mieliksi. Sitten syödään mitä saadaan, ja lähdetään pois niin pian kuin suinkin.

— Ehkä tuosta selviäisi, sanoi Nat mietittyään hetken Tommyn kuvausta.

— Minä kirjoitan ja sanon, että me tulemme, päätti Demi ja kyhäsi kohteliaan vastauksen:

"Me tulemme kaikki. Olkaa hyvät ja laittakaa paljon syötävää. Nöyrin palvelijanne D.B."

Neideillä oli todellinen hätä ja huoli näistä ensimmäisistä tanssiaisistaan, sillä jos kaikki onnistuisi hyvin, he pitäisivät pian harvoille valituille suuret juhlapäivälliset.

— Meidän pitäisi saada pojat viihtymään, sillä Jo-tädin mielestä heille on terveellistä leikkiä meidän kanssamme, kunhan he vain ovat siivosti, sanoi Daisy äidillisesti tarkastellen levottomana tarjouksia.

— Demi ja Nat ovat kyllä kilttejä, mutta Tommy tekee varmasti jotain ilkeyttä, tuumi Nan ja pudisti päätään järjestellessään pientä leivoskoria.

— Silloin hän saa lähteä heti, sanoi Daisy päättävästi.

— Ei ketään voi ajaa pois kutsuista, sehän on mahdotonta.

— No sitten ei enää ikinä kutsuta häntä.

— Se kyllä tepsii. Hän on hirveän pahoillaan, jos ei pääsekään päivällisille.

— Ja silloin laitetaan niin hienoja herkkuja kuin ikinä osataan. Hyvää lientä, jota ammennetaan kulhosta kauhalla, lintupaistia ja kastiketta ja kaikenlaisia hyviä vihanneksia.

— Kello on pian kolme ja meidän pitää pukeutua, huomautti Nan, joka oli hankkinut tilaisuutta varten hienon puvun ja paloi halusta käyttää sitä.

— Minä olen äiti, eikä minun tarvitse hienostella, sanoi Daisy ja puki päälleen punaisilla nauharuusukkeilla koristellun yömyssyn sekä Jo-tädin pitkän hameen ja huivin. Silmälasit ja iso miesten nenäliina täydensivät asua ja tekivät tytöstä lylleröisen, punaposkisen eukon.

Nanilla oli kimppu tekokukkia, vanhat vaaleanpunaiset tohvelit, keltainen liivi, vihreä musliinihame ja pölyhuiskun sulista tehty viuhka.

— Minä olen tytär, niin että minä saan koristella itseäni aika lailla ja minun pitää tanssia ja laulaa ja puhua enemmän kuin sinun. Äidithän tarjoavat vain teetä ja ovat säädyllisiä.

Äkkiä kuului ovelta kova koputus, joka lennätti neiti Smithin nojatuoliin leyhyttämään itseään arvokkaasti viuhkalla, kun taas hänen äitinsä istahti sohvaan suorana kuin kynttilä koettaen näyttää hyvin säädylliseltä. Pikku Bess, joka sattui olemaan vieraisilla, leikki sisäkköä, avasi oven ja sanoi kikattaen:

— Hellat ovat hyvät ja tulevat fifään. Kaikki on valmifta.

Pojatkin olivat pukeutuneet tilaisuuden kunniaksi; kaikilla oli korkea paperikaulus, musta hattu ja kädessä kirjava valikoima käsineitä, sillä he olivat huomanneet tämän yksityiskohdan niin myöhään, ettei kukaan ollut löytänyt yhtenäistä hansikasparia.

— Hyvää päivää, rouva, sanoi Demi niin möreästi, että hänen äänensä katkesi ja tervehdys jäi kovin niukaksi.

Kaikki kättelivät ja istuutuivat niin juhlallisen näköisinä, että nuoret herrat unohtivat pian arvokkuutensa ja vääntelehtivät tuoleillaan naurusta.

— Voi älkää! huudahti rouva Smith hyvin pahastuneena.

— Ette saa tulla uudestaan jos käyttäydytte noin, lisäsi neiti Smith napauttaen hajuvesipullolla herra Bangsia, joka nauroi äänekkäimmin.

— Minkä minä sille voin, kun te olette niin hurjan näköisiä, pyrski herra Bangs epäkohteliaasti.

— Entäs sinä itse! Mutta minäpä en ole niin sivistymätön, että sanoisin sellaista. Hän ei saa tulla päivällisille, eihän, Daisy? huusi neiti Smith kiukkuisesti.

— Meidän on kai parasta tanssia nyt. Toitteko viulunne, hyvä herra? kysyi rouva Smith herra Blakelta koettaen säilyttää tyynen kohteliaisuutensa.

— Se on eteisessä, vastasi Nat ja meni hakemaan viulua.

— Parasta juoda ensin teetä, ehdotti Tommy ujostelematta.

— Ei, meidän kutsuissamme ei koskaan aloiteta ateriasta, ja ellette te tanssi hyvin, ette saa ruuan muruakaan, hyvät herrat, sanoi rouva Smith niin jyrkästi, että hänen vieraansa muuttuivat paikalla ylen kohteliaiksi.

— Minä otan parikseni herra Bangsin ja opetan hänelle polkkaa, sillä katsoa hän ei ainakaan osaa siivolla, lisäsi kutsujen emäntä silmäillen Tommyä syyttävästi.

