VI.

KÄÄNNÖKSIÄ.

Eesti mä oon.

(M. J. Eisen.)

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään' Eestiksi Luoja mun syntyä antoi, Eestiksi äiti mun ilmoille kantoi, Eestiksi ruokki mun äitini rinta, Eestinä astelin taattolan pintaa, Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'. Eestien henkeä suoneni tykkii, Eestien verta mun syömmeni sykkii, Eestien kieli mun suustani raikuu, Eestien miel' läpi aivoni kaikuu. Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'.

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'. Tää nimi Eesti on auvoni oiva, Lempeni leima ja yllyke voiva; Vaikk' olis tarjona kulta ja maine, En nimeäin tätä kiellä mä vainen. Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'.

Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään. Kantaen Eestien onnettomuutta, Suojaten Eestien onnea uutta Eestien kanssa ma riemuan, huolen, Eestien eestä mä hengin ja kuolen. Eesti mä oon sekä Eestiksi jään, Kunnekka kalma mun peittävi pään'.

Jäänlähtö Kääpän joesta.

(A. Piirikivi.)

Kauvan kattoi rantoasi Lunten laajat peittehet, Kauvan kietoi aaltojasi Jäiden kylmät kytkyet. Usein päälle peittehesi Uhkuit, hanget hautoen, Mut sait kelpo harteillesi Katteen kaksinkertaisen. Valtoas on vaimennellut Talvi, vanha vainomies. Ootko suotta ponnistellut, Suotta mereen käynyt ties?

Ukko pilvivaippahansa Kätkee armaan auringon; Tuul' vie pilvet helmassansa Hajalleen ja roukkohon. Ukon ään' käy korkealla, Pilvist' ampuu Pitkäinen. Maassa hirmu-hirnunnalla Kulkee myrsky raivoten, Paljon turmaa aikaan saapi, Sade maahan virtoaapi.

Puro pieni lainehtiipi, Mäeltä rientää notkoon päin; Läpi tien ja maan se hiipii, Kääpän puoleen käännähtäin. Tuuli vinkuu, Lumi sinkuu, Oksat ohkaa, Veet ne vohkaa Täyttäin Kääpän tupo tulvilleen: Vesi nousee valkovaahtoineen.

Kauvas kuuluu Kääpän roiske, Vetten loiske, Jäiden jyske, Rantain ryske: Jää jo lohkee — lohkee lähtien! Huimast' huudan sille riemuiten: Riennä, lennä, Joesta ennä, Kahle lauhain lainehien, Kate kaunorantasien! Pauvanne kun pauhoaa, Voiman, voiton Kääppä saa.

Niin sun kylmän kahlehista Kevät päästi kaunoinen; Läpi surun sulkusista Jouduit riemujuhlallen. Nyt sä uhkut uusin toimin, Nouset vapauden voimin, Rannan hanget hajoovat, Vetten vaahtoon vajoovat. Nouse, mutta muista taas: Äyrään all' on armas maas!

Äärihinsä astuu hyrsky, Laine heittää loiskunnan, Möyryynnästä taukoo myrsky? Päivyt paistaa rauhaisaan. Kas, mi tuolla veessä väikkyy Kaikuvasti kalskaten? Kalevaisten kalpa läikkyy Läpi laineen hiljaisen.

Syksyiset mietteet.

(L. Koidula.)

Koivun latvasta jo lankee lehti, Kylmä tuul' käy yli kesannon, — Iltakellon viime lyönnit kaikuu, Vaijenneet jo riemun äänet on.

Armas päivyt, ootko uupununna? Vaivoin päätäs yllä kantelet; Surullisna katsot lapsiasi, Joit' on syksyn myrskyt riistäneet.

Pilvet korkeell' yli merten, maiden Liitelee kuin pelvon ajamat; Kurkein huudot kaikuu kaipaellen, Kotiin päin nuo lentää oikovat.

Kotiin päin! Oi koti — sana armas! Sydän kärsiös! Jo sinunkin Läsn' on lähtöaikas, sillä Herra Viimein kutsuu sunkin kotihin.

Vieraalla maalla.

(Viron kielestä.)

Yksinäin, yksinäin Täytyi pois mun rientämäin! Silmän' täyttää kyynel karmas, Loitos jäi mun maani armas, Kauvas kaunis Synnyinmaan'!

Synnyinmaan', synnyinmaan'! Konsa taas sun nähdä saan? Konsa kumpus mulle loistaa, Helmas hellä huolen poistaa Kaipaavalta kyynelin?

Kyynelin, kyynelin Vierahissa kuljeksin! Äidinkiel' ei täällä kaiju, Huuliltain ei laulu raiju: Kaukana on äidinkiel'!

Äidinkiel', äidinkiel'! Lemmekäs kuin äidin miel'! Vieras kiel' on outo, vento, Tuosta taukos laulun lento, Vieras ään' on lemmetön!

Pohjolain, pohjolain! Siell' on hauska kulkeain! Siellä laulut vienot liikkuu, Kukkaumput siellä kiikkuu Päällä niittyin loistavain!

Satakieli.

