← Table of contents
Monsoreaun kreivitär II

SISÄLLYS: (continued 3)

Reading edition

— Kiipesin, samalla tapaa kuin te sieltä ulos. Mutta minua ihmetyttää vain se, että te löysitte tikapuut.

— En minä niitä löytänyt. Minulle annettiin tieto siitä, missä ne olivat.

— Kuka antoi tiedon?

— Navarran kuningas.

— Ahaa! Navarran kuningas siis tiesi tikapuitten olemassaolon. Sitäpä minä en olisi koskaan uskonut. Varmaa kuitenkin on, että te nyt terveenä ja reippaana olette täällä. Nyt me annamme Anjoussa leimuta ja räiskyä, ja samoin myöskin Angoumoisissa ja Bearnissa. Siitä on koituva hauska ilotulitus!

— Mutta etkö sinä puhunut jostain kohtaamisesta, Bussy?

— Puhuin, ja se on totta se. Mutta tämä hupainen keskustelu sai minut unohtamaan koko asian. Jääkää hyvästi, armollinen herra!

— Otatko hevosesi?

— En, sillä jos se on teidän korkeudellenne tarpeellinen, niin saatte sen pitää. Minulla on myös toinen.

— Siinä tapauksessa otan tarjouksen vastaan.

Tuonnempana voimme selvitellä tilimme.

— Kyllä, armollinen herra, ja suokoon jumala, etten minä silloin jäisi teille mitään velkaan!

— Miksikä niin?

— Siksi, etten voi sietää sitä henkilöä, jonka toimeksi tavallisesti jätätte laskujenne päättämisen.

— Bussy!

— Se on totta, armollinen herra. Olemmehan me sopineet siitä, ettemme enää puhu tästä asiasta.

Prinssi, joka hyvin tiesi, miten suuresti hän nyt tarvitsi Bussyn apua, ojensi hänelle kätensä. Bussy tarttui siihen, mutta pudisti myöskin päätään.

19.

Herra Saint-Luc'in valtiotaitoa.

Keskellä synkkää yötä Bussy palasi asuntoonsa. Mutta sen sijaan, että toivomuksensa mukaan olisi tavannut siellä Saint-Luc'in, löysikin hän vain kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa seuraavana päivänä.

Kello kuuden aikaan seuraavana aamuna läksi Saint-Luc kaupunkiin. Välittämättä erityisemmin väestössä vallitsevasta tavattomasta liikkeestä meni hän suoraan siihen taloon, jossa Bussy asui.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti, ja Bussy virkkoi:

— Paras Saint-Luc! Käykäähän sisälle tähän vähäiseen majaan. Minä oleksin nykyisin Angersissa.

— Niinpä niin, — vastasi Saint-Luc, — ja vieläpä voittajan tavoin itse taistelukentällä.

— Mitä sillä tarkoitatte, hyvä ystävä?

— Sitä, ettei vaimoni salaa minulta mitään, yhtä vähän kuin minä häneltä. Sanalla sanoen, rakas Bussy, hän on kertonut minulle kaikki. Sallikaa minun nyt onnitella teitä, joka olette verraton kaikessa. Ja kun kerran olette kutsunut minut luoksenne, niin suvaitkaa, että annan teille hyvän neuvon.

— Minkälaisen?

— Vapauttakaa itsenne mahdollisimman pian tuosta vihattavasta Monsoreausta. Hovissa ei kukaan tunne teidän suhdettanne hänen vaimoonsa. Hetki siis on suotuisa. Ja kun sittemmin menette lesken kanssa naimisiin, niin ei kukaan voi sanoa, että olisitte surmannut miehen hänen vaimonsa tähden.

— Mainiota ehdotustanne on vain yksi este haittaamassa: olen luvannut Dianalle säästää hänen miehensä henkeä, ellei hän itse hyökkää kimppuuni.

— Siinä teitte väärin, sillä mitään sellaista ei pitäisi koskaan luvata. Ellette pidä kiirettä, tulee kyllä Monsoreau, joka on viekas heittiö, saamaan suhteen selville. Ja siitä selon saatuaan hän, jossa ei ole pisaraakaan ritarillisuutta, yksinkertaisesti salaa murhauttaa teidät.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — vastasi Bussy hymyillen. — Mutta paitsi sitä, että tulisin rikkoneeksi Dianalle vannomani valan, jos hänen miehensä surmaisin…

— Hänen miehensä!… Tiedättehän hyvin, että Monsoreau ei ole hänen miehensä!

— Tiedän, mutta hän on sitä ainakin nimellisesti. Paitsi sitä, kuten jo sanoin, että rikkoisin vannomani valan, tulisi maailmakin minua tuomitsemaan.

Sillä sitä, jota kaikki tänään pitävät villipetona, voidaan jo huomenna pitää pyhimyksenä, jos minä vain otan hänet hengiltä.

— En minä kehottaisikaan teitä itseänne surmaamaan häntä.

— Tarkoitatteko ehkä salamurhaajia? Voi, Saint-Luc, se on huono neuvo!

— Kuka puhuu murhaajista?

— Mitä sitten tarkoititte?

— En mitään, hyvä ystävä. Minussa heräsi muuan ajatus, mutta se ei vielä ole tarpeeksi kypsynyt, niin että voisin siitä teille puhua. Minä en pidä Monsoreausta yhtään enemmän kuin tekään, vaikka minä inhoankin häntä eri syistä. Puhukaamme sen sijaan hänen rouvastaan.

Bussy hymyili ja virkkoi:

— Te olette uljas toveri, Saint-Luc, ja saatte olla varma ystävyydestäni. Niinkuin tiedätte, kuuluu ystävyyteeni kolme seikkaa: kukkaroni, miekkani ja elämäni.

— Kiitos! Minä otan tarjouksen vastaan, mutta vain sillä ehdolla, että saan tarjota teille ihan samaa.

— No, mitä aioitte puhua Dianasta? — kysyi Bussy.

— Haluaisin tietää, ettekö aio käydä Méridorissa?

— Hyvä ystävä, te tiedätte minun epäilykseni.

— Tiedän. Méridorissa voisitte helposti kohdata Monsoreaun, vaikkapa hän nyt onkin monen peninkulman päässä sieltä. Teidän olisi puristettava häntä kädestä, ja kovin tuskallista lienee tarttua sen miehen käteen, jonka mielellään kuristaisi kuoliaaksi. Samaten voisitte ehkä nähdä hänen syleilevän Dianaa, ja vaikeata kai olisi nähdä hyväiltävän naista, jota itse rakastaa.

— Voi! — huudahti Bussy harmissaan. — Te siis varsin hyvin tiedätte, miksi en voi tulla Méridoriin! Nyt, hyvä ystävä…

— Joko minun on lähdettävä? — keskeytti Saint-Luc, käsittäen Bussyn tarkoituksen väärin.

— Ei, minä päinvastoin pyydän teitä jäämään, sillä nyt on minun vuoroni tehdä kysymyksiä.

— Antaapa kuulua.

— Ettekö viime yönä kuilut kellojensoittoa ja kiväärinpauketta?

— Kuulin kyllä. Ja me siellä kotosalla ihmettelimme, että mitä se mahtoi merkitä.

— Ettekö tullessanne huomannut tavatonta liikettä kaduilla?

— Minä juuri aioin kysyä teiltä siihen syytä.

— Syynä siihen on se, että Anjoun herttua eilen tuli tänne.

Saint-Luc hätkähti, kuin olisi hänelle ilmoitettu jonkin pahan hengen ilmestyminen.

— Anjoun herttuako täällä? huudahti hän, — Hänenhän väitettiin olevan vankina Louvressa.

— Juuri siitä syystä, että hänet Louvressa vangittiin, hän nyt on täällä. Hänen onnistui karata ja hän pakeni tänne.

— No, mitä muuta?

— Nähkääs, hyvä ystävä, — jatkoi Bussy, — teillä on nyt mainio tilaisuus kostaa hänen majesteettinsa pikkumainen vainoaminen. Prinssi on jo muodostanut puolueensa. Hän kokoo pian sotaväkeä, ja me järjestämme pienen sisäisen sodan.

— Ohoo! — virkkoi Saint-Luc vakavana.

— Ja minä olen lukenut teidät aseveljiemme joukkoon.

— Kuningastako vastaan? — kysäsi äkkiä kylmästi Saint-Luc.

— Minä en sano juuri kuningasta vastaan, vaan niitä vastaan, jotka ehkä käyvät kimppuumme.

20.

Jatkoa.

— Rakkahin Bussy! Minä olen tullut Anjouhun nauttimaan maaelämän rauhaa enkä taistelemaan hänen majesteettiaan vastaan.

Mutta sallitte kai sen, että esittelen teidät hänen korkeudelleen?

Te koetatte turhaan saada minua puolellenne. Minä en pidä Angersista, vaan olen aikonut heti poistua tästä kaupungista.

— Paras Saint-Luc. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos suostuisitte pyyntööni. Sillä herttua on minulta kysynyt, miksi minä olen saapunut tänne, ja kun minä en voi sitä hänelle tunnustaa, hän kun on ollut ihastunut Dianaan ja epäonnistunut suunnitelmissaan hänen suhteensa, niin olen minä kuvitellut hänelle tulleeni tänne taivuttamaan maakunnan aatelisia hänen puolelleen. Olenpa sanonut senkin, että minä nyt juuri tänä aamuna kohtaisin yhden heistä.

— No, voittehan sanoa puhutelleenne tuota henkilöä ja selittää, että hän on pyytänyt kuuden kuukauden miettimisajan.

— Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole hullumpi kuin minunkaan.

— Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain omaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta, nimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa, jotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis tahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta se liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain siten me pääsemme yksimielisiksi.

— Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa on teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota vastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.

— Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.

— Missä suhteessa?

— Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.

— Olette oikeassa, — virkkoi Bussy. — Se olisi tosiaankin arveluttavaa.

Nyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua jo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan toisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton pyhänä.

Bussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta tulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja seudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen kuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen ja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton, päivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain pikimmältään.

Tuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.

Herttua piti sillävälin sangen kauniita puheita ja teki syvän vaikutuksen puhuessaan liigasta, kosketellessaan varovasti Guisein kanssa tekemäänsä liittoa ja esiintyessään ruhtinaana, jota kuningas, parisilaisten hänelle, Fransille, osottaman luottamuksen vuoksi, niin suuresti vainosi.

Vastausten ja käsisuudelmien aikana silmäili Anjoun herttua tarkkaavaisesti läsnäolevia aatelismiehiä.

Bussyn palatessa oli kello jo neljä iltapäivällä. Hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja meni heti hikisenä ja tomuisena herttuan luo.

— Ah, reipas Bussyni, sinä tunnut olevan toimelias! — sanoi herttua.

— Kuten näette, armollinen herra.

— Varo vain, ettet uudelleen sairastu. Ehkä et vieläkään ole täysin toipunut.

— Ooh! Hätä ei ole tämännäköinenkään.

— Mistä tulet nyt?

— Tuolta ympäristöltä. Mutta onko teidän korkeutenne tyytyväinen näihin tervetuliaiskäynteihin? Vieraita kai on ollut paljo?

— On, verraten runsaasti. Mutta yksi kuitenkin puuttui.

— Kuka sitten?

— Sinun suojattisi.

— Minun suojattini! Kuka hän on, teidän korkeutenne?

— Méridorin parooni.

— Ah! — virkahti Bussy, muuttuen hieman eriväriseksi.

— Ja kuitenkaan ei häntä olisi unohdettava, vaikka hän unohtaakin minut. Hänellä on suuri vaikutusvalta tässä maakunnassa. Hän oli liigan angersilainen kirjeenvaihtaja. Guiset olivat hänet siksi valinneet, ja ne yleensä ottavat valikoiden uskottunsa. Siis, Bussy, hänen on tultava tänne.

— Mutta entäpä jos hän ei sittenkään tulisi?

— Ellei hän tule minun luokseni, täytyy minun ottaa ensi askel ja mennä hänen luokseen.

— Méridoriinko?

— Miksikäs ei?

Nyt ei Bussy voinut olla heittämättä herttuaan harmin ja mustasukkaisuuden läpitunkevaa katsetta.

— No niin, miksi ei, — virkkoi hän sitten. — Te olette ruhtinas. Kaikkihan on teille sallittua.

— Luuletko hänen yhäkin olevan minulle vihoissaan?

— Sitä en tiedä. Mistä minä sen tietäisin?

— Etkö siis ole tavannut häntä?

— En.

— Mutta kääntyessäsi maakunnan aateliston puoleen ei sinun olisi pitänyt unohtaa häntäkään.

— Minä en olisi sitä laiminlyönyt ellen olisi tiennyt, ettei hän mielellään haluaisi minua nähdä.

— Mistä syystä?

— Koska minun ei onnistunut pitää hänelle antamiani lupauksia. Siitä syystä en katsonut voivani mennä hänen luokseen.

— Mutta saihan hän sen mitä halusikin?

— Mitä niin?

— Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän saikin sen.

— Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, — lausui Bussy ja käänsi herttualle selkänsä.

Samassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle. Herttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita hänen sanojansa.

— Mikähän mahtaakaan olla, — ajatteli hän, — herttuan tarkoitus Méridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta paroonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen? Taikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona, minkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?

Bussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa riidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana maaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin prinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa. Ja viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo köykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle anteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan rauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät kasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.

— Ah! — huudahti hän iloisesti. — Vai sinä se oletkin, Remy!

— Minä, armollinen herra.

— Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.

— No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua nuhtelisitte.

— Mistäpä syystä?

— Syystä että olen tullut tänne ilman teidän lupaanne. Mutta saatuani kuulla Anjoun herttuan paenneen Louvresta ja matkustaneen maakuntaansa muistui mieleeni, että te olitte Angersissa, ja minä ajattelin, että ehkä voi syttyä sisällinen sota ja että runsaasti iskuja kaiketi tultaisiin puolin ja toisin jakelemaan, minkävuoksi kiiruhdin tänne.

— Siinä teit oikein, Remy. No, olethan nyt saanut minut käsiisi?

— Ikäänkuin siinä mitään vaikeuksia olisi ollutkaan! Kysyin herttuan palatsia ja odottelin teitä tässä portilla, saatuani ensin hevoseni talliin, jossa luulin nähneeni teidän hevosenne.

— Sen näitkin, sillä prinssi oli hukannut oman hevosensa. Minä annoin hänelle Rolandini lainaksi, ja kun hänellä ei ollut muuta hevosta, niin hän sen piti.

— Taaskin tunnen teidät tuossa asiassa: tehän oikeastaan olettekin ruhtinas, ja ruhtinas on vain palvelija.

— Elä aseta minua niin korkealle. Nyt saat pian nähdä, miten sinun ruhtinaasi asuu.

Hän vei Haudouinin kaupunginmuurin vierustalla olevaan pikku asuntoonsa.

— Nyt näet palatsin, — virkkoi Bussy. — Hae nyt asunto itsellesi, niinkuin parhaiden taidat.

— Se käy kyllä laatuun. Minä en tarvitse suurta huonetta. Ja niinkuin tiedätte, voisin minä nukkua vaikka seisoallani, jos niin tarvittaisiin. Siihen olen nyt tarpeeksi väsynyt.

