SISÄLLYS: (continued 5)

— Vaatikoon vain! — vastasi Mayenne. — Veljemme kardinaali on ottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää luopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja on siis arvoton hallitsijaksi.

— Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?

— Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.

— Hyvä on.

— Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme hyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä paikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.

— Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, — tuon kaiken olen ottanut huomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti hyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja vapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä sanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta pelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.

— Sen tekee kenraali, — virkkoi Mayenne, — ja on kyllä ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme kahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa aseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden ajan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me, jos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista käytävää myöten.

— Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?

— Samaa mitä muulloinkin: kun vaara on kysymyksessä, väistyy hän aina. Ja nyt hän on mennyt kotiinsa, jonne hän, ollen hyvässä turvassa Bussyn ja Monsoreaun takana, odottaa uutisia.

— Hänen pitäisi kuitenkin olla täällä eikä kotonaan.

— Olet erehdyksissä, veljeni, — vastasi kardinaali. — Jos molemmat veljekset vangittaisiin, pitäisivät sitä rahvas ja aateli salajuonena kuningassukua vastaan. Meidän tulee olla varovaisia, ettemme näyttäisi vallananastajilta. Me saamme kruunun perintöoikeuden nojalla, siinä kaikki. Kun jätämme Anjoun herttuan rauhaan ja leskikuningattaren asemilleen, niin kaikki puolustajamme meitä siunaavat ja ihailevat. Ei kenelläkään ole meistä mitään sanomista. Ainoa seuraus on vain se, että Bussyn ja sadan muun yhtä hyvät miekat kohotetaan meitä vastaan.

— Ah, Bussylla on huomenna kaksintaistelu suosikkien kanssa.

— Ne hän surmaa kaikki, siitä saamme olla iloiset. Sittemmin valtaamme hänet puolellemme. Minä nimitän hänet armeijan kenraaliksi Italiaan, jossa sota epäilemättä piakkoin puhkee. Bussy on voimakas persoonallisuus, ja minä häntä suuresti kunnioitan.

— Ja todistaakseni, että minä pidän häntä yhtä suuressa arvossa, lupaan minä leskeksi tultuani mennä hänen kanssaan naimisiin, — sanoa sukasi herttuatar.

— Naimisiin hänen kanssaan! — huudahti Mayenne.

— Minua paljo ylhäisemmätkin naiset ovat tehneet hänelle vielä enemmänkin, vaikka hän siihen aikaan ei ollutkaan mikään armeijan päällikkö.

— Nyt toimintaan! — sanoi Mayenne. — Niistä asioista saamme keskustella myöhemmin.

— Kuka on nyt kuninkaan luona? — kysyi Guisen herttua.

— Priori ja veli Gorenflot luullakseni, — vastasi kardinaali. — Hän ei saa nähdä muita kuin tuttuja kasvoja; muuten se voisi herättää hänessä epäluuloja. Nyt hän ensin katselee alttaria hautakappelissa ja rukoilee pyhäinjäännöksiä. Sitten lausuu priori hänelle muutamia heliseviä sanoja maallisesta turhuudesta, minkä jälkeen veli Gorenflot, joka tuonnoin piti sen kuuluisan puheensa liigalle, koettaa houkutella häntä suostumaan siihen, johon emme mielellämme tahtoisi häntä pakottaa.

— Sillä tavoin onnistuminen olisi tietysti paljo parempi, — sanoi herttua miettiväisenä.

— Niinpä kyllä. Henrik on taikauskoinen ja heikko, — virkkoi Mayenne. — Minä menen takuuseen siitä, että hän helvetin pelosta tulee taipumaan.

— Mutta minä, jatkoi herttua, — en ole niinkään varma asiasta kuin sinä. Me olemme nyt kuitenkin laskeneet pyydyksemme likoon emmekä voi enää peräytyä. Jos priorin yritykset ja Gorenflotin houkutukset epäonnistuvat, täytyy meidän turvautua viimeiseen keinoon, s.o. säikäyttää häntä.

Samassa kajahti kellon kumahdus holvissa, jonne hämärä jo alkoi laskeutua.

— Kuningas on menossa hautaholviin, — sanoi Guisen herttua. No, niin, Mayenne, meidän on huudettava ystävillemme ja näytettävä taas munkeilta.

Pian peittivät taas kapusongit noita rohkeita otsia, säteileviä silmiä ja syviä arpia. Sitten alkoi kolmen- tai neljänkymmenen miehen suuruinen munkkijoukko kolmen veljeksen johtamana lähetä hautaholvia.

44.

Chicot ensimäinen.

Kuningas oli vajonnut syvään hartauteen, ja se ennusti Guisen herttuoiden suunnitelmille menestystä. Hän kävi hautakappelissa, mukanaan koko veljeskunta, suuteli pyhäinarkkua ja löi kunkin toimituksen lopussa rintoihinsa ja lauloi katumuspsalmeja.

Priori alotti kehotuksensa, ja niitä kuunteli kuningas katumusta osottaen. Vihdoin priori kumarsi Henrikille ja virkkoi:

— Sire, haluatteko nyt laskea maallisen kruununne iankaikkisen jalkojen juureen?

— Haluan, — vastasi kuningas ja näytti hyvin liikutetulta. Hän oli nyt tullut kopille, jonka kynnyksellä Gorenflot keikisteli.

— Täälläkö? — kysyi kuningas.

— Juuri täällä, — vastasi paksu munkki. Henrik astui koppiin ja lausui liikutetulla äänellä:

— Hic portus salutis!

— Niin, vastasi priori, — tässä on pelastuksen satama.

— Jättäkää meidät, — sanoi Gorenflot, tehden majesteetillisen liikkeen.

Heti sulkeutuivat kopin ovet ja saapuvilla olleet poistuivat. Huomattuaan, että kopissa oli penkki, istahti kuningas siihen ja nojasi kyynärpäillään polviinsa.

— Vai olet sinä nyt täällä, Herodes, senkin pakana! Vai olet täällä, Nebukadnezar! — kirkui Gorenflot, asettaen leveät kätensä kupeilleen.

Kuningas näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

— Puhutteko minulle, veljeni?

— Puhun, kenellekäs muulle? Voiko löytyä sellaisia soimaussanoja, joita sinä et ansaitsisi?

— Veljeni! — mutisi kuningas.

— Ah! Täällä ei sinulla ole mitään veljeä. Jo kauan olen minä valmistanut puhetta… ja nyt minä sen sinulle pidän. Se on hyvien saarnaajien tavan mukaan jaettu kolmeen jaostoon: Ensinnäkin olet sinä suuri tyranni, toiseksi irstas heittiö ja kolmanneksi viraltapantu hallitsija. Näistä kolmesta asiasta minä nyt tahdon puhua.

— Viraltapantuko, veli?… — huudahti kuningas pimeästä sopestaan.

— Niin, juuri nyt viraltapantu. Täällä eivät asiat olekaan niinkuin Puolassa, etkä sinä pääse täältä pois.

— Ansa! — kirkui kuningas.

— Voi, valoisilainen! Opi tuntemaan, että kuningaskin on vain ihminen!

— Tämähän on väkivaltaa, veli, selvää väkivaltaa!

— Luuletko sitten, että me pidätämme sinut sääliäksemme sinua?

— Te käytätte uskontoa väärin, veli.

— Onko olemassa mitään uskontoa? — huudahti Gorenflot.

— Voi! — huokasi kuningas. — Kuinka voi pyhimys puhua tuollaista? Te joudutte kadotukseen!

— Kadotukseen ei jouduta!

— Tehän puhutte kuin pakana, veljeni.

— Kas niin, ei mitään siveyssaarnoja, valoisilainen! Oletko valmis?

— Mihinkä?

— Luopumaan kruunustasi. Minua on käsketty yllyttämään sinua siihen, ja sen minä nyt teen.

— Tehän teette kuolemansynnin.

— Äh! — virkahti Gorenflot, pirullinen hymy huulillaan. — Minulla on oikeus antaa syntejä anteeksi, ja minä annan itselleni tästä synnistä jo etukäteen synninpäästön. No niin, veli valoisilainen, luovu nyt vaan kiltisti kruunustasi!

— Mistä?

— Ranskan kruunusta.

— Mieluummin kuolen.

— Niinpä sitten kuoletkin… Kas, siinähän tulee priori. Tee pian päätöksesi.

— Minulla on kaartini ja ystäväni. Ne kyllä tulevat minua puolustamaan.

— Se on mahdollista. Mutta sitä ennen sinut tapetaan.

— Antakaa minulle edes yksi minuutti ajatuksenaikaa.

— Ei minuuttiakaan, ei sekuntiakaan!

— Intonne on teille eduksi, veli, — sanoi priori ja antoi kuninkaalle merkin kädellään, ikäänkuin sanoakseen tälle: pyyntöönne suostutaan. — Sitten hän taas sulki oven.

Henrik vaipui syviin ajatuksiin.

— No, — sanoi Gorenflot, — mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä noin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.

— Se on tapahtunut, — sanoi Gorenflot, — hän suostuu.

Kuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen sekaista hyminää.

— Lukekaa hänelle asiakirja, — lausui nyt muuan ääni, joka sai kuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon läpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden Gorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska näytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi vaikertaen:

— Mutta ellen nyt allekirjoita?

— Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa tuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. — Pitäkää itseänne kuolleena maailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä, joka on ollut heidän kuninkaanaan.

— Minua ei voida koskaan pakottaa, — sanoi Henrik.

— Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein. Veljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, — antaa kaikkien asestautua. Nyt on oltava valmiina.

— Mihinkä? — kysyi kuningas nöyrällä äänellä.

— Kaikkeen, — vastasi priori.

Kuninkaan epätoivo yhä enemmän ja enemmän lisääntyi.

— Valoisilainen! — huusi Gorenflot. — Ennen minä vihasin sinua, nyt minä sinua halveksin. No niin, allekirjoita heti, muuten saat kuoleman minun omasta kädestäni!

— Olkaa kärsivälliset! — pyyteli kuningas. — Sallikaa minun jättäytyä korkeimman turviin!

— Hän haluaa vielä jonkun aikaa miettiä, — sanoi Gorenflot.

— Annettakoon hänelle aikaa keskiyöhön asti, — vastasi kardinaali.

— Kiitos, sääliväinen ihminen! — huudahti kuningas epätoivoissaan. — Palkitkoon sen sinulle jumala!

— Hänellä on tosiaankin heikot aivot, — virkkoi Guisen herttua, — ja me teemme Ranskalle palveluksen erottamalla hänet kruunustaan.

Gorenflot oli alkanut syytää suustaan Henrikkiä vastaan mitä katkerimpia soimauksia ja muistuttaa häntä kaikista hänen hurjasteluistaan.

Äkkiä kuului luostarin ulkopuolelta kovaa jyrinää.

— Vaiti! — huusi Guisen herttua.

Syntyi mitä syvin hiljaisuus. Ja kohta kuultiin luostarin portilta kaikuvia kumahduksia.

Mayenne juoksi sinnepäin niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi.

— Hyvät ystävät! — huusi hän. — Aseellinen joukko on portin ulkopuolella.

— Häntä on tultu noutamaan, — sanoi herttuatar.

— Siinä yksi syy siihen, että hänen on heti allekirjoitettava, — huomautti kardinaali.

— Kirjoita nimesi alle, valoisilainen, kirjoita nimesi! — huusi Gorenflot jylisevällä äänellä.

— Tehän myönsitte minulle puoleen yöhön asti ajatusaikaa, — sanoi kuningas valittaen.

— Vai muutat sinä mielipidettäsi, kun luulet saavasi apua, — vastasi Gorenflot.

— Tietysti on minulla mahdollisuus…

— Tulla tapetuksi, niin kyllä, ellette heti allekirjoita, keskeytti herttuatar kiivaalla ja käskevällä äänellä.

Gorenflot tarttui kuninkaan käteen ja ojensi hänelle kynän. Ulkoa kuuluva melu yhä kasvoi.

— Uusi joukko on piirittänyt oikeanpuoleisen rapun, — ilmoitti muuan munkki.

— No niin, kirjoittakaa pian! — huusivat Mayenne ja herttuatar kärsimättömästi.

Kuningas tarttui kynään.

— Sveitsiläiskaarti tulee, — huudahti priori hengästyneenä. — Se on asettautunut kirkkomaan oikealle puolelle. Koko luostari on nyt piiritetty.

— Hyvä on. Me tulemme puolustautumaan, — vastasi Mayennen herttua päättäväisesti. — Minkään linnoituksen, jolla on sellainen panttivanki kuin meillä, ei koskaan tarvitse antautua armoille.

Hän on jo allekirjoittanut! — ärjyi Gorenflot, kiskaisten pergamentin Henrikin käsistä. Tämä kätki kasvonsa kapusonkiin.

— No niin, — nyt me olemme kuninkaita, — sanoi kardinaali herttualle. Pane hyvään talteen tämä kallisarvoinen asiakirja.

— Mitä meidän on tehtävä? Mitä on tehtävä? — huusi muuan esiinjuokseva munkki, jonka kaapun alta huomasi selvästi aseellisen ylimyksen. — Crillon on saapunut ranskalaisine kaarteineen ja uhkaa särkeä portit. Kuulkaa!… kuulkaa!…

— Kuninkaan nimessä! — kumahteli Crillonin kuuluva ääni. — Avatkaa!

— Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, — vastasi Gorenflot eräästä ikkunasta.

— Kuka sellaista väittää, lurjus? — kysyi Crillon.

— Minä, minä! — huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.

— Koettakaapa ampua tuota narria, — sanoi Crillon sotilailleen, — niin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.

Nähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja pudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.

— Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, — kajahti silloin kesken hiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan pystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin munkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse astunut ihan luostarin rapuille saakka.

— Kyllä, teidän majesteettinne, — vastasi Crillon ja löi jyriseviä iskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.

— Mitä te tahdotte? — kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt erääseen ikkunaan.

— Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, — sanoi sama ylevä ja rauhallinen ääni. — Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa kaivataan häntä.

— Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, — vastasi Chicot, työntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien keskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.

Guisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka hän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:

Chicot I.

— Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! — huusi hän. — Kuolema ja kirous!

— Voi! Me olemme hukassa! — änkytti kardinaali. — Paetkaamme!

— Hei! — kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta aimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!

45.

Korko ja pääoma.

Samassa kun salaliittolaiset olivat tunteneet oikean kuninkaan muuttui heidän hämmästyksensä kauhuksi, ja Chicot I:sen allekirjoittama luopumiskirja muutti heidän kauhunsa raivoksi.

Chicot heitti kaapunsa syrjään, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi, Gorenflotin paetessa mikäli taisi, liikkumattomana paikoilleen seisomaan.

Se oli hirvittävä hetki. Raivostuneet ylimykset syöksähtivät gascognelaista kohti, aikoen kostaa tämän julman pilanteon.

Mutta tuo aseeton mies ja häneen ilvehtivät kasvonsa pidättivät heitä ehkä enemmän kuin kardinaalin esitykset, joilla hän tahtoi huomauttaa tovereitaan siitä, ettei Chicotin kuolema mitään hyödyttäisi, mutta voisi sen heille sitävastoin julmasti kostaa kuningas, joka yksissä tuumin narrinsa kanssa oli heille tämän kamalan ilveilyn järjestänyt.

