ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Katettu kahvipöytä vasemmalla etualalla. Renne keinutuolissa lukee sanomalehteä. Ovikello soi, hetken perästä astuu sisälle oikeanpuolisesta takaovesta Matti Tuomaskuona.

MATTI: Terve! Kuinkas täällä on asiat?

RENNE: Huonosti, hyvä veli. (Viittaa hänet istumaan.) Äiti on lähtenyt ulos jo varhain aamulla, isä ei ole vielä astunut huoneestaan.

MATTI: Ja Tuulikki?

RENNE: Hän on itkenyt koko yön kamarissaan.

MATTI: Se on siis totta?

RENNE: Kuten kerroin jo eilen Seurahuoneella sinulle. Hän on purkanut kihlauksensa.

MATTI (huolestuneena): Poloinen Janne Heimonheimo! Kuinka saattaakin olla niin huono onni ihmisellä?

RENNE: Sano mieluummin: poloinen Tuulikki! Miksi pitääkin nostaa melu niin pienestä ja turhanpäiväisestä asiasta?

MATTI: Hiuskarvasta!

RENNE: Vaaleasta hiuskarvasta, kun hänen oma tukkansa sattuu olemaan tumma! Niinkuin ei sellaista voisi parhaissakin perheissä tapahtua.

MATTI (varovasti): Tuo hius kuuluu olleen pitkä?

RENNE: Epäilemättä se oli pitkänpuoleinen. Mutta sattuuhan sellaista. Täytyy vain harjata hyvin takkinsa, siinä kaikki.

MATTI: Hän löysi tuon vaalean hiuksen sulhasensa takinliepeestä?

RENNE: Aivan rintapieluksista, joka kuuluu olevan kovin raskauttava asianhaara.

MATTI: Janne on ollut kevytmielinen, sitä ei käy kieltäminen. Jos kerran aikoo naimisiin arvossapidetyn perheen tyttären kanssa…

RENNE (välinpitämättömästi): Ottotytär tosin, mutta kuitenkin kovin ihastuttava olento. Vahinko, että hän näin joutuu koko kaupungin hampaisiin.

MATTI: Syy on Jannen, kokonaan Jannen tässä tapauksessa. Ja mikäli voin aavistaa, onkin yleinen mielipide vahvasti häntä vastaan asettuva.

RENNE: Siitä tiedetään jo?

MATTI: Huhu on käynyt kuin kulovalkea läpi kaupungin. — (Tuttavallisesti.) Onhan tämä, näin meidän kesken sanoen, häväistysjuttu…

RENNE: Täydellinen. — Tahdotko kupin? (Kaataa kahvia hänelle.)

MATTI: Kiitos. — Ja Tommi? Missä hän on?

RENNE: Maalla, kansanjuhlissa muka, joihin hän sanoi lupautuneensa puhujaksi. Mutta minä epäilen…

MATTI: Missä hän on voinut viettää yönsä?

RENNE: Jumala sen tietää. Tommikin on niin hirveän kevytmielinen.

MATTI: Tuomitset ehkä liian ankarasti Tommia. Hänellä on kuitenkin oikeat periaatteet.

RENNE: Sehän voi olla lieventävä asianhaara. Mutta jos miehessä ei ole luonteen lujuutta…

MATTI: … niin on hän tavallisesti ulospäin sitä aatteellisempi. — Hm, ja sanotaanhan, ettei velikään Dresdenissä niin aivan munkkina elänyt.

RENNE (nopeasti): Se on vallan toista. Ulkomailla on kaikki sallittua.

MATTI: Kaikkiko?

RENNE: Paljon, mikä on kielletty kotimaassa. Siellä me olemme yksilöitä, ihmisiä, joilla ei ole mitään edesvastuuta.

MATTI: Täällä sitävastoin?

RENNE: Täällä täytyy meidän näyttää kansalle hyvää esimerkkiä, kuten isä sanoo.

MATTI: Kaikki kansan vuoksi, luonnollisesti. Mutta tunnustapa sentään, että sinulla täälläkin kotimaassa on ollut yksi ja toinen seikkailu, jota et yksinomaan isänmaallisista syistä suorittanut.

RENNE (arvokkaasti): Sehän voi olla mahdollista. Minään hyveen esikuvana en nyt, yhtä vähän kuin ennenkään, ole tahtonut esiintyä.

MATTI: Etpä et.

