SISÄLLYS: (continued 2)

— Mutta, sire… suvaitkaa… änkytti herttua ja haparoi vapisevin käsin Guisen herttuan kirjettä.

— Te olitte lukemassa?

— Olin, sire.

— Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin myöhään valveilla.

— Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, — vastasi herttua ja koetti hymyillä, — se oli vain pieni iltaposti.

— Kyllä, — jatkoi Henrik, — minä ymmärrän. Venusposti, lemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei suljeta tuollaisella sinetillä.

Herttua pani kirjeen piiloon.

— Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! — virkkoi kuningas nauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin koetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat suosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta, sanoi hän:

— Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?

— Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista, monsieur, — virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon monsieur-sanalle [ranskal. sana monsieur vastaa tavallisessa käytännössä suomal. herra-sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä Ranskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden — sen sallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät herrat, — lisäsi hän, — kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan. Kuningas antaa siihen luvan.

Herttua kohotti äkisti päänsä ylös.

— Sire, — sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein, — ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi teidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa palatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.

— Todellakin! — vastasi Henrik julman pisteliäästä — Mutta te unohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun alamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä hyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas… kuningas tässä maassa!

— Sire! — huomautti Frans. — Minä olen täällä Louvressa äitini luona.

— Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, — sanoi Henrik. — Kas niin. Antakaa minulle nyt kirje.

— Mikä kirje?

— Se, jonka juuri äsken piilotitte.

— Sire, ajatelkaahan toki, — virkkoi herttua.

— Mitä pitäisi minun ajatella?

— Teidän pyyntönne ei ole ylimyksen arvon mukaista ja se sopisi korkeintaan jollekin poliisipalvelijallenne.

Kuningas vaaleni harmista.

— Antakaa kirje tänne! huusi hän.

— Naisen kirje! Ajatelkaahan hieman, sire!

— On olemassa naisten kirjeitä, joita on hyvä saada lukea ja joiden lukemattomuus saattaa olla vaarallista, niinkuin esim. meidän äitimme kirjeet.

— Veljeni!

— Kirje! — ärjyi kuningas ja polki jalkaansa lattiaan. — Antakaa minulle kirje tahi ryöstätän sen teiltä jollakin palvelijallani.

Herttua lensi ylös sängystä ja rutisti kirjeen kouraansa, aikoen nähtävästi heittää sen kamiinin liekkeihin.

— Tahdotteko menetellä sillä tavalla veljeänne kohtaan? — kysyi hän.

Henrik arvasi hänen aikomuksensa ja asettautui hänen eteensä.

— En, en veljeäni, mutta kyllä pahinta vihamiestäni kohtaan, — sanoi hän, — en veljeäni, mutta kyllä Anjoun herttuata kohtaan, joka tänä iltana on Guisen herttuan kanssa samoillut kautta Parisin katujen ja joka minulta koettaa kätkeä kirjettä, jonka hän on saanut joltain rikostoveriltaan, esim. Lothringin prinsseiltä.

— Tällä kertaa, — selitti Frans, — on teidän poliisillenne ilmoitettu väärin.

— Mutta minä sanon teille, — jatkoi kuningas, — että minä sinetissä näin ne kolme kuuluisaa lintua, jotka tahtovat niellä Ranskan kolme liljaa. Antakaa minulle kirje, tahi, kautta jumalan!…

Henrik astui askeleen herttuata kohti ja laski kätensä hänen olalleen.

Frans oli parahiksi olallaan tuntenut kuninkaallisen käden ja syrjäsilmällä huomannut neljän suosikin uhkaavan asennon, kun hän jo putosi polvilleen ja huusi:

— Auttakaa, auttakaa! Veljeni aikoo minut murhata!

Nämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen siitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli Fransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi veljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli; että hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin sammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli tapahtunut veljenmurhia.

— Ei, — virkkoi Henrik, — te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo teille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa nyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada olla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt. Tunnustakaa se julkisesti!

— Voi, kyllä, minä tunnustan sen! — huudahti herttua.

— No niin, antakaa siis kirje tänne… sillä kuningas sen käskee.

Anjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä ylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Onko siinä nyt kaikki? — kysyi herttua, katseensa kavalana.

— Ei, monsieur, — vastasi Henrik. — Uppiniskaisuutenne vuoksi täytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin nähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat mukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää seuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat täällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.

— Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?

— Keitä te kutsutte ystäviksenne?

— Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya…

— Vai rohkenette vielä Bussynkin nimen mainita?

— Olisiko hän onnettomuudekseen vihoittanut teidän majesteettinne?

— On.

— Milloinka, sire?

— Alituiseen, mutta varsinkin tänä yönä.

— Tänä yönä! Mitä hän on sitten teille tehnyt, sire?

— Hän on sallinut minua häväistävän Parisin kaduilla.

— Teitäkö, sire?

— Minua tai minun ystäviäni, se on yhdentekevää. Hän on nähnyt erästä ystävääni häväistävän, eikä ole mennyt hänelle avuksi.

— Bussyko olisi loukannut jotain Parisin kaduilla… joka sellaista väittää, hän erehtyy, sire.

— Minä tiedän, mitä sanon, monsieur.

— Sire! — huudahti herttua kuin riemastuneena. — Bussy ei ole kahteen päivään lähtenyt huoneestaan: hän makaa ankarassa kuumeessa.

Kuningas loi kysyvän katseen Schombergiin.

— Onko hänessä kuumetta vai ei, sitä en tiedä, — vastasi tuo nuori mies, — mutta että hän tänä yönä oli Coquillièren kadulla, sen minä tiedän.

— Kuka teille on sen sanonut? — kysyi herttua.

— Ei kukaan. Olen itse hänet nähnyt.

— Olette nähnyt Bussyn, niinkö sanotte?

— Olen, terveenä ja reippaana ja, kuten näytti, ilosta säteilevänä. Hänellä oli kerallaan tavallinen seuralaisensa, tuo Remy, joka on tallimestari tai lääkäri, en tiedä varmaan kumpiko.

— Sitäpä en voi käsittää, — virkkoi herttua hämillään. — Näin Bussyn illalla kotonaan vuoteenomana. Hän on siis minua pettänyt.

— Hyv'on! — sanoi kuningas. — Bussya rangaistaan niinkuin muitakin, kunhan asia tulee hieman selvitetyksi.

Ajatellen saada poistetuksi itsestään kuninkaan vihan ei herttua enää tahtonut Bussya puolustaa, vaan virkkoi:

— Jos Bussy, kieltäydyttyään lähtemästä minun mukaani, on jotain sellaista tehnyt, niin on hänellä varmaankin ollut erinäisiä tarkoituksia, joita hän ei ole tahtonut minulle ilmaista. Ja hän tuntee minun alistuvaisuuteni teidän majesteettianne kohtaan.

— Te kuulette, hyvät herrat, — huomautti kuningas, — veljeni väittävän, ettei hän ole antanut Bussylle mitään tehtävää.

— Sitäkin parempi, — vastasi Schomberg.

— Kuinka niin?

— Koska teidän majesteettinne nyt ehkä sallii meidän menetellä hänen kanssaan, niinkuin haluamme.

— Saammehan nähdä, — sanoi Henrik. — Joka tapauksessa, hyvät herrat, jätän minä veljeni teidän huostaanne. Osottakaa hänelle tänä yönä, jolloin saatte kunnian olla hänen vartioinaan, kaikkea sitä arvonantoa, mitä kuninkaallisen prinssin osaksi on tuleva.

— Kyllä, sire, — vastasi Quélus, luoden silmäyksen, mikä sai herttuan värisemään, — olkaa huoletta. Me tiedämme, mitä olemme hänen korkeudelleen velkaa.

— Hyvä on! Jääkää hyvästi, hyvät herrat! — virkkoi Henrik.

— Sire! — huudahti herttua, ollen enemmän kauhuissaan kuninkaan poismenosta kuin hänen läsnäolostaan. Olenko minä siis tosiaankin vankina? Eivätkö ystäväni saa tulla minua tervehtimään? Enkö minä saa lähteä täältä ulos?

Hän ajatteli huomispäivää, jolloin hänen ja Guisen herttuan välttämättä piti tavata toisensa.

— Sire, — jatkoi herttua, huomattuaan kuninkaan hiukan epäröivän, — sallikaa minun edes olla teidän majesteettinne luona. Siellä on minun paikkani. Voinhan olla vankina siellä yhtä hyvin kuin muuallakin, ja paremminhan minua voidaan siellä vartioida kuin missään muualla. Sire, myöntäkää minulle suosio saada olla teidän majesteettinne seurassa.

Kuningas oli jo vähällä suostua Anjoun herttuan pyyntöön, sillä hän huomasi, ettei siinä voinut piillä mitään vaaraa, kun hänen huomionsa äkisti kääntyi oven puolelle. Siellä seisoi pitkä olento, joka päällään, käsillään ja jaloillaan teki kaikenmoisia kielteleviä eleitä.

Mies ei ollut kukaan muu kuin Chicot.

— Ei, — sanoi Henrik, — täällä te kyllä viihdytte, monsieur. Minä näen hyväksi, että te jäätte tänne.

— Sire!… änkytti herttua.

— Kun Ranskan kuningas on ilmaissut tahtonsa, täytyy sen olla kylliksi, — lausui kuningas ylpein katsein. Ja se teki herttuan tappion täydelliseksi.

— Enkö minä jo sanonut, — mutisi Chicot, — että minähän tässä itse asiassa olenkin Ranskan kuningas.

9.

Muuan vierailu.

Seuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa kotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.

— Kuuleppas, Remy, — virkkoi Bussy äkkiä, — etkö sinä ollut tuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa siniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?

— Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen nimeänsä.

— Sinä siis hänet tunsit?

— En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.

— Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, — sanoi Bussy, — mutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.

— Mutta ellette te häntä tuntenut, — virkkoi Remy, niin on kuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme. Minusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut meihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.

— Oletko varma siitä, Remy?

— Olen.

— Siinä tapauksessa, — huomautti Bussy, — on meidän otettava selko siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.

— Malttakaahan, malttakaahan! — huudahti Remy, nähdessään Bussyn tulistuvan. — Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen kiroilevan.

— Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa tilanteessa!

— Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.

— Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää jo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin naarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.

— Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne, juuri nyt kun olette niin onnellinen! — arveli Remy.

— Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi uhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa sinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt miekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos olen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt, taikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta kun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana ja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen vastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy, tappelisin oivallisesti, — lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.

— Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen maailmassa.

— Hiljaa, hiljaa! — virkahti Remy. — Teidän täytyy kuitenkin luopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen, sai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä, sillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä ole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.

— Hyvä Remy! — huoahti Bussy ja vaipui suloisiin mietelmiin, jotka tuudittavat rakastavaisen kuulemaan ja näkemään kaiken, mitä sanotaan ja mitä tapahtuu, ikäänkuin jonkinlaisen hunnun läpi, joka kaunistaa esineet ja äänet.

— Te kutsutte minua hyväksi, — sanoi Remy, — koska minä saatoin teidät näkemään rouva Monsoreauta. Mutta sanotteko minua hyväksi silloinkin, kun hän on poissa? Onnettomuudeksi on se päivä hyvin lähellä, ellei jo ole tullutkin.

— Mitä te haluatte? — kivahti Bussy. — Elkää ivailko, herra Remy!

— Voi, herra kreivi! Minä en ivaile, — vastasi Remy. — Ettekö tiedä, että Diana matkustaa Anjouhun?

— Remy, milloinkas me matkustamme?

— Ah, sen kysymyksen kyllä arvasin tulevaksi ja vastaan vaan toivovani, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

— Mistä syystä?

— Nähkääs, ensinnäkin senvuoksi, että meillä täällä Parisissa on Anjoun herttuamme, joka eilisiltana on sekaantunut sellaisiin seikkoihin, että hän varmasti tulee teitä tarvitsemaan, ja toiseksi siitä syystä, ettei herra Monsoreau vähääkään epäile teitä, mutta luultavasti epäilisi jotain, jos te häviäisitte Parisista samalla kertaa kuin hänen vaimonsa eli nimellinen vaimonsa.

— No, mitä se haittaa, vaikkapa hän minua epäileekin?

— Mutta minulle se merkitsee paljo, armollinen herra. Sillä minä olen kyllä ottanut hoitaakseni rehellisessä kaksintaistelussa saadut miekanpistot, varsinkin kun te olette taitava miekkailija ettekä saa kovin vaarallisia haavoja. Mutta minä pyydän päästä parantamasta tikarinpistoja, jotka lähtevät salassa väijyväin, mustasukkaisten miesten kädestä.

Mutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada surmanisku herra Monsoreaun kädestä.

— Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä muuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne raivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja kun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.

— Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.

— Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä, vaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa päästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän mustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne käveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva espanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä. Lähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin hänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska te sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen luottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa ylimys, jolla on Scipion hyveet.

— Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole karhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva hauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen sinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.

