SININEN LINTU.

Minun miellyttävin potilaani, kertoi toht. Varjakka, oli eräs nuori rouva, joka omituisesta syystä oli jättänyt ulkomailla oleskelevan miehensä ja palannut kotimaahan. Me olimme oikeastaan lapsuuden-ystäviä, vaikka sitten maailmanrannalla toisistamme vieraantuneet. Hän oli vanhan virkamiesperheen tytär täältä pääkaupungista. Hänen isänsä, sivistynyt, hyväntahtoinen ylitirehtööri oli mennyt naimisiin oman taloudenhoitajattarensa kanssa, hänkin koulunkäynyt ihminen tosin, mutta vailla sitä sielun laajuutta ja sydämen lempeää ihmis-ymmärrystä, joka usein on vasta pitkien sukupolvien kehityksellä, kärsimyksillä ja nautinnoilla voitettavissa. Heillä oli kesähuvilansa minun kotiseudullani maan sydämessä. Siellä me olimme tutustuneet, tehneet marjaretkiä, soudelleet tyyniä vedenselkiä valoisina kesä-öinä, ja minä luulen nyt jälkeenpäin, että hän ensimmäisinä ylioppilasvuosinani taisi hiukan pitää minusta. Minä puolestani en siihen aikaan olisi uskaltanut ajatellakaan kohottaa silmiäni niin korkealle kuin ylitirehtöörin tyttäreen.

Heitä oli viisi lasta, joista kaksi oli kuollut jo nuorena ja kolmas, Eetu-niminen, mennyt ylioppilaana rappiolle sekä perheen suojelevasta helmasta etääntynyt. Häntä sanottiin vain Eetu poloiseksi, kunnes tuli aika, jolloin hänen nimeään ei siinä talossa enää mainittu ollenkaan. Hän oli näet varastanut ja istui linnassa. Niin oli heille jäänyt oikeastaan vain kaksi lasta, kaksi tytärtä, toinen Jenni, toinen Leena nimeltään, edellinen kahdeksan vuotta vanhempi jälkimmäistä.

Niin kauan kuin isä ja äiti elivät, meni kaikki tavallista, tyyntä latuaan, kesät maalla, talvet Helsingissä, välillä pieni ulkomaa-matka Sveitsiin, Tukholmaan tai Berliniin. Jenni oli jo opettajatar, Leena parissakymmenissä oleva ylioppilas, ilman että heille kummallekaan oli vielä mitään erikoista tapahtunut. Mutta sitten sai heidän isänsä aivohalvauksen, kuolinpesä teki vararikon, huvila myötiin huutokaupalla ja talon koko omaisuus kaikkiin taivaantuuliin siroitettiin. Vasta silloin astui heidän eteensä elämän talvipuoli kaikessa kylmässä, viiltävässä todellisuudessaan.

Jenni teki pian päätöksensä. Hän meni naimisiin erään varakkaan konttoripäällikön, kiltin oman onnensa sepän kanssa, joka sekä voi että tahtoi tarjota kodin hänelle ja hänen äidilleen. Leena haparoi kauemmin, otti toimen eräässä pankissa, siirtyi siitä opettajattareksi, yritti myös sairaanhoitajattaren ammattia, mutta päätyi hänkin lopuksi avioliittoon, joka ei kuitenkaan muodostunut yhtä onnelliseksi kuin hänen käytännöllisemmän ja järkevämmän sisarensa.

Hänen miehensä oli köyhä taiteilija. He asuivat aluksi maalla Helsingin lähistössä, siirtyivät sitten valtion matkarahan avulla Firenzeen, missä Leena synnytti hänelle pojan, joka kuoli jo parin kuukauden vanhana. Muita lapsia heillä ei ollut, ja tuo ainoa jäi vain vienoksi, surumieliseksi muistoksi heille.

Se tapahtui keväällä. Toista vuotta he olivat jo Firenzessä asuneet ja aikoivat jäädä yhä edelleen sinne, mikäli rahat riittivät ja Jennin mies, konttoripäällikkö, joka samalla oli taiteen-ystävä, antoi aineellista kannatustaan. Niin tuli jälleen kevät ja sen keralla uusi, entistä kovempi kohtalon-isku.

Syy siihen oli kokonaan taiteilijan. Edellisenä talvena, Leenan sairaana ollessa, oli hän iskenyt silmänsä erääsen nuoreen pohjoismaiseen kuvanveistäjättäreen, joka muuten oli kihloissa toisen kanssa, tunnelmoinut hänen kanssaan viikon kaksi erinäisten sypressien varjoissa, elänyt tuollaista viatonta sielujen yhteis-elämää, kunnes naikkosen oikea sulhanen oli tullut ja korjannut omansa. Tietääkseni he elävät nyt onnellisessa avioliitossa ja asuvat jossakin Tyrolin vuorikylässä. Mutta noiden toisten, Leenan ja hänen miehensä, avio-onni rikkoutui ijäksi tuon mitättömän välitarinan tähden, josta Leena ei siihen saakka ollut tiennyt mitään ja josta hän arvattavasti, ilman miehen typeryyttä, ei koskaan olisi tullutkaan tietämään. Eräässä pahan omantunnon puuskassa tunnusti mies nimittäin vaimolleen tuon itsessään niin vähäpätöisen todellisuuden, jonka hän kuitenkin oli saanut kasvamaan aivan jättiläiskokoiseksi omalla kauhistuneella mielikuvituksellaan. He olivat itkeneet yhdessä, he olivat tutkineet itseään ja toisiaan, he olivat eritelleet ja yhdistelleet, tarkistaneet ja todenneet sielunliikkeitään, ja kuinka he lienevätkin sitten tuota asiaa sormiensa välissä käännelleet ja väännelleet, he olivat tulleet tuohon järjettömään lopputulokseen, että aviollinen yhdyselämä heidän välillään oli tämän jälkeen mahdoton, niin paljon kuin he edelleen toisiaan rakastivatkin. He tekivät sen korkeamman siveyden nimessä, nähkääs. He pitivät toisistaan, he kirjoittivat toisilleen, he olivat yhä edelleenkin hyviä ystäviä ja katsoivat, että he kumpikaan eivät enää voisi kenenkään muun kanssa tulla koskaan onnellisiksi. Kuitenkin he erosivat, jonka eron he sitten myöhemmin myöskin laillistuttivat. Leena palasi kotimaahan ja taiteilija jäi yksin Firenzeen.

