KIRSIKKAPUU.

Minä tartuin onneeni, kertoi pankinjohtaja Koskenkorva, mutta päästin sen jälleen käsistäni. Hän oli erään entisen sotilaan tytär, isä puolalainen, äiti juutalainen. Isä oli kuollut aikoja sitten ja äiti oli jonkinlainen epämääräinen kaupustelijatar. Äiti lähetteli tytärtään kauppaamaan hirveän kömpelösti tehtyjä vaatekukkasia, jotka menivät kuin kuumille kiville, sillä hänen tyttärensä, joka siihen aikaan oli noin kuuden- tai seitsentoistavuotias, ei tarvinnut muuta kuin katsoa, niin jokainen tyhjensi kukkaronsa hänelle. Hän oli kaunis kuin enkeli, mutta pikemmin pimeyden enkeli kuin valkeuden. Hänen tukkansa oli tumma, hänen silmänsä suuret, synkät ja kimaltelevat, hänen vartensa hoikka kuin elämänlanka. Huomattavinta hänessä kuitenkin olivat hänen huulensa, jotka olivat kuin kaksi yhteenpuserrettua kirsikkaa. Ristin mielessäni hänet heti "kirsikkapuuksi". Hän oli niin kaunis, että ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan. Eikä kukaan voinut ymmärtää, että niinkin pitkä ihminen voi pysyä pystyssä niin kapean varren varassa. Hänet olisi vyötäisten kohdalta voinut sulkea miehen kahmaloon.

Muistan nähneeni ensi kerran hänet eräässä kadunkulmassa, johon hän oli pysähtynyt jonkun ystävättärensä kanssa. Kuljin heidän ohitseen ja hän katsoi minuun tuimasti, vakavasti ja tutkivasti.

Hänen katseensa poikkesi siihen määrään kaikkien niiden naisten katseista, jotka olin nähnyt, että se piirtyi syvälle mieleeni ja että muistan sen vielä tänäpäivänäkin. Siinä katseessa ei ollut mitään tavanmukaista. Siinä oli kummallinen, kiihkeä ja miltei äkäinen mielenkiinto jokaista uutta ilmiötä kohtaan, joka ohimennenkin sattui hänen polulleen, aistituoreus ja elämänharrastus, jonka me useimmat jo lapsuudessa olemme kadottaneet.

Hän oli suuri lapsi todellakin, naivi sielunsa sisimpään, mutta naivi sillä tavoin, että kaikkien, jotka joutuivat hänen lähelleen, täytyi häntä salassa kadehtia. Hänessä ei ollut mitään tylsää, ei mitään muodostettua, pyöristettyä ja tylppäpäistä. Hän oli lahjomaton, alkuperäinen luonto itse, kirottava ja siunattava, vihattava ja rakastettava kaikessa raa'assa, kirpeässä, alastomassa ihanuudessaan.

Eräänä päivänä hän ilmestyi ovelleni. Ostin kaikki hänen tekokukkansa ja maksoin setelirahalla. Hän aikoi antaa minulle jotakin takaisin, minä viittasin, että hänen ei tarvitsisi tehdä sitä, hän kiitti ja meni matkoihinsa. Viikon päästä hän tuli jälleen. Hän sai taas setelirahansa ja minä hänen tekokukkansa, jotka heti heitin uuniin luonnollisesti. Nyt alkoi kummallinen suhde meidän välillämme. Hän palasi säännöllisesti joka viikko, samana päivänä ja samalla kellonlyömällä, minä tiesin, mistä oli kysymys, ja pidin aina yhtä suuren paperirahan hänelle jo valmiiksi varattuna liivintaskussani. Lopuksi ei meidän välillämme enää vaihdettu sanaakaan. Hän katsoi minuun ja ojensi kukkansa, minä katsoin häneen ja ojensin rahani hänelle. Luulen, että se olikin onnellisin suhde meidän välillämme.

Tuota kesti kokonaisen talven. Hänen käyntinsä vaikuttivat omituisen virkistävästi minuun. Tulin hyvälle tuulelle, löin näppiäni, kuljin vihellellen edestakaisin huoneissani ja tunsin itseni puolta nuoremmaksi. Olinkin ollut siihen aikaan sangen alakuloinen. Vaimoni oli kuollut pari vuotta sitten ja minä olin jäänyt yksin pojan kanssa, josta juuri piti tulla ylioppilas, ja tytön, joka vielä kävi lyhyissä hameissa. Heillä kummallakin oli omat elämänharrastuksensa. He eivät enää kaivanneet äitiään eivätkä vielä minua. He joko eivät huomanneet ääretöntä sisällistä yksinäisyyttäni taikka eivät voineet sitä lievittää. Koti oli käynyt tyhjäksi minulle. Minä kuljin kuin erakko maailmassa. Koetin etsiä seuraa, ajanvietettä. Kaikki turhaan! Tunsin olevani vanha, auttamattomasti vanha, ja aloin jo tottua tuohon ajatukseen. Uusiin naimisiin minä en aikonut. Täytyihän miehen jo minun ijälläni voida kieltäytyä maailmasta. Tässä tuli avuksi minun uskonnollinen vakaumukseni. Päätin elää lasteni hyväksi ja tiesin, että tuo olisi myöskin Jumalalle otollisinta. Oikeastaan olisi sydämeni velvollisuus ollut täyttyä rajattomasta riemusta ja autuudesta. Mutta niin syvät ovat synnin juuret meissä, että mieleni pysyi yhä edelleen harmaana ja murheellisena.

Hän toi jälleen väriä minun elämääni. Vaikka hän ei sanonut mitään enkä minä mitään, hänen kuvansa säilyi sielussani. Minulla ei ollut mitään aikomusta häntä sen enemmän lähestyä. Mutta ollakseni oikein rehellinen, on minun tunnustettava, että hän vaikutti ensimmäisestä silmänräpäyksestä aistillisesti minuun, aistillisemmin kuin kukaan muu nainen, ärsyttävämmin kuin pahin vihollinen. Ja epäilemättä hän oli vihollinen. Hän loi suorastaan vihamielisiä silmäyksiä minuun eikä hän enää kiittänyt edes minua rahastani. Kuitenkin hän tuli aina takaisin. Tiesin, että se tapahtui yksinomaan rahan vuoksi, jonka hän oli tottunut saamaan minulta, ja iloitsin sentään siitä. Niin köyhä minä olin ulkopuolisista ilon-aiheista siihen aikaan.

Onneksi hän tuli aina kellonlyömällä, jolloin tyttäreni oli tanssikoulussa ja herra poikani mittaili päästä päähän esplanaadia. Olin kotona yksin kuuron emännöitsijämme kanssa, joka vain harvoin kuuli ovikellon soiton keittiöönsä. Muuten oli tuo hänen luonnonvikansa minulle iankaikkisen kiusan lähde, mutta muistan, että tässä tapauksessa siunasin sitä, sillä minulle oli muodostunut suoranaiseksi iloksi itse ottaa vastaan hänet eteisen kynnyksellä. Hän ei koskaan astunut kynnyksen yli. Me suoritimme äänettömän kohtauksemme miltei oven raosta. Hänen tuima, tutkiva katseensa putosi kuin kielletty hedelmä minulle ja minä häpesin sanomattomasti heikkouttani. Sillä eihän minun, keski-ikäisen leskimiehen, kahden lapsen isän ja yhteiskunnan pylvään, olisi millään muotoa sopinut nauttia tuollaisesta. Taivaallista tuomariani minä en niin paljon hänen yhteydessään ajatellut. Hän jollakin selittämättömällä tavalla mataloitti minua, ohjaten kaiken huomiokykyni maallisiin, etten sanoisi maanalaisiin ja lihallisiin asioihin.

Kerran keväällä, tuolla samalla hetkellä ja tuona samana viikonpäivänä, tuli hänen äitinsä. Se oli odottamaton yllätys minulle, vaikka ei miellyttävintä lajia, sillä hänen äitinsä oli tanakka, lyhyenläntä juutalaismuija, jokseenkin minun ikäiseni. En tahdo sanoa, että hän olisi ollut aivan ruma. Entisen kauneuden jäljet näkyivät kyllä vielä hänen kasvoillaan. Mutta kuitenkin. Minä peräydyin hämmästyneenä. Hän astui sisälle rohkeasti, kysyi, olinko minä se ja se, ja pyysi puhua pari sanaa kanssani. Aukaisin äänettömänä hänelle oven kamariini.

Heti sen tehtyäni kaduin sitä. Miksi en ajanut ulos häntä, kuten olin suoriutunut ennen niin monesta kutsumattomasta kävijästä? Enhän tiennyt edes silloin vielä, että hän oli tuon tuntemattoman kaunottaren äiti. Ja jos olisin tiennytkin, mitä oli minulla oikeastaan mokoman roskaväen kanssa tekemistä? Arvattavasti olin niin hämmästynyt, etten ehtinyt koota ajatuksiani. Kenties aavistin myös, että täytyi olla joku salaperäinen yhteys tulijan ja tuon kauniin tytön välillä, jonka olin tottunut samaan aikaan kynnykselläni tapaamaan.

Hän istui käskemättä. Vasta sitten hän esitteli itsensä.

"Minä olen Xenian äiti", hän sanoi, "sen, jolta herra ostaa tekokukkia".

Nyt tiesin siis, että hänen nimensä oli Xenia, ja pidin luonnollisena, että hän oli kertonut myös äidilleen omituisesta herrasta keskikaupungilla, joka osti aina kaikki hänen kukkansa ja maksoi ruhtinaallisesti.

"Minä olen ollut kipeä", sanoi hän sitten, "enkä ole voinut kukkia tällä viikolla valmistaa. Siksi ei Xenia tahtonut tulla tyhjin käsin."

Arvasin, että hän puolestaan ei aikonut lähteä tyhjin käsin, ja kopeloin jo taskuani ojentaakseni hänelle rahan, joka siellä oli jo valmiina hänen tytärtään varten.

"Herra pitää tekokukista?" ehätti hän nopeasti kysymään.

"Kyllä", vastasin minä epäröiden, nähdessäni hänen luihun silmäyksensä.

"Mutta herralla ei ole, mihin niitä asettaa?" kysyi hän jälleen, luoden pikaisen katseen ympäri huonettani.

"Ei", vastasin minä umpimähkää, "ei tässä huoneessa".

"Herra ostaa sitten minulta tämän", hän sanoi vetäen esille erään maalatun, banaalin lasimaljan. Samalla mainitsi hän hinnan, joka oli suorastaan sikamainen tavaran arvoon nähden.

Sanoin, etten tarvinnut sitä, mutta ojensin hänelle kuitenkin rahat, päästäkseni mitä pikimmin hänestä, sillä hänen läsnä-olonsa todellakin inhoitti sieluani.

"Herra ei pidä tästä?" virkkoi hän kiiluvin silmin, kätkien nopeasti saamansa rahasumman. "Meillä on kotona monta muuta samanlaista, mutta eriväristä lasia."

Sanoin, etten tarvinnut hänen lasejaan, ja avasin oven hänelle eteiseen. Hän hymyili nöyrästi, ilkeästi ja alammaisesti.

"Jos herra tahtoo, herra voi käydä itse valitsemassa."

Hän mainitsi katunumeron, jota minä en viitsi tässä mainita, ja luikahti eteiseen. Seurasin häntä, sillä tiesin, että hän ei pääsisi omin neuvoin ovesta.

"Herra voi tulla, milloin vain haluttaa, me olemme aina kotona, jos en minä, niin tyttäreni."

Suljin oven hänen jälkeensä suutuksissani. Tunsin koskettaneeni johonkin limaiseen, häpeälliseen, ja annoin ankaran käskyn palvelijattarelle kuunnella tarkemmin ovikelloa, ettei minun tarvitsisi vaivautua avaamaan kaikenlaisille epäilyttäville henkilöille.