Samassa koputettiin ovelle.

— Kuka siellä? — kysyi Bussy.

— Armollinen herra, — vastasi sisälle tullut palvelija, — muuan aatelismies haluaa teitä puhutella.

— Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?

— Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta muuten kunniallisen näköiset.

— Mitä! — huudahti Bussy. — Olisikohan se Schomberg?

Hän antoi palvelijalle merkin, että vieras saisi astua sisään.

— Ooh! — heläytti Bussy ja nousi ylös, samalla kun Remy hienotunteisuudesta siirtyi viereiseen huoneeseen. — Tehän se olettekin, herra Chicot.

Bussy loi gascognelaiseen katseen, mikä selvästi kysyi: mitä on teillä täällä tekemistä?

Herra kreivi, minä tulen ehdottamaan teille pientä kauppaa.

— Selittäkää lähemmin, — sanoi Bussy kummastuneena.

— Mitä minulle annatte, jos teen teille suuren palveluksen.

— Se riippuu siitä millainen tuo palvelus on, — vastasi Bussy ylpeästi.

Chicot ei ollut sitä lainkaan huomaavinaan, vaan, käytyään istumaan, virkkoi:

— Huomaanpa, ettei minua käsketä edes istumaan.

Bussy punastui kovin.

— Se on huolimattomuutta ja se korottaa palkkiota palveluksestani.

Bussy ei vastannut.

— Herra kreivi, tunnetteko liigan?

— Olen kuullut siitä paljo puhuttavan, — vastasi Bussy ja alkoi hiukan kiinnittää huomiotaan gascognelaisen puheisiin.

— Hyvä on. Siinä tapauksessa tulee teidän tietää, että se on kunniallisten kristittyjen muodostama yhdistys, jonka tarkoituksena on mitä kristillisimmällä tavalla surmata joukottain kanssaihmisiään, hugenotteja. Kuulutteko liigaan, herra kreivi?… Minä puolestani siihen kuulun.

— Mutta, hyvä herra…

— Sanokaa vain jaa taikka ei.

— Sallikaa minun lausua kummastukseni, — virkkoi Bussy.

— Minulla oli kunnia kysyä, kuulutteko te liigaan. Ettekö käsittänyt minua?

— Herra Chicot, koska minä en pidä kysymyksistä, joiden tarkoitusta en ymmärrä, niin pyydän teitä vaihtamaan puheenainetta. Tahdon odottaa vielä muutamia minuutteja, kuten kohteliaisuus vaatii, ennenkuin teille sanon, että kun kerran en pidä kysymyksistä, en pidä myöskään kysyjästä.

— Hyvä! Kohteliaisuus on aina paikallaan, niinkuin tuo kunnon kreivi Monsoreau sanoo hyvällä tuulella ollessaan.

Monsoreaun nimen kuullessaan ajatteli Bussy: onkohan mies aavistanut jotain ja lähettänyt Chicotin nuuskimaan…

— Kuulkaahan, herra Chicot, — sanoi hän, — käykää asiaan, jos haluatte. Te tiedätte, ettei meillä tässä ole montakaan minuuttia aikaa.

— Ihan oikein. Mutta muutamat minuutit riittävät kuitenkin, sillä muutamissa minuuteissa ehditään ilmaista paljo. Minä siis sanon teille, ettei minun olisi tarvinnut teiltä kysyä, kuulutteko liigaan, sillä ellette siihen vielä kuulu, tulette siihen kuitenkin pian kuulumaan syystä että hänen korkeutensa Anjoun herttua kuuluu siihen.

— Anjoun herttua! Kuka on teille sen sanonut?

— Hän itse omassa korkeassa persoonassaan. Ja niinkuin juuri äsken sanoin, ymmärrätte te hyvin, että kun kerran Anjoun herttua kuuluu liigaan, ette tekään voi olla siihen kuulumatta, te, joka olette hänen oikea kätensä. Helkkari vieköön! Pyhä liiga on tietenkin niin viisas, ettei se tyydy yksikätiseen päällikköön.

— Hyvä on, herra Chicot. Entä mitä sitten? — kysyi Bussy jo melkoista ystävällisemmällä äänellä.

— Mitäkö sitten? — toisti Chicot. — Kas, jos te tosiaankin liigaan kuulutte, taikka jos niin edes otaksutaan, niin saattaa teille käydä samoin kuin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

— Mitä on sitten hänen kuninkaalliselle korkeudelleen tapahtunut? — huudahti Bussy.

— Hyvä herra, — vastasi Chicot, ojentautuen suoraksi ja matkien Bussyn äskeisiä eleitä, — hyvä herra, minä en pidä kysymyksistä enkä, jos suvaitsette, myöskään kysyjästä. Minä siis mielelläni näen, että teidän kanssanne menetellään samoin kuin teidän herranne kanssa viime yönä.

— Herra Chicot, — sanoi Bussy hymyillen, mikä merkitsi anteeksipyyntöä, — puhukaa, minä pyydän. Missä on Anjoun herttua?

— Hän on arestissa.

— Missä paikassa?

Huoneissaan Louvressa, jossa häntä vartioi minun neljä hyvää ystävääni. Nimittäin Schomberg, joka eilen, kuten tiedätte, koska juuri kuljitte ohi, värjättiin siniseksi, d'Epernon, joka meni keltaiseksi kauhusta, Quélus, joka harmista punottaa ja Maugiron, joka on tuiki valkeana ikävästä. Myöntäkää, että se on verraten kaunista värileikkiä, sitäkin enemmän, kun Anjoun herttua alkaa käydä kauhusta viheriäksi. Me Louvren etuoikeutetut vieraat saamme sitten nauttia täydellisen sateenkaaren koko väriloistosta.

— Hyvä herra, — sanoi Bussy, — luuletteko siis, että minun vapauttani uhataan?

— Tietysti, ja luulenpa vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan… tai ainakin pitäisi oltaman matkalla teitä vangitsemaan.

Bussy hätkähti.

— Pidättekö Bastiljista, herra kreivi? Se on hyvin sopiva paikka ajatusten kokoomiseen. Ja herra Testu, joka siellä on kuvernöörinä, antanee linnuilleen kutakuinkin siedettävää ravintoa.

— Aiottaisiinko minut sulkea Bastiljin vankilaan?

— Aiotaan. Minulla lienee taskussani jotain, mikä hiukan muistuttaa määräystä teidän sinne viemiseenne, — vastasi Chicot. — Tahdotteko nähdä?

Samassa otti Chicot esille kuninkaan allekirjoittaman vangitsemismääräyksen, jonka mukaan Clermontin Ludvig, kreivi Bussy d'Amboise oli heti pidätettävä.

— Hyvä herra, — lausui Bussy hämmentyneenä, — te teette tosiaankin minulle palveluksen.

— Sitä nöyrimmästi itsekin uskoisin, — vastasi gascognelainen.

— Herrani, minä vannotan teitä, olkaa vilpitön minua kohtaan ja sanokaa, onko tarkoitus vahingoittaa minua toisella taholla, kun te nyt minut pelastatte? Tehän pidätte kuninkaasta, mutta kuningas ei pidä minusta.

— Herra kreivi, — vastasi Chicot ja nousi ylös, — minä teidät pelastan vain siitä syystä, että tahdon teidät pelastaa. Ajatelkaa muutoin menettelystäni miten haluatte.

— Mutta, hyvä herra, suvaitkaa minulle sanoa, mistä tämä hyväntahtoisuus johtuu?

— Oletteko unohtanut, että minä pyydän palkintoa?

— En, sehän on totta. Herra Chicot, millä tavalla voin teitä palvella?

— Lupaatteko tehdä sen mitä teiltä pyydän?

— Lupaan, niin totta kuin nimeni on Bussy ja mikäli pyyntönne täyttäminen on minun vallassani.

Se riittää, — vastasi Chicot. — Nouskaa nyt ratsunne selkään, niin minä sitten vien vangitsemismääräyksen viranomaisille.

— Te ette siis itse minua vangitsisikaan?

— Missä! Miksikä minua luulette! Minä olen aatelismies, hyvä herra. Pankaa se mieleenne.

— Mutta minähän hylkään herrani, herttuan.

— Ei teidän tarvitse kantaa siitä tunnonvaivoja. Hänkin jo on hylännyt teidät.

— Te olette oikeudenmukainen aatelismies, herra Chicot.

— Perhana vieköön! Sen kyllä itsekin tiedän, vastasi gascognelainen.

Bussy huusi Remytä.

— Remy, — sanoi hän, — järjestä meille ratsut valmiiksi.

— Ne ovat jo satuloidut, armollinen herra, — vastasi Remy rauhallisesti.

Bussy sanoi nyt Chicotille jäähyväiset ja kiitti häntä vieläkin kerran.

— Anteeksi, herra kreivi, — virkkoi gascognelainen, — mutta sallikaa minun katsella teidän lähtöänne.

He menivät kaikki kolme tallipihalle, jossa muuan palvelija piteli kahta satuloitua hevosta.

— Mihin päin me lähdemme? — kysyi Remy, tarttuen suitsiin välinpitämättömän näköisenä.

— En tiedä, — vastasi Bussy, joko hän sitten epäröi tai oli epäröivinään.

— Mitä sanoisitte Normandiasta? — kysyi Chicot, silmäillen ratsuja asiantuntijan katsein.

— Ei, se on liian lähellä, — huomautti Remy.

— Entäpä Flanderista? — ehdotteli Chicot.

— Se on taas liian kaukana, — väitti lääkäri. — Eiköhän olisi parassa painaa Anjouta kohti, sillä se on kohtalaisen kaukana? Eikö niin teidänkin mielestänne, herra kreivi?

— Olkoon menneeksi! Anjouhun siis! — myönnytti Bussy punastuen.

— Herra kreivi, — lausui Chicot, — koska te nyt olette valinneet matkanne määrän ja olette valmiita, niin jääkää hyvästi! Ajatelkaa minuakin rukouksissanne.

Tuo kunnon aatelismies poistui yhtä vakavana ja mahtavannäköisenä kuin oli tullutkin.

— Kuinka kohtalo onkaan kummallinen, herra kreivi, — virkkoi Remy.

— Rientäkäämme! — huusi Bussy. — Ehkäpä vielä ehdimme hänet matkallamme saavuttaa.

— Ah! — huokasi Remy. — Jos te autatte kohtaloa, niin riistättehän siltä sen oman ansion.

Ja he kannustivat ratsujaan ja läksivät ratsastamaan täyttä neliä.

10.

Kuningas nimittää liigan päällikön.

Suuren vastaanoton hetki oli tullut. Parisi oli lähettänyt Louvreen lähetystöjä liigalaisten ja käsityöläisten puolesta, maistraatistaan ja sotaväestään sekä suuret joukot katselijoita.

Kuningas, joka upseeriensa, ystäviensä ja perheensä seurassa oli sijoittunut valtaistuinsaliin, katseli kaikkien lähetystöjen ja virkakuntien ohikulkua. Kun lähetystöjen vanhimmat, johtajat, olivat jääneet palatsiin, saivat lähetystöjen muut jäsenet siirtyä heille varattuihin paikkoihin linnanpihalle. Kuningas saattoi siis sivumennen silmäillä väkijoukkoja ja melkeinpä laskea vihollistensa luvun. Hänellä oli tässä hyvänä apuna joko Chicot, joka seisoi kuninkaallisen tuolin taa piiloutuneena, tahi leskikuningattaren ilmeikäs katse taikka yhden tai toisen liigalaisen varomattomat eleet.

Yht'äkkiä astui sisään Monsoreaun kreivi.

— Katsos, — virkkoi Chicot, — katsohan vaan pikku Henrik.

— Mitä pitäisi minun katsoa?

— No nyt on kumma! Katso ylihovijahtimestarisi. Hänhän on niin kalpea ja niin tomun ja lian vallassa, että hän kyllä ansaitsee huomiota.

— Hänpä se tosiaankin on, — sanoi kuningas.

Henrik viittasi Monsoreaulle, ja tämä tuli lähemmäksi.

— Mitä! Tekö olette Louvressa, hyvä herra? — kysyi Henrik. — Minä luulin teidän olevan Vincennesissä metsäpeuraa etsimässä.

— Peura oli tiedossa jo kello seitsemän tänäaamuna, sire. Mutta kun kello läheni kahtatoista ilman että minä sain mitään tietoa, pelkäsin minä, että jokin onnettomuus on kohdannut teidän majesteettianne.

— Todellako?

— Sire, — jatkoi kreivi, — jos olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin pyydän, ettei teidän majesteettinne pitäisi sitä muuna kuin minun alamaisena valppautenani teidän majesteettinne korkean persoonan suhteen.

— Hyvä, olkaa vakuutettu siitä, että minä osaan antaa sille oikean arvonsa.