(Mordvalainen kansanlaulu.)

Minä lintunen satakielinen Rusorintainen, kupukaunoinen. Pesän laatisin tarhaan rikkahan, Alle katoksen, päälle ortisen; Mutta sielläkin minä varajan: Pojat pienoset kisakiihkoiset Pesän rikkovat, kesän hukkaavat.

Minä lintunen satakielinen, Rusorintainen, kupukaunoinen, Pesän laatisin köyhän tanhuaan, Alle katoksen, päälle ortisen; Mutta sielläkin minä varajan: Katos kaatuvi, pesä rikkoutuu, Pesä rikkoutuu, kesä hukkautuu.

Minä lintunen satakielinen, Rusorintainen, kupukaunoinen, Pesän laatisin valtavainioon, Valtavainioon, pellon pientaroon; Mutta sielläkin minä pelkäisin Kyntöpoikoa pölypaitoa: Pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Minä lintunen satakielinen, Rusorintainen, kupukaunoinen, Pesän laatisin nurminiitulle, Nurminiitulle viherjäiselle; Mutta sielläkin minä pelkäisin Niittopoikoa valkopaitoa: Pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Julistus.

(M. Vörösmarty.)

Järkähtämättä palvellos, Magyari, maatasi! Se kehtos on, se hautanas Sun kerran kätkevi.

Tään ainoon paikan päällä maan Soi sulle sallimus; Täss' elää, kuolla täytyy sun, Tul' onni, onnettuus.

Sit' isäis hurmein kasteli Jo vuostuhantinen Ja nimin suurin, kallehin Pyhäksi vihki sen.

Täss' eestä maansa sotivat Nuot urhoot Árpád'in; Täss' orjan kahleet katkesi Tarmosta Hunyad'in.

Vapaus! Tässä kannettiin Veristä lippuas, Ja tässä parhaat miehemme Loputon vaino kaas.

Mut kansa kaikki koettanut, Nää vaivat nähdessään, Jos harventuikin, murru ei, Rohkeena soi sen ään':

«Eloa vaatii kärsimys» «Tää tuhatvuotinen,» «Eloa, taikka kuolemaa!» Niin lausuu mailmallen.

Turhaanko syömmet kaikki nuo Vert' oisi vuodelleet, Ja kelpo rinnat tuskiinsa Maans' eestä riutuneet!

Ja jäiskö järki, jäntevyys Ja tahto tahraton Kirouksen alle kitumaan? Se mahdotonta on.

Viel' aika tulee parempi, Sen tulla täytyykin, Jot' anoo kansa harrasna Suin sadointuhansin.

Tai tulee kuolo verraton, Jos tulla täytyy sen, Jolloinka hautajaisissa Maa kaikk' on hurmeinen.

Ja haudallen tään heimomme Kaikk' kansat saapuvat, Ja kyyneleitä vuodattaa Murheesta miljoonat.

Järkähtämättä palvellos, Magyari, maatasi! Se kantoi sun, ja sortuissaan Poveens' sun kätkevi.

Tään ainoon paikan päällä maan Soi sulle sallimus; Täss' elää, kuolla täytyy sun, Tul' onni, onnettuus.

Määrä kävi väärään.

(A. Petöfi.)

Mä pitkin tietä kotiinpäin Tuot' aina aattelin, Kuink' ammoin nähtyä äitiäin Mä tervehyttäisin:

«Mit' armasta ja kaunista» «Sanoa keksinkään,» «Kun mulle kallis kantaja» «Levittää syliään?»

Ja määräti mun mielehen' Tul' lauseet armaimmat; — Mutt' aika tuntui tauvonneen, Vaikk' kiiti rattahat.

Jo riensin pikku kammioon, Lens' äiti vastahan' — Huul' huulta vasten … vaiti oon, Kuin marja varressaan.

Agnes.

(J. Arany.)

Virran reunall' Agnes nuori Hurstiansa huhtoo, huhtoo; Valkoliinaa, hurmehista Virta vuolas tempoo, ruhtoo. Oi laupias Isä, armahda!

Kylän lapset sinne kertyy: «Miksi, Agnes, huhdot tuota?» — «Vait, tais verta kananpoijan «Aivinaiseen hurstiin vuotaa.» Oi laupias Isä, armahda!

Sinne rientää naapur'naiset: «Missä miehes, teeppäs selko?» — «Tuolla nukkuu huonehessa,» «Elkää, armaat, nostatelko!» Oi laupias Isä, armahda!

Saapuu lain mies: «Vankilahan «Joudu, Agnes, rautaan nilkka!» — «Voi, en jouda, täytyy pestä «Hurstistani hurmepilkka!» Oi laupias Isä, armahda!

Syv' on tyrmä: säde kaita Synkeyttä sen ei voita; Säde pien' on tyrmän päivä, Yö sen täynn' on hirmuloita. Oi laupias Isä, armahda!

Agnes parka päiväkaudet Päivää kohti tirkistääpi, — Valon saa vain toinen silmä, Yöhön mustaan toinen jääpi. Oi laupias Isä, armahda!

