SISÄLLYS: (continued 4)

— Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa määrin hämmästyttää.

Tämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja tuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi äänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään arastelua hän lausui:

— Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin, ettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut näkevänsä minua täällä.

— Mitä se merkitsee, hyvä herra? — kysyi Henrik kuninkaallisen ylpeästi.

— Teidän majesteettianne uhkaa vaara.

— Vaara! — huudahtivat hovimiehet.

— Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas tarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja ollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä sitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään kuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.

— Ahaa! — virkahti Chicot. — Näetkös nyt, poikani, että minä olin oikeassa sanoessani: kuka tietää?

Henrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja niiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.

Mutta Henrik huomasi myöskin sen, että kademieltäkin sisältyi heidän uhkaaviin katseisiinsa ja eleihinsä. Kuitenkaan ei hän tuota pikaa aikonut antautua.

— Herrani, — virkkoi hän vain, — te olette täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne, sillä teidän asiannehan on minua palvella.

— Se on kuninkaan kaikkien alamaisten velvollisuus, sire. Mutta nykyisin on olemassa monta, jotka unohtavat maksaa velkansa. Minä, sire, tulen kuitenkin maksamaan oman osuuteni ja pidän itseäni onnellisena, jos teidän majesteettinne aina suvaitsee lukea minut velallistensa joukkoon.

Tällaisen nöyrtymisen jälkeen astui kuningas vähän lähemmäksi Saint-Luc'ia.

— Siis ei tuloonne ole mitään muita syitä kuin äsken mainitsemanne?

— Sire, vastasi reippaasti Saint-Luc, huomattuaan kuninkaan äänensävystä, ettei tämä häntä enää vihannut eikä epäillyt, minä saavun ainoastaan siitä syystä, jonka jo mainitsin, ja teidän majesteettinne voi vaikka heti heitättää minut Bastiljiin ja ammuttaa minut. Mutta minä puolestani olen täyttänyt velvollisuuteni. Sire, Anjoussa on kapina, Tourainessa se pian puhkee ja Guyennessä puuhaillaan noihin molempiin liittymistä. Anjoun herttua yllyttää kapinaan koko länsi- ja etelä-Ranskaa.

— Siinäpä hänellä luullakseni onkin käytettävänään eteviä apureita, — huudahti kuningas.

— Sire, — vastasi Saint-Luc, oivaltaen Henrikin; tarkoituksen, — herttuata eivät hillitse mitkään neuvot eivätkä esitykset, eikä kreivi Bussykaan, niin päättäväinen kuin hän onkin, saa haihdutetuksi sitä pelkoa, jota herttua tuntee teidän majesteettianne kohtaan.

— Vai niin, — virkkoi kuningas salaa hymyillen, — se kapinoitsija siis vapisee?

Chicot tyrkkäsi kyynärpäällään kuningasta ja tokasi:

— Väistyppä vähän syrjään, jotta pääsen antamaan herra Saint-Luc'ille kättä.

Se vaikutti kuninkaaseen. Henrik meni entisen ystävänsä eteen, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

— Ole tervetullut, Saint-Luc!

— Ah, sire! — huudahti Saint-Luc ja suuteli kuninkaan kättä. — Minä siis saan jälleen tuntea rakkaan herrani!

— Saat, mutta minäpä en tunne sinua, — vastasi kuningas, — sillä sinä, Saint-Luc parka, olet hirveästi laihtunut.

Siinä samassa kajahti naisen ääni:

— Sire, se johtuu surusta, kun olemme pahoittaneet teidän majesteettinne mieltä.

Vaikka tuo ääni soinnahtikin lempeältä ja kunnioitettavalta, hätkähti Henrik kuitenkin sen kuullessaan.

— Rouva Saint-Luc! — mutisi hän.

Jeanne heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Nouskaa ylös, rouva, — sanoi kuningas. — Minä kunnioitan kaikkia, jotka kantavat Saint- Luc'in nimeä.

Jeanne tarttui kuninkaan käteen ja vei sen huulilleen. Mutta Henrik veti sen äkisti pois.

— Menkää käännyttämään kuningasta, — virkkoi Chicot nuorelle rouvalle. — Te olette, kautta jumalan, riittävän kaunis voidaksenne sen tehdä.

Mutta Henrik käänsi Jeannelle selkänsä, kietoi käsivartensa. Saint-Luc'in kaulaan ja poistui huoneisiinsa tämän seurassa.

— No niin, Saint-Luc, me olemme siis tehneet rauhan, — sanoi Henrik.

— Sanokaa, sire, pikemminkin, että te olette antanut armon, — vastasi Saint-Luc.

— Hyvä rouva, — kuiskasi Chicot hämmästyneelle Jeannelle, — hyvä vaimo ei saa hyljätä miestään… varsinkaan silloin, kun tämä on alttiina vaaralle.

Ja sen sanottuaan hän työnsi Jeannen menemään kuninkaan ja Saint-Luc'in jälkeen.

31.

. . . . .

Taitavan ratsastajan on varsin helppo tavata jalkaisinkulkijat ja hän voi helposti päästä niistä edellekin. Niin oli Bussynkin laita.

Toukokuu oli jo kulunut lopuilleen ja ilma oli painostavan kuuma, minkävuoksi Monsoreau käski saattueensa pysähtyä erääseen metsään, joka oli lähellä tietä. Heidän siellä levätessään ratsastaa porhalsi Bussy ohitse.

Helposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta, olivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain kuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän saanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma siitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin ja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö seuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin seurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet kysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai hän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli luullut ratsastavansa sen jälessä.

Nyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen ratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.

Hän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan, istahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon. Bussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä että sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui Monsoreaun pysähtyvän.

Bussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.

Matkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy oli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli aluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

Tuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana näyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan ympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.

Niin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille kahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.

— Ahaa! — ajatteli Bussy. — Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä? Siinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.

Ihan oikein! Seurue läksi taas matkaan.

Diana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau huusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.

Neljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi, sytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin puolella seuruetta.

Bussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä eksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä tulisoihdut olivat mainioita oppaita.

Monsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli taikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti vielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.

Niin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa, äkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän kotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.

Remy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti tohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:

— Se on hän.

— Mistä on kysymys? — huusi Monsoreau. — Kuka puhuu teille, rouva?

— Minulleko? Ei kukaan.

— Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja kuulin äänen.

— Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?

— En, mutta minä tahdon, että puhutaan ääneen. Se minua rauhoittaa.

— On kuitenkin seikkoja, joita ei voida sanoa kreivin kuullen, — keskeytti Gertrud, tullen avuksi emännälleen, — sillä ensiksikin voidaan puhua asioista, jotka eivät lainkaan koske herra kreiviä, ja toiseksi voi puhe johtua sellaisiin asioihin, jotka koskevat häntä liiankin läheltä.

— Mitä laatua se asia oli, josta Remy puheli kreivittärelle?

— Se koski hyvin läheisesti herra kreiviä.

— Mitä! — huudahti Monsoreau. — Sanokaa heti, minä tahdon sen tietää.

— Minä sanoin, herra kreivi, että jos te tuolla tavoin rasitatte itseänne, niin kuolette, ennenkuin saamme kuljetuksi kolmattaosaakaan koko matkasta.

Soihtujen kaameassa valossa saattoi nähdä, miten Monsoreau lensi kalmankalpeaksi.

— Hän vartoo teitä tuolla, — kuiskasi Remy Dianalle tuskin kuuluvasti. — Pysäyttäkää hieman hevostanne, niin hän saavuttaa teidät.

Remy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa. Mutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan olevan takanaan.

— Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, — sanoi Remy, — niin voitte saada verensyöksyn.

Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin luo hoitamaan sairasta.

— Saanko koettaa suonta, — sanoi hän. — Lyönpä vetoa siitä, että herra kreivissä on kuumetta.

Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.

— Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.

— Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!

— Mutta päivälläpä hän näkee meidät.

— Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni onnellisena ja autuaana.

— Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun suloinen äänesi.

— Ja kun me matkustamme yöllä… ja se tapahtuu usein, sillä Remy on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa… öisin matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta, mitä päivän kuluessa olen ajatellut.

— Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.

— Katsos, — jatkoi Diana, — minä luulen meidän sielujemme niin läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme lähellä.

— Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut syliini! Voi, Diana, Diana!

Rakastavaiset unohtivat koko maailman.

Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään, Dianan pelosta, Bussyn vihasta.

— Diana! — kuului ääni huutavan. — Diana! Missä sinä olet? Vastaa!

— Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, — mutisi Diana. — Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!

— Kuule! — virkkoi Bussy, — kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta. Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.

Nuori mies pidätti häntä hetkisen.

— Entäpä isäni? — huokasi Diana.

— Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua… kuiskasi Bussy.

— Voi! Ajattele sentään: isä!

— No niin, en tahdo pakottaa sinua, rakas Diana. Käske, niin minä tottelen.

— Kuule, lausui Diana kätensä ojentaen, — meidän kohtalomme on tuolla. Olkaamme voimakkaampia kuin se kiusanhenki, joka meitä seuraa. Elä pelkää mitään. Saat vielä nähdä, voinko minä rakastaa.

— Hyvä jumala, meidän täytyy siis erota! — mutisi Bussy.

— Kreivitär, kreivitär! — huusi ääni. — Vastatkaa, muuten hyppään minä pois tästä riivatun kantotuolista, vaikka siitä tulisi elämäni loppu!

— Jää hyvästi! — sanoi Diana. — Jää hyvästi! Hän saattaa toteuttaa uhkauksensa ja se olisi hänen surmansa.

— Suretko häntä?

— Sinä mustasukkainen! — kuiskasi Diana suloisesti hymyillen.

Bussy päästi hänet menemään. Parin sekunnin kuluttua oli hän jo kantotuolin luona. Kreivi oli jo melkein puolipyörryksissä.

— Pysäyttäkää! — huusi Monsoreau. Pysäyttäkää!

— Saamari vieköön, — sanoi Remy, — ette saa pysäyttää! Hän on hullu. Jos hän tahtoo tappaa itsensä, niin tappakoon.

Kantotuoli solui niinollen edelleen, ja Gertrud kysyi teeskentelemättä:

Ketä kreivi sitten huutaa? Kreivitärhän on tässä minun vieressäni. Vastatkaa itse, armollinen rouva. Kreivi varmaankin hourailee.

Sanaakaan sanomatta siirtyi nyt Diana soihtujen valaisemaan piiriin.

— Voi! — huudahti Monsoreau. — Missä te olitte?

— Missäpä muualla kuin teidän takananne?

— Olkaa minun lähelläni, ihan minun lähelläni. Elkää jättäkö minua!

Pian päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan. Monsoreau nukkui muutamia tunteja ja tahtoi sitten taas jatkaa matkaa. Hän ei niin paljo tahtonut kiirehtiä Parisiin kuin päästä Angersista kauvemmaksi.

Silloin tällöin uudistui kertojamme näytelmä.

Remy tällöin ajatteli: kuolkoon vain mies harmista, lääkärin kunnia on kuitenkin pelastettu.

Mutta Monsoreau ei kuollut. Hän päinvastoin nähtävästi toipuneempana saapui kymmenen päivää matkustettuaan Parisiin.

Remy oli todellakin taitava mies, taitavampi kuin mitä oli toivonut.

Matkan varrella oli Diana hellyydenosotuksillaan laimentanut Bussyn ylpeyttä ja saanut hänet lupaamaan senkin, että hän perillepäästyä tulisi tervehtimään Monsoreauta ja solmitsemaan sen ystävyyden, jota tämä niin mielellään oli tahtonut hänelle tarjota!

32.

Anjoun herttuan lähettiläs.

Ei kuulunut Parisiin leskikuningatar Katarinaa yhtä vähän kuin Anjoun herttuatakaan. Ja uutinen veljesten välien rikkoutumisesta alkoi yhä enemmän varmistua.

Suosikit kuiskailivat kuninkaalle:

— Sire, veljellenne on annettu huonoja neuvoja.

Siinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa. Ja kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka uskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta Bussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.

Eräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt lähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen hämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin menivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon lähettilään mitä julmimmalla tavalla.

He alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella miekkailua.

Chicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin mietteisiin.

Sen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.

— Sire, — vastasi Chicot kotvasen mietittyään,

— Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä. Hyvää yötä, Henrik!

Juuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä puhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.

— Sire, — sanoi hän, — Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut linnan portille.

— Onko hänellä saattuetta? — kysyi kuningas.

— Ei, hän on ihan yksin.

— Niinpä hänet täytyykin ottaa vastaan kaksin verroin kohteliaammin, Henrik, sillä hän on mies, jolla on sydän paikallaan, — virkkoi Chicot.

— No niin, — sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää rauhalliselta. — Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun mustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen täytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.

Kuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko. Surumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien katseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen kapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.

— Sire, — kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, — tiedättekö lähettilään nimeä?

— En, mitä minä sillä teen?

— Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.

— Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, — vastasi kuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.

— Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, — selitti Schomberg, — mutta me sen huomaamme.

Henrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa ympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti oli hänen ja vihollistensa välissä.

— Tulkoon hän sisälle, — sanoi nyt kuningas.

Tämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita askeleita ja kovaa kannusten kilinää.

Pää pystyssä ja katse tyynenä astui Bussy sisään. Hän meni suoraapäätä Henrikin eteen, tervehti arvokkaasti ja jäi ryhti reippaana odottamaan kuninkaan puhuttelua. Tuo päättäväisyys valtaistuimeni edessä soveltui kuitenkin ylimykselle eikä siinä ollut mitään majesteettia loukkaavaa.

— Mitä, herra Bussy, tekö se olettekin? — virkkoi kuningas. — Minä luulin teidän olevan kaukana Anjoussa.

— Sire, minä todellakin olen siellä ollut. Mutta, kuten näette, olen poistunut sieltä.

— Mikä syy on saattanut teidät tulemaan pääkaupunkiimme?

Haluni saada käydä teidän majesteettianne alamaisimmasti tervehtimässä.

Kuningas ja suosikit katsahtivat toisiinsa. He nähtävästi olivat odottaneet kiivaalta Bussylta kokonaan toisenlaista vastausta.

— Eikö mikään muu? — kysyi kuningas ylpeänä.

— Kyllä, sire, hänen korkeutensa Anjoun herttua on myös käskenyt minun esiintuomaan hänen kunnioittavimman tervehdyksensä.

— Eikö herttua antanut teille mitään muuta tehtävää?