Siitä johtui se, että tikarit ja miekat laskeutuivat alas Chicotin edessä. Sillävälin kajahtelivat kuninkaan uhkaukset selvemmin, ja kirveeniskut tiheämpään kumahtelivat. Näytti selvältä, ettei portti voisi kauvemmin moista hyökkäystä kestää. Sitäpaitsi ei sitä vähimmälläkään tavalla koetettu ehkäistä.

Hetken harkinnan jälkeen antoi senvuoksi Guisen herttua peräytymismerkin. Se sai Chicotin hymyilemään, sillä niinä öinä, jotka hän oli viettänyt luostarissa, oli hän tutkinut maanalaisen käytävän, löytänyt oven ja ilmoittanut sen kuninkaalle, joka taas puolestaan oli sijoittanut sinne sveitsiläiskaartin päällikön Tocquenotin. Chicot saattoi siis jo edeltäpäin tietää, että liigalaiset toinen toisensa jälkeen joutuisivat satimeen.

Kardinaali poistui ensin parinkymmenen ylimyksen kera. Senjälkeen meni herttua, melkein yhtä monta munkkia mukanaan. Sitten Mayenne, jota äärettömän suuri vatsansa ja raskas ruumiinsa pidättivät viimeiseksi. Kun Mayenne ähkyen laahasi ruumistaan Gorenflotin kopin ohi, ei Chicot enää hymyillyt. Hän nauroi niin, että piteli käsillään vatsaansa.

Kymmenen minuutin ajan odotteli Chicot kuulevansa, kuinka liigalaiset peräytettäisiin takaisin maanalaisesta! käytävästä, mutta hänen suureksi kummakseen tuntuivatkin nämä poistuvan yhä kauvemmaksi.

Gascognelaisen mieleen pälkähti nyt muuan seikka, ja se sai hänet nauramisen sijasta puremaan hammasta, sillä aika kului, eivätkä liigalaiset palanneet. Olisivatko he ehkä huomanneet, että käytävän suulla oli vartioita, ja kenties löytäneet toisen ulospääsytien?

Chicot oli juuri lähtemäisillään kopista, kun samassa ovelle ilmestyi muodottoman lihava möhkäle, joka, alkaen kiemurrella hänen jaloissaan, huusi:

— Voi minua kurjaa! Voi hyvä herra Chicot! Antakaa minulle anteeksi! Antakaa anteeksi!

— Mitä ihmettä! — ajatteli gascognelainen. — Gorenflothan juoksi pois ensimäisenä ja palaa nyt yksin, vaikka hänen jo pitäisi olla matkan päässä.

— Voi hyvä herra Chicot, armollinen herra Chicot, auttakaa minua! — ulvoi munkki. - Antakaa anteeksi kelvottomalle ystävälle, joka katuu tekoaan ja polvillaan rukoilee rikostaan anteeksi!

— Mistä se johtuu, ettet sinä paennut toisten narrien mukana?

— Koska minä en mahtunut samasta paikasta kuin toiset, sillä Herra on vihassaan antanut minulle tämän onnettoman suuren ruumiin! Voi sinua, onneton maha! sinä viheliäinen ihrapötsö! — huusi munkki ja löi molemmin käsin tuota surkuttelemaansa ruumiinosaa. — Voi, miksi minä en ole yhtä hintelä kuin te, herra Chicot! On kaunista, mutta varsinkin onnellista olla heikko!

Chicot ei ymmärtänyt munkin vaikeroimisesta vähääkään.

Pääsivätkö siis toiset jostain ulos? — kysyi Chicot jyrisevällä äänellä. — Pakenivatko ne muut?

— Mitäpä niiden, herra Chicot, pitäisi sitten tehdä muuta! Tulisiko heidän odottaa hirttonuoraa? Voi onneton vatsani!

— Ole hiljaa, — huusi Chicot, — ja vastaa minulle! Gorenflot nousi permannosta polvilleen.

— Kysykää, herra Chicot, kysykää! Teillä on siihen oikeus.

— Millä tavalla nuo muut pelastautuvat?

— Ne juoksevat minkä käpälästä pääsevät.

— Sen kyllä ymmärrän. Mutta mistä ne pääsivät ulos?

— Eräästä reiästä.

— Mistä reiästä, lurjus?

— Se aukko on hautaholvissa.

— Sitä tietäkö sinä kutsut maanalaiseksi käytäväksi!

— En, paras herra Chicot. Maanalaisen käytävän suuta vartioidaan ulkopuolelta. Samana hetkenä, jolloin suuri kardinaali Guise avasi sen, kuuli hän jonkin sveitsiläisen sanovan: mich dürstet, ja se kai merkitsee että: minua janottaa.

— Helkkari vieköön! Kyllä minä tiedän mitä se merkitsee! Pakolaiset ovat siis menneet toista tietä?

— Ovat, herra Chicot, niinkuin jo sanoin, hautaholvin kautta.

— Missä se holvi on?

— Se lähtee pyhätöstä…

— Sinä valehtelet. Jos he olisivat kulkeneet sen holvin kautta, olisin minä nähnyt niiden menevän tästä ohitse.

— Mutta, herra Chicot, juuri senvuoksi, ettei heillä ollut aikaa tehdä tätä kierrosta, ovat he ryömineet aukosta?

— Mistä aukosta?

— Eräästä aukosta, jonka kautta valo pääsee puutarhasta holviin.

— No, entä sitten?

— Minut, joka olin liian paksu päästäkseni siitä läpi, kiskottiin sääristä takaisin, koska olin toisten tiellä.

— Mutta, — huudahti äkkiä Chicot, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, — ellet kerran sinä siitä mahtunut, niin…

— En mahtunut, vaikka koetinkin kaikin voimin päästä aukosta, mikä hyvin näkyy olkapäistäni ja rinnastani.

— Hän, joka on vielä paksumpi kuin Gorenflot, ei siis myöskään voine siitä päästä, — ajatteli Chicot itsekseen.

— Herra Chicot, mitä käskette?

— Nouse ylös, raukka!

Munkki nousi viipymättä.

— Saata minut aukolle.

— Mihin vain haluatte, armollinen herra Chicot.

— Kulje edellä, lurjus!

Gorenflot alkoi mennä niin pian kuin osasi, ja Chicot napsautteli häntä kädessään olevalla köydellä. Munkki kiiruhti puutarhaan ja kääntyi erääseen siellä olevaan tiheään puuryhmään, josta kuului kumeita valitushuutoja.

— Tuossa on aukko, — virkkoi hän hengästyneenä.

Chicot meni sen luo ja näki jotain liikkuvan ruohokossa. Se oli näköään kuin sellaisen otuksen takapuoli, jota Diogenes tavallisesti kutsui kaksijalkaiseksi höyhenettömäksi kukoksi, ja sen vieressä oli miekka ja munkinkaapu.

Näytti selvältä, että henkilö, joka niin onnettomasti oli joutunut aukkoon, oli riisunut yltään kaiken, mikä lisäisi hänen tilavuuttaan, niin että hän nyt oli verrattain ohuesti puettu, ja kuitenkin koki hän, kuten Gorenflot vähän ennen oli tehnyt, äärettömästi ponnistella päästäkseen aukosta läpi. Kiroillen alkoi hän ähkyä:

— Mieluummin juoksisin kujanjuoksua koko kaartin halki. Ai, ai, hyvät ystävät, elkää vetäkö niin kovasti. Minun täytyy päästä hitaammin. Minusta kyllä tuntuu siltä, että minä tästä pääsen, mutta se käy hitaasti.

— Aa! Mayennen herttua! — mutisi Chicot. — Nyt hän on joutunut loukkuun, kuten sanotaan.

— Ei minua ilman syytä kutsuta Herkuleeksi, — karjui aukosta karkea ääni. — Minä koetan saada irti muutaman kiven tästä muurista.

Hän ponnisteli tosiaankin niin kovasti, että muuan kivi alkoi liikkua.

Chicot tömisti nyt jaloillaan tannerta, saaden karkulaiset otaksumaan, että siellä juostiin.

— Nyt ne tulevat! — kuului holvista huutoja.

— Vai niin, — huusi Chicot, ollen olevinaan hengästyksissään juoksemisesta, — vai sinä se oletkin, kurja munkki!

— Elkää virkkako mitään, armollinen herra, — mutistiin holvissa. — Teitä luullaan Gorenflotiksi.

— Haa, sinä jumalaton lurjus! Ja jokaisen sanansa painostukseksi antoi Chicot, joka vihdoinkin oli päässyt niin kauvan kaipaamaansa päämäärään, koko jäntevän kätensä voimalla köydestään iskuja siihen osaan Mayennen ruumista, joka nyt niin mainiosti oli näkyvissä.

— Olkaa hiljaa! — kuului taas holvista huutoja. — Hän pitää teitä munkkina.

Mayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin voimin saada kiveä irti.

— Ah, sinä petturi! — jatkoi Chicot. — Kelvoton munkki! Juoppo, iletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa… tuossa!

— Armoa! — mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa nuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. — Armoa, herra Chicot!

Mutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi kostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin paljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia ääniä.

— Haa! — huusi Chicot. — Mistä syystä ei herra ole sallinut, että minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi Mayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon iskuja seitsenvuotisen koron kanssa… kas siinä on… siinä on sinulle… roisto!

— Chicot! — ulvoi herttua.

— Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla on ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä olevan sata.

Ja yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan ponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa hän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.

46.

Bussy ja Remy.

Kello oli yksitoista illalla. Anjoun herttua odotteli kärsimättömänä sitä, että Guisen herttuan lähetti saapuisi ilmoittamaan hänelle kuninkaan kruunustaluopumisen.

Yht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi katsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se oli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan antamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.

Nähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei milloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi tunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn kasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko mustasukkainen harminsa jälleen heräsi.

Tietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy tunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.

Hän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi Remyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri tarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.

— Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra kreivi, — sanoi hän.

Bussy hymyili.

— Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän sen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on heikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin yhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän neuvon.

— Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin huvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä suurin on saada puhua hänestä.

— On olemassa ihmisiä, — vastasi Remy — jotka pitävät suurempana huvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.

Bussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.

Remy huomautti nyt kreiviä huomispäiväisestä taistelusta ja kehoitti häntä luopumaan kohtauksestaan kreivittären kanssa ja käymään levolle. — Tavallisesti taistellaan huonosti, jos on vähän nukuttu, — sanoi hän.

Bussy hymyili. Remy pysyi väitteissään.

— Katsos, Remy, — sanoi Bussy, — kun käteni tarttuu miekkaan, kiinnittyy se siihen niin lujasti että hermojänteet tuntuva käyvän teräksen lujiksi ja taipuisiksi, kun taas teräs näyttää saavan eloa, ikäänkuin se olisi lihaa ja verta. Sillä tavalla muuttuu miekkani käsivarret ja käsivarteni miekaksi. Ymmärräthän, ettei silloin voi olla kysymys väsymyksestä. Miekanterä ei väsy.

— Voi, armollinen herra, — väitti Remy, — huomenna on kysymys taistelusta sellaisesta kuin Herkuleen taistelu Anteusta tai Theseuksen Minotaurusta vastaan, sanalla sanoen jostain verrattomasta. Siitä tulee taistelu, jota vastaisuudessa tullaan nimittämään Bussyn kamppailuksi, ja minä toivoisin, ettette te tässä taistelujen taistelussa saisi naarmuakaan.

— Ole huoletta, hyvä Remy. Sinä saat nähdä ihmeitä. Minä miekkailin tänä aamuna neljän miekkailumestarin kanssa, eivätkä he kokonaisten kahdeksan minuutin aikana saaneet kertaakaan minuun sattumaan, jota vastoin minä olin repinyt heidän takkinsa siekaleiksi. Minä hypin kuin tiikeri.

He olivat nyt tullet Saint-Antoinen kadulle.

— Jää hyvästi! — sanoi Bussy.

— Enkö saa odotella teitä täällä?

— Mitä se hyödyttäisi?

— Tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että te palaatte takaisin ennen kello kahta, niin että teille jäisi ainakin neljä tai viisi tuntia nukkumisaikaa ennen taistelua.

— Mutta entä jos minä annan siihen kunniasanani?

— Siinä tapauksessa olen levollinen. Enhän toki saata epäillä Bussyn kunniasanaa.

— Hyv'on! Minä annan sen sinulle. Kahden tunnin kuluttua olen kotona.

Remy kuljeskeli filosofisin mietelmin pitkin autioita katuja Bussyn palatsille päin. Mutta hänen juuri käännähtäessään Place Beaudoyerin kadulle huomasi hän viisi kauhtanoihin kääriytynyttä aseellista miestä tulevan vastaansa.

Viiden henkilön ulkona olo näin myöhään oli jotain tavatonta. Hän hiipi senvuoksi erään nurkkauksen taa.

Kun nuo viisi miestä olivat ehtineet hänestä kymmenen askeleen päähän, pysähtyivät he ja neljä niistä, sanottuaan ystävällisesti hyvää yötä, meni tiehensä, mutta viides jäi siihen miettiväisenä seisomaan. Samassa kuu pääsi pilkistämään pilven takaa ja valaisemaan tuon yökulkijan kasvot.

— Herra Saint-Luc! — huudahti Remy. Kuultuaan nimeään mainittavan kohotti Saint-Luc päätään ja huomasi miehen lähestyvän.

— Remy! — huudahti nyt vuorostaan Saint-Luc.

— Minä itse, — vastasi tohtori, — ja olen onnellinen senvuoksi, ettei minun tarvitse lisätä: teidän palvelijanne, koskapa te näytte olevan vallan terve. Onko sopimatonta kysyä, mikä on saanut teidät lähtemään Louvresta näin myöhään yöllä?

— Asia on sellainen, rakas tohtorini, että minä kuninkaan käskystä olen kierrellyt ympäri kaupunkia selittääkseni, jos minulta kyseltäisiin hänen majesteettinsa kruunustaluopumisesta, ettei siinä ole lainkaan perää.

— No?

— Ei ainoakaan ihminen ole sanonut sanaakaan. Ja kun jo pian on keskiyö enkä minä ole kohdannut ketään muuta kuin Monsoreaun kreivin, niin päästin ystäväni menemään kotiinsa.

— Kuinka! Monsoreaunko? Oletteko tavannut hänet?

— Olen. Hänellä oli kymmenen tai kaksitoista asestettua miestä mukanaan.

— Merkillistä! Hänenhän olisi pitänyt olla Compiègnessä!

— Niin olisi pitänyt, mutta hän ei ole siellä.

— Entä kuninkaan käsky?

— Kuka tottelee kuningasta?

— Tunsiko hän teidät?

— Niin luulen.

— Ja oliko teitä vain viisi?

— Niin, minä ja ystäväni.

— Eikö hän käynyt teidän kimppuunne.

— Ei, hän minua päinvastoin väisti, ja se minua kovasti ihmetytti, sillä minä jo odotin, että siitä tulisi aikamoinen yhteenotto.

— Minne päin hän läksi?

— Tixeranderien kadulle.

— Voi hyvä jumala! — huudahti Remy.

— Mistä on kysymys? — kysäsi Saint-Luc hämmästyneenä.

— Mikä onnettomuus! Kreivi Bussy!

— Mitä tarkoitatte, Remy? Tiedättehän, että minä olen hänen ystävänsä.

— Voi! Kreivi Bussy otaksui Monsoreaun menneen Compiègneen, ja nyt on Bussy kreivittären luona.

— Hm, tämähän alkaa tuntua hyvin vakavalta.

