TOINEN OSA

SAKR-EL-BAHR

Ensimmäinen luku.

VANKI.

Sakr-el-Bahr, Merihaukka, Välimeren vitsaus ja kristityn Espanjan kauhu, lepäsi pitkällään Spartel-niemen rinteellä.

Hänen yläpuolellaan, kallioiden harjalla, näkyivät tummanviheriänä viivana Araišin oranssilehdot — vanhan ajan kuuluisat Hesperidein tarhat, missä kypsyivät kultaiset omenat. Suunnilleen peninkulman päässä idässä näkyivät pilkkuina beduinileirin majat ja teltat hedelmällisellä smaragdinvihervällä laidunmaalla, joka levisi niin kauas kuin silmä kantoi, kohti Ceutaa. Lähempänä istui harmaalla kallionkielekkeellä hajareisin melkein alaston paimenpoika, notkea, ruskeapintainen nuorukainen, jonka kerittyä päätä kierteli kamelinkarvainen nuora ja joka tavan takaa puhalsi ruokohuilullaan surunvoittoisia ja epäsointuisia säveliä. Taivaan sinisestä korkeudesta kuului kiurun iloinen viserrys, ja alhaalta kaikui korvaan aina yhtä korkealla aaltoavan meren pehmeä kohina.

Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat, joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.

Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät, kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli pistetty punottuun nahkavyöhön.

Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies, ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien käsiensä rystyset olivat melkein mustat.

Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä, rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan, Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja nenäkkäitä merilokkeja.

Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan, joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla, ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka, jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja odottaen sen tulevan iskun ulottuville.

Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja turmiota ennustavan tyvenen välillä.

Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin puoleen.

»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka on Afrikan rannikon yleiskielenä.

»Inš' Allah!» kuului lyhyt vastaus — »jos Jumala suo.»

He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun. Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja jalopeurankin.

»Espanjalainen alus, Bisken», urahti hän toverilleen. »Hyvä niin. Kiitetty olkoon Allah!»

»Uskaltaneeko tulla niin kauas?» ihmetteli toinen.

»Varmaan uskaltaa», kuului luottava vastaus. »Se ei varo mitään vaaraa, ja eiväthän kaleerimme saavu usein näin kauas länteen. Tuossahan se tulee ylpeänä kuin espanjalainen ainakin.»

Hänen vielä puhuessaan alus saapui rajaviivalle. Se kulki kauemmaksi, sillä tyvenen puolella puhalsi vielä melkoinen tuuli, ja alus tahtoi epäilemättä käyttää parhaansa mukaan hyödykseen tätä etelään painumistaan.

»Nyt!» huudahti Bisken — hänellä oli annettu nimi Bisken-el-Borak sen salamanlaisen tuimuuden vuoksi, jota hän osoitti hyökätessään. Hän värisi kärsimättömyyttään kuin kahleissa oleva jahtikoira.

»Ei vielä», kuului tyyni, hillitsevä vastaus. »Jokainen tuuma, jonka se liikkuu lähemmäksi rantaa, tekee sen perikadon varmemmaksi. Ehdimme hyvinkin antaa hyökkäysmerkin sen kääntyessä. Anna minulle juotavaa, Abiad», sanoi hän toiselle neekerilleen, jolle hän oli leikillään antanut nimen »Valkoinen.»

Orja kääntyi, siirsi syrjään saniaisen varsia ja veti esiin huokoisesta savesta tehdyn punaisen ruukun; hän otti sen suulta palmunlehdet ja kaatoi vettä maljaan. Sakr-elBahr joi hitaasti, taukoamatta katsellen alusta, jonka koko köysistö kuvastui nyt selvästi kirkkaassa ilmassa. He voivat nähdä kansilla liikkuvat miehet ja etumaston märssyssä olevan tähystäjän. Alus oli vain puolen peninkulman päässä alkaessaan yhtäkkiä kääntyä.