Nat nousi, ja tanssiaiset avasi kaksi paria, jotka veivät tunnollisesti päätökseen jotensakin sekalaisen tanssin. Naiset selvisivät erinomaisesti, sillä he pitivät tanssimisesta, mutta herratkin ponnistelivat toki miehekkäästi loppuun. Kun kaikki olivat aivan hengästyksissään, sallittiin pieni lepotauko, ja varsinkin rouva Smith-parka oli sen tarpeessa, sillä hän oli ollut vähän väliä kompastua pitkään hameeseensa. Pikku sisäkkö tarjosi siirappivettä niin pienistä kupeista, että eräskin vieras tyhjensi niitä valehtelematta yhdeksän.

— Nyt teidän on pyydettävä Nania soittamaan ja laulamaan, sanoi Daisy veljelleen.

— Laulaisitteko meille, hyvä neiti, pyysi tottelevainen vieras tarkastellen salaa, missä näkisi pianon.

Neiti Smith riensi heti kirjoituslipaston luo, nosti auki sälekannen ja istahti pöydän ääreen. Hän säesti itseään paukuttaen voimiensa takaa pöytälevyä ja lauloi uuden ihanan laulun, joka alkoi:

"Riemumieliä trubaduuri kitaraansa soitti, kun hän pahan vihollisen taistelussa voitti."

Pojat läiskyttivät käsiään innokkaasti ja hän esitti vielä muita lauluja, kunnes vieraiden täytyi vihjaista, että he olivat saaneet tarpeekseen. Kiitollisena tyttärensä osaksi tulleesta ylistyksestä rouva Smith sanoi kohteliaasti: — Nyt aletaan juoda teetä. Mutta istukaa kauniisti älkääkä kahmiko.

Oli todella ilo katsella, miten arvokkaasti rouva Smith suoritti emännän tehtävät ja mitä mielenmalttia hän osoitti pienten vahinkojen sattuessa. Piirakoista paras luiskahti lattialle, kun hän koetti leikata sitä tylsällä veitsellä; leipä ja voi hävisivät pöydältä niin äkkiä, että emäntäparka joutui epätoivoon; ja mikä pahinta: kermavaahto oli niin löysää, että se piti juoda, vaikka tarkoitus oli ollut syödä se sievästi pienillä lusikoilla.

Ikävä tilanne syntyi, kun neiti Smith joutui sisäkön kanssa riitaan parhaasta kanelirinkilästä ja tämä heitti koko vadillisen ilmaan ja purskahti itkuun rinkelien putoillessa lattialle. Bess tyyntyi kuitenkin, kun hänkin pääsi pöydän ääreen ja sai tyhjentää sokeriastian.

Mutta tämän hälinän aikana iso lautasellinen rusinapullia oli hävinnyt salaperäisellä tavalla. Pullat olivat koko pitopöydän kaunistus, ja rouva Smith oli hyvin närkästynyt niiden katoamisesta. Jokainen emäntä tietää miltä tuntuu, kun leipoo tusinan verran ihania pullia ja sitten ne pyyhkäistään äkkiä olemattomiin.

— Sinä piilotit ne, Tommy! Tiedän varmasti, että sinä ne otit! kiljui suuttunut emäntä uhaten epäilyksenalaista vierastaan maitokannulla.

— Enkä ottanut.

— Otit!

— Ei kannata väittää vastaan, sanoi Nan, joka riidan aikana oli hotkinut kaiken hyytelön.

— Anna takaisin ne, Demi, tiukkasi Tommy.

— Nyt sinä jallitat, olet sullonut ne omaan taskuusi, kivahti Demi tuohtuen väärästä syytöksestä.

— Otetaan ne häneltä. On hävytöntä itkettää Daisya, sanoi Nat, jonka mielestä tanssiaiset olivat jännittävämmät kuin hän oli odottanutkaan.

Mutta Daisy itki jo, ja uskollinen Bess yhtyi emäntänsä kyyneliin, ja Nan julisti, että kaikki pojat järjestään olivat kiusankappaleita. Samanaikaisesti riehui taistelu herrain kesken, sillä kun kaksi oikeuden puolustajaa hyökkäsi syyllisen kimppuun, tämä paatunut nuorukainen linnoittautui pöydän taakse ja pommitti sieltä toisia varastetuilla rusinapullilla, jotka soveltuivatkin hyvin ammuksiksi, koska olivat melkein yhtä kovia, kuin kuulat. Niin kauan kuin ammuksia riitti, hän piti puolensa, mutta heti kun viimeinen pulla oli singonnut rintavarustuksen yli, saatiin lurjus kiinni, laahattiin ulvoen huoneesta ja paiskattiin häpeällisesti eteisen lattialle.

Kukistajat palasivat voiton huumassa takaisin, ja Demin lohdutellessa rouva Smithiä Nat ja Nan keräsivät nurkista pullat, pistivät pudonneet rusinat taas kohdalleen ja järjestelivät lautasta, niin että se näytti melkein yhtä kauniilta kuin ennenkin. Mutta pullista oli loisto poissa, sillä sokeri oli niistä karissut eikä kukaan halunnut syödä niitä moisen häväistyksen jälkeen.

— On kai parasta lähteä, sanoi Demi äkkiä kuullessaan Jo-tädin äänen portaista.

— Niin kai, sanoi Nat ja pudotti samassa harhateille joutuneen rinkelin, jonka oli juuri poiminut lattialta.