— Kun minä nyt, — jatkoi kreivi hieman epäröivällä äänellä, — olen tullut rauhoitetuksi teidän majesteettinne hyvinvointiin nähden, niin palaan minä takaisin Vincennesiin, jos niin vaaditaan, ja…

— Ei, ei, jääkää tänne. Tuo metsästysretki oli vain satunnainen päähänpisto. Saatte jäädä tänne. Minä tarvitsen ympärilläni niitä, jotka ovat minulle uskollisia, ja te itse olette nyt lisännyt niiden lukumäärää, joihin minä voin luottaa.

Monsoreau kumarsi.

— Missä paikassa teidän majesteettinne määrää minut täällä olemaan?

— Etkö lainaa häntä minulle puoleksi tunniksi? — kuiskasi Chicot kuninkaan korvaan.

— Mitä tarkoitusta varten?

— Häntä hiukan kutitellakseni. Mitä sinä siitä välität? Sinä oletkin minulle korvauksen velkaa, koskapa pakotat minun olemaan saapuvilla niin ikävässä toimituksessa kuin tämä on.

— No, vie hänet sitten.

— Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut istumaan? — kysyi kreivi uudelleen.

— Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte, esimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun ystävilläni paikkansa.

— Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, — virkkoi Chicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa istumapaikastaan, — tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne ovat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan. Tuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat suutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos te eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.

Herra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän katseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt kuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle viittasi.

— Tiedätkö, — virkkoi Chicot, — ketä ylihovijahtimestarisi nyt vainuaa?

— En. Ketäpä sitten?

— Hän nuuskii Anjoun herttuata.

— Otus ei ole ainakaan näkyvissä, — vastasi Henrik nauraen.

— Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, — vastasi Chicot. — Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?

— Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän saisikin väärinkäsityksen asiasta.

— Varroppa sitten vähän, niin minä ajan hänet pensaikkoon. Sanotaan, että susi vainuaa kettua, mutta siinä se pettyy. Kysyppä häneltä, missä on hänen kreivittärensä.

— Mitä varten?

— Sittenpähän saat nähdä.

— Herra kreivi, — virkkoi Henrik, — missä on teidän kreivittärenne? Minä en näe häntä naistemme joukossa.

Kreivi hätkähti, kuin olisi käärme häntä purrut. Chicot raappi nenäänsä ja siristeli silmiään.

— Sire, — vastasi ylihovijahtimestari, — vaimoni on sairas. Parisin ilma on epäterveellistä. Pyydettyään ja saatuaan eilen kuningattarelta luvan matkusti hän viime yönä isänsä seurassa Méridoriin.

— Mihin seutuun Ranskaa hän siinä tapauksessa matkustaa? — kysyi kuningas, ollen iloinen saadessaan nahkurien ohikulkiessa kääntää päänsä syrjään.

— Anjouhun, jossa hän on syntynyt, — vastasi kreivi.

— Kreivitär parka, — sujautti Chicot, — saattaa kuolla ikävään pitkillä teillä ja taipaleilla!

— Minä mainitsin hänen majesteetilleen, että vaimoni isä on mukana.

— Voihan olla niinkin, että jokin isä on kunnioitettava, mutta erityisemmän huvittava hän tuskin on, ja ellei kreivittärellä olisi ketään muuta, joka häntä hauskuuttaisi, niin… Mutta onneksi…

— Mitä tuo "onneksi" merkitsee? — kysyi kreivi kiivaasti.

— Niin, mitä tarkoittaa se sana? — kysäsi kuningaskin.

— Onneksi merkitsee aina onneksi. Se tarkoittaa, että jokin asianhaara oli onnellinen ja että minä siinä ihmettelin sallimuksen johdatusta. Onneksi, niin ajattelin, ovat muutamat ystävämme tällä hetkellä mitä hupaisimmalla huvittelumatkalla, ja jos he tapaisivat kreivittären, olisivat he varmaan hänelle suureksi huviksi. Niin, — lisäsi Chicot huolettomasti, — koska he kerran matkustavat samaa tietä, niin luultavasti he hänet kohtaavatkin. Olenpa heidät kuin näkevinäni. Ja sinä, Henrik, jolla on vilkas mielikuvitus, voit helposti kuvitella, miten he ratsastavat kreivittären rinnalla ja kertovat tuhansia kaskuja, jotka saavat tuon rakastettavan kreivittären naurusta puolikuolleeksi.

Se oli uusi tikarinpisto ylihovijahtimestariin, mutta sitä ei sopinut kuninkaan läsnäollessa paljastaa, ja kuningas oli, varsinkin välimiten, liittolaisenakin Chicotille. Monsoreau siis hillitsi itsensä, niin vaikeata kuin se olikin, ja virkkoi ystävällisin äänin ja katsein:

— Mitä! Onko nyt ystäviänne tosiaankin matkalla Anjouhun?

— Voitte mennä vieläkin pitemmälle ja sanoa, että teidän omia ystäviänne on sinne matkalla, koska ne ovat pikemmin teidän kuin minun ystäviäni.

— Te hämmästytätte minut, herra Chicot, — sanoi kreivi. — En tunne ainoatakaan, joka…

— Kylläpä te näyttelette salaperäisen osaa!

— Minä vakuutan, etten siinä suhteessa tiedä mitään.

— Kuitenkin, herra kreivi, — jatkoi Chicot, — ovat nuo ystävät teille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta… sillä tiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun… silmillänne etsitte niitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.

— Minäkö? — huudahti kreivi.

— Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.

— Herra Chicot!

— Kalpein minä sen toistan. Veritas veritatum. [Suurin totuus kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin yksi totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.

— En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton kuvittelukykynne sen sallii.

— Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi. Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä siitä pitäisitte?

Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.

— Mitä! — huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin tyhjäksi. — Missä on Anjoun herttua?

— No niin, no niin! — virkkoi gascognelainen. — Nyt alatte päästä jälille.

— Onko hän matkustanut tänään?

— Hän on matkustanut tänään, — vastasi Chicot, — mutta mahdollista on sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija, herra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri aikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita ymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!

— Viime yönä, — vastasi kuningas.

— Herttua siis on matkustanut, — mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja vapisevana. — Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?

— En sano, — vastasi kuningas, — että veljeni on matkustanut, vaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään tietävät, mihin hän on mennyt.

— Ah, jos voisin sitä uskoa! — virkkoi kreivi hammasta purren.

— No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia? Rakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään on muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että hovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.

— Minä olen hukassa, — mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua, mutta Chicot pidätti hänet.

— Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette itseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla teidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista prinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra Orpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!

Monsoreau oli suunniltaan vihasta.

— Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, — jatkoi Chicot. — Salatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta valtaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.

Ylihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit täyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle ja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut kummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään tuoliin.

Kuningas nousi seisomaan ja airueet vaativat hiljaisuutta.

11.

Jatkoa.

— Hyvät herrat, — lausui kuningas täydellisen hiljaisuuden vallitessa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että Schomberg, Quélus, Maugiron ja d'Epernon, jotka olivat luovuttaneet vartioimistehtävänsä kymmenelle sveitsiläiselle, seisoivat hänen takanaan, — hyvät herrat! Koska kuningas, niin sanoakseni, on asetettu taivaan ja maan välille, kuulee hän yhtä selvästi äänet ylhäältä kuin alhaaltakin, eli mitä jumala tarjoo ja mitä hänen kansansa pyytää. Vallan antaminen yhden ainoan henkilön käsiin katolisen kirkon suojelemisen tarkoituksessa on, minä sen huomaan, on kelpo takuu kaikkien alamaisteni puolesta. Niinpä onkin Guise serkkuni tekemä ehdotus saanut hyväksymiseni, ja minä julistan nyt pyhän liigan virallisesti vahvistetuksi ja laillisesti voimassaolevaksi. Ja kun tätä varten tarvitaan sopiva ja mahtava päällikkö, ja kun on tärkeätä, että päällikkö, joka kirkon tukemista varten nimitetään, on tämän kirkon uskollisimpia kannattajia, niin asetan minä liigan etunenään kristityn ruhtinaan ja julistan täten, että liigan päällikkönä tulee olemaan…

Henrik tässä ihan tahallaan hetkiseksi keskeytti, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.

— Ja minä siis julistan, että päälliköksi tulee Henrik Valoisilainen, Ranskan ja Puolan kuningas.

Lausuessaan nämä sanat Henrik korosti ääntään riemun ilmaisun merkiksi, innostaakseen siten ystäväinsä rohkeutta ja musertaakseen tarmon liigalaisilta, joiden sekava murina ilmaisi tyytymättömyyttä, hämmästystä ja pelkoa.

Guisen herttua seisoi siinä masennettuna, ja isot hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan. Hän katsahti Mayennen herttuaan ja kardinaaliin.

Kardinaali siirtyi seurueensa keskeltä veljensä luo ja kuiskasi tälle:

— Frans, minä pelkään, että me emme ole turvassa täällä. Kiiruhtakaamme sanomaan jäähyväiset, sillä rahvaalla on omat oikkunsa, ja sama kuningas, jota se eilen halveksi, saattaa ainakin muutamain päiväin kuluttua muuttua sen epäjumalaksi.

— Niin kyllä, — sanoi Mayenne, — poistukaamme vaan. Odottele veljeämme täällä, niin menen minä järjestämään paluumatkaamme.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut nimensä julistuskirjan alle, jonka herra Morvilliers jo etukäteen oli laatinut, ainoa, joka, paitsi leskikuningatarta, tunsi salaisuuden. Luonteenomaisen iloisesti ojensi sitten Henrik III kynän Guisen herttualle ja, osottaen sormellaan erääseen kohtaan paperille, sanoi nenäänsä puhuen:

— Kirjoitahan, rakas serkkuni, nimesi juuri tuohon minun nimeni alle, ja sitten tulee Mayennen herttuan vuoro.

Mutta Mayennen herttua oli jo menossa rappukäytävässä ja kardinaali oli pujahtanut toiseen huoneeseen. Kuningas huomasi heidän olevan poissa ja virkkoi:

— Jätä niin ollen kynä ylihovijahtimestarillemme.

Herttua allekirjoitti, antoi kynän Monsoreaun kreiville ja aikoi poistua.

— Odotahan hiukan, — sanoi kuningas.

Ja sillä aikaa kun saapuvilla oleva aatelisto ja eri järjestöjen vanhimmat valmistautuivat allekirjoittamaan, osaksi kuninkaan oman nimikirjoituksen alapuolelle, osaksi sivulla oleviin lehtiin, joihin sitten liitettäisiin kaikki ne lehdet, jotka edellisenä iltana olivat täyttyneet ylhäisten ja alhaisten, aatelisten ja aatelittomain nimikirjoituksista, lausui kuningas Guisen herttualle:

— Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte aikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä armeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan kuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.

— Tietenkin, sire, — vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään, mitä sanoi.

— Mutta minä en unohda, — jatkoi kuningas, — että minulla on toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys oikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle. Siis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni, komentamaan armeijaa.

— Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? — kysyi herttua.

— Heti, — vastasi kuningas.

— Henrik! Henrik! — huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta esiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei kuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri kynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:

— Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian myöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin tehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut gascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua sai valtakirjan ja poistui… Kardinaali odotteli häntä salin ovella, ja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat kaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat he Parisin ulkopuolella.

Muutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön kuningas! toiset: eläköön liiga!

— Niinpä olenkin nyt saanut, — virkkoi Henrik, — tämän suuren problemin ratkaistuksi.

— Aivan niin, — mutisi Chicot, — näytpä olevankin oivallinen laskumestari.

— Epäilemättä, — vastasi kuningas, — sillä minähän sain kaikki ne lurjukset huutamaan eri lailla ja kuitenkin huutamaan samaa.

— Voi, sire, sire! — huudahti suosikit, kuninkaan ympärillä hälisten. — Mikä mainio ajatus teillä olikaan!

Nyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, — tuumaili Chicot.

Henrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot näytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa perästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän epäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen, kummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten poistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.

— Kuulkaapas, — virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, — te ette siis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua ihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan tervettä järkeä.

— Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, — sillä juuri sitäpä sinä parhaiten tarvitsisitkin.

— Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.

— Sitä juuri en voi myöntää.

— Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?

— Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään, että sinua kannattaisi kadehtia.

— Aina sama moitiskelija!…

— Ah, sitä itserakkautta!

— Sanoppa, olenko minä liigan kuningas vai enkö.

— Onhan selvää, että sinä olet. Mutta…

— Mitä "mutta"?

— Mutta sinä et enää ole Ranskan kuningas.

— Kuka sitten on se?

— Kaikki muut, paitsi sinä, Henrik. Veljesi ennen muita.

— Veljenikö? Kenestä sinä puhut?

— Kenestäkäs muusta kuin Anjoun herttuasta!

— Joka on vankini.

— On, mutta niin vanki kuin hän onkin, on hänet voideltu kuninkaaksi, ja sitä et ole sinä.

— Kuka on hänet voidellut?

— Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi. Parisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas kolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä mitään.

— Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?

— Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta minä sitävastoin olen oma poliisimestarini.

Kuningas rypisti kulmiaan.

— Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun Frans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, — lisäsi Chicot, ollen kuin jotain muistelevinaan, — on meillä lisäksi Guisen herttua.

— Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan ja lähetän armeijaan!

— Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin la Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja Parisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee sinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta miestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija sitten!… Todellinen armeija… ei sen tapainen kuin sinun liigasi… Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan Valoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä täytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita taistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan kaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä tekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa pääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi suupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset sen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.

— Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra politikko.

— Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen unohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.

— Ei, te unohdatte, — jatkoi Henrik halveksivasti, — että kun tahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä on kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin ja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun herttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä antaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat samoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän meillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus… Mutta Guise!… Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin sukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan ole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin liljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli lintuja. Suom. muist.]

— Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on ylhäisempää kuin luuletkaan.

— Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? — kysyi Henrik hymyillen.

— Siinä ei ole mitään ehkä-sanaa siinä, pikku Henrikkini.

— Te olette narri, herra Chicot.

— Se on arvonimeni.

— Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin että teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä ystävä.

— Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun laillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.

Chicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle mestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa, jonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että Guisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.

Henrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään allekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.

— Mitäs sanot siitä, Henrik? Eivätkö Ranskan liljat ole yhtään huonontuneet, vai miten? Minusta tuntuu, että Lothringin linnut haluaisivat lentää yhtä korkealle kuin Caesarin kotkat.

— Kuinka olet saanut hankituksi tuon sukuselvityksen?

— Se oli asianajaja Nicolas Davidin päänaluksella, kun hän tässä tuonaan oli Lyonissa.

— Kuka sen sieltä otti?

— Muuan hyvä ystäväni, joka on munkki ja jonka nimi on Gorenflot.

— Mitä! — huudahti Henrik. — Sekö inhottava räyhääjä, joka piti hävyttömän puheen Pyhän Genovevan luostarissa ja joka eilen loukkasi minua kadulla? Siinä tapauksessa hän lienee ne varastanut.

— Ei, hän on ottanut ne väkisin.

— Nicolas Davidiltako, siltä soturilta? Mutta miksei hän, noin arvokkaan teon tehtyään, ole ilmoittautunut minulle ansaitun palkinnon saamista varten?

— Hän on vaatimattoman nöyrästi palannut takaisin luostariinsa ja pyytää vain unohtamaan sen seikan, että hän milloinkaan on ollut sieltä poissa.

— Chicot, sinun ystäväsi on, kautta kunniani, saava ensimäisen avonaiseksi joutuvan apotinpaikan.

— Minä kiitän hänen puolestaan, — sanoi Chicot ja lisäsi itsekseen: nyt on ystäväni joutunut kahden tulen väliin, Mayennen ja Valoisilaisen, hirttonuoran ja virkaylennyksen. Kumpikohan hänen kohtalokseen tulee: hirsipuuko vai apotinpaikka.

12.

Eteocles ja Polynices.

Se juhlallinen päivä, jona liiga vahvistettiin, päättyi yhtä mieluisasti kuin oli alkanutkin.

Kuninkaan ystävät riemuitsivat. Liigan papit valmistautuivat julistamaan Henrikin pyhimykseksi, suosikit virkkoivat: viimeinkin on leijona valveutunut. Liigalaiset sanoivat: lopultakin sai kettu ansan vainutuksi.

Heti kun Monsoreau aikoi poistua riensi Chicot häntä vastaan. Ketään liigalaisia ei enää ollut palatsissa eikä gascognelaisien tarvinnut kuninkaan vuoksi mitään pelätä.

— Mihin teillä on sellainen kiire, herra ylihovijahtimestari?

— Hänen kuninkaallisen korkeutensa luo. Olen levoton hänen tähdensä. Tähän aikaan ei mikään ruhtinas voi matkustaa ilman seuruetta.

— Joutavuuksia! Puheenaoleva ruhtinas on niin rohkea, että hän on melkein huimapäinen.

Ylihovijahtimestari katsahti gascognelaiseen.

— Joka tapauksessa, — jatkoi Chicot, — vaikka tekin olette levoton, olen minä vieläkin levottomampi.

— Kenenkä vuoksi.

— Myöskin hänen korkeutensa.

— Mistä syystä.

— Ettekö siis tiedä, mitä puhutaan?

— Hänenhän sanotaan matkustaneen?

— Hänen kuiskaillaan kuolleen, — suhahti gascognelainen.

— Ah! — virkahti Monsoreau, äänessään kummastus, jossa osittain soinnahti ilon väreilyä, — mutta tehän juuri äsken sanoitte hänen matkustaneen.

— Sanoin, koska minulle oli niin sanottu. Olen niin hyväajatuksinen, että uskon kaiken mitä minulle kerrotaan. Mutta nyt, nähkääs, on minulla syytä luulla, että jos prinssi parka on matkalla, on hän matkalla toiseen maailmaan.

— Mistä olette saanut noin ikävät tietonne?

— Hän tuli Louvreen eilen, vai kuinka?

— Tuli tietysti. Ja minä tulin tänne hänen mukanaan.

— Hyv'on. Hänen ei ole nähty täältä poistuvan.

— Entä Aurilly ja herttuan muu väki?

— Kadonneet, kaikki kadonneet!

— Te laskette leikkiä, herra Chicot.

— Kysykää itse.

— Keneltä sitten?

— Kuninkaalta.

— Eihän hänen majesteetiltaan sovi kysyä?

— Joutavia! Se riippuu siitä, miten kysymys tehdään.

— Minä koetan. En voi jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Kreivi meni kuninkaan virkahuoneeseen.

— Kuningas on mennyt Anjoun herttuan luo, — sai hän vastaukseksi.

— Anjoun herttuan luo! — toisti kreivi ja katsahti Chicotiin. — Prinssi ei siis olekaan kuollut?

— Hm! — murahti gascognelainen. — Luulenpa, ettei siitä paljo puutukkaan.

Kreivi ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi uskoa. Näytti siltä, että Anjoun herttua ei olisi poistunut Louvresta. Eräät kuulemansa lausunnot vielä sitä otaksumista vahvistivat. Mutta kun hän ei tiennyt varsinaista syytä prinssin poissaoloon, niin se poissaolo häntä äärettömästi ihmetytti.

Kuningas oli tosiaankin lähtenyt Anjoun herttuan luo. Ylihovijahtimestarin täytyi siis jäädä odottelemaan etuhuoneeseen.

Niin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta he saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu sveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä menivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin mielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla kuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän oli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan omiansa häntä lohduttamaan.

— Tiedätkö, — huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei laisinkaan olisi ollut saapuvilla, — tiedätkö, Maugiron, että minä vasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle: hän on tottatosiaan suuri politikko.

— Selitäppä selvemmin, — virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon muutamaan nojatuoliin.

Kuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut, ettei hän sitä enää pelkää.

— Se on järkevätä!

— Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet Valoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia, mutta armoa hän ei liiaksi anna.

— Se on totta.

— Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai oikeudenkäynnin kautta.

— Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!

— Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei…

— Mitä tarkoitat?

— Näes, ellei… ja se on paljo mahdollista… ellei syytettyjen korkean aseman vuoksi laillisia muotoja sivuuteta ja asiata ratkaista salaisuudessa.

— Minä puoltaisin jälkimäistä menettelytapaa, — sanoi Maugiron, — sillä sitenhän perhekysymykset tavallisesti ratkaistaan. Ja onhan tämä salaliitto todellakin perhekysymys.

— Jos minä, — jatkoi Maugiron, — olisin kuninkaan sijassa, niin enpä säästäisi korkeassa asemassa olevia, sillä ne ovat kahta vertaa rikollisemmat kuin muut. Ne herrat luulevat, että heillä on kaikenmoisten salaliittojen tekeminen luvallista. Minä totisesti antaisin parille heistä muistomerkin, varsinkin yhdelle, ja sellaisen, että se tuntuisi. Sitten minä hukuttaisin koko muun roskajoukon. Seine on syvä. Kuninkaan sijassa en minä, kautta kunniani, voisi sellaista kiusausta vastustaa.

— Johtajat kyllä aina voivat saada sellaisen etuoikeuden, että tulevat julkisesti mestatuiksi avoimella torilla taikka sitten salaa murhatuiksi. Mutta roskaväen, kuten sanoit, voisi aina hukuttaa, ja sillä roskaväellä minä tarkoitan suosikeita, tallimestareita, hovimestareita, luutunsoittajia…

— Herrat! — sammalsi kauhusta kalpea Aurilly, joka oli tullut etsimään prinssiä, vaan joka herransa tavoin oli tullut pidätetyksi.

— Elä vastaa mitään, Aurilly, — sanoi Frans. — Se puhe ei voi koskea minua eikä siis myöskään minun hoviani. Ranskassa ei tehdä pilaa kuninkaallisista prinsseistä.

— Ei, niiden suhteen menetellään vakavammin, — virkkoi Quélus, — ne mestataan. Ludvig XI ei kieltäytynyt siitä huvituksesta. Nemoursin herttua sai sen kokea.

Nyt kuului etuhuoneesta askeleita, sänkykamarin ovi avattiin, ja kuningas ilmestyi ovelle.

Frans nousi ylös.

— Sire! — huudahti hän, — minä vetoan teidän majesteettinne oikeudentuntoon sen arvottoman kohtelun vuoksi, jota teidän väkenne minulle osottaa.

Mutta Henrik ei ollut veljeänsä näkevinään eikä kuulevinaan.

— Hyvää päivää, Quélus, — sanoi hän ja suuteli suosikkinsa kumpaakin poskea. — Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni sinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?

— Ah, minulla on kuoleman ikävää, — vastasi Maugiron. — Minä luulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän olisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla teidän isänne ja äitinne poika?

— Nyt kuulette, sire, — puhui Frans. — Onko siis teidän kuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin loukataan?

— Vaiti, Monsieur, — sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. — Minä en pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.

— Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole sen vähempi kuin teidän…

— Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun silmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin kerroin rikollinen.

— Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?

— Hän on?

— Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?

— Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.

— Sire, — virkkoi Frans nöyrästi, — tarvitsevatko meidän perheriitamme mitään todistajia?

— Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken veljeni kanssa.

— Sire, — kuiskasi Quélus, — on varomatonta, että teidän majesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.

— Minä otan Aurillyn mukaani — kuiskasi Maugiron.

Suosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin levoton.

— No, nyt olemme kahdenkesken, — virkkoi kuningas.

— Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, — vastasi prinssi.

— Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles. Te halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa! Teidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa syrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä parisilaisille pyhän öljyn hohteessa.

— Ah! — huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. — Teidän majesteettinne ei salli minun puhua.

— Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle asioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin valehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla tunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä syystä minä teiltä sen häpeän säästän.

— Veljeni! Veljeni! — huusi Frans murtuneena. — Kuinka voitte syytää minun silmilleni moisia loukkauksia?

— Jos se, mitä teille sanon, voidaan pitää loukkauksena, niin siinä tapauksessa olen minä itse valehtelija, enkä mitään muuta toivoisikaan kuin että asia todellakin niin olisi. Puhukaa, puhukaa, minä kuuntelen. Sanokaa, oletteko uskoton tai, mikä vieläkin pahempi, tyhmä raukka.

— Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa. Te tunnutte puhuvan minulle arvoituksilla.

— Niinpä tahdon minä selittää sanojani! — huudahti Henrik uhkaavalla äänellä, mikä kajahti kamalalta Fransin korvissa. — Te olette punonut salajuonia minua vastaan, niinkuin aikaisemmin punoitte veljeäni Kaarlea vastaan. Erotus oli vain siinä, että se tapahtui silloin Navarran kuninkaan avulla, nyt se on tapahtunut Guisen herttuan avulla. Varsin kaunis suunnitelma, jota minä ihailen ja joka olisi tuottanut teille kunniakkaan sijan herrojen kruununtavottelijain joukossa! Te kiemurtelitte ennen kuin käärme ja tänään te tahdoitte purra kuin leijona. Uskottomuuden jälkeen suora väkivalta, myrkyn jälkeen miekka.

— Myrkyn! Mitä sillä tarkoitatte, sire! — huudahti Frans raivosta kalpeana ja etsien, kuten Eteocles, johon Henrik oli häntä verrannut, paikkaa, jossa hän voisi salamoivalla katseellaan, miekkaa ja tikaria kun ei ollut, iskeä Polynicestä. — Minkä myrkyn?

— Sen myrkyn, jolla murhasit veljemme Kaarlen, sen myrkyn, jonka aioit antaa avustajallesi Navarran Henrikille. Tuo onneton myrkky on hyvin tarkoin tunnettua. Äitimmekin on sitä varsin usein käyttänyt. Siinä on kaiketikin syy siihen, miksi et ole tahtonut käyttää sitä minua vastaan. Siksipä kai olet tahtonutkin näytellä sotaherran osaa ja komentaa liigaa. Mutta katsoppa minua suoraan silmiin, Frans, — jatkoi Henrik, astuen uhkaavana muutaman askeleen veljeänsä kohti, — ja ole vakuutettu siitä, ettei sinunlaisesi mies milloinkaan surmaa miestä sellaista kuin minä olen.