Pois kun kääntyy, ympärillään Karkeleepi aavekansa; Joll' ei tuot' ois valkeutta, Pelkäis hullauntuvansa. Oi laupias Isä, armahda!

Mutta viimein, aijan tullen, Tyrmän uksi aukeneepi: Agnes eteen oikeuden Asun mukaan asteleepi. Oi laupias Isä, armahda!

Pukuansa järjestääpi, Huivihinsa kääntää huolen, Tukan suorii, jott' ei luultais Olevaksi mielipuolen. Oi laupias Isä, armahda!

Pöydän vihreen ympärillä Oikeus on arvokkainen, Sääliväiset kaikkein katseet, Yksikään ei moittivainen. Oi laupias Isä, armahda!

«Agneksein, mit' oot sa tehnyt?» «Julm' on kanne, synti suuri;» «Lempijäs, päärikollinen,» «Itse kantaa päälles juuri.» Oi laupias Isä, armahda!

«Hän, sun miehes murhamiesi,» «Huomenna jo mestatahan;» «Vettä leipää sinä syöden,» «Iäkses jäät vankilahan.» Oi laupias Isä, armahda!

Ympärilleen Agnes katsoo: Onko järkens' ennallansa? Sanan kuulee, ymmärtääkin, Ei siis viel' oo suunniltansa. Oi laupias Isä, armahda!

Mut min kuuli miehestänsä, Tuntuu oudon-ilkeällen; Se vain selvää, ett'ei suoda Hänen mennä kotiin jälleen. Oi laupias Isä, armahda!

Tuosta kyynel vieremähän, Niinkuin kaste liljaselta, Taikka niinkuin vierähtävät Vesihelmet joutsenelta. Oi laupias Isä, armahda!

«Hyvät miehet, suuret herrat,» «Päästäkää jo Herran tähden!» «Koissa mull' on kiire suuri,» «En voi jäädä, sinne lähden.» Oi laupias Isä, armahda!

«Purskui hurme hurstilleni,» «Sen mä poijes huhdaltaisin!» «Jos tuo pilkku hurstiin jäisi,» «Kunne kurja silloin saisin!» Oi laupias Isä, armahda!

Silmät yhtyy tuomaritten Valituksen kuultuansa. Kaikk' on hiljaa. Suut on vaiti, Äänestävät katseillansa. Oi laupias Isä, armahda!

«Kotiis lähde. Huhdo pilkku» «Hurstistasi tahratusta;» «Kotiis lähde. Luoja suokoon» «Siihen voimaa, armahdusta.» Oi laupias Isä, armahda!

Siitä virran reunall' Agnes Hurstiansa taaskin huhtoo; Valkoliinaa, tahratonta Virta vuolas tempoo, ruhtoo. Oi laupias Isä, armahda!

Veri poiss' on hurstisesta, Liina puhdas, mutta turhaan: Agnes vielä verta näkee, Niinkuin tuolloin yönä murhan. Oi laupias Isä, armahda!

Aamust' yöhön Agnes seisoo Ve'essä poukkutuolinensa: Murtuu varjons' aallokossa, Tuul' vie hapset hajallensa. Oi laupias Isä armahda!

Kuutam'-öinä kirkkahina, Virran väreen välkkyellen, Karttu valkee kauvas loistaa Pontevasti poukutellen. Oi laupias Isä, armahda!

Työtä kestää kesät talvet, Vuosi vuodelt' yhtä lyytä; Päivä paahtaa posket hienot, Jalat pienet kylmä hyytää. Oi laupias Isä, armahda!

Tukka, ennen kaarneen-karva, Hapsittain käy harmajaksi; Rypyt muuttaa kasvot kauniit Irvinaamaks inhoisaksi. Oi laupias Isä, armahda!

Virran reunall' Agnes muori Ryysyänsä huhtoo, huhtoo, — Valkohurstin repaleita Virta hurja tempoo, ruhtoo. Oi laupias Isä, armahda!

Bor ritari.

(J. Arany.)

Päivä pilviin piil', on ilta; Usmaan uupuu laakso, vuori, Ritar' lausuu ratsahilta: «Terveeks jää, mun impen' nuori!»

Usmaan uupuu laakso, vuori, Tuuli puita ryskyttääpi. «Terveeks jää, mun impen' nuori!» Ritar' rientää, kulta jääpi.

Tuuli puita ryskyttääpi, Leivo[1] pieni tietä astuu. Ritar' rientää, kulta jääpi, Murheest' immen silmä kastuu.

Leivo pieni tietä astuu: Kunne matka kiurukoisen? Murheest' immen silmä kastuu: Isä määräs sulhon toisen.

Kunne matka kiurukoisen? Metsä öinen huokaileepi. Isä määräs sulhon toisen: Impi häitä pakeneepi.

Metsä öinen huokaileepi, Siinä liitää haamukansa. Impi häitä pakeneepi: Ritar' noutaa armastansa.

Siinä liitää haamukansa, Täyttäin korven kulmakkehen. Ritar' noutaa armastansa, Haamu urhon kaatunehen.