Mutta Jo-rouva ilmestyi heidän joukkoonsa ennen kuin he ehtivät karata, ja hän kuunteli osaaottavasti, kun nuoret neidit kertoivat hänelle murheensa.

— Ei mitään tanssiaisia mokomille pojille, ennen kuin he ovat sovittaneet huonon käytöksensä jollakin hyvällä teolla, sanoi Jo-rouva pudistaen päätään näille kolmelle pahantekijälle.

— Leikkiähän se vain oli, alkoi Demi.

— Ei sellainen leikki ole mukavaa, joka tekee toiset onnettomiksi. Minä olen pettynyt sinun suhteesi, Demi. En olisi uskonut sinun koskaan erehtyvän kiusaamaan kilttiä pikku siskoasi.

— Ainahan pojat kiusaavat siskojaan. Tommykin on sitä mieltä, mutisi Demi.

— En hyväksy, että minun poikani kiusaavat, ja ellette voi leikkiä sovinnossa, minä lähetän Daisyn kotiin, sanoi Jo-täti vakavasti.

Kuullessaan tämän kauhean uhkauksen Demi vilkaisi siskoonsa, ja Daisy kuivasi äkkiä kyynelensä, sillä ero oli pahin onnettomuus, joka kaksosille saattoi tapahtua.

— Natkin oli ilkeä ja Tommy kaikkein ilkein, ehätti Nan kantelemaan peläten, että kaksi pahantekijöistä välttäisi rangaistuksen kokonaan.

— Minä pyydän anteeksi, sanoi Nat häpeissään.

— Minä en! mörähti Tommy avaimenreiästä, josta hän oli parhaansa mukaan kuunnellut.

Jo-rouvaa nauratti väkisin, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi painokkaasti osoittaen ovea:

— Saatte mennä, pojat, mutta muistakaa: te ette saa puhua ettekä leikkiä tyttöjen kanssa ennen kuin minä annan luvan. Kiellän teiltä kaiken hauskan, koska ette ansaitse sellaista.

Huonosti käyttäytyneet nuoret herrat lähtivät heti, mutta joutuivat jo eteisessä parantumattoman herra Bangsin pilkan ja ivan kohteiksi, sillä yksinäisyydessä hän oli paatunut yhä enemmän.

Daisy lakkasi pian suremasta epäonnistuneita tanssiaisiaan, mutta nurisi määräystä, joka erotti hänet veljestä, ja samalla hän murehti veljen vajavaisuutta, helläsydäminen kun oli. Nan puolestaan oikein iloitsi tästä selkkauksesta ja kulki nenä pystyssä poikien ohi. Tommy ei ollut välittävinään koko asiasta ja ilmaisi äänekkäästi tyytyväisyytensä, kun oli päässyt rauhaan 'typeristä tytöistä'. Mutta toiset antautuivat nopeasti ja halusivat taas olla ystäviä tyttöjen kanssa, sillä he kaipasivat Daisyn hemmottelua ja herkkuja ja Nanin ilonpitoa. Kaiken kukkuraksi Jo-rouvakin näytti lukeutuvan loukkaantuneisiin tyttöihin, sillä hän ohikulkiessaan oli tuskin näkevinään karkotettuja. Tämä äkillinen suosion menetys heitti synkän varjon poikien elämään, sillä kun äiti Bhaer oli heidät hylännyt, tuntui kuin aurinko olisi pimennyt.

Kun luonnotonta tilannetta oli kestänyt kolme päivää, pojat eivät voineet enää kestää sitä, vaan kääntyivät isä Bhaerin puoleen. Huolestuneet avunanojat saivat häneltä neuvon, jonka he hyväksyivät kiitollisina ja panivat täytäntöön seuraavalla tavalla.

Ullakolle sulkeutuneina he viettivät vapaahetkensä rakentaen jotakin salaperäistä kojetta, johon meni niin paljon liisteriä, että Pöppö pauhasi ja tytöt olivat ihmeissään. Keskiviikkoilta oli tavattoman kaunis, ja tutkittuaan tarkasti tuulta ja ilmaa Nat ja Tommy lähtivät pihasta kantaen valtavaa litteätä kääröä, joka oli kiedottu moniin sanomalehtiin. Nan oli pakahtua uteliaisuudesta ja Daisy kiihtymyksestä ja molemmat aivan tärisivät jännityksestä, kun Demi marssi rouva Bhaerin huoneeseen hattu kädessä ja sanoi niin kohteliaasti kuin suinkin osasi:

— Olisitko sinä hyvä ja tulisit tyttöjen kanssa ulos, Jo-täti? Me olemme valmistaneet teille yllätyksen. Tulkaa, se on hirveän hauskaa.

— Kiitos, tulemme mielihyvin, minun täytyy vain ottaa Teddy mukaan, vastasi rouva Bhaer, ja hänen hymynsä ilahdutti Demiä kuin päivänpaiste sateen jälkeen.

— Hauskaa saada hänetkin mukaan. Pikku vaunut odottavat jo tyttöjä. Ethän pahastu, täti, vaikka saatkin kävellä Keisariharjulle?

— Päinvastoin, kävelen oikein mielelläni. Mutta onko varmaa, etten häiritse teitä?

— Et tietenkään. Koko huvi menisi pilalle, jos sinä jäisit pois, sanoi Demi tosissaan.

— Olette kovin ystävällinen, herra, sanoi Jo-täti tehden hoviniiauksen. — Joutukaapas nyt, tytöt, ei anneta heidän odottaa; hatut päähän ja matkaan. Palan halusta nähdä, mitä he ovat keksineet.

