SISÄLLYS:

1. Keskustelu. 2. Guisen herttua. 3. Castor ja Pollux. 4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten. ö. Liigan allekirjoittaminen. 6. Prinssi ja ystävä. 7. Kohtaus. 8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas. 9. Muuan vierailu. 10. Kuningas nimittää liigan päällikön. 11. Jatkoa. 12. Eteocles ja Polynices. 13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista. 14. Ventre-Saint-Gris. 15. Ystävättäret. 16. Rakastavaiset. 17. Bussy luovuttaa hevosensa. 18. Anjoun herttuan valtiotaitoa. 19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa. 20. Jatkoa. 21. Roland. 22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana. 23. Saint-Lucin kiitollisuus. 24. Saint-Lucin suunnitelma. 25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta. 26. Pienet syyt, suuret seuraukset. 27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä. 28. Herttuan surunvalitusvierailu. 29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista. 30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin. 31. . . . . . 32. Anjoun herttuan lähettiläs. 33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä. 34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet. 35. Vierailu. 36. Urkkijat. 37. Herttua allekirjoittaa. 38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle. 39. Chicot nukkuu. 40. Chicot herää. 41. Kristuksen ruumiin juhla. 42. Jatkoa. 43. Pyhimyskulkue. 44. Chicot ensimäinen. 45. Korko ja pääoma. 46. Bussy ja Remy. 47. Murha. 48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi. 49. Chicot arvaa oikein. 50. Valmistuksia. 51. Bussyn ystävät. 52. Taistelu. 53. Loppu.

1.

Keskustelu.

Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston, ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä, yllytti prinssin vihan ylimmilleen.

Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin, jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.

— Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, — virkkoi Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.

— Älkää pelätkö mitään, herrani, — lausui herttua, kreivin ajatukset arvaten. — Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele. Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.

Monsoreau kumarsi.

— Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?

— Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.

— Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi… minun täytyy johtaa se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut, etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista… äskettäin, niinkuin jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.

— Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?

— Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin nuorta tyttö parkaa!

— Niin, ikävä kyllä! — mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää vastausta.

— Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? — kysyi prinssi, pannen hänet yhä ahtaammalle.

— Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?

— Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt nuoren neitosen.

Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.

— Armollinen herra, — vastasi hän, — teidän hyvyytenne panee teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut syynä nuoren tytön kuolemaan.

— Mitä te tarkoitatte?

— Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä huippuunsa.

— Ah, ei tietenkään!

— Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.

— Sitäpaitsi, — lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen Monsoreauhon, — onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään huntuunsa.

Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi heti katsettaan.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — tahdotteko, että puhun ihan vilpittömästi?

— Miksikä ette sitten niin tekisi? — vastasi prinssi äänellä, josta huokui ylpeyttä ja kummastusta.

— Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.

— Tästälähin?… Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.

— Tosiaankin! — myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta kuvastui hurja viha.

— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau nöyrästi. — Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.

— Puhukaa sitten!

— Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.

— Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta, kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt… minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä… ja olette antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni… Miksi pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?

Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista vihanpurkausta.

— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — voisipa luulla, että teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin…

— Petturi! — huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen ylijahtimestaria kohti, — minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä myös näytän toteen… Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt minulta sen naisen, jota minä rakastin…

Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.

— Se on totta, — myönsi hän.

— Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!

— Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau täysin tyynenä. — Teidän korkeutenne unohtaa puhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.

Herttua nauroi väristen.

— Kuninkaan uskollista palvelijaa, — jatkoi Monsoreau.

Herttuan kiintymystä herätti sana "kuninkaan".

— Mitä tarkoitatte? — mutisi hän.

— Minä tarkoitan sitä, — jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, — että jos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte ymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän korkeutenne halusi häntä omakseen.

Moinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.

— Ja minun tekoni puolustuksena, — jatkoi Monsoreau edelleenkin nöyrästi, — on se, että minä neiti Méridoria rakastin…

— Myöskin minä, — vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.

— Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta neiti Méridor ei teitä rakastanut.

— Entä rakastiko hän sinua.

— Ehkäpä, — mutisi Monsoreau.

— Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla, niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi, epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.

— Minä häntä rakastin, armollinen herra.

— Ei minun sitä tarvitse tietää.

— Armollinen herra…

— Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!

— Armollinen herra, olkaa varuillanne, — sanoi Monsoreau ja painoi päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa kimppuun. — Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte. Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.

— Vai niin, — virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa soittokelloa kohti. — Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on annettava hänet myös takaisin.

— Te erehdytte, armollinen herra, — huudahti Monsoreau ja riensi pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. — Jättäkää sikseen vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen alaiseksi…

— Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.

— Luovuttava hänestä?… Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen kanssaan avioliittoon jumalan nimessä.

Monsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi ei väistynyt uhkaavasta asemastaan.

— Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin luovutettava hänet ihmisille.

— Mitä! Tiedättekö jo kaikki?

— Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen puran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien jumalien nimessä.

— Ah, armollinen herra, te herjaatte!

— Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna on sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään. Tunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä ovat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä silloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.

Näin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen kristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin että lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.

— Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään Ranskaan, — vastasi Monsoreau.

— Mitä minä kuulen… kirottu konna!

— Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija, joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa kääntyjän rukousta.

Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt siirtynyt hänen sanoihinsa.

Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui kreivin käteen ja sammalsi:

— No niin… kreivi… puhukaa vain hiljemmin… tahdon teitä kuunnella.

— Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, — niinkuin teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.

Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.

— Mitä te sanoittekaan? — kysyi hän.

— Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista voimakkain… Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.

— Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.

— Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.

Herttua teki liikkeen kädellään.

— Sillä sehän te olette… jatkoi Monsoreau hiljemmin, — koska tuon korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön varjo, joka on helposti hajoitettavissa… Näin koko teidän loistavan tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas etsin omaani syrjässä… Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan, hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen kuninkaallisesta kruunustaan riistän.

— Kreivi, kreivi! — virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin tuosta mielittelystä.

— Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, — eikö niin?

Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti. Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.

— En, — vastasi hän, — minä en voi antaa teille anteeksi. — Minä en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin, kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.

— Armollinen herra!

— Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä aionkin oikeutta jakaa…

— Jos, — väitti Monsoreau, — oikeuden jakaminen on ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi velvollisuus.

— Mitä te sanotte?

— Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on kiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra…

— No?

— Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!

— Monsoreau! — huudahti herttua kauhistuneena. — Monsoreau! — jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, — oletteko siis kuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?

— Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, — jatkoi Monsoreau yhä matalammalla äänellä.

— Onneton!

Herttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.

— Minä en voi, — puheli hän. — Te olette oikeamielinen ylimys, Monsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.

— Miksikä ette, armollinen herra?

— Koska teko on arvoton sekä teille että minulle… Luopukaa tuosta naisesta. Ah, paras kreivini… Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja minä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa…

— Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? — huudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.

— En en! Minä vakuutan, että en!

— No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun vaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä jokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?

— Mutta hän ei teitä rakasta.

— Mitä sillä on väliä?

— Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.

— En voi…

— Siinä tapauksessa… virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan valtaamana… siinä tapauksessa…

— Punnitkaa asiaa, sire!

Herttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä "sire"-arvonimi oli siihen kohottanut.

— Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?

— Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne. Sillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja onnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.

— Se on halpamaista!

— On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla halpamainenkin.

Herttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti hänet siitä katseellaan.

— Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen herra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla ilmi. Olkaa armollinen kuningas ja sallikaa minun jäädä kaikkein alamaisimmaksi teidän alamaisistanne.

Herttua puristeli käsiään, niin että kynnet upposivat lihaan.

— Hyvä on, jalo herrani, tehkää jotakin sen miehen hyväksi, joka parhaiten on teitä kaikissa asioissa palvellut.

Frans kohottausi ylös.

— Mitä te pyydätte? — sanoi hän.

— Että teidän majesteettinne…

— Onneton, onneton! Tahdotko siis, että minun pitäisi rukoilla sinua olemaan vaiti?

— Ah, armollinen herra!

— Puhukaa, sanokaa, mitä tahdotte? — mutisi Frans.

— Antaahan teidän korkeutenne minulle anteeksi?

— Annan.

— Sovittaako teidän korkeutenne minut parooni Méridorin kanssa?

— Sovitan.

— Kaiketi teidän korkeutenne allekirjoittaa minun avioliittosopimukseni neiti Méridorin kanssa?

— Kirjoitan, — sanoi herttua tukahutetulla äänellä.

— Ja suvaitsetteko kunnioittaa vaimoani pienellä hymyilyllä sinä päivänä, jolloin hänet esitellään kuningattarelle?

— Kyllä, — myönsi Frans. — Joko riittää?

— Jo, armollinen herra.

— Hyvä on, minä olen antanut sanani.

— Ja te, teidän korkeutenne, — kuiskasi Monsoreau hiljaa herttuan korvaan, — te saatte pitää sen valtaistuimen, jolle nousemisessa minä teitä autoin. Hyvästi sire!

Nyt hän lausui tuon "sire"-sanan niin hiljaa, että sen sointu näytti prinssin korvaa vain hyväillen hivelevän.

— Nyt, — ajatteli Monsoreau, — on minun vain saatava selville, kuka on tämän kaiken herttualle kertonut.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin Monsoreaulla oli tuo merkillinen keskustelunsa Anjoun herttuan kanssa, sai hän todellakin esitellä vaimonsa kuningattarelle.

Herra Morvilliers oli ilmoittanut kuninkaalle, että seuraavana päivänä pidettäisiin konseljin kokous. Tapansa mukaan oli Henrik tuon kokouksen vuoksi harmissaan ja paiskautui maata. Muutamia tunteja nukuttuaan hän heräsi, heitti yönutun hartioilleen ja meni viereiseen huoneeseen, jossa Chicot nukkui.

Gascognelainen makasi mitä sikeimmässä unessa ja kuorsasi kaikin voimin. Kuninkaan oli ylen vaikea saada häntä hereille.

— Mistä nyt on kysymys? kysyi Chicot.

— Ah, hyvä ystävä! — virkkoi Henrik. — Miten saatatkaan nukkua tuolla tavalla silloin kun kuninkaasi valvoo?

— Hoo, hyvä jumala! — huudahti Chicot eikä ollut kuningasta tuntevinansa, — voiko hänen majesteettinsa pahoin?

— Chicot, ystäväni, — puheli Henrik, — minähän se olen.

— Kuka minä?

— Minä, Henrik.

— Sinä voit pahoin lehtokurppien syömisestä, poikani. Minähän kielsin sinua täyttämästä vatsaasi. Söit eilen illalla liiaksi kurppia ja krapupasteijoja.

— Ooh, — huokasi Henrik, — minähän vain hiukan niitä maistelin.

— Sitten kai lienee sinut myrkytetty. Saamari, miten kalpea sinä olet, Henrik!

— Sehän on vain liinainen naamarini, Chicot ystävä.

— Etkö siis olekaan sairas?

— En.

— No, mitä pirua sinä sitten herätät minut ylös?

— Koska minulla on hyvin ikävä.

— Sepä onkin mainiota.

— Mitä sinä puhut?

— Katsohan! Ikävä panee sinut ajattelemaan, ja silloin sinä oivallat, ettei ihmistä voi herättää kello kaksi aamulla muuta varten kuin antaakseen hänelle jonkin lahjan. Mitä sinä annat minulle? Sanoppas!

— En mitään, Chicot. Minä tulin vain tarinoimaan kanssasi.

— Tyydyn minä siihenkin.

— Chicot, Morvilliers kävi eilen hovissa.

— Aina sinä otat vastaan huonoa seuraa, Henrik! No, mitä hän halusi?

— Hän tuli pyytämään konseljin kokousta.

— Niin, siinäpä miehessä onkin älyä. Hän ei sinun tavallasi tulekaan ihmisten luo kahden aikaan aamulla ja lupaa kysymättä.

— Mitä luulet hänellä olevan minulle sanomista, Chicot?

— Mitä, onneton! — huudahti gascognelainen.

— Sitäkö kysyäksesi sinä herätit minut ylös?

— Chicot, ystäväni, sinähän tiedät, että herra. Morvilliers on minun poliisini ylivalvoja.

— En, kautta kunniani, sitä en tiennyt.

— Chicot, minun käsittääkseni Morvilliersilla aina on tarkat tiedot kaikesta, mitä tapahtuu.

— Ja minä ajattelen, — virkkoi gascognelainen, — että minä nyt voisin nukkua kaikessa rauhassa, jos en olisi pakotettu kuulemaan tuota sinun lörpötystäsi!

— Epäiletkö siis kanslerin valppautta?

— Tietysti, piruvieköön, minä epäilen, ja siihen; on minulla hyvät syyni.

— Mitkä syyt?

— Jos minä mainitsen yhden, niin se riittää.

— Kyllä, jos syy on hyvä.

— No niin! Eräänä iltana annoin minä sinulle kelpo selkäsaunan Froidmentelin kadulla. Quélus ja Schomberg olivat silloin mukanasi.

— Mitä! Annoitko sinä minulle selkään?

— Annoin. Napsauttelin teitä kaikkia kolmea.

— Mistä syystä?

— Siitä, että olitte loukannut minun palvelijaani. Te saitte aimo löylytyksen, mutta herra Morvilliersilla ei ole aavistustakaan mistään.

— Mitä minä kuulen! Vai olit se sinä, lurjus!

— Minä juuri eikä kukaan muu.

— Roisto!

— Sinä siis myönnät, että se on totta?

— Minä annatan sinulle raippoja, Chicot.

— Siitä ei nyt ole kysymys. Sano vain, onko se totta. Jaa tahi ei? Siinä kaikki, mitä pyydän.

— Sinähän tiedät, että se on totta, onneton!

— Etkö sinä seuraavana päivänä kutsuttanut herra Morvilliersia puheillesi?

— Tottakai sinä sen tiedät, koska kerran itsekin olit saapuvilla.

— Ja sinä kerroit hänelle siitä ikävästä tapahtumasta, joka edellisenä iltana oli sattunut eräälle sinun ystävällesi?

— Kerroin.

— Ja pyysit hänen ottamaan selon rikollisesta?

— Pyysin.

— No, saiko hän sen selville?

— Ei.

— Saat siis mennä nukkumaan, Henrik. Näet nyt, että sinulla on huono poliisi.

Sitten kääntyi Chicot seinään päin tahtomatta vastata sanaakaan ja alkoi kuorsata kovasti, että kuningas ei enää toivonutkaan saavansa häntä hereille.

Seuraavana päivänä kokoontui konselji, jonka jäsenet vaihtuivat aina kuninkaan oikun mukaan. Tällä kertaa olivat jäseninä Quélus, Maugiron, d'Epernon ja Schomberg.

Chicot istui ylinnä pöydän päässä ja leikkeli pieniä paperivenheitä ja asetti ne riviin tehdäkseen, niinkuin itse sanoi, sotalaivaston hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen.

Herra Morvilliers saapui hänkin kohta. Tämä valtiomies koetti näyttää varsin vakavalta. Kumartaen syvään, johon kumarrukseen Chicot vastasi, hän lähestyi kuningasta.

— Minä kai olen saapunut teidän majesteettinne neuvoskunnan eteen?

— Olette. Nämä ovat parhaita ystäviäni. Puhukaa!

— Hyvä on, sire. Minun tarkoitukseni on ilmoittaa teidän majesteetillenne eräästä kauheasta salaliitosta.

— Salaliitosta! — huusivat kaikki läsnäolijat.

Chicot terästi korviaan ja keskeytti hetkeksi erään mahtavan paperilaivan leikkelyn, josta piti tulla laivaston amiraalilaiva.

— Niin, salaliitto, teidän majesteettinne, — toisti Morvilliers, alentaen äänensä salaperäiseksi hyminäksi, mikä merkitsi kamalia tiedonantoja olevan tulossa.

— Ai, ai! — virkahti kuningas. — Onko kysymys espanjalaisesta salaliitosta?

Anjoun herttua, joka hänkin oli kutsuttu konseljiin, astui nyt sisälle.

— Kuulethan, veljeni, — virkkoi Henrik, — että herra Morvilliers puhuu salaliitosta, joka uhkaa valtakunnan turvallisuutta.

Herttua heitti läsnäolijoihin terävän ja epäilevän silmäyksen.

— Onko se mahdollista? — mutisi hän.

— On, sen pahempi, armollinen herra, — selitti Morvilliers. — Uhkaava salaliitto.

— Kertokaa siitä meille, — sanoi Chicot, pistäen valmiiksi saamansa paperilaivan pöydällä olevaan kristallimaljakkoon.

— Niin, — sammalsi Anjoun herttua, — kertokaa siitä, herra kansleri.

— Minä olen pelkkänä korvana, — ilmoitti Henrik.

Kanslerin kasvot kävivät mitä tärkeimmän näköisiksi, ja hän sanoi kumealla äänellä:

— Sire, jo kauvan olen pitänyt silmällä eräitten tyytymättömäin henkilöiden vehkeilyjä, henkilöiden, joilla ei ole mitään merkittävämpää asemaa, kuten kauppa-apulaisten, käsityöläisten ja kirjurien… muutamia ylioppilaitakin on ollut mukana.

— Ah, ne eivät siis olleetkaan suuria prinssejä, — virkkoi Chicot tavalliseen tyyneen tapaansa ja alkoi leikellä uutta laivaa.

Anjoun herttua hymyili väkinäisesti.

— Minä tiedän, — jatkoi kansleri, — että tyytymättömät olennot aina käyttävät hyväkseen joko uskontoa tai sotaa…

— Hyvin ymmärtäväisesti puhuttu, — keskeytti Henrik. — Entä muuta?

Tullen tuosta kiitoksesta itserakkaaksi jatkoi kansleri:

— Armeijan piiristä voin luetella ne upseerit, jotka ovat teidän majesteetillenne uskollisia ja jotka ovat ilmoittaneet minulle kaiken. Papiston suhteen oli asia vaikeampi. Silloin minä panin palvelushenkeni toimimaan.

— Hyvin viisaasti ajateltu, — huomautti Chicot.

— Ja vihdoinkin, — jatkoi Morvilliers, — onnistuin minä asiamiesteni avulla saamaan puolelleni erään kaupunginvirkailijan, joka urkki selville ne papit, jotka kiihottavat rahvasta teidän majesteettianne vastaan.

— Ahaa, — ajatteli Chicot. — Jokohan ehkä minun ystävänikin tunnettaisiin?

— Nämä henkilöt ovat varsin vihamielisellä kannalla hallitusta kohtaan, sire. Minä ne tunnen, minä.

— Varsin älykästä! — lausui Chicot.

— Ja minä tunnen niiden toivomuksetkin, — lisäsi Morvilliers riemuiten.

— Kerrassaan mainiota! — huudahti Chicot. Kuningas antoi gascognelaiselle merkin olla vaiti.

Anjoun herttua ei kääntänyt katsettaan pois puhujasta.

— Yli kahden kuukauden ajan, — jatkoi kansleri, — oli minulla teidän majesteettinne kustannuksella palveluksessani erittäin taitavia henkilöitä. Ne oli kyllä verrattain ahnaita, mutta sen ominaisuuden minä osasin kääntää kuninkaan eduksi, sillä kuta enemmän minä maksoin, sitä enemmän sain myöskin tietää. He ilmoittivat minulle, että uhraamalla suurempi rahasumma saataisiin selville salaliittolaisten ensimäinen kokous.

— Sepä oli ihanaa! — huusi Chicot. — Maksa, kuningas Henrik, maksa pois vaan!

— No, mikä on tuon salaliiton tarkoitus, kansleri? Mitä nuo vehkeilijät tahtovat? — kysyi kuningas.

— Sire, ei ole kysymys mistään vähemmästä kuin uudesta Bartolomeuksen yöstä.

— Ketä kohtaan?

— Hugenotteja.

Läsnäolijat katselivat kummastuneina toisiinsa.

— Paljoko suunnilleen tuo tieto on teille tullut maksamaan? — kysyi Chicot.

— Seitsemänkymmentäviisituhatta livreä yhdellä taholla ja satatuhatta toisella.

Chicot kääntyi kuninkaan puoleen.

— Kuulehan, Henrik! Jos haluat, niin minä tuhannesta ecusta ilmaisen sinulle herra Morvilliersin salaisuuden.

Kansleri teki kummastusta osottavan liikkeen. Anjoun herttuan katse oli levollisempi kuin mitä olisi voinut odottaa.

— No sanoppa sitten! — virkkoi kuningas.

— Se on suoraan sanoen liiga, — selitti Chicot. — Tuo kymmenen vuotta takaperin muodostettu liiga. Herra Morvilliers on saanut selville sen saman seikan, jonka jok'ainoa Parisin porvari tuntee yhtä hyvin kuin Isämeitänsä.

— Hyvä herra!… keskeytti kansleri.

— Minä puhun totta ja tahdon sen todistaa, — jatkoi Chicot asianajajan äänellä.

— No, ilmoitappa sitten minulle se paikka, jossa liigalaiset kokoontuvat.

— Hyvin mielelläni. 1:o) torilla, 2:o) torilla ja 3:o) toreilla.

— Herra Chicot laskee leikkiä, — virkkoi kansleri nauraen. — Ja mitkä ovat heidän tuntomerkkinsä?

— He ovat puetut niinkuin parisilaiset ja liikuttelevat kävellessään jalkojaan, — vastasi Chicot vakavasti.

Yleinen rekkanauru seurasi tätä selitystä. Herra Morvilliers katsoi parhaaksi seurata toisten esimerkkiä ja alkoi hänkin nauraa. Mutta kohta hän taas kävi vakavammaksi ja virkkoi:

— Vielä on minun urkkijani ollut läsnä eräässä heidän kokouksessaan ja sellaisessa paikassa, jota herra Chicot ei tiedä.

Anjoun herttua kalpeni.

— Missä sitten? — kysyi kuningas.

— Pyhän Genovevan luostarissa.

Chicot pudotti tällöin paperista leikkelemänsä variksen, jonka hän aikoi asettaa amiraalilaivan kannelle.

— Se on mahdotonta, — mutisi herttua.

— Ja kuitenkin se on totta, — sanoi Morvilliers, ylpeänä sanojensa aikaansaamasta vaikutuksesta, ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

— No, mitä he sitten tekivät, herra kansleri? Mitä he päättivät? — kysyi kuningas.

— Että liigalaiset valitsisivat keskuudestaan johtajia, että kaikkien pestattujen miesten oli asestauduttava, että jokaisessa maakunnassa piti olla asiamies ja että kaikki hugenotit, joita hänen majesteettinsa suojelee, niin heidän sanansa kuuluivat…

Kuningas hymyili.

— Surmattaisiin samana määrättynä päivänä.

— Ja siinä kaikki? — kysyi kuningas.

— Helkkari! — pisti Chicot väliin. — Jopa kuuluisilta, että olet katolilainen etkä hugenotti, Henrik!

— Eikö mitään muuta päätetty? — kysäsi herttua.

— Ei, armollinen herra.

— Piru vieköön! Siinä ei varmaankaan ollut vielä kaikki, — virkkoi Chicot. — Ellemme ole saanut enempää tietoomme sadallaseitsemälläkymmenelläviidellätuhannella livrellä, niin on kuningasta jymäytetty.

— Jatkakaa kansleri, — sanoi kuningas.

— Nuo päälliköt.

Chicot huomasi herttuan sydämen lyövän niin rajusti, että se näkyi jo takin päältä.

— Ei, kuulkaapas, kuulkaapas vaan! — huudahti hän. — Salaliitto, jolla on johtajia! Onpa sekin muka ollakseen merkillistä. Mutta sittenkin meidän täytyy saada kuulla enemmän sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestamme.

— Johtajien nimet? kysyi kuningas.

— Ensinnäkin on niitä muuan hengellinen, eräs kiihkoilija, jonka nimen olen saanut urkituksi kymmenellätuhannella livrellä.

— Siinä teitte oikein, — sanoi kuningas.

— Genovevalaismunkki Gorenflot.

— Gorenflot, — murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. — Hyvä! Sitten…

— Sitten… virkkoi kansleri epäillen. — Sire, sitten ei ollut enää ketään.

Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin täällä, niin minä puhuisin enemmän.

— Puhukaa, kansleri, — käski kuningas, — tässä ympärilläni on vain ystäviä… puhukaa!

— Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä, mahtavia ystäviä…

— Minunko ympärilläni?

— Kaikkialla.

— Ovatko he sitten minua mahtavampia? — huudahti Henrik, vihasta ja levottomuudesta kalpeana.

— Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä. Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.

— Se on oikein.

— Ja erittäin viisasta, — lisäsi Chicot. — Mutta mehän, hitto vieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!

— Hyvä herra, — lausui nyt Anjoun herttua, — me tahdomme lausua nöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne puhtaaksi meidän läsnäollessamme.

Herra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä merkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä olisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä tässä äsken oli ilmoittanut.

Kuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun herttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin kuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti ylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua vei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä koskenut häntä.

— Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! — huudahti Chicot.

Kuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.

— Tuleepa totta tosiaan, — vahvistivat suosikit.

— Guisen herttuako? — änkytti Anjoun herttua.

— Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi verkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta sen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.

— Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani Guiseä? — kysäsi kuningas hiljaa.

— Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, — vastasi kansleri samassa äänilajissa.

— Keitä muut olivat?

— Muita en tunne.

Henrik loi kysyvän katseen Chicotiin.

— Saamari! — huudahti gascognelainen, asettuen juhlalliseen, kuninkaalliseen asentoon. — Tulkoon serkkuni Guise sisälle!

Sitten hän sanoi puoliääneen kuninkaalle:

— Kas siinä saapuu muuan, jonka tunnen tarpeeksi, niin ettet tarvitse kirjoittaa nimeä muistiin.

Vartija avasi ovet suurella melulla.

— Toinen ovenpuolisko riittää, — huusi Henrik. — Molemmat avataan vain kuninkaalle.

Guisen herttua oli tarpeeksi lähellä kuullakseen nuo sanat. Mutta ne eivät hävittäneet hänen huuliltaan sitä hienoa hymyilyä, jolla hän oli päättänyt tervehtiä kuningasta.

2.

Guisen herttua.

Guisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä ja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei tosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona. Rahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi jylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.

Nähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin kunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti tarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja juhlittavaan herttuaan.

Guise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli urhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän seisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä. Tämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti herttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.

— Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? — virkkoi kuningas. Tehän tulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin torvilla? Olin kuulevinani sellaista.

— Sire, vastasi herttua, — Parisissa soivat torvet ainoastaan kuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet jollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä ne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa ruhtinaalle.

Henrik puri huultaan.

— Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! — sanoi hän hetken perästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin prinssiä. — Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?

— Olen, sire.

— Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani, suureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.

Henrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin kun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.

— Sire, — virkkoi herttua, — teidän majesteettinne ihan varmaan laskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni voisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?

— Minä tarkoitan, Guisen herttua, — jatkoi Henrik, — sitä että jokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin käydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee kuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän, serkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain valtiollinen sääntö.

Guisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän hämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea kuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja alkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan kyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.

— Joka tapauksessa, herttua, — sanoi hän, — on iloni verraton nähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te, mikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara tuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.

Herttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.

— Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi kuningas, — älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä onhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka vain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan muista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien keksimisestä.

— Niin, sire, — vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, — me tiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei mikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja siitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet teidän majesteettinne kasvojen eteen.

— Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? — pisti Chicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat jääneet etumaiseen huoneeseen. — Hän on jättänyt kolmannen osan luottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi kolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.

— Luottamuksellako? — toisti Henrik. — Ettekö aina käänny puoleeni luottamuksella, serkku?

— Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa erästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.

— Ahaa! Teillä on siis minulle jotain ehdotettavaa, hyvä serkku. Puhukaa sitten luottamuksella, omien sanojenne mukaan, täydellä luottamuksella. Antakaa kuulua: mikä ehdotus teillä on meille tehtävänä?

— Mitä kauneimman ajatuksen täytäntöönpaneminen, ajatuksen, joka ristiretkien ajoilta asti on kytenyt kristityssä maailmassa. Sire! — jatkoi herttua ja korotti ääntään, niin että se voi kuulua etuhuoneeseen asti, — sire, nimitys kaikkein kristillisin kuningas ei ole vain tyhjä arvonimi… Se velvoittaa lämpimään innostukseen uskonnon puolustamiseksi. Kirkon vanhimman pojan — mikä myöskin on teidän arvonimenne, sire, — tulee aina olla valmiina puolustamaan äitiänsä.

— Uhkaavatko saraseenit kirkkoa, paras herttua? — kysyi Henrik. Taikka haluaisitteko ehkä arvonimeä… Jerusalemin… kuningas?

— Sire, — jatkoi herttua, — se suuri väkijoukko, joka on seurannut minua tänne, ei minua sillä tavoin kunnioittaisi, ellei olisi kysymys minun lämpimästä harrastuksestani pyhän uskomme puolustamiseksi. Jo ennen teidän majesteettinne nousemista valtaistuimelle oli minulla kunnia puhua teidän majesteetillenne kaikkien hyvien katolilaisten kesken perustettavasta liitosta.

— Niin, niin, — puuttui Chicot puheeseen, — minä muistan: liiga, hitto vieköön, Henrik, Pyhän Bartholomeuksen liiga! Tosiaankin, poikani, etkö olekin huonomuistinen, koskapa unohdat noin valoisan aatteen!

Herttua käännähti, nuo sanat kuultuaan, sivulle ja loi halveksivan katseen Chicotiin aavistamatta, minkä vaikutuksen nuo sanat olivat tehneet kuninkaaseen, jolla oli pää täynnään Morvilliersin äskettäin ilmoittamia asioita. Anjoun herttua sensijaan oli ihan hämmennyksissään. Hän pani sormensa huulilleen, tuijotti Guisen herttuaan ja seisoi siinä kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas.

Tällä kertaa ei kuningas huomannut tuota ruhtinasten keskeistä salaista ymmärtämyksen merkkiä. Mutta Chicot kuiskasi hänelle:

— Katsoppa veljeäsi, Henrik!

Henrik katsahti heti sinnepäin ja herttua tempasi yhtä äkisti sormensa pois suultaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä: Henrik oli sen huomannut ja aavistanut sen merkityksen.

— Sire, — jatkoi Guisen herttua, joka ihan selvästi oli huomannut Chicotin kuiskauksen, vaikkei ollut kuullutkaan hänen sanojaan, — katolilaiset ovat tosiaankin nimittäneet tätä yhdistystä pyhäksi liigaksi ja sen päätarkoitus on tukea valtaistuinta hugenotteja vastaan.

— Mutta, — jatkoi herttua, — yhdistyksen perustaminen ei sinänsä riitä. Sille on annettava myös jokin suunta. Maassa sellaisessa kuin Ranskassa eivät monet miljoonat ihmiset liittoudu ilman kuninkaan suostumusta.

— Monet miljoonat! — huudahti Henrik koettamattakaan salata hämmästystään, jota hyvällä syyllä saatettiin pitää kaunistumisen merkkinä.

— Monet miljoonat ihmiset! — toisti Chicot. — Hm! Sepä on tyytymättömien sievonen siemen, joka, jos sen, niinkuin on otaksuttavaa, taitavat kädet istuttavat, tulee kantamaan kauniin hedelmän.

Tällä kertaa näytti herttuan kärsivällisyys olevan lopussa. Polkien jalkaansa lattiaan sanoi hän:

— Minua kummastuttaa, sire, se että teidän majesteettinne suvaitsee niin usein takerruttavan kiinni minun puheeseeni, kun minulla on kunnia teidän majesteettinne kanssa keskustella näin tärkeistä asioista.

— Monet miljoonat ihmiset! — huudahti kuningas, jonka näytti olevan vaikeata niellä sellainen lauma yhdellä kertaa, — hm! Sepä on katoliselle uskonnolle hyvin imartelevaa. Mutta kuinkahan paljo minun valtakunnassani löytyy sitten protestantteja, jotka tuo mahtava joukko tulee tuhoamaan.

Herttua näytti ajattelevan.

— Neljä kappaletta, — vastasi Chicot.

Tämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan, samalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat ylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle. Kuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja kun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti käsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:

— No, herttua, mitä te haluatte?… käykää asiaan!

— Minä toivon, sire… sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä omaanikin rakkaampi… minä toivon teidän majesteettinne selvästi osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken aiheen uuden sodan alottamiseen.

— Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, — virkkoi Henrik, — niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes kaksikymmentäviisituhatta miestä.

— Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni tarkemmin.

— Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne sellaisissa kysymyksissä.

— Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.

— Helkkarin hyvin selitetty! — tokasi Chicot.

— Vaiti, narri! — kielsi kuningas.

— Ihmiset, — jatkoi herttua, — ovat näkyväisiä, käsin kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi…

— … hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä sukkelampaa että kuninkaallisempaa, — keskeytti Chicot.

— Mutta aatteet, sire — jatkoi herttua, — ne ovat vaikeammin vangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin piiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin hävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama aate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna olla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo olkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi, sire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.

— Kas vaan! Nyt ovat Ranskan neljän hugenotin asiat päin helvettiä! — huudahti Chicot. — Minä surkuttelen niitä!

— Nyt minä, — jatkoi herttua, — tahtoisin ehdottaa, että teidän majesteettinne nimittäisi johtajan tälle pyhälle liitolle.

— Oletteko jo puhunut loppuun, serkku? — kysyi Henrik.

— Olen, sire, ja kiertelemättä, niinkuin teidän majesteettinne on voinut huomata.

— No, — virkkoi kuningas, — mitäpä tästä ajattelette, hyvät herrat?

Mitään vastaamatta otti Chicot muuatta leijonantaljaa hännästä, retuutti taljan huoneen nurkkaan ja rupesi sen päälle pitkäkseen.

— Mitä sinä teet, Chicot? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Chicot, — sanotaan, että uni on hyvä neuvonantaja. Senvuoksi tahdon minä nukkua, sire. Ja aamulla, kun pääni on levännyt, tahdon minä antaa vastauksen serkulleni Guiselle.

Sen sanottuaan hän ojensi suoraksi siinä leijonantaljalla. Herttua loi vihanvimmaisen katseen gascognelaiseen. Tämä taas siihen vastasi kuorsaamalla.

— No niin, — lausui herttua, — mitä teidän majesteettinne ajattelee asiasta?

— Minä ajattelen, että te nyt niinkuin ainakin, olette oikeassa, serkkuni. Kutsukaa siis koolle liigalaisistanne etevimmät, saapukaa huomenna heidän etunenässään minun eteeni, niin minä valitsen sen miehen, joka parhaiten sopii uskonnon puolustajaksi.

Anjoun herttua aikoi poistua muun hoviväen mukana. Sen huomattuaan kuningas hänelle virkkoi:

— Jää tänne, veljeni. Minulla on sinulle jotain sanomista.

Guisen herttua poistui seurueineen. Kohta sen jälkeen kuului väkijoukkojen huutoa. Ne tervehtivät häntä Louvresta lähtiessään, niinkuin olivat häntä tervehtineet hänen sinne saapuessaankin. Chicot kuorsasi yhä, mutta me emme uskalla mennä vastuuseen siitä, nukkuiko hän.

3.

Castor ja Pollux.

Anjoun herttua, joka edellisen keskustelun aikana kaikista muista, paitsi Chicotista ja Guisen herttuasta, oli näyttänyt välinpitämättömältä, täytti ilman mitään epäilystä Henrikin toivomuksen.