RENNE: Mielestäni on kuitenkin suuri periaatteellinen ero, tekeekö jotakin kiellettyä salassa tai julkisuudessa.

MATTI: Epäilemättä, hyvä veli, epäilemättä.

RENNE: Jos tekee salassa jotakin, se todistaa, että ymmärtää hävetä ja tietää huutia jälestäpäin. Julkisuus sitävastoin todistaa paatunutta luonnonlaatua.

MATTI: Mutta eihän Tommikaan toki mahtane julkisesti kevytmielisyyttään harjoittaa?

RENNE (kiivaasti): Ei, mutta hän pitää suoranaisena kunnianaan seurustella vain sivistyneiden naisten kera. Voitko ajatella?

MATTI: Älä hemmetissä!

RENNE: Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Ja juuri siinä piilee pohjaton häpeämättömyys.

MATTI: Aivan varmaan! Sillä täytyyhän olla joku ero pyhän ja alhaisen rakkauden välillä.

RENNE: Ja kunniallisten ja kunniattomien naisten välillä. — Edelliset ovat pyhinä pidettävät. Jälkimmäisten kanssa sitävastoin … hm, voi hyvällä omallatunnolla hairahtua.

MATTI (vakaumuksella): Hehän ovat sitä varten olemassa. — Mutta asia, jonka vuoksi olen täällä, on oikeastaan se, että lehteemme on tullut nimetön peruutus tuosta kihlauksesta.

RENNE: Peruutus? Onko se sinulla täällä? Mukanasi?

MATTI: Kyllä. — (Hakee taskuistaan.) En viitsinyt näyttää sitä vielä kenellekään siellä toimistossa…

RENNE: Niin, niin.

MATTI: … ennen kuin saisin täältä asianomaisen sensuuriluvan, että se todella on painatettava. (Ojentaa paperin hänelle. Kanslianeuvos Puntarpää on tullut edellisen aikana vasemmanpuolisesta takaovesta.)

KANSLIANEUVOS: Mike on painatetta? (Matti nousee kunnioittavasti tervehtimään, Renne jättää hänelle paikkansa keinutuolissa siirtyen itse sohvaan.)

RENNE: Hyvää huomenta, isä.

KANSLIANEUVOS: Hyve hoomen. — (Tervehtii päännyykäyksellä poikaansa ja ojentaa kätensä Matille.) Peive, peive, hära toimittaja. Mite uusi?

MATTI: Ei mitään erikoista, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Se onkin paras. Uusi on aina vanhan vihollinen ja siite hyötty vain vappameelisyys.

MATTI: Mikä syvä ja uusi totuus, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Pyyden, äi uusi! — Mutta teelle oli kysymys painatta jotakin?

RENNE (ojentaa hänelle paperin): Isä voi itse päättää siitä. — Nähtävästi Tuulikin käsialaa.

KANSLIANEUVOS: Vai nin! Vai nin todellakin! Ollan siis jo nin pitkelle? — (Lukee paperin, vilkaisee Mattiin.) Tekö toi teme?

MATTI: Kyllä. Katsoin velvollisuudekseni tässä tapauksessa neuvotella…

KANSLIANEUVOS (häntä olalle taputtaen): Kiittos. Te ole aina ollut hyvin ystevellinen. — Painatta? Tjah, ellei me painatta, teke joku vikingilekti sen.

MATTI: Asiaa on siis pidettävä päätettynä?

KANSLIANEUVOS: Mine en tiette. Kaikki tappahtu minu selke takana. — (Ojentaa paperin Matille.) Piteke se! Ellei ennen ilta tule pärutus pärutuksen, painattaka se!

MATTI: Kuten suvaitsette, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (ystävällisesti): Istuka, olkka hyve. Teitte neke niin harvoin teelle. Paljon työtte? Tieden, tieden. — (Äkkiarvaamatta.) Keykö te kapakassa?

MATTI: Hm, tuota … mitä herra kanslianeuvos tarkoittaa?

KANSLIANEUVOS: Kysyn: keykö te kapakassa? Liikkuko te sielle teelle, restauranteissa, tillikoissa, varieteissa?

MATTI (syrjäsilmäyksellä Renneen): Hyvin harvoin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vahinkko! Suuri vahinkko! Joka toimitutta sanomalekti, pite istu ulkkona, paljo ulkkona. Kuule uutisia, neke ihmisie…

MATTI: Se on totta. Tuota seikkaa en ole tullut ajatelleeksi.

