TYHJYYDEN KAMMO.

Minun asiantuntemukseni tällä alalla, kertoi Jakke Pulliainen, on aivan vaatimaton, joka johtuu osaksi luonnollisesta vastenmielisyydestäni naista kohtaan, osaksi kuluttavasta ammatistani, joka on omiaan tulisimmatkin intohimot taltuttamaan. Te tiedätte, että olen oikeastaan sisäänpäin kääntynyt, runollinen luonne, vaikka väärälle uralle joutuneena olen pakotettu hyvinkin ulkopuolista elämää viettämään. Siksi on nainen ollut aina pyhä minulle, naisen ihannekuva nimittäin, joka lienee syntynyt minun kerallani ja joka hautaan saakka tulee säilymään sydämessäni, olkoon sillä sitten vastinetta todellisuudessa taikka ei. Mutta minä olen ollut sen kuitenkin erään kuolevaisen hahmossa näkevinäni.

Hänen nimensä oli Elisa, ja hän oli vain köyhä, itseään elättävä konttorineiti tästä kaupungista, isätön ja äiditön, ilman veljiä tai sisaria, ypöyksin maailmassa. Miten olin häneen tutustunut ei kuulu asiaan, yhtä vähän kuin sekään, miten minä, vanha syntinen, olin hänen puhtaan ja väkevän rakkautensa saavuttanut. Hän antautui minulle kokonaan, empimättä, avoimesti ja iloisesti, sen enempiä avioliitto-lupauksia minun puoleltani vaatimatta. Meidän suhteemme oli aivan rehellinen. Hän tiesi, että minä olin velkainen mies, joka epäterveen nuoruus-elämän ja sitä seuranneiden hurjastelujen jälkeen en suinkaan ollut luotu sukua jatkamaan, ja minä taas, että hän melkein kehdosta saakka oli tottunut pitämään huolta itsestään, että hän rakasti minua vain itseni vuoksi ja vain niin kauan kuin minä todellakin miellytin häntä. Tuo oli omiaan kohottamaan häntä äärettömästi silmissäni. Ensi kerran elämässäni minä tapasin naisen, jota voin kunnioittaa ja jonka tunnustin miehen vertaiseksi. Ja tuollainen nainen rakasti minua! Se oli omiaan kohottamaan myös tavattomasti omaa itsetuntoani. Minä olin siis jotakin, minä en ollut roskaväkeä, koska hän piti minusta. Täytyy olla ollut itsensä ja itseluottamuksensa niin kadottamaisillaan kuin minä, voidakseen oikein käsittää tuon tunteen onnellisuuden.

Hän ei ollut kaunis, mutta hän oli miellyttävä. Hänen karu ammattinsa ja kovat elämänkohtalonsa olivat painaneet eräänlaisen miehekkään, kulmikkaan leiman hänen olentoonsa. Vain minun seurassani pehmeni hän, voi sulaa kuin vaha ja käydä oikein kauniiksi, jopa keimailevaksikin, sillä hän muuttui naiselliseksi. Jo kun hän kaukaa näki minut, valaisi herttainen, hempeä ja sydämellinen hohde hänen kasvojaan. Muuten, kun hän kulki yksin ja minä joskus hänen huomaamattaan voin nähdä hänen ilmeensä, hän oli niin kovan, miltei katkeran näköinen, että häntä tuskin olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Silloin hän ei suinkaan miellyttävästi vaikuttanut. Lienee johtunut siitä, ettei minulla myöskään ollut ketään kilpakosijaa. Ne harvat ihmiset, jotka tunsivat hänet, pitivät häntä vähäpätöisenä, mielenkiinnottomana olentona, jolle ei ollut tarpeellista mitään sen suurempaa huomiota osoittaa. Sekin oli oikeastaan hyvä mielestäni, sillä eihän kenenkään tarvinnut tietää, mikä aarre minulla oli hänet omatessani. Omaksi kunniakseni on minun nimittäin mainittava, että alusta alkaen tunsin täydellisesti hänen arvonsa ja tunnustin sen myös aina itselleni. Enkä olisi muuta voinutkaan, sillä ilman häntä minä olisin jo aikoja sitten katu-ojassa.

Myöskin minä olen yksin maailmassa. Myöskin minä olen isätön ja äiditön olento, jonka on täytynyt varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottua tulemaan omin voimin toimeen maailmassa. Ja minä olen tullut, vaikka minun onkin sitä varten täytynyt reivata monta purjetta, heittää mereen monta kaunista unelmaa. Sittenkin olisin luultavasti ilman häntä haaksirikkoutunut. Hänen kanssaan kävi matka helpommin. Hän ei raskauttanut, vaan kevensi elämääni. Ennen kuin tutustuin häneen olin synkkä, kolkko mies, joka ei ollut kaukana itsemurhasta. Elin pelkkää ulkopuolista elämää ja tunsin joka hetki tekeväni vääryyttä syvemmälle, sisäisemmälle itselleni. Hän teki minut jälleen tai, oikeammin sanoen, ensi kerran elämässäni ihmiseksi. Hänen seurassaan minä vasta opin itkemään ja nauramaan, jota en ollut voinut tehdä oikein naivisti edes poikavuosinani. Se oli kovin suloista, ja minä olen hänelle siitä ijäti kiitollinen. Ilman häntä minä en koskaan olisi oppinut tuntemaan itseäni, vaan mennyt hautaani käyttämättömänä raaka-aineena, itselleni ja muille outona, salaperäisenä olentona, jonka nimi maan päällä oli Jakke Pulliainen. Kun ajattelen tuota kohtaloa, joka niin vähällä oli tulla osakseni, karmii selkäpiitäni. Vahinkohan olisi luonnollisesti ollut ainoastaan minun, mutta minulle korvaamaton.

Hän ei asunut perheessä, sillä hän ei sietänyt vieraita ihmisiä ympärillään. Hän oli vuokrannut oman yksityishuoneensa, joka oli samalla hänen keittiönsä ja makuukammionsa. Päivät hän istui konttorissa, illoin tulin minä hänen luokseen teetä juomaan. Usein jäin yöksi sinne, usein menin myös pois puoli-yön korvissa ja pistäysin vielä ennen kotiin-menoani joko toimistoon tai kapakkaan. Oikeata kotia ei minulla ole ollut koskaan. Vuokrahuone, jossa asuin ja jossa yhä vieläkin asun, on minulle aina ollut vastenmielinen. Se on huone kuin tuhannet muutkin Helsingissä, mutta minusta kylmä, autio ja kamala kuin vankiluola. Kuitenkin tarjoaa se katon pääni päälle, niiksi harvoiksi yön hetkiksi, jotka vietän siellä. Toimisto ja kapakka ovat olleet ainoat oikeat tyyssijani, joissa olen viihtynyt ja joissa olen elänyt elämäni. Nyt oli minulla kolmas: hänen kammionsa. Se oli suuri muutos minun elämässäni eikä voinut olla syvästi koko silloiseen sielulliseen kehitykseeni vaikuttamatta.

Hänen luonaan minä pääsin pois julkisuudesta, jonka armoton, kaikki-yleistävä, kaikkitasoittava leimamerkki jo oli pahasti syöpynyt minuun. Osasin tuskin olla enää yksityis-ihminen. Olin tottunut puhumaan vain politiikasta, yhteiskunta-oloista, tunnetuista henkilöistä ja päivän tapauksista. Hän ei tuosta kaikesta tiennyt mitään, sillä hän eli tuon kaiken ulkopuolella. Hänen kanssaan minun täytyi keksiä muita puheenaineita. "Minä en ymmärrä politikkaa", sanoi hän suoraan, "ja tunnetut henkilöt ovat mielestäni ikäviä". Myöskin minä olisin voinut tehdä saman tunnustuksen, jos olisin uskaltanut. Mutta minä olin katsonut tuon kaiken aina kuuluvan ikäänkuin yleiseen sivistykseen. Hän ei siitä välittänyt ollenkaan. Hän ei viikkokausiin lukenut sanomalehtiä. Hän eli omaa elämäänsä, luki omia kirjojaan, mieluimmin luonnontieteellisiä, ja ajatteli ennen kaikkea omia ajatuksiaan. Hänen seurassaan minunkin oli pakko pusertaa itsestäni esiin se vähäinen yksityishenkilöni, minkä julkinen sana vielä oli jättänyt koskettamatta.

