SISÄLLYS:

Sininen lintu Kirsikkapuu Tyhjyyden kammo Kalevan tulet

Alppilan japanilaisessa huoneessa istui eräänä kesäisenä iltana pieni seurue, joka siellä oli usein ennenkin kokoontunut. Heitä oli vain neljä: toht. Juho Varjakka, naislääkäri ja tunnettu tiedemies, pankinjohtaja Taneli Koskenkorva, sanomalehden toimittaja Jakke Pulliainen, huomattu etupäässä juopottelevan elämäntapansa vuoksi, ja vihdoin yliopiston dosentti Väinö Teikari, joka tilasi pukunsa aina suoraan Parisista. He olivat kaikki jo keski-ikäisiä miehiä ja kaikki toimensa vuoksi pakotettuja viettämään kesänsä Helsingissä, viimemainittu erään tieteellisen työnsä tähden, joka vaati kirjastojen ja arkistojen läheisyyttä.

He viihtyivät hyvin yhdessä. Niin erilaiset kuin olivatkin heidän ammattinsa, heidän luonteensa ja osaksi myös heidän mielipiteensä maailman asioista, heissä oli kuitenkin joku yhteinen järjen ja tunteen taso, joku yhteinen nautiskelevan, suvaitsevaisen poikamiehen piirre, jota he eivät muissa tavanneet ja jonka vuoksi he aina mielellään toisensa lasin ääressä kohtasivat. Talvella vieroittivat eri tuttavuudet, eri seurapiirit ja heidän ammattejaan seuraavat velvollisuudet heitä usein toisistaan. Mutta näin kesäisin, kun kaupunki muuten oli tuttavista tyhjä ja sen seura-elämä kokonaan pysähtynyt, he liittyivät jälleen sitä lujemmin toisiinsa, milloin he vain kaikki neljä sattuivat samaan aikaan kaupungissa oleskelemaan.

Illallinen oli jo syöty, viinit juotu ja kahvitarjotin pöydälle asetettu. Hyttynen surisi sisään avoimesta ikkunasta, aurinko meni mailleen havumetsän taa, jonka latvat jo lepäsivät kesä-yön kuultavassa, sinipunertavassa autereessa. Puheen porina lakkasi hetkeksi, heidät valtasi hiljainen, riuduttava kaihomieli.

— Vahinko, etten ole syntynyt taiteilijaksi, virkahti pankkiherra. Silloin tulisin minä tänne muutamina iltoina peräkkäin, nauttisin tuosta näköalasta, tekisin taulun siitä, jonka ihmiset ostaisivat vielä rahaisella rahalla minulta. Nyt on minun pakko ansaita leipäni toisella paljon ikävämmällä ja epäkauniimmalla elinkeinolla.

— Voit olla sangen tyytyväinen elinkeinoosi, pisti sanomalehtimies piloillaan. Sinulla on suru vain muiden ihmisten rahoista, silloin kun meillä muilla omistamme. Sitäpaitsi jää sinulta vielä kyllin aikaa matkustelemiseen, lueskelemiseen ja sielusi ihanteellisempien puolien hoitelemiseen. Toista on minun poloisen.

— Entäs minun! huokasi haikeasti toht. Varjakka. Täytyy olla aisoissa aamusta iltaan ja suorastaan ryöstää itselleen joskus tällainen pieni lepohetki. Silloinkin on jo paha omatunto. Mutta kaikki tapahtuu siinä toivossa, että minusta kerran tulee rikas ja että joskus vanhana miehenä voin elää arvoni ja synnynnäisten taipumuksieni mukaisesti.

— Kukaan ei ole tullut rikkaaksi omalla työllään, sanoi synkästi yliopiston dosentti. Minä puolestani olen aina ollut kahden vaiheilla, onko parempi elää kuin miljonääri vai kuolla miljonäärinä. Pelkään, että olen vuosien vieriessä kallistunut yhä enemmän edellisen vaihtoehdon puolelle.

Pankkiherra oli sytyttänyt sikarinsa. Hän nojasi pään käsivarteensa ja katsoi isällisesti yliopiston dosenttiin, joka par'aikaa laitteli mielijuomaansa, ruskean bolsin ja Sayer'n konjakin sekoitusta.

— Ja kun olisit rikastunut? kysyi hän. Kuinka aikoisit sinä sitten järjestää elämäsi vanhoilla päivilläsi? Tietääkseni on rikkauden, samoin kuin elämänkokemuksenkin, laita paha kyllä ylimalkaan se, että ne tulevat ihmiselle vasta sitten kuin ei enää voi käyttää niitä.

Teikari viivytteli vastausta. Hänen sijastaan puuttui toht. Varjakka puheesen.

— Minun hartain toivomukseni, sanoi hän, mukavasti selkäkenoon nojautuen, on saada kerran matkustaa Pyhälle maalle, Meidän Herramme Vapahtajamme haudalle, nähdä pääni päällä Bethlehemin tähti ja ajaa aasin selässä Galileasta Jerusalemiin. Te hämmästytte. Te pidätte sitä oikkuna, hetken mielijohteena. Mutta te erehdytte siinä, aivan kuin ihmiset ylimalkaan, pitäessään minua jumalankieltäjänä. Minä en kiellä enkä myönnä, minä en tiedä mitään haudan tuolta puolen, ja juuri siksi minulla on ääretön sisällinen tarve uskoa sekä lunastukseen että iankaikkiseen kadotukseen. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tuossa parhaalla tahdollanikaan onnistunut. Mutta minä olen syntynyt kristillisen kirkon helmassa ja minä olen kuullut puhuttavan Jeesuksesta Kristuksesta, ennen kuin Romuluksesta, Remuksesta, Napoleonista tai Hannibalista. Siksi minä tahtoisin niin mielelläni nähdä paikat, missä hän on elänyt, ja löisinpä melkein vetoa, että tulisin paremmaksi ihmiseksi siellä. Ainakin tulisin minä lähemmäksi sukuani, syntyperääni ja kenties myös omaa itseäni, jolle esivanhempieni hahmossa on niin monta sataa vuotta Jumalan puhdasta sanaa julistettu. Eikö totta: elämä on kummallista kiertokulkua? Ensin tahtoo päästä pois tuosta kaikesta niin kauas kuin mahdollista, ja kun on päässyt kyllin kauas, tekee mieli alkaa jälleen sitä lähestyä.

Toverit hymyilivät. He tiesivät, että toht. Varjakka oli suurin epäilijä heistä kaikista, ja he päättelivät hänen puhuvan noin vaan piloillaan. Jakke Pulliainen kohotti lasinsa.

— Maasta olet sinä tullut, sanoi hän.

— Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, sanoi toht. Varjakka vastaten hänen maljaansa. Jos on joku jumalallinen totuus, minkä minä olen valmis aina ja kaikesta sydämestäni tunnustamaan, niin on se tuo suuri sana, joka kaikuu kautta kristikunnan, jokaisen sen avoimen haudan partaalla. Se pitää paikkansa jo tähän elämään nähden. Ihminen pyrkii ensin pois itsestään ja sitten takaisin itseensä. Siksi tahtoisin minä matkustaa tuon ristiin-naulitun juutalaisen haudalle, josta minä olen kuullut niin paljon, että hän on ikäänkuin osa minun syvimmästä, alkuperäisimmästä itsestäni. Jos voisin, tunnustaisin syntini siellä, ja palajaisin takaisin hurskaana, uskovana kristittynä. Ikävä kyllä, minun elämäntapani eivät salli tuota matkaa, ennen kuin olen kyllin rikas, ja rikkaus taas, kuten herrat tietävät, ei kuulu oikeastaan olevan mikään pettämätön suositus taivaan valtakuntaan.

