SISÄLLYS: (continued 5)

— Mutta minä haluaisin aloittaa jo nyt, ja minun pitäisi ansaita rahaa, että voisin ostaa heille jotain. Minä olen kymmenvuotias ja monet minun iässäni jo ansaitsevat.

— Hyvä, sovitaan että sinä haravoit karisseet lehdet ja peität niillä mansikkamaan. Minä maksan siitä sinulle dollarin, sanoi Jo-täti.

— Mutta eikö se ole liian paljon? Minä ennätän tehdä sen päivässä. Sinun täytyy olla kohtuullinen etkä saa maksaa liian paljon, sillä minä tahdon tosiaan ansaita rahaa!

— Demi kulta, minä olen kohtuullinen enkä maksa penniäkään liikaa. Kun se työ on tehty, katsotaan jotain muuta, sanoi Jo-rouva liikuttuneena pojan auttamishalusta ja oikeudenmukaisuudesta, joissa hän muistutti täysin tunnollista isäänsä.

Kun mansikkamaa oli peitelty, Demi kärräsi metsästä monta kuormaa lastuja halkovajaan ja ansaitsi toisen dollarin. Sitten hän oli iltaisin paperoimassa Franzin opastamana koulukirjoja. Kukaan ei saanut auttaa häntä, ja palkkaa saadessaan hän oli niin tyytyväinen, että likaiset setelit näyttivät aivan loistavilta hänen silmissään.

— Nyt minulla on dollari jokaiselle ja haluaisin itse viedä rahat äidille, että hän näkisi, miten täytän isän toivomuksen.

Niinpä Demi teki pyhiinvaellusmatkan äitinsä luo ja äiti otti vastaan hänen pienet ansionsa kuin arvokkaan aarteen ja olisi säilyttänyt ne koskemattomina, ellei Demi olisi pyytänyt häntä ostamaan rahoilla jotain hyödyllistä itselleen ja siskoille.

Tämä teki Demin hyvin onnelliseksi, ja vaikka hän aina välillä unohtikin velvollisuutensa, auttamisen halu ei koskaan unohtunut, vaan vahvistui vuosi vuodelta.

Niin lähti pieni kymmenvuotias poika tulevaisuuden suunnitelmien ja toiveiden turvin maailmaan perintönään viisaan ja hellän isän muisto ja kunniallinen nimi.

20

TAKAN ÄÄRESSÄ

Lokakuun kylmien tullessa sytytettiin valkeat suuriin uuneihin, ja Demin kuivat honkalastut auttoivat Danin pilkkomia kantoja valtavaan roihuun, joka iloisesti täytti koko takan. Kun illat pitenivät, väki kokoontui kotilieden ympärille leikkimään, lukemaan ja laatimaan suunnitelmia talvea varten. Mutta mieluisin huvi oli satujen kertominen, ja herra ja rouva Bhaerilta odotettiin aina olevan ehtymätön varasto hauskoja tarinoita. Joskus heillekin tuli pula, ja silloin poikien oli tultava toimeen omillaan, eikä se läheskään aina onnistunut.

Yhteen aikaan olivat kummitusjuhlat oikeana vitsauksena. Niiden viehätys oli siinä, että valot sammutettiin, valkean annettiin hiipua takassa ja pimeässä kerrottiin niin kamalia juttuja, kuin ikinä tuli mieleen. Näistä illoista aiheutui kaikenlaisia häiriöitä: Tommy käveli unissaan tallin katolle, ja pikku pojat hermostuivat aivan suunniltaan. Lopulta koko kummitusjuhlat kiellettiin, ja pojat palasivat harmittomampien huvitusten pariin.

Eräänä iltana, kun pikkupojat oli pantu nukkumaan ja isommat vetelehtivät koulusalin takan ääressä koettaen keksiä tekemistä, Demillä oli uusi ehdotus.

Hän tarttui hiilihankoon ja marssi se kädessä edestakaisin komentaen: — Riviin! Riviin! Riviin! Kun pojat nauraen ja tyrkkien olivat rivissä, hän sanoi: — Jokainen saa kaksi minuuttia aikaa keksiä jonkin leikin.

Franz istui kirjoittamassa ja Emil luki lordi Nelsonin elämäkertaa, niin ettei heitä otettu lukuun, mutta toiset pojat miettivät ankarasti, ja kun aika loppui, jokaisella oli vastaus valmiina.

— No, Tom! kysyi Demi.

— Sokkoa.

— Jack?

— Panttileikkiä, oikein hyvä kierros ja centti pantiksi.

— Setä on kieltänyt meiltä rahapelit. Dan, mitä sinä tahdot?

— Järjestetään taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä.

— Pumppu?

— Paistetaan omenoita ja paahdetaan maissia ja pähkinöitä.

— Hyvä, hyvä, hihkuttiin, ja äänestettäessä Pumpun ehdotus voitti.

Osa meni hakemaan kellarista omenoita, osa ullakolta pähkinöitä ja osa paahdinta ja maissinjyviä.

— Pyydetään tytöt mukaan, vai mitä? sanoi Demi äkillisessä kohteliaisuuden puuskassa.

— Daisy rikkoo näppärästi kastanjoita, huomautti Nat.

— Ja Nan paahtaa hienosti maissia, lisäsi Tommy.

— Tuokaa vain heilanne, ei se meitä häiritse, sanoi Jack.

— Älä sano minun siskoani heilaksi, se on ihan tylsää, kivahti Demi niin tosissaan, että Jack purskahti nauruun.

— Mutta Daisyhan on Natin lemmikki. Eikös vain, pelimanni?

— On hän, ellei Demi pahastu. Tietysti minä pidän Daisysta, kun hän on aina niin kiltti minulle, vastasi Nat hämillään, sillä Jackin suorasukaisuus vaivasi häntä.

— Nan on minun heilani ja minä menen hänen kanssaan naimisiin joskus vuoden päästä, niin että pysykää vain poissa tieltä pojat, sanoi Tommy mahtavasti. He, Nan ja hän, olivat tosiaan suunnitelleet tulevaisuutensa aivan selväksi; he asuisivat raidassa, nostaisivat eväät sinne korilla ja tekisivät paljon muuta hauskaa.

Bangsin päättäväisyys mykisti Demin kerta kaikkiaan, ja herrat lähtivät käsikoukkua noutamaan Nania ja Daisya, jotka olivat Jo-tädin luona ompelemassa rouva Carneyn nuorimmalle pikkiriikkisiä vaatteita.

— Lainaisitteko meille tyttöjä vähäksi aikaa? Heistä pidetään kyllä hyvää huolta, sanoi Tommy. Hän iski silmää merkiksi omenoista, napsautti sormiaan selittääkseen maissin paahtoa ja raksutti hampaita kuvatakseen pähkinöiden särkemistä.

Tytöt ymmärsivät elekielen heti ja alkoivat kääriä töitään kasaan ennen kuin Jo-rouvalle ehti selvitä, oliko Tommy saanut kouristustaudin vai oliko hänellä mielessään jokin tavallista hurjempi kepponen. Demi selitti suunnitelman, lupa saatiin ja pojat poistuivat palkintoineen.

— Älä puhu Jackin kanssa, kuiskasi Tommy Nanille mennessään hänen kanssaan hakemaan hallista haarukkaa, jolla voisi keihästää omenoita.

— Miksei?

— Hän nauraa minulle enkä halua, että sinulla on mitään tekemistä hänen kanssaan.

— Minä puhun jos minua huvittaa, sanoi Nan kimpaantuen Tommyn ennenaikaisesta holhoamisesta.

— Sitten minä en huoli sinua heilakseni.

— En minä tahdokaan.

— Mutta minä luulin, että sinä pidät minusta! Tommyn ääni oli närkästynyt.

— Jos sinä välität Jackin naurusta, en pidä sinusta enää tippaakaan.

— Siinä on sormusrähjäsi, minä en halua sitä enää, sanoi Tommy vetäen sormestaan jouhista punotun uskollisuuden pantin, jonka Nan oli antanut hänelle vastalahjaksi hummerin tuntosarvesta tehdystä sormuksesta.

— Minä annan sen Nedille, kuului korskea vastaus; Ned näet piti rouva Rasavillistä ja oli tehnyt tälle niin paljon pyykkipoikia, laatikoita ja rullia, että niitä riitti vaikka minkälaiseen talouteen.

— Pala ja kipinöi! sanoi Tommy; vähempi ei riittänyt tulkitsemaan hänen tukahdutettuja tunteitaan. Riuhtaisten vimmoissaan kätensä Nanin kädestä hän jätti tämän haarukkoineen seuraamaan perässään. Tämän yliolkaisuuden Nan rankaisi puolestaan lisäämällä Tommyn mustasukkaisen sydämen piinaa.

Arina oli puhdistettu ja punaiset omenat ladottu paistumaan. Paahdin oli kuumennettu ja kastanjat tanssivat siinä iloisesti ja maissinjyvät hyppivät huimasti vankilansa metallilankaisia seiniä vasten. Dan paahtoi parhaita saksanpähkinöitään, ja kaikki juttelivat ja nauroivat eikä ketään häirinnyt, vaikka sade pieksi ikkunoita ja tuuli vinkui nurkissa.

— Kun hevonen ja kissa kulkevat peräkkäin, niin mikä se on? kysyi Emil, joka oli ihastunut arvoituksiin.

— Hepokatti, keksi Jack.

— Minkä tähden Daisy on kuin mehiläinen? heitti Nat, joka oli pohtinut kysymystä jo hyvän aikaa.

— Koska hän on pesän kuningatar, sanoi Dan.

— Ei.

— Sano sitten itse.

— Koska hän tekee herkkuja, häärii lakkaamatta ja rakastaa kukkia, sanoi Nat, ja hänen poikamainen kohteliaisuudenryöppynsä sai Daisyn posket helottamaan kuin puna-apila.