Rouva Bhaerin puhuessa kaikki joutuivat valmiiksi, ja viidessä minuutissa oli kolme tyttöä ja Teddy sijoitettu 'pyykkikoriin', joksi Tobyn vetämiä pajupunoskärryjä sanottiin. Demi johti kulkuetta, jonka jälkijoukkona tulivat Jo-rouva ja Kit-koira. Tobylla oli päässään pölyhuiska, vaunujen yläpuolella liehui kaksi kummallista lippua, Kitillä oli kaulassa sininen ruusuke, jota se inhosi, Demi oli pistänyt komean voikukkakimpun napinreikäänsä ja Jo-rouva tilaisuuden kunniaksi avannut japanilaisen päivänvarjonsa.

Ylhäällä harjulla ei näkynyt muuta kuin tuulessa aaltoilevaa ruohikkoa, ja lapset olivat pettyneitä. Silloin Demi sanoi jännitystä lisäten:

— Astukaa nyt kaikki rattailta ja seiskää hiljaa, niin salaisuus ilmestyy, ja hän poistui kallion taa, josta oli silloin tällöin pistänyt näkyviin joku pää.

Odotettiin hetken aikaa jännittyneinä, sitten Nat, Demi ja Tommy marssivat esiin. Heillä oli käsissään kolme uudenuutukaista leijaa, jotka he toivat kohteliaasti tytöille.

— Eikä tässä ole vielä kaikki, pojat ilmoittivat riemuissaan ja juostuaan kallion taa he ilmestyivät taas takaisin kantaen suunnattoman suurta leijaa, johon oli maalattu loistavin keltaisin kirjaimin: "Äiti Bhaerille".

— Me ajattelimme, että sinäkin tahtoisit leijan, koska olit vihoissasi meille ja pidit tyttöjen puolta, huusivat kaikki kolme naurusta pyrskien. Jo-rouva taputti nauraen käsiään sydämestään mukana leikissä.

— Hei, pojat, tämähän on kerrassaan komeaa! Kuka teistä keksi tämän? hän kysyi ottaen vastaan leijansa.

— Fritz-setä ehdotti sitä, kun me suunnittelimme tytöille leijoja; hän sanoi, että sinä pitäisit siitä, vastasi Demi säteillen tyytyväisyydestä.

— Fritz-setä tietää, mistä minä pidän. Minä olen aina toivonut leijaa.

— Sen tähdenhän me ne teimmekin, huudahti Tommy ja heittäytyi käsilleen seisomaan aivan kuin se olisi ollut paras tapa ilmaista tunteitaan.

— Pannaan ne lentämään, touhusi Nan.

— En minä osaa, aloitti Daisy.

— Me näytämme, kyllä me neuvomme! lupasivat pojat palveluhaluisina ja samalla Demi otti Daisyn leijan, Tommy Nanin ja Nat Bessin, joka ei olisi hennonnut luovuttaa sinistä leijaa hetkeksikään käsistään.

— Odota täti, vähän ajan perästä me lennätämme sinunkin leijaasi, sanoi Demi, josta tuntui, ettei rouva Bhaerin suosiota saanut menettää laiminlyönnillä.

— Kiitos, kultaseni, mutta minä taidan osata itsekin, ja sitä paitsi tuolta tulee poika, joka lennättää sitä minulle, lisäsi Jo-rouva, kun hänen miehensä iloiset kasvot ilmestyivät kallion takaa.

Herra Bhaer tuli samassa heidän luokseen, päästi leijan liikkeelle, ja Jo-rouva juoksutti sitä hilpeästi lasten katsellessa näytelmää. Leija toisensa jälkeen kohosi ilmaan, ja ne leijailivat kuin kisailevat linnut sinne tänne tasaisessa tuulessa. Oli siinä iloa ja riemua! Juosten ja huutaen leijat lähetettiin ilmaan tai niitä vedettiin alaspäin ja seurattiin niiden kieppuilua; ne tuntuivat kiskovan voimakkaasti naruista kuin vapauteen pyrkivät eläimet. Nan oli ihan villinä riemusta, Daisysta uusi leikki oli melkein yhtä hauskaa kuin nukeilla puuhailu ja pikku Bess oli niin ihastunut 'nättiin leijuun', ettei raaskinut antaa sen lentää juuri lainkaan, vaan piti sitä mieluummin polvillaan ja katseli niitä mainioita piirroksia, joilla Tommy oli sen koristanut. Äiti Bhaer iloitsi suunnattomasti leijastaan, ja näytti kuin se olisi ymmärtänyt kuka sen omisti, sillä se syöksyi äkkiä alas pää edellä juuri kun vähimmin aavisti, tarttui puihin, oli pudota jokeen tai kiiti niin korkealle, että näkyi vain pienenä pilkkuna.

Vähitellen kaikki väsyivät ja istahtivat lepäämään sidottuaan leijat puihin tai pensaisiin. Herra Bhaer lähti Teddy olallaan katsomaan lehmiä.

— Onko teillä koskaan ollut näin hauskaa? kysyi Nat heidän loikoessaan ruohikossa kuin lammaskatras.

— Ei sen jälkeen kun pikku tyttönä lennätin leijaa, vastas Jo-rouva.

— Äiti Bhaer oli varmaan lapsena hurjan villi, sanoi Nat.