Samaan aikaan kuoli Leenan äiti. Leena ehti parhaiksi hänen kuolinvuoteelleen, sai hänen kamarinsa sisaren luona, otti paikan lankonsa konttorissa, ja niin näytti hänen elämänsä jälleen lähtevän sitä tyyntä, turvallista latua luijottamaan, joka on perhenaisten luontainen elämänrata, jolla ei ole mitään odottamattomia hyppyreitä ja joka ei pääty ennen kuin kuolemassa. Kolme vuotta oli näin kulunut. Niin ilmestyi hän äkkiä minun vastaanotto-tunnilleni, valittaen päänsärkyä, unettomuutta, yleistä väsymystä y.m. tuollaista, joka on yhtä paljon sielun kuin ruumiin sairautta ja jota mikään lääkäri ei ota vakavasti.

Tiesin jo silloin jonkun verran hänen elämänkohtaloistaan, jonka vuoksi hän heti herätti mielenkiintoani, ei lääkärinä erityisesti, mutta yleensä elämän ja ihmisten tarkastelijana. Lapsuudenystävä kun olin, oli minulle sangen helppoa tavata häntä senjälkeen useamminkin, ja mitä enemmän seurustelin hänen kanssaan, sitä merkillisemmäksi olennoksi hän kävi mielestäni. Hän suorastaan kiihotti tutkimushaluani, joka valitettavasti ei koskaan ole ammattini mukaisille aloille yhtä innokkaasti suuntautunut. En tahdo kieltää, että myöhemmin rakastin häntä. Mutta aluksi se aivan varmaan ei ollut rakkautta, vaan pikemmin tiedonhalua tai korkeintaan hyvin heikosti eroottista uteliaisuutta.

Hän ei nimittäin vaikuttanut minuun aistillisesti. Hän ei herättänyt intohimoja, vaan eräänlaista sydämen riutumusta, etäistä, utuista ja kipeää kaihomieltä. Aina kun olin poissa hänen seurastaan, päätin johtaa tuon tuttavuuteni johonkin järjelliseen ratkaisuun, ja minulle, joka en usko puhtaasen ystävyyteen miehen ja naisen välillä, oli ainoa järjellinen ratkaisu luonnollisesti joko kosia tai koettaa vietellä häntä. Mutta heti kun olin hänen seurassaan, jouduin jälleen tuohon tuudittavaan, selittämättömään passivisuuden mielialaan, jossa hermoni niin suloisesti lepäsivät. Hänen kanssaan ei näyttänyt yleensä mikään ratkaisu mahdolliselta. Aluksi en tosin sitä erikoisesti toivonutkaan, sillä minähän olin vain päättänyt ottaa selon hänestä ynnä niistä sisäisistä vaikuttimista, jotka olivat hänen tähän-astisen elämänkulkunsa määränneet.

Sitä varten oli minun ensin otettava selko hänen entisestä miehestään, jonka tunsin ohimennen. Kenties olisin voinut alottaa hänen kanssaan kirjevaihdon, jollakin tekosyyllä luonnollisesti, tai kuulla jotakin hänestä hänen tovereiltaan. Mutta pidin turhana kääntyä kenenkään muun puoleen, kun minulla kerran oli hänen rakastamansa ja häntä rakastanut nainen edessäni, sillä ihmiset yleensä tuntevat hyvin vähän itseään ja vielä vähemmän toisiaan. Hitaasti, varovaisesti ja hienotunteisesti menetellen voinkin tätä tietä saada hänestä sangen seikkaperäisen ja jotakuinkin koossapysyvän luonnekuvan.

Hänen entinen miehensä oli ollut iankaikkinen itsekasvattaja, itsejäytäjä, itsekiduttaja. Mikään ei kelvannut hänelle sellaisenaan. Kaikki oli kehitettävä, jalostettava, korjattava ja parannettava joksikin muuksi kuin miksi jumala oli luonut sen. Leenakin oli usein epäillyt, oliko hän taiteilija ollenkaan, sillä hänen mielestään olisi oikean taiteilijan pitänyt voida iloita maailmasta juuri sellaisena kuin se oli. Hän, Leena, olisi niin mielellään tahtonut tulla rakastetuksi sellaisenaan, avuineen ja vikoineen, miellyttävine ja epämiellyttävine ominaisuuksineen. Hänen entisen miehensä mielestä taas olisi ollut aina taisteltava, aina pyrittävä ja ponnisteltava, aina ylemmä, aina korkeammalle kehitys-asteelle, aina puhtaampaan, täydellisempään, yksilöllisempään ihmisyyteen. Eihän mikään nainen olisi voinut sitä ajan oloon kestää, saati sitten Leena, joka oli niin herkkä, niin hauras ja tunteellinen.

Hyvä hänen entinen miehensä oli ollut hänelle, aivan liian hyvä, sanoi hän itse, vaikka hän kyllä osasi itseäänkin arvostaa. Mutta tuo mies oli ollut kuitenkin jotakin aivan toista ainesta kuin hän, jotakin moraalista, metafyysillistä, ylenluonnollista, jonka arvoitusta hän ei ollut koskaan voinut itselleen selvittää. Epäilemättä oli hänen miehensä häntä rakastanut, samoin kuin hän miestään, ja pitiväthän he yhä edelleenkin niin paljon toisistaan. Mutta siinä oli kuitenkin aina ollut tuo jokin, heidän välillään oli kuitenkin aina seisonut tuo muudan, tuo paha, tuo kylmä, tuo vieroittava, ikäänkuin vaatimus tai pyyntö tai pakko tai käsky, joka oli voinut hänen mieltään matona kalvaa, taas toisin vuoroin hänen päänsä päällä piiskana läjähtää. Leenan olisi pitänyt muuttua joksikin muuksi. Siinä se oli. Leenan koko olemus oli noussut sitä vastaan. Luonnollisesti oli hänenkin mielestään ollut hyvä itseään kasvattaa. Mutta eihän ollut silti syytä kiusata itseään, kun elämä oli niin lyhyt, kun ei kuoleman takana ollut mitään ja kun kaikki loppui samassa kuin oli alkanutkin.

Leena puolestaan olisi tahtonut niin mielellään joskus vain elää ja olla onnellinen. Hänellähän ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä maailma, josta hänen oli kiinni pidettävä. Mutta mikä ilo oli elää, jos täytyi aina koota eikä saanut koskaan tuhlata, jos täytyi aina ylöspäin eikä saanut koskaan hyvää luikua alamäkeen laskettaa?

Tuonkin tähden oli Leena usein epäillyt, että hänen entinen miehensä ei ollut oikea taiteilija.