— Antoi. Hän sanoi minulle, että koska hän oli halukas palaamaan Parisiin leskikuningattaren seurassa, niin hän toivoi, että teidän majesteettinne saisi jo edeltäpäin tiedon hänen, s.o. teidän uskollisimman alamaisenne paluusta.

Sanattomana hämmästyksestä ei kuningas kyennyt kyselyjään jatkamaan. Silloin meni Chicot lähettilään luo ja sanoi:

— Päivää, kreivi Bussy! Bussy käännähti Chicotiin päin, hämillään siitä, että hänellä tässä seurassa saattoi olla ystäväkin.

— Aah! Herra Chicot! Hyvää päivää! — vastasi hän. — Miten voi herra Saint-Luc?

— Hän voi varsin hyvin.

— Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanomista, herra Bussy? — keskeytti kuningas.

— Ei, sire. Se vain, että jos hänen korkeudellaan on jotain tärkeämpää ilmoitettavaa teidän majesteetillenne, tulee hän itse sen tekemään.

— Hyvä on! — vastasi kuningas ja astui alas valtaistuimeltaan.

Vastaanottotilaisuus oli loppunut ja seurue hajaantui. Mutta Bussy huomasi, että kuninkaan neljä suosikkia vihanvimmaisina pyörähtelivät hänen ympärillään.

Muutamassa nurkassa jutteli kuningas kanslerinsa kanssa. Bussy ei ollut suosikkeja lainkaan huomaavinaan, vaan jatkoi Chicotin kanssa alkamaansa keskustelua. Mutta ikäänkuin olisi kuningas ollut samassa vehkeilyssä suosikkien kanssa, kutsui hän äkkiä Chicotin pois. Tämä kumarsi Bussylle kohteliaasti. Bussy puolestaan vastasi tervehdykseen samalla mitalla. Nyt hän jäi yksin suosikkien pariin.

Nämä kaikin mahdollisin keinoin koettivat Bussya ärsyttää, mutta tämä pysyi tyynenä ja vastasi varsin sattuvasti heidän nenäkkäisiin kysymyksiinsä.

Sitten hän siirtyi poispäin tervehtiäkseen sisäänastuvaa Saint-Luc'ia.

Saint-Luc tunsi, että Bussyn käsi oli kuumeinen. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että jotain erityisempää oli tapahtunut, ja vei senvuoksi Bussyn mukanaan salista.

Kuningas saapui nyt suosikkien luo ja nämä kehuskelivat suurisuisesti loukanneensa Bussya.

— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — italialainen näyttelijäseurue esittää tänä iltana muutaman huvinäytelmän. Minä pyydän teitä sitä katsomaan.

Läsnäolijat kumarsivat arvokkaasti ja kuningas poistui suuren oven kautta juuri siinä samassa kun Saint-Luc pyörähti pienemmästä ovesta sisälle ja antoi noille neljälle suosikille merkin pysymään paikoillaan.

— Anteeksi, herra Quélus, — sanoi hän, — asutteko edelleenkin Saint-Honorén kadulla?

— Asun, hyvä ystävä. Minkä vuoksi kysytte sitä?

— Koska minulla on teille pari sanaa sanottavana.

— Ahaa!

— Ja teiltä, herra Schomberg, saanen ehkä myöskin kysyä osotettanne?

— Minä asun Béthisyn kadun varrella, — vastasi Schomberg ylen ällistyneenä.

— D'Epernon, teidän osotteenne minä tunnen, tehän asutte naapurinani. Entä te, Maugiron?

— Minä palvelen nykyisin täällä Louvressa.

— Ahaa, minä alan ymmärtää, te tulette herra Bussyn puolesta, — virkkoi Quélus.

— Minä en sano, kenen puolesta tulen. Minulla vain on sanottavana teille jokunen sana, hyvät herrat, eikä mitään muuta.

— Hyvä on. Voimmehan siis esimerkiksi mennä Schombergin asuntoon, sillä se on tässä ihan lähellä.

— Olkoon menneeksi, hyvät herrat, — vastasi Saint-Luc.

33.

Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.

Kuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä seurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita hovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin pelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an väkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa, saattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä fyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan keskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa. Mutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu verrattain huonosti vastaan.

Heidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:

— Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte pyörtymäisillänne.

— En, — vastasi Bussy, — minä vain olen tukehtua vihasta.

— Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?

— Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.

— Rauhoittukaa, Bussy.

— Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi rauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle sanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.

— Mitä sitten aiotte, Bussy?

— Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion näytteen.

— Voi, rakas Bussy, — sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan kuolleen ja haudatun, — siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän isku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni. Sen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.

— Voi, hyvä ystävä!

— Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin Dianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle anteeksi? Milloin vietätte häitänne?

— Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.

— Mitä! — parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä purrut.

— Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen yrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut, vaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on mielettömämpi kuin ennen milloinkaan.

— Äh!

— Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on vannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.

— Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin virotellut?

— Minun oma lääkärini.

— Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, — jatkoi Saint-Luc saamastaan tiedosta murtuneena. — Minä siis olen menettänyt maineeni, minä kun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt sukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua ja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.

— Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena, sillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän luulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri herttualle hän on mustasukkainen… Minua hän taas pitää ystävänään, mikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.

— Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?

— Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.

— Hän on haaveilija, se heittiö!

— Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan. Minun huostaani hän uskoo vaimonsakin.

— Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa teidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta huolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.

— Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.

— Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on sairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää itselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun herttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren kanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.

Bussy tarttui Saint-Luc'in käsivarteen ja virkkoi:

— Niin ollen, Saint-Luc, huomaatte siis tehneenne minulle vain puolittaisen palveluksen.

Saint-Luc näytti hämmästyneeltä sanoessaan:

— Siinä olette oikeassa. Ja jos tahdotte, että suoritan työni uudelleen, niin teenpä sen todellakin: jos Monsoreau mulkoilee minuun keltaisilla silmillään, saa hän kanssani tekemistä.

— Ei, hyvä ystävä, me annamme Monsoreaun olla alallaan. Ja jos luulette olevanne minulle jotain velassa, niin pyydän sen suorittamaan eräällä toisella taholla.

— Sanokaa sitten, Bussy, mitä tahdotte.

— Missä suhteessa olette herroihin suosikkeihin?

— Samallaisissa väleissä kuin koira ja kissa auringonpaisteessa. Niin kauvan kun se paistaa meillä kaikille, emme sano mitään. Mutta jos meistä joku saa kohdistumaan itseensä auringonsäteitä enemmän kuin toiset, niin enpä mene takuuseen hampaitten ja kynsien käyttämisen mahdollisuudesta.

— Se ilahuttaa minua. Olettakaa, että säteet sattuvat epätasaisesti: tahdotteko silloin näyttää hampaitanne ja ojentaa kynsiänne?

— Minä en ymmärrä teitä, Bussy.

— Oletteko ystävällinen ja menette herra Quélusin luo? — kysyi Bussy hymyillen.

— Ahaa!

— Alatteko siis minua ymmärtää?

— Alan.

— Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä häneltä, minä päivänä hänelle parhaiten sopisi joko lävistää minut tai sallia, että minä lävistän hänet?

— Mielelläni, hyvä ystävä. Menen heti hänen luokseen.

— Odottakaa vähän. Mennessänne Quéluksen luo voisitte ehkä samalla käydä Schombergin luona ja tehdä hänelle samat kysymykset.

— Hänellekin? Miettikää, Bussy, te otatte liian paljo samalla kertaa.

Bussy jatkoi:

— Koska olette niin palvelushaluinen, niin kai te käytte myöskin Louvressa Maugironin luona, jonka otaksun oleskelevan täällä, koskapa hän kauluksestaan päättäen on vartiopalveluksessa. Hänellekin tehnette saman kysymyksen?

— Kokonaista kolme, Bussy! Mitä te ajattelette? Mutta enempää ei kai sentään enää tulle kysymykseen?

— Tuleepa niinkin. Tahtonette olla hyvä ja etsiä käsiinne myöskin d'Epernonin. Hänen kanssaan ette tarvitse kauvan viivytellä. Hän ei ole mikään vaarallinen mies, mutta on kuitenkin luvun täytteenä.

— Neljä miestä!

— Niin, kaikki neljä. Mutta on itsestään selvää, ettei minun tarvitse teidänlaistanne miestä pyytää osottamaan noille herroille kaikkea sitä säädyllisyyttä, jota te niin suuressa määrässä omaatte.

— Olkaa huoletta, ystäväni.

— Hyvä! Herrat suosikit, nyt on meidän vuoromme nauraa! — sanoi Bussy hymyillen.

— Mutta, ystäväni, ilmoittakaapa nyt taisteluehtonne.

— Minä en aseta mitään ehtoja, vaan hyväksyn vastustajaini ehdot.

Olemme jo nähneet, miten Saint-Luc kohtasi nuo neljä ylimystä audienssisalissa ja heidän kanssaan läksi Schombergin asuntoon. Hän jäi, sen ajan tavan mukaan, odottamaan etuhuoneeseen sill'aikaa kun suosikit isossa salissa asettautuivat kukin omaan nurkkaansa.

Kun se oli tapahtunut, avautuivat salin ovet, palvelija saattoi Saint-Luc'in sisälle ja ilmoitti hänen nimensä.

Isäntänä meni Schomberg vierastaan vastaan.

Tämä puolestaan ei tervehtinyt, vaan pani hatun päähänsä. Se muodollisuus antoi vierailulle sen oikean värityksen ja sisällön.

Schomberg kumarsi ja sanoi, Quélusta osottaen:

— Minulla on kunnia esitellä teille Jacques de Lévis, kreivi Quélus.

Saint-Luc lähestyi pari askelta, kumarsi kohteliaasti Quélukselle ja virkkoi:

— Haluan tavata teitä, hyvä herra. Quélus kumarsi syvään. Schomberg kääntyi nyt salin toiseen päähän ja lausui:

— Saan luvan esitellä herra Ludvig de Maugironin.

D'Epernonin edessä suoritettiin sama temppu. Sitten esitteli Schomberg itsensä. Kun se oli tehty, istuivat suosikit paikalleen. Saint-Luc yksin jäi seisomaan.

— Herra kreivi, — sanoi hän Quélukselle, — te olette loukannut Amboisen Ludvig de Clermontia, kreivi Bussya, joka nyt lähettää teille kohteliaimman tervehdyksensä ja kutsuu teitä kaksintaisteluun sinä päivänä ja tuntina, jonka te itse suvaitsette määrätä, taistelemaan elämästä ja kuolemasta teidän sopivimmiksi katsomillanne aseilla… Hyväksyttekö tämän haasteen?

— Tietysti hyväksyn, — vastasi Quélus rauhallisesti. Kreivi Bussy osottaa minulle varsin suurta kunniata.

— Minkä päivän määräätte? — jatkoi Saint-Luc.

— En tahdo määrätä mitään erityistä päivää, mutta pitäisin suotavimpana, että se tapahtuisi kuta pikemmin, sen parempi.

— Entä tuntimäärä?

— Aamun valjettua.

— Aseenne?

— Miekka ja tikari, jos herra Bussy on niihin tyytyväinen.

Saint-Luc kumarsi ja sanoi:

— Kaikki, mitä te siinä suhteessa määräätte, on oleva lakina kreivi Bussylle.

Sitten hän kääntyi Maugironin puoleen. Tämä vastasi samalla tavalla. Samoin myöskin toiset.

— Mutta, — huomautti Schomberg, jolle, isäntä kun oli, asia viimeksi esitettiin, — me unohdamme erään seikan.

— Minkä sitten?

— Ajatelkaahan, että jos me kaikki sattuisimme valitsemaan saman päivän ja saman tunnin, niin saattaisi herra Bussy joutua hämilleen.

Saint-Luc kumarsi kohteliaasti ja vastasi: — Tietystikin menisi herra Bussy hämilleen, niinkuin jokainen ylimys, jonka täytyi taistella neljää niin urhoollista miestä vastaan. Mutta hän pyytää ilmoittaa, ettei se olisi hänelle mitään uutta, koska sellaista kerran ennenkin on sattunut Tournellesin luona Bastiljin lähellä.

— Onko hän siis valmis taistelemaan meitä kaikkia neljää vastaan?

— On, teitä kaikkia vastaan, — vastasi Saint-Luc.

— Erikseenkö kutakin vastaan?

— Joko kutakin vastaan erikseen tahi kaikkia vastaan yht'aikaa.

Ylimykset katsahtivat toisiinsa. Quélus alotti sitten keskustelun.

— Se on herra Bussyn puolelta kauniisti tehty. Mutta, niin arvottomia kuin me olemmekin, voimme kuitenkin kukin kohdaltamme yrittää ja vuorotellen hyväksyä kreivin haasteen, ellei, mikä ehkä olisi vieläkin parempi…

Quélus katsahti ystäviinsä, jotka epäilemättä tajusivat hänen tarkoituksensa ja antoivat hänelle myöntymismerkin.

— Ellei, — jatkoi hän, — koska emme halua murhata urhoollista miestä, annettaisiin kohtalon ratkaista, kenen osalle meistä herra Bussy sattuisi joutumaan.

— Mutta, — huomautti d'Epernon, — mihin me kolme muuta jäisimme?

— Meistä kolme muuta! Herra Bussylla on varmasti siksi paljo ystäviä ja meillä tarpeeksi vihollisia, niin ettei niidenkään kolmen tarvinne seista kädet ristissä. Ettekö ajattele samoin, hyvät herrat? — jatkoi Quélus tovereihinsa kääntyen.

— Ihan samaten, — vastasivat kaikki.

— Minusta olisi hyvin mieluista, — sanoi Schomberg, — että herra Bussy tuohon tilaisuuteen kutsui myöskin herra Livarotin.

— Ja minä puolestani, — lisäsi Maugiron, toivoisin tapaavani siellä herra Balzak de Entragues'in.

— Siinä tapauksessa, — huomautti Quélus, — tulisi seurakunta täydelliseksi vasta sitten, kun herra Ribeirac tulisi ystäviensä mukana.

— Hyvät herrat, — vastasi Saint-Luc, — minä olen ilmoittava kreivi Bussylle teidän toivomuksenne ja luulen jo edeltäpäin voivani vakuuttaa, että hän on liian kohtelias jättääkseen ne hyväksymättä. Minulla ei siis enää ole muuta tekemistä kuin kiittää teitä kreivi Bussyn puolesta mitä vilpittömimmin.

34.

Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteitä.

Monsoreaun haava paranemistaan parani. Mutta eräänä kauniina päivänä hän sai ankaran iskun kuullessaan Anjoun herttuan leskikuningattaren seurassa saapuneen Parisiin.

Kreivillä oli levottomuuteen syynsäkin, sillä paluunsa jälkeisenä päivänä saapui prinssi ylihovijahtimestarin luo muka saamaan tietoa Monsoreaun terveydentilasta. Ja kuinka hän olisikaan voinut sulkea porttiaan ruhtinaalta, joka ilmaisi niin suurta osanottavaisuutta! Prinssi otettiin siis vastaan, ja hän oli ylen kohtelias isäntää, mutta etenkin emäntää kohtaan.

Heti prinssin poistuttua kutsui Monsoreau puolisonsa luokseen ja tämän käsivarteen nojautuneena kiersi kolmasti, lääkärin vastaväitteistä huolimatta, nojatuolinsa ympäri, jonka jälkeen hän tyytyväisenä istuutui alas. Diana ajatteli, että kreivillä oli jokin ilkeä tuuma mielessä.

Mutta se kuului Monsoreaun perheen yksityiselämän historiaan. Palatkaamme siis Anjoun herttuan tuloon, sillä se kuuluu kertomuksemme olennaiseen puoleen.

Niinkuin hyvin voidaan ymmärtää, ei Frans-herttuan saapumispäivä ollut niinkään vähäpätöinen herroille havaintojentekijöille. Tätä he olivat huomaavinaan:

Ylpeyttä kuninkaan puolelta, syvää lempeyttä leskikuningattaren ja nöyrtyvää karskiutta herttuan taholta. Frans näytti ajattelevan:

— Miksi olet kutsunut minut takaisin, kun kerran minun palattuani olet niin happamen näköinen: Louvressa käyntinsä jälkeisenä päivänä kävi herttua taas haavoittunutta katsomassa. Monsoreau, joka sai tietää pienimmätkin yksityiskohdat kuninkaan kohtauksesta veljensä kanssa, koki panna parastaan lietsoakseen herttuan vihamielisyyttä.

Kun hän muuten tunsi voivansa yhä paremmin ja paremmin, tarttui hän herttuan poistuttua vaimonsa käsivarteen ja kiersi, ei nojatuolinsa, vaan huoneen ympäri. Sitten hän istui näöltään paljo tyytyväisempänä kuin ensimäisellä kerralla.

Samana iltana ilmoitti Diana Bussylle tämän vieraisille saapuessa, että Monsoreaulla ihan varmasti oli jotain erityistä mielessään.

— Hetkisen kuluttua jäivät Bussy ja Monsoreau kahdenkesken.

— Kun kuitenkin ajattelen, — virkkoi Monsoreau Bussylle, — että tuo ruhtinas, joka on olevinaan minulle niin ystävällinen, on veriviholliseni, ja että hän Saint-Luc'in kautta tahtoi minut murhata…

— Mitä! Murhatako! — huudahti Bussy. — Ajatelkaahan toki, herra kreivi, että Saint-Luc on kelpo aatelismies, että te itse olette myöntänyt loukanneenne häntä, että olette vetänyt miekkanne esiin ja että haavanne olette saanut taistelussa.

— Sen myönnän. Mutta silt'ei ole sanottu, ettei hän olisi toiminut herttuan yllytyksestä.

— Kuulkaahan, — sanoi Bussy, — minä tunnen herttuan, mutta vieläkin paremmin Saint-Lucin, ja voin vakuuttaa, että hän on kiintynyt kuninkaaseen, mutta ei herttuaan. Jos Antraguet, Ribeirac tai Livarot olisi teitä haavottanut, niin olisi kysymys aivan toinen, mutta Saint-Luc…

— Te ette tunne Ranskan historiaa niin hyvin kuin minä, — keskeytti Monsoreau, pysyen itsepäisesti kerran omaksumassaan ajatuksessa.

Bussy olisi voinut hänelle vastata, että vaikka hän ei niin hyvin tuntisi Ranskan historiaa, tuntisi hän sitäkin paremmin Anjoun historian, varsinkin Anjoun sen osan, missä Méridor oli.

Lopuksi Monsoreau toipui niin paljo, että saattoi kävellä puutarhassa. Sieltä tultuaan hän virkkoi:

— Tänä iltana me muutamme pois.

— Mistä syystä? — kysyi Remy. — Eikö täällä ole tarpeeksi raitis ilma tai eikö teillä ole tarpeeksi seuraa?

— Päinvastoin, — vastasi Monsoreau, — minulla on sitä liiaksikin. Anjoun herttua väsyttää minua vieraskäynneillään. Hän tuo aina mukanaan joukon — ylimyksiä, ja niiden aseitten kalina tekee ylen pahaa minun hermoilleni.

— Mihin aiotte sitten muuttaa?

— Olen käskenyt laittamaan kuntoon Tournellesin kadun varrella sijaitsevan pienen taloni.

Bussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.

— Mitä, siihenkö hökkeliin! — huudahti ajattelemattomasti Remy.

— Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.

— Tunnen, — vastasi le Haudouin. — Kukapa ei tuntisi ylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu Beautreillesin kadulla?

Monsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.

— Sinne me muutamme, — sanoi hän. — Siellä ei voi ottaa vastaan enempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan askeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä piiloon, jos tahtoo.

Bussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän, jolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti, miten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa makaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.

— Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, — sanoi Remy, — koska jokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia lähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko metsästyspuuhasta.

— Hm! — murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on totta.

— Ja sitäpaitsi, — jatkoi Remy, — sillä minä olen yhtä hyvin sydämen lääkäri kuin ruumiinkin… sitäpaitsi ei teitä tee rauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären. Antakaa siis hänen muuttaa sinne.

— Pitäisikö minun erota hänestä! — huudahti Monsoreau ja loi Dianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.

— No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus, sillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko hoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on kuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin…

— Minä teen mitä minun tulee tehdä, — keskeytti kreivi, purren hampaitaan, — mutta kreivittärestä minä en luovu.

Kreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi kuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.

— Taaskin! — mutisi kreivi.

Samassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan ensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä sen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut tälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta muodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu kokonainen metsästysretki.

— Sallikaa minun sitä katsoa, — sanoi Monsoreau, peläten, että jokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.

Prinssi täytti hänen pyyntönsä.

— Te, joka olette metsästäjä, — virkkoi hän, — ymmärrätte terän arvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy! Oletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?

— Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte minut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.

— Se on totta, — sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän puheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken perästä kuuluvasti: — Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa on niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon siis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn puutarhassa.

Mies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.

— Saattakaa minua, — pyysi Monsoreau Bussya.

— Vai niin, — virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin tulevan perässä, — tehän kävelette jo varsin hyvin.

— Kyllä, teidän korkeutenne, — ja toivon pian voivani saattaa kreivitärtä, mihin ikinä hän menee.

— Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää itseänne.

Monsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui sellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.

— Kuulkaapas, kreivi, — sanoi hän Bussylle, — jos tahdotte olla oikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana pikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin parempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran Méridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä Parisissakaan.

— Herra kreivi, — huomautti Remy Bussylle, — teidän ei sovi suostua ehdotukseen.

— Miksikä ei? — kysyi Monsoreau.

— Koska kreivi Bussy palvelee Anjoun herttuaa, ei herttua koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän olisi avullisena moisessa kujeessa.

— Mitä minä siitä välitän? — oli Bussy huutamaisillaan, mutta Remyn katse sai hänen malttamaan mielensä.

Monsoreau mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Remy on oikeassa. Minun ei sovi pyytää teiltä sellaista palvelusta. Minä menen itse hänen mukanaan.

— Hullutusta! — tokaisi Bussy. — Tehän menetätte virkanne.

— Se on kyllä mahdollista, mutta saan kuitenkin pitää vaimoni.

Samana iltana vei Monsoreau todellakin Dianan Tournellesin kadun varrella olevaan taloonsa, jonka lukijat jo vanhastaan hyvin tuntevat.

35.

Vierailu.

Herttua oli joutunut vihanvimmoihinsa, kun ei enää ollut tavannut Dianaa Méridorissa. Hän oli kreivittäreen miltei rakastunut, sitäkin enemmän, kun naista piiloteltiin hänen katseiltaan.

Toiselta puolen hän taas ei ollut luopunut valtiollisista toiveistaan. Päinvastoin oli vakaumus hänen oman arvonsa suuruudesta ylentänyt häntä hänen omissa silmissään melkoisesti. Parisiin palattuaan hän heti uudelleen alotti salahankkeensa. Hetki olikin suotuisa. Suuri joukko tyytymättömiä, rohkaistuneina siitä näennäisestä voitosta, jonka kuninkaan heikkous ja Katarinan viekkaus oli tuottanut herttualle, hääri hänen ympärillään.

Hän sai pian tietää, että Monsoreau oli muuttanut asuntoa. Prinssi muisti tuon Bastiljin lähellä olevan, Tournellesin kadun pikku talon varsin hyvin. Eräänä päivänä hän läksi sinne, mukanaan Bussy ja joukko nuoria aatelismiehiä.

Prinssi astui sisälle Monsoreaun luo. Tämä lojui nojatuolissa. Sill'aikaa Diana etuhuoneessa otti vastaan Bussyn ja syleili häntä. Uskollinen Gertrud piti silmällä, ettei kukaan saisi heitä äkkiarvaamatta yllättää.

Monsoreau sävähti herttuan nähtyään kalmankalpeaksi.

— Armollinen herra, — huudahti hän, — te täällä, tässä huonossa hökkelissä! Tosiaankin on tämä liian suuri kunnia minulle halpa-arvoiselle miehelle.

Hän hymyili pilkallisesti. Prinssi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan meni sairaan luo ja virkahti iloisesti:

— Missä hyvänsä kärsivä ystävä lieneekin, olen aina valmis käymään häntä tervehtimässä.

— Kuulenpa kuin kuulenkin, että teidän korkeutenne mainitsi sanan ystävä.

— Niin mainitsin. Kuinka voitte?

— Paljo paremmin, armollinen herra. Voin kävellä ilman vaivaa ja kahdeksan päivän kuluttua toivon olevani ihan terve.

— Lääkärinnekö teille sitten on suositellut tätä Bastiljin ilmaa? — kysyi prinssi, äänessään mitä luonnollisin sävy.

— Niin, armollinen herra.

— Ettekö viihtynyt hyvin edellisessä asunnossanne?

— En, armollinen herra. Siellä kävi liian paljo ihmisiä, ja se teki paikan rauhattomaksi.

Kreivi pani noihin sanoihinsa erityisen painon, mutta prinssi ei ollut sitä huomaavinaan.

— Mutta teillähän ei ole täällä minkäänlaista puutarhaa?

— Puutarhaa ei tarvitakaan, teidän korkeutenne?

— Missä siis kävelette?

— Minä en kävele lainkaan, armollinen herra. Prinssi puri huultaan ja heittäysi nojalleen tuolinselustinta vastaan.

— Te tiedätte hyvin, herra kreivi, — sanoi hän hetken kuluttua, — että monet pyrkivät saamaan teidän ylihovijahtimestarin virkaanne, sillä teitähän pidetään kuolleena.

— Olen vakuutettu siitä, että teidän korkeutenne voi osottaa asian olevan päinvastoin.

— Minä en voi osottaa mitään. Tehän hautaatte! itsenne vapaaehtoisesti, hyvä ystävä. Te siis olette kuollut.

Nyt oli Monsoreaun vuoro purra huuliaan.

— Mitä te tahtoisitte minun tekevän, armollinen herra? Minä menetän epäilemättä virkani, sillä minä pidän jotain muuta sitä edullisempana.

— Sepä on kovin itserakasta menettelyä teidän puoleltanne!

— Luonteeni on sellainen.

— Koskapa niin on laita, niin teillä kait ei ole mitään sitä vastaan, että kuningaskin saapi sen tietää?

— Kuka puhuisi siitä mitään kuninkaalle?

— Nähkääs, jos hän kysyy minulta asiasta, olen pakotettu kertomaan meidän keskustelumme.

— Aah, armollinen herra! Hänen majesteetillaan olisi liian paljo tekemistä, jos hän ottaisi kuunnellakseen kaikkea mitä Parisissa puhutaan.

— Mitä puhutaan sitten Parisissa? — kysäsi prinssi äkkiä ja käännähti kuin olisi häntä käärme purrut.

Monsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi sairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän senvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi ja virkkoi:

— Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön siihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä hän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.

— Selittäkää tarkemmin.

— Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas opettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen majesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.

Anjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:

— Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.

— Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?

Herttua hätkähti ja murahti:

— Niinpä niin… Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?

— Armollinen herra, hän on sairas. Muutoin olisi hän jo aikoja sitten tullut tervehtimään teidän korkeuttanne.

— Vai on hän sairas, kreivitär parka! No niin, suru siitä, että näkee teidän sairastavan…

— Niin, ennen kaikkea se, ja sitten väsymys matkasta.

— Toivokaamme, ettei pahoinvointi kestä kauvan. Onhan teillä taitava lääkäri?

— On, teidän korkeutenne. Remy on hoitanut minua erinomaisen hyvin.

— Eikö hän ole Bussyn lääkäri?

— On kyllä, armollinen herra, mutta kreivi on luovuttanut hänet minulle.

— Oletteko siis hyvin ystävällisessä suhteessa Bussyyn?

— Hän on minun paras ja, voinpa sanoa, ainoa ystäväni, — vastasi Monsoreau kylmästi.

— Jääkää hyvästi, kreivi! — lausui prinssi ja kohotti raskasta oviverhoa.

Silloin hän luuli näkevänsä naispukimen katoavan toisesta ovesta, ja Bussy riensi vartiopaikalleen käytävään.

Herttuan epäluulot lisääntyivät.

— Me lähdemme nyt pois, — sanoi hän Bussylle.

Tämä juoksi ulos antamaan seurueelle poisvalmistautumiskäskyä, mutta yhtä paljo myöskin salatakseen punastumistaan.

Prinssi, jäätyään yksin etuhuoneeseen, tahtoi kiiruhtaa siihen käytävään, jossa hän luuli nähneensä naisen haamun vilahtavan. Mutta käännähdyttyään ympäri näki hän Monsoreaun kalmankalpeana seisovan sillä samalla ovella, josta hän itse juuri oli tullut.

— Teidän korkeutenne erehtyy ovesta, — huomautti kreivi pisteliäästi.