Ihme kyllä, mielenkiintoni tuon tytön suhteen ei vähentynyt yllämainitun käynnin johdosta. Hän vaikutti nyt minuun liljalta, joka on kasvanut rikkaläjällä. En tiedä koskaan olleeni mikään mielikuvitus-ihminen, mutta ainakin eroottisen mielikuvituksen hän oli minussa eloon herättänyt. Näin kuvia, jotka olivat yhtä viehättäviä aistilliselle kuin kauhistavia yli-aistilliselle olemukselleni. Piirsin mielessäni yksityiskohtia hänen kasvoistaan ja puvustaan, jonka mustalaishetaleinen köyhyys säälitti sydäntäni. Hän herätti todellakin surkutteluani, aivan yhtä paljon kuin hänen ympäristönsä, josta olin nähnyt pienen vilahduksen, herätti inhoa ja torjuvaa itsesäilytystä. Mutta molemmat vain kiihottivat eroottista vaistoani, joka vihdoin kasvoi niin epäluonnolliseksi, että todellakin tein tuon turmiollisen, kohtalokkaan vieraskäynnin.

En tiedä, tokko viitsinen kertoa sen seikkaperäisyyksiä, yhtä vähän kuin niidenkään, jotka sitten seurasivat. Kerron ainoastaan, että he asuivat eräässä pienessä kamarissa pihan perällä, jonne sitten pujahdin useamminkin illan hämärässä. Tiesin mitä tein, kaduin joka kerran jälkeen katkerasti tekoani, enkä kuitenkaan voinut olla sinne menemättä. Huone oli jaettu kahtia ohuella vaateseinällä, jonka toisella puolen oli jonkinlainen kyökkikomero, missä äiti askarteli, toisella puolen tyttären valtakunta, tarkoitettu samalla vierashuoneeksi. Siinä oli äärettömästi kaikenlaista pikkurihkamaa, huonekalut hujan hajan, ja vaikka huone itse asiassa oli sangen tilava, ei siinä usein tahtonut olla edes vapaata istumapaikkaa. Näyttelin yhä edelleenkin vakavaa, hiukan ihmisystävällistä kauppatuttavaa, jolla tosin oli omituiset makunsa ja taipumuksensa, mutta ei suinkaan mitään irstaita aikomuksia mielessään. Minulle riitti aluksi vain muutaman minuutin käynti siellä. Näin milloin äidin, milloin tyttären, suoritin ostokseni, vedin tuota ilmaa sieraimiini, ja menin pois niin voimakkaassa eroottisessa mielialassa, että se souti monta päivää suonissani. Tunsin henkisesti turmeltuvani. Huusin joka yö avukseni Jumalaa, mutta heräsin joka aamu entistä saastaisempien mielikuvien kahlehtimana. Aavistin jo edeltäpäin, että nyt, kuten joskus ennenkin, lihan himo voittaisi hengen alttiuden minussa. Mutta en ole koskaan rehellisemmin taistellut, enkä kuitenkaan koskaan tuntenut vaipuvani sen syvemmälle.

Olisin kenties vielä voinut kunnioittaa itseäni, jos tarkoitukseni olisi ollut yksinkertaisesti vietellä hänet. Se olisi ollut edes jonkinlaista suoraa peliä, joka olisi loppunut sitten kuin tarkoitukseni olisi ollut saavutettu ja josta minä olisin päässyt viikon, parin sisällisellä kurinpidolla ja katumuksella. Mutta hän herätti eräitä turmeltuneita, epäluonnollisia vaistoja, joita en koskaan ollut ennen tuntenut, jotka kumpusivat esille olentoni syvimmistä, salatuimmista onkaloista ja hallitsivat kuin teräskourin koko hermostoani. Epäilemättä ne säikyttivät minua, mutta tuottivat samalla suurempaa aisti-iloa kuin mikään luonnollisen sukupuoli-elämän tietä saatu hermovaikutus. Te arvaatte, kuinka minä kärsin siitä. Sillä teille, jotka ette tunne Jumalaa, on tietysti samantekevää, saatteko ilonne luonnollista tai epäluonnollista tietä. Mutta minulle, joka ainakin parempina hetkinäni tunnen itseni hänen kurjaksi, katuvaiseksi tuhlaajapojakseen, on hyvin tärkeätä pitää kiinni kaitselmuksen määräämästä järjestyksestä myös aistillisiin nautintoihin nähden, ettei niiden tuottama synnintunto minua kokonaan ruhjoisi ja musertaisi. Kohtuus on paras kaikessa, ja kultainen keskitie se polku myös sukupuoli-elämään nähden, jolta me parhaiten voimme poimia sekä synnin ruusut että taivaan kyynelkimaltavat liljankukat.

Muutaman minuutin käynnit tuossa paheenpesässä eivät riittäneet minulle enää. Ne tihentyivät ja samalla pitenivät. Panin merkille, että se miellytti suuresti hänen äitiään, joka silminnähtävästi tahtoi parittaa meidät toisillemme, tietysti tukevaa aineellista korvausta vastaan minun puoleltani. Mutta enhän minä ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Täytyihän minun ensin ottaa selko tavarasta, voidakseni olla varuillani hinnan suhteen, joka minun todennäköisesti oli siitä maksettava.

Xenian arvo nousi silmissäni, mitä enemmän tutustuin häneen. Samalla kävi hänen ensin niin yksinkertainen luonnekuvansa minulle aina monisäikeisemmäksi ja vaikeammaksi ymmärtää. Minä, joka pettymisen pelosta aina mieluummin edellytän pahaa kuin hyvää ihmisistä, olin alussa luullut häntä laitakaupungin turmeltuneeksi lapseksi, joka jo ensimmäisinä tyttövuosinaan oli suorittanut laajemman ja perinjuurisemman elämänkoulun kuin useimmat perhetytöt koko ijässään. Hänen synkkä, tutkiva katseensa, hänen vapaa käytöstapansa, hänen koristelematon, miltei julkea kielenkäyttönsä, kaikki viittasivat siihen suuntaan. Mutta minä huomasin pian, että se oli väärä otaksuma. Hän ei ollut turmeltunut, vaan naivi, niin jumalattoman naivi, että meidän, kurjien, käsitteellisten järki-ihmisten on vaikea mitään niin naivia kuvitella. Eikä hänen olemuksensa arvoitus suinkaan ollut vielä sillä ratkaistu. Naiveja ihmisiä minä olin kyllä ennenkin nähnyt, olihan minun oma tyttäreni naivi ja onhan minua itseänikin usein naiviksi sanottu. Mutta hän oli naivi kokonaan toisella tavalla kuin me pohjoismaalaiset osaamme olla, jotka käsitämme naivisuudella eräänlaista horrosta, unitilaa, onnellista tietämättömyyttä tämän maailman asioista. Mikään minun entisistä määritelmistäni ei sopinut hänen suhteensa. Täytyi luoda aivan uusi asteikko, uusi sielullinen järjestelmä hänelle.

Hänen sielunsa ei nukkunut, se oli joka hetki vireessä. Pieninkin vaikutus ulkomaailmasta tapasi hänet aina varuillaan, aina tuoreena, ensikertaisena ja vastaan-ottavana. Maailma oli hänelle jokahetkinen, vaaniva vihollinen, ja hän katseli sitä alku-ihmisen itsesäilyttävällä, pahaa-aavistavalla mielenkiinnolla, valmiina antamaan iskuja tai torjumaan, hyökkäämään tai pakoon ponnahtamaan. Elämä oli hänelle pelottavan vakava, ei sen tarkoituksen vuoksi, sillä eihän hänen elämällään ollut mitään pitemmälle-tähtäävää tarkoitusta, vaan sellaisenaan, itse elämänvaiston vuoksi, joka pursui niin eläimellisen terveenä, synkkänä ja traagillisena hänessä. Joku ääni sanoi sisälläni, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänen silmässään oli väläys, joka muistutti tikarinterää. Minun olisi pitänyt ottaa siitä opikseni. Mutta Jumala ei minua valistanut, ja oma järkeni oli synninsumun pimittämä.

Onneksi oli minun poikani tullut ylioppilaaksi, ja minä olin luvannut tehdä hänen kanssaan syyskesällä matkan Englantiin, jonne hänen piti jäädä pariksi vuodeksi kieltä oppimaan ja sikäläiseen liike-elämään tutustumaan. Tahdoin nimittäin, että hän saisi nykyaikaisen merkantilisen kasvatuksen. Matka teki hyvää minulle. Kadotin näkyvistäni tuon vaarallisen ja minulle kokonaan sopimattoman tuttavuuden, tapasin tiellä eräitä vanhoja ulkomaalaisia ystäviä, pistäysin Parisissa, ja palasin kotiin reipastuneena sekä sielultani että ruumiiltani. Vain hyvin harvoin johtui Xenian romantinen kuva enää mieleeni ja silloinkin niin etäisenä kuin olisin jostakin kirjasta lukenut sen.

Tartuin työhöni terveenä ja innokkaana. Kauimmin pysyi minulla muisto jostakin häpeällisestä, johon olin ollut luisumaisillani, väsähtyneestä, elostelevasta vanhasta herrasta, joka kaulus pystyssä hiipi laitakaupungille. Mutta toivoin ajan oloon tuonkin unohtavani.

Niin näin minä hänen rohkeasti, mutta ei liiaksi paljastetun kuvansa eräässä taidenäyttelyssä. Ahaa, ajattelin minä, hän on ruvennut malliksi, nyt hyvästi naivisuus ja viattomuus! Kuva herätti huomiota, pikemmin mallin kuin tekotapansa kauneudella. Taiteilija oli tuttu minulle, minä tapasin hänet, hän kertoi ylpeydellä uudesta aarteestaan, jota kaikki hänen työtoverinsa häneltä kadehtivat. Tahdoin ottaa selville, oliko hän tehnyt sen, minkä minä olin jättänyt tytön suhteen tekemättä. Sillä vaikka pidinkin sitä luonnollisena, tunsin, että tuo ajatus omituisesti levottuutti sydäntäni.

"Onneksi olkoon", sanoin hänelle silmääni vilkuttaen. "Jos todellisuus vastaa kuvaa, hän on todellakin _malli_kelpoinen."

"Hän on todellisuudessa paljon kauniimpi kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Vahinko vain, että hän ei suostu alastomaksi malliksi."

"Eikö todellakaan?" kysyin epäilevästi.

"Ei tuumaakaan enemmän kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Kaulansa ja rintansa hän kyllä paljastaa, sillä hän on saanut jostakin tietää sen kuuluvan hienon maailman tapoihin. Mutta muuten hän ei suostu näyttämään edes varpaitaan."

Tunsin mieleni kummallisesti keventyvän hänen vastauksestaan. Kuulin samalla, että Xenia otti hyvän maksun häneltä, ja se tieto saattoi minut vielä paremmalle tuulelle. Tahdoin välttämättä tehdä jotakin hyvää tuolle kunnon miehelle, ja kun hän ei suostunut ottamaan vastaan tarjottua sampanja-illallista, tilasin päätäpahkaa häneltä taulun, jossa juuri tuo nainen olisi mallina eikä kukaan muu. Se huvi tuli minulle sievoisen summan maksamaan.

Mutta taiteilija tahtoi välttämättä, että tulisin seuraavana päivänä hänen atelieriinsa, missä voisin nähdä erilaisia luonnoksia samasta mallista ja valita parhaan niistä. Menin, vaikka tunsin jälleen kielletyillä poluilla kulkevani. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tätä tietä jälleen kohtaavani Xenian, mutta täytyypä minun tunnustaa hiukan hämmästyneeni, kun hän tulikin atelierin ovea avaamaan. Taiteilija oli kutsunut hänet, että saisin verrata hänen luonnostaan todellisuuteen. Tervehdin kylmästi ja vieraasti häntä, ja ilokseni hän vastasi yhtä vieraasti tervehdykseen. Pidin myös silmällä, miten taiteilija kohteli häntä ja hän taiteilijaa, ja huomasin, ettei todellakaan ollut mitään lähempää suhdetta heidän välillään. Se ilahdutti sanomattomasti minua. Tilasin luonnoksen, jota taiteilija itse piti parhaana, sanoin hyvästi heti tytön mentyä ja laitoin niin, että voin kadun kulmassa vaivattomasti kohdata hänet.

"Te ette käy enää tekokukkien kaupalla?" kysyin minä.

"En", sanoi hän, "te näette, että minulla nyt on muuta ansiota".

"Ette maalaa enää kukkalasejakaan?"

"En. Mutta äitini maalaa vielä toisinaan. Tahdotteko tulla ostamaan jonkun?"

Hänen suora ehdotuksensa rauhoitti täydellisesti minut. Hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään käsitystä entisten käyntieni sopimattomuudesta, yhtä vähän kuin mitään aavistusta, millä mielellä olin tehnyt ne. Hän kohteli minua kuin mitä tahansa vanhaa kauppatuttavaa. Kieltäydyin kuitenkin, Jumalan kiitos, tällä kertaa, esittäen syyksi, ettei minulla ollut aikaa. Mutta hänen naivisuutensa, joka tuntui minusta tarumaiselta, oli jälleen herättänyt eloon kaikki turmeltuneet lemmenvaistoni, ja muistan jo siinä silmänräpäyksessä tehneeni lujan päätöksen pyytää ansaani tuon harvinaisen otuksen, joka ei näyttänyt ainakaan tätä vaaraa epäilevän.

Niin pyysin, niin sain hänet. Kuva valmistui nopeasti, sillä taiteilija tarvitsi rahaa, ja saatuansa rahat hän tahtoi heti matkustaa ulkomaille, kiroillen vain, että oli vuokrannut koko vuodeksi atelierinsa. Kehoitin häntä vain huoleti matkustamaan, luvaten ottaa atelierin omiin nimiini, muka erästä nuorta sukulaistani varten, joka myös aikoi taiteilijaksi ja jota ei koskaan ole ollut olemassa. Nyt oli minulla paikka, missä tavata Xenia, minä määräsin lemmenkohtauksen, hän tuli, ja minä viettelin hänet.

Huomasin heti, että hän antautui paljon vähemmällä naivisuudella kuin olisin muuten hänen olennoltaan odottanut. Hän näytti tehneen päätöksensä jo ennen tuloaan. Pelkään, että hän oli kotkansilmällä katsonut minulla olevan rahaa ja että hän oli neuvotellut asiasta ensin äitinsä kanssa. Ehkä erehdyn minä. Mutta minusta tuntui niin oudolta, että hän ei ollenkaan väistänyt eikä epäröinyt, kun tahdoin suudella häntä, kiersi käsivartensa vain kaulani ympäri ja salli kaiken rankaisematta tapahtua. Ainoa, minkä muistan tuosta kohtauksesta, ovat hänen silmänsä ja ne pysyvät ijäti mielessäni. Ne tuijottivat koko ajan, lakkaamatta, synkästi, tuimasti ja tutkivasti minuun, aivan kuin ne olisivat tahtoneet etsiä esille kätketyimmän, itsetiedottomimman olemukseni. Pelkään sen myös jo silloin paljastaneeni hänelle, sillä hän otti minut ensimmäisestä syleilystä kokonaan valtoihinsa.

Hänessä kohtasin minä väkevämpäni. Hänen rakkaudessaan ei ollut vähintäkään häveliäisyyttä, sillä se näytti olevan hänelle luonnollisin asia maailmassa. Hän levitti eteeni kaikki, mitä hänellä oli, kuin tarjottimelle. Hän alotti antamalla minun tehdä hänelle, mitä tahdoin, siksi kuin hän teki minulle, mitä hän tahtoi. Hän arvasi epämääräisimmät, epäluonnollisimmatkin lemmenpyyteeni ja täytti ne jo ennen kuin olin niitä edes itselleni tunnustanut. Minä en koskaan saa enää sellaista rakastajatarta. Usein katsoin minä kauhistuneena häneen, sillä minusta tuntui mahdottomalta, että tuollainen villipeto sai käydä sivistyneessä yhteiskunnassa irrallaan. Ja peto hän olikin, nuori peto, joka näytti olevan luotu vain rakkautta varten. Minä olin tahtonut vain leikkiä hänen kanssaan, vain pyytää paulaani hänet, hän kietoikin minut sieluineni ja ruumiineni pehmeillä, sitkeillä, hirvittävillä käpälillään.

En tiedä tänäkään päivänä, rakastiko hän todella minua, mikä vuosiini nähden tuntuu hiukan mahdottomalta. Mutta luulen, että hän piti paljon minusta, sillä minä olin hyvä hänelle, ainakin paljon parempi kuin maailma ylimalkaan oli ollut häntä kohtaan.

"Kaikki ihmiset ovat pahoja", sanoi hän usein minulle, "sinä yksin olet hyvä".

Samalla hiipi hän luokseni ja katsoi minua silmiin koiran uskollisuudella, joka viilsi syvintä sydäntäni. Sillä enhän minä ollut mitään sellaista ansainnut.

"Jos sinä jätät minut", saattoi hän taas toisen kerran sanoa, "minä en tahdo elää enää".

Se oli nyt tietysti vain tuollainen sananparsi, mutta minä kuuntelin sitä mielelläni. On niin suloista tuntea olevansa kaikki kaikessa jollekin ihmiselle. Mutta minä en hetkeäkään kuvitellut olevani hänen herransa ja käskijänsä, sillä enhän minä voinut käyttää häntä muuhun kuin rakkauteen ja siinä hän oli minun herrattareni ja lainlaatijattareni. Hän totteli jokaista pienintäkin vihjaustani, mutta juuri siten hän hallitsi ja piti ikeensä alla minua. Ja mikä pahinta, minä viihdyin päivä päivältä paremmin siinä, jouduin yhä kauemmaksi muusta maailmasta, jopa toimialastani ja lapsistanikin, ja rupesin pitämään häntä oman maailmani keskipisteenä, jonka ympäri tuo kaikki muu kiersi ja josta se sai valonsa ja arvonsa minulle. Oli aikoja, jolloin hän määräsi koko elämänkäsitykseni, jolloin ihmiset olivat minulle sympaattisia tai antipaattisia vain sikäli kuin ne omissa ajatuksissani suhtautuivat häneen, asiat tärkeitä tai vähemmän tärkeitä, mikäli ne olivat hänestä kauempana tai häntä lähempänä.

Hän oli hirveän mustasukkainen ja pelkäsi joka hetki kadottavansa minut. Jos vain ohimennenkin tulin maininneeksi jonkun muun naisen nimen, hän synkistyi heti, hänen silmänsä leimahtivat ilkeästi, hänen kulmakarvansa vetääntyivät kokoon, hänen leukapielensä työntyivät eteenpäin ja koko hänen kasvonsa saivat ruman, raa'an ja epäinhimillisen ilmeen, joka vaikutti kovin vastenmielisesti minuun. Eräänä päivänä hän oli nähnyt minut kadulla tyttäreni kanssa, joka jo silloin alkoi olla täysi daami eikä ollenkaan hulluimman näköinen. Hän vaati minut heti tilille siitä.

"Kuka se nainen oli?" hän kysyi minulta, koko olento kokoon kyyristyneenä, aivan kuin pedon, joka on valmis hyökkäykseen.

"Tyttäreni", vastasin minä välinpitämättömästi.

"Sinun tyttäresi?" toisti hän kiiluvin silmin. "Minä näin, että hän vihaa minua."

"Kuinka sen voit nähdä?" kysyin minä. "Eihän hän edes katsonut sinuun."

"Hän katsoi kyllä", vastasi hän, "katsoi sen verran, vaikka hän ei ollut katsovinaan. Hän tietää, että — sinä rakastat minua, eikä hän voi sietää sitä."

"Ei hän tiedä, että minä rakastan sinua. Ja jos tietäisikin, hän on liian hienotunteinen sitä osoittaakseen."

"Ole varma siitä, että hän tietää. Hän tahtoo erottaa meidät toisistamme."

"Nyt teet sinä väärin hänelle", sanoin minä.

"Sinä pidät siis enemmän hänestä kuin minusta?" oli hänellä heti valmis vastakysymys.

"Nehän ovat kaksi eri asiaa", koetin minä selittää. "Eihän niitä voi verrata toisiinsa."

"Kyllä", vastasi hän.

"Kaikki muut, joita sinä rakastat, ovat minun vihollisiani."

Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Hän ei sallinut ketään kilpailijaa, hän tahtoi aina pakottaa minut valitsemaan hänen tai kaiken muun maailman välillä. Juuri se teki hänen rakkautensa ajan pitkään niin rasittavaksi. Mutta minä kestin kiusani, sillä hän merkitsi minulle todellakin enemmän kuin kaikki muu maailmassa.

Hän piirsi ikäänkuin noitapiirin minun ympärilleni, joka erotti minut kaikista muista ihmisistä. Tietysti tapahtui se osaksi minun omasta tahdostani, sillä minä olin siihen aikaan todellakin väsynyt ihmisiin, varsinkin tovereihini, ja näin eräänlaisella vahingon-ilolla heidän luotani etääntyvän. Piirin sisälle ei jäänyt aluksi muita kuin me kaksi, ja se oli minun elämäni onnellisin aika, niin syvästi kuin se sotikin vasten uskonnollista vakaumustani ja niin syylliseksi kuin itseni tunsinkin sen johdosta. Varsinkin koski minuun kovasti, että minun täytyi jättää omat lapseni piirin ulkopuolelle. Mutta minä olin sokea, olin kuuromykkä kaikelle muulle kuin hänelle. Sitä kesti eräitä vuosia ja olisi kestänyt kukaties vielä kauemminkin, jos hän olisi tyytynyt siihen eikä alkanut vetää muita, vieraita ihmisiä, piirin sisäpuolelle. Minulle vieraita, tarkoitan, sillä hänelle ne olivat hyvinkin tuttavia. Ensin hänen äitinsä, joka edelleen herätti minun inhoani, sitten hänen tätinsä ja vihdoin koko hänen sukunsa ja suvun lapset, narinkka-suvun, jonka jäseniä alkoi yhä useammin vilahdella atelierissa, meidän pyhitetyllä alueellamme. Aluksi ne kaikkosivat heti minun tullessani. Vähitellen ne kävivät yhä tuttavallisemmiksi, jäivät pitkiksi ajoiksi huoneesen meidän kerallamme, eikä minulla ollut enää voimaa heitä ulos ajaakseni. Vihdoin ehdotti Xenia, että hänen äitinsä saisi muuttaa asumaan keittiöön, joka oli atelierin takana, sillä se olisi meille kaikille sekä huokeampaa että mukavaa. Suostuin siihenkin, vaikka tunsin yhä alemma suistuvani.

Nyt alkoi minulle aika, josta mieluimmin vaikenisin, ellei se kuuluisi oleellisena renkaana silloiseen sielunkehitykseeni. Olin alkanut jo tottua Xeniaan, ottaa hänet inhimillisesti, tutkia mielenkiinnolla myöskin hänen henkisiä puoliaan, jopa hiukan häntä viljellä, sivistää ja opettaakin. Luulen, että siitä olisi ajan oloon voinut muodostua hyvinkin terve ja luonnollinen rakkaus-elämä. Kaikki tuo oli nyt kuin pois puhallettu. Hänen äitinsä läsnä-olo herätti jälleen kaikki turmeltuneet, häpeälliset vaistoni eloon minussa. Minä vaivuin jälleen elostelijaksi, nautiskelijaksi, eläimeksi. Minua varten seisoi aina valmiiksi laitettu vuode atelierissa. Ellen tullut, nukkui Xenia äitinsä kera. Jos tulin, katosi hän hetkeksi toiseen huoneesen ja palasi sieltä takaisin paitasillaan, kasvot pakanallisesta riemusta ja rakkaudesta hohtavina. Juuri tuo hänen synnintunnottomuutensa, kaiken siveyden ja kaiken sopivaisuuden puute hänessä, teki tärisyttävän vaikutuksen minun kristilliseen sydämeeni. Pitäessäni tuota nuorta ruumista kädessäni, tuntiessani sen intohimosta ja aistillisesta hurmauksesta värisevän, minä tunsin itseni vanhaksi, vaivaiseksi syntiseksi, joka vieläkin kurkotteli kielletyn puun hedelmää, vaikka hänen paikkansa jo aikoja sitten olisi ollut paratiisin muurien ulkopuolella. Enkä muista raskaampia askeleita astuneeni kuin palatessani aamu-yöstä kotiini pitkin autioita katuja ja omaan huoneeseeni varovasti, varpaillani hiipiessäni. Kukaan ei tiedä niitä taisteloita, joita taivas ja helvetti silloin suorittivat sydämessäni. Pidin itseäni menneenä miehenä, jolle oli armo liikkua enää kunniallisten ihmisten keskuudessa. Tuota kesti lähes kaksi vuotta, jotka tekivät harmaapään miehen minusta.

Te nuoret, mitä te tiedätte harmaapään miehen rakkaudesta? Teille on rakkaus ollut leikkiä, lemmiskelyä, tunnelmaa tai elämän ruusuja ilman orjantappuroita. Minulle se on ollut kuluttava tuli ja syvä kaivo, johon olen tuntenut syöksyväni, rautainen käsi, joka on tahtonut pusertaa rikki kulmaluuni, jatkuva rikos, häpeä, tuska, hekkuma ja hengenvaara yhtä aikaa. Ei sen kuiluissa eikä korkeuksissa ole mitään minulle tuntematonta, aistillisen rakkauden nimittäin, sillä mitään muuta minä en tunnusta rakkaudeksi. Epäilemättä se olisi vienyt minut perikatoon, ellei oma poikani olisi tullut avukseni.

Oikeastaan oli jo Xenia ja vielä enemmän hänen äitinsä tulleet avukseni, antamalla minulle yhä useampia vihjauksia avioliitosta, siitä päämäärästä, johon he tähtäsivät. Se vaikutti kuin kylmä suihku minuun, mutta ainoastaan aivoihini ja älylliseen olentooni. Sydämeni pysyi yhä edelleen yhtä sokeana, vaikka järkeni jo olikin valpas ja varuillaan. Enhän minä mitenkään voinut mennä hänen kanssaan naimisiin enkä esittää häntä lapsilleni heidän uutena äitinään, yhteiskunnasta puhumattakaan, jonka arvostelun tiesin jo ennakolta ja jonka tuomioille, niin riippumaton mies kuin olenkin, en koskaan ole voinut pysyä kyllin tunteettomana. Jumala tietää kuitenkin, kuinka minun olisi käynyt, ellei poikani olisi palannut Englannista. Tyttäreni ei olisi voinut pelastaa minua, sillä ensiksi hän oli liian nuori ja toiseksi minä en olisi sallinut hänen puoleltaan minkäänlaista sekautumista asioihini. Poikani kanssa minulla sen sijaan oli aina ollut toverillinen väli, jonka vuoksi hän voi sen tehdä vanhaa isäänsä loukkaamatta. Varmaan hän toimi tässä asiassa Jumalan valittuna välikappaleena. Sillä minä olin kohottanut hehkuvia rukouksia hänen puoleensa, niin usein kuin valoisammat hetkeni sallivat sen.

Poikani oli tuskin ollut puolta vuotta Helsingissä, kun hän eräänä aamuna pyysi puhutella minua, käyden suoraan ja häikäilemättä asiaan. Meillä oli pitkä keskustelu hänen kanssaan, joka minun puoleltani päättyi kyyneleillä. Hänen kyyneleensä eivät olleet yhtä herkässä. Hän oli tuolla ulkona suuressa maailmassa saanut sileiksi ajetuille kasvoilleen kummallisen, jäykän ja täsmällisen ilmeen, jota ei ole meidän polven miehillä ja joka lienee ollut hänen anglosaksisen kasvatuksensa tuloksia. Lienenkö maininnut, että hän ennen kotiin palajamistaan oli saanut käydä myös Amerikassa, poltti lyhytvartista piippua ja kävi aina housunlahkeet ylös käärittyinä?

"Isä", sanoi hän, katsoen tiukasti silmiin minua, "se ei käy laatuun, siitä täytyy tulla loppu".

"Mistä sitten?" kysyin viattomana.

"Tuosta sinun tyttöjutustasi", sanoi hän. "Se on skandaali. Pian koko kaupunki puhuu siitä."

"Kuka on puhunut?" kysyin säpsähtäen. "Mitä puhunut?"

"Ei vielä kukaan eikä mitään", vastasi, hän samalla järkähtämättömällä naamalla. "Olen ottanut selon siitä omin neuvoineni."

"En tiennyt, että sinusta on tullut salapoliisi", sanoin ylenkatseellisesti. "Mutta sehän kuuluu olevan suosituin päiväntyyppi Englannissa."

"Voin olla salapoliisi", vastasi hän tyynesti, "mutta ainoastaan kotitarpeiksi. Ja tässä tapauksessa minä suorastaan kiellän sinua enää tuota suhdetta jatkamasta."

"Kenen luvalla?" ärjäsin minä.

"Jokaisen järjellisen ihmisen luvalla", vastasi hän, "joka näkee jonkun hänelle rakkaan olennon aikovan tappaa itsensä ja estää hänet sitä tekemästä".

"Pidätkö minua siis sairaana tai mielipuolena?" ärjäsin uudestaan hänelle.

"En vielä kumpanakaan", vastasi hän. "Jos pitäisin, en sinun kanssasi keskustelisi."

"Mitä tekisit sitten?" kysyin minä.

"Suorittaisin asian omin neuvoineni", vastasi hän. "Ja teen sen nytkin, ellei sinulla ole voimaa."

"Sinä uskaltaisit?"

"Kyllä, kun on kysymys sinusta ja Marjatasta."

Tyttäreni nimi toi vedet silmiini, mutta minä koetin kuitenkin vielä pysyä urhoollisena.

"Mitä hänestä?" kysyin ankarasti. "Toivottavasti et ole ainakaan hänelle virkkanut asiasta mitään."

"Mitä ajatteletkaan?" sanoi hän. "Juuri häneltä tahdon salata asian. Ja juuri hänen vuokseen sinun on tuosta naisesta luovuttava."

Hän kävi päälle kuin matematiikka, hyvin tietäen, mikä heikoin kohtani oli.

"Minä en voi", sanoin minä.

"Minä autan sinua", sanoi hän.

"Minä en voi sittenkään."

"Hyvä, siispä otan minä asian kokonaan omaksi huolekseni."

"Mitä aiot tehdä?"

"Toimittaa pois täältä tuon naisen."

"Minne?"

"Sitä en sano. Anna minulle rahaa sitä varten."

"Luuletko, että hän suostuu rahasta lähtemään? Oh, sinä et tunne häntä!"

"Isä, sinä olet lapsi", sanoi hän. "Rahalla voi kaikki."

"Kaikkiko?" kysyin minä katsoen kauhistuneena häneen.

"Kaikki", vastasi hän. "Jumalan kiitos, sinulla on vielä rahaa. Se pyöristää terävimmätkin kulmat elämässä."

Hän ajoi perille tahtonsa. Hän sai summan, jonka hän mainitsi, hän haki käsiinsä Xenian ja niin hävisi tämä minun näköpiiristäni. Epäilemättä teki poikani tuon kaiken hyvässä tarkoituksessa. Minä olen usein kiittänytkin häntä siitä, hän on hymyillyt ja esittänyt, että joisimme lasin whiskyä yhdessä, myöskin minä olen koettanut hymyillä, mutta minä olen tuntenut, kuinka suupieleni silloin ovat aina oudosti vääristyneet. Ei, hänen ei olisi pitänyt sittenkään tehdä sitä. Hänen olisi pitänyt jättää minulle minun iloni, vaikka se olisi vienytkin minut perikatoon.

Enkö sitten enää koskaan kuullut Xeniasta? Kyllä, vieläpä näinkin hänet, senjälkeen kuin hän oli palannut Amerikasta, jonne poikani oli hänet lähettänyt. Se aika oli minulle uskonnollisen mietiskelyn, kiivaan katumuksen ja ankaran tilinteon aika. Etsin lohdutusta kaikkialta. Kerran raskaissa ajatuksissa tuntikaudet katua tallustettuani, pistäysin Pelastus-armeijan kokoukseen. Siellä hän oli. Hänestä oli tällä välin tullut pelastusarmeijalainen. Hän istui lavalla ja lauloi. Oli kummallista kuulla Jesuksen nimeä noilta huulilta, jotka niin usein olivat minun korvaani synnin ja hekkuman sanoja sopertaneet. Iloitsin kuitenkin, että hänen oli niin hyvin käynyt, sillä olin pelännyt hänen menevän suoraan katu-ojaan. Kokouksen jälkeen etsin käsiini hänet, me rukoilimme yhdessä ja puhuimme kauan ja kauniisti Jumalan karitsasta. Surullista entisyyttämme me emme sanallakaan koskettaneet. Nyt vasta minä sain todella rauhan sielulleni.

Sitten jälkeenpäin kuulin tosin, että hän oli eronnut Pelastus-armeijasta, mutta se ei enää mieltäni liikuttanut, yhtä vähän kuin se kirjekään, jonka hän joku vuosi myöhemmin kirjoitti minulle. Hän makasi silloin sairaana, hän oli synnyttänyt lapsen jollekin upseerille, joka ei hänestä sen enempää välittänyt. Hän sai rahansa, mutta minä en mennyt häntä katsomaan. Nyt hän kuuluu elävän isänsä kotikylässä Puolassa, en tiedä, millaisissa oloissa. Ajattelen häntä usein ja suljen hänet joka yö esirukouksiini.

Olen yksinäinen mies. Tyttäreni on onnellisissa naimisissa ja poikani saanut edullisen paikan, kuten tiedätte, eräässä pankkimme haarakonttoreista. Kotini on autio ja tyhjä. Istun siellä yksin muistoineni. Ikävä kyllä, en vieläkään ole voinut järjestää elämääni täydellisesti Jumalan mielen mukaan. Mutta minä tunnen, että hän on leppynyt minulle, ja kun pääsen tuonne saksalaiseen parantolaani, hän on leppyvä vielä enemmän. Heikontuneesta terveydestäni huolimatta houkuttelee synti kuitenkin vielä väkevästi minua. Toisinaan tuntuu minusta, että voisin uhrata autuuteni toivon yhden yön vuoksi Xenian parmahilla. Tiedän, että hän on jonkun verran lihonut, mutta olen varma, että hänen ruumiinsa ei ole siitä rumentunut. Kenties en tahdokaan kuolla Parisissa. Kenties etsin hänet vielä kerran käsiini enkä sitten enää koskaan eroa hänestä. Kenties ottaa hän minut vielä takaisin noitapiiriinsä. Kenties onnistuisi minun myöskin hänet vielä takaisin Jesuksen Kristuksen jalkojen juureen johdattaa. Silloin olisi onneni täydellinen. Me häviäisimme jäljettömiin maailmalta, eläisimme vain toinen toisellemme, ja kun kuoleman hetki tulisi, me nukahtaisimme pois hymyillen, tietäen tapaavamme toisemme Isän kartanoissa.