Luonnollisesti minä tunsin tuosta häntä kohtaan syvää kiitollisuutta. Mutta meidän suhteemme jatkui, minä aloin tottua häneen ja samalla jossakin määrin laiminlyödä häntä. Varsinaisesti uskoton en hänelle ollut. Mutta en tahdo kieltää, että joskus annoin hänen odottaa turhaan, vaikka olin luvannut tulla ja tiesin hänen istuvan yksin kammiossaan. Toisin vuoroin, puolipiloillani, hankin hänelle myös syytä pieneen, viattomaan mustasukkaisuuteen, joka suuresti huvitti minua. Tunsin itseni silloin taas todella rakastetuksi ja onnelliseksi. Että se olisi hänelle tuskallista, en ajatellut, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulla koskaan olisi syytä olla hänen tähtensä mustasukkainen. En pitänyt tarpeellisena myöskään joka hetki osoittaa hänelle rakkauttani. Katsoin itsestään selväksi asiaksi, että hän aina ja ijät kaiket rakastaisi minua vain itseni tähden, kuten hän oli alottanutkin rakastaa, sillä enhän minä ollut muuttunut entisestäni, en ainakaan huonompaan, vaan pikemmin parempaan päin. Siksi en ollut hänelle huomaavainen, en muistanut hänen merkkipäiviään enkä tehnyt noita pieniä palveluksia, jotka oikeastaan ovat yhtä suloisia sekä tekijälleen että teon esineelle. Luulin, että hän ei välittänyt sellaisesta. Vain joskus toin vielä ikäänkuin vanhasta muistosta jonkun pienen kukan hänelle. Mutta sitäkään ei ollut enää kuukausiin tapahtunut. En tahdo silti sanoa, että rakastin häntä vähemmän kuin ennen. Mutta minä olin tottunut onneeni, oman turvallisuuteni tuudittamana.

Niin sattui se tapaus, joka myllersi syvyyden lähteet sydämessäni, joka oli tehdä mielipuolen miehen minusta ja jota en vielä nytkään voi olla ilman sisällistä väristystä ajattelematta.

Meillä oli lehdessä eräs nuori mies, nuori ylioppilas, Luukas Lohipato nimeltään, jonka minä olin hankkinut lehteen, valpas, pitkäsäärinen uutisten hankkija ja miellyttävä päivänpakisija. Hän kohteli minua aina suurella kunnioituksella, sillä ensiksikin minä olin häntä kymmenen vuotta vanhempi ja toiseksi hän tiesi olevansa kiitollisuuden velassa minulle. Minä puolestani tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka erikoista myötätuntoa. Kohtelin häntä aina ystävällisesti ja toverillisesti, puhuin hänestä hyvää kaikkialla ja kiitin hänelle itselleenkin usein hänen älykkäitä pikku-palojaan. Näin, että hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta silloin, sillä pätevämmältä taholta hän ei tosiaankaan olisi voinut saada tuota tunnustusta.

En tahdo kehua itseäni, mutta herrat kenties muistavat, että minäkin olen nuoruudessani tuota samaa kevyt-aseista sanomalehti-tointa harjoittanut. Olin tullut, samoin kuin hänkin, lehteen uutisten hankkijaksi ja päivänpakisijaksi, jolla viimemainitulla alalla niitin monta kaunista laakeria. Niittäisin vieläkin, jos viitsisin, mutta olen väsynyt, kynäni on kangistunut ja kenties myöskin vähän tylsistynyt. Vain hyvin harvoin, kerran pari vuodessa, käytän sitä enää päivänpakinaan. Silloin teen sen vanhalla taituruudella, joka aina herättää toimituksen nuorempien jäsenien kunnioittavaa ihailua, sillä joskin heillä on sanomista kymmentä kertaa enemmän kuin minulla, he eivät saa esille sanottavaansa. Itse tunnen syvästi henkisen köyhyyteni. Kun näen lehdessä heidän kömpelöt, turvattomat sepustuksensa, jotka puutteellisen muotonsa alla kuitenkin kätkevät usein kokonaisia ilonaiheiden aartehistoja, en voi estää pientä kateuden huokausta povestani tunkeutumasta. Ollapa minulla nuo aiheet, tuo tuores näkemys ja sukkelien päähänpistojen tulva! Tekisin jokaisesta taideteoksen. He taas kadehtivat minun tottumustani ja sorminäppäryyttäni. "Ei vanhalle vertoja vedä", sanovat he usein, kun tilaisuuden tullen sitä hiukan väläytän heille. Se imartelee itserakkauttani, enkä kuitenkaan voi olla tuntematta itseäni henkiseksi kerjäläiseksi heidän keskuudessaan.

Luukas Lohipato tuli tuoreilla voimilla lehteen.

Hänellä oli omaperäistä mielikuvitusta ja luontainen keveys kirjoittaa. Kuten sanottu, otin hänet heti siipieni suojaan, pidin silmäni hänen yllään, ohjailin, neuvoin ja opastelin häntä, ilman että hän itse tuskin sitä huomasikaan, ja hänestä tuli vähällä vaivalla erinomainen sanomalehtimies. Puolessa vuodessa hän oppi enemmän kuin toiset viidessä. Hänen päivänpakinansa herättivät huomiota, niitä luettiin, niille naurettiin ja ne vaikuttivat valistavasti yleisöön. Iloitsin vilpittömästi hänen edistys-askeleistaan, näin hänessä ikäänkuin oman itseni, kymmentä vuotta nuorempana. Hänessä oli todella jotakin samaa kuin minussa, sama syvä elämänkäsitys ja sama hilpeä mielenkiinto sen pinta-ilmiöihin. "Ille faciet", sanoin usein hänestä leikilläni. Myöskin ulkomuodoltaan ja käytöstavaltaan hän muistutti jossakin määrin minua, joskin hän oli vaatimattomampi ja vähemmän kehittynyt. Päätin olla isällinen ystävä hänelle, sillä muistin itse sellaista siinä ijässä kovin kaivanneeni. Voin tulla usein oikein hentomielisesti liikutetuksi, kun ajattelin, että hänenkin kävisi vihdoin samoin kuin minun, että hänkin vähitellen väsähtäisi, tylsistyisi ja kangistuisi. Elämä ei ole helppoa, hyvät herrat, ja sanomalehtimiehen polku ei ole pelkillä ruusuilla reunustettu. Hänellä itsellään ei luonnollisesti vielä ollut pienimpiäkään epäilyksiä siinä suhteessa. Hänen taivaansa oli pilvetön, hänen silmänsä säteilivät elämän-uskallusta, hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella, häneltä ei koskaan puuttunut aiheita kirjoittamiseen. Hän suorastaan nautti työstä ja siitä salaperäisestä, houkuttelevasta vallantunteesta, jonka nuori sanomalehtimies tuntee kynänsä mustepulloon kastaessaan ja muistaessaan, että sen, mitä hän tällä hetkellä ajattelee, tulevat huomenna kymmenettuhannet ajattelemaan. Myöhäisemmät katkerat kokemukset opettavat kyllä, että se on erehdys, on harhakuva. Mutta joka ei siitä riemuitsevasta, kiitollisesta tunteesta ole alottanut, hänestä ei ikinä tule edes käyttökelpoista sanomalehtimiestä.

