I.

ISÄNMAALLISIA LAULUJA.

Herää, Suomi!

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kurja ja kallis! Kärsinyt ain' olet sorrantaa; Vieläkö kärsisit kauvempaa, Vieläkö luontosi sallis?

Suottako, kansani, keskeen jään Raivasit maan ihanimman, Suottako suojasit suojas tään, Suottako välkytit peitses pään Keskellä taisteluvimman?

Turhanko kantelo soinut lie Väinämön tenhosa, raikas? Turhanko synnyt kaikk' opit sie, Turhako Sammon nou'anta-tie, Turha sun muinainen taikas?

Vieras sun runteli ruumistas, Suomeni suur', jalopeuran', Sorti sun äänes ja valtas kaas, Ilkkuen kuolon-taisteluas, Niin kuni isketyn teuraan.

Poikas myös, moni kunnoton, oi, Pöyhkänä päätäsi tallaa, Maidon, jonk' utaristas joi, Pilkoin palkiten, min vain voi — Rintansa täynnä on hallaa.

Herää, Suomi, niin loppuu yö, Nouse jo pois, jalopeura! Ken sua kieltävi, sortaa, syö, Luotasi luo, tahi maahan lyö! Suuri on lastesi seura.

Vasta kun leijona valveutuu, Loppuvi kärsimys Suomen; Kun, ken kansoa halveksuu, Sortuvi niin kuni juureton puu, Silloin on Suomessa huomen.

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kultainen, kallis! Kyllin jo kärsit sä sorrantaa, Ellös kärsikö kauvempaa, Ei sitä Luojasi sallis!

1881.

Karjala.

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö: Siell' ensin silmäni aukes, Siell' leikin lasna ma rantamalla, Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteren latva nuori; Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori; Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan — Sit' usein lasna ma kuulin — Ja vanhoja Väinön-laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhoot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!

Siell' ensin lempimähän mä sain Tätä Suomen kansoa oivaa, Ja puolueetuutta Ruotsin lain, Jok' orpoisintakin hoivaa, Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, Mi mielen vaativi uudistuksen, Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, Ei suitsutus-uhreihin.

Ja siell' opin ensin kammoamaan Sit' inhaa oppia uutta, Ett' ihminen on vain muodos maan, Ett' ei ole kuolottomuutta: Se tarjovinaan on tiedon kultaa Eik' anna muuta kuin kalman multaa Ja ympäristönsä saastuttaa — Ole valpas, Karjalan maa!

Ja siellä näin minä murheeksen', Kuin kärsiä kansa saapi, Jok' ei ole vaan sopusointuinen, Vaan kahtia raukeaapi: Kuink' alla kauhean veljesvainon Ja alla vierahan vallan painon Oot, Karjala, kauvan värjyillyt — Yksmielinen olkosi nyt!

Kun oikeuttasi, uskoas Ja Väinön-kieltäsi hoidat, Ei pelkoa sull' ole kateistas, Ei voittaa voi sua noidat: Sä keväin kukkiva vanha tuomi; Sä jälleen nuortuva vanha Suomi, Sä talvet vihreä vanha kuus, Sä Suomi Vanha ja Uus!

1889.

Kalevala,

Suomen kruunu.

I.

Joki juoksevi jolea, Kymi vieno virtoavi Suomen suurella salolla, Kalevalan kankahalla; Illan kuu kuvasteleikse Pinnassa joen pimeän, Taivas siintävi sininen Synkän virran välkkehessä; Siinä joutsenet joluvat, Sinisotkat soutelevat Suomen vuon syväntehillä, Poukamissa pohjattoman; Näkinkengät kehkeävät, Sikiävät simpsukaiset Alla aaltojen syvien, Päällä mustien mutien. Mistä synty vuon valion? — Aamun pitkiltä pihoilta. — Minne lasku laajan virran? — Ihmisyy'n ikimerehen.

Astui seppo äärtä virran, Tietä tietäjä käveli, Ihmeluontoa ihaten, Vuota katsellen Kalevan; Löysi raakun rantiolta, Siitä simpsukan heleän, Keksi kiiltoa ve'essä: Se on kulta kuultavainen. Virkkoi seppo seisahtuen, Itseksehen ihmetellen: «Kusta on kulta tänne saanut, Mistä simpsukka sijinnyt?»

Runon joutsen joikueli, Laulun sotka lausueli: «Kullat on koiton kalliosta, Aamun aikaisen mäestä; Helmet on heristynehet Alle aaltojen tuhansin Vanhan Väinön kyynelistä, Itkuista ikirunojan.»

Seppo sotkoa pyritti jou'utteli joutsenutta: «Saaos, joutsen, johtajaksi Tuonne koiton kalliolle! Sotkani, sukelteleite, Tuo syvältä simpsukoita!»

* * * * *

Sai sotka sukeltamahan Alle aaltojen syvien, Nosti helmet herke'immät. Toi ne tietäjän kätehen; Joutsen johteli urohon Aamun kultakunnahille, Jossa viljalti viruivat Laulun kullat kuun ikuiset.

II.

Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat Ja helmet, itkemät ikilaulikon, Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee Ja saapuu suojahan kotikuusiston.

Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa Sen kuusen alle, pilvien korkuisen, Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi Emoltaan armaalt' aikana lapsuuden.

Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa, Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.

Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää Kirkastain oksat kuusikon korkean, Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu: «Kas enteet uuden aamusen alkavan!»

Mut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi, Ja juottuu sipru toisehen sipruseen, Ja harkon nostaa seppä jo ahjoksesta: Sill' ompi muoto kaunihin kanteleen.

«Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä, Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan, Ja taaskin yltyy valkea rakkauden, Ja kansanhenk' käy jällehen lietsomaan.

Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat, Ei kulmaa jää, ei liittoa siinä näy; Alaisimelle ahkeran innon hän jo Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:

Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö Ja huokaamatta, taukoamatta takoo, Jott' ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.

Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään — Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki, Ei tunnu pihtien pitämistäkään.

Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu, Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on: Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt, Ja kaiku siin' on Väinämön kantelon.

Ja kruunun kantaa pois pajasesta seppo Ja päähän köyhän Suometar-äidin vie, Ja kansat lausuu: «Laulujen maailmassa Ei arvokkaampaa valtiatarta lie!»

III.

Lönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän, Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee! Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta, Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo! Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!

Eliaksenpäivänä 1884.

Väinölän lapset.

Kas Suomen lahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan ve'et Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen:

Vaan kaikki Väinölän lapset Jo eksyi toisistaan, Kuin tuulispäässä hapset Ne kaikk' ovat hajallaan: Ei Aunus, Vepsä tunne, Kust' Eestein kulkee tie, Ei Karjala tiedä, kunne Jo Kainuu häipynyt lie.

Mut «jäljet Väinämön laivan» Halk' aaltojen haimentaa, Ja «viikatteens'» yli taivaan Hän vieläkin kuljettaa; Yli Maanselän kaskein sauhun Hän nostavi harmaan pään, Ja kautta kuohujen pauhun Ikitietäjän kuuluu ään'.

Ja vanhan Väinämön haamu Se silloin laulavi noin: Vois sullekin koittaa aamu, Sä kansani onnetoin; Ei viel' ois aikas ilta, Jos heimoushenkeä ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.

1882.

Hakkapeliitta.

(Osaksi G. Moser'in mukaan.)

On usvast' astunut aamu Jo Lützen'in aukeillen, Kun mustempi, murheen haamu Taas peittävi päivyen:

On poissa Kustavi suuri — Hepo juoksee haltiaton — Ja puhtahan uskon muuri Hänen kanssaan murtunut on.

Eräs urhosa poika Suomen On maassa, haavoissaan; Ei koittane uusi huomen Tuon silmähän milloinkaan.

Maa ruskovi rinnan alta, Jo silmiä peittää yö; — Mut kuolla hän viel' ei malta, Kun kesken on kaikki työ.

Ja toivoen tuskissansa Hän selvähän aistelee, Kuin Ruotsin ja Suomen kansa Taas eistyen taistelee.

«Gud med oss!»[1] kasvaen kaikuu Taas puolelt' ystävien, Ja «Hakkaa päälle!» jo raikuu Kuin pauhina Pauvanteen.

Hän tempaa suitset ratsaan, Taas säihkyvi säilän suu, Ja lailla paatisen patsaan Hän selkähän istautuu.

Ja kussa taistelu kuumin, Etumaisna hän raivoaa Ja johtaja-urhon ruumiin Vihamiehiltä valloittaa.

Kun viimen on voitto saatu, Ja tehtynä kaikki työ, Hymysuin hän maahan kaatuu, Ja silmät peittää yö.

Kustaa Aadolfin päivänä 1882.

[1] Jumala kanssamme!