Täyttäin korven kulmakkehen Veisaa joukko tuonelainen. «Haamu urhon kaatunehen,» «Sua seuraan, armahainen!»

Veisaa joukko tuonelainen, Nuoteet lähtee liikkehille. «Sua seuraan, armahainen!» — «Pois sun vienkin vihkimille.»

Nuoteet lähtee liikkehille, Luokse kirkon raunioiden. «Pois sun vienkin vihkimille.» Alttar' oottaa virtten soiden.

Luokse kirkon raunioiden; Kirkko loistaa ennallansa Alttar' oottaa virtten soiden, Pappi vainaa asussansa.

Kirkko loistaa ennallansa, Lamput palaa kuumotellen. Pappi vainaa asussansa Kädet liittää siunaellen.

Lamput loistaa kuumotellen, — Metsä synkk' on ulkopuolla. Kädet liittää siunaellen; Poski kalvas morsiolla.

Metsä synkk' on ulkopuolla, Huuhkain huutaa vuoristosta. Poski kalvas morsiolla — Kuollut löyttiin rauniosta.

[1] Leivo on Unkarin kansanrunoudessa sanansaattajana; tässä se tulee ilmoittamaan, että ritari on kaatunut. Suomentajan muistutus.

Toldi. Neljäs runo.

(J. Arany.)

Niilo Toldista, Unkarin keskiaikaisesta kansansankarista, on Arany, säilyneiden tarujen perusteelle runoillut suuren trilogiian, joka luetaan hänen merkillisimpiin teoksiinsa. — Selitykseksi mainittakoon tässä, että Niilo on myllynkiven kappaleen heittämällä surmannut erään vanhemman veljensä Yrjön juomatovereista ja häijyn Yrjön kostoa peljäten lähtenyt kotoansa pakoretkelle. Tällä matkalla hän viimein joutuu Budaan, voittaa siellä kaksintaistelussa mahdottoman ison ja väkevän Tshekkiläisen, joka kauvan on pilkannut Unkarilaisia, ja saavuttaa siten kuninkaan suosion. — Koittaren III vihosta löytää halullinen lukija muutamia muitakin kääntämiäni runoja Toldista.

Niinkuin hirvi haavoitettu, Nuolen noutama urakko, Kiitävi kivun pakosta Korven synkeän sylihin Sekä lähtehen lähelle, Kylmän lainehen kylylle, Haavallensa haukkimahan Tuhatlatvan tutkaimia;

Vaanpa sinne saatuansa Lähe on kaikki kuivillansa, Eikä hän haavan hauteheksi Tuhatlatvoja tapoa: Risutki hänt' on nipinynnä, Kaikki karsinna karangot, Jott' on raukka raukeampi Paljon ennistä pahemmin.

Niinpä Niilokin pakeni, Hartioilla huoli raskas, Ku hänen kupehiansa Kannuksinsa kaivelevi; Niinkuin hepo hinkalossa, Jon päällä laki palavi, Niin hänellä heitteleksen Syän sykkien povessa.

«Kahilistoa» käveli, Osasi «Ojantohonki», Siin' ei löytänyt sijoa, Kuhun päätä painaltoa. Turhin tuotakin tavotti: Yksin olla, itseksehen, Ei vaan vammalle syämen Löyä lääkettä mitänä.

Ja kuin hukka, jonka hääti Lammaspaimen laumastansa, Niin hän suurehen solahti Kuivahan kahilasuohon: Siinäkin sopottelevi, Joka kaisla kuiskoavi: Ei kukana ilman alla Ole orvompi sinua.

Mätäs päätyi päänsä alle, Kaislan sänki sängyksensä Sekä yllensä sininen Kansi taivahan katoksi, Kunnes yhtyi yö pimeä, Otti alle siipiensä, Pannen mustan palttinansa Uroholle uutimeksi.

Jopa joutuvi unonen, Sinne saapuvi simainen Välkkyvissä vaattehissa, Perhon lailla liihytellen, Vaan ei vielä tohtinunna Uron silmille aleta Ennen huomenen hämyä, Aamukoiton alkamista.

Unta sääkset säikytteli, Kaislat pistävät pelotti, Enemmin peto pelotti Kaisloissa kahahteleva; Uni jo kaukoa kavahti Vainomiehien melua, Mutta kaikkia kovemmin Toldin huolta haikeata.

Vaan kun valkoi aamu kaunis, Päivä koitti kirkkahasti, Alas istuihe itikka Eikä kuulunut kumua: Silloin hiipi hiljallehen Uni poian päälaelle, Levittäen lentimensä Sen on silmälle kahelle.

Siitä suuteli simansa, Pojan huulille hunajan, Yön varaksi vaalimansa Unikukkasen kuvusta; Se oli tenhon tarmollista Unen mairetta metoista, Jotta tuosta Toldillenki Vesi kielelle vetihe.

Vaan sitäki tuskan tuoja Nälkä kalvava kaehti Ja välehen valveutti Tuon unesta aamuisesta; Sitte poikoa patisti Sekä roiski ruoskallahan, Kunnes luhtoa kuleksi Pitkittäin ja poikkipuolin.