Sillä eihän oikea taiteilija säästä, hän tuhlaa. Eikö juuri se ollutkin taiteen olemus ja oliko ylimalkaan mitään muuta todellista iloa maailmassa? Mutta tuo mies oli kitupiikki. Taidetta ei Leena niin paljoa ymmärtänyt, että hänellä olisi voinut olla mitään itsenäistä käsitystä siitä. Hänen oli siis arvostelussaan ollut pakko nojautua yksinomaan ihmiseen, ei hänen työhönsä, ja ihmisenä oli hänen entinen miehensä ollut vähemmän taiteilija kuin parantumaton uneksija, joka Leena muuten itsekin oli ja tiesi olevansa. Siinä he olivat yhtyneet, mutta heidän unelmiensa laatu oli ollut tuiki erilainen. Leenan unelmat kulkivat kuin pilvet kaupungin kattojen yli. Niillä ei ollut mitään pohjaa todellisuudessa, niissä ei ollut pontta eikä perää, ne eivät nousseet ympäröivästä elämästä eivätkä ne myöskään voineet mitään sen menoon vaikuttaa. Niitä ei voinut toteuttaa, toisin sanoen, eikä niitä voinut edes ajatella toteutetuiksi. Ne olivat järjettömyyksiä, kaiken luonnon, kaiken luonnollisen logiikan ja luonnonlakien vastaisia. Hän uneksi mahdottomia. Hän itsekin tiesi sen, oli aina tiennyt sen ja oli oppinut niitä myös oman itsensä edessä häpeämään. Hullutuksia, outoja päähänpistoja ne olivat, omiaan kenen tahansa täysijärkisen ihmisen aivoja sekoittamaan. Mutta se juuri oli ollut ero hänen ja hänen entisen miehensä välillä, sillä hänen miehensä uneksi vain pelkkää todellisuutta, joskin uutta ja ennen tuntematonta. Hänen miehensä unelmat nousivat todellisuudesta ja niillä oli ainakin mahdollisuus siihen takaisin vaikuttaa. Tuo mies ei ollut koskaan uneksinut mitään turhaa. Hän oli suorastaan vihannut kaikkia vaimonsa eriskummallisia, vaikka viattomiakin päähänpistoja, ollen omassa sielunelämässäänkin niin ihmeteltävän, niin saavuttamattoman kansallistaloudellinen.

Eikö totta, tuo mies mahtoi olla hiukan hassahtava? Uneksia pelkkää hyvää, järjellistä ja hyödyllistä! Mitä varten ihmiselle on annettu unelma siis? Eikö sitä varten, että hän ainakin sen piirissä voisi tehdä äärettömiä hullutuksia?

Tuo mies ei ollut tehnyt elämässään kuin yhden, sen, joka oli heidän avio-eronsa aiheuttanut. Muuten hän oli ollut harvinaisen yhtenäinen. Hän oli nähnyt elämässä tarkoituksen, jota ei Leena parhaalla tahdollaankaan voinut nähdä siinä, eräänlaisen kätketyn, sisäisen ajatuksen, joka ihmisen omassa työssään, omassa elämässään ja oman henkensä heleimmässä kuvastimessa oli ilmi saatettava. Se ajatus oli ääretön kuin luonto itse ja sellaisena siis ihmis-aivoille käsittämätön. Mutta ihmis-aivot, oli tuo mies sanonut, voivat vallata aina uusia ja uusia aloja siitä. Ja juuri siinä oli hänen mielestään ihmis-elämän ääretön ihanuus, että oli alaa edessä ja takana niin kauas kuin silmä kantoi, että työ ei loppunut, että taistelu ei laannut, että veri lauloi suonissa jokahetkisen, iankaikkisen voiton virttä, siksi kuin tappio tuli, siksi kuin kuolema kohtasi, siksi kuin kaikki tyyntyi, talttui, taukosi ja pysähtyi. Sankarin kuolo sotakentällä, se oli ollut se vertauskuva, jota hänen miehensä oli mielellään käyttänyt ihmisen kohtalosta maan päällä puhuessaan. Elämä oli taistelua, ja se, joka parhaiten taisteli, voi myöskin viimeisellä hetkellään syvimmin ja levollisimmin uinahtaa.

Merkillinen mies hän oli ollut, siitä ei epäilystä. Leenan mielestä hän oli yhä vieläkin suoranainen nero, vaikka ei ehkä taiteellinen, ja vaikka hänen oli niin vaikea päästä esille ja yleisön suosiota saavuttaa. Omasta puolestani en sitä erikoisesti ihmetellytkään, kuultuani, miten korkealle hänen unelmansa tähtäsivät.

Koko maailman tahtoi tuo mies oman sisällisen ihanteensa mukaan muodostaa, koko elämän, koko ihmiskunnan. Hyviä, viisaita, täysiä ihmisiä; hän tahtoi tähän maailmaan, ylenkatseellisia, jos niin tarvittiin, rakastavia, intohimoisia, tyyniä pinnaltaan, palavia syvyydessään: jää- ja tuli-ihmisiä. Ainakin hän itse oli väittänyt tuntevansa povessaan sellaisen ihannekuvan. Mutta koska hän ei sitä voinut aivan niin laajassa asteikossa toteuttaa, hän oli sanonut tahtovansa ainakin itse kohota sitä kohden niin korkealle kuin mahdollista. "Joka kerta kuin näen siitä pienen pilkahduksenkin", hän oli sanonut, "joko muiden sielussa tai omassani, käyn jälleen kahta ylpeämmäksi ja rohkeammaksi". Se ei ollut mikään yli-ilmainen ihanne hänelle. Se oli luuta ja lihaa: ihmisiä. Yli-ihmisiä, jos niin tahdotte, mutta kaikissa tapauksissa enemmän ihmisiä kuin useimmat nykyään elävät kuolevaiset.

"Maailma on niin harvaan asuttu vielä", oli hänen tapansa ollut myös sanoa. Oli muka vain joku ihminen, joku tuota ihannekuvaa lähentelevä ihmistyyppi, siellä täällä kuin Robinsson autiolla saarellaan, joku siinä tai tässä maassa, joku ainoa siinä tai tässä aikakaudessa. "Mutta joka kerta kun minä kuulen sellaisen hengenheimolaisen äänen", hän oli kerran sanonut, "vaikka se tulisi tuhansien vuosien ja tuhansien peninkulmien takaa, minä saan takaisin nuoruuteni rautarohkean uskon itseeni ja kutsumukseeni". Silloin hän ei ollut yksin enää. Silloin hän tunsi, että hän ei elänyt turhaan, että myöskin hänellä oli oikeus elää ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan pyytää ympäristöltään ja aikalaisiltaan anteeksi olemassaoloaan.

Mahdollisesti tuollainen mies voi olla nero, mutta tuskin taiteellinen. Ihmisten, jotka näkevät maailmassa, mitä muut eivät siinä näe, on yleensä sangen vaikea tehdä itseään muille edes taiteellisesti ymmärrettäviksi.