Frans horjui tuon kauhean syytöstulvan edessä. Mutta säälimättä ja ilman armoa jatkoi kuningas:

— Miekka! Miekka! Tahtoisinpa nähdä sinut tässä huoneessa kanssani kahdenkesken ja miekka kädessäsi. Oveluudessa olen jo voittanut sinut, Frans. Sillä olen minäkin kulkenut sivuteitä päästäkseni Ranskan valtaistuimelle. Mutta ne tiet kulkivat kuitenkin enemmän kuin miljoonan puolalaisen ruumiin yli. Jos tahdot olla roisto, niin ole, mutta ole edes sillä tavalla. Jos sinua haluttaa minua matkia, niin matki, mutta toimikin sitten yhtä suuren kaavan mukaan. Kas siinä ovat kuninkaalliset edut, siinä petos, joka on sotapäällikön arvon mukainen. Siis sinä, toistan sen kerran vielä, olet jäänyt oveluudessa alakynteen, ja avoimessa, rehellisessä taistelussa sinä saisit surmasi. Elä siis ajattelekaan rimpuilla kummallakaan tavalla. Sillä tästä hetkestä alkaen menettelen minä kuin kuningas, kuin herra, kuin itsevaltias. Tästä alkaen minä pidän silmällä sinun juoniasi, seuraan sinun salapolkujasi, ja pienimmänkin petoksen, vähimmänkin kaksimielisyyden huomatessani lasken minä voimakkaan käteni sinun päällesi, konna, ja jätän sinut pyövelin käsiin. Tämä oli minulla sinulle perhesuhteistamme sanottavaa. Tästä syystä tahdoin puhua kahdenkesken kanssasi, Frans. Senvuoksi käsken nyt ystävieni jättämään sinut yöksi yksin, jotta yksinäisyydessä voit punnita minun sanojani.

— Siis minä huomaan, — sammalsi herttua, — jonkin oikun, jonkin pahaa unta muistuttavan epäluulon vuoksi joutuneeni teidän majesteettinne epäsuosioon?

— Vieläkin enemmän, Frans. Sinä olet joutunut minun oikeudenmukaisuuteni alaiseksi.

— Mutta minä pyydän, sire, määrätkää edes jokin tietty aika minun vankinaolooni, niin että tiedän, mitä minun olisi tekeminen.

— Saatte tietää sen silloin, kun teille luetaan tuomionne.

— Entä äitini! Enkö saa nähdä äitiäni?

— Mitä se hyödyttäisi? Jää hyvästi, Frans!

Prinssi vaipui muutamaan nojatuoliin.

— Hyvät herrat, — lausui kuningas, avattuaan oven, — Anjoun herttua on pyytänyt lupaa saada yön aikana miettiä muuatta vastausta, jonka hän varhain huomisaamuna tulee minulle antamaan. Teidän on siis jätettävä hänet huoneisiinsa, paitsi mitä ehkä joskus varovaisuussyistä luulette tarvitsevanne siellä käydä. Ehkä tapaatte vankinne hieman liikutettuna sen keskustelun vuoksi, mikä äsken tapahtui, mutta muistakaa, että kun Anjoun herttua on punonut salahankkeita minua vastaan, on hän teollaan menettänyt veljen nimen. Täällä ei siis ole muuta kuin tavallinen vanki, joten mitään hovisääntöjä ei tarvita. Jos vanki on teille epäkohtelias, niin ilmoittakaa siitä minulle. Bastiljin vankila on verraten lähellä ja siellä on mestarina Testu, joka on maailman sopivin mies lohduttamaan kapinallisia luonteita.

— Sire, sire! — mutisi Frans, tehden viimeisen yrityksen. — Muistakaa, että minä olen teidän…

— Te olitte myös Kaarle IX:nen veli, luullakseni, — keskeytti Henrik.

— Annettakoon minulle edes palvelijani ja ystäväni!

— Ooh, mitä te suotta valitatte? Minähän luovun ystävistäni antaakseni ne teille.

Sitten painoi Henrik oven kiinni ihan herttuan nenän edessä. Tämä peräytyi horjuen takaisin ja lyyhähti uudelleen nojatuoliin.

13.

Mitä löytyi tyhjästä kaapista.

Se keskustelu, joka Anjoun herttualla juuri äsken oli ollut kuninkaan kanssa, saattoi hänet pitämään asemaansa ihan toivottomana. Suosikit eivät olleet jättäneet häntä epätietoiseksi siitä, mitä Louvressa oli tapahtunut. He olivat keskenään puhelleet Guisen häviöstä ja Henrikin voitosta ja luonnollisesti liioitelleet kumpaakin. Herttua oli kuullut väkijoukon huutavan: eläköön kuningas ja eläköön liiga! ja se oli aluksi tuntunut hänestä käsittämättömältä. Hän tunsi olevansa etevimpäin päälliköiden hylkäämä, sillä niillä oli tarpeeksi ajattelemista omasta turvallisuudestaan. Kiistojen ja riitaisuuksien pirstoman perheensä hylkäämänä hän huokasi, ajatellessaan menneisyyttä, josta kuningas oli hänelle huomauttanut.

Bussy, tuo urhoollinen Bussy, ilmeni eloisana hänen mielikuvissaan. Mutta samalla Frans tunsi itsessään eräänlaista omantunnonsoimausta, sillä hän oli loukannut Bussya ollakseen Monsoreaulle mieliksi. Hän oli taipunut Monsoreaun tahtoon, koska tämä tunsi hänen salaisuutensa, ja äkkiä oli nyt kuitenkin tämä sama salaisuus, jolla Monsoreau oli häntä alituiseen uhannut, tullut kuninkaan tiedoksi. Monsoreauta ei siis enää tarvinnut pelätä.

Mikä etu olisikin ruhtinaalle hänen nykyisessä asemassaan ollut, jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että tuo kiitollinen ja uskollinen Bussy olisi häntä suojelemassa. Siinä tapauksessa olisi hänen vapautensa ollut todennäköinen, hänen kostonsa varma.

Mutta Bussy oli, kuten jo on mainittu, mitä syvimmin petettynä ja prinssiin tyytymättömänä vetäytynyt hänestä pois. Vanki siis oli viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, neljä rohkeata vartiaa lähettyvillään, luukuunottamatta vielä sitä, että linnanpiha vilisi täynnään sveitsiläistä kaartia ja muuta sotaväkeä.

Väliin hän meni ikkunan luo ja katseli alas vallihautoihin. Mutta niin huimaava korkeus saattoi pyörryttää rohkeintakin, eikä Anjoun herttua ollut läheskään mies kestämään sellaista koetusta.

Sitäpaitsi saapui sinne joka tunti joku prinssin vartioista. Ja vähääkään hänen läsnäolostaan välittämättä ja olematta häntä edes näkevinään nuo vartiat tekivät kierroksensa huoneen ympäri, availivat ovia ja ikkunoita ja tahtoivatpa tulla vakuutetuiksi siitäkin, että uutimet olivat paikoillaan ja ettei lakanoita oltu leikattu pitkiksi kaistaleiksi.

Joskus he kurkistivat verannallekin, mutta muuttuivat rauhallisiksi huomattuaan vangin olevan viidenkymmenen jalan päässä maasta.

Suosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua yrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään vaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että ruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti kaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin kävellessään.

Silloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten, niihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella. Vallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä rantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.

Anjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella sillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle näytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli kauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin auringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin kalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut kamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin taivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.

Muiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja hän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet hänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei hän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet uutta ivan aihetta.

Hän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot. Hän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili sormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten värinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.

Silloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä eteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu. Suosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan prinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se kiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.

Hän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun kuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua lonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli häntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien pyssystä.

— Haa, petturi! Haa, konna! — huudahti vanki — Sinä annat ampua minua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!

Näin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen kätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan kuin mitä kuula tavallisesti on.

— Aah, kivi! — sanoi hän. — Se olikin siis suuremmasta ampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.

Hän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa, tunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven käteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin voimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt ruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.

Nyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo kivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?

Hän riensi kynttilän luo.

Paperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.

— Kirje! — mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.

Sitten hän luki:

"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja vapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva kaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte sieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää ne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla vallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät sitten turvapaikkaan".

— Ystävä! — huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan itselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua muistaa?

Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.

— Olisiko tässä ehkä jokin ansa? — mutisi prinssi, peläten aina jotakin.

— Mutta voinhan kuitenkin, — ajatteli hän toisekseen, — käydä katsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään tikapuita.

Jättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen, hapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen, tutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä ja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen kiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.

Kello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että sinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina oli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut nojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli tehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen piilopaikkaansa.

Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi: hänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä oikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:

— Karhu on hurjapäinen, — virkkoi heistä muuan. — Hän särki äsken kaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö sinua suuhunsa.

— Hävytön! mutisi herttua.

— Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, — sanoi Maugiron mitä viisastelevimmin katsein.

Herttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti harminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa ja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen kiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli olemaan Maugironiin selin.

Maugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja ikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin huomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen raivoissaan särkeneen.

— Hei, Maugiron! — huusi Schomberg. — Joko sinut syötiin, koska et mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä toimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.

— Ei, — vastasi Maugiron. — Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen ja nöyrä.

Herttua hymyili ivallisesti.

Maugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi mentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen mennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:

— Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin luulettekaan.

14.

Ventre-Saint-Gris.

Yksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin häirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä pikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.

— Tikapuut ovat lujat, — puheli hän. — Näitä ei ainakaan ole tahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.

Hän laski niissä olevan kolmekymmentäkahdeksan porrasta, porrasvälin ollessa viisitoista tuumaa.

— Nämä ovat tarpeeksi pitkät, — virkkoi hän — Siihen nähden ei siis tarvitse mitään pelätä.

Hän istahti hetkeksi ja alkoi miettiä.

— Ah! Nytpä tiedänkin, — ajatteli hän. — Ehkäpä nuo kirotut suosikit ovat minulle nämä tikapuut hankkineet. He otaksuvat, että minä kiinnitän ne balkongiin, ja minun laskeutuessani tulevat he leikkaamaan tikapuut yläpäästä poikki. Siinäpä ansa onkin?

Vielä muutaman hetken mietittyään hän huudahti:

— Ei, ei sekään ole mahdollista! He kyllä ymmärtävät, etten minä uskaltaisi laskeutua alas ennen kuin olisin laatinut huonekaluista estevallituksen oven eteen, ja heidän sitä purkaessaan, sen he kyllä käsittävät, ehtisin minä laskeutua alas ja paeta. Mutta kuka kumma on se ystävä, joka niin hyvin tuntee minun, huoneitteni kaapit?

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus.

— Bussy! — huudahti hän.

Eiköhän se vaan ollutkin, kaiken todennäköisyyden mukaan, tuo varovainen, ovela Bussy, ainoa ystävä, johon herttua saattoi luottaa? Eiköhän juuri Bussy lähettänyt hänelle tuota paperilappua?

Prinssiä alkoi kuitenkin epäilyttää, vaikkakin kaikki seikat viittasivat siihen, että Bussy oli kirjeen lähettänyt. Herttua ei tuntenut kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi tuo ylimys kantoi kaunaa häntä kohtaan, sillä hän ei tiennyt Bussyn rakastavan Méridorin Dianaa. Kuitenkin hän sitä aavisteli, sillä kun kerran herttua itsekin oli Dianaan ihastunut, voi hän helposti ymmärtää, miten vaikeata Bussylle olisi olla rakastamatta tuota nuorta, kaunista naista. Mutta nuo epäluulot sentään hälvenivät, ja hän piti vallan luonnollisena, ettei rehellinen Bussy voinut jäädä toimettomaksi tietäessään herransa olevan vankina. Olisihan Bussy sitäpaitsi jo seikkailunhalunsa innostamanakin saattanut ryhtyä tähän yritykseen, ja ehkä tahtoi hän kostaa herttualle hankkimalla hänelle vapauden. Se oli siis ihan varmasti Bussy, joka oli kirjeen kirjoittanut, Bussy, joka odotteli.

Saadakseen lähempää selvyyttä asiaan, meni herttua ikkunan luo ja joesta nousevasta sumusta huolimatta huomasi rannalla kolme suurempaa olentoa, joita saattoi luulla hevosiksi, ja kaksi muuta pienempää, jotka kaikki olivat ihmisiä.

— Kaksi miestä, — ajatteli hän. — Luultavasti Bussy ja hänen ystävänsä Remy.

Frans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden vartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti kynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu, jota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin syvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja ilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans huoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se tunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista elämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen ruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada oven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että tuon "ovilinnoituksen" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia, s.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.