Sakr-el-Bahr hypähti heti seisaalleen koko pituudessaan ja heilutti pitkää viheriää liinaa. Eräästä rantakallioiden suojassa olevasta kaleerista kajahti kohta torvenääni vastaukseksi tuohon merkkiin; sitten kuului päällysmiesten kimeä vihellys ja vihdoin airojen loiske ja narina kahden suuremman kaleerin lipuessa pois väijytyspaikastaan. Pitkät, varustetut peräkannet olivat täynnä turbaanipäisiä merisissejä, joiden aseet välkkyivät auringonvalossa, ainakin tusinan verta istui hajareisin kummankin isonmaston puomilla, ja kaleerien kummallakin puolen oli köysistö mustanaan miehiä, jotka heinäsirkkaparven tavoin vain odottivat tilaisuutta päästäkseen saalistaan tuhoamaan.

Hyökkäyksen äkillisyys sai espanjalaisen hämmingin valtaan. Sen kannella vallitsi ankara hälinä, kuului torventoitotusta ja huutoja, ja miehet yrittivät hurjassa sekamelskassa kiiruhtaa niihin paikkoihin, joihin heidän liian huoleton kapteeninsa heitä komensi. Tämän sekasorron vallitessa aluksen kääntäminen kerrassaan epäonnistui, ja menetettiin arvokkaita tuokioita, joiden kuluessa alus seisoi paikoillaan, lepattavin purjein. Epätoivoisessa kiireessään kapteeni käänsi sen myötätuuleen luullen siten parhaiten satimesta pääsevänsä. Mutta tässä suojaisessa paikassa oli niin vähän tuulta, että yritys epäonnistui. Kaleeri kiiti edellä sinne, mihin espanjalainen pyrki, sen keltaiset airot pieksivät vihaisesti vettä päällysmiesten käytellessä piiskojansa puristaakseen orjista heidän kaiken jännevoimansa.

Sakr-el-Bahr näki tuon kaiken Biskenin ja neekeriensä keralla nopeasti laskeutuessaan siitä tyyssijasta, joka oli tehnyt hänelle hyvän palveluksen. Hän juoksi punatammen luota korkkipuun luo ja korkkipuun luota punatammen luo, hyppäsi kallionkielekkeeltä toiselle tai kapusi tasanteelta tasanteelle varautuen kanervatukkoon tai ulkonevaan kiveen, mutta aina nopeasti ja sukkelasti kuin apina. Vihdoin hän ehti rannalle, juoksi veden rajaan ja hypähteli pitkin mustaa karikkoa, kunnes oli kaleerivenheen kupeella, jonka toiset merirosvoalukset olivat jättäneet odottamaan. Se oli siinä syvässä vedessä, aironmitan päässä karista, ja hänen tultuaan airot ojentuivat vaakasuoraksi pinnaksi. Hän juoksi sitä pitkin, seuralaiset jäljessään, ja niin he airoja siltanaan käyttäen saapuivat aluksen partaalle. Hän heitti jalkansa laidan yli ja astui katettuun paikkaan kahden airon ja niitä liikuttavien kuusimiehisten orjarivien väliin.

Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan. Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan, kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten kaleerien jäljessä taisteluun.

Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja siinä viheriä puolikuun kuva.

Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.

Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.

Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan. Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla, jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.

Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja viheriä lippu hulmahti ilmoille.

Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin ainoan nimessä.

Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli — kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?

Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo, aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita, hämmentyneitä lampaita.

Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.

Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria sulkia ja kultainen risti.

Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»

»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.

»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä. Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»

»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.

»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»

Sadatteleva kapteeni kuljetettiin pois.

Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi, ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli, oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan, palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle vaaraan uhatessa.

Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan. Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen, koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa koetut kärsimykset.

Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä, vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.

Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.

»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.

»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut hirttävän.»

»Allah on suuri!» virkkoi Sakr-el-Bahr ilmettään muuttamatta.

Toinen luku.

LUOPIO.

Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo, Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.

Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka Pääskyn upottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia, pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän uskonpykälän vuoksi.

Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta. Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui. He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta, asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.

Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi, ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, että Pääsky espanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.