Siinä hän etsivi samoten Luhtalintujen pesiä, Rannanraukujan, kajavan, Sorsan, suokanan kotoja, Auki murteli asunnot, Aitat tyynni tyhjenteli Ja munilla kirjavilla Nälän vaivoja vajenti.

Nälän näillä poistettua, Halun häättyä munilla, Mieli läikkyi lainehina Tuumissa tulevan aian: Kunne kummalle menisi, Mihin puuttua pitäisi? Ei tieä tulinen sielu, Kulle laskisi laulle.

Kyllä poies poikkeaisi, Pian lähtisi pakohon, Ellei eessä silmiensä Armas äitinsä olisi: Senp' on murhe murtaneisi, Huoli särkisi syämen, Jos ei viesti vierähtäisi, Saisi poiasta sanoma.

Näillä tuumin nääntelihe Kolme päiveä kovoa, Päivänäpä kolmantena Kaislat vieressä kahahti; Sen sueksi arvelevi Eikä kättänä kohota: Ei ole muut kuin Yrjö yksin Hukka hulmiva hänelle.

Sep' oli Pentti palkollinen, Vanha orja uskollinen, Jonk' on äiti jou'uttanut Pojan etsohon emonen; Nyt kovasti nyyhkyttäen Niilon kaulahan kavahti Ja hänelle noin nimesi Vähän aian oltuansa:

«Oi, kuin miekkonen osasin, Löysin sun, syänkäpyni! Jo sua etsin yötä kolme Pitkin suota suunnatonta, Katsellen joka kahilan, Hajotellen heinikotkin, Enkä luullut löytäväni Tänä päivänä enämpi».

«Kuin elelet, poika kulta? Eikö jo nälkä näännyttänyt? Eikö syönehet sutoset, Aron aution elävät? Katso, tässä konttiseni, Ota, syö'ös onneksesi! Siin' on paistit, siinä vehnät, Taskumattikin mukana».

Siitä orja uskollinen Pyyhki silmänsä pivolla, Pivoapa pyyhkäisevi Nukkavieru-nuttuhunsa; Jo panihe polvillensa, Laski laukkunsa olalta Sekä siitä järjestänsä Kaikki kaivavi käsille.

Vielä pöyänkin varusti, Vaikka vaan hätävaroiksi, Pöyän laittoi laukustansa, Kontinkannesta rakenti, Sen päälle panevi paistin, Viinileilin, vehnäisetki, Kaunolla kahen omenan Viimein valmisti veronsa.

Veitsen etsivi esille, Varren tähtitäplikkähän, Tuota Toldille taritsi, Pani herransa pojalle: Hänpä veitsellä hyvällä Viilti vehnäiset paloiksi, Sitte söi halukkahasti Leipeä lihan keralla.

Voi iloa Pentin vanhan Tuon on tuota katsellessa! Maistuvi makeammalle, Kuin jos itse atrioisi; Niin hänellä leuka liikkui, Kuin ois hänkin herkkuellut, Jopa joskus kyynelytki Ripsen harmajan hämärti.

Kunp' oli Toldi kyllin syönyt. Nälän Niilo häätänynnä, Silloin orja uskollinen Kaulan kiertävi Matilta: Matti kerran kiljahtavi, Punahurme purskahtavi, Valui vanhuksen käsille, Päälle Pentin kämmenien.

Pentti viiniä punaista Otti onneksi isännän, Kulausta kaksi, kolme, Kielen vierehen valellen, Sitten poialle putelin Antoi käellä oikealla, Suuta pyyhkien samassa, Huulta paian helmuksihin.

Viini viehätti tulinen Miehen vanhan mielihinsä, Sittepä syän avoihe, Sitte kielensä kerittyi! Pakinan perusteheksi Pani Niilon taaton taaton, Kuin oli ollut aikoinahan Härkäpoikana hänellä;

Sitten siirtävi sanansa Niilon äitihin, isähän, Vanhempahan veljehensä, Niinpä Niilohon lopulla; Kuka tiesi, konsa oisi Puhevirta vierähtänyt, Kuin ei Niilo noin olisi Sanan virkkanut suruisen:

«Oi, kuin silma kuunnellessa Tuiki läyläksi tulevi! Heretkös jo, heitä poies Tuo pakina tuskallinen! Muinoin kiukoan kylessä, Maissin päitä riipiessä, Öisin kuunnellut ikäni, Puhettasi puhki polven».

«Kuin monesti jo kuvasit Tuota taaton urheutta! Pian puoliyö lopetti Joka iltaman jutelmat; Ja kuin sitten kauan kesti, Kunnes uinota osasin! Vasta aamun alkaessa Silmät ummistui unehen».

«Ollut aika myös on mennyt, Armas aikani alennut; Kirjan on lehti kääntynynnä, Onni poikennut pahanne: Tuli työ, tapoin urohon, Jou'uin pillan piilijäksi, Oi, ken saattavi sanoa, Konsa tuosta kostunenki?»

«Vaan ma luotan Luojahani, Heitän huoleni hänehen, Ku on orvonkin isänä Ja tukena turvattoman; Ehkäpä vereni vielä Hävyn huuhtovi minusta, Jonka viljon veljyeni Mulle surmaksi sukesi».