Nyt ystävykset erosivat. Ja Bussy, tyytyväisenä sen johdosta, että Diana ja Remy olivat häntä niin lähellä, nukkui heti.

Varhain seuraavana aamuna kiiruhti Bussy linnaan, käskettyään ensin saattamaan tiedon Remylle, että tämäkin saapuisi sinne. Kreivi oli halukas näkemään hänen korkeutensa ensimäiset aamuhaukottelut saadakseen selville hänen ajatuksensa, jos mahdollista, jo ensi katseista. Herttua heräsi, mutta olisippa saattanut sanoa, että hänellä, samoinkuin veljellään Henrikillä oli nukkuessaan naamari kasvoillaan, niin ettei Bussy tuosta aikaisesta aamutervehdyksestään juuri mitään hyötynyt. Kuitenkin oli hän heti saanut suunnitelluksi suuren joukon tehtäviä, toisen toistaan tärkeämpiä.

Ensinnäkin kävelymatka muurien ulkopuolella linnoitusten tutkimistarkoituksessa. Sitten asukkaitten tarkastus. Senjälkeen käynti asevarastoissa ja määräys kaikenlaisten ampumatarpeitten hankintaan. Sitten seurasi maakunnan verotuksen arvioiminen, jonka tarkoituksena olisi asettaa ruhtinaan hyville ja uskollisille alamaisille pieni lisävero hänen korkeutensa rahavarojen kartuttamiseksi. Ja viimeksi kirjeiden kirjoittaminen. Bussy kuitenkin tiesi, ettei tähän viimeiseen kohtaan tarvinnut sentään panna kovin suurta huomiota, sillä Anjoun herttua hyvin harvoin kirjoitteli kirjeitä.

— Vai niin, vai olet sinä jo täällä? — sanoi herttua herättyään.

— Olen armollinen herra. En ole voinut nukkua. Teidän korkeutenne edut ovat yhtämittaa painaneet mieltäni. Mutta mitä me nyt aamulla kaikkein ensiksi teemme? Mitä teidän korkeutenne sanoisi metsästysretkestä?

— Kuinka! Sinä väität koko yön ajatelleesi minun asioitani, ja tuloksena tästä valvomisestasi ja miettimisestäsi ehdottelet nyt minulle metsästysretkeä? Mitä se merkitsee?

— Se on kyllä totta. Sitäpaitsi ei meillä ole ajokoiria.

— Eikä ylihovijahtimestariakaan, — huomautti prinssi.

— Sepä juuri tekisikin metsästyksen hauskemmaksi.

— Minä en sano samalla tavalla. Omasta puolestani kaipaan häntä.

Herttua lausui nuo sanat äänenpainolla, jonka tarkoituksen Bussy hyvin käsitti.

— Tuo arvon mies, teidän korkeutenne ystävä, ei kuitenkaan liene ollut teidän pelastumistanne avustamassa.

Herttua hymyili ja Bussy lisäsi:

— Ahaa! Minä tunnen tuon hienon hymyn. Se ennustaa onnettomuutta. Varokoon Monsoreau itseään!

— Sinäkö siis kannat kaunaa häntä kohtaan?

— Mitä varten sitä tekisin?

— Syystä että hän on ystäväni.

— Minä päinvastoin häntä siinä tapauksessa säälin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Nähkääs, kuta korkeammalle teidän korkeutenne antaa hänen nousta, sitä alemmaksi hän putoo, kun lankeemuksen päivä kerran tulee.

— Kas, kun sinä olet tänään hyvällä tuulella! Mutta minä kuitenkin pysyn mielipiteessäni, nimittäin että Monsoreau olisi nyt täällä ollut meille hyödyksi.

— Kuinka niin?

— Koska hänellä on maatiloja täällä ympäristöllä.

— Hänelläkö?

— Hänellä tai hänen vaimollaan.

Bussy puri huultaan. Herttua johti keskustelun siihen kohtaan, josta tuon jalon kreivin oli edellisenä iltana ollut niin vaikea selviytyä.

— Niinkö teidän korkeutenne luulee? — kysyi hän viimein.

— Tietysti. Méridor on kolmen liöön päässä Angersista. Senhän tiennet parhaiten sinä, joka toit sieltä luokseni vanhan paroonin.

Bussy katsoi täytyvänsä pitää varansa, jottei paljastaisi itseään.

— Minä saatoin hänet teidän korkeutenne luo, — virkkoi hän, — kun hän sitä minulta pyysi ja rukoili… Muuten ei minun palvelukseni häntä paljoakaan hyödyttänyt.

— Kuulehan! Minulle pälkähtää jotain päähäni. Monsoreau on voittanut ensi pelin, mutta sinä olet voittava toisen.

— Mitä teidän korkeutenne tarkoittaa?

— Se on ihan yksinkertainen juttu. Sinähän tunnet minut, Bussy?

— Se onnettomuus on tullut osakseni, armollinen herra.

— Luuletko sinä minua sellaiseksi mieheksi, joka kostamatta voin sietää loukkausta?

— Se riippuu asianhaaroista.

Herttua hymyili vieläkin inhottavammin kuin äsken, puri huultaan ja nyökäytti Bussylle päätään.

— Selittäkää tarkemmin, armollinen herra!

— No niin! Ylihovijahtimestari on varastanut minulta nuoren tytön, jota minä rakastin, tehdäkseen hänet vaimokseen. Minä vuorostani tahdon nyt varastaa häneltä hänen vaimonsa, tehdäkseni hänestä itselleni rakastajattaren.

Bussy koetti hymyillä, mutta siitä hymyilystä syntyi vain irvistys.

— Varastaisitteko hänen vaimonsa? - mutisi hän.

— Minusta ei mikään ole sen helpompaa, — sanoi herttua. — Hän on nyt palannut isänsä luo. Sinun kertomuksesi mukaan hän halveksii miestään. Minulla siis ehkä voisi olla syytä otaksua, että hän pitäisi minua Monsoreauta parempana, varsinkin jos minä lupaan hänelle… sitä mitä aion.

— Mitä aikoo hänen korkeutensa hänelle luvata?

— Tehdä hänet vapaaksi miehestään.

No, miksi ette tehnyt sitä heti? — oli Bussy huudahtamaisillaan. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi sensijaan: Tekisikö teidän korkeutenne todellakin niin kauniin teon?

— Saathan nähdä. Joka tapauksessa aion käydä Méridorissa.

— Rohkenisitteko sen tehdä?

— Miksi en?

— Haluaisitteko näyttäytyä tuolle vanhalle paroonille, jonka hylkäisitte, vaikka ensin olitte minulle luvannut…

— Minulla on mainio selitys käytettävissäni.

— Mistä pirusta te aina niitä löydätte?

— Minä sanon hänelle näin: en ole tahtonut purkaa avioliittoa, sillä Monsoreau, joka tiesi, että te olitte liigan pää-asiamiehiä ja että minä olin sen päällikkö, oli uhannut ilmiantaa meidät kummatkin kuninkaalle.

— Onko tuo teidän korkeutenne omaa sepittämää?

— Ei se ole kokonaan mielikuvitusta, se minun täytyy tunnustaa.

— Siinä tapauksessa minä käsitän.

— Käsität, niinkö sanot? — tokasi herttua, käsittäen väärin Bussyn sanojen tarkoituksen.

— Niin.

— Minä kuvittelen hänelle asiat siinä valossa, — jatkoi herttua, — että minä, naittaessani hänen tyttärensä, pelastin hänen oman henkensä.

— Mainiosti keksitty!

— Eiköpähän olekin? Mutta käskeppä varustamaan hevoset kuntoon, niin me ratsastamme katsomaan, miten tuo vanha kunnonmies Méridorissa jaksaa.

— Heti! — vastasi Bussy, ollen miltei pois suunniltaan.

— Anteeksi, armollinen herra, sanoi hän ovelle ehdittyään, — kuinka monta hevosta on varattava?

— Neljä tai viisi, kuten haluat.

— Jos jätätte asian minun ratkaistavakseni, niin käsken minä varaamaan sata.

— Hyv'on. Sano sitten sata, — virkkoi prinssi hämmästyneenä. — Mutta mitä varten tarvittaisiin niin monta?

— Että meillä päällekarkauksen sattuessa olisi viisikolmatta käytettävinämme.

Herttua hätkähti ja toisti:

— Päällekarkauksen sattuessa?

— Niin. Olen kuullut puhuttavan, — vastasi Bussy, — että seutu on hyvin metsäistä, enkä lainkaan oudoksuisi, jos siellä teidän päällenne hyökättäisiin.

— Luuletko niin?

— Teidän korkeutenne tietää, ettei todellinen rohkeus halveksi varovaisuutta.

Herttua kävi miettiväiseksi.

— Minä siis ehkä käsken järjestämään kuntoon sataviisikymmentä, — virkkoi Bussy ja siirtyi lähemmäksi ovea.

— Odotahan hetkinen!

— Mitä teidän korkeutenne käskee?

— Luuletteko, että minä olen turvassa täällä Angersissa, Bussy?

— Tietysti, sillä vaikka kaupunki ei olekkaan kovin suuri, on se kuitenkin lujasti linnoitettu.

— Kyllä, hyvin linnoitettu. Mutta kuitenkin se voi olla huonosti puolustettu. Niin urhoollinen kuin oletkin, et sittenkään voi olla kuin yhdessä paikassa samalla kertaa.

— Se on kyllä uskottavaa.

— Ellen minä ole turvassa täällä kaupungissa, enkä minä tietysti ole, kun kerran Bussy sitä epäilee…

— Mutta enhän minä ole sanonut epäileväni, armollinen herra.

— Hyvä, hyvä! Ellen minä vielä ole täällä turvassa, niin tahdon tulla turvatuksi heti.

— Hyvin puhuttu, armollinen herra.

— Minä tarkastan linnan ja varustan sen lujaksi.

— Olette oikeassa, armollinen herra, lujat varustukset…

Bussy sammalsi. Hänen tapansa ei ollut osottaa pelkuruutta eikä hän löytänyt sanoja, kun oli puhe varovaisuustoimenpiteistä.

— Ja vieläkin muuan seikka johtuu mieleeni.

— Tänä aamuna syttyy runsaasti kauniita ajatuksia, armollinen herra.

— Minä kutsutankin Méridorin perheen tänne.

— Teidän korkeutenne. Teillä on totisesti tänään erinomaisesti hienostunut kyky laatia ehdotuksia, joiden täytyy hämmästyttää… Mutta nyt meidän on riennettävä linnaan.

Prinssi huusi palvelijoitaan, sillä hän tahtoi nousta pukeutumaan. Bussy käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Eräästä ulommaisesta huoneesta hän löysikin etsimänsä Haudouinin. Kreivi vei hänet herttuan virkahuoneeseen, kirjoitti siellä muutamia sanoja, riensi sitten puutarhaan, poimi sieltä ruusuja kukkavihoksi, kääri kirjeen vihon ympärille, pyörähti talliin, satuloi Rolandin, pisti kukkavihon Remyn käteen ja käski hänen nousta hevosen selkään. Sitten hän saattoi Remyn kaupungin ulkopuolelle, ja muuatta polkua osottaen, sanoi tälle:

— Anna nyt Rolandin mennä, mihin se tahtoo. Polun päässä tulee metsä, sieltä löydät puiston, jonka ympärillä on muuri, ja siinä kohdassa muurin ulkopuolella, johon Roland pysähtyy, heität sinä tämän kukkavihon muurin yli.

Kirjelappu oli näin kuuluva: "Odotettu ei saavu, sillä hän, jota ei odotettu, on saapunut ja on vaarallisempi kuin milloinkaan ennen syystä että hän yhäkin rakastaa. Tutki silmin ja sydämin kaikki se, mikä tässä paperissa näkymättömänä piilee".

Remy jätti Rolandin suitset höllälle, ja hepo kiisi täyttä neliä Méridoriin. Bussy palasi takaisin palatsiin. Prinssi oli jo ehtinyt pukeutua.

Puoli tuntia ratsastettuaan pysähtyi Remy erään puolittain sortuneen muurin luo, jolla kasvoi muurivihreää ja jota tuuheat tammet varjostivat. Siinä hän kääri kirjelipun tiukemmin kukkavihon ympärille ja "halloota" voimakkaasti huutaen heitti vihon muurin yli.

Hiljainen huudahdus kuului muurin toiselta puolen, ja siitä Remy ymmärsi, että kukat ja kirje olivat joutuneet oikeisiin käsiin. Ja kun hänellä ei enää ollut mitään muuta tekemistä, sillä muita määräyksiä ei hänelle oltu annettu, palasi hän takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Bussy tarkasteli sillävälin prinssin seurassa linnaa. Remy tapasi hänet juuri kun hän oli tarkastamassa muuatta maanalaista käytävää, joka johti eräälle salaportille.

— No, mitäpä tiedät? — kysyi hän kirjeenkantajaltaan. — Mitä olet nähnyt? Mitä olet kuullut? Mitä olet tehnyt?

— Olen nähnyt muurin, kuullut huudon ja ratsastanut seitsemän liöötä, — vastasi Remy lyhyesti oikean spartalaisen tavoin.

21.

Roland.

Herttuan ystävät ja seuralaiset Antraguet, Ribeirac ja Livarot saapuivat muutaman päivän perästä Parisista Angersiin, jouduttuaan ensin kaupungin portilla Angersin hyvien porvarien kanssa vähemmän miellyttävään käsirysyyn, josta heidän ehkä olisi ollut vaikea suoriutua ilman prinssin ja Bussyn väliintuloa.

Näiden ystäväinsä seurassa saattoi nyt Anjoun herttua toimeenpanna perinpohjaisia tarkastuksia yltympäri koko linnoituksen. Ratsastellessaan oli hänellä aina seuralaisinaan nuo kolme niin odottamatta saapunutta ystävää, joille Angersin porvarit olivat ylen ylpeileviä, vaikkakaan vertailu heidän ja noiden ratsastustaitoisten aatelismiesten välillä ei suinkaan olisi ollut heille itselleen eduksi.

Eräänä kauniina päivänä saapui sinne juhlallisessa järjestyksessä kaksikymmentäkaksi irtohevosta, kolmekymmentä rahtihevosta ja neljäkymmentä muulia, jotka hevospaareineen, rattaineen ja kuormavankkureineen muodostivat Anjoun herttuan kuormaston. Tämä kaikki tuli kuin taikavoiman kautta Toursista, ja se oli maksanut tuon sievosen summan viisikymmentätuhatta écuta, jotka herttua oli siihen tarkoitukseen määrännyt.

Tunnustettava tosin on, että hevosilla oli satulat, mutta niitä satuloita ei oltu satulasepälle maksettu, ja että raha-arkuissa riippuivat mahtavat lukot, mutta itse arkut olivat tyhjät. Tämä viimeksimainittu seikka oli kuitenkin prinssille kunniaksi, sillä hän olisi voinut täyttää arkut pakkoveroilla. Mutta prinssin luonne ei sallinut julkista ottamista. Hän piti parempana ottaa salaa. Kaikesta huolimatta tuo kulkue teki Angersin kaupungissa mahtavan vaikutuksen.