— Veljeni, — sanoi kuningas, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei muita syrjäisiä kuin Chicot ollut hänen virkahuoneessaan. — Tiedätkös mitä! Minä olen hyvin onnellinen ruhtinas.

— Sire, — vastasi herttua, — teidän majesteettinne onni, jos teidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain palkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.

Henrik katseli veljeänsä.

— Niin, hyvin onnellinen, — jatkoi hän. — Sillä kun itse en kykene luomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa. Niinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni juuri äsken tässä meille esitti.

Herttua kumarsi myöntäen.

Chicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut hyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin hänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin hänen sanansa.

— Yhdistää saman lipun, — jatkoi Henrik, — kaikki katolilaiset ja sillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla aina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia tai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan, se, Frans, on todellakin mainio ajatus.

— Niin, eiköpäs olekin? — puuttui Anjoun herttua puheeseen, ihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut Guisen herttuan mielipiteet.

— On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin ihanan ehdotuksen tekijää.

Chicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti. Hän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman hymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.

— Niin, — jatkoi kuningas, — minä toistan vieläkin kerran, että sellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään kaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen herttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon kauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?

Anjoun herttua teki myöntävän liikkeen.

— Sen parempi, — jatkoi kuningas. — Minä sanoin olevani onnellinen ruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen, Frans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan ajattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi, niitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta, rakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä tuosta verrattomasta aatteesta?

— Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi tarpeettomaksi.

— Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen, sittenkun tämä kuolee. Mutta, — jatkoi Henrik tuolla merkillisellä hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän, — hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä… Vaan miksipä sellaiseksi minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole? Sanoppa minulle, Frans!

— Sire, — vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä, — te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on, niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä käyttämisessä.

— Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?

— On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan tarkoittanut.

— Mayenne kaiketi?

— Ah, sire, — virkkoi herttua, — osotattepa hänelle tuolla otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.

— No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa? Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni Guise on saanut?

— Minua, sire, — vastasi herttua.

— Sinua! — virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.

Chicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.

— Kuinka! — sanoi Henrik. — Kun minä näin koko maailman haarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat minun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun hullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun virheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni ja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni harmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen aate? Sinussa, jota… minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen on heikko ja kuninkaat sokeita… sinussa, jota en aina pitänyt ystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!

Ja valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, — siltä ainakin näytti, — ojensi Henrik kätensä veljelleen.

Chicot raotti toisen silmänsä luomia.

— Niin, jatkoi Henrik, — se on mainio aate. Kun minä en enää yleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua uutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en nukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen herttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä kertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että tuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi ainoa asia.

— Mikäpä sitten?

— Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja tämän suuren yrityksen etunenään.

— Niin hän puhui.

— Niinkuin helposti huomaat, Frans, ei tuollaiseksi johtajaksi sovi ainoakaan minun suosikeistani. Ei ainoallakaan heistä ole sellaista päätä eikä sellaista rohkeutta, jota siihen tarvitaan. Queles on urhoollinen, mutta hänellä on liiaksi omissa rakkausseikkailuissaan tekemistä. Maugiron on myös urhoollinen, mutta turhamainen eikä ajattele mitään muuta kuin pukuansa. Schombergkin on urhoollinen, mutta hänellä ei ole tarpeeksi järkeä, sen myöntävät hänen parhaat ystävänsäkin. Urhoollinen on myöskin d'Epernon, mutta on suuri kerskailija, johon en hetkeksikään voi luottaa. Niinkuin tiedät, Frans, — jatkoi Henrik yhä lisääntyvällä luottamuksella, — on kuninkaiden raskaimpia taakkoja alituinen teeskentelemisen pakko. Niinpä onkin minulle lievennykseksi, kun minä, niinkuin nytkin, saan puhua vilpittömän avomielisesti. Chicot raotti kumpaakin silmäänsä.

— Hyvä on, — jatkoi Henrik, — koska nyt kerran serkkuni Guise on kypsyttänyt tuon ajatuksen, jonka kehittämisessä sinulla on ollut niin suuri osasi, niin kaiketi hänen täytyy saada järjestää ajatus käytäntöön.

— Mitä te sanotte, sire? — huudahti Frans, levottomana huohottaen.

— Minä sanon, että sellaisen liikkeen etunenässä, jotta liike tulisi oikein johdetuksi, täytyy olla jonkin suuren ruhtinaan.

— Mutta, sire, olkaa varovainen.

— Ruhtinaan, joka on samalla kertaa taitava sotapäällikkö ja taitava neuvottelija.

— Varsinkin taitava neuvottelija, — toisti herttua.

— No niin, Frans, eikö Guise kaikissa noissa suhteissa olisi tähän luottamustoimeen sopiva?

— Veljeni, — vastasi Frans, — Guisen herttua on jo tarpeeksi mahtava.

— On kyllä, mutta hänen mahtavuutensahan juuri muodostaakin minun voimani.

— Guisen herttua johtaa armeijaa ja porvaristoa, Lothringin kardinaali kirkkoa, Mayenne toimii molempain kätyrinä. Sire, te kokootte liiaksi valtaa yhden ainoan suvun käsiin.

— Se on totta, Frans, — myönsi Henrik. — Sitäkin olen ajatellut.

— Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä sillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.

— Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.

— Niin, — huomautti Frans, — ja he kuuluvat sukuun, joka aina on kilpaillut meidän sukumme kanssa.

— Frans! — huudahti Henrik. — Enpä tosiaankaan luullut sinua niin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja mikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton kohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans! Ei kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri äsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan valta… päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali taikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli viekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa etuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans, jos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin tuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla sinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä vastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.

— Mistä syystä?

— Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita väsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.

— Siinä teet väärin, veljeni, — sanoi Frans.

— Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon vaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö huomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä tekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin toisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.

— Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää Lothringin prinssien taholta.

— Voi hyvä veli, — vastasi Henrik alakuloisesti, — en tunne ketään sellaisessa asemassa olevaa.

— Katselkaa ympärillenne, sire.

— No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.

— Ah! — huokasi herttua, — etkö siis minua ymmärrä, veljeni?

Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.

— Mitä! Olisiko se mahdollista? — huudahti hän.

Frans nyökäytti päätään.

— Mutta ei, — puhui Henrik, — sinä et voi siihen suostua, Frans. Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.

— Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.

— Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni. Mitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen noiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän asemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi rahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti muuttavat!

En suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän tähtenne, sire.

Hyvä, kunnon veljeni! — virkkoi Henrik ja oli sormenpäällään pyyhkäisevänään silmännurkastaan kyyneleen, jota siinä, — ei lainkaan ollut.

— Etkö siis olisi sitä vastaan, Henrik, — sanoi Frans, — jos minä ottaisin sen tehtävän, jonka aioit antaa Guisen herttualle?

— Minäkö vastaan! — huusi Henrik. — En, en missään tapauksessa. Se päinvastoin minua ilahuttaa. Siis sinäkin olit hitusen liigaa ajatellut. Sitä parempi! Oli siis sinullakin siinä suuressa aatteessa osasi. Osasiko vain? Ei, veljenosasi! Huomaanpa tosiaankin, että ympäristölläni on todellisia neroja ja että minä itse olen suurin aasi omassa valtakunnassani.

— Ooh, teidän majesteettinne laskee leikkiä!

— Minäkö! Taivas minua siitä varjelkoon! Asia on toki liian vakava. Sanonpa suoraan, mitä ajattelen, Frans. Sinä autat minut varsin tukalasta asemasta, etenkin kun en viime aikoina ole ollut oikein terve. Mutta palatkaammepa nyt keskustelumme tärkeimpään puoleen… Sitäpaitsi, kun tarvitsen ymmärrystä, voinko luottaa sinuun? Nimittäisinkö siis minä sinut, kuten ehdotit, liigan päälliköksi, vai kuinka?

Frans hätkähti ilosta.

— Voi! — huudahti hän, — pitäisikö teidän majesteettinne minua tuon luottamuksen arvoisena!

— Mitä puhut luottamuksesta, Frans! Kun kerran Guisen herttua ei ole liigan etunenässä, niin ketä minun silloin tarvitsisi epäillä? Itse liigaako? Olisikohan ehkä koko liiga minulle vaarallinen? Kerro, paras Frans, kerro minulle kaikki!

— Ooh, — sire! — sammalsi herttua.

— Olenpas minä tuhma! — jatkoi Henrik. — Jos liiga olisi minun viholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi, taikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni tuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää. Tämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen antanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen saata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon ranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun vaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin lähenteleväksi.

— Totta se on, sire, — vastasi herttua, — sillä kuningashan on aina kuningas.

— Mutta nytpäs juuri, — virkkoi Henrik, — pälkähti päähäni taas uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään paljokin sellaisia!

— Millainen aate, veljeni? — kysyi herttua, käyden levottomaksi syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään liigan johtajaksi.

— Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä haluaa.

— Hänkö päällikkyyttä, sire?

— Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta. Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans! Sitä miestä ei niin hevin kynitä!

— Ooh, sire!…

— Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin välinpitämättömäksi.

— Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi ilmaiset, hän on valmis taipumaan.

— Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise serkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni sanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu koko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään niin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään Espanjaan, toisella Englantiin.

— Mutta jos nyt teidän majesteettinne, — selitteli Frans, — pitää häntä niin kovin vaarallisena, niin on siinäkin yksi syy lisäksi liigan päällikkyyden antamiseen minulle. Sillä tavoin hän joutuisi teidän valtanne ja minun valtani väliin. Niin ollen saatettaisiin hänet jo ensi petturuudestaan, mihin hänet syylliseksi huomattaisiin, saattaa edesvastuuseen.

Chicot nosti nyt päätään.

— Vaadi hänelle edesvastuuta, Frans! Semmoista oli helppo tehdä Ludvig XI:nelle, joka oli mahtava ja rikas. Hän kyllä osasi järjestää oikeusjuttuja ja laittaa mestauspölkkyjä. Mutta minulla ei ole varaa ostaa edes sen vertaa mustaa samettia, jota sellaista tilaisuutta varten tarvittaisiin.

Tällöin loi Henrik herttuaan katseen sellaisen, jota ei voinut sietää.

Chicot oli taas nukahtavinaan.

Nyt tuli hetken vaitiolo. Kuningas sen ensiksi keskeytti.

— Kaikki asiat täytyy siis tarkoin punnita, paras Frans. Ei saa olla mitään kansalaisten keskeisiä taisteluja eikä mitään riitojakaan minun alamaisteni kesken! Minä olen Henrik "Rohkean" ja Katariina "Ovelan" poika. Olen perinyt hiukkasen hyvän äitini oveluutta. Minä nyt kutsutan luokseni Guisen herttuan ja annan hänelle niin monta lupausta, että me kyllä kaikessa ystävyydessä tulemme sopimaan asioista.

— Sire! — huudahti Anjoun herttua. — Minäkö siis saan päällikkyyden, vai miten?

— Tietenkin. Se on suurin toivoni. Mutta en tahtoisi sen kuitenkaan kovin suuresti loukkaavan serkkuani Guisen herttuaa.

— Olkaa levollinen, — sanoi Anjoun herttua. — Ellei mitään muuta estettä ole olemassa, niin otan minä heti selvittääkseni asian herttuan kanssa.

Aiotko käydä vieraisilla hänen luonaan? Voi, mietippä, veljeni, sitä että osotat käynnilläsi hänelle liian suurta kunniaa!

— En, sire, en hänen luokseen menekkään. Hän vartoo minua minun omissa huoneissani. Kuninkaalla oli etuoikeus Guisen herttuan ensimäiseen vieraissakäyntiin. Mutta minulla kaiketi on oikeus toiseen.

— Ah, veljeni, — virkkoi Henrik, — arvaanpa jo, että sinä tällä tavoin voimassapidät meidän etuoikeuksiamme, jotka minä väliin heikkoudessani tulen unohtaneiksi!

Herttua tarttui veljensä käteen sitä suudellakseen.

— Mitä sinä nyt teet, Frans? Ei, minun syleilyssäni, minun sydämelläni on sinun oikea paikkasi!

Ja nuo veljekset nyt useamman kerran syleilivät toisiaan, kunnes viimein Anjoun herttua ikäänkuin väkisin oli riistäytyvinään irti kuninkaan käsistä. Sitten hän, sydän ilosta sykyttäen, huoneesta poistui.

Kuningas puri vihasta hampaitaan ja riensi muutaman salakäytävän kautta jonkinlaiseen tampuuriin, joka oli herttuan huoneitten vieressä ja josta hän varsin hyvin saattoi kuulla sisäpuolella tapahtuvan keskustelun.

Helkatti sentään! — murahti silmiään aukova Chicot ja nousi ylös. — Onpa noiden perhekohtausten näkeminen tosiaankin liikuttavaa! Luulinpa jo tässä näkeväni Castorin ja Polluxin kohtauksen Olympon ikimailla.

4.

Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.

Anjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten olevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi kuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman ystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten ei pannut siihen mitään huomiota.

Henrik III ehti "tähystyshuoneeseensa" samalla hetkellä, jolloin hänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla jok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.

— Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? — kysäsi Guisen herttua innokkaana.

— Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.

— Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.

— Ihanko huomattavasti? — kysyi herttua levottomana.

— Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.

— Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.

— Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli teitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?

— Aivan niin, herttua.

Nyt syntyi hetkisen kiusottava äänettömyys, minkä merkityksen Henrik kyllä oivalsi.

— Mitäpä hänen majesteettinsa siitä asiasta virkkoi? — kysyi Guisen herttua.

— Kuningas sen suuremmoisen aatteen kyllä hyväksyy, mutta hän pelkää näkevänsä yrityksen etunenässä teidän laistanne vaarallista miestä.

— No, mutta jokohan aikeemme sitten epäonnistuu?

— Sitäpä pahoin pelkään, paras herttua. Liiga näyttää toimintaansa tukehtuneen.

— Ah! — huokaili herttua, — täytyisikö nyt lopettaa, ennenkuin edes oikein on alkuunkaan päästy?

— Ne kumpikin kuulostavat olevan yhtä ovelia, — kuiskattiin äkkiä Henrikin korvaan. Henrik käännähti katsomaan taakseen ja huomasi, että siinä seisoikin Chicot.

— Vai olet sinä, lurjus, hiiviskellyt minun perässäni! — suhahti kuningas.

— Pidäppä suusi kiinni, poikani, sillä muuten häiritset minua kuulemasta heidän keskusteluaan.

Kuningas vain kohautti olkapäitään. Mutta kun Chicot oli ainoa ihmisolento, johon kuningas täysin voi luottaa, jäi hänkin puolestaan kuuntelemaan.

Guisen herttua otti nyt sananvuoron.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — siinä tapauksessa olisi mielestäni ollut parasta, että kuningas heti olisi antanut kieltävän vastauksen. Mahtaisikohan ehkä pitää minun valtaani jollain tavoin liian suurena?

— Sitäpä melkein luulen, — vastasi herttua epäröiden.

— Hän siis tekisi tyhjäksi koko asian?

— Siltä tuntuu, — jatkoi Anjoun herttua, — ja koska kerran te olette pannut asian alulle, niin olen minä katsonut asiakseni teitä kaikin tavoin tukea, niinkuin olen tehnytkin.

— Millä tavoin, armollinen herra?

— Nähkääs, kuningas on antanut minulle vallan pitää liiga pystyssä tahi — hajottaa se.

— Kuinka se kävisi laatuun? — kysyi Guisen herttua, silmät levottomina tulta iskien.

— Oivallatte kaiketi, että sellainen asia aina riippuu mahtavimpain miesten suostumuksesta. Ajatelkaas, jospa hän Guisen herttuan sijasta nimittäisikin yrityksen päämieheksi Anjoun herttuan?

— Haa! — huudahti Guisen herttua, voimatta tuosta huudahduksestaan pidättäytyä, veren kohotessa hänen kasvoilleen.

— Mainiota! — irvisteli Chicot. — Nyt alkavat koirat tapella luukapulasta!

Mutta sekä Chicotin että asioista verrattain tietämättömän kuninkaan suureksi hämmästykseksi virkkoikin Guisen herttua varsin rauhallisella, miltei iloisella äänellä:

— Olettepa ovela valtiomies, armollinen herra, jos kerran olette saanut asiat niin järjestetyiksi.

— Niin olen tehnyt, — vastasi herttua. — Tilaisuus mainiosti sopi, ja minä käytin sitä hyväkseni. Kuitenkaan ei vielä, paras ystävä, mitään ole ratkaistu, enkä minä puolestani ole tahtonut tehdä mitään, ennenkuin olen saanut puhutella teitä, koska kerran itsekään en vielä tiedä, mitä tästä kaikesta lopuksi tulee.

— Hyvä on! En tahdo sanoa teille, armollinen herra, mitä tästä ehkä lopuksi tulee, sillä sen tietää vain jumala, mutta ainoastaan huomauttaa siitä, missä määrin asia voisi meitä hyödyttää. Liiga on valtakunnan toinen armeija. Koska siis minä johdan varsinaista armeijaa ja kun veljeni kardinaali johtaa kirkkoa, ei kukaan voi meitä vastustaa, niin kauvan kuin toimimme yksissä.

— On kuitenkin huomioonotettava muuan seikka, — huomautti Anjoun herttua, — se nimittäin, että minä olen lähin kruununperillinen.

— Ahaa! — kuiskasi Henrik.

— Mutta te, armollinen herra, muistanette sen, että niin lähellä kruunua kuin olettekin, tulee teidän ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon.

— Voi, hyvä herttua, minä olen jo tuhansia kertoja kieltäytynyt kunniasta.

— Teillä on tekemistä ensinnäkin Navarran kuninkaan kanssa.

— Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin rakkausseikkailujaan.

— Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja nälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka rotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla, samalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään saaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä eikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne. Kohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan nähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän yhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen teidän tuntea kynsiään.

— Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? — toisti Frans hitaasti ja katseli kysyväisesti Guisen herttuaa.

— Ahaa! — virkkoi Chicot. — Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise sanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka minä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.

— Kyllä, armollinen herra, — toisti Guisen herttua, — onnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole harvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä paremminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna saattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla elävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan tuntia armonaikaa.

— Kuuletko, Henrik, kuuletko! — kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan vapisevaan ja kylmään käteen.

— Se on kyllä totta, — lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä, että kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. — Totta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain tähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja hyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä ole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän nyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää ilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.

— Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan asia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa, eivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik II, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta samojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn keihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää vastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee teidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän myöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa, mutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran kuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli saattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi, koska sillä oli hyvin tunnettu nimi.

— Herttua! — mutisi Frans punastuen.

— Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, — jo jonkun aikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin Antonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin hänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi tarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa vielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään, haisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se onnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun juuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan hänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä kuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?

Vastaukseksi rypisti herttua vain kulmiaan, mikä antoi hänen kavalalle katseelleen vieläkin kolkomman leiman.

— Ja ansatseepa vielä mainitsemista myöskin Kaarle IX:nen onnettomuus. Hän ei kuollut korvastaan, ei silmästään, ei olkapäästään eikä nenästään. Hänen kohtalonsa ratkaisi suu: on näet vaarallista lukea metsästystä käsitteleviä kirjoja, joiden lehdet ovat niin toisiinsa kiinni liimautuneet että alituiseen täytyy kostuttaa sormiaan huulillaan. Vanhat kirjanlehdet turmelevat syljen, eikä kukaan ihminen, ei kuningaskaan, voi elää kauvan kun sylki on pilaantunutta.

— Herttua! Herttua! — huudahti prinssi. — Luulenpa, että teitä huvittaa sepitellä rikosjuttuja.

— Rikosjuttuja! Kuka tässä puhuu rikoksista. Minä mainitsen vain onnettomuustapauksia. Ettekö ymmärrä? Eihän ole muusta koskaan ollut kysymyskään, ja eikö Kaarle IX:llekin metsästysretkellä sattunut tapaus ollut pelkkä tapaturma? Tarkoitan tuota metsästysretkeä, jolloin te jalomielisesti aioitte ampua veljenne päälle hyökkäävän villisian, ammuittekin, pikaisesti tähdätessänne villisikaa, kokonaan toista. Tämä pyssynlaukaus, armollinen herra, todistaa enemmän kuin mikään muu, miten helposti voi joutua onnettomuuden uhriksi. Hovissa tuntee jokainen teidän taitavuutenne, armollinen herra. Te ette ammu koskaan harhaan, ja kaiketi te itsekin kovin hämmästyitte huomatessanne sillä kertaa ampuneenne ohi maalin.

— Mutta, — sanoi Anjoun herttua, koettaen tyyntyä, — mitä etua minulle saattoi ollakaan veljeni, kuninkaan, kuolemasta, kun Kaarle IX:nen seuraajaksi tulisi Henrik III?

— Odottakaahan vähän, armollinen herra! Oli jo olemassa muuan vapaa kruunu, Puolan. Kaarle IX:nen kuoleman kautta tuli toinenkin vapaaksi, nimittäin Ranskan. On luonnollista, että vanhin veljenne arvelematta olisi valinnut Ranskan. Mutta ei Puolaakaan ollut halveksiminen. Olittehan te sitäpaitsi tullut askelta lähemmäksi, ja siis oli tapaturma teille eduksi. Henrik III palasi tosin Varsovasta kymmenen päivän kuluessa. Miksikä ette te, jos uusi onnettomuus olisi sattunut, olisi voinut menetellä samoin kuin Henrik III?

Henrik III katsahti Chicotiin, ja tämä taas vuorostaan kuninkaaseen, mutta hänen katseessaan ei nyt ollutkaan narrin tavallista ilveilevää ilmettä, vaan hellän osanottavaisuuden sävy, mikä kuitenkin pian haihtui hänen kasvoistaan.

— Minkä johtopäätöksen teette, herttua? — kysyi prinssi, keskeyttäen tahi pikemminkin tahtoen tehdä lopun tästä keskustelusta, jossa Guisen herttuan tyytymättömyys niin selvästi ilmeni.

— Teen sen johtopäätöksen, armollinen herra, että, kuten äsken sanoimme, jokaisella kuninkaalla on oma tapaturmansa. Siis olette te Henrik III:nen välttämätön onnettomuus, varsinkin jos teistä tulee liigan johtaja, sillä olla liigan päällikkönä on melkein samaa kuin olla kuninkaan kuninkaana, lukuunottamatta sitä, että te liigan päänä pystytte torjumaan myöskin omaa, pian tapahtuvaa hallitustanne ehkä uhkaavan vaaran: tarkoitan bearnilaista.

— Pian tapahtuvaa! Kuuletko? — kuiskasi Henrik III.

— Tietysti kuulen, — vastasi Chicot.

— Niin ollen… — jatkoi Guisen herttua.

— Niin ollen, — puuttui Anjoun herttua puheeseen, — otan minä toimen vastaan. Eikö se ole teidänkin tarkoituksenne?

— Kuinka saatattekaan sitä epäillä? — virkkoi Lothringin prinssi. — Minä kehotan teitä siihen.

— Entäpä te?

— Ooh, olkaa huoletta! Jo eilisaamusta asti on minun väkeni ollut liikkeellä, ja tänä iltana on Parisissa jotain omituista katseltavana.

— Mitähän ne sitten tänä iltana aikovat saada toimeen Parisissa? — kysyi Henrik.

Oletpa sinä typerä, poikani! Tänä iltanahan liiga julkisesti allekirjoitetaan, ymmärräthän. Sillä sitähän on jo kauvan salassa valmistettu. He vain vartoovat sinun suostumustasi. Sen sinä annoit tänä aamuna, ja illalla tapahtuu allekirjoittaminen. Saamari vieköön, Henrik, näethän, että onnettomuutesi… sillä sinullahan on niitä kaksi… että nuo onnettomuutesi, kumpikin herttua, eivät anna ajan kulua hukkaan.

— Hyvä, — sanoi Anjoun herttua. — Tapaamme siis toisemme illalla, herttua.

— Niin, me tapaamme illalla, — toisti Henrik.

— Mitä! — huomautti Chicot. — Aiotko uskaltaa kuljeksia pääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?

— Tietystikin.

— Mutta varo tapaturmia, Henrik.

— Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja voithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.

— Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä olen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun liigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.

Herttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.

— Vielä yksi sana, — virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka aikoi mennä tiehensä, — mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?

— Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut onnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri etu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka, sire?

— Tunnen, — vastasi Henrik. — Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen pitkää saamaan kokea?

5.

Liigan allekirjottaminen.

Saman päivän iltana antoi Guisen herttua pääkaupungin asukkaiden kirjoittautua jäseniksi liigaan.

Suunnattomat väkijoukot riensivät kirkkoihin. Heidän eleensä olivat samalla sekä iloisia että uhkaavia, varsinkin heidän kulkiessaan eräitten sotaväenosastojen ohitse. Tuo käytös, samoinkuin heidän huutonsa, vihellyksensä ja uhkauksensa olisivat saattaneet Morvilliersin levottomaksi, ellei tämä virkamies varsin hyvästi olisi tuntenut hyviä parisilaisiansa, jotka tosin ovat ivallisia ja pisteliäitä, mutta jotka kuitenkin omasta alotteestaan eivät tee mitään pahaa, varsinkaan, ellei jokin ilkimys heitä siihen yllytä tai ellei jokin varomaton vastustaja heitä siihen vaadi.

Näkyi kuitenkin väliin yksi ja toinen joukkue, jossa ruostuneita miekkoja hieman tupestaan kohotettiin. Varsinkin silloin, kun he kulkivat sellaisten talojen ohi, joissa jokin hugenotti asui. Silloin he huusivat: Pyhä Bartolomeus! Roviolle kerettiläiset!

Näitten huutojen vuoksi ilmestyi ikkunaan jokin vanha palvelija tai pappi, ja portit ja ovet visusti suljettiin. Ylpeinä siitä, että olivat saaneet säikäytetyksi itseään aremman pelkurin, riensivät porvarit voittokulkuaan jatkamaan.

Etenkin l'Arbre Secin kadulla oli tungos hirveä. Väkijoukko koetti meluten tunkeutua erään kirkkaasti valaisevan lyhdyn luo. Se riippui muutamassa kyltissä, jonka lukijamme ehkä tuntevat, kun mainitsemme, että kyltti kuvasi kanaa sinisellä pohjalla ja että siihen alle oli kirjoitettu: Kaunis tähti.

Talon kynnyksellä seisoi muuan mies, ruudukas pumpulilakki päässään. Toisessa kädessään hän piteli paljastettua miekkaa ja toisessa heilutteli jo puolittain täytettyjä paperilappuja ja huusi lakkaamatta:

— Tulkaa, tulkaa tänne, urhokkaat katolilaiset! Käykää sisälle "Kauniin tähden" ravintolaan, sillä täällä tapaatte hyvää viiniä ja iloisia kasvoja! Tulkaa! Tänä yönä tullaan hyvät seulomaan erilleen pahoista. Huomisaamuna voidaan vehnä erottaa akanoista. Tulkaa, hyvät herrat! Te, jotka osaatte kirjoittaa, tulkaa kirjoittamaan! Ja te, jotka ette taida kirjoitusta, tulkaa tekin ja antakaa nimenne joko minun, mestari La Hurièren, taikka avustajani herra Croquentinin kirjoitettavaksi.

Herra Croquentin, nuori nulikka valkea mekko yllään ja vyössään puukko sekä kirjoitusneuvot, merkitsi tosiaankin jo edeltäpäin ylös naapurien nimiä ja ensimäiseksi niistä isäntänsä, mestari La Hurièren.

— Eläköön messu, hyvät ystävät! — kirkui täyttä kurkkua "Kauniin tähden" ravintolan isäntä. — Eläköön pyhä uskonto, eläköön messu, vuuh!

Hän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä tuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien iltapäivällä.

Seuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä, itse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat kirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin tehtäväksi.

Asia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun Sanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se olisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli uskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta riitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet tunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat hiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään hoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat läheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.

Kun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi, haetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen ylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan ajatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän niin kauvan oli tavotellut.

Nyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi. Tyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin pääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin kädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman korkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden. Sen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle henkilölle.

— Chicot! — luki seuraava kirjoittaja. — Osasipa se pirun herra kirjoittaa koreasti!

Chicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen seuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä. Kirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti mestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut avustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti Chicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen hänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän nimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän La Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.

La Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut leikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas jotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään tarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen miekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin miekaniskuihin, jolloin "Kauniin tähden" isäntä hyvinkin pian olisi saanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku nykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja Maugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin pyssynsä.

— No, no, — virkkoi kuningas. — Mitä on tekeillä? Hyvät katolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa esimerkkiä!

— Jalo herra, — sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta kuningasta, — kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan lurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan nimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä enemmän.

La Hurièren huomio kääntyi nyt uusien innokkaiden katolilaisten saapumiseen, ja hän joutui pian tunkeutuvan väkijoukon vuoksi erilleen kuninkaasta ja Chicotista, jotka nyt olivat nousseet vastapäätä olevalle rapulle.

— Kylläpä uskonnon asialla on tänä iltana harrastusta minun hyvän kaupunkini kaduilla! — virkahti Henrik.

— On, sire. Mutta se on kerettiläisille vaarallista, ja teidän majesteettinnehan tietää, että teitäkin pidetään sellaisena. Katsokaahan vain tuonne vasemmalle!

— Ahaa! Mayennen leveä suu ja kardinaalin terävä kärsä.

— Vaiti, sire! Silloin on hyvät valtit käsissä, kun tietää vihollistensa olinpaikan ja kun viholliset eivät tiedä, missä me olemme.

— Luuletko sitten, että minun pitäisi jotain pelätä?

— Voi, hyvä jumala, eihän tuollaisessa väentungoksessa voi mennä vastuuseen mistään! Jollakin saattaa olla taskussaan veitsi, joka huomaamatta pistetään naapurin vatsaan, tietämättä edes oikein syytäkään, ja naapuri heittää tuossa tuokiossa henkensä. Menkäämme siis jollekin toiselle taholle, sire.

— Onkohan kukaan minua nähnyt?

— Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte tänne vähänkin pitemmäksi aikaa.

— Eläköön messu, eläköön messu! — huusi nyt ihmisvirta, joka tulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla l'Arbre Secin kadulle.

— Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen herttua! — huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.

— Hohoo! Mitä nuo huutavat? — pääsi Henrik III:lta, ja hän rypisteli kulmiaan.

— Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää takaisin Louvreen, sire.

— Tuletteko mukaan?

— En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron! Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen, vieläpä hauskakin.

— Mihin sinä sitten menet?

— Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa, että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt! Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä. Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.

— Mitä hälinää tuo on? — virkkoi äkisti kuningas. — Miksi ne noin juoksevat Pont-neufiin päin?

Chicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin kirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan jotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin kadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon kunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla ratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä kuningas seisoi.

— Ohoo! — pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. — Sanoin äsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en tarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.

— Saarnaaja aasin selässä! — virkkoi Quélus.

— Miksikä ei poikani?

— Kumpiko noista on pappi? — kysyi Henrik. — Nehän puhuvat kumpikin samalla kertaa.

— Alimainen on kaunopuheisempi, — vastasi Chicot, — mutta ylempänä oleva puhuu paremmin ranskankieltä. Kuulehan, Henrik, kuulehan!

— Hiljaa! — huudettiin joka puolelta. — Hiljaa! Kaikki olivat ääneti. Keräännyttiin piiriin munkin ja aasin ympärille, ja munkki alotti puheensa.

— Hyvät veljet, — sanoi hän, — Parisi on jalo kaupunki. Parisi on Ranskan kuningaskunnan ylpeys, ja parisilaiset ovat sukkelata väkeä, niinkuin laulussa sanotaan.

Munkki alkoi nyt täyttä kurkkua laulaa:

Parisilainen, ystäväni, se pirultakin voiton vie.

Tätä laulua kuullessaan alkoi aasi niin äänekkäästi ja itsepäisesti säestää, että se keskeytti ratsastajan, ja väkijoukko rämähti nauramaan.

— Ole vaiti, Panurge, ole vaiti! ärjyi munkki. — Sinä saat puhua myöhemmin, anna minun nyt ensin puhua. Hyvät veljet, jatkoi saarnamies, — maa on murheenlaakso, jossa ihmisen useimmiten täytyy virvoittautua kyyneleillään.

— Hänhän on juovuksissa! — virkkoi kuningas.

— Minä, joka teille puhun, — jatkoi munkki, — minä palaan maanpaosta, niinkuin muinoin heprealaiset Babelin vankeudesta, ja Panurge ja minä elämme nyt vain almuista ja kieltäymyksistä.

— Kuka on Panurge? — kysyi kuningas.

— Luultavasti hänen luostarinsa esimies, — vastasi Chicot. — Mutta vaiti, kuunnelkaamme häntä. Tuo kunnon mies minua huvittaa.

— Ja ketä minun on siitä kiittäminen, hyvät ystävät? Kas, ei ketään muuta kuin Herodesta. Te tiedätte, ketä minä Herodeksella tarkoitan.

— Ja sen tiedät sinäkin, poikani, — sanoi Chicot. — Olenhan minä sinulle sen selvittänyt.

— Kiitos! — vastasi kuningas.

— Veljet, — jatkoi munkki, — katsokaas, tässä on minun aasini, jota minä rakastan kuin karitsaa. Hän voi teille sanoa, että me kolmessa päivässä olemme matkustaneet tänne Villeneuve-le-Roista ollaksemme saapuvilla tämän päivän suurissa juhlallisuuksissa. Entä miten me olemme matkustaneet? Niin:

On pussi tyhjä ja kurkku kuiva.

Mutta me emme ole Panurgen kanssa siitä välittäneet. Mitä tapahtuu täällä nykyisin, hyvät veljet? Tänäpäivänäkö Herodes pannaan viralta? Tänäänkö veli Henrik teljetään luostariin?

— Kuulkaapas! — virkkoi Quélus. — Minun tekisi mieleni hakata tuo viinitynnyri kappaleiksi. Vai mitä siitä arvelet, Maugiron?

— Ah! — murahti Chicot. — Ei maksa vaivaa suuttua niin vähästä, Quélus. Käyhän kuningas joka päivä luostarissa. Usko pois minua, Henrik, ellei sinulle tehdä mitään pahempaa, niin ei sinulla ole valittamisen syytä, vai kuinka, Panurge?

Kuultuaan nimeänsä mainittavan luimisti aasi korviaan ja alkoi rääkyä täyttä kurkkua.

— Häh, Panurge, häh! kiljui munkki. — Onko sinussakin intohimoja? Hyvät herrat, — jatkoi hän, minä läksin Parisista kahden matkatoverin seurassa: Panurgen, tämän aasini, ja Chicotin, joka on hänen majesteettinsa hovinarri. Hyvät herrat, voitteko sanoa, mihin ystäväni Chicot on joutunut?

— Ahaa! — virkahti kuningas. — Tuo siis onkin sinun ystäväsi.

Quélus ja Maugiron räjähtivät nauramaan.

Onpa sinulla miellyttävä ystävä, — sanoi kuningas, — ja varsin kunnioitustaherättävä. Mikä on hänen nimensä?

— Hän on Gorenflot, se sama Gorenflot, josta herra Morvilliers mainitsi pari sanaa.

— Hänkö siis puhui Pyhän Genovevan luostarissa?

— Hän juuri.

— Jos niin on asia, niin minä hänet hirtän.

— Mahdotonta.

— Mistä syystä, jos saan kysyä?

— Koska hänellä ei lainkaan ole kaulaa.

— Hyvät veljet, — jatkoi Gorenflot, — te näette minussa todellisen marttyyrin. Veljet, se asia, jota nyt tällä hetkellä puolustetaan, on minun asiani tai, oikeammin sanoen, kaikkien hyvien katolilaisten asia. Te ette tiedä, mitä maaseuduilla tapahtuu ja mitä hugenotit suunnittelevat. Meidän täytyi Lyonissa surmata niistä muuan, joka yllytti kapinaan. Niinkauvan kuin niitä käärmeen sikiöitä Ranskassa löytyy, eivät oikeinajattelevat saa hetkenkään rauhaa, Hävittäkäämme siis perinjuurin hugenotit. Aseisiin, veljet, aseisiin!

— Aseisiin! — toistivat useat äänet.

— Kautta jumalan! — murahti kuningas. — Järjestäkää asiat niin, että tuo humalainen pitää suunsa kiinni, tai panee hän muutoin toimeen uuden Bartolomeuksen yön.

Chicot tempasi pyssyn Quélus'en kädestä, hiipi hiljaa munkin selän taa ja antoi hänelle aikamoisen iskun hartioihin.

— Murha, murha! — kirkui munkki.

— Mitä! Sinäkö se oletkin? — huudahti Chicot ja pisti päänsä munkin kainalon alitse. — Mitäpä sulle kuuluu?

— Auttakaa minua, herra Chicot, auttakaa minua! — rääkyi Gorenflot. — Uskonnon viholliset tahtovat minut tappaa, mutta minäpä en kuole, vaan on minun ääntäni ensin kuultava: kuolema bearnilaiselle! Polttoroviolle hugenotit!

— Pidäppä suusi kiinni, senkin nauta!

— Helvettiin kaikki gascognelaiset! — huusi munkki.

Samassa napsahti Gorenflotin hartioihin niin naseva kepinisku, että hän parahti tuskasta. Chicot vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen. Iskun antanut mies pujahti tuon aimo kuvituksen jälkeen sankan väkijoukon sekaan.

— Ken meidän gascognelaisten puolesta noin perusteellisesti kostaa? — ajatteli Chicot itsekseen. — Olikohan se ehkä joku minun omia maanmiehiäni? Siitäpä pitäisi saada selko.

Ja hän alkoi juosta lyöjän perästä, joka, muuan toinen mies seurassaan, poistui rantakadulle päin.

6.

Prinssi ja ystävä.

Guisen herttua oli kehottanut Anjoun herttuaa kävelemään sinä samana iltana väkijoukkojen seassa. Se kehotus oli kovin pelästyttänyt tuota pelkuriruhtinasta. Frans näet oli käärmettäkin varovaisempi. Kun hänen oma etunsa kuitenkin vaati omin silmin näkemään, mitä sinä iltana tapahtui, päätti hän seurata kehotusta, mutta varoi myös menemästä palatsinsa ulkopuolelle ilman riittävää tukea. Ja samoinkuin kaikki ihmiset ottavat suojakseen parhaimmat aseensa, niin meni nyt herttuakin hakemaan parasta miekkaansa, joka oli Bussy.

Herttua oivalsi, että hänen täytyi olla hyvin varovainen, sillä tuon Monsoreau-jutun perästä oli Bussy ollut juro ja nurpea. Ja Frans kyllä itselleenkin tunnusti, että jos hän olisi ollut Bussyn sijassa ja jos hänellä olisi ollut Bussyn rohkeus, olisi hän ollut enemmänkin kuin harmissaan sellaista ruhtinasta kohtaan, joka niin julmasti oli hänet pettänyt.

Bussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo enemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja, menehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet, jotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri omalle sukupuolelleen vaarallisimmat.

Suru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan esiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja olipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt tuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka hän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän pitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä ei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut, miten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.

— Ah! — huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa Dianalta katsetta itselleen, — naiset ovat viekkaita ja rohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin pettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden velan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin pelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen niin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi sydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää. Olisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä, kreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en rakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut parannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti rakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä en häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.

Raivo sydämessään hän riensi pois.

Hänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja piirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa. Otsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.

Ulosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen peiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.

— Voi! — ajatteli hän. — Olenhan hullu tehdessäni itseni inhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii! Mutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt minusta voiton?

— Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa upottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua näkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet neljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa miekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat, kukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen rakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa kuin hänen välinpitämättömyytensä!

— Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi jollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset yleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin kaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka kuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti, tahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.

Tiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle, sillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes tervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka niin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään, mutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.

Kotiin päästyään istui kreivi monta tuntia huomaamatta, että saman huoneen toisessa päässä istui mies, joka tarkasteli häntä tekemättä pienintäkään liikettä ja sanaakaan sanomatta.

Vihdoin tunsi Bussy ruumiissaan jäätävää puistatusta. Hän ojentausi äkisti suoraksi ja hänen päänsä vaipui toista olkapäätä vasten.

Mies, joka oli häntä tarkastellut, nousi heti ylös ja meni hänen luokseen.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — teissä on kuumetta.

Kreivi kohotti päätään. Hänen otsansa oli purppuranpunainen.

— Vai sinä se oletkin, Remy, — vastasi hän.

— Minä, herra kreivi. Olen odotellut teitä täällä.

— Täälläkö? Ja mitä varten?

— Koska ihmiset eivät pysy kauvan siinä paikassa, jossa he kärsivät.

— Kiitos, hyvä ystävä! — sanoi Bussy ja tarttui nuoren miehen käteen.

Remy piteli käsiensä välissä tuota pelottavaa kättä, joka nyt lapsenkin kättä voimattomampi, ja painoi sitä hellästi ja kunnioittavasti sydäntään vasten.

— Kreivi, — virkkoi hän, — jos haluatte, että kuume teidät voittaa, niin olkaa vaan jalkeilla. Jos taas tahdotte sen voittaa, niin ruvetkaa pitkäksenne ja luetuttakaa itsellenne jotain hyvää kirjaa, josta voitte saada virvoitusta ja voimia.

Kreivi seurasi ystävänsä neuvoa.

Koko seuraavan päivän oli Remy kreivin vuoteen vieressä. Hänellä oli kaksinkertainen velvollisuus: lääkitä sekä ruumista että sielua. Mutta sitä seuraavana päivänä, siis samana, jolloin Guisen herttua saapui Louvreen, oli Remy poissa.

Hän on väsynyt, — ajatteli Bussy. — Ja luonnollistahan se onkin! Poika parka! Hän tarvitsee raitista ilmaa ja auringonpaistetta.

Niin kului päivä. Remytä ei näkynyt. Bussy kävi kärsimättömäksi.

— Voi, voi! — vaikeroi hän useamman kerran. — Ja minä kun luotin myötätuntoon ja ystävyyteen! Ei, tästälähin en luota enää mihinkään.

Illempana kuuli Bussy kovanpuoleista ääntä etumaisesta huoneesta.

Muuan palvelija riensi hämmästyneenä sisälle ja ilmoitti:

— Hänen korkeutensa Anjoun herttua.

— Tulkoon hän sisälle, — sanoi Bussy kulmiaan rypistellen.

Herttua tuli.

— Täällä sinun luonasi on liian pimeätä, Bussy, — virkkoi herttua. — Se saattaa sinut raskasmieliseksi.

Bussy oli vaiti. Hän halveksi niin, ettei tahtonut puhua.

— Oletko sitten todellakin sairas, — jatkoi herttua, — koska et minulle vastaa?

— Olen tosiaankin kovin sairas, armollinen herra, — mutisi Bussy.

— Siitäpä syystä sinua ei ole näkynytkään pariin päivään luonani, — sanoi herttua.

— Aivan niin, armollinen herra, — vastasi Bussy.

Näistä lyhyistä vastauksista nyrpeissään käveli prinssi pari kierrosta lattialla ja katseli seinillä riippuvia kuvatauluja.

— Sinulla on ylen kaunis palatsi, Bussy, — huomautti herttua.

Bussy ei vastannut.

— Hyvät herrat, sanoi nyt herttua seuralaisilleen, — siirtykää tuonne etuhuoneeseen, sillä minun Bussy parkani on hyvin sairas. Mutta miksei ole lähetetty hakemaan Mironia? Kuninkaan lääkäri ei ole Bussylle hyvä.

— Kuulehan, Bussy, vaivaako sinua jokin suru? — kysyi herttua miltei hellällä äänellä.

— En tiedä, — vastasi Bussy.

Herttua tuli lähemmäksi, aivan niiden rakastajain tavoin, jotka nöyrtyvät ja muuttuvat kohteliaiksi samassa määrässä kuin niitä aletaan vieroa.

— Sanohan se minulle, Bussy.

— Voi, mitä pitäisi minun teille sanoa, armollinen herra?

— Sinä olet minulle vihoissasi, vai kuinka? — lisäsi prinssi matalalla äänellä.

— Minäkö vihoissani? Ja mistä sitten? Sitäpaitsi ei ruhtinaisiin vihastuta. Mitä se hyödyttäisi?

Herttua oli vaiti.

— Mutta, — sanoi nyt Bussy vuorostaan, — me hukkaamme aikaa saivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!

Herttua katsahti Bussyyn.

— Te tarvitsette minua, eikö niin? — kysäsi Bussy ihan kursailematta.

— Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?

— Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin kerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne luokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette rakasta ketään.

— Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!

— Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra, mitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan palvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu häntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla valmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!

Herttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.

— En tahdo sinulta mitään, Bussy, — vastasi hän. — Sinä erehdyt otaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin vain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin olevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni katselemaan vähän kaupunkia.

— Eikö Aurilly ole mukananne? — kysyi Bussy.

— Hänhän on luutunsoittaja!

— Voi, armollinen herra, te ette arvostele riittävän suuriksi hänen kaikkia ominaisuuksiaan. Minä luulin, että hänellä teidän luonanne oli muita tehtäviä. Ja onhan teillä, paitsi Aurillya, vielä kymmenen tai kaksitoista muuta ylimystä, joiden miekkain kuulen kalskahtelevan tuolla vierashuoneessa. Oviverhoa siirrettiin hiljaa syrjään.

— Ken siellä on? — kysyi herttua ylpeästi. — Kuka rohkenee ilmoittautumatta tunkeutua siihen huoneeseen, jossa minä olen?

— Minä, Remy, — vastasi tulija ja astui suorana ja arkailematta lähemmäksi.

— Kuka on Remy? — kysyi herttua.

— Minä olen lääkärinä täällä, armollinen herra, — vastasi nuori mies.

— Remy, — sanoi Bussy, — on enemmänkin kuin lääkäri, armollinen herra. Hän on ystäväni.

— Haa! — hohotti herttua närkästyneenä.

— Oletko kuullut, mitä hänen korkeutensa haluaa? — kysyi Bussy, aikoen nousta ylös sängystä.

— Olen, että teidän muka pitäisi lähteä hänen mukaansa, mutta…

— Mitä "mutta"? kysäsi herttua.

— Mutta te ette saa lähteä hänen korkeutensa mukaan, kreivi.

— Mistä syystä? — huusi Frans.

— Koska ulkona on liian kylmä, teidän korkeutenne.

— Liianko kylmä? — toisti herttua, hämmästyneenä siitä että häntä uskallettiin vastustella.

— Aivan liian kylmä. Ja kun minun kerran kreivin terveydestä täytyy vastata hänen ystävilleen ja varsinkin omalle itselleni, niin kiellän minä häntä ulosmenemästä.

Bussy aikoi siitä huolimatta nousta sängystään, mutta Remy puristi merkitsevällä tavalla häntä kädestä.

— No niin, — sanoi herttua, — koska hänelle ulosmenemisestä olisi niin suurta vaaraa, niin jääköön hän kotiin.

Ja ylenmäärin kiukustuneena astui hänen korkeutensa pari askelta ovea kohti. Bussy ei liikahtanut.