— Minun täytyy surukseni tunnustaa, että olin tuhma tyttö.

— Minä pidän tuhmista tytöistä, huomautti Tommy katsoen Naniin, joka vastasi kohteliaisuuteen hurjasti irvistäen.

— Miksen minä muista sitä, täti? Olinko minä liian pieni? kysyi Demi.

— Olit varmastikin.

— Millaista oli, kun te viimeksi lennätitte leijaa, äiti Bhaer? kysyi Nat.

— Voi, se oli ihan hassua, sillä minä olin viidennellätoista ja iso tyttö, ja minua hävetti näyttäytyä sellaisessa leikissä. Teddy-sedän kanssa me teimme leijat ja menimme varkain lennättämään niitä. Meillä oli hirveän hauskaa, ja istuessamme paraikaa lepäämässä niin kuin nytkin kuulimme äkkiä ääniä ja näimme joukon nuoria neitejä ja herroja palaamassa retkeltä. Teddy ei välittänyt, mutta minulle tuli hirveä hätä, sillä tiesin että minulle nauretaan. Hurjat tapani huvittivat jo muutenkin naapureita.

"Mitä minä teen?" kuiskasin Teddylle, kun äänet yhä lähenivät.

"Tällä tavoin", sanoi Teddy ja leikkasi veitsellä rihmat poikki. Leijat lensivät tiehensä, ja ihmisten tultua näkösälle me poimimme kukkia kaikessa rauhassa. He eivät aavistaneet mitään, ja meitä nauratti kovasti täpärä pelastus.

— Katosivatko ne leijat? kysyi Demi.

— Ikipäiviksi. Mutta en minä välittänyt siitä, sillä päätin odottaa, kunnes olisin niin vanha ja arvokas nainen, että voisin taas leikkiä leijoilla. Ja kuten näette, se odotus ei ollut turhaa, sanoi Jo-rouva alkaen kääriä leijaa talteen, sillä alkoi tulla myöhä.

— Täytyykö meidän jo lähteä?

— Minun täytyy, muuten ette saa illallista eivätkä sellaiset yllätykset taitaisi huvittaa teitä.

— Eikö meidän juhlamme ollutkin hauska? kysyi Tommy tyytyväisenä.

— Loistava! vastasivat kaikki.

— Tiedättekö miksi? Siksi että teidän vieraanne ovat osanneet käyttäytyä ja koettaneet saada kaiken onnistumaan hyvin. Ymmärsittekö mitä tarkoitan?

Pojat vilkaisivat noloina toisiinsa lähtiessään leija olalla astelemaan kotiin.

10

JÄLLEEN KOTONA

Heinäkuu oli tullut ja heinänteko alkanut; puutarhat kukoistivat ja pitkän kesäpäivän jokainen hetki toi tullessaan riemua. Ovet ja ikkunat olivat auki aamusta iltaan ja pojat viettivät kaiken vapaa-aikansa ulkona. Tunnit olivat lyhyitä ja lupapäiviä pidettiin usein, sillä Bhaerien mielestä ahkera ruumiinharjoitus edisti terveyttä ja lyhyet kesät oli parasta käyttää ulkotöihin.

Pojat olivatkin vereviä, päivettyneitä ja terveitä, vankat jalat ja kädet työntyivät ulos lahkeista ja hihoista. Nauru ja riemu raikui kaikkialla; kujeiltiin sisällä ja ulkona, seikkailtiin ja retkeiltiin yli vuorten ja laaksojen. Vain yhtä asiaa toivottiin, jotta onni olisi täydellinen ja sekin tapahtui kun sitä vähiten odotettiin.

Kerran illalla, kun pienet pojat olivat jo vuoteessa, isot uimassa joella ja rouva Bhaer riisui huoneessaan Teddyä, tämä huudahti äkkiä: — Tuolla Danny! ja osoitti ikkunaa, jonka läpi kuu paistoi kirkkaasti.

— Ei, kultaseni, ei hän ole siellä, sehän on vain kuu, vastasi hänen äitinsä.

— Onpas, Danny katsoi ikkunasta; Teddy näki, väitti lapsi innoissaan.

— Kai hän sitten oli, myönsi rouva Bhaer ja kiiruhti ikkunaan toivoen, että niin olisikin. Mutta kasvot olivat kadonneet eikä pojasta näkynyt vilaustakaan. Rouva Bhaer kutsui Dania, juoksi pääovelle Teddy paitaressuna kintereillään ja antoi hänenkin huutaa toivoen, että lapsen ääni tehoaisi paremmin kuin hänen. Mutta mitään ei kuulunut, ja he palasivat pettyneinä takaisin. Teddy ei kuitenkaan uskonut näkemäänsä kuuksi, vaan kohotti vielä päätään vuoteesta ja kysyi:

— Eikö Danny jo tule? Vähitellen hän kuitenkin nukahti, isot pojat laittautuivat yöpuulle, talo hiljeni eikä vienossa kesäyössä kuulunut kuin sirkan laulu ruohikosta. Rouva Bhaer istui parsimassa, sillä suuri kori oli aina täynnä sukkia, joihin ehtimiseen ilmestyi huikeita reikiä ja hän ajatteli kadonnutta poikaa. Hän uskoi Teddyn erehtyneen eikä halunnut häiritä miestään kertomalla lapsen puheista, sillä isä Bhaer istui kirjoittamassa kirjeitä, hänellä kun oli kovin vähän aikaa omiin asioihinsa ennen kuin pojat olivat nukkumassa. Kello kymmeneltä Jo-rouva nousi sulkemaan ovia. Pysähtyessään hetkeksi portaille ihailemaan kaunista maisemaa hän huomasi jotain valkoista pihanurmikolla seisovan heinäkasan vieressä. Lapset olivat leikkineet pihalla koko illan; rouva Bhaer luuli Nanin tapansa mukaan jättäneen hattunsa heiniin ja meni hakemaan sitä. Mutta tultuaan lähemmäksi hän huomasi, ettei se ollut hattu eikä nenäliina, vaan paidanhiha, josta pisti esiin ruskea käsi. Hän kiersi heinäkasan, ja siellä nukkui Dan syvässä unessa.

Poika oli ryysyinen, likainen ja laiha. Toinen jalka oli paljas, ja toiseen hän oli sitonut kääreeksi vanhan pumpulinuttunsa. Hän oli ilmeisesti piiloutunut heinäkasan taa, mutta unissaan heittänyt kätensä sivulle. Hän huokaili ja mutisi kuin unet olisivat häirinneet häntä, ja kerran liikahtaessaan hän valitti.

— Ei hän voi tänne jäädä, tuumi rouva Bhaer ja kumartuen Danin yli sanoi hiljaa hänen nimensä. Poika avasi silmänsä kuin unta näkevä. Hän hymyili ja sanoi unisesti:

— Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin.

Pojan katse ja sanat liikuttivat syvästi rouva Bhaeria. Hän pani kätensä Danin pään alle ja nosti tämän istumaan sanoen ystävällisesti:

— Minä uskoin sinun tulevan ja olen hyvin iloinen nähdessäni sinut.

Poika näytti vasta nyt oikein heräävän. Hän hypähti pystyyn ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi äkkiä muistanut missä oli ja epäillyt ystävällistä tervehdystä. Hänen ilmeensä muuttui ja hän sanoi vähän jurosti:

— Aioin jatkaa aamulla. Poikkesin vain ohikulkiessani katsomaan.

— Mutta mikset tullut sisään, Dan? Etkö kuullut, kun me huusimme sinua? Teddy näki ja kutsui sinua.

— Luulin ettette päästä minua sisään, poika sanoi pyöritellen pientä nyyttiä, jonka hän oli ottanut käteensä kuin lähteäkseen.

— Koeta niin näet. Jo-rouva ei sanonut muuta, viittasi vain kädellään avonaiseen oveen, josta loisti kodikas valo.

Syvään huoaten, aivan kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hartioilta, Dan otti tukevan sauvansa ja alkoi nilkuttaa kohti taloa, mutta pysähtyi äkkiä ja sanoi:

— Herra Bhaer ei ehkä halua? Minä karkasin Pagen luota.

— Hän tietää sen ja oli pahoillaan, mutta se ei muuta asiaa. Oletko sinä satuttanut jalkasi? kysyi Jo-rouva, kun Dan lähti sauvansa varassa taas nilkuttamaan.

— Kivi putosi sen päälle, kun kiipesin muurin yli, ja se ruhjoi jalkaani. Mutta ei se mitään.

Rouva Bhaer auttoi hänet omaan huoneeseensa, ja Dan heittäytyi sinne päästyään tuolille, pää retkahti hervottomana taaksepäin ja hän oli aivan kalpea tuskasta ja väsymyksestä.

— Dan parka! Juo tämä ja sitten syöt vähän; sinä olet nyt kotona ja äiti Bhaer pitää sinusta hyvää huolta.

Dan katsoi vain kiitollisesti äiti Bhaeria, kun tämä kaatoi viiniä hänen huulilleen, ja sitten hän alkoi syödä. Jokainen suupala näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, ja hän alkoi heti kertoa, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire saada kaikki sanotuksi.

— Minä karkasin jo toista kuukautta sitten. Page oli kyllä hyvä, mutta ankara. Enkä minä pitänyt siitä, vaan karkasin erään veneellä liikkuvan miehen mukana. Sen vuoksi ne eivät tienneet mihin olin lähtenyt. Erottuani miehestä minä tein töitä pari viikkoa eräässä talossa, mutta sitten minä annoin selkään talon pojalle ja isäntä pieksi minua, sen takia minä lähdin sieltäkin ja tulin tänne.

— Kävelitkö koko matkan? kysyi äiti Bhaer etsiessään kääreitä Danin jalkaan.

— Niin, kun se mies ei maksanut minulle enkä minä pyytänytkään. Piti kai palkkani pojan kipurahoina. Dan nauroi, mutta katseli silti häpeissään ryysyjään ja likaisia käsiään.

— Miten tulit toimeen? Matka on aikamoinen sinunlaisellesi pojalle.

— No, kaikki kävi hyvin siihen asti kun loukkasin jalkani. Ihmiset antoivat minulle ruokaa, minä olin yötä ladoissa ja kävelin päivisin. Minä eksyin kun koetin löytää oikotien, muuten olisin ehtinyt tänne jo ennemmin.

— Mutta jos et kerran aikonut jäädä meidän luoksemme, mitä sinä sitten aioit?

— Minun teki mieli nähdä Teddyä ja teitä; ja sitten ajattelin mennä entiseen työhön kaupunkiin, olin vain niin väsynyt, että nukahdin heiniin. Olisin lähtenyt aamulla, jos ette olisi löytänyt minua.

— Oletko pahoillasi siitä? kysyi rouva Bhaer puoleksi huvittuneena, puoleksi moittien kumartuessaan katsomaan pojan loukkaantunutta jalkaa.

Dan karahti punaiseksi ja tuijotti rävähtämättä lautaseen vastatessaan hiljaa:

— En, minä olen iloinen, sillä halusin kyllä jäädä, mutta pelkäsin että —

Hän ei saanut lausettaan loppuun, sillä rouva Bhaer keskeytti hänet kauhistuneena nähdessään pojan jalan; se oli tosiaan loukkaantunut pahasti.

— Milloin tämä ruhjoutui?

— Kolme päivää sitten.

— Ja sinä olet kävellyt tuossa kunnossa?

— Minulla oli keppi, ja pesin jalkaa jokaisessa purossa, jonka yli kuljin, ja eräs eukko antoi minulle rievun siteeksi.

— Herra Bhaerin täytyy heti nähdä jalkasi ja sitoa se, sanoi rouva Bhaer ja riensi viereiseen huoneeseen jättäen oven raolleen, niin että Dan kuuli mitä puhuttiin.

— Fritz, poika on tullut.

— Kuka? Dan?

— Niin. Teddy näki hänet ikkunasta ja me huutelimme häntä, mutta hän meni pois ja piiloutui heinäkasan taa. Minä löysin hänet sieltä hetki sitten nukkumasta — puolikuolleena kivusta ja väsymyksestä. Hän karkasi kuukausi sitten Pagen luota ja on siitä lähtien ollut matkalla tänne. Ei kuulemma tahtonut näyttäytyä meille, vaan aikoi jatkaa matkaa kaupunkiin vain nähtyään meidät. Toivo takaisinpääsystä on varmaan antanut hänelle voimaa voittaa vastukset, ja nyt hän odottaa tietoa, annatko hänelle anteeksi ja otatko hänet takaisin.

— Kysyikö hän sitä?

— Hänen silmänsä kysyivät, ja kun minä herätin hänet, hän sanoi kuin eksynyt lapsi: "Äiti Bhaer, minä olen tullut kotiin." Minulla ei ollut sydäntä moittia häntä, vaan otin hänet kuin karanneen karitsan takaisin katraaseen. Saanhan minä pitää hänet, Fritz?

— Saat tietysti! Tämähän todistaa, että olemme voittaneet pojan sydämen, enkä tahtoisi enää lähettää häntä pois sen kummemmin kuin omaa Robianikaan.

Pari kyyneltä, jotka vähitellen olivat kertyneet Danin silmiin, vieri alas pitkin likaisia poskia. Kukaan ei nähnyt niitä, sillä Dan pyyhki ne kiireesti pois; mutta luultavasti tuona hiljaisena hetkenä Danin vanha epäluulo näitä hyviä ihmisiä kohtaan häipyi ikipäiviksi. Hän ei puhunut mitään, päätti vain mielessään yrittää parastaan.

— Tule katsomaan hänen jalkaansa. Se on luultavasti huonossa kunnossa, sillä hän on kävellyt sillä kolme päivää helteessä ja pölyssä ja haavan ympärillä on ollut vain nutunrepale. Dan on sinnikäs poika, ja hänestä tulee vielä kunnon mies.

— Sitä minäkin toivon — sinun vuoksesi. Ja sinun intosi takaa kyllä menestyksen. Minä menen nyt katsomaan pientä spartalaistasi. Missä hän on?

— Minun huoneessani, mutta ole hänelle kiltti, vaikka hän olisi kuinka yrmeä. Se on ainoa tapa, jolla hänet voittaa. Hän inhoaa ankaruutta ja kovaa kuria, mutta hellä sana ja kärsivällisyys tehoavat häneen niin kuin tehosivat ennen minuunkin.

— Niin kuin sinä nyt olisit ollut samanlainen kuin tuo pojanvintiö! sanoi herra Bhaer nauraen ja samalla miltei närkästyneenä.

— Kyllä minä sisimmältäni olin, vaikka käyttäydyinkin toisella tavoin. Vaistoan hänen mielenliikkeensä ja luulen ymmärtäväni, mikä häneen vaikuttaa. Olen iloinen siitä, koska minun on sen vuoksi helpompi auttaa häntä.

Astuessaan yhdessä huoneeseen herra ja rouva Bhaer tapasivat Danin istumassa pää käsiin painuneena, aivan kuin hän olisi vaipunut syvään uneen. Mutta äkkiä hän kohotti päänsä ja koetti nousta, kun herra Bhaer sanoi ystävällisesti:

— Sinä siis pidät Plumfieldista enemmän kuin Pagen talosta. Hyvä, katsotaan nyt, saammeko me tällä kerralla sinut viihtymään täällä paremmin kuin viimeksi.

— Kiitos, sanoi Dan koettaen esiintyä kohteliaasti.

— Nyt katsotaan jalkaa. Ai, onpas pahan näköinen. Meidän täytyy heti huomenna kutsua tohtori Firth. Tuo lämmintä vettä, Jo, ja pehmeätä riepua.

Herra Bhaer pesi ja sitoi jalan, ja sillä aikaa rouva Bhaer teki sijan talon ainoaan tyhjään vuoteeseen. Se oli pienessä vierashuoneessa, jonne päästiin salista ja jossa pojat tavallisesti makasivat sairaina ollessaan, koska he näin saivat olla lähellä rouva Bhaeria ja näkivät mitä talossa tapahtui. Kun vuode oli valmis, herra Bhaer otti Danin syliinsä, kantoi hänet huoneeseen, auttoi riisuutumaan, peitteli vuoteeseen ja sanoi isällisesti puristaen pojan kättä: — Hyvää yötä, poikaseni!

Dan vaipui heti uneen ja nukkui sikeästi monta tuntia. Sitten hänen jalkaansa alkoi vihloa ja pakottaa. Siihen herättyään poika heittelehti levottomana vuoteessa ja koetti olla valittamatta.

Yöllä rouva Bhaer kulkea hissutteli ympäri taloa. Hän sulki ikkunoita siltä varalta että tuuli yltyisi, veti hyönteisverkon Teddyn vuoteen eteen ja katsoi Tommyä, joka joskus käveli unissaan. Hänen tarkka korvansa kuuli Danin hiljaisen valituksen, ja heti paikalla hän oli pojan luona. Tuskissaan Dan juuri takoi kuumaa tyynyään, kun valokiila tunkeutui ovenraosta hallin läpi ja Jo-rouva astui sisään kuin hullunkurinen aave suuri hiusnuttura päälaella ja yllään pitkä harmaa yöpuku.

— Koskeeko sinuun, Dan?

— Jalkani on hurjan kipeä, mutta en minä aikonut herättää ketään.

— Minä olen kuin pöllö, joka lentelee aina öisin. Totisesti, sinun jalkasi on kuuma kuin kekäle, käärettä täytyy taas kastella, sanoi äidillinen pöllö ja lensi pois tuodakseen lisää käärettä ja kannullisen jäävettä.

— Kylläpä tekee hyvää, huokasi Dan, kun kääre oli taas paikoillaan.

— Kas niin, koeta nyt nukkua jos voit, äläkä pelästy vaikka näet minut uudestaan, sillä vaihdan kääreen jonkin ajan kuluttua.

Puhuessaan Jo-rouva kumartui kohentamaan pojan vuodetta. Hänen suureksi ihmeekseen Dan kiersi silloin kätensä hänen kaulaansa, veti kasvot lähemmäksi, suuteli häntä ja mutisi katkonaisesti "kiitos". Jo-rouva ymmärsi kömpelön hyväilyn tarkoituksen, hyväksyi äänettömän lupauksen eikä pilannut asiaa hämmästelyllä. Hän muisti vain, ettei Danilla ollut äitiä, suuteli pojan ruskeata poskea, joka hellyyden osoituksen jälkeen oli puoliksi hautautunut tyynyyn ja sanoi:

— Sinä olet nyt minun poikani, ja jos tahdot, voit tehdä minut siitä ylpeäksi ja iloiseksi. Nämä sanat Dan muisti kauan.

Hiipiessään toisen kerran Danin luo Jo-rouva tapasi hänet syvässä unessa. Poika ei herännyt eikä osoittanut mitään kivun merkkejä, kun rouva Bhaer vaihtoi käärettä, tuskan juonteet vain lientyivät ja kasvoilla kuvastui tyyni rauha.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja talossa oli niin hiljaista, että Dan heräsi vasta puolen päivän aikaan. Katsellessaan ympärilleen hän näki innokkaiden pikku kasvojen kurkistelevan ovenraosta. Hän ojensi kätensä, ja Teddy hyökkäsi huoneeseen, heittäytyi poikittain hänen päälleen ja hihkui: — Minun Danny, minun Danny! ja taputti ja halaili häntä onnellisena. Pian ilmestyi rouva Bhaerkin tuomaan aamiaista. Teddy halusi välttämättä tarjoilla. Hän syötti Dania kuin pikkulasta toisten suureksi huviksi.

Sitten tuli tohtori ja onneton spartalainen joutui koville, sillä yksi jalkapöydän luista oli mennyt sijoiltaan ja sen paikoilleen asettaminen oli niin tuskallista, että pojan huulet olivat valkoiset ja suuret hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen. Mutta hän ei päästänyt äännähdystäkään, puristi vain Jo-rouvaa kädestä niin lujasti, että se oli punainen vielä kauan aikaa jälkeenpäin.

— Pojan on oltava makuulla ainakin viikko, eikä hän saa astua jalallaan maahan. Sitten vasta nähdään, pääseekö hän liikkumaan kainalosauvojen varassa vai pitääkö hänen pysyä vuoteessa kauemmin, sanoi tohtori Firth pistäen laukkuunsa kiiltävät pihtinsä, joita Dan ei mielellään katsellut.

— Paraneehan se tästä? kysyi Dan pelästyneenä.

— Toivotaan, sanoi tohtori jättäen Danin hyvin masentuneelle mielelle, sillä jalan menettäminen on kauhea onnettomuus toimeliaalle pojalle.

— Älä sure, minä olen oivallinen sairaanhoitaja ja kuukauden päästä kävelet jo niin kuin ennenkin, sanoi Jo-rouva toiveikkaasti.

Mutta Dan pelkäsi niin rammaksi tulemista, ettei edes Teddyn huolenpito piristänyt häntä. Jo-rouva ehdotti silloin, että pari pojista tulisi katsomaan häntä, ja kysyi, kenet hän halusi nähdä.

— Natin ja Demin; ja pyytäisin myös hattuni, koska siinä on jotain, josta he varmaan pitäisivät. Mahdoitteko te heittää minun nyyttini menemään? kysyi Dan huolestuneena.