Ruhtinaan uskotut kantoivat heti raha-arkut säiliöön, sillä tarvittiinhan toki luotettavia henkilöitä kuljettamaan olemattomia summia. Sitten sulettiin linnanportit uteliaan väkijoukon nenän edessä. Tämän varovaisuustoimenpiteen vuoksi tuli rahvas vakuutetuksi siitä, että prinssi oli tuottanut rahaa ainakin pari miljoonaa, vaikka kysymys päinvastoin koski sitä että kaupungin olisi hankittava vastaava summa noitten arkkujen täytteeksi.

Siitä päivästä alkaen vahvistui myös huhu Anjoun herttuan rikkaudesta. Kautta koko maakunnan puhuttiin pian siitä, että herttua olisi riittävän rikas sotimaan vaikka koko Euroopaa vastaan. Tuo luottamus hänen rahakirstuihinsa kannustaisi myös hyviä porvareja kärsivällisesti kestämään sen uuden veron, jonka herttua ystäväinsä neuvosta aikoi heidän maksettavakseen panna.

Tiet olivat täynnään Anjouhun rientäviä aatelismiehiä, jotka saapuivat vakuuttamaan prinssille alamaista uskollisuuttaan ja tarjoomaan hänelle palvelustaan. Anjoun herttua puolestaan haki alituiseen katseillaan jotain erityistä aarretta. Mutta Bussy onnistui toimenpiteissään, niin etteivät herttuan haeskelut päässeet ulottumaan siihen linnaan asti, jossa, Diana asui.

Anjoun herttuan näin jatkaessa tarkastelujaan ja tutkimuksiaan saapui Monsoreau eräänä päivänä kaupungin portille. Hän oli ratsastanut sinä päivänä kahdeksantoista liöötä, ja hänen hevosensa oli väsymyksestä puolikuollut.

Aika, jolloin matkustavainen ei monestikaan ilman vaikeuksia päässyt kaupunkiin, oli jo ohitse. Angerssissa oltiin niin ylpeitä, että sinne kait olisi päästetty vaikka kokonainen pataljoona sveitsiläistä kaartia itse urhoollisen Crillonin johdolla. Herra Monsoreau ilmoitti heti etsivänsä Anjoun herttuaa. Mutta hän ei kuullut edes vartian huutamaa vastausta, sillä hänen hevosensa ei näyttänyt voivan pysyä koivillaan muuten kuin ehkä sen tasapainon avulla, mikä johtui sen omasta nopeasta vauhdista. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hevonen kaatuisi heti pysähdyttyään.

Se pysähtyi tosiaankin palatsin edustalle, mutta Monsoreau oli etevä ratsastaja ja hevonen oli mainiota rotua. Senvuoksi jäivät molemmat seisomaan jaloilleen.

— Missä on Anjoun herttua? — huusi kreivi.

— Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, — vastasi vahtisotilas.

— Saamari! — ärjyi Monsoreau. — Minun asiani olisi ollut mitä tärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?

Siinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa hovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja sukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari nöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä tunnettiin.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — ettekö suvaitse käydä linnaan lepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen korkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen kello kahdeksaa.

— Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on ilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman pian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle hevosta ja opasta?

— Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa, sillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta kun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en tahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen korkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.

— Vai niin, — murahti ylihovijahtimestari. — Eikö täällä sitten olla hyvässä turvassa?

— Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn, Livarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa, mainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun herttuaa. Mutta ymmärrättehän, että…

— Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole niinkään taattua.

— Aivan niin.

— Siinä tapauksessa minä otan tallista hevosen ja koetan hakea käsiini hänen korkeutensa. Voinhan tosiaankin kysellä lähemmin tiellä.

— Kaiken todennäköisyyden mukaan te sillä tavoin tulette löytämään hänen korkeutensa.

Monsoreau siirtyi talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista mitä kauneinta hevosta. Hän silmäili niitä hevostentuntijan katsein.

— Minä otan tuon tummanruskean, — sanoi hän. Satuloikaa se minua varten.

— Se on hänen korkeutensa lempihevonen, Roland. — Sillä hän ratsastelee joka päivä. Hän on saanut sen lahjaksi kreivi Bussyltä, eikä se nyt olisi tässä tallissa ollutkaan ellei hänen korkeutensa tänään koettelisi uusia, Toursista saamiaan hevosia.

— Näyttää siis siltä, että minäkin osaisin hevosia arvostella.

Minuutissa oli Roland satuloitu ja Monsoreaun kreivi sen selässä.

— Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua alaspäin, — sanoi hovimestari.

Kun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle suunnalle, virkkoi hän:

— Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!

Kehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä oikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla päätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.

— Huomaanpa tosiaankin, — mutisi Monsoreau, — ettei sinua ole turhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat tien, niin juokseppa vaan!

Hän heitti ohjat Rolandin kaulalle.

Ulkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin harkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi vasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.

— Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? — kysyi Monsoreau.

— Olen, herra, — vastasi mies. — Tuolla kauvempana ne kohtasin.

Hän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.

— Juoksehan, Roland, juokse, — virkahti silloin ylihovijahtimestari hevoselleen. Se alkoikin heti ravata.

Hevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi äkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja jonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau arveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan asiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.

Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.

— Mitä nyt! — puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. — Tämähän näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?

Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.

— Ho hoo! — murahti hän. — Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?

Monsoreau hymyili pirullista hymyä.

Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin varmana.

Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen Méridorin puiston laidasta.

— Ahaa! — virkkoi ylihovijahtimestari. — Rolandilla tuntuu olevan siellä tuttuja.

Äkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.

— Täällä on joku ihminen, — sanoi Monsoreau kalveten.

22.

Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.

Monsoreaun kreiviä kohtasi toinen yllätys toisensa perästä. Méridorin muuri, jonka luo hän oli joutunut kuin jonkin taikavoiman vaikutuksesta; hevoset, jotka hörhöttivät toisilleen kuin vanhat tutut kuunapäivänä: tuossa kaikessa oli epäilemättä jotain sellaista, mikä olisi saanut vähemmänkin epäluuloisen miettiväiseksi.

Lähemmäksi tultuaan, ja se tapahtui, kuten arvata sopii, varsin joutuisasti, huomasi hän muurin siltä kohdalta olevan melkoista matalamman. Ihmisjalkain askeleet näyttivät muodostaneen kuin raput kivien lomiin, ja äskentaitettuja lehviä siellä täällä oksilla.

Yhden ainoan kerran silmättyään huomasi kreivi kaiken, ja kokonaisvaikutuksesta hän alkoi eritellä yksityiskohtia.

Hevosta oli ensin tarkastettava, ja se tapahtuikin. Vieraalla hevosella oli hopeallakirjailtu satulavaippa, jonka toisessa kulmassa oli kirjaimet F. ja A.

Ei siis mitään epäilystä enää. Hevonen oli prinssin, sillä nuo nimikirjaimethan tarkoittivat Frans Anjoulaista.

Sen huomattuaan muuttuivat kreivin epäilykset todelliseksi peloksi. Herttua siis oli lähtenyt tälle suunnalle. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän tuli tänne usein, koskapa, tuota muurin viereen kiinnipantua hevosta lukuunottamatta, myöskin Roland tunsi tien.

Ja kun kerran kohtalo oli johdattanut hänet näille jäljille, päätti Monsoreau seurata niitä loppuun asti. Se soveltui muutenkin hänen tapoihinsa sekä ylihovijahtimestarina että mustasukkaisena aviomiehenä.

Mutta niin kauvan kuin hän viipyisi muurin ulkopuolella, ei hän tietystikään saisi mitään nähdä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa tuon toisen hevosen viereen ja alkoi sitten reippaasti kiivetä muurille.

Monsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi sinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa kuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen tarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin viidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän käsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden edessä.

Onnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri suurella jyrinällä maahan.

Sen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot jäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet Monsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus. Heti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi päättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset. Huudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut Dianan äänen.

Raivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä tunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.

Mutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston hiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei pienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.

Mitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi helposti kohdata asiaankuulumattomiakin.

Monsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi kyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa liiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi välttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli. Sillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se ei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto herttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi syyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja veisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle kuuluvan hevosen mukanaan.

Siitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi taas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan hevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli hänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen häntä itseään.

Kiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan kätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt malttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan, jotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä huolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan asti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen saapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus risteili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi kaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on ratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi kukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita kohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.

Hän tekisi vahtisotilaalle muutamia kysymyksiä, mutta tämä oli juuri äsken tullut vartiopaikalleen, eikä tiennyt mitään. Monsoreau meni päävahtiin hankkimaan tietoja. Äsken vapaaksi päässyt vahtisotilas oli noin pari tuntia sitten nähnyt hevosen tulevan ilman ratsastajaa ja menevän linnaan. Vahtisotilas oli ajatellut, että ratsastajalle oli jotain tapahtunut ja että viisas eläin senvuoksi yksinään palasi takaisin.

Monsoreau löi kädellään otsaansa. Oli siis selvää, ettei hän saisi mitään tietää. Hän läksi nyt palatsiin.

Siellä oli reilua elämää, paljo melua ja ylenmäärin iloa. Ikkunat säteilivät kuin auringot, keittiöt hehkuivat kuin sulatusuunit. Ja sieltä hulmahti paistettujen metsänotusten ja muitten herkkujen suloinen tuoksu.

Portti oli jo kuitenkin sulettu. Kreivi huusi portinvartiaa ja sanoi nimensä, mutta tämä ei tahtonut häntä tuntea.

— Te olitte äsken suora, ja nyt te olette kumarainen, — sanoi hän.

— Se johtuu väsymyksestä.

— Te olitte kalpea, mutta nyt te punotatte.

— Kuumuus on siihen syynä.

— Äsken te ratsastitte, mutta nyt tulette jalan takaisin.

— Se tapahtuu sentähden, että hevoseni säikähti, heitti minut satulasta ja juoksi yksin kotiin. Ettekö ole nähnyt hevosta?

— Olen kylläkin.

— Menkää kuitenkin ilmoittamaan hovimestarille.

Portinvartija meni. Hovimestari saapui kohta ja tunsi heti Monsoreaun.

— Mistä herra kreivi tulee tuollaisessa tilassa? — kysyi hän.

Monsoreau toisti äskeisen tarinansa.

— Me kävimme hyvin levottomiksi, — sanoi hovimestari, — huomatessamme hevosen palaavan takaisin ilman ratsastajaa. Etenkin oli levoton hänen korkeutensa, jolle minulla oli kunnia ilmoittaa teidän saapumisestanne.

— Aah! Vai oli hänen korkeutensa levoton, sanotte te?

— Hyvin levoton. Ja hän on käskenyt saattamaan teidät hänen luokseen heti kun olette saapunut.

— Hyvä on. Tahdon vain ensin käydä tallissa katsomassa, onko mitään vahinkoa tapahtunut hänen korkeutensa hevoselle.

Monsoreau riensi talliin. Hän tapasi ymmärtäväisen Rolandin samasta paikasta, josta oli sen ottanutkin. Se söi mitä parhaimmalla ruokahalulla.

Viitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se uutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi, suuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.

Prinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan upeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He olivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja höystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen hienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää anjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt lasiaan tyhjentää.

— Hovi on nyt täydellinen, — sanoi Antraguet punottavana kuin nuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, — täydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.

— Eipäs, eipäs! — puuttui puheeseen Ribeirac. — Meiltä puuttuu ylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen korkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen mitään.

— Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, — virkkoi Livarot, — samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra Monsoreau.

Herttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin saapumisesta.

Livarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin hymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun kreivi astui sisälle.

— No, siinä mies, missä mainitaan, — lausui herttua. — Te näette, että onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille sen, jota toivomme.

Monsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin tavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.

— Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, — sanoi herttua, osottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.

— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — minä olen hyvin nälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt. Mutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän korkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.

— Te kai tulette Parisista, vai kuinka?

— Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.

— Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia ja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:

— Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä päivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.

Herttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan iloiseksi.

— Hyvä! — sanoi hän. — Minä kiitän teitä, herra Monsoreau! Tänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen palvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.

Ylihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin keskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti Méridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä ympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa oli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä huokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.

— Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, — virkkoi prinssi. — Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.

— Neuvo on hyvä, kautta kunniani, — sanoi Livarot. Ellette sitä seuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.

— Anteeksi, armollinen herra, — selitti Monsoreau, päätään kohottaen, — minä todellakin olen väsymyksestä nääntymäisilläni.

— Juokaa, kreivi, — neuvoi Antraguet. — Ei mikään poista väsymystä niin hyvin kuin viini.

— Sitäpaitsi, — murahti Monsoreau, — ihminen juodessaan unohtaa.

— Ooh! — huudahti Livarot. — Eihän hänestä enää ole mihinkään! Katsokaas vaan, hyvät herrat, hänen lasinsa on vielä täysi.

— Terveydeksenne, kreivi! — esitti Ribeirac lasiaan kohottaen.

Monsoreaun oli pakko vastata tervehdykseen ja hän tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella.

— Hän juo joka tapauksessa varsin kelvollisesti. Katsokaahan vaan, armollinen herra, — huomautti Antraguet.

— Niinpä kyllä, — vastasi prinssi, koettaen saada selville kreivin sydämen ajatuksia.

— Teidän pitää järjestää meille kunnon metsästysretki, kreivi, — pyysi Ribeirac. — Tehän tunnette nämä seudut.

— Teillä on täällä metsästyspalveluskuntaa ja metsiä, — huomautti Livarot.

— Ja myöskin vaimo, — jatkoi Antraguet.

— Niin, — toisti kreivi koneellisesti, — minulla on jahtiväkeä, metsiä ja vaimo. Kyllä, hyvät herrat, totta se on.

— Järjestäkääpä meille villisianmetsästys, kreivi, — sanoi prinssi.

— Minä koetan, armollinen herra.

— Mitä hittoa! — huudahti muuan anjoulainen ylimys. — Te kostatte! Olipa se kaunis vastaus, vaikka metsä vilisee villisikoja täynnään. Jos minä menisin metsästämään Méridorin puoleisiin metsiin, niin sitoutuisin viidessä minuutissa ajamaan esille kymmenen kappaletta.

Monsoreau kalpeni. Hän ajatteli hänkin Méridorin puoleisia metsiä.

— Niin, niin, huomenna, huomenna! — huusivat ylimykset yhteen ääneen.

— Tahdotteko järjestää meille metsästyksen huomenna, Monsoreau? — kysyi herttua.

— Olen aina valmis noudattamaan teidän korkeutenne käskyjä, vastasi Monsoreau. — Mutta, niinkuin teidän korkeutenne jo äsken suvaitsi huomauttaa, minä olen liian väsynyt johtamaan metsästystä huomenna. Sitäpaitsi pitäisi minun saada hieman tutkia seutuja.

— Ja täytyyhän hänen, saamari vieköön, saada tavata vaimoaankin! — huomautti herttua muhoisasti. Ja siitä tuo miesparka yhä enemmän lujittui vakaumuksessaan, että juuri herttua oli hänen kilpailijansa.

— Myönnetään! Myönnetään! — huusivat iloisesti nuoret miehet.

— Ja nyt, ylihovijahtimestari, — sanoi herttua, — on teidän aika lähteä nukkumaan.

23.