Hän, joka näin puhui, oli noita muita hienompi, herkempi ja tunteellisempi, vaikka hän muiden seurassa olikin umpimielisempi kuin kukaan, tiivis kuin sileä seinä, luoksepääsemätön ja leukaan saakka napitettu. Tavallisesti leikki pieni, keveä hymy hänen kapeilla huulillaan. Hänen kasvonsa, jotka muodostivat siropiirteisen suorakaiteen, olivat reippaat ja miehekkäät, silmänluonti oli avoin ja syvä, otsa pikemmin matala kuin korkea, nenä suora, viikset ohuet ja yhdensuuntaiset ylähuulen kanssa. Teki hyvää kätellä häntä, sillä hän suoritti sen niin lujasti, varmasti ja luotettavasti. Mutta kaiken hilpeän, säteilevän seuratapansa ohella hänessä oli jotakin surumielistä, jotakin alla-piilevää, jotakin utuista, ikävöivää, samalla niin syvästi murtunutta ja toivottomasti talttunutta, että se vaikutti vaientavasti hänen tavalliseen ympäristöönsä. Viittasiko se menneihin mielenmyrskyihin vai oliko se hänessä jotakin myötäsyntynyttä? Kukaan ei saattanut sanoa sitä tarkalleen. Väinö Teikari puolestaan oli aina väittänyt, että siihen mahtoi olla syynä joku salainen lemmensuru, ja sehän kuullosti kylläkin otaksuttavalta. Tiedettiin hänellä olleen paljonkin sentapaisia seikkailuita, vaikka hän itse vaikeni niistä kuin hauta, ollen erittäin arka rakastamiensa naisten hyvästä nimestä ja kunniasta. Kuitenkin oli rakkauspsykologia juuri hänen mieli-aineitaan, ainoa, mihin hän ei väsynyt koskaan ja josta hän toveripiirissäkin saattoi suoranaisesti innostua. Epäilemättä häntä pidettiin sangen kyvykkäänä myös oman tieteensä alalla, mutta hän näytti hoitelevan sitä pikemmin velvollisuudentunnosta, joka hänellä oli yleensä hyvin pitkälle kehittynyt, kuin sisällisestä kutsumuksesta. Muuten hän harrasteli mitä erilaisimpia asioita, luki kirjailijoita, joita ei kukaan muu lukenut, maalaili, soitti pianoa, taisipa joskus hiukan säveltääkin. Mutta sen kaiken hän teki vain omaksi yksityiseksi huvikseen, väittäen olevansa elämän dilettanti, josta ei koskaan tulisi mitään eheää eikä täyspainoista.

Pankkiherra rypisti otsaansa tyytymättömänä, sillä hän ei sallinut tehtävän pilkkaa uskonnosta.

— Huomaan, että veli laskee leikkiä vakavista asioista, sanoi hän. Herrat tietävät, että minä en voi ottaa osaa siihen. Tosin on minun kaiken kohtuuden nimessä tunnustettava, että minäkään en aina, kuten esim. nyt, enkä ylimalkaan onnellisina hetkinäni, elä elävässä yhteydessä Herrani Jumalani kanssa. Mutta minulla on myös vaikeat hetken ja silloin huudan minä häntä lapsen sydämellä avukseni. Jos minä teenkin syntiä, hyvät herrat, niin olkaa varmat, että minä myös saan kärsiä siitä. Kuitenkaan minä en valita kohtaloani, sillä elämä olisikin minulle muuten aivan liian kolkko ja yksipuolinen, enkä minä käsitä niitä ihmisiä, jotka voivat tulla toimeen ilman uskontoa. Te hymyilette. Mutta te ette hymyilisi, jos te tietäisitte, miten paljon paremmalta tämä sikari maistuu suussani, jos sen makuun sekoittuu miellyttävä tunne perisynnistä ja yleensä kielletyistä nautinnoista.

