II.

NAISTEN KUVIA.

Kolme tyttöä.

Tieän Helvin hienohelman, Sulosuun, soleavarren; Valmis ois vaeltamahan, Kerallani keikkumahan Vaikka tunturin laelle, Tahi santahan Saharan; Vaan on pikkuisen pilalla: Ylen äijän ymmärtäjä, Viisastelija visuinen. Minä tuhmaksi tulisin, Menisin mitättömäksi Rinnalla tytön rivakan.

Tieän sirkeän Selinan, Punaposken, pulleaisen, Mielialalta mieluhisen, Aina ihmehen iloisen. Taitaisi minulle tulla, Ruveta kotiratoksi; Vaan ompi vähän vialla: Ylen äijän ääntelijä, Melke'in kovin meluisa, Laulelija, taitelija, Soittojen sovittelija. Tuosta korvani kuluisi, Lukkohon lupistuneisi, Saisi vielä kuuromykkä Tästä potrasta pojasta.

Tieän, tieän Elli kullan, Muistan impyen ihanan! Eilen iltamyöhäsellä Ellin silmiä nähessä Tähet tuikki kirkkahammin, Maa ja taivas leimahtivat, Oma syömmeni sykähti: Kaikki kaihoni katonut, Lemmen tuli tukehutettu Astui alta jäisen kuoren Ehommaksi entistänsä; Kaikki syntini syvimmät, Syöjätärten syytelemät, Öisnä häyrynä hävisi, Himot hurjat hiljenivät. Tuli tyyni tuntohoni, Tyyni myrskyjen tyköinen, Tuli riemu rintanani, Riemu murhe'en mukainen. — Tuopa neiti turvissani, Jaksaisin jaloille töille Isänmaalleni iloksi; Vaan on virhi suuren suuri: Kylmä on kysynehelle, Lemmen liekin tuntematon.

1875.

Vaimolleni.

(Matkakirje.)

Minä kiittelen onnean' aimoa, Joka suuntasi lempeni Sinuun, Ja ma kiitän Luojoa taivahan, Ja ma Sulleki kannan kiitostan', Kuin kiintyi lempesi minuun: Sinä vartia mieleni puhtauden, Sinä ensi ja ainoo armahuen', Sua kiitän!

Vuoskymmentä toista jo vierinyt on, Kun mulle Sa itsesi annoit, Ja Sa kestit kanssani kaiken työn, Levätessänikin monen valvoit yön, Sekä päivän heltehen kannoit: Työkumppani kallis, kultainen, Osan-ottaja kaikkien rientojen, Sua kaipaan!

Kaks tainta meiltä jo Taivainen, Tien viittoen luokseen, niitti, Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni, Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi, Meit' yhdemmäks yhä liitti: Emo lasteni hellä ja suuttumatoin, Yhä rakkaudessasi muuttumatoin, Sua siunaan!

Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan Sekä istua taas sylityksin, Niin suutelen ääneti silmääs Sun, Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun Lyö Sulle, ja Sullen yksin: Kotilieteni Sie hyvä haltiatar, Sinä mieleni yksin-valtiatar, Sua lemmin!

1889.

Äitini muisto.

Jerusalemin tiell' Liki porttia lampaitten Oli ihme-lampi Betesda, Joka poisteli sairaudet, Kun enkeli taivahinen Tuli tenhoista vettä sen vellomaan; Joka terveeks taas teki rammat, Sai kuurot kuulemahan, Palautteli silmien valon, Sai vaimenemaan joka vaivan, Teki ehjäks raajan ruhjouneen, Min turmio murskas.

Niin meilläkin viel' Ilon-aikana lapsuuten' Oli ihme-lampi Betesda, Joka poisteli saastaudet, Pois huuhteli riettauden, Sai syntien tarmon taittumahan; Joka hääteli mielien vammat, Sai itkevät riemuamaan: Se ol' onnisa taattola-talon'; Ja se puhtonen enkeli taivaan, Joka liikutti kirkkaan lammikon ve'en, Oli äitini hurskas.

1871—89.

"Talla."

Tuli niinkuin tuuliainen «Talla» tähän maailmaan, Pieni, laiha lapsukainen, Kituvainen alkujaan.

Mutta Luoja kasvun antoi, Päästi lapsen taudista: Toisna vuonna jalka kantoi, Kiiteli jo kolmanna.

Nyt hän on jo aika likka, Auttaa vähin äitiään, Työtä tekee niinkuin tikka, Joutuu myöskin leikkimään.

Kieli niinkuin kivitasku Hyppii suussa sukkelaan, Kaikki käy kuin mäenlasku — Hiukan vinoon toisinaan.

Haasta, «Talla», laulahdellos Isän, äidin iloksi, Luontoasi noudatellos: Kyll' on tuppisuitaki!

Anna luistaa leikkis, työskin, Lapsi ollos huoleton: Kyllä hitaita on myöskin, Kyllä parsijoita on!

1889.

"Elli."

«Elli», pieni peiponen, Hellämieli hempuen', Uskollinen umppuen', Eron tuskan tuntia, Kaihon pitkän kantaja! Paljon ovat kärsineet, Kovin hellät sydämmet: Elköön sinun hellyyttäs Hellimätön herjatko, Elköhön sun sydäntäs Sydämmetön sortako, Uskollista lempeäs Elköön saako uskoton, Herra sua suojatkoon!

1889.

Aune.

Miks, Aune, armas lapsuen', Miks, sinisilmä sirkkusen', On suusi pieli ryppyinen? Oletko nauranut?

Ei paljon Aune nauranut, Ei monta kertaa muhoillut, Iloinnut ei kuin lapset muut, Ikänsä itki vaan:

Ikänsä itki ailuitaan Ja vaikeroitsi vaivojaan, Ja jäljet hänen tuskistaan Suupieliin painuivat:

Syvälle poskiin painuivat Nuo tuskain jäljet tuikeat, Nuo kärsimysten kertojat; Mut kerran aamulla…

Eräänä talviaamuna, Kun päivä alkoi valjeta, Ja kaikk' ol' hiljaa huoneessa, Jo kuivi kyynelvuo:

Jo Aunen kuivi kyynelvuo, Katosi tuskan jäljet nuo, Kun käymähän tul' Aunen luo Taivaasta enkeli:

Tul' Aunen luokse enkeli, Mi posket siivin silitti Ja sinisilmät himmensi — Me jäimme itkemään.

1889.

Isoäiti.

Talossa taattoni ol' ennen vanha muori: Me «gulle Farmor'iksi»[1] häntä kutsuimme. Ol' tarkka hällä silmä, juhlallinen kuori, Mutt' ystävällinen hän oli kaikille; Hän pyylevänä istui liekkutuolissaan Ja aina nuuskasi ja aina neuloi sukkaa, Ja valko-négligé se peitti valkotukkaa, — Hän oli köyhän nimismiehen leski vaan.

Hän puhui suomea kuin muukin Turun nainen, Sen hullunkurisuutta nauroin «monda kerdaa», Ja ruotsinkieltä lauloi hän kuin Ruotsalainen, Ja hänen lauseparsillaan ei ollut vertaa. Jo Ruotsin aikana ol' hältä mennyt nuoruus, Kesk'-iällään ol' tullut «Vanhaan Suomehen», Ja Ruotsin prameus ja Suomalaisen suoruus Hänessä solminneet ol' liiton herttaisen.

Mä aamuin nousin ennen muita useinkin Ja puolihämärissä yksin leikitsin; Mut kello kuus ma hiivin mummon luoksi: Siell' oli valkeaa, siell' oli lempeä, Ja tarjona ol' kahvitilkka lämpimä; Ja sitten pitkin sekä poikki juteltiin, Ja hauskat kertomukset virtanansa juoksi: Hän haasteli, mä kyselin ja kuuntelin.

Ajoista menneistä hän kertoili jos jotaan: Isänsä lähtöä hän muisti Kustaan sotaan, Niskassa kankipalmikko ja miekka vyöllä, Kun sotaan yhtyä ol' tullut käsky yöllä. Kuin eilispäiv' ol' Suomen sota muistossansa. Kun kurja neljäs Kustaa pantiin viraltaan, Hän oli Tukholmassa sisartensa kanssa Ja tunsi Adlercreutz'in, maansa kostajan.

Häll' isoäit' ol' ollut Silfversparreja — Se nimi mummon suusta vasta helkähteli — Ja presidentti Feuerstern'in johdolla Hän nuorna Télémaque'in ranskaks opiskeli. Ja Suomen valta-ylimysten joukkioon Likeinen tuttavuus tai heimo hänet kytki: Hän tuns Depont'it, Rehbinder'it, Armfelt'itki, Ol' kummi — turha työ — myös Casimir von K:n.