Saint-Luc'in kiitollisuus

Seuraavana päivänä nousi Monsoreaun kreivi verraten varhain ylös ja meni linnanpihalle. Hän halusi saada käsiinsä sen tallirengin, joka jo oli tehnyt hänelle eräitä palveluksia, ja, jos mahdollista, saada tältä joitakin tarkempia tietoja Rolandista.

Kreivin toivomus toteutui. Upeassa tallissa hän tapasi tarkoittamansa tallirengin.

— Kuulkaahan, ystäväni! Onko tavallista, että hänen korkeutensa hevoset palaavat yksin talliin? Koulitaanko ne siihen?

— Ei, herra kreivi, — vastasi tallirenki. — Minkä johdosta teidän armonne kysyy sitä?

— Nähkääs, minä ajattelen Rolandia.

— Niin, se tuli eilen yksin takaisin. Eikä se minua lainkaan ihmetytä, sillä Roland on harvinaisen älykäs eläin.

— On kyllä, — virkkoi Monsoreau, — sen olen huomannut minäkin. Onko sille sattunut ennenkin sellaista?

— Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa, joka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.

— Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, — sanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään, saattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen selästä, — sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja kuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä ratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä paikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli varastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt minulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.

— Se tuli yksinään kotia.

— Merkillistä se oli, — jatkoi Monsoreau. — Ratsastaako siis hänen korkeutensa usein tällä hevosella?

— Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet hevoset saapuivat.

— Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?

— Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.

— Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen, jolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?

— Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla, joka on tuolla.

— Eikö prinssin seurueessakaan ollut ketään, jonka olisi ratsastanut mainitsemani näköisellä hevosella?

— En tunne ketään sellaisen hevosen omistajaa.

— Vai niin, — murahti Monsoreau kärsimättömästi. — Kiitos tiedonannosta. Satuloikaa nyt Roland minulle.

Kun se oli tehty, kysyi kreivi:

— Kuinka paljo saat palkkaa vuodessa?

— Kaksikymmentä écuta, herra kreivi.

— Haluatko ansaita kymmenen vuosipalkkaasi yhtenä ainoana päivänä?

— Tietysti sitä haluaisin, — vastasi mies. — Mutta kuinka se kävisi päinsä?

— Ota selvä siitä, kuka ratsasti eilen ruskealla hevosella, jolla oli valkeat jalat ja otsassa tähti.

— Ah, herra kreivi, se mitä pyydätte on sangen vaikeata. Hänen korkeutensa luona käy niin monta vierasta.

— Käy kylläkin, mutta kaksisataa écuta on sekin verrattain kaunis summa.

— Tietysti, herra kreivi. Minä lupaankin tehdä parastani.

— Hyvä on, — sanoi kreivi. — Tässä saat heti kymmenen écuta.

— Paljo kiitoksia, herra kreivi!

— Sano nyt prinssille, että minä olen lähtenyt linnasta järjestämään hänen määräämäänsä metsästystä.

Tuskin oli kreivi saanut tämän sanotuksi, kun kolmaskin henkilö ilmestyi talliin.

— Herra Bussy! — huudahti kreivi.

— Aah! Hyvää päivää, kreivi Monsoreau! Te täällä Anjoussa? Sepä ihme!

— Ja teidänhän sanottiin olevan sairaana!

— Sairas minä todella olenkin, — vastasi Bussy. — Lääkäri on määrännyt minun olemaan yhdessä kohden, enkä minä kahdeksaan päivään ole uskaltanut poistua kaupungista. Ahaa! Aiotteko ratsastaa Rolandilla? Sen hevosen minä myin hänen korkeudelleen. Ja hän mieltyi siihen niin, että käyttää sitä miltei joka päivä.

Monsoreau kalpeni.

— Niin — virkahti hän, — se on minusta varsin luonnollista, sillä Roland on kelpo eläin.

— Ette erehtynyt, kun valitsitte heti sen hevosen, — huomautti Bussy.

— Emme me tänään ensi kertaa tee toistemme tuttavuutta. Minä ratsastin sillä jo eilen.

— Anteeksi, — jatkoi Bussy. — Te puhuitte äsken metsästyksen järjestämisestä.

— Prinssi haluaa saada hirven.

— Miltä suunnalta aiotte sen saada käsiinne?

— Méridorista päin.

— Hm! Vai niin! — murahti Bussy, ja hän nyt vuorostaan kalpeni.

— Ettekö lähde minun mukaani? — kysyi Monsoreau.

— Tuhannen kiitoksia, mutta en voi! Menen kotiin lepäämään. Minusta tuntuu siltä kuin palaisi kuume uudelleen.

— Ahaa! Onpa tämä kaunista! — kuului samassa kirkas ääni huutavan ovelta. — Kreivi Bussy on siis minun luvattani noussut ylös.

— Voi, Haudouin! — virkahti Bussy. — Nyt minä ihan varmasti saan nuhteita! Jääkää hyvästi, kreivi.

Bussy ja lääkäri poistuivat.

— Mikä teidän on? — kysyi Haudouin. — Te olette niin kalpea, että voisinpa melkein luulla teitä sairaaksi.

— Tiedättekö, mihin hän aikoo mennä? — kysyi Bussy.

— En.

— Hän aikoo lähteä Méridoriin. Hyvä jumala! Mitähän tästä tulee?

— Kreivitär kieltää.

— Mutta Monsoreau näki meidät.

— Kreivitär kuvittelee hänelle, että hän näki väärin.

— Siihen ei Dianalla ole voimaa.

— Ooh, kreivi! Te tunnette ehkä liian vähän naisia.

— Remy, minua aavistuttaa, että se pyöveli vielä toimeenpanee jonkin surullisen näytelmän Méridorissa. Minun kai sittenkin olisi pitänyt mennä hänen mukanaan, kun hän sitä kerran minulle ehdotteli. Silloin olisin voinut olla Dianalle avuksi.

— Kreivitär selviytyy kyllä ilman apuakin, kuten jo olen sanonut, ja sitä mieltä olen edelleenkin. Ja meidän on välttämättä tehtävä samoin. Miksi te menitte ulos vastoin selviä määräyksiä?

— Olin liian levoton. En voinut kestää.

Monsoreaulla oli omat syynsä ottaakseen uudelleen Rolandin. Hän tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, johtuiko se sattumasta vaiko totutusta tavasta, että tuo älykäs eläin oli kuljettanut hänet aina puiston muurille saakka. Hän tietysti antoi Rolandin mennä sinne, minne se halusi. Ja hevonen kulkikin ratsastajan odotuksen mukaisesti. He lähestyivät nopeasti Méridoria, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin kreivi oli päässyt muurin juurelle samaan paikkaan, mihin edellisenäkin iltana oli joutunut.

Nyt siellä kuitenkin oli ihan hiljaista. Ei mitään hirnuntaa kuulunut eikä mitään muuta hevosta näkynyt.

Monsoreaun kreivi hyppäsi alas satulasta. Mutta ettei hänen ainakaan tällä kertaa tarvitsisi palata jalkaisin takaisin, kääri hän ohjat kätensä ympärille ja kiipesi muurille. Kaikki oli hiljaista niin hyvin muurin sisä- kuin ulkopuolellakin.

Kreivi huomasi tarkoituksettomaksi vainuta ihmisiä, jotka tiesivät tulleensa huomatuiksi, ja jotka, epäilemättä pelästyneinä hänen eilisiltaisesta näkemisestään, olivat keskeyttäneet kohtaamistilaisuutensa tai olivat siihen tarkoitukseen valinneet jonkin toisen paikan. Hän nousi senvuoksi uudelleen ratsunsa selkään ja saapui pian Méridorin linnan portille.

Vanha parooni puuhaili koiriensa parissa kreivin ratsastaessa laskusillan yli. Hän huomasi vävynsä ja otti hänet vastaan asiaankuuluvan kohteliaasti.

Diaana istui erään tuuhean puun varjossa ja luki. Gertrud nypläili jotain koruompelusta hänen vieressään.

Paroonia tervehdittyään huomasi kreivi Dianan. Hän laskeutui alas hevosen selästä ja tuli häntä lähemmäksi. Diana nousi ylös, astui kolme askelta kreiviä kohti ja tervehti syvään kumartaen.

Miten rauhallinen tai oikeammin sanoen, mikä teeskentelijä! — mumisi kreivi itsekseen. — Voi, minkälaisen myrskynhän minä nostatankin tässä hiljaisessa ilmapiirissä!

Muuan palvelija tuli saapuville. Ylihovijahtimestari jätti suitset hänelle ja kääntyi sitten Dianan puoleen, sanoen:

— Rouvani, minä pyytäisin saada hetkisen puhella kanssanne.

— Varsin mielelläni — vastasi Diana.

— Suvaitsetteko viipyä linnassamme? — kysyi parooni.

Kiitos! Ainakin huomiseen asti.

Parooni poistui nyt huolehtimaan siitä, että hänen vävynsä huone järjestettäisiin kuntoon.

Monsoreau antoi Dianalle merkin istua entiselle paikalleen. Itse istui hän sille tuolille, josta Gertrud juur'ikään oli lähtenyt pois. Hän loi Dianaan katseen, joka olisi voinut saattaa päättäväisimmänkin miehen hämmennyksiin.

— Rouvani, kuka oli puistossa eilen illalla? Diana katseli miestään rauhallisesti.

— Mihin aikaan? — kysyi hän äänellä, josta hänen itsehillitsemiskykynsä oli saanut karkoitetuksi kaiken epävarmuuden.

— Kello kuusi.

— Millä suunnalla?

— Tuolla metsän puolella.

— Se on kai ollut joku tuttuni. Minä en kävellyt sinnepäin.

— Te se olitte, rouvani.

— Kuinka sen tiedätte?

Monsoreau nolostui eikä tiennyt mitä vastata. Mutta pian taas hänen vihansa kuohahti.

— Sanokaa minulle sen miehen nimi.

— Minkä miehen?

— Sen, joka käveli teidän kanssanne.

— Kuinka voin sen sanoa, koska en ole siellä ollutkaan?

— Se olitte te, sanon minä! — huusi Monsoreau ja polki jalallaan maata.

— Te erehdytte, hyvä herra, — vastasi Diana kylmästi.

— Kuinka voitte kieltää asiaa, vaikka minä teidät näin?

— Vai te itse, hyvä herra!

— Niin, rouva, juuri minä itse. Miten kiellättekään, vaikka Méridorissa ei ole ketään muuta naista kuin te?

— Sekin on erehdys, hyvä herra, sillä Jeanne de Brissac on täällä.

— Rouva Saint-Luc'ko?

— Niin, ystävättäreni Saint-Luc.

— Entä herra Saint-Luc?

— Ei jätä vaimoaan, kuten hyvin tiedätte. He ovat menneet naimisiin rakkaudesta, he. Te kai olette nähnyt herra ja rouva Saint-Luc'in.

— Ne eivät olleet herra ja rouva Saint-Luc. Se olitte te, sillä minä teidät täydellisesti tunsin. Sitten siinä vielä oli mies, jota minä en tuntenut, mutta jonka minä olen oppiva tuntemaan, sen vannon.

— Väitättekö siis yhäkin, että minä olin siellä?

— Väitän. Minähän sanon teidät tunteneeni ja kuulleeni teidän huutonne.

— Kun tulette järkiinne, hyvä herra, olen valmis teitä kuulemaan. Mutta nyt katson parhaaksi vetäytyä pois.

— Ette, rouva, — sanoi Monsoreau, tarttuen Dianan käteen, — te jäätte.

— Hyvä herra, tuossa tulevat herra ja rouva Saint-Luc. Toivon, että te heidän läsnäollessaan hillitsette vihaanne.

Saint-Luc ja hänen rouvansa näkyivät tosiaankin tulevan eräällä puistokäytävällä. Heidät oli saanut lähenemään juuri soimaan pantu ruokakello. He tunsivat heti kreivin ja arvattuaan läsnäolollaan päästävänsä Dianan pahasta pälkähästä lähestyivät nopeasti.

Rouva Saint-Luc kumarsi syvään Monsoreaulle. Saint-Luc ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaita sanoja. Sitten tarttui rouva Saint-Luc kreivin käsivarteen, Saint-Luc tarjosi oman käsivartensa Dianalle, ja niin läksivät he ruokasaliin.

Monsoreaun kreivi sai paikan herra ja rouva Saint-Luc'in välissä, ja Diana, ystävättärensä hienotunteisuuden johdosta, Saint-Luc'in ja paroonin keskessä. Keskustelu muodostui ylimalkaiseksi ja kosketteli tietenkin Anjoun herttuan Angersiin saapumista. Monsoreau olisi kyllä mielellään vaihtanut puheenainetta, mutta hän olikin nyt tekemisissä tottuneitten pöytätoverien kanssa. Saint-Luc ei lainkaan kieltäytynyt hänelle vastailemasta. Hän päinvastoin kaikin tavoin imarteli tuota mustasukkaista aviomiestä. Ja Saint-Luc'in puheliaisuuden vuoksi sai Diana olla vaiti.

— Tuo Saint-Luc on narri ja lavertelee kuin kottarainen, — tuumaili kreivi itsekseen. — Hän vielä tavalla tahi toisella ilmaisee minulle sen, mitä haluan tietää.

Monsoreau ei tuntenut Saint-Luc'ia, sillä hän oli saapunut hoviin juuri samoihin aikoihin kuin viimeksimainittu oli poistunut. Ylihovijahtimestari alkoi jutella tuon nuoren miehen kanssa tavalla, joka yhä enemmän rauhoitti Dianaa. Sitäpaitsi heitti Saint-Luc silloin tällöin Monsoreaun kreivittäreen katseita, jotka selvästikin merkitsivät:

— Olkaa rauhallinen! Minulla on muuan suunnitelma tekeillä.

24.

Saint-Luc'in suunnitelma.

Päivällisten päätyttyä tarttui Monsoreau uudelleen ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan ulos linnasta.

— Pidän itseäni enemmän kuin onnellisena tavattuani teidät täällä, minä kun jo etukäteen pelkäsin Méridorin yksinäisyyttä, — puheli hän.

— Ooh! — intti Saint-Luc, — onhan teillä täällä vaimonne! Mitä minuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka erämaassa.

— Kyllä, kyllä, — vastasi Monsoreau ja puri huultaan. — Mutta kuitenkin…

— Mitä tarkoitatte?

— Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.

— Hyvä herra, — vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan kultaisella hammastikulla, — te olette erittäin kohtelias, sillä enhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä kerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana luonto.

— Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.

— Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? — huomautti Saint-Luc. — Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin metsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan vain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun minun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että se tulee verrattain pian tapahtumaan.

— Mistä syystä?

— Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen, tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.

— Onnellinen! Miksi niin?

— Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.

— Ooh! — virkkoi Monsoreau. — Luultavasti en minäkään tule täällä kauvan viipymään.

— Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.

— En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani epäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.

— Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?

— Koska se ei näytä minusta varmalta.

— Ei näytä varmalta! — huudahti Saint Luc kummastuneena. — Aah, minä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?

— En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että täällä Méridorissa käy väliin vieraita.

— Ei käy, kautta kunniani! — vastasi Saint-Luc teeskentelemättä. — Ei ainoatakaan sielua.

— Todellako?

— Siihen saatte luottaa, sillä niin on asianlaita.

— Eikö täällä käy kukaan vieraissakaan.