— Niin, — jatkoi Remy. — Monsoreaussa on ihan varmaan syttynyt epäluuloja ja hän on vain teeskennellyt matkustavansa Compiègneen.

— Odottakaahan vähän — virkkoi Saint-Luc ja löi kädellään otsaansa. — Anjoun herttualla on sormensa tässä pelissä.

— Mutta Anjoun herttuahan itse juuri tänä aamuna metsästysretkeä ehdotteli.

— Sitäkin suurempi syy. Onko teillä hyvät keuhkot, paras Remy?

— On, niinkuin palkeet.

— Juoskaamme siis kaikin voimin. Tehän tunnette talon?

— Tunnen.

— Juoskaa siis minun edelläni ja näyttäkää tietä. Nuoret miehet alkoivat juosta niin nopeasti, että heidän juoksunsa olisi ollut kunniaksi kahdelle ahdistetulle hirvellekin.

— Onkohan Monsoreau paljokin meistä edellä? — kysyi Remy.

— Noin neljännestunnin matkan edellä, — vastasi Saint-Luc ja hyppäsi viiden jalan korkuisen kiviröykkiön yli.

— Kunhan vain emme tulisi perille liian myöhään, — virkkoi Remy ja veti miekan tupestaan.

47.

Murha.

Ilman arkuutta ja epäilyä oli Diana ottanut Bussyn vastaan, sillä hän oli vakuutettu miehensä poismatkustamisesta.

Ei milloinkaan ennen ollut tuo nuori nainen ollut iloisempi, ei koskaan ollut Bussy tuntenut itseään onnellisemmaksi.

Diana ajatteli kuitenkin uhkaavaa huomispäivää ja kuvaili tuolle nuorelle miehelle, että tämän elämä oli hänenkin elämänsä. Voittaminen ei yksin riittäisi. Bussyn täytyisi voitettuaan paeta kuninkaan vihaa, sillä Henrik ei kaiketikaan koskaan antaisi voittajalle anteeksi suosikkiensa tappiota tahi kuolemaa.

— Voi, — virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa kaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. — Etkö ole Ranskan urhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi kartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole ylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää muita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi minut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en sano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin voimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin petoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät sen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut tuntemaan.

— Ole huoletta, — vastasi Bussy hymyillen. — Minä pidän varani, niin ettei minua rumenneta.

— Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan haavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin tuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea leijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.

— Olen, Dianani, — vastasi Bussy.

— Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä katselet minua välittämättä siitä että minä puhun.

— Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.

— Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun elämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä tekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi. Minä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.

— Sinäkö?

— Niin, minä tahdon sen nähdä.

— Se on mahdotonta, Diana.

— Ei ole. Kuulehan! Sinä tiedät, että tässä viereisessä huoneessa on ikkuna pihanpuolella, ja siitä ikkunasta avautuu näköala Tournellesille.

— Kyllä, minä muistan sen. Se on noin kaksikymmentä jalkaa korkealla ja sen alapuolella on rauta-aidake.

— Tuosta ikkunasta voin sinut nähdä. Asettaudu sellaiseen asemaan, että sinut näen. Silloin tiedät minun olevan ikkunassa. Voitpa nähdäkin minut… mutta mitä minä, houkkio, puhunkaan! Vastustajillasi saattaisi olla jotain etua sinun hajamielisyydestäsi.

Niin, hän ehkä voisi minut surmata sill'aikaa kun minä sinua katselisin, — virkkoi Bussy. — Jos minut olisi tuomittu kuolemaan ja minä itse saisin valita kuolintavan, niin valitsisin juuri sellaisen.

— Mutta eihän nyt ole kysymyksessä kuoleminen. Päinvastoin on kysymys elämisestä.

— Ja minä tulen elämään, ole huoletta. Sitäpaitsi on minulla hyvät taistelutoverit. Sinä et tunne minun ystäviäni, mutta minä ne tunnen.

— Hyvä on. Minä uskon sinua, rakkaani, mutta kuuntelehan nyt minua ja lupaa totella.

— Kyllä, kunhan vain et käske minun jättämään sinua.

— Juuri sitä aioin sinulta pyytää. Minä vetoan sinun järkeesi.

— Niinpä ei sinun itsesi olisi pitänyt sitä minulta riistää.

— Ei mitään korusanoja, kaunis ylimykseni, vaan tottelevaisuutta. Tottelevaisuudella osoitetaan parhaiten rakkautta.

— Käske siis.

— Sinun täytyy erota minusta. Sinun tulee nukkua.

— Voi, nytkö jo?

— Minä tahdon rukoilla jumalaa puolestasi ja sitten syleilet sinä minua jäähyväisiksi.

— Mutta sinuahan olisikin rukoiltava, niinkuin rukoillaan enkeleitä.

— No etkö sitten usko, että enkelit rukoilevat jumalaa? — virkkoi Diana ja lankesi polvilleen.

Sydämensä syvyydestä ja katse korkeuteen tähdättynä rukoili hän sitten:

Herra, jos tahdot, että sinun palvelijattaresi on elävä onnellisena eikä hänen toivottomuudessaan tarvitse etsiä kuolemaa, niin suojele häntä, jonka olet johdattanut minun tielleni, niin että voisin rakastaa vain häntä, vain häntä!

Hän oli parahiksi saanut lausutuiksi nuo sanat, ja Bussy oli hieman kumartunut kietoakseen kätensä hänen ympärilleen ja suudellakseen hänen otsaansa, kun äkkiä ikkunaruudut helisivät ja kolme asestettua miestä ilmestyi balkongille samalla kun neljäs kiipesi kallerialle.

Viimeksimainitun kasvoilla oli naamari. Oikeassa kädessään oli hänellä pistooli, vasemmassa paljastettu miekka.

Bussy seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana ja Dianan päästämän kauhunhuudon jähmetyttämänä. Samalla oli Diana kietonut kätensä Bussyn kaulaan.

Naamioitu mies antoi merkin. Hänen kolme toveriaan tulivat pari askelta lähemmäksi Yhdellä niistä oli aseenaan pyssy.

Vasemmalla kädellään siirsi Bussy äkisti Dianan syrjään ja veti oikealla miekkansa esiin.

— Eteenpäin, eteenpäin, urhoni! — huusi haudankaikuva ääni samettinaamion alta. — Hän on kauhusta puolikuollut. Pelko on hänet surmannut.

— Sinä erehdyt, — sanoi Bussy. — En ole koskaan ollut pelkuri.

Diana aikoi tulla hänen lähelleen.

— Mene syrjään, Diana! — sanoi Bussy. Mutta kehotusta tottelematta kiersi Diana toistamiseen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Tahdotko, että he surmaavat minut? - mutisi Bussy.

Diana väistyi nyt sivulle. Hän huomasi, ettei hän tuolla tavalla voisi auttaa rakastajaansa.

— Ahaa! — virkkoi äskeinen kolkko ääni. — Sehän onkin herra Bussy. Enpä minä, hullu, olisi tuota uskonut. Toden totta, hyvä, kelpo ystävä!

Bussy oli vaiti ja puri huultaan ja katseli ympäriltään puolustusesineitä.

— Hän on saanut tietää, — jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni, — että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin, minkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio ystävä herra Bussy onkaan!

— Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! — virkahti Bussy. — Hyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen tekemisissä.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan samettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli kalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.

— Kas niin, hyvä herra, — lausui Bussy, — tehkäämme tästä loppu. Minä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen urhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen, kuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun kimppuuni tahi antakaa minun mennä.

Monsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta Bussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.

— Antakaa minun poistua! — toisti nuori mies ja tunsi veren kohoavan sydämestä päähän.

— Ohoo! — vastasi Monsoreau. — Vai poistua! Mitä sillä tarkoitatte, herra Bussy?

— Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun täytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.

— Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun miehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja asettautuivat toveriensa viereen.

— Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, — sanoi Bussy. — Missä ovat muut?

— Ne odottavat oven ulkopuolella, — vastasi Monsoreau.

Diana vaipui polvilleen ja niin paljo kuin hän koettikin hillitä nyyhkytystään, kuuli Bussy sen kuitenkin. Hän loi pikaisen silmäyksen ensin Dianaan, sitten kreiviin.

— Paras kreivi, — virkkoi hän hetkisen harkittuaan, — te tiedätte, että minä olen rehellinen mies.

— Kyllä, — vastasi Monsoreau, — te olette rehellinen mies samalla tavalla kuin tuo rouva on rehellinen nainen.

— Hyvä on, hyvä herra, se on kovaa, mutta ansaittua, ja kaikki vielä sovitetaan. Mutta huomenna on minulla muuan asia selvitettävänä noiden neljän ylimyksen kanssa, jotka te tunnette. Ja koska heillä on etuoikeus, pyydän minä saada tänä iltana väistyä syrjään ja annan teille kunniasanani siihen, että voitte sen jälkeen tavata minut, missä haluatte.

Monsoreau kohautti olkapäitään.

— Kuulkaahan, — jatkoi Bussy, — minä vannon kautta jumalan kuuluvani teille sittenkun olen taistellut herrojen Schombergin, Quéluksen, Maugironin ja d'Epernonin kanssa. Jos he surmaavat minut, silloinhan te saatte hyvityksen heidän kätensä kautta. Mutta jos taas minä heidät surmaan, on teillä itsellänne tilaisuus kostaa.

Monsoreau kääntyi miestensä puoleen.

— Reippaasti eteenpäin, urhoni! — huusi hän.

— Ahaa, minä erehdyinkin! — sanoi Bussy. — Tässä ei näy olevankaan kysymyksessä kaksintaistelu, vaan murha.

— Kuten haluatte.

— Näen, että me olemme pettyneet toistemme suhteen. Mutta varokaa itseänne, varokaa itseänne. Anjoun herttua saattaa julmistua asiasta.

— Ja kuitenkin on hän itse minut lähettänyt. Bussy värisi ja Diana kohotti vaikerrellen kätensä korkeutta kohti.

— Jos niin on, — vastasi Bussy, — niin täytyy minun turvautua Bussyyn yksinään eli vain itseeni. Pitäkää miehuullisesti puolianne, sankarit!

Ja kuin kädenkäänteessä hän löi kumoon rukoustuolin, veti sen pöydälle ja heitti vielä sen päälle erään tuolin, niin että hän muutamassa silmänräpäyksessä oli saanut järjestetyksi itselleen jonkinlaisen suojamuurin itsensä ja vihollistensa välille. Tämä liike oli ollut niin nopea, että pyssystä ammuttu kuula sattui vain rukoustuoliin ja tarttui siihen kiinni. Sillävälin Bussy kaatoi vielä erään Frans I:n aikaisen pöydän, lisäten siten suojusvarustustaan.

Diana, joka nyt oli suojassa hyökkääjiltä, ymmärsi, ettei hän voisi muuten kuin rukouksien kautta auttaa rakastajaansa: hän senvuoksi rukoili ylen hartaasti. Bussy loi katseen ensin häneen, sitten tuohon tilapäiseen varustukseensa ja virkkoi:

— Nyt eteenpäin! Mutta minun miekkani pistää. Varokaa itseänne!

Monsoreaun yllytyksestä tekivät roistot liikkeen leijonaa kohti. Tämä odotteli niitä palavin katsein. Muuan niistä ojensi kätensä vetääkseen pois rukoustuolin, mutta ennenkuin hän ehti sitä koskeakaan, halkaisi Bussyn miekka hänen kätensä aina olkapäähän asti.

Mies päästi huudon ja kompuroi ikkunan luo.

Bussy kuuli nyt nopeita askeleita käytävästä ja pelkäsi jäävänsä kahden tulen väliin. Hän riensi ovelle sulkemaan reikeliä, mutta se ehtikin avautua ennen. Bussy peräytyi askeleen asettautuakseen vastarintaan sekä entisiä että uusia vihollisiaan vastaan.

Kaksi miestä syöksähti ovesta sisälle.

— Voi, rakas isäntä! — huusi hyvin tuttu ääni. — Tulemmeko liian myöhään?

— Remy! — huudahti Bussy.

— Luulenpa, — huusi toinen ääni, — että täällä ollaan murhaamassa!

Bussy tunsi tuon äänen ja päästi ilohuudon.

— Saint-Luc!

— Minä itse, hyvä ystävä.

— Ahaa! — virkahti Bussy. — Arvelenpa nyt, paras herra Monsoreau, että teette viisaimmin antaessanne meidän mennä, sillä ellette nyt lähde pois tieltä, tulemme me kulkemaan teidän ruumiittenne yli.

— Kolme miestä tänne! — kirkui Monsoreau.

Kolme uutta roistoa ilmestyi balkongille.

— Kas vaan! Luulenpa niitä olevan kokonaisen armeijan! — virkkoi ilveillen Saint-Luc.

— Suuri jumala, varjele häntä! — rukoili Diana.

— Kurja! — huusi Monsoreau ja riensi lähemmäksi lyödäkseen häntä.

Mutta Bussy näki tuon liikkeen ja notkeana kuin tiikeri hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella yli suojavarustuksensa. Hänen miekkansa sattui Monsoreaun miekkaan ja satutti tätä kaulaan, mutta välimatka oli liian pitkä, ja ylihovijahtimestari pääsi vain vähäisellä naarmulla.

Viisi miestä hyökkäsi nyt Bussyn päälle. Yksi niistä kaatui heti Saint-Luc'in miekasta.

— Eteenpäin! — huusi Remy.

— Ei, Remy! — sanoi Bussy. — Ota ja vie pois Diana!

Monsoreau päästi karjunnan ja tempaisi pistoolin eräältä lähinnä seisovalta.

Remy epäröi.

— Mutta entäpä te itse? — väitti hän.

— Vie vain pois hänet, vie pois hänet! — huusi Bussy. — Minä jätän hänet sinun huostaasi.

— Voi hyvä jumala! — mutisi Diana. — Voi jumala, auta häntä!

— Tulkaa, rouva, — sanoi Remy.

— En koskaan, en milloinkaan minä häntä hylkää.

Remy nosti hänet syliinsä.

— Auta, Bussy! — huusi Diana. — Auta!

Naisparka houraili. Hän ei enää voinut erottaa ystävää vihollisesta…

— Mene, mene, — vastasi Bussy. — Minä tulen sitten luoksesi.

— Kyllä, kyllä! — ulvoi Monsoreau. — Sen kyllä uskon.

Samassa laukaistiin pyssy.

Bussy huomasi Remyn horjahtelevan ja kaatuvan ja samalla kaatavan Dianan mukanaan. Bussylta pääsi tuskanhuuto.

— Ei se ollut mitään, — sammalsi Remy. — Minä vain sain kuulan. Hän on vahingoittumaton.

Bussy käännähti heti ympäri ja samassa heittäytyi kolme miestä hänen päällensä. Mutta Saint-Luc syöksähti Bussyn ja noiden kolmen väliin. Niistä yksi kaatui. Toiset kaksi peräytyivät takaisin.

— Saint-Luc! — pyysi Bussy. — Saint-Luc, sen naisen nimessä, jota rakastat, vannotan minä sinun pelastamaan Dianan!

— Entä sinä itse?

— Minä olen mies.

Saint-Luc kiiruhti nyt Dianan luo, joka oli kohottautunut polvilleen, otti hänet syliinsä ja poistui ovesta.

— Tännepäin! — huusi Monsoreau. — Tänne te miehet, jotka olette rapuilla!

— Haa, roisto! Haa, kurja konna! — ärjyi Bussy.

Monsoreau vetäytyi miestensä taa. Bussy teki pari hyökkäystä. Ensi kerralla hän lävisti erään pään, toisella kerralla muutaman rinnan.

— Tämä tekee meille hieman parempaa tilaa, — sanoi hän, peräytyen varustuksensa suojaan.

— Paetkaa! mutisi Remy. — Paetkaa armollinen herra!

— Minäkö pakenisin murhaajia! — huusi Bussy ja kumartuen nuoren miehen puoleen kuiskasi:

— Diana täytyy pelastaa. Mutta sano, Remy, mihin paikkaan olet haavoittunut?

— Pitäkää varanne! — sanoi Remy. — Pitäkää varanne!

Neljä miestä syöksähti nyt todellakin ovesta rapuille. Bussy, huomasi olevansa saarrettu kahdelta taholta. Mutta hänessä eli vain yksi ainoa ajatus.

— Diana! — huusi hän. — Diana!

Ja silmänräpäystäkään hukkaamatta hyökkäsi hän samassa noita neljää miestä vastaan. Niistä kaksi kaatui, toinen haavottuneena, toinen kuolleena. Sitten hän, Monsoreaun lähestyessä, vetäytyi taas takaisin varustukseensa.

— Vetäkää haka kiinni! — huusi Monsoreau. — Ja vääntäkää avainta. Me saamme hänet kiinni.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli Remy sillävälin laahautunut Bussyn jalkoihin, lisäten siten ruumiillaan varustusta.

Syntyi hetken väliaika.

Huojuvin polvin, ruumis seinässä kiinni, käsivarsi taivutettuna ja miekankärki alaspainettuna seisoi Bussy ja katseli ympärilleen.

Seitsemän miestä virui lattialla, yhdeksän taistelijaa oli vielä jälellä.

Bussy laski niiden luvun muutamassa silmäyksessä. Mutta nähdessään yhdeksän miekkaa välähtelevän, kuullessaan Monsoreaun yllyttävän miehiään, tuntiessaan jalkainsa liukahtelevan veressä tuntui tuosta urhoollisesta sankarista, joka ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, siltä kuin tuntuisi kuoleman kuva uhkaavana siinä hänen edessään ja viittaili hänelle kamalin irvistyksin.

— Yhdeksästä, — ajatteli hän, — voin tosin vielä surmata viisi, mutta jälellejäävät neljä tulevat surmaamaan minut. Voimani saattavat riittää vielä kymmeneksi minuutiksi. Hyvä on! Näinä kymmenenä minuuttina tahdon minä tehdä sellaista, mitä ainoakaan ihminen ei vielä ole tehnyt — eikä tule tekemään.

Riisuttuaan viittansa ja käärittyään sen kuin kilveksi vasemman käsivartensa ympärille, syöksähti hän keskelle huonetta, ikäänkuin ei hänen arvolleen soveltuisi enää taistella suojassa. Siinä hän kohtasi joukon miekkoja, ja niiden kanssa hänen miekkansa terä kiemurteli kuin kyy. Kolme kertaa oli hän hyökännyt, kolmasti oli hänen miekkansa sattunut, ja haalea verivirta valui pitkin miekanterää hänen rystyilleen. Sillä aikaa oli hän väistänyt parikymmentä vimmattua iskua. Hänen viittansa oli repeytynyt rääsyiksi.

Murhamiehet vaihtoivat taistelutapansa, nähtyään yhden toverinsa kaatuvan ja kolmannen peräytyvän. He lakkasivat käyttämästä miekkojaan. Toiset ahdistivat häntä pyssyjensä perillä, toiset laukaisivat pistoolinsa, jotka vielä olivat olleet laukaisematta, mutta hän väisti taitavasti kuulat joko heittäytymällä sivulle tai kumartumalla alas. Tuona ratkaisevana hetkenä näytti hänen olentonsa moninkertaistuneen, sillä hän ei ainoastaan nähnyt, kuullut ja toiminut, vaan hän myöskin arvasi vainoojiensa salaisimmat ajatukset.

Hänet valtasi nyt ajatus, että hän, jos surmaisi Monsoreaun, tulisi taistelu päättymään. Senvuoksi hän hakikin tätä murhamiestensä seasta. Mutta tämä, ollen yhtä rauhallinen kuin Bussy oli kiihkeä, tyytyi vain lataamaan pistooleita miehilleen tai laukaisi niitä taistelijain takaa.

Mutta Bussylle oli helppoa raivata tietään. Hän hyökkäsi roistojen keskeen, jotka samassa peräytyivät, niin että hän oli kasvot vastatusten Monsoreaun kanssa. Tämä tähtäsi ja ampui Bussyä kohti laukauksen. Kuula sattui Bussyn miekan terään ja taittoi sen pari tuumaa kahvan yläpuolelta.

— Aseeton! — huusi Monsoreau. Aseeton! Bussy peräytyi pari askelta ja tarttui miekkansa katkenneeseen terään. Silmänräpäyksessä oli se hänellä kädessään, nenäliina sen suojaksi käärittynä.

Taistelu alkoi nyt uudelleen ja tarjosi harvinaisen näyn. Melkein aseeton mies taisteli yksinään kuutta hyvin asestettua miestä vastaan, suojanaan kymmenestä ruumiista muodostunut valli.

Kamppailu muodostui nyt entistään hirvittävämmäksi. Monsoreau, aavistaen Bussyn haluavan saada itselleen uuden aseen, järjesti kaikki miehensä hyökkäämään Bussyn kimppuun. Bussy joutui saarroksiin. Tylsä, rikkinäinen teränpuolikas vavahteli hänen kädessään. Väsymys alkoi jäykistää hänen käsivarttaan ja hän katsahti epätoivoissaan ympärilleen, kun äkkiä muuan hänen jaloissaan oleva ruumis sai eloa, nousi polvilleen ja ojensi hänelle eheän miekan. Se oli Remy, joka täten viimeisenä ponnistuksenaan osotti Bussylle uskollisuuttaan.

Bussy päästi ilohuudon ja vetäytyi äkkiä takaperin irroittaakseen nenäliinan kädestään ja heittääkseen katkenneen terän luotaan.

Sillävälin hiipi Monsoreau Remyn luo ja laukasi pistoolinsa suoraan tämän päähän. Remy retkahti permannolle kuolleena.

Bussy tämän huomattuaan huusi tai oikeammin sanoen karjui. Kun hän taas oli saanut puolustamismahdollisuuden, palasivat hänen voimansakin. Hänen miekkansa viuhusi ainaisena ympyränä ja puhkaisi milloin käden, milloin ohimon.

Nyt oli ovi vapaa. Nopeana ja notkeana hän hyökkäsi sitä kohti, koettaen painollaan murtaa sen auki. Mutta reikelit pitivät.

Väsähtäneenä siitä laski Bussy oikean käsivartensa alas ja koitti vasemmalla kädellään vetää reikeliä auki, kääntäen selkänsä oveen päin ja kasvonsa roistoihin. Silloin hän sai luodin reiteensä ja kaksi pistoa lonkkiinsa, mutta hänen oli onnistunut saada reikeli vedetyksi ja avainta väännetyksi. Riemuiten hän pisti nyt kuoliaaksi lähimmän roiston, hyökkäsi Monsoreauta kohti ja iski häntä rintaan. Monsoreau alkoi kiroilla.

— Ah! — huudahti Bussy avatessaan ovea. — Alanpa jo luulla pääseväni täältä pois.

Neljä jälellejäänyttä roistoa heittivät nyt pois aseensa ja tarttuivat käsin kiinni Bussyyn. He eivät kyenneet haavottamaan häntä miekoillaan, sillä hänen ihmeteltävä taituruutensa teki hänet haavoittumattomaksi. He senvuoksi koettivat saada hänet kuristetuksi. Mutta miekankahvalla ja terällä iskien sai Bussy sen estetyksi. Kahdesti tuli taas Monsoreaukin lähemmäksi ja kahdesti hän myös haavottui.

Kolme miestä oli nyt tarttunut kiinni Bussyn miekkaan ja ne saivat sen riistetyksi hänen käsistään. Silloin hän tarttui puiseen tuoliin ja löi sillä kaksi miehistä maahan, mutta kolmannen olkapäähän sattuessaan tuoli murtui. Mies jäi pystyyn ja iski tikarin Bussyn rintaan. Bussy tarttui häntä ranteeseen, veti tikarin haavasta ja käänsi sen terän vastustajaansa kohti ja pakotti hänet siten lävistämään itsensä. Viimeinen miehistä hyppäsi ulos ikkunasta. Bussy otti pari askelta seuratakseen häntä, mutta ruumiitten keskessä makaava Monsoreau nousi nyt vuorostaan ylös ja iski veitsen hänen polveensa.

Bussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen saatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että se lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.

— Haa! huusi Bussy. — En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa kuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.

Monsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.

Bussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja reidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.

Kuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet valaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat ikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät seinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä kuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään tuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa kylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun olikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan muu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen oli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta, sillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.

Mutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen päästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan kuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis aseellisia miehiä.

Silloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella kaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.

Ikkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten voimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli hypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.

— Voi, minä en jaksa! — mutisi hän.

Samassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.

Bussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki voimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä saattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään liukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä pohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen terävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni vaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.

Silloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi: Saint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra Bussy? — vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä läheisessä puuryhmässä.

Bussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.

— Saint-Luc! — huusi hän toistamiseen. — Tule! Elä pelkää mitään Dianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.

Hän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon saatuaan avuksi.

— Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? — kysyi eräs toinen ääni.

— On.

Bussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.

— Jumalan nimessä, — hyvät ystävät, — huusi hän, — auttakaa ylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa hänelle apuanne!

— Mitä päätätte, armollinen herra? — kuiskasi toinen.

— Varomaton! — vastasi toinen ääni. Armollinen herra! — huusi Bussy, joka oli kuullut heidän kuiskailemisensa, sillä aseman epätoivoisuus oli tarkistanut hänen kuulohermojaan, — armollinen herra! Päästäkää minut tästä irti, ja minä annan teille anteeksi sen, että olette minut ilmiantanut.

— Kuuletko? — virkkoi toinen naamioiduista.

— Mitä käskette? — kysäsi toinen.

— Että sinä päästät hänet…

Sitten hän lisäsi naamarinsa sisällä hymyillen:

— … hänen kärsimyksistään…

Bussy käänsi päätään sille taholle, josta tuo pilkallinen ääni kuului.

— Minä olen hukassa! — mutisi hän. Samassa pantiin pyssynpiippu hänen rintaansa, ja laukaus pamahti.

Bussyn pää retkahti olkapäätä vasten ja kädet hervahtivat alaspäin.

— Kirous seuratkoon sinua, murhaaja! — huokasi hän.

Hän lausui Dianan nimen ja heitti samassa henkensä.

Hänen verensä tippui aidakkeelta sen naamioidun päälle, jota oli kutsuttu "armolliseksi herraksi."

— Onko hän kuollut? — huusivat ikkunasta miehet, jotka olivat, oven murrettuaan, tunkeutuneet sisälle.

— On, — vastasi Aurilly. — Mutta paetkaa nyt, hyvät ystävät, sillä ajatelkaa, että Anjoun herttua oli kreivi Bussyn ystävä ja suojelija.

Miehet eivät mitään muuta toivoneetkaan. He katosivat nopeasti.

— Mene nyt ylös, Aurilly, — virkkoi herttua, — ja heitä ikkunasta tänne alas Monsoreaun ruumis.

Aurilly kiiruhti ylös ja tapasikin ylihovijahtimestarin ruumiin. Hän hilasi sen ikkunalle ja heitti siitä alas. Pudotessaan tahri tuo eloton ruumis herttuan vaatteet verellä.

Frans tutki kuolleen taskuja ja löysi sieltä oman ruhtinaallisen kätensä allekirjoittaman asiakirjan.

— Juuri tätä minä etsin, — sanoi hän. — Nyt ei meillä ole täällä enää mitään tekemistä.

— Entä Diana? — kysyi Aurilly.

— Ooh! Rakkauteni häneen on sammunut, ja koska hän ei meitä tuntenut, niin voit nyt päästää irti sekä hänet että Saint-Luc. He saavat mennä, mihin haluavat.

Aurilly hävisi.

— En pääse tälläkään kertaa kuninkaaksi, — mutisi herttua, repien paperin tuhansiksi palasiksi. Mutta en joudu myöskään päätä lyhemmäksi tällä kertaa valtiopetoksesta.

48.

Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.

Salaliitto oli alusta loppuun ollut oikeata ilveilyä. Sveitsiläiskaarti, joka oli sijoitettuna salaisen käytävän suulle, ja Ranskan kaarti, joka oli piirittänyt luostarin korkeasyntyisten petturien vangitsemistarkoituksessa, eivät saaneet vilahdukseltakaan nähdä heistä ainoatakaan, sillä he kaikki olivat päässeet karkuun maanalaista salaholvia myöten.

Kuten sanottu, eivät he nähneet ainoatakaan ihmistä, mistä syystä Crillon, mukanaan kuningas ja kolmekymmentä miestä, tunkeutui luostariin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi tuossa laajassa rakennuksessa. Kokeneena soturina olisi Crillon mieluummin halunnut kuulevansa melua, sillä nyt hän pelkäsi väijytyksen olevan kysymyksessä. Mutta turhaan avattiin ovia ja ikkunoita, turhaan nuuskittiin joka paikasta. Mitään ei löytynyt.

Kuningas kulki toisten edellä ja huusi kaikin voimin:

— Chicot! Chicot! Kukaan ei vastannut.

— Olisivatkohan he hänet surmanneet, — arveli kuningas. — Mutta siinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini yhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.

— Olette oikeassa, sire, — sanoi Crillon. — Hän on todellakin ylimys mitä urhoollisin.

Chicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan koputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio enää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi Henrikin äänestä.

Gorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin typerä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.

— Hyvä herra Chicot, — änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa, — onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut, oman ystävänne Gorenflotin?

— Senkin retale! — sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.

— Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän seurassanne! — huusi hän nyyhkyttäen. — Minä, joka join niin hyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi! Minä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne lihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes luita!

Tämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että se liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.

— Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, — kirkui Gorenflot. — Tuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra Chicot, auttakaa minua!

Paksu munkki lysähti kauhistuksissaan maahan.

— Nouse ylös, — sanoi Chicot.

— Annatteko minulle anteeksi?

— Saammehan nähdä.

— Te löitte minua niin kovasti, että se kyllä riittää.

Chicotilta pääsi raikuva nauru. Tuo munkki parka oli niin hämmennyksissään, että hän luuli saaneensa Mayennelle annetut iskut.

— Te nauratte, hyvä herra Chicot! — sanoi hän.

— Tietysti minä nauran, houkkio!

— Saanko minä siis elää?

— Se ei riipu minusta. Se riippuu kuninkaasta, jolla yksin on valta päättää sinun elämästäsi.

Samassa alkoi pimeyttä valaista kirkas soihtuvalo. Siinä välähteli koko joukko miekkoja, ja ne nyt ympäröivät molemmat ystävämme.

— Aa, Chicot! Rakas Chicotini! — huusi kuningas. — Olipa hauskaa saada nähdä sinut taaskin!

— Kuulkaahan, hyvä herra Chicot, — kuiskasi munkki. — Suuri hallitsija iloitsee siitä, kun sai nähdä teidät jälleen.