KANSLIANEUVOS: Pite ajatella. Ei autta kammarin reeklatua. Pite laitta lekti pikantti, ratto, spirituelli…

MATTI: Herra kanslianeuvos on oikeassa. Meidän sanomalehtemme ovat todellakin käyneet viime aikoina ehkä liian vakaviksi.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Pite olla vaka, pite myös piffa ylös yleisö. — Siihen aikkan kun mine toimitutin sanomalekti, mine istu aina Societeettihoonela.

MATTI (jo vapaammin): Se olikin lehden kunniakkain aika, herra kanslianeuvos. Mutta siihen aikaan oli myös toisenlaisia kyniä käytettävissä.

KANSLIANEUVOS: On kynie, on tolppoja, pite vain istu kapakassa. Ja siitte pite maksa jurnalistile. — Hen kuule, kenelle kärrotan; ken pane paperile…

RENNE: Isällä tuntuu olevan sangen hauska käsitys sanomalehtimiestoimesta.

KANSLIANEUVOS: Oikke kesitys. Hyve sanomalekti märkitte paljo. Hyve sanomalekti hoitta maa ja kansa.

MATTI: Uskallan olla tässä asiassa kokonaan yhtä mieltä herra kanslianeuvoksen kanssa.

KANSLIANEUVOS: Se todista, ette te pane peemeere korkkealle. Mutta ottaka oppi, hära toimittaja: keyke kapakassa, paljo kapakassa. . .

MATTI: Koetan seurata neuvoanne, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (tyytyväisenä): Se oikke. Mine ole vanha niggeri, vanha veterani. — (Rennelle.) Voit kaatta myös minulle kuppi kuuma.

RENNE: En tiedä, kuinka kuumaa tämä mahtaa olla…

KANSLIANEUVOS: Kaatta vain, ei teke mitte. — (Hämmentelee kuppiaan. Vaitiolo.) Nin, hära toimittaja. Te neke tesse pärhe, joka ei ole mike pärhe ene.

MATTI: Herra kanslianeuvos tarkoittaa…?

KANSLIANEUVOS (synkistyneenä): Te neke: ei mike ruokka-aikka, ei mike yktelinen kahvi-aikka ene. Vaimo ulkkona, tyter kammarissa, mine itte shlafrokissa…

MATTI: Minä ymmärrän.

KANSLIANEUVOS: Ajan hurjistus ei seeste ketten. Temenkin rauhallisen kurkihirren alle se on tunkketunut. — Talonmees on sosialisti, piikka pelastusarmeijalainen…

SUSANNA (laulaa keittiössä):

Valkoisen puvun ma kannan ja heilutan palmua taivaassa vaan…

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka, eikkö hen alota taas? — (Menee äkäisenä oikeantuolisesta takaovesta. Laulu lakkaa. Kanslianeuvos palajaa.) Mike puheenaine minulla oli?

MATTI: Puhuitte perhettänne kohdanneesta onnettomuudesta, joka on meitä kaikkia syvästi järkyttänyt.

KANSLIANEUVOS: Mine en ole koko yö silme ummistanut. (Osoittaa otsaansa.) Minu pee on aivan toissellakymmenelle.

RENNE: Isän pitäisi kuitenkin koettaa ottaa tyynemmin asia. Purettu kihlaus … eihän se nyt vielä koko maailma ole.

KANSLIANEUVOS: Koko mailma? — äi. Minu mailma, — on. Minu mailma äi ole mikke skandalimailma. Ja teme on skandali!

RENNE: En tahdo kieltää sitä. Mutta kuitenkin…

KANSLIANEUVOS (kiivaasti): Mutta kuitenkin se ole naula minu ruumiskirstu. — Niin, anttaka anteksi, hära toimittaja, mutta toivon, että te ole teelle kuin lapsi kotona.

MATTI: Olen teille tuosta sanastanne ikuisesti kiitollinen, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Ei keste. Meitten äi siis tarve peitte teilte pärhehooliamme. Ja tete pärhettä on kohdannut heppe.

MATTI: Häpeä? Herra kanslianeuvos ehkä sittenkin liioittelee asian kantavuutta.

KANSLIANEUVOS: Heppe, sanon, ikuinen heppe!

MATTI: Toista olisi, jos kysymyksessä olisi ollut avioero.