— Miksi Nan on kuin herhiläinen? kysyi Tom tuijottaen tyttöä ja lisäsi antamatta muille aikaa vastata: — Koska hän pitää melua tyhjästä ja pistää kuin villitty.

— Tommy on suuttunut mutta minä iloinen, huudahti Ned, kun Nan keikautti päätään ja kysyi äkkiä:

— Mikä esine astiakaapissa on samanlainen kuin Tom?

— Pippurirasia, vastasi Ned antaen Nanille kuoritun kastanjan ja nauraen niin sietämättömästi, että Tommy olisi halunnut pompata kuin tulikuuma kastanja pannussa ja lentää jonkun niskaan.

Huomattuaan, että pojat alkoivat piikitellä toisiaan, Franz yritti uutta keinoa.

— Sovitaan että jokainen, joka astuu tuosta ovesta sisään, saa kertoa meille jotain. Hauska nähdä kuka tulee.

Siihen suostuttiin, eikä tarvinnut kauan odottaakaan, kun eteisestä kuului raskaita askelia ja Silas ilmestyi huoneeseen syli täynnä puita. Riemuhuuto tervehti tulijaa, ja tämä katseli ympärilleen hämmästynyt irvistys punakoilla kasvoillaan, kunnes Franz selitti ilon syyn.

— Mitä! Enhän minä osaa kertoa juttuja, Silas sanoi, laski puut sylistään ja valmistautui lähtemään huoneesta. Mutta pojat piirittivät hänet, veivät hänet väkisin istumaan ja vaativat tarinaansa, kunnes hyväntahtoinen jättiläinen myöntyi.

— Minä en tiedä kuin yhden ainoan jutun, ja sekin on hevosesta, hän sanoi hyvillään huomionosoituksesta.

— Kerro se! huusivat pojat.

— Olkoon menneeksi, aloitti Silas keikauttaen tuolinsa nojalleen seinää vasten ja työntäen peukalot liiviensä hiha-aukkoihin.

— Minä jouduin sodan aikana rakuunarykmenttiin ja ehdin olla mukana monessa kahakassa. Minun hevoseni, Majuri, oli mainio elukka, ihan kuin joku ihminen. Ei se mikään silmän ruoka ollut, mutta niin viisasta, kestävää ja lempeää luontokappaletta en ole toista nähnyt. Kun ensimmäisen kerran jouduttiin taisteluun, se antoi minulle opetuksen, jota en hevillä unohda ja sen minä nyt kerron teille. Te pojat ette tiedä, millaista on taistelun aikana, sitä melskettä ja kiirettä ja kamaluutta ei osaa kuvatakaan. Mutta sen tunnustan suoraan, että olin ensimmäisissä kahakoissa niin pyörällä päästäni, etten ymmärtänyt yhtään mitään. Meidät oli komennettu hyökkäykseen, ja niin sitä mentiin päätä pahkaa eteenpäin kuin paremmatkin, eikä meillä ollut aikaa jäädä katselemaan kentälle jääviä. Minä sain kuulan käsivarteeni ja putosin satulasta — en tiedä miten, mutta sieltä minä vain löysin itseni parin kolmen haavoittuneen ja kaatuneen joukosta, ja toiset jatkoivat matkaa. No, minä nousin pystyyn ja tähyilin Majuria, sillä tunsin saaneeni kylliksi koko touhusta. En nähnyt hevosta missään ja aioin juuri lähteä jalan leiriin, kun kuulin tutun hirnahduksen. Katsoin ympärilleni ja siellä Majuri seisoi kaukana minua odottamassa ja näytti ihmettelevän, miksi olin jäänyt jälkeen. Vihelsin ja se juosta hölkytti luokse tottelevaisesti. Minä kompuroin sen selkään niin hyvin kuin kykenin, vasemmasta kädestä kun juoksi veri virtanaan, ja aioin lähteä leiriin, sillä olin kurja ja pehmeä kuin vanha rätti, ensimmäinen taistelu kuulemma usein vie miehen sellaiseksi. Mutta Majuripa olikin meistä kahdesta urhoollisempi, eikä se suostunut lähtemään takaisin, ei sitten millään. Se hyppi ja tanssi ja korskui ja käyttäytyi ihan kuin ruudin savu olisi tehnyt sen villiksi. Minä yritin ja yritin, mutta kun se ei antanut periksi, minun oli pakko antaa. Ja mitä luulette sen sisupussin tehneen? Se kääntyi, lähti täyttä laukkaa takaisin ja hyökkäsi tulisimpaan taisteluun!

— Olipa hevonen! innostui Dan, ja toisetkin pojat unohtivat omenat ja kastanjat.

— Minä häpesin kuollakseni, jatkoi Silas lämmeten muistoistaan. — Ja olin äkäinen kuin ampiainen, unohdin haavani, syöksyin mukaan ja hyökkäsin kuin villitty, kunnes meikäläisten keskelle lensi kranaatti, joka teki kauheata jälkeä. Meni siinä minultakin tolkku, ja kun heräsin, oli taistelu ohi ja Majuri makasi vierelläni vallilla pahemmin haavoittuneena kuin minä. Minulta oli jalka poikki ja olin saanut sirpaleen olkapäähän. Mutta minun hyvän kumppanini laita oli paljon huonommin. Se kirottu ammus oli repinyt Majurilta toisen kyljen auki.

— Voi Silas, mitä sinä silloin teit? huudahti Nan työntyen järkyttyneenä lähelle kertojaa.

— Minä hivuttauduin likemmäksi ja koetin tukkia sen verenvuotoa niillä räsyillä, joita yhdellä kädellä sain revityksi vaatteistani. Mutta ei siitä ollut apua, se makasi ja valitti hirveissä tuskissa ja katsoi minua niin luottavasti silmiin, etten kestänyt sitä enää. Autoin minkä saatoin, ja kun päivä kävi yhä kuumemmaksi, sen kieli työntyi ulos suusta. Minä yritin mennä hakemaan vettä purosta vähän matkan päästä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin itsekin vaivainen; koetin sitten vain löyhytellä sitä hatullani. Kuunnelkaahan nyt, mitä sanon, ja kun kuulette puhuttavan jaloudesta, niin muistakaa tätä. Siinä lähellä teki haavoittunut vihollinen kuolemaa, sillä kuula oli mennyt miehen keuhkojen läpi. Minä tarjosin poloiselle edes nenäliinaa otsalle siinä kauheassa paahteessa, ja hän kiitti ystävällisesti, sillä semmoisessa tilanteessa ei katsota mille puolelle toinen kuuluu, vaan autetaan jos voidaan. Miehellä oli itsellään kovat tuskat, mutta kun hän näki, miten paha minun oli olla Majurin takia ja miten koetin auttaa sitä, hän kohottautui ja anoi: "Minun kenttäpullossani on vettä, ota se, vaikkei se enää autakaan", ja heilautti pullon minulle. En olisi ottanut sitä, mutta minulla sattui taas olemaan tilkka viinaa ja sain hänet juomaan sen. Se teki hyvää ja virkisti minuakin aivan kuin olisin itse ottanut lääkettä.

Ja Silas lakkasi puhumasta, aivan kuin olisi vieläkin nauttinut silloisesta hyvänolontunteesta, kun hän ja hänen vihollisensa unohtivat vihan ja auttoivat veljinä toisiaan.

— Kerro vielä Majurista, pyysivät pojat kärsimättöminä.

— Minä kaadoin veden sen polttavalle kielelle, ja jos ikinä jokin luontokappale on näyttänyt kiitolliselta, niin Majuri totisesti näytti. Mutta paljon ei vedestä ollut apua, sillä hevosparka kitui kauheissa tuskissa, enkä minä lopulta enää kestänyt sitä. Se oli julmaa, mutta tein sen säälistä ja tiedän, että Majuri antoi minulle anteeksi.

— Mitä sinä sitten teit? kysyi Emil, kun Silas lopetti syvään huokaisten. Ja ukon jäykillä kasvoilla oli sellainen ilme, että Daisy meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen polvelleen.

— Minä ammuin sen.

Kuulijat värähtivät järkytyksestä, sillä Majuri oli heidän silmissään sankari, ja sen surullinen loppu riipaisi heitä kaikkia.

— Niin, minä ammuin sen ja päästin sen kärsimyksistä. Minä taputin sitä ja sanoin sille: "Hyvästi, ystävä!" Sitten asetin sen pään nurmelle, katsoin vielä kerran sitä silmiin ja laskin kuulan sen pään läpi. Se ei vavahtanutkaan, niin kohdalleen minä osuin. Kun se sitten oli hiljaa eikä enää valittanut, olin iloinen. En tiedä pitäisikö minun hävetä, mutta sitten panin käteni sen kaulaan ja ulisin ääneen kuin lapsi. Sellainen vouhka minä olin.

Silas veti hihan silmilleen yhtä liikuttuneena Daisyn nyyhkytyksistä kuin uskollisen Majurin muistosta.

Kukaan ei puhunut vähään aikaan, sillä kertomus tehosi kuulijoihin.

— Sellaisen hevosen minäkin haluaisin, mutisi Dan.

— Kuoliko se vihollinen myös? kysyi Nan huolissaan.

— Vasta myöhemmin. Siinä sitä maattiin koko päivä, kunnes illansuussa tuli muutama meikäläinen etsimään kadonneita. Olisivat tietysti ottaneet minut ensiksi, mutta minä saatoin hyvin odottaa ja sain pojat viemään sen vihollisen ensin. Miesraukka jaksoi juuri ja juuri ojentaa kätensä hyvästiksi ja sanoi minulle: "Kiitos, toveri!" Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä tuntia myöhemmin hän kuoli sairasteltassa.

— Kai sinulla oli hyvä mieli, kun olit ollut niin ystävällinen hänelle! sanoi Demi, jota tämä kertomus oli syvästi liikuttanut.