— Ei ainakaan minun täällä, ollessani ole kukaan käynyt.

— Eikö edes kukaan ylimys Angersin hovista silloin tällöin hiivi tänne hetkiseksi!

— Ei ainoakaan.

— Se on mahdotonta.

— Mutta kumminkin totta.

— Ooh! Te loukkaatte Anjoun aatelisia.

— En tiedä, loukkaanko heitä, mutta en todellakaan ole nähnyt heistä varjoakaan.

— Voi, siinä tapauksessa minä olen väärässä.

— Ihan kokonaan väärässä. Mutta palatkaamme siihen, josta te äsken puhuitte, nimittäin että tämä puisto ei olisi turvallinen. Onko siellä sitten karhuja vai mitä?

— Ooh, ei!

— Entäpä susia?

— Ei niitäkään.

— Varkaitakos?

— Ehkä. Kuulkaahan, herra Saint-Luc, minusta on teidän rouvanne hyvin kaunis. Onko teillä tapana usein kävellä puistossa?

— Varsin usein. Hän rakastaa luontoa, niinkuin minäkin. Mutta miksi teette minulle sellaisen kysymyksen?

— Vain huvin vuoksi. Oletteko te aina hänen seurassaan, kun hän on kävelyllä?

— Aina.

— Melkein aina pitäisi teidän sanoa.

— Mutta mitä te, saamari vieköön, tarkoitatte?

— Ooh, hyvä jumala! En mitään, herra kreivi, taikka en paljo mitään.

— Mutta kuitenkin?

— Nähkääs, minulle on sanottu, että… Mutta lupaattehan, ettette suutu minuun?

— Minä en suutu koskaan.

— Sitäpaitsi ovat tällaiset salaisuudet naineitten miesten kesken tavallisia. Katsokaas, minä olen kuullut, että täällä puistossa olisi nähty muuan mies hiiviskelemässä.

— Mieskö?

— Niin.

— Joka olisi tullut tänne minun vaimoni takia?

— En minä nyt sitä sano.

— Teette väärin, ellette sitä sano, herra kreivi. Sehän on mitä suurimmassa määrin mielenkiintoista. Kuka sitten olisi sellaista nähnyt? Puhukaa! Te siis sanotte sen miehen tulleen tänne vaimoni vuoksi, vai kuinka?

— No niin, jos minä sanon teille totuuden, niin luulenpa, että mies ei ole tullut tänne rouva Saint-Luc'in tähden.

— Kenenkäs tähden?

— Pelkään, että Diana on ollut kysymyksessä.

— Ah! — huokasi Saint-Luc, — siihen minä pikemminkin olisin tyytyväinen?

— Mitä! Soisitteko asian olevan mieluummin siten?

— Epäilemättä, sillä tiedättehän, ettei itsekkäämpiä ihmisiä, kuin aviomiehet, ole olemassa.

— Hm!

— Uskotteko niin, että jokin mies on harhaillut täällä puistossa?

— Usko ei enää riitä. Minä olen sen omin silmin nähnyt.

— Oliko hän yksin?

— Ei, hän oli Dianan seurassa.

— Milloin?

— Eilen illalla.

— Missä?

— Tuolla kauvempana.

Monsoreau näytti kohta paikkaa.

— Ahaa! — virkkoi Saint-Luc, — Muuri on tosiaankin ylen huonossa kunnossa! Minun täytyy ilmoittaa kreiville, että hänen aitauksiansa vahingoitetaan.

— Ketä te epäilette?

— Mistä niin?

— Muurin yli kiipeämisestä tarkoituksella saada puhutella vaimoasi.

Saint-Luc näytti vaipuneen hetkeksi syviin mietteisiin. Ja Monsoreau odotteli hartaasti niiden tulosta.

— Kautta jumalan, — virkkoi Saint-Luc viimeinkin, — minä en tiedä ketään muuta kuin…

— Kuin… kenen?

— Kuin… teidät itsenne, — vastasi Saint-Luc ja katsoi suoraan kreivin silmiin.

— Puhutteko pilaa, herra Saint-Luc? — kysyi kreivi kummastuneena.

— En lainkaan. Avioliittoni alussa menettelin minä itsekin samalla lailla. Miksi ette siis tekin voisi niin tehdä?

— Vai niin. Te ette halua minulle vastata. Myöntäkää se, hyvä ystävä. Elkää pelätkö mitään… minulla on rohkeutta. Auttakaa minua arvaamaan, niin teette minulle äärettömän suuren palveluksen.

Saint-Luc näytti miettivältä.

— Minä en voi arvata ketään muuta kuin teidät itsenne.

— Antaa tuon leikinlaskun jo jäädä, hyvä herra. Ottakaa asia vakavalta kannalta, sillä minä sanon teille, että se tosiaankin on vakava.

— Se muuttaa asian. Mutta tiedättekö, kuinka se mies tänne tulee?

— Hän tulee, saakuri vieköön, tänne hiipimällä.

— Useinko?

— Usein, siitä olen varma. Muurissa näkyy hänen askeltensa jälkiä. Katsokaa itse!

— Niinpä todellakin näkyy.

— Mutta ettekö ole koskaan ennen huomannut näitä?

— Ooh! — virkahti Saint-Luc. — Kyllä minä sitä melkein epäilin.

— No, siinä nyt näette, virkkoi kreivi levottomasti huohottaen.

— Mutta minä en tullut asioita sen pitemmälle ajatelleeksi. Otaksuin, että se olitte ollut te.

— Vaan minäpä sanon teille, että minä se en ollut.

— No, siinä tapauksessa se on ollut joku muu. Ylihovijahtimestari katseli miltei uhkaavasti Saint-Luc'ia. Tämä puolestaan näytti mitä rakastettavimman ja välinpitämättömimmän näköiseltä.

— Haa! — huusi Monsoreau vihastunein katsein, niin että Saint-Luc kohotti päänsä ylös.

— Päähäni pälkähtää jotakin, — sanoi Saint-Luc, — Olisikohan se…

— Sanokaa, mitä ajattelette!

— Olisikohan se Anjoun herttua?

— Sitä samaa minäkin hetkisen ajattelin, — jatkoi Monsoreau. — Mutta minä olen saanut selville, ettei se ole hän.

— Mutta herttua on ylen ovela.

— On kyllä, mutta hän se ei ole.

— Te väitätte aina, ettei mies ole se, joksi minä häntä otaksun, ja kuitenkin tahdotte, että minä sanoisin miehen nimen.

— Tietystikin. Teidän, joka asutte linnassa, pitäisi tietää…

— Malttakaahan! keskeytti Saint-Luc.

— Jokohan nyt osutte oikeaan?

— Minuun iski eräs toinen ajatus. Koska se kerran ei ollut herttua ettekä te, niin olen se tietenkin minä.

— Tekö?

— Niin, miksikäs en?

— Tekö hiiviskelisitte täällä puistossa, vaikka teillä on oikeus oleksia täällä niinkuin haluttaa?

— Miks'ei! Minulla on niin monta päähänpistoa, — vastasi Saint-Luc.

— Olisitteko te lähtenyt karkuun huomattuanne minut muurilla?

— Sellaisen voi tehdä vähemmästäkin syystä.

— Teillä siis oli jotakin luvatonta tekeillä? — jatkoi kreivi ja alkoi tulla kärsimättömäksi.

— Sitä en voi kieltääkään.

— Kun minä nyt tarkemmin ajattelen, niin te teette minusta pilkkaa, — huusi kreivi kalveten, — ja olette tehnyt sitä jo neljännestunnin ajan.

— Te erehdytte, hyvä herra, — selitti Saint-Luc, katsahti kelloonsa ja löi Monsoreauhon katseen, joka sai tämän säpsähtämään, rajusta luonnostaan huolimatta, — te erehdytte, sillä sitä on kestänytkin jo kahdenkymmenen minuutin ajan.

— Mitä, te loukkaatte minua, herra! huudahti kreivi.

— Luuletteko sitten, että ette itse loukkaa minua noilla kiusottavilla kysymyksillänne?

— Aah, nyt minä näenkin selvästi!

— Onpa ihme nähdä selvästi kello kymmenen aikaan aamulla! Mitä te sitten näette? Sanokaa!

— Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen, konnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.

— Mitä nyt! — sanoi Saint-Luc. — Se on minun ystäväni.

— Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.

— Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa itseänne?

— Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! — huudahti kreivi hurjistuneena.

— Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka yhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne! Hyi sentään!

— Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani! — ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot vääristyneinä.

— Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan. Te olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.

Ylihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.

— Ah! — virkahti Saint-Luc. — Painakaa mieleenne, että te itse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne todistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.

— Niin oletkin, raukka! — huusi Monsoreau. — Niin, sänkykamarisuosikki, vedä miekkasi esille!

— Vaivautunette kai siirtymään yli muurin, herra Monsoreau. Sen takana olemme puolueettomalla alueella.

— Mitä minä siitä välitän?

— Mutta minäpä välitän siitä. Minä en tahdo surmata teitä omassa kodissanne.

— Hyvä on! — sanoi Monsoreau ja alkoi kiivetä muurille.

— Varokaa itseänne! Nouskaa varovasti, kreivi. Tuo kivi tuossa näyttää kovin epävarmalta. Sitä on epäilemättä paljo käytetty. Elkää loukatko itseänne! Minä tulisin siitä kovin pahoilleni.

Saint-Luc alkoi nyt vuorostaan kavuta muurin yli.

— No niin, alahan joutua! — huusi Monsoreau, vetäen miekkansa.

— Ja minä kun matkustin tänne maalle huvittelemaan, — murahti itsekseen Saint-Luc. — Onpa tämä hieman omituista huvittelua!

25.

Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta.

Monsoreau odotti Saint-Luc'ia miekka kädessä ja mitä uhkaavammassa asennossa.

— Oletko siellä? — kirkui kreivi.

— Vai niin, — virkahti Saint-Luc. — Te olette valinnut pahimman paikan, teidän selkänne kun on vasten aurinkoa. Mutta elkää siitä häiriytykö.

Monsoreau teki nyt puolikäännöksen.

— No, olkoon menneeksi, — jatkoi Saint-Luc. — Tällä tavoin voin nähdä, mitä teen.

— Minua ei tarvitse säästää, — sanoi Monsoreau, — sillä minä aion käydä päälle, täydellä todella.

— Vai niin! Aiotteko siis ehdottomasti surmata minut?

— Ettäkö väkisin!… Tietysti… Sitä juuri aionkin.

— Ihminen päättää, jumala säätää, — vastasi Saint-Luc ja veti miekkansa hänkin.

— Sinä sanot…

— Minä sanon: Katsokaa tarkoin tuota mätästä, jossa kasvaa valmuja.

— No, entä sitten?

— Minä vain tahdon sanoa, että kaadan teidät sille mättäälle.

Näin sanottuaan asettui hän hymyillen miekkailuasentoon.

Monsoreau heilutteli raivokkaasti miekkaansa ja suuntasi vastustajaansa muutamia varsin hyvin harkittuja iskuja, mutta Saint-Luc ne yhtä taitavasti väisti.

— Kyllä te totta tosiaan, kreivi Monsoreau, — sanoi hän, vastustajansa hyökkäyksiä torjuen, — käyttelette miekkaa hyvin taitavasti, ja kuka hyvänsä muu, paitsi Bussy ja minä, olisi tuosta teidän viime iskustanne kaatunut.

Monsoreau kalpeni huomatessaan, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

— Teitä kaiketi kummastuttaa, — jatkoi Saint-Luc, — kohdatessanne näinkin mukiinmenevän miekkailijan. Mutta se johtuu siitä, että kuningas, jonka tiedätte olevan ylen ystävällisen minua kohtaan, on antanut minulle opetusta miekkailutaidossa ja opettanut minulle muun muassa erään iskun, jonka minä puolestani aivan heti opetan teille. Sanon tämän siltä varalta, että jos te siihen iskuun kuolette, niin saatte jo edeltäpäin tietää kaatuvanne kuninkaan itsensä minulle neuvomasta iskusta, ja sen luulisi olevan teille itselle suureksi kunniaksi.

— Te olette perin hilpeä mies, hyvä herra, — sanoi Monsoreau katkerasti ja valmistautui tähtäämään iskun, joka olisi voinut muurinkin lävistää.

— Ooh! Yleensä tehdään niin hyvin kuin osataan eikä niinkuin halutaan, — vastasi Saint-Luc, heittäytyen sivulle päin ja pakottaen siten vastustajansa tekemään puolikäännöksen. Siten joutui Monsoreau seisomaan päin aurinkoa.

— Kas niin, — jatkoi Saint-Luc. — Nyt te seisotte juuri minun tarkoittamassani paikassa ja voitte odottaa pääsevänne makaamaan sille mättäälle, jonka minä jo teille näytin. Eikö olekin totta, että minä hyvin taidokkaasti valmistelin tätä liikettä? Varsin tyytyväinen olenkin. Äsken teillä ei ollut muuta kuin viisikymmentä mahdollisuutta sadasta tulla surmatuksi, nyt niitä sensijaan on yhdeksänkymmentäyhdeksän.

Ja niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei Monsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta hintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi iskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä sai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella iskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.

— No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, — lausui Saint-Luc. — Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te kaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.

Kreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä sekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja katseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka vähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi piirteiksi.

— Ooh, te olette surmannut minut! — sammalsi kreivi.

— Niin koetin tehdä, — vastasi Saint-Luc. — Mutta kun nyt näen teidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on totta, mutta te olitte urhoollinen.

Hän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:

Jos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä, aatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että haavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa, niin minä hankin sitä teille.

Monsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja kiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.

— Mies parka! — huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. — Voi ystävyyttä! Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!

Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui surkeasti valittaen takaisin.

— No niin, nyt hän on kuollut, — sanoi Saint-Luc. — Häntä ei enää maksa ajatella… Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä joka tapauksessa surmannut ihmisen!

Hän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.

— Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, — virkkoi hän, — mutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.

— Vallan kernaasti, — vastasi Diana. — Minä menen siksi aikaa isäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi miehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.

Nyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.

— Mistä on kysymys? — kysyi Jeanne hilpeästi. — Sinä näytät niin synkältä, rakkaani.

— Sen kyllä itsekin uskon.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Onnettomuus. Luulen, että Monsoreau on kuollut.

— Kuollut! — huudahti Jeanne hyvin käsitettävällä kauhulla.

— Niin ovat asiat.

— Hän, joka juuri äsken oli täällä ja puhui ja näki…

— Niin, sepä juuri olikin syynä hänen kuolemaansa! Hän on nähnyt liian paljo, mutta erittäinkin on hän puhunut liian paljo.

— Saint-Luc, sinä salaat minulta jotakin, — jatkoi Jeanne ja tarttui miehensä käsiin.

— Minä en salaa mitään, sen vakuutan, en edes paikkaa, jossa hän kuoli.

— Missä se sitten tapahtui?

— Tuolla kauvempana muurin takana, samassa paikassa, mihin Bussy tavallisesti sitoi kiinni hevosensa.

— Sinä olet hänet surmannut, Saint-Luc!

— Tietysti. Kukas muu se olisi voinut olla?

— Voi sinua onnetonta!

— Rakas ystävä! Hän haasti minut kaksintaisteluun, hän loukkasi minua, hän veti miekkansa surmatakseen minut.