«En ole siksi syntynynnä, Sen jo tunnen ja tajuan, Tässä sammakon tavalla Kaislikoissa kykkimähän; Enkä orjaksi ylennyt, Härkien hätyyttäjäksi, Kasakaks' en kasvanunna, Mieron heinämies rukaksi».

«Nyt vain tuota tässä vuotan, Jotta joutuisi hämärä, Illan tullen ihmisetki Mailta kääntyisi kotihin; Sitten täältä pois pakenen, Saan maailman markkinoille, Ett' ei tuone tuulikana Teille tietoa minusta».

Penttipä puhetta tuota Ylen äijälti apeutui, Hänen on surku herraansa, Kun nyt lähtevi kululle; Kauan istui äänetönnä, Pian itkuhun puheten, Sekä kynsin kenkähänsä Ristilöitä riimustellen.

Viimeinpä sanoihin saapi, Aivan nöyrästi anovi, Ett' ei Niilo närkästyisi, Nuori herra harmistuisi, Hänpä huiman hankkeheksi Tuota tuumoa näkevi, Jotta piilijän jälille Rupeaisi noin rutosti.

«Näätsen, nuori herraseni, Viikon puolen viivyttyä Taaskin Yrjänä isäntä Pois palannevi Budahan: Silloin ollehet asiat Unehesen uppoavat, Ja kuin pikkuinen kuningas Oot oleva näillä mailla».

«Ethän hennonne hylätä Kelpo käskylaisiäsi, Kutka kuin omoa lasta Niin suaitsemme sinua? Kuin härätki hylkeäisit, «Hatasarven» ja «Kukanki», Joien ei kaltaista kohata Maan kaheksan markkinoilla»?

«Kuinka kaikki hylkeäisit Hilpeät huvittelusi? Kuka myllyhyn menisi, Kaksi säkkiä selässä? Ken kivet kohotteleisi Käsivartensa varassa Myllypoikien peloksi, Haitukkojen hämmästellä?»

«Elä poikani pakene, Ellös kauaksi karatko, Katkeraksi kaipu'uksi Koko Suurelle-kylälle; Ellös herratta hylätkö Toldin vanhoa taloa Eläkä anna äitiäsi Surun saattoa Manalle».

Renki noin rukoelevi, Vaan ei tuosta toinen huoli; Silloin tällöin päätä puisti, Kons' ei suostunut sanoihin, Kunpa ennätti emosta Vanhus virkkoa sanasen, Kiven sillä kierittävi Poialle syämen päälle.

Kotvan katsoi huokaellen Kaisloja kahisevia, Vaan ei vastannut mitänä Pakinahan palkkalaisen; Sinnes tuossa tuijotteli Kaisloja kahisevia, Kunnes kyynel suuri, lämmin Silmän ripsihin rupesi.

Niilo niinkuin pyyhkäiseisi Hikihernehen otsasta, Niin pivolla pyyhkäisevi Kumman kuokkavierahansa: Kyynel maahan kierieli Pitkin pikkusormeansa, Niilopa kohti kääntyneenä Sanan virkkoi vanhukselle:

«Vieös viesti, Pentti kulta, Saata äitille sanoma: Nyt on Niilon onnen tähti Surupilven peittelemä, Ei nyt poikoa näkyne Eikä kuulu kotvallana Mainehens' on maahan pantu, Kuin olisi kuollehena».

«Vaan ei kuole kuitenkana, Eikä vaivu vainajihin, Niin vain on, kuin konsa miesi Vaipui valhekuolemahan: Se kun aian oltuansa Heräjävi hurmiosta, Ihmiset imehtelevät, Kummat kuuluvi hänestä».

«Minustakin moinen viesti Vielä hälle vierähtävi, Kuta lapset kuullessansa Imijätkin ihmehtivät, Silloinpa särähtänevi Sielu armahan emoni, Kunpa ei pakahtuneisi Syän suuresta ilosta.»

Toldi tuon sanoa käski. Silloin orja uskollinen Viinilaskun laukkuhunsa Tyhjän työntävi takaisin, Veitsen tähtitäplikkähän Hyvin pyyhki puhtahaksi Sekä rasvariepusenki Kääri tarkasti kokohon.

Sitten kontin kaikkinensa Otti toiselle olalle Ja hyvästi heitettyä Jalat matkahan järesti: Jalka käski, toinen kielsi, Katse taakse kääntelihe, Viimein teitä tiettömiä Kautta kaislikon katosi.

Vanhan Aaron kaupunginmatka.

(Ote Runeberg'in Hirvenhiihtäjien 7:nnestä laulusta.)

Täydellinen käännös on ilmestynyt G. L. Söderström'in kustannuksella, Porvoossa 1884. Tässä olen kuitenkin vielä tehnyt muutamia muutoksia.