Kapteeni Leigh puolestaan väitti menettelynsä johtuneen siitä, ettei hän ollut luottanut espanjalaisiin, vaan oli lujasti uskonut kaikkien espanjalaisten olevan merirosvoja, joita jokaisen kunniallisen ja huonommasta asestuksestaan tietoisen merimiehen oli kartettava. Tämä puolustus ei suinkaan hankkinut hänelle ahdasmielisten tuomariensa suosiota.

Sir Oliver tehosti kiinteästi sitä seikkaa, ettei hän ollut kuulunut Pääskyn miehistöön, vaan oli ollut laivalla aivan vastoin tahtoansa jouduttuaan rahalla lahjotun kapteenin virittämään satimeen. Tuomari kuunteli kunnioittavasti hänen puolustustaan ja kysyi sitten hänen nimeään ja arvoaan. Sir Oliver oli kyllin varomaton vastatakseen totuudenmukaisesti. Seuraus oli hänelle erittäin opettavainen; se osoitti hänelle, kuin järjestelmällisesti Espanjan arkistoja hoidettiin. Tuomioistuin esitti asiakirjoja, joiden nojalla tuomarit voivat kertoa hänelle suurimman osan hänen merillä viettämästään elämästä ja monia hänen muististaan häipyneitä ja nyt sinne palautuvia ikäviä pikkuseikkoja, jotka eivät varmaankaan olleet omansa tekemään hänen tuomiotaan lievemmäksi.

Eikö hän ollut sinä vuonna ollut Barbadosissa ja eikö hän ollut kaapannut Maria de las Dolores-nimistä espanjalaista alusta? Sopiko sitä sanoa muuksi kuin konnamaiseksi merirosvoudeksi? Eikö hän ollut neljä vuotta sitten upottanut espanjalaista karakkia Funchalin lahdessa? Eikö hän ollut merirosvo Hawkinsin keralla ollut osallisena San Juan de Ulloan jutussa? Kysymyksiä sateli hänelle, ja hän joutui niiden pauloihin.

Hän melkein katui, että oli vaivautunut kääntymään katoliseksi ja alistumaan kaikkiin siitä johtuviin dominikaaniveljesten vaatielmiin. Hänelle alkoi selvitä, että hän oli vain hukannut aikaa ja välttänyt klerikaalisen polttorovion joutuakseen kiikkumaan maallisen oikeuden nuoraan loukatun Espanjan kostavien jumalten sovitusuhrina.

Niin pitkälle asiat eivät kumminkaan kehittyneet. Välimeren kaleerit tarvitsivat siihen aikaan välttämättä uutta väkeä, ja tämä seikka pelasti sir Oliverin, kapteeni Leigh'n ja muutamien muiden Pääskyn onnettomasta miehistöstä pelastuneiden hengen, vaikka toisaalta onkin epäiltävää, pitikö kukaan heistä asiaa onnenaan. Kaksittain toisiinsa kahlehdittuna, nilkka kiinni nilkassa, vain lyhyt vitja välissä, he joutuivat kulkemaan siinä onnettomassa laumassa, jota ajettiin halki Portugalin Espanjaan ja sieltä etelään Cadiziin. Sir Oliver näki kapteeni Leigh'n viimeisen kerran sinä aamuna, jona he lähtivät Lissabonin löyhkävästä vankilasta. Väsyttävän marssin kestäessä he tiesivät toistensa olevan tässä onnettomassa kaleeriorjarykmentissä, mutta eivät enää kertaakaan toisiaan kohdanneet.

Cadizissa sir Oliver vietti kuukauden avarassa aituuksessa, joka oli kattamaton, mutta siitä huolimatta sanomattoman inhoittava, inhimillistä käsityskykyä uhmaava lian, taudin ja kärsimyksen tyyssija, jonka yksityiskohtaisen kuvauksen utelias voi lukea lordi Henryn kronikasta. Se on aivan liian järkyttävä tässä esitettäväksi.

Kuukauden lopulla hänet valitsi muiden muassa joukosta eräs upseeri, joka hankki miehistöä Infantaa Napoliin kuljettavaan kaleeriin. Siitä sir Oliver sai kiittää voimakasta ruumiinrakennustaan, joka oli menestyksellisesti välttänyt tuon saastaisen tuskien tyyssijan tartