RUNON-RUIKUTOS

Koska tuli sana että meijän Armollisin Keisari oli kuolut Tarankossa[269] s. 1:senä päivänä Joulukuussa vuonna 1825.

Ipse Pater patriae, quid enim civilius illo, Sustinet in nostro carmine saepe legi.

Ovidius.

Jäseneini jäykistyyvät, Suonet kuivistuu kokohon, Ajatukset, aivotukset Juoksoavat hujan hajan, Seisoavat jo sekaisin; Sill en taija taivoltani, Enkä kynällä kykene Panna näitä paperillen, Murhet muistoksi monellen. Pankoon siitten muut paremmat, Tehköön virret viisahimmat, Surusta, suru-runoja, Joita laulais lapsillemme, Jälkeisillemme jätettäis Muistutuksi, tämän murhen. Merkiksi mieli-pahamme!

Tokk' ma Runon ruikuttelen, Suomen kielellä selitän Miten Tarankos' tapahtui, Meren mustan mutkahassa, Aivan Assovin lahella. Siin oil kaupunk' kaunis kyllä, Talot rannalle raketut, Johon valtias vaelsi. Meijän kelpo Keisarimme Tullessansa tuon kujillen, Kylän päähän päästyänsä Heiti meillen jää-hyväiset: "Hyvästi nyt hyvät lapset Minun veljetkin veikkaiset! Lähtöpä mullen nyt tuloopi, Maita muita matkustella; Kylläpä myö toisiamme Vielä taivaassa tavataan." Sanoittu näitä sanoja Muutti Hään murheesta majansa Tuonek taivaiseen talohon, Tuonne ikuiseen ilohon.

Saatuva tämän sanoman Kansat kaikki kauhistuivat, Seisattuvat säikähtynneet. Koska kuulit kuolehenna Venäjän valtian valitun, Aleksander armollisen Ei enee olevan elossa.

Voi meijän Kuninkas kulta, Meijän kelpo Keisarimme, Miksi nukuit niin nuorra, Läksit niin nopeen lepohon! Oisi sullen vielä ollut Aikaa elätä enemmin; (Ihmisiltä jo iäksi Siunataan Sinun nimeis). Honkaat kaikki huolistuuvat, Vuoret kaikki voihkuavat, Kuin et tule tuonelasta, Palaja manalan maasta, Tuosta kylmästä kylästä, Kuollon kurjan kartanosta.

Niinpä kansasta katoisi, Väsyi meijän välillemme, Joka varjeli Venäjät, Suojenteli Suomalaiset, Viron raukankin rahvaat Vapautti ja varoitti. Joka oli onnellisest, Laupiasti lahjoitettu Nillä mieli-merkkilöillä, Joita harvoin kyll' tavataan, Valtioissa varsin harva. Olit aina armollinen, Armollinen, avullinen, Alammaisillen avara, Nöyrä köyhäinkin kotassa; Varjeluksi vaivaisillen, Onneheksi orpoisillen Turvaksi monen tuhannen.

Vaikka Sinun hallitessa Soat isot ilmistyivät, Jotta valta jo vapisi, Peläistyvät Pietarissa; Viimen kuitenk voiton kanssa Etsä tahtona tapela, Surmata omoo sukua. Sill ej Sua suostutellut Sota-juonet juoksutellut, Miellytellyt tätä miestä.

Vaikka kohta valtakunnan Loajemmaksi sa levitit, Ja pian joka puolelta Kyllä liioiten lisäisit, Niin sa kuitenk kuuluisasti, Mieluisasti niin kuin miesi Rauhan moailmaan rakensit, Valtakuntihin välillä Sovitit hyvän suosion.

Kukapa kummaksi panisi, Ottais sitä ouvoksensa, Ett on murheet muistossamme, Mielikarvat mielessämme, Suussamme suru-sanoja; Että hänen katehessa Kyyneleitä kylvättihin, Itku-silmin istuttihin, Hänen hauvan ympärillä.

Savossa nämät sanomat Teki miehet mielettömiks, Lesket kaikki levottomiks, Uuvenmaankin majoissa Itkusilmällä Isänät Toinen toisell toimittaapi Mitä kuulivat kylässä, Kirkko-tietä käyvässänsä. Karjalaiset kammoistuvat, Hämäläiset hämmäistyvät, Pohjolaisetkin poloiset Paniin päivillen pahoillen, Koska hauvassa havaisit Heijän rakkaan Ruhtinansa, Aleksander armollisen Ei eneä olevan elossa.

Häntä kaikki kaipoavat, Suru-suullansa suruuvat Suloisessa Suomenmoassa, Poloisessa Puolanmoassa; Koko Venäjän väestö Itkeepi tätä Iseensä. Kolmet kuuetta kymmentä Miljuonia ihmisiä Ovat orvot jo osastaan, Tulleet varsin turvattomiks, Kuin on kuollut ja kotonut Heijän kuuluissa Kuninkas, Heijän Herra herttainensa, Aleksander armollinen.

Vanhat Aasian asukkaat, Lapset ikuiset iässä, Jotka käyvät käiväröivät Aurinkon raja-maisilla, Päivän-nouson mantereilla, Hyökin mahtaavat maukkua, Kujerella huikiasti, Parta-suutansa sukia, Kuulehessa ett on kuollut Heijän kuuluisa Kuninkas, Heijän Herra hertainensa, Aleksander armollinen.

Mutta mitäs ma mainihten, Mitäs tyhjään yrittelen Nimittää niitä nimiä Jotka häntä murhehtiivat Ensinnik koko Europa, Kaikki vanhat Valtakunnat, Maan-piireihen pitäjät Paheksii tämän asian, Että joutui joukostamme Tämä miesi merkillinen, Tämä uljainen uroista Jätti heitä jälellensä.

Mutta kuitenk' kaikki näistä Ej ouk ykskään joukoss' joka Suru niin kuin Suomalaiset, Niill' on syytäkin surua, Huomennakin huolistua, Koska heiltäkin katoisi, Toivo ainua aleni. Oltiin äsken äijittommät, Varsin vanhintoo vajoo, Nyt myö jäimmekin jätetyt Itekseni ilman isätä. Meitä teköö huolet huonoks, Murheet muita mustemmaksi; Ohho, onnetoin osamme! Varsin vaikia elämä, Koska myö poloiset pojat Olemme taas orvon-lapset, Kovalt' onnelta koetut. Kuka meill' nyt turvan tuopi, Kuka rauhalla ravihtoo? Kuka uutta uskallusta Panoopi meijän povehen? Sytämessä sytyttääpi Tyytyväistä tyyventöä? Onnen oikian osottaa?

Olkoon se meijän omainen, Veli vainajan valittu, Nikolausi niminen, Joka suopi meillen suovan, Ennen entisen elämän! Siitt ois meillä vielä mieli, Toivo vielä toisen kerran Peästää onneiseen olentoon, Ennen entiseen elämään.

G—nd.