Maass' oli näet katovuos, oli leivättyys pitäjissä, Maanmies pettua söi, sekä mieronmies näki nälkää. Kaupungissapa lie väki rikkaamp', maat väkevämmät, Noin minä miettielin, sekä kämmin kerjäten eespäin. Jalkani vanha se nous väkisesti, ja pussini painoi Selkää tyhjänäkin. Väsyneenä ja nälkäyneenä Sain toki kaupunkiin sekä näin näkemättömän ennen Ihmehen ihmeimmän: hyvät ystävät, ol' taloloita, Mut talon ympäri peltoja ei, ei niittyjä ollut, Nurkiss' en tupakaista ma piipun täyttänä nähnyt. Kartanot ylvät vain, monikarvat, maalatut, uhkeet, Ikkunarikkaat näin; rivilöinä ne pitkinä seisoi, Joiden keskite tiet kävi risteillen satamäärin. Teilläpä pauhasi ään' kuni ukkosten tahi myrskyin, Vankkurit entelivät hopeoitut, kartanomaiset, Sälköin kapsasivat kaviot, rytäytteli rattaat, Ruoskat roiski, ja huus ajajat, jymis ilma ja mantu, Ruudut ruskasivat, sekä seinät kaikk' kajahuivat. Mut joka vankkurisess', ilopäiviä huoleti viettäin Kullan kiilteliäit' yliherroja, rouvia istui, Niin kuni kukkain päiss' asuloissaan kiiltelevissä Perhot nyökkyelee, kun lämpösä käy suvituuli. Ihmein syrjäydyin sekä seiniin mekkoa hieroin, Lakkini kourassain yhä tervehtäin pysäynnyin, Mut mua nähtynä ei, vaan kaikki he kiitivät eespäin. Huomaamatta ma noin tasapintaiseen, kivitettyyn Paikkahan aavaan sain, jota piirteli kartanot uhkeet. Huoleti, mielissäin, kädet yhteen laskien ihmein Siinä mä seisahduin. Etevinnäpä loisteli huoneus Harjun korkuhinen, kyläryhmän laajuhinenkin. Kylläni katsoa en tätä jättien työtä mä voinut, Jättien, moisia näet ei ihmeno sais raketuksi. Siinäpä vieressäin mies uuttera raittia laasten Lykkeli luudallaan likatukkuja suuria yhteen; Hälle mä viimeinkin, kysyäkseni kaikkea, virkoin: «Lausuos, ystävä, kirkkoko tuo, vai valtiahille Aihehdittuna lie; imehissään mieleni kaikk' on.» Hän puri huult', oli vait sekä nauraen vain kavalasti Temppua mielessään häpeällist' aatteli mulle. Kun näet katselemaan, ihatakseni taas minä käännyin, Luudan laskevi tuo likahan sekä selkähän' iskee; Ilkeä jäi likapilkku ja tahrasi mekkoni pestyn. Riitoa välttääksein ajatonta, ma poistime murhein, Niin kuni vierahan tunkion pääll' on kukkokin arka; Mut tukalampaan sain torahan: näki lyöntiä poika Ryysysä, musta ja nälkähinen; kädet iski hän yhteen, Hyppeli korkeellen, hohotellen, sinne ja tänne Katseli, veikkoja huus. Heti räyhää tuolta ja täältä, Lanta se roiskuelee, avojalkoja nulkkeja laukkaa Huutaen meihin päin, mua nähdessään ilakoivat, Nostain jalkojahan, ja mun yhtyvät ympäri kaikki. Luokseni rohkeemmin tuli yksi ja mekkoa nytkäs, Toinen potkasi vain uhaten kuni varsa, ja kolmas Polviins' iski ja huus, mua nokkelasuisena ilkkuin; Parvipa liikkuva kasveli vain sekä uskaliaammin Luo tuli, paeten taas. Minä vimmassain, häpe'issäin Milloin minneki päin yhä ryntäelin kiroellen. Viimein viekkaudella kun yhden sain toki kiinni, Parveen paiskoan tuon sekä toisen keilana kaadan; Yhtäpä aikaa taas minä tartuin kumpasehenkin Kiinni, ja kumpaakin käsin ankein selkähän annoin. Siinä he sätki ja huus, laveallepa kaikkosi toiset. Kohta jo kansaki parveutui, sapel'-urhoa kaksi Kiinni mun otti ja vei läpi räyhäävän väkijoukon Pitkin tietä, ja vankeuteen mun pistivät oitis. Kunpa ma taakseni sulkeuvan näin vankilan uksen, Murhe jo mieleni murs', ja ma vaivuin heltyen itkuun, Muistaen, kuinka ma näet elin ennen kunniakasna, Muistaen, kuin piti nyt, päin harmennein, kera vankein Vankina olla, ja valkeudest' en riemuta saisi. Haikeest' itkielin, mut vieressäin lavitsalla Nilkoin kahletetuin oli veikkoa kaks älykästä, Jotk' urotöit' omiansa ja muiden haasteli riemuin. Suuttuen itkustain he jo tiuskasi kumpiki noituin, Toinen heistäpä huus äreästi: «Sä ryöstäjä kirkkoin, Säästele kurkkuas nyt, jott' äänesi sois sulosesti, Kun nelikymmenisen taas tahdinlyöntiä selkääs Veisuumestari lyö, ja sa vanhaa nuottia vangut!» Toinen myös heti noin puhelee: «Sinä harmajaparta, Täällä jos et sinä viihtyä voi, niin ken sua kutsui? Hitto, kun ahtautuu joka mieronkiertäjä viimein Tännekin, ett' ei saa kotonaankaan rauhoa toinen!» Moisia haastelivat sekä yhdenlaisia paljon, Pitkin päiveä niin mua ilkkuen herkeämättä; Päiväpä ristikot ikkunien kun jätti jo laskein Saapui vartiamies sisähän sekä katkasi riidan. Toi hän ruokiakin: pani kulhon lientä ja myöskin Leipää penkillen, sekä sitten löi vasarallaan Rautoja, koettaakseen, ett' onko ne viel' eheöinä. Kaiken tehtyähän siis säälleen, tuimana poistui, Käskipä lähteissään mua syömään: «Syö, mörökölli, Suolau nyt, kukaties täss' sitten viikkoa neljä Vettä ja leipeä syödä sä saat, janosuuttasi jäähtäin.» Virkki, ja sulkihen uks. Minä säikyksissäni kohta Syömään töytäysin, varatakseni vatsani paastoon; Hiukkapa mullen jäi: kuni ahmat, karkasi toiset Sinne, ja kohdakkoin näkyviin tuli pohja jo kulhon. Kunp' oli syöneet nuo, sekä luita ma kaivelin yksin, Kuiski he keskenähän vähän aikaa, suuria aikoin, Siksi kun äkkiä karkasivat mun päälleni kahden, Veitsiä välkyttäin hiotuita ja tuimina lausuin: «Lyömme, jos äännähdät; jos kuolla et tahtone, vanno Luojasi kautta, et ilmasevas pakoamme tän' yönä!» Riemua, toivoa täynnä mä vastasin: «Ystävä-hullut, Piippuakaan tupakaista en aivoistanne nyt antais: Veitsin, vannomisin pakotatte te ves'kopin äijää Ihmisruokahan, irralleen! Toki vannoa tahdon Luojani kautt', ett' en teit' ilmase, vieläpä autan.» Kumpiki siis mun jätti ja kätköstään veti viilan, Istautui sekä hankoamaan kävi kahlehiansa. Verkkahan eistyy työ, hiki miesten tippuvi päistä, Rautapa kestävi vaan, vaikk' ennestään hivutettu. Vuoroten autoin heitä ja vaivaa näin ilomielin, Pois ikävöitsin näet. Sydän-yöksipä raukeni raudat, Nilkat pääsivät irti, ja naurain hyppeli miehet. Mutta jo ennaltaan nämä hirrenpään asemiltaan Irt' oli leikanneet sekä vuoteen pöyhein oljin Peittänehet vakojalta: jo seinäst' otti he sen nyt Pois, sekä vankeudest' ilomiellä me tunkeusimme; Päähän kaupungin pian hiipivin askelin ehtein. Siinäpä seisahtuu pikapäätä ja virkkavi toinen: «Hei pojat, ei sovi näin jänöjussina puikkia metsään Arkana, tyhjillään; paras ois toki tutkia ensin Aittoja porvarien sekä matkan tarpehet ottaa.» Toinen mies heti myöns. Minä tahdoin moittehetonna Käydä ja jäähyväset tein herttaiset tovereille. Kyynelin erkausin sekä käynnin kerkein astuin, Toiset varkahisin meni huoneihin lähimäisiin. — Niin kävi matkani kaupunkiin; en toist' omin ehdoin Tee, enk' arvele myös pakotettuna saavani sinne.

