KOLMAS NÄYTÖS.

Antti, oikealla, istuu aitan portailla, Pää käsiinsä vaipuneena. Johanna puuhailee edelleen pöydän ääressä, vilkaisten välillä salavihkaa häneen. — Menee vihdoin hänen luokseen ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.

JOHANNA: Poikani! Mikä vaivaa sinua?

ANTTI: Elämän murhe, äiti. — (Kasvonsa paljastaen.) Äiti! Istuhan vierelleni! Enhän ole sinua vielä nähnyt edes. — (Vetää hänet vierelleen, istuen itse alemmalle portaalle ja pitäen hänen kättään kädessään.) Minun äitini! Siunaa minua!

JOHANNA: Jumala sinun kaikki edesottamisesi siunatkoon. (Vaitiolo.)

ANTTI: Äiti! Sinulla on nyt vain yksi poika enää.

JOHANNA: Niin. Heikki on kuollut. — (Kuivaten silmiään.) Että minun piti vielä elää tämä päivä!

ANTTI (värähtävällä äänellä): Kuinka … kuoli hän?

JOHANNA: Kyllä hän kuoli uskossa Herraansa Vapahtajaansa. (Ristii kirkkain silmin kätensä.)

ANTTI: Heikki? (Säpsähtää, katsoo tiukasti ja tutkivasti äitiinsä. Johanna juttelee edelleen suu autuaassa hymyssä, hiljaa ruumistaan huojutellen.)

JOHANNA: Niin. Niin sanoi rovastikin, joka — Jumala häntä siitä hyvästi siunatkoon — itse vaivautui tänne hänelle viimeistä lohdutusta antamaan, ettei hän koko pappeutensa aikana ollut usein nähnyt niin autuasta hengenlähtöä. — Näet painui kuin lapsi äitinsä syliin.

ANTTI: Heikki? — (Koettaen pysytellä tyynenä.) Minä en oikeastaan tarkoittanut sitä. Tahdoin kysyä vain, mihin tautiin kuoli hän. — Tarkoitan: mitä lääkäri Heikin taudista sanoi?

JOHANNA: Eihän sille mitä lääkäriä ehditty hommaamaan… Eikä se vainaja sitä itsekään tainnut muistaa.

ANTTI (katsoo tiukasti häneen): Mutta papin te muistitte ja ehditte hommata?

JOHANNA: Niin, Luojan kiitos. Saatoin itse sunnuntai-iltana sanan pappilaan. Ja kun se rovasti niin hyväksi rupesi…

ANTTI (katkerasti): On harjoitettu hyväntekeväisyyttä. — (Ponnahtaen ylös.) Eikä maailma kuitenkaan tarvitse sitä, vaan oikeutta, yksinomaan oikeutta! — Eikö niin, äiti? — Silloin ei heillä olisi tarvis harjoittaa enää hyväntekeväisyyttä eikä meillä sitä vastaan ottaa.

JOHANNA: Enhän minä ymmärrä niitä suuren maailman asioita. Sanon vain, että huonosti taitaisi käydä meille kaikille, jos meille oikeuden mukaan tapahtuisi.

ANTTI: Minkä mukaan meille siis tulisi tapahtua?

JOHANNA: Rakkauden. Sen minä ymmärrän.

ANTTI (kiivaasti): Rakkauden! Senkö luulet maailmassa vallitsevan?

JOHANNA: Jumala on rakkaus. Enhän minä muuta tiedä. Ja kaikki me kaipaamme hänen laupeuttaan.

ANTTI: En minä.

JOHANNA: Poikani, poikani…

ANTTI (ylenkatseellisesti): Heikki voi kaivata sitä, jos hän joskus astuu Herransa jumalansa eteen.

JOHANNA: Älä vainajia syytä…

ANTTI (katkerasti): En. Ja hänhän kuoli autuaalla kuolemalla! — Sehän täällä on pääasia. — (Mittailee kiivain askelin pihamaata.) Saatana, kun minua kaikki täällä harmittaa…!

JOHANNA: Poikani! Älä kiroa!

ANTTI: Tuokin portinpylväs: miksi se on kallellaan?

JOHANNA (nöyrästi): Eihän ne ole kaikki paikat köyhän kotona niinkuin rikkaiden kartanossa.

ANTTI: Minä en tarkoita rikkautta, äiti, vaan tavallista hyvää järjestyksen pitoa. — Kovin näyttää ränsistyneeltä tuonne maantielle myös tuo läävärakennus. Voisi sen katon paikata edes.

JOHANNA: Saattaisi voida.

