V.

YHTÄ TOISTA.

Lapsen rukous.

Gud, som hafver barnen kär.

Pimeässä peljäten Yksinäni astelen Metsätieltä eksyneenä, Lasna kymmenvuotisena.

Tuuli tuima puhaltaa, Jäiset raidat rasahtaa, Musta varjo liikkuu tuolla: Susi ulvoo mäntysuolla.

Yksi pilkkii tähti vain Haljenteesta hattarain, Siihen siirtyy katseheni, Sanat saapuu huulilleni:

«Isä lasten armias,» «Kaitse mua, pienoistasi» «Vaikka kunne kulkenenki,» «Turvanain on Herran henki.»

Tähtitaivas selkesi, Öiset hirmut hälveni, Kohta silmiäni kohti Kodin valkeat jo hohti.

1871.

Uskovainen.

Ulos aattehin uhkein kuljin Sulolaaksosta lapsuuteni. Pian rinnast' uskonki suljin, Emo armas! sun neuvomasi.

Minä järkeni vuorehen luottain Filosofian lähtehen hain. Siit', arvelin, mieltäni juottain Selon maasta ja taivaasta sain.

Mut ei kauvas se kallio kanna, Jären vuor' sai horjumahan; Elon vettä ei lähde se anna, Janon jätti se polttelevan.

Tuli kauhuni mun, kuni miehen, Pimeässä jok' eksyen käy, Kun tul' äkkiä jyrkkämä tiehen, Syvä, synkkä, jon pohja ei näy.

Epätoivo jo valtasi mielen', Ja se myötähän muutakin toi: Olin syntien orja, ja kielen' Katumusta vain huoata voi.

Tulin, kaivaten armoa Herran, Emon' uskoa muistelemaan: Tykö Luojani taas tulin kerran Rukoellen — ja lohtua saan.

Kun hän hiljaa rintahan' astuu, Sydän riemusta sykkimähän! Ja mun mieleni kuihtunut kastuu Läpivirvoten lähteessään.

Elo uus minuss' uhkuta alkaa, Elo uusi ja toivokin uus, Eikä kiedo sen siipeä, jalkaa Side Kalman, ei kuolevaisuus.

Yli yöhisen Tuonelan lentää Valon valtahan toivoni tuo, Eikä tyydy se, ennenkuin entää Iankaikkisen Jesuksen luo.

1870.

Eräälle ystävälle.

Sä vieno Eino veikkonen, Opetuslapsi Jesuksen, Sinulla harhatoin on ohja Ja Sull' on horjumatoin pohja: Sä olet onnen mies!

Jos kuinkin vaihees muutteleis, Jos maisen onnes turma veis, Jos syömmenverta vuotais haavas: Ijäisen kruunun tiedät saavas, Sä kuolematoin oot!

Ja onnen tuotit muillekin: Jaloilleen autoit juomarin Ja sairaita Sa oppielit Ja kuolevia lohduttelit Sanalla Herrasi.

Elämäs, oppis, uskosi Jumalan luokse johteli Usean mielen horjuvaisen, Usean mailman-matkalaisen: Sä olet suola maan!

1889.

Keisarin tulenta.

(Nälkävuoden muisto.)

Maaliskuun raitis päivä on tuskin noussut yövuoteeltaan ja koreilee vielä rusottavalla aamuvaipallansa; hanki kannattaa. Otan sukset jalkaani, pyssyn viskaan olalleni. Kaikkialla on mäkiä ja kinoksia viljalta, mutta tuolla Huunukan harjulla, Impiniemen tutkamessa teiret kukertaa, pyyt pyrähtelevät. — Sinne läksin. Koivut olivat yltänsä valkoisessa huuteessa, ja silloin tällöin pujahteli niiden alta yhtä valkea jänis levostaan pakoon. Mäkien alla näkyi Laatokka avarana, tasaisena lumikenttänä.

Mikäpä tuolla kaukana näkyy? Onko se peuraparvi, joka pyrkii Töysän saareen etsien suojaa ja ravintoa, vai lienee nälkäinen susilauma? Ei ole peuroja eikä susia: ihmisiä on pitkä jono, Impilahdesta lähteneitä. Nyt nousevat saareen ja kiirehtivät pieneen asumattomaan mökkiin, jonka kalastajat ovat rannalle rakentaneet. — Minä hiihdin sinne heidän jälkeensä, tiedustelemaan, minne heillä matka ja mikä toimena.

Mökki oli saatu asuttavaksi; vilpas tuli paloi kiukaassa ja valaisi pirtin sisustan. Mutta mikäpä siinä oli nähtävänä? Nälästyneitä, ryysyisiä vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka keskenänsä riitelivät paraimmista paikoista ja paloista. Jo olin kääntyä pois tästä sydäntä kouristavasta näöstä, kun huomasin harmaapartaisen arvokkaannäköisen ukon, jonka tunsin vanhaksi Kuikaksi. Kaikki äänet vaikenivat, kun vanhus loihe laulamaan:

«Tuiki turvamme Jumala, Isä ihmisten ikuinen, Kujerrusta kuule Kuikan, Vaikerrusta vaivahisen! Ota orvot turvihisi, Vaippas alle vaipuvaiset, Saata saarehen Valamon, Päästä paikkahan pyhä'än! — Huhu kuului Hunttilassa, Sanoma Sumerjan suussa Keisarimme kerkiävän, Kulkevan kuningaskullan Linnasta Nevan likeltä, Kaupungista kaukaisesta Manasterin mahtavaisen Valamon on valkamoille Kansoansa katsomahan, Armottomi' auttamahan, Tuskistansa tuike'ista Vanhoja vapahtamahan. Kauvan hänt' on kaivattuna, Kaivattuna, kaihottuna, Tosin häntä toivotahan, Toivotahan, tarvitahan: Laita lailla lentäväisen, Tuomana merisen tuulen!»

Hetken ääneti istuttuansa joukko taas alkoi valmistaita matkaan, yöksi luostariin päästäksensä. Minäkin kiirehdin kotiini.

Illalla olin rauhassa, omassa huoneessani ja päivän rasituksista väsyneenä, mutta nukkua en kuitenkaan voinut. Merestäpäin syntynyt tuuli oli kiihtynyt kiihtymistään ja puhui nyt, myrskynä ikkunoita tärisyttäen, minulle seuraavan tarinan:

«Minä tuulin pitkin avaraa jäätä, kun puolikymmentä virstaa Valamosta tapasin joukon ihmisiä ja heidän keskessään vanhan Kuikan; aijoin mennä ystävällisesti heidän ohitsensa, mutta eivät kärsineet kylmää henkeäni, kun olivat väsymyksestä ja näljästä voimattomia. Siihen kaatui jäälle Kuikka ynnä pari hänen kumppaliansa, ja sivuitse mennessäni kuulin vielä vanhuksen viimeiset sanat:

««Herra kuuli Kuikan äänen, Riutunehen ruikutuksen. Tulit, kultainen kuningas, Ko'istasi korkeasta, Simasuu suloinen kuolo, Tulit tuulen tuottamana Vieäkses väsynehiä Saattoas samonnehia Tuskattomihin tupihin, Aivan ailuettomihin: Pysyväisehen pyhä'än Tai vahan iki-ilohon.»»

1868.

Kulta-unelma.

(Vanhan miehen kertoma.)

Näin unta lasna ollessani Hopeeta, kultaa kokoovani, Äveriääksi paisuvain; Ja kautta nuoruus-aikani Mua kulta-unen' seurasi. — Jo sainkin kullan oman, Mut kullan kullattoman: Rikasta neitt' en noudellut, En Mammonaa ma muistanut, Kun köyhän lemmittyni nain.

Ja nuorikkoni kanssa rinnoin Mä nuorukaisen toivoin, innoin Levähtämättä työtä tein; Ja työmme Luoja siunasi: Maa kasvoi, koti korkeni, Jo kullan helkkeen kuulin, Rikastuvain jo luulin — Mut kerran kultaliekkeinä Nous koti kohti taivasta: Maantielle jouduin joukkoinein.