Olin johdattanut tuon nuorukaisen rakkaan ystävättäreni tuttavuuteen, osaksi aivan epäitsekkäistä, osaksi myös vähemmän kauniista vaikuttimista. Pelkäsin, että hän rupeisi juomaan, sillä näin hänellä olevan siihen hyvät taipumukset. Toistaiseksi en tosin ollut nähnyt häntä vielä kertaakaan hutikassa, mutta hän oleskeli mielellään ravintoloissa, otti naukun silloin kuin muutkin ottivat ja eli mielestäni jo jonkun verran yli varojensa. Naisten kanssa hän ei nähdäkseni vielä porsastanut, hän oli vielä miltei naurettavan arka ja kaino siinä suhteessa, mutta tiesin kainouden ylimalkaan olevan hyveen, joka menee vuosien mukana. Hänen hekkumalliset, nautinnonjanoisesti kaartuvat huulensa olivat pettämätön merkki minulle. Tuollaisin huulin olin minäkin kerran tullut Helsinkiin. Katsoin sentähden, että hänelle olisi hyvä, jos hänellä olisi, kuten minulla, joku muukin tyyssija kuin toimisto ja ravintola. Otin sentähden hänet usein mukaani illoin mennessäni Elsan luo teetä juomaan. Käytin joskus häntä myös lemmenlähettiläänä, viemään ilmoitusta, etten voinut tulla, tai muuhun sellaiseen, Liitin hänet, toisin sanoen, siihen lähimpään, minulle pyhään seurapiiriin, jonka ennen vain Elsa ja minä olimme muodostaneet. Ajattelin hänen parastaan ja taisin ajatella joskus myös omaa mukavuuttani, sillä enhän minä aina voinut olla vain Elsan kanssa, ja silloin oli mielestäni hyvä, että hän ei ollut aivan yksin. Varsinkin sinä syksynä oli minulla ollut tavallista enemmän työtä toimistossa, joka minun ikävän tottumukseni mukaan oli vaatinut vastaavan alkoholimäärän erinäisissä kaupungin ravintoloissa. Hän oli siten tullut sangen paljon Elsan kanssa seurustelleeksi. Minä en nähnyt siinä mitään pahaa, sillä päähäni ei pälähtänytkään, että hän voisi käydä minulle vaaralliseksi.

Sentään huomasin eräänlaisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Hän oli minua kohtaan kunnioittava ja hienotunteinen, kuten aina ennenkin, mutta hän katsoi usein minuun kummallisella, syventyneellä silmänluonnilla, jota en voinut selittää. Hän kalpeni, hän laihtui silmissä, hänen kasvonsa kävivät kypsemmän, miehekkäämmän ja sielukkaamman näköisiksi. Hän suorastaan henkevöityi muutamien viikkojen kuluessa. Hän karttoi toveripiirejä, hän ei oleskellut enää kapakoissa, hän hankki uuden puvun itselleen eikä kuitenkaan ottanut palkkaansa etukäteen. Olisi ollut tietysti lähellä ajatus, että hän oli rakastunut ja että hän oli juuri minun ystävättäreeni rakastunut, ainoaan sivistyneesen naiseen, jonka kanssa hän seurusteli. Mutta minä en nähnyt, en aavistanut mitään. Luulin ensin, että hän oli sittenkin hairahtunut ja hankkinut jonkun salataudin itselleen. Kysyin häneltä, kuinka asianlaita oli, ja näin, että hän loukkautui kysymyksestäni. Hyvä on, ajattelin minä, Elsan seura on hänet hienostanut. Sepä erinomaista! Nyt hän välttää Helsingin ensimmäiset, karkeimmat houkutukset ja säästyy monelta ikävältä kokemukselta.

Elsasta me emme olleet koskaan oikein kahden kesken jutelleet. Kun joskus mainitsin hänen nimensä, hän vaikeni heti ja näkyi mieluimmin karttavan koko puheen-ainetta. Luulin kuitenkin, että hän tiesi läheisen suhteemme, sillä olihan hänen täytynyt arvata se. Mitkään hellyyden-osoitukset Elsan ja minun välilläni eivät tietysti tulleet kysymykseen hänen läsnä-ollessaan. Mutta näkyyhän sellainen silmistä, kuuluuhan sellainen äänenpainoista, eikä hän ollut mikään typerä mies. Pidin sitä asiaa meidän välillämme selvänä ilman selityksiäkin.

Kerran kysyin häneltä ohimennen, mitä hän piti Elsasta.

"Hän on syvä nainen", hän sanoi ja loi minuun taas tuon kummallisen, synkistyneen, ikäänkuin jostakin kuilusta nousevan silmäyksensä.

Olin hänen vastaukseensa tyytyväinen.

Myöskin Elsalta minä kysyin kerran hänen mielipidettään Lohipadosta.

"Luulen, että hän on hyvä poika", hän sanoi, "mutta niin kovin lapsellinen ja kehittymätön".

Sekin vastaus tyydytti minua, sillä se oli minunkin ajatukseni hänestä. Mutta myöskin Elsan minä huomasin muuttuvan silmissäni, ja se herätti ensimmäiset epäilyksen vaistot minussa.

Hän oli käynyt hempeämmäksi, aistillisemmaksi. Sillä aikaa kuin tuo toinen laihtui, kalpeni ja henkevöityi, hän ikäänkuin pyöristyi, verevöityi ja naisellistui koko olennoltaan. Hän liikkui pehmeämmin, hän puhui hiljaisemmin, hän katsoi kauniimmin ja sydämellisemmin. Hänen silmiinsä oli tullut jotakin enkelimäistä, äidillistä, suojelevaa suloutta, jota en ennen ollut huomannut niissä. Pidin sen tietysti omana ansioitani ja iloitsin siitä kuin perhonen päiväpaisteesta, sillä se muistutti minulle niin elävästi meidän rakkautemme ensimmäisiä armaita onnen-aikoja. Minä sanoinkin sen hänelle ja näin hänen punastuvan kuin pikkutyttö. Hän oli silloin niin suloinen, että olisin tahtonut syödä suuhuni hänet. Hän oli minua kohtaan hellempi kuin milloinkaan ja minä hänestä ylpeämpi, onnellisempi ja turvallisempi.

Onneni teki tuhmanrohkeaksi minut. Laiminlöin häntä, en käynyt hänen luonaan säännöllisesti, tulin hänen luokseen joskus hienossa hiprakassa ja laskin vallatonta, vähemmän soveliasta leikkipuhetta. Usein oli hän yksin kotona, usein istui myös Lohipato siellä jo ennen minua. Minun tullessani he vaikenivat ja jättivät ikäänkuin minulle puheenjohtajan toimen. Minä hoitelin sitä luonnollisella, huolettomalla tavallani, joka tosin ei ole minulle synnynnäistä, mutta jonka minä olen oppinut elämän taipaleella.

"Mistä te puhuitte?" saatoin joskus äkkiä kysäistä heiltä.

He katsoivat toisiinsa hämillään.

"Tarkoitan, mistä te puhuitte, ennen minun tuloani."

"Emme mistään", sanoi Elsa, "istuimme vain ja odotimme sinua".

"Sepä mahtoi olla hauskaa seuranpitoa", sanoin minä. "Kuule, Luukas, kunnon sanomalehtimiehen tulee osata myös keskustella eikä vain kirjoittaa."

"Minä olen niin kömpelö", hän sanoi yksinkertaisesti.

"Ja minä niin jäykkä", lisäsi Elsa, luoden pehmeimmän katseensa minuun.

Minä hymyilin, hän hymyili, Lohipato hymyili, ja minä jatkoin jälleen äänekästä, leikillistä, naurunremahdusten keskeyttämää ilotulitustani.

Kerran illalla, ollessani Elsan kanssa kahden kesken, meni paha henki minuun, ja minä rupesin kiusoittelemaan häntä muka hänen entisillä ja nykyisillä kosijoillaan. Tiesin hyvin, että hän siinä suhteessa oli puhtaampi kuin kukaan, että hän rakasti ainoastaan minua eikä ollut koskaan ennen ketään muuta rakastanut. Mutta minusta oli hauskaa saada hänet punastumaan ja puolustelemaan itseään, väittämään innokkaasti valheeksi, mitä minä en edes totena esittänytkään, ja katsomaan kiivaalla vakavuudella minuun, jota sisäinen nauru ja riemastus pudistutti. Kävin läpi kaikki hänen harvat herratuttavuutensa ensimmäisiltä nuoruusvuosilta saakka, mikäli ne olivat jonkun hänen sanansa johdosta muistiini tarttuneet, koetin itse keksiä uusia, sepitin olemattomia tuokiotiloja ja laskettelin omasta päästäni mitä mahdottomimpia lemmentaruja.

"Siihenkin sinä olet ollut rakastunut ja siihen", sanoin minä. "Ja sille iskit silmää silloin ja sitä miellyttääksesi teit tämän ja tuon!"

Hän nauroi, hän nimitti hulluksi minua, hän oli kiusattu ja samalla silmin-nähtävästi huvitettu teeskennellystä mustasukkaisuudestani. Niin tulin myös Luukas Lohipadon nimen maininneeksi.

Huomasin heti arkaan kohtaan koskettaneeni. Hän vaikeni äkkiä, hän käänsi kasvonsa pois, hän ei ruvennut puolustelemaan itseään eikä väittänyt valheeksi sanojani.