Kerron hänestä senvuoksi, että tietäisitte, mikä oli se henkinen ilmakehä, josta Leena tuli ja jossa hän osaksi yhä vieläkin eli, siksi kuin hän eräänä päivänä täällä Helsingissä minun vastaanottohuoneeseeni ilmestyi. Se oli ollut hänelle aivan liian kova, liian ankara, liian älyllinen ja aatteellinen ilmakehä. Häntä oli vilustanut. Ja kuitenkin hän huusi lämpöä ja herkkyyttä koko olennollaan. Hänen entinen miehensä oli ollut yksinkertaisesti liian miehekäs hänelle, siinä se oli. Minussa hän tapasi vertaisensa. Minun seurassani hänen oli hyvä olla, minun kanssani hän voi jutella, laverrella, tunteilla ja tunnelmoida. Ei niin, ettei hänen entinen miehensä olisi ollut henkisesti hänen vertaisensa, — olipa tämä vielä monessa suhteessa ollut kyynärän pitempi häntä, mutta ei siinä, mikä hänelle, Leenalle, oli pääasiallisin. Hänen miehessään oli kaikki ollut niin päättävää, niin itsepintaista, niin hirmuhallitsevan keskitettyä: kasvot, ryhti, ajatukset ja mielipiteet. Epäilemättä hän oli mies, jota nainen voi rakastaa. Mutta Leena ei ollut koskaan voinut rakastaa häntä inhimillisellä rakkaudella, itkevällä ja nauravalla, rikkovalla ja anteeksi-antavalla. Hän oli pikemmin ihannoinut ja jumaloinut häntä. Kun ensimmäinen pilvi oli sitten ilmestynyt heidän taivaalleen, kun ensimmäinen rikos oli tapahtunut ja tuo mies astunut alas luonnottomalta jalustaltaan, esiintyen kerrankin elämässään tavallisena kuolevaisena, ei mikään yhdys-elämä entisessä merkityksessä enää ollut heidän välillään mahdollinen. Ei heidän mielestään, tarkoitan. Minun mielestäni siitä olisi voinut vasta alkaakin oikea, terve ja luonnollinen avioliitto. Mutta heiltä oli lumous haihtunut, unelma mennyt. Heidän suhteensa oli ollut alun pitäen tuolle miehen yli-ihmisyydelle, siis väärälle pohjalle, perustettu.

Kun se petti, luhistui koko rakennus. Tuo mies ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että hänen vaimonsa oli kerran nähnyt hänet henkisesti alastomana, eikä nainen puolestaan ajatusta, että mies oli särkenyt hänen jumalankuvansa. Siksi he erosivat. Näin olen minä ainakin asian ymmärtänyt.

Eivätkö ihmiset ole kummallisia? He rakentavat ensin talon, jota he nimittävät onnekseen, ihanteekseen tai maailmankatsomuksekseen, ja kun heidän pitäisi muuttaa siihen, he huomaavatkin tehneensä sen ovet ja ikkunat niin ahtaiksi, että he eivät itse mahdu sisälle siihen: Nuo kaksi olivat juuri olleet sellaisen ennakkokäsityksen uhreja, kuten niin monet ihmiset nykyaikaan. Heillä oli ollut väärä käsitys rakkaudesta, miehellä eritoten. Tehdä ensin rikos ja tunnustaa sitten rikos! Eipä sillä, että minä puolestani olisin pitänyt sitä minään rikoksena, mutta jos hän kerran itse oli sitä mieltä, hänen velvollisuutensa olisi ollut salata se ainakin vaimoltaan. Miksi esiintyä arkiryysyissä juuri sen edessä, jota rakastaa? Miksi ei ennemmin puhtaana, pestynä ja pyhävaatteissa? Rakkaus on juhlaa mielestäni eikä suinkaan surun juhlaa, vaan ilon. Mutta me tärvelemme ilon sekä itseltämme että muilta olemalla liian rehellisiä. Oikeastaan pitäisi miehen jo alusta alkaen järjestää suhteensa naisen kanssa niin, ettei tulisi eikä voisi tulla kysymystä ollenkaan rehellisyydestä tai epärehellisyydestä. Eihän ihminen ole toisen oma. Eihän kenelläkään ole mitään oikeuksia tai velvollisuuksia muiden kuin itsensä suhteen. Miksi vaatia tilille ketään tai itseään ja ajatuksiaan muille tilittää? Mies, joka niin tekee, on joko pelkuri tai mielipuoli. Rakastava nainen tahtoo aina olla ehdottomasti rehellinen, jakaa ilot ja surut, tuskat ja kärsimykset, mieluimmin juuri viimemainitut, sillä vasta silloin hän tuntee itsensä tarpeelliseksi olioksi maailmankaikkeudessa. Mutta juuri se tekee hänen rakkautensa miehelle aina ennen pitkää niin kiusalliseksi. Eihän ihminen ole mikään kaksois-olento. Mutta naiset eivät koskaan opi seisomaan omilla jaloillaan tai tekemään vain vieraskäyntejä miehensä sydämessä. He ovat kotikissoja ja he tahtovat perustaa kodin jokaiseen hänen povensa pienimpäänkin sopukkaan. Se on sietämätöntä, sillä jossakinhan täytyy miehenkin saada tuntea olevansa kotonaan. Mutta miehen oikea koti on vain se osa hänen sielustaan, jossa hän on yksinäinen ja jää ijäti yksinäiseksi.

Päästyäni näin pitkälle, päätin vielä saada selon, miksi tuo nainen ylimalkaan oli mennyt miehelään. Se oli, kuten arvasinkin. Leena ei ollut ottanut miestään, vaan mies oli ottanut hänet. Ei kysynyt, tahtoiko toinen vai ei, ottanut kuin omansa, vienyt voittosaaliinaan, kantanut pois kömpelöillä käsivarsillaan. Leena oli ollut tuosta sekä hämmästynyt että ihastunut niin, että hän ei ollut muistanut edes suuttua, saati sitten tehdä mitään vastarintaa. Ja kun hän oli muistanut, se oli ollut liian myöhäistä jo. Jälkeenpäin häntä oli joskus harmittanut, että hän silloin oli niin helposti antautunut ja että hän omalla lemmentarinallaan oli joutunut niin vanhan-aikaista ja arkipäiväistä totuutta palvelemaan: totuutta miehestä, joka tulee tuuliaispäänä, ja naisesta, joka lehtenä antaa itseään lennättää. Jotakin aivan toista hän kerran oli syvimmässä sydämessään rakkaudella ja rakkaus-elämällä tarkoittanut, jotakin paljon hienompaa, nykyaikaisempaa, tasa-arvoisempaa. Mutta kun hän ei ollut nähnyt sitä töteutettuna missään ympäristössään, hän oli itsekin ruvennut epäilemään oman sydämensä salaista, yksinäistä vaatimusta. Samalla olivat sortuneet kaikki hänen hauraat, haaveelliset mielipiteensä uudenaikaisemmasta, ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä, sortuneet kuin keinotekoinen rakenne, jonka juuria routa liikuttaa.

Elämän routa se lienee ollut. Sille rakkauskäsitykselle, jonka hän tunsi ja tunnusti omakseen, vaikka hän ei omalta kohdaltaan ollutkaan seurannut sitä, hän ei ollut löytänyt todellisuudesta mitään jalansijaa. Siksi oli hänen uskonsa siihen murtunut jo kauan ennen kuin hän mitään avioliittoa ajattelikaan. "Kun joskus oikein tarkkaan koetan muistella sieluni silloista kehityskautta", hän sanoi kerran minulle, "tulen aina siihen päätökseen, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut ollakaan minulle mahdollinen". Hän oli ollut umpisolassa, hänen miehensä oli tullut siitä pelastavaksi pääsyksi hänelle. Muuten olisi hänen umpisolansa muuttunut hänelle umpisukkulaksi, laineet olisivat lyöneet hänen päänsä yli ja elämän arkipuoli hänen olemuksensa mieluisekseen muovaellut.

"Antamalla itseni minä olen säilyttänyt itseni", hän sanoi taas toisen kerran minulle.

Luulen, että se oli totta. Hän oli ojentanut sielunsa ja ruumiinsa tuolle miehelle kuin tarjottimella, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tässä se on, minun koko itseyteni, mutta minä en osaa tehdä sillä mitään enkä viitsisi myöskään aivan vielä heittää sitä rikkaläjälle. Tee sinä, mitä tahdot sillä, tuhlaa se tai säilytä minua varten, jos ehkä joskus maailmassa vielä tulisin sitä tarvitsemaan!" Ja mies oli ottanut vastaan ja tallettanut sen, sulkenut kuin lippaasen ja pistänyt avaimen liivintaskuunsa. Näin oli Leena sitten monta vuotta elänyt. Nyt, yksinäisyydessään, hän oli jälleen tuntenut halua itseään tarkastella, katsomaan, mitä hänestä oli tullut, ja arvioimaan, mitä vielä mahtoi olla jälellä hänen alkuperäisestä, tyttö-aikaisesta olemuksestaan.

Hän oli katsonut ja tullut heti täysin levolliseksi. Se oli kaikki siellä, se oli kaikki tallessa, kiitos olkoon hänen miehensä huolellisen säilyttämistaidon. Se oli kaikki jälellä, sellaisena kuin hän sen muisti oman henkilöllisyytensä ensimmäisestä heräämisestä, kirkkaana, kulumattomana pääomana, joka tosin ei ollut vuosien varrella lisääntynyt, mutta ei vähentynytkään. Hänen entinen miehensä ei ollut koskenut siihen, siksi että hän ei ollut tarvinnut sitä: hän oli ollut sitä tehdäkseen liian täynnä omaa itseään. Leena tunsi hiukan katkeruutta tuota ajatellessaan, mutta samalla oli se omiaan täyttämään henkilökohtaisen turvallisuuden tunteella hänet. "Tiedän voivani olla oma itseni", hän sanoi kerran minulle, "oma väärentämätön, synnynnäinen minuuteni, siinä silmänräpäyksessä kuin se käy tarpeelliseksi".

Arvaan, että hän juuri siksi saattoi olla niin tyyni ja rauhallinen. Ja toisen kerran hän sanoi minulle: "Tiedän taas, kuka olen ja mitä minä voin, jos vaan tahdon voida". Tuo ajatus, sanoi hän, oli käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän muisti sen heti ensimmäiseksi aamulla herätessään ja unohti vasta viimeiseksi illalla maata mennessään.

Senjälkeen kuin hän oli tuon sanonut minulle, tuntui minusta kuin olisivat hänen kasvonsa kaunistuneet, hänen vartensa notkahdellut norjemmin ja joustavammin. Myöskin iloisemmaksi hän oli käynyt minusta. Mutta ehkä se oli vain mielikuvitusta. Näemme ylimalkaan ihmiset ainoastaan omien sieluntilojemme prisman läpi ja minuun olivat hänen sanansa todellakin ilahduttavasti vaikuttaneet.

Tiesin hänestä nyt, mitä tahdoinkin tietää, enkä kuitenkaan voinut siirtää häntä lajiteltujen ilmiöiden joukkoon. Hänen seuransa oli jo käynyt minulle välttämättömäksi. Me olimme paljon yhdessä sinä keväänä, kävimme teattereissa, konserteissa, taidenäyttelyissä, ja teimme pitkiä kävelyretkiä Helsingin ympäristöön, milloin jäälle, milloin Töölön tai Alppilan tietä pitkin. Se olikin muuten mitä ihanin kevät, päivät korkeat ja kauniit, yöt raikkaat ja tähtikirkkaat. Kaikesta päättäen hän hiukan piti minusta. Meidän tuttavuutemme oli kehittynyt jo niin läheiseksi, että me voimme vaietakin, kulkea kilometri-määriä aivan äänettöminä, ilman että se vähimmässäkään määrässä vaivasi meitä.

"Eikö ole ihmeellistä", hän lausui kerran tuollaisen vaitiolon jälkeen, "että minun vanhempiani ei ole enää missään?"

"Ei missään muualla", jatkoin minä ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, "kuin tällä hetkellä teidän omassa mielikuvituksessanne".

"Juuri se on niin kummallista", sanoi hän. "Ensin on jotakin ja sitten äkkiä ei olekaan mitään. Ja joka hetki syntyy ja häviää kokonaisia maailmoita."

"Elämä on unelma", virkahdin minä puolipiloillani. "Eilinen ei ole mitään ja huominen on vain saippuakupla, joka särkyy, kun tämä-päivä siihen koskettaa."

Hän nyykäytti päätään äänettömänä ja vaipui jälleen ajatuksiinsa. Mutta hänen sanoistaan minä pääsin hiukan selville hänen silloisesta mielentilastaan.

Hän eli entisyydessä. Hän toivotteli mennyttä takaisin. Hän ei elänyt nykyhetkeä varten eikä hänestä lähtenyt mitään lankoja tulevaisuuteen. Luulen, että hän juuri siksi oli niin utuinen mielestäni, niin itseensä verhoutunut. Hän tunsi kaiketi kuuluvansa johonkin menevään, häviävään maailmankuvaan. Toisin vuoroin hän saattoi kyllä äkillisellä tempauksella ponnahtaa irti tuosta petollisesta, herpaisevasta tunnelmasta, jonka itsekin tunsin hänen seurassaan ja joka uhosi koko hänen olennostaan. Hän oli silloin hilpeä, äänekäs, miltei raju. Mutta pian hän ikäänkuin uuvahti jälleen, sulki umppunsa kuin valkea lummekukka yön lähestyessä.

Te kysytte, minkä näköinen hän oli? Totta puhuen en voi muistaa sitä tarkalleen. Omasta puolestani näin hänet aina sinisessä, te ymmärrätte, väkevässä ruiskukan sinisessä, joka väikkyi kuin kummallinen sädekehä pari tuumaa hänen päänsä ympärillä. Olen varma, että se oli hänen sisimmän sielunsa väri. Minulle hän jäi unikuvaksi, joka aina tällaisina kesä-öinä nousee sieluni silmien eteen, elävänä, kuulakkaana ja selväpiirteisenä. Ja aina silloin minä tunnen jälleen tuon riuduttavan, sydäntä hiukaisevan mielialan, missä hän itse eli, jota hän myös minuun välitti, mutta jota minun on vaikea lähemmin määritellä. Luulen kuitenkin siihen sisältyvän jonkun epämääräisen toivon, että voisi elää elämänsä uudelleen, että voisi saada kaikki takaisin, entisyytensä unelmat ja nuoruutensa suuret päivänkukat.

Hän oli sattunut minun tielleni aikaan, jolloin minä jostakin itselleni käsittämättömästä syystä tunsin joutuneeni ikäänkuin pois nikamistani. Olin sisällisesti hermostunut. En voinut olla yksin enkä muiden kanssa, pelkäsin itseäni, ja toisten ihmisten seura teki minut vieläkin aremmaksi. Mitä se mahtaa olla? kyselin itseltäni. Olenko rakastunut? Minä? Minun ijälläni? Torjuin tuon ajatuksen luotani yksinomaan naurettavana, sillä jo paljas päälakeni oli omiaan sen mahdottomuutta todistamaan. Mutta kun kurkistin sydämeeni, täytyi minun tunnustaa, että siellä kaikki oli äkkiä ruvennut käymään niin kummalliseksi. Tarrauduin kiinni jokaiseen oljenkorteen ja tunsin kuitenkin meneväni perikatoon. Elämä ikäänkuin luisui pois minulta. Taas toisin vuoroin tuntui minusta kuin en koskaan olisi oikein elänytkään. Se mahtoi olla jonkinlainen väli-aika. Ei erikoisia iloja eikä suruja, ainoastaan tasaista, harmaata arkipäivää. Tunsin, että jotakin kuoli minussa, varmasti, vähitellen, ikäänkuin jonkun koneellisesti, säälimättömästi vaikuttavan luonnonlain välttämättömyydellä. On jotakuinkin epämiellyttävää tuntea tulevansa oman paremman itsensä ruumiskirstuksi.

Etsin turhaan nimeä tuolle tunteelle, ja kun en löytänyt, kysyin sitä häneltä.

"Minä muistan tuon tunteen tyttövuosiltani", hän sanoi, luoden syvän silmäyksen minuun. "Ilon ikävä se on."

"Te ette enää tunne sitä?" kysyin minä.

"Kyllä joskus", vastasi hän, "mutta silloin se nousee kuin kaikuna jostakin hyvin etäisestä entisyydestä".

"Ja nyt? Mitä nyt tunnette?" kysyin vielä.

"Nykyään minä en tunne enää niin hienoja tunteita", vastasi hän hymyillen raukeasti. "Minusta on tullut täydellinen poroporvari."

Muistan, että hänen vastauksensa loukkasi minua, sillä mielestäni hän olisi voinut puhua muille, mutta ei minulle niin. Ja minä sanoinkin sen hänelle.

"Miksi te puhutte minulle aina niin pirullisessa äänilajissa?"

"Ainako?" kysyi hän hiljaa.

"Ette aina, mutta usein. Olemmehan me kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään syytä peljätä toisiamme."

"Minä tiedän", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Miehet pyytävät aina olla poikkeus-asemassa meidän naispoloisten suhteen. Mutta millä oikeudella te pyydätte sitä?"

"En millään. Pyydän ainoastaan olla teidän ystävänne."

Näin, että hänen silmänsä kirkastuivat kiitollisuudesta, ja hän ojensi kätensä minulle pehmeällä, hyväilevällä liikkeellä, jota pidin jo onnellisena enteenä hänessä liikahtavalle lemmenkaipuulle. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sulkeutui jälleen ja hänen katseensa peittyi takaisin tuohon läpitunkemattomaan, uneksivaan utupilveen, jota jo olin tottunut ihailemaan hänen erikoisimpana, luonteenomaisimpana ilmeenään, monesta syvästä sydänsurusta kummunneena.

Hänen kuvansa kasvoi siitä saakka aina korkeammaksi sielussani. Näin hänessä naisen, joka oli suuri sielustaan, viljelty vaistoiltaan, yksinäinen, ylpeä olento, ja juuri sentähden miehen oikea toveri. Kuka toinen katsoi niin? Ei kukaan minun maailmassani.

Muistan erään illan, jonka istuin hänen kammiossaan, lämpiävän uunin edessä, riittyvän hiiloksen valaistessa hänen pieniä, hiljaisia kasvojaan. Sanoinko jo, että hän asui sisarensa luona Katajanokalla, jossa tällä oli tilava, uuden-aikainen huoneistonsa? Kävin usein häntä siellä katsomassa, mieluimmin emännän poissa-ollessa, sillä hänen sisarensa ei ollut ollenkaan yhtä miellyttävä kuin hän itse, oli kylmähkö, järkeilevä porvarillinen luonne, joka kuului elämän tyytyväisiin. Hän oli tyytyväinen, kunhan hänellä oli vain miehensä, lapsensa, seurapiirinsä ja yhteiskunnallinen asemansa, eritoten kaksi jälkimmäistä. Jenni oli sisarensa täydellinen vastakohta jo ulkomuodoltaankin: pitkä, laihakaulainen, kulmikkaat olkapäät, kasvoilla pikkumaisen säntillisyyden ja itsekylläisen arvosteluhalun ilme. Kun hän nauroi, hän painoi päänsä rumasti hartioittensa väliin ja kikatti ilkeästi kuin harakka. Vielä vastakkaisemmat olivat nuo kaksi sisarta sisälliseltä luonteeltaan. Jos toinen oli Martta, oli toinen Maria. Luulen, että he sydämensä pohjasta vihasivatkin toisiaan, tuolla äänettömällä, syövyttävällä vihalla, joka on vain läheisten sukulaisten tai eri sukupuolten välillä mahdollinen.

