TOINEN NÄYTÖS.

Rva Akkola ja Johannes Kointähti etualalla oikealla. Kanslianeuvos Puntarpää, nyt täysin puettuna, tulee vasemmanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola rientää häntä vastaan.

RVA AKKOLA: Herra kanslianeuvos! (Tarttuu molemmin käsin hänen käteensä, horjuu, lankeaa hänen jalkoihinsa. Kanslianeuvos koettaa väkivoimalla häntä ylös kohottaa.)

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva Akkola! Koettaka suista liikutuksenne.

RVA AKKOLA: Te olette sankari! Te olette Leonidas! Te kamppailette kalpeessa eikä kukaan näe teidän taistojanne!

KANSLIANEUVOS: No, mite hullu, mite hullu… (Saa hänet vihdoin nousemaan.)

RVA AKKOLA (suurella pateettisella kädenliikkeellä): Johannes, Johannes Kointähti! Katso häntä! Tee runo hänestä! Vala vaskeen, veistä marmoriin hänet! — Näet edessäsi stoalaisen filosofin.

KANSLIANEUVOS (katsoo ympärilleen): Kointekti? Kuka se on?

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä teille esittänyt. — (Johdattaa Johanneksen kanslianeuvoksen luo.) Tässä hän on. Kansan toivo, Suomen Johannes, hän, joka on päättänyt uhrata nuoren elämänsä meidän suomalaiselle viljelyksellemme!

KANSLIANEUVOS: Niinkkö? — (Ojentaa kätensä ystävällisesti Johannekselle.) Te rakasta kansa? Te pite pyhene soomenmeeli?

RVA AKKOLA: Josko hän rakastaa! Josko hän pitää pyhänä sitä! — Ah, te ette tunne häntä, herra kanslianeuvos. Hän suorastaan jumaloi kansaa. Ja hän tahtoo laskea nuoren, hehkuvan sydämensä kansallisen asian alttarille.

KANSLIANEUVOS (aina ystävällisemmin): Se ilakdutta minu. Te luke yliopistossa?

RVA AKKOLA: Tietysti hän lukee. Mutta te ymmärrätte: tutkinnot ovat hänelle vain sivuasia. Kotka kaipaa ilmaa, Kointähti taivaan korkeutta.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Henelle on joku varma, viittiloitu elementekteve? Sielle siselle? (Osoittaa sydäntään.)

RVA AKKOLA: Oh, kuinka hyvin te ymmärrätte hänet, herra kanslianeuvos! — Mitä minä sanoin sinulle, Johannes? Kanslianeuvos Puntarpää on lukeva sielusi sisimmät ajatukset.

KANSLIANEUVOS: Kiiten hyveste luottamisesta, hyve rouva. — Mille alalle hen aikko graadi jelkken andadua?

RVA AKKOLA: Kaikki alat ovat hänelle avoinna, herra kanslianeuvos. Hän on kuin tarun jättiläinen.

KANSLIANEUVOS: Tarun jetti —?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Niin. Hän vain koskettaa isänmaataan, ja tuhatkertaiset voimat kasvavat hänelle. Hän vain polkaisee Suomen multaa, ja legionat nousevat maasta hänelle.

KANSLIANEUVOS: Soome multta? — Niin, oikken, oikken. Mine pite klassillisista värttauksista. — Hen aikko maanviljelije?

RVA AKKOLA: Suomen henkinen maanviljelijä on hänestä tuleva.

KANSLIANEUVOS: Hänkkinen? — Te puhu Soomen multta?

RVA AKKOLA: Minä tarkoitin kuvaannollisesti. — Mitä olisi Suomi ilman Johannes Kointähteä? Kolkko korpi, raivaamaton erämaa…

KANSLIANEUVOS: On ollut, hyve rouva, on ollut. Ja olisi vielekin ehken ilman noitta kansallisen härätyksen suuria kynttömeehiä. — (Osoittaa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen rintakuvia.) Ynnä heiden vehepetöisiä palvelijoittan. (Osoittaa vaatimattomasti itseään.)