Toverit hymyilivät, mutta eivät virkkaneet mitään. He tiesivät Taneli Koskenkorvan puhuvan sydämensä syvyydestä, vaikka se olisi voinutkin oudon mielestä kajahtaa pahimmalta pilkalta samoja pyhiä asioita vastaan, joita hän oli julistavinaan. Pankinjohtaja Koskenkorva oli todellakin uskonnollinen mies, mutta omalla tavallaan. Hän oli kehittyneimpiä sybariitteja koko Helsingissä, viinin tuntija, ruoan tuntija, kauniiden naisten tuntija, vieläpä erikoisten, valikoitujen kastikkeiden valmistaja. Mutta naiset olivat hänelle vain nautinto-välikappaleita ja miehet miellyttäviä tai epämiellyttäviä vain mikäli ne voivat hänen joutohetkiään hauskuttaa. Hän oli oikeastaan mitä johdonmukaisin egoisti kiireestä kantapäähän, mutta juuri siksi hyvä, herttainen ja muillekin samoja iloja suopa, kuten useimmat nautiskelijat, sillä nimenomaisella ehdolla vain, että muiden ilot eivät saaneet häiritä hänen ilojaan. Tämä hänen luonteensa maailmallinen puoli ei suinkaan estänyt häntä kirkossa käymästä eikä silloin tällöin, tavallisesti jonkun liiaksi pingoitetun nautintokauden perästä, syviin uskonnollisiin mietiskelyihin antautumasta. Hän oli oikeastaan täydellinen lapsi sydämensä sisimmässä, mutta Niniven lapsi, joka ei tainnut oikeata kättä vasemmasta erottaa, vaikka hän itse asiassa käytteli niitä kumpaakin yhtä suurella tottumuksella. Kun hän oli pyhällä tuulellaan, hän ei käynyt missään, ei perheissä eikä kapakoissa, eli yksin omassa poikamies-kodissaan, jonka hän oli järjestänyt yhtä mukavaksi kuin hänen maailmankatsomuksensakin oli, pukeutui synkästi ja arvokkaasti, ja kulki kadulla juhlallisena kuin peijaiskutsuja, tuskin huomattavalla nyykähdyksellä tuttaviaan tervehtäen. Mutta annas kun hänen syntinen tuulensa tuli, silloin näkyi hän taas kaikkialla, teattereissa, konserteissa ja ravintoloissa, pukeutui koreilevasti kuin riikinkukko, kiikaroi jokaista kaunista naista, tuttua ja tuntematonta, ja ehdotteli mielellään pientä iltahetkeä jossakin kapakan yksityishuoneessa tai kotonaan, jossa hyvin usein nähtiin vieraina myös nuoria rouvia ja neitosia. Viime vuosina olivat nuo hänen mielentilojensa heiluriliikkeet alkaneet yhä enemmän tihentyä, ja samalla lyhentyä, niin että hänellä nyt jo vajaan viikon kuluessa voi olla sekä syntinen että hurskas tuulensa, jopa joskus samana päivänäkin. Hänen toverinsa olivat aikoja sitten tottuneet tuohon kaikkeen ja pitivät hänestä juuri sellaisenaan.

Kun ei kukaan virkkanut mitään, jatkoi Koskenkorva:

— Muuten ajattelen minäkin usein vanhuutta ja vanhaksi tulemista. Olen jo lähellä viittäkymmentä, minun ruumiini ei kestä kauan enää, ja sieluni voimat herpoavat vitkaan, mutta vääjäämättömästi. Herrat tietävät, että minulla on hengenahdistus, vaikka hyvällä hoidolla, jokavuotisilla kylpymatkoilla ja säännöllisellä elämällä vielä voinenkin sen kotvan kurissa pitää. Kuitenkin näen olevani vähitellen pakotettu yhä, enemmän rajoittamaan nautintojani, joka ei ole vahinko sikäli, että ne käyvät vain sitä valikoidummiksi. Kun tulen työhön kykenemättömäksi, otan eron toimestani ja asetun jonnekin ulkomaille asumaan. Ihanteeni on kuolla Parisissa, mieluimmin sydänhalvaukseen ja Café de la Paix'n edustalla. Siellä näkee niin paljon virkeitä, elämänhaluisia vanhuksia ja soreita hienohelmoja. Istuisin siinä, imeskelisin sikariani, maistelisin absinttilasiani, katselisin ihmisvilinää ja menisin kotiin tyytyväisenä, että olen tähänkin saakka elänyt. Jokainen päivä siellä antaisi minulle enemmän vaikutuksia kuin vuosi täällä, ja koska aika on mitattava saatujen vaikutusten luvun mukaan, olisi minulla siis siellä mahdollisuus elää vanhaksi kuin Methusalem. Sydän on nähtävästi minun heikko kohtani, siispä en rasittaisi sydäntäni, vaan joitakin muita elimiä, kunnes nekin väsyisivät vuorostaan. Ihminen on sitkeä, hyvät herrat, ja juuri siihen perustan minä tämän kultaisena kangastelevan tulevaisuuskuvani. Purisin tekohampailla, hengittäisin hopeapillillä, kävelisin vieterien varassa, kuuntelisin kuulotorvella, katselisin väkevillä silmälaseilla, joiden apuna voisin käyttää vielä monokkelia tai teatteriputkea. Olisin sanalla sanoen keinotekoinen kiireestä kantapäähän. Eikö se olisi ihanaa, hyvät herrat? Eikö olisi hurmaava tunne tuo, jos tuntisi omassa olennossaan toteuttavansa ihmisen voittoa luonnon yli ja nykyaikaisen kultuurin korkeimpia, ylevimpiä ennätyksiä?

— Niin korkealle lentäviä unelmia ei minulla ole, virkahti sanomalehtimies. En ole vielä liian vanha naimisiin. Aion ennen pitkää etsiä hyvän, siveän tytön itselleni, jonka ei tarvitse olla aivan kaunis ja älykäs, sillä silloin hän pettäisi minut tai ei ollenkaan huolisi minusta. Hänen tulee olla hellä, tunteellinen ja uskollinen. Pääasia on, että hän minut ymmärtäisi, ja että minä olisin hänelle kaikki kaikessa, samoin kuin hän minulle olisi. Minä uhraisin hänelle elämäni syksyn ja hän kevään. Me muuttaisimme jonnekin kauas maaseudun hiljaisuuteen, ruokkisimme kanoja ja katsoisimme aina välillä syvälle silmiin toisiamme. Meille ei tulisi mitään sanomalehteä. Me emme tietäisi mitään ulkomaailmasta, yhtä vähän kuin se meistä, ja olisimme onnelliset. Te tiedätte, että olen aina ollut hiukan hentomielinen. Mutta se johtuu minun yksinäisestä, runollisesta luonteestani, jonka on aina ollut vaikea tottua ihmisvilinään ja puhelinten kilinään.

Jakke Pulliainen näytti oikein marttyyrilta noin puhuessaan. Itse asiassa hän oli mitä piintynein pääkaupunkilainen, joka ei mitenkään olisi voinut järjestää edes kesäistä olemassa-oloaan ilman toimistoansa, Kappelia, Kaivohuonetta ynnä muita Helsingin kosteikkoja. Maaseudulle hän ei koskaan matkustanut pitemmälle kuin Oulunkylään, erään vanhan nuoruustuttavansa luo, jolla oli siellä oma huvilansa, ja silloinkin hänellä oli jo hirmuinen hätä ennättää vain viimeisellä junalla yöksi takaisin Helsinkiin. Jo Korkeasaari oli hänelle ulkomaita, Seurasaaresta puhumattakaan, jonne hän vain harvana kesänä kerkesi ja jonne menoa hän mietti ja suunnitteli monta päivää kuin olisi ollut kysymys matkasta maailman ympäri. Kuuden viikon vuotuiset loma-ajat, jotka lehti myönsi jokaiselle toimittajalleen, olivat hänen kirouksensa. Ne häiritsivät hänen päiviensä säännöllistä kulkua, samoin kuin joulut ja pitkät pääsiäispyhät, eikä hän tiennyt, mihin käyttää niitä. Hän oli synnynnäinen sanomalehtisielu, vaikka hän itse usein kaihomielisesti huokaili väärälle uralle joutuneensa. Hän ei olisi voinut olla hetkeäkään yksin, vaikka hän usein äänekkäästi pahoitteli, että hänen ammattinsa vaati häntä niin paljon erilaisten ihmisten kera seurustelemaan. Hänelle oli mitä helpointa kiinnittää mieltään tuhansiin asioihin, jotka eivät häntä henkilöllisesti vähääkään liikuttaneet, mutta ainoastaan siksi päiväksi tai siksi tuokioksi: huomenna ne olivat taas kaikki häneltä kuin pois puhalletut. Kuitenkin hän katsoi olevansa syvä, perinpohjainen luonne, jonka vain pakosta oli täytynyt sanomalehti-alalle antautua. Jos joku olisi sanonut, että hän petti itseään, hän olisi suuttunut ikipäiviksi, vaikka hän itse asiassa oli uskollinen vain lehdelleen. Sen edut olivat hänenkin etujaan, sen mielipiteet hänenkin mielipiteitään, sen ystävät kaikilla mallikelpoisilla pään ja sydämen lahjoilla varustettuja, sen viholliset säälittäviä, harhailevia olentoja, joiden ainoa autuuttava pelastus oli tuhlaajapojan tavoin palata hänen lehtensä ja luonnollisesti myös samalla sitä kannattavan puolueen helmaan. Siitä huolimatta hän katsoi olevansa mitä itsenäisin mies, joka ei koskaan antanut ulkoapäin tulevan painostuksen määrätä myötä- tai vastatunteitaan, saati sitten ajatuksiaan ja mielipiteitään. Mutta asianlaita oli niin, että hän tunsi vaistomaisesti vain sitä samaa, mitä lehden johto kulloinkin tunsi, ja ajatteli sen aivoilla eikä omillaan. Siten hänen etunsa eivät koskaan joutuneet ristiriitaan hänen vakaumuksiensa kanssa. Hän oli eheä luonne, kuten muutkin tässä seurassa, joka oli ainoa, minkä hän salli itselleen poliittisten puoluetoveriensa ulkopuolelta.

— Kukaan meistä ei ole vielä liian vanha naimisiin, huomautti dosentti Teikari, joka tähän saakka oli istunut äänettömänä. Lausun tämän tietysti kokonaan lukuun-ottamatta ystäväämme rahaministeriä, joka on ollut naimisissa ja josta ei siis liene suuriakaan toiveita enää, ja ystäväämme naistuntijaa, joka elää vapaassa rakkaudessa, kuten on tapa taiteellisten henkilöiden.

— Te tiedätte, hyvät herrat, hymyili toht. Varjakka, sen johtuvan yksinomaan siitä, että meillä ei ole mitään kunnollista sivili-avioliittoa. Luonnollisesti minä voisin antaa syyttää itseäni raastuvan-oikeudessa naisen raiskauksesta, tunnustaa rikokseni ja tulla tuomituksi pitämään häntä laillisena aviovaimonani. Mutta se on sikamaista. Ja taas mennäkseni papin luo minun täytyy ensin käydä Pyhällä maalla horjuvaa uskoani vahvistamassa.

— Me tiedämme sen, jatkoi yliopiston dosentti, ja annamme anteeksi sinulle. Tarkoitukseni olikin oikeastaan vain huomauttaa, että minäkään en ole vielä liian vanha avioliittoon. Aion pian tehdä tuon tempun, mutta sitä ennen minun on etsittävä joku upporikas tyttö itselleni. Minä en jaksa enää tätä tieteellistä työtä, nähkääs, minun pääni ei kestä sitä, en voi ajatella itseäni lyseonlehtorina jossakin kaukana maaseudulla eikä minulla myöskään inhimillisesti katsoen ole vähintäkään toivoa päästä professoriksi. Kuitenkaan minä en voi luopua sivistyneelle miehelle sopivista elämäntavoista, jotka maksavat monin kerroin enemmän kuin mitätön dosenttitoimeni tuottaa minulle. Teen velkaa siis. Mutta luottoni, kuten ystävämme rahaministeri voi omasta kokemuksestaan todistaa, on jo äärimmilleen pingoitettu. Onneksi on minulla täti, vanha, kunnon täti Pietarissa. Hän ei ole rikas, mutta hän on luvannut hankkia sieltä jonkun äveriään pikkuporvarin tyttären minulle. Hän saa olla millainen tahansa, lihava, laiha, nuori tai vanha ja väkäleuka. Myöskin hän saa olla hyvä tai pahankurinen, luja tai lempeä luonteeltaan. En ole asettanut mitään ehtoja hänen suhteensa, sillä en ole siinä asemassa, että voisin tehdä sen. Otan vastaan, mitä korkeat jumalat antavat minulle, kunhan hän vain on rikas ja voi taata minulle turvallisen toimeentulon. Jos hän on uskonnollinen, koetan olla loukkaamatta hänen uskontoaan, jos kevytmielinen, hankin hiukan leveälierisemmän hatun, jolla peitän sarveni. Jos hän pitää koti-elämästä, pysyn kotona, jos ulko-elämästä, istun hänen kanssaan joka ilta oopperassa, teatterissa tai ravintolassa. Tottahan aina tulee toimeen naisen kanssa, jota ei rakasta, ja minähän en aio naida häntä rakkaudesta. Hän saa minusta mitä mallikelpoisimman aviomiehen. Mutta tätini on kirjoittanut minulle, että ennen kuin voin saada sellaisen rahapussin, minulla pitäisi olla joku sopiva paikka, mieluimmin liike-alalla, päästäkseni luonnollisesti ja vaivattomasti rikkaiden perijättärien tuttavuuteen. Yliopiston dosentit kuuluvat olevan huonossa huudossa Venäjällä, sillä he ovat useimmat vallankumouksellisia ja melkein kaikki köyhiä kuin kirkonrotat. Minun täytyy siis nyt ensin hankkia joku paikka, voidakseni sittemmin elää paikattomana. Mieleni palaa jo liike-alalle. Luulen, että minusta voisi tulla etevä kauppamatkustaja, Siinä ammatissa tulisivat tietoni, kielitaitoni ja sivistynyt seurustelutapani paljon parempaan ja näkyvämpään käytäntöön kuin Suomen yliopistossa, jossa on tuota kaikkea liiaksikin. Juuri yksinkertaisten ihmisten ja juhtinahkalle haiskahtavien kupetsien keskellä minä voisin paistaa kuin aurinko, toivoakseni, kunnes suvaitsisin hyväntahtoisesti ja majesteetillisesti mennä mailleni jonkun pehmeän, pyylevän rahasäkin sydämeen.

Hänen äänensä soinnahti tätä sanoessa niin lempeästi ja kohtaloon alistuvasti, että se väkisinkin kutkutti kuulijain nauruhermoja. Dosentti Teikarin erikoinen luonnepiirre oli hänen miellyttävä itse-ivansa, joka taas oli seuraus hänen laajasta päästään ja valistuneesta sydämestään. Hän ymmärsi kaikki, hän anteeksi antoi kaikki, myöskin omat pienet heikkoutensa. Maailma oli hänen mielestään ylimalkaan typerä ja elämä naurettava. Tuon yleisen tuomion piiristä hän ei suinkaan sulkenut pois myöskään omaa arvoisata henkilöään. Hän oli aina valmis kuuntelemaan hartaudella mitä vastakkaisimpia mielipiteitä, myöntäen kunkin olevan suhteellisesti oikeassa. Yksipuolisuutta ja fanatismia hän suorastaan kunnioitti, siksi että ne olivat kauimpana hänen omista luonne-ominaisuuksistaan. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, ei tästä, vielä vähemmän tulevasta elämästä. Ihmiset olivat hänelle eriskummallisia, kaksijalkaisia eläimiä, joilta ei voinut vaatia mitään, sillä eiväthän he olleet itse tehneet itseänsä. Kaikkein vähimmän sopi heiltä vaatia mitään hyvää, jaloa tai järjellistä. Inhimillinen tietäminen oli hänelle vain harha ja taitaminen unissakävijän askeleita katonharjalla. Joka heräsi, oli hukassa. Kaikesta päättäen hän piti itseään heränneenä, sillä hän myönsi mielellään, että hän ei tiennyt eikä tainnut mitään. Hän ei väitellyt koskaan, ainoastaan keskusteli, ja antoi mielellään oikeuden vastustajalle. Epäily, joka hänellä oli kehittynyt ennen kaikkea epäilyksi epäilyn omasta oikeutuksesta, ei suinkaan ollut vahingoittanut hänen sydämensä luontaista hyvyyttä eikä hänen herttaista, hilpeää elämäniloaan, jonka vuoksi hän oli pidetty kaikissa seurapiireissä. Naiset väittivät kuitenkin, että he eivät koskaan voisi rakastua häneen, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että hän ei käsitellyt heitä tarpeellisella vakavuudella. Hän valitteli itsekin usein sitä, huomauttaen, että rakkaudessa voittaa aina se, joka jaksaa himoita enin, ja että hänen yksityiset voimalähteensä tuossa suhteessa olivat rajoitetut.

Siksi voi hänen mielestään naisasioissa tuhmin koulupoika lyödä sivistyneimmän miehen laudalta, jos tällä jälkimmäisellä ei ollut intohimon salaisuutta.

Dosentin tulevaisuuden tuumat otettiin vastaan yleisellä innostuksella, jonka näkyvänä tuloksena pian ilmestyi pöydälle pari sampanjapulloa. Hänen mahdollisuutensa liike-alalle ja avioliittoon pohdittiin ensin puolelta jos toiseltakin, kunnes siirryttiin ylimalkaan naisista puhumaan.

Se tapahtui aina heidän yhdessä ollessaan eräällä määrätyllä kehitys-asteella, joka riippui yhtä paljon nautittujen väkijuomien paljoudesta kuin ruoansulatuksesta. Tällä kertaa sai heidän keskustelunsa kuitenkin aivan erikoisen, henkilökohtaisen leiman, syistä, jotka he kaikki tiesivät ja jotka he olivat jo ennen ilmoittaneet toisilleen. Heidän pieni, hauska toveripiirinsä oli hajautumaisillaan. Dosentti Teikari oli hakenut ja saanut todellakin lehtorinpaikan eräässä Suomen syrjäisimmistä pikkukaupungeista, jonne hänen oli jo ensi syksystä siirryttävä. Pankinjohtaja Koskenkorvalla taas oli joku päivä sitten ollut vakava keskustelu lääkärinsä kanssa, joka oli kehoittanut häntä hänen pitkälle kehittyneen sydänvikansa vuoksi heti ottamaan virkavapautta ja matkustamaan erääsen saksalaiseen parantolaan, sillä muuten hän ei voinut vastata seurauksista. Toht. Varjakka, joka vuosi vuodelta oli ruvennut yhä enemmän kärsimään yksinäisestä poikamies-elämästään, oli juuri äsken saanut tehdyksi miehekkään päätöksen mennä kristilliseen avioliittoon nykyisen rakastajattarensa, erään sievän, näppärän sairaanhoitajattaren kanssa, jolle hän jo sitä varten oli morsiuspuvunkin ostanut. Häät oli oikeastaan määrätty vasta ensi jouluksi, mutta toht. Varjakka tunsi tunnossaan, että ne tapahtuisivat jo sitä ennen, elokuun iltojen pimetessä, jotka aina olivat hänessä sentapaisia, vaarallisia mielikuvia herättäneet. Ainoa, jonka elämä oli jäävä ennalleen, oli Jakke Pulliainen, sanomalehtimies. Mutta hän oli jäävä yksin, kuin kanto kaskeen, jonka vuoksi hänkään ei ollut aivan tunteeton hetken merkitykselle. Sillä kaikkien mielissä kyti ajatus, että he neljä eivät enää koskaan tulisi näin toverillisesti yhdessä istumaan.

Puhuttiin naisista ja tarkoitettiin naista, sitä yhtä, sitä suurta, sitä epämääräistä ja ainoata, joka poikamiesten mielissä usein päilyy, niin kauan kuin heissä vielä on jälellä kipinäkin nuoruutensa romantisuutta. Sikarien sininen savu kierteli ilmassa, samoin kuin tulinen juoma juttelijain veressä ja ohimoissa. Mutta sampanjakuplien ja tupakansavun keskeltä vilahteli eräitä herkkiä, elettyjä lemmentaruja, soinnahteli eräitä vienoja sydänkieliä, jotka jäivät ilmaan kaikumaan. Kuuleva korva ne otti, näkevä silmä ne näki ja liitti yhteen eheäksi mielikuvaksi nuoresta naisesta, jota he kaikki kuvittelivat, ihanteesta, joka miesten mielissä valoisina kesä-öinä kangastelee, jota ei ole missään, joka ei ole elänyt koskaan, joka kulkee vain nukkuvien metsien sinertävässä autereessa, joka ilmenee vain säteenä, viivana, vivahduksena…

Hän oli tällä hetkellä avoimen akkunan läpi Alppilan japanilaiseen huoneesen pistäytynyt. Ja ne, jotka kertoivat hänestä, ne näkivät hänet sielunsa silmillä yhtä selvästi kuin he kerran olivat ruumiinsa silmillä nähneet ne naiset, jotka heissä olivat tuon terhenisen mielikuvan herättäneet.