Näin heti tullessani, että hän oli itkenyt, ja sain siihen myöhemmin selityksen. Hän oli juuri saanut kirjeen entiseltä mieheltään. Tämä kärsi kovasti yksinäisyydestään, mutta kesti sen sankarillisesti. Juuri tuo hänen sisällinen taistelunsa, jonka Leena luki hänen jokaisen rivinsä välistä, oli hänen sydäntään liikuttanut. Me juttelimme sitten paljon hänestä, ja kuinka lieneekin tapahtunut, mutta meidän keskustelumme sai omituisen, pistävän, tuolle miehelle epäedullisen kärjen, jota me emme kumpikaan alussa tarkoittaneet.

"Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä?" kysyin minä jotakin sanoakseni.

"Kyllä", vastasi hän. "Mutta ne jättävät kuitenkin niin kummallisen autiuden ja tyhjyyden tunteen. Ne alkavat kaikki sanalla 'minä' ja vaikuttavat kuitenkin niin kummallisen personattomilta."

"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eikö hän, jos kukaan, juuri ole personallisuus?"

"En tiedä", vastasi hän. "Hänen kirjeensä tulevat kuin jostakin tuntemattomasta avaruudesta, ne ovat osoitetut kuin jollekin yhtä tuntemattomalle taivaankappaleelle."

"Luulen ymmärtäväni teidät", sanoin minä. "Ne eivät ole kirjeitä kahden määrätyn yksilön, miehen ja naisen välillä. Ne ovat ypö-yksinäisen sielun tunnustuksia, jotka hän lähettää tyhjään ilmaan langattomina sähkösanomina."

Leena tuijotti eteensä äänettömänä. Seurasi pitkä vaitiolo.

"Epäilen, että hän on koskaan minua rakastanut", hän virkahti äkkiä ynseästi.

"Sitähän te ette voi epäillä", sanoin minä hämmästyneenä.

"Kyllä", vastasi hän silmät ummessa ja pieni ryppy kulmakarvojen välissä. "Tuskin hän tietää edes, mitä rakkaus on, eikä hän taida ketään naista maailmassa todellisella, inhimillisellä rakkaudella rakastaa."

"Hän on yli-ihminen", väitin minä leikilläni.

"Ei, epä-ihminen hän on", jatkoi hän kuin unessa, "eikä hän ole koskaan ymmärtänyt eikä tule koskaan ymmärtämään oikeaa, syvää, laajaa ja sykkivää inhimillisyyttä. Siksi ei hänestä myös koskaan tule suurta taiteilijaa."

Vaikenin ja katsoin yhä enemmän ymmällä häneen. Oliko tuo Leena? Tuntui kuin hän olisi antanut vallan syvimmille, itsetiedottomimmille sielunliikkeilleen.

Puhuimme paljon muutakin sinä iltana, mutta nuo sanat painuivat siksi syvälle mieleeni, että muistin ne, kun kohta senjälkeen kuulin taiteilijan ampuneen itsensä Firenzessä. En tiedä tuntimäärää, mutta tiedän, että hän teki sen samana iltana, jolloin nuo sanat lausuttiin. Pitäkää minua vain taika-uskoisena! Mutta minä olen syvimmässä sielussani vakuutettu, että hän kuoli samalla hetkellä kuin ainoa ihminen, joka koskaan eli uskonut häneen, kielsi hänet erään vieraan, kolmannen ihmisen edessä. Hänen kuolemansa lienee tuskin ollut Suomen taiteelle mikään korvaamaton tappio. Mutta minuun teki tuo tapaus hyvin kiusallisen vaikutuksen.

Muistan erään toisenkin illan, jonka istuin hänen kammiossaan, jälleen lämpiävän uunin edessä, sillä hänen oli aina kylmä, jonka vuoksi hänellä aina oli tummanpunainen shaali hartioillaan. Silloin oli kysymys hänen sisarestaan.

"Kuinka teidän sisarenne voi?" olin minä noin tavan vuoksi puheen lomassa virkahtanut.

"Kiitos kysymästä", vastasi hän jälleen tuolla ynseällä äänenpainollaan, joka niin omituisesti poikkesi hänen muuten lempeästä, ystävällisestä olennostaan.

"Eikö totta? Te ette pidä sisarestanne?"

"En", vastasi hän vilpittömästi. "Miksi hänestä pitäisin? Me olemme niin kokonaan toista verta. Minä olen tullut isääni ja hän äitiini, jota minä en myöskään voinut koskaan oikein kärsiä."

Vaikenin, sillä tunsin hänen vanhempainsa muinaiset kotiolot, jotka olivat olleet päältäpäin sileät, mutta sisältä hyvinkin onnettomat.

"Minun sisareni on luotu johtamaan miestään ja pitämään tukevaa, turvallista huoneenhallitusta", jatkoi hän aivan aiheettomasti.

"Ja te? Mitä varten te olette luotu?" kysyin minä kääntääkseni keskustelua pois tuolta vaaralliselta alalta.

"En tiedä itsekään", vastasi hän, "mutta ainakaan minä en ole syntynyt rehkimään enkä raatamaan, en kärsimään, pyrkimään enkä ponnistelemaan".

"Ette", sanoin minä, "on ihmisiä, jotka tekevät suurinta iloa muille, jos he vain nauttivat ja rakastavat, ovat kauniita, rikkaita ja onnellisia".

"Minä en ole mitään niistä", vastasi hän miltei vihalla, "on kuin kova kohtalo olisi meidän arpanoppamme, sisareni ja minun, kummallisesti vaihettanut".

"Nyt te ette puhu totta", sanoin minä. "Teillä ei todellakaan ole mitään syytä nurkua kohtaloanne."

"Hän on hyödyllinen ja hän on onnellinen", hän sanoi katkerasti. "Minä sitävastoin olen vain väsynyt. Voi olla hyvä näin, mutta voi toisinkin olla."

Tuo oli mielestäni suorastaan turkkilaista ajatustapaa, ja minä sanoin sen hänelle.

"Voi olla", sanoi hän tyynesti, "mutta minä en todellakaan tunne mitään halua pienimmälläkään sormenliikkeellä omaa kohtaloani ohjata tai muuksi muodostella".