— Niin, se ajatus minua lohduttikin, kun makasin siinä tuntikaupalla pää Majurin kaulalla ja katselin kuun kipuamista. Olisin tahtonut haudata eläinparan säädyllisesti, mutta eihän se käynyt päinsä. Silloin minä leikkasin sen harjasta pienen tupsun, ja se on vieläkin tallella. Tahdotteko nähdä?

— Voi, näytä se! vastasi Daisy pyyhkien kyynelet silmistään. Silas otti taskustaan vanhan lompakkonsa ja kaivoi sen sisälokerosta ruskean paperin, josta kuoriutui näkyviin valkoinen jouhikiehkura. Lapset katselivat sitä hiljaisina, kun se oli oikaistu tuohon leveälle kämmenelle, eikä kenestäkään ollut hullunkurista, että Silas säilytti tällä tavoin ystävänsä muistoa.

— Se oli kaunis kertomus ja minä pidin siitä, vaikka se panikin minut itkemään. Kiitoksia kovasti, Si, sanoi Daisy ja auttoi häntä käärimään ja piilottamaan pyhäinjäännöksen. Sillä aikaa Nan pisti kourallisen paahdettua maissia Silaksen taskuun, ja pojat ilmaisivat äänekkäästi mielipiteensä kertomuksesta, jossa heidän mielestään oli kaksikin sankaria.

Silas poistui hyvillään saamastaan tunnustuksesta, ja lapset juttelivat tarinasta odottaessaan uutta uhria. Seuraavana tuli Jo-rouva. Hän oli ompelemassa Nanille esiliinaa ja halusi sovittaa sitä. Lapset antoivat hänen astua huoneeseen, mutta hyökkäsivät sitten hänen kimppuunsa selittäen leikin säännöt ja pyytäen kertomusta. Jo-rouvasta ansaan joutuminen oli oikein hauskaa ja hän suostui heti, sillä iloiset äänet olivat kaikuneet salin yli hänen huoneeseensa niin houkuttelevina, että hänen oli tehnyt mieli mukaan.

— Olenko minä ensimmäinen hiiri, jonka saitte kiinni, senkin saapasjalkakissat? hän kysyi, kun hänet oli istutettu suureen nojatuoliin ja iloisen näköinen kuulijakunta oli asettunut hänen ympärilleen.

He kertoivat Silaksesta ja tämän 'pakkoverosta'. Jo-rouva löi epätoivoisena otsaansa, sillä oli vaikea näin yllättäen keksiä jokin uusi tarina.

— Mistä minä nyt kertoisin?

— Pojista, kuului yhdestä suusta.

— Kerro juhlista, sanoi Daisy.

— Joissa on hyvää syötävää, lisäsi Pumppu.

— Siitäpä muistankin erään jutun, jonka muuan vanha rouva kirjoitti vuosia sitten. Minä pidin aikoinaan siitä kovin ja uskoisin teidänkin pitävän, sillä siinä on sekä poika että hyvää syötävää.

— Mikä sen nimi on? kysyi Demi.

— "Poika jota epäiltiin".

Nat kohotti katseensa kastanjista, joita parhaillaan kuori ja Jo-rouva hymyili hänelle arvaten mitä pojan mielessä liikkui.

— Neiti Crane piti koulua pojille eräässä pienessä, hiljaisessa kaupungissa ja hyvä koulu se olikin, järjestetty vanhanaikaiseen tapaan. Kuusi poikaa asui hänen talossaan ja neljä viisi kävi koulua kaupungista käsin. Yksi niistä, jotka asuivat hänen luonaan, oli nimeltään Lewis White. Lewis ei ollut paha poika, mutta hiukan arka ja altis päästelemään hätävalheita. Eräänä päivänä muuan naapuri lähetti neiti Cranelle korillisen karviaismarjoja. Niitä ei ollut riittävästi tarjota sellaisinaan ja siksi kiltti neiti Crane kävi työhön ja paistoi niistä tusinan kauniita, pieniä torttuja.

— Minä tahtoisin kokeilla karviaismarjatorttuja. Mahtoiko hän leipoa ne samalla tavalla kuin minä teen vadelmatortut, tuumi Daisy, jonka keittämisinto oli taas elpymään päin.

— Hiljaa nyt, sanoi Nat ja pani maissimöykyn tytön suuhun vaientaakseen hänet.

— Kun tortut olivat valmiit, neiti Crane pisti ne ruokasalin kaappiin puhumatta niistä sanaakaan, sillä hän aikoi ne teeyllätykseksi. Kun hetki tuli ja kaikki istuivat pöydässä, hän meni noutamaan torttuja, mutta palasi pian hämmästyneenä, sillä arvaatteko, mitä oli tapahtunut?

— Joku oli pihistänyt ne, huudahti Ned.

— Ei, siellä ne kaikki olivat, mutta joku oli siepannut niistä marjat, nostanut yläkuoren ja pannut sen taas paikoilleen kaavittuaan ensin pois kaiken täytteen.

— Katalaa! pihahti Nan ja katsoi Tommyyn kuin vihjaisten, että Tommykin voisi syyllistyä samanlaiseen konnuuteen.

— Kun neiti Crane kertoi aikomastaan yllätyksestä ja näytti tyhjät kuoret, joista paras osa oli viety, pojat olivat kovin pettyneitä ja selittivät yhdestä suusta, etteivät tienneet asiasta mitään. "Ehkäpä rotat ovat ne syöneet", sanoi Lewis, joka äänekkäimmin oli kieltänyt tietävänsä mitään tortuista. "Ei, rotta olisi nakertanut kuoret eikä suinkaan nostanut kantta syödäkseen sisuksen. Käsiä siihen on tarvittu", sanoi neiti Crane, enemmän pahoillaan valheesta, jonka joku pojista oli lausunut, kuin itse tortuista. No niin, pojat söivät illallisen ja menivät nukkumaan, mutta yöllä neiti Crane kuuli jonkun valittavan, ja mennessään katsomaan hän tapasi Lewisin ankarissa tuskissa. Poika oli ilmeisesti syönyt jotain sopimatonta ja oli nyt niin kipeä, että neiti Crane säikähti ja aikoi mennä kutsumaan lääkäriä, kun Lewis voivotteli: "Se johtuu karviaismarjoista, minä ne söin ja minun täytyy kertoa se ennen kuin kuolen", sillä pelkkä ajatus tohtorin tulosta pelotti häntä kovasti. "Jos se on syynä, niin minä annan sinulle oksennusainetta ja pääset siitä heti", sanoi neiti Crane. Niinpä Lewis sai kelpo kulauksen ja oli huomenissa entisellään. "Älkää kertoko pojille, muuten ne nauravat minulle kauheasti", pyyteli sairas. Kiltti neiti Crane lupasi olla kertomatta, mutta palvelustyttö Sally julisti pojille koko jutun, eikä Lewis-paralla ollut rauhaa pitkiin aikoihin. Toverit kutsuivat häntä Karviaiseksi, eivätkä ikinä väsyneet kysymästä, paljonko torttu maksoi.

— Se oli hänelle oikein, sanoi Emil.

— Valheella on lyhyet jäljet, lisäsi Demi opettavaisesti.

— Ei aina, mutisi Jack käännellen innokkaasti omenoita, niin että saattoi olla selin toisiin ja välttyä näyttämästä punasuistaan.

— Joko se loppui? kysyi Dan.

— Ei, se oli vasta alkua. Jatko on paljon mielenkiintoisempi. Vähän myöhemmin koululle tuli kulkukauppias ja hän pysähtyi näyttelemään pojille tavaroitaan. Joku heistä ostikin taskukamman, huuliharpun tai muuta rihkamaa. Linkkuveitsien valikoimassa oli pieni valkopäinen kynäveitsi, jota Lewisin teki kauheasti mieli, mutta hän oli jo tuhlannut taskurahansa eikä kenelläkään ollut lainata. Hän käänteli veistä ihaillen kädessään siihen asti kun mies kokosi tavaransa. Silloin Lewis laski sen vastahakoisesti takaisin ja mies meni matkoihinsa. Seuraavana päivänä kaupustelija kuitenkin palasi ja sanoi, ettei hän löytänyt sitä veistä, ja arveli sen jääneen neiti Cranen luo. Se oli kaunis helmiäispäinen veitsi eikä hänen kannattanut menettää sitä. Kaikki etsivät ja selittivät, etteivät tienneet veitsestä mitään. "Tällä nuorella herralla se viimeksi oli ja hänen näytti kovin tekevän mieli sitä. Onko ihan varma, että panitte sen takaisin?" kysyi mies Lewisilta, joka oli huolissaan veitsen katoamisesta ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, että oli pannut sen takaisin. Hänen vakuutteluistaan ei kuitenkaan ollut apua, sillä kaikki näyttivät olevan varmoja, että hän sen oli ottanut, ja myrskyisen kohtauksen jälkeen neiti Crane maksoi veitsen ja mies lähti riidellen matkoihinsa.

— Oliko Lewis sitten ottanut sen? huudahti Nat kiihtyneenä.

— Saatte nähdä. Nyt Lewis-parka sai uutta kestettävää, sillä pojat pyytelivät lakkaamatta: "Lainaahan sitä helmiäispäistä veistäsi, Karviainen", ja muuta vastaavanlaista, kunnes Lewis oli niin onneton, että pyysi päästä kotiinsa. Neiti Crane koetti tukkia poikien suut, mutta se oli vaikeata, sillä eivät kiusanhenget aina olleet hänen ulottuvillaan. Tätä seikkaa onkin vaikeata opettaa pojille, omien sanojensa mukaan he eivät halua "lyödä lyötyä", mutta piinaavat silti häntä kaikella joutavalla, kunnes toinen jo mielellään tappelisi asian selväksi.

— Minä tiedän sen, sanoi Dan.

— Niin minäkin, lisäsi Nat hiljaa.

Jack ei puhunut mitään, mutta oli samaa mieltä; sillä hän tiesi, että isot pojat halveksivat häntä ja jättivät hänet omiin oloihinsa juuri siitä syystä.

— Kerro vielä Lewis-raukasta, Jo-täti. En usko, että hän otti sen veitsen, mutta haluan tietää asian varmasti, sanoi Daisy oikein huolissaan.

— No niin, viikko toisensa perään kului eikä asia tullut sen selvemmäksi. Pojat karttoivat Lewisiä, ja huolet tekivät pojan melkein sairaaksi. Hän päätti, ettei enää valehtele ja piti lujasti päätöksensä. Neiti Crane sääli ja auttoi häntä ja oli lopulta varma, ettei poika ollut ottanut veistä. Kaksi kuukautta ensimmäisen vierailunsa jälkeen kaupustelija tuli uudestaan ja sanoi ensimmäiseksi:

"Nyt on asia niin, hyvä neiti, että minä kuitenkin löysin sen veitsen. Se oli pudonnut päällisen ja vuorin väliin ja löytyi sieltä seuraavana päivänä, kun ladoin laukkuun uusia tavaroita. Tulin ilmoittamaan teille, koska te maksoitte veitsen ja haluatte ehkä saada sen omaksenne. Tässä se on."

Kaikki pojat olivat kokoontuneet kaupustelijan ympärille ja heitä hävetti kovasti ja he pyysivät Lewisilta vilpittömästi anteeksi. Neiti Crane lahjoitti veitsen Lewisille ja hän piti sitä monta vuotta muistona rikkomuksestaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon mielipahaa.

— En ymmärrä, miksi salassa ahmitut herkut ovat pahaksi, vaikka niitä pöydässä voi syödä ihan reilusti, huomautti Pumppu miettivästi.

— Ehkäpä siksi, että omatunto kurittaa vatsaa, sanoi Jo-rouva hymyillen.

— Hän ajattelee kurkkujaan, sanoi Ned, ja kaikkia nauratti, sillä Pumpun viimeisin onnettomuus oli ollut perin hassu.

Hän söi salaa kaksi isoa kurkkua, tuli kipeäksi ja uskoi huolensa Nedille pyytäen tätä tekemään jotakin. Hyväluontoinen Ned määräsi vatsalle sinappihauteen ja jalkoihin kuumat silitysraudan luodit. Mutta kun sairas käytti näitä parannusvälineitä, hän unohti järjestyksen, pani jalat paksuun sinappitaikinaan ja kuumat luodit vatsalle. Pumppu-parka löydettiin aikanaan ladosta jalat rakoilla ja takki pahasti kärventyneenä.

— Olisi hauskaa kuulla vielä toinenkin tarina, sanoi Nat. Ennen kuin Jo-rouva ehti kieltää sitä näiltä kyltymättömiltä Oliver Twisteilta, Rob taapersi sisään peitettä laahaten ja meni suoraan äitinsä luo kuin turvalliseen rauhansatamaan.

— Minä kuulin kamalaa melua ja tulin katsomaan mitä täällä tapahtuu.

— Luulitko etten tulisikaan sanomaan hyvää yötä, tuhmeliini? kysyi hänen äitinsä muka ankarana.

— En, mutta minä luulin, että sinusta on mukavaa, kun minä olen täällä sinun luonasi, vastasi ovela pikku mies.

— Minä näen sinut paljon mieluummin vuoteessa, mars matkoihisi vain, Robin!

— Jokaisen joka tulee tänne, täytyy kertoa tarina, ja koska sinä et osaa, on parasta että laputat tiehesi, sanoi Emil.

— Osaanpas. Minä kerron Teddylle paljon satuja karhuista ja kuusta ja mehiläisistä, jotka osaavat puhua, penäsi Rob, joka tahtoi jäädä hinnalla millä hyvänsä.

— Kerro sitten äkkiä satusi, sanoi Dan valmistuen kantamaan hänet sänkyyn.

— Anna minun ensin miettiä vähän, sanoi Rob ja käpertyi äitinsä syliin.

— Meillä on oikein sukuvikana livistää vuoteesta, selitti Jo-rouva. — Demillä oli tämä paha tapa, ja aikoinaan minä pompin vuoteesta pitkin yötä. Meg luuli aina, että talo palaa ja lähetti minut alakertaan katsomaan, ja minä jäin sinne huvittelemaan, kuten tämä tottelematon pojanvesseli tässä.

— Nyt minä olen miettinyt, ilmoitti Rob, joka halusi innokkaasti lunastaa pääsyn tähän hauskaan piiriin.

Koreaan peitteeseen kääriytyneenä hän sitten kertoi lyhyen, mutta surullisen tarinansa.

— Olipa kerran rouva, jolla oli miljoona lasta ja yksi kiltti pieni poika. Rouva meni yläkertaan ja sanoi: "Et saa mennä pihalle." Mutta poika meni ja putosi kaivoon ja hukkui.

— Joko se loppui? kysyi Franz, kun Rob pysähtyi vetämään välillä henkeä.

— Ei, se jatkuu vielä, vastasi Rob ja hieroi kulmiaan saadakseen uutta innoitusta.

— Mitä rouva teki, kun poika oli pudonnut kaivoon? auttoi hänen äitinsä.

— Ai, hän pumppusi pojan ylös ja kääri hänet sanomalehteen ja pani hyllylle kuivumaan.

Hillitön naurunremakka seurasi yllättävää loppua, ja Jo-rouva taputti kiharaista päätä sanoen juhlallisesti:

— Poikani, sinä perit äitisi sadunkertomistaidon. Sinua odottaa maineikas tulevaisuus.

— Saanhan minä nyt jäädä? Eikö se ollutkin hyvä satu? kysyi Rob huumaantuneena loistavasta menestyksestään.

— Saat olla niin kauan kuin tämä kourallinen maissia kestää, sanoi hänen äitinsä ja odotti jyvien häviävän yhtenä suupalana.

Mutta Rob oli järkevä pikku mies ja katsoi parhaaksi syödä ne verkkaan ja yksitellen, ja hän nautti joka hetkestä täysin siemauksin.

— Jo-täti, sinähän voisit kertoa uuden sadun Robia odotellessasi, sanoi Demi.

— Kerro pahoista pojista. Niistä minä eniten pidän, sanoi Nan.

— Kerro mieluummin tuhmista äkäpussitytöistä, sanoi Tommy, jonka ilta oli pilalla Nanin epäystävällisyyden takia. Omenat maistuivat karvailta, maissit mauttomilta ja kastanjoita oli vaikea saada rikki, ja kun hän näki Demin ja Nanin istuvan samalla penkillä, elämä tuntui hänestä raskaalta.

Mutta Jo-rouva ei kertonut enää satuja, sillä katsottuaan Robiin hän huomasi pojan nukahtaneen viimeinen maissinjyvä lujasti nyrkkiin puristettuna. Käärittyään kuopuksensa kokonaan peitteen sisään Jo-rouva kantoi hänet vuoteeseen eikä ollut pelkoa, että poika lähtisi uudestaan liikkeelle.

— Katsotaanpas kuka tulee seuraavaksi, sanoi Emil avaten oven houkuttelevasti raolleen.

Mary-Ann kulki ensin ohi ja Emil kutsui häntä, mutta Silas oli varoittanut ja heidän houkutuksistaan välittämättä tyttö riensi nauraen menojaan. Äkkiä avautui ovi ja voimakas ääni lauloi:

"Ich weiss nicht wass soll es bedeuten dass ich so traurig bin."

— Se on Fritz-eno; nauretaan kaikki ääneen, niin hän tulee varmasti sisään, sanoi Emil.

Seurasi kova naurunremakka ja herra Bhaer tuli kuin tulikin huoneeseen ja kysyi:

— Mitäs hauskaa teillä on, pojat?

— Saatiinpas kiinni! Emme päästä teitä ennen kuin olette kertonut meille jonkin jutun, huusivat pojat ja sulkivat oven.

— Ahaa! Tämä olikin siis ansa? Hyvä, en minä haluakaan pois, koska täällä on näin hauskaa. Minä maksan veroni heti. Ja hän istuutui nojatuoliin ja aloitti arvelematta.

— Kauan aikaa sitten sinun isoisäsi, Demi, meni erääseen suureen kaupunkiin esitelmöimään saadakseen rahaa pienelle orpokodille, jonka muutamat hyvät ihmiset olivat perustaneet. Hänen luentonsa onnistuivat hyvin; hän sai kokoon huomattavan rahasumman ja oli tyytyväinen. Ajaessaan kieseillään toiseen kaupunkiin hän tuli iltamyöhällä yksinäiselle tielle ja tuumi juuri, että tällaisella seudulla saattaisi olla rosvoja, kun samassa metsästä ilmestyi pahannäköinen mies ja asteli hitaasti kohti aivan kuin häntä odotellen. Muistaen rahat isoisä pelästyi ja ajatteli kääntyä takaisin. Mutta hevonen oli väsynyt eikä hän halunnut epäillä miestä, vaan ajoi edelleen. Päästyään lähemmäs ja nähtyään kuinka onnettoman ja sairaan ja ryysyisen näköinen mies oli hän tunsi omantunnon soimauksia, pysäytti hevosensa ja sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin:

"Ystäväni, näytätte kovin väsyneeltä. Saanko tarjota kyytiä?" Mies näytti hämmästyvän, epäröi hetken, mutta nousi sitten kärryihin. Hän ei ilmeisestikään halunnut keskustella, mutta isoisä jutteli viisaasti ja hauskasti ja puhui ankarasta talvesta ja kuinka köyhät olivat saaneet kärsiä ja kuinka vaikea joskus oli tulla toimeen. Mies lämpeni vähitellen ja kertoi lopulta ystävällisyyden houkuttelemana oman tarinansa. Hän oli ollut sairaana ja työttömänä, hänellä oli perhe ja lapsia ja nyt hän oli joutunut epätoivoon. Isoisä surkutteli häntä ja unohtaen pelkonsa kysyi miehen nimeä ja lupasi koettaa toimittaa hänelle työtä, sillä hänellä oli ystäviä kaupungissa.

Etsiessään kynää ja paperia isoisä veti esille pullean lompakkonsa ja samassa mies iski silmänsä siihen. Isoisä pelästyi rahojen vuoksi, mutta sanoi tyynesti:

"Niin, minulla on täällä rahaa erästä köyhää orpokotia varten. Jos ne olisivat omiani, antaisin mielelläni niistä teille. En ole itse rikas, ja tiedän hyvin mitä köyhyys on. Nämä viisi dollaria ovat minun, ja ne haluan antaa lapsillenne."

Kova, ahnas katse miehen silmissä muuttui kiitolliseksi, kun hän otti vapaaehtoisesti annetut rahat, ja hän jätti orpojen rahat rauhaan. Mies ajoi isoisän seurassa kaupungin portille ja pyysi siinä päästä kyydistä. Isoisä pudisti hänen kättään ja oli juuri lähdössä eteenpäin, kun mies sanoi kuin jonkun pakottamana: "Ajattelin jo epätoivoissani ryöstää teidät, mutta olitte niin ystävällinen, etten voinutkaan. Jumala siunatkoon teitä, että estitte minut siitä!"

— Näkikö isoisä häntä enää koskaan? kysyi Daisy innokkaasti.

— Ei. Mutta uskon, että mies sai työtä eikä enää koskaan aikonut ryövätä ketään.

— Outoa kohdella tuolla tavoin sitä miestä; minä olisin kyllä antanut hänelle selkään, sanoi Dan.

— Hyvyys tehoaa aina paremmin kuin voima. Koettakaa, niin näette, vastasi herra Bhaer nousten.

— Voi, kerro vielä jotain! huudahti Daisy.

— Säästetään toiseksi kerraksi. On yhtä epäterveellistä saada liikaa tarinoita kuin namusiakin. Minä olen lunastanut panttini ja lähden. Ja herra Bhaer juoksi minkä pääsi koko joukko kintereillään. Hän oli saanut kuitenkin sen verran etumatkaa, että pelastui huoneeseensa turvaan, ja pojat palasivat mekastaen luokkaan.

He villiintyivät niin, etteivät voineet enää istua aloillaan, vaan alkoivat leikkiä sokkoa. Ja Tommy osoitti leikin kuluessa ottaneensa viimeisen kertomuksen opetuksesta vaarin, sillä kun hän sai Nanin kiinni, hän kuiskasi tytön korvaan:

— Olen pahoillani, että sanoin sinua äkäpussiksi.

Opetus oli vaikuttanut myös Naniin, sillä kun he leikkivät "Kellä, kulla kivi on" ja hänen vuoronsa tuli, hän sanoi: — Pidä hyvänäsi mitä saat, hymyillen Tommylle niin ystävällisesti, ettei tämä ollenkaan hämmästynyt, kun löysi kädestään kiven asemesta jouhisormuksen. Tommykin hymyili, ja kun lähdettiin nukkumaan, hän tarjosi Nanille omenastaan parhaan palan. Nähtyään sormuksen Tommyn pikkusormessa Nan otti omenapalan, ja rauha oli rakennettu.

21

KIITOSJUHLA

Tätä jokavuotista juhlaa vietettiin Plumfieldissä vanhan tavan mukaan, eikä mikään saanut häiritä valmisteluja. Jo monta päivää etukäteen pikku tytöt auttoivat Pöppöä ja Jo-rouvaa keittiössä ja ruokakomerossa. Leivottiin torttuja, tehtiin vanukkaita, lajiteltiin hedelmiä, pestiin pöytiä ja tehtiin auliisti monia muita askareita. Pojat kiertelivät kiellettyjä alueita nuuskien suloisia tuoksuja ja kurkistellen salaperäisiä touhuja, ja saivatpa he joskus maistiaisiakin tulevista herkuista.

Tänä vuonna valmistauduttiin erityisen huolellisesti: tytöt häärivät ahkerasti sekä ylä- että alakerrassa, pojat koulusalissa ja ulkorakennuksissa, ja perinpohjainen suursiivous suoritettiin koko talossa. Kaivettiin esiin vanhat nauhat ja koristeet, leikeltiin ja liimattiin kultapapereita, kulutettiin valtavat määrät olkia, harmaata kangasta, flanellia ja isoja mustia helmiä. Mitähän Jo-täti ja Franz niistä mahtoivat tehdä?

Ned uurasti työhuoneessa oudon koneen kimpussa, Demi ja Tommy kulkivat itsekseen mumisten kuin jotain opetellen. Emilin huoneesta kuului ajoittain hirveätä kolinaa, ja nauru kaikui lastenkamarissa, jonne Rob ja Teddy oli karkotettu tuntikausiksi. Mutta herra Bhaeria askarrutti eniten, mitä Robin isosta kurpitsasta mahtoi tulla. Se oli viety suurella riemulla keittiöön, jossa siitä paistettiin tusina kullanhohtoisia torttuja. Mutta jättiläiskurpitsasta oli mennyt niihin tuskin neljättä osaa, mihin oli loppu joutunut? Sitä ei näkynyt missään, eikä Rob näyttänyt välittävän vähääkään asiasta, nauraa kikatti vain isälleen, kun siitä tuli kysymys, sillä hauskinta koko asiassa oli hämmästyttää isä Bhaeria.

Tottelevasti herra Bhaer sulki silmänsä, korvansa ja suunsa ja koetti olla kuulematta juttuja, joita ilma kuhisi, näkemättä päivänselviä asioita ja tajuamatta salamyhkäisyyttä, joka häntä ympäröi. Hän rakasti vaatimattomia, kotoisia juhlia ja auttoi kaikin voimin niiden onnistumista, sillä ne tekivät kodin pojille niin viihtyisäksi, etteivät he etsineet huvituksia muualta.

Kun kiitospäivä vihdoin koitti, pojat lähtivät pitkälle kävelyretkelle keräämään ruokahalua — vaikka sitä heillä oli kyllä muutenkin. Tytöt jäivät kotiin auttamaan pöydän kattamisessa ja antamaan loppusilauksen erinäisille yksityiskohdille, joista he olivat huolissaan. Luokkahuone oli ollut edellisestä illasta suljettuna herra Bhaerilta. Teddy varjeli ovea kuin lohikäärme, vaikka oli pakahtua kertomishalusta; ja suuri salaisuus varjeltui vain sillä, että isä sankarillisesti kieltäytyi kuuntelemasta häntä.

— Kaikki on valmista ja kerrassaan upeaa, huudahti Nan voitonriemuisesti tullessaan vihdoin ulos luokkahuoneesta.

— Se onnistuu hienosti, Silas kyllä tietää mitä on tehtävä, lisäsi Daisy jättäen lausumatta, mikä onnistuisi.

— Tämä on, totta vieköön, paras näytelmä minkä olen nähnyt, sanoi Silas, joka myös oli vihitty salaisuuteen, ja hän poistui nauraen kuin iso poika.

— He tulevat, minä kuulen Emilin hoilottavan: "Onnen maa kaukana on". Juostaan äkkiä vaihtamaan vaatteita, huudahti Nan, ja tytöt katosivat yläkertaan kovalla kiireellä. Pojat saapuivat kotiin pieninä ryhminä, ja heillä oli sellainen ruokahalu, että kalkkuna olisi varmasti vapissut, ellei sitä jo olisi vapautettu kaikesta pelosta. Pojat riensivät pukeutumaan, ja puolisen tuntia talossa pestiin, harjattiin ja siistiydyttiin niin ponnekkaasti, että se olisi hivellyt jokikisen puhtautta harrastavan naisen sydäntä. Kun kello soi, poikajoukko astui huolellisesti suittuna pyhätamineissaan ja puhtaat kaulukset kaulassa ruokasaliin, jossa Jo-rouva istui jo pöydän päässä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, rinnassa kimppu mielikukkiaan, valkoisia krysanteemeja, ja hän 'näytti komealta' kuten aina juhlatilaisuuksissa. Daisylla ja Nanilla oli vyötäröllään ja hiuksissaan koreat nauhat. Teddy oli soman näköinen punertavassa villapaidassaan ja jalassa hänellä oli parhaat nappikenkänsä, jotka tyystin vaativat hänen huomionsa.

Kun herra ja rouva Bhaer katsoivat toisiaan yli pitkän pöydän, jonka kummallakin puolella oli rivi onnellisia kasvoja, heillä oli oma sanaton kiitosjuhlansa, sillä he tuntuivat sanovan toisilleen: — Työmme on onnistunut, jatkakaamme sitä kiitollisin mielin. Veitset ja haarukat kilisivät vähän aikaa sangen vilkkaasti, ja Mary-Ann sai suorastaan lentää jakaessaan lautasia ja tarjoillessaan. Melkein jokainen oli osallistunut juhlapäivällisen valmisteluihin, siksi se oli erityisen mielenkiintoinen ruokailijoiden mielestä, kun syötäessä vielä huomautettiin, kuka mitäkin oli tuonut.

— Oletteko moisia perunoita ennen syöneet? kysyi Jack ottaessaan neljännen jauhoisen perunan murikan.

— Kalkkunan täytteessä on minun yrttejäni, ja siksi se onkin niin hyvää, sanoi Nan tyytyväisenä.

— Pöppö sanoi, ettei ole koskaan ennen paistanut niin lihavia ankkoja kuin nämä minun, lisäsi Tommy.

— Ovatpas nämä porkkanat komeita, ja palsternakatkin ovat yhtä muhkeita kuin maasta otettaessa, pisti Dick väliin, ja Doll mutisi hyväksyvästi luun takaa, jota juuri kalusi.

— Minä autoin, kun tehtiin torttuja minun kurpitsastani, hihkaisi Robby mukinsa takaa.

— Ja minä olen tuonut pähkinät, lisäsi Dan, ja niin jatkui keskustelu pöydän ympärillä.

— Kuka kiitosjuhlan on oikein keksinyt? kysyi Rob, sillä saatuaan vasta äskettäin miehen pukimet, hän tunsi uutta ja harrasta mielenkiintoa maansa tapoihin.

— Kuka osaa vastata? kysyi herra Bhaer ja nyökkäsi parille parhaista historiapojistaan.

— Minä tiedän, pyhiinvaeltajaisät sen keksivät, sanoi Demi.

— Mitä varten? tiukkasi Rob.

— Sen minä olen unohtanut, sanoi Demi.

— Minä luulen, että he kerran olivat kuolla nälkään ja kun sitten tuli hyvä vuosi, he kiittivät Jumalaa siitä ja määräsivät päivän, jolloin kiitosjuhlaa oli vietettävä, sanoi Dan.

— Hienoa! Luulen että sinä olisit kiinnostunut vain luonnontieteestä, sanoi herra Bhaer ja koputti pöytään kuin osoittaakseen suosiota oppilaalleen.

Dan näytti tyytyväiseltä, ja Jo-rouva kysyi Robilta: — Selvisikö asia nyt sinulle?

— Ei. Mitä ne pyhiinvaeltajaisät olivat? Olivatko ne ihmisiä?

— Kyllä sinä olet pöhkö! pyrskähti Demi nauramaan.

— Älä naura hänelle, vaan yritä selittää niin, että hän ymmärtää, sanoi rouva Bhaer ja lohdutti Robia ylimääräisellä karpaloannoksella hyvittääkseen tämän loukattuja tunteita.

— Hyvä, minä kerron, sanoi Demi ja mietittyään vähän aikaa hän kertoi pyhiinvaeltajaisistä — puritaaneista, jotka aikoinaan muuttivat Englannista Amerikkaan — seuraavan tarinan.

— Katso, Rob, muutamat ihmiset Englannissa eivät pitäneet kuninkaasta tai sitten he jostain muusta syystä astuivat laivoihin ja purjehtivat tähän maahan. Maa oli täynnä intiaaneja, karhuja ja muita petoja, ja he elivät kauppa-asemilla, ja ne olivat kauheita aikoja.

— Karhuilleko? kysyi Rob kiinnostuneena.

— Ei, vaan niille pyhiinvaeltajille, sillä intiaanit kiusasivat heitä. Eikä heillä ollut tarpeeksi ruokaa, ja kirkossakin heillä piti olla pyssyt, ja monia kuoli, ja he astuivat laivoistaan maihin eräällä kalliolla, jonka nimi on Plymouthin luola, ja Jo-täti on käynytkin siellä. Mutta pyhiinvaeltajat tappoivat kaikki noidat ja olivat oikein hyviä. Muutamat minun esi-isistänikin olivat retkillä mukana. He ovat keksineet kiitosjuhlan, jota me aina vietämme, ja minä pidän siitä. Saisinko lisää kalkkunaa.

— Demistä taitaa tulla historioitsija, sanoi Fritz-setä katsellen naurusilmin vaimoaan, kun tämä antoi pyhiinvaeltajaisien jälkeläiselle kolmannen kimpaleen kalkkunaa.

— Minä luulin, että kiitosjuhlassa saa syödä niin paljon kuin ikinä jaksaa. Mutta Franz sanoo, että pitääkin olla varovainen, sanoi Pumppu kärsivän näköisenä.

— Franz on oikeassa, hillitse siis itsesi ja ole kohtuullinen, muuten et voi olla mukana suuressa yllätyksessä, sanoi Jo-rouva.

— Kyllä minä siitä pidän huolen. Mutta kaikki syövät tänään kauheasti ja minäkin söisin enkä välittäisi yhtään olla kohtuullinen, sanoi Pumppu sen harhakäsityksen vallassa, että kiitosjuhlana on syötävä haljetakseen, vaikka kuinka saisi vatsakipuja ja päänsärkyä.

— Ja nyt, pyhiinvaeltajat, keksikää jotain rauhallista ajankulua teehen asti, sillä teillä tulee olemaan kylliksi jännitystä illalla, sanoi Jo-rouva, kun he pitkän ajan perästä nousivat pöydästä.

— Minä taidan viedä koko joukon ajelulle. Ja sinä voit levätä sen aikaa, muuten olet illalla ihan uuvuksissa, lisäsi herra Bhaer.

Niin pian kuin hatut ja takit saatiin päälle, pakattiin isot perhevaunut täyteen väkeä ja lähdettiin pitkälle ajelulle. Jo-rouva jäi kotiin lepäämään ja lopettelemaan rauhassa askareitaan.

Tavallista aikaisemman teenjuonnin jälkeen pestiin taas käsiä ja harjattiin hiuksia, ja sitten koko joukko odotti kärsimättömänä vieraiden saapumista. Ja kaikki tulivat: herra ja rouva March mukanaan Meg-täti suloisena ja rakastettavana, huolimatta mustasta puvustaan ja leskenmyssystä, joka ympäröi hänen tyyniä kasvojaan, Teddy-setä ja Amy-täti sekä pikku prinsessa, joka taivaansinisessä puvussaan oli enemmän keijukaisen näköinen kuin koskaan. Kädessä hänellä oli iso kimppu kukkia, jotka hän jakoi poikien kesken pannen yhden jokaisen napinreikään. Joukossa näkyivät myös yhdet vieraat kasvot, ja Teddy-setä johdatti tuntemattoman herran Bhaerien luo sanoen:

— Tässä on herra Hyde. Hän pistäytyi kysymään kuinka Dan jaksaa, ja minä rohkenin tuoda hänet tänne tänä iltana, että hän saisi nähdä, kuinka poika on edistynyt.

Bhaerit ottivat hänet Danin vuoksi ystävällisesti vastaan ja olivat hyvillään, että poikaa oli muistettu. Oli hauskaa nähdä, miten Danin kasvot kirkastuivat, kun hän näki vanhan ystävänsä, ja vielä hauskempaa oli huomata, miten tyytyväinen herra Hyde oli huomatessaan, kuinka paljon poika oli kehittynyt sekä olemukseltaan että käytökseltään. Mutta kaikkein hauskinta oli katsella, kun nämä kaksi istuivat nurkassa kuin hyvät ystävykset konsanaan ja keskustelivat molempia kiinnostavista asioista.

— Näytännön pitäisi alkaa, muuten esiintyjät nukahtavat, sanoi Jo-rouva, kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu.

Niinpä kaikki menivät koulusaliin ja istuutuivat esiripun eteen, joka oli koottu kahdesta suuresta vuodepeitteestä. Lapset olivat kadonneet, mutta tukahdutettu nauru ja iloiset huudahdukset ilmaisivat heidän olinpaikkansa. Illanvietto alkoi voimistelunäytöksellä. Franz johti esiintyjiä, kuutta vanhinta poikaa; heillä oli yllään siniset housut ja punainen pusero ja liikkeet tapahtuvat musiikin tahdissa. Dan oli niin kiihdyksissään herra Hyden vuoksi ja niin innokas tuottamaan kunniaa opettajalleen, että hän suorastaan pursui voimaa ja oli vaaraksi esiintyjätovereilleen.

— Komea, vankka poika. Jos minä vuoden tai parin päästä lähden tutkimusretkelle Etelä-Amerikkaan, pyytäisin häntä mielelläni teiltä lainaksi, herra Bhaer, sanoi herra Hyde, joka oli kuulemansa perusteella entistä enemmän mieltynyt Daniin.

— Saatte hänet mielihyvin, vaikka kaipaammekin varmasti Herkulestamme, sanoi herra Bhaer. — Uusien olojen näkeminen tekisi hänelle hyvää, ja olen varma, että hän palvelee ystäväänsä uskollisesti.

Dan kuuli kysymyksen ja vastauksen ja hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän ajatteli, että pääsisi herra Hyden kanssa matkustamaan uusiin maihin; ja kiitollisena hän lupasi mielessään tulla tuon luottamuksen arvoiseksi.

Koska tämä oli ainoa Plumfieldissa pidetty julkinen näytös, järjestettiin muutamia kilpailuja laskennossa, oikeinkirjoituksessa ja lausunnassa. Jack hämmästytti yleisöä nopealla laskutaidollaan, Tommy oli paras oikeinkirjoituksessa ja Demi luki pienen ranskalaisen tarinan niin hyvin, että Teddy-setä loisti tyytyväisyydestä.

— Missä pikku lapset ovat? kysyi joku, kun esirippu laskeutui eikä pieniä näkynytkään.

— Se on salaisuus. Ja niin hauska, että surkuttelen teitä, kun ette vielä tiedä sitä, sanoi Demi, joka oli tullut äidin luo selittämään salaisuutta, kun se ilmestyisi.

Jo-rouva oli kantanut kähäräpään pois Laurie-herran suureksi iloksi, ja molemmat isät olivat menehtyä uteliaisuudesta.

Vihdoin kovan rapinan, takomisen ja ohjaajan äänekkäitten määräysten jälkeen alkoi kuulua hiljaista soittoa ja esirippu avautui; näyttämöllä istui Bess ruskean pahvitakan edessä. Hän oli suloinen pikku Tuhkimo. Vaalea tukka ympäröi somia kasvoja, harmaa puku oli repaleinen, pienet kengät lopen kuluneet ja koko tyttö niin maailman murjoman näköinen, että yleisö nauroi kyynelet silmissä. Hän istui hiljaa paikoillaan, kunnes kuului kuiskaus:

— Nyt!

Silloin hän huoahti ja sanoi: — Voi, minä tahdon mennä tanffiaifiin! niin luontevasti, että hänen isänsä taputti raivokkaasti käsiään ja äitinsä taas virkahti:

— Kultaseni!

Nämä sopimattomat tunteenilmaukset saivat Tuhkimon unohtamaan itsensä ja päätään pudistaen hän huuteli: — Ette te saa puhua minulle!

Hiljaisuus palasi silmänräpäyksessä, ja nyt kuului, kun seinään lyötiin kolme kertaa. Tuhkimo näytti hämmästyneeltä, ja ennen kuin hän muisti sanoa: "Mitä se on?" pahviuunin takaosa avautui kuin ovi ja hieman vaikeasti sieltä tunkeutui sisään haltijakummi hiippalakkeineen. Se oli Nan, jolla oli punainen kauhtana, myssy päässä ja kädessä sauva.

— Sinä saat mennä tanssiaisiin, ystäväni, hän sanoi topakasti ja heilautti sauvaansa.

— Mutta finun pitää muuttaa minut ja antaa kauniit vaatteet, vastasi Tuhkimo tarttuen ruskeaan esiliinaansa.

— Ei, kun sinun pitää sanoa: "Miten minä tällaisissa ryysyissä voin mennä?" sanoi haltijakummi omalla äänellään.

— Ai, niin pitikin! Ja prinsessa sanoi vuorosanansa, eikä niiden unohtuminen häirinnyt häntä hiukkaakaan.

— Minä muutan ryysysi loistavaksi puvuksi, koska sinä olet hyvä, sanoi haltijakummi näyttämöäänellä ja avasi samalla äkkiä ruskean esiliinan napit paljastaen ihanan näyn.

Prinsessa oli tosiaan kyllin kaunis pannakseen pikku prinssien päät pyörälle, sillä hänen äitinsä oli pukenut hänet kuin hovinaisen ruusunpunaiseen silkkipukuun, jossa oli pitkä laahustin ja johon oli pistelty sinne tänne pieniä kukkakimppuja. Haltijakummi pani hänen päähänsä kruunun, jossa heilui valkoisia ja vaaleanpunaisia sulkia, ja antoi hopeapaperikengät hänen jalkaansa.

Prinsessa nousi seisomaan ja kohotellen helmojaan näytteli kenkiä ylpeänä: — Eivätkö ne olekin kiiltävät? Hän oli niin ihastunut kenkiinsä, että häntä oli vaikea saada syventymään taas osaansa ja sanomaan: — Mutta minulla ei ole vaunuja, kummitäti.

— Katsohan! Nan heilutti sauvaansa niin innokkaasti, että oli lyödä kruunun prinsessan päästä.

Silloin päästiin näytelmän huippukohtaan. Ensin nähtiin nuoran läiskähtävän lattiaan, sitten se kiristyi nykäisten, kun Emilin ääni huusi:

— Hei — ho hoi!

— Hiljaa, tpruu, hiljaa! mörähti Silas vastaukseksi.

Yleisö purskahti nauramaan, sillä esille tuli neljä isoa rottaa, joilla oli vaappuvat jalat ja omituinen häntä, mutta pää mustine silmineen erehdyttävän luonnollinen. Ne vetivät, tai olivat vetävinään, loistavia kurpitsavaunuja; jättiläiskurpitsan puolikas oli nostettu Teddyn vaunuihin ja maalattu yhtä kirkkaan keltaisiksi kuin nekin.

Korkealla etuistuimella istui lystikäs pieni ajaja, jolla oli valkoinen pumpuliperuukki, kolmikulmainen hattu, punaiset polvihousut ja punospäärmeinen takki. Hän huiski pitkää piiskaansa ja piteli punaisia ohjaksia niin pontevasti, että harmaat ratsut karkasivat pystyyn. Ajaja oli Teddy, ja hän hymyili yleisölle niin kohteliaasti, että sai omat taputukset.

— Jos minä voisin saada noin luotettavan ajajan, niin pestaisin hänet siinä paikassa, puhkesi Laurie-setä sanomaan.

Vaunut pysähtyivät, haltijakummi nosti niihin prinsessan, joka lähti liikkeelle lentosuukkoja heitellen. Hopeakenkä jäi näkyviin ja silkkipuvun laahustin viisti maata, niin että kaikesta loistosta huolimatta hänen korkeudellaan oli aika hankalat oltavat.

Seuraavassa näytöksessä oli tanssiaiset ja Nan ja Daisy olivat hienouksissaan koreat kuin riikinkukot. Nan oli kerrassaan mainio ylpeänä sisarena ja kohteli murskaavasti kuviteltuja hovinaisia liehuessaan palatsin salissa. Prinssi istui yksikseen jonkinmoisella valtaistuimella ja tirkisteli valtavan kruununsa alta leikkien samalla miekallaan ja ihaillen kenkiensä ruusukkeita. Kun Tuhkimo tuli sisään, hypähti prinssi seisomaan ja sanoi sydämellisesti, joskaan ei kovin tyylikkäästi:

— Hyvä tavaton! Kuka tuo on? ja vei neidin viivyttelemättä tanssiin, kun taas sisaret nyrpistivät nenäänsä ja nakkelivat niskojaan nurkassa.

Pienen parin arvokasta hyppelyä katseli mielellään, sillä lasten kasvot olivat niin vakavat, puvut niin koreat ja askelet niin hullunkuriset, että he muistuttivat niitä pikku karkeloja, joita näkee kiinalaisviuhkoissa. Prinsessan laahus oli kovasti tiellä ja prinssi Robin miekka taas kampata kantajansa. Mutta he selviytyivät näistä esteistään kuitenkin hyvin ja lopettivat tanssin sievästi ja sulavasti ottaen huomioon, että tanssivat kumpikin omalla laillaan.

— Pudota kenkäsi, kuiskasi Jo-rouva, kun prinsessa yritti istuutua.

— Voih! Minä unohdin, sanoi Bess, riisui toisen hopeisista kengistään, asetti sen huolellisesti keskelle näyttämöä ja sanoi Robille: — Faatko finä minut kiinni! ja lähti juoksemaan. Prinssi taas koppasi kengän lattialta ja hyökkäsi kuuliaisesti jälkeen.

Kolmannessa näytöksessä — kuten kaikki tietävät — airut tulee koettelemaan kenkää. Teddy, vieläkin ajajan puvussa, tuli puhaltaen kauheasti läkkitorvea ja molemmat ylpeät sisarukset koettelivat kenkää.

Nan näytteli varpaansa leikkaamista niin taitavasti, että airut hämääntyi ja pyysi: — Älä katkaise sitä!

Kutsuttiin sitten Tuhkimo, ja hän tuli ruskea esiliina puoliksi päällään, koetti kenkää ja sanoi tyytyväisenä: — Minä olen prinfeffa.

Daisy itki ja pyysi anteeksi; mutta Nan joka rakasti murhenäytelmiä, heittäytyi epätoivoissaan lattialle ja jäi siihen sitten mukavasti katselemaan näytöstä loppuun. Ei se enää kestänytkään kauan, sillä prinssi juoksi sisään, heittäytyi polvilleen prinsessan eteen ja suuteli kunnioittavasti kähäräpään kättä, ja samanaikaisesti airut puhalsi torveensa niin, että kuulijain korvat olivat mennä lukkoon.

Esirippu ei ehtinyt vielä laskeutua, kun prinsessa jo juoksi näyttämöltä isänsä luo kysymään: — Enkö minä näytellyt hyvin? kun taas prinssi ja airut ryhtyivät miekkailemaan puumiekalla ja läkkitorvella.

— Se oli kaunista! sanoivat kaikki, ja kun melu hieman vaimeni, Nat astui esille viulu kädessään.

— Hiljaa! Hiljaa! huusivat lapset, ja sali hiljeni, sillä jokin Natin ujossa käytöksessä ja ilmeikkäissä silmissä pani yleisön ystävällisesti kuuntelemaan.

Bhaerit luulivat, että hän soittaisi jonkin vanhan tutun kappaleen, mutta hämmästyksekseen he kuulivat uuden ihastuttavan sävelmän, jonka Nat soitti niin eläytyneesti, että he tuskin tunsivat soittajaa omakseen. Se oli noita sanattomia lauluja, jotka tuovat julki sydämen tunteet ja liikuttavat syvästi. Meg-täti nojasi päänsä Daisyn olkaa vasten, isoäiti pyyhki silmiään ja Jo-rouva katsoi Laurie-herraan kuiskaten:

— Oletko sinä säveltänyt tämän?

— Tahdoin että poikasi osoittaisi sinulle kunniaa ja kiittäisi sinua omalla tavallaan, vastasi Laurie kumartuen hänen puoleensa.

Kun Nat kumarsi ja aikoi poistua, he taputtivat hänet takaisin, ja hän sai soittaa uudestaan. Hän soitti sen niin onnellisen näköisenä, että hyvää teki.

— Lattia tyhjäksi! huudahti Emil ja hetkessä tuolit oli työnnetty syrjään, vanhemmat istuutuivat turvallisesti nurkkiin ja lapset kerääntyivät näyttämölle.

— Näyttäkääpäs nyt taitojanne, huudahti Emil, ja pojat riensivät naisten luo, nuorten ja vanhempien, ja pyysivät heitä kohteliaasti 'riemupolskaan'.

Pikku pojat hyökkäsivät ihan tuulispäänä prinsessan luo, mutta hän valitsi Dickin, kuten hänenlaisensa pienen hienostuneen naisen sopi, ja antoi pojan ohjata hänet paikalleen. Jo-rouvan ei annettu kieltäytyä, ja Amy-täti teki Danista ratkionnellisen pojan hylätessään Franzin ja valitessaan hänet. Tietysti Nan ja Tommy, Daisy ja Nat olivat parit, kun taas Teddy-setä haki tanssiin Pöpön, jonka teki mieli 'katrillata' ja joka oli suunniltaan moisesta kunniasta. Silaksella ja Mary-Annilla oli yksityinen tanssinäytös eteishallissa, ja puolen tunnin ajan Plumfield oli hukkua iloon.

Seurue hajosi sitten ja nuori väki meni puistoon kävelemään. Etumaisena kulkivat kurpitsavaunut, joissa prinsessa ja hänen ajomiehensä istuivat, ja rotat olivat kauhean hyppivällä tuulella.