"Hän on lapsi", hän sanoi ainoastaan.

"Mutta sinä rakastat tuota lasta", jatkoin minä yhä leikkiäni. "Ja hän rakastaa sinua. Etkö luule minun sitä huomanneeni?"

"Hän", toisti hän hiljaa, hymyillen jälleen, kasvoillaan tuo omituinen, äidillinen, sisäänpäin kääntynyt ilme, jota hänellä ei ennen ollut ja joka oli tullut häneen vasta viime aikoina.

"Juuri hän", sanoin minä. "Hän on itse sen minulle tunnustanut. Hän kulkee ja kuihtuu sinun tähtesi. Etkö voisi häntä armahtaa?"

Hänen käytöksensä kävi yhä omituisemmaksi. Myöskin minä huomasin menneeni liian pitkälle, mutta kun minun on vaikea pysäyttää itseäni kerran vauhtiin päästyäni, pingoitin yhä enemmän nyt jo sangen pakotettua leikkiäni, kuvailin, kuinka tuo heidän rakkautensa muka oli alkanut ja mille asteelle se nyt oli kehittynyt, luettelin heidän tapaamisiaan, joissa itse olin ollut mukana, panin jokaiseen heidän sanaansa kätketyn, kiellettyä lemmenkaipuuta huokuvan tarkoituksen ja olin näkevinäni heidät kaksi petetyn rakastajan kierossa, vääristelevässä valaistuksessa.

Nyt en voinut peittää sisällistä, hykähtelevää riemuani enää. Nauroin ääneen, ilkuin ja annoin mielikuvitukseni kiitää villin ratsun lailla. Ja todellakin: minä sain tuosta kaikesta loogillisen kokonaisuuden. Kuva liittyi kuvaan, sana sanaan, tunnelma tunnelmaan rautaisella, johdonmukaisella välttämättömyydellä kuin rengas renkaasen, kaikki varjo lankesi heitä vastaan, ja Elsan olisi ollut vaikea tehdä tyhjiksi väitteitäni, jos hän olisi tahtonutkin. Olin kuin noita, joka on saanut silmäänsä lasisirun. Näin kaikki, mutta kaikki nurinpäin. Samalla ilmoitin, että täysin ymmärsin heidän molemminpuolisen mieltymyksensä, etten ollut siitä heille vihainen ollenkaan, että olin jo kauan katsonut heidän suhdettaan ja että olin jo ensi hetkestä arvannut sellaisen heidän välilleen sukeutuvan.

"Se oli niin sallittu!" huokasin keinotekoisesti. "Te kuulutte yhteen, kohtalo on määrännyt teidät toisillenne."

"Sinä tahdot päästä minusta?" kysyi Elsa ja loi surumielisen silmäyksen minuun.

"Enpä suinkaan", vastasin, "mutta tiedän turhaksi potkia tutkainta vastaan. Poistun omaan autioon tyhjyyteeni. Te rakastatte toisianne ja tulette onnellisiksi."

"Sinä et saa jättää minua", sanoi hän silmät kyynelissä. "Enhän minä rakasta häntä."

"Kenties sinä et tiedä sitä vielä itsekään", väitin minä. "Sinä et tahdo tunnustaa sitä vielä itsellesi. Mutta uusi rakkaus itää jo sinussa, sinä olet huomannut kyllä, jos olet tahtonut huomata, sen ensimmäiset, salaperäiset ailahdukset."

"Minä pidän sinusta", sanoi hän ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri.

"Minä uskon sen", myönsin jalomielisesti. "Pidät vielä, pidät minustakin. Mutta sinä pidät myös hänestä. Hän on nouseva, minä mailleen menevä päivä."

"Sinä et ole ollut vielä koskaan noin julma minua kohtaan", sanoi hän hiljaa.

"En", vastasin minä, "sillä minä en ole ollut koskaan niin tosi. Myöskin hänelle tahdon olla yhtä tosi. Myöskin hänen kanssaan täytyy minun saada joku selitys aikaan."

"Ei, ei", sanoi hän pyytävästi ja hätäisesti.

"Kyllä", jatkoin minä järkähtämättä. "Se viirunaama kulkee täällä ja hakkailee minun henttuani. Jos hän luulee olevansa viekkaampi minua, hän pettyy."

"Hänhän pitää vain sinusta", sanoi Elsa.

"Hän teeskentelee vain sitä", sanoin minä, "tietäen siten helpommin sinut kietovansa. Eihän hän voi alkaa suhdettaan sinuun parjaamalla minua."

"Hän kiittää sinua", äänteli Elsa epätoivoisesti, "hän puhuu aina vain suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla sinusta".

"Sepä peijakasta", nauroin minä. "Juuri se todistaa hänen syyllisyyttään. Se poika on syntynyt konnaksi. Olen nähnyt aina hänen naamastaan, että hän on luotu päättämään päivänsä kuritushuoneessa."

"Nyt teet sinä veristä vääryyttä hänelle", väitti Elsa. "Sinä et itsekään tarkoita, mitä sanot. Olethan ennen puhunut pelkkää hyvää hänestä."

"Se oli ennen", sanoin minä. "Tein sen vain nähdäkseni, miten se vaikuttaisi sinuun. Samoin olen sinua hänelle kiittänyt ja tutkinut koko ajan hänen kasvonjuonteitaan."

"Ja mitä olet luullut niissä näkeväsi?" kysyi hän.

"Konnuutta, sulaa konnuutta", sanoin minä. "En olisi voinut uskoa, että ihminen voi olla niin nuori ja niin turmeltunut."

Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Se päättyi siihen, että Elsa purskahti vihdoin itkemään. Minä lohdutin häntä, sanoin puhuneeni pelkkää leikkiä ja sainkin hänet ainakin ulkonaisesti tyyntymään. Meidän kohtauksemme loppui pitkään suudelmaan ja syleilyyn. Ja pois mennessäni minä olin erittäin tyytyväinen itseeni, ajatellen, että jos heissä todella olisi jotakin sentapaista orastanut, tämä oli varmin keino kitkeä se pois ja säilyttää Elsa itselleni.

Mutta tuo kohtaus jäi mieleeni ja minä ajattelin paljon seuraavina päivinä sitä. Pidin sangen luonnollisena, että Lohipato olisi Elsaan rakastunut. Eihän hänellä näkynyt ketään muutakaan sivistynyttä naistuttavaa olevan ja olihan Elsa todellakin nainen, jollaista jokainen vähänkin syvempi luonne saattoi toivotella itselleen. Elsan suhteen minä sen sijaan olin varma asiastani. Hän on luja kuin kallio, ajattelin minä, hän on karu, miltei miehekäs luonne, hänestä kilpistyvät kaikki sentapaiset houkutukset. Päähäni ei edes pälkähtänyt, että hän voisi rakastua tuohon keltanokkaan, joka niin ikäisekseen kehittynyt kuin olikin sentään oli vain maalaistollo minun rinnallani.

Muuten oli Lohipato juuri viimeisinä viikkoina osoittanut erikoista henkistä vireyttä lehdessä. Hän teki työtä kahden edestä, hän kirjoitti paremmin kuin koskaan, hänen tehtäväkseen oli uskottu erään tärkeän, pitkän sanomalehti-kiistan hoitaminen, ja hän suoriutui siitä kaikella kunnialla. Hän suorastaan musersi vastustajansa. Koko kaupunki puhui siitä, hänen kompasanansa kulkivat suusta suuhun ja hänen terävä-näköiset todistelunsa ja päätelmäsarjansa olivat herättäneet itse herrojen johtokunnanjäsenten huomiota. Päätoimittaja oli hyvillään ja hykerteli käsiään.

"Lohipato on meille korvaamaton", sanoi hän minulle. "Hän on syntynyt sanomalehtimieheksi."

"Epäilemättä", vastasin minä. "Hänellä pitäisi olla vain vähemmän työtä ja enemmän palkkaa."

"Ei", sanoi päätoimittaja, "mutta enemmän työtä ja enemmän palkkaa. Sitä pitää hänellä olla. Nuori mies tahtoo ansaita kannuksensa."

"Hän on jo ansainnut ne", sanoin minä. "Mutta olisi oikein, jos johtokunta todellakin kultaisi ne."

Hän sai palkankorotuksen. Samalla vapautettiin hänet ikävimmistä reportterivelvollisuuksistaan ja ilmoitettiin hänelle, että jos hän todenteolla aikoi sanomalehtimies-alalle antautua, se olisi hyvin mieluista johtokunnalle, joka siinä tapauksessa tulisi pitämään huolta, että hän kenties jo ensi kesänä voisi saada pienen ulkomaisen opintorahan pistäytyäkseen ainakin Skandinavian ja Saksan sanomalehti-oloja tarkastelemaan. Suurempaa kunniaa ei ole ikinä tapahtunut niin nuorelle kynäniekalle. Hänen tiensä näytti johtavan kultaan ja kunniaan. Iloitsin vilpittömästi hänen onnestaan, sillä olihan hän oikeastaan minun kasvattini ja oppilaani ja lisäsihän se tavallaan minunkin arvoani lehdessä, että olin sellaisen harvinaisen kyvyn keksinyt, meillä Suomessa, jossa sanomalehtimiehiä kyllä kasvaa joka oksalla, mutta tuskin yhtään kunnollista. Olin tosin itse aikonut hakea tuota samaa matkarahaa, mutta vaikenin näin ollen visusti aikomuksestani, tuntematta edes pienintä kateuden oiretta häntä kohtaan. Hänen menestyksensä herätti pelkkiä hyviä ja jaloja ajatuksia minussa, sillä tiesinhän aina kuitenkin olevani päätä pitempi häntä.

Saman päivän illalla, jolloin hän oli saanut palkankorotuksensa, sanoi Elsa minulle, etten huomenna voinut tulla hänen luokseen, sillä Lohipato oli kutsunut hänet teatteriin. Se oli kuukauden ensimmäinen päivä. Myöskin minä olin kantanut palkkani, myöskin minulla sattui olemaan se ilta vapaa ja myöskin minä olin ajatellut sinä iltana viedä Elsan johonkin ravintolaan soittoa kuulemaan.

"Mutta teatterin jälkeen minä voin tavata sinut", sanoin hänelle ilmoittaen samalla aikomukseni.

"Niin, en tiedä, luultavasti", sanoi hän ja oli hyvin hämillään. "Lohipato on kyllä sanonut, että hän tahtoo pitää minulle pienet kemut teatterin jälkeen."

"Todellakin?" virkahdin minä, tuntien samalla kuin kyynpiston sydämessäni. "Niin, hänellä on kyllä syytä ilonpitoon. Häntä on onni potkaissut. Olenko kertonut sinulle siitä?"

"Hän on kertonut", vastasi Elsa hiljaa. "Hän sanoo, että ensimmäisen kerran hänen elämässään on kohtalo hiukan hymyillyt hänelle."

"Ja sen johdosta hän on kutsunut ulos sinut?" kysyin vielä, katsoen tutkivasti häneen.

"Niin."

"Eikä minua."

"Ehkä hän aikoo kutsua sinut joskus toisen kerran."

"Kiitos kunniasta. Mutta jos minä nyt kutsuisin samaksi illaksi sinut?"

"Minun on niin vaikea syödä sanaani."

"Mutta jos minä nyt kuitenkin tekisin sen?"

"Tekisit sen vain kiusataksesi minua. Mehän tapaamme aina toisemme."

"Tekin näytte tapaavan toisenne sangen usein. Mutta olkoon menneeksi minun puolestani."

"Ethän vain ole vihainen minulle?"

"En ollenkaan. Ymmärrän täydellisesti sinut."

Tällä kertaa minä olin todellakin äkäinen, en niin paljon Elsalle tosin kuin tuolle tomppelille, joka ei ymmärtänyt ensimmäisiä kohteliaisuuden vaatimuksia. Mutta myöskin Elsa oli mielestäni menetellyt vähemmän hienotunteisesti. Menin pois loukkautuneena ja päätin kostaa tuon kolttosen hänelle lähimmässä tulevaisuudessa.

Mutta miten? Pysymällä poissa hänen luotaan eräitä iltoja peräkkäin, luonnollisesti. Se oli aina ennen ollut pettämätön keinoni hänen suhteensa, jos oli sattunut joku solmu meidän välillemme tai jos olin ollut huomaavinani hänen alkavan kylmetä minulle. Varsinkin rakkautemme ensi-aikoina olin usein käyttänyt tuota keinoa, osaksi pakottaakseni häntä ratkaisevaan askeleesen, osaksi myös oman sisällisen ylpeyteni tähden, joka siihenastisessa sielullisessa yksinäisyydessäni oli kasvanut epäluonnollisen araksi, ärtyisäksi ja helposti loukkautuvaksi. Olin tuntenut monta julmaa, hekkumallista nautintoa huomatessani sen tepsivän Elsaan, sillä se todisti, että hän oli minun vallassani, että hän piti minusta enemmän kuin minä hänestä ja että minä siis olin häntä voimakkaampi. Minä voin erota, hän ei. Tuo oli aina täyttänyt merkillisellä onnentunteella minut. Luulin, että se kuului rakkauteen, että miehen ja naisen todellisen, terveen suhteen täytyi olla niin, enkä tiennyt mistään paremmasta. Sitäpaitsi oli niin suloista, kun Elsa tuollaisen loukkautumisen jälkeen teki parastaan keimaillakseen sekä lepyttääkseen suuttunutta herraansa ja sulttaaniansa. Että se voisi olla vaikeata hänelle, koska hän ei ollut rikkonut mitään, ei juolahtanut mieleeni, yhtä vähän kuin sekään, etten lopuksi aina leppyisi ja antaisi anteeksi hänelle. Sillä enhän minä tahtonut erota hänestä. Tiesinhän minä, mikä aarre hän minulle oli, ja olihan minulla kaikki syy olla häneen tyytyväinen. Mutta minä koettelin jumalia. Minä tahdoin tietää, rakastiko hän todella minua, ja toisekseen, olinko minä vielä itsenäinen mies vai kiersinkö jo jotakin itseni ulkopuolella olevaa kiintotähteä. Kokeeni oli aina onnistunut. Elsa oli aina soittanut puhelimella lehteen, pyytänyt tavata minua, ja minä olin suvainnut armossa suoda hänelle tilaisuuden puhdistautua ja minut jälleen omakseen miellytellä.

Tällä kertaa se ei onnistunut. Elsa ei antanut mitään merkkiä itsestään, minä olin poissa kolme iltaa hänen luotaan, istuin kapakoissa ja koetin juoda itseäni juovuksiin. Hyvällä tahdolla se jossakin määrin onnistuikin, mutta minulle ei ollut mikään ilo juoda, kummallinen tyhjyydentunne vaivasi minua, kaikki tuntui minusta rumalta, inhoittavalta ja kamalalta. Lopuksi minä en kestänyt enää, tein poikkeuksen säännöstä, odotin hänen konttorinsa ovella, siksi kuin hän tuli, ja kysyin aivan vaatimattomasti, sainko saattaa kotiin hänet.

Hän näytti suuresti hämmästyvän tästä odottamattomasta kohteliaisuudesta. Olikin kulunut vuosia siitä kuin hänelle oli sellaista minun puoleltani tapahtunut. Ennen, siihen aikaan kuin hän vielä oli epävarma, pyydettävä saalis, olin kyllä seisonut joka ilta kuin katulyhty täsmällisesti paikallani hänen konttorinsa ovella. Mutta myöhemmin, sitten kuin olin saanut hänet omakseni, olin yhä enemmän harventanut noita kotiinsaattamisia, siksi kuin ne olivat kokonaan jääneet pois. Osaksi ne olivat toimitustyöni vuoksi minulle todellakin epämukavia, osaksi tuntui tuollainen seinäkellon säännöllisyys minusta lapselliselta, orjuuttavalta ja yksitoikkoiselta. Tiesinhän tapaavani hänet kuitenkin joka ilta hänen kotonaan! Hänkin oli tottunut täydellisesti siihen ja oli joskus suorastaan kieltänyt minua turhan tautta vaivautumasta, jos puolipiloillani olin aikonut tulla häntä työpaikastaan kotiinsa opastamaan.

"Sinäkö se olet?" hän sanoi ja ojensi kätensä.

"Minä", virkahdin viattomasti, "kuka muu se voisi olla?"

"Ei kukaan. En ole nähnyt vain niin pitkään aikaan sinua."

"Enkä minä sinua. Siksi teki mieleni tavata sinut."

Hän kiitti, mutta hän näytti olevan yhä enemmän hämillään. Kävelimme hänen asuntoaan kohden, vaihdoimme vielä muutamia merkityksettömiä vuorosanoja, meidän puheemme katkesi, koetin punoa sitä uudelleen, mutta menestymättä. Hän oli kovin hajamielinen.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi hän nopeasti, katsomatta minuun.

"Eikö?" kysyin jälleen koettaen katsoa häntä silmiin. "Sinä olet tänään niin kovin kummallinen."

Hän nauroi väkinäisesti.

"Sinä luulet vain niin", sanoi hän. "Se johtuu siitä, ettet niin pitkään aikaan ole nähnyt minua."

Huomasin turhaksi enempää tiedustella häneltä. Odotin, mitä tuleman piti, sydän täynnä synkkiä aavistuksia. Hän tuntui olevan, koko ihminen, sisällisessä, hätäisessä sekasorrossa. Eikä hän osoittanut pienintäkään parannuksenteon merkkiä, katumusta tahi aietta lepyttää minua pitkän poissa-oloni jälkeen, joka hänen oli täytynyt käsittää mielen-osoitukseksi minun puoleltani. Olin kuitenkin jo itse liian suuressa sisällisessä jännityksessä tuohon poikkeukseen tavallisuudesta sen enempää huomiota kiinnittääkseni.

Asuntonsa porraskäytävän edessä hän pysähtyi.

"Me voimme kyllä mennä ylös", hän sanoi, "mutta me emme voi jäädä pitkäksi aikaa sinne".

"Miksi emme?" kysyin.

"Hän tulee sinne."

"Kuka hän?"

"Hän, Lohipato."

"Se ei suinkaan liene mikään este?" kysyin nyt jo kokonaan katkerana ja pilkallisena. "Enhän minäkään ole ollut ennen este hänen tulolleen."

Hän katsoi avuttomana minuun.

"Etpä suinkaan", sanoi hän. "Mutta me olimme sopineet hänen kanssaan mennä tänä iltana johonkin ravintolaan."

"Jälleen?" kysyin minä pitkäveteisesti. "Hän pitää paljon kemuja sinulle."

"Suo nyt anteeksi, että sattui näin", sanoi hän. "Mutta enhän tiennyt, että tulisit tänään. Ja minun on niin ikävä yksin olla ja sinua turhaan odottaa."

Tuohon en minä voinut sanoa mitään. Mutta minun sisälläni kiehui ja kihisi. Nyt ainakin täytyi minun saada täysi selko asiasta. Että heidän välillään oli jotakin, se oli selvää. Mutta minun oli saatava tietää, mihin saakka heidän suhteensa todella oli kehittynyt.

Seurasin ylös häntä hänen huoneesensa, istuin hetkisen sangen vaiteliaana, eikä minun ollut tarvis pitkiä aikoja odottaakaan, kun jo tuli kilpakosijani. Niin nimitin minä häntä jo ivallisesti mielessäni. Me emme olleet tavanneet toimistossa toisiamme näinä päivinä muuta kuin ohimennen. Meillä oli eri huoneet ja eri työmme siellä, vaikka hänen tapansa oli tulla usein minulta jotakin pikkuseikkaa kysymään tai muuten kanssani päivänkuulumisista pakisemaan. Nyt vasta pisti päähäni, että hän ei näinä päivinä ollut käynyt ollenkaan kamarissani. Välttikö hän tahallaan minua? Oliko hänellä jo paha omatunto? Katsoin tarkkaan hänen kasvonjuonteitaan, mutta en huomannut niissä mitään erikoista. Hän oli tyyni kuin tavallisesti, silmissään tuo synkistynyt, syventynyt ilme, jota jo jonkun aikaa olin koettanut turhaan selittää. Elsa yksin näytti levottomalta. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen meihin, hän nousi, hän istui, hän siirsi jälleen paikkaa, hän käyttäytyi sanalla sanoen kuin kompassi, joka on joutunut kahden vastakkaisen magneettivirran vaikutuksen alaiseksi. Tästä saakka ei mikään jäänyt minulta huomaamatta. Olin kuin peili, johon pieninkin sen piiriin sattuva ilmiö kuvastuu. Tunsin äkkiä, että minussa ei elänyt muuta kuin pää: kaikki muu oli kuin kuollut, kuin pois puhallettu. Olin aivan tyyni, aivoni olivat kylmät ja kirkkaat. Niillä olisi voinut vaikka lasia leikata. Olin pukeutunut sotisopaani, katsoin heihin kuin kahteen viholliseen.

Tahallani en johtanut keskustelua. Johtakoon hän, ajattelin myrkyllisesti sydämessäni, hän, tuo nuorempi, onnellisempi kilpakosijani, osoittakoon seurustelutaitoaan, olkoon pirteä ja mieltäkiinnittävä! Nythän hänellä on siihen hyvä tilaisuus. Kävi, kuten olin arvannutkin. Hänessä ei ollut miestä siihen. Hän näytti odottavan, että minä tavallisuuden mukaan täyttäisin huoneen hullutuksillani ja päähänpistoillani, ja kun minä vaikenin itsepintaisesti, hän teki jonkun heikon yrityksen, joka ei saavuttanut edes Elsan huomiota. Tämäkin katsoi odottavasti minuun, ikäänkuin pyytäen, että auttaisin häntä tätä kiusallista mielialaa keventämään. Katsokoon vain, ajattelin, minun ei ainakaan tee mieli olla teidän kahden hovinarrinne eikä pitää huolta pöytämusiikista, silloin kun teidän armonne suvaitsevat illastaa. Heillä ei ollut mitään toisilleen sanomista, ei ainakaan minun läsnä-ollessani. Lohipato näytti nololta ja Elsa sanomattomasti vaivautuneelta. Nautin todellakin kiusasta, jota tunsin heille tuottavani. Merkitsin sen heti mieleeni uutena halpamaisuuden asteena, jonka olin saavuttanut. Vielä joku päivä ennen en olisi uskonut sellaista itsestäni. Miksi minä en lähtenyt, miksi minä en jättänyt heitä kahdenkesken? Siksi että tahdoin täyden selon heistä ja saada heidät itsensä minun edessäni jollakin tavoin paljastamaan.

Vihdoin kävi hiljaisuus liian painostavaksi. Hermoni eivät kestäneet enää.

"Mennään", sanoin minä ja nousin päättävästi.

"Minne?" kysyi Elsa, luoden hätäisen katseen minuun.

"Syömään illallista luonnollisesti", sanoin keveästi. "Jonnekin ravintolaan. Tuletko mukaan, Luukas?"

Hän katsoi minuun, hän katsoi Elsaan, he loivat nopean, neuvottoman katseen toisiinsa. Eihän heidän auttanut muu kuin suostuminen. Se oli ensimmäinen pieni valonsäde minulle. Kenties he eivät olleet vielä selittäneet toisilleen tunteitaan? Kenties he eivät vielä olleet varmat toisistaan? Nähtävästi ei kumpikaan heistä vielä tahtonut mitään ratkaisua minun kanssani.

Tulimme ravintolaan, saimme yksityishuoneen. Mietin, kiusaisinko heitä edelleen passiivisena syrjästä-katsojana. Mutta tiesin jo ennakolta hermoni liian huonoiksi siihen ja valitsin toisen varmemman ja minulle edullisemman taistelutavan. Heittäysin jälleen hilpeäksi, sellaiseksi kuin olin ollut aina ennenkin heidän kahden seurassaan, laskin leikkiä, kerroin kaskuja, pakotin heidät ensin hymyilemään, sitten täyttä kurkkua nauramaan. Elsa oli kuin olisi päässyt painajaisesta. Lohipato koetti mahdollisimman kauan pidättää nauruaan, mutta lopuksi täytyi hänenkin minun mukanani hohottaa. Välillä he katsoivat toisiinsa eräänlaisella keskinäisellä ymmärryksellä, jonka otin visusti vaarin ja jonka selitin omalla tavallani. Nähtävästi heidän kahdenkeskeiset puhelunsa eivät käyneet tässä äänilajissa. Nähtävästi he tahtoivat sanoa toisilleen: Tuollainen hän on, hän on parantumaton, hän tekee pilaa kaikesta, eikä hänen kanssaan auta muuta kuin hullutella! Epäilemättä tuo ajatus, jonka selvästi luin heidän silmistään, olisi jossakin muussa tuokiotilassa syvästi loukannut minua. Mutta tällä kertaa oli minulle vain pääasia tuudittaa heidät ensin aivan turvallisiksi, että sitä helpommin voisin vaania heitä ja että he sitä täydellisemmin itsensä minulle sitten esittelisivät.

Juoneni onnistui loistavammin kuin olisin osannut arvatakaan, jopa niin täydellisesti, että puoletkin siitä olisi hyvin riittänyt minulle. En tahdo kieltää, että onnellinen tulokseni oli myös suureksi osaksi ikuisen suojeluspyhäni, — kaikkivaltiaan Sanctus Spirituksen ansiota. Mutta minä kutsuin hänet avukseni, minä ohjailin varovasti ja taitavasti hänen askeleitaan, minä kaasin heihin summattomat määrät miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, mutta niin sirosti ja salakavalasti, että he eivät ollenkaan huomanneet sitä. Oikeastaan oli tarkoitukseni juottaa hutikkaan ainoastaan tuo nulikka, joka niin tuiki hävyttömästi oli hypännyt nenälleni. Mutta sitten, nähdessäni, että myöskin Elsa, joka muuten tuskin maistoi, nyt hoiteli lasiaan epätoivon urhoudella, ajattelin: Soromnoo, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kyllä tästä hyvä tulee. Me joimme viiniä, söimme, otimme ryyppyjä, joimme taas toista viiniä, sen päälle kahvia ja erilaisia liköörejä. Olin kaiken aikaa hyvin varuillani, vaikka tiesin olevani koeteltu, arpiniekka uros tällä taistelukentällä.

Huomasin ensiksikin, että Lohipato ei kohdellut minua entisellä, nuorelle miehelle sopivalla kunnioituksella. Ahaa, ajattelin, se on ensimmäinen seuraus siitä, että hän katsoo jo saaneensa jonkinlaisen yli-otteen. Huomasin vielä, että hänellä oli intohimoinen halu sanoa vastaan minua, hänellä, joka ennen aina oli kainosti jokaista mielipidettäni kannattanut. Hän suorastaan näytti hakevan riitaa minun kanssani. Hoitelin hänen vastaväitteitään leikillisellä, hyväntahtoisella ylemmyydellä. Kerran, jostakin aivan vähäpätöisestä ja meille merkityksettömästä seikasta puhuessamme, näin äkkiä vihamielisen välkähdyksen hänen silmässään. Ahaa, ajattelin, oletko sinä sitä laatua? Varo itseäsi, sillä nyt en minäkään tunne enää mitään armahdusta! Nyt muutuin minä päällekäyjäksi, hän puolustajaksi. Kuten ehkä tiedätte, ei minulta ole sana vielä koskaan puuttunut, kun todella olen tarvinnut sitä. Sillä kertaa minä suorastaan säkenöin, minä pidin sellaisen älyn ja sukkeluuden ilotulituksen hänen päänsä ympärillä, että hän ei tiennyt enää tälle maailmalle. Tuskin oli sana hänen huuliltaan lennähtänyt, kun minä otin jo kiinni siitä, heitin sen ilmaan, osoitin sen järjettömyyden, ja pudotin sen hänelle takaisin kaikissa hymyn ja huumorin sateenkaaren väreissä kimaltelevana. Hän ei voinut sanoa enää mitään, ja jos hän sanoi, hän kävi aina typerämmäksi. Vihdoin hän rupesi laskettelemaan suustaan suoranaisia raakuuksia. Minä hymyilin, minä katsoin Elsaan, kohotin olkapäitäni ja vetosin hänen arvosteluunsa. Elsa kallistui silmin-nähtävästi minuun päin, sillä nyt olin minä voimakkaampi. Hän katsoi minuun entisellä, alistuvalla hellyydellä, mutta hän katsoi myöskin kilpailijaani, ja piti kätensä ikäänkuin minua ärsyttääkseen tämän käden päällä pöytäliinalla. Äkkiä rupesi Lohipato voimaan pahoin. Hän mykistyi kokonaan, hän kävi kuolemankalpeaksi, hän kieltäytyi maistamasta mitään enää, kätki pään käsiinsä, ja tuijotti taas eteensä synkkänä ja totisena.

"Sinä olet niin kalpea, niin kalpea", sanoi Elsa huolestuneena. "Oletko sairas?"

Hän ei vastannut mitään, hän vain pudisti päätään ja koetti saada kulmakarvojaan oikeaan järjestykseen. Tiesin, mitä laatua tuo sairaus oli, ja pelkäsin, että hän siinä silmänräpäyksessä rupeisi ylen-antamaan, kun hän onneksi nousi ylös ja hoippui notkahtelevin polvin ulos huoneestamme. Hän palasi takaisin, mutta ei selvempänä. Hän istui, veti tuolinsa lähemmä Elsaa ja laski kätensä hänen vyötäisilleen rakastavalla, onnellisella, idioottimaisella ilmeellä, jossa ei näkynyt pienintäkään häpeäntunnetta minun läsnä-olostani. Elsa katsoi minuun anteeksi-pyytävästi, katsoi häneen suojaavasti ja äidillisesti, mutta ei näyttänyt suuttuneelta eikä loukatulta. Nyt olin minä nähnyt tarpeeksi. Ehdotin poislähtöä ja sain heidät todellakin kunniallisesti kadulle sieltä.

Elsa kulki hänen käsikynkässään. He inhottivat minua niin, että olisin mieluimmin jättänyt heidät, mutta huomasin, että Elsa horjahteli. En ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä tuossa tilassa, säikähdin, pelkäsin häväistysjuttua. Katsoin tuohon toiseen ja huomasin, ettei hänestäkään ollut ritarilliseksi saattajaksi, sillä hänellä oli täysi työ pysyä omilla jaloillaan. Vihelsin ajurin, istuin itse, pakotin heidät puoliväkisin siihen, ja käskin ajamaan Elsan asuntoon. He huojuivat ajurissakin, Elsan hattu riippui niskassa, ihmiset katsoivat, jokainen sekunti oli minulle iankaikkisuus. He itse olivat onnellisessa tietämättömyydessä tilastaan, hymyilivät autuaasti, puristelivat toisiaan, Elsan luodessa aina välillä minuun pitkiä, tutkivia, voitollisia silmäyksiä. Jumalan kiitos, matka loppui vihdoin. Saatoin ylös heidät, sanoin nopeat jäähyväiset, joihin he eivät ehtineet vastata mitään, suljin oven heidän jälkeensä ja riensin kadulle juoksujalkaa. Nyt se oli sitä myöten selvä! Nyt ei minulla enää koskaan voinut olla mitään tuossa talossa tekemistä.

Olin hirvittävässä sisällisessä jännityksessä. Vaikka olinkin poistunut siinä varmassa vakaumuksessa, etten koskaan enää tahtoisi tavata Elsaa, en nähdä häntä, enkä tietää hänestä mitään, vaivasi minua kuitenkin sanomattomasti ajatus, että nuo kaksi nyt olivat keskellä yötä siinä samassa huoneessa, jossa itse ennen olin kokenut niin monta suloista nautintoa. Mitä he tekivät siellä? Katsoivatko he toisiaan, sopersivatko he älyttömiä hyväilysanoja vai vaipuivatko suorastaan uinailevaan syleilyyn? Katsoen heidän sielulliseen ja ruumiilliseen tilaansa, pidin luonnollisimpana viimemainittua mahdollisuutta. Ja sillä aikaa kuljin minä täällä yksin, yössä, katuja pitkin! Miksi olinkin jättänyt heidät sinne? Mieleni teki jo palata takaisin, mutta en iljennyt, ylpeyteni esti siitä minua. Minne menisin siis? Tunsin olevani toimistotyöhön kykenemätön, kotini kauhisti minua, pistäydyin erääsen syrjäiseen ravintolaan, jossa toivoin saada rauhassa koota ajatuksiani ja miettiä minua kohdannutta onnettomuutta koko laajuudessaan.

Sielläkin sattui olemaan pari tuttavaa. He huomasivat heti ovelta minut, nousivat, tulivat luokseni ja pyysivät minua pöytäänsä istumaan. Olisin mieluimmin karannut, mutta pelkäsin myös yksinäisyyttä. Suostuin sentähden, istuin heidän pöytäänsä, tilasin jotakin, koetin keskustella, mutta huomasin olevani niin hermostunut, että voin puhua tuskin, ainoastaan harvakseen, sana sanalta, kuin vanha ukko. He katsoivat kummastuneina minuun.

"En ole oikein terve", selitin heille. "Sitäpaitsi on minulle tapahtunut jotakin ikävää."

Kasvoni mahtoivat olla merkillisen näköiset, sillä he tulivat heti hyvin vakaviksi. En voinut sietää heidän hiljaista osan-ottoaan, pyysin anteeksi, nousin ja tapasin itseni jälleen kadulta. Sielustani ei poistunut hetkeksikään mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka tuolla yksinäisessä kamarissa tällä hetkellä toisiaan syleilivät. Ja noista kahdesta oli toinen minun ystäväni, toinen rakastajattareni!

Entinen ystäväni, entinen rakastajattareni! En tahtonut enää ajatella heitä, en tunnustaa itselläni olevan enää mitään heidän kanssaan tekemistä. Olin ottanut ajurin ja ajanut kotiin, kulkenut kuin unessa portaita ylös ja pistänyt avaimen oikeaan ovilukkoon. Heräsin vasta tietoisuuteen kuullessani sen heikon kirahduksen. Astuin huoneeseeni, tein tulta ja katsoin ympärilleni. Autius ja tyhjyys henkivät joka taholta vastaani.

"Täytyy olla tyyni, aivan tyyni", höpisin itsekseni.

Riisuuduin verkalleen, menin sänkyyni, puhalsin kynttilän sammuksiin. Mutta minun oli mahdoton nukkua. Viha, inho, ylenkatse ja lemmenkateus soutivat tulikerinä suonissani. Koko sielullinen elimistöni tuntui olevan järkytetty. Näin heidät mitä hekkumallisimmissa asenteissa, onnellisina, halailevina, hourailevina voitonriemusta ja armaasta antaumuksesta. Muistin jokaisen yksityiskohdan Elsan ruumiista, hänen povensa, hänen hartiansa, hänen uumenensa, jalkansa ja käsivartensa. Tuo kaikki oli nyt toisen hyväilyjen esineenä! Kaikkea tuota kauneutta peitti nyt toinen suudelmilla! Kuulin äkkiä, että purin äänekkäästi hampaitani. Kimposin ylös, sytytin kynttilän, otin käteeni kirjan yöpöydältä. En voinut lukeakaan. Sydämeni tykytti haljetakseen, minua puistatti, ja aina välillä kävivät salamantapaiset hermo-iskut varpaisiin asti takaraivostani. Nousin ylös, puin päälleni, rupesin kävelemään edestakaisin kamarissani.

Ei kukaan ihminen tiedä, mitä minä kärsin tuona yönä, enkä ole tiennyt ennen, että ihminen yleensä on niin suureen kärsimykseen kykenevä. Valitin ääneen, kun koski liian kovasti. Kaduin tuhat kertaa, että olin jättänyt kahden heidät. Miksi en ollut jäänyt mieluummin vaikka heille tulta näyttämään? Muru murulta rapisi ylpeytesi ja miehinen vastustusvoimani tuon suuren tuskan kouristaissa. Haihtuivat viha ja ylenkatse, minä olisin ottanut Elsan takaisin, vaikka vielä punoittavana toisen suudelmista. Mutta huolisiko hän enää minusta? Kenties oli hänen rakkautensa jo kokonaan sammunut minuun? Nyt vasta minä tunsin olevani oikein köyhä, oikein orpo maailmassa. Nyt vasta kävivät pimeys ja hiljaisuus ja yön äärettömyys peljättäviksi ympärilläni. En koskaan, en koskaan saisi siis enää kohdata hänen kirkasta, lempeää katsettaan, en painaa häntä povelleni, en nähdä hänen hiljaa raukeavan rakkauteensa! Elämä menisi, vuodet vierisivät, ei kukaan minua ymmärtäisi, sieluni kävisi aina yksinäisemmäksi. Kuluisin kapakassa ja toimistossa, viettäisin yöni tässä piinakammiossa, tulisin aina oudommaksi, eriskummallisemmaksi, ensin itselleni, sitten muillekin epäilemättä. Minulla ei olisi mitään pohjaa, ei mitään keskipistettä, luisuisin, haihtuisin, häviäisin. "Ihminen ei voi olla yksin, ei yksin", ääntelin itsekseni. Sinä yönä olisi kelvannut seurakseni kuka tahansa, portto, koira, kissa tai pahin viholliseni, kunhan se vain olisi ollut jotakin elävää, hengittävää! Ja minä tiesin, että tulisi monta tuollaista yötä. "Ei yksin, ei yksin", ääntelin rukoilevasti valittaen. Katsoin aina välillä kelloani, eikö loppuisi tämä kauhun yö. Sekunnit olivat viikkoja, minuutit kuukausia. Ihmettelen, että elän vielä. Mutta minä en soisi sellaista yötä kenellekään, en niillekään, jotka minulle olivat sen valmistaneet.

Minä murruin sisällisesti. Minä nöyrryin, minusta tuli heikko, kurja kuolevainen. Annoin anteeksi kaikille vihollisilleni, annoin anteeksi myös noille kahdelle syylliselle. Minä olin valmis vaikka suutelemaan ruoskaa, kunhan joku elävä olento vain viitsisi piestä minua sillä. Olisin mennyt minne hyvänsä, missä vain oli ihmisiä, mutta enhän minä voinut yöllä mennä mihinkään. Kello tuli 2, tuli 3, tuli 4, 5 ja 6. Minä olin kävellyt 1:stä saakka. Olin väsynyt, polveni horjuivat, päätäni pakotti, ja kuitenkin minä kävelin yhä. Jokainen askel kohotti minut aina korkeammalle inhimillisen jalouden asteelle. Ei ollut sitä rikosta, jota en nyt olisi antanut anteeksi Elsalle, jos vain olisin voinut olla varma, että hän ei kokonaan hylkäisi minua. Odotin aamua, tuntien siihen saakka tuskin kestäväni. Laskin hetkiä, pelkäsin tulla liian varhain, jolloin hän ehkä ei päästäisi minua sisälle, ja taas liian myöhään, jolloin hän ehkä jo olisi mennyt ulos. Minun täytyi, minun täytyi nyt juuri tavata hänet! Vaikka polvillani minä pyytäisin ja rukoilisin häntä, että hän ottaisi minut vielä kerran omakseen! Ja klo 1/2 9 minä todellakin kompuroin harmaassa, kylmässä aamusumussa hänen ovelleen, kukka kädessäni, valmiina liehakoimaan, valehtelemaan ja tekemään mitä halpaa tahansa, jos hän vielä ottaisi minut armoihinsa.

Voitteko ymmärtää sitä? Niin heikko voi ihminen olla, kun tyhjyyden kammo häntä ahdistaa. Te ette ole koskaan sitä tunteneet? Siispä ette koskaan ole naista rakastaneet. Oikea rakkaus pyyhkii pois kaikki, sisällisen itsenäisyytemme, ylpeytemme, oman arvon ja kunnian tuntomme, jos niin tarvitaan. Mitä ne ovat? Koruja, ylellisyystavaraa, tuon yhden välttämättömän, tuon ainoan arvokkaan rinnalla, jota ei voi, ei tahdo kadottaa.

Mitä sitten seurasi, ei kuulu tähän. Valloitin takaisin rakastajattareni. Lohipato rupesi juomaan, sanoi itsensä irti lehdestä, meni rappiolle eikä ole senjälkeen noussut enää. Taitaa olla jossakin sukulaistensa luona koti-opettajana. Mutta myöskään meidän suhteemme Elsan kanssa ei kestänyt enää kauan tuon tapauksen jälkeen. Olin kärsinyt liiaksi, en voinut kärsiä enempää. Vihasin salaa häntä, siksi kuin jaksoin tehdä eron hänestä. En kaipaa häntä, sillä nyt on minulla toinen, nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Olen tylsistynyt. Mutta siunaan häntä siitä, että hän opetti minulle, miten kaamea elämä on, jos tahtoo sen läpi yksinäisenä ja ylpeänä vaeltaa.

Minä en voinut. Vain nerot ja mielipuolet tekevät niin.