KANSLIANEUVOS (laskien kätensä lujasti pöytään): Päriaattessa se on sama. Ja päriaate on tesse ratkaiseva. Kihlaus on julistettu, kuulututtaminen on tappahtunut…

RENNE: Isä on oikeassa. Periaatteellisesti se on sama kuin avioliitto.

KANSLIANEUVOS: Heepeive oli määrätty jo. Mite sano nyt katu ja tori? Mite sano julkkinen opinioni?

MATTI (juhlallisesti): Voin vakuuttaa, herra kanslianeuvos, että se tässä asiassa on oleva kokonaan teidän puolellanne.

KANSLIANEUVOS: Mite se autta! Asja on kuittenkin minu pärhesse tappahtunut.

RENNE: Tosin kyllä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että isä…

KANSLIANEUVOS: Pärhen ise vasta kaikki. Pärhen ise pite neke kaikki, ennusta kaikki.

RENNE: Kuka olisi sellaista voinut aavistaa?

MATTI: Tuomari Heimonheimolla on varmaan ollut mitä parhaat ja vakavimmat tarkoitusperät.

KANSLIANEUVOS (tiukasti): Mine en epeile niitte. Enke mine hente syyte. Mine kantta ainoastaan ja yksinomaisesti minu itte peele.

RENNE: Tuulikki tässä luonnollisesti lähin syyllinen on. Mutta voihan olla, että on olemassa eräitä lieventäviä asianhaaroja.

KANSLIANEUVOS: Niitte on aina, jos äi aseta idealiteetit korkkealle. Mine en ole oikken kasvattanut minu tyter, siine se on.

RENNE: Mutta isä!

KANSLIANEUVOS: Ele katkase! — Mite ihminen kylve, site hen niitte. Mine en ole painanut jo lapsudesta henen meelen oikkeita päriaatteita.

MATTI (välittävästi): Niiden tiedetään kuitenkin aina tässä talossa vallinneen.

KANSLIANEUVOS: Jumala kiittos! — Pärhe on yhteiskunnan pärustus. Jos se jerkky, kaattu koko valttio ja yhteiskunta.

MATTI: Epäilemättä, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Tene aikkana, jolloin kaikki hajoittavat voimat teke työtte seke sala ette julkkisudessa, teytty meiten ennen kaikke juuri pärhen kunnia pyhityttä.

MATTI: Arvokkaat ja vakavaraiset perheet ovat myöskin oikeamielisen sanomalehdistön paras tuki ja turva.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö tosi, hära toimittaja? Ja meitten, maan parhaiden, tule keyde hyvelle esimärkille.

MATTI: Juuri niin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vappameelisisse pärheisse voi temenkaltainen tappahtua. Vakameelisisse — äi ikine!

MATTI: Mikäli minä vapaamielisiä perheitä tunnen, kuuluvatkin ne siellä päiväjärjestykseen.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Sielle äi ole mike siveys, äi mike idealisuus.

MATTI: Eikä mitään uhrautuvaisuutta kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Oikken. — Me ole maan suola. Mutta jos suola kadotta maku, milles silloin suolatan?

RENNE (varmasti): Isä on oikeassa. Maan onni riippuu kokonaan juuri meidän puolueemme menestyksestä.

MATTI: Taikka oikeammin: niiden periaatteiden menestyksestä, jotka ammoisista ajoista saakka ovat puoluettamme elähyttäneet.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Päriaatte on kuittenkin päriaatte. Ja päriaatte olisi tesse tappauksessa vaattinut, ette nuori pari olisi yleisen hyven etten uhratunut.

MATTI (varovasti): Kenties tekevätkin he sen vielä, kun he saavat aikaa miettiä asiaa.

KANSLIANEUVOS: Silloin voisin mine laske peeni rauhallisesti leppon. Sille mine tiettesin, ette issenmaan pelastus on viele makdolinen. (Ovikello soi. Hetken perästä sisälle Susanna oikeanpuolisesta takaovesta.)

SUSANNA: Rouva Akkola pyytää puhutella herra kanslianeuvosta.

KANSLIANEUVOS (nousten): Antteksi, mine teytty jerjeste toaletti. — (Susannalle.) Keske hen tenne! Ja tarjo lemmin kahvi henelle. (Pois vasemmanpuolisesta takaovesta. Susanna ottaa kahvitarjottimen pöydältä ja menee. Matti on myös noussut. Renne sohvalla polttelee rauhallisesti sikariaan.)

MATTI: Rouva Akkola! Nyt minä pelastaudun.

RENNE: Liian myöhäistä. Hän on jo eteisessä.

MATTI: Toivottavasti hän on edes yksin?

RENNE: Ei koskaan. Hänellä on aina joku nuori toivo, keltanokka tai taiteileva tyhjäntoimittaja seurassaan.

MATTI: Suoraan sanoen, minulla ei olisi mitään halua tavata häntä, yhtä vähän kuin hänen suosikkejaan.

RENNE (nousten): Ei minullakaan. Voisimme oikeastaan pistäytyä minun huoneeseeni. — (Tiila Akkola ja Johannes Kointähti tulevat oikeanpuolisesta takaovesta.) Ai, perhana!

RVA AKKOLA: Hyvä herra Puntarpää! (Ottaa häntä kädestä kiinni ja katsoo kallellapäin, surumielisesti silmiin häntä. Matti hymyilee salavihkaa, Renne näyttää jotakuinkin nololla. Kointähti pysyttelee kainosti taempana.)

RENNE: Niin, rouva Akkola?

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Tiedän olevani suruhuoneessa täällä. Siksi olen minäkin mustiin pukeutunut.

RENNE (kumartaen): Rouva on tehnyt siinä kovin ystävällisesti.

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Sallikaa minun vain puristaa teidän kättänne ja katsoa kauan silmiin teitä. (Pitkä vaitiolo. Rouva Akkolan silmät kyyneltyvät, Renne koettaa turhaan välttää hänen katsettaan.)

RENNE: Hyvä rouva…

RVA AKKOLA: Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Päästää hänen kätensä, vielä kerran surumielisesti hänelle päätään nyykäyttäen.) Hyvää päivää, herra toimittaja! (Sama pitkä kättely.)

MATTI: Siitä on kauvan kuin meillä on ollut kunnia nähdä rouvaa toimistossamme.

RVA AKKOLA: Minä olen ollut matkoilla. Ah, matkoilla! — Mutta ihanan isänmaani kuva päilyi koko ajan sieluni silmien edessä.

MATTI: Se onkin paras tapa matkustaa ja saada uusia vaikutuksia.

RVA AKKOLA: Suomen metsä kuiski minulle, Suomen multa tuoksui koko ajan sieraimissani…

MATTI: Onko se mahdollista?

RVA AKKOLA (haikeasti): Kyllä, sillä minä olin ottanut sitä mukaani pienen rasiallisen, jota kannoin aina povellani.

MATTI: Nytkin?

RVA AKKOLA: Aina. — (Ottaa poveltaan pienen rasian ja ojentaa sen Matille.) Tuntekaa, kuinka se tuoksuu!

MATTI (haistellen varovasti): Ihanalta. — (Salavihkaa Rennelle.) Aivan nurkantakuiselta.

RVA AKKOLA: Enemmän, enemmän. Ottakaa sitä käteenne, hierokaa sitä hyppystenne välissä! — (Pakottaa Matin niin tekemään.) Eikö totta? Vasta silloin tuntee olevansa todella suomalainen.

MATTI: Perisuomalainen. Mutta mistä rouva on saanut tuota ainetta?

RVA AKKOLA: Arvatkaa!

MATTI: Minä en uskalla todellakaan…

RVA AKKOLA (voitollisesti): Maalta, kaukaa, oman kotipeltoni pientareelta.

MATTI: Pellosta se oli otettu. Sen minäkin heti huomasin. (Pyyhkii salassa sormiaan.)

RVA AKKOLA: Te huomasitte? Te huomasitte heti todellakin? — (Tarttuu hänen käteensä ihastuneena.) Te saatte sitä. Te saatte sitä kuinka paljon tahansa…

MATTI (hätääntyneenä): Hyvä rouva…

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää kieltäkö! Minä näen, että te tahdotte sitä. Minä näen, että teidän sydämenne palaa siihen.

MATTI: Rakastan liian paljon sitä, että tahtoisin teiltä ryöstää hiukkastakaan.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Minulla on kotona koko kirstullinen. (Rennelle, joka edellisen aikana on uteliaana lähestynyt.) Tekin tahdotte?

RENNE (peräytyen): Minä? En Herran nimessä…

RVA AKKOLA: Kyllä. Te tahdotte, te saatte sitä. Silloin vasta tunnette tekin olevanne todellinen kansanmielinen.

RENNE: Kansan vuoksi en tietysti tahdo kieltäytyä…

RVA AKKOLA. Juuri kansan vuoksi on se mielestäni aivan välttämätöntä. — (Surumielisesti.) Kansa raukka! Se on vielä kokonaan epäkansallinen.

RENNE: Sen pahempi on, hyvä rouva. Suomen kansa käyttää multaa aivan toisiin ja runottomampiin tarkoitusperiin.

RVA AKKOLA (päätään nyykähyttäen): Aineellisiin. — (Suutelee rasiaansa ja kätkee sen povelleen.) Tämä rasia! Joka aamu minä hengitän sen tuoksua, joka ilta pistän sen päänalaiseni alle.

RENNE: Niin pitäisi jokaisen tehdä.

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Niin teki Chopin, jolla kaikkialla oli pivollinen Puolan multaa mukanaan. Ja kuitenkin: mitä on Puolan multa Suomen multaan verrattuna?

RENNE: Epäilemättä vain heikko varjo siitä. Mutta kuitenkin…

MATTI: Kuitenkin on sitäkin Suomen veri kostuttanut.

RVA AKKOLA: Te tarkoitatte…?

MATTI (pateettisesti): Muistan kansallisrunoilijamme sanat: "min verta joi jo Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan multa".

RVA AKKOLA: Ah! Te muistitte ne! Kiitos! (Ojentaa liikutettuna kätensä hänelle.) Tuota en tule matkakirjeissäni unohtamaan.

MATTI (pelästyneenä): Te aiotte…?

RVA AKKOLA: … kuvata lehdessänne, mitä tunsin tuolla kaukana kotomaasta.

MATTI: Tunsitte niin paljon epäilemättä, että käy ehkä hiukan vaikeaksi…

RVA AKKOLA: Oh, te ette tunne minua! — Minä en pelkää mitään vaikeuksia. Teen sen tunnollisesti…

MATTI (nopeasti): Sitä en epäile.

RVA AKKOLA: … laajasti ja seikkaperäisesti. Uhraan koko intoni, käytän koko aikani siihen.

MATTI: Kovin hauskaa. — (Kuiskaten Rennelle.) Onnellinen lehti!

RVA AKKOLA: Katson olevani siihen velkapää kansalleni. — Myöskin te rakastatte kansaa, herra toimittaja?

MATTI: Olen itse kansan lapsi, hyvä rouva.

RVA AKKOLA (kyyneltyvin silmin): Niin. Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Päästää hänen kätensä, hillitsee liikutuksensa.) Johannes, tule että saan esitellä sinut. Vai kenties te tunnette jo toisenne?

MATTI: Minulla ei ole kunnia.

RVA AKKOLA: Hänkin on kansan lapsi, hyvät herrat. — Hän on Johannes, Johannes Kointähti, meidän suuri Johanneksemme.

MATTI: Hauskaa tutustua.

RVA AKKOLA (liittäen heidän kätensä): Te kaksi! Teidän täytyy tulla hyviksi ystäviksi. — (Johdattaa Johanneksen Rennen luo.) Ja myöskin teidän kahden. Sallikaa, että liitän kätenne, katsokaa kauan silmiin toisianne.

RENNE: Suuri kunnia minulle.

RVA AKKOLA: Ei mitään turhia muodollisuuksia. Hänen nimensä on Johannes, teidän nimenne…

RENNE: Renne, hyvä rouva.

MATTI (kumartaen): Matti.

RVA AKKOLA: Kuinka ihanaa! — (Pakotettu vaitiolo. Vienolla, riutuvalla äänellä.) Eikö ole toista veljestyä näin hiljaisuuden soidessa ja sydänten sykkiessä kuin viinan vierellä tupakansavuisessa kapakkahuoneessa?

MATTI: Epäilemättä, hyvä rouva. Hiukan outoa se tosin on…

RVA AKKOLA (suurin silmin): Kuinka? Mitä tarkoitatte?

MATTI: Anteeksi, tarkoitan ainoastaan, että outo onnellisuuden tunne täyttää tällä hetkellä koko olentoni.

RVA AKKOLA: Niin. Johannes, sinä voit alussa sanoa sediksi heitä. — (Taputtaa poskelle häntä.) Hän on niin kaino vielä. Katsokaa, hän punastuu kuin nuori tyttö.

RENNE: Se on virhe, joka kyllä menee ijän mukana.

RVA AKKOLA (hellästi): Eikö totta? Ja hän on vielä niin tunteellinen ja turmeltumaton. Ja kuinka hänen kiharansa pukevat häntä!

RENNE: Myöskin hänen kravattinsa on hyvin kaunis.

RVA AKKOLA: Niin. Ja kuinka ruusu hänen napinlävessään lemuaa suloiselta. — (Hengittää sen tuoksua, korjaa hänen kiharoitaan.) Se sopii runoilijalle.

MATTI: Hän on runoilija?

RVA AKKOLA (juhlallisesti): Suuri runoilija, suurin, minkä Suomi vielä on synnyttänyt! — Ja kuinka hän rakastaa kansaa! Ja kuinka kansa kerran tulee häntä rakastamaan!

MATTI: Johannes Kointähti? — (Kuin etsien muistostaan.) Onko hän julkaissut jotakin?

RVA AKKOLA: Ei, ei vielä. Onhan hän niin nuori, juuri tullut ylioppilaaksi. Ei, hän ei ole vielä julkaissut mitään.

MATTI (kumartaen): Jaa, siinä tapauksessa minä uskon mitä parasta hänestä.

RVA AKKOLA: Hän ei ole tahtonut banaliseerata tunteitaan, hän ei ole voinut riisua itseään suuren yleisön edessä alastomaksi.

RENNE: Mutta teidän edessänne?

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Minulle hän on lukenut runojaan.

RENNE: Siitä ei hänen luonnollinen kainoutensa ole estänyt häntä?

RVA AKKOLA: Ei. Hän ei peitä minulta mitään, hän avaa, hän paljastaa salaisimmat kalleutensa minulle. — Mutta luonnollisesti vain kahden kesken.

RENNE: Luonnollisesti. — Mutta eikö rouva istuisi?

RVA AKKOLA: Kiitos. Jos sallitte, istun tänne teidän ihanaan lehtimajaanne, kukkasien suojaan…

RENNE: Olkaa niin, hyvä.

RVA AKKOLA: Ne muistuttavat minulle kesää. Ah! — (Ojentuu sohvalle kukkaisryhmän luona oikealla ja sulkee silmänsä uneksien.) Johannes, sinä voit myöskin tulla tänne.

MATTI (Rennelle): Emmeköhän me nyt jättäisi heitä?

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Ojenna kätesi minulle, tunne kuinka, kuinka poveni sykähtelee! (Johannes ujostuneena tekee työtä käskettyä.) Me olemme kesässä, Suomen metsien hämärässä…

MATTI: Hyvä rouva, minun täytyy nyt sanoa jäähyväiseni.

RVA AKKOLA: Menkää te vaan! — (Ojentaa kätensä Rennelle.) Tekin tahdotte mennä? Huomaan, että aiotte saattaa ystäväänne.

RENNE: Niin, minulla on todellakin hiukan asiaa kaupungille. Mutta minä toivon, että isäni tulee heti.

RVA AKKOLA: Älkää ollenkaan antako häiritä itseänne! — (Ojentaa kätensä. Matti ja Renne menevät oikeanpuolisesta takaovesta. Vaitiolo.) Kuuletko, kuinka käki kukkuu? Tunnetko, kuinka Suomen lehdot lemuavat…? — Ah, sen voi tuntea vain hieno sielu! (Sulkee silmänsä uneksien. — Susanna tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta kantaen kahvitarjotinta ja hyräillen pelastus-armeijalaista voitonvirttä. Rva Akkola karkaa ylös kauhistuneena.)

SUSANNA (laulaa):

Ma taisteluita lemmin riveissä armeijan, ja ottelu vaikk' kestää, en väisty milloinkaan. Kun taiston päättyessä ma heitän miekkani…

RVA AKKOLA (pidellen korviaan): Kuka te olette? Miksi te loilotatte? Kenen luvalla te häiritsette meitä? (Susanna laskee kahvitarjottimen pöydälle, panee kädet puuskaan ja luo musertavan silmäyksen häneen.)

SUSANNA: Minä olen Pelastus-armeijan lauluprikaatin jefreitteri!

(Purjehtii ulos loukatussa ylpeydessään.)

Esirippu.