— Onko siis päätöksesi luja? — kysyi herttua.

— Etkö siis tahdo tulla mukaan?

— Te kuulitte, armollinen herra, — vastasi Bussy, — että lääkäri sen kieltää.

— Sinun pitäisi kääntyä Maronin puoleen, Bussy. Hän on taitava lääkäri.

— Teidän korkeutenne, minä pidän lääkäriä, joka samalla on ystäväni, kaikkein oppineintakin parempana, — selitti Bussy.

— Vai niin. Jää hyvästi!

— Hyvästi, armollinen herra! Herttua poistui kovaa kolinata pitäen.

Hän oli parahiksi ehtinyt mennä, kun Remy kiiruhti sairaan luo.

— Kas niin, armollinen herra, — virkkoi hän, — nouskaapa nyt ylös.

— Mitä varten minä nousisin ylös?

— Tekemään pienen kävelymatkan minun kanssani. Täällä sisällä on liian lämmintä.

— Mutta sinähän juuri äsken sanoit herttualle, että ulkona oli liian kylmää.

— Hänen mentyään on lämpömäärässä tapahtunut muutos.

— Kuinka? — huudahti Bussy ja nousi uteliaana ylemmäksi.

— Juuri niin, — vastasi Remy, — minä olen nyt varma siitä, että ulkoilma on teille erinomaisen terveellinen.

— Sitä en totisesti ymmärrä, — sanoi Bussy.

— Ymmärrättekö sitten niitä lääkkeitäkään, joita teille annan? Mutta tehän nautitte niitä kuitenkin? Siis ylös ja pian! Kävely Anjoun herttuan kera olisi ollut vaarallista. Kävely lääkärin kanssa sen sijaan hyödyttää. Pankaa mieleenne, sen sanon minä teille. Vai ettekö enää luotakkaan minuun? Siinä tapauksessa on parasta, että annatte minulle eron.

— Lähdetään sitten, — sanoi Bussy, — koskapa kerran niin tahdot.

— Tahdon, se on ihan välttämätöntä.

— Mihinkäs me menemme?

— Erääseen kaupunginosaan, jonka ilmaa tänään olen tutkinut ja joka on kerrassaan verraton lääke teidän sairaudellenne, armollinen herra.

Bussy pukeutui. Sitten he läksivät palatsista.

7.

Kohtaus

— Onpa merkillistä, — virkkoi Bussy hetken kuluttua, — että sinä saatat minut tänne Grange-Batelièren suomaille ja väität tätä kaupunginosaa terveelliseksi!

— Olkaa kärsivällinen, armollinen herra. Vielä hetken kuljettuaan kysäsi Bussy: Mihinkä me menemme?

— Näettekö tuon pienen kirkon tuolla? — sanoi Remy Bussyn kysymykseen vastaamatta. — Voinpa miltei vannoa, ettette koskaan tätä ennen ole sitä huomannut.

— Enpä tosiaankaan ole milloinkaan pannut sitä merkille, — vastasi Bussy.

Bussy oli yksi niitä monia ylimyksiä, jotka eivät koskaan olleet käyneet tuossa Sainte Marie l'Egyptienne pikku kirkossa.

— No niin, armollinen herra, — jatkoi Remy, — mennäänpä sinne sisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.

Bussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen hymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet kirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu, joita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta kirkko iltahartautta varten oli valaistu.

Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään pois!

— Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.

Remy piteli Bussya käsivarresta.

— Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.

— Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

— Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette, armollinen herra?

Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.

Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.

Bussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä ristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin askeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa voimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan silkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan kaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn ajattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin yksi ainoa sellainen olento.

Remyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi Bussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt hänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.

Bussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon jälkeen.

Gertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta eräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.

Bussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.

— No, kreivi, — virkkoi Remy, — täytyykö minun nyt polkea teidän kantapäillenne?'

— Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin ja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen katsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka nyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori ja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin lukkoon.

Kello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten päiväin iltoja.

Bussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien ympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa lehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja poimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet irti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta kuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.

Bussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud olivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti päätään.

— Herra kreivi, — lausui hän väräjävin äänin, — kerskaileminen olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei ollut sattuma.

— Ei, hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Remy oli vienyt minut kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten tiennyt mitään…

— Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, — keskeytti Diana surullisena. — Tiedän, että herra Remy on vienyt teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — sitä hänen ei tarvinnut tehdä… Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.

— Se oli kova sana, herra kreivi, — kuiskasi Diana päätään pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. — Tahdotteko saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?

— Voi, hyvä rouva!

— Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan minun kiitokseni.

— Rouva kreivitär!…

Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut ajatella eikä puhua.

— Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, — jatkoi Diana yhä enenevällä lämmöllä, — että en ole kiittämätön enkä muistamaton. Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.

— Voi, hyvä rouva, — huoahti Bussy, — minkävuoksi puhutte noin?

— Minä tiedän, — jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi, sillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, — tiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen. Minä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan antaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten minun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun sydämeni tunteet!

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää sairaana.

— Minä tiedän sen, — vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen koko osanottavaisuutensa, — ja minä kärsin siitä enemmän kuin te, sillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että…

— Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se oli enemmänkin kuin totta!

— Minä siis olen, kreivi, — jatkoi Diana, — tehnyt voitavani. Olen nyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani teille ijäti myötätuntoinen… Uskotteko, että puhun sydämeni sisimmästä?

Bussy pudisti surumielisenä päätään.

— Epäilettekö minun puhettani? — kysyi Diana.

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — ystävyyttään osottavat ihmiset ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen saapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te tiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes ainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun tietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä, hyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin olette minua nähnyt.

Diana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se koski Bussyn sieluun asti.

— Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, — puhui hän, — te olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?

— Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?

— Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.

— Purkaminen oli mahdotonta.

— Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne valvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.

— Juuri se minua pelotti, — virkkoi hän.

— Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain, millaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut toisen oma!

— Hyvä herra, — vastasi kreivitär arvokkaasti, — te ette voi aavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.

— Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun Monsoreaun nimeen.

— Niinkö luulette? — sammalsi Diana. — Niinpä onkin parempi!

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui alas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.

— Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen olin, eli ventovieras, — sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.

— Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.

— Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.

— Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.

Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä onnestaan?

— Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden asuntomme ympärillä.

— Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku talostanne?

Mitä! — huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, — siis te ette ollutkaan se mies?

— Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.

— No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä minua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota tuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen vapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä teiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi vaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä olen.

— Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.

— Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on sanomista, — jatkoi Diana. — Peläten tuota miestä, jota me emme tunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että minun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, — lisäsi hän ja ojensi kätensä Bussylle, — senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää tätä keskustelua minun kanssani viimeisenä… Huomenna minä matkustan Méridoriin.

— Te matkustatte! huudahti Bussy.

— Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä muuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi inhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani antautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin virkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä onnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä kreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!

Bussy kätki kasvonsa käsiinsä.

— Nyt on minusta tullut loppu! — mutisi hän.

— Mitä te puhutte? — huudahti Diana ja nousi ylös.

— Katsokaas, — vastasi Bussy. — Minä sanon, että tuo mies, joka on syypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat toivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä edes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne teidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain jumaluutta… tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa siitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.

— Voi, herra kreivi!

— Se konna! — huusi Bussy. — Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on saanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan päällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!

Voi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se on ehkä hänelle anteeksiannettavaa…

— Anteeksiannettavaako? Puolustatteko siis häntä?

— Voi, jos te tietäisitte! — huokasi Diana ja peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin peläten, että Bussy pimeästä huolimatta huomasi hänen punastumisensa.

— Josko minä tietäisin? — toisti Bussy. — Voi, hyvä rouva, minä tiedän vain yhden asian, sen nimittäin, ettei sen, joka on teidän puolisonne, koskaan pitäisi muistaa saaneensa omakseen kokonaisen maailman.

— Mutta, — virkkoi Diana hiljaa ja änkyttäen, — entäpä jos te, herra kreivi, petyttekin. Entäpä jos hän ei olisikaan puolisoni?

Näin sanoen kosketti tuo nuori nainen kylmällä kädellään Bussyn kuumeisen polttavia käsiä, nousi ylös, hypähti pois kevyesti kuin varjo ja hävisi Gertrudin keralla, ennenkuin Bussy ehti kättänsäkään ojentaa häntä siitä estääkseen.

Remy ehti juuri parahiksi paikalle pidättämään häntä. Hän sai Bussyn istahtamaan sille samalle penkille, jolta Diana juuri äsken oli lähtenyt.

8.

Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.

Kello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti puoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että Anjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei herättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen hälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.

Siitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki kello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus ilmoittamaan:

— Sire, hän on jo tullut.

— Mitä tekee Maugiron? — kysyi kuningas.

— Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.

— Ooh, siitä ei ole pelkoa, — arveli kuningas. Siinä tapauksessa, — sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta toimimaan, — siinä tapauksessa, sire…

— Siinä tapauksessa, — toisti kuningas levollisesti, — annamme me hänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?

— Herra Monsoreau ja me muut.

— Entä Bussy?

— Hän ei ole siellä.

Hyv'on! — sanoi kuningas varsin tyytyväisenä.

Mitä teidän majesteettinne käskee? — kysyi Quélus.

Sano d'Epernonille ja Schombergille, että he mahdollisimman pian menevät käskemään Monsoreauta puheilleni.

Quélus kumarsi ja täytti tehtävänsä sillä joutuisuudella, minkä vain viha ja kostonhalu voivat aikaansaada.

Viiden minuutin kuluttua tulivat sisälle d'Epernon ja Schomberg. Kohta sen jälkeen saapui myöskin Monsoreau.

— Vartiokapteeni on ilmoittanut minulle sen kunnian, että teidän majesteettinne haluaa minua puhutella, lausui ylihovijahtimestari kumartaen.

— Haluan, — vastasi Henrik. — Ollessani illalla kävelyllä pälkähti kirkkaan ilman vuoksi päähäni, että me tässä ihanassa ilmassa voisimme huomisaamuna järjestää kunnon metsästysretken. Nyt on vasta keskiyö. Matkustakaa siis heti Vincennesiin, herra kreivi, ja etsikää sieltä metsäpeuran jäljet. Huomenna aiomme sen sitten metsästää.

— Mutta, sire, — huomautti Monsoreau, — minä luulin, että teidän majesteettinne huomenna ottaisi vastaan Anjoun ja Guisen herttuat nimittääkseen liigan päällikön.

— No, hyvä herra, vieläkö muuta? — kysyi kuningas niin ylevällä äänellä, että siihen oli vaikea vastata.

— Siitä syystä, sire… ei ehkä riittäisi aikaa.

— Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra ylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan heti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja järjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää siis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä avaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin kuninkaan nimessä kiinni.

Ylihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. — Se on siis vain jokin kuninkaan päähänpisto? — virkkoi hän ylimyksille heidän yhdessä poistuessaan.

— Niin, — vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi piankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.

— Ahaa! — mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan huoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi mitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Mutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen. Quélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän hetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja kuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa aiheettomaksi.

Kun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:

— Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.

— Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.

— Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, — vastasi kuningas.

Ylimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan perässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien kautta herttuan huoneisiin.

Muuan kamaripalvelija vartioi käytävässä, mutta ennenkuin hän ehti rientää herransa luo, oli Henrik omin käsin tarttunut häneen kiinni ja käskenyt hänen vaikenemaan ja luovuttanut hänet seuralaistensa huostaan. He sulkivat miehen erääseen sivuhuoneeseen.

Niin ollen sai kuningas itse avata oven siihen huoneeseen, jossa Anjoun herttua oleskeli.

Herttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin suloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä olivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja ylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu. Guisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan tekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin kuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.

Viereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen herttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu kehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven avautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi kuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen merkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat rypyssä ja sanaakaan sanomatta.

— Sire, — sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän majesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta…

— Että se teitä pelästyttää, eikö min? — sanoi kuningas. — Sen kyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä. Elä nouse ylös.