— Vai niin, — murahti herttua. — Kiitos, ystävä! Jääkää hyvästi!

— Raivostunein sydämin riensi Frans paluumatkalle eikä lausunut sanaakaan Bussylle, tämän erotessa hänestä herttuan palatsin portilla. Sisälle päästyään meni herttua heti työhuoneeseensa, ja sinne Aurillykin hiipi perässä.

— Aurilly, — sanoi herttua, — se aviomies tekee minusta pilkkaa.

— Ehkäpä rakastaja myöskin, armollinen herra, — vastasi luutunsoittaja.

— Mitä sinä puhut?

— Totta, teidän korkeutenne. Toivon, että suotte minulle anteeksi, sillä minä tein sen teidän tähtenne…

— Jatka! Minä annan anteeksi jo edeltäpäin.

— No niin. Sill'aikaa kun te viivyitte sisällä, olin minä pihalla muutamassa vajassa tähystelemässä.

— No mitä sinä näit?

— Näin ensin naispuvun, sitten sen kantajan, sitten pari käsivartta, jotka kietoutuivat hänen kaulaansa, ja lopuksi, koska korvani ovat hyvin tarkat, kuulin pitkän ja hellän suudelman maiskauksen.

— Mutta mikä mies se sitten oli?

— Kahdesta käsivarresta en voi ihmistä tuntea, eikä hansikkailla ole eri piirteitä.

— Mutta voidaan tuntea se henkilö, jolle hansikkaat kuuluvat.

— Kyllähän minusta näytti… mutta se on vain arvelua.

— Vaikkapa niinkin, mutta sano kuitenkin.

— No niin, armollinen herra, minusta tuntui siltä, että ne olivat kreivi Bussyn hansikkaat.

— Puhvelinnahasta, kullallakirjaillut, niinkö? — huudahti herttua, ja asia alkoi vähitellen hänelle selvitä.

— Ihan sellaiset, — vastasi Aurilly.

— Totta kuin totta! Bussy, Bussy se on! — huudahti herttua. — Kylläpä minä olen ollut sokea — tai paremmin sanoen, moista rohkeutta en voinut ajatellakaan.

— Emme kuitenkaan, armollinen herra, voi heti pitää asiaa varmana, sillä olisihan kreivittären huoneissa mahdollisesti voinut olla jokin mies piilossa.

— Kyllä niinkin. Mutta käytävässä seissut Bussy olisi silloin nähnyt miehen… ja hansikkaat sitäpaitsi…

— Niin, ja suutelo. Ja sitäpaitsi kuulin minä vielä sanat: huomisiltana!

— Olisiko se mahdollista!

— Armollinen herra, jos tahdomme toimia samoin kuin tässä tuonaan, saamme piakkoin asioista varmuuden.

— No huomisiltana siis.

— Minä odotan teidän korkeutenne käskyjä.

— Hyvä on!… Haa, Bussy! — kuiskasi herttua itsekseen. — Bussy, isäntänsä pettäjä! Tuo rehellinen Bussy, joka ei tahdo minun pääsevän Ranskan kuninkaaksi!

Herttua hymyili helvetillistä hymyä ja käski Aurillyn poistumaan, saadakseen yksinäisyydessä punoa ajatuksiaan.

36.

Urkkijat.

Kello oli kymmenen illalla. Bussy kääri viitan ympärilleen ja köysitikapuut kainalossa läksi Bastiljin puolelle. Perille päästyään hän huomasi tulen ikkunassa. Se oli sovittu merkki. Hän heitti rautakoukuilla varustetut tikapuunsa balkongille, ja ne tarttuivat heti kiinni.

Diana tuli nyt ulos ja kiinnitti tikapuut vielä paremmin. Sitten hän antoi Bussylle merkin kiivetä ylös.

Hetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli Monsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa puolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas, pidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.

Hän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

— Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? — sanoi kreivi palvelijalleen.

— Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista ja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että hevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä muuanne eikä tänne.

— Minnepäs muuanne kuin tänne? — mutisi Monsoreau, katse uhkaavana. — Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin jäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu merkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun läsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on sittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka, josta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?

— Tulkaa tännepäin, armollinen herra.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli muutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen raunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon helposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa, kreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin. Heidän vieressään oli ladattu pyssy.

Palvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa, mutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:

— Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu on varattu sille, joka sellaisen ampuu.

Silmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli hän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi yllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.

Monsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun jo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla. Ratsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin kulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin rautarenkaisiin.

— Armollinen herra, — sanoi Aurilly, — luulenpa, että tulemme liian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne ja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.

— Mahdollista se kyllä on, — vastasi prinssi, — mutta ellemme saa nähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.

— Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo menetellä?

— Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa portille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi, miten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät kolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti ulos ikkunasta.

— Entäpä Monsoreau?

— Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen levoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan hänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena. Sehän on vallan yksinkertaista.

— Onpa kyllä, armollinen herra, — vastasi Aurilly.

— Kuuletko, mitä ne puhelevat? — kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.

— En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.

— Kas tuossa on kiviröykkiö, — virkkoi taas Aurilly. — Se näyttää olevan kuin luotu meitä varten, teidän korkeutenne.

— Kyllä, mutta odottakaahan. Ehkäpä voimme nähdä ikkunaverhojen läpi.

Diana oli sytyttänyt lamppunsa ja heikko valonsäde kimalteli ikkunasta.

— Täytyykö minun kärsiä tätä? — mutisi hän. — Onko minun kestettävä tämä häväistys? Ei, ei! Kärsivällisyyteni on lopussa. En voi nukkua enkä olla valveilla, en edes sairastaa rauhassa, kun tuo kurja ruhtinas toimettomuudessaan on saanut halpamaisen päähänpiston. Ei, minä en ole mikään alistuvainen raukka, minä olen Monsoreaun kreivi. Tulkoon hän vain tänne, niin lävistän minä, kautta kunniani, hänen aivonsa. Sytytin kuntoon, René…

Kun prinssi huomasi, että oli mahdotonta erottaa mitään ikkunan läpi, aikoi hän kätkeytyä kiviröykkiöön sill'aikaa kun Aurilly menisi kolkuttamaan portille. Mutta samassa Aurilly, kaiken säätyerotuksen unohtaen, tarttui prinssin käsivarteen.

— Mistä on kysymys? — kysyi prinssi kummastuneena.

Tulkaa tänne! — kuiskasi Aurilly. - Ettekö huomaa mitään välähtelevän tuolla vasemmalla?

— Näen kuin pienen tulikipinän kiviröykkiössä.

— Siinä on palava sytytin.

— Ahaa! — kuiskasi herttua. — Kukahan siellä olisi väijyksissä?

— Jokin Bussyn ystävä tai palvelija. On parasta, että poistumme hetkiseksi ja tulemme toiselta taholta takaisin. Palvelija antaa silloin varmasti jonkun merkin, ja me luultavasti saamme nähdä Bussyn pakenevan.

— Olet oikeassa, — vastasi prinssi. — Tule!

— Ne menevät tiehensä, — sanoi Monsoreaun palvelija.

— Niin menevät, — vastasi Monsoreau. — Tunnetko niitä?

— Minusta näytti siltä, että ne olivat herttua ja Aurilly.

— Niin minustakin. Mutta minun täytyy tulla siitä vielä varmemmin vakuutetuksi. — Tule mukaan!

Monsoreau meni sisälle ja määräsi, että hänen kantotuolinsa oli tuotava esille.

Mitä herttua oli aavistanut, se tapahtuikin. Monsoreaun aikaansaaman hälinän vuoksi oli Bussyn täytynyt paeta.

Samana hetkenä, jolloin hän astui maahan, olivat herttua ja Aurilly Bastiljin kulmauksessa ja näkivät miehen varjon Dianan ikkunan alla. Varjo katosi nopeasti.

Kantotuoli oli nyt valmis. Monsoreau läksi heti matkalle ja pysähtyi pian herttuan palatsin edustalle.

Hän pääsi aina vapaasti herttuan luo ja ilmestyi kynnykselle juuri samassa kun Frans oli ehtinyt heittää hattunsa tuolille. Vaikkapa salama olisi iskenyt herttuan huoneisiin, ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä.

— Monsoreaun kreivi! — huudahti hän kalveten ja vapisevalla äänellä.

— Minä, armollinen herra, — sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli tukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.

Hän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven viereen.

— Voi, — huudahti herttua, — tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä ystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.

— Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen tärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties senjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.

— Puhukaa, kreivi, — änkytti Frans hämmentyneenä.

— Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken alotti Monsoreau:

— Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?

— Niinkuin näette.

— On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii ympäri katuja.

— Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?

— Vaatteissanne oleva tomu, armollinen herra.

— Herra Monsoreau, — virkkoi prinssi hyvin ymmärrettävällä äänellä, — onko teillä mitään muuta tointa kuin olla ylihovijahtimestarina?

— On, urkkijan toimi, armollinen herra. Kaikissa ihmisissä on nykyisin enemmän tai vähemmän sitä vikaa, niin minussa kuin muissakin.

— Mitä hyödyttää teitä urkkimisenne?

— Saan selon siitä mitä tapahtuu.

— Ilmoittakaa nyt minulle, mitä teillä on sanomista. Ehkä sallitte, että istun?

— Ei mitään ivaa, teidän korkeutenne, minunlaistani nöyrää palvelijaa kohtaan, joka ei saavu näin myöhäisellä hetkellä muuta varten kuin tehdäkseen teille erinomaisen palveluksen. Että minä istuuduin lupaa pyytämättä, se tapahtui, kautta kunniani, senvuoksi, etten jaksanut pysyä pystyssä.

— Palveluksen, — toisti herttua. — Palveluksenko?

— Niin, armollinen herra. Minä saavun luoksenne erään mahtavan ruhtinaan puolesta.

— Kuninkaanko?

— Ei, Guisen herttuan.

— Ahaa! Se muuttaa asian. Tulkaapa sitten lähemmäksi ja puhukaa hiljaa.

37.

Herttua allekirjoittaa.

— No niin, kreivi, mitä teillä siis on minulle Guisen herttuan puolesta sanomista?

— Paljo, armollinen herra.

— Ovatko Guisen herttuat teille kirjoittaneet? Herttuat eivät enää kirjoita mitään sitten Nicolas Davidin merkillisen katoamisen.

— Oletteko sitten ollut armeijassa?

— En, teidän korkeutenne. He ovat saapuneet Parisiin.

— Ovatko Guisen herttuat täällä? - huudahti herttua.

— Ovat, armollinen herra.

— Enkä minä ole niitä nähnyt!

— He ovat tarpeeksi varovaisia antautumatta itse ja jättämättä teidän korkeuttanne vaaroille alttiiksi.

— Mitä heillä on täällä tekemistä?

— He ovat saapuneet siihen kokoukseen, josta te olette sopinut heidän kanssaan.

— Minäkö? Olenko minä tehnyt heidän kanssaan sopimuksen jostain kokouksesta?

— Olette. Samana päivänä, jolloin teidän korkeutenne pidätettiin, saitte te kirjeen herttuoilta ja vastasitte heille minun kauttani, että heidän oli saavuttava Parisiin toukokuun 31 ja kesäkuun 2 päivän välillä. Meillä on tänään toukokuun 31. Vaikkapa te olisitte unohtanutkin Guisen herttuat, eivät he kuitenkaan ole unohtaneet teitä.

Frans hämmästyi. Niin paljo oli tuon mainitun päivän jälkeen tapahtunut, että hän oli unohtanut kokouksen, niin tärkeä kuin se olikin.

— Se on totta, — sanoi hän. Mutta sitä sopimusta, joka silloin vallitsi herttuoiden ja minun välillä, ei nyt enää ole olemassa.

— Jos niin on laita, armollinen herra, niin tekisitte hyvin ilmoittamalla siitä heille. Sillä minä luulen heidän katselevan asiaa toisella tavalla.

— Miten niin?

— Ehken luulette nyt olevanne heistä erossa, mutta he ainakin vielä luulevat olevansa sidottuina teihin.

— Ansa, paras kreivini, syötti, mutta minunlaiseni mies ei annakaan kahta kertaa narrata itseään.

— Milloinka teidän korkeutenne siis on tullut narratuksi?

— Enkö sitten Louvressakaan?

Monsoreaun kreivitär

— Oliko se Guisen herttuain syy?

— Sitä en sano, — mutisi herttua, — mutta he eivät panneet tikkua ristiin helpottaakseen minun pakoani.

— Enkö minä ollut saanut toimekseni sanoa teille teidän tultuanne Anjouhun, että te alati voitte heihin luottaa, samoinkuin he alati luottivat teihin, ja että he sinä päivänä, jona te marssitte Parisia vastaan, olisivat teidän sivullanne?

— Se on kyllä totta, mutta minä en ole marssinut Parisia vastaan.

— Armollinen herra, nyt te olette siellä kuitenkin.

— Olen, mutta minä olenkin palannut veljeni ystävänä.

— Teidän korkeutenne suvainnee minun huomauttaa, että te olette Guisen herttuoihin nähden enemmänkin kuin liittolainen.

— Mitä minä sitten olen?

— Teidän korkeutenne on heidän rikostoverinsa. Herttua puri huultaan.

— No eivätkö he ilmoittaneet teille syytä takaisin tuloonsa?

— Koska he tietävät minun nauttivan teidän korkeutenne luottamusta, ovat he uskoneet minulle asiainsa syyt ja ehdotuksensa.

— Ja noiden ehdotusten tarkoituksena on edelleenkin…?

Herttua hätkähti.

— Tehdä teidän korkeudestanne Ranskan valtakunnan kuningas. Niin, armollinen herra.

Herttua punastui ilosta.

— Mutta, — jatkoi hän, — onko hetki sopiva?

— Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain komediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin heti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja koko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta vastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat saada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa on luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta aikeestanne?

Herttua oli ääneti.

— No mitä miettii teidän korkeutenne?

— Minä ajattelen, että…

— Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.

— Ajattelen, — jatkoi herttua, — ettei veljelläni ole yhtään lasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen terveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja luottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla sanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin kerran vaaratta on kuuluva minulle?

— Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu ei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista ei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule hyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse tahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te kieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.

— Kenenkä? — huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. — Kuka muu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?

— Joku Bourbonin sukuun kuuluva Valois-suvun jäsenen sijasta. Molemmat polveutuvat Ludvig Pyhästä.

— Navarran kuningasko siis?

— Miksikä ei? Hän on nuori ja urhoollinen. Hänellä tosin ei ole lapsia, mutta hän voi niitä saada.

— Hän on hugenotti.

— Hänhän luopui uskostaan Bartolomeuksen yönä.

— Kyllä, mutta hän on sen uudelleen omaksunut.

— Armollinen herra, mitä hän kerran on tehnyt pelastaakseen henkensä, voi hän toisenkin kerran tehdä saadakseen päähänsä kruunun.

— Kuvittelevatko he siis, että minä ilman muuta luopuisin oikeuksistani?

— Luulen sellaisenkin olevan ajateltavissa.

— Minä tulen rohkeasti taistelemaan heitä vastaan.

— He ovat kyllä tottuneet taisteluihin.

— Minä asettaudun liigan etunenään.

— Liiga on jo nyt heidän hoteissaan.

— Minä teen liiton veljeni kanssa.

— Hän on silloin kuollut.

— Minä kutsun Europan kuninkaat avukseni.

— Europan kuninkaat julistavat mielellään sotia toisiansa vastaan, mutta punnitsevat tarkoin, ennenkuin ryhtyvät sotaan kokonaista kansaa vastaan.

— Kuinka? Kansaako vastaan?

— Tietysti. Guisen herttuat ovat valmiit toimeenpanemaan perustuslaillisen valtiomuodon, vaikkapa tasavallankin.

— Minun puolueeni ei salli sitä, että Ranskasta tehtäisiin tasavalta.

— Teidän puolueenne! Voi, armollinen herra! Te olette ollut niin omanvoitonpyytämätön, että teidän puolueeseenne tuskin kuuluu muita kuin minä ja Bussy.

— Mitä varten sitten lainkaan käännytään minun puoleeni, jos minulla kerran, niinkuin te sanotte, ei ole mitään valtaa?

— Armollinen herra, te ette voi mitään ilman Guisen herttuoita, mutta heidän kanssaan te voitte tehdä vaikka mitä. Sanokaa vain yksi sana, ja te olette kuningas.

Herttua nousi ylös ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Vihdoin hän pysähtyi Monsoreaun eteen.

— Olet oikeassa, kreivi, sanoessasi, että minulla on vain kaksi ystävää: sinä ja Bussy.

Nämä sanat hän lausui ystävällisesti hymyillen, sillä hän jo oli ehtinyt rauhoittua ja tukahuttaa raivonsa.

— No niin, — jatkoi kreivi, — tämä siis on, lyhyesti sanoen, meidän suunnitelmamme. Kahdeksan päivän perästä on Kristuksen ruumiin juhla. Kuningas järjestää tuoksi pyhäksi päiväksi juhlakulkueita kaupungin kuuluisimpiin luostareihin. Kuten teidän korkeutenne muistanee, esiintyy kuningas sellaisissa tilaisuuksissa ilman vartioita, taikka jos hänellä niitä olisikin, jäävät ne luostarien portille odottamaan. Kuningas pysähtyy jokaisen alttarin eteen, lankee polvilleen ja lukee viisi "pater nosteria" ja viisi "ave Mariata" ja laulaa seitsemän katumuspsalmia. Hän menee silloin myöskin Pyhän Genovevan luostariin. Mutta siellä on vähää ennen sattunut muuan tapaus…

— Muuan tapaus? — keskeytti herttua.

— Niin. Osa laipiota on sattumalta edellisenä yönä pudonnut sisään. Alttaria, jonka eteen kulkue pysähtyisi, ei niin ollen voida järjestää asehuoneeseen, vaan luostarin puutarhan sisälle.

— No!

— Kärsivällisyyttä, armollinen herra! Kuningas menee sisälle, neljä tai viisi henkilöä menee hänen mukanaan, ja heidän mentyään suletaan portit. No niin. Teidän korkeutenne tuntee ne munkit, joiden toimeksi jää ottaa vastaan hänen majesteettinsa.

— Ne samat, jotka…

— Samat kuin silloin, kun teidän korkeutenne valittiin kuninkaaksi.

— Rohkenisivatko he siis satuttaa kätensä herran voideltuun?

— Kyllä, mutta vain leikatakseen häneltä hiukset.

— Uskallettaisiinko se tehdä? — huudahti herttua hehkuvin katsein. — Rohjettaisiinko koskea kuninkaan päätä?

— Kyllä. Hän ei senjälkeen enää olisikaan kuningas.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Ettekö ole kuullut puhuttavan eräästä genovevalaismunkista, eräästä pyhästä miehestä, joka saarnaa ja vartoo vielä tulevansa tekemään ihmeitä?

— Veli Gorenflotistako?

— Juuri hänestä. No niin, kuningas saatetaan Gorenflotin kopille. Ja tämä veli saa kuninkaan allekirjoittamaan kruunustaluopumisensa. Kun se on tehty, astuu sisään Montpensierin herttuatar saksit kädessä.

Frans seisoi ääneti kuin mykkä. Hänen kierot silmänsä laajentuivat kuin kissalla tämän vaaniessa pimeässä saalistaan.

— Lopun ymmärrätte hyvin, armollinen herra, — jatkoi kreivi. Kansalle ilmoitetaan, että kuningas on alkanut syvästi katua syntejään ja sanonut tahtovansa jäädä koko iäkseen luostariin. Jos jotkut rohkenisivat epäillä kuninkaan kutsumuksen todenperäisyyttä, niin onhan Guisen herttualla hallussaan armeija, kardinaalilla on kirkko ja Mayennella porvaristonsa. Noiden kolmen mahdin avulla saadaan kansa uskomaan melkeinpä mitä tahansa.

— Mutta minuapa tullaan syyttämään väkivallasta, — huomautti herttua.

— Teidän ei otaksuta olleen saapuvillakaan.

— Minua pidetään kruununanastajana.

— Teidän korkeutenne unohtaa, että kruunustaluopuminen jo silloin on tapahtunut.

— Kuningas ei siihen koskaan suostu.

— Veli Gorenflot tuntuu olevan ei ainoastaan taitava, vaan myöskin voimiltaan väkevä munkki.

— Onko päätös siis jo tehty?

— On.

— Eikö pelätä, että minä antaisin sen ilmi?

— Ei, teidän korkeutenne. Siltä varalta, että te asian ilmiantaisitte, on jo toinenkin päätös tehty, ja se koskee… teidän henkeänne.

— No niin, minä suostun.

— Mutta teidän täytyy antaa tuo suostumuksenne myöskin kirjallisesti.

— Olette hullu luullessanne, että minä sellaista tyhmyyttä tekisin.

— Kuinka niin?

— Entä jos yritys epäonnistuisi?

— Juuri siitä syystä tahdotaan teidän korkeutenne allekirjoitusta.

— Tahdotaanko siis sukeltautua minun nimeni turviin?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa kieltäydyn sitäkin jyrkemmin.

— Te ette voi enää kieltäytyä.

— Oletteko hullu?

— Kieltäytyminen on samaa kuin asian ilmiantaminen.

— Mutta minähän tulen paljastaneeksi itseni allekirjoituksellani.

— Kieltäytyessänne teette vieläkin hullummin: tulette syypääksi omaan kuolemaanne.

— Frans värisi.

— Uskallettaisiinko…? — änkytti hän.

— Kaikkeen on uskallusta, teidän korkeutenne. Salaliittolaiset ovat menneet liian pitkälle. Heidän täytyy onnistua mihin hintaan hyvänsä.

Herttua epäröi, ja se oli hyvinkin ymmärrettävää.

— Minä allekirjoitan… huomenna, — virkkoi hän viimein.

— Ei, teidän korkeutenne. Jos te lainkaan allekirjoitatte, tulee sen tapahtua heti.

— Mutta Guisen herttuoiden on kai ensiksi esitettävä sopimuskirja, jonka nojalla minä teen liiton heidän kanssaan.

— Se on jo tehty. Ja se on tässä.

Herttua luki paperin. Sen tehtyään hän lysähti istumaan pöydän ääreen tuolille.

Monsoreau ojensi hänelle kynän.

— Täytyykö minun siis allekirjoittaa? — virkkoi Frans käsi otsalla. Hänen päästään huimasi.

— Jos vain tahdotte. Ei kukaan teitä siihen pakota.

— Eikö se ole pakkoa, kun minua uhataan kuolemalla!

— Minä en uhkaa teitä, armollinen herra, taivas minua siitä varjelkoon, minä vain olen kertonut teille, miten asiat ovat.

Herttua ponnisti viimeiset voimansa, otti, tai, paremmin sanoen, kiskasi kynän kreivin kädestä ja kirjoitti nimensä paperin alle.

Monsoreau katseli häntä vihasta hehkuvin silmin. Kun herttua oli saanut nimensä kirjoitetuksi, hän miltei tempaisemalla otti paperin ja pisti sen povelleen.

Herttua katseli sitä hämmästyneenä, mutta ei tajunnut noitten kalpeitten kasvojen kolkkoa ilmettä.

— Ja nyt, armollinen herra, — sanoi Monsoreau, — minä pyydän teidän olemaan varovaisen.

— Mitenkä niin?

— Elkää enää kuljeksiko, niinkuin tänä iltana, ympäri katuja Aurilly mukananne.

— Mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee sitä, armollinen herra, että te tänä iltana olette vainunnut vaimoa, jota hänen miehensä rakastaa ja jonka vuoksi hän on mustasukkainen siihen määrään, että… että hän saattaa surmata kenen hyvänsä, joka luvattomasti häntä lähentelee.

— Tarkoitatteko ehkä itseänne?

— Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana Méridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän, ei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä vakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.

Sen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti. Tämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:

— Luulen, että uhkaatte.

— En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille, miten asiat ovat.

— Mitä te siis minulle ilmoitatte?

— Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.

— Ja minä, — huudahti herttua, — vastaan sinulle, narri, että ilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet omistaa!

Monsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen, sammalsi:

— Ette suinkaan se ole te… ettehän te… armollinen herra?

Hänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi tikarinsa herttuan rintaan.

— Te olette mieletön sanoi herttua ja vetäytyi syrjään sekä aikoi soittaa palvelijoitaan.

— En, minulla on kaikki aistimukseni tallella ja minä kuulenkin oikein: ettekö sanonut, että joku jo omistaa minun vaimoni?

— Sanoin, ja sanon sen vieläkin kerran.

— Sanokaa minulle hänen nimensä ja todistakaa puheenne.

— Kuka oli tänä iltana väijyksissä teidän talonne luona?

— Minä itse.

— No niin, sillä aikaa oli muuan mies teidän vaimonne luona.

— Näittekö hänen menevän sisälle?

— En, mutta minä näin hänen menevän ulos — ikkunasta.

— Tunsitteko miehen?

— Tunsin.

— Ilmaiskaa siis hänen nimensä, armollinen herra, sanokaa, kuka hän on, taikka minä en vastaa siitä mitä teen.

— Herra kreivi! Kautta ruhtinaallisen kunniani, kautta jumalan ja kautta sieluni autuuden lupaan minä, että te kahdeksan päivän kuluessa saatte tietää, kuka teidän vaimonne rakastaja on.

— Vannokaa se minulle, armollinen herra.

— Sen vannon.

— Hyvä on, armollinen herra! Siis kahdeksan päivän kuluessa, — lausui kreivi ja löi kädellään rintaansa sille kohdalle, jossa prinssin allekirjoittama paperi oli, — kahdeksan päivän kuluessa… taikka… tehän kyllä ymmärrätte.

— Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä. Siinä kaikki, mitä nyt voin teille ilmoittaa.

— Hyv'on! Kahdeksassa päivässä minulle palautuvat voimani. Ja se, joka aikoo kostaa, tarvitsee kaikki voimansa.

Hän teki jäähyväiskumarruksen, mikä samalla näytti sisältävän uhkaustakin, ja riensi pois.

38.

Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.

Herttuan ystävät olivat nyt palanneet Parisiin. He tunsivat aivan liian hyvin kuninkaan, herttuan ja leskikuningattaren voidakseen toivoa, että asiat hyvällä järjestyisivät.

Herttua otti heidät ystävällisesti vastaan ja virkkoi:

— Hyvät ystävät, teidän surmaamistanne taidetaan suunnitella. Olkaa varuillanne.

— Olemme tietenkin, armollinen herra, — vastasi Antraguet. — Mutta eikö meidän pitäisi käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan? Olisi Anjoulle häpeäksi, jos me piilottelisimme, vai kuinka?

— Olette oikeassa, — vastasi herttua. — Jos tahdotte käydä tervehtimässä kuningasta, tulen minä mukaan.

Nuoret miehet katselivat kysyvästi toisiansa. Silloin astui sisälle Bussy ja tervehti sydämellisesti ystäviään.

— Kylläpä te olette viipyneet! — sanoi hän. — Mutta mitä minä kuulenkaan? Aikooko teidän korkeutenne mennä surmauttamaan itsensä Louvressa, kuten Caesar Kapitoliolla?

— Mutta, hyvä ystävä, mehän aiomme käydä käsikähmään kuninkaan suosikkien kanssa.

Bussy hymyili ja virkahti vain:

— Saammepahan nähdä.

Henrik III ei ottanut herttuan puoluelaisia vastaan. He saivat turhaan odotella kalleriassa. Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon tervehtivät heitä kohteliaasti ja vakuuttelivat olevansa ikävissään sen johdosta, ettei näille suotu sisäänpääsyä.

— Hyvät herrat, — sanoi Antraguet, sillä Bussy pysyttelihe mahdollisimman paljo syrjässä, — sanoma on varsin ikävä. Mutta kun se tulee teidän kauttanne, kadottaa se paljo katkeruuttaan.

— Arvoisat herrat, vastasi Schomberg, — te olette äärettömän kohteliaita. Emmeköhän voisi vaihtaa tätä audienssia, josta ei tullut mitään, pieneksi kävelymatkaksi?

— Todellakin, hyvät herrat, — huomautti Antraguet, — me aioimme juuri ehdottaa samaa teille.

— Mutta mihin me menisimme? — kysyi Quélus.

— Minä tunnen erään mainion paikan Bastiljin puolella, — vastasi Schomberg.

— Me tietysti tulemme mukaan, hyvät herrat, — selitti Ribeirac.

Suosikit poistuivat nyt Louvresta herttuan ystävien seurassa. He suuntasivat kulkunsa Tournellesin ympärillä olevan aitauksen luo, jota aluetta käytettiin hevostorina ja jonka muodosti muutamia näivettyneitä puita kasvava ruohokenttä.

Nuo kahdeksan ylimystä olivat pujottaneet käsivartensa toistensa kainaloon ja juttelivat mitä iloisimmalla tuulella tuhansista leikillisistä asioista.

Perille päästyään alotti Quélus keskustelun:

— Katsokaahan, hyvät herrat, miten yksinäinen ja rauhallinen paikka!

— Olette todellakin oikeassa, — vastasi Antraguet ja kävi miekkailuasentoon.

— No niin, — jatkoi Quélus, — nämä herrat ja minä olemme ajatelleet, että te jonakuna päivänä tahtoisitte tulla tänne meidän mukanamme kreivi Bussyn todistajiksi. Hän on näet kunnioittanut meitä haastamalla meidät kaikki neljä kanssaan kaksintaisteluun.

— Se on totta, — vakuutteli Bussy hämmästyneille ystävilleen.

— Otatteko siis haasteen vastaan, hyvät herrat? — kysyi Maugiron.

— Epäilemättä, — vastasivat nuo kolme ylimystä yksimielisesti.

— Mainiota! — huudahti Schomberg ja hieroskeli käsiään. — Nyt suvainnee itsekukin valita vastustajansa?

— Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, — sanoi Ribeirac säihkyvin katsein, — ja siinä tapauksessa…

— Ei, vartokaahan, — keskeytti Bussy, — se ei ole ihan oikein. Meillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon valita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että se on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne meistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan toisia.

— Tietysti, tietysti! — huusivat suosikit.

— Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin: vetää arpaa keskenämme.

— Seuratkaamme heidän esimerkkiään.

— Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme ehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä vasta sitten, kun arpa jo on vedetty.

— Se on ihan yksinkertaista, — huomautti Schomberg. — Niinkuin jo herra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.

— Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?

— Miekalla ja tikarilla, — vastasi Bussy. — Niiden käyttämisessä me olemme harjaantuneita.

— Minä päivänä?

— Kuta pikemmin, sen parempi.

— Ei, anteeksi, — virkkoi d'Epernon, — minulla on tuhansia asioita toimitettavana, muun muassa tehtävä testamenttini. Minä siis ehdotan, että odotettaisiin… kolme tai neljä päivää lisäisivät ruokahalua.

— Niin puhuu vain urhoollinen mies, — huomautti Bussy pilkallisesti. — Vetäkäämme nyt arpaa.

Schombergin nimi tuli ensiksi, sitten Ribeiracin. Heistä siis tuli ensimäinen pari. Quélus ja Antraguet tulivat toiseksi. Livarot ja Maugiron kolmanneksi. Kun Quéluksen nimeä mainittiin, rypisti Bussy kulmiaan, sillä hän oli toivonut saada tämän vastustajakseen, ja kun d'Epernon oli huomannut tulleensa Bussyn vastustajaksi, kalpeni hän niin, että hänen täytyi repiä viiksiään saadakseen väriä kasvoihinsa.

— Hyvät herrat, — lausui Bussy, — mehän kaiketi olemme tuohon ratkaisupäivään saakka ystäviä, eikö niin? Ettekö nyt tahtoisi syödä päivällistä minun luonani?

Kaikki kumarsivat suostumuksen merkiksi ja läksivät astelemaan Bussyn palatsiin, jossa kelpo ateria heitä odotti.

39.

Chicot nukkuu.

Kuningas käveli edestakaisin ja odotteli kärsimättömänä ystäväinsä palaamista kävelymatkaltaan noiden neljän aatelismiehen seurassa. Chicot oli matkan päässä seurannut kävelijöitä ja omin silmin nähnyt sen, mikä kaikilta muilta olisi jäänyt näkemättä. Tultuaan heidän aikeistaan vakuutetuksi päätti hän käydä ylihovijahtimestarin luona.

Monsoreau oli tavattoman viekas ja ovela, mutta Chicotin pettämiseen ei hänen kykynsä riittänyt. Gascognelainen esitti ystävällisen tervehdyksen kuninkaalta. Hänet niin ollen otettiin hyvästi vastaan.

Chicotin saapuessa virui Monsoreau sängyssään. Edellisiltainen käyntinsä herttuan luona oli riistänyt häneltä hänen heikot voimansa.

Siitä huolimatta saattoi Monsoreau verraten hyvin salata katkeruutensa Anjoun herttuata kohtaan. Mutta kuta pidättyväisempi ja varovaisempi kreivi oli, sitä selvemmin oivalsi häntä gascognelainen.

Chicot, joka ymmärsi sairaita, halusi myös saada selville, eikö kreivin kuume ollut samallaista narrispeliä, jota Nicolas Davidkin oli potenut. Mutta koetettuaan kreivin suonta, sanoi hän itsekseen:

— Hän on totisesti sairas eikä kykene mihinkään. Nyt on vielä Bussy jälellä. Katsotaanpa, mihin hän kykenee.

Hän riensi Bussyn palatsiin. Siellä oli kaikki juhlallisesti valaistua ja sieltä tuoksahti vastaan ruokien lemuava haju, mikä olisi saanut Gorenflotin hämmästyksestä huudahtamaan.

— Viettääkö kreivi Bussy häitään? — kysyi hän eräältä palvelijalta.

— Ei, hyvä herra, — vastasi palvelija. — Kreivi on vain tehnyt sovinnon muutamien hoviherrain kanssa ja tuota sovintoa juhlitaan nyt aterioiden. Ja tuo ateria on komeanpuoleinen, siitä saatte olla vakuutettu.

— Hänen majesteettinsa voi siis olla huoletta, jollei vain Bussy heitä myrkytä, mutta siihen taas ei hän kykene, sen tiedän hyvin, — ajatteli Chicot.

Hän palasi Louvreen ja löysi Henrikin kävelemästä miekkailusalissa. Kuningas jo oli lähettänyt kolme pikalähettiä hakemaan Quélusta, mutta kun lähetit eivät käsittäneet syytä kuninkaan levottomuuteen, olivat he ilman muuta pysähtyneet Birague nuoremman luo, paikkaan, josta kukin, joka kantoi hovipukua, aina tiesi saavansa lasillisen hyvää viiniä, palasen kinkkua ja syltättyjä hedelmiä.

Chicotin ilmestyessä ovelle huusi Henrik hänelle:

— No tiedätkö, mihin he ovat joutuneet?

— Ketkä?

— Rakkaat ystäväni.

— He ovat varmaankin jo tällä hetkellä kaatuneet.

— Onko heidät surmattu? — kirkui Henrik, tehden uhkaavan liikkeen. — Ovatko he kuolleet?

— Pelkään heidän saaneen kyllikseen…

— Sinä tiedät ja sittenkin naurat, hävytön! — keskeytti kuningas.

— Odotahan, poikani. Sanoessani, että he ovat saaneet kyllikseen, tarkoitan heidän saaneen tarpeekseen viiniä.

— Äh, narri, miten sinä säikäytit minua! Mutta miksi herjaat minun ylimyksiäni?

— Minä päinvastoin menettelen heitä kohtaan oikeudenmukaisesti.

— Aina sinä laskettelet… Ole vakava, minä pyydän. Tiedäthän heidän menneen herttuan ystävien mukana?

— Tietysti sen tiedän.

— No mitä siitä on ollut seurauksena?

— Se mitä juuri sanoin: he ovat varmasti ihan juovuksissa.

— Entä Bussy?

— Bussy juuri on hankkinut heille humalan. Hän on vaarallinen mies.

— Chicot, ole armelias!

— Bussy tarjoo ystävillesi päivällisen. Pidätkö sitä hyvänä?

— Bussyko?… Se on mahdotonta… verivihollisilleen.

— Siksipä juuri, jos he olisivat ystäviä, niin ei heidän tarvitsisi niin hirveästi juoda toistensa seurassa. Oletpa sinä kovin hyvä harmitellessasi noiden ihmisten vuoksi. Ne naureskelevat, kilistävät lasia ja ivaavat sinun hallitustasi. Vastaa sinä tuohon kaikkeen niinkuin filosofi: he nauravat… no niin, naurakaamme mekin; he syövät… me myös tahdomme syödä; käske meillekin tarjota jotain lämmintä ja hyvää; he ivaavat… me menemme sen sijaan nukkumaan, kun olemme saaneet syödyksi illallisemme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä.

— Sinä voit, — jatkoi Chicot, — imarrella itseäsi olemalla oikein viisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää, suuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan kutsumaan Henrik kärsivälliseksi… Ah, poikani! Kärsivällisyys on kyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.

— Minut on petetty, — virkkoi kuningas. — Nuo ihmiset eivät käyttäydy aatelismiesten tavalla.

— Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! — huudahti Chicot ja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. — Sinä murehdit, ikäänkuin he olisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet kuitenkin nurkuvainen.

— Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.

— Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi seitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes johdonmukainen.

— Toivoisin voivani luottaa ystäviini, — virkkoi Henrik kumealla äänellä.

— Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan vain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, — lisäsi hän ja ojensi lautasensa.

Henrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas huokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.

Seuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.

Chicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit hyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois hajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.

— Menkää tiehenne! — kirkui hän. Hämmästynyt palvelija ilmoitti ylimyksille, että kuningas oli käskenyt heidät pois. He katselivat kummastuneina toisiaan.

— Mutta, sire, — sammalsi Quélus, — me tahtoisimme sanoa teidän majesteetillenne…

— Että ette enää ole juovuksissa! — ärjyi Henrik. — Eikö niin?

Chicot avasi toisen silmänsä.

— Anteeksi, sire, — jatkoi Quélus vakavana. — Teidän majesteettinne erehtyy.

— Enkä minä kuitenkaan ole juonut herttuan ystäväin kanssa, minä!

— Ahaa! — virkkoi Quélus hymyillen, — minä ymmärrän, mutta…

— Mitä mutta? — tiuskasi Henrik.

— Mutta jos teidän majesteettinne sallisi meidän selittää asiamme…

— Minä vihaan juoppoja ja pettureita.

— Sire! Sire! — huusivat yhteen ääneen Schomberg, Maugiron ja d'Epernon.

— Kärsivällisyyttä, hyvät herrat! — sanoi Quélus, hilliten heitä. Hänen majesteettinsa on nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. Kun me vain saamme hiukan puhella armollisen hallitsijamme kanssa, pääsee hän täysin hereille.

Tuollainen alamaisen nenäkäs selitys teki vaikutuksensa Henrikkiin. Hän oletti, ettei mies, joka puhui niin rohkeasti, ollut voinut tehdä mitään luvatonta.

— Puhukaa sitten, mutta puhukaa pian, — sanoi hän.

— Se on kutakuinkin vaikeata, sire.

— Kyllä, muutamia asioita puhutaan kierrellen kaarrellen.

— Ei, päinvastoin, sire, me käymme suoraan asiaan, — vastasi Quélus, katsahtaen palvelijaan ja Chicotiin kuin pyytääkseen, että kuningas lähettäisi ne pois.

Henrik antoi merkin, palvelija poistui, ja Chicot, avaten toisen silmänsä, virkkoi:

— Elkää välittäkö minusta mitään, hyvät herrat. Minä makaan kuin härkä.

Ja silmänsä ummistettuaan alkoi hän kaikin voimin kuorsata.

40.

Chicot herää.

Kun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan hänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin jonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.

— Teidän majesteettinne, — lausui Quélus kumartaen, — tuntee asian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain vähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää, olemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä kunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.

— Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta kerrassaan mainiota, — huomautti Schomberg.

— Aah, senkin saksalainen! — ehätti kuningas. — Hän rakastaa viiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.

— Minä olen ollut siitä varma, — mutisi Chicot. — Ainakin kaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.

Schomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.

— Elä välitä minusta mitään, poikani, — virkkoi Chicot. — Henrik voi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.

— Sire, — jatkoi Schomberg, — minä en lainkaan salaa taipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on hyvää.

— Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, — puhui kuningas nuhtelevalla äänellä.

Schomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.

— Minä tahdoin sanoa, sire, — jatkoi Quélus, — että me aterian aikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet teidän majesteettinne eduista.

— Sinun johdantosi on varsin pitkä, — huomautti kuningas; — se on tavallisesti pahan merkki.

— Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! — huusi Chicot.

— Ahaa, narri mestari, — virkahti Henrik ylpeästi. — Ellet nuku, niin mene tiehesi täältä.

— Jollen nuku, — vastasi Chicot, — niin on siihen syynä se, että sinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.

Kun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida keskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin kaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi harmistuneena ylös.

— Sire, — virkkoi d'Epernon hymyillen, — nyt on kuitenkin tärkeästä asiasta kysymys.

— Tärkeästäkö? — toisti Henrik.

— Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää siihen minkäänlaista huomiota.

— Mitä tämä merkitsee? — huudahti kuningas.

— Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella mitä minä puhun, — sanoi Quélus.

— Minä kuulen, poikani, minä kuulen, — virkkoi kuningas ja laski kätensä Quéluksen olalle.

— No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia keskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja heikennettävän.

— Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, — huomautti kuningas.

— Se muistuttaa, — jatkoi Quélus, — noita pakanallisia jumalia, jotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta kuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat kuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti, olisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän ihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja uudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja voimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No niin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei voi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.

— Hän haastelee mainiosti, — murahti Chicot. — Quélus, poikani, kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.

Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi jokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia katseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi miettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.

— Jatka, Quélus, — sanoi hän. — Sinä näet, että minä kuuntelen.

— Sire, — jatkoi tämä, — te olette suuri kuningas, mutta aateli on kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää voi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi paisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette urhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona on uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana, pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.

— Hyv'on, eteenpäin! — huusi kuningas. — Jumal'aut! Enkö minä ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä ihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin? Vuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä korkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät herrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän etupäässänne.

Chicot nousi istualleen ja virkkoi:

— Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani jatkaa. — Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut paljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän sanottavana. Jatka!

— Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin, minä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki on nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista äsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät koko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä että te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä kunnioittamaan.

— Mitä sinä puhut, Quélus? — kysyi kuningas, ollen yhtä levoton kuin ihastuksissaankin. — Keitä ne neljä miestä ovat?

— Minä ja nämä ylimykset, — vastasi tuo nuori mies ylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata henkensä aatteensa puolesta. — Minä ja nämä ylimykset tahdomme uhrata itsemme…

— Mitä tarkoitusta varten?

— Teidän pelastukseksenne.

— Lorua! Poikamaisuutta vain! — huudahti Henrik.

— Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja teidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme sano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen. Puhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää olko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot on kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että Quéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat kaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki rakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä tarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me käymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan sotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa meitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan teidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton, teidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.

Kyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille ja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.

Synkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen kasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät taikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen näköiset kuin toistenkin.

— Voi, urhoolliset ystäväni! — sanoi viimein kuningas. — Te osotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä olen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että saan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut huomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos te kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin vihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä Ranskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni varrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.

— Sire, — virkkoi Quélus, — teidän majesteettinne sanat tekevät intomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?

— Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!

— Antanette, sire, meille anteeksi, — lausui Quélus. — Kohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida peruuttaa.

— Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta sanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa vastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te käytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon minä karkoittavani teidät, jos…

— Malttakaa, sire! — keskeytti hänet Quélus. — Elkää vannoko, sillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta aiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä alistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne alueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla maalla.

— Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne Bastiljiin!

— Sire, — vastasi Quélus, — samana päivänä, jona teidän majesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi kaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että meidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.

— Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen kuningas, luulemma.

— Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme me kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa katkaistiin.

Henrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:

— Hyvä ja urhoollinen aatelisto!… Ellei jumala siunaa sitä asiaa, jota miehet sellaiset puolustavat…

— Elä pilkkaa, — virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. — Heillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat. Määrää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele kaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.

— Hyvä jumala, hyvä jumala! — mutisi Henrik.

— Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän pyyntöömme, — lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.

— No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton. Viettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen jälkeisenä päivänä…

— Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!

He kaikki riensivät suutelemaan kuninkaan kättä. Syleiltyään heitä vieläkin kerran meni Henrik, silmät kyynelissä, rukoushuoneeseensa.

41.

Kristuksen ruumiin juhla.

Kun Monsoreau neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen kuumeen jälkeen taas pääsi jaloilleen, koetti hän urkkia selvän siitä, kuka oli hänen kunniansa riistäjä. Mutta kun hän ei saanut selville mitään, tuli hän enemmän kuin ennen vakuutetuksi Anjoun herttuan teeskentelemisestä ja tämän pahoista aikeista hänen vaimonsa suhteen.

Bussy kävi joka päivä ylihovijahtimestarin luona. Mutta saatuaan Remyn kautta tiedon Monsoreaun urkkimistoimenpiteistä, ei hän enää käynyt Dianan luona.

Chicot oli saattanut Gorenflotin luostariin. Tällöin oli ollut paljo puhetta kuninkaan jumalanpelosta, ja priori oli äärettömän kiitollinen siitä kunniasta, jota hänen majesteettinsa tahtoi osottaa luostarille vierailullaan. Se kunnia koituisi suuremmaksikin kuin alussa oli odotettu. Apotin pyynnöstä oli kuningas luvannut viettää kokonaisen päivän ja yön yksinäisyydessä heidän luostarissaan.

Chicot siis sai siitä tiedon, ja kun hänellä tiedettiin olevan suuri vaikutusvalta kuninkaaseen, kehoitettiin hänen väliin käymään Gorenflotia tervehtimässä.

Hän kävikin luostarissa useamman kerran, ja kun hänellä viittansa sisällä tavallisesti oli jokunen viinipullo, otti veli Gorenflot hänet erittäin hyvin vastaan. Hän sulkeutui kokonaisiksi tunneiksi munkkiystävänsä kanssa tämän koppiin ja kaikki luulivat hänen ottavan osaa munkin opintoihin ja rukouksiin. Yön juhlallisuuksien edellistä päivää vasten vietti hän kokonaan luostarissa. Ja siellä alkoi levitä huhu, että Gorenflot oli saanut Chicotin rupeamaan munkiksi.

Jos ken öiseen aikaan olisi kuljeksinut luostarin läheisyydessä, olisi hän kohdannut noita merkillisiä munkkeja, joista jo kertomuksemme ensi luvuissa oli puhetta ja jotka enemmän muistuttivat sotilaita kuin hengellisiä. Meidän on vielä lisättävä, että Guisen herttuain palatsissa pidettiin joka ilta neuvotteluja mitä suurimmassa salaisuudessa.

Suurena juhlapäivänä oli ilma erittäin kaunis, ja kaduille riputelluista kukista levisi ylt'yleensä ihana tuoksu. Chicot herätti Henrikin ylös jo hyvin varhain.

— Ah! — murahti Henrik, — sinä herätit minut suloisimmasta unesta, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä näin unta, että Quélus oli yhdellä ainoalla miekanpistolla tehnyt Antraguetin kanssa välinsä selviksi ja oli tahrannut itsensä vastustajansa verellä. Mutta nythän on jo päivä. Menkäämme rukoilemaan jumalaa, että uneni kävisi kerran toteen. Tuo minulle jouhipaitani ja ruoskani.

— Eikö hyvä aamiainen maistuisi paremmalta? — kysyi Chicot.

— Sinä pakana! Vai tahdot sinä mennä kuulemaan messua vatsa täynnä!

— No niin, mutta kellohan on vasta tuskin kahdeksaa, ja sinulla on aikaa ruoskia itseäsi iltaan asti. Puhelkaamme ensin hieman. Sinä et sitä tule katumaan, valoisilainen, niin totta kuin nimeni on Chicot. Sanoppa, poikani, minulle ensin, millä lailla kulutamme päivämme?

— Ensin me kuulemme messua Saint-Germain-l'Auxerroisissa, sitten syömme aterian Louvressa ja sitten järjestämme katumuskulkueen pitkin katuja ja käymme kuuluisimmissa luostareissa. Olen luvannut Pyhän Genovevan luostarin priorille jäädä sinne huomiseen asti erään pyhimyksen luo, ja me rukoilemme koko yön aseittemme menestykseksi.

— Minä tunnen sen pyhimyksen varsin hyvin.

— Sitäkin parempi. Sinä siis tulet mukaan, Chicot, ja me rukoilemme yhdessä.

— Kyllä, ole huoletta. Mutta sanoppa, mitä tekevät veljesi ja hovisi?

— Ne tulevat mukaan.

— Entä vartiostosi?

— Crillon odottaa minua ranskalaisine kaarteineen Louvressa ja sveitsiläinen kaarti odottaa luostarinportilla.

— Hyvä, — sanoi Chicot. — Nyt olen saanut tarpeeksi tietää. Tuleeko juhlallisuudesta komea?

— Toivoakseni jumala suo niin.

— Sen saamme nähdä huomenna. Mutta onko jo varmasti päätetty, että sinä menet Pyhän Genovevan luostariin?

— On.

— Ja viettääksesikö yön siellä?

— Niin olen luvannut.

— Kuulehan, poikani, minä en oikein pidä asian siitä puolesta.

— Miksi niin?

— En vain pidä. Päivällisen syötyämme saat kuulla toisen juhlamenojärjestyksen, ja sen olen minä laatinut.

— Olkoon menneeksi.

— Ja vaikkapa et sitä hyväksyisikään, poikani, tapahtuu asia kuitenkin minun tahtoni mukaan.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Vaiti! Joku tulee.

Anjoun herttua ilmoitettiin. Hänen mukanaan tuli Monsoreau.

Kun Henrik sai nähdä kreivin, joka näytti kalpeammalta ja synkemmältä kuin milloinkaan ennen, ei hän voinut olla tekemättä hämmästystä ilmaisevaa liikettä.

Herttua huomasi sen liikkeen, samoin kreivi.

— Sire, — lausui Frans, — Monsoreaun kreivi tulee tervehtimään teidän majesteettianne.

— Kiitos, kreivi, — virkkoi Henrik. — Olen käynnistänne sitäkin enemmän iloissani, kun te olette ollut vaikeasti haavoittuneena, eikö niin?

— Kyllä, sire.

— Se kai tapahtui jollain metsästysretkellä, kuten minulle kerrottiin?

— Niin, metsästysretkellä, sire.

— Mutta voitte kai nyt jo paremmin.

— Minä olen jo täysin terve.

— Sire, — puuttui puheeseen herttua, — sallitteko, että kreivi Monsoreau, sittenkun hartaudenharjoitukset on suoritettu, järjestää metsästysretken Compiègnelle?

— Mutta, — huomautti Henrik, — etkö tiedä, että huomenna…

Hän oli lisäämäisillään: taistelevat neljä ystävääni sinun neljän ystäväsi kanssa. Mutta hän muisti, ettei salaisuutta sopinut ilmoittaa, ja jätti sen sanomatta.

— Minä en tiedä mitään, — sanoi herttua. — Teidän majesteettinne ehkä suvaitsee minulle ilmoittaa…

— Aioin vain sanoa, — jatkoi Henrik, — että kun minä ensi yön tulen viettämään hartaudenharjoituksessa Pyhän Genovevan luostarissa, en ehkä huomenna ehtisi valmistautua, mutta voihan kreivi mennä sinne kuitenkin. Ellei metsästyksestä tulisi mitään huomenna, niin voisihan se jäädä ylihuomiseen.

— Kuuletteko? — sanoi nyt herttua Monsoreaulle.

— Kuulen, armollinen herra, — vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle Quélus ja Schomberg.

— Vielä yksi päivä! — virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.

— Mutta ei onneksi enempää! — lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi Monsoreau herttualle:

— Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?

— Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää metsästysretkiä kuningasta varten? — kysyi herttua nauraen.

— Minä ymmärrän, — vastasi Monsoreau, — ja näen, miten asia on. Tänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te lähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne. Mutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin minä yhdellä ainoalla sanalla…

Frans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa virkkoi:

— Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen. Teidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu viran puolesta.

— No, entä sitten?

— Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne läheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa tiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten seuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut mihinkään muuhun.

— Aa… jos niin on… virkahti Monsoreau.

— Minä olen antanut kunniasanani.

— Minulla on vieläkin parempaa: teidän allekirjoituksenne, armollinen herra, on minulla.

— Sen tiedän.

— Hyvät herrat, — lausui Henrik, — nyt lähdemme Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

— Ja sieltäkö Pyhän Genovevan luostariin? — kysyi herttua.

— Sieltä, — vastasi kuningas.

42.

Jatkoa.

Kristuksen ruumiin juhlan edellisenä iltana ja kun kaikki jo oli kaksintaistelua varten järjestetty kävi Bussy Monsoreauta tervehtimässä. Viimeksimainittu virkahti silloin muun muassa:

— Paras kreivi, sallitteko, että annan teille erään neuvon?

— Ilomielellä, — vastasi Bussy.

— Teidän sijassanne minä huomenna matkustaisin pois Parisista.

— Minäkö? Mistä syystä?

— En voi sanoa teille muuta kuin että teidän poissaolonne pelastaisi teidät varsin tukalasta asemasta.

— Tukalasta asemasta? Mistä sitten.

— Ettekö tiedä, mitä huomenna tulee tapahtumaan?

— En lainkaan, kautta kunniani.

— Eikö Anjoun herttua ole uskonut teille mitään salaisuutta?

— Ei mitään. Herttua uskoo minulle vain samaa mitä kaikille muillekin.

— No niin, minä tahdon sanoa teille, paras kreivi, että huomenna tapahtuu tärkeitä asioita. Onpa kyseessä kuninkaan erottaminenkin.

Bussy katseli Monsoreauta eräänlaisella epäluulolla, mutta tämän kasvoista kuvastui pettämätön suoruus.

— Herra kreivi, — vastasi Bussy, — te tiedätte, että minä palvelen Anjoun herttuaa ja että henkeni ja miekkani ovat hänen. Kuningas, jolle en koskaan ole tehnyt mitään pahaa, kantaa kaunaa minua vastaan ja on aina käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tai tehdäkseen minulle jotain loukkaavaa. Juuri huomenna, — Bussy alensi äänensä, — sanon sen teille, mutta vain teille, ymmärrättehän… huomenna aion senvuoksi uskaltaa panna henkeni alttiiksi nöyryyttääkseni Henrik Valoisilaista hänen suosikkiensa persoonassa.

— Oletteko siis päättänyt alistua kaikkiin niihin seurauksiin, joita voi johtua uskollisuudestanne herttualle?

— Olen.

— Tiedättekö ehkä, mihin se kaikki voi johtaa?

— Tiedän, missä aion pysähtyä. Ja niin paljo kuin minulla olisi syytä moittia kuningasta, en kuitenkaan koskaan tule nostamaan kättäni herran voideltua kohti. Annan toisten tehdä, niinkuin parhaaksi katsovat, ja ketään loukkaamatta puolustan Anjoun herttuata, jos häntä jokin vaara uhkaa.

Monsoreaun kreivi oli hetken ääneti. Sitten hän laski kätensä Bussyn olalle ja sanoi:

— Paras kreivini, Anjoun herttua on raukka ja uskoton ihminen ja hän voi pelkästä epäluulosta tai pelosta uhrata uskollisimman palvelijansa, hartaimman ystävänsä. Luopukaa hänestä. Kuulkaa ystävän neuvoa: oleksikaa huomenna maatilallanne Vincennesissä eli missä muualla hyvänsä, mutta elkää ottako osaa juhlakulkueeseen.

Bussy katseli tarkkaavaisesti Monsoreauta.

— Hm! — murahti hän. — Miksi sitten itse kuulutte herttuan puoluelaisiin?

— Koska minä kunniaani koskevista syistä häntä vielä vähän aikaa tarvitsen.

— Niin on minunkin laitani, — jatkoi Bussy. Monsoreau puristi Bussyn kättä, ja samassa he erosivat toisistaan. Ylihovijahtimestari meni Dianan luo ilmoittamaan tälle lähdöstään Compiègneen.

Diana kuunteli sitä uutista ilolla. Hän oli mieheltään saanut kuulla Bussyn lähestyvästä kaksintaistelusta d'Epernonin kanssa, mutta kun tätä kuninkaan suosikeista pidettiin vähimmän vaarallisena, ei hänen pelkonsa ollut kovin suuri.

Bussy oli aikaisin aamulla käynyt herttuan luona, saattanut tämän Louvreen ja mennyt sitten kuninkaan kulkueen mukana Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

Huomatessaan Bussyn niin innokkaaksi ja iloiseksi oli herttua tuntenut sisimmässään jonkinlaista omantunnonsoimausta. Mutta kaksi seikkaa puhui hänen sielussaan sitä vastaan: ensinnäkin se suuri vaikutusvalta, joka Bussylla oli häneen nähden, herätti pelkoa ja pani hänen ajattelemaan, että Bussysta ehkä vielä kerran, päästyään kovin lähelle hänen valtaistuintaan, itse asiassa tulisikin todellinen kuningas; toiseksi synnytti Bussyn rakkaus Monsoreaun kreivittäreen ruhtinaan sydämessä mustasukkaisuuden ja haavoitetun lemmen tuskaa.