Hän oli niinkuin keskipiste kodissan', Kuin aurinko, jonk' ympärillä kaikki pyöri, Jon silmäin alla kaikki liikkui, toimi, hyöri Ja jolle kaikki teki tilin toimistaan; Voi piikoja, jos päivällist' ei tuonehet, Kun mummo huomautti: «Hon är redan ett!»[2]

Kun valkolakissan' ens-lyyry välkkäeli, Ja jouduin eukon kysymysten uhriksi, Ja kaikki vaiheeni hän tarkoin tutkiskeli, Ja «kalaasista» tunnustin, kuin minut kaas se, Niin mummo murahtain: «Nej si man på de' ase'!»[3] Toi kihlasormuksensa muistoks sormeeni.

Välistä koreissaan tul' meille Maija-Liisa, Jok' aikaisin mun hurmas silmin kaunehin, Mut mummon katsehet ne kääntyi pukimiin, Ja tulleelle hän virkkoi lausein lempein: «Kom hit, mitt gull, och dina agremanger visa![4]

Postilloja ol' meillä montakin, ja niistä Enimmin ukko Lutheerusta viljeltiin, Mut välistä me, noudattaen mummon mieltä, Otimme jälkiruuaks saarnan Hagberg'istä: Kas siin' ol' miestä, siinä Ruotsin aijan kieltä! Schaumann'in ääressä hän saattoi uinahtaa, Sanoen sitten: «Biskopen var läng i da'!»[5]

Kun vanhus sairastui, ja tohtor' niinkuin kaarne Ajokseen tahtoi iskeä, niin sairas pani top: «Nej, nej, min nådiga herr Doktor, sota barne', For Guds skull inga knifvar på min gamla kropp!»[6]

Vanhuuden vaivoista hän nukkui rauhaan Herran. Jo aikaa monta on, kun hältä viime kerran Sai kuulla tunnettua: «mjuka tjänarinna!»[7] Mut muistonsa, kuin Syyskuun ilta ihana, Kuun kirkastama, tyyni, lämmin, taruisa, Muistoistan' muinaisist' on milt'ei herttaisinna.

1889.

[1] Isoäiti-kullaks.

[2] Kello on jo yksi.

[3] Kas vaan sit' raatoa!

[4] Tul' tänne kuldasein ja näytä koristeesi!

[5] Pispa oli pitkä tänään!

[6] Ei, armollinen herra Tohtor', lapsi kulda, Ei Herran tähden veist' mun vanhaan ihooni!

[7] Nöyrä palveljanne!

Emma täti.

Emma täti, taaton sisko, Äiti perheen armahan! Vaalenisko, vanhenisko Kuvas kaunis muistostan'!

Kesti kotiin eellä joulun Neljä päivää kulkea, Päivää neljä oltiin kouluun Tammikuussa matkalla.

Paljon silloin talvisäässä Pienet saimme kärsiä; Mut Sa «täti niemenpäässä» Tiemme olit keskellä.

Kohmettuneet koululaiset Lempeästi lämmitit, Vatsat nälkää naukuvaiset Runsain ruuin täyttelit.

Laulus korvat lauhdutteli Porokelloin huumaamat, Haastelusi haihdutteli Kodin-kaipuut katkerat.

Suussa illan kävit vielä — Tokko tohdin virkkaakaan? — Saahan yhtä toista tiellä: Päitä kävit kampaamaan!

Yöksi patjat pöyhyyväiset, Peite lämmin laitettiin, Siihen nukkui retkeläiset Niinkuin helmaan Aapramin.

Uuden aamun valjetessa Tiellä taas ol' miehyet, Tädin ruoka vatsasessa, Sydämmessä kiitokset.

* * * * *

Paljon mulle, rakkahillen' Senkin jälkeen hyvää teit; Min teit meille pienosillen Silläpä jo syömmen' veit:

Emma täti, taaton sisko, Äiti perheen armahan, Vaalenisko, vanhenisko Kuvas kaunis muistostan'!

1889.

Vanha impi.

Hän rauhass' istui aukiossa akkunan Ja vähät huoli mylläkästä maailman, Ja ase häll' ol' terävä ja katsekin, Sen kiinnitti hän ihmisien lapsihin.

Ei ollut mikään syöjätär hän kuitenkaan Hän kangasta vain kirjaeli neulallaan, Hän elättihen ompelija-neitinä Ja koululaisten kasvattaja-äitinä, Ja runsas häll' ol' käs ja sydän lempeä, Mut komennon hän vankan piti kodissaan.