Sillä aikaa kun lapset iloitsivat illan viimeisestä huvista, vanhemmat istuivat salissa keskustellen pikkuväestä niin kiinnostuneina kuin vain vanhemmat ja ystävät voivat.

— Mitä sinä mietit, kun näytät noin onnelliselta, Jo-sisko? kysyi Laurie istuutuen sohvaan hänen viereensä.

— Kesän työtäni, ja samalla huvittelen suunnittelemalla poikieni tulevaisuutta, vastasi Jo hymyillen ja teki tilaa viereensä.

— Heistä tulee runoilijoita, maalareita, valtiomiehiä, kuuluisia sotureita, tai ainakin eteviä kauppamiehiä.

— Ei, en ole enää yhtä kunnianhimoinen kuin joskus. Olen nykyään tyytyväinen, jos heistä tulee kunnon miehiä. Tosin myönnän, että odotan muutamille heistä kunniaa ja menestystä. Demi ei ole aivan tavallinen lapsi, ja uskon että hän yltää vielä johonkin hyvään ja suureen tässä maailmassa. Toivon että toisetkin menestyvät hyvin, varsinkin kaksi uusinta poikaani, sillä kuultuani Natin soittavan tänä iltana minä tosiaan ajattelen, että hänellä on luontaiset lahjat.

— Liian aikaista sanoa; lahjoja hänellä kyllä on, ja uskon, että poika pystyy piankin ansaitsemaan leipäänsä sillä työllä, jota rakastaa. Kasvata sinä häntä vielä pari vuotta, sitten minä otan pojan hoiviini ja toimitan hänet saamaan lisäkoulutusta.

— Siinä avautuu mukava tulevaisuus Nat-paralle, joka vielä kuusi kuukautta sitten oli ypöyksin ja ystävittä. Daninkin tulevaisuus on jo selvä. Herra Hyde ottaa pojan mukaansa ja hän saakin tosi kunnollisen ja uskollisen apulaisen, sen lupaan. Dan on palvelevainen, jos hän saa palkakseen rakkautta ja luottamusta; hänellä on tarmoa luoda oma tulevaisuutensa. Niin, olen tosiaan onnellinen, kun olemme menestyneet molempien poikien suhteen. Toinen oli heikko ja toinen raju; nyt ovat molemmat parempia kuin tullessaan ja toiveita herättäviä.

— Mitä taikakeinoja sinä oikein käytät, Jo?

— Minä vain rakastan heitä ja annan heidän huomata sen. Muusta Fritz on pitänyt huolen.

— Kyllä pelkkä rakastaminenkin näyttää työstä käyneen, sanoi Laurie hipaisten hellästi Jo-rouvan kalpeata poskea.

— Minä olen jo iäkäs nainen, mutta hyvin onnellinen, niin ettei kannata surkutella minua, Teddy, sanoi Jo katsellen tyytyväisenä ympärilleen.

— Tosiaan, suunnitelmasi tuntuvat luonnistuvan paremmin vuosi vuodelta, sanoi Teddy nyökäten hyväksyvästi viehättävälle näkymälle.

— Kuinka voisin epäonnistua työssäni, kun te kaikki autatte minua niin paljon? vastasi Jo-rouva katsoen kiitollisena avokätisintä suojelijaansa.

— Tämän koulun perustaminen oli aikamoinen yllätys perheelle. Me kun olimme suunnitelleet sinulle aivan toisenlaisen tulevaisuuden, mutta tämä näyttää sopivan sinulle parhaiten. Se oli tosiaan aikamoinen keksintö, Jo, sanoi Laurie torjuen tapansa mukaan kiitoksen.

— Mutta kyllä sinä aluksi nauroit ja teet vieläkin monin tavoin pilkkaa minun päähänpistostani. Etkö sinä ennustanut, että tyttöjen ottaminen poikien joukkoon oli hirvittävä virhe? Katso nyt, kuinka hyvää se saa aikaan, ja hän osoitti onnellista ryhmää, jossa pojat ja tytöt tanssivat, lauloivat ja juttelivat sulassa sovussa ja toveruudessa.

— Minä antaudun, ja kun kähäräpää on kyllin vanha, lähetän hänetkin sinun kouluusi. Voinko enää enempää sanoa?

— Olen oikein ylpeä, kun luotat pikku aarteesi minun huostaani. Mutta, Teddy, noiden tyttöjen vaikutus on tosiaan ollut erinomainen. Tiedän että naurat minulle, mutta vähät siitä, olenhan minä tottunut. Niinpä kerron sinulle, että mieluisimpia ajatuksiani on kuvitella perhettäni pienoismaailmaksi, jossa seuraan pikku miesten kehitystä, ja nyt olen saanut myös tarkkaillakseni, millainen vaikutus pikku naisilla on heihin. Daisy on kodin hengetär, ja kaikki ihailevat hänen hiljaista, naisellista esiintymistään. Nan on levoton, tarmokas, lujaluonteinen tyttö. He ihailevat hänen rohkeuttaan ja antavat hänen tehdä niin kuin hän haluaa, sillä he ovat huomanneet, että tytöllä on kiinnostusta, rohkeutta ja voimaa tehdä ja puuhata paljon tässä pienoismaailmassa. Sinun Elisabetisi on arvokas nainen, täynnä luontaista hienoutta, suloutta ja kauneutta. Hän hioo heitä tietämättään ja täyttää paikkansa niin kuin kauniin naisen tuleekin kehittämällä heistä oikeita herrasmiehiä sanan vanhassa, hyvässä merkityksessä.

— Eivät ne aina ole hienohelmoja, jotka parhaiten vaikuttavat. Joskus voimakas, rohkea nainen kehittää ja tekee pojasta miehen, sanoi Laurie ja kumarsi Jolle merkitsevästi nauraen.

— Ei! Minä uskon, että se suloinen nainen, jonka vihjaamasi poika vei vihille, on auttanut häntä enemmän kuin joku Nanin kaltainen villikko nuoruusvuosina; tai paremminkin se viisas, äidillinen nainen, joka piti huolta pojasta, on vaikuttanut siihen, että poika on sellainen kuin hän nyt on, ja Jo-rouva kääntyi äitiinsä, joka istui Megin kanssa hieman syrjässä. Arvokkaalle ja kauniille vanhukselle Laurie osoitti kunnioittavaa rakkauttaan vastatessaan:

— Kaikki kolme tekivät paljon hänen hyväkseen, ja voin hyvin ymmärtää, että nuo tytöt voivat paljon auttaa poikia.

— Eivät sen enempää kuin pojat heitä. Voin vakuuttaa, että se on molemminpuolista. Natin soitolla on herkistävä vaikutus Daisyyn; Dan hillitsee Nania enemmän kuin kukaan muu; Demi taas opettaa kähäräpäätä näppärästi ja hyvin. Hyvä ystävä, jos miehet ja naiset vain luottaisivat toisiinsa, ymmärtäisivät ja auttaisivat toisiansa niin kuin minun lapseni, maailma olisi mainio paikka, sanoi Jo-rouva katsoen kaukaisuuteen.

— Tehän teette parhaanne, että tuo onnellinen aika joutuisi, ystäväni. Uskokaa edelleenkin siihen, tehkää työtä sen hyväksi ja kokeilkaa sen mahdollisuuksia omassa pienessä piirissänne, sanoi herra March, joka oli pysähtynyt ohi kulkiessaan.

— Minä en ole niin kunnianhimoinen, isä. Tahdon vain antaa näille lapsille kodin ja opettaa heille ihan yksinkertaisia asioita, jotka helpottavat heidän elämäänsä, kun he aikanaan joutuvat suureen maailmaan ja taisteluun. Rehellisyys, rohkeus, tarmokkuus, usko Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseen — siinä kaikki mitä tahdon heille opettaa.

— Siinä onkin kaikki. Antakaa heille sellaiset eväät, kun he miehinä ja naisina lähtevät täyttämään elämänkutsumustaan; ja menestyvät he sitten tai pettyvät toiveissaan, aina he muistavat ja siunaavat teidän työtänne, hyvä poikani ja tyttäreni.

Professori oli tullut heidän luokseen, ja puhuessaan herra March antoi molemmille kätensä ja katsoi siunaten heitä. Kun Jo ja hänen miehensä seisoivat hetken hiljaa jutellen ja tuntien, että kesän työ oli onnistunut, koska isä kerran hyväksyi sen, puikahti Laurie-herra eteiseen, kuiskasi muutaman sanan lapsille, ja äkkiä koko joukko hyökkäsi sisään, ja ottaen toisiaan kädestä he muodostivat piirin isä ja äiti Bhaerin ympärille ja lauloivat iloisesti:

— Kesä mennyt on, kesäkiireet myös. On vilja koottu aittoihin, sai palkkion sun työs. On juhlammekin lopussa, nyt leikki jäädä saa, vaan kiitosjuhlan kunniaksi tää laulu kajahtaa:

Sato parhain Luojas eessä on onni, ilo lapsien ja sydän nuhteeton. Ken sydäntämme puhdistaa, me heitä kiitämme, ja isän, äidin, kodin tään rukouksiin liitämme.

Viimeisten säkeitten aikana piiri pieneni, kunnes professori ja hänen vaimonsa joutuivat vangiksi, monet kädet kiertyivät heidän ympärilleen ja nauravat kasvot piirittivät heitä joka puolelta. Se osoitti paremmin kuin mikään muu, että yksi kasvi oli juurtunut ja kukki jo kauniisti kaikissa näissä pikku puutarhoissa. Sillä rakkaus on kukka, joka juurtuu millaiseen maaperään hyvänsä. Se kasvaa ja tekee ihmeitään syksyn kylmistä ja talven pakkasista huolimatta. Se kukkii ja tuoksuu kauniisti tuottaen siunausta niille jotka antavat sekä niille jotka saavat.