Hän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei huomannut kumpaisiakaan.

— Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, — mutisi hän. — Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja onhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.

Pimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä kertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli sen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken turhaan oli vallihaudasta tähystellyt.

Kuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä, että häntä odotettiin.

Herttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat lujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski jalkansa ensimäiselle astuimelle.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin valtasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset silkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi oli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä kuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan heiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa seuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.

Ystäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä? Olikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella odottamassa?

Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.

Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.

— Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, — mutisi hän, — Minun putoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!

Hän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita koetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen helpottamiseksi.

Nyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään kuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan, jota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan itseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.

Sitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä vallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti hänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin ja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme hevosta olivat.

Prinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja että hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen luo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin kumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle pelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja salaperäisellä tavalla:

— Kannustakaa!

He kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.

— Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, — ajatteli prinssi, — ja toivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.

— Kiitos, kiitos, urhoollinen Bussyni! — mutisi prinssi oikeanpuoleiselle toverilleen, joka silmiä myöten oli kietoutunut isoon, ruskeaan viittaansa.

— Kannustakaa! — vastasi toinen, kannustaen asekin hevostaan, niin että ratsastajat lensivät kuin yön varjot.

Niin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä siltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet liikenteen helpottamiseksi.

Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen oli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti tuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin, kuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla ratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan.

Prinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt kaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut hillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin johonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin hurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen huomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin, ja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun valossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa olevaa ratsumiestä.

— Aah! — huusi prinssi. — Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?

— Ventre-saint-Gris! — vastasi puhuteltu. — Se merkitsee sitä, että me olemme pelastetut.

— Tekö, Henrik? — huudahti Anjoun herttua hämillään. — Tekö olette pelastajani?

— No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?

Sitten hän huusi:

— Agrippa, missä olet?

— Täällä, — vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan. — Mutta miksi te noin rääkkäätte hevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!

— Kas niin, — virkkoi Henrik, Navarran kuningas, — älkää nyt rähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla nopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme tarvitsekaan.

— Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? — kysyi Frans levottomana.

— Mihin haluatte, — vastasi Henrik, — kun se vaan tapahtuu joutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on enemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen kuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä juolahtaa ottaa meidät kiinni.

— Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? — kysyi Frans.

— Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.

— No niin, Angersiin sitten!

— Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.

— Mutta entä te, serkkuni?

— Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan Navarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on minuun suutuksissaan.

— Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.

— Tulin tänne myymään vaimoni kolmea jalokiveä ja ottamaan selkoa siitä, tulisiko liiga minut musertamaan.

— Huomannette, että se ei ole vaarallinen.

— Huomaan, ja siitä on minun kiittäminen teitä.

— Mitä tarkoitatte?

— Sitä että jos te, sen sijaan että kieltäydyitte rupeamasta liigan päälliköksi, olisitte ehdotukseen suostunut ja siten yhtynyt minun vihollisiini, niin olisin minä tullut hirtetyksi. Siksipä minä saatuani tietää kuninkaan rangaisseen teitä kieltäytymisenne vuoksi Vangitsemalla teidät, vannoin, että teidät pelastan, ja sen olen nyt tehnyt.

— Aina vaan yhtä herkkäuskoinen! — ajatteli Frans. — Olisippa väärin pettää hänet.

— Matkustakaa Anjouhun, serkkuni, — virkkoi bearnilainen hymyillen. — Joutukaa Anjouhun. Ah, herra Guise! Te luulitte voittaneenne pelin, mutta minäpä lähetänkin teille haitallisen työtoverin. Varokaa itseänne!

Samassa tuotiin heille virkeät hevoset. Henrik, navarralainen ja Frans heilahtivat satulaan ja d'Aubigné seurasi mukisten heidän perässään.

15.

Ystävättäret.

Sill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa suuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan saattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.

Monesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa edellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen laaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei nähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin kaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen jokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.

Hänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:

— Elä pelkää mitään, Diana.

— Mitäpä minä pelkäisin? — kysyi hän ajatuksissaan.

— Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.

— Olen… olen! — sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat Méridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä vastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.

Parooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan, ja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne vieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.

— Kerroppa, — virkkoi Jeanne, — kerro minulle kaikki, mitä sinulle haudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille kuollut… Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.

— Mitä sanoin sinulle äsken?

— Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen… Mutta mistä sitten johtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet silmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä… voi, Diana, sinulla on ihan varmaan minulle paljo sanottavaa!

— Ei ole, ei ole mitään.

— Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?

Diana hätkähti.

— Herra Monsoreaun puolisona! — toisti hän. — Mistä syystä mainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän rauhassamme?

— Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä ja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään en ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.

Diana pudisti surullisena päätään.

— Olet sanonut minulle, — jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa Dianan kaulaan, — sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti sinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.

Diana sävähti tulipunaiseksi.

— Kreivi Bussy on miellyttävä mies, — jatkoi yhä Jeanne ja lauloi:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton ja uljas ja rohkea on".

Diana painoi päänsä ystävänsä rintaa vastaan ja jatkoi Jeannen alkamaa laulua äänellä, joka oli suloisempi kuin lehdon lintusten sävelet:

"Ja Amboisen herran ken ystäväks saa, ei petä hän, vaikkapa horjuis maa".

— Voi, puhu, puhu! — virkkoi Jeanne ja painoi suudelman ystävänsä otsalle.

— Jo riittävät nämä hullutukset! — huudahti äkisti Diana. — Kreivi Bussy ei enää ajattelekaan Méridorin Dianaa.

— Se on paljo mahdollista, — vastasi Jeanne. — Mutta minä olisin taipuvainen luulemaan, että hän suuresti miellyttää Diana Monsoreauta.

— Elä sano niin!

— Miksi et pidä sellaisesta puheesta? Diana vastasi hetken vaitioltuaan:

— Sanon sinulle, ettei kreivi Bussy enää minua ajattele… ja siinä hän tekee oikein… Voi, miten heikko minä olin ja miten pelkuri!… mutisi hän.

— Mitä sillä tarkoitat?

— En mitään, en mitään.

— Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko, sinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.

— Niin ainakin kuvittelin… Näin vaaroja, syviä kuin kuilut, edessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain kuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä. Olin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!

— Sinä puhut arvoituksilla.

— Ei, ei se ole niinkään! — huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä seisomaan. — Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan hyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin… isäni tarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin… hän, hänkin tarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla tavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin Monsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos tosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin rakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään ruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää, jos minä rakastaisin…

— Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme…

— Sanon sinulle, että me olemme olleet pelkureita.

— Me?… Voi, Diana, kenestä sinä puhut?

— Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin… isäni on nuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa. Minä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan… mutta, huomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt hänen minua rakastavan.

— Sinä petät itsesi! — huudahti Jeanne. — Jos sinä tosiaankin niin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein tunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan päinvastoin, lörpöttelijä! — lisäsi hän, syleillen ystäväänsä hellästi.

— Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä, jonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään kuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista, sinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja karkotuksensa.

— Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva veitikkamaisesti.

— Mutta minä… ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs… minä, jota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka olen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti avioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole minuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen käsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen hänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita kuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä, joka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen, että hän vaikkapa itse kirkosta… sillä hänen hevosensa oli oven ulkopuolella… olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa sisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun vuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin olisin sen tehnyt… No niin! Minä menin pois… mutta hän ei ajatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään. Varro, varro, ja kuuntele!… Voi, sinä et tiedä, miten minä kärsin… hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin. Hän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi… voi, minä punastun sitä puhuessani… hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni. Hän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat kerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä luulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei ollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin olen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun matkustamisen arvoinen… kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo kauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän arvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan tuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko unohdettu, halveksittu, Jeanne?

Hän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko kohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta puistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja villien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan jalkoihin. Tämä päästi huudon.

Jeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut miehen.

— Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, — mutisi Bussy ja suuteli arvokkaasti Dianan hameenliepeitä.

Nyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon odottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna kreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä välinpitämättömyydestä.

16.

Rakastavaiset.

— Oi! — kuiskasi Diana ja katsoi ylös. — Kylläpä te, kreivi, meitä kauheasti hämmästytitte!

Hän vetäytyi hiljaa irti Bussyn syleilystä ja siirtyi ystävättärensä luo. Tämä näet oli ensin kohteliaisuudesta siirtynyt muutamia askeleita syrjemmäksi, mutta sitten, uteliaana kuten naiset yleensä, tullut jälleen lähemmäksi, ei kylläkään ottaakseen keskusteluun osaa, vaan kuullakseen kuitenkin siitä jok'ainoan sanan.

— Mitä, rouva kreivitär! — huudahti Bussy. — Näinkö te otatte minut vastaan?

— Ei suinkaan, — virkkoi Diana, — sillä teittehän todellakin, kreivi Bussy, varsin ystävällisesti ja hellästi… Mutta…

— Voi, ei mitään, "mutta"! — huokasi Bussy ja polvistui uudelleen.

— Nouskaa ylös, herra kreivi, nouskaa ylös, minä pyydän! huusi Diana.

— Ah! Sallikaa minun hetkinen olla tässä paikassa, johon niin kauvan olen halunnut päästä.

— Kyllä, mutta saadaksenne sen paikan olette te hypännyt yli muurin. Se ei ole ainoastaan sopimatonta teidän arvoisellenne henkilölle ja se on myöskin varomattomuutta henkilön puolelta, joka on arka minun kunniastani.

— Kuinka niin?

— Katsokaas, jos joku sattumalta olisi teidät nähnyt…

— Kuka sitä olisi huomannut?

— Ehkä joku metsästäjistämme…

— Ooh, olkaa huoletta, kreivitär! Minä osaan kyllä piilottautua niin, ettei minua nähdä.

— Tekö piilottautuisitte? Voi, kreivi Bussy! — huudahti Jeanne. — Sepä on ylen romantillista! Kertokaapa siitä meille jotain!

— Ensin on minun sanottava, että kun en tulomatkalla tavannut teitä, niin se ei ollut minun syyni. Minä matkustin toista ja te toista tietä. Te kuljitte Rambouilletin ja minä Chartresin kautta. Kuulkaahan edelleen ja päättäkää sitten, tokko teidän Bussy parkanne teitä rakastaa. En rohjennut ratsastaa niin, että olisin teidät tavannut, vaikka sen kylläkin olisin voinut. Tiedän, ettei teidän isällänne ollut mitään kiirettä, kun hänellä oli tyttärensä sivullaan. Mutta minä en tahtonut hänen nähtensä enkä seurueenne läsnäollessa teitä tavata, sillä minä en tahdo ryhtyä mihinkään sellaiseen tekoon, joka teidät paljastaisi. Olen senvuoksi matkustanut niin hitaasti, että olin melkein syödä ratsupiiskani pelkästä kiukusta.

— Ritari parka! — huomautti Jeanne. — Niinpä näyttekin matkalla laihtuneen.

— Te saavuitte lopultakin Angersiin, — jatkoi Bussy. — Minä olin vuokrannut asunnon esikaupungista ja katselin erään uutimen takaa teidän ohikulkuanne.

— Hyvä jumala! — huudahti Diana, — ettekö siis asu Angersissa edes oikealla nimellänne?

— En. Minä olen olevinani matkustava kauppias. Katsokaahan vain minun kaneelinväristä pukuani. Ei vieläkään ole minua tunnettu.

— Bussy, kaunis Bussy, voi olla kaksi päivää matkalla tulematta tunnetuksi! — huudahti taas Jeanne. — Sitäpä ei koskaan hovissa uskottaisi.

— Harhailtuani sitten kauvan metsässä, — jatkoi Bussy, — löysin lopultakin tuon muurin. Mutta puisto on suuri ja muuri pitkä. Siitä syystä viivyin neljän tunnin kavutessani milloin sinne, milloin tänne korkean muurin päälle. Aloin jo tulla lohduttomaksi, mutta illalla sain teidät nähdä juuri samalla hetkellä kun te menitte linnaan. Teillä oli seurassanne rouva Saint-Luc. Kiiruhdin silloin siihen samaan paikkaan, josta te juuri olitte lähtenyt. Näin, että nurmikko oli tallattu, ja siitä päätin, että te keskipäivän kuumimmaksi ajaksi olitte valinneet tuon vilpoisan lepopaikan. Antaakseni teille merkin käynnistäni taitoin muutamia oksia, niinkuin metsästysretkellä tehdään, ja palasin sitten kaupunkiin.

— Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä Dianaa, — selitti Jeanne. — Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan ja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt, rouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä, herra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva Saint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein yksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset koskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.

— Ei, — sanoi hän, — sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet, mutta minä en.

— Vai niin! — virkahti Jeanne. — Näyttää siis siltä, etten minä ymmärtäisi, mikä on soveliasta.

— Ei, — jatkoi Bussy mietteissään, — ei, minä en voi mennä linnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa millainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen häntä vartioimaan.

— Ahaa! — murahti Jeanne. — Se on siis läksyksi minulle. Kiitos kreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.

— Hullujenko? — toisti Diana.

Hullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.

Näin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja riensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan käteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken. Diana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien vierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui siihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.

— Olenko tehnyt oikein, kreivitär? — kysyi Bussy. — Hyväksyttekö nyt minun menettelytapani?

— En tahdo teeskennellä, — vastasi Diana. — Te sitäpaitsi tunnette sisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta siihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni, olin mieletön, olin rikollinen.

— Mitä te puhutte, Diana?

— Voi, herra kreivi, minä sanon totuuden! Minä en ole velvollinen tekemään herra Monsoreauta onnelliseksi, mutta toiselta puolen en voi tehdä onnelliseksi ketään muutakaan. Voin kieltää kreiviltä seuranpitoni, hyväntahtoisuuteni, rakkauteni. Mutta jos luovuttaisin ne jollekin toiselle, niin tulisin minä riistäneeksi ne siltä, joka, vaikkakin vasten omaa tahtoani, kuitenkin on herrani ja mieheni.

Bussy kuunteli kärsivällisesti tätä siveyssaarnaa, jota Dianan lempeä ääni kuitenkin melkolailla lievensi.

— Saanko nyt puhua kursailematta? - kysyi Bussy.

— Puhukaa toki.

— No niin. Kaikki tuo, mitä olette sanonut, on tullut ulkopuolelta hampaittenne.

— Mitä tarkoitatte?

— Kuunnelkaa nyt minua kärsivällisesti, niinkuin minäkin teitä äsken kuuntelin, kun te lavertelitte tuota sofismianne.

Diana hätkähti.

— Tavallinen siveysoppi on pelkkää sofismia, hyvä rouva, koska se ei sovellu käytäntöön. Sofisminne vastalahjaksi tahdon sanoa teille erään totuuden. Teidän miehenne on teidän herranne, sanotte te. Mutta oletteko itse tuon miehen valinnut? Ette, vaan onneton kohtalo on yhdistänyt teidät häneen. Tahdotteko siis koko iäksenne alistua tuon inhottavan pakon seurausten alaiseksi? Siinä tapauksessa tulee minun teidät hänestä vapauttaa.

Diana avasi suunsa vastatakseen, mutta Bussy ehätti väliin.

— Voi, minä tiedän, mitä tahdoitte sanoa, — jatkoi; nuori mies. — Te aiotte sanoa, että jos minä haastan hänet kanssani kaksintaisteluun ja surmaan hänet, niin te ette tahdo nähdä minua enää milloinkaan. No niin! Vaikkapa minä surusta kuolisinkin, niin ainakin te tulisitte onnelliseksi ja voisitte vielä onnellistuttaa jonkin jalon miehen, joka ehkä väliin minun nimeäni siunaisi ja sanoisi: kiitos Bussy! kiitoa siitä, että vapautit meidät tuosta inhottavasta Monsoreausta. Ja te, Diana, joka ette uskaltaisi minua elossaollessani kiittää, teette sen kyllä sitten, kun olen kuollut.

Nuori nainen tarttui kreivin käteen ja pusersi sitä hellästi.

— Te ette ole vielä edes pyytänyt Bussy, ja te jo uhkaatte.

— Teitäkö uhkaisin? Jumala on todistajanani ja tuntee tarkoitukseni. Minä rakastan teitä, Diana, niin vilpittömästi, etten voisi toimia tavallisen ihmisen tavoin. Tiedän senkin, että te rakastatte minua, elkää sitä kieltäkökään. Olettehan sen itsekin tunnustanut. Mutta rakkaus sellainen kuin minun säteilee kuni aurinko ja lämmittää sen tavoin. Senvuoksi minä en epäile, vaan lankean teidän jalkainne juureen ja käsi sydämellä, joka ei koskaan oman edun eikä pelon vuoksi ole valehdellut, sanon teille: Diana, minä rakastan teitä, lemmin kaikesta sielustani! Diana, minä vannon kuolevani teidän puolestanne, ja viimeinen huokaukseni tulee olemaan pyhitetty teille. Jos te lausutte sanat: poistukaa, elkää riistäkö toisen onnea, niin nousen minä ylös vähääkään huokaamatta, pienintäkään liikettä tekemättä. Minä poistun tästä paikasta, jossa olen tuntenut itseni niin kovin onnelliseksi, ja sanon: tämä nainen ei minua rakasta eikä milloinkaan tule minua rakastamaan. Minä lähden pois, ettekä te enää koskaan saa minua nähdä. Mutta koska minun uhrautuvaisuuteni teidän puolestanne on suurempi kuin minun rakkauteni ja koska mieluummin haluan nähdä teidät onnellisena kuin että toiselta onnen varastaisin, senvuoksi on minulla oikeus varastaa hänen elämänsä, samalla kun uhraan oman elämäni. Sen olen tekevä, jotta te ette elinikäänne tarvitsisi olla sidottuna ettekä tehdä onnettomiksi niitä, jotka teitä rakastavat.

Diana luki Bussyn kirkkaasta, avoimesta katseesta ylimyksen päätöksen koko voiman. Hän oivalsi, että Bussy tulisi toimimaan sanojensa mukaisesti. Ja niinkuin huhtikuun lumi sulaa auringonsäteitten alta, niin heltyi Dianankin kovuus tuon leimuavan katseen edessä.

— No niin, — virkkoi Diana, — minä kiitän siitä epäoikeutetusta syytöksestä, jonka nyt minua vastaan teette. Ei ole kovin hienotunteista saattaa minun katumaan sitä että olen teille rakkauteni tunnustanut. Mutta tokkohan te rakastaisitte minua kuolemaan asti, niinkuin äsken väititte? Enköhän koskaan joutuisi minkään oikun leikkikaluksi? Eiköhän se päivä koskaan koittaisi, jolloin minun pitäisi katua sitä, etten tullut kuunnelleeksi Monsoreaun vihattavia rakkaudentunnustuksia? Ei sentään! Ei mitään ehtoja! Minä olen voitettu ja kuulun teille, Bussy. Jääkää siis tänne, ja nyt, kun elämäni kuuluu teille, on teidän vaalittava meitä kumpaakin.

Näin sanottuaan laski Diana toisen kätensä Bussyn olalle ja ojensi hänelle toisen. Sen painoi Bussy innokkaasti huulilleen.

Nyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin salainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.

Vaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja Jeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:

— Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän on palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään. Itsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi, vaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on ratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä hukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt, Diana.

Näin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet mukanaan.

Bussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain poiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:

— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?

— Me tapaamme huomenna, — vastasi Diana. — Sehän on sovittu?

— Ainoastaanko huomenna?

— Huomenna ja alati.

Bussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti Dianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset, poistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän raskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.

Diana seurasi häntä katseillaan eikä päästänyt ystävätärtään menemään, ennenkuin Bussyn askelten kaiku oli lakannut kuulumasta.

— Tahdotko nyt hiukan jutella kanssani, Diana? — kysyi Jeanne, kun Bussya ei enää näkynyt eikä kuulunut.

— Niinpä todellakin! — vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi ystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.

— Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa metsästämään.

— Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?

— Tiedäppäs, hyvä ystävä, — vastasi Jeanne, — että ovat ne minullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en anna yhtään perään.

— Voi, Jeanne! — huudahti Diana kalveten.

— Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?

— Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua — jatkoi Jeanne entiseen tyyneen tapaan. — Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.

— Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä murratkin sydämeni, — sanoi Diana kyyneleet silmissä. — Sinähän sanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?

— Katsos, — kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, — en voi sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja, häiritsemättä kohtaamasta toisianne.

Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen hymyileviä kasvojaan.

Samassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.

— Meitä kutsutaan, — virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy kärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä olin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset vaatteet yllään.

17.

Bussy luovuttaa hevosensa.

Seuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.

Ei olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin lensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi vihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi hän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti ulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä ehtisi kohtauspaikalle.

Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän nuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä eteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa siivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään oli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään. Senvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin Bussy hyppäsi muurin yli.

Bussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi hänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi syleilyksi.

Päivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta suloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta nukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista rintaansa vasten ja virkkoi:

— Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään. Sillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa minut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen loistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen saman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun kauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.

— Ja minä, — vastasi Diana, — minä, joka kerran ilman kaipausta jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.

— Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne… Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä…

— Mitä se hyödyttäisi? — kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.

— Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös saamaan tietoonsa…

— Voi, mitä varten?

— Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?

— En, se on totta.

— Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.

— Olet oikeassa… Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että hän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua Monsoreaun edessä.

— Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä… ja jos taivas jättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen, että emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.

— Jumala on hyvä, Ludvig. Elä epäile häntä tänä hetkenä.

— En epäile jumalaa, vaan pelkään, että jokin ilkeä henki kadehtii meidän iloamme.

Rakastavaiset vaihtoivat tuhansittain ajatuksiaan, tuhansien suudelmien höystäminä. Vihdoin kuului metsästystorven ääni lähempänä linnaa antavan Jeannen ja Dianan kesken sovitun merkin, ja Bussy riensi kiiruusti pois.

Juuri kaupunkia lähestyessään huomasi hän, että kaupungin portit aiottiin sulkea kiinni. Bussy oli kannustamaisillaan hevostaan rivakampaan vauhtiin, kun hän kuuli takanaan nelistävien hevosten töminää.

Se joka aikoo piilottautua, varsinkin rakastaja, pelkää kaikkea. Bussykin senvuoksi kysyi itseltään, kumpikohan olisi parempi, rientääkkö eteenpäin ehtiäkseen ennen ratsastajia vaiko ohjata ratsunsa sivulle ja antaa toisten ajaa ohitse. Mutta ne toiset ratsastivat nyt niin tulisesti, että he tuossa tuokiossa olivat Bussyn kintereillä.

Ratsastajia oli kaksi. Bussy siirtyi sivulle ja näki, miten toinen ratsastajista kannusti hevostaan, jota sen lisäksi toinen lakkaamatta löi suitsiremmeillään.

— Tässähän onkin kaupunki, — virkkoi toinen gascognelaisella murteella. — Vielä kolmesataa lyöntiä ja sata kannustamista, rohkeutta ja kestävyyttä!

— Mutta eläin on uuvuksissa. Sehän horjuu eikä pääse enää eteenpäin, — vastasi etumainen ratsastaja. — Uhraisin kuitenkin vaikka sata hevosta päästäkseni kaupunkiin.

— Tuo ääni tuntuu minusta tutulta, — ajatteli Bussy. — Mutta kas vaan! Nyt hänen hevosensa huojuu.

Ratsastajat ehtivät nyt Bussyn kohdalle.

— Varokaa itseänne, herra! — huusi kreivi. — Hypätkää alas satulasta! Teidän hevosenne kaatuu.

Hevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan, ikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi, silmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.

— Hyvä herra, — huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, — saanko ostaa teidän hevosenne?

— Hyvä jumala! — pääsi Bussyltä.

— Kuulitteko, mitä kysyin? — toisti vieras. — Minulla on kiire.

— Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, — vastasi Bussy omituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun herttuan.

Samassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.

— Rauhoittukaa! — huusi herttua tuolle epäluuloiselle puolustajalleen. — Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta totisesti että hän on Bussy.

— Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?

— Vai on se herra Bussy, — virkkoi d'Aubigné. — Siinä tapauksessa, armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse… Sallikaa minun niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut lähettänyt on.

— Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät kiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, — sanoi prinssi.

— Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin päivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.

— Minä olen kuin puusta pudonnut, — sammalsi Bussy.

— Etkö siis tätä tiennyt? — kysyi prinssi epäluuloisella äänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. — Koska kerran olit täällä, niin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?

— Tuhannen sarvipäätä! — tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan, mitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen Anjoussa oleskelunsa johdosta. — On parasta olla varovainen eikä paljastaa itseään.

— Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä, armollinen herra, — sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä kaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.

Hän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli kaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.

— Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! — lausui d'Aubigné, kääntäen hevosensa ympäri. — Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!

D'Aubigné poistui nopeasti. Bussy hyppäsi ratsun selkään herransa selän taa. Ja heidän siinä niin kaupunkia kohti ratsastaessaan tuli Bussy ajatelleeksi, että eiköhän tuo mustapukuinen ruhtinas vain ollutkin se ilkeä henki, joka jo nyt hänen onneansa kadehti. Pian pääsivät he Angersiin.

— Mitä nyt tehdään, armollinen herra? — kysyi Bussy.

— Riennetään pian linnaan! Minun lippuni on sinne asetettava. Siitä näkyy, että minä olen saapunut tänne, ja maakunnan aateliston on tultava koolle.

— Ei mikään ole sen helpompaa, — selitti Bussy, ollen olevinaan myöntyväinen aikaa voittaakseen ja kun hän sitäpaitsi oli liian hämmästynyt ollakseen puolueeton.