— Kauheata! Kauheata! Mies parka!

— Hm! Sen kyllä tiesin. Saathan nähdä, että häntä kahdeksan päivän kuluttua kutsutaan "pyhäksi Monsoreauksi".

— Mutta sinähän et nyt enää voi jäädä tänne! — huudahti Jeanne.

— Juuri sitä samaa minä itsekin ajattelin ja senvuoksi kiiruhdin tänne pyytämään sinua, hyvä ystävä, että valmistautuisit matkalle.

— Mutta ei suinkaan hän ole haavoittanut sinua?

— No, vihdoinkin! Kysymys tosin tulee vähän liian myöhään, mutta se kuitenkin tekee sinusta ja minusta sovussaeläjiä. En ole haavoittunut. Olen täysin terve ja reipas. Mutta meidän on matkustettava mahdollisimman pian, sillä ymmärräthän, että asia voi tulla ilmi minä hetkenä hyvänsä.

— Mutta mihin me matkustamme?

— Parisiin.

— Parisiinko? No, mutta entä kuningas?

— Kuningas on jo kyllä unohtanut kaikki entiset. Senjälkeen, kun me toisemme näimme, on ehtinyt tapahtua paljo asioita. Ja jos syttyy sota, mikä on varsin luultavaa, niin on minun paikkani oleva hänen sivullaan. Mutta nyt minun täytyy kirjoittaa muutamia sanoja Bussylle. Kerro sinä sillä välin kaikki tyyni Dianalle.

Saint-Luc riensi huoneeseensa ja kirjoitti vapisevalla kädellä seuraavat rivit!

'Paras ystävä!

Huhun kautta saat tiedon siitä onnettomuudesta, joka on Monsoreaun kreiviä kohdannut. Meillä oli puiston ulkopuolella pieni keskustelu muurin rikkoutumisen syistä sekä sellaisista hevosista, jotka palaavat yksin kotiin. Tämän keskustelun kestäessä kaatui Monsoreaun kreivi muutamalle valmumättäälle niin onnettomasti, että hän heti heitti henkensä.

Uskollinen ystäväsi Saint-Luc.

J.K. Kun tämä ehkä ensi aluksi tuntuu sinusta hieman uskomattomalta, niin tahdon tähän lisätä, että onnettomuuden tapahtuessa oli meillä kummallakin miekka kädessämme. Minä matkustan heti paikalla Parisiin tervehtimään kuningasta'.

Kymmenen minuuttia myöhemmin läksi muuan paroonin palvelija viemään tätä kirjettä Angersiin. Samalla ratsastivat myöskin herra ja rouva Saint-Luc linnasta, jätettyään Dianan ylen alakuloiseksi ja varsinkin neuvottomaksi siitä tavasta, millä hän tuon surullisen jutun ilmoittaisi isälleen.

Kun Saint-Luc ratsasti ohitse, käänsi hän päänsä poispäin.

— Sellaista se on palvelusten tekeminen ystävilleen, — virkkoi Saint-Luc vaimolleen. — Varmaa varmempaakin on, että kaikki ihmiset ovat kiittämättömiä ja ettei ainoakaan ole minua kiitollisempi.

Monsoreaun kreivitär.

26.

Pienet syyt, suuret seuraukset.

Samaan aikaan kun Monsoreau kaatui Saint- Luc'in miekan lävistämänä, saapui leskikuningatar, Medicin Katarina, Angersiin. Hänen vastaanottonsa muodostui jotakuinkin tylyksi. Hän sai kauvan odotella Angersien porttien ulkopuolella. Viimein päästi hänet Bussy eräästä pienestä takaportista. Anjoun herttua oli tekeytynyt sairaaksi eikä mennyt äitiään vastaan. Linnaan päästyään ja herttuan tavattuaan ilmoitti Katarina tulleensa tuomaan kuninkaan rauhantarjousta, kun prinssi ensin, Bussyn kehotuksesta, oli viittaillut siihen suuntaan, että hän pitäisi leskikuningatarta kuninkaan panttivankina.

Bussy oli tämän ensi keskustelun aikana muutamassa herttuan huoneen viereisessä salakäytävässä. Herttua ainoastaan saattoi nähdä hänen silmänsä, kun hän pienestä seinäpaperin aukosta tähtäämillään katseilla tahtoi pitää prinssiä taipumattomana.

Helposti ymmärrettävistä syistä halusi Bussy kostaa, maksoi mitä maksoi. Anjouhun oli jäätävä niin kauvaksi aikaa kuin Monsoreau olisi siellä, sillä siten kävisi pitäminen miestä silmällä ja siten saisi hän myös tilaisuuden tavata Dianaa. Tämä varsin yksinkertainen valtiotaito vaikutti kuitenkin suuressa määrin koko Ranskanmaan kohtaloihin. Pienillä syillä on usein suuret seuraukset.

Siitäpä syystä Bussy silmäniskuin, uhkaavin katsein ja kaikenmoisin elein sai herransa pysymään taipumattoman lujana. Herttua pelkäsi Bussya ja antoi tämän johtaa itseään. Eikä Fransia todellakaan koskaan ennen oltu nähty niin päättäväisenä kuin nyt.

Katarina siis tuli kaikin puolin nujerretuksi ja hän ajattelikin vain kunniakasta peräytymistä, kun vähäpätöinen tapahtuma, joka oli melkein yhtä odottamaton kuin Anjoun herttuan päättäväisyys, tuli hänelle avuksi.

Juuri kun keskustelu äidin ja pojan kesken oli: vilkkaimmillaan, tunsi Bussy äkisti, että joku veti häntä takinliepeestä. Hän katsahti kärsimättömänä taakseen. Siinä seisoi Remy.

Bussy olisi tahtonut puhua, mutta Remy pani sormen suulleen. Sitten hän veti herransa hiljaa viereiseen huoneeseen.

— Mistä on kysymys, Remy? — kysyi kreivi ylen kärsimättömästi. — Miksi häiritset minua näin tärkeänä hetkenä?

— Kirje Méridorista, — kuiskasi Remy.

— Vai Méridorista! Kiitos, Remy, kiitos! Missä on se kirje?

— Kirjeentuoja ei tahdo jättää sitä kenellekään? muulle kuin teille itsellenne.

Remy avasi viereisen huoneen oven ja viittasi sanansaattajan tulemaan sisälle.

— Anna kirje tänne! Minä olen kreivi Bussy.

Samassa pisti hän kultarahan kirjeentuojan kouraan.

— Kreivitärkö antoi teille kirjeen? — jatkoi Bussy.

— Ei, vaan kreivi.

— Mikä kreivi? — kysyi Bussy ja tarkasteli päällekirjoitusta.

— Kreivi Saint-Luc.

— Ahaa!

Bussy oli hieman kalvennut, sillä kuultuaan sanan "kreivi" oli hän luullut kirjeen olevan Monsoreaulta eikä hänen vaimoltaan.

Kreivi kääntyi poispäin lukemaan kirjettä ja salaamaan sitä mielenliikutusta, jota jokainen tuntee saadessaan tärkeän kirjeen, ellei nyt ole mikään Caesar Borgia, Machiavelli, Medicin Katarina tai pääpiru itse.

Bussy oli tosiaankin menetellyt viisaasti kääntyessään poispäin. Sillä tuskin oli hän ehtinyt vilkaista kirjeeseen, kun hän jo sävähti purppuranpunaiseksi.

Kirjeentuoja poistui.

— Katsohan, — virkkoi Bussy, — mitä Saint-Luc on puolestani tehnyt.

Hän ojensi kirjeen Remylle. Tämä silmäili sitä.

— Hyvä on! — sanoi hän. — Tämähän on mainiota. Herra Saint-Luc on itse kohteliaisuus. Eläkööt kaikki ymmärtäväiset ihmiset, jotka pikku sivalluksella kykenevät lähettämään köyhän sieluraukan kiirastuleen!

— Tämähän on ihan uskomatonta!

— Tietysti se tuntuu uskomattomalta, mutta asiaan ei se mitään vaikuta. Nyt on meidän asemamme kokonaan muuttunut.

— Monsoreau kuollut! Voi, sehän tuntuu minusta unennäöltä, Remy! Mitä! Enkö minä siis enää milloinkaan näkisi tuota kummitusta, joka alati on tunkeutunut minun ja onneni väliin? Remy, me kai olemme pettyneet.

— Emme pety lainkaan. Lukekaa kirje! "Hän on kaatunut muutamalle valmumättäälle", — siihen suuntaanhan siinä oli. Ja vieläpä niin ankarasti, että siitä kuoli.

— Mutta siinä tapauksessa ei Diana voi jäädä Méridoriin. Minä en sitä tahdo. Hänen täytyy muuttaa johonkin muuhun paikkaan, jossa hän voi olla kätkössä.

— Pidän Parisia verrattain sopivana siihen, — vastasi Haudouin. — Siellä unohtaa varsin hyvin.

— Olet oikeassa. Hän saa muuttaa takaisin taloonsa Tournellisin kadun varrelle. Jos hänen leskeysaikansa vietämme huomaamattomina, jos onni yleensä voi pysyä huomaamattomana.

— Niin, mutta päästäksemme Parisiin, on rauhan vallittava täällä Anjoussa.

— Siinäkin olet oikeassa. Voi, hyvä Jumala! Miten paljo onkaan aikaa hukkaan kulutettu!

— Tarkoitatte ehkä sitä, että te nousette hevosen selkään ja kiiruhdatte Méridoriin.

— Ei, en minä, vaan sinä. Minun täytyy välttämättä jäädä tänne. Sitäpaitsi olisi minun läsnäoloni sellaisessa tilaisuudessa miltei sopimatonta.

— Mutta miten saan minä häntä tavata? Onko minun mentävä linnaan?

— Ei, mene ensin puistoon. Ehkäpä hän kävelee siellä minun saapumistani odotellen. Ellet tapaa häntä siellä, niin mene vasta sitten sisälle linnaan?

— Mitä pitää minun sanoa hänelle?

— Että minä olen puolihullu ilosta.

Bussy puristi nuoren miehen kättä ja meni sitten entiselle paikalleen käytävään.

Hänen poissaollessaan oli Katarina koettanut saada poikaansa taivutetuksi sopimaan kuninkaan kanssa ja saapumaan takaisiin Parisiin. Hän oli kuninkaan puolesta luvannut Fransille täydellisen anteeksiannon.

— Henkivartiostosi saat itse valita, — kuuli Bussy piilopaikkaansa palattuaan Katarinan sanovan. — Sen vartiostosi päälliköksi saat itse määrätä, kenen haluat, vaikkapa kreivi Bussyn, jos niin tahdot.

— Herttua kävi tämän viimeisen tarjouksen johdosta neuvottomaksi ja vilkaisi Bussyyn päin, otaksuen tämän silmien vihasta säkenöivän. Mutta hän päinvastoin näkikin Bussyn iloisena ja hymyillen nyökäyttävän päätään suostumuksen merkiksi.

— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli hän. — Halusiko Bussy sotaa vain päästäkseen minun henkivartiostoni päälliköksi?

— Pitääkö minun nyt tarjous hyväksyä? — kysyi hän ääneen, ikäänkuin itseltään.

— Pitää, pitää! — vastasi Bussy kaikin mahdollisin merkein.

— Onko minun siis, — jatkoi herttua, — lähdettävä Anjousta ja palattava Parisiin?

— On, on! — vastasi Bussy entiseen tapaan.

— Tietysti on rakas lapseni! — virkkoi Katarina. — Onko sitten niin vaikeata palata Parisiin?

— Minä en, kautta kunniani, ymmärrä tästä vähääkään, mutisi herttua. — Olimme suostuneet siitä, että minä kieltäisin kaiken, ja nyt neuvoo hän minua rauhaan ja ystävyyteen.

— No? — kysyi Katarina tuskallisena. — Millaisen vastauksen annat?

— Minä mietin asiata, äiti, — vastasi herttua, sillä hän toivoi saavansa Bussyltä lähempiä selityksiä. — Ja huomenna…

— Hän taipuu, — ajatteli Katarina. — Nyt olen voittanut taistelun.

— Kun asiata tarkoin punnitaan, — tuumi herttua itsekseen, — niin ehkäpä Bussy sittenkin on oikeassa.

Toisiaan syleiltyään he erkanivat.

27.

Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.

Remy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän oli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi korskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan nähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen hevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan kukkien välissä.

— Mitä! — ajatteli hän. — Olisikohan Saint-Luc lävistänyt Monsoreaun juuri tässä?

Hän tähysteli ympärilleen.

Kymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi hän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.

— Ah! Siinähän Monsoreau onkin! — tuumaili hän. Hän laskeutui satulasta ja kiiruhti kuolleen luo.

— Onpa tämä kummallista, — puheli hän itsekseen. — Tuossa makaa hän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla kauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut sieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse laupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi hänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut silmät auki.

Mutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet silmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen kasvoille.

Remy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän oli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä raaputtaen:

— Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että hän ei ole kuollut.

— Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen polvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai oikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan lähelle kuolleen kasvoja.

— Olen jostakin lukenut, — ajatteli hän, — että kuoleman jälkeen tapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian, aineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen häviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin meitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta onpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen seikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän miekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän varmasti kuollut.

Äkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin käärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.

— Hän ei ole kuollut! — mutisi Remy. — Niin, siinä sinä nyt kauniisti ollaan!

— Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.

— Hän elää, — ajatteli hän, — se on totta, mutta jos minä hänet viimeistään, niin on hän kuollut.

Hän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan katseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.

— Hyi sentään! — mutisi Remy itsekseen. — Hyi, miten kurja ajatus! Jumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä tuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa surmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi sellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.

— Auttakaa! — murahteli Monsoreau. — Auttakaa, minä kuolen!

— Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, — mietti Remy. — Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani. Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän velvollisuuteni lääkärinä.

— Auttakaa! — toisti haavoittunut.

— Apua kyllä saatte, — vastasi Remy.

— Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!

— Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.

— Haudouin! — sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. — Mikä sattuma…?

Niinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa. Kuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.

Remy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut mitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista asiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.

— Mitä varten olette tullut tänne? — kysyi Monsoreau vielä kerran, sillä epäluulo oli valanut häneen voimia.

— No, saakuri! Koska tuolla jonkun matkan päässä kohtasin Saint-Luc'in ja hän minulle sanoi: Rientäkää heti metsään; siellä puiston luona tapaatte kuolleen ihmisen.

— Kuolleen! — huudahti Monsoreau.

— Niin hän otaksui, — virkkoi Remy. — Ei häneen pidä silti vihastua. Silloin minä kiiruhdin tänne ja löysin teidät.

— Sanokaahan nyt minulle… te puhutte miehelle. Elkää siis pelätkö sanoa minulle totuutta… sanokaa minulle: olenko kuolettavasti haavoitettu?

— Te kysytte paljo, te! Koetan kuitenkin teille vastata.

Kuten olemme nähneet, oli lääkärin tunnontarkkuus ollut ystävän yksityisetuja suurempi. Mitä varovaisimmin paljasti siis Remy haavoitetun rinnan.

Miekka oli tunkeutunut rinnan oikeanpuoleiseen osaan, kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin.

— Hm! — murahti Remy. — Tuntuuko siinä kovaa kipua?

