SISÄLLYS: (continued 3)

— En, se on kyllä tallessa, sillä arvelin siinä olevan kalleuksia.

Jo-rouva toi hänen vanhan olkihattunsa, joka oli täynnä perhosia ja kuoriaisia, ja nenäliinan, johon oli matkan varrella kertynyt kummallisia esineitä: linnunmunia sievästi sammalessa, harvinaisia kiviä ja simpukankuoria, sienen kappaleita ja pikku rapuja, jotka vankeus oli saanut ihan raivoon.

— Saisinko minä pitää näitä jossakin? Herra Hyde ja minä löysimme ne ja ne ovat loistokappaleita. Seuraisin mielelläni niiden kehitystä. Saanko minä? kysyi Dan unohtaen jalkansa nauraessaan ravuille, jotka ryömivät takaperin peitteellä.

— Tietysti saat; Pollyn vanha häkki on niille omiaan. Älä anna niiden nipistää Teddyn varpaita sillä aikaa kun käyn hakemassa sen, sanoi Jo-rouva lähtiessään.

Nat, Demi ja häkki tulivat yhtaikaa, ja ravut sijoitettiin uuteen asuntoonsa sellaisen riemun vallitessa, että pojat unohtivat jäykistyä tervehtiessään karkulaista. Näille ihastuneille kuulijoille Dan kertoi seikkailunsa paljon tarkemmin kuin Bhaereille. Sitten hän levitteli saaliinsa ja selitti tarkasti jokaisen esineen. Poikien innokas juttelu hämmästytti ja huvitti rouva Bhaeria, joka oli vetäytynyt viereiseen huoneeseen jättääkseen heidät rauhaan.

— Poikahan tietää paljon noista tavaroista, hän on tutkinut niitä tarkkaan. Siitäpä pelastus tuleekin! Kun Dan ei välitä kirjoista eikä hänelle ole helppo löytää muutakaan ajankulua, pojat voivat hankkia hänelle kiviä ja kovakuoriaisia. Jos hänestä tulisi luonnontutkija ja Natista viulutaiteilija, voisin olla ylpeä näiden vuosien työstä.

Ja Jo-rouva tuijotti hymyillen kirjansa yli ja rakenteli pilvilinnoja kuten tyttönä ollessaan, erona vain se, että silloin hän rakenteli niitä itseään, nyt muita varten.

Natia kiinnostivat eniten Danin seikkailut, mutta Demiä hänen perhosensa ja kovakuoriaisensa. Hän kuunteli Danin kuvauksia niistä kuin valloittavaa satua, sillä Dan kertoi hyvin ja oli onnellinen, kun hänkin pystyi opettamaan jotain pikku filosofille.

Aarteiden joukossa oli piisamin nahka, ja he syventyivät niin tämän eläimen pyydystämistapoihin, että itsensä herra Bhaerin oli tultava ilmoittamaan Natille ja Demille kävelyllelähdöstä. Kun he juoksivat pois, Dan katseli haikeasti heidän jälkeensä, ja herra Bhaer tarjoutui kantamaan hänet salin sohvalle, että hänkin saisi hieman nauttia toisenlaisesta ilmasta ja näköalasta. Kun poika makasi mukavasti sohvalla ja talossa oli aivan hiljaista, Jo-rouva istuutui hänen lähelleen näyttämään Teddylle kuvia. Nyökäten aarteisiin, joita Dan vielä piti kädessään, hän kysyi kiinnostuneena:

— Mistä olet saanut kaikki tietosi noista?

— Minä olen aina pitänyt elukoista, mutta en tiennyt niistä paljonkaan ennen kuin herra Hyde kertoi.

— Kuka on herra Hyde?

— No, hän on sellainen mies, joka kiertelee metsissä ja tutkii näitä asioita — en tiedä miksi heitä sanotaan — ja kirjoittaa sammakoista ja kaloista ja muista. Hän asui Pagen luona ja pyysi usein minua auttamaan. Se oli mukavaa, sillä hän kertoi kaikenlaista ja oli hurjan viisas. Toivottavasti tapaan hänet vielä joskus.

— Sitä minäkin toivon, sanoi Jo-rouva, sillä Danin kasvot olivat kirkastuneet ja hän oli niin innostunut, ettei tavanmukaisesta juroudesta ollut tietoakaan.

— Hän sai linnut tulemaan luokseen, eivätkä oravat ja jänikset pelänneet häntä yhtään. Hän ei ikinä tehnyt niille pahaa, ja ne tunsivat hänet ihan selvästi. Oletteko koskaan kutittanut sisiliskoa oljella? kysyi Dan innoissaan.

— En, mutta kutittaisin kyllä mielelläni.

— Minäpä olen, ja on hirveän hauska katsella, miten se ojentelee ja kiemurtelee, sisiliskot pitävät siitä kovasti. Herra Hyde kutitteli niitä, sai käärmeen kuuntelemaan vihellystään ja tiesi tarkkaan, milloin mikin kasvi kukkii, eivätkä ampiaiset pistäneet häntä, ja hän kertoi ihmeellisiä juttuja kaloista ja perhosista ja Intiasta ja vuoristoista.

— Taisit niin mielelläsi kuljeskella herra Hyden kanssa, että unohdit kokonaan herra Pagen, sanoi Jo-rouva ovelasti.

— Niin unohdinkin. Minua raivostutti, kun piti kylvää ja äestää, sen sijaan että olisi saanut kuljeksia herra Hyden kanssa. Page sanoi herra Hydea hassuksi, kun tämä vahtasi tuntikaupalla jotakin lintua tai kalaa.

— Niinpä niin, Page on maanviljelijä eikä voi pitää luonnontutkijan työtä kovin suuressa arvossa, ei ainakaan yhtä hyödyllisenä kuin omaansa. Kuules nyt, jos tosiaan pidät noista asioista, kuten ilokseni uskon, saat ruveta oikein tutkimaan niitä ja kirjat auttavat sinua siinä. Mutta haluan sinun tekevän siinä ohessa muutakin ja oikein tunnollisesti vielä, muuten saat vähitellen katua ja aloittaa taas alusta.

— Minä koetan, sanoi Dan nöyrästi ja hiukan pelästyen vakavasti esitettyä vaatimusta, sillä hän ei pitänyt lukemisesta, mutta oli ilmeisesti lujasti päättänyt päntätä päähänsä kaiken, mitä äiti Bhaer vain halusi.

— Näetkö tuon lipaston, jossa on kaksitoista laatikkoa? kuului seuraava yllättävä kysymys.

Dan katseli pianon kummallakin puolella olevia vanhanaikaisia lipastoja. Hän tunsi ne hyvin, sillä hän oli usein nähnyt niiden monista laatikoista ilmestyvän kauniita nauhanpätkiä, nauloja, monenvärisiä papereita ja muita hyödyllisiä tavaroita. Hän nyökkäsi, ja Jo-rouva jatkoi:

— Etkö usko, että noissa laatikoissa olisi hyvä säilyttää kokoamiasi munia, kiviä, kuoriaisia ja liskoja?

— Loistavasti! Mutta saanko minä tosiaan sotkea paikat tavaroillani, niin kuin herra Page sanoi, huudahti Dan ja katseli vanhaa huonekalua silmät loistaen.

— Sellaisesta sotkusta minä pidän. Jos en pitäisi, en toki luovuttaisi sinulle kaappejani. Minä pidän arvossa lasten kalleuksia ja mielestäni niitä pitää kohdella kunnioittavasti. Teen nyt sopimuksen kanssasi, ja toivon että pidät sen kunniassa. Tässä on kaksitoista laatikkoa, yksi jokaista kuukautta kohden, ja saat ne sitä mukaa kuin olet täyttänyt pienet velvollisuutesi. Jotkut näistä laatikoista on jo jaettu neljään osaan, ja minä annan jakaa loputkin, niin saat osaston kutakin viikkoa varten. Kun sinulla on laatikko täynnä harvinaisia ja kauniita esineitä, minä olen niistä yhtä ylpeä kuin sinäkin, ehkä ylpeämpikin, sillä samalla kun katselen sinun kiviäsi, sammaleitasi ja koreita perhosiasi, näen sinun toteuttavan hyviä päätöksiäsi, karsivan virheitäsi ja pitävän lupauksesi. Suostutko siihen?

Dan ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa puhui enemmän kuin parhaatkaan sanat. Äiti Bhaer ymmärsi hänen ilmeensä, veti auki ylimmän laatikon, pyyhki siitä pölyt ja asetti sen kahden tuolin varaan pojan eteen sanoen reippaasti:

— Aloitetaanpa heti ja pannaan nämä sievät kuoriaiset varmaan talteen. Kuten näet, näihin lokeroihin sopii aika paljon. Perhoset ja kuoriaiset minä kiinnittäisin neuloilla reunoihin, missä ne ovat hyvässä turvassa, ja pohjalle jää vielä tilaa raskaammille esineille. Annan sinulle rihmaa, puhdasta paperia ja neuloja, että saat selväksi tämän viikon urakan.

— Mutta enhän minä voi mennä ulos mitään keräämään, sanoi Dan katsellen surkeana jalkaansa.

— Se on totta; mutta äläs huoli. Tämä viikko menee aarteiden järjestelyyn ja uskallanpa ennustaa, että pojat tuovat sinulle kuormakaupalla itikoita, jos vain pyydät.

— Eivät ne osaa ottaa oikeita lajeja. Sitä paitsi jos minä makaan päivät päästään, en voi tehdä työtä, en oppia enkä ansaita laatikoitani.

— On monta läksyä, jotka voit oppia maatessasikin ja lisäksi voit tehdä minulle pieniä palveluksia.

— Mitä palveluksia?

— Voit oppia olemaan kärsivällinen ja iloinen tuskista huolimatta ja vaikka et saakaan leikkiä. Voit viihdyttää Teddyä, keriä lankaa, lukea minulle kun ompelen ja suorittaa monia askareita ilman että sinun tarvitsee käyttää jalkaasi. Sillä tavoin päivät kuluvat nopeasti eivätkä mene ihan hukkaan.

Silloin Demi juoksi sisään toisessa kädessään iso perhonen ja toisessa ruma pieni rupisammakko.

— Katso, minä löysin nämä, eivätkö olekin komeita? läähätti Demi hengästyneenä.

Dan nauroi sammakolle ja sanoi, ettei hänellä ollut sille paikkaa, mutta perhonen oli kovin kaunis, ja sen hän tahtoi kokoelmaansa.

— Jos sen täytyy kuolla, niin annetaan sille pisara kamferia, sanoi Jo-rouva ottaen pullon esille.

— Minä tiedän, herra Hyde tappoi ne aina myrkyllä. Ja Dan tipautti hellävaroen pisaran hyönteisen päähän, jolloin vaaleanvihreät siivet lepattivat hetken ja pysähtyivät.

Tuskin tämä murhenäytelmä oli päättynyt, kun Teddy huusi makuuhuoneesta:

— Äitii! Iso rapu syö pikkuista!

Demi juoksi apuun tätinsä kanssa ja tapasi Teddyn haltioissaan tuolilla pomppimassa; kaksi pikku rapua ryömi lattialla, jonne ne olivat päässeet häkin ristikoiden välistä. Kolmas oli takertunut häkin yläosaan ilmeisesti hengenhädässä, sillä sen alapuolella avautui surullinen vaikkakin samalla hullunkurinen näky. Isoin rapu syödä ratusteli veljeään aivan kylmäverisesti. Onnettoman uhrin sakset oli kiskottu irti ja se oli käännetty selälleen. Iso rapu piteli sen selkäkilpeä toisessa saksessaan ja vedettyään sen leukansa alle kuin lautasen pisteli siitä kaikessa rauhassa herkkupaloja toisella saksellaan pysähtyen silloin tällöin pyörittämään varsien päissä olevia silmiään ja lipomaan kapeaa kieltään ja maiskuttelemaan suutaan hullunkurisesti. Jo-rouva kantoi häkin Danin nähtäväksi ja Demi vangitsi kulkurit vanhaan pesuvatiin.

— Minä päästän nämä ukkelit vapaiksi, ei niitä voi pitää täällä sisällä, sanoi Dan silminnähtävästi pahoillaan.

— Kyllä minä hoidan niitä, kunnes sinä paranet, kun vain sanot kuinka. Ne voivat ihan hyvin olla minun kilpikonnasäiliössäni, sanoi Demi, jonka mielestä nämä pikku elävät olivat vielä mielenkiintoisempia kuin hänen omat kilpikonnansa. Niinpä Dan selitti, mitä ravut tarvitsevat ja miten ne elävät, ja Demi lähti viemään niitä uuteen kotiin ja uuteen seuraan.

— Kyllä hän on kiltti, sanoi Dan, laittaessaan huolellisesti ensimmäistä perhosta laatikkoon.

— Niin hänen pitäisi ollakin, hänen hyväkseen on tehty paljon.

— Hänellä on sukulaisia, jotka ovat auttaneet ja neuvoneet häntä. Minulla ei ole ollut, huokasi Dan.

Entinen aika tuli harvoin hänen mieleensä, mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi jotenkin jäänyt osattomaksi.

— Minä tiedän sen, ystäväiseni, ja siksi en odotakaan sinulta samaa kuin Demiltä, vaikka hän on nuorempi. Me autamme nyt sinua minkä voimme ja yritämme opettaa sinulle, kuinka ihminen voi itse parhaiten auttaa itseään. Oletko unohtanut, kuinka isä Bhaer neuvoi sinua viime kerralla täällä ollessasi pyrkimään hyväksi ja pyytämään Jumalalta siihen apua?

— En, kuului hyvin hiljaa.

— Haluatko vielä yrittää?

— Haluan, vielä hiljemmin.

— Minä luotan siihen, ja tiedän kyllä, pidätkö uskollisesti lupauksesi, sillä ihmiset, jotka uskovat näihin asioihin, ymmärtävät sanoittakin, onko korkeimman apua pyydetty.

Annettuaan Danille luettavaksi "Croftonin koulupojat" Jo-rouva jätti hänet tunniksi yksin, mutta kävi tuon tuostakin katsomassa häntä. Dan ei yleensä välittänyt lukemisesta, mutta tähän kirjaan hän innostui niin, että hämmästyi, kun pojat palasivat kävelyltä. Daisy antoi Danille kimpun metsäkukkia, ja Nan tahtoi välttämättä tuoda hänelle illallisen. Maatessaan sohvalla Dan näki avoimesta ovesta pojat, jotka istuivat pöydän ääressä ja virnistelivät hänelle ystävällisesti voileipää syödessään.

Herra Bhaer kantoi Danin aikaisin vuoteeseen, ja Teddy tuli yöpukusillaan sanomaan hyvää yötä.

— Saanko minä sanoa iltarukoukseni Dannylle, hän kysyi, ja kun äiti vastasi: — Saat toki, hän polvistui ja risti pulleat kätensä ja sanoi hiljaa:

— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ja auta minua hyväksi.

Sitten hän lähti huoneesta hymyillen unisena äitinsä olan yli.

Mutta kun iltakeskustelu oli päättynyt, iltalaulu laulettu ja talo henki viihtyisää sunnuntairauhaa, Dan makasi huoneessaan valveilla, pohti uusia ajatuksia ja tunsi uusien toiveiden ja pyrkimysten myllertävän sydämessään. Rakkaus ja kiitollisuus olivat aloittaneet työn, jonka elämänkoulu ajan mittaan päättäisi.

11

TEDDY-SETÄ

Viikon verran Dania kuljetettiin sohvan ja vuoteen väliä. Se oli pitkä ja raskas viikko, sillä loukkaantunutta jalkaa särki aika ajoin kovasti. Paikallaanolo oli myös perin ikävää toimeliaasta pojasta, joka halusi kiihkeästi päästä nauttimaan kesästä. Mutta Dan koetti parhaansa ja muut auttoivat häntä, kukin tavallaan. Niin kului aika, ja lauantaiaamuna hänen vaivansa palkittiin, kun hän kuuli tohtorin sanovan:

— Jalka on parantunut paremmin kuin luulinkaan. Antakaa pojalle keppi, alkakoon vain liikuskella täällä sisällä.

— Eläköön! huusi Nat ja ryntäsi ulos kertomaan toisille hyvää uutista.

Kaikki olivat iloisia, ja päivällisen jälkeen koko joukko kerääntyi katsomaan, kun Dan harppoi kepin varassa muutaman kerran edestakaisin salissa ja asettui sitten kuistille, jossa hänellä oli jonkinlainen vastaanotto.

Häntä ilahdutti suuresti toisten huomaavaisuus ja hyväntahtoisuus ja hänen mielihyvänsä kasvoi hetki hetkeltä, sillä pojat kävivät kunniatervehdyksellä, pikku tytöt kiidättivät hänelle jakkaroita ja tyynyjä ja Teddy vartioi häntä kuin jotakin heikkoa olentoa, joka ei selviä omin voimin. Heidän istuskellessaan ja seisoessaan vielä rappusilla portin eteen pysähtyivät vaunut, joista heilutettiin hattua. Rob juosta piipersi portille minkä jaloistaan pääsi ja huusi täyttä kurkkua:

— Teddy-setä, Teddy-setä!

Kaikki pojat Dania lukuunottamatta karkasivat hänen jälkeensä koettaen joutua ensimmäisenä avaamaan porttia, ja pian vaunut pysähtyivät pihalle täynnä poikia, joiden keskellä Teddy-setä istui nauraen pieni tyttärensä polvellaan.

— Pysäyttäkää riemuvaunut ja antakaa Jupiterin astua niistä, hän sanoi, hyppäsi vaunuista ja juoksi portaille, joilla rouva Bhaer seisoi nauraen ja käsiään taputtaen kuin nuori tyttö.

— Mitä kuuluu, Teddy?

— Kaikki hyvin.

Sitten he kättelivät ja Laurie-herra antoi Bessin Jo-tädin syliin ja sanoi lapsen puristaessa lujasti tätiään kaulasta: — Pikku kähäräpää oli niin kovasti tulossa tänne, että lähdin tuomaan häntä, varsinkin kun itse aivan riuduin halusta nähdä sinua. Tulimme leikkimään muutamaksi tunniksi poikien kanssa ja katsomaan, kuinka jaksaa 'kenkätalon eukko, jolla on sata lasta ja elämä puuhakasta'.

— Sehän hauskaa! Leikkikää, mutta älkää tehkö mitään pahaa, vastasi Jo-rouva, kun pojat kerääntyivät Bessin ympärille ihailemaan hänen kultaisia kiharoitaan, hienoa pukuaan ja ylhäistä käytöstään, sillä pikku 'prinsessa', kuten he sanoivat, ei antanut kenenkään suudella itseään, hymyili vain pojille tätinsä sylistä ja taputti heitä suopeasti päähän pikku kätösillään. Kaikki jumaloivat häntä, varsinkin Rob, joka piti Bessiä jonkinlaisena nukkena; hän ei uskaltanut koskea tyttöön, koska pelkäsi tämän särkyvän, vaan katseli häntä kunnioittavan välimatkan päästä ja oli onnellinen, kun pikku ylhäisyys suvaitsi huomata hänet. Koska Bess halusi heti nähdä Daisyn keittiön, Jo-rouva kantoi hänet sinne ja pikku pojat seurasivat heitä saattojoukkona. Muut paitsi Nat ja Demi juoksivat kunnostamaan eläintarhaa ja kasvimaata, sillä Laurie-herra piti aina katselmuksen ja oli pettynyt, elleivät paikat olleet kunnossa.

Portailla Laurie kääntyi Danin puoleen kuin vanha tuttava, vaikka oli nähnyt tämän vain kerran tai pari, ja kysyi:

— Mitenkä jalkasi nyt jaksaa?

— Paremmin.

— Taidat olla jo kyllästynyt sisälläoloon.

— Olenhan minä! Ja Danin katse harhaili pitkin vehmaita mäkiä ja metsiä, jonne hänen mielensä paloi.

— Jospa tekisimme pienen retken ennen kuin toiset palaavat? Nuo isot kevyet vaunut ovat kyllin turvalliset ja mukavat, ja siemaus raitista ilmaa tekee hyvää sinulle. Hae tyyny ja huivi, Demi, ja kannetaan Dan vaunuihin.

Pojista ajatus oli hirveän hauska ja Dan näytti ilahtuneelta, mutta äkkiä hän sai odottamattoman hyveellisyydenpuuskan ja kysyi:

— Eihän vain rouva Bhaer pahastu?

— Ei toki, sovimme asiasta hetki sitten.

— Ettehän te puhuneet sellaista, väitti Dan.

— Meillä on tapana lähettää sanattomia viestejä. Parannettu sähkötysmenetelmä, näetkös.

— Minä tiedän — silmät. Minä näin, kun te kohotitte kulmianne ja nyökkäsitte vaunuihin, ja rouva Bhaer nyökkäsi takaisin ja nauroi, selitti Nat arastelematta enää lainkaan Laurie-herraa.

— Oikein. Kas niin, lähdetäänpäs nyt.

Ja hetken kuluttua Dan istui mukavasti vaunuissa jalka ojennettuna vastakkaiselle penkille, jossa se lepäsi tyynyn päällä käärittynä huiviin; sen oli ylempi taho lennättänyt vaunuihin kuin taikaiskusta juuri sillä hetkellä kun sitä kaivattiinkin. Demi kipusi ajajan penkille mustan Petterin rinnalle. Nat istui Danin vieressä kunniapaikalla ja Teddy-setä halusi istua heitä vastapäätä — muka huolehtimassa kipeästä jalasta, mutta itse asiassa tarkkaillakseen kaksia onnellisia pojan kasvoja, jotka olivat aivan erilaiset: Danin kulmikkaat, ahavoituneet ja voimakkaat, Natin kaidat, kauniit ja melkein riutuneet, mutta ne olivat puoleensavetävät kasvot, katse oli lempeä, otsa korkea.

— Minulla on muuten täällä jossakin kirja, jota ehkä mielelläsi katselisit, sanoi seurueen vanhin poika ja kaivoi istuimen alta kirjan, joka sai Danin huudahtamaan:

— Pahus vieköön, kuinka upea! Hän käänteli lehtiä ja näki hienoja perhosten, lintujen ja hyönteisten värikuvia. Hän oli niin riemuissaan, että unohti kiittää, mutta Laurie-herra ei pahastunut siitä vaan katseli tyytyväisenä pojan vilpitöntä iloa ja kuunteli niitä ilonpurkauksia, joita tuttujen hyönteisten näkeminen herätti. Nat nojasi hänen olkaansa nähdäkseen paremmin, ja Demi käänsi hevosille selkänsä osallistuakseen keskusteluun.

Kun he tulivat kuoriaisiin, kaivoi Laurie-herra oudon pikku ötökän liivintaskustaan, pani sen kämmenelleen ja sanoi:

— Tässä on tuhansia vuosia vanha kuoriainen.

Ja sillä aikaa kun pojat tutkivat kummallista kivettymää, joka näytti tosiaan vanhalta ja harmaalta, herra Laurence kertoi, kuinka se löytyi erään muumion kääreistä oltuaan vuosituhansia kuuluisassa hautakammiossa. Huomattuaan poikien innostuksen hän kertoi heille egyptiläisten rakentamista omituisista ja suurenmoisista muistomerkeistä ja matkasta, jonka hän oli tehnyt komeaa Niiliä pitkin mustien, kauniiden miesten ohjaamassa aluksessa. Hän kertoi miten oli ampunut krokotiileja ja nähnyt ihmeellisiä lintuja ja eläimiä ja matkustanut autiomaassa kamelilla, joka keinutteli häntä kuin myrsky laivaa.

— Teddy-setä kertoo melkein yhtä hyvin kuin isoisä, sanoi Demi hyväksyvästi, kun tarina loppui ja pojat katsoivat kertojaan kuin lisää pyytäen.

— Kiitoksia, sanoi Laurie-herra arvostaen suuresti Demin kiitosta.

— Tässä minulla on pari pikku esinettä, jotka pistin taskuuni, kun etsin tavaroitteni joukosta jotain, joka voisi huvittaa Dania, sanoi Teddy-setä kaivaen esille hienon nuolenpään ja simpukankuorista tehdyn kaulanauhan.

— Voi, kerro meille intiaaneista! pyysi Demi, joka rakenteli mielellään intiaanimajoja.

— Dan tietää niistä paljon, lisäsi Nat.

— Varmasti enemmän kuin minä. Kerrohan meille, pyysi Laurie-herra näyttäen yhtä innostuneelta kuin toisetkin pojat.

— Herra Hyde oli asunut intiaanien luona ja osaa puhua monia intiaanien kieliä ja pitää niistä, aloitti Dan mielissään kehumisesta, mutta vähän hämillään aikuisen kuulijan vuoksi.

— Mitä ne simpukkanauhat ovat? kysyi Demi yläilmoista. Toisetkin rupesivat kyselemään, ja ennen kuin huomasikaan, Dan lasketteli kaiken minkä oli kuullut herra Hydeltä muutaman viikon takaisen jokimatkansa aikana. Laurie-herra kuunteli tarkasti, mutta totesi itse kertojan kiinnostavammaksi kuin intiaanit; Jo-rouva oli kertonut Danista, ja Laurie oli heti mieltynyt tähän karkailevaan metsäläispoikaan.

— Mielestäni teidän poikien olisi hyvä saada ihan ikioma museo, paikka jonne voisitte kerätä kaikki ne harvinaiset ja mielenkiintoiset esineet, joita löydätte, teette tai saatte. Jo-rouva on liian kiltti välittääkseen, mutta kyllä hänen on vaikeata nähdä talo täynnä kamaa — litrakaupalla itikoita parhaissa maljakoissaan, lepakoita naulattuina oven päälle, ampiaispesiä tippumassa ihmisten niskaan ja kaikkialla kivikasoja, joilla voisi päällystää vaikka kokonaisen kadun. Ei ole montakaan naista, joka kestäisi sellaista. Vai mitä luulette?

Laurie-herran puhuessa iloinen pilke silmissään pojat nauroivat ja tönivät toisiaan, sillä joku oli varmaan kertonut näistä epämukavista kalleuksista, eihän hän muuten olisi voinut niistä tietää.

— Mihin ne sitten voisi panna? kysyi Demi.

— Vanhaan vaunuvajaan.

— Mutta sehän vuotaa, eikä siinä ole ikkunoita eikä mitään säilytyspaikkoja tavaroille ja se on täynnä pölyä ja hämähäkin verkkoja, aloitti Nat.

— Odottakaahan kun Gibbs ja minä olemme vähän korjanneet vajaa. Gibbs tulee maanantaina kunnostamaan sitä. Ensi lauantaina minä tulen uudestaan, ja silloin järjestetään — tai pannaan ainakin alulle — pieni sievä museo. Jokainen voi tuoda sinne tavaransa ja saa niille paikan. Dan saa olla museon johtaja, koska hän on niin selvillä näistä asioista, ja se on hiljaista, mukavaa työtä nyt kun hän ei voi paljon kävellä.

— Siitä tulee hurjan hauskaa, huudahti Nat, ja Danin kasvot loistivat kuin aurinko, mutta hän ei puhunut mitään, rutisti vain kirjaa rintaansa vasten ja katseli herra Laurencea kuin tämä olisi ollut maailman suurin hyväntekijä.

— Lähdetäänkö vielä uudestaan? kysyi Petteri heidän tultuaan portille kahden verkkaan ajetun kierroksen jälkeen.

— Ei, meidän täytyy olla järkeviä, muuten emme pääse enää ajelulle. Sitä paitsi minun täytyy katsella taloa, tarkastaa vaunuvaja ja keskustella äiti Bhaerin kanssa ennen kuin lähden, sanoi herra Laurence, ja kannettuaan Danin takaisin sohvalle lepäämään ja nauttimaan kirjastaan hän meni leikkimään toisten poikien kanssa, jotka olivat kääntäneet talon ylösalaisin etsiessään häntä. Jätettyään pikku tytöt keittämään ja paistamaan yläkertaan rouva Bhaer istahti Danin luo kuuntelemaan tämän innostunutta kertomusta ajelusta, kunnes toiset palasivat pölyisinä, hikisinä ja innoissaan tulevasta museosalista.

— Minun on aina tehnyt mieleni perustaa jokin laitos, ja nyt minä aloitan tällä, sanoi Laurie-herra istahtaen jakkaralle rouva Bhaerin jalkojen juureen.

— Olethan sinä perustanut jo yhden. Vai miksi sanot tätä? kysyi Jo-rouva osoittaen poikia, jotka olivat leiriytyneet lattialle heidän ympärilleen.

— Minä sanon sitä lupaavaksi Bhaer-tarhaksi ja olen ylpeä kuuluessani itsekin siihen. Tiedätkö, Dan, että olen tämän koulun vanhin oppilas? kysyi Teddy-setä Danilta.

— Minä luulin, että Franz on vanhin, sanoi Dan miettien mitä toinen tarkoitti.

— Ei veikkonen. Minä olen ensimmäinen, jonka Jo-rouva otti hoitoonsa ja minä olin niin kuriton, ettei hän ole vieläkään saanut minua mieleisekseen, vaikka on uurastanut vuodesta vuoteen.

— Silloin hänen täytyy olla hirveän vanha! sanoi Nat viattomasti.

— Hän vain aloitti niin aikaisin. Tyttöparka, hän oli vasta viidentoista alkaessaan kasvattaa minua, ja minä tein hänen elämänsä niin kauheaksi, että kumma kun hän ei ole raajarikko, harmaapäinen tai ihan näännyksissä, sanoi Laurie-herra nauraen.

— Älä, Teddy; et saa parjata itseäsi tuolla tavalla, vastasi Jo-rouva sipaisten tummakiharaista päätä, joka nojasi hänen polveaan vasten, sillä Teddy oli yhä hänen 'poikansa'. — Ilman sinua ei Plumfieldissa olisi koulua. Onnistuttuani niin hyvin sinun suhteesi, hyvä herra, rohkenin toteuttaa lempisuunnitelmani. Pojat saavatkin kiittää sinua kaikesta ja antaa perustajan kunniaksi uuden laitoksen nimeksi 'Laurencen museo', eikö niin, pojat? hän lisäsi iloisesti kuin entisaikojen Jo-tyttö.

— Hyvä, hyvä! kiljuivat pojat.

— Minä olen nälkäinen kuin karhu; onko mitään hyvää suuhunpantavaa? kysyi Laurie-herra, kun huuto lakkasi ja hän oli juhlallisesti kumartaen ottanut kiitokset vastaan.

— Demi, menepäs pyytämään Pöpöltä piparkakkulaatikko. Välipalat ovat kyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoot, tilaisuuden kunniaksi kaikki saavat piparkakkuja, sanoi Jo-rouva, ja kun laatikko tuli, hän jakoi niitä avokätisesti koko joukolle.

— Varjelkoon, minähän olen unohtanut isoäidin nyytin! huudahti Laurie-herra äkkiä suu täynnä piparkakkua ja juoksi vaunujen luo. Palatessa hänellä oli kädessään iso valkoinen käärö, ja kun se avattiin, tuli esiin kokoelma eläimiä, lintuja ja somia esineitä, jotka oli leikattu piparkakkutaikinasta ja paistettu kauniin ruskeiksi.

— Näitä on yksi jokaiselle, ja kirjeestä selviää kuka minkin saa. Isoäiti ja Hanna ovat leiponeet ne, ja minua ihan kylmää, kun ajattelen, mikä minut olisi perinyt, ellen olisi muistanut antaa niitä.

Kakut jaettiin sitten ilon ja riemun vallitessa: Dan sai kalan, Nat viulun, Demi kirjan, Tommy aasin, Daisy kukan, Nan vanteen ja Emil tähden, koska mahtaili sillä, että opiskeli tähtitiedettä. Mutta paras oli Franzin raitiovaunu, sillä hänen suurin huvinsa oli tehdä raitiovaunuretkiä. Pumppu sai lihavan possun ja pikku väki lintuja, kissoja ja jäniksiä, joilla oli mustat korinttisilmät.

— Nyt minun täytyy lähteä. Missä minun pieni kähäräpääni on? Äiti rientää jo kohta hakemaan meitä, ellen vie tyttöä ajoissa kotiin, sanoi Teddy-setä, kun viimeinenkin piparkakun murunen oli kadonnut.

Nuoret neidit olivat menneet puutarhaan, ja sillä aikaa kun Franz etsi heitä, Jo ja Laurie keskustelivat portailla.

— Miten pikku pyryharakka menestyy? Laurie kysyi, sillä hänestä Nanin kepposet olivat mainioita, eikä hän koskaan väsynyt kiusoittelemasta niillä Jo-rouvaa.

— Erinomaisesti; hän käyttäytyy jo aika mukiinmenevästi ja alkaa huomata, kuinka vallaton on ollut.

— Eivätkö pojat yllytä häntä kujeisiin?

— Yllyttävät, mutta minä koetan puhumalla vedota Naniin, ja hän on viime aikoina paljon kehittynyt. Näithän miten sievästi hän tervehti sinua ja kuinka kiltti hän oli Bessille. Daisyn esimerkki vaikuttaa häneen, ja olen varma, että muutama kuukausi saa ihmeitä aikaan.

Tässä Jo-rouvan selitys katkesi lyhyeen, sillä nurkan takaa syöksyi Nan neljän pojan valjakolla hurjaa vauhtia kannoillaan Daisy, joka veti Bessiä käsikärryissä. Ravatessaan siinä tomupilven keskellä hatutta päin ja hiukset valloillaan, piiskat läiskyen ja kärryt jyristen tytöt näyttivät villi-ihmisiltä.

— Siinä ne mallilapset nyt ovat! Olipa onni, etten tuonut rouva Curtisia katsomaan, miten teidän koulussanne opetetaan hyviä käytöstapoja; hän ei olisi ikinä tointunut näin järkyttävästä näystä, sanoi herra Laurence nauraen sydämellisesti ystävänsä ennenaikaiselle ilolle.

— Naura vain, mutta vielä minä onnistun. Minä sanon niin kuin se professorisi ennen vanhaan: "Vaikka koe epäonnistui, sääntö pitää kuitenkin paikkansa", sanoi Jo-rouva yhtyen Laurien nauruun.

— Nanin esimerkki taitaakin tarttua Daisyyn eikä päinvastoin. Kas vain pikku prinsessaa, hän on täysin unohtanut arvokkuutensa ja kirkuu siinä missä toisetkin. Nuoret neidit, mitä tämä nyt on olevinaan? ja herra Laurence pelasti pikku tyttärensä ilmeisestä vaarasta, sillä hevoset hyppivät villisti hänen ympärillään kuolaimiaan pureskellen tytön heiluttaessa pitkää piiskaa molemmin käsin.

— Meillä oli kilpa-ajot, ja minä voitin, hihkui Nan.

— Olisin minäkin voinut juosta kovemmin, mutta pelkäsin että Bess putoaa, kirkui Daisy.

— Hei, menkää siitä! huusi prinsessa sivaltaen piiskallaan niin, että hevoset kiisivät tiehensä eivätkä enää näyttäytyneet.

— Kallis tyttäreni, lähdetään pois tästä huonotapaisesta joukosta, ennen kuin sinä menet kokonaan pilalle. Hyvästi, Jo! Ensi kerralla näen kai pojillasi parsimukset käsissä.

— Se ei vahingoittaisi heitä vähääkään. Minä en anna periksi, muista se, sillä yritykseni menevät aina muutaman kerran myttyyn ennen kuin ne onnistuvat. Terveisiä Amylle ja äitikullalle! huusi Jo, kun vaunut lähtivät liikkeelle. Viimeiseksi Laurie näki Jo-rouvan lohduttelemassa Daisya, joka oli hävinnyt kilpailun, ja ilmeisesti hän tuntui olevan mielipuuhassaan.

Innostus oli suuri koko viikon, kun vaunuvajaa kunnostettiin. Työ kävikin joutuin, vaikka pojat olivat lakkaamatta kyselemässä, neuvomassa ja häiritsemässä. Vanha Gibbs oli ratkeamaisillaan, mutta hänen onnistui kaikesta huolimatta saada työnsä valmiiksi. Perjantai-iltana kaikki oli kunnossa — katto korjattu, hyllyt paikoillaan, seinät valkaistu, peräseinässä iso ikkuna, josta tulvi valoa ja avautui kaunis näköala joelle, niityille ja etäisille vuorille. Suuren oven yläpuolelle oli maalattu punaisin kirjaimin: 'Laurencen museo'.

Koko lauantaiaamun pojat suunnittelivat, miten järjestäisivät tavaransa museoon, ja kun herra Laurence tuli mukanaan akvaario, johon Amy-rouva oli kuulemma kyllästynyt, heidän riemullaan ei ollut rajoja.

Iltapäivä kului järjestelypuuhissa, ja kun juoksu, tavaroitten raahaaminen ja vasaran pauke päättyi, kutsuttiin naisväki tutustumiskäynnille.

Museo oli kerrassaan viehättävä, ilmava, puhdas ja valoisa. Humalaköynnös värisytti lehtiään avoimen ikkunan ympärillä, keskelle lattiaa oli sijoitettu kaunis akvaario, jossa suikerteli siroja vesikasveja ja jossa kultakalat välähtelivät. Ikkunan molemmin puolin oli rivi hyllyjä odottamassa poikien kalleuksia. Danin korkea kaappi oli sijoitettu ison oven eteen, koska vain pientä ovea käytettiin. Kaapin päällä oli kummallinen intiaanien epäjumala, hirveän ruma mutta mielenkiintoinen. Vanha herra Laurence oli lähettänyt sen sekä hienon kiinalaisen donkin täysissä purjeissa; veneelle löytyi sopiva paikka huoneen keskellä olevalla pitkällä pöydällä. Renkaassa sen yläpuolella keikkui elävän näköisenä rouva Bhaerin lahjoittama Polly-papukaija, joka oli kuollut vanhuuttaan ja huolellisesti täytetty. Seiniä koristivat käärmeennahka, iso ampiaispesä, tuohikanootti, pitkä rihmallinen linnunmunia, etelän harmaasta sammalesta tehty seppele, muutamia lepakoita ja iso kilpikonnan kuori. Demi oli lahjoittanut kokoelmaan strutsinmunan ja tarjoutunut vapaaehtoisesti esittelemään museota vieraille, jos tarve vaati. Kiviä oli kertynyt niin paljon, että vain osa niistä voitiin sijoittaa simpukankuorten lomaan hyllyille, loput ladottiin nurkkiin, jotta Dan joutohetkinään saisi tutkia niitä.

Jokainen halusi antaa jotakin, yksinpä Silaskin pyysi lähettämään kotoaan täytetyn metsäkissan, jonka oli nuorena tappanut. Se oli kyllä koinsyömä ja repaleinen, mutta kun se pantiin korkealle jalustalle ehjä puoli ulospäin, se näytti oikein hienolta. Keltaiset lasisilmät välkkyivät ja suu irvisti niin luonnollisesti, että Teddy ihan vapisi pelosta tuodessaan tieteen alttarille oman uhrinsa, kallisarvoisen silkkimadon kotelon.

— Hienoa. En olisi ikinä uskonut, että meillä on näin paljon harvinaisia esineitä. Minä annan tämän, ja se onkin komea, vai mitä? Saadaan vielä paljon rahaa pääsymaksuista, kun ruvetaan näyttämään museota ihmisille.

Viimeisen huomautuksen lisäsi Jack siihen keskusteluun, jota perhe kävi huonetta tarkastellessaan.

— Museoon on vapaa pääsy, ja jos sillä aiotaan keinotella, minä maalaan nimeni peittoon oven kamanasta, sanoi Laurie-herra kääntyen äkkiä, ja Jack toivoi, että olisi hillinnyt kielensä.

— Nyt avauspuhe, museoherra! komensi Jo-rouva.

— En minä, olen niin ujo. Pidä itse, kun olet tottunut puhumaan, vastasi herra Laurence vetäytyen ovelle päin. Mutta äiti Bhaer sai hänet kiinni, ja vilkaistuaan kahtatoista likaista käsiparia hän sanoi nauraen:

— Jos minä pitäisin nyt puheen, se koskisi saippuan puhdistavia ominaisuuksia. Kuulepas nyt, laitoksen perustajana sinun on tosiaan esitettävä joitakin opettavaisia ajatuksia, joille me sitten osoitamme hurjasti suosiota.

Nähdessään ettei ollut pelastusta, herra Laurence katsoi päänsä päällä riippuvaa Pollya aivan kuin etsiäkseen inspiraatiota loistavahöyhenisestä lintuvanhuksesta, istahti sitten pöydän reunalle ja sanoi mukavaan tapaansa:

— On tosiaan yksi asia, jonka haluan sanoa teille, pojat. Toivoisin näet että museosta olisi yhtä paljon hyötyä kuin huvia, ja silloin ei pelkkä harvinaisten ja kauniiden tavaroiden näytteille paneminen riitä. Teidän on myös luettava niistä, niin että ymmärrätte asian ja voitte vastata, jos joku pyytää teiltä lähempiä tietoja. Minä olen itsekin aikoinani harrastanut keräilyä, ja olisi hauskaa, jos joku palauttaisi mieleeni kaiken, mitä tiesin ennen vanhaan. Vaikka en minä silloinkaan paljon tiennyt, muistathan Jo? Tässä meillä on Dan, jolla on loputtomasti juttuja linnuista, kuoriaisista ja paljosta muusta. Antaa hänen pitää huolta museosta, ja kerran viikossa toiset saavat kirjoittaa aineen tai pitää esitelmän jostakin eläimestä, kivilajista tai kasvista. Se olisi meistä kaikista hauskaa ja samalla kartuttaisitte tietojanne. Mitä professori sanoo siihen?

— Minusta ajatus on mainio, ja minä autan poikia minkä voin. Mutta he tarvitsevat tietokirjoja, eikä meillä taida olla niitä paljonkaan, sanoi herra Bhaer suunnitellen jo mielessään hauskoja ja luentoja geologiasta, josta hän erityisesti piti.

— Onko tuo kirja sinusta hyödyllinen, Dan? kysyi herra Laurence osoittaen kaapin päällä olevaa isoa avointa kirjaa.

— On toki. Siinä kerrotaan kaikki, mitä haluan tietää hyönteisistä. Toin sen tänne nähdäkseni, miten perhoset on kiinnitettävä. Ja minä panin siihen päällyspaperit, ettei se likaannu, vastasi Dan ja sulki kirjan peläten lainaajan ehkä pitävän häntä huolimattomana.

— Annapas sitä vähän tänne, sanoi Laurie-herra, otti kynänsä ja kirjoitti kirjaan Danin nimen. Asettaessaan sen eräälle nurkkahyllylle, jossa ei ollut muuta kuin täytetty pyrstötön lintu, hän sanoi:

— Tässä on alku museokirjastolle. Minä hankin tänne lisää kirjoja ja Demi saa pitää ne järjestyksessä. Missähän mahtavat olla ne pienet, hauskat kirjat, joita me ennen luimme, Jo. "Hyönteiset rakentajina" — tai jokin sen niminen kertoi muurahaisten taisteluista, mehiläiskuningattarista, sirkoista jotka syövät reikiä vaatteisiin, varastavat maitoa tai tekevät muita kolttosia.

— Ne ovat kotona ullakolla. Minä pyydän lähettämään ne tänne ja sitten me paneudumme luonnonhistoriaan oikein sydämen halusta, lupasi Jo-rouva auliisti.

— Eikö sellaisista asioista ole vaikea kirjoittaa? kysyi Nat, joka vihasi ainekirjoitusta.

— Ehkä aluksi, mutta pian se alkaa tuntua hauskalta. Jos sinusta nämä aiheet ovat vaikeita, mitä olisitkaan sanonut sellaisesta, joka kerran annettiin kolmitoistavuotiaalle tytölle. Aineen nimi oli näet "Themistokleen, Aristideen ja Perikleen keskustelu Delos-liitolta saatujen varojen käytöstä Ateenan kaunistamiseksi", sanoi Jo-rouva.

Pojat ähkyivät jo kuullessaan pitkän otsikon ja herroja nauratti aiheen mielettömyys.

— Kirjoittiko hän siitä? kysyi Demi kunnioittavasti.

— Kirjoitti, mutta voitte kuvitella, miten hirveä työ siinä oli.

— Sen aineen olisin halunnut lukea, sanoi herra Bhaer.

— Ehkä löydän sen vielä. Kävin näet samaa koulua kuin tuo tyttö, ja Jo-rouva näytti niin veitikkamaiselta, että jokainen arvasi, kuka se tyttö oli ollut.

Poikien mielestä Jo-rouvan otsikko kuulosti niin pelottavalta, että sen rinnalla tulevien aineiden kirjoittaminen tuntui lastenleikiltä. Keskiviikkoilta varattiin esitelmille, joksi pojat halusivat sanoa esityksiään, koska jotkut heistä ilmoittivat, että he puhuisivat mieluummin aiheestaan kuin kirjoittaisivat. Herra Bhaer lupasi antaa salkun kirjoitusten säilyttämistä varten, ja rouva Bhaer sanoi osallistuvansa ilomielin tilaisuuksiin.

Sitten likakourainen seurakunta meni pesulle. Viimeisenä kulki herra Bhaer yrittäen rauhoittaa hätääntynyttä Robia, jolle Tommy oli uskotellut, että vesi oli täynnä näkymättömiä hirviöitä.

— Minusta sinun suunnitelmasi on oikein hyvä, kunhan et vain herkeä liian anteliaaksi, Teddy, sanoi Jo-rouva, kun he jäivät kahden. — Kuten tiedät, useimmat näistä pojista joutuvat täältä lähdettyään itse ansaitsemaan leipänsä, joten ei ole hyväksi totuttaa heitä liian helppoon elämään.

— Yritän olla kohtuullinen, mutta suo minulle sentään hiukan huvia. Olen joskus kurkkuani myöten täynnä liikeasioita, mutta piristyn heti, kun saan hullutella poikiesi kanssa. Tuosta Danista minä pidän, Jo. Hän on umpimielinen jurrikka, mutta hänellä on haukan katse, ja kunhan saat hänet vähän kesytetyksi, hänestä on sinulle paljon iloa.

— Hauskaa, että ajattelet niin. Ja kiitoksia vain kovasti, että olet ollut niin kiltti hänelle, varsinkin tässä museoasiassa. Se pitää hänet hyvällä tuulella niin kauan kuin hänen jalkansa on kipeä ja antaa minulle tilaisuuden vähän helliä ja hyvitellä poikaraiskaa. Mistä saitkin noin hauskan ajatuksen? kysyi rouva Bhaer kääntyen vielä kerran katsomaan huonetta.

Laurie tarttui Jo-rouvan käsiin ja katsoi häntä niin, että toiselle kihosivat kyynelet silmiin.

— Rakas Jo! Minä tiedän, mitä äidittömän pojan elämä on, enkä voi koskaan unohtaa mitä sinä ja kotiväkesi olette vuosien varrella minulle tehneet.

12

SINIVATUKAT

Eräänä elokuun iltapäivänä kalisteltiin huikeasti peltisankoja, juoksenneltiin edestakaisin ja pidettiin tiukkaa vaaria eväistä, sillä pojat laittautuivat retkelle sinivatukoita poimimaan, ja he varustautuivat kuin olisi kysymys vähintään Luoteisväylän etsimisestä.

— No niin, pojat, nyt matkaan niin hiljaa kuin voitte, sillä Rob on turvallisesti poissa tieltä eikä näe teitä, sanoi Jo-rouva sitoessaan Daisyn leveälierisen hatun nauhoja ja napittaessaan suurta sinistä esiliinaa, jonka sisään Nan kokonaan katosi.

Mutta hänen suunnitelmansa ei onnistunut, sillä Rob oli kuullut hälinän, päättänyt hänkin lähteä ja varustautunut senmukaisesti ajattelemattakaan, ettei häntä huolittaisi. Joukko oli pihalla, kun pikku mies marssi alakertaan paras hattu päässään, kädessä korea sanko ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen.

— Voi taivas! Nyt tulee kohtaus, huokasi rouva Bhaer, joka tiesi vanhimman poikansa olevan joskus varsin hankala.

— Minä olen valmis, sanoi Rob asettuen paikoilleen riviin niin autuaan tietämättömänä erehdyksestään, että oli vaikea oikaista häntä.

— Matka on aivan liian pitkä sinulle, kultaseni. Jää sinä kotiin minun seurakseni, aloitti hänen äitinsä.

— Onhan sinulla Teddy. Minä olen jo iso poika ja jaksan kävellä; sinä lupasit, että pääsen mukaan, kun tulen isommaksi, ja nyt minä olen iso, penäsi Rob, ja hänen kasvonsa alkoivat peittyä pilveen.

— Me menemme takaniitylle asti emmekä rupea raahaamaan sinua perässämme, sanoi Jack, joka ei ollut suopea pikkupojille.

— Ei minua tarvitse raahata, minä juoksen ja pysyn mukana. Voi, äiti, anna minun mennä! Minä poimin uuden sankoni täyteen ja tuon kaikki sinulle. Anna nyt, äiti, minä olen kiltti, rukoili Rob katsoen äitiinsä niin onnettomana ja vetoavasti, että tämän sydän alkoi heltyä.

— Mutta sinulle tulee kuuma ja väsyt niin, ettei sinulla ole hauskaa. Odota kunnes minäkin lähden, ollaan sitten koko päivä ja sinä saat poimia marjoja niin paljon kuin haluat.

— Et sinä koskaan lähde, kun sinulla on aina kiire, enkä minä jaksa enää odottaa. Minä lähden nyt ja tuon sinulle marjoja. Poimiminen on hauskaa ja minä tahdon uuden sankoni täyteen marjoja, nyyhkytti Rob.

Isot kyynelet tippuivat uuteen sankoon ja uhkasivat täyttää sen suolavedellä, ja tuo murheellinen näky liikutti syvästi naisväkeä. Äiti taputti itkijää selkään, Daisy tarjoutui jäämään kotiin Robin seuraksi ja Nan sanoi topakkaan tapaansa:

— Antaa hänen tulla, minä kyllä pidän huolen hänestä.

— En hätäilisikään, jos Franz olisi mukana, mutta hän on nyt isän kanssa heinässä, enkä minä oikein luota teihin toisiin, aloitti rouva Bhaer.

— Niitty on kaukana, pisti väliin Jack.

— Minä kyllä kantaisin hänet, jos pystyisin kävelemään. — Kunpa pääsisinkin mukaan, huokasi Dan.

— Kiitoksia vain, poika kulta, mutta sinun on huolehdittava omasta jalastasi. Mutta odottakaapas, ehkä asia sittenkin järjestyy. Ja samassa rouva Bhaer juoksi alas portaita esiliinaansa heiluttaen.

Silas oli juuri menossa heinähäkkeineen niitylle, mutta kääntyi takaisin ja suostui heti, kun rouva Bhaer pyysi häntä viemään koko joukon niitylle ja noutamaan marjastajat kello viideltä.

— Työnne vähän kärsivät, mutta älkää välittäkö, korvaamme vaivanne sinivatukkapiirailla, sanoi Jo-rouva, joka tiesi hyvin Silaksen heikon kohdan.

Silaksen päivettyneet kasvot kirkastuivat ja hän nauraa hekotti:

— Hehee! Vai että piirakkaa… Totta maar minä lähden.

— No niin, pojat, olen järjestänyt niin, että te kaikki pääsette, sanoi rouva Bhaer juostuaan tyytyväisenä takaisin.

— Pääsenkö minäkin? kysyi Dan ilahtuneena.

— Ajattelin erityisesti sinua. Ole varovainen ja anna marjojen olla. Sinähän voit istua paikoillasi ja tarkkailla luontoa, josta tiedät niin paljon mielenkiintoista, sanoi rouva Bhaer muistaen, kuinka ystävällisesti Dan oli tarjoutunut kantamaan Robia.

— Minä pääsen mukaan! hoki Rob riemusta hyppien ja helisytti sankonsa kantta kuin kastanjettia.

— Niin pääset, ja Daisyn ja Nanin on katsottava sinun perääsi. Tulkaa ladolle kello viideksi, kun Silas tulee hakemaan teidät.

Rob heittäytyi äitinsä kaulaan ratki kiitollisena ja lupasi olla poimimatta ainoatakaan marjaa suuhunsa. Sitten koko tusina kuormattiin heinärattaille, jotka vierivät jyristen pois; ja säteilevimmät noista kasvoista olivat Robin, joka istui tilapäisten pikku äitiensä välissä ja hymyili koko maailmalle heiluttaen parasta lakkiaan, jota äidillä ei ollut sydäntä ottaa häneltä pois tänä riemun päivänä.

Riemukas iltapäivä se olikin huolimatta kaikista pikku onnettomuuksista, joita tällaisilla retkillä sattuu. Tommyä seurasi tietysti kova onni: hän törmäsi ampiaispesään ja sai piston; mutta hän oli tottunut vaivoihin ja kesti kivun miehuullisesti, Daisy näki käärmeen ja juostessaan sitä pakoon kaatoi puolet marjoistaan, mutta Demi auttoi häntä saamaan astian taas täyteen ja kertoili samalla matelijoista peräti oppineesti. Ned putosi puusta ja repi takkinsa, Emil ja Jack olivat iskeneet silmänsä samaan sinivatukkoon, ja heidän ratkoessaan kiistakysymystä puhdisti Pumppu sukkelaan koko pensaan ja juoksi sitten Danin turviin. Tämä nautti ruhtinaallisesti elämästään. Sauva ei ollut enää tarpeen, ja Dan oli ratki onnellinen huomattuaan jalkansa kestävän niin hyvin, että sillä saattoi kierrellä ympäri suurta niittyä, joka oli täynnä mielenkiintoisia kantoja ja kiviä. Ruohikossa vilisi pikku eläimiä ja ilmassa tanssivat tutut hyönteiset.

Mutta iltapäivän jännittävin seikkailu sattui Nanille ja Robille, ja se säilyi kauan perheen puheenaiheena. Tutkittuaan niityn päällisin puolin, saatuaan hameeseensa kolme palkeenkieltä ja revittyään kasvonsa happomarjapensaassa Nan alkoi kerätä marjoja, jotka loistivat kuin mustat palloset matalissa vatukkapensaissa. Hänen sormensa liikkuivat kerkeästi, mutta koska astia ei täyttynyt hänen mielestään kyllin nopeasti, hän etsiskeli yhä parempia paikkoja sen sijaan että olisi poiminut uutterasti ja kärsivällisesti kuten Daisy. Rob seurasi Nania, sillä tämän liikkuvuus miellytti häntä enemmän kuin serkun kärsivällisyys, ja hänkin halusi löytää suurimmat ja parhaat marjat äidille.

— Vaikka poimisin kuinka, ei astia vain täyty, ja minua jo väsyttää, nurisi Rob pysähtyen lepuuttamaan lyhyitä sääriään ja alkaen miettiä, ettei sinivatukoiden poimiminen ollutkaan niin hauskaa kuin hän oli kuvitellut. Aurinko helotti. Nan hyppi sinne tänne kuin heinäsirkka ja marjat kaatuivat maahan melkein sitä mukaa, kuin hän sai ne astiaan, sillä sanko keikahti usein ylösalaisin hänen taistellessaan pensaitten kanssa.

— Viime kerralla kaikki varret tuolla raunion takana olivat ihan täynnä. Siellä on luolakin, johon pojat tekivät tulen. Poimitaan siellä äkkiä astiat täyteen, ja mennään sitten luolaan piiloon, niin toiset saavat etsiä meitä, sanoi Nan seikkailunhaluisena.

Rob suostui heti, ja kiivettyään raunion yli he juoksivat loivaa rinnettä ja katosivat pian kivenjärkäleiden väliseen vesakkoon. Marjoja oli runsaasti ja lopultakin he saivat astiansa kukkuroilleen. Siellä oli varjoista ja viileää ja lapset sammuttivat janonsa sammaleisesta lähteensilmästä.

— Nyt mennään luolaan istumaan ja syödään eväät, sanoi Nan tyytyväisenä, kun heitä oli onnistanut näin hyvin.

— Osaatko sinä sinne? kysyi Rob.

— Tottakai. Olen ollut siellä kerran ja aina minä paikat muistan.

Rob rauhoittui ja seurasi sokeasti Nania, joka johdatti hänet yli kivien ja puunrunkojen monien mutkien jälkeen pieneen kallion halkeamaan, jossa mustuneet kivet todistivat joskus pidetyn tulta.

— No, eikös olekin mukava paikka? kysyi Nan ja kaivoi esille voileivän, joka oli varsin litistynyt oltuaan nuoren neidin taskussa naulojen, ongenkoukkujen, kivien ja muiden sinne kuulumattomien esineiden kanssa.

— On, mutta luuletko että ne löytävät meidät pian täältä? kysyi Rob, jonka mielestä varjoisa kallionhalkeama tuntui aika kolkolta.

— En usko, sillä heti kun kuulen heidän huutavan, minä menen piiloon ja annan heidän etsiä.

— Mutta ellei kukaan tulekaan?

— Älä välitä; minä osaan kyllä itsekin kotiin.

— Onkohan kotiin pitkäkin matka? kysyi Rob katsellen kenkiään, jotka olivat pitkästä rämpimisestä raamuuntuneet ja kastuneet.

— Kai kymmenen kilometriä, vastasi Nan, jolla oli epämääräinen käsitys välimatkoista, mutta vankka usko omiin voimiinsa.

— Eiköhän lähdetä jo, ehdotti Rob vähän ajan päästä.

— Minä en lähde ennen kuin olen puhdistanut marjani, ja Nan aloitti urakan, joka Robista tuntui loputtomalta.

— Mutta sinähän lupasit pitää minusta huolta! huokasi Rob nähdessään auringon äkkiä painuvan kukkulan taa.

— Minähän pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin. Äläkä hyvä lapsi marise, minä olen kohta selvä, sanoi Nan.

Niinpä pikku Rob istahti odottamaan huolestuneena mutta kärsivällisesti, sillä pahoista aavistuksistaan huolimatta hän luotti Naniin.

— Alkaa tulla jo pimeä, hän sanoi kuin itsekseen, kun hyttynen puri häntä ja sammakot läheisessä suossa virittivät iltakonserttinsa.

— Varjelkoon, niin tuleekin. Tule, lähdetään heti paikalla, muuten toiset jättävät, huudahti Nan, joka nostettuaan katseensa marjoista vasta huomasi, että aurinko oli laskenut.

— Minä kuulin aikaa sitten torven äänen; ehkä ne huutelivat meitä, sanoi Rob paarustaessaan oppaansa jäljessä, kun tämä kiipesi jyrkkää rinnettä.

— Mistä se kuului? kysyi Nan pysähtyen äkkiä.

— Tuolta. Rob osoitti likaisella sormellaan aivan väärään suuntaan.

— Mennään tätä tietä niiden luo, sanoi Nan pyörähtäen ympäri ja alkoi ravata pensaikon halki vähän huolissaan, sillä lehmänpolkuja oli niin paljon, ettei hän enää muistanut, mitä pitkin oli tultu.

Yli kivien ja kantojen he ryntäsivät pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan torven ääntä, jota ei voinutkaan enää kuulua, koska soittaja oli ollut vain ammuva lehmä.

— Minä en muista tuota kivirauniota — muistatko sinä? kysyi Nan istahtaen kumpareelle lepäämään ja saadakseen selvän, missä he olivat.

— Minä en muista mitään, mutta minä tahdon kotiin, sanoi Rob niin värisevällä äänellä, että Nan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja nosti hänet viereensä istumaan sanoen vakuuttavasti:

— Minä kävelen niin lujaa kuin ikinä pääsen, kultaseni. Älä itke, kun tullaan isolle tielle, minä kannan sinua.

— Missä se tie on? Rob pyyhki silmänsä nähdäkseen sen.

— Tuon suuren puun takana. Etkö muista, että Ned putosi siitä.

— Niin putosikin. Odottavatkohan ne meitä? Minä tahtoisin ajaa kotiin — etkö sinäkin? sanoi Rob piristyneenä ja laahusti kohti ison niityn laitaa.

— En, minä kävelen mieluummin, vastasi Nan varmana ettei muutakaan keinoa ollut ja yrittäen valmistautua koettelemukseen.

Uusi pitkä taival tihenevässä hämärässä ja uusi pettymys, sillä kun he tulivat puun luo, he huomasivat, ettei se ollutkaan se puu, johon Ned oli kiivennyt, eikä tietä näkynyt mailla halmeilla.

— Ollaanko me eksyksissä? kysyi Rob surkeana.

— Vain vähän. On kai parasta huutaa, kun en oikein tiedä, mitä tietä olisi kuljettava.

He kirkuivat äänensä käheiksi, mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin sammakkojen kurnutusta.

— Tuolla on toinen iso puu, joka taitaakin olla se oikea, sanoi Nan mieli masentuneena, vaikka koettikin puhua rohkaisevasti.

— En minä jaksa enää kävellä. Kengät painavat niin, etten minä jaksa astua enää askeltakaan, sanoi Rob istahtaen lopen uupuneena kivelle.

— Sitten meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Minä en välitä, kunhan ei vain tule käärmeitä.

— Minä pelkään käärmeitä. Minä en tahdo olla täällä yötä. On ikävää olla eksyksissä, Nan. Robin kasvot vääristyivät itkuun, mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti jotain ja hän sanoi luottavaisesti:

— Äiti tulee kohta ja löytää minut; hän löytää aina.

— Ei hän tiedä, missä me olemme.

— Ei hän tiennyt silloinkaan, kun minut oli suljettu jääkellariin, mutta hänpä löysi minut. Kyllä hän varmasti tulee, vastasi Rob niin luottavaisesti, että Nankin alkoi uskoa ja istuutui hänen viereensä sanoen katuvaisena:

— Että meidän pitikin erota toisista.

— Sinä houkuttelit minua, mutta ei se mitään — äiti pitää minusta sittenkin, sanoi Rob tarrautuen pelastusankkuriinsa, kun muu toivo petti.

— Minulla on nälkä. Syödään marjoja, ehdotti Nan hetken hiljaisuuden jälkeen, kun Rob oli alkanut torkkua.

— Niin minullakin, mutta en minä voi syödä niitä, koska lupasin kaikki äidille.

— Mutta sinun täytyy, jos kukaan ei tule etsimään meitä, sanoi Nan, joka tällä hetkellä halusi vastustaa kaikkea ja kaikkia. — Jos me joudumme olemaan täällä monta päivää, niin saamme syödä kaikki marjat koko metsästä ja sitten nääntyä nälkään, hän lisäsi julmasti.

— Minä syön sassafraasipuuta. Minä tiedän ison puun, ja Dan kertoi, että oravat kaivavat sen juuria ja syövät niitä, ja minusta on mukava kaivaa, vastasi Rob pelkäämättä uhkaavaa nälkäkuolemaa.

— Niin, ja voidaanhan me pyydystää sammakoita ja keittää niitä. Isä on kerran syönyt niitä ja ne olivat kuulemma hirveän hyviä, lisäsi Nan, jota tämä sinivatukkaniitylle eksyminen alkoi viehättää.

— Missä me keitämme ne? Eihän meillä ole tultakaan.

— En minä vaan tiedä; ensi kerralla otan kyllä tulitikkuja taskuun, sanoi Nan harmissaan, kun sammakkokeiton tiellä oli moinen este.

— Eikö tulta voi sytyttää tulikärpäsillä? kysyi Rob toiveikkaasti, kun näki niiden lentelevän kuin siivekkäät kipinät.

— Yritetään. Ja jonkin aikaa kului oikein mukavasti, kun he pyydystivät kärpäsiä ja koettivat saada niillä syttymään pari taittamaansa oksaa. — On ihmisten petkutusta, että niitä sanotaan tulikärpäsiksi, kun niillä ei kuitenkaan saa tulta, sanoi Nan heittäen äkäisenä menemään onnettoman tulikärpäsen, joka oli loistanut parhaansa mukaan ja kulkenut nöyrästi oksaa edestakaisin miellyttääkseen innokasta pikku kokeilijaa.

— Kyllä äiti kohta tulee, sanoi Rob, kun he taas olivat olleet kauan hiljaa, tarkastelleet tähtiä ja kuunnelleet sirkkojen siritystä.

— En käsitä, miksi Jumala loi ollenkaan yön, kun päivä on niin paljon mukavampi, sanoi Nan miettivästi.

— Se on nukkumista varten, vastasi Rob haukotellen.

— Nuku sitten, sanoi Nan Robia taputellen.

— Minä tahdon omaan sänkyyn. Minä tahdon Teddyn luo, parahti Rob, kun linnut sirkuttivat hiljaa turvallisissa pikku pesissään.

— Äitisi ei ikinä löydä meitä, sanoi Nan toivottomana, sillä hänestä oli vaikeata odottaa mitään kärsivällisesti. — On niin pimeää, ettei hän näe meitä.

— Jääkellarissakin oli ihan pimeä, ja minua pelotti niin, etten edes huutanut, mutta hän näki minut; varmasti hän näkee minut nytkin, vaikka olisi kuinka pimeää, vastasi Rob luottavaisesti. Hän nousi pystyyn kurkistaakseen, mistä päin tulisi apu, joka ei koskaan pettänyt.

— Minä näen hänet! Tuolla hän on! kiljaisi Rob ja lähti juoksemaan minkä väsyneillä kintuillaan pääsi kohti mustaa olentoa, joka hitaasti lähestyi. Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja hoippuroi takaisin kirkuen kauhuissaan:

— Ei, se on karhu, iso musta karhu! ja piilotti päänsä Nanin helmaan.

Hetkeksi Nan lannistui. Ajatus karhun ilmaantumisesta sai hänenkin rohkeutensa karisemaan. Ja hän oli syöksymäisillään suin päin pakoon, kun lempeä "muu" muutti hänen pelkonsa iloksi, ja hän sanoi nauraen:

— Sehän on lehmä, Rob, se sama musta lehmä, jonka näimme iltapäivällä.

Ilmeisesti lehmä oudoksui, että kaksi pientä ihmislasta liikuskeli sen laitumella iltapimeässä, ja tuli ystävällisesti kysymään syytä siihen. Lapset saivat taputella sitä, ja se katseli heitä kosteilla silmillään niin ystävällisesti, että Nan joka ei pelännyt mitään muuta eläintä kuin karhua, päätti lypsää sen.

— Silas on opettanut minua, ja marjanmaito maistuu hyvältä, hän sanoi, ja tyhjennettyään marjat sangosta hattuunsa hän ryhtyi rohkeasti työhön Robin seisoessa vieressä ja toistaessa hänen komennuksestaan runoa:

"Poika ja lehmä pellolla loikoivat nälissänsä. Lehmä soitteli kellolla ja poika pilliänsä."

Mutta näistä kuolemattomista säkeistä oli perin vähän apua, sillä hyväntahtoinen lehmä oli jo lypsetty ja sillä oli vain puoli suuntäyttä antaa janoisille lapsille.

— Huss! mene tiehesi, sinä olet vanha kitupiikki, huudahti Nan kiittämättömästi ja heitti pettyneenä sikseen turhan yrityksen. Lehmäparka löntysteli tiehensä ynisten hämmästyneenä ja moittivasti.

— Kumpikin saa tästä tipan, ja sitten meidän täytyy lähteä liikkeelle. Nukahdamme jos emme kävele, eivätkä eksyneet ihmiset saa nukkua. Muistatko kuinka siinä kauniissa sadussa Hanna Lee nukahti lumen alle ja kuoli?

— Mutta eihän nyt ole lunta, sanoi Rob, jonka mielikuvitus ei ollut yhtä vilkas kuin Nanin.

— Samantekevää, kävellään kuitenkin ja huudetaan. Jos ei ketään tule, piiloudutaan pensaitten alle.

Matkanteko loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Rob oli niin uninen, että kompasteli yhtä mittaa, ja Nan menetti lopulta kärsivällisyytensä. Hän oli jo muutenkin poissa suunniltaan siitä vastuusta, johon oli joutunut.

— Jos sinä vielä kaadut, niin minä ravistan sinua, sanoi Nan, mutta nosti pikku miesparan lempeästi pystyyn.

— Älä, se on kenkien syy — ne ovat niin liukkaat, puolustautui Rob ja pidätti miehekkäästi kurkkuun nousevan itkun lisäten niin nöyrästi ja kärsivällisesti, että Nan ihan liikuttui: — Elleivät hyttyset purisi näin kauheasti, niin minä nukkuisin siihen asti kun äiti tulee.

— Pane pääsi minun syliini, minä peitän sinut esiliinallani. Minua ei pelota, sanoi Nan istahtaen maahan ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei vähääkään välittänyt pitenevistä varjoista eikä ympäriltä kuuluvasta salaperäisestä kahinasta.

— Herätä minut sitten kun äiti tulee, sanoi Rob ja oli hetken päästä sikeässä unessa pää Nanin esiliinan alla.

Nan-poloinen istui viitisentoista minuuttia tuijotellen ympärilleen pelokkaasti, ja jokainen sekunti tuntui tunnin pituiselta. Sitten alkoi kalpea valo kajastaa vuorten huipuilla ja hän tuumi itsekseen:

— Yö on tainnut jo mennä ja aamu sarastaa. Minä haluan nähdä auringon nousun. Kyllä me päivänvalossa löydämme nopeasti kotiin.

Mutta ennen kuin pyöreä kuu ennätti nousta kukkulan takaa ja hävittää Nanin toiveet, hän nukahti nojaten päätään kuivuneeseen sananjalkapensaaseen ja näki suloisia kesäyön unia tulikärpäsistä, sinisistä esiliinoista, vatukkavuorista ja Robista, joka kuivasi mustan lehmän kyyneliä tämän nyyhkyttäessä:

— Minä tahdon kotiin. Minä tahdon kotiin!

Sillä aikaa kun lapset rauhallisesti nukkuivat hyönteisten suristessa viihdyttävää tuutulaulua, perheellä oli kotona hirveä hätä. Heinähäkki oli tullut kello viideltä niitylle ja kaikki muut paitsi Jack, Emil, Nan ja Rob odottivat sitä jo latojen luona. Franz oli ajamassa Silaksen sijasta, ja kun pojat kertoivat toisten lähteneen jalan metsän halki, hän näytti tyytymättömältä ja sanoi:

— Rob olisi pitänyt jättää kyytiin. Hän väsyy niin pitkästä kävelystä.

— Sitä kautta on lyhyin matka ja he kantavat häntä, sanoi Pumppu, jolla oli jo kiire illalliselle.

— Olivatko Nan ja Rob varmasti mukana?

— Olivat tietysti. Minä näin kun he kiipesivät aidan yli ja huusin, että kello on kohta viisi, ja Jack vastasi, että he menevät toista tietä, selitti Tommy.

— Hyvä on, nouskaa sitten kärryihin! Ja niin heinähäkki lähti jyristämään kuormassaan väsyneet lapset ja täpötäydet marjasangot.

Jo-rouva tuli levottomaksi kuullessaan retkeläisten jakaantumisesta ja lähetti Franzin hakemaan Tobylla väsyneitä lapsia kotiin. Illallinen oli syöty ja perhe istui tapansa mukaan kuistilla, kun Franz palasi hikisenä, pölyisenä ja huolissaan.

— Ovatko he jo kotona? hän huusi pitkän matkan päästä.

— Eivät, vastasi Jo-rouva ja hyppäsi tuoliltaan niin pelästyneen näköisenä, että kaikki toisetkin nousivat ja kokoontuivat Franzin ympärille.

— Minä en löytänyt heitä mistään, hän aloitti, mutta hänet keskeytti äänekäs hei-huuto ja Jack ja Emil ilmestyivät talon takaa.

— Missä Nan ja Rob ovat? huusi Jo-rouva tarttuen Emilin käsivarteen.

— En minä tiedä. Eivätkö he sitten tulleet toisten mukana? tämä vastasi hämmästyneenä.

— Eivät. George ja Tommy olivat tietävinään, että he lähtivät teidän kanssanne.

— Eivät he tulleet. Emme me ole heitä nähneetkään. Me olimme purolla uimassa ja kävelimme metsän halki, selitti Jack.

— Ilmoittakaa herra Bhaerille, sytyttäkää lyhdyt ja pyytäkää Silasta minun luokseni.

Jo-rouva ei sanonut muuta, mutta jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti ja riensi täyttämään käskyä. Kymmenen minuutin kuluttua herra Bhaer ja Silas olivat matkalla metsään ja Franz ratsasti vanhalla Andyllä haravoimaan isoa niittyä.

Jo-rouva pisti koriin vähän ruokaa pöydältä ja pienen pullon viinaa rohdoskaapista, otti lyhdyn ja pyysi Jackin ja Emilin mukaansa. Käskettyään toisten pysyä kotona hän nousi Tobyn selkään ja lähti matkaan avopäin ja leninkisillään. Hän kuuli jonkun juoksevan perässä, mutta ei sanonut mitään ennen kuin pysähtyi jonkin matkan päässä kuuntelemaan ja huutamaan Nania ja Robia. Silloin lyhdyn valo lankesi Danin kasvoille.

— Sinäkö siinä oletkin? Minähän käskin Jackin, sanoi Jo-rouva aikoen käännyttää Danin takaisin hakemaan isompia poikia.

— Minä en antanut hänen lähteä. Hän ja Emil eivät olleet saaneet illallista ja minä halusin tulla.

Dan otti lyhdyn rouva Bhaerin kädestä ja katsoi häneen hymyillen, mutta hänen ilmeensä oli niin vakava ja rohkea, että Jo-rouva tunsi saaneensa luotettavan seuralaisen.

Rouva Bhaer hyppäsi Tobyn selästä ja käski Danin nousta satulaan, vaikka poika vastustelikin. Sitten he jatkoivat matkaansa pölyistä, yksinäistä tietä pysähtyen silloin tällöin huhuilemaan ja kuuntelemaan henkeä pidättäen kuuluisiko lasten vastausta.

Isolle niitylle saapuessaan he näkivät siellä lyhtyjä, jotka häilähtelivät pimeässä kuin virvatulet, ja kuulivat herra Bhaerin huutavan: — Nan! Rob! Rob! Nan! Silas huusi ja vihelsi, ja Dan kuljeksi Tobyn selässä ristiin rastiin. Eläin näytti ymmärtävän mitä oli tekeillä ja pujotteli taitavasti pahimpienkin louhikkojen yli. Välillä Jo-rouva käski kaikkien olla hiljaa ja sanoi itku kurkussa:

— Ehkä melu säikyttää heitä. Antakaa minun kutsua, Rob tuntee minun ääneni.

Hellällä äänellä hän huuteli Robin nimeä; tuuli kantoi suopeasti hänen huutonsa matkojen taa ja etäiset vuoret kertasivat sen hiljaa, mutta vastausta ei kuulunut.

Taivas oli mennyt pilveen ja vain silloin tällöin vilahti kuu näkyviin. Taivaanrannalla välähteli salamoita ja etäinen jyminä ilmoitti, että ukonilma oli tulossa.

— Voi pikkuista Robia, valitteli Jo-rouva harhaillessaan ylös ja alas rinnettä kuin kalpea aave Danin pysytellessä uskollisesti hänen rinnallaan. — Mitä minä sanon Nanin isälle, jos tytölle tapahtuu jotakin? Miksi minä päästinkään heidät näin kauas? Fritz, kuuletko sinä mitään? Ja kun hiljainen "en" tuli vastaukseksi, hän väänteli käsiään niin epätoivoisesti, että Dan laskeutui alas Tobyn selästä, sitoi aasin ladon nurkkaan ja sanoi päättävästi:

— Minä käyn lähteellä — ehkä he ovat siellä.

Hän kiipesi aidan yli ja riensi eteenpäin niin nopeasti, että rouva Bhaer tuskin pysyi perässä. Kun he pääsivät lähteelle, poika laski lyhdyn alemmas ja näytti riemuissaan Jo-rouvalle pieniä jälkiä sammalessa lähteen ympärillä. Rouva laskeutui polvilleen tutkimaan niitä ja hypähti pystyyn sanoen innoissaan:

— Tosiaan, nuo ovat Robin kengänjäljet. Tule, he ovat varmaankin menneet tuonne päin.

Se oli vaivalloista etsintää, mutta selittämätön vaisto johdatti hätääntynyttä äitiä. Äkkiä Dan huudahti ja sieppasi pienen kiiltävän esineen pensaan juurelta. Se oli uuden sangon kansi, joka eksyneiltä oli pudonnut jo alkusäikähdyksen aikana. Vähän matkan päästä he löysivät Nanin hatun, ja kuljettuaan useaan kertaan paikan ohi he viimein keksivät metsän peitossa olevat lapset. Kumpikin nukkui makeasti.

Dan ei koskaan voinut unohtaa näkyä, jonka lyhty sinä yönä valaisi. Hän luuli Jo-rouvan purskahtavan ilosta itkuun, mutta tämä kuiskasi vain "hss!" ja kohotti varovasti esiliinaa. Sen alta paljastuivat Robin pyöreät likaiset kasvot, marjojen tahrimat huulet olivat raollaan pojan hengittäessä tasaisesti, vaalea tukka oli liimautunut otsalle ja likaiset kädet pitivät lujasti kiinni sangosta, joka oli täynnä marjoja.

Äidille kerätyt marjat, joita kaikkien koettelemusten keskelläkin oli tarkoin varjeltu, liikuttivat syvästi Jo-rouvaa. Hän otti pojan syliinsä ja puhkesi itkemään niin sydämensä pohjasta, että lapsi heräsi ja katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten Rob muisti, puristi äitiä kaulasta ja sanoi voitonriemuisesti:

— Minä tiesin, että sinä tulisit! Voi äiti, minulla oli sinua kauhea ikävä!

Sillä aikaa Dan nosti Nanin jalkeille saniaispensaasta. Hän sai tytön rauhoittumaan ensi säikähdyksestä ja kuivasi hänen kyynelensä silmissään hellä katse, jota kukaan muu kuin Teddy ei aikaisemmin ollut nähnyt. Nan nyyhkytti helpotuksesta, tuntui ihanalta kuulla tuttuja turvallisia ääniä yksinäisyyden ja pelon jälkeen.

— Tyttö kulta, älä itke! Nyt te olette turvassa eikä tänä yönä kukaan saa sanallakaan moittia teitä, sanoi Jo-rouva ja otti Nanin syliinsä suojaten molempia lapsia kuin kanaemo, joka kokoaa eksyneet poikansa siipiensä alle.

— Se oli minun syyni ja minä olen kauhea pahoillani. Minä koetin pitää huolta hänestä ja peittelin hänet nukkumaan enkä koskenut hänen marjoihinsa, vaikka minulla oli kova nälkä. Enkä enää milloinkaan tee niin, en milloinkaan, niiskutti Nan hukkumaisillaan katumuksen ja kiitollisuuden kyyneliin.

— Huuda nyt toisille, että päästään kotiin, sanoi Jo-rouva, ja Dan nousi aidalle ja huusi: — Löydetty, niin että tienoot raikuivat.

Silloin tuli liikettä: tuikkivat valot lähestyivät joka puolelta sananjalikossa seisovaa pikku ryhmää. Voi sitä halailua, suukottelua ja puheensorinaa — sitä hämmästelivät varmaan kiiltomadotkin, ainakin se hämmästytti hyttysiä, sillä ne surisivat kuin päättömät.

Nyt lähdettiin kotiin — ja se vasta oli kulkue: Franz ratsasti edellä viemään hyviä uutisia; Dan istui Tobyn selässä näyttäen toisille tietä; Nan sai kyydin Silaksen vahvoilla käsivarsilla ja olikin "nokkelin kuorma", mitä Silas milloinkaan oli kantanut.

Herra Bhaer tahtoi välttämättä itse kantaa Robin, ja pikku mies istui hänen sylissään virkeänä ja jutteli iloisesti kuin sankari konsanaan. Äiti käveli rinnalla taputellen häntä milloin mihinkin ja kuunteli väsymättä, kun poika yhä uudestaan kertasi:

— Minä tiesin, että äiti tulee.

Kuu pilkisti pilvistä heidän saapuessaan puistotielle, ja kaikki pojat juoksivat huutaen heitä vastaan ja toivat riemusaatossa kadonneet lampaat ruokasaliin. Eivätkä eksyneet olleet enää hiukkaakaan romanttisia, vaan halusivat illallista hyväilyjen ja suukkojen asemasta. Kun he söivät voileipää ja maitoa, koko talon väki seisoi ympärillä katselemassa. Nan oli pian ennallaan ja kertoi suurennellen niistä vaaroista, joista he olivat pelastuneet. Rob näytti täysin uppoutuneen ruokailuun, mutta äkkiä hän laski lusikan kädestään ja päästi kauhean porun.

— Kultaseni, mitä sinä itket? kysyi äiti, joka koko ajan oli pysytellyt hänen lähellään.

— Sitä kun minä eksyin, ulisi Rob, ja onnistui kuin onnistuikin saamaan lopulta kyynelet silmiinsä.

— Mutta sinuthan on löydetty. Nan kertoi, ettet yhtään itkenyt metsässä, ja olin oikein iloinen, että sinä olit niin urhoollinen poika.

— Minä pelkäsin niin kovasti etten ehtinyt. Mutta nyt minä tahdon itkeä, koska en pidä eksymisestä, selitti Rob suu täynnä leipää ja velliä ja taistellen unta ja mielenliikutusta vastaan.

Pojat purskahtivat nauruun kuullessaan selityksen ja Rob katseli heitä hämmästyneenä, mutta heidän naurunsa oli niin tarttuvaa, että häneltäkin pääsi kikatus, ja sitten hän laski lusikkansa pöydälle ja yhtyi sydämensä halusta yhteiseen iloon.

— Kello on kymmenen. Nyt vuoteeseen joka poika, sanoi herra Bhaer vilkaistuaan kelloonsa.

— Ja Luojalle kiitos, ettei tänä yönä ole yhtään vuodetta tyhjänä! lisäsi rouva Bhaer katsellen silmät kyynelissä Robia, kun tämä taapersi isänsä syliin. Nan lähti Daisyn ja Demin saattamana heti nukkumaan, ja Demistä hän oli heidän joukkonsa ehdoton sankaritar.

— Tätiparka on niin väsynyt, että hänetkin pitäisi kantaa yläkertaan, sanoi Franz kohteliaasti kiertäen kätensä Jo-rouvan ympärille, kun tämä kulki hänen ohitseen pitkästä kävelystä ja säikähdyksestä uupuneena.

— Tehdään kultatuoli, ehdotti Tommy.

— Ei, kiitoksia vain, poikaseni; mutta jonkun olkapäähän minä voisin nojata.

— Minun, minun! ja puoli tusinaa poikia työntyi kilvan hänen luokseen toivoen tulevansa valituksi.

Nähdessään että pojat pitivät sitä kunniatehtävänä, hän valitsi sen pojista, joka oli sen ansainnut, eikä kukaan nurkunut, kun hän pani kätensä Danin olalle ja sanoi niin lämpimästi, että poika punastui ilosta ja ylpeydestä:

— Dan löysi lapset ja hän saa saattaa minut ylös.

Dan tunsi saaneensa runsaan palkkion illan työstä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hänet oli valittu poikajoukosta ja että hän sai ylpeästi näyttää tietä, vaan siksi, että Jo-rouva sanoi hänelle sydämellisesti huoneensa ovella:

— Hyvää yötä. Jumala sinua siunatkoon.

Pikku Rob voi mainiosti seuraavana päivänä, mutta Nanilla oli päänsärkyä ja hän loikoi Jo-rouvan sohvalla naarmuiset kasvot yltyleensä voideltuina. Tunnonvaivat olivat haihtuneet, ja hän piti ilmeisesti eksymistä kerrassaan suurenmoisena huvina. Tämä mieliala ei Jo-rouvasta ollut läheskään paikallaan, sillä hän ei halunnut toista kertaa etsiä lapsiaan öisiltä sinivatukkakentiltä. Hän ei ollut päättänyt millä tavalla kurittaisi Nania, mutta eräs kertomus antoi hänelle hyvän viitteen, ja koska Jo-rouva piti epätavallisista rangaistuksista, hän päätti kokeilla sitä.

— Kaikki lapsethan eksyvät, puolusteli Nan Jo-rouvalle aivan kuin olisi puhunut tulirokosta tai hinkuyskästä.

— Eivät sentään kaikki, ja toisia ei koskaan löydetä, vastasi Jo-rouva.

— Etkö sinä itse koskaan eksynyt? kysyi Nan, jonka valppaat nappisilmät huomasivat, että hänen totisena ompelevan nuhtelijansa ilme muuttui suopeammaksi.

Jo-rouva myönsi naurahtaen.

— Kerro siitä, pyysi Nan, joka tunsi pääsevänsä keskustelussa voiton puolelle.

Jo-rouvakin huomasi sen oitis, vakavoitui ja sanoi katuvasti päätään pudistaen:

— Minä eksyin montakin kertaa, ja tein kepposillani äitiparkani elämän ihan kauheaksi, kunnes hän paransi minut.

— Miten? kysyi Nan ja nousi kiinnostuneena istumaan.

— Olin saanut uudet kengät ja halusin välttämättä näyttää niitä, ja vaikka oli kielletty, etten saisi poistua puutarhasta, minä karkasin kuitenkin ja kiertelin koko päivän ympäri kaupunkia, enkä ymmärrä kuinka minua ei tallattu kuoliaaksi. Ja se olikin aikamoinen päivä! Minä riehuin puistossa koirien kanssa, soutelin ventovieraiden poikien seurassa, söin päivälliseksi pienen irlantilaisen kerjäläistytön pussista suolakalaa ja perunoita, ja vihdoin minut löydettiin erään talon portailta nukkumasta kädet ison koiran kaulassa. Oli iltamyöhä, minä olin likainen kuin porsas ja uudet kengät olivat siekaleina — niin pitkälti olin kuljeskellut.

— Olipa se matka! huudahti Nan valmiina itse tekemään samoin.

— Ei ollut hauskaa seuraavana päivänä, sanoi Jo-rouva varoen silmiään kavaltamasta, kuinka hän vieläkin nautti entisistä kepposistaan.

— Antoiko äitisi sinulle piiskaa? kysyi Nan uteliaasti.

— Äiti ei antanut minulle piiskaa kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin hän pyysi anteeksi, muuten en ehkä koskaan olisi voinut leppyä hänelle, sillä loukkaannuin syvästi.

— Miksi hän pyysi anteeksi? Ei minun isäni koskaan pyydä.

— Kun hän oli piiskannut minua, käännyin ympäri ja sanoin: "Sinä olet itse vihainen ja sinun pitäisi myös saada selkääsi." Hän katsoi vähän aikaa minua ja sitten hän kiukkunsa asettui. Hän sanoi kuin häpeissään: "Olet oikeassa, Jo, minä olen vihainen. Miksi minä rankaisen sinua kiivaudesta, kun itse näytän niin huonoa esimerkkiä? Anna anteeksi, kultaseni, koetetaan auttaa toisiamme paremmin." En ikinä unohda sitä ja se auttoi tehokkaammin kuin tusina selkäsaunoja.

Nan istui mietteissään ja pyöritteli rasvapurkkia hetkisen käsissään, eikä rouva Bhaerkaan enää puhunut, vaan antoi kertomuksen vaikuttaa, sillä Nan tajusi aina nopeasti, mitä ympärillä tapahtui.

— Siitä minäkin pidän, sanoi Nan äkkiä. — Mitä äitisi teki kun karkasit?

— Hän sitoi minut narulla sängynjalkaan, ja sain olla koko päivän sisällä edessäni kuluneet kengät, jotka muistuttivat minua tottelemattomuudestani.

— Se varmaan parantaisi kenet hyvänsä, sanoi Nan, joka rakasti vapauttaan yli kaiken.

— Se paransi minut ja eiköhän se paranna sinutkin, sen tähden aionkin koettaa samaa keinoa, sanoi Jo-rouva kaivaen työpöytänsä laatikosta kerän vahvaa narua.

Keskustelun päätös oli lopullisesti nujertanut Nanin ja hän istui masentuneena, kun Jo-rouva sitoi narun toisen pään hänen vyötärönsä ympäri ja toisen sohvan käsinojaan.

— Minä en halua sitoa sinua niin kuin jotain tottelematonta koiraa, mutta ellet muista opetusta paremmin kuin koira, minun täytyy kohdella sinua samalla tavalla.

— Minä tahdonkin, että minut sidotaan kuin — ei, minä tahdon leikkiä koiraa, ja Nanin kasvoille ilmestyi huoleton ilme ja hän alkoi haukkua kuin koira ja kävellä nelin kontin lattialla.

Kiinnittämättä siihen mitään huomiota Jo-rouva antoi hänelle pari kirjaa sekä nenäliinan päärmättäväksi ja lähti huoneesta jättäen Nan-neidin oman onnensa nojaan. Nan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen ja istuttuaan hetken paikoillaan hän koetti avata solmun. Mutta se oli sidottu lujasti selän taakse esiliinan nauhoihin ja sen vuoksi hän alkoi päästellä toista päätä. Se aukesi pian ja kerittyään narun kasaan Nan oli juuri aikeissa karata ikkunasta, kun hän kuuli Jo-rouva sanovan eteisessä:

— Ei, en minä usko, että hän karkaa, hän on kunniantuntoinen tyttö ja tietää kyllä, että minä olen tehnyt sen häntä auttaakseni.

Siinä samassa Nan juoksi takaisin ja sidottuaan itsensä taas kiinni alkoi kiivaasti ommella. Hetken kuluttua Rob tuli sisään ja ihastui niin tähän uuteen rangaistukseen, että haki hyppynuoran ja solmi sen sohvan toiseen käsinojaan pitääkseen kohteliaasti seuraa.

— Minäkin eksyin ja minut pitää sitoa niin kuin Nankin, hän selitti äidilleen, kun tämä näki uuden vankinsa.

— Kyllä sinäkin ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan hyvin, ettei ollut oikein erota toisista.

— Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi.

— Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun täytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä.

— Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi: "Mennään aidan yli", vastasi Rob.

— Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä?

— En.

— No, sitten et voi puhua mitään.

— Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa, lisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa.

— Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko. Siksi saatkin jäädä tänne päivälliseen asti ja keskustella siitä Nanin kanssa. Luotan siihen, ettei kumpikaan teistä päästä itseään irti ennen kuin minä annan luvan.

— Ei me päästetä, vastasivat molemmat ja tunsivat itsensä vallan erinomaisiksi auttaessaan näin itse rankaisemaan itseään.

Tunnin verran he olivat oikein kiltisti, mutta sitten he väsyivät yhteen ja samaan huoneeseen ja kaipasivat ulos. Koskaan halli ei ollut näyttänyt niin houkuttelevalta, yksinpä pieni makuuhuonekin herätti heissä äkkiä kiinnostusta, ja ilomielin he olisivat ruvenneet siellä telttasille vierassängyn verhojen suojissa.

Avoin ikkuna veti heitä armottomasti puoleensa, koska se oli tavoittamattomissa ja ulkomaailma näytti niin ihanalta, etteivät he tajunneet, kuinka se koskaan oli voinut tuntua ikävältä. Nan halusi päästä juoksemaan nurmikolle ja Rob muisti mielipahakseen, ettei ollut aamulla syöttänyt koiraansa, ja mietti mitä Pollux-paralle kuului.

He katselivat kelloa, ja Nan laskeskeli minuutteja ja sekunteja; Rob taas oppi kaikki tunnit kahdeksan ja yhden välillä niin hyvin, ettei ikinä niitä unohtanut. Oli raivostuttavaa haistella ruuan tuoksua, kun tiesi että päivälliseksi valmistettiin piirakkaa sinivatukoista eikä päässyt paikan päälle nappaamaan kunnon osuutta taikinasta ja marjoista. Kun Mary-Ann alkoi kattaa pöytää, lapset olivat haljeta uteliaisuudesta koettaessaan kurkkia millaista liharuokaa pöytään tuotiin, ja Nan tarjoutui auttamaan Mary-Annia illalla vuoteiden sijaamisessa, jos hän saisi vilkaista, oliko vanukkaan päällä runsaasti kermavaahtoa. Rynnätessään ulos luokkahuoneesta pojat tapasivat Nanin ja Robin kiskomassa riimujaan kuin villivarsat, ja heistä oli sekä opettavaa että huvittavaa nähdä edellisen yön innostavien seikkailujen päättyvän tällä tavalla.

— Päästä minut nyt, äiti. Ensi kerralla minun omatuntoni pistää kuin neula, ihan varmasti, sanoi Rob, kun kello soi ja Teddy tuli surullisen hämmästyneenä katsomaan häntä.

— Saammepa nähdä, sanoi rouva Bhaer päästäen pojan vapaaksi. Rob juoksi riemuissaan salin kautta eteiseen ja sieltä ruokasalin läpi takaisin Nanin luo, jonne pysähtyi tyytyväisyydestä loistaen.

— Saanko minä tuoda Nanille päivällisen? hän kysyi vankitoveriaan säälien.

— Sillä lailla, kiltti poika. Vedä pöytä esiin ja aseta tuoli paikoilleen, sanoi Jo-rouva ja kiiruhti tyynnyttämään malttamattomia poikia, joilla oli aina päivälliselle tullessaan huikea nälkä.

Nan söi yksin ja vietti pitkän iltapäivän sohvaan sidottuna. Jo-rouva pidensi kyllä köyttä niin, että tyttö pääsi ikkunalle asti. Siinä hän seisoikin katsellen poikien leikkiä, ja koko luomakunta nautti vapaudestaan. Daisy piti nukeilleen juhlat nurmikolla, niin että Nan saattoi nähdä heidän ilonsa, vaikkei voinut olla itse mukana. Tommy taas teki parhaat kuperkeikkansa huvittaakseen häntä, Demi istui portailla lukemassa ääneen, mikä viihdyttikin Nania, ja Dan toi Nanille pienen rupisammakon ilahduttaakseen toisen mieltä.

Mutta mikään ei voinut korvata vapautta. Jo muutaman tunnin vankeus oli opettanut, kuinka kallis etu vapaus on.

Monenmoiset ajatukset käväisivät Nanin pikku päässä sinä aikana, kun toiset olivat purolla katsomassa Emilin uuden aluksen vesillelaskua. Oli päätetty, että Nan kastaisi sen, ja hän oli ajatellut rikkoa pienen pullollisen viinimarjamehua purren keulaan, kun se ristittäisiin Josephineksi Jo-rouvan mukaan. Nyt hän oli menettänyt tilaisuutensa, eikä Daisy suoriutuisi juhlamenoista läheskään niin hyvin kuin hän. Kyynelet kihosivat silmiin, kun Nan muisti, että kaikki oli hänen omaa syytään, ja hän sanoi ääneen pullealle mehiläiselle, joka hääri keltaisessa ruusunkukassa aivan hänen ikkunansa alla:

— Jos sinä olet karannut, sinun on parasta mennä heti kotiin, pyytää äidiltäsi anteeksi ja luvata, ettet enää ikinä karkaa.

— Hauska että annat sille noin hyvän neuvon, ja se taitaakin ottaa sen varteen, sanoi Jo-rouva hymyillen, kun mehiläinen levitti siitepölyn tahrimat siipensä ja lensi pois.

Nan pyyhkäisi pois pari kirkasta pisaraa, jotka kiilsivät ikkunalaudalla, ja painautui Jo-rouvan rintaa vasten, kun tämä otti hänet polvelleen ja sanoi ystävällisesti — hän oli näet huomannut pisarat ja tiesi mitä ne merkitsivät:

— Äidilläni oli siis sinunkin mielestäsi hyvä keino parantaa karkureita?

— Oli, vastasi Nan, sillä pitkä hiljainen päivä oli lannistanut hänet.

— Toivottavasti minun ei tarvitse koettaa sitä uudestaan.

— Ei tarvitse, sanoi Nan niin totisena, että Jo-rouva oli tyytyväinen eikä puhunut enää mitään, sillä hän ei yleensä pilannut rangaistusten tehoa pitkillä nuhdesaarnoilla.

Silloin Rob ilmestyi kantaen varovaisesti pikku vuoassa paistettua torttua.

— Tämä on tehty minun marjoistani ja sinä saat siitä puolet, hän sanoi hyväntuulisesti. — Tule, pyydetään Mary-Annia jakamaan se valmiiksi, kohta on teeaika.

Nan hyppäsi pystyyn, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:

— Minä unohdin, enhän minä pääsekään.

— Koeta niin näet, sanoi rouva Bhaer, joka Nanin puhuessaan oli avannut solmun.

Nan huomasi olevansa vapaa ja suudeltuaan rajusti Jo-rouvaa hän pyrähti tiehensä kuin pieni kehrääjälintu kannoillaan Rob, joka juostessaan heilutteli torttua, niin että hillo roiskui.

13

KÄHÄRÄPÄÄ

Näiden kuohuttavien tapausten jälkeen palasi Plumfieldiin rauha, jota kesti useita viikkoja, sillä isot pojat pelkäsivät, että Nan ja Rob saattaisivat kadota minä päivänä hyvänsä ja pitivät heitä herkeämättä silmällä. Pienet pojat taas olivat kuunnelleet Nanin niin monesti kuvailevan kokemiaan vaaroja, että eksyminen alkoi tuntua heistä suurimmalta onnettomuudelta mitä ajatella saattoi, ja he uskalsivat tuskin pistää nenäänsä ison portin ulkopuolelle, ettei vain yö yllättäisi ja aavemaiset mustat lehmät tulisi ammuen pimeästä.

— Tämä on liian rauhallista kestääkseen kauan, sanoi Jo-rouva, sillä vuosien varrella hän oli oppinut, että tyyntä seurasi tavallisesti myrsky. Joku vähemmän viisas nainen olisi kenties ajatellut, että pojista oli tullut oikeita pyhimyksiä, mutta rouva Bhaer valmistui kotoiseen tulivuoren purkaukseen, joka voisi yllättää milloin tahansa.

Yhtenä syynä tervetulleeseen hiljaiseloon oli pikku Bessin vierailu. Vanhemmat olivat lainanneet hänet viikoksi Plumfieldiin lähtiessään matkoille sairaalloisen isoisä Laurencen kanssa. Kähäräpää oli rakastettava pikku olento ja poikien mielestä jonkinlainen pikkulapsen, enkelin ja keijukaisen välimuoto. Hän oli perinyt vaalealta äidiltään kullankeltaiset kiharat, jotka verhosivat hänet kuin loistava huntu. Niiden kätköstä hän hyvällä tuulella ollessaan hymyili ihailijoilleen ja niiden taakse hän piiloutui loukkaannuttuaan. Isä ei antanut leikata hänen kiharoitaan; ne ulottuivat vyötärön alapuolelle ja loistivat niin kauniisti, että ne olivat Demin mielestä kuin silkkiäisperhon kotelon hienon hienoa rihmaa.

Tietämättään Bess hallitsi nuoria alamaisiaan viisaammin kuin moni todellinen yksinvaltias, sillä hänen lakinsa olivat lempeät ja hänen valtansa pikemminkin tunnettavissa kuin nähtävissä. Hän käyttäytyi luonnostaan niin sirosti ja hienosti, että vaikutti hillitsevästi huolettomaan poikalaumaankin. Kukaan ei saanut koskea häneen kovakouraisesti tai likaisin käsin; Bessin vierailun aikana käytettiin saippuaa enemmän kuin muulloin, sillä pojat pitivät suurimpana kunnianaan saada kantaa hänen ylhäisyyttään.

Äänekästä puhetta Bess ei sietänyt ja riita pelotti häntä. Siksi poikien ääneen tulikin heti hillitympi sävy, kun he puhuttelivat häntä. Bess piti siitä, että häntä palveltiin, ja pojat toimittelivat nurisematta hänen asioitaan. He pyysivät saada vetää hänen kärryjään, kantaa hänen marja-astiaansa tai ojentaa hänelle lautasen pöydässä. Mikään palvelus ei ollut liian halpa. Tommy ja Ned joutuivat kerran riitaan siitä, kumpi saisi kiillottaa pikku prinsessan kengät.

Nanille varsinkin teki hyvää viettää viikko näin hyvinkasvatetun neidin seurassa, niin pieni kuin tämä olikin. Bessin suurissa sinisissä silmissä kuvastui hämmästys ja pelko, kun hän katseli kirkuvaa ja pomppivaa rasavilliä. Bess pelkäsi Nania melkein kuin tämä olisi ollut villipeto. Tietysti helläsydäminen Nan pahastui. — Pyh! Minä en välitä! hän sanoi aluksi, mutta todellisuudessa hän välitti paljonkin. Kuultuaan kerran Bessin sanovan: — "Beff lakaftaa Daify-ferkkua. Daify on kiltti", hän ravisti viatonta Daisy-parkaa niin, että tämän hampaat kalisivat, ja juoksi sen jälkeen latoon itkemään.

Tässä maailman murjomien yhteisessä pakopaikassa hänen masentunut mielensä sai lohdun ja neuvon, mistä lähteestä lie saanutkaan. Ehkä pääskyset ylhäällä savipesissään visertäessään antoivat hänelle oppitunnin käyttäytymisessä. Oli miten oli, Nan tuli ladosta kesyyntyneenä ja etsi puutarhasta varhaisen omenan, makean, pienen ja punaisen, jollaisesta Bess kovasti piti. Tämä rauhanlippu kädessään hän lähestyi prinsessaa, ja hänen suureksi ilokseen se otettiin vastaan. Ja kun Daisy suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, Besskin suuteli, aivan kuin olisi pyytänyt Nanilta anteeksi liiallista ankaruuttaan.

Sen jälkeen he leikkivät yhdessä kiltisti, ja Nan nautti monta päivää kuninkaallista suosiota. Varmaan hän aluksi tunsi olevansa kuin häkkiin suljettu metsälintu, jonka teki joskus mieli levittää siipensä lentääkseen jonnekin kauas tai laulaa kirkkaimmalla äänellään pelkäämättä häiritsevänsä pulleaa Daisy-kyyhkyä tai nirsoa, kullankeltaista Bess-kanarialintua. Itsehillintä teki Nanille kuitenkin hyvää. Nähdessään kuinka jokainen rakasti herttaista ja kilttiä pikku prinsessaa hän alkoi jäljitellä tätä, sillä hän kaipasi rakkautta ja koetti kaikin keinoin saada sitä osakseen.

Rob palvoi Bessiä kuin konsanaan ihailija ja Teddy seurasi häntä kuin koira. Billy-parka oli mielissään, kun sai vain katsella Bessiä, ja vaikka Bessiä kiusasi hänen tuijotuksensa, hän soi tuon ilon pojalle nurisematta, ymmärrettyään, että Billy oli erilainen kuin toiset ja että häntä oli juuri sen takia kohdeltava erityisen ystävällisesti. Jackista Bess ei pitänyt, koska tällä oli känsiä ja römeä ääni. Pumppu ei liioin miellyttänyt häntä epäsiistien pöytätapojensa vuoksi, ja poikaparka koettikin parhaansa mukaan olla ahmimatta, ettei olisi vastenmielinen vastapäätä istuvan siistin pikku neidin silmissä.

Ned oli joutunut epäsuosioon ja karkotettu hovista, kun hänen kerran nähtiin kiusaavan peltohiiriparkoja. Kähäräpää ei voinut koskaan unohtaa tätä surullista näkyä. Hän piiloutui aina hiustensa taa Nedin lähestyessä, torjui hänet kuninkaallisella kädenliikkeellä ja sanoi murheellisen vihaisesti:

— Ned on tuhma. Ned leikkafi pikku hiililtä hännät ja hiilet itkivät.

Bessin tultua Daisy luopui heti vallasta ja tyytyi nöyrästi pääkokin asemaan, kun Nan taas pääsi ensimmäisen hovineidin arvoon; Emilistä tuli rahaministeri ja hän järjesti yleisistä varoista niin tuhlailevasti näytäntöjä, että ne maksoivat kokonaista yhdeksän pennyä. Franz oli pääministeri, hän hoiti valtion asioita, järjesti kuninkaallisia tarkastusmatkoja valtakunnan läpi ja piti kurissa vieraat vallat. Demi oli hovin filosofi ja menestyi paremmin kuin tämäntapaiset herrat yleensä kruunupäisen parissa. Dan oli prinsessan vakituinen armeija ja puolusti loistavasti hänen alueitaan, Tommy hovinarri ja Nat altis musikantti.

Fritz-setä ja Jo-täti nauttivat tästä rauhallisesta vaiheesta ja seurasivat somaa näytelmää, jossa nuori väki tietämättään jäljitteli aikuisia liittämättä leikkiin kuitenkaan sitä traagisuutta, joka suuremmilla näyttämöillä synkistää tapahtumia.

— He opettavat meitä yhtä paljon kuin me heitä, sanoi herra Bhaer.

— Voi noita lapsikultia! He eivät aavistakaan kuinka monta viitettä he antavat meille siitä, miten heitä itseään olisi kohdeltava, lisäsi Jo-rouva.

— Olit oikeassa kun halusit tänne tyttöjä. Heillä on hyvä vaikutus poikiin. Besshän opettaa pikku karhuja paremmin kuin me osaammekaan, sanoi herra Bhaer nauraen, kun näki Tommyn riisuvan hattunsa ja heittävän vielä pois Nedinkin hatun poikien saapuessa eteiseen, missä prinsessa ratsasti keinuhevosella Robin ja Teddyn koettaessa parhaansa mukaan täyttää ritarin tehtäviä.

— Minä olen saanut toisenkin todistuksen kähäräpään hyvästä vaikutuksesta, sanoi Jo-rouva vetäen tuolinsa lähemmäksi sohvaa, jossa professori loikoi uurastettuaan koko päivän tässä monipuolisessa puutarhassaan. — Nan inhoaa ompelemista, mutta hän on ahertanut puoli iltarupeamaa merkillisen pussin kimpussa, johon aikoo panna kymmenkunta parasta omenaamme viemisiksi, kun Bess lähtee pois. Minä kehuin häntä siitä, ja hän sanoi: "Minä ompelen mielelläni toisille, mutta on ihan tyhmää ommella itselleen." Otan vihjeestä vaarin ja annan hänen tehdä jonkin paidan ja esiliinan rouva Carneyn lapsille. Hän on niin hyväsydäminen, että ompelee niitä sormensa verille.

— Mutta ei ompelutaito ole enää muodissa, kultaseni.

— Ei valitettavasti. Mutta minun kasvattieni täytyy oppia ompelemaan, vaikka heidän sitten olisi pakko lyödä laimin latinan tai algebran läksyt tai viisi kuusi muuta ainetta, joilla tyttöjen on nykyaikana vaivattava aivoparkojaan. Amy tahtoo tehdä tyttärestään kätevän naisen, ja pikku kullanmuru on jo nyt aika taitava käsistään. Hän on tehnyt äidilleen monta kaunista käsityötä, ja Amy antaa niille vielä suuremman arvon kuin tytön muovailemalle nokattomalle savilinnulle, josta Laurie oli niin ylpeä.

— Minäkin tiedän esimerkin prinsessan vaikutusvallasta, sanoi herra Bhaer katseltuaan, kuinka rouva Bhaer ompeli napin hänen takkiinsa selvästi halveksien tyttöjen nykyaikaista kasvatusta. — Jack ei halua kuulua Bessin silmissä samaan vastenmieliseen ihmisryhmään kuin Pumppu ja Ned, ja siksi hän vähän aikaa sitten tuli pyytämään, että syövyttäisin pois syylät hänen käsistään. Olin aikaisemmin monta kertaa ehdottanut sitä, mutta hän ei ollut suostunut. Nyt hän kesti urheasti kivun, jotta voisi näyttää tuolle nirsolle ylhäisöneidille sileät kädet.

Rouva Bhaerin nauraessa jutulle Pumppu tuli kysymään, saisiko hän antaa kähäräpäälle äitinsä lähettämiä makeisia.

— Häntä on kielletty syömästä makeisia, mutta jos annat hänelle sen sievän makeisrasian, jossa on punainen sokeriruusu sisällä, hän ihastuu varmasti, sanoi Jo-rouva. Hän ei halunnut riistää Pumpulta uhrautumisen iloa, sillä 'lihava poika' tarjosi harvoin makeisiansa kenellekään.

— Mutta jos hän syö sen? En haluaisi, että hän sairastuu, sanoi Pumppu ja katseli hellästi makeisruusua koskematta kuitenkaan siihen.

— Voi, ei hän syö sitä, jos minä sanon, että se on vain katseltavaksi. Hän säilyttää sitä viikkokaupalla eikä hänen mieleensäkään tule maistaa sitä. Pystyisitkö sinä sellaiseen?

— Miksen pystyisi. Minä olen paljon vanhempikin kuin hän, sanoi Pumppu loukkaantuneena.

— Yritetään. Kas tässä, pane makeisesi tähän pussiin ja katsotaan, kuinka kauan voit säilyttää niitä. Anna minun laskea — kaksi sydäntä, neljä punaista kalaa, kolme rintasokerihevosta, yhdeksän mantelia ja tusina suklaanappeja. Suostutko? kysyi neuvokas Jo-rouva pistäen makeiset pieneen lankapussiinsa.

— Suostun, sanoi Pumppu huokaisten, työnsi kielletyt herkut taskuun ja lähti viemään Bessille lahjaansa. Se kirvoitti tytöltä hymyn ja lupauksen, että Pumppu saisi tulla hänen kanssaan kävelemään puutarhaan.

— Pumppu-paran sydän on tosiaan saanut viime aikoina voiton vatsasta, ja Bessin palkinnot rohkaisevat hänen yrityksiään, sanoi Jo-rouva.

— Onnellinen se mies, joka voi pistää kiusauksen taskuunsa ja opetella kieltäytymistä noin sievästä pienestä esimerkkitapauksesta, lisäsi herra Bhaer, kun lapset menivät ikkunan ohi Pumppu pyöreät kasvot tyytyväisyyttä loistaen ja kähäräpää kohteliaasti ruusulaatikkoansa katsellen, vaikka olisikin pitänyt enemmän oikeasta tuoksuvasta ruususta.

Kun isä tuli hakemaan Bessiä kotiin, syntyi yleinen itku ja valitus ja tytölle kasaantui erojaislahjoja niin runsaasti, että Laurie-herra ehdotti otettavaksi isot vaunut, joilla ne vietäisiin kaupunkiin. Jokainen antoi jotakin, ja oli totisesti vaikeata pakata mukaan valkoinen hiiri, kakku, iso kasa palloja, omenia, kaniini, joka potki hirveästi säkissä, iso kaalinkerä sen eväiksi, pullollinen rautakaloja ja hirvittävän iso kukkakimppu. Jäähyväiskohtaus oli liikuttava, sillä prinsessa istui hallin pöydällä alamaistensa ympäröimänä. Hän suuteli serkkujaan ja ojensi kätensä toisille pojille, jotka puristivat sitä hellästi, koska heitä ei ollut opetettu häpeilemään tunteitaan.

— Tule pian taas, kullannuppu, kuiskasi Dan kiinnittäen kauneimman vihreänkeltaisen sulkansa hänen hattuunsa.

— Älä unohda minua, sanoi kohtelias Tommy sipaisten vielä kerran Bessin kauniita kiharoita.

— Tulen käymään teillä ensi viikolla, ja silloin minä näen sinut, Bess, lisäsi Nat ihan kuin tuo ajatus olisi lohduttanut häntä.

— Anna minullekin nyt kättä, pyysi Jack tarjoten Bessille sileän kätensä.

— Tässä on vielä kaksi uutta pilliä muistoksi meiltä, sanoivat Dick ja Doll aavistamatta, että seitsemän vanhaa pajupilliä oli juuri salaa heitetty keittiön uuniin.

— Kuule, Bess! Minä teen heti sinulle kirjanmerkin ja sinun täytyy aina käyttää sitä, sanoi Nan rutistaen hellästi Bessiä.

Mutta liikuttavimmat jäähyväiset olivat pikku Billyn, jonka mielestä Bessin lähtö oli niin sietämätöntä kestettäväksi, että hän heittäytyi tytön eteen ja tarttui hänen pieniin sinisiin kenkiinsä ja hoki surkeana: — Älä lähde pois! Älä lähde! Billyn tunteenpurkaus liikutti niin kähäräpäätä, että hän kumartui, kohotti pojan päätä ja sanoi lempeästi:

— Älä itke, Billy! Faat fuukon ja minä tulen kohta taaf. Lupaus lohdutti Billyä ja hän kierähti selälleen loistaen onnesta ja ylpeydestä, kun hänen osalleen oli langennut näin suuri kunnia. Ja kun isä ajoi Bessin kanssa pois, pojat istuivat rivissä aidalla kuin parvi helmikanoja ja huusivat:

— Tule pian takaisin! Tule pian takaisin!

14

DAMON JA FINTIAS

Rouva Bhaer oli oikeassa. Oli vain tyyntä myrskyn edellä, sillä kaksi päivää Bessin lähdön jälkeen 'maanjäristys' sai koko Plumfieldin vapisemaan perustuksiaan myöten.

Onnettomuuden perimmäisenä syynä olivat Tommyn kanat, sillä jos ne eivät olisi itsepintaisesti munineet niin paljon, Tommy ei olisi voinut ansaita munanmyynnillä sellaisia summia. Sanotaan että rahassa on kaiken pahan alku, ja se piti paikkansa Tommynkin kohdalla; hän käsitteli omaisuuttaan niin huolettomasti, että herra Bhaer katsoi parhaaksi antaa hänelle säästölippaan. Se oli pieni peltitalo, jonka ovessa oli nimi ja jonka korkeaan savupiippuun rahat tipautettiin; siellä ne kilisivät viekoittelevasti omistajan odottaessa hetkeä, jolloin hän saisi avata lattiassa olevan salaluukun ja tyhjentää lippaan.

Talon paino lisääntyi niin nopeasti, että Tommy oli tyytyväinen ja alkoi suunnitella, mitä ennen kuulumattomia aarteita hän ostaisi pääomallaan. Talletukset hän merkitsi muistiin, ja oli luvattu, että hän saisi avata pankin kerättyään sinne viisi dollaria; ehtona oli vain se, että hänen olisi käytettävä rahat järkevästi. Puuttui enää yksi dollari ja sinä päivänä, jolloin Jo-rouva maksoi Tommylle neljästä munatusinasta, tämä ryntäsi riemuissaan latoon näyttämään kiiltäviä kaksikymmenviisicenttisiään Natille, joka myös säästi jokaisen centin saadakseen hankituksi kauan toivomansa viulun.

— Olisipa minulla nuo rahat kolmen dollarini lisäksi, niin voisin piankin ostaa viulun, sanoi Nat katsellen halukkaasti Tommyn kolikoita.

— Minä voisin vaikka lainata sinulle. En ole vielä päättänyt, mitä ostan rahoillani, sanoi Tommy heitellen kolikoitaan ilmaan ja siepaten ne lennosta.

— Hei pojat! Tulkaa joelle katsomaan, miten komean käärmeen Dan on saanut! kuului ladon takaa.

— Tule, mennään, sanoi Tommy, pisti rahansa vanhan viskuukoneen sisään ja juoksi Natin kanssa rantaan.

Käärme olikin varsin kiinnostavaa katseltavaa, ja sitten vei siipirikon variksen kiinniottaminen niin paljon aikaa, että Tommy muisti rahansa vasta illalla vuoteeseen mentyään.

— No, välikö sillä, vain Nat tietää, missä ne ovat, mietti Tommy huolettomaan tapaansa ja nukahti.

Seuraavana aamuna, kun pojat olivat kokoontuneet luokkaan, Tommy syöksyi sisään ja tiukkasi hengästyneenä:

— Kuka on ottanut minun rahani?

— Mistä rahoista sinä puhut? kysyi Franz. Tommy selitti ja Nat vahvisti hänen sanansa.

Kukaan ei tiennyt koko asiasta, ja kaikki alkoivat vilkuilla Natia, joka hämmentyi hämmentymistään ja tuli yhä punaisemmaksi.

— Jonkun on täytynyt ottaa ne, sanoi Franz, ja Tommy heristeli nyrkkiä koko joukolle ja uhkasi:

— Pala ja kipinöi! Jos minä saan varkaan selville, niin annan hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei se ensi hätään unohdu.

— Rauhoitu, Tom. Kyllä me hänet keksimme. Varkaat joutuvat aina kiikkiin, sanoi Dan kuin hyväkin asiantuntija.

— Jospa joku maankiertäjä on nukkunut ladossa ja ottanut rahat, arveli Ned.

— Ei, kyllä Silas olisi nähnyt miehen ja ajanut hänet pois. Kukaan kulkuri ei sitä paitsi osaisi mennä etsimään rahoja siitä vanhasta romusta, tuhahti Emil.

— Mutta entä jos Silas on ottanut ne itse, sanoi Jack.

— Johan nyt jotain! Vanha Si on itse rehellisyys! Hän ei ikinä ottaisi penniäkään, puolusti Tommy uskollista ihailijaansa.

— Joka tapauksessa varkaan olisi parasta heti tunnustaa eikä odottaa paljastumista, sanoi Demi sen näköisenä kuin perhettä olisi kohdannut onnettomuuksista kauhein.

— Tietysti te luulette, että se olin minä, sanoi Nat tulipunaisena ja kuohuksissaan.

— Kukaan muu ei tiennyt, missä rahat olivat, totesi Franz.

— Minkä minä sille voin, mutta rahoja minä en ottanut. Uskokaa nyt, minä en ottanut niitä, en! huusi Nat epätoivoissaan.

— Rauhoittukaa, pojat! Mistä tämä meteli? kysyi herra Bhaer, joka oli ilmestynyt äkkiä paikalle.

Tommy kertoi miten oli menettänyt rahansa, ja herra Bhaerin katse synkkeni, sillä kaikista vioistaan ja kepposistaan huolimatta pojat olivat tähän asti olleet rehellisiä.

— Istukaa! hän sanoi, ja kun kaikki olivat istuutuneet, hänen katseensa kiersi kasvoista kasvoihin niin murheellisena, että sitä oli vaikeampi kestää kuin ankaria nuhteita. Hän sanoi hiljaa:

— Pojat, esitän teille jokaiselle vain yhden kysymyksen ja haluan siihen rehellisen vastauksen. En aio turvautua uhkauksiin, houkutteluihin tai ristikuulusteluun saadakseni totuuden ilmi, koska teillä kaikilla on omatunto ja te tiedätte hyvin mitä varten se on. Nyt on aika sovittaa Tommylle tehty vääryys ja tunnustaa se kaikkien kuullen. Voin helposti antaa anteeksi sen, että joku sortuu kiusaukseen, mutta vilpillisyys on paljon pahempaa. Tunnustakoon syyllinen suoraan, ja me kaikki koetamme antaa hänelle anteeksi ja unohtaa.

Hänen lopetettuaan huoneessa oli hetken aivan äänetöntä. Sitten hän esitti kysymyksensä jokaiselle hitaasti ja vetoavasti ja sai aina saman vastauksen, vain sävy vaihteli. Kaikki olivat kiihtymyksestä tulipunaisia, ja jotkut pikku pojista änkyttivät pelästyksissään lyhyen vastauksensa kuin ilmetyt syylliset.

Kun tuli Natin vuoro, herra Bhaerin ääni pehmeni, sillä poikaparka näytti niin kauhistuneelta, että häntä kävi sääliksi. Herra Bhaer uskoi, että Nat oli syyllinen, mutta toivoi varjelevansa poikaa toistamiseen valehtelemasta, jos saisi hänet pelotta tunnustamaan rikoksen.

— Nyt, poikaseni, vastaa minulle rehellisesti. Otitko sinä rahat?

— En ottanut! vastasi Nat ja katsoi häneen anovasti. Tuskin sanat olivat päässeet Natin vapisevilta huulilta, kun joku vihelsi.

— Hiljaa siellä! huusi herra Bhaer pamauttaen nyrkkinsä pöytään ja katsoen ankarasti siihen nurkkaan, josta vihellys kuului.

Ned, Jack ja Emil istuivat siellä. Toiset näyttivät noloilta, mutta Emil puuskahti:

— En se minä ollut, eno! Minusta olisi raukkamaista lyödä lyötyä.

— Hyvä, hyvä, huusi Tommy, joka oli hyvin vaivautunut onnettoman dollarinsa aiheuttamasta kohusta.

— Hiljaa! komensi herra Bhaer, ja poikien asetuttua hän sanoi vakavasti:

— Minä olen hyvin pahoillani, Nat, mutta kaikki todisteet ovat sinua vastaan, ja aikaisempi vilpistelysi saa meidät herkemmin epäilemään sinua kuin jotakuta muuta poikaa. Mutta huomaa, Nat, etten syytä sinua tästä rikoksesta. Minä en rankaise sinua siitä ennen kuin olen täysin varma syyllisyydestäsi, enkä kysele siitä sinulta enää. Jätän asian omantuntosi ratkaistavaksi. Jos olet syyllinen, voit tulla luokseni yöllä tai päivällä tunnustamaan, ja minä annan sinulle anteeksi ja autan sinua sovittamaan rikkomuksen. Jos taas olet viaton, totuus tulee kyllä ilmi ennemmin tai myöhemmin. Minä olen ensimmäisenä pyytämässä sinulta anteeksi epäilystäni ja teen ilomielin parhaani, että maineesi puhdistuisi.

— Minä en ottanut rahoja! nyyhkytti Nat pää käsien varassa, sillä hän ei voinut kestää toisten epäluuloisia ja halveksivia katseita.

— Toivon ettet ottanut niitä, sanoi herra Bhaer ja oli hetken vaiti aivan kuin antaakseen syylliselle, kuka hän sitten olikin, vielä tilaisuuden tunnustaa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään; hiljaisuuden rikkoivat vain pienten poikien yksittäiset niiskaukset. Herra Bhaer pudisti päätään ja lisäsi pahoillaan:

— En voi tehdä muuta. Haluan vain vielä sanoa: minä en puhu enää tästä asiasta ja toivon, että te seuraatte minun esimerkkiäni. Tuskin voitte suhtautua yhtä ystävällisesti kuin ennen siihen, jota epäilette, mutta otaksun ilman muuta, ettei kukaan millään tavoin kiusaa epäilyksenalaista — hänellä on kyllin raskasta muutenkin. Ja nyt työhön.

— Isä Bhaer päästi Natin liian helpolla, mutisi Ned Emilille, kun he avasivat kirjansa.

— Pidä suusi kiinni, ärähti Emil, jonka mielestä perheen kunniaan oli tullut tahra.

Herra Bhaer oli ollut oikeassa: ankarinkin selkäsauna olisi ollut helpompi kestää kuin ne kylmät katseet ja karttelu, joita Nat nyt epäiltynä sai osakseen. Hän kärsi hiljaista kidutusta kokonaisen viikon, vaikka kukaan ei nostanut kättä häntä vastaan eikä viitannut sanallakaan asiaan.

Se juuri olikin kurjaa. Olisi ollut helpompaa, jos he olisivat puhuneet suunsa puhtaaksi tai vaikkapa piesseet hänet perin pohjin, sen sijaan että kyräilivät häntä niin, että oli vaikeata kohdata kenenkään katsetta. Yksinpä rouva Bhaerinkin silmät karttelivat Natia, vaikka hän muuten olikin melkein yhtä ystävällinen kuin ennen. Mutta isä Bhaerin surullinen katse viilsi kipeimmin Natin sydäntä, sillä hän rakasti lämpimästi opettajaansa ja tiesi, että tämä kaksinkertainen rikos oli sortanut kaikki isä Bhaerin toiveet.

Talossa oli vain yksi ihminen, joka ehdottomasti uskoi Natia ja piti urheasti hänen puoliaan kaikkia muita vastaan. Se oli Daisy. Tyttö ei voinut selittää, miksi hän luotti Natiin, vaikka kaikki asianhaarat puhuivat tätä vastaan. Hän tunsi vain, ettei voinut epäillä Natia ja asettui myötätuntoisesti hänen puolelleen. Kukaan ei saanut sanoa sanaakaan Natia vastaan. Kerran Daisy jopa löi rakasta Demiäkin, kun tämä yritti todistaa, että Natin täytyi olla syyllinen, koska kukaan muu ei tiennyt rahoista.

— Ehkä kanat söivät ne; nehän ovat sellaisia ahmatteja, sanoi Daisy, ja kun Demi uskalsi nauraa, hän suuttui ja muksautti hämmästynyttä veljeään; sitten hän purskahti itkuun ja juoksi pois yhä selittäen:

— Nat ei niitä ottanut! Ei ottanut, ei, ei!

Täti ja setäkään eivät yrittäneet järkyttää Daisyn luottamusta ystäväänsä, vaan toivoivat, että hänen vaistonsa puhuisi totta. Myöhemmin, kun kaikki jo oli ohi, Nat sanoi ettei hän olisi kestänyt ilman Daisya. Toisten karttaessa Natia Daisy liittyi häneen entistä lujemmin ja käänsi muille selkänsä. Daisy pyysi Natilta apua läksyjen luvussa ja valmisti keittiössään ihmeellisiä sotkuja, jotka poika söi uljaasti. Daisy ehdotti mahdottomia kriketti- ja pallopelejä, kun näki Natin karttavan toisia poikia. Hän toi puutarhastaan pieniä kukkakimppuja Natin pöydälle ja koetti kaikin tavoin osoittaa, että oli tämän ystävä niin pahoina kuin hyvinäkin päivinä. Nan seurasi Daisyn esimerkkiä, ainakin kiltteydessä. Hän hillitsi terävän kielensä eikä antanut ilkkuvan nenännykerönsä osoittaa minkäänlaisia epäilyn tai vastenmielisyyden merkkejä — ja se oli paljon se, sillä pikku villikko uskoi todella, että Nat oli ottanut rahat.

Useimmat pojista antoivat kylmästi Natin olla yksin, mutta Dan, joka sanoi kyllä halveksivansa Natia koska tämä oli raukka, suojeli kuitenkin ystäväänsä ja tukki heti poikien suut, jos joku vain yritti pelotella tai kiusata tätä. Hänellä oli samanlainen käsitys ystävyydestä kuin Daisyllakin ja hän osoitti uskollisuutensa omalla karulla tavallaan.

Eräänä iltana hän istui joen rannalla seuraamassa vesihämähäkin talonrakennuspuuhia ja kuuli kiviaidan toiselta puolen keskustelunpätkän. Ned, joka oli luonnostaan tavattoman utelias, oli ollut kuin tulisilla hiilillä yrittäessään onkia tietoonsa, kuka oli oikea syyllinen, sillä viime aikoina jotkut pojista olivat alkaneet epäillä erehtyneensä, koska Nat pysyi jyrkästi kiellossaan ja kesti nöyrästi heidän ylenkatseensa. Epätietoisuus kiusasi Nediä enemmän kuin hän jaksoi kestää, ja hän oli herra Bhaerin kiellosta huolimatta usein salaa kiusannut Natia kysymyksillään.

Tavatessaan Natin, joka luki varjossa kiviaidan takana, Ned ei malttanut olla pommittamatta häntä kielletyillä kysymyksillä. Danin tullessa paikalle hän oli ahdistanut Natia jo kymmenisen minuuttia, ja ensimmäiseksi Dan kuuli Natin pyytävän kärsivällisesti:

— Älä viitsi, en minä tiedä kuka rahat otti. Sinä olet raukka, kun aina salaa nalkutat samaa asiaa, vaikka isä Bhaer kielsi kiusaamasta minua. Et kyllä uskaltaisi, jos Dan olisi täällä.

— Minä en pelkää Dania, mokomaa mahtailijaa. Hän se varmasti ottikin Tommyn rahat ja sinä tiedät sen, mutta et vain halua sanoa. Siinä koko juttu!

— Hän ei ole niitä ottanut, ja vaikka olisikin, minä puolustaisin häntä, sanoi Nat niin pontevasti, että Dan unohti hämähäkit ja ponkaisi pystyyn mennäkseen poikien luo. Mutta Nedin sanat pysäyttivät hänet.

— Minä tiedän, että Dan otti rahat ja antoi ne sitten sinulle. Enkä yhtään ihmettele, vaikka hän olisi ollut taskuvaras ennen tänne tuloaan; eihän kukaan tiedä hänestä mitään paitsi sinä, sanoi Ned uskomatta itsekään sanojaan, mutta toivoen, että suututtamalla saisi toisesta totuuden irti.

Osaksi hän onnistuikin, sillä Nat huusi vihoissaan:

— Jos jankutat tuota vielä kerran, niin minä kerron herra Bhaerille. Minä en ole mikään kielikello, mutta ellet pahus vieköön jätä Dania rauhaan, minä kerron hänelle.

— Kyllähän sinulta kanteleminen käy, senkin käärme, kun kerran varastat ja valehteletkin, pilkkasi Ned, joka ei uskonut Natin ikinä rohkenevan mennä herra Bhaerin puheille puolustamaan Dania.

Natin vastausta ei koskaan kuultu, sillä tuskin Ned oli lopettanut, kun pitkä käsi tarttui takaapäin hänen kaulukseensa, nosti hänet mukkelis makkelis kiviaidan yli ja lennätti puroon niin että läiskähti.

— Sano se vielä kerran, niin painan pääsi veden alle, kunnes haukot henkeä! huusi Dan seisten kuin jokin uusi Rhodoksen kolossi hajareisin kapean puron yläpuolella ja tuijottaen vedessä räpiköivää nitistettyä nuorukaista.

— Minähän laskin leikkiä, sanoi Ned.

— Itse olet käärme, kun ahdistelet Natia. Jos minä vielä tapaan sinut samassa puuhassa, paiskaan sinut jokeen. Ylös siitä ja painu matkoihisi, Dan raivosi.

Ned katosi vettä valuen, ja yllättävä istumakylpy taisi tehdä hyvää hänelle, sillä sen jälkeen hän suhtautui molempiin poikiin varsin kunnioittavasti ja uteliaisuus näytti hukkuneen puroon. Kun Ned oli lähtenyt, Dan hyppäsi kiviaidan yli ja tapasi Natin aivan herpautuneena ja murheen murtamana.

— Ei hän taida toista kertaa kiusata sinua! Kerro heti, jos hän vielä käy kimppuusi, niin minä kyllä näytän hänelle, sanoi Dan yrittäen rauhoittua.

— En minä niin välitä, mitä hän minusta sanoo; olen tottunut semmoiseen, mutta minua raivostuttaa, kun hän epäilee sinua.

— Mistä sinä tiedät, vaikka hän olisi oikeassa? kysyi Dan katsoen muualle.

— Missä asiassa, rahojen suhteenko? ällistyi Nat.

— Niin.

— Mutta sitä minä en usko! Sinä et välitä rahoista, sinähän olet kiinnostunut vain koppakuoriaisista ja muista, naurahti Nat epäilevästi.

— Minä haluaisin perhoshaavin yhtä mielelläni kuin sinä viulun. Miksen minä olisi voinut varastaa rahat siinä kuin sinäkin, kivahti Dan yhä selin ja tökkien kepillä mätästä.

— Et sinä varastaisi. Sinä nyrkkeilet ja annat toisille joskus selkään, mutta et sinä valehtele etkä varasta, vakuutti Nat päätään pudistellen.

— Minä olen tehnyt molempia. Ennen valehtelin kuin vimmattu, ja kun pakenin Pagen luota, varastin hedelmiä puutarhoista. Siitä näet kuinka läpi mätä minä olen, sanoi Dan entiseen rentoon tapaansa, josta hän viime aikoina oli koettanut päästä.

— Voi, Dan, älä sano, että sinä varastit rahat! Mieluummin kuka toinen hyvänsä! parahti Nat niin epätoivoisesti, että Dan ihan heltyi ja kääntyi Natiin liikuttuneena, vaikka tyytyikin sanomaan:

— En minä sanonut, että minä ne rahat otin. Mutta älä anna sen asian painaa mieltäsi. Kyllä me tästä selvitään, saat nähdä.

Jokin hänen ilmeessään ja eleissään toi Natin mieleen uuden ajatuksen, ja hän sanoi kiihtyneenä:

— Sinä tiedät kuka ne otti. Jos tiedät, pyydä häntä tunnustamaan, Dan. On kamalaa kun kaikki vihaavat minua ihan aiheetta. Minä en jaksa enää kestää sitä. Jos vain tietäisin mihin mennä, karkaisin täältä, vaikka pidänkin Plumfieldistä kauheasti. Mutta minä en ole niin rohkea ja iso kuin sinä, ja siksi minun täytyy vain odottaa, kunnes valkenee etten ole valehdellut.

Nat näytti niin epätoivoiselta ja murtuneelta, että Danin oli vaikea olla ja hän mutisi käheästi:

— Ei sinun tarvitse kauan odottaa. Hän lähti äkkiä eikä häntä näkynyt moneen tuntiin.

— Mikähän Dania vaivaa? kyselivät pojat toisiltaan seuraavana sunnuntaina, kun loputtoman pitkältä tuntunut viikko oli vihdoin takanapäin. Dan oli usein synkkä, mutta sinä päivänä hän oli niin vaitelias ja totinen, ettei kukaan saanut hänestä irti sanaakaan. Kun he olivat kävelemässä, hän jättäytyi toisista ja tuli kotiin vasta myöhään. Hän ei ottanut osaa iltakeskusteluun, vaan istui varjossa niin omissa ajatuksissaan, että tuskin huomasi mitä ympärillä tapahtui. Kun rouva Bhaer näytti omantunnonkirjaa, jossa oli hänestä poikkeuksellisen hyvä arvostelu, hän katsoi siihen hymyilemättä ja sanoi mietteissään:

— Olenko minä sitten edistymään päin?

— Olet. Ja minä olen siitä erittäin iloinen, koska olen koko ajan ollut sitä mieltä, ettet tarvitse paljonkaan apua, kun sinusta saa jo olla ylpeä.

Dan katsoi häneen silmissään merkillinen ilme, johon sekoittui ylpeyttä, rakkautta ja surua ja jonka tarkoituksen rouva Bhaer ymmärsi vasta jälkeenpäin.

— Te petytte ehkä, mutta minä koetan kuitenkin, sanoi Dan ja sulki kirjan osoittamatta vähääkään mielihyvää, vaikka hän tavallisesti luki sivunsa halukkaasti ja puhui siitä innolla.

— Oletko sairas, ystäväiseni? kysyi Jo-rouva käsi hänen olallaan.

— Jalkaani särkee vähän. Minä taidan mennä vuoteeseen. Hyvää yötä, äiti, lisäsi Dan ja piteli hetken hänen kättään poskeaan vasten. Sitten hän poistui sen näköisenä kuin olisi sanonut hyvästi kaikelle rakkaalle.

— Dan-parka, hän ottaa kovin raskaasti Natin epäsuosion. Kummallinen poika, mahdanko milloinkaan oppia täysin tuntemaan hänet? pohti Jo-rouva tyytyväisenä Danin viimeaikaisesta edistymisestä; hänestä tuntui, että pojassa oli enemmänkin ainesta kuin hän oli aluksi otaksunut.

Tommyn käyttäytyminen oli niitä asioita, jotka olivat kipeimmin koskeneet Natiin. Tommy oli heti rahansa menetettyään ilmoittanut Natille ystävällisen päättäväisesti:

— Minä en halua loukata sinua, mutta ymmärräthän, ettei minulla ole enää varaa menettää rahojani, ja siksi on parasta, ettemme enää ole yhtiökumppaneita, ja näillä sanoin Tommy pyyhki pois liikenimen "T. Bangs & Kumpp.".

Nat oli ollut kovin ylpeä tuosta "Kumpp."-lisäyksestä ja oli etsinyt munia ahkerasti, pitänyt tarkasti kirjaa ja saanut hyvät rahat myytyään tyhjäksi varastonsa.

— Voi, Tom! Täytyykö sinun? kysyi Nat, josta tuntui, että tämän jälkeen hänen hyvä nimensä oli ikipäiviksi mennyttä liikemaailmassa.

— Täytyy, vastasi Tommy tiukasti. — Emil sanoo, että kun joku kähveltää — se kai tarkoittaa samaa kuin ottaa rahat ja luikkia tiehensä — liikkeen omaisuutta, hänet haastetaan oikeuteen tai saatetaan kiikkiin eikä hänen kanssaan olla enää missään tekemisissä. Sinähän olet kähveltänyt minun omaisuuttani ja koska en voi haastaa sinua oikeuteen enkä pääse muutenkaan sinuun käsiksi, minun täytyy hajottaa yhtiö, koska en luota sinuun enkä tahdo tehdä vararikkoa.

— Sinä et näköjään usko minua etkä huoli minun rahojani, vaikka antaisin ilomielin kaikki dollarini, kun vain sanoisit, etten minä ole ottanut rahojasi. Anna minun etsiä munia niin kuin ennenkin. En minä halua mitään palkkaa, teen sen ihan ilmaiseksi. Minä tiedän kaikki paikat, ja minusta se on hauskaa hommaa, pyysi Nat.

Mutta Tommy pudisti päätään ja hänen hilpeät kasvonsa olivat kovat ja epäluuloiset, kun hän sanoi lyhyesti:

— Ei tule mitään. Harmi että tiedät ne paikat. Mutta varokin keräämästä salaa minun kananmuniani ja myymästä niitä.

Tätä loukkausta Natin oli vaikea kestää. Hän ei ollut menettänyt vain liikekumppania ja suojelijaansa vaan kunniansakin, ja hänet oli kokonaan karkotettu liikemaailmasta. Kukaan ei uskoisi hänen sanaansa, ei puhuttua eikä kirjoitettua, vaikka hän kuinka yrittäisi sovittaa entistä rikkomustaan. Liikekilpi oli hävitetty, yhtiö hajotettu ja hän itse mennyttä miestä. Lato, poikien Wall Street jossa Plumfieldin rahamaailma kokoontui, oli suljettu häneltä. Punaheltta sisarineen kaakatti turhaan hänelle. Se näytti olevan pahoillaan hänen onnettomuudestaan, sillä munia tuli vähemmän ja jotkut kanat tekivät pesänsä uusiin paikkoihin, joita Tommyn ei onnistunut löytää.

— Ne ainakin luottavat minuun, sanoi Nat kuullessaan tämän. Vaikka pojat nauroivat moiselle ajatukselle, se ilahdutti kuitenkin Natia, sillä kun ihminen on oikein maailman murjoma, kirjavan kanankin osanotto tuottaa lohtua.

Tommy ei kuitenkaan ottanut uutta yhtiökumppania, sillä epäluulo oli myrkyttänyt hänet ja vienyt hänen mielenrauhansa. Ned tarjoutui toveriksi, mutta Tommyn kunniaksi on sanottava, että hän selitti oikeudenmukaisesti:

— Voi vielä selvitä, ettei Nat ottanutkaan minun rahojani ja silloin me perustamme uudestaan yhtiön. En oikein usko sitä, mutta annan hänelle joka tapauksessa tilaisuuden ja odotan vielä vähän aikaa.

Billy oli ainoa, johon Tommy saattoi täysin luottaa, ja Billy etsikin uskollisesti munia ja toi ne ehjinä isännälleen täysin tyytyväisenä, jos sai joskus omenan tai sokeriluumun palkaksi. Danin synkän sunnuntain jälkeisenä aamuna Billy sanoi työn antajalleen:

— Löysin vain kaksi, vaikka kuinka etsin.

— Ne tulevat aina vain laiskemmiksi. En ole ikinä nähnyt ärsyttävämpiä kanoja, pauhasi Tommy muistellen niitä päiviä, jolloin hän sai kuusikin munaa. — No, pane ne minun hattuuni ja anna pala liitua, minun täytyy joka tapauksessa kirjoittaa ne muistiin.

Billy kiipesi viljatynnyrille ja kurkotti viskurikoneen ylälokeroon, jossa Tommy piti kirjoitusvälineitään.

— Täällähän on julmasti rahaa, ilmoitti Billy.

— Eikä ole, sillä minä vaihdoin kassan toiseen paikkaan, väitti Tommy.

— Onpas, — yksi, neljä, kahdeksan, kaksi dollaria, väitti Billy, joka ei osannut vielä oikein laskea.

— Älä nyt höpise! huudahti Tommy ja loikkasi tynnyrille ottaakseen itse liidun, mutta oli vähällä pudota päistikkaa alas, sillä lokerossa oli todellakin rivissä neljä kirkasta kaksikymmenviisicenttistä ja paperilappu, johon oli tekstattu "Tommy Bangs", niin ettei siitä voinut erehtyä.

— Pala ja kipinöi! kiljaisi Tommy ja siepattuaan rahat hän hyökkäsi taloon hoilottaen:

— Se selvisi nyt! Minä olen saanut rahani! Missä Nat on? Poika löytyi pian ja hänen hämmästyksensä oli niin aito, että harvat epäilivät enää hänen sanojaan, kun hän kielsi tietävänsä mitään rahoista.

— Kuinka minä olisin voinut panna ne takaisin, kun en niitä ottanutkaan? Uskokaa nyt minua ja olkaa niin kuin ennenkin, hän sanoi niin anovasti, että Emil taputti häntä selkään ja vakuutti, että hän ainakin uskoi.

— Niin minäkin ja olen hirveän iloinen, ettet se ollut sinä. Mutta kuka kumma se saattaa olla? sanoi Tommy ravistaen sydämellisesti Natin kättä.

— Vähät siitä, kunhan rahat ovat löytyneet, sanoi Dan katsoen Natin onnellisia kasvoja.

— Mutta minä en pidä siitä, että minun rahani kähvelletään ja palautetaan jollakin silmänkääntötempulla, sanoi Tommy katsellen rahoja aivan kuin olisi pelännyt niiden olevan noiduttuja.

— Kyllä me hänet jotenkin löydämme, vaikka hän onkin niin ovela, että on tekstannut nimen, jottei käsiala paljastaisi häntä, sanoi Franz tarkastellen paperia.

— Demi tekstaa hienosti, pisti väliin Rob, joka tuskin aavisti mistä oli kysymys.

— Minua ette kyllä saa uskomaan, että Demi olisi ne ottanut, vaikka seisoisitte päällänne, sanoi Tommy ja toisetkin pitivät naurettavana koko ajatusta, sillä pikku pastori, joksi Demiä sanottiin, oli kaiken epäilyksen ulkopuolella.

Nat huomasi miten eri sävyssä pojat puhuivat Demistä ja hänestä, ja hän olisi antanut mitä tahansa sellaisesta luottamuksesta, jota Demi nautti, sillä hän oli kokenut, kuinka helposti toisten luottamuksen saattoi menettää ja miten äärettömän vaikea sitä oli voittaa takaisin.

Herra Bhaer iloitsi ensimmäisestä askelesta, joka oli otettu vääryyden korjaamiseksi ja odotti toiveikkaasti asian selviämistä. Uusi käänne tapahtui pikemmin kuin hän osasi aavistaa ja tavalla, joka hämmästytti ja suretti häntä kovasti. Kun he sinä iltana istuivat illallispöytään, herra Bhaer sai neliskulmaisen paketin naapurissa asuvalta rouva Batesilta. Sen mukana tuli kirje, ja herra Bhaerin lukiessa sitä Demi avasi paketin ja huudahti:

— Mitä, täällä on se kirja, jonka Teddy-setä antoi Danille.

— Hitto! pääsi Danilta, joka yrityksistään huolimatta ei ollut vielä päässyt kiroilemisesta.

Herra Bhaer katsahti äkkiä ylös ja Dan koetti kestää hänen katseensa, mutta ei voinut. Hänen päänsä painui ja hän punastui punastumistaan, kunnes häpeä aivan tihkui hänestä.

— Mitä nyt? kysyi rouva Bhaer hätääntyneenä.

— Minä olisin mieluummin puhunut tästä kahden kesken, mutta Demi pilasi suunnitelmani, joten voin yhtä hyvin selvittää asian heti, sanoi herra Bhaer ankarasti, niin kuin aina, kun jokin halpamainen teko tai vilppi tuli tutkittavaksi.

— Tämä kirje on rouva Batesilta. Hänen poikansa Jimmy osti kuulemma tämän kirjan Danilta viime lauantaina. Hänestä kirja on paljon enemmän kuin dollarin arvoinen, ja hän lähetti sen minulle siltä varalta, että oli tapahtunut jokin erehdys. Myitkö sinä sen, Dan?

— Myin, kuului hiljainen vastaus.

— Miksi?

— Minä tarvitsin rahaa.

— Mihin?

— Maksaakseni jollekin.

— Kenelle sinä olit velkaa?

— Tommylle.

— Ei hän ole ikinä lainannut minulta centtiäkään, huudahti Tommy kauhistuneena. Hän arvasi mitä nyt tulisi ja olisi ennemmin hyväksynyt silmänkääntötemputkin kuin tämän, sillä hän ihaili sydämensä pohjasta Dania.

— Ehkä hän otti rahat, sinkosi Ned, joka kantoi uittamisesta kaunaa Danille, ja tavallinen kuolevainen kun oli, tahtoi antaa samalla mitalla takaisin.

— Voi Dan! huudahti Nat hätääntyneenä.

— Tämä ei ole helppoa, mutta minun täytyy saada asia kerta kaikkiaan selväksi. Ei vetele, että urkitte toisianne kuin salapoliisit ja turmelette sillä tavoin koko koulun työn. Panitko sinä sen dollarin latoon tänä aamuna? kysyi herra Bhaer.

Dan katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi:

— Panin.

Ympäri pöytää kuului mutinaa, Tommy laski kolauttaen mukinsa ja Daisy huudahti:

— Minä tiesin, ettei se ollut Nat!

Nan herahti itkuun ja Jo lähti huoneesta niin pettyneenä, surullisena ja häpeissään, ettei Dan voinut sitä kestää. Hän peitti hetkeksi kasvonsa, mutta nosti sitten päänsä pystyyn, oikaisi hartiansa kuin korjaten painavaa kantamusta ja sanoi uhmaten ja ylimielisesti niin kuin aikoinaan taloon tullessaan:

— Minä panin ne rahat sinne. Saatte tehdä minulle mitä haluatte, mutta en puhu siitä sanaakaan enempää.

— Etkö edes, että olet pahoillasi? kysyi herra Bhaer pohtien pojassa tapahtunutta suurta muutosta.

— En ole pahoillani.

— Minä annan hänelle pyytämättäkin anteeksi, sanoi Tommy. Hänestä oli vaikeampaa nähdä urhea Dan syytettyjen penkillä kuin hento Nat.

— Minä en tarvitse sinun anteeksiantoasi, vastasi Dan karheasti.

— Ehkä tarvitsetkin kun olet miettinyt asiaa yksiksesi. En osaa sanoa kuinka hämmästynyt ja pettynyt olen, mutta tulen vähän ajan kuluttua sinun huoneeseesi puhumaan siitä.

— Se ei muuta asiaa, sanoi Dan koettaen puhua uhmaillen, mutta se ei onnistunut, kun hän näki herra Bhaerin surullisen katseen. Poika tajusi, että herra Bhaer halusi lähettää hänet pois toisten luota, ja lähtikin huoneesta aivan kuin ei olisi voinut viipyä siellä enää hetkeäkään.

Hänelle olisi kuitenkin tehnyt hyvää jäädä, sillä pojat puhuivat tapauksesta niin vilpittömästi pahoillaan ja ihmeissään, että se olisi ehkä liikuttanut Dania anteeksipyyntöön asti. Ei kukaan ollut hyvillään, että hän oli syyllinen, ei edes Nat, sillä huolimatta Danin monista vioista — ja niitä oli paljon — kaikki olivat alkaneet pitää hänestä. Jo-rouva oli ollut Danin tärkein tuki ja turva, ja pojan rikkomus tuotti hänelle kipeän pettymyksen. Itse varkaus oli jo paha, mutta vielä pahempaa oli se, että hän antoi viattoman joutua epäilyksen alaiseksi. Ja kaikkein kauheinta oli, ettei Dan suostunut puhumaan asiasta, ei pyytänyt anteeksi eikä näyttänyt pienimpiäkään katumuksen merkkejä.

Päivät kuluivat. Dan luki läksynsä ja teki töitänsä hiljaisena, jurona ja paatuneena. Aivan kuin viisastuneena Natin osaksi tulleesta kohtelusta hän ei pyytänyt kenenkään osanottoa, hylkäsi poikien lähentymisyritykset ja vietti vapaahetkensä niityillä ja metsissä etsien leikkitovereita linnuista ja eläimistä.