III.
Reading edition
SUKUNI JA KULKUNEUVOT.
Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen.
Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; Muiden laivojen eell' on muhkea «Genova» uusi, Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerian aukkoon, Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. Siinäpä synkistyi yht' äkkiä taivahan ranta, Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva. «Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, «Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. Tappelutantereheks saa laivan kiikkuva kansi, Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista, Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstyna ruumaan, Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa. Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas, Siks kuni taas näkyviin nous uhkea haaks etelästä, Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu. Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, Viittaelee sekä huutavi noin: «Apu tuokate mulle!» Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.
Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi. Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti, Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti Vanhana vaimoksensa, ja Ruotsiin lapsia siitti, Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.
1889.
Kuinka iso-isäni pääsi herraksi.
"Lars Andreas är mit namn mig till ära och ingen skam dett är mig, år 1770 d. 3/2 mån i dopet gifvit och i lifsens —k inskrifvit. NB: i Carls—ona."
Vanhan virsikirjan kannesta.
Poijat vanhan Juhanin Joutui eri toimihin: Yhdestä sukesi paakar', Lassista satulamaakar'.
Kisälliksi päästyään Matka-into syttyi tään: Reppu selkään, taskuun passi! Patikoimaan läksi Lassi.
Taittuessa vuosisa'an Lassi läksi Eurooppaan: Kulki Venäät, Puolat, Tanskat, Preussit, Itävallat, Ranskat.
Paljon lienee saanutki Satuloita kaupaksi: Sota syöpi satuloita, Niinkuin niissä istujoita.
Väsynyt kun Tuoni on, Voitettu Napoleon, Lassi Pohjaan palauupi, Vanhaan Suomeen asettuupi.
Lassi oli kunnon mies, Luvun, kirjoituksen ties, Valtakielet hältä luisti, Ruotsin lait hän vielä muisti,
Kansankielen taitoa Kysyttihin harvalta: Eihän silloin ollut meitä Suomenkielen lehtoreita.
Siispä tehtiin ukkoni Herra vallesmanniksi, Vanhan Suomen vartioiksi, Uutehen sulattajoiksi.
1889.
Poku.
(Karjalan hevos-ystäville omistettu.)
Poku, kaunis Karjalan orhi, Isän' armaan ylpeys aikoinaan, Jalo, kirkassilmä ja tyyni, Oli parhain juoksija Suomenmaan.
Rodun oivimman valikointa, Hyvä, hellä kasvatus aikainen, Hyvä ruokko, Karjalan kaura Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.
Ja se korvas hoitajan huolet, Hepo säysy, ketteräsääri tuo, Ja se kaiken korvasi ruokon, Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.
Kun ol' ukko konttorityössään Kamarissaan istunut kyllikseen, Tai huolet mieltä kun painoi, Pokun tuotti hän sekä kilpareen.
Ja hän valjait' tutkivi ensin, Jopa kouraans' ottavi ohjat hän Sekä korjaan istuvi viimein; Poku poika lähtevi lönkkimään.
Ja kun lahden pääsivät jäälle, Poku tehtävänsä jo tarkoin ties: Lumitierat lensi, ja poijaks Oli käynyt harmajapäinen mies.
Punan nostaa poskihin tuuli, Veret vanhat nuorena kiehuvat, Lumitierain lailla jo tuuleen Murehetkin lentävät mustimmat.
Pekunoineen tuolta ja täältä Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt; Poku poijallenpa se mieleen: Likimailleen yhtä ei päästänyt.
Poku kilpaan kiihteli varsat Sekä miehet Karjalan kaunihin; Hevosmiesten nosti se innon, Hepokunnon myös koko Suomenkin.
Nevan jäällä näytti se sitten, Miten eespäin rientävi Suomenmaa, Sekä Moskovan pajareille, Miten oivan meilläki kyydin saa.
* * * * *
Käsivars kun herposi herran, Tutun ään' kun kaikunut enää ei, Poku hiljalleen, alapäisnä Ikirauhaan herransa ruumiin vei.
Ja se meiltä muutaki silloin Veti rattaillaan ikipäivikseen: Elinvoiman äitini hellän Sekä nuoruus-aikani riemuineen.
1889.
Matkamiehen kerskaussanat.
Jo poikana uin yli Impilahden Ja ohjailin ulapoille hahden Kera lapsuus-ystävän armahan, Ja veikkoni kanssa ma luistin kahden Yli Laatokan syysjään notkuvan Ja hiihdin korkeimman kotimäen.
Ja nuorukaisina ratsastimme Kera tarkan tutkijakumppanin Halk' Aunuksen sekä Vepsänkin Ja Karjalan kankait' astelimme. Ja sulhasmiesnä mä pulkassain Poron vuohisen kapsetta kuulla sain Sekä säihkyntää revontulten näin.
Ja nuorikon kanssa mun kiidätteli Hepo höyryn Unkari-heimon luo; Ja miesnä mun laivoin liidätteli Tsheremissihin, Mordvahan Volgan vuo, Ja Jasvan joen yli haapiollaan Mun Permin mies meloellen loi, Voguulipa hurjalla valjaikollaan Uraalin harjujen poikki mun toi.
* * * * *
Mut runoratsuin kuitenkin On kulku kaikkein hupaisin: Sen kaviot on kultaa, Sen turpa tuiskuu tulta, Sen karvat kipunoivat, Sen silmät salamoivat, Ja siivet sill' on oivat, Ja lento sill' on verraton, Fantasia sen nimi on.
Tuo vapaa hengen tuoma On Luojan mulle luoma, Se tulee, kun sen aika saa, Ja lähtee, konsa haluaa, En tiedä kusta, kunne. Ei kammitsaa se tunne, Ei satulaa se kanna, Ei kannustaa se anna.
Otavan olkapäitse Se tähtitarhaan minut vie, Ja pohjoisnavan jäitse Vilahtaen sen käypi tie; Se Hornan huokaajoihin Yht'äkkiä mun vaivuttaa Ja Luojan kartanoihin Se samassa mun nostaltaa; Se tuokiossa tuopi Taas aijan ammoin mennehen Ja vastaisuutta suopi Ihailla minun silmien'.
Kun nousen sille selkään, Sen lyytä väliin pelkään, Mut runoratsuin kuitenkin On kulku kaikkein hupaisin.
1889.
Veljelleni.
"Minä olen laulaja poika" "Mull' on laulun-ääni."
Armas ainoa veikkosen', Kasvinkumppani kultainen, Parhain ystävä nuoruuten', Kantama äitini rakkaan!
Varhain voimasi riutuivat, Päättyi päiväsi riemuisat, Toivees hautasit armaimmat, Kärsiä sait ylimäärin.
Mutta Sa voittelit aineen lait: Laulun lentimet oivat sait, Niillä Sä tuskihis unheen hait, Henkesi lens vapahaisna.
Lauluin viehätit armaitan', Lapseni veit satumaailmaan, Murheen multakin poistumahan Soittosi sai useasti.
Kauvan näin elelimme myö. Mutta jo nyt erohetket lyö, Toisaall' alkavi Sullen työ: Jäähyväisiksi mä laulan.
Kestit vaivasi niinkuin mies; Viimein valkeni Sunkin ties, Kohta jo Sull' oma leimuu lies, Laulusi viet lavealle.
Kauvas soipi jo äänes Sun, Yhtyy kansa jo lauluhun, «Herää, Suomi»-kin Sun ja mun Kaikuva on yli Suomen.
Sorja soittaja-veikkosen', Laulinkumppani kultainen, Parhain ystävä miehuuten', Kiitos veljeydestäs!
1889.
Lauri Árpád.
Niinkuin Balaton'in pinta Esikkon' ol' kaunoinen; Niinkuin Tihany-vuoren rinta Toivon' nousi korkeellen; Täys' ol' perheonneni, Kuin Füred'in rypäleet — Mutta Tuoni katkasi Maiset riemut, toivehet: Tauti julma taloon hiipi, Kallistihe kätkyehen, Poskusilta ruusut riipi, Kohta kasvoi enkel'-siipi Hartiohon pienosehen. — Maiset toiveet haihtuivat, Mutta aukes taivahat, Ja ma syömmin särkyvin Hautakiveen kirjoitin: «Maan on laina maan povessa», «Taivon lahja taivahassa.»
1879—1889.
Sotalaulu pojilleni.
Ei aasinkyytiin tyytyä Käy teikäläisten laihin, Ei istuimiinne hyytyä, Kiinn' kasvaa leipämaihin: Te Suomen poijat reippahat, Te hevosmiesten aaluvat, Ei veltostella kelpaa!
Viel' leikkijousin urhoat, «Tutoni», varma piltti, Ja leikkitorvees toitotat, Pien' Eljas poika kiltti; Hyv' on: käsivarsi varmistuu, Ja silmän tarkkuus tarmistuu, Ja korva tottuu torveen.
Ykskolmatta kun täytätte, Soi torvi toisenmoinen, Te miekat saatte vyöllenne, Ja leikki alkaa toinen; Te raisut saatte ratsahat, Ja silloin niinkuin patsahat Selässä istukaatte!
Jos silloin päälle täyttäen Vihollisjoukko karjuu, Pelotta, tyynnä olkaatten Kuin Kangasalan harju! Kun käsky soipi: eteenpäin! Rivissä Suomen ratsuväen Kuin leivot lentäkäätte!
Niin, entäkää kuin lentimin Vastaamaan vainolainen, Ja saakaa nimi sankarin Kohottain maanne maineen, Ja eestä ehjän Suomenmaan Ja uskollisen ruhtinaan, Jos tarvis, kaatuotte!
Ei aasinkyytiin tyytyä Käy teikäläisten laihin, Ei istuimiinne hyytyä, Kiinn' kasvaa leipämaihin: Te Hakkaa-päällit nousevat, Te uudet Suomen rakuunat. Ei veltostella kelpaa!
1889.