Heti senjälkeen sairastui ja kuoli hänen sisarensa. Nyt rupesin häntä melkein pelkäämään. Minua ei hämmästyttänyt enää, kun kuulin, että hän aikoi viettää häitä entisen lankonsa, konttoripäällikön kanssa, eikä sekään, että hän hää-yönään, joka oli myöhään marraskuulla, oli syöksynyt ulos huoneistaan, rientänyt pitkin Pohjoista Siltarantaa ja yrittänyt hukuttautua. Passipoliisi, joka juuri vei erästä humalaista miestä putkaan, oli hänet pelastanut. Humalainen mies oli ollut hänen veljensä, Eetu-poloinen, joka oli äsken päässyt vankilasta ja jälleen entiseen elämäntapaansa antautunut. Veli ja sisar olivat toisensa poliisiasemalla tavanneet.

Joku päivä senjälkeen soitettiin myöhään illalla ovikelloani.

"Siellä on eräs hampuusi", sanoi palvelijattareni, "hän ei lähde pois, hän tahtoo tavata tohtoria".

Kirosin, menin katsomaan: se oli Eetu. Hän oli nytkin hyvin juovuksissa.

"Sisareni on sairas", hän sanoi silmäänsä vilkuttaen, "ja pyytää, että tohtori heti tulisi häntä katsomaan".

Arvelin ensin, että se oli vain hänen keksintöjään, sillä hän käytti samalla tilaisuutta kerjätäkseen minulta pienen rahasumman.

"Sisareni lähettää teille tämän", hän sanoi sitten, ojentaen pienen paketin minulle.

Huomasin, että se oli joku kirja, ja uskoin todeksi hänen sanansa. Olin valmis parissa silmänräpäyksessä. Hänen veljensä tuli mukaan. Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani, kun vihelsin ajurin ja pyysin tuota retkua rinnalleni istumaan. Hän puhui koko matkan, itki, kiitteli vuoroin minua, vuoroin sisartaan, ja moitti itseään. Minä en sanonut mitään. Ulko-ovella hän onneksi jätti minut, pyysi tervehtimään sisartaan ja pistäytyi arvattavasti lähimpään sivukapakkaan.

Leena makasi keuhkokuumeessa ja houraili. Hänen miehensä tai, oikeammin sanoen, hänen sulhasensa, konttoripäällikkö, istui hänen vuoteessa laidalla kokonaan murtuneena.

"Kuoleeko hän?" kysyi hän kuiskaten minulta.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", vastasin tavanmukaisesti, vaikka oikeastaan minä en paljoa toivonut enää. Hän näytti aivan liian heikolta kestääkseen onnellisesti ankaran taudinpuuskan.

Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi minut, kiitti, että olin tullut, ja pyysi istumaan. Keskustelimme yhtä ja toista, mutta huomasin heti, että hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä.

"Näettekö tuon tulenvarjostimen?" hän sanoi äkkiä.

Vastasin näkeväni, vaikka en minä puolestani huomannut siinä mitään erikoista.

"Se on ainoa näkyvä muisto isänkodistani", virkahti hän, hymyillen surullisesti.

Katsoin tarkemmin sitä ja huomasin, että sen tummalle pinnalle oli ommeltu pieni, hopeinen puunlehvä ja sen päälle sininen lintu kirjaeltu. Jumala ties, minkä iso-äidin lahja jollekin suvun valkopartaisista patriarkoista!

"Sininen lintu laulaa", hän sanoi jälleen raukealla hymyllään.

Hänen mielensä oli haihtunut muinaisiin muisteloihin. Hän puhui isästään ja äidistään, sedistään, tädeistään ja heidän vanhemmistaan, ammoin jo kuolleista ihmisistä. Olisin pyytänyt häntä vaikenemaan, mutta en voinut: ääretön melankolia hiipi sydämeeni. Näin edessäni sarjan hienoja, sivistyneitä miehiä, joiden silmät nyt tuijottivat tuolta tuntemattomasta avaruudesta häneen niin lempeinä ja surullisina, laihoja, täsmällisiä naisia, jotka astuivat uunin pimennosta esiin niin ohuina ja selväviivaisina kuin kuparipiirrokset. Sininen lintu lauloi. Minunkin mielessäni nousivat vanhat, tutunomaiset ja rintaa-riuduttavat kuvasarjat.

Vaivuin viimeisen kerran elämässäni siihen kummalliseen, tuudittavaan mielialaan, jota koko hänen olentonsa oli aina ollut omiaan minussa herättämään. Peittyivät kuin pumpuliin kaikki terävät särmät sydämessäni. Lamppu liekutti himmeämmin, käteni lepäsivät polvilla raukeina ja hervottomina. Sininen lintu lauloi. Kuuntelin silmät kiinni ja henkeäni pidättäen sen outoa, onttoa, kuin hyvin etäiseltä, suuresta tyhjyydestä soivan englantilaisen torven tapaista ääntelyä.

Leena vaikeni ja veti ilmaa sieraimiinsa.

"Eikö ollutkin", kysyi hän sitten, "kuin olisivat tuoreet kuusenlehvät tuoksahtaneet?"

Hän sanoi kyllä tietävänsä, mitä se oli: hänen isänsä kannettiin hautaan pitkän, raskaan päivätyön päätettyään.

"Ja nyt?" kysyi hän jälleen. "Ettekö kuullut tylyjen vasaran-iskujen kumahtavan?" Se merkitsi taas hänen kotinsa huutokauppaa. Hän eli entisyydessä. Sininen lintu lauloi hänelle. Hän muisteli mennyttä takaisin, hän toivotteli itseään entiseksi.

Kuoleman lintu se oli. Olin itse häntä hautaan kantamassa. Kun palasin sieltä ja asetin eteisen pukutelineen päälle silinteriäni, sain käteeni paperikääryn, saman, jonka hänen veljensä oli tuonut minulle ja joka minulta oli lähdön kiireessä siihen unohtunut. Aukaisin sen ja huomasin, että se oli vanha muistikirja, tuollainen, joita tyttökoululaiset käyttävät. Selailin sitä, luin hänen ystäviensä ja ystävättäriensä lauselmia, ja sain vihdoin eteeni runonpätkän "Ilon ikävä", omalla, silloin vielä hiukan kömpelöllä käsialallani kirjoitetun. Se alkoi:

"Miks suret? Aikas mennyt ammoin ei koskaan palaja uudestaan…"

Minä itkin. Minä itkin todellakin. Minä itkin niinkuin ihminen koskaan on itkenyt, sillä minä huomasin äkkiä häntä jo silloin tietämättäni rakastaneeni. Itkin, että hän oli poissa, itkin, etten koskaan, koskaan enää saisi nähdä häntä, ja itkin vielä enemmän sitä, että elämän-onni kerran oli kulkenut vierelläni enkä minä, mielipuoli, ollut osannut tarttua siihen.