— No mitä sitten?

— Ilossaan hän ei kiellä teiltä mitään. Pyytäkää siis häneltä minun armahtamistani.

— Täytyykö minun pyytää ilettävältä Herodekselta?

— Vaiti, vaiti, paras herra Chicot!

— No, sire, — kysyi Chicot, — kuinka monta olette saaneet kiinni?

— Emme ainoatakaan, — vastasi Crillon. — Pettureilla on kai ollut tiedossaan jokin salainen käytävä.

— Mutta sinä kaiketikin olet ne nähnyt? — kysyi kuningas.

— Tietysti olen ne nähnyt.

— Kaikkiko?

— Jok'ainoan ensimäisestä viimeiseen.

— Minä köyhä, syntinen ihminen… — mutisi Gorenflot.

— Ja sinä kaiketi tunsitkin ne kaikki?

— En sire. Tunsin vain yhden ainoan enkä häntäkään kasvonpiirteistään.

— Kuka hän oli?

— Mayenne.

— Vai Mayenne, jolle olit velkaa…

— Olin, mutta nyt me olemme kuitit, sire.

— Ahaa! Kerroppa se minulle, Chicot!

— Jonkun toisen kerran, poikani. Nyt meillä on muuta hommaamista.

— Voi minua ihmisparkaa… — toisti Gorenflot.

— Haa! Te olette ottanut yhden vangin! — huudahti äkisti Crillon ja laski tukevan kätensä munkin olalle, joka paksuudestaan huolimatta kuitenkin kumartihe. Chicot viivästytti tahallaan, vastaustaan hetkisen ja antoi tuon munkki raukan sillä aikaa tuntea kauhun kammottavia tuskia.

Gorenflot oli vähällä menettää tajuntansa nähdessään ympärillään niin monta välkkyvää miekkaa, niin monta vihastunutta katsetta. Hetken kuluttua, jolla aikaa munkki parka odotteli saavansa kuulla tuomiopasuunan jylinän, vastasi vihdoin Chicot:

— Sire, katseleppa tarkoin tätä munkkia. Muuan sotamies valaisi soihdullaan Gorenflotin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä.

— Saarnaaja Gorenflot! — huudahti Henrik.

— Minä, köyhä, raukka, ihmisparka… — ulvoi munkki.

— Hän juuri, — vastasi Chicot.

— Hänkö, joka…?

— Aivan oikein! — keskeytti gascognelainen.

— Ahaa! — virkahti kuningas ilmeisesti tyytyväisenä.

Kylmä hiki valui virtoina Gorenflotin kasvoilta. Hänellä oli syytäkin olla peloissaan, sillä miekkoja kilahteli hänen kasvojensa ympärillä ja muutamat niistä olivat hyvinkin uhkaavia. Hän ne pikemminkin tunsi kuin näki ja päästi heikon huudon.

— Odotahan, — sanoi Chicot. — Kuninkaan täytyy saada tietää kaikki.

Hän vei nyt Henrikin syrjään ja sanoi tälle.

— Poikani, kiitä jumalaa siitä että hän on antanut tuon pyhän miehen syntyä maailmaan, sillä juuri hän on meidät kaikki pelastanut.

— Kuinka niin?

— Hänhän ilmaisi minulle koko salaliiton. Ja jos teidän majesteettinne viholliset saisivat hänet käsiinsä, olisi hän kuoleman oma.

Gorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.

— Kuoleman oma! — tuskitteli hän ja kaatui maahan.

— Arvon mies! — virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään hyvänsuovan katseen. — Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme kilvellä.

Gorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi liikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun irvistyksessä.

— Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.

— Mihin me hänet panisimme? — kysyi kuningas.

— Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.

— Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? — sanoi kuningas.

Gorenflot kuuli sen ja ajatteli:

— Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän kuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.

— Ei, — vastasi Chicot, — parasta on, että jätät hänet minun huostaani.

— No viekin hänet sitten mukanasi ja palaa takaisin Louvreen, jossa minä tahdon valmistaa ystäviäni huomispäivän varalle.

— Nouskaa ylös, arvoisa isä, — virkkoi Chicot munkille.

— Hän laskee pilaa, — ajatteli Gorenflot. — Senkin ilkiö!

— Nouseppas ylös, senkin retale! — kuiskasi Chicot ja potkasi häntä.

— Voi! Tämän kaiken olen minä ansainnut! — huusi Gorenflot.

— Mitä hän sanoo? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Chicot, — hän muistelee kaikkia vaivojaan, paastojaan ja valvomisiaan, ja kun minä nyt lupaan hänelle teidän majesteettinne suojelusta, katsoo hän sen oikeudenmukaisesti ansainneensa.

— Mies rukka! — virkkoi kuningas. — Pidä hänestä hyvää huolta, ystäväni.

— Olkaa huoletta, sire! Minun seurassani ollessaan ei häneltä puutu mitään.

— Ah, herra Chicot! — huusi Gorenflot. — Paras herra Chicot, minne minut viedään?

— Sen saat pian tietää. Kiitä kuitenkin hänen majesteettiaan, senkin syntinen elukka. Kiitä, sanon minä! — kuiskasi Chicot.

— Mistä, herra Chicot?

— Kiitä, sanon minä sinulle!

— Sire, — sammalsi Gorenflot, — koska teidän majesteettinne…

— Niin, niin, — virkkoi Henrik. — Minä tiedän, mitä te olette toimittanut matkallanne Lyoniin, liigan päivinä ja nytkin. Olkaa huoletta: te tulette saamaan ansioittenne mukaisen palkan.

Gorenflot huokasi syvään.

— Mene heti talliin noutamaan Panurgea, — sanoi Chicot.

Munkki poistui mahdollisimman sukkelaan.

— Nyt, poikani, — virkkoi Chicot kuninkaalle, — otat sinä vartioiksesi kymmenen miestä ja lähetät ainakin toiset kymmenen Crillonin johdolla Anjoun hotelliin hakemaan veljesi luoksesi, ettei hän toista kertaa pääsisi käpälämäkeen.

— Onko veljeni ehkä…?

— Henrik, — keskeytti Chicot, — oletko havainnut minun neuvoni huonoiksi?

— En, jumalan tähden!

— No tee sitten, niinkuin sanon.

Henrik antoi ranskalaisen kaartin överstille käskyn saattaa Anjoun herttua Louvreen. Crillon, joka ei katsellut prinssiä läheskään hellämielin, läksi heti matkalle.

49.

Chicot arvaa oikein.

Louvreen palattuaan huomasi kuningas ystäväinsä vaipuneen syvään uneen.

Hän hiipi heidän luokseen hiljaa, mukanaan Chicot, joka oli, saatuaan varmaan talteen turvattinsa, rientänyt heti Louvreen.

Yksi sänky oli tyhjä. Se oli d'Epernonin.

— Ei vieläkään kotona! — mutisi Henrik. — Se varomaton! Se onneton! Se hullu! Ja vaikka hänen on taisteltava Bussyn, tuon Ranskan urhoollisimman miehen kanssa! Olla sitä ajattelematta!

— Sire, — ilmoitti muuan hovipoika, — herra d'Epernon tulee nyt.

D'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen, mutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä, pysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.

— Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! — huusi Henrik. — Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat oivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan että olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten he nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä! Kylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio, kun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!

— Kas niin, — jatkoi Henrik, — paneudu vain heti maata, sen minä käsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?

— Minäkö? — huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys syvästi haavoittanut.

— Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän sarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello neljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia lepäämisaikaa.

— Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.

— Luuletko siis voivasi nukkua?

— Aivan rauhallisesti, sire.

— Mutta minäpä en sitä luule, minä.

— Mistä syystä, sire?

— Koska sinä huomispäivää ajatellessasi tulet levottomaksi. Voi! Huomispäivä onkin jo tänään. Mutta huolimatta siitä että tuo onneton päivä on jo tullut en minä tahdo sitä oikein uskoa enkä kykene uskomaan.

— Sire, minä lupaan nukkua, mutta teidän majesteettinne on myös annettava minun se tehdä.

Siinä olette oikeassa, — huomautti Chicot. D'Epernon paneutui nyt maata ihan rauhallisesti, ja se näytti Henrikistä ja Chicotista olevan hyvän merkki.

— Hän on urhoollinen kuin Caesar, — virkkoi kuningas.

— Niin urhoollinen, — sanoi Chicot päätään pudistellen, — etten minä, kautta sieluni autuuden, ymmärrä sitä vähääkään.

— Katsos, hän nukkuu jo, — kuiskasi kuningas. Chicot meni lähemmäksi sänkyä, sillä hän ei uskonut d'Epernonin pelottomuuden menevän niin pitkälle.

— Ahaa! — huusi hän äkkiä.

— Mitä se on? — kysyi kuningas. — Katso itse.

Samalla osotti Chicot d'Epernonin saappaita.

— Verta! — mutisi kuningas.

— Hän on kahlannut veressä, poikani. Millainen sankari?

— Olisikohan hän haavoittunut? — jatkoi kuningas tuskastuneena.

— Ooh! Siitä hän kyllä olisi puhunut ellei hän vain Akhilleuksen lailla olisi haavoittunut kantapäähän.

— Mutta katsohan, hänen takissaan on myöskin veritahroja. Mitä onkaan tapahtunut?

— Ehkäpä hän on surmannut jonkun harjoitellakseen.

— Tämä on merkillistä tämä, — kuiskasi kuningas.

— Hm, hm!

— Sinä et vastaa minulle, Chicot!

— Vastasinhan minä. Minähän sanoin: hm, hm! ja se merkitsee useinkin paljon, poikani.

— Voi! — jatkoi Henrik. — Millainenhan tulevaisuus minua odottaa! Onneksi tulen minä huomenna…

— Sano tänään, poikani. Sinä et ole selvillä ajasta.

— Se on totta. Tänään tulen minä olemaan rauhallinen, sillä nämä nuoret miehet surmaavat vastustajansa.

— Uskotko sen, Henrik?

— Olen siitä varma. He ovat urhoollisia.

— Mutta minä en koskaan ole kuullut sanottavan heidän vastustajiaankaan pelkureiksi, — huomautti Chicot.

— En minäkään. Mutta minulla on huoneessani jotain sellaista, mikä saa minut vakuutetuksi asiasta. Minä näytän sen heti sinulle.

— Tule sitten.

— Odota vähän, — sanoi Henrik. — Minä en tahdo huomenna, eli oikeastaan tänään, saattaa ystäviäni missään suhteessa epäiltäviksi enkä aroiksi. Minä sanon heille hyvästit ja heti.

— Tee niin, poikani.

Ääni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että kuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen suoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.

— Jääkää hyvästi, ystäväni! — mutisi hän. — Hyvästi, hyvät ystävät!

Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.

Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa, surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.

Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja kenkiään verestä.

— Minulla ei koskaan, — mutisi hän, — olisi ollut riittävästi verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä vuodatti.

Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.

Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.

— Katso, — sanoi hän.

— Näen siinä olevan miekkoja, — vastasi Chicot.

— Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle on maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja Parisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.

— Ovatko ne hyvin terävät? — kysyi Chicot.

— Tietysti, mutta suurimman arvon antaa niille niiden pyhyys.

— Minä ymmärrän. Mutta minua kuitenkin huvittaisi tietää, ovatko ne terävät.

— Pakana!

— Kas niin, poikani, puhukaamme nyt jostain muusta. Oletko kutsuttanut Anjoun herttuan?

— Olen. Hän odottaa alhaalla.

— Miten aiot menetellä hänen kanssaan?

— Aion sulkea hänet Bastiljiin.

— Se on viisaasti tehty, mutta valikoi vaan varma vankityrmä.

— Ole huoletta!

— Minä tiedän, missä mustaa samettia on kaupan, poikani.

— Mutta Chicot, onhan hän veljeni!

— Se on totta se, ja hovissa onkin sinipunerva perhesurun väri. Aiotko sanoa hänelle jotakin?

— Aion, vaikkapa vain riistääkseni häneltä kaiken toivon ja osottaakseni hänelle, että hänen salaiset aikeensa ovat paljastetut.

— Hm!

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä puhuttelen häntä?

— Ei, mutta sinun sijassasi minä jättäisin keskustelun aiheen ja lisäisin vankilan vartiostoa kaksinkerroin.

— Saattakaa tänne Anjoun herttua! — käski kuningas.

— Vaikkapa niinkin, — virkkoi Chicot päätään pudistellen. — Minä kuitenkin pysyn mielipiteessäni.

Kohta senjälkeen astui herttua sisälle. Hän oli hyvin kalpea. Crillon tuli hänen jälessään ja kantoi hänen miekkaansa.

— Mistä olet hänet tavannut? — kysyi kuningas sellaisella äänellä kuin ei olisi herttua ollut lainkaan saapuvilla.

— Sire, — vastasi Crillon, — hänen korkeutensa ei ollut kotona. Mutta heti sen jälkeen kun minä teidän majesteettinne käskystä olin piirittänyt hänen palatsinsa, saapui hänen korkeutensa ja antoi vastarinnatta pidättää itsensä.

— Sepä oli onnekasta se, — vastasi kuningas ylenkatseellisesti.

Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja kysyi:

— Missä te olitte?

— Missä tahansa lienen ollutkin, sire, — vastasi herttua, — niin olkaa varma siitä että ajattelin teitä.

— Sitäpä tässä itsekin aavistin, — sanoi Henrik, — ja teidän vastauksenne osottaa, että minä olen ollut oikeassa ajatellessani puolestani myöskin teitä.

Herttua kumarsi rauhallisesti ja arvokkaasti.

— Selittäkää, missä olitte? — jatkoi kuningas ja meni veljensä eteen. — Mitä teitte sill'aikaa kun teidän rikostovereitanne vangittiin?

Rikostovereitani?

— Niin, teidän rikostovereitanne.

— Teidän majesteetillenne on väärin ilmoitettu.

— Haa, hyvä herra! Tällä kertaa ette päässyt kynsistäni. Teidän rikollinen uranne on lopussa. Te ette tälläkään kertaa tule saamaan minun kruunuani.

— Sire, sire, suvaitkaa rauhoittua. Joku on kiihoittanut teitä minua vastaan.

— Konna! — huusi Henrik vihan vimmoissaan. — Sinä tulet kuolemaan nälkään Bastiljin syvimmissä luolissa.

— Minä odotan teidän majesteettinne määräyksiä ja siunaan niitä, vaikkapa ne tuottaisivatkin minulle kuoleman.

— Sanokaa, pöyhkeilijä, missä olitte? - jatkoi kuningas.

— Sire, minä pelastin teidän majesteettinne ja työskentelin teidän hallituksenne kunnian ja rauhan puolesta.

— Mitä! — huudahti kuningas hämmästyneenä. — Röyhkeytenne on tosiaankin vertaistaan vailla!

— Kas vaan! — virkkoi Chicot heittäytyen selkäkenoon tuolilleen. — Kertokaapa se meille, prinssini. Sitä on hauska kuunnella.

— Sire, — jatkoi herttua, — minä olisin ilmoittanut sen heti teidän majesteetillenne, jos te olisitte kohdelleet minua veljenänne. Mutta koska minua päinvastoin kohdellaan kuin rikollista, saa aika puhua puolestani.