Mutt' uudestaan ma toimeen tartuin, Taas uurastin ja taaskin vartuin Ja työni hedelmät jo näin: Näin tähkäpäät jo täyttyneet, Näin laihon kultalainehet, Runsasta toivoin viljaa — Mut hiipiellen hiljaa Tul' halla yöllä pellollen', Ja vaimoineni, lapsinen' Töin tuskin leipähän mä jäin.

Tok' jälleen toivoin, metsää kaadoin Ja maata kuokin, suota raadoin, Ja suosta löysin aartehen: Näin kullan kiillon mudassa Ja aloin tuota huuhtoa — En saanutkaan kuin multaa Ja hiukan kiiltokultaa. En rikkautta löynnytkään, Vaan köyhyyttä jäin kärsimään. — Jo petti uni kultainen!

Mut lapset kasvoi puutoksessa Ja työssä, Herran nuhtehessa Kuviksi äidin hurskahan; Eik' eine heiltä loppunut, Eik' enää Herra koetellut, Vaan menestystä lasten Näin harmetessa hasten; Ja toisiansa seuraten Isänmaan palveluksehen He lähtevät jo maailmaan.

Hopeisna on jo partan', pääni, Lähestymäss' on kultahääni, Eik' arkussani kultaa näy; Mut rikkautt' on rakkaus Ja perheonnen kukoistus Ja lapsieni kunto Ja puhdas omatunto: En muuta kultaa kaipaakaan, Vaan kiitän Luojaa lahjoistaan — Unelmani jo toteen käy.

1889.

Koulunjohtajan malja.

Niinkuin korkea kuus, vesakossa mi sorjana seisoo, Juuren juuttanut on Suomen maaemähän, Runkopa suora ja huolametoin päin taivoa täyttää, Latva se tuuhea on, leyhkeä-lehvähinen; Ei sitä vuoren tuul' voi taivuttaa tahi taittaa, Toukat, maan matoset juuria jäytele ei; Vaikkapa huuteellaan hopeoiki sen oksia talvi, Ei kado silloinkaan virttymätöin viheryys; Nuorna se vanhana viel' yhä nuoria taimia suojaa, Jotk' ovat ympäri sen taajana kasvanehet; Päivän paistoa lientävi vain, ei estele niiltä, Ilmoa salpaa ei, myrskyjä murtavi vain, Ihmenolapset myös, sen lehväin all' asuvaiset, Kuusen tuon huminaa tarkkana kuuntelevat:

Niin veli, ystävä Sie, joka seisot johtajanamme, Nuor' oot, murtumatoin, vaikka jo harmeni pääs; Vaivoja vanhuuden, väsymyst' et vielä Sä tunne, Vuossata-neljännys vaikka jo vierinyt on Siitä kun tuimistui Sinuhun tuo taivahan Ukko, Kun «pedagoogiks» Sun sai viha Juppiterin. Näet, kell' ystävinään on Apollo, Minerva ja Dike, Hänt' ei haitata voi Juppiterin vihakaan; Sullapa johtiminas tosi on sekä kauneus, oikeus Siksipä aijan vuo ei Sua voittanut oo. Oikea oot, kova et, vaan lempeä velttoudetta; Lempeä kylvänyt oot, lempeä leikata saat. Suomea lempinyt oot, opetellut lapsia Suomen, Suomi se määränäs on, voimas on inhimisyys. Kauvan siis eläös, suvun uuden nousua nähkös, Jossa jo yhtyvä on Suomen mieli ja kiel'!

18 28/4 83.

Y. K:lle.

(Sähkösanoma.)

Uuden valkeuden Sinä loit tään maan takavuosiin; Kirkkaamp' on nykysyys, loistaen soihtusi Sun; Kauttasi koittava on myös vastaisuus valosampi; Itse Sä työstäsi saat kansasi rakkauden.

18 23/4 87.

Eräälle naiskirjailijalle.

(Ruusun muassa.)

Niinkuni kukkasvars, täys umppuja, puhkeamallaan, Suomen on kirjallisuus, Sunkin hoitelemas. Kukkien hoitajatar! Ota tääkin lempesi huomaan: Kohta se kastamanas työntyvi tuoksuamaan!

18 15/5 87.

Inhuuden ihantelijalle.