RVA AKKOLA (hartaudella): Niin. He suuret, he suuret. — (Katsoo hetkisen haaveellisesti rintakuviin. Kääntyen kanslianeuvoksen puoleen.) Ja te suuri! Sallikaa minun suudella sitä kättä, joka on piirtänyt niin monta kaunista lehteä kansamme kultuurihistoriaan.

KANSLIANEUVOS: No, mite turha, hyve rouva, mite turha! (Sallii sen kuitenkin tapahtua.)

RVA AKKOLA: Johannes! Tule lähemmäksi! — Herra kanslianeuvos! Sallikaa lasten tulla teidän tykönne. Sallikaa hänen suudella teidän toista kättänne, sillä hänkin on teidän innokkaimpia ihailijoitanne.

KANSLIANEUVOS: Tulkka, hyve noori mies, tulkka! Lasten ja imeveisten suusta pite meille totuus kuulutettaman.

RVA AKKOLA: Kuinka kauniisti, kuinka ihanteellisesti sanottu! — Tule, Johannes! Älä yhtään ujostele! Näethän, että herra kanslianeuvos on sinulle hyvin suosiollinen.

KANSLIANEUVOS: Teme on liikka, hyve rouva, teme on liikka. (Kääntyy pois liikutettuna. Johannes Kointähti itkee ääneensä, Rva Akkola kastaa kanslianeuvoksen kättä hiljaisilla kyyneleillään. Pitkä vaitiolo.)

RVA AKKOLA (vienosti): Eikö totta? Tämä on suuri hetki, herra kanslianeuvos. Kun kosketan teidän kättänne, on kuin tuntisin historian valtimon tykytyksen. — (Vaitiolo.) Siunatkaa häntä, herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jumala sinu hyve poikkueni siunatkon!

RVA AKKOLA: Poikani! Kuuletko, Johannes, hän sanoo: poikani! — Ottakaa hänet omaksi pojaksenne, herra kanslianeuvos, ottakaa!

KANSLIANEUVOS (irroittautuen): Kuinkka? Ottopoikka!

RVA AKKOLA: Te saatte hänet. Minä luovutan hänet teille. Minä uhraudun.

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva…

RVA AKKOLA: Ei, te ette voi estää minua uhrautumasta, niin katkeraa, niin sydäntäviiltävää kuin minulle onkin kadottaa hänet. — Ottakaa hänet! Kasvattakaa hänet kansalle ja isänmaalle!

KANSLIANEUVOS (hiukan hämillään): Hyve rouva, minulla on kaksi poikka jo.

RVA AKKOLA: Ottakaa hänet siis teidän henkiseksi opetuslapseksenne! Te näette, kuinka hän jo nyt teitä kunnioittaa ja rakastaa.

KANSLIANEUVOS: Hänkkiseksi? Se voisi keyde peinse. — Mutta nein ekki? Mine en tiette viele, onkko hen kala vai linttu.

RVA AKKOLA: Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe, kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?

KANSLIANEUVOS (levottomana): Mine en nekke. Mine en nekke mike diadeemi. Mine en nekke mitte. — Sitepaitti minu vaimo ei ole kottona…

RVA AKKOLA: Isabella! Oh, hän on kyllä mielihyvällä antava suostumuksensa tähän teidän perheenne yhtä odottamattomaan kuin kallisarvoiseen lisäykseen.

KANSLIANEUVOS: Hen äi suostu. Hen äi takdo lisete mike pärhe ene. Hen sano, henelle tuotta kylle murhe jo ottotyter.

RVA AKKOLA: Juuri hänestä minä tahdoin puhua teille. — Hänen kihlauksensa on siis todella purkautunut?

KANSLIANEUVOS: On, sitte pahempi. Ja se ole heppe koko pärhele. Suokka anteksi, hyve rouva: mine en takdo mike ottolapsi ene!

RVA AKKOLA: Jumala itse on lähettänyt minut teidän tykönne. — Missä hän on?

KANSLIANEUVOS: Kuka?

RVA AKKOLA: Tuulikki, teidän tyttärenne?

KANSLIANEUVOS (osoittaen vasemmalle): Hen itke toolla. Lohduttaka, jos voitte hente. Mutta mine en takdo mike ottopoika. — Ottaka itte, hyve rouva!