Ei saanut hänen huoneissansa vihellellä, Ei saanut hänen tuolejansa «rinkuttaa», Ei, Herran tähden, Mosse-kissaa härnäellä! Ei sortaa saanut pienempäänsä heikompaa, Ei itkeä kuin tyttö-parat «tossukat»; Ei vilpin sanaa hälle saanut hiiskahtaa, Ei katuloilla haihattaa kuin retvanat. —

Ja lakkaamatta neuloi käsi känsäinen, Ja työtä oli tehtävä myös poikien, Hän silmäns' alla aina piti lapsiansa. Mut kyllä saattoi viihtyäkin, «Tädin» kanssa: Hän kaikki tiesi Suomen miehet mainiot, Kuin Nimikirja, muisti niiden kohtalot Ja kertoeli heistä pitkin iltoja Ja taaksepäin ja eteenpäin loi siltoja, Joit' astua sai nuorukaiset aatteissansa.

Ens-jouluks hältä «Säkeniä» Oksasen Mä sain, mä poika Karjalan kaks-murteinen: Niist' innostuin ja Suomen opin kirjakielen. Ja kertomuksin Castrén'ista kallihista Ja veljestänsä, kuuluisasta Wallin'ista Hän minussa jo varhain nosti kaukomielen.

Ens-matkallen' kun ulkosin ma sittemmin, Mä siunauksen hältä sain ja kompassin, Arapiassa käyneen kanssa Wallin'in. Sen johtehella korpisoista Karjalan Yön helmassa ma kylätietä noutelin, Sen johteella ma suussa meren Valkean Sumussa yksin Turjanmaalle soutelin, Ja kallihina perintönä Wallin'ein Mua kaikillen on seurannut se matkoillein. — Mut kasvattaja-äidin muisto tahraton Mull' elon teillä johtimenan' ollut on.

1889.

Päästökirja Oprille.

Saloilla kolkon Suistamon Ol' synkkä synnyntäsi; Lapspuolen kovan kohtalon Sait siellä kärsiäsi; Valotta vartuit lapsuus-aijan, Puol'-pakanuuden näit ja taijan, Ja pyhimysten haamuja Sait jumaloinas palvella.

Sä neinnä rengintöitä teit Ja miesten kanssa raadoit, Sä rahtikuormin rautaa veit Ja kuormista sen kaadoit; Mut puhtahana pysyi kieles, Ja neitsyellisenä mieles, Ja viimein palveluksehen Sait meille, rannan puolellen.

Ol' sydän sulla paikoillaan, Ja silmäpari sirkku, Ol' pääsi herkkä oppimaan, Ja käs' ja jalka virkku: Sun liitti kuntos meihin kiinni, Kuin niinipuuhun liittyi niini, Jäseneks perheen meille jäit, Kanssamme riemut, murheet näit.

Ja meillä hankit aapisen, Sä suuri piika uusi, Ja tavuun liitti toisehen Sun murteellinen suusi, Luther'in virret veisaelit Ja taika-uskot unhottelit, Sait tuttavakses piplian, Sait uskon yhteen Jumalaan.

Kun isän kuollen katkesi Kodistan' kurkihirsi, Ja kohta jälkeen kaikuili Emoni kuolinvirsi: Sä «rouva-vainaas» orpoloille Osotit, ett'ei paateroille Se rakkaus ollut ravissut, Jot' olit hältä nauttinut.

Sä autoit meitä itkemään, Syliisi meidät suljit, Ja pesän uuden etsintään Kanssamme kauvas kuljit. — Ja lemmittyn' kun mulle jälleen Toi onnen, annoit lempes hällen, Taas meitä kauvan palvelit Ja lapsiamme lemmitsit.

Nyt, armas, oiva Oprini, Sä palvelija parhain, Jo päättyi palveluksesi Ja nousus aamuin varhain: Oot viimeisellä vuotehella, Ja silmälläsi rauvenneella Sen katsot Herran puolehen, Ku lausunut on nöyrillen:

«Ketk' ovat tääll' alentuneet,» «Teen tuolla ylimmiksi,» «Esimmiks joutuu viimeiset,» «Esimmät viimeisiksi;» «Sä hyvä huoneenhallitsija,» «Sä uskollinen palvelija,» «Käy saamaan palkka palvelun,» «Käy sisään Herras riemuhun!»

1889.