Kun hän kuitenkin pelkäsi Monsoreauta melkein yhtä paljon kuin Bussyakin virkkoi hän itsekseen:

— Bussy joko on minun mukanani, auttaa minua rohkeudellaan ja edistää niin ollen asiaani voittoon, jossa tapauksessa minä vähät välitän Monsoreausta, taikka sitten hylkää minut, ja kun minä siinä tapauksessa en ole hänelle mitään velkaa, hylkään minäkin hänet vuorostani.

Prinssi ei jättänyt nuorta miestä hetkeksikään näkyvistään. Hän näki Bussyn rauhallisena ja hymyilevänä astuvan kirkkoon, ja luovutettuaan kohteliaasti d'Epernonille edessään olevan paikan, polvistuvan tämän taakse.

Kun messua oli jonkun aikaa kestänyt, huomasi herttua Remyn tulevan sisälle ja polvistuvan herransa viereen. Herttua hätkähti, sillä hän tiesi, että nuori tohtori oli Bussyn uskottu. Hetkisen kuluttua huomasi hän myös ihan selvästi, että Remy salaa pisti Bussyn käteen pienen lipun.

— Se on häneltä, — ajatteli herttua. — Diana antaa siinä tiedon miehensä matkustamisesta.

Bussy pani lipun hattuunsa, avasi ja luki sen. Prinssi huomasi, miten hänen kasvonsa säteilivät ilosta.

— Haa! Nyt olet hukassa, jos minut hylkäät! — mutisi Frans.

Herttua katsahti ympärilleen. Jos hän olisi nähnyt Monsoreaun, olisi hän tuskin rohjennut odottaa iltaankaan Bussyn ilmiantamista.

Messun loputtua läksi kulkue takaisin Louvreen, jossa ateria oli järjestetty kuninkaalle tämän omissa huoneissa ja muulle hoviväelle kalleriassa. Sveitsiläiskaarti oli komennettu riviin koko tien pituudelta aina Louvren portille asti ja ranskalainen kaarti Crillonin johdolla seisoi linnanpihalla.

Louvreen päästyään meni Bussy Fransin luo ja lausui:

— Minä haluaisin puhua pari sanaa teidän korkeutenne kanssa.

— Etkö voi puhua asiastasi juhlakulkueen aikana meidän kävellessämme vieretysten?

— Teidän korkeutenne suvainnee antaa anteeksi, mutta minä juuri aioinkin pyytää päästä ottamasta osaa juhlakulkueeseen.

— Mistä syystä? — kysyi herttua levottomalla äänellä.

— Tehän tiedätte, armollinen herra, että huomispäivä on tärkeä päivä, sillä se tulee ratkaisemaan riidan Ranskan ja Anjoun välillä. Minä siis pyytäisin saada vetäytyä maatalolleni Vincennesiin voidakseni tämän päivää olla rauhassa.

— Sinä siis et tule myöskään Pyhän Genovevan luostariin?

— Teidän korkeutenne, minä haluan olla koko päivän vapaana.

— Mutta jos minä päivän kuluessa sattuisin tarvitsemaan ystäviäni?

— Koska teidän korkeutenne ei tarvinne niitä muuhun kuin taisteluun kuningastaan vastaan, niin katson minä itselläni olevan sitäkin suuremman syyn pyytää vapautusta. Minä tulen taistelemaan d'Epernonin kanssa.

Monsoreau oli edellisenä iltana sanonut herttualle, että tämä saattoi luottaa Bussyyn. Kaikki oli siis sen jälkeen muuttunut, ja tuo muutos nähtävästi aiheutui kirkossa saadusta lipusta.

— Sinä siis, — sanoi herttua, purren hampaitaan yhteen, — hylkäät herrasi ja isäntäsi, Bussy?

— Armollinen herra, sillä, joka huomenna aikoo uskaltaa henkensä verisessä ja tuimassa kaksintaistelussa, jollainen meidän taistelumme tulee olemaan, on ainoastaan yksi herra, jolle hän omistaa viimeisen palveluksensa ja kunnioituksensa.

— Sinä tiedät, että minulla tänään saattaa olla kysymyksessä kruunun voittaminen, ja kuitenkin sinä minut hylkäät.

— Armollinen herra, minä olen palvellut teitä ja palvelen vielä huomennakin. Elkää pyytäkö minulta enempää kuin elämäni.

— Hyvä on! — vastasi herttua karkealla äänellä, — te olette vapaa, herra Bussy! Menkää!

Prinssin kylmäkiskoisuudesta välittämättä riensi Bussy kotiinsa.

Herttua huusi Aurillya.

— No miten on käynyt, armollinen herra? — kysyi luutunsoittaja.

— Hän on itse lausunut oman tuomionsa.

— Eikö hän siis tule teidän mukananne?

— Ei.

— Hän kai menee lipussa pyydettyyn kohtaukseen?

— Menee.

— Onko siitä ilmoitettu herra Monsoreaulle?

— Kohtauksesta on kyllä, mutta ei miehen nimestä.

— Onko teidän korkeutenne siis päättänyt uhrata kreivin?

— Minä olen päättänyt kostaa ja pelkään enää vain yhtä asiaa: sitä että Monsoreau luottaa liiaksi omiin voimiinsa ja taitavuuteensa ja että Bussy mahdollisesti pääsee pälkähästä.

— Teidän korkeutenne voi olla huoletta.

— Selitä tarkemmin.

— Onko kreivi varmasti päätetty uhrata?

— On, kautta jumalan! Mies, joka pitää minua jonkinlaisessa holhoustilassa, joka hallitsee minun tahtoani ja minun rakastettuani, on kuin leijona, jonka vartia minä olen, nopeampi kuin hänen herransa. Niin, Aurilly, hän on tuomittu ilman sääliä.

— Hyvä on. Jos hän nyt välttäisikin Monsoreauta, ei hän kuitenkaan pääse enään toisen käsistä.

— Kenenkä?

— D'Epernonin.

— Sanoppa minulle, miten se on selitettävissä.

Aurilly aikoi vastata, mutta muuan palvelija kutsui samassa herttuaa. Kuningas oli istunut ruokapöytään ja kummasteli sitä, ettei Anjoun herttua ollut siinä läsnä.

— Voit sanoa sen minulle kulkueessa, — virkkoi herttua Aurillylle ja meni sitten palvelijan mukana.

Nyt me tahdomme kertoa siitä, mitä d'Epernonin ja luutunsoittajan kesken oli tapahtunut.

Varhain sinä samana aamuna oli d'Epernon tullut herttuan palatsiin ja pyytänyt saada puhutella Aurillya. Suosikki oli jo kauan tuntenut luutunsoittajan ja tämä oli antanut hänelle opetusta musiikissa. Sitäpaitsi oli d'Epernon viekas gascognelainen, ja useimmista seikoista, mitä Anjoun herttuan luona tapahtui, sai hän tiedon Aurillylta.

Voimme vielä lisätä, että hän valtioviisaan ovelasti tunkeutui sekä kuninkaan että herttuan ystäväksi, horjuen kummankin välillä ja peläten toiselta puolen vastaisen kuninkaan vihoja, toiselta puolen taas pysytellen nykyisen hallitsijan suosiossa.

Hän tahtoi nyt puhutella Aurillya lähestyvän kaksintaistelunsa johdosta Bussyn kanssa, sillä tuo taistelu teki hänet kovin levottomaksi. Urhoollisuus ei koskaan kuulunut d'Epernonin luonteeseen, ja oli vaadittu enemmän kuin rohkeutta, oli vaadittu ylenmääräistä kylmäverisyyttä ajatellessa taistelua Bussyn kanssa: hänen kanssaan taisteleminen oli samaa kuin varma kuolema.

Kuultuaan ensimäiset sanat, joilla d'Epernon tätä asiaa kosketteli, osotti luutunsoittaja, joka hyvin tunsi herransa salaisen vihan Bussya kohtaan, teeskenneltyä osanottoa oppilaansa puolesta ja kertoi tälle, että Bussy joka aamu kahden tunnin ajan harjoitteli miekkailua Parisin taitavimman miekkailijan kanssa.

D'Epernon kalpeni, mutta koetti kuitenkin hymyillä ja virkkoi:

— Minähän siinä tapauksessa olen kuoleman oma!

— En voi kieltää sitä pelkääväni.

— Mutta onhan hulluutta taistella miehen kanssa, joka varmasti tulee toisen surmaamaan! Mutta minä kyllä hänestä selviydyn. Gascognelainen ei olla huvin vuoksi. Narrihan se olisi, joka vapaaehtoisesti luopuisi elämästä, varsinkaan kun ei ole elänyt kahtakymmentä vuotta kauvemmin. Jos Bussy on niin taitava, ei se enää olekaan kaksintaistelua, vaan suoranainen murha. Ja jos se kerran on murha, niin eikö, hitto vieköön, murha ole estettävissä…

— Miten?

— Murhalla.

— Tietysti.

— Kuka estää minua siitä, että minä, ennenkuin hän ehtii murhata minut, murhaankin hänet?

— Ei tietystikään kukaan. Minä ajattelin juuri sitä samaa.

— Se vain on eroa, että minä, sen sijaan että julmasti surmaisin hänet omin käsin, niinkuin hän aikoi tehdä minulle, jätän sen jonkin toisen tehtäväksi.

— Te kai siis palkkaatte muutamia lurjuksia?

— Niin.

— Se tulee maksamaan sievosen summan.

— Minä uhraan siihen kolmetuhatta écuta.

— Kun miehenne saavat tietää, kenen kanssa he tulevat tekemisiin, niin tuskinpa saatte enempää kuin kuusi miestä kolmellatuhannella eculla.

— Eivätkö kuusi sitten riittäisi?

— Kuusi! Bussy ehtisi surmata niistä neljä, ennenkuin saisi pienimmänkään haavan.

— Jos niin vaaditaan, uhraan minä kuusituhatta écuta.

— Joko teillä on miehet tiedossa?

— Minä tunnen kyllä koko joukon toimetonta väkeä, erotettuja sotamiehiä ja sen semmoisia…

— Mutta pitäkää varanne: jos he epäonnistuvat, saattavat he ilmiantaa teidät.

— Minulla on kuningas puolellani.

— Se on hyvä se. Mutta kuningas ei voi estää sitä, — että Bussy surmaa teidät.

— Totta se on, totta se on, — myönteli d'Epernon miettiväisenä.

— Minä voisin kyllä, sanoi Aurilly, — mainita toisenkin keinon, mutta te ehkä ette siihen suostu.

— Minä suostun vaikka mihin, mikä vaan vapauttaa minut siitä raivokkaasta sudesta.

— No niin, muuan teidän vihollisenne vihamies on mustasukkainen.

— Ahaa!

— Hän juuri par'aikaa punoo muuatta salajuonta vihamiestään vastaan, mutta hänellä ei ole rahoja. Noilla teidän kuudellatuhannella ecullanne voi hän järjestää asian teidän kummankin parhaaksenne. Te ette kai halua saada teosta aiheutuvaa kunniaa itsellenne?

— En missään nimessä. Minä en halua mitään muuta kuin että jäisin kokonaan syrjäiseksi.

— Lähettäkää siis miehenne määrätylle paikalle ilmoittamatta omaa nimeänne, niin kyllä toinen osaa käyttää niiden apua.

— Mutta minun täytyy saada tietää, kuka tuo toinen on.

— Minä näytän häntä teille Louvressa nyt aamupäivällä.

— Onko hän siis aatelismies?

— On.

— Koska me nyt puhumme afääreistä, Aurilly, niin tahdon sanoa, että nuo kuusituhatta écuta on milloin tahansa teidän käytettävinänne.

— Onko asia siis päätetty?

— On, peruuttamattomasti.

43.

Pyhimyskulkue.

Kun ateria oli syöty, meni kuningas omiin huoneisiinsa pukeakseen ylleen katumuspukunsa. Hetken kuluttua hän palasi paljain jaloin, nuora vyöllä ja kapusonki kasvoilla. Sillävälin olivat hovimiehet pukeutuneet samallaiseen asuun.

Saint-Germain-l'Auxerroisin papit kulkivat etunenässä. Parisin arkkipiispa kantoi pyhiä rippileipiä. Pappien ja arkkipiispan välissä kulki takaperin joukko nuoria poikia, jotka heiluttivat suitsutusastioita, ja joukko nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkia tielle.

Sitten tuli kuningas paljas-jaloin neljän ystävänsä kanssa, jotka nekin olivat avojaloin, munkinkaaput yllään.

Senjälkeen astui Anjoun herttua tavallisessa puvussaan. Koko hänen hoviväkensä seurasi mukana valtakunnan ylimpine virkamiehineen.

Louvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon ja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta tämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen vartioimaan palatsia.

Kello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui Pyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän rakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.

Matkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli ollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä ja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä palatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset poistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan näyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan saattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen heistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he tahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.

Ja koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin kuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski Henrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut virkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut ruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin pyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät kaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle tavallisella nenä-äänellään:

— Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään rauhaa teidän yksinäisyydestänne.

Priori kumarsi.

Sen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet päivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:

— Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!

Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt pois kaikki seuralaisensa.

— Me saatamme ensin, — lausui priori, — teidän majesteettinne hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.

Kuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria. Mutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä, jossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin kaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita, joista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet pelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena olivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja toimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin kasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.

Tämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen kupeellaan, ja huudahti:

— Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!

— Niinpä alan luulla, sisareni, — vastasi Guisen herttua.

— Emme vielä, emme vielä, — mutisi kardinaali. Kuinka niin?

— Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?

— Meillä on vielä parempaa, — vastasi Mayenne, — ja uskokaa minua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas huomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa hänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai väkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan kruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän puolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.

— Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, — huomautti herttuatar.

— Se on kutakuinkin uskallettu, — virkkoi kardinaali päätään pudistellen.

— Kuningas kieltäytyy allekirjoittamasta luopumiskirjaa. — Hän on urhoollinen ja saattaa mieluummin valita kuoleman.

— Kuolkoon sitten! — huudahtivat Mayenne ja herttuatar.

— Ei, — vastasi Guisen herttua päättäväisesti, — ei! Mielelläni tahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka itse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en murhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte suunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan, tulee vaatimaan kruunua.