Sä kolme synnyinlahjaa suurta sait: Sait tietoniekan silmän salamoivan Syvälle ihmissieluun nähdäkses, Ja maalarin sait siveltimen oivan Kuvaillas kauneutta kansalles, Ja laulajan sait äänen kauvas soivan Jumalan kunniata julistaas — Mut kuink' oot käyttänynnä lahjojas?

Tahallas tallaat kauneuden lait, Rumuuden katsot esiin kaikenlaisen, Ja kilvoin kanssa juopporenttujen Sä päästät rahjus-äänen raakamaisen, Ja siveltimes aine mieluinen On inha kuva naisen lankeevaisen, Jon verhoat vain hoikin viivasin Tai hameryysyin läpikuultavin.

Sä varjopuolet kansastasi haet: Näet maasi vaimot valapattureiksi Tai veltoiks, joill' ei voimaa, kuntoa, Kuvailet maasi miehet perkeleiksi Tai sortajiksi ilman tuntoa, Ja maasi kodit laulat helveteiksi! Pahuuden valtaan vaivut yhtenään, Et jumaluutta näytä missäkään.

Jo lakkaa laulamasta, ole vait! Jo karsastunut katsehesi peitä! Ja saastutettu siveltimes tuo Käsihin toisiin, puhtaampihin heitä, Tai käänny polvillasi Luojan luo! Kenties hän viel' ei armoansa eitä, Kenties sun tahraamias lahjojaan Hän vieläkin vois käyttää aseinaan.

1889.

Häädistikhoni.

(Sähkösanoma.)

Onnea nautiten ain' eläötten Leila ja Atle; Usko ja toivo ja lemp' elköhöt eksykö pois!

1883.

Kaarlo Blomstedt'in hautaseppeleeseen.

Oivalle «Opettajalle», Kultasuulle kumppanille, Rahvahan rakastajalle, Suomen suoralle pojalle.

1888.

Hautauslaulu.

(Tsheremissiläisen aiheen mukaan.)

Nousee taivahan laellen hattarat harmaat, Peittyy pilvehen päivän katsehet armaat, Myrskyt riehuvat, vait on lintujen kieli, Sateet syöksyvät, synkk' on ihmenon mieli: Aurinkoiseni eestä haihdu jo, häivä, Ilman kansi jo seestä, päästä jo päivä Taas yli maiden ja metsien loistelemaan!

Kalman lautojen all' on ainoa kulta, Lautain päälle jo luotiin muikea multa, Riehuilee sydämessän' kaihoni myrskyt, Kyynel vierevi, kuuluu itkuni tyrskyt: Anna saalihis jälleen, aukene, hauta! Nouse, muikea multa! Laukene, lauta, Että mä kultani kasvoja katsoa saan!

Pihlajanmarjat.

Metsäss' seisovi mullen mieluhinen pihlaja sorja, Juuret kiinsi se Suomen tanterehen, latva sen norja Huojuin pyrkielee päin tai vähäsen korkoamaan, Eik' ole puu tuo ainoankaan tarhurin orja.

Kevään tultua taas kun kostuen maa nestehen suopi, Uuden ain' elon-innon pihlaja saa, voimoa juopi, Rintaa maan imiellen uhkuavaa; karttuvi syy Runkohon uus, puu lehteytyy, kukkia tuopi.

Niihin kun kesäpäivän koskevi suu, ruskovat marjat, Kohdakkoin punanaan on yltähän puu; lintujen karjat Kilvoin pihlajan ääreen parveutuu, terttuja syö; Marjoja maistain leikkiä lyö lapsien sarjat.

Syyskin vaikka jo saa, vaikk' inkuvi säät maall' avaralla, Noit' ei marjoja haittaa huutehet, jäät, ei pane halla: Kylmäin vasta ne täysin kypsenevät, konsa jo on Kultaiset lehdet pihlajikon jäätehen alla.

* * * * *

Niin myös olkohot myöhään raikahuneen lauluni teelmät, Maallein joita ma nöyräst' tarjoelen, virtteni veelmät, Joihin koottuna kaikk' on rakkauten': syntymämaan Nuoriso käyköön poimimahan hintelät heelmät!

1889.