Hän kumarsi nyt vieläkin syvempään kuin edellisellä kerralla. Sitten hän kääntyi Crillonin ja toisten upseerien puoleen ja sanoi:

— Kuka teistä on se, joka vie ensimäisen kuninkaallisen prinssin Bastiljiin?

Chicot oli hetkeksi vaipunut syviin mietelmiin, mutta äkkiä välähti ajatus kuin salamanisku hänen päässään ja hän murahti:

— Ahaa! Nyt alankin ymmärtää, mistä johtui se että d'Epernon oli niin kalpea, mutta että hänen jaloissaan sen sijaan oli niin paljo verta.

50.

Valmistuksia.

Niinkuin jo edellisestä luvusta näkyi, ei kuningas nukkunut koko yönä. Hän rukoili ja itki. Ja kun hän yleensä oli kaikissa kokenut mies ja etenkin kaksintaisteluissa, läksi hän kolmen aikaan Chicotin kanssa katselemaan paikkaa, jossa taistelun piti tapahtua.

Kuningas oli kääriintynyt viittaansa ja hänen kasvojaan varjosti leveälierinen hattu.

Chicot, joka oli ollut kahdeksan päivää sitten tehdyn sopimuksen todistajana, näytti nyt paikan, mihin taistelijat asettautuisivat. Henrik alkoi sitä heti silmäillä, tarkasteli puita ja laski, miten auringonsäteet sinne kohdistuivat. Sitten hän virkkoi:

— Quélus saa huonon paikan. Häneen paistaa aurinko oikealta, juuri hänen näkevään silmäänsä. [Quélus oli eräässä aikaisemmassa kaksintaistelussa menettänyt vasemman silmänsä.] Maugiron tulee sen sijaan olemaan ihan varjossa. Huonosti järjestetty. Mitä taas Schombergiin tulee, ei hänen polvissaan ole erityistä voimaa, mutta hän saa taakseen puun, ja se voi häntä peräytyessään suojella. Tämä minua hänen suhteensa rauhoittaa. Mutta Quélus, Quélus parka! — lisäsi hän ja pudisteli surullisesti päätään.

— Sinä herätät minussa osanottavaisuutta, — sanoi Chicot. — Elä kiusaa noin itseäsi. Saamari! Sehän käy niinkuin se käy.

Kuningas kohotti katseensa kohti korkeutta ja huokasi:

— Suuri jumala! Kuule, kuinka hän pilkkaa. Mutta hän on onneksi narri, sinä tiedät sen.

Chicot kohautti olkapäitään.

— Entä d'Epernon! jatkoi kuningas. — Minä en todellakaan ole oikeudenmukainen. En ajatellut häntä, joka joutuu tekemisiin Bussyn kanssa. Kyllä hän joutuu pulaan! Katsele vain hänen paikkaansa, hyvä Chicot! Vasemmalla hänellä on aitaus, oikealla puu, takanaan kuoppa. Hän on vaarassa kaatua joka silmänräpäys, sillä Bussy on kuin tiikeri, kuin leijona, kuin käärme. Hänen miekassaan on eloa: se hyppii, se ojentuu, se vetäytyy, se käyristyy ja se kiemurtelee.

— Ah! — murahti Chicot. — D'Epernonin suhteen en ole lainkaan levoton.

— Sinä olet väärässä. Hän antaa surmata itsensä.

— Hän! Ooh, ei hän niin tyhmä ole. Hän on kyllä järjestänyt varovaisuustoimenpiteensä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että hän ei tule taistelemaan.

— Uskomaton?

— Minä tunnen gascognelaiseni, minä. Mutta nyt on parasta, että palaamme takaisin Louvreen, sillä onhan jo selvä päivä.

— Luuletko minun jäävän Louvreen taistelun ajaksi.

— Tietysti sinä jäät sinne, sillä jos sinut nähtäisiin täällä, ja jos ystäväsi voittaisivat, niin heti sanottaisiin, että sinä olit hankkinut niille voiton jonkin taikavoiman kautta. Jos he taas häviäisivät, väitettäisiin sinua syypääksi heidän tuhoonsa.

— Mitä perustan minä juoruista ja arveluista? Minä tulen viimeiseen hetkeen saakka rakastamaan ystäviäni.

— Saat hyvin kernaasti olla vapaa-ajattelija, Henrik, ja minä kunnioitan sinua siksi että rakastat ystäviäsi. Se on harvinainen hyve ruhtinaissa. Mutta minä en tahdo, että sinä jätät Anjoun herttuan yksin Louvreen.

— Eikö Crillon ole siellä?

— Ooh, Crillon ei ole mitään muuta kuin puhveli, rhinoceros, villisika, ylenmäärin urhoollinen ja rohkea. Mutta veljesi on sitävastoin kyykäärme, sisilisko, kettu, sanalla sanoen: hän muistuttaa kaikkia niitä eläimiä, joiden voima piilee myrkyssä ja viekkaudessa.

— Olet oikeassa, Chicot. Minun olisi pitänyt panetuttaa hänet Bastiljiin.

— Enkö sanonut sinulle, poikani, että teit väärin puhutellessasi häntä?…

— Sanoit. Hänen varman ryhtinsä annoin narrata itseäni ja uskoin hänen loruihinsa hänen minulle muka tekemistään palveluksista.

— Siinäkin lisäsyy epäillä häntä. Mutta joutukaamme takaisin, poikani.

Jo olivat kaikki Louvressa jaloillaan. Nuoret ylimykset olivat heränneet ensimäisinä.

Kun kuningas ja Chicot saapuivat, huomasivat he heti d'Epernonin, joka oli asetuttanut tahkon ylimysten yhteisen huoneen ovelle ja oli nyt parhaallaan tahkoamassa miekkaansa.

— Ja sinä sanot, Chicot, ettei hän ole bajardi urhokkuudessa! — lausui kuningas.

— Minä väitän vain, että hän on hioja, — vastasi välinpitämättömästi Chicot.

D'Epernon huomasi Henrikin ja huudahti!

— Kuningas!

Tekemästään päätöksestään huolimatta ja kun hänellä ei ollut voimaakaan siinä pysyä, astui hän nyt huoneeseen.

Kuten jo olemme sanoneet, osotti Henrik usein sekä majesteetillisuutta että suurta itsensähillitsemiskykyä. Hänen rauhalliset, miltei hymyilevät piirteensä eivät suinkaan tällä kertaa vastanneet hänen sydämensä tunteita.

— Päivää, hyvät herrat! — sanoi hän. — Huomaanpa teidän olevan parhaallaan valmistuspuuhissa.

— Niin olemme, jumalan kiitos, sire! — vastasi Quélus.

— Te näytätte synkältä, Maugiron.

— Sire, kuten tiedätte, olen minä hyvin taikauskoinen. Ja kun olen nähnyt pahoja unia, haen voimaa muutamasta pisarasta espanjalaista viiniä.

— Hyvä ystävä, — vastasi kuningas, — on muistettava… minä puhun nyt Mironin mukaan, joka on suuri lääkäri… tulee muistaa, sanon minä, että unet johtavat edellisen päivän vaikutelmista, mutta niillä ei ole vähintäkään vaikutusta seuraavan päivän tapahtumiin.

— Niinpä näettekin, sire, — virkkoi d'Epernon, — minun jo puuhailevan varustuksiani, ja vaikka minäkin olen nähnyt pahoja unia, on minun käsivarteni kuitenkin voimakas ja katseeni selvä.

Sitten hän teki hyökkäyksen seinää kohti ja viilsi siihen pienen naarmun vastatahkoamallaan miekalla.

— Niin, — virkahti Chicot, — te olette varmaankin uneksinut, että saappaanne olivat veriset. Se uni ei kuitenkaan ole paha. Se merkitsee sitä, että teistä vielä kerran tulee Caesar tai Alexander.

— Urhoolliset ystäväni, — jatkoi Henrik, — te tiedätte, että kysymys on teidän hallitsijanne kunniasta ja että asia, jota puolustatte, on osittain myöskin hänen asiansa, mutta kunnia ainoastaan ja yksinomaan hänen, kuuletteko! Elkää siis ajatelko minun mieskohtaista turvallisuuttani. Viime yönä olen minä sen saanut turvatuksi niin ettei se enää pitkiin aikoihin joudu vaaraan. Taistelkaa siis vain kunnian vuoksi.

— Sire, — vastasi Quélus, — kenties me menetämme henkemme, mutta kunnia tulee pelastetuksi.

— Hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — minä tahdon nyt antaa teille erään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki minulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.

— Ooh, mitä minuun tulee, — huudahti d'Epernon, — niin en aio säästää vastustajaani.

— Minä, — sanoi Quélus, — en mene vastuuseen mistään, mutta minä teen voitavani.

Kuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä löi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa ylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja ystäviään kuolemaan.

Ylimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit hallitsijalleen.

Quélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten. D'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.

— Ei, d'Epernon, — vastasi kuningas, — antakaa miekkanne palvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän omanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.

— En, poikani, — vastasi gascognelainen. — Jätä se tehtävä kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana, ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.

— Mitä miekkoja nuo ovat, sire? — kysyi Quélus, huomatessaan erään upseerin tuoman laatikon.

— Italialaisia miekkoja, — vastasi kuningas. — Ne on taottu Milanossa.

— Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! — huudahtivat nuoret miehet.

— Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, — sanoi kuningas, voimatta enää hillitä liikutustaan.

— Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla uljuudella? — kysyi Quélus.

— Ette, se olisi sopimatonta, — vastasi kuningas. — On ilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman että minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään juhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen aiheutuneen yksityisestä vihasta.

Sitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta kun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän kannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä jumala!… ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.

— Mutta minä, — virkkoi Chicot, — minä tahdon katsella tuota taistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi d'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.

— Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? — kysyi kuningas valittavalla äänellä.

— Lähden, sillä jos jokin heistä ei täytä velvollisuuttaan, niin asetun minä hänen paikalleen taistelemaan kuninkaani kunnian puolesta.

— Mene sitten.

Kuningas meni senjälkeen huoneeseensa, suletutti ikkunaluukut ja määräsi, että hiljaisuuden tuli vallita linnassa. Crillonille, joka tiesi taistelusta, hän sanoi:

— Jos me voitamme, Crillon, niin tule sisälle kertomaan siitä minulle. Jos taas meidät voitetaan, lyö kolme kertaa tuohon ovelleni.

— Kyllä, sire, — vastasi Crillon.

51.

Bussyn ystävät.

Jos kuninkaan ystävät olivat nukkuneet yönsä rauhassa, niin olivatpa Anjoun herttuan miehetkin käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä hyväkseen. He viettivät yönsä Antraguetin luona, jonka talo oli valittu kohtauspaikaksi, se kun oli taistelupaikkaa lähinnä.

Kellon lyödessä kolmea, siis kuninkaan ystävien parahiksi päästyä hereille, olivat he jo kaikki jalkeilla terveinä, iloisina ja hyvin asestettuina.

Oli ihana aamu, ilma oli raitis ja taivas kirkas.

Ennenkuin ylimykset läksivät matkalle, kysytyttivät he Bussya Anjoun herttuan luota. Sanantuoja oli saanut vastaukseksi, ettei Bussya ollut ollut siellä jälkeen kymmenen edellisenä iltana. Hakija kiiruhti sitten Bussyn asunnolle ja sai kuulla, että kreivi oli mennyt myöhään edellisenä iltana Remyn seurassa ulos. Muuten ei Bussyn kotona oltu levottomia hänen poissaolostaan, sillä hän useinkin oli moisilla matkoilla, ja sitäpaitsi oli tunnettua, miten urhoollinen ja harjaantunut hän oli, niin ettei hänen pitempiaikainenkaan poissaolonsa synnyttänyt mitään epäilyksiä.

Kun nuo kolme ystävystä saivat kuulla tuon kaiken, virkkoi Antraguet:

— Ahaa, nyt minä muistan, että kuningas on määrännyt suuren metsästysretken Compiègnessä. Monsoreaun on siis täytynyt matkustaa sinne.

— Se on totta, — sanoivat toiset.

— Siinä tapauksessa, — jatkoi Antraguet, — minä tiedän, missä Bussy on: sill'aikaa kun ylihovijahtimestari ajaa hirveä, hätyyttää meidän ystävämme naarasta. Olkaa huoletta, hyvät herrat, hän on lähimpänä taistelupaikkaa kuin me ja saapuu sinne varmastikin ennen meitä.

He läksivät. Päästyään Sainte-Catherinen kadulle kääntyivät he kaikki Monsoreaun pikku talolle päin ja hymyilivät, mikä merkitsi heidän kaikkien ajattelevan samaa asiaa.

— Sinne näkyy taistelupaikka varsin hyvin, — virkkoi Antraguet, — ja minä olen varma siitä, että Diana parka tulee monasti ikkunaan taistelua katselemaan.

— Katsohan, — sanoi Ribeirac, — luulenpa, että hän jo siellä seisoo.

— Kuinka niin?

— Ikkunahan on auki.

Se on totta. Mutta minkävuoksi siinä on tikapuut, vaikka talossa on porttikin?

— Sepä on merkillistä, — huomautti Antraguet. Kaikki he kiiruhtivat sinne levottomina. Muuan puutarhuri seisoksi balkongin ulkopuolella ja näytti tarkastelevan maata.

— Herra Bussy, — huusi Antraguet. — Ettekö jo tule meidän luoksemme? Kiiruhtakaa, sillä me tahtoisimme ehtiä ensimäisinä paikalle.

Turhaan he odottivat vastausta.

— Ei kukaan meille vastaa, — sanoi Ribeirac. — Mutta saamari, miksikä tikapuut ovat tuolla?

— Mitä teet sinä täällä? — huusi Livarot puutarhurille. — Sinäkö olet nostanut tikapuut pystyyn?

— Jumala minua varjelkoon! — vastasi hän.

— Mitä tarkoitat?

— Katsokaa tuonne ylös!

He kaikki kolme katsahtivat nyt ylöspäin.

— Verta! — huusi Ribeirac.

— Niin, verta, — toisti puutarhurimestari.

— Portti on lyöty sisään, — selitti Antraguetin palvelija.

Antraguet kapusi heti tikapuita ylös. Balkongille päästyään katsahti hän huoneeseen.

— Mitä siellä näet? — kysyivät toiset, kun näkivät hänen kalpenevan ja horjahtelevan.

Kauhun huuto oli hänen ainoa vastauksensa. Livarot kapusi nyt myöskin ylös.

— Ruumiita, kuolemaa, kuolemaa kaikkialla! — huusi tuo nuori mies.

He kumpikin astuivat nyt huoneeseen. Ribeirac jäi seisomaan ulkopuolelle hämmästyksen vallassa. Sillävälin oli puutarhuri huudoillaan kutsunut siihen kaikki ohikulkijat.

Huoneessa oli ylt'yleensä jälkiä yön kauhistuttavasta taistelusta. Veritahroja tai oikeammin sanoen verivirtoja näkyi lattialla. Seinäpaperit olivat miekaniskuista ja pistoolin laukauksista repeytyneet. Särkyneitä huonekaluja ja vaatekappaleita ja ihmisruumiitten jäseniä ui tuossa kamalassa verimeressä.

— Voi, Remy! Remy parka! — huusi Antraguet.

— Onko hän kuollut? — kysyi Livarot.

— Hän on jo jääkylmä, — vastasi Antraguet.

— Kokonaisen ryövärijoukon on täällä täytynyt mellastaa, — kirkui Livarot.

Samassa huomasi Livarot auki olevan oven, ja verijäljet osottivat taistelun ulottuneen sillekin suunnalle. Hän seurasi noita hirveitä verijälkiä ja tuli rapuille. Piha oli tyhjä ja autio. Sillävälin oli Antraguet, tulematta hänen perästään, mennyt viereiseen huoneeseen. Kaikkialla oli verta. Hän meni ikkunan luo, kumartui katsomaan siitä ulos, ja hänen kauhistuneet katseensa harhailivat tuossa pikku puutarhassa. Rauta-aidakkeella riippui vielä onnettoman Bussyn jäykistynyt, verentahraama ruumis.

Ei se ollut huutoa, vaan mörinä, mikä purkautui Antraguetin rinnasta, kun hän näki tuon näyn. Livarot juoksi sinne.

— Katso, — sanoi Antraguet, — katso, Bussy on kuollut!

— Bussy on murhattu ja heitetty ulos ikkunasta! — huusivat he yht'aikaa. — Tule tänne, Ribeirac.

Ribeirac syöksähti nyt pihalla olevasta pienestä portista puutarhaan.

— Katso, hänen kätensä on läpipuhkaistu, hänen rintaansa on ammuttu kaksi kuulaa, koko hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Voi, Bussy parka!

— Kostoa! Kostoa! — ärjyivät kaikki. Poiskääntyessään Livarot kompastui erääseen ruohikossa viruvaan ruumiiseen.

— Monsoreau! — huusi hän.

— Mitä! Myöskin Monsoreau!

— Niin, Monsoreau, täynnänsä reikiä kuin seula ja pää muserrettuna. Mikä hirveä teurastus!

— Entä Monsoreaun vaimo! — huusi Antraguet. — Diana! Kreivitär Diana! — huuteli hän. Kukaan ei vastannut.

— Bussy! Bussy parka! — huudahti epätoivoissaan Ribeirac.

— Niin, — sanoi Antraguet, — meidän vaarallisimmasta miehestämme on tahdottu päästä irti.

— Se on pelkuruutta, kurjaa raukkamaisuutta! — huusivat kaikki.

— Menkäämme herttualle valittamaan, — virkkoi muuan niistä.

— Ei, — vastasi Antraguet. — Tämän koston täyttämistä emme jätä kenellekään. Silloin se tulisi huonosti täytetyksi. Hyvät ystävät, — jatkoi hän, — katsokaa tämän mitä urhoollisimman miehen jaloja kasvonpiirteitä! Katsokaa, kuinka hänen verensä vieläkin vuotaa. Hän antaa meille esimerkin: hän ei jättänyt kostonsa täyttämistä kenellekään muulle… Bussy, Bussy! Me tulemme tekemään niinkuin sinäkin: ole huoletta, me kostamme!

Näin sanoen hän painoi suunsa Bussyn kalpeille huulille, veti miekkansa ja kastoi sen hänen veressään.

— Bussy! — lausui hän juhlallisesti, — minä vannon sinun ruumiisi kautta, että tämä veri tulee pestäväksi pois sinun vihollistesi veressä.

— Bussy! — huusivat toiset. — Me vannomme surmaavamme tai kaatuvamme. Ei mitään armoa, ei vähääkään sääliä!

Sen sanottuaan laskivat he kaikki kätensä Bussyn ruumiille.

— Mutta, huomautti Livarot, — meitä on nyt vain kolme neljää vastaan.

— Niin on, — vastasi Antraguet, — mutta me emme ole tehneet murhaa, me, ja jumala antaa viattomille voimaa.

— Jää hyvästi, Bussy! — huusivat he kaikki. Kauhun jähmetyttäminä läksivät he tästä kirouksen talosta. He olivat saaneet selvän muistutuksen kuolemasta ja tunteneet sitä epätoivon tunnetta, joka moninkertaistuttaa voimat, tuota jaloa harmistumista, mikä ylentää ihmisen hänen maallista olemustaan korkeammalle.

He raivosivat tiensä ihmisjoukon halki, joka hetki hetkeltä oli lisääntynyt. Kohtauspaikalle päästyään, huomasivat he vastustajainsa jo olevan siellä. Harmissaan siitä, että olivat jääneet viimeisiksi, jouduttivat he kulkuaan.

— Hyvät herrat, — lausui Quélus, tervehtien ylhäisen ylenkatseellisesti, — meillä on ollut kunnia odottaa teitä.

— Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, — vastasi Antraguet. — Me olisimme olleet täällä jo ennen teitä ellei yksi tovereistamme olisi viipynyt.

— Niin, herra Bussy puuttuu, — virkkoi d'Epernon. — Mahtaa olla vaikeata saada häntä tänään hereille.

— Me olemme jo odottaneet ja voimme kai vieläkin hetkisen odottaa, — sanoi Schomberg.

— Bussy ei tule, — vastasi Antraguet. Hämmästys levisi nyt kaikkien kasvoille. Vain, d'Epernonin kasvot näyttivät hieman erilaisilta.

— Eikö hän tule? — huudahti d'Epernon. — Urhoollisista urhokkain on siis pelkuri?

— Se ei ole mahdollista, — sanoi Quélus.

— Minkävuoksi hän sitten ei tule? — kysyi Maugiron.

— Koska hän on kuollut, — vastasi Antraguet.

— Kuollut! — huudahtivat muut kuninkaan puoltajat, paitsi d'Epernon. Tämä ei sanonut mitään, mutta kalpeni hieman.

— Murhattu! — jatkoi Antraguet. - Ettekö sitä tiedä, hyvät herrat?

— Emme, — vastasi Quélus. — Kuinka me sen tietäisimme? kysyi d'Epernon.

— Mutta onko se varmaa? Antraguet veti miekkansa.

— Se on niin varmaa, — sanoi hän, — että tämä miekkanikin on kasteltu hänen veressään.

D'Epernon yhäkin pudisteli päätään.

— Tuo veri huutaa kostoa, — sanoi Ribeirac, — kuuletteko sen, herrat?

— Saattaisi luulla, — huomautti Schomberg, — teidän sanojenne sisältävän arvelun, että muka…

— Tutkikaa, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanovat oikeusoppineet, — mutisi Livarot.

— Mitä! — huusi Maugiron jyrisevällä äänellä. — Tahdotteko selittää tarkoituksenne kovasti ja selvästi, hyvät herrat?

— Me olemme tulleet juuri sitä tarkoitusta varten, — vastasi Ribeirac, — ja meillä on nyt syytä enemmän kuin tarvitaankaan surmataksemme teidät vaikka sata kertaa.

— Pian sitten miekat käsiin! — huusi d'Epernon, vetäen miekkansa. — Tapahtukoon se pian!

— Hohoo! Vai on teillä hyvin kiire, herra gascognelainen! — sanoi Livarot. — Ettepä pöyhkäillytkään noin silloin kun meitä oli neljä neljää vastaan.

— Onko meidän syymme, ettei teitä ole kolmea enempää? — kysyi d'Epernon.

— Kyllä, se on teidän syynne! — kirkui Antraguet. — Hän on kuollut, koska hänen mieluummin tahdottiin olevan murhatun kuin esiintyvän ase kädessä tässä taistelupaikalla. Hän on kuollut läpipistetyin käsin, niin ettei se käsi enää voisi pidellä miekkaa. Hän on kuollut, koska mihin hintaan hyvänsä täytyi sammua niiden silmäin, joiden salamat olisivat tuottaneet tuhon teille kaikille. Ymmärrättekö jo, vai kuinka?

Schomberg, Maugiron ja d'Epernon ärjyivät vihasta.

— Jo riittää, herrat, — keskeytti Quélus. — Mene syrjään, d'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat nähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää hyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan paljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää, olemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?

— Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, — mutta nyt minä teitä halveksin!

— Ja minä, — vastasi Antraguet, — olisin tunti sitten ilomielellä lävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää varanne, herrat, pitäkää varanne!

— Pidämmekö takit yllämme? — kysyi Schomberg.

— Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa, — huusi Antraguet.

Nuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.

— Kas vaan, — virkkoi Quélus, — minä olen hukannut tikarini. Se ei käynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.

— Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo, — sanoi Antraguet, — ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette uskaltanut sitä kiskaista irti.

Quélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.

— Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei ole tikaria! — huusi juuri saapunut Chicot.

— Sen pahempi hänelle! — vastasi Antraguet.

— Se ei ole minun syyni.

Ja vetäen tikarinsa vasemmalla kädellään kohotti hänkin miekkansa.

52.

Taistelu.

Vaikka Chicot luonnostaan ei ollut mikään tunteellinen ihminen, istui hän kuitenkin sydän vapisevana eräällä aidakkeella. Hän ei pitänyt herttuan ystävistä, suosikeita hän inhosi. Mutta kaikki nuo olivat kuitenkin urhoollisia nuoria miehiä. Heidän suonissaan virtaili jaloa verta, jonka pian tuli niin runsaana vuotaa.

d'Epernon tahtoi vieläkin olla itsepäinen ja huusi:

— Mitä, eikö minulla siis ole mitään tekemistä?

— Ole vaiti, gascognelainen! — kirkui Antraguet.

— Minun täytyy saada olla mukana, — jatkoi d'Epernon. — Tässähän tuli olla kahdeksan miestä.

— Pois tieltä! — huusi Ribeirac kärsimättömästi.

D'Epernon siirtyi nyt mutisten syrjään ja kohotti ylpeästi päätään, pistäen samalla miekkansa tuppeen.

— Tulkaa, sanoi Chicot, — te urhoollisin urhoollisista, muuten tahritte saappaanne, kuten eilenkin.

— Mitä hän sanoo, mestari narri?

— Hän sanoo, että pian ilmestyy maahan verta ja että teidän täytyy varoa siihen astumasta, niinkuin teitte viime yönä.

D'Epernon oli mennyt kalmankalpeaksi. Hänen uhkamielisyytensä laukesi tuohon kuvaukseen. Hän meni istumaan kymmenen askeleen päähän Chicotista, jota hän ei voinut olla ilman kauhistusta katselematta.

Ribeirac ja Schomberg lähestyivät toisiansa, vaihdettuaan ensin tavanmukaisen tervehdyksen.

Quélus ja Antraguet, jotka jo hetken ajan olivat olleet valmiita, alottivat nyt taistelun.

Maugiron ja Livarot vaaniskelivat toisiaan, pyrkien päästä haluamiinsa asemiin.

Taistelu alkoi samalla hetkellä kun kello Pyhän Paavalin kirkossa löi viisi.

Raivostus kuvastui taistelevien kasvoilta. Mutta heidän yhteenpuristuneet huulensa, heidän kalpeutensa, käden vaistomainen vavahteleminen ilmaisivat, että varovaisuus hillitsi heissä tuon raivon.

Kului useita minuutteja, ja ne sellaisen aseman vallitessa saattoivat tuntua iäisyydeltä. Miekat kalahtivat vastakkain. Ei ainoatakaan iskua oltu vielä annettu.

Väsyneenä tahi ehkä pikemminkin vakuutettuna siitä että oli nyt tullut tuntemaan vastustajansa laski Ribeirac käsivartensa alas ja hengähti silmänräpäyksen. Schomberg hyökkäsi askeleen eteenpäin ja antoi hänelle iskun. Ribeiracin kasvot olivat kalmankalpeat ja verivirta purskahti hänen olkapäästään. Hän väisti toisen iskun ikäänkuin tutkiakseen haavansa laatua.

Schomberg aikoi uusia hyökkäyksen, mutta Ribeirac kohotti miekkansa ja kohdisti häneen iskun, joka sattui hänen kylkeensä. Molemmat olivat he nyt haavoittuneet.

— Levätkäämme nyt muutamia sekunteja, jos suvaitsette, — sanoi Ribeirac.

Quélus ja Antraguet olivat sillävälin yhä enemmän tulistuneet. Mutta kun Quéluksella ei ollut minkäänlaista tikaria, oli hänen pakko väistää vasemmalla kädellään, ja kun tuo vasen käsi oli paljas, tuli siihen jokaisesta väistämisestä pieni naarmu, niin että käsivarsi ennen pitkää oli ylt'yleensä veressä. Antraguet sitävastoin, etunsa huomaten ja ollen yhtä taitava kuin Quéluskin, väisti varsin helposti vastustajansa iskut. Kolme pistoa oli sattunut Quélukseen, vaikkakaan ne eivät olleet vaarallisia, ja veri virtaisi kolmesta haavasta hänen rinnastaan, mutta aina hän haavan saadessaan vain huusi:

— Ei se ole mitään.

Livarot ja Maugiron olivat edelleenkin varovaisia. Ribeirac tunsi, että häneltä, sikäli kuin verensä vuoti, alkoivat voimat vähetä, ja tuskasta mielettömänä hän hyökkäsi Schombergia kohti. Tämä ei väistynyt askeltakaan takaperin, vaan tyytyi ojentamaan miekkansa eteenpäin. He pistivät nyt kumpikin toisiaan, missä yrityksessä Ribeirac sai rintansa lävistetyksi ja Schomberg sai haavan kaulaansa. Kuolettavasti haavoittuneena vei Ribeirac vasemman kätensä haavalleen, mutta paljasti sen kautta asemansa. Schomberg käytti hetkeä hyväkseen ja antoi hänelle uuden iskun. Mutta Ribeirac tarttui nyt oikealla kädellään kiinni vastustajaansa ja työnsi vasemmalla kädellään tikarinsa kahvaa myöten hänen rintaansa. Sen terä upposi suoraan hänen sydämeensä.

Schomberg päästi kumean huudon ja kaatui takaperin, mutta veti samassa mukanaan maahan Ribeiracin, jolla vielä oli miekka rinnassaan kiinni.

Nähdessään ystävänsä kaatuvan riensi Livarot, Maugiron kintereillään hänen luokseen. Hän pääsi eräitä askeleita edelle, niin että hän ehti auttaa Ribeiracia tämän koettaessa vapautua Schombergin miekasta. Sen Livarot kiskasi irti ystävänsä rinnasta. Mutta Maugiron hänet heti saavutti, ja hänen täytyi nyt puolustautua liukastavalla maalla vaikeassa asemassa ja aurinko vasten kasvoja.

Hetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä kirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.

Quélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään Livarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi tällöin kuuluva huuto.

Quélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan. Quéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä. Maugiron oli miltei haavoittumaton.

Antraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään naarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut turhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä ja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän heitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen miekkansa sattui vain laudoitukseen.

Samassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.

— Hän on hukassa, — sanoi Chicot.

— Eläköön kuningas! — huusi d'Epernon. — Rohkeutta, leijonani, rohkeutta!

— Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! — sanoi Antraguet. — Elkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee hengittämään.

Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä kuolen.

Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat vieneet hänen viimeisetkin voimansa.

Herra Quélus, — virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, — te olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.

— Minkävuoksi minä antautuisin? — kysyi Quélus. — Enhän minä vielä makaa maassa.

— Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan vahingoittumaton.

Eläköön kuningas! — huusi Quélus. — Minulla on vielä miekkani, herra.

Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen iskunsa, niin raju kuin se olikin.

— Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, — sanoi Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen sen hänen kädestään.

— Voi! — ärjyi Quélus. — Miekka, miekka!

Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön kuningas!

Hänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja kiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui, että hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta ikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi, hän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.

— Eläköön kuningas! — mutisi tämä kuolintuskissaan.

Antraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään tukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka kerrassaan lävisti tämän rinnan.