RVA AKKOLA: Minä? Mitä te ajattelette, herra kanslianeuvos? Onhan hän vain ystävä, vain nuorempi veli minulle…

KANSLIANEUVOS: Te voissi olla eitti henelle.

RVA AKKOLA (luoden silmänsä alas): Herra kanslianeuvos! Minulla ei ole lasta. Minä en osaisi olla äiti hänelle.

KANSLIANEUVOS: Mees teille kuittenkin on. Teille piteisi olla lapsi. Miksi te ette hankki lapsi, hyve rouva?

RVA AKKOLA (aivan ujostuneena): Herra kanslianeuvos! Minä olen kokonaan uhrautunut kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Hyve. Oikken hyve. Mutta teitten piteisi myöskin uhratua meehellene, — pärhe on yhteiskunnan pärustus. Ja lapseton pärhe-eleme äi ole mikke pärhe-eleme!

RVA AKKOLA: Sen onnen on taivas evännyt minulta. Mutta se on antanut minulle toisen, suuremman onnen: synnyttää kuolemattomia lapsia maailmaan.

KANSLIANEUVOS: Koolematto —? Ah, te tarkoitta hängelisesti…

RVA AKKOLA (painaen sydäntään): Niin juuri, kirjoja, minun henkisiä lapsiani, jotka polttavat täällä poveni alla. Herra kanslianeuvos! Tämä äitiys estää minua muiden naisten suloista kohtaloa kadehtimasta.

KANSLIANEUVOS: Ja myöskin pitemeste ottolapsi?

RVA AKKOLA: Myöskin siitä, herra kanslianeuvos. Te ymmärrätte: minun on täytynyt kokonaan elämäntehtävälleni uhrautua.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Mutta myösken mine en takdo mike ottolapsi. Äikke minu vaimo takdo. Äi hängelinen äikke ruumilinen.

RVA AKKOLA (ratkaisevalla äänellä): Ottakaa siis vävy!

KANSLIANEUVOS: Vevy? Mine otta vevy, mutta vevy äi tule. Te tiette, he purkka naimiskauppa.

RVA AKKOLA: Se oli kenties kaitselmuksen viittaus teille. Kuka puhuu enää teidän entisestä vävystänne? Kuka puhuu enää teidän ottotyttärenne puretusta kihlauksesta?

KANSLIANEUVOS: Mine luule, koko mailma puhu siitte. — Mutta miste vevyste, miste kihlauksesta te, hyve rouva, puhu sitten?

RVA AKKOLA (voitonvarmasti): Uudesta. Onnellisemmasta.

KANSLIANEUVOS: Hängelisestä? — Te keytte aina kuvakeeli.

RVA AKKOLA: Tällä kertaa minä puhun teidän todellisesta, tulevasta vävystänne.

KANSLIANEUVOS: Mike se on? Minulla äi ole miken uusi vevy.

RVA AKKOLA: On, teillä on, herra kanslianeuvos. Taivas on teille hänet tässä raskaassa koettelemuksessanne lähettänyt.

KANSLIANEUVOS: Taivas? Mine en, heppe kylle, ole pyytenyt sen appu temen asjan peele.

RVA AKKOLA: Se on kuitenkin kuullut teidän sydämenne salaisen toivotuksen. — Olkaa hyvässä turvassa, herra kanslianeuvos! Teillä on vävy, suuri vävy, joka kunnian kuninkaana on astuva teidän perheesenne.

KANSLIANEUVOS: Kunnian kuninkahana? — Kuka hen on? Misse hen on? Ja mike henen nimi on, tuon onnenlöyttökeisen?

RVA AKKOLA (majesteetillisesti): Hän on tässä. Ja hänen nimensä on Johannes Kointähti.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Hen? Hära Kointekti? — (Hämmästyneenä.) Esken lapsi, nyt vevy talon.

RVA AKKOLA: Lapsi tai vävy, sehän ei muuttane asiaa. Katsokaa, kuinka hän punastuu! Katsokaa, kuinka kaino ja turmeltumaton hän on!

KANSLIANEUVOS: Mine katto. Ja hen rakasta Tuulikki?

RVA AKKOLA: Voitteko epäillä sitä? Hän on ihannoiva, hän on ikuistava, hän on henkensä korkeuksiin kohottava hänet, — niin, tietysti, sitten kuin hän ensin saa nähdä tyttärenne.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? He äivät ole vielä tappanut toissian?

