OTAVA.

Non omnes delectat patrius sermo.

Cicero.

Mitäs kuuluu kultaiseeni, Mitäs virkaat nyt veikkonen Näistä Otavan osista, Kärsehestä tämän kirjan?

Monet juoksoovat jo tarinat, Käypi nyt kylässä huihku; Yksi kiittää, toinen moittii, Jokainen jotain sanoopi Olennosta tämän Otavan, Jos ei muuta — niin muotosta!

Ensin luultihin olevan Varsin vallatoin valkia, Tulta tuiskuva Turilas; Kiiettellen kipunoita Ympäri koko kylän, Korsun kuhunkin katolle

Viskoava häijyt kekälet. Moni miesi mielestänsä Luuli polven jo polttaneen, Puahtunna perä-pakarat; Tämän tulen tuikkamatak, Varomatak pahan valkian.

Siitten luettiin, lausuttiin: "Mitähään tuo merkkinööni, Salajaa nämät Sanat? Ei sitä ykskään ymmärä, Eikä arvaa toinenkana — — Totta täss' on toiset neuvot, Toiset sanat salaistunna! Paras ois panna tuon pakana Rautaisen lukon takana, Ettei lapset tuon lukisi, Eikä nuokaan nuoret kansat."

Oppineet, jotka olivat Muita muka viisaampia, Hyökin ottivat ohessaan Tutkiakseen tuon asian. Muutamat muka varoitti, Epäilivät tätä Miestä; Sanoivatten varsin olevan Ilman taijon taipumata, Ilman kouluta kokenut. Muutamat siitäkin murehti, Ettei hään, niin kuin kaikki muut, Tointunut vanhoin tapoin, Elänyt niin kuin hyö ennen. Paheksivat sitäkin paljon Kuin ei kirjan kirjuttaissa Ottanut heiltä oppia, Nouvattaakseen heijän neuvoja. Toiset taas toisinpäin totisti; Sanoivat sitä Mieheksi Jok' ei kule niin kuin muut kurjat, Astu muihen astumillen: "Annas tuon koiran kokea Vehkeitä oman väkeensä, Tuskantua omaan työhön! Niin on muutkin muikareet, Kuuluisammat kirjanmiehet Tullut tutuksi monelta, Tehnyt polvipäivinänsä." Piättivätpä vielä sen piällä: Häpiä muillen monellen, Jotka halpana pitäävät Meijän suloista Suomea, Käyttämistä oman kielen; Että tämä nyt tekiä Oli heitä häveisynnä, Työnätellyt heijän työhön. Soisit joka Suomalaisen Ajavan saman asian; Että yhteeksi hyväksi, Kansan kaiken kunniaksi, Koroittais kotikielemme Oppineillen jo omaksi. Muuta, muut taas mainihtivat.

Jotka olit olevoinaan Varsin Vanhat ja Valaisnut, Nauroivatten narskahteli; Pitivät pilkka-puheita, Suotta suutaan suihtelivat. Irvistellen ikeniään Toinen toisellen sopotti: "Tämä on laitos lapsellinen, Mielettömän miehen työtä, Suattaa Suomessa sanoja Joit' ei tunneta Turussa, Eikä osata Oulussakaan, Vielä siitten kaikkin hulluin, Ruvetak Runon-tekoon; Vuatia vallasväiltä Talonpoikaisten tapoja."

Olipa tok' joukoss' joku, Joka pisti puheen siihen: "Ei ois hullu tuo asia, Jospa kävis kerran toteen, Että saisimm' Suomen sanat Suussamme oikein sovitut, Puhtaina muista puheista. Mutta tämä Sanan-seppa Sepittää sanat sekaisin, Murtaapi puheen murretkin. Voi häijy! kuin ei tuo turka Ottanut meiltä opinsa, Suuhussansa meijän sanat; Onhaan nuo muulloinkin otettu, Ennen olleet otolliset, Kelvannut vähä kullenkin."

Sitäpä pojat Pohjanmualla Karsahasti kahtelivat, Ihmetteli aivan isosti; Sanoivat Savon puheita Pantuna aivan paksusti, Näihin lehtiin liitettynnä.

Hämaläistenkin näkiät Ottivatten ouvoksensa Ett' on Suomessa sanoja, Puheita heijän puheessa, Joit' ei Hauhoilla havata, Eikä tavat Tammelassa. Joit' ei osaa oppinutkaan, Oppimatoin ei ollenkaan.

Turkulaisetkin turkaiset Kiivastui ja kiroillivat, Sanoivat: "Sen saakeli! Mistä lie näitä tuotuna, Kannettunna näitä kaikki? Joit' ei ouk kuultu kuunna pänä Parahalta meijän Papilta, Lujimman Lukkarin suusta. Miksikäs siitt' tämä heittiö Juuri nyt häpäisi heijät, Niin ylpiästi ylönkahtoi?"

Niin nyt kesken kiskottihin, Juhla iltana juteltiin, Arveltihin tästä asiast. Yksi yhtä, toinen toista Siihen pani — ja pakisi. — — Tulipa nyt Savosta sankari, Mies korvesta kotoisin.

"Olkaatte veikoiset vaiti, Poika-miehet puhumatak!" Sanoi partasuu-uro Tullessansa heijän tupiin, "Heretkee nyt helsinkissa Joutavata juonitella, Pilkata sitä jot' ei pitäis! Työpä tyhmät, jotk' ei tyyty Siiheen mitä annettaneen, Kannetaan kärsänne eteen, Jos on puutos jossa kussa, Virheitä tahi vikoja; Niin muistakaat miehet sitä, Ett' ei ouk teissäkään tekiätä Jota kuta täyvällistä. Ilman sitä niin nimitän, Muistuttelen vielä muuten, Ettei ouk kieltoa kellenkään, Välttämistä sitä vähemmin Tehä paremmin jos taitaa; Tehköön paremmin — vuan ei pahemmia!"

"Eikö työ nyt tuota tunne, Arvoo tätä asiata? Tuo haan tuo on Otavainen, Sininen tähti-sikeri; Joka paisto pakanoillen, Paisto Puavin palvelioillen, Paistaapi vielä pakana Juuri meijän silmissämme."

"Ei siit' o' tulet tulluna, Valkia vielä vaipuna; sitä pelata pitäis Jok' ei ouk pahaksi pantu, Tullut kennen turmioksi. Jospa vajuisi hänen valonsa Palamasta, paistamasta, Loistamasta kaiken yötä; Niin pilvet meitäkin pilaisi, Syöttäisi meijan syvämmet."

"Silläpä tämä tähti rukka Väijyy pilvien väliten, Kiiltelee kuin kirkas kivi Yönpimiän piiroksessa, Peittähässä meiltä päivän; Ettei puhkeis silmät meijän, Eikä solkenaan sokehtuis."

Josko nyt tämä kirja, Tahi muihenkin tekemä (Oppineiten alinomaisest) Tuottaisi teillen tuon tähen, Näytäisi hänen näkönsä; Niin kostakaatte konnat häntä, Mielyttekäät sitä miestä Joka sen teillen tekööpi, Osotteloo tuon Otavan. Sillä siit' on luvut lähteneet, Opit monet otettunna, Alkaneet monet asiat. Siitäpä vielä toivottaneen Selkiän säteen tulevan, Kuutama vähä kullenkin.

G—nd.