— Oletko viimeinkin tyytyväinen? — sanoi hän. Kaikki oli nyt lopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.

Antraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa veren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.

Kauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen takaa-ajamana.

Chicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka yhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen virkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:

— Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn kuolemaan.

— Minä uskon teidän sanoihinne, — vastasi Antraguet liikutettuna. Minä uskon teitä.

— Paetkaa! mutisi Quélus. — Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan teille anteeksi.

— Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky minua uhkaisi, — sanoi Antraguet.

— Pelastakaa itsenne, nuori mies, — kehotti Chicot, — elkääkä kiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko kahta sellaista samana päivänä.

— Antraguet meni Ribeiracin luo, joka vielä hengitti.

— No? — kysäsi tämä.

— Me olemme voittaneet, — virkkoi Antraguet hiljaa, ettei loukkaisi Quélusta.

— Kiitos! — vastasi Ribeirac. — Kiiruhda nyt pois!

Hän vaipui samassa hengetönnä maahan.

Antraguet otti ensin oman miekkansa, sitten Schombergin, Maugironin ja Quéluksen miekat.

— Tehkää loppu minun elämästäni tai antakaa minulle takaisin miekkani, — kuiskasi raukealla äänellä Quélus.

— Tässä se on, herra kreivi, — vastasi Antraguet ja laski arvokkaasti kumartaen miekan hänen viereensä.

Kyynel kiilsi haavoittuneen silmässä.

— Me olisimme saattaneet olla ystäviä, — mutisi hän.

Antraguet ojensi hänelle kätensä.

— Hyvä! — sanoi Chicot. — Tämä on hyvin ritarillista. Mutta pelasta nyt itsesi, Antraguet. Sinä ansaitset jäädä eloon.

— Entä minun toverini? — kysyi Antraguet. II. 25

— Minä hoidan niitä kuin olisivat he kuninkaan ystäviä, — vastasi Chicot.

Antraguetin palvelija ojensi nyt hänelle viitan, jonka hän kääri ympärilleen verhotakseen verentahrimat vaatteensa, ja jättäen kuolleet ja kuolevat palvelijoiden ja aseenkantajien huolehdittaviksi poistui Antraguet Porte Saint-Antoinen kautta.

53.

Loppu.

Levottomuudesta kalpeana ja pienimmästäkin melusta väristen käveli kuningas edestakaisin miekkailusalissa ja harjaantuneen miekkailijan kokemuksella laski ajan, minkä hänen ystävänsä olivat tarvinneet kokoontuakseen ja taistellakseen vihollistensa kanssa. Samaten hän otti huomioon kaikki epäsuotuisat seikat suotuisten ohella, johtuivatpa ne sitten heidän luonteestaan, voimastaan tahi taituruudestaan.

— Nyt, — virkkoi hän itsekseen, — menevät he Saint-Antoinen kadun poikki… nyt he menevät aitauksesta sisälle… nyt he vetävät miekkansa… nyt alkavat otella.

Viimeisen sanan lausuttuaan alkoi kuningas lukea rukouksiaan. Mutta sydän oli muita tunteita täynnä, ja vain huulet koneellisesti liikahtelivat.

— Kun vain Quélus muistaisi sen iskun, jonka olen hänelle opettanut, ja panisi mieleensä, kuinka hänen samalla kertaa pitäisi väistää miekanpisto ja itse iskeä tikarillaan, — ajatteli hän. — Mitä Schombergiin tulee, on hän kylmäverinen ja tekee kyllä pian lopun Ribeiracista… Ellei Maugironille satu mitään erikoista, selviytyy hän varmasti Livarotista… Mutta d'Epernon, voi! Hän on varmaankin nyt jo tällä hetkellä kuollut. Onneksi on hän minulle vähimmän rakas noista neljästä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei tässä riitä se, että hän on kuollut, sillä Bussy, tuo kauhea Bussy, hyökkää sitten toisten kimppuun… Voi, ystävä raukat!…

— Sire! — kuului Crillonin ääni oven takaa.

— Mitä! Nytkö jo? — huusi kuningas.

— Ei, sire, minä en tuo mitään muuta uutista kuin että Anjoun herttua pyytää saada puhutella teidän majesteettianne.

— Mitä hän sitten tahtoo? — kysyi kuningas oven läpi.

— Hän sanoo hetken tulleen, jolloin hänen pitää ilmoittaa teidän majesteetillenne se palvelus, jonka hän on tehnyt, ja hän väittää, että se ilmoitus jossain määrin haihduttaa teidän majesteettinne levottomuutta.

— No tulkoon hän sitten. Tuokaa hänet tänne, — sanoi kuningas.

Samassa ja juuri kun Crillon kääntyi täyttämään käskyä kuului nopeita askeleita ja muuan ääni lausui Crillonille:

— Minä tahdon hetipaikalla puhutella kuningasta…

Kuningas tunsi äänen ja avasi itse oven.

— Käy sisään, Saint-Luc, — sanoi hän. — Käy sisään. Mistä on kysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?

Kalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.

— Sire sire! — huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. — Kostoa! Minä rukoilen teitä, sire!

— Saint-Luc parka, — sanoi kuningas, — mitä sitten on tapahtunut ja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?

— Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne…

— Mitä! — murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen arvonimeen yksinoikeutettu.

— … on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, — jatkoi Saint-Luc.

Yksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis lainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän aamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.

— Viime yönäkö murhattu? — kysyi kuningas. — Kenestä sinä sitten puhut, Saint-Luc.

— Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, — puhui Saint-Luc. — Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos niin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne puolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.

— Aah! — huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys, ja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon välähdys.

— Kostakaa Bussyn puolesta! — huudahti nyt Saint-Luc.

— Bussyn puolesta? — toisti kuningas ja pani erityisen painon joka tavulle.

— Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä murhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän yksinään oli surmannut niistä neljätoista.

— Onko Bussy kuollut?

— On, sire, hän on kuollut.

— Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun! — huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa vallassa.

— Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen odotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa Anjoun herttua sisälle.

— Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, — Bussy ei ole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan, en kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne, vaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea kuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän majesteetillenne mielestäni huono palvelus.

Anjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.

Saint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen, jonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa sattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä, sillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin otaksuman.

— Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? — puheli Saint-Luc. — Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät voitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut Bussyn.

— Kuka niin on sanova? — kysyi kuningas.

— Saamari, kaikki ihmiset, sire, — huomautti Crillon, sekaantuen vasten tavallisuuttaan keskusteluun.

— Ei, hyvä herra, — vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta, että Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen valtakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, — sellaista ei tulla sanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.

Saint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun herttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt tunsi.

— Kyllä, sire, — sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan, — minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä pestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin inhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.

No sano sitten, — käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja odotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä, pudistellen tarkoituksellisesti päätään.

— Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, — viime yönä oli Bussy houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.

Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua, itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.

— Bussy puolustautui kuin leijona, sire, — jatkoi Saint-Luc, — mutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja…

— Ja hän on kuollut, — keskeytti kuningas. — Hän on saanut ansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.

— Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, — jatkoi vielä Saint-Luc. — Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan oli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa, pakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi vain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin tehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen naisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja jaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden miehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui rauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen hänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan heiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä ystävinään. No niin, toinen heistä, sire… on hirveä sitä kertoa, mutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla… tuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.

— Ja tekö tunnette murhaajan? — kysyi kuningas vasten tahtoaan liikutettuna.

— Tunnen, — vastasi Saint-Luc.

Sitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja liikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:

— Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.

Kuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään väräyttämättä.

— Kyllä, — vastasi hän rauhallisesti, — kyllä, herra Saint-Luc on kuullut ja nähnyt aivan oikein. Minä olen surmauttanut Bussyn, ja teidän majesteettinne tulee lukemaan sen ansiokseni, sillä Bussy, joka oli palvelijani, se on totta, aikoi tänä aamuna, minun vastaanpanostani huolimatta, ryhtyä käyttämään aseita teidän majesteettianne vastaan.

— Sinä valehtelet, murhaaja, sinä valehtelet! — huusi Saint-Luc. — Bussy, jonka koko ruumis oli haavoja täynnä, käsi lävistettynä ja olkapää kuulan murtamana, Bussy, joka riippui rauta-aidakkeella, olisi herättänyt sääliä kiivaimmissakin vihamiehissään, jotka varmasti olisivat häntä auttaneet. Mutta sinä, sinä La Molen ja Coconnan murhaaja, sinä olet murhannut myöskin Bussyn, et senvuoksi, että hän oli veljesi vihamies, mutta siitä syystä, että hän tunsi sinun salaisuutesi. Haa! Monsoreau kyllä hyvin tiesi, miksi sinä teit tämän rikoksen!

— Tuhannen perkelettä! — mutisi Crillon. — Minkävuoksi minä en ole kuningas!

— Minua loukataan teidän luonanne, veljeni, — sanoi herttua pelosta vavisten, sillä hän ei tuntenut asemaansa varsin varmaksi nähdessään Saint-Luc'in, hurjan katseen ja Crillonin suonenvedontapaisesti puristuneen nyrkin.

— Menkää, Crillon, — kehotti kuningas. Crillon totteli.

— Oikeutta, sire, oikeutta! huusi Saint-Luc.

— Sire, — virkkoi herttua, — rangaiskaa minua sitten siitä, että minä tänä aamuna olen pelastanut teidän majesteettinne ystävät ja siten antanut loistavan hyvityksen asioillenne, jonka puolesta nyt minäkin työskentelen.

— Mutta minä, — jatkoi Saint-Luc raivostuneena, — minä sanon sinulle, että se asia, jota sinä puolustat, tulee olemaan kirottu asia, ja että missä tahansa liikutkin, kohtaa jumalan viha sinun askeleitasi. Sire, sire! Onnettomia ovat teidän ystävänne, jos veljenne on heitä suojellut!

Kuningas värisi. Samassa kuului ulkoa epäselvää hälinää, kiiruisia askeleita ja sitten äkisti uudistettuja kyselyitä ja vastauksia. Senjälkeen syntyi mitä syvin hiljaisuus. Kesken tuota hiljaisuutta, ikäänkuin olisi ääni taivaasta todistanut oikeiksi Saint-Lucin sanat, kuului kolme harvaa, juhlallista lyöntiä, jotka Crillonin voimakkaasta kädestä kumahtelivat ovelle.

Kylmä hiki tihkui Henrikin otsalta ja hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta.

— Voitetut! — kirkui hän. — Voi ystäväraukat?

— Enkö jo sanonut teille äsken, sire! — huudahti Saint-Luc.

Herttua pani vavisten kätensä ristiin.

— Näetkö, kurja konna, — huusi ylevän ylpeästi tuo nuori mies, — näetkö nyt, miten salamurha pelastaa ruhtinaitten kunnian! Tule siis ja murhaa minutkin. Minähän olen aseeton!

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten herttuan kasvoja. Tämä karjasi raivosta ja sävähti kalmankalpeaksi.

Mutta kuningas ei nähnyt mitään eikä mitään kuullut. Hän oli antanut päänsä vaipua käsiinsä.

— Voi! — mutisi hän. — Voi ystäviäni! He ovat voitetut, haavoitetut. Kuka antaa minulle heistä tietoja?

— Minä, — sanoi sisälleastuva Chicot. Kuningas tunsi tuon ystävänsä äänen ja ojensi kätensä häntä kohti.

— No? — kysyi hän tuskissaan.

— Kaksi on jo kuollut ja kolmas heittää pian henkensä.

— Kuka on se kolmas, joka ei vielä ole kuollut?

— Quélus, sire.

— Missä hän on?

— Boissyn hotellissa, jonne olen hänet antanut viedä.

Kuningas ei kuullut mitään muuta, vaan syöksähti vaikertaen ulos huoneesta.

* * * * *

Saint-Luc oli vienyt Dianan tämän ystävättären Jeanne de Brissacin turviin. Siitä johtui se että hänen Louvreen tulonsa viivähti.

Jeanne valvoi kolme päivää ja kolme yötä tuon onnettoman naisen sairasvuoteen vieressä. Sairasta ahdistivat mitä kauheimmat hourailut. Unettomuuden ja rasitusten uuvuttamana meni Jeanne neljäntenä päivänä hetkiseksi lepäämään. Hänen palatessaan ystävättärensä huoneeseen oli tämä jäljettömiin kadonnut.

Tiedetään, että Quélus, tuo ainoa kuninkaan kolmesta taistelijasta, joka vielä jäi henkiin taistelun tauottua, huolimatta siitä että oli saanut yhdeksäntoista haavaa, kuoli kolmekymmentä vuorokautta kestäneiden kamppailujen jälkeen Henrikin syliin.

Henrik oli lohduton. Hän antoi noille kolmelle ystävälleen pystyttää mahtavat hautapatsaat, joihin heidän kuvansa luonnollisessa koossa olivat marmoriin veistetyt. Hän määräsi järjestettäviksi heille sielumessuja, pappien oli rukoiltava heidän sielunsa autuuden puolesta, ja hän itse liitti rukouksiinsa tällaisen säkeistön:

Oi, pääskööt Herran armohon Quélus, Schomberg ja Maugiron!

Lähes kolmen kuukauden ajan vartioi Crillon Anjoun herttuaa, jota kohtaan kuningas kantoi katkeraa vihaa ja jolle hän ei milloinkaan antanut anteeksi.

Syyskuu oli nyt tullut. Tähän aikaan sai Chicot, joka ei koskaan jättänyt herraansa ja joka olisi lohdutellut Henrikkiä, jos tämä yleensä olisi ollut lohdutettavissa, seuraavan kirjeen Beaunen luostarista. Sen oli kirjoittanut muuan pappi ja oli sen sisältö tällainen:

'Paras herra Chicot!

Ilma on seuduillamme lämmin ja viininkorjuu lupaa tänä vuonna hyvää. Kerrotaan, että kuningas, hallitsijamme, jonka hengen minä kaiken todennäköisyyden mukaan olen pelastanut, alinomaa on suruissaan. Mutta tuokaa hänet tänne meidän luostariimme, paras herra Chicot, niin me houkuttelemme hänet maistamaan muuatta 1550-luvulta asti säilynyttä viiniä, jota olen löytänyt viinikellaristani ja joka on niin mainiota, että se saa ihmisen unohtamaan suurimmatkin surunsa. Tämä viini on ehdottomasti tekevä hänelle hyvää, sillä minä olen jumalallisista kirjoista lukenut sanat, että hyvä viini huojentaa ihmisten sydämet. Se kuuluu varsin sointuisalla latinankielellä. Saatte sen itsekin lukea. Paras herra Chicot, tulkaa siis tänne kuninkaan, herra d'Epernonin ja herra Saint-Luc'in kera, ja te saatte nähdä, että me kaikki silloin hieman pullistumme.

Korkea-arvoinen priori Gorenflot, joka kutsuu itseään teidän nöyrimmäksi palvelijakseen ja ystäväkseen.

P.S. Sanokaa kuninkaalle, ettei minulla vielä ole ollut aikaa rukoilla hänen ystäviensä sielujen puolesta, kuten hän on käskenyt. Ne suuret puuhat, jotka virkaanasettamisestani ovat minulle aiheutuneet, ovat siihen olleet syinä. Mutta heti viininkorjuun jälkeen olen heitä muistava.'

— Amen! — sanoi Chicot. — Riivatturaukat tulevat siis kerrankin saamaan oikein tenhovia esirukouksia Herramme edessä!