RVA AKKOLA (innokkaasti): Tavanneet? Mitä te ajattelette? Ilman teidän suostumustanne? — Mutta hän palaa halusta tutustua…

KANSLIANEUVOS: Jaa, tuttustuka, tuttustuka! — (Kätensä ojentaen.) Mine teytty nyt menne. Mine en voi oikken hyvin. Mine en ole vielä tehnyt minu aamupromenadi.

RVA AKKOLA: Tehkää se, herra kanslianeuvos, tehkää! Älkää suinkaan antako meidän häiritä itseänne. Teidän kallis terveytenne…

KANSLIANEUVOS: Nin, minu tärveys ei salli mike meelenliikutus nein aamupeive. Leekkeri on keeltenyt sen. Ja nyt mine ole valvonut kokko yö!

RVA AKKOLA: Mitä te ajattelette? Koko yön? — Johannes, sinä kuulet. Hän on sankari. Hän on taistellut taistelunsa.

KANSLIANEUVOS (hermostuneena): Nekkemin, hyve rouva, nekkemin. Toivon, että vaimoni on pian oleva kottona.

RVA AKKOLA: Näkemiin, herra kanslianeuvos. — (Pitää kädestä, katsoo silmiin häntä.) Eikö totta? Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti.

KANSLIANEUVOS: Paljo makdolista, hyve rouva. — Hyvesti myös teille, hära Kointekti. Toivon nekkeveni teitte teelle takaisin tullessani.

RVA AKKOLA: Hän kiittää ja kumartaa.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Hen äi puhu paljon. Se on hyve märkki meelen syvydeste. — (Nyykäyttäen päätään rva Akkolalle.) Te puhu henen poolestansa. (Menee oikeanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola rientää Kointähteä syleilemään.)

RVA AKKOLA: Kuulitko, kuinka ystävällinen hän oli minulle? Ja huomasitko, miten hellästi ja isällisesti hän jo sinua kohtelee? — Nyt minä kutsun tänne Tuulikin. Saatpa nähdä, kuinka te tulette toisistanne pitämään.

(Menee ovelle vasemmalla ja koputtaa. Kointähti aina yhtä passiivisena etualalla oikealla.)

TUULIKKI (sisältä): Sisään!

RVA AKKOLA: Se olen minä, rouva Akkola. Pyytäisin Tuulikkia, kaunotukkaa, tulemaan hetkeksi tänne. — (Tuulikki tulee itkenein silmin.) Rakas Tuulikki! (Karkaa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.)

TUULIKKI: Rakas täti!

RVA AKKOLA (itkien): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Pitkä, nyyhkyttävä vaitiolo.) Minä tiedän, tiedän kaikki. Sinun ei tarvitse selittää mitään. Tuo kurja mies…

TUULIKKI: Niin. Hän on pettänyt minut.

RVA AKKOLA: Hän ei ansainnut sinua. — Armas Tuulikki! Kaikki on siis lopussa teidän kahden välillä?

TUULIKKI: Kaikki. Hän on kyllä pyrkinyt puheilleni…

RVA AKKOLA (ankarasti): Se irstailija! Hän uskaltaa! — Sinä et tietysti ole ottanut vastaan häntä?

TUULIKKI: En. Mitä täti minusta ajattelee? — Hän kävi jo eilen illalla kerran ja tänä aamuna hän on käynyt kahdesti.

RVA AKKOLA: Mikä häpeämättömyys!

TUULIKKI: Susanna on minun määräyksestäni hänet jo ovelta takaisin käännyttänyt. — Hän on myöskin koettanut kirjeellisesti minua lähestyä.

RVA AKKOLA: Se kiusaaja! Hän tahtoo vietellä, hän tahtoo houkutella sinut.

TUULIKKI (arvokkaasti): Minä olen aukaisemattomana hänen kirjeensä takaisin lähettänyt.

RVA AKKOLA: Se oli sinun velvollisuutesi. — Sinä olet sankarillinen luonne. En tule unohtamaan sinua uudessa romaanissani.

TUULIKKI: Kiitos, täti. — Tunnen, että minun pitäisi olla urhoollinen. Ja kuitenkin… (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vastaan.)

RVA AKKOLA: Ja kuitenkin? Mitä, Tuulikki? Sinä voit sanoa kaikki minulle. Suoraan ja peittelemättä kuin omalle äidillesi.

TUULIKKI: Hänelle minä en voi puhua näistä asioista mitään. — Kuitenkin, jos hän nyt tulisi…

RVA AKKOLA: Nyt? Hän? — Tuulikki! Mitä tahdot sinä sanoa minulle?

TUULIKKI (häpeilevästi): En tiedä. Ehkä kuitenkin ottaisin vastaan hänet. — (Ovikello soi.) Herra jumala! Siinä hän on! (Peittää kasvonsa käsillään. Tahtoo karata takaisin kamariinsa. Rva Akkola pidättää häntä.)

RVA AKKOLA:' Älä pelkää! Salli minun toimia sinun puolestasi.

SUSANNA (tulee oikeanpuolisesta takaovesta): Tuomari Heimonheimo tahtoo tavata neitiä.

RVA AKKOLA: Ei, hän ei ota vastaan ketään. Hän on sairas.

SUSANNA: Minä olen sanonut sen hänelle. Mutta hän tahtoo kuitenkin tulla.

RVA AKKOLA (kädet puuskassa): Koettakoon hän vain!

TUULIKKI: Täti!

SUSANNA: Hän pyytää päästä sisälle vain pariksi minuutiksi. Mitä minä siis saan sanoa hänelle?

RVA AKKOLA: Että hän älköön enään koskaan rohjetko avata tämän talon ovea! — (Polkee jalkaansa.) Hänen pitää nyt mennä heti, heti!

SUSANNA: Herra siunatkoon! Menee kait se siitä vähemmälläkin. (Poistuu. Hetken perästä kiivaita ääniä eteisestä.)

RVA AKKOLA: Se hirviö! Hän tahtoo tunkeutua väkivallalla tänne. (Rientää eteiseen.)

TUULIKKI: Täti! Täti! (Koettaa pidättää häntä. Heittäytyy itkien sohvankulmaan. Hetken perästä rva Akkola takaisin hengästyneenä.)

RVA AKKOLA: Hän on poissa. Minä kiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä. — (Istuu sohvalle Tuulikin viereen.) Rakas Tuulikki! Minä ymmärrän, että sinun sydämesi vuotaa verta…

TUULIKKI (häntä kaulaten): Täti! Sinä olet niin hyvä. Ja hän on niin paha, niin paha. — Ja sentään minä olisin ehkä myöntänyt nuo pari minuuttia hänelle.

RVA AKKOLA: Me olemme heikkoja, me naiset. Mutta juuri siksi meidän tulee tukea toisiamme. — Tuulikki! Nyt tulee sinun avata sydämesi kokonaan minulle.

TUULIKKI (pyyhkien): Minulla ei ole ketään muuta ystävää. — Mitä tahdot sinä tietää, täti?

RVA AKKOLA: Kuinka se tapahtui? Milloin se tapahtui? Mitä sinä sanoit? Ja mitä hän sanoi sinulle?

TUULIKKI: Hän? Hän ei ehtinyt sanoa mitään.

RVA AKKOLA: Ei mitään?

TUULIKKI: Hänellä ei ollut aikaa siihen. — Me istuimme sohvalla, hänen kotonaan, eilen iltapäivällä. Aivan kuin täti ja minä nyt tässä.

RVA AKKOLA: Missä sinä istuit? Missä hän istui? — Älä nyt vain unohda mitään!

TUULIKKI: En. Me istuimme ja juttelimme näin. Silloin, aivan sattumalta, loin minä silmäni hänen takkinsa rintapieleen ja näin pitkän, vaalean hiuksen siinä…

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Taivaan vallat! — Kerro nyt vain kaikki tarkasti ja seikkaperäisesti.

TUULIKKI: Kyllä. — Minä vaikenin äkkiä, hän vaikeni ja katsoi kysyvästi minuun.

RVA AKKOLA: Ja sinä?

TUULIKKI: Minä katsoin häneen ja pidin tuota todistuskappaletta hänen silmiensä edessä.

RVA AKKOLA: Ja hän?

TUULIKKI: Hän hämmästyi. Hän hymyili…

RVA AKKOLA: Hymyili? Hän julkesi hymyillä?

TUULIKKI: Huomasin heti, että hänellä oli paha omatunto. Silloin purskahdin minä itkuun ja juoksin pois. Hän koetti estää…

RVA AKKOLA: Estää? Hän koetti estää? Hän tahtoi tehdä väkivaltaa naiselle?

TUULIKKI: Hän sanoi tahtovansa selittää minulle asian. Mutta minä en tahtonut kuulla hänen selityksiään.

RVA AKKOLA: Siinä teit aivan oikein. Sillä hän olisi turmellut sielusi viattomuuden.

TUULIKKI: Hän seurasi porraskäytävään saakka minua. — Heti kotiin tultuani kerroin minä kaikki vanhemmilleni ja lähetin takaisin hänen kihlansa ja kirjeensä hänelle…

RVA AKKOLA (suudellen häntä): Se oli uhri, jonka olit velkapää siveydellesi ja naisellisuudellesi. — Ja sitten tuntui sinusta jo paljon helpommalta, eikö totta?

TUULIKKI: Ei. Ei se helpottanut. Minä melkein kaduin, että olin tehnyt niin.

RVA AKKOLA: Kaduit? Kuinka se on ymmärrettävä?

TUULIKKI: Olisihan minun pitänyt kuulla, mitä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Mutta kun jälleen ajattelin, että hän seisoisi tuossa edessäni ja valehtelisi minulle…

RVA AKKOLA: Ole varma siitä, että hän olisi valehdellut. Miehillä on aina tuontapaisissa asioissa tuhat selitystä.

TUULIKKI (pidättäen itkuaan): Niin päätin minä jälleen olla taipumaton. — Ja nyt se on lopussa, auttamattomasti lopussa! Eikä tämä haava enää koskaan mene umpeen minun sydämessäni! (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vasten.)

RVA AKKOLA: Aika on sen parantava. Uusi rakkaus on jälleen ensimmäisen murheesi kummun kukkasilla kaunistava. — (Nousten.) Johannes! Tule tänne! Istu hänen vierelleen!

TUULIKKI (säpsähtäen): Johannes? Kuka hän on? (Kointähti on edellisen aikana istunut kasviryhmän varjossa, selaillut pöydällä olevia albumeja, vilaissut aina välillä salavihkaa Tuulikkiin ja painanut vihdoin pään kätensä varaan uneksien. Nousee nyt neuvottomana.)

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä sinulle esitellyt? — Johannes, Johannes Kointähti, sinun suuri, sinun armas ihailijasi.

TUULIKKI: Hän? Ja hän on istunut koko ajan siellä? Ja hän on kuullut kaikki? — Täti! Näin sinun ei olisi pitänyt minua kohtaan menetellä. (Kääntyy pois, on jälleen itkuun purskahtamaisillaan.)

RVA AKKOLA (rauhoittaen): Oh, ei hän ole kuullut mitään. Hän on uneksinut. — Rakas Tuulikki, sinä et vielä tunne häntä. Hän elää vain omissa kauneusmaailmoissaan.

TUULIKKI: Voi olla. Mutta kuitenkin…

RVA AKKOLA: Hän runoilee. Hän tekee sonetteja. — Sinähän pidät niin paljon runoista, Tuulikki?

TUULIKKI: Kyllä.

RVA AKKOLA: Sinä kuulet, Johannes. Hän pitää jo nyt paljon sinusta. — Ojentakaa kätenne toisillenne. Teidän pitää tulla ystäviksi, hyviksi ystäviksi…

TUULIKKI (kainosti): Täti! (Ojentaa kätensä punehtuen.)

RVA AKKOLA: Ikuisiksi ystäviksi. — Kas niin! Katsokaa toisianne syvälle silmiin, pitäkää kauan kädestä kiinni toisianne. — (Kyyneltyvin silmin.) Te nuoret! Te kevät-esikot!

TUULIKKI: Minä pidän paljon hyvistä runoista. Mutta itse harrastan minä enempi kuvaamataiteita.

RVA AKKOLA: Hänkin harrastaa niitä. Hän piirtää. Hän maalaa. Hän pakottaa kupariin.

TUULIKKI (mielenkiinnolla): Niinkö? Minä puolestani harjoitan nahkaplastiikkaa.

RVA AKKOLA: Ah! Juuri se on jo kauan ollut hänenkin salainen intohimonsa. — Kuuletko, Johannes? Hän harjoittaa nahkaplastiikkaa!

TUULIKKI: Niin. Mutta enimmän minä kuitenkin pidän musiikista.

RVA AKKOLA (innostuksella): Musiikista? — Kuuletko, Johannes? Tuulikki pitää musiikista! Mikä onni! Kuinka te kaksi sovitte hyvin toisillenne!

TUULIKKI: Pitääkö herra Kointähti myös musiikista?

RVA AKKOLA: Se on hänen sielunsa, se on hänen elämänsä! Hän soittaa, hän laulaa, hän säveltää.

TUULIKKI: Säveltääkö hän? — Täti sanoi äsken, että hän oli runoilija.

RVA AKKOLA: Hän on kaikkea. Mikään inhimillinen ei ole vieras hänelle. — Ja hänestä tulee Suomen suurmies! Mutta hän kaipaa pehmeää, valkoista naiskättä, joka voi ohjata ja taluttaa hänet kunnian kukkuloille.

TUULIKKI (viitaten sohvapöydän ääreen): Ettekö istuisi?

RVA AKKOLA: Johannes! Kuuletko? Hän pyytää istumaan sinua vierelleen. — (Istuttaa heidät molemmat sohvaan.) Ja minä kaadan kahvia teille. — Kas noin! Nyt te istutte kuin omassa kodissanne.

TUULIKKI: Eikö täti istuisi tänne? (Aikoo jättää paikkansa hänelle.)

RVA AKKOLA: Sinne? Ei, ei. — Tänne matolle minä voin istua. Katsoa kaukaa ja ihailla teidän iloista seurusteluanne. (Istuu matolle kukkaisryhmän luo. Vaitiolo.)

TUULIKKI: Herra Kointähti tahtoo ehkä lisää leipää? (Tarjoaa kahvileipää hänelle.)

RVA AKKOLA (uneksien): Teitä kahta! Kahta harhailevaa sielua elämän erämaassa, jotka olette toisenne löytäneet. — (Vaitiolo.) Johannes, ojenna kannel minulle! Tahdon soittaa sydämeni laulun teille.

TUULIKKI: Täti on liian hyvä. (Kointähti tekee työtä käskettyä.)

RVA AKKOLA: Kiitos. — (Ojentaa kätensä hänelle, katsoo häntä silmiin kauan ja merkitsevästi.) Mene hänen luokseen! Sydämesi morsian istuu ikävässä ja odottaa sinua. — (Kointähti menee entiselle paikalleen Tuulikin viereen.) Tuulikki, anna kätesi hänelle…

TUULIKKI (arasti): En tiedä, onko se oikein sopivaa.

RVA AKKOLA: Kyllä, kun tätisi sallii sen. — Kas niin! — (Vaitiolo.) Sulkekaa silmänne! Suomen multa tuoksuu, Suomen soitto helisee. (Soittaa. Tuulikki ja Kointähti istuvat käsikkäin, mutta muuten sangen kaukana toisistaan, kumpikin kovin vaivautuneina ja ujostuneina. — Isabella tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mitä tämä merkitsee?

TUULIKKI (vetää kätensä pois): Äiti!

RVA AKKOLA: Isabella, älä häiritse heitä! He rakastavat toisiaan, he ovat kihloissa.

ISABELLA: Kihloissa! Oletko tullut hulluksi, Tiila? — (Menee ja pudistaa häntä.) Nouse hetipaikalla ylös! Minä vaadin selitystä tästä kohtauksesta.

RVA AKKOLA: Ystäväni, sinä käytät aina niin karkeata puhetapaa. — (Panee pois kanteleen ja nousee.) Etkö voi vähemmällä ymmärtää? — Me olimme niin kaukana todellisuudesta.

ISABELLA: Sen ymmärrän. Mutta se ei ole mikään selitys. — (Rva Akkola aikoo puhua.) Eikä minulla sitäpaitsi ole aikaa kuunnella sinun selityksiäsi. Naisliiton johtokunta kokoontuu täällä tuossa tuokiossa…

RVA AKKOLA: Naisliiton? — Minäkin kuulun siihen. Mutta minä en ole saanut mitään tietoa kokouksesta.

ISABELLA: Tulen juuri kotoasi, johon olen jättänyt sanan siitä. — Liiton puheenjohtajana tahdon lojaalisesti kuulustaa teidän mielipidettänne, ennen kuin teen lopullisen päätöksen Tuulikin kihlauksesta.

TUULIKKI: Kuinka? Päätetäänkö täällä minun kihlauksestani?

ISABELLA (ankarasti): Luonnollisesti. Ethän toki uskone, että sinä yksin voisit solmia ja purkaa sydämesi asioita? — Asia koskee koko naissukukuntaa.

RVA AKKOLA: Mutta hänhän on jo kihloissa. Enkö sanonut sinulle? Johannes, Johannes Kointähti on oleva hänen autuutensa.

TUULIKKI: Täti!

ISABELLA (ylenkatseellisesti): Tuoko? — Kukin asia on kerrallaan ratkaistava, ja minä puhun hänen oikeasta kihlauksestaan, kihlauksesta tuomari Heimonheimon kanssa.

TUULIKKI: Se asia on selvillä jo. Se on purettu.

ISABELLA: Hiljaa! Sinä et tiedä mitään. Etkä ymmärrä mitään. — Mene huoneeseesi!

TUULIKKI (nuhtelevasti): Äiti!

ISABELLA: Kiitä jumalaasi, että sinulla on äiti, joka sekä voi että tahtoo toimia sinun puolestasi. Mene! — (Tuulikki menee.) Ja tuota nuorta herraa me emme myöskään tarvitse täällä.

RVA AKKOLA: Oh, anna hänen olla! Näethän, että loukkaat häntä. Eihän hän ole mikään herra, hän on lapsi, hän on melkein kuin nainen vielä.

ISABELLA (uhkaavasti): Mutta hänestä voi vielä tulla mies.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Ei hänestä koskaan miestä tule — sellaista miestä tarkoitan, jota sinä pelkäät. Hän on niin hieno, hän on niin tunteellinen…

ISABELLA: Suoraan sanoen: puolimiehetkin, kaikki, joissa on vain murto-osakin miestä, ovat mielestäni enemmän tai vähemmän vihattavia.

RVA AKKOLA: Hänen suhteensa sinä erehdyt kokonaan. Hän on melkein kuin minun oma mieheni…

ISABELLA (hymyillen): Hänet sinä olet todellakin mallikelpoisesti kesyttänyt. — (Tullen taas vakavaksi.) Palvelukset, joita omalla olennollasi olet tehnyt Suomen naisasialle, ovat suuret, hyvin suuret.

RVA AKKOLA: Kuinka olen kiitollinen tuosta tunnustuksestasi! — (Syöksyy hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.) Me kaksi ymmärrämme täydellisesti toisemme.

ISABELLA: Me kaksi kyllä. Mutta tuo kolmas…

RVA AKKOLA: Hän on niin kiltti. Luota minuun! Hän ei ole häiritsevä meidän kokoustamme.

ISABELLA (vilkaisten vielä kerran Kointähteen): Olkoon menneeksi! Hän näyttää todellakin sangen vaarattomalta. — Mutta ennen kokouksen alkua tahdon näyttää sinulle uuden housuhameeni…

RVA AKKOLA: Housuhameen! — (Haaveellisesti.) Johannes, kuuletko, hänellä on housuhame!

ISABELLA: Olen päättänyt siinä tänäpäivänä teille ensi kerran esiintyä.

RVA AKKOLA (innostuneena): Kuinka ihanaa!

ISABELLA: Menkäämme! — Luonnollisesti se on vain pikkuseikka naisvapautuksen vaivaloisella polulla, mutta sen vertauskuvallinen merkitys voi kuitenkin olla arvaamaton.

RVA AKKOLA: Tietysti, rakas Isabella, tietysti. — Tule, Johannes! Me saamme nähdä hänen housuhameensa!

(Kaikki pois oikealle.)

Esirippu.