ANTTI: … jos olisi tekijää. — Vanha se on jo isäkin ja väsynyt, mutta kyllä hän aina senverran jaksaisi, ellei hän kuluttaisi voimiaan tuohon tuiki naurettavaan ja hyödyttömään…

JOHANNA (kärsivällä katseella): Naurettavaan? Hyödyttömään?

ANTTI: Juuri niin, äiti. Sillä sehän on mahdoton, eihän ihmeitä tapahdu. — (Tyyne tulee hitaasti vasemmalta taka-alalta.) Tule nyt sinäkin ja todista äidille, että on mahdotonta keksiä ikiliikkujaa!

TYYNE: Siitäkö te puhutte täällä?

ANTTI: Siitä. Onhan se samaa kuin jos joku koettaisi ratkaista itse elämän ja kuoleman arvoitusta.

TYYNE: Isä sanoo, että kunkin ihmisen on se ratkaistava omalla tavallaan.

JOHANNA: Ja eiköhän se arvoitus kerran astu kunkin ihmisen eteen? Ja eiköhän se liekin se ainoa kallis asia, joka häneltä vaatimalla vaatii selitystä?

ANTTI: Te olette mahdottomia. Huomaan joutuneen kahden tulen väliin. — (Käy Tyyneä kohti.) Mutta ethän sinä toki voi väittää, että isäni ikiliikkujallaan …

TYYNE (hiljaisesti): Ehkä se on juuri hänen tapansa ratkaista tuo kysymys.

ANTTI: Sitä tietä se ei ainakaan ole hänelle ikinä selviävä.

TYYNE: Mutta sinä tiedät, että isäsi on perinyt isältään tuon tarpeen tutkistella ijäisyyden ongelmia, ja tämä jälleen isältään…

ANTTI: Minun poikani ei ole ainakaan sitä minulta perivä.

TYYNE: Oletko niin aivan varma siitä, Antti?

ANTTI (lujasti): Olen. Omasta puolestani tunnen vain tarpeen ilmoittaa isälleni sen.

TYYNE: Älä tee sitä, Antti! Tuo työ on isällesi suoranainen elämän-ehto. Hän on ikänsä uskonut sen mahdollisuuteen…

ANTTI: Siispä särjen minä hänen uskonsa! — Sekin on jätteitä vain pappien hullutuksista, joilla he ovat tämän kansan terveen järjen sekoittaneet.

TYYNE (vakavasti): Älä tee sitä, Antti! — Sinä et ehkä tiedä, kuinka sairas isäsi on. Jos se usko häneltä järkähtäisi, luulen, että samalla katkeisi hänen elonsa lanka.

ANTTI: Mikä ei kestä, se katketkoon! — (Miltei rukoilevasti.) Tyyne: tiedäthän, etten minä voi uskoa siihen. (Keskustelevat portin luona hillityllä äänellä, vilkaisten aina välillä Johannaan, joka istuu murhemielisenä aitan portailla, pää käden varassa eteensä tuijottaen.)

TYYNE: Silti ei sinulla ole oikeutta mennä toisen uskoa särkemään.

ANTTI: Eikö missään tapauksessa? — Kun minä tiedän, että se on väärä, kun minä tiedän, että se on sulaa hassutusta! Eikö minulla siinäkään tapauksessa ole oikeutta koettaa saada ihmistä järkiinsä, jos minä näen, että hän on hullu tai hulluksi tulemassa?

TYYNE (surumielisesti): Ei ainakaan tässä tapauksessa. — Anna kunkin tulla onnelliseksi tai mennä perikatoon omalla tavallaan. Sillä ethän voi olla varma siitä, että juuri sinä aina tiedät, mikä on parasta heille.

ANTTI: Ainoastaan se, mikä on totta, voi olla hyvää, ainoastaan se, mikä on järjellistä, voi olla onni ihmiselle. Ja ainakin tässä tapauksessa minä tiedän varmasti, mikä on totuus.

TYYNE (väsyneesti): Niinpä pidä se itsellesi, niin kauan kuin ei kukaan pakottamalla pakota sinua sitä mainitsemaan!

ANTTI: Senkö neuvon annat minulle? — (Katkerasti.) Sinä, Tyyne?

TYYNE: Sen. Luulen, että täällä on monta, jotka eivät kestäisi sinun totuuttasi.

ANTTI (itsensä unohtaen): Totuus ylinnä kaiken, kaikesta huolimatta! — Jokainen, joka ei kestä totuutta, murtukoon! Hän on mätä, madonsyömä. Elämän, itse suuren, armaan elämän, terveys on minulle kalliimpi kuin heikkojen ja vaivaisten perikato!