Lumihiuteet.

(Z. Topelius. Leila T.-G:lle omistettu käännös.)

Vajoopi maahan Myrjaadit henget, Sylistä Luojan Erottamat; Hymyillen, itkein, Ne lempii, kärsii, Ne kukkii kotvan Ja kuihtuvat.

Jokaisen hengen Sisällä piillen On ihmissielu, Miel' lämmin on; Jokaisen sielun Syvyy'ssä piillen Ajatusmailma On ihmenon.

Siin' aina syntyy Myrjaadit aatteet, Miljoonat pyyteet Sekunnittain, Yläälle nousten Luo alkulähteen Laill' aamutalmain Hajaantuvain.

Ja Kaikkivalta Hän punnitseepi Myrjaadit aatteet Salaiset nää; Ja pahain antaa Hän kuolla yöhön, Hyvätpä kukkaan Iäksi jää.

Miljoonat toiset Sydänten luomat Pahuuttomat ja Hyvyyttömät, Pään pälkähykset Nuo turhat, tyhjät Luvalla Luojan Elähtävät.

Hän istuimenaan Ne hiutaleina Sydännä talven Pudottelee. Ja aurinkoinen Kun hiutaleesen Luo katsehensa, Se liukenee.

Niin haihtuu aatteet Nuo turhat, tyhjät Valossa päivän Ja keväimen. Mi huokaus vaan Ei Hälle kelpaa, Uneesen kuolee, Kuin hiutonen.