— Puhaltakaa torviin! — huusi hän vastaantuleville kaupungin torvensoittajille.

Mutta nämä vain töllistelivät häneen, kiinnittämättä mitään erityistä huomiotaan noihin kahteen tomuiseen ja hikiseen ratsastajaan.

— Kuinka! — sävähti Bussy, tullen heitä lähemmäksi. — Eikö isäntää tunneta talossa?… Kutsukaa tänne virkaatoimittava pormestari.

Tämä käskevä ääni vaikutti soittajiin, ja toinen niistä tuli lähemmäksi.

— Ah! — huudahti hän pelästyneenä, kun ensin oli tarkasti katsellut prinssiä. — Siinähän on meidän armollinen herramme ja isäntämme!

Herttua tunnettiin helposti luonnottomasta haljenneesta nenästään, josta Chicotkin oli tehnyt laulun.

— Sehän on hänen kuninkaallinen korkeutensa herttua! — huusi mies ja tarttui yhtä hämmästyneenä toverinsa käsivarteen.

— Te tiedätte nyt yhtä paljo kuin minäkin, — sanoi Bussy. — Mutta puhaltakaa nyt torviinne kaikin voimin, niin että koko kaupunki neljännestunnissa saa tietää hänen korkeutensa olevan täällä. Sillävälin matkaamme me, teidän korkeutenne, hitaasti linnaa kohti, ja sinne saavuttuamme on paistinvarras jo toivoakseni otettu esiin meidän nälkämme sammuttamista varten.

Jo ensimäisten torventörähdysten jälkeen alkoi muodostua useita ihmisryhmiä. Ja kohta juoksi naisia ja lapsia pitkin kaupunkia huutaen: Hänen korkeutensa on kaupungissa!… Eläköön herttua!

Raatimiehet, linnanherrat ja etevimmät aateliset kiiruhtivat nyt linnaan yhä taajenevien väkijoukkojen saattamina.

Niinkuin Bussy jo oli otaksunut, olivat kaupungin ylimykset linnassa jo ennen prinssin tuloa häntä arvonmukaisesti vastaanottamassa.

— Hyvät herrat, — sanoi ruhtinas, — olen kiiruhtanut tänne kunnon kaupunkiin Angersiin. Parisissa ovat mitä suurimmat vaarat uhanneet henkeäni. Olinpa jo kadottanut vapautenikin, mutta hyvien ystävien avulla onnistuin pakenemaan.

Bussy puri huultaan. Hän ymmärsi sen pilkallisen katseen sisällön, jonka herttua häneen loi.

— Ja nyt, — lisäsi Frans, — on henkeni ja turvallisuuteni taattu.

Hämmästyneet maistraatinjäsenet huusivat heikosti: eläköön armollinen herttuamme!

Väkijoukko, ajatellen niitä etuja, joita sille herttuan jokaisesta matkasta tavallisesti koitui, huusi voimakkaasti: eläköön!

Tuossa tuokiossa oli Fransilla ympärillään hoviväkensä, jota hän Anjoun herttuana ylläpiti Angersissa ja jonka henkilökunnasta vain ylhäisimmät tunsivat isäntänsä. Sitten tuli kaupungin aatelisten ja naisten vuoro, niin että onnentoivotuksia riitti lähes puoleenyöhön. Kaupungilla toimeenpantiin juhlavalaistus, kiväärejä laukaistiin kaduilla ja toreilla, ja aina Méridorin linnaan asti toi tuuli tullessaan Angersin hyvien porvarien ilohuudot ja humun.

18.

Anjoun herttuan valtiotaitoa.

Kun Bussy ja herttua lopultakin jäivät kahdenkesken, virkkoi viimeksimainittu:

— Puhelkaamme nyt hetkinen. Tarkkasilmäinen Frans oli huomannut, että Bussy, heidän toisensa tavattuaan, oli tuntunut tavallistaan taipuvaisemmalta. Siitä hän hovituntemuksensa perusteella teki sen johtopäätöksen, että kreivi oli jotenkuten kiusallisessa asemassa ja että hän, herttua, voisi käyttää sitä hyödykseen. Mutta toiselta puolen oli Bussylläkin ollut miettimisen aikaa, niin että hän varsin tyynenä saattoi odottaa herttuan hyökkäystä.

— Kun viimeksi toisemme tapasimme, olit sinä hyvin sairas, Bussy parkani!

— Se on totta, teidän korkeutenne. Olin kovin sairas, ja melkein kuin ihmeen kautta minä pelastuin.

— Sinulla oli myös luonasi muuan lääkäri, joka oli kauhean varovainen sinun parantumisesi suhteen, sillä hän ärhenteli niille, jotka uskalsivat sinua lähestyä.

— Sekin on totta, teidän korkeutenne, sillä le Haudouin on minulle peräti uskollinen.

— Hän kai pidätti sinua sängyssä, vai kuinka?

— Pidätti, ja se oli vähällä saattaa minut ihan epätoivoon, kuten teidän korkeutenne voi huomata.

— Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisit voinut lähettää tohtorin hiiteen ja tulla minun kanssani ulos.

— Kyllä kai, — vastasi Bussy ja käänteli hermostuneesti hattuaan.

— Mutta, — jatkoi herttua, — koska oli kysymys vakavasta asiasta, et sinä uskaltanut paljastaa.

— Mistä on kysymys? — huudahti Bussy ja painoi hatun päähänsä aina silmiä myöten. — Luulen teidän korkeutenne sanoneen, että minä pelkäsin paljastaa itseäni?

— Juuri niin minä sanoin.

Bussy hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

— Armollinen herra, te ette usko sanaakaan siitä, mitä nyt sanoitte. Minun ruumiissani on kaksikymmentä arpea todistamassa, että olen useamman kerran itseni paljastanut. En ole koskaan ollut pelkuri, mutta tunnen monta, jotka eivät voi sanoa samaa itsestään, eivät ainakaan voi sitä todistaa.

— Teillä on aina kiistämättömät perusteenne, herra Bussy, — virkkoi herttua, harmista kalveten, — ja kun teitä nuhdellaan jostakin, suurennatte te aina sen moitteen ja kuvittelette olevanne siinä oikeassa.

— Ooh, teidän korkeutenne! Minä tiedän hyvin, etten aina ole oikeassa, mutta tiedän myöskin sen, milloin olen väärässä.

— Milloinka sitten olette väärässä, jos saan luvan kysyä?

— Silloinkun palvelen kiittämättömiä ihmisiä.

— Todentotta, hyvä herra, luulenpa teidän unohtavan itsenne, — sanoi prinssi ja nousi äkkiä ylös sillä arvokkuudella, mikä hänelle erinäisissä tilaisuuksissa oli ominaista.

— Hyvä on, minä unohdan itseni, armollinen herra, — vastasi Bussy. — Tehkää tekin kerran elämässänne se sama: unohtakaa itsenne — tai unohtakaa minut.

Bussy astui pari askelta ovea kohti, mutta prinssi ehätti hänen eteensä.

— Kiellättekö siis, — virkkoi herttua, — että te samana päivänä, jolloin kieltäydyitte lähtemästä minun kanssani ulos, heti kohta senjälkeen poistuitte kotoanne?

— Minä en kiellä koskaan mitään ellen ehkä sitä, jota minua pakotettaisiin tunnustamaan.

— Sanokaapa siis minulle, miksi niin itsepäisesti tahdoitte jäädä kotiin?

— Asiat pakottivat minut siihen.

— Kotoiset asiatko?

— Asiat kotona taikka muualla.

— Minä otaksuin, että kun jokin ylimys on ruhtinaan palveluksessa, tämän ruhtinaan asioiden tulisi olla muita tärkeämpiä.

— Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne, armollinen herra?

— Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut teidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle, että annan teille pahan luontonne anteeksi.

— Olette varsin hyvä!

— No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun tyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta. Mutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?

— Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin toivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin päässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra, näytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista pidä koskaan kiistellä.

— Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut olla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin pahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että ette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin joutavanpäiväisten asioitten takia.

— Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te juuri äsken moititte minua siitä että… Sanokaapa, armollinen herra, mitä turhuuksia minä olen tehnyt?

— Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen väärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut sopiva.

— Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?

— Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki neljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä kiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.

— Mitä minä sitten olen tehnyt kunnon d'Epernonille?

— Teidän toimestanne on hänen vaatteensa revitty rikki.

— Vai niin, — virkahti Bussy. — Nyt tulee siis saksalaisen vuoro. Mitä minä olen tehnyt Schombergille?

— Tahdotteko kieltää, että olette värjäyttänyt hänet siniseksi indigolla? Kun minä pari tuntia jälkeenpäin hänet näin, oli hän vieläkin yltäpäältä sininen. Ja sitäkö te kutsutte hyväksi pilanteoksi?

Nyt alkoi prinssi kuitenkin vasten tahtoaan nauraa, ja Bussykin räjähti remakkaan nauruun, muistellessaan väriammeeseen pistettyä Schombergia.

— Minunko siis, — kysyi hän, — luullaan tehneen heille nuo kepposet?

— Luuletko sitten minun ne järjestäneen? — tokasi prinssi.

— Ja olisiko teillä sitten sydäntä moittia miestä, jolla olisi ollut tuollaisia päähänpistoja? Ah! Niinkuin äsken sanoin, olette te kiittämätön ihminen.

— Olkoonpa niinkin. Jos todellakin poistuit sitä tarkoitusta varten, niin annan sinulle anteeksi.

— Onko se varmaa, teidän korkeutenne?

— On, kautta kunniani. Mutta et sinä vielä ole minusta päässyt.

— Puhukaa sitten.

— No, puhutaan sitten minusta itsestäni. Mitä olet tehnyt auttaaksesi minua?

— Näettehän, armollinen herra, mitä olen tehnyt: olen kiiruhtanut Anjouhun.

— Siis sinä, toisin sanoen, pakenit.

— Pakenin, sillä pakenemalla pelastin minä myöskin teidät.

— Mutta etkö sinä, sen sijaan että matkustit näin kauvaksi, olisi yhtä hyvin voinut jäädä Parisiin? Luullakseni sinä olisit ollut minulle paljo suuremmaksi hyödyksi Montmartressa kuin Angersissa.

— En, teidän korkeutenne. Siinä kohden me olemme eri mieltä. Minä katsoin edullisemmaksi matkustaa Anjouhun.

— Täytynee teidän kuitenkin myöntää, Bussy, että oikku ei ole mikään syy.

— Mutta entä jos sen oikun tarkoituksena oli hankkia teille puolustajia?

— No, se muuttaa asian. Kertokaapa, mitä olette tehnyt?

— Siihen vastaan teille huomenna, armollinen herra, sillä juuri nyt täytyy minun lähteä.

— Mitä varten, jos saan kysyä?

— Neuvottelemaan erään mitä tärkeimmän henkilön kanssa.

— Vai niin. Mene sitten, Bussy, mutta ole varovainen.

— Mitä se hyödyttäisi? Emmekös me ole täällä voimakkaimmat?

— Vaikkapa niinkin, mutta varovaisuus on sittenkin hyvä. Oletko jo ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?…

— Minä olen ollut täällä vasta kaksi päivää enkä tietenkään niin lyhyessä ajassa ole ehtinyt paljoa aikaansaada.

— Mutta kaiketikin olet oleskellut täällä salaisesti?

— Tietysti. Näettehän, millainen puku minulla on ylläni. Käytänkö minä tavallisesti kanelinvärisiä vaatteita?

— Missä sinä asut?

— Kun sen kuulette, armollinen herra, niin käsitätte uhrautuvaisuuteni… Minä asun eräässä pienessä hökkelissä kaupunginmuurin lähellä, ja sinne päästään sisälle joen puolelta. Kertokaapa nyt minulle, teidän korkeutenne, miten pääsitte pois Louvresta ja miten minä tulin kohdanneeksi teidät maantiellä väsynein hevosin ja d'Aubigné seurassanne?

— Minulla on ystäviä.

— Teilläkö ystäviä? — tokasi Bussy. — Ah, prinssi, te laskette leikkiä!

— On ystäviä, joita sinä et tunne.

— Ketäpä ne ovat?

— Navarran kuningas ja d'Aubigné, jonka äsken näit.

— Navarran kuningas!… Ah! Sehän on totta, tehän olette samoissa salaliittopuuhissa!

— Minä en ole koskaan vehkeillyt, herra Bussy.

— Vai niin. No, mutta kuinka pääsitte ulos Louvresta?

— Sänkykamarini ikkunan kautta.

— Todellakin! Teidän korkeutenne siis tiesi tikapuut?

— Mitkä tikapuut?

— Ne, jotka olivat kaapissa.

— Kuinka ne ovat olleet sinun tiedossasi? — kysyi prinssi kalveten.

— Tietäähän teidän korkeutenne, että minulla joskus on ollut onni päästä siihen huoneeseen.

— Sisareni Margotin aikana, eikö niin? Sinä siis silloin kiipesit ikkunan kautta sisälle?