JOHANNA (nousee horjuen): Ja mitä … mitä sanot sinä sitten … minun terveydestäni? (Antti rientää hänen luokseen.)

ANTTI: Anna anteeksi, äiti! Minä en tarkoittanut sinua.

JOHANNA: Mitäpä siinä on anteeksi antamista! — (Painaa sydäntään.) Sinun äänesi kajahti vain niin jyrkältä ja armottomalta.

ANTTI: Totuus on jyrkkä ja armoton, äiti.

JOHANNA (huokaisten): Siispä se ei ole meille heikoille ja vaivaisille.

ANTTI: Äiti! — (Johanna menee vasemmalle etualalle, korjaa teetarjottimen ja aikoo tupaan.) Äiti! Ethän sinäkään tahdo valheen varassa elää?

JOHANNA (pysähtyen): Minulla on oma totuuteni. Ehkä se on heikko ja vaivainen kuin minä itse lienen sinun rinnallasi… (Poistuu tupaan, tuskin voiden hillitä itkuaan enää.)

ANTTI: Äiti! Äiti! (Kääntyy Tyynen puoleen.) Miksi puhuu hän minulle noin?

TYYNE: Lienet loukannut häntä.

ANTTI: Ja nyt olet sinäkin minulle loukkautunut? — (Miltei epätoivoisesti.) No niin, minä koetan olla sanomatta totuutta kaikille ja joka paikassa.

TYYNE (ojentaa kätensä hänelle): Tiesinhän että tulisit hyväksi jälleen.

ANTTI: On niin helppo olla hyvä, kun lakkaa olemasta tosi.

TYYNE: On kaunistakin totuutta. Kuka käskee sinua aina rumaa julistamaan? (Vetää hymyillen hänet pihlajan alle istumaan.)

ANTTI (synkästi): Minä puolestani olen aina kuullut vain kauniista valheesta puhuttavan. — (Vaitiolo.) Äiti minua kuitenkin vielä ihmetyttää. Eikö hänellä siis ole mitään iloa minusta?

TYYNE: Kuinka niin voit kysyä? Etkö nähnyt, miten suuresti hän iloitsi kotiintulostasi?

ANTTI: Kuitenkin tuntuu minusta kuin hän iloitsisi melkein enemmän Heikki-veljeni autuaasta hengenlähdöstä. — (Vaitiolo.) Enhän minäkään mikään mallikelpoinen poika ole ollut. Mutta olenhan minä sentään lähettänyt hänelle silloin tällöin hiukan rahaa ja lupaanhan minä pitää huolta hänen toimeentulostaan.

TYYNE: Äidin sydän ei katso sellaiseen. — Hänen toimeentulonsa olisi ollut taattu ilman sinua…

ANTTI: Kuka sen olisi taannut?

TYYNE: Isä ja minä. — Lähettämäsi rahat taas ovat menneet ukko Eliaksen ikiliikkujaostoksiin.

ANTTI (katkerasti): Sen arvasinkin. — Mihin katsoo äidin sydän siis? Mitä te naiset vaaditte mieheltä ollaksenne häneen tyytyväiset ja kietoaksenne hänen myrskyisän mielensä kirkkaalla, kummallisella lempeydellänne?

TYYNE: Rakkautta. Että hän meitä rakastaa.

ANTTI: Mutta täytyykö sitten välttämättä olla heittiö, hullu, tyhjäntoimittaja, ansaitakseen teidän rakkauttanne? — Miksi ei kunnon mies sitä ansaitse? Ettekö voi voimakasta, järkevää, tietään moitteettomasti ja täsmällisesti taivaltavaa miestä rakastaa?

TYYNE: Kyllä, joskus. Mutta me tahdomme olla tarpeellisia. Ja sellainen mies tarvitsee niin harvoin meitä.

ANTTI: Mutta jos hän tarvitsee? — (Miltei huvitettuna.) Otaksutaan, että hän kompastuu?

TYYNE: Silloin me riennämme ilolla häntä auttamaan.

ANTTI: Ilolla? — Siinäpä se! Täytyy ensin tulla heikoksi, syntiseksi tai saamattomaksi, jos mieli oikein ansaita rakkauttanne.

TYYNE: Suuri rakkaus antaa anteeksi kaikki. Mutta sitä et sinä vielä ymmärrä, Antti. (Antti nousee hitaasti, tulee keskinäyttämölle ja katsoo häneen.)

ANTTI: Nyt näen sinussakin kirkon hapatusta.

TYYNE (vaivautuneesti): Sinä nyt näet kohta joka paikassa sitä.

ANTTI: Tyyne! — (Tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Kuka olet? On kuin vasta näkisin ensi kerran sinut.

TYYNE: Olen sellainen kuin olen. Lienet vain itsesi minussa ennen nähnyt.

ANTTI (hitaasti): Vanhan maailman tytär olet. — (Äkkiä kiihkeästi.) Ei, ei! Minä en tahdo nähdä mitään. Minä en tahdo kuulla mitään. Minä tahdon sinua vain ijät kaiket ihailla ja rakastaa. (Syöksyy maahan hänen jalkainsa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen hellästi ja surumielisesti.)

TYYNE: Antti parka! Elämä ei tule koskaan olemaan helppo sinulle.

ANTTI (päänsä kohottaen): Miksi ei? — Sano minulle se! Olenko minä vaihdokas vai syntynyt onnettomana?

TYYNE: Olet syntynyt liian ihanteellisena. Asetat liian korkeita vaatimuksia elämälle, toisin sanoen.

ANTTI: Onko se … niin suuri synti siis?

TYYNE: Synti? Sitä en tiedä? Mutta onnettomuus se varmaan on. Sillä se sortaa, se maahan murtaa sinut.

ANTTI (hellästi): Ja tekee onnettomiksi kaikki minun ympärilläni. — (Nousee, nostaa hänetkin ylös.) Tyyne! Matkustakaamme pois täältä! Pois tästä painostavasta ilmakehästä, pois tästä valheen ja mädätyksen pesästä, uutta, parempaa ja terveellisempää elämää etsimään!

TYYNE: Amerikaan?

ANTTI: Siellä merkitsee mies jotakin. Siellä imettää elämä meitä rautaisilla nisillä, siellä tunnemme sen teräksiset käsivarret kaulallamme.

TYYNE (hymyillen vasten tahtoaan): Puhut niinkuin — konerakentaja!

ANTTI: Puhun niinkuin minun on puhuttava, jos minun mieli olla uskollinen itselleni ja elinkeinolleni. Sillä minä rakastan niitä kumpaakin enkä tiedä mitään suurempaa iloa kuin rakentaa ihmisille rautaisia palvelijoita.

TYYNE (kuten edellä): Jos voisit, rakentaisit kai raudasta omat ajatuksesikin.

ANTTI: Ja teille muille lujemmat ja karskimmat maailmankatsomukset.

TYYNE: Etpä vähää aio. — (Kallistuen hänen puoleensa.) Lienkö liian heikko sinulle?

ANTTI: Lienet liian hyvä minulle, onnen löytökäinen. — Mutta sinun täytyy oppia olemaan myös tosi.

TYYNE: Sepänkoura sinä olet, ihmis-seppä!

ANTTI: Kovin kourin on minut ihmiskohtalo sepittänyt. — Eikö totta, Tyyne: on helpompi olla noin vain puoli tosi, puhua vain puolta totta ja täyttää vain puolta totuutta elämässään?

TYYNE (luo katseensa alas): Nyt tarkoitat sinä jälleen tuota … siviliavioliittoa.

ANTTI: Niin. Sillä ethän sinä usko kirkon jumalaan, olethan sinä itse yhtä epäkirkollinen kuin minäkin. Sanoithan itse äsken, että ne ovat muodollisuuksia?

TYYNE: Tietysti. Kaikki valistuneet ihmiset täällä ajattelevat niin.

ANTTI: Hyvä! — Miksi sinä tahdot siis, että meidän pitäisi mennä kirkolliseen avioliittoon?

TYYNE (hämillään): Enhän minä tahdo. Isähän tahtoo sitä…

ANTTI: Ja sinä olet valmis kaikessa hänen tahtoaan seuraamaan? — Mutta sinun oma tahtosi, Tyyne? Mitä se sanoo?

TYYNE: Se on tottunut taipumaan muiden tahdon alle. — (Rukoilevasti.) Sinä et sitä ymmärrä, Antti. Sillä sinun vanhempasi eivät ole sinulta vaatineet mitään, mikä olisi ollut vasten tahtoasi.

ANTTI (hiljaisesti): Vanhemmat vaativat aina … jotakin sellaista, missä me emme voi ottaa heitä huomioon. — Sillä onhan meillä myös oma elämämme elettävänä.

TYYNE: Se on niin vaikeata…

ANTTI: Sano tässä tapauksessa vain: epämukavaa.

TYYNE: No niin! epämukavaa. — Ja kun maailma nyt kerran on sellainen…

ANTTI: Se muuttuu, jos vain kyllin monet toteuttavat oman sisällisen totuutensa. — (Hellästi ja hiljaisesti.) Tyyne! Eihän isäsi voi vaatia sinua valehtelemaan omalle itsellesi? (Painaa istumaan hänet.)

TYYNE (surumielisesti): Hänellä on näistä asioista oma mielipiteensä. Ja se on taipumaton, mikäli luulen häntä tuntevani.

ANTTI: Mutta jos isäsi olisi vaatinut sinua minun poissa-ollessani menemään jollekin toiselle miehelle, jota et olisi rakastanut…?

TYYNE (vakaumuksella): Sellaista ei isä olisi koskaan voinut vaatia minulta.

ANTTI: Kuitenkin ovat tuhannet vanhemmat vaatineet sitä lapsiltaan. — Mitä silloin olisit tehnyt?

TYYNE: Luonnollisesti minä en olisi totellut häntä.

ANTTI: Mutta tässä asiassa sinä tottelet häntä? — Tietysti siksi, että se on sinulle vain muodollisuus?

TYYNE: Juuri niin.

ANTTI (vakavasti): Minulle se on elämänkysymys. — Vastaa minulle siis: kumman meistä kahdesta on annettava perään tässä asiassa, senkö, jolle se on vain muodollisuus, vai senkö, jolle se on elämänkysymys? (Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen, painaa päänsä alas. Antti nousee ja tulee hitaasti vasemmalle etualalle. Taittaa ajatuksissaan kukan orjantappura-pensaasta ja pitelee sitä käsissään. — Rovasti tulee vasemmalta taka-alalta. Pysähtyy portille, katsoo heihin kumpaiseenkin.)

ROVASTI: No, herra ritari, ettekö aio tarjota ruusua armaallenne?

ANTTI: Kenties tekisin sen, jos se olisi ruusu. (Näyttää kukkaa kädessään.) Orjantappura se on. Torpan kukka!

ROVASTI (huomattavasti paremmalla tuulella): Tehkää se kuitenkin! Minusta se näyttäisi kauniilta tässä kirkkaassa juhannus-yössä.

ANTTI: En viitsi. Sen piikit pistävät. (Heittää kukan kädestään.)

ROVASTI: Silloin se mahtaa olla kuin meidän kansan luonteemme. — (Poimii kukan ja katselee sitä kädestään.) Ilo putoo siitä pian, kauan kestävät viha ja katkeruus.

ANTTI: Sitäkö herra rovasti on siellä Lystiniemellä ajatellut?

ROVASTI (merkitsevällä silmäyksellä häneen): Olen ajatellut etupäässä teitä, hra insinööri. — (Ojentaa kukan Tyynelle.) Sallitko?

TYYNE: Kiitos, isä. (Kiinnittää sen rintapieleensä.)

ROVASTI (istuu hänen vierelleen): Niin, tyttäreni, siellä ovat todellakin kaikki paikat paikoillaan, kuten Johanna sanoi: lehtimajat, sammaltuneet keinulaudat ja muut. Yksi ainoa puuttui sieltä: nuorten ilo, tai oikeammin sanoen, rakastavaisten romantiikka.

TYYNE (syrjäsilmäyksellä Anttiin): Se taitaa puuttua kaikkialta nykyaikaan.

ROVASTI: Voit olla oikeassa. — Te nykyaikaiset nuoret ette osaa iloita enää. Te harjoitatte politiikkaa, te harrastatte elämänkysymyksiä, te vaikutatte kansanvalistuksen hyväksi.

ANTTI: Onko se teidän mielestänne moitittavaa, herra rovasti?

ROVASTI: Pah! Antaisitte niiden olla kerrankin. Kyllä ne kaikki tulevat aikoinaan. — Te otatte liian synkästi elämän. Te otatte sen liian totisesti.

ANTTI: Meillä on syytä ottaa se totisesti, sillä meidän tehtäväksemme on jäänyt korjata kaikki edellisen polven laiminlyönnit.

ROVASTI (estävällä kädenliikkeellä): Jaa, jaa, jaa. Minä tiedän. Maailma on tietysti muutettava yhtenä päivänä ja eihän sitä ehdi, ellei ala heti aamuvartiolta. — Mutta milloin te sitten aiotte nauttia nuoruuttanne?

ANTTI: Me nautimme vain työstä, herra rovasti. Ja me teemme työtä vain sitä varten, että sillä nuorisolla, joka meidän jälkeemme tulee, jälleen olisi vähän enemmän aikaa nauraa ja huvitella.

ROVASTI (hienolla ivalla): Se oli kauniisti sanottu, herra insinööri. — Mutta sentään minä kehoittaisin teitä joskus tekemään pienen kierroksen tuolla samalla Lystiniemellä, jota te tunnutte niin kammoavan. Uskokaa pois, se voisi vaikuttaa edullisesti teihin.

ANTTI: Minua ei haluta.

ROVASTI: Mutta jos tytärtäni haluttaisi? — (Tyyne pudistaa päätään.) Eikö? Eikö sinuakaan? — Olette te omituista väkeä. — Ja kuitenkin te sanotte rakastavanne toisianne!

ANTTI: Rakkaus ei irroita meitä elämästä, vaan liittää päinvastoin lujemmin siihen.

ROVASTI (humoristisesti): Niinkö?

ANTTI: Niin. Ja juuri siinä me nykyajan nuoret olemme edellä teistä vanhemman polven väestä.

ROVASTI (kuten edellä): Niinkö? — Meille antoi rakkaus suorastaan siivet kantapäihin. Olisittepas nähnyt, kuinka minä teidän ijällä tanssahtelin!

TYYNE: Onko isä tanssinut?

ROVASTI: Tottahan toki! — Ja olisittepas nähnyt, kuinka tälläkin pihalla seisoi joskus juhannus-öinä kymmenen paria vastakkain. Lukkari soitti viulua ja minä johdin katrillia.

TYYNE (aina huvitetumpana): Onko isä johtanut katrillia?

ROVASTI: Luonnollisesti. Olinhan minä pitäjän komein kavaljeeri. Siellä niemellä seisoo minun nimeni vielä monen koivun kylessä eikä yksin milloinkaan. — Niin, niin. Täällä minä myös tutustuin äitivainajaasi.

TYYNE: Nyt ymmärrän, miksi tämä torppa aina on ollut niin rakas sinulle.

ROVASTI: Myöskin torpan väestä olen pitänyt, kaikista muista, tarkoitan, paitsi en tuosta turilaasta. (Osoittaa Anttia humoristisesti.) — Niiltä ajoiltahan täällä on vielä nämä penkit, pöydät ja tuolit. Ja siihen aikaanhan minä yhtenä yönä maalautin tuon tuparakennuksen punaiseksi.

TYYNE (nauraen): Ja ukko Elias astui aamulla ulos eikä tahtonut tuntea omaa taloaan. — Se oli hupainen juttu. Kuulin jo pienenä siitä kerrottavan.

ROVASTI: Minä olin leikkisä mies siihen aikaan. — Mutta niin olivat kaikki muutkin. Itse ruununvouti-vainaja, joka kuitenkin oli jo yli seitsemänkymmenen, tanssi kerran harakkaa tämän pihan päästä päähän. — (Tyyne nauraa Antin puoleen kääntyen.) Muistaako hän ne ajat nuori herra?

TYYNE: Tottahan Antti ne ajat muistaa, kun minäkin muistan. Eihän siitä ole kuin seitsemän vuotta, kun täällä viimeksi oikein joukolla juhannus-yötä valvottiin.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Koko pitäjän herrasväen keralla, niin.

ANTTI: Koko pitäjän paremman kansan keralla, te tarkoitatte?

ROVASTI: No, mutta ihminen, eikö tuo nousukaspiirre koskaan karise teistä? — Olkoon, että te olette torpan poika, olkoon, että te olette oman onnenne seppä…

TYYNE: Eikö totta, isä: onhan se juuri hänen kunniansa.

ANTTI (välipitämättömästi): Se on vain siellä, Atlantin tuolla puolen. — Täällä sitävastoin…

ROVASTI: Täällä te katsotte velvollisuudeksenne käydä kaikkialla ja joka hetki tuo mainetodistus taskussanne.

ANTTI: Mahdollisesti kyllä. Mutta ainakaan sitä todistusta ei ole missään papinkansliassa allekirjoitettu!

TYYNE (rukoilevasti): Antti!

ROVASTI: Hiljaa. — Kuka sen on allekirjoittanut, jos saan luvan kysyä?

ANTTI: Minä itse.

ROVASTI: Hyvä herra "minä itse": nyt minun täytyy muistuttaa teille erästä hetkeä, jolloin te kerran nuorena ylioppilaana seisoitte minun edessäni. Muistatteko?

ANTTI: Kyllä. Sen ainoan kerran minä en ollut rehellinen itseäni kohtaan.

ROVASTI: Hyvä, että myönnätte sen, silloin voin minäkin kukaties myöntää jotakin. — Te pyysitte minua takaukseen…

ANTTI: Ettekä te ruvennut siihen…

ROVASTI: Aivan oikein, minä, joka muuten takasin kenelle tahansa keltanokalle. Tiedättekö, mistä se johtui, herra insinööri?

ANTTI: Kyllä. Te tiesitte minun salassa hakkailevan teidän tytärtänne.

ROVASTI: Niin. Mutta miksi te ette mielestänne ollut sillä hetkellä itsellenne uskollinen?

ANTTI: Siksi että minun sitä vähemmän olisi pitänyt pyytää teitä takaukseen, minun, joka siihen saakka olin läpi koulun tullut toimeen omillani. — Mutta te luulitte tietysti minun kosivan tytärtänne teidän rahojenne tähden!

ROVASTI: En. Niin halpamaista minä en ole teistä koskaan ajatellut. — Minä ajattelin: hän tahtoo lainan avulla tulla pikemmin valmiiksi ja sitten kosia tytärtäni.

ANTTI: Niin. Ja muistatteko, mitä te silloin vastasitte minulle? — Te sanoitte: "Luulen, että teidän on paras käytännölliselle alalle antautua."

ROVASTI: Kyllä. Eikö se ollut aina ollut myös teidän oma aikomuksenne?

ANTTI: Epäilemättä, mutta tietysti minä olin juuri sitävarten tahtonut mennä Polyteknilliseen opistoon.

ROVASTI: Te sanoitte sen minulle.

ANTTI (hampaittensa välistä): Niin, ja te vastasitte: "Teidän on paras mennä konepajaan." — Tiedättekö, mitä ne sanat minulle silloin merkitsivät?

ROVASTI: Kyllä. Te ette velkaantunut, vaan ansaitsitte ainakin ruoan ja vaatteen itsellenne. — Nuori mies, kenties minä juuri sillä hetkellä ajattelin teidän parastanne.

ANTTI: Se on kääntynyt minun parhaakseni, kiitos olkoon oman tarmoni ja työkykyni. Mutta se oli kova leikki minulle.

ROVASTI: Ei liian kova, koska olette kestänyt sen.

ANTTI (leimahtaen.): Minä olen sen kestänyt…

ROVASTI: … koska olette luottanut itseenne ja koska olette rakastanut tytärtäni…

ANTTI: … ja koska olen vihannut teitä, tuota korkeata herra rovastia, joka sillä hetkellä istui niin mukavasti siinä nojatuolissaan kolmenkymmenen tuhannen markan vuosituloilla, kuuletteko, kolmenkymmenen tuhannen, joiden edestä te ette tehnyt mitään, joiden edestä te ette ole koskaan tehnyt mitään, vaan aina hoidattanut virkaanne apulaisillanne…

TYYNE: Antti! — Onhan turhaa enää tuosta asiasta riidellä. Olihan kysymys vain rahoista… (Nousee ja menee maantielle päin.)

ANTTI: Oli kysymys kaikesta, sinusta, minusta, meidän onnestamme, minun luvuistani ja rakkaimmasta elämän-unelmastani. — Sitäpaitsi: rahoja voi halveksia vain se, jolla on aina ollut niitä! (Kääntyy pois koettaen hillitä mielenkuohuaan. Vaitiolo. Rovasti nousee, lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

ROVASTI: Myöskin minun on täytynyt luopua rakkaimmasta elämän-unelmastani.

ANTTI: Teidän, herra rovasti? — Mikä se on ollut?

ROVASTI (hiljaisesti): Tulla tiedemieheksi. Vanhempaini tahto määräsi minut papin uralle. Minä uhrauduin.

ANTTI: Teidän ei olisi pitänyt uhrautua. Kunnon mies tottelee enemmän itseään kuin vanhempiaan.

ROVASTI: Me käsitimme sen niin siihen aikaan. Kenties te nykyään käsitätte toisin. — (Hymyillen kummallisesti.) Mutta kenties teillä silti voisi olla syytä ottaa kädet housuntaskuistanne, kun minä puhun teille.

ANTTI: Mielelläni. Minua haluttaisi kuitenkin kysyä, millä oikeudella te sitä vaaditte?

ROVASTI: Harmaiden hapsieni oikeudella. Ja ellei se riitä teille…

ANTTI (päätään pudistaen): Ei riitä.

ROVASTI: … oppineemman, sivistyneemmän ja elämääkokeneemman miehen oikeudella…

ANTTI: Ei riitä. Sillä se ei ole totta.

ROVASTI: No niin: teidän vaimonne isän oikeudella, sillä hän on ja olkoon tästä hetkestä saakka teidän vaimonne, tahtonette sitten vahvistaa liittonne kirkollisten tai yhteiskunnallisten viranomaisten edessä.

ANTTI (päänsä paljastaen): Se riittää. Minä en vain ymmärrä tätä äkillistä mielenmuutosta…

ROVASTI: Olen mennyt itseeni. Se olisi myös teidän kerran tehtävä, herra insinööri.

ANTTI: Koetan parastani. Mutta suvaitkaa sananne lähemmin selittää.

ROVASTI: Olen isänmaallinen mies. Kansan asia on kallis minulle…

ANTTI: Sitä en epäile.

ROVASTI: Ajattelen näin: papisto on kirkkoa, kirkko on kansaa varten. Mutta jos kansa itse nousee kirkkoa vastaan.

ANTTI: Se nousee…

ROVASTI: Silloin en minäkään tahdo enää kirkon puolta pitää.

ANTTI (riemuiten): Mutta silloinhan te olette meidän miehiänne, herra rovasti.

ROVASTI: Te ette ole vielä kansa, te. — (Ojentaa kätensä hänelle.) No niin, minä olen aina pitänyt teistä. Te olette luotu hyvästä tarvispuusta, mutta teissä on oksia, jotka soisin pois karsivanne.

ANTTI: Jos mikään, on tämä heti omiaan minut oksattomaksi tekemään. (Puristaa hänen kättään sydämellisesti. Tyyne palajaa.)

TYYNE (hämmästyneenä): Antti seisoo isän edessä paljain päin!

ANTTI: Hän suostuu. Hän suostuu siviliavioliittoon. — Nyt ei mikään erota meitä enää toisistamme.

TYYNE: Isä! Sinä yhä kasvat silmissäni. (Rientää häntä syleilemään.)

ANTTI: Ellei hän olisi pappi, tahtoisin minäkin syleillä ja suudella hänet kuoliaaksi. — (Johanna tulee tuvasta vitkalleen.) Äiti! Saanko luvan esitellä morsiameni? — Ja isä…

JOHANNA: Isäsi taitaa olla kuollut.

ROVASTI: Kuinka?

ANTTI: Kuollut?

JOHANNA: Sinne se näkyy saunatielleen kuupertuneen. Kylvetyksi oli saanut ja puhtaan paidan päälleen pukenut … niin siinä olivat voimat väsähtäneet.

ROVASTI: Rauha raatajalle. — (Päänsä paljastaen.) Nyt liikkuu hänen ikiliikkujansa.

ANTTI (kuin itsekseen): Siinä yksi, jolle pääsin täyttä totuutta sanomasta. — Mutta onko hän kuollut todellakin? Kenties hän on elossa vielä?

JOHANNA: Sitävartenhan minä olisin pyytänyt rovastia tulemaan ja katsomaan … enhän minä sitä niin taiten tiedä … jos hyvinkin vielä henki kulkisi…

ROVASTI: Minä tulen.

JOHANNA: Kuolleen näköinen se minusta on. (Rovasti ja Johanna menevät taka-alalta vasemmalle. Antti ja Tyyne jäävät keskinäyttämölle. Pitkä vaitiolo.)

TYYNE: Aiotko vielä Amerikaan?

ANTTI: En pitemmäksi aikaa. Aion kamppailla täällä, kotikamaralla. — Tämä pieni voitto ei riitä vielä. Mutta en kiellä, että se on ollut omiaan minua toisiin, suurempiin, kannustamaan.

TYYNE (arasti): Mitä vastaan aiot taistella sitten?

ANTTI: Elämän valhetta, joka näyttää kaikki olot ja ajatukset täällä sydänjuuriin saakka myrkyttäneen. — Minä tiedän, että meitä on useampia. Eikä meidän taistelumme ole toivoton, jos monet sinun kaltaisesi naiset auttavat meitä.

ROVASTI (palajaa): Hän on kuollut. Kuollut hymy huulillaan, kasvot kohti uuden aamun kajastamista.

ANTTI: Totuuden aamuksi sen mielessäni toivottelen. Ja se on koittava, jos kukin täällä takoo ajallista totuuttaan yhtä uskollisesti kuin hän ijäistä mielihaavettaan.

ROVASTI: Niin. Ja kaikki ajallinen on kappale ijankaikkisuutta. (Johanna näkyy vasemmalla taka-alalla. Tyyne nojaa Antin olkaa vasten. Rovasti on pysähtynyt perälle. Aamurusko, joka edellisen aikana on valjennut vitkalleen, kultaa taustan maiseman. — Ensimmäinen aamulintu herää virttään visertämään.)

Esirippu.