— Ei rinnassa, vaan selässä.

— Mihin kohtaan selkäänne koskee?

— Lapaluun alle.

— Miekan kärki on kai sattunut luuhun, — sanoi Remy. — Siitä johtuu kipu.

Hän tutki nyt sitä kohtaa, missä kreivi oli sanonut tuntevansa kovinta tuskaa.

— Ei, — virkkoi hän, — minä olin erehdyksissä. Miekka ei ole sattunut mihinkään luuhun. Se on esteettä päässyt menemään sisään ja ulos. Ah, onpa tämä kaunis miekanpisto, herra kreivi! On todellakin hupaista hoitaa Saint- Luc'in haavoittamia potilaita. Teitä on isketty niin, että päivä kuultaa teidän läpitsenne, paras kreivi.

Nyt ilmestyi haavoittuneen huulille punertavaa vaahtoa, ja hän pyörtyi. Remy otti heti taskustaan pikku veitsen, leikkasi sitten potilaan paidasta liuskan ja sitoi hänen käsivartensa.

— Saadaanpa nähdä, — virkkoi hän. — Jos vuotaa verta, niin saattaa, kautta kunniani, tapahtua, ettei Diana-rouva leskeksi jääkkään. Mutta ellei sitä vuoda… Ai ai! Vuotaapas totisesti! Antakaa anteeksi, kreivi Bussy, antakaa anteeksi! Mutta lääkärin on tehtävä velvollisuutensa.

Kun veri hetkisen ikäänkuin epäiltyään oli alkanut pulputa suonesta, hengähti samalla potilas syvään ja avasi silmänsä.

— Haa! — sammalsi hän. — Luulin jo, että kaikki oli lopussa!

— Ei, ei vielä, paras kreivi. Onpa vielä mahdollista…

— Ettäkö minä jäisin eloon?

— Niin. Mutta sitokaamme ensin haava. Vartokaahan, elkää liikutelko itseänne! Nähkääs, luonto hoitelee teitä tällä hetkellä sisällisesti, samoinkuin minä hoitelen ulkonaisesti. Minä asetan kääreen päälle ja annan veren vuotaa. Luonto verenvuotoa ehkäisee ja hyydyttää veren. Ah, herra kreivi, luonto on suuri lääkäri. Verensyöksy on jo asettunut, niin kuin näette. Se käy nyt hyvin, tai oikeastaan on kaikki nurinpäin.

— Mitä, nurinko?

— Teidän itsenne laita on varsin hyvä, mutta siitä huolimatta ovat asiat hullusti. Minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, minä. Paras kreivi, pelkäänpä, että minä kaikeksi onnettomuudeksi onnistun parantamaan teidät.

— Kuinka, pelkäättekö?

— Pelkään.

— Te siis otaksutte, että minä ehkä…

— Sen pahempi!

— Olettepa merkillinen lääkäri, herra Remy.

— Mitä se teille kuuluu, kunhan vain teidät pelastan?

Saatuaan verenvuodon asettumaan, nousi Remy ylös.

— Joko te nyt minut hylkäätte? — sammalsi kreivi.

— Voi, te puhutte liian paljo, paras kreivi. Liika puheleminen on vahingollista… Mutta minunhan pikemminkin tulisi kehottaa häntä huutamaan.

— Minä en teitä ymmärrä.

— Kaikeksi onneksi. Kas niin, nyt on haavanne sidottu. Minä menen nyt linnaan hankkimaan teille apua.

— Miten minun on oltava sill'aikaa?

— Pysykää hiljaa, pysykää vain hiljaa. Hengittäkää hiljaa ja koettakaa olla rykimättä. On varottava saattamasta verta liikkeelle. Mikä paikka on tässä lähinnä?

— Méridorin linna.

— Mistä sinne tie menee? — kysyi Remy, ollen olevinaan täysin tietämätön.

— Hypätkää yli muurin, niin pääsette puistoon, tahi kulkekaa muurin viertä, niin joudutte linnan portille.

— Hyvä, minä riennän sinne.

— Kiitos, jalomielinen mies! — kuiskasi Monsoreau.

— Jospa todellakin tietäisit, miten jalomielinen minä olen, — jupisi Remy, — niin kiittäisit minua vieläkin enemmän.

Hän nousi ratsunsa selkään ja ajoi linnaan. Viiden minuutin kuluttua hän pääsi perille. Siellä touhuilivat kaikki isäntänsä ruumiin etsimisessä, sillä Saint-Luc oli, etemmäksi ehtiäkseen, ilmoittanut väärän paikan.

Remy lensi kuin meteoori heidän keskeensä ja vei heidät mukanaan. Hän oli varovaisuustoimenpiteissään niin innokas, että rouva Monsoreau ei voinut olla katselematta häntä kummastuksella. Muuan epäjalo ajatus välähti hänen aivoissaan ja himmensi hetkeksi hänen sielunsa enkelimäisen puhtauden.

— Voi, minä pidin häntä Bussyn ystävänä! — mutisi Diana, kun Remy oli poistunut ja vienyt mukanaan kantopaarit ja hihnat, sanalla sanoen kaikki mitä pelastustoimenpiteisiin tarvittiin.

28.

Herttuan surunvalitusvierailu.

Heti kun keskustelu Anjoun herttuan ja hänen äitinsä välillä oli päättynyt, riensi ensinmainittu hakemaan Bussyn käsiinsä saadakseen selville niin odottamatta tapahtuneen käänteen tämän ajatustavassa.

Bussy, joka jo oli ehtinyt mennä huoneisiinsa, otti prinssin hymyillen vastaan.

— Mitä! — sanoi hän. — Teidän korkeutenne: suvaitsee tulla minun luokseni?

— Niin, — virkahti herttua. — Tulen pyytämään sinulta selitystä. Ensin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini houkutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta taistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut väistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja sanot: riisukaa haarniska yltänne.

— Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en tiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut. Mutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne kunniaa ja onnea…

— Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?

— No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne, eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.

Herttua tarkasteli Bussya.

— Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, — jatkoi Bussy, — mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he erehtyvät.

Herttua virnisti suutaan.

— Sitäpaitsi, — jatkoi Bussy edelleen, — punnitkaa tarkoin asiaa. Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?

— Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin minua vastaan.

— Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän minäkin, jos te kerran ylenette.

— Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? — vastasi herttua ankarasti. — Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt kenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.

— No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla kiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.

— Ettäkö olemme yhtä mieltä, sanot?

— Niin, siltä minusta ainakin näyttää. Ottakaa siis vartiostoksenne jokin kaartinkomppania ja tarjotut viisisataatuhatta livreä. Pyytäkää, ennenkuin rauhansopimus allekirjoitetaan, sotaveroa Anjousta sodankäyntiä varten. Kun kerran saatte rahat käsiinne, niin tietysti ne myös pidätte. Ne eivät sido teitä mihinkään. Sillä tavalla saatte sotaväkeä, rahaa, valtaa, ja mehän voisimme niillä päästä… Herra ties miten pitkälle!

— Mutta tultuani takaisin Parisiin ja kun he kerran ovat saaneet minut valtaansa, niin he tekevät minusta pilkkaa.

— Ooh, armollinen herra, nyt ajattelette toisin kuin puhutte. Hekö tekisivät teistä pilaa! Ettekö kuullut, mitä leskikuningatar teille tarjoo?

— Hän on tarjonnut minulle paljo.

— Sen ymmärrän, ja juuri se teitä hermostuttaa. Mutta onhan hän kaiken muun ohella tarjonnut teille kaartinkomppanian ja sen komppanian päälliköksi tulisi herra Bussy. No niin. Ottakaa tarjous vastaan. Nimittäkää Bussy kapteeniksenne, Antraguet ja Livarot luutnanteiksenne ja Ribeirac vänrikiksenne. Sallikaa meidän neljän muodostaa tuo kunniavartiosto. Sittenpähän nähtäisiin, tokko kukaan rohkenisi tehdä teistä pilaa tai jättäisi teitä tervehtimättä, kun kuljette ohi, olipa se sitten vaikka kuningas itse.

— Alanpa jo, kautta kunniani, uskoa, että sinä olet oikeassa, Bussy. Minä mietin asiaa. Mutta mitä minun sisälle tullessani niin tarkkaavaisesti lueskelit?

— Se oli muuan kirje, joka… joka huvittanee teitä vieläkin enemmän kuin minua. Mitähän minä ajattelinkaan, kun en kertonut sitä teille heti!

— Onko se siis jokin tärkeä uutinen?

— Onpa niinkin. Ja lisäksi surullinen uutinen: Monsoreaun kreivi on kuollut.

— Mitä sanot? — huudahti herttua hämmästyneenä, mutta ei silti jaksanut salata iloansa. — Monsoreauko kuollut?

— Niin on. Olemmehan me kaikki kuolevaisia?

— Mutta eihän usein noin äkisti kuolla.

— Se riippuu asianhaaroista. Varsinkin jos tullaan surmatuksi.

— Onko hänet sitten surmattu?

— Siltä näyttää.

— Kuka sen on tehnyt?

— Saint-Luc, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.

— Ah! Se kunnon Saint-Luc!

— Ooh! Enpäs minä ole tiennytkään, että Saint-Luc kuului teidän ystäviinne.

— Hän on veljeni ystävä. Ja heti kun teemme sovinnon keskenämme, tulee veljeni ystävistä myös minun ystäviäni.

— Sehän on hyvä, armollinen herra. Olenpa iloissani nähdessäni teidät noin hyvätuulisena.

— Ja oletko varma siitä, että asia on totta?

— Saamari! Niin varma kuin ihminen yleensä voi olla. Tässä on kirje Saint-Lucilta itseltään, ja siinä hän ilmoittaa minulle tapahtumasta. Ja koska minä epäilin yhtä paljo kuin tekin, lähetin lääkärini Remyn ottamaan tarkemman selon asioista.

— Kuollut! Monsoreau kuollut! — huudahti herttua. — Kuollut! Yksin!

Tuo sana pääsi hänen huuliltaan vallan teeskentelemättömänä.

— Hän ei ole kuollut yksin, — vastasi Bussy, — sillä Saint-Luc on hänet surmannut.

— Ooh, minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, — sanoi herttua.

— Onko teidän korkeutenne ehkä antanut jonkin toisen henkilön toimeksi surmata hänet?

— En, kautta kunniani! Entä sinä?

— Minä olen, armollinen herra, liian halpa henkilö, jättääkseni sellaisia tehtäviä toisten suoritettaviksi. Minun on itseni pakko tarvittaessa sellaisista suoriutua.

— Haa! Monsoreau, Monsoreau! — huudahti prinssi pirullisesti hymyillen.

— Kuulkaapas, armollinen herra! Saattaisi luulla, että teillä oli jotain kaunaa kreiviparkaa vastaan.

— Ei minulla, mutta sinulla itselläsi sitä oli.

— Onhan luonnollista, että minä häntä vihasin, — virkkoi Bussy, kalveten vasten tahtoaan. — Eikö näet ollut hänen ansionsa, että minä teidän korkeudeltanne sain kärsiä julman nöyryytyksen?

— Vieläkö sitä muistelet?

— En, armollinen herra, olettehan sen nähnyt. Mutta te, jonka palvelija, ystävä ja orja hän oli…

— No niin, no niin, — murahti prinssi keskeyttäen tuon keskustelun, joka hänestä alkoi tuntua kiusottavalta. — Käske satuloimaan hevoset, Bussy.

— Satuloimaanko hevoset? Mihin on tarkoitus lähteä?

— Méridoriin. Tahdon käydä surunvalitusvierailulla Diana-rouvan luona. Sitäpaitsi olen tuota vierailua jo kauvan ajatellut enkä tiedä, miksi en sitä jo ennemmin ole tullut tehneeksi. Mutta nyt en sitä enää tuonnemmaksi lykkää. Saamari! En tiedä, mistähän se johtunee, mutta tänään minua haluttaisi olla kohtelias.

— Kautta kunniani, — sanoi Bussy itsekseen, — kun nyt Monsoreau on kuollut eikä minun enää tarvitse pelätä, että hän myisi vaimonsa herttualle, niin saakoon prinssi vallan mielellään nähdä Dianan. Jos herttua häntä lähentelisi, niin kyllä hän, Bussy, osaisi rakastettuaan puolustaa. Käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme, kun sellainen kerran on tarjolla.

Neljännestunnin kuluttua oli prinssi, Bussy ja lukuisa saattue mukanaan, matkalla Méridoriin.

Tuon mahtavan ratsastajajoukkueen nähtyään riensi linnan portinvartija vallihaudalle saamaan tietoa vieraitten nimistä.

— Anjoun herttua, — huusi prinssi. Portinvartija tarttui heti torveensa ja puhalsi merkkisoiton, jonka johdosta linnan kaikki palvelijat kiiruhtivat laskusillalle. Vanha parooni itse ilmestyi kynnykselle linnan avain kädessään.

— Onpa uskomatonta, kuinka vähän täällä Monsoreauta kaivataan, — oudoksui herttua. — Katsohan, Bussy, miten murheettomilta kaikkien kasvot näyttävät.

Muuan naishenkilö ilmestyi nyt rapuille.

— Kas, siinähän kaunis Diana onkin! — huudahti prinssi. — Katso, Bussy, katso!

— Kyllä minä näen, — vastasi Bussy. — Mutta, — lisäsi hän hiljaa, — en täällä näekään Remytä.

Diana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin paareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja mustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta sulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.

— Ah, mitä tämä merkitsee! — huudahti herttua Bussyyn päin kääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin nenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.

— Eläköön Anjoun herttua! — huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin vaivaloisesti, kättään.

— Hiljaa, hiljaa! — lausui muuan ääni hänen takanaan. — Te saatatte verenne liikkeeseen.

Se oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena käski hän haavoitetun olemaan varovaisen.

Hovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen ilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi hymyilyksi.

— Voi, paras kreivi! — huudahti hän. — Mikä iloinen yllätys! Voitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?

— Tulkaa tänne, herrani, — sanoi haavoitettu, — tulkaa, että saan suudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt kuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella teidän korkeuttanne.

Bussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien kohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen sydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja jo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.

— Kreivi Bussy, — virkkoi Monsoreau. — Seurattuanne hänen korkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä onhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.

— Mitä! Minuako? — sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.

— Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on sentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! — jatkoi hän, osottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti ja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. — Tätä miestä saavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.

Huolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa, puhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta ja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.

Herttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen. Lääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain kädenliikkeellä, joka merkitsi:

— Voi, se ei ole minun syyni!

— Muuten, — jatkoi kreivi, — olen kuullut, että Remy on kerran tavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän välillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni, kreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän kaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.

Bussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui Anjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.

Laskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle ja virkkoi:

— Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne, jonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan ja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on välttämätöntä haavoittuneelle.

— Armollinen herra, — vastasi kreivi, — ei koskaan voida sanoa, että niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse ottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja kaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.

Olisi voinut luulla herttuan aavistaneen kreivin todellisen ajatuksen, sillä hän päästi heti irti Dianan käden.

— Menkää hänen luokseen, — kuiskasi Remy Bussyn korvaan.

Bussy lähestyi Dianaa, ja Monsoreau hymyili heille. Bussy tarttui Dianan käteen, ja Monsoreau hymyili yhäkin.

— Suuri muutos on tapahtunut, kreivi, — virkkoi Diana puoliääneen.

— Voi! — mutisi Bussy. — Miksi se ei ollut vieläkin suurempi?

29.

Mitä haittaa voi olla liian leveistä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista.

Bussy ei eronnut Dianasta hetkeksikään. Monsoreaun hyvänsuopa hymyily soi hänelle vapauden, jota hän ei jättänyt käyttämättä.

— Voi! — huokasi hän Dianalle. — Minä olen totisesti surkuteltavin ihminen! Saatuani kuulla kreivin kuolemasta kehotin minä prinssiä palaamaan Parisiin ja sopimaan veljensä kanssa. Hän on siihen suostunut, ja nyt te kuitenkin jäätte Anjouhun, Diana.

— Äh, Ludvig, — vastasi nuori nainen, hellästi Bussyn kättä puristaen, — kuinka voittekin sanoa, että me olemme onnettomia? Niin monta ihanata päivää, niin paljo arvaamatonta onnea, joiden muistoissa sydämeni vavahtelee, tuon kaikenko siis unohdatte?

— Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne liiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin surkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi käsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan penikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani, Diana.

Diana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava tuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.

— No niin, — virkkoi hän äkisti. — Te matkustatte Parisiin, mutta minä matkustan myös.

— Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?

— Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei, uskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.

— Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!

— Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo. Monsoreau rypisti heti otsaansa.

— Kerrotaan, — virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, — että teidän korkeutenne rakastaa kukkia. — Tulkaa, niin minä näytän teille koko Anjoun kauneimmat kukat.

Frans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.

— Minne viet hänen korkeutensa? — kysäsi Monsoreau levottomasti.

— Kasvihuoneeseen.

— Vai niin. Kantakaa minutkin sinne, — käski Monsoreau.

— Kautta kunniani, teinkin oikein siinä, etten häntä tappanut, — ajatteli Remy. — Jumalan kiitos! Hän kyllä surmaa itsensä.

— Elkää sanoko herra Monsoreaulle poistuvanne Anjousta. Minä pidän sitten muusta huolen, — kuiskasi Diana hiljaa Bussylle.

Bussy meni nyt prinssin luo, ja Monsoreaun kantotuoli poikkesi erään pensaston taa.

— Armollinen herra, — sanoi Bussy, — olkaa joka tapauksessa varovainen. Elkää puhuko mitään Monsoreaulle siitä, että meillä on sopimus tekeillä.

— Mistä syystä?

— Hän näet voisi ilmoittaa suunnitelmistamme leskikuningattarelle ja saada hänet ystäväkseen.

— Olet oikeassa, — vastasi herttua. — Epäiletkö siis Monsoreauta?

— Epäilen, kautta jumalan!

— Niin teen minäkin. Otaksunpa, että hän jonkin tarkoitusperän vuoksi tekeytyi kuolleeksi.

— Ei kaiketikaan. Kyllä hän on saanut kelpo miekanpiston. Tuokin Remyn aasi, joka päästi hänet pintehestä, luuli aluksi, että hän oli kuollut. Sielu on varmaankin naulitsemalla naulittu kiinni sen miehen ruumiiseen.

Oli jo ehditty kasvihuoneelle. Diana hymyili herttualle yhä ystävällisemmin.

Prinssi meni ensin sisälle, sitten Diana. Monsoreau olisi seurannut perässä, mutta kun hänen kantotuoliaan yritettiin siirtää ovesta sisään, niin huomattiinkin, ettei se siitä mahtunut, sillä ovi oli liian ahdas. Monsoreaulta pääsi raivostuneen huuto. Diana meni sisälle välittämättä vähääkään miehensä epätoivoisista eleistä.

Nyt Bussy tajusi Dianan tarkoituksen. Hän jäi Monsoreaun luo ja sanoi tälle rauhallisesti:

— Turha vaiva, herra kreivi. Tämä ovi on liian ahdas eikä kantotuoli sovi siitä sisälle.

— Armollinen herra, armollinen herra! — huusi Monsoreau prinssille. — Elkää menkö kasvihuoneeseen. Siellä on ulkomaisia kasveja, joista lemuaa myrkyllisiä tuoksuja, armollinen herra!

Mutta Frans ei kuullut. Onnellisena saadessaan pitää Dianan kättä omassaan, astui hän, tavallisen varovaisuutensa unohtaen, tuohon viheriään labyrinttiin.

Bussy kehotti Monsoreauta olemaan kärsivällinen, mutta siitä huolimatta tapahtui se, mikä olikin odotettavissa: Monsoreau ei jaksanut kestää kaikkea tuota ruumiillista ja sielullista tuskaa, hän pyörtyi. Remy ryhtyi taas lääkäriksi ja määräsi, että sairas oli vietävä takaisin huoneeseensa.

— Sanokaapa minulle nyt, — kysyi Remy Bussyltä, — mitä minun nyt on tekeminen?

— Hoo, saamari vieköön! Tee loppuun se työ, jonka niin hyvin olet alottanut. Jää hänen luokseen ja tee hänet terveeksi.

Sitten hän kertoi Dianalle Monsoreaun tilasta. Diana erosi heti herttuasta ja riensi linnaan.

— Onnistuimmekohan? — kysäsi Bussy Dianalta tämän ohikulkiessa.

— Niin luulen, — vastasi Diana. — Mutta elkää missään tapauksessa matkustako pois täältä, ennenkuin olette tavannut Gertrudia.

Herttua ei välittänyt kukkasista muuten kuin Dianan seurassa ollessaan. Heti Dianan poistuttua muistuivat kreivin varotukset prinssille mieleen ja hän poistui kiireesti kasvihuoneesta.

Sillävälin oli Diana tullut miehensä luo. Hetken kuluttua avasi kreivi silmänsä. Ensi töikseen hän yritti äkisti nousta ylös. Mutta sellaista aavistaen oli Remy sitonut potilaan lujasti sänkyyn kiinni. Kreivi päästi nyt kiukkuisen huudon, mutta katsahdettuaan ympärilleen hän huomasikin Dianan päänaluksensa vieressä.

— No, se oli hyvä, — virkkoi Monsoreau. — Me matkustamme jo tänä iltana Parisiin.

Remy alkoi puhua matkustamista vastaan. Mutta Monsoreau ei ollut häntä kuulevinaankaan.

— Kuinka voitte ajatella mitään sellaista, te, joka olette haavoittunut? — kysyi Diana rauhallisesti.

— Minä en välitä haavoistani. Mieluummin kuolen kuin näin kärsin. Vaikka kuolisin matkalla, niin sittenkin matkustamme tänä iltana.

— Tehdään niinkuin haluatte.

— Niin, sitä toivoisin. Valmistaudu siis matkalle, minä pyydän.

— Minä olen pian valmis. Mutta saanko tietää, mistä syystä olette tehnyt näin äkillisen päätöksen?

— Sen sanon teille sitten kun teillä ei enää ole mitään kukkia prinssille näytettävinä tai kun minä olen saanut laitetuksi niin suuret ovet, että minun kantotuolini mahtuu kulkemaan niistä kaikista.

Diana vain painoi päänsä alas.

— Mutta, rouva kreivitär… väitti Remy.

— Kreivi tahtoo niin, — vastasi Diana, — ja minun velvollisuuteni on totella.

Remy oli eräästä Dianan antamasta merkistä huomaavinaan, että hänen pitäisi lopettaa vastaväitteensä. Hän pysyi senvuoksi ääneti, mutta ajatteli itsekseen:

— Ne vievät siltä hengen, ja sitten sitä väitetään lääkärin syyksi.

Sill'aikaa valmistausi Anjoun herttua lähtemään Méridorista.

Gertrud tuli tuomaan Dianalta sellaisia terveisiä, että hänen täytyi olla kreivin luona eikä hän niin ollen voinut sanoa prinssille jäähyväisiä. Samalla hän sai kuiskatuksi Bussylle, että Diana matkustaisi jo samana iltana.

Herttua poistui seurueineen.

Fransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä kohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä jouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut ystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne jäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä, ei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän antautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren toivomuksiin.

Bussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän herttuan oikkuun.

— Bussy, — virkkoi Frans, — ei ehkä ole varsin viisasta suostua liian pian äitini esityksiin.

— Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras valtiollinen äly maassa.

— Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän miettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää, joiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne aateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.

— Se on järkevätä, armollinen herra.

— Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, — sanoi herttua. — Sillä aikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla varma.

— Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin voitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu pahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi suuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.

— Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku lähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä juuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.

— Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, — väitti Bussy.

Anjoun herttua hymyili pirullista hymyään.

— Siinäkö tapauksessa, että minä muuttaisin päätöstäni? — kysyi hän.

— Niin. Vastoin veljellenne antamaanne lupausta te sen kyllä tekisitte, jos vain huomaisitte omain etujenne niin vaativan, vai kuinka?

— Ehkä.

— Aivan niin! Ja teidän lähettiläänne pistettäisiin silloin Bastiljiin.

— Me emme ilmoittaisi lähettiläälle hänen matkansa tarkoitusta, vaan antaisimme hänelle kirjeen.

— Elkää antako hänelle mitään kirjettä, vaan ilmoittakaa hänelle pikemminkin häntä uhkaavasta vaarasta.

Mutta silloinhan ei kukaan ottaisi tehtävää niskoilleen.

— Ooh, miksi niin luulisitte?

— Tunnetteko ketään, joka uskaltaisi sellaiseen ryhtyä?

— Tunnen yhden: itseni.

— Sinäkö?

— Juuri minä. Minä pidän monimutkaisista neuvotteluista.

— Bussy, Bussy ystäväni! — huudahti herttua. — Jos sinä otat sen tehdäksesi, niin voit luottaa ikuiseen kiitollisuuteeni.

Bussy hymyili, sillä hän tunsi hänen korkeutensa kiitollisuuden määrän. Herttua luuli hänen epäröivän.

— Minä annan sinulle matkallesi kymmenen tuhatta écuta, lisäsi hän.

— Ooh, armollinen herra! Voidaanko sellaisia palveluksia rahalla palkita?

— Matkustatko siis Parisiin?

— Matkustan, vaikka jo tänä iltana, jos niin tahdotte, armollinen herra.

— Uljas Bussyni, suostutko siis todellakin?

— Tiedättehän, että minä palvellakseni teitä, armollinen herra, menisin vaikka tuleen. Te pidätte täällä Silläaikaa hupaista elämää. Hankkikaa minulle jos voitte, leskikuningattarelta hyvä apotinpaikka.

— Minä jo sitä tässä tuumailen, hyvä ystävä. Bussy oli suunniltaan ilosta. Hän aikoi lähteä heti kun saisi Méridorista merkin.

Merkki viivähti kuitenkin seuraavaan aamuun. Monsoreau oli ankaran mielenliikutuksen vuoksi tuntenut olevansa niin heikko, että hän katsoi parhaaksi levätä yönsä Méridorissa.

Vasta seitsemän aikaan aamulla ilmoitettiin Bussylle, että Monsoreaun kreivi, vanhan paroonin rukouksista ja Remyn varoituksista huolimatta, oli kantotuolissa lähtenyt Parisiin. Hänen seurassaan kulkivat ratsain Diana, Remy ja Gertrud. Bussy porhalsi heti samalle tielle.

30.

Saint-Luc palaa takaisin hoviin.

Niin paljo kuin kuningas luottikin Anjouhun lähettämäänsä sanansaattajaan, nimittäin äitiinsä, ei hän kuitenkaan Katarinan matkustamisen jälkeen ajatellut muuta kuin varustautumista veljensä odotetun hyökkäyksen varalta.

Chicotin kanssa hän kirjoitteli aakkosellisessa järjestyksessä pitkiä luetteloja niistä henkilöistä, jotka eivät osottautuneet kuninkaan puoluelaisiksi. Näitä listoja karttui päivä päivältä yhä enemmän. Ja monesti tuli kuningas vilkaisseeksi varsinkin Saint- Luc'in nimeen. Muuten kiihdyttivät hänen vihaansa tuota entistä suosikkia kohtaan hovijuorut sekä Saint- Luc'in pakeneminen Anjouhun, sillä pakenemalla Méridoriin joutui hän helposti ikäänkuin jonkinlaiseksi herttuan esiairueeksi Angersissa.

Muuanna iltana, kuninkaan syödessä illallista kuningattaren seurassa, jonka turviin hän valtiollisten vaarain hetkellä tavallista useammin hiipi, astui Chicot sisälle.

— Uu… uh! — puhkui hän.

— Mistä on kysymys? — kysyi kuningas.

— Herra Saint-Luc on täällä.

— Saint-Luc? — Kuningas nousi pöydästä.

— Suokaa anteeksi, — sanoi hän kuningattarelle, — nyt on kysymys valtionasioista, jotka eivät voine teidän majesteettianne huvittaa.

Kuningatar aikoi nousta pöydästä jättääkseen puolisonsa yksin.

— Ei, rouvani, — virkkoi Henrik. — Jääkää vaan tänne, jos haluatte. Minä menen virkahuoneeseeni.

— Voi, sire! — lausui kuningatar hellän osanottavasti, mitä hän aina osotti tuota kiittämätöntä puolisoaan kohtaan. — Elkää vihastuko, minä pyydän.

— Suokoon Jumala, etten sitä tarvitsisi tehdä! — vastasi Henrik, huomaamatta Chicotin suupielissä väreilevää pilkallista hymyä.

Kun Henrik ja Chicot olivat tulleet ulos huoneesta, virkkoi kuningas:

— Mitä hänellä on täällä tekemistä, sillä petturilla?

— Kuka tietää? — sanoi Chicot.

— Olen varma siitä, että hän tulee tänne veljeni lähettiläänä, sillä niinhän kaikissa kapinoissa tapahtuu. Ne muistuttavat sameata vettä, jossa asianomaiset kalastavat itselleen kaikenlaisia etuja. Hän on ihan varmasti lietsonut kapinaa ja sillä muka hankkinut suojeluskirjan tullakseen loukkaamaan minua.

— Kuka tietää? — virkkoi Chicot taas.

— Vielä, — jatkoi Henrik, kävellen epävakaisin askelin, — voi asia olla niinkin, että hän tulee vaatimaan minulta takaisin tiluksiaan, joiden tulot minä olen pidättänyt. Siinä olen ehkä menetellyt hieman väärin, kun minä oikeastaan en voi syyttää häntä mistään rikoksesta.

— Kuka tietää? — toisti Chicot vieläkin.

— Sinä kiukustutat minua tuolla ainaisella vatkutuksellasi: kuka tietää? — huudahti Henrik.

— No, luuletko sitten itse huvittavasi muita ainaisilla kysymyksilläsi?

— Mutta tokihan tavallisesti jotain vastataankin.

— Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua tyhmillä kuvitteluillasi.

— Herra Chicot…

— Herra Henrik…

— Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin moitit minua.

— Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.

— Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.

— Kuka tietää? Kuka tietää?

Henrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut kuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena kaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että hän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle tuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja vastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja hävyttömiin katseisiin.

Kaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa sisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen seuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas kuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt olla.

— Tekö täällä, hyvä herra? — huudahti kuningas heti.

— Niin, sire, — vastasi Saint-Luc arvokkaasti.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings