KALEVAN TULET.
Reading edition
Minulle ei ole niin traagillista juttua tapahtunut, kertoi dosentti Teikari, arvattavasti sentähden, että minä en enää moneen, hyvin moneen vuoteen ole ollut kykenevä ottamaan mitään asiaa traagillisesti. Minun täytyy mennä varhaisimpaan nuoruuteeni, voidakseni löytää naista, joka minuun olisi syvästi ja vakavasti vaikuttanut. Sanotaan, että nuoruus on kevytmielinen, mutta siitä uskallan minä olla eri mielipidettä. Nuoruus on totinen, pelottavan totinen ikäkausi. Taitaa riippua siitä, mitä milloinkin ottaa totisesti, mutta ainakin minusta tuntuu siltä kuin juuri nuoruus tuntisi vaistomaisesti, mitkä ovat oikeat, syvät elämänarvot. Pääni kannalta ymmärrän vieläkin, että rakkauden pitäisi olla yksi niistä. Mutta sydämeni ei enää sano mitään siinä suhteessa. Minä rakastan päälläni, jos rakastan, eikähän se voi olla oikeata rakkautta. Mutta minä olen myös kerran rakastanut sydämelläni.
Saimi oli hänen nimensä. Hän oli erään suuresti kunnioittamani yliopiston-opettajan tytär, johon olin hänen isänsä kodissa tutustunut. Hänen isänsä, jolle minun juuri piti tutkintoni suorittaa, oli alusta alkaen kohdellut minua mitä suurimmalla ystävyydellä. Nähtävästi hän toivoi uutta tieteenvaloa minusta. Aavistin kyllä, että hän ennemmin tai myöhemmin huomaisi surkeasti erehtyneensä, mutta olin jo katsonut liian syvälle hänen tyttärensä sinisiin silmiin, etten olisi kaikin mokomin tahtonut ylläpitää hänessä tuota harhauskoa. Hänen kotinsa oli aina auki minulle. Puhuin tiedettä professorin työhuoneessa ja taidetta naisten kera salissa, johon hän usein jätti minut. Minulla oli tilaisuus seurustella Saimin kanssa melkein niin paljon kuin halusin ja minusta näytti kuin ei seurani olisi ollut aivan vastenmielinen hänelle. Omasta puolestani olin häneen korvia myöten rakastunut.
Hän oli merkillinen tyttö, ainakin silloin mielestäni maailman kahdeksas ihme. Sisällinen ylpeys, yhtyneenä äärettömään nautinnonhaluun, näytti olevan hänen perus-ominaisuuksiaan. Edellinen esti häntä ostamasta nautintojaan millä hinnalla hyvänsä, jälkimmäinen piti hänen aistillisen olemuksensa tuoreena ja täyteläisenä. Asua upeasti hän olisi tahtonut, käydä puettuna oman viimeisimmän mielitekonsa mukaisesti, matkustaa ensiluokkaisesti ja ajaa välkkyvillä kolmivaljakoilla. Mutta kun hän ei tuota kaikkea voinut, hän oli ennemmin sangen tyytyväinen yksinkertaiseen elämään isänsä kodissa kuin hän olisi lähtenyt sitä, edes rikkaan miehen hahmossa, ominpäin maailmalta etsimään. Ei edes matkustaa hän tahtonut. Hän oli mieluummin kotona kuin hän olisi taipunut tinkimään ulkomailla jokaisesta hotellihuoneesta ja jokaista ruokalajia tilatessaan sen hintaa ajattelemaan. Ainakin sanoi hän minulle niin. Hän kävi myös puettuna aivan vaatimattomasti, vaikka hänen isällään olisi ollut ehkä varaa häntä hiukan koristaakin. Ei edes yhtään jalokiveä hän kantanut, sillä jos hän kerran olisi antanut vallan tuolle intohimolleen, sanoi hän, hän ei olisi tyytynyt yhteen, vaan vaatinut niitä kipollisia, kourallisia. Hän vihasi luonnostaan kaikkea puolinaista. Saadakseen juuri jotakin eheää tyyliä elämäänsä, hänen oli täytynyt kaikesta tuosta olemuksensa ylellisestä, nautinnonhaluisesta puolesta karusti ja säälimättömästi kieltäytyä.
Kuitenkaan hän ei ollut saanut sitä tapetuksi. Se eli kyllä hänessä, se asui hänen veressään ja vaistoissaan, ja tuntuipa välistä kuin se olisi vain tuhatkertaisesti kasvanut siitä, ettei hän voinut antaa sille mitään ulkonaista muotoa eikä käytäntöä. Kun se ei koskaan päässyt pinnalle kumpuamaan, se painui pohjavesiin, syöpyi aina syvemmälle hänen itsetiedottomaan sielun-elämäänsä ja myrkytti mieleisikseen laajat alat hänen henkisestä olemuksestaan. Usein unissa, kertoi hän, se syöksähti esiin sieltä hirvittävänä, peljättävänä yön valtakuntana, ja hän oli aamulla, herättyään pitkän aikaa muka oikein kauhistunut, kun hän muisti, mitä hurjia, houkuttavia mielettömyyksiä hän jälleen olikaan kuvitellut. "Joskus päivälläkin", sanoi hän, "yksin ollessa, peilin edessä, joka on minun mielipaikkani, tai kadulla kävellessäni, pyrkivät nuo vaaralliset mielikuvat ilmi pulpahtamaan".
Hän sanoi silloin tuntevansa kuin kulkisi kuuma laine hänen ylitseen ja katsahtavansa aina pelästyneenä ympärilleen, ettei vain joku ollut arvannut hänen ajatuksiaan. Silloin hän muka aina häpesi ihmisiä, ollen mielestään niin tuiki turvaton ja alaston heidän edessään. Kenties hän sellaisina hetkinä tunsi itsensä myös hiukan synnilliseksi. Mutta muuten oli synnintunto jotakin aivan vierasta ja vähäpätöistä tuolle mielentilalle, sanoi hän.
Eräänä päivänä esimerkiksi hän oli keskikaupungilla kävellessään nähnyt myymälän ikkunassa leopardintaljan, joka oli häntä suuresti miellyttänyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut astua sisälle kauppaan ja ostaa se. Hän oli jo ehtinyt miettiä valmiiksi, mitä hän sillä tekisi ja minne hän sen kamarissaan asettaisi. Panisiko hän sen seinälle vai lattialle, heittäisikö tuolinkarmin yli vai kenties pitäisikin sen vain omana ilonaan? Silittelisi sen karvaista pehmeyttä yksin ollessaan, painaisi poskensa siihen ja tuntisi suloisten, viettelevien väreiden hiipivän pitkin koko hipiäänsä? Hän oli jo tuota ajatellessaan tuntenut ne. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän oli muistanut, ettei hänellä eikä hänen isälläänkään ollut rahaa sellaisiin. Hän oli jälleen painanut alas tuon synnillisen puolensa, nyt kuten niin usein ennenkin, takaisin omiin onkaloihinsa, missä se oli pysynytkin, siksi kuin hän joku kuukausi myöhemmin sai nostaa pienehkön henkivakuutuksen, jonka hänen isänsä heti hänen synnyttyään oli ottanut hänen nimelleen ja joka lankesi hänen hyväkseen, kun hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Yhtiön konttorista palatessaan hän oli kulkenut saman turkiskaupan ohitse. Jälleen oli tuo vaarallinen mieliteko herännyt hänessä, jälleen hän oli saanut sen takaisin painetuksi. Mutta kun hän oli tullut kotiin, se oli alkanut todenteolla vaivata häntä. Hän ei ollut voinut lukea, ei ajatella mitään eikä keksiä muutakaan ajanvietettä. Vihdoin hän oli noussut uhmaten nojatuolissaan ja ojentanut käsivartensa voimakkaalla liikkeellä levälleen. Kuinka pientä ja kurjaa olikaan hänen elämänsä, kuinka vähän hän itse asiassa sai maistaa elämän makeudesta! Hän tarvitsi tuon taljan. Hän meni ja osti sen.
Joku päivä senjälkeen tapasin hänet esplanaadilla. Ehdottelin, että menisimme Ateneumiin erästä uutta ulkomaista taidenäyttelyä katsomaan.
"En viitsi", sanoi hän, "mutta jos olet kiltti, voin sen sijaan tarjota sinulle jotakin muuta taiteellista nautintoa".
"Mitä siis?" kysyin uteliaana.
"Sen näet sitten", sanoi hän. "Saat samalla pienen silmäyksen naisen salaperäiseen sielunelämään, jota niin harrastelet."
"Nytkö heti?" kysyin vielä uteliaampana.
"Nyt", vastasi hän, hymyillen viekkaasti ja suloisesti. "Mutta sitä ennen me menemme konditoriaan."
Hän oli sinä päivänä hurmaavampi kuin milloinkaan. Hänen käyntinsä oli keveämpi, hänen silmänluontinsa suurempi ja syvempi, hänen äänensä heleämpi. Olin aivan hassastunut.
Mikä nainen! ajattelin minä. Niin kaunis, niin nuorekas, niin keimaileva, niin säteilevä! Toden totta, täytyi olla minun vakavilla periaatteillani varustettu nuorukainen, joka tuossakin vaarallisessa seurassa voi säilyttää tarpeellisen tasapainonsa ja mielenmalttinsa.
Konditoriasta me menimme hänen kotiinsa, missä hän näytti minulle leopardintaljan.
"Eikö se ole kaunis?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin minä. "Mutta sekö oli sinun taidenautintosi?"
"Odota!" sanoi hän ja heitti taljan kaulansa ympäri. "Enkö ole nyt kuin ruhtinatar?"
Hän oli niin kaunis, että minun olisi tehnyt mieleni suudella häntä, mutta ruhtinattaren näköinen hän ei suinkaan ollut mielestäni.
"Olet kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta", vastasin minä.
"Enpäs, vaan jälkeen", ilakoi hän. "Sillä ennen syntiinlankeemusta he olivat alastomia eivätkä hävenneet."
"Aivan varmaan he silloin olivat kauniimpia ja onnellisempia", huomautin minä.
Hän otti taljan kaulastaan ja koetteli sitä ikäänkuin hameeksi kupeilleen.
"Olisi hauska käydä aina nahkoihin puettuna", sanoi hän.
"Niinpä kyllä", vastasin minä, "mutta näkisin mieluummin sinut sellaisena kuin olit ennen syntiinlankeemusta".
"Hävytön poika!" sanoi hän. "Nyt kadotit taidenautintosi."
Hän keinutteli kuvastimen edessä lanteitaan, hiljaisesti, hekkumallisesti ja itämaisesti.
"Tiedätkö, mikä mieluimmin tahtoisin olla", kysyi hän äkkiä, "ellen olisi professorin tytär?
"En", vastasin minä, "mutta arvattavasti odaliski, raukea, hunnutettu haareminainen".
"Et arvaa", sanoi hän.
"Ryöstetty tsherkessityttö siis tai kenties tummaihoinen egyptiläinen, laiska, ylimyksellinen faaraokissa, jolla kuitenkin on kynnet, jos niin tarvitaan?"
"Hipoo läheltä", hän sanoi. "Mitäs vielä tahdon olla?"
"Niilin kaunis käärmehyinen, surmata miehiä kahden punaisen huulesi puremalla ja herättää jälleen eloon heitä lumoavalla silmänluonnillasi."
"Mainiota", hän huusi käsiään taputtaen. "Jatka! Jatka!"
"Kuninkaiden ja keisarien pitäisi sinun eteesi polvistua, maan mahtavat tahtoisit sinä jalkojesi juuressa matelemaan."
"Juuri niin, juuri niin", sanoi hän. "Eikö totta: sinä olet tuon kaiken jo hyvin monesta kirjasta lukenut?"
"Epäilemättä", vastasin minä. "Tuo sinun itsesi elää iankaikkisesti kansanlauluissa ja legendoissa."
Sellaista me juttelimme. Myöhemmin hän tunnusti minulle, että hänen mielensä teki oikeastaan tanssijattareksi. Minä en hämmästynyt tuosta ollenkaan, sillä tiesin, että hän koulutyttönä oli halunnut mennä teatteriin. Siinäkin oli pidätetty mieliteko vain syventynyt ja käynyt hurjemmaksi hänen sydämessään.
"Miksi et mennyt sitten?" kysyin häneltä.
"Vanhempani kielsivät", vastasi hän.
"Mutta eihän se ole mikään syy", väitin minä, "luopua rakkaimmasta mielihalustaan?"
"Epäilemättä ei", vastasi hän ja painoi päänsä alas surumielisesti.
Näyttelijättärenä olisi tuo hänen salainen mielikuvitus-elämänsä varmaan tullut hyvään käytäntöön. Nyt se piili hänessä hedelmättömänä pääomana, joka tuotti hänelle vain tuskaa eikä iloa. Näyttelijättärenä hänellä olisi myöskin ollut tilaisuus toteuttaa, jos ei muuten, niin ainakin näennäisesti, tuota toista, nautinnonhaluista, aisti-iloista puolta itsessään, eläytyä rikkaiksi, ylhäisiksi prinsessoiksi, rakastaviksi, verta-valuviksi kuningattariksi.
"Miksi en mennyt teatteriin?" valitteli hän itse.
"Kenties voit sen vieläkin tehdä", kehoitin minä, "jos sinulla vain on kylläksi rohkeutta ja päättäväisyyttä".
"Minulla ei ole", valitti hän. "Minä olen raukka, minä olen oikein huono luonne. Minä pelkään."
Eräänä päivänä hän minun läsnä-ollessani tarkasteli itseään joka puolelta kuvastimen edessä ja harmitteli pukuaan, joka ei oikein päästänyt ilmi hänen muotojensa nuoria, notkeita ja siroja ääriviivoja. Yhdyin innokkaasti hänen pahoitteluunsa.
"Niin", sanoi hän, luoden viekkaan ja voitollisen katseen minuun. "Tahtoisit kaiketi nähdä minut alastomana?"
"Minä kuolisin silloin pelkästä mielenliikutuksesta", vastasin, enkä paljoa valehdellutkaan, sillä tuo ajatus saattoi jo nytkin sydämeni seisahtumaan.
"Sinä olet sika", sanoi hän. "Mutta jos tulet meille kesällä, niin kukaties saat nähdä jotakin."
Samalla kertoi hän, että tuo halu tulla tanssijattareksi eli niin syvällä hänessä, ettei hän ollut uskaltanut sanoa sitä kenellekään, vielä vähemmän antaa pienintäkään muotoa sille.
Näytellä hän sentään oli joskus tohtinut, koulunsa toverikunnassa, jopa kerran ylioppilaaksi tultuaan eräässä julkisessa juhlassakin, mutta ei koskaan esiintyä hyväntekeväisissä arpajaisbaleteissa tai hyppiä edes tarantellaa heidän keskinäisissä osakunta-iltamissaan. Kuitenkin hän olisi tahtonut tanssia, tanssia hurjasti ja huimaavasti, vienosti ja houkuttelevasti, aistillisesti ja miehiin vaikuttavasti, niin että heidän pyyteensä olisivat häntä pyörteenä lavalla ympäröineet ja heidän hengityksensä kohonnut tulikuumana pilvenä hänen poskilleen. Ja vielä paljon muita, vielä syvempiä ja salaisempia mielihaluja hänellä oli, kertoi hän, mutta niitä esti hänen kasvatuksensa ja hänen luonnollinen kainoutensa häntä edes itselleen tunnustamasta. Mitä jälkimmäiseen tuli, saattoi siitä olla eri mielipiteitä.
"Tiedätkö, että puolineitseet ovat nykyään muodissa Parisissa?" kysyi hän kerran minulta.
Onneksi tiesin, mitä tuo käsite merkitsi, ja kysyin häneltä, pitikö hän myös itseään sellaisena.
"Mitä itse arvelet?" sanoi hän keimaillen. "Olen kuullut, että juuri sellaiset miehiin mahtavasti vaikuttavat."
Vakuutin hänelle, että hän vaikutti aivan ylenluonnollisen valtavasti minuun.
"Niin sinuun", virkahti hän, heittäen hurmaavan ja ylenkatseellisen silmäyksen minuun. "Sinuun vaikuttavat kaikki naiset."
"Ei kukaan niin tärisyttävästi kuin sinä", vastasin. "Mutta tahtoisitko ylimalkaan miehiin vaikuttaa, jokaiseen, keneen tahansa?"
"Kyllä", vastasi hän, "etkö luule, että osaisin? Osaisin varmaan, paljon paremmin ja pysyvämmin kuin nuo kurjat helmojen-heittäjät tuolla varieteelavalla."
"Sitä en epäile. Mutta millä keinoilla?"
"Pienillä, tuskin huomattavalla, yhdellä ainoalla kevytmielisellä liikkeellä tai kyynillisellä eleellä saisin aikaan ihmeellisiä asioita."
"Tokkohan!" sanoin minä häntä ärsyttääkseni.
"Ole varma siitä", huudahti hän miltei kiivaasti, "mutta sitä varten minulla pitäisi olla toinen puku, jalokiviä pitäisi minulla olla, ja sitten pitäisi minun vielä olla hiukan toinen sielultani".
"Tokkohan!" ärsytin häntä jälleen. "Tokkohan tuo sielullinen muutos olisi enää niin tarpeellinen?"
"Kyllä", vastasi hän totisesti. "Ei oikeastaan toinen, mutta yksipuolisempi. Minun täytyisi sitä varten tappaa kaikki muut puolet itsestäni ja jättää eloon vain tuo yksi, tuo syvä, tuo outo, vetävä ja houkutteleva."
"Etkö voi sitä sitten?" kysyin häneltä.
"Tuskin", vastasi hän. "Lienen tuomittu ijät kaiket sitä kätkemään ja häpeämään."
Tuo soinnahti miltei traagilliselta.
"Sinä!" huudahdin heltyneenä. "Sinun ei todellakaan ole tarvis hävetä eikä peitellä mitään puolia itsestäsi."
"Kyllä", sanoi hän surullisesti. "Äidin sylistä miehen syliin, tiedän hyvin, että se on oleva kohtaloni."
"Sinun!" väitin minä vastaan, "sinun, joka olet poikkeusluonne, yksinäinen ilmiö, vailla vertausta, vailla yhtymäkohtia koko ympäristössäsi!"
"Älä innostu!" sanoi hän. "Jos tarkastelet elämäni ulkonaisia viivoja, huomaat niiden olevan täsmälleen samoja kuin ovat olleet niin monen tuhannen sivistyneen tyttölapsen ennen minua ja kuin ne varmaan minun jälkeenikin tulevat olemaan. Missä näet minun yksilöllisyyttäni, missä haaveilemaasi henkilökohtaista erikoisuutta?"
Hän puhui totta. Se oli kaikki jäänyt hänen sisälleen. Siitä ei tiennyt kukaan. Se eli kaikki vain hänen vaistoissaan ja epämääräisissä mielikuvissaan. Minulle yksin hän oli ne avata uskaltanut.
Hän uneksi pois elämäänsä. Hänelle itselleenkin, sanoi hän, esiintyi yhä selvempänä tuo pelottava totuus, että hän eli unessa, että hänen päivänsä haihtuivat horrostilassa, että hänellä oikeastaan olisi ollut jo sangen kiire, jos hänen oli mieli toteuttaa edes pieneksi osaksi kaikkia niitä elettäviä, hurmaavia mahdollisuuksia, jotka joskus liikahtivat kuin synnytettävät lapset hänen povensa alla. Elää, elää, elää, millä hinnalla hyvänsä! Tuo tuskanhuuto, sanoi hän, oli ollut jo usein hänet tukahduttaa. Mutta elämä oli karkea, ja hänen sisällinen ylpeytensä esti häntä sen syleilyyn rentonaan antautumasta. Kaikkea puolinaista hän vihasi, hän oli siis mieluummin kokonaan antautumatta.
Jo koulussa hän oli ollut sellainen, ei välittänyt pojista eikä Fazerin karamelleista, istunut tuntinsa totisena, suljettuna ja miettiväisenä, ollut samoin kotona muiden seurassa, mutta heti yksin päästyään heittäytynyt hervottomana omien kauneushaaveittensa kannatettavaksi, jotka hän pitkäaikaisella viljelyllä oli saanut harvinaiseen kiihkeyteen kohotetuksi. Vieraihin maihin ja valtakuntiin hän oli silloin ikävöinyt, synkkiin sypressilehtoihin leikkimään, astelemaan outojen, kuvankauniiden lasten kera loppumattomien marmoripilaristojen valkeassa, pyörryttävässä pyhyydessä, pukinjalkaisten faunien ja irstaiden satyyrien kera kisailemaan.
Hänen ei ollut tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin hänellä oli ollut koko tuo toinen, ihanampi, kuviteltu maailma ilmi elävänä edessään.
Hän oli ollut jo sangen varhaisvanha, kun hän koulukurssinsa suoritettuaan oli saanut valkean lakkinsa. Muistan vielä hyvin, millainen hän oli, kun hän ensi kerran isänsä luennolle ilmestyi.
Hänen pukunsa oli huomattavan tyylitelty, tukka kammattu Botticellin tapaan, suu oli kriitillisesti supussa, silmäluomet uneksivasti alasluodut. Hän oli ylimalkaan koristeellisin, keinotekoisin ja itserakkaimman näköinen olento, mikä koskaan on vielä Helsingin katuja keikutellut. Jos hän olisi ollut mies, hänestä olisi varmaan tullut kaunosielu. Nyt hänestä oli vähällä tulla sinisukka, sillä hän kirjoitteli jo joitakin tunnelmapätkiä osakunnan sanomalehteen. Ne eivät kuitenkaan olleet minkään arvoisia, jonka hän itsekin huomasi pian. Hänen yliopisto-luvuistaan ei vain tahtonut tulla mitään. Hän lueskeli runoutta, kotimaista ja ulkomaista, kävi teattereissa ja konserteissa, soitti ja maalata tuhertelikin. Mutta hän tunsi, että tuo kaikki ei ollut hänen oikeaa elämäänsä. Hänen oikea elämänsä olisi ollut jossakin muualla, jos hän vain olisi saanut särjetyksi tuon hienon, hauraan silkkikotelon, jonka hänen kauneusjanonsa ja ylimalkaiset, mutta aisti-iloiset mielikuvansa olivat kehränneet hänen ympärilleen. Neiti kammiossa hän oli, jonka jokainen silmäys pyysi ja vaati luokseen vapauttaja-ritaria.
En tiedä, kuka hänet oli vapauttanut, mutta hän oli jo sangen toisenlainen, kun minä tutustuin lähemmin häneen parin vuoden perästä. Hän vaikutti vapaalta, hiukan liiankin vapaalta, luonnolliselta, joskin naisellisesti keimailevalta. Hän oli herkkupala, jonka ympäri minä en yksin kiertänyt. Mutta hän piti minusta, salli minun suudella itseään, hyväili joskus kiihkeästi ja uskalletusti minua ja salli minun reessä, ajurinvällyn alla, painaa merkitsevästi polveaan. Luulin olevani kihloissa, mutta en ollut salakihloissakaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta. Pelkään, että hän ei ollut oikein selvillä itsestään, taikka tuijotti hän edelleen liian kiinteästi omiin kätkettyihin kauneusmaailmoihinsa. Hän ei ollut pelkkä uneksija enää, vaan turmeltunut uneksija, joka ei usko omiin mielikuviinsa, mutta nauttii kuitenkin niistä ja niillä herkuttelee. Hänen ilonsa olivat itsenautiskelijan iloja, samoin hänen surunsakin. Mikään ulkopuolinen ei koskenut häneen kyllin syvästi, mikään esineellinen ei tehnyt liian kipeää.
Keskustelin usein kirjallisuudesta hänen kanssaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten vanhentuneita mielipiteitä suurimmatkin, nykyaikaisimmatkin nerot vielä viitsivät naisesta levittää.
"Ajatelkaa nyt Strindbergiä esimerkiksi", sanoi hän, "eihän sellaisia naisia, joita hän kuvaa, ole muualla kuin hänen omien hullujen aivojensa onkaloissa".
Väitin häntä vastaan.
"Taikka kenties niitä on", myönsi hän sitten miettivästi, "mutta silloin ne kuuluvat johonkin hyvin etäiseen, voitettuun kehityskauteen. Nainen miehen verivihollisena! Oh, kuinka se kuuluu typerältä ja vanhan-aikaiselta!"
"Mutta ajattelepas Ibsenin miehiä sitten!" kiistin minä. "Ovatko ne mielestäsi nykyaikaisempia? Tai Wedekindin tai Bernard Shaw'n tai ylimalkaan nykyaikaisen kirjallisuuden? Tyydyttävätkö ne sinua?"
"Eivät", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Siinäpä se", sanoin minä. "Minua ne suorastaan inhottavat."
"Minä puhun ainoastaan naisista", jatkoi hän, "naisista, joita nykyaikainen kirjallisuus kuvaa. He ovat mielestäni ensiksikin aivan liian sivistymättömiä."
Hän väitti, että herrat kirjailijat, kun he eivät ole ymmärtäneet naisen sielua, ovat tehneet hänestä pelkän sukupuoli-olennon, jolla on vain ruumis.
"Mutta ehkä se myös on naisten oma vika", lisäsi hän. "Maailma on täynnä pelkkiä äitejä ja rakastajattaria."
Hän puolestaan ei tahtonut olla kumpaakaan.
"Mikä tahtoisit siis olla?" kysyin. "Vanhapiikako?"
"Jos minä olisin kirjailija", hän vastasi, "minä kuvaisin yksinäisen naisen, joka ei olisi miehen ystävä eikä vihollinen. Mies ei merkitsisi hänelle enempää kuin sanotaan miehen naiselle merkitsevän."
"Ohoh", sanoin minä, "mikä kummitus-olento se olisi!"
"Nainen, joka on yhtä yksinäinen kuin sanotaan miehen olevan sydämensä autiossa sisimmässä, joka ilman miestäkin on oma kokonaisuutensa, oma maailmansa."
"Sellaista naista ei ole olemassa", väitin minä.
"Onpas, koska juuri tällä hetkellä näen hänet niin selvästi sielunsilmilläni."
"Nainen syntyy miehen unelmasta", väitin minä, "eikä naisen".
"Samoin kuin mies naisen rakkaudesta eikä miehen. Tiedän, että tuo on yleinen sääntö. Mutta siitä on ja täytyy olla poikkeuksia."
"Oletko sinä ehkä yksi niistä?" ilvehdin minä.
"En tiedä", vastasi hän. "Mutta ellei tuollaista naista vielä olisikaan olemassa, hän tulee, sen minä tunnen ja voin vakuuttaa omasta sisällisestä kokemuksestani."
Hän näytti hirmuisen vakavalta noin sanoessaan. Koetin vielä lyödä leikiksi asian.
"Mutta täytyyhän tuollaisen naisen myös joskus rakastaa", virkahdin keveästi. "Kuinka hän silloin menettelee? Onko rakkaus hänelle jotakin toisarvoista?"
Hän mietti.
"Tahtooko hän miestä miellyttää vai ei?" jatkoin minä. "Onko hän kuuma vai kylmä, jos hän nyt kaikesta sisällisestä yksinäisyydestään huolimatta kuitenkin joutuu miehen kanssa kosketukseen?"
Hän mietti edelleen.
"Vai kenties hän on penseä", ilvehdin minä.
"Se olisi mielestäni suuri onnettomuus."
Hän loi minuun tummuvan, salaperäisen katseen, jota en ymmärtänyt. Näin ainoastaan, että hänen suupielensä väreilivät omituisesti ikäänkuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
"Hän on surullinen", sanoi hän sitten hiljaisesti, "sillä hän ei ole tottunut kohtaamaan mitään ymmärrystä ympäristössään".
"Eikö todellakaan?" kysyin minä, myöskin ääntäni merkitsevästi alentaen.
"Mutta jos hän kohtaa", sanoi hän katsoen suoraan ja syvälle silmiini, "hän voi olla myös äärettömän iloinen ja onnellinen, sillä vasta yksinäinen nainen voi sitä oikein arvostaa".
"Kerro minulle hiukan enemmän tuosta naisesta", sanoin minä.
Ja Saimi kertoi.
"Hän on kiitollinen pienimmästäkin hyvästä", hän sanoi, "minkä hän saa itsensä ulkopuolelta, ja pahaa hän yksinkertaisesti kieltäytyy vastaanottamasta. Siitä hyvästä, minkä hän kenties voi itse lahjoittaa, hän ei vaadi mitään vastapalkkiota, sillä hän ei tuhlaa, ei lahjoita niin, että hän köyhtyy, vaan antaa ainoastaan oman olentonsa yltäkylläisyydestä. Hän ei harjoita mitään hyväntekeväisyyttä, ei edes rakkaudessaan. Hän ei uhraudu millekään eikä kenellekään, ei miehelleen eikä lapsilleen, ei suvulleen, taloudelleen, isänmaalleen tai ihmiskunnalle. Jos hän jotakin niiden hyväksi tekee, hän tekee vain siksi, että hänen on hyvä olla niin. Hän on yksin, hän on yksinäinen ilmiö kuin tähti avaruudessa, mutta jos hän kohtaa toisen yhtä yksinäisen, he ymmärtävät toisensa, puristavat hiljaa kädestä toisiaan, hulluttelevat, pitävät hauskaa, antautuvat toisilleen kukaties, mutta he tekevät sen tietoisina siitä, että he sydämensä syvimmässä kuitenkin ovat yksinäisiä ja jäävät ijäti yksinäisiksi. He eivät riipu toisistaan, he tietävät, että he ovat yksin syntyneet ja tulevat yksin kuolemaan, että he kumpikaan eivät ole mitään velkapäät toisilleen ja vastaavat kaikesta vain oman itsensä edessä. Mitä sanot sellaisesta rakkaudesta?"
Tähän suuntaan hän puhui. Muistan, että tuo tapahtui eräillä illallisilla, jotka teatterin jälkeen tarjosin hänelle Seurahuoneella. Hän korjasi rannerengasta valkeassa käsivarressaan ja katsoi minuun aivan varmasti ja vaivattomasti, aivan kuin hän olisi kysynyt, pidinkö punaviinistä, jota edeskäypä juuri kaasi laseihimme. Mutta minä mietin pääni ympäri, ennenkuin otin vastatakseni hänen kysymykseensä.
Koko maailma oli silmissäni äkkiä käynyt niin pelottavan totiseksi, juhlalliseksi ja leikittömäksi. Koskaan hän ei ollut vielä puhunut minulle niin. Epäilemättä ei oma käsitykseni rakkaudesta ollut yhtä syvä ja kaunis. Mutta hän oli koskettanut erästä kieltä, joka myöskin minussa oli kerran soinut, jossakin kaukana, koulupoika-vuosinani, vaikka se sittemmin, siis jo nuorena ylioppilaana, oli ruostunut, tomuttunut ja unhottunut. Mitä vastaisin tuolle kummalliselle tytölle, joka katsoi niin kysyvästi ja läpitunkevasti minuun ja näytti, keskellä tämän elämän todellisuutta, vaativan mielestäni hiukan pingoitetuille sanoilleen ehdotonta ymmärrystä ja hyväksymystä?
"Mitä nyt sanot", alotin verkalleen, "on minulle liian läheistä ja syvää, voidakseni silmänräpäyksessä vastata siihen. Olet kaikesta päättäen enemmän miettinyt asiaa, osaat sanasi paremmin sovittaa ja sorvaella. Mutta minusta tuntuu, että toiselta puolen olet oikeassa, et tähän elämään nähden tosin, vaan johonkin toiseen, tulevaan, johon kuulut ja johon myös mielipiteesi kuulunevat. Toiselta puolen taas…"
"Toiselta puolen ja toiselta puolen!" ivasi hän. "Äh, sinä olet poroporvari! Juo!"
Hän nauroi ja kilisti hilpeästi lasiani.
"Ja minä rikkiviisas ajattelija", lisäsi hän sitten. "Eihän se ollenkaan sovi tulevalle varieteetanssijattarelle."
En tiedä, oliko hän yhtä yksinäinen ilmiö kuin hän väitti olevansa. Mutta tiedän, että hän katsoi voivansa sallia itselleen sellaistakin, jota muut ihmiset tavallisesti pitävät hyvin sopimattomana. Ajatelkaas, että hän kerran esiintyi minulle todellakin alastomana. Se tapahtui maalla hänen isänsä huvilassa, jonne tämän erikoisesta pyynnöstä olin pistäytynyt kesämatkoillani. Me olimme valvoneet myöhään, en ollut saanut yöllä unta, olin piehtaroinut tunnin kaksi vuoteellani ja lähtenyt aamunkoitossa yksin sumuiselle järvelle soutelemaan. Palatessani hän seisoi uimahuoneen portailla, valmiina astumaan veteen. Hän huomasi minut kyllä, päivä paistoi jo korkealla metsän päällä, sumu oli haihtunut ja rannat välähtelivät yöllistä kastettaan, kun hiljaa huopailin niemen takaa ja käänsin purrenkokan hänen kotinsa valkamaan. Hän ei liikahtanut, hän antoi minun tulla aivan lähelle. Vasta kun huusin hyvää huomenta hänelle, hän pulahti veteen ja ui pärskien veneeni luokse. "Sinä olet ollut soutelemassa?" sanoi hän.
"Miksi et ottanut minua mukaasi?"
"En tiennyt sinun olevan näin varhain ylhäällä", vastasin. "Olen nukkunut huonosti, siksi lähdin vähän vilvoittelemaan."
"Myöskin minä olen valvonut koko yön", sanoi hän.
"Mitä olet tehnyt?"
"Rakastanut", sanoi hän ja sukelsi samalla.
"Ketä rakastanut?" kysyin häneltä, kun hänen päänsä jälleen kohosi pinnalle, tällä kertaa veneen toisella puolen. "Itseäsi?"
"Hyi", sanoi hän, "katso, etten kaada venettäsi"!
"Ketä sitten?"
"Sinua, sinua!"
"Nyt valehtelet."
"Luuletko, että muuten olisin sinua äsken tuossa odottanut?"
"Kiitos kauniista kuvaelmasta. Teitkö sen tahallasi?"
"Äh, miten typerä sinä olet! Ei sellaista satu, ellei satuta."
"Mutta jos joku muu olisi nähnyt sinut? Nähnyt, että näyttelit itseäsi minulle?"
"Mitä se olisi tehnyt! En minä muiden omaa esittänyt."
"Sinä nautit itse siitä?"
"Kyllä. Ja sinun tiesin nauttivan vielä enemmän."
"Sinä et erehtynyt. Mutta miksi et sitten anna itseäsi minulle?"
"Ei sinussa ole minun ottajaani."
Se oli hävyttömästi sanottu, mutta luulen, että hän puhui totta. Olen ollut aina hiukan arka luonteeltani. Varsinkin hänen suhteensa olin erikoisen arka, sillä olihan hän minun opettajani tytär, ja hänen isänsä oli monessa suhteessa tullut ikäänkuin minunkin henkiseksi kasvatus-isäkseni. Tunsin häntä kohtaan mitä vilpittömintä kunnioitusta. Sen tiesi hänen tyttärensä ja siksi saattoi hän kohdella minua niin. En usko, että hän todella rakasti minua. Hän käytti minua vain eräänlaisena nautintovälikappaleena. En tiedä, miksi hän juuri minut oli valinnut tuohon jonkun verran noloon tehtävään, mutta arvattavasti minä näytin hänen mielestään siihen sopivimmalta hänen tuttavapiirissään.
Pari päivää senjälkeen hän asetti minut vielä kovemmalle koetukselle. Olimme tehneet pitäjän herrasnuorison kanssa pitkän jalkamatkan eräisiin kansanjuhliin toiseen pitäjään. Oli kävelty ensin yö sinne, koska päivin oli hirmuinen helle vallinnut, maattu, mutta ei nukuttu heinäladossa, kierrelty aamupäivä paikkakunnan merkillisyyksiä katselemassa, iltapäivä tanssittu, laulettu ja loilotettu, kunnes vihdoin yön hämärtyessä oli lähdetty takaisin kotiin palailemaan. Me jättäysimme pian jälkeen Saimin kanssa. Toiset menivät edellä ja huusivat niin, että metsä raikui. Hän valitti olevansa väsynyt, me istahdimme tuon tuostakin, mutta emme puhuneet juuri mitään. Se oli myöhään elokuulla. Taivas oli synkässä pilvessä, ei olisi paljoa nähnyt eteensä, elleivät äänettömät salamat, nuo, joita kansa Kalevan tuliksi sanoo, olisi leimunneet kautta avaruuden. Siitä syntyi kummallinen, kaamea kajastus, joka ikäänkuin kohotti meidät lähemmä tähtitarhoja. Ilma oli lämmin kuin maito, kangas tuoksui kuivalle petäjälle ja kanervikolle. Luonnon kauneus lie estänyt meidät puhumasta. Oli sähköä taivaalla, lie ollut sähköä myös omissa sydämissämme.
Hän piti koko ajan kiinni kädestäni. Kuinka kumman tavalla hän lie niin asettanutkin, että meidän valtimomme tykkivät vastakkain. Se oli mystillinen tunne, jota en ikinä unohda, mieluinen ja samalla tuskallinen, pistävä ja samalla outoihin mielialoihin tuudittava. En koskaan ollut tuntenut olevani vielä niin lähellä ketään toista ihmistä, tuskin itseänikään. Kaksi maailmaa, kaksi vastavirtaa, jotka yhtyivät toisiinsa! Mutta hänen sähkönsä mahtoi olla jotakin aivan toista laatua kuin minun, sillä minä en tuntenut saavani häneltä mitään, vain antavani. Jotakin virtasi pois minusta. Kohta kipenöitsi koko käteni, kohta tuntui sama vaikutus aivoissa ja koko hermostossa. Luulen, että nainen voisi tappaa miehen niin.
Tie kulki lähellä äkkijyrkkää järvenrantaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta me seisahduimme, katsoimme toisiimme, poikkesimme tieltä ja menimme aivan törmälle. Levitin sadevaippani, istuimme tiheän viidakon suojaan. Oli kuin olisi taivas palanut, kuin olisi koko maailmankaikkeus läikkynyt tulena edessämme. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hänen päänsä hervahti syliini, laskin hänet kuin pienen lapsen pitkälleen. Niin katsoimme me hetken luonnon voimien salaperäistä juhlaleikkiä edessämme.
Äkkiä huomasin, että hän nukkui. Hän lepäsi silmät kiinni, liikkumattomana, syvään ja tasaisesti hengittäen. Hän on väsynyt, ajattelin, hän voi hiukan nukkua todellakin, meillä on vielä kappale matkaa kotiin. Mutta sitten pisti minun päähäni, että hän kenties ei ollutkaan väsynyt, että hän kenties ei nukkunutkaan, vaan oli jälleen tahallaan minulle tämän uskalletun, houkuttelevan tuokiotilan valmistanut. Se täytti säkenöivällä riemulla minut. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin. Koska hän niin tahtoo, koska taivas niin tahtoo, koska se myös on minun oma tahtoni, niin täytyy välttämättömän tapahtua.
Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin hiljaa suulle häntä. Hän ei liikahtanut. Suutelin kovemmin, hän ei silmiään raottanut. Jos hän nukkui, hän mahtoi nukkua sangen sikeästi, ja olisi ollut synti häiritä häntä. Mutta jos hän ei nukkunut? Silloin olisi ollut vielä suurempi synti olla häntä häiritsemättä. Henkeäni ahdisti. Tuo nuori tyttö, tämä yö, tämä metsä, tuo maailmanpalo, kaikki tuntui kutsuvan minua pyhän luonnon huntua kohottamaan.
Mutta minä en uskaltanut. Sellainen raukka minä olen aina ollut. Hän jäi minulta siksi, mikä hän olikin: puolineitseeksi. Siitä on jo monta vuotta kulunut. Mutta antaisin vieläkin kappaleen elämääni, jos tietäisin, nukkuiko hän todellakin sillä hetkellä vai valvoi. Jos hän nukkui, silloin olin minä sika todellakin, kuten hän oli aina väittänyt minun olevan, sillä hyväilin häntä tavalla, jota en viitsi kertoa tässä. Mutta jos hän valvoi ja salli tuon kaiken tapahtua, jos hän oli itse tuon kohtauksen järjestänyt ja jättäytynyt tahallaan valtoihini, vaikka minä en käyttänyt valtaani, silloin … niin, silloin olisi paras, että myllynkivi minun kaulaani ripustettaisiin.
Pelkään, etten saa sitä koskaan tietää. Hän on nyt niin arvokas opettajatar ja vanha piika, että minun on mahdoton kysyä sitä häneltä. Sanoisiko hän sitä edes? Mitä takeita minulla olisi siitä, että hän puhuisi totta? Sanoi hän niin taikka näin, aina jäisi epäilyksen ota minuun. Sitäpaitsi hän osoittaa minua kohtaan selittämätöntä vastenmielisyyttä, on osoittanut samasta kesästä saakka, josta kerroin teille. Luultavasti menen hautaan sen salaisuuden kanssa. Asia itsessään olisi vähäpätöinen, ellen uskoisi, että sinä yönä jäi myös minun oman elämäni salaisuus ijäti ratkaisemattomaksi.
* * * * *
Aamu valkeni. Oli aika lähteä jo.
Silloin näkivät he kaikki hänet, nuoren naisen, joka kulki kesäaamun autereessa. Hänen ruumiinsa kaartui kuin jousi, hänen käsivartensa olivat jännitetyt kuin kaksi linkoa taaksepäin. Sarastava päivä valoi hänen tiiviit, täyteläiset muotonsa purppuraan.
Hän kulki ohi ikkunan, tuolla kaukana puiden latvojen päällä, siellä, minne nuo neljä Alppilan Japanilaisessa huoneessa istuvaa miestä tuijottivat.
Hän kulki kuin kuningatar. Ruskopilvi piti huolta hänen kruunustaan, taivaan seijastuva kirkkaus kiersi hänet mantteliinsa.
Hän meni eikä palannut. Mutta aistien terve, tuhatsärmäinen ilo säteili hänestä. Ja jokainen aisti kukki kesää. Ja jokainen särmä säteili nousevaa aurinkoa.
He tuijottivat vielä hetken hänen jälkeensä äänettöminä. Kukin ajatteli omaa kultaista elämäntarinaansa. Ajatteli ilojaan ja surujaan ja siunasi tuota ottavaa ja antavaa, hävittävää ja hedelmöittävää jumaluutta sydämessään.
— Viimeinen malja! virkahti toht. Varjakka.
He joivat pohjaan sen, tietäen hyvin, ketä he kukin sillä tarkoittivat. Ja heistä tuntui samalla kuin he olisivat katsoneet kaiken olevaisuuden kaameaan, ammottavaan tyhjyyteen, johon heidän mielihaaveensa oli mennyt ja johon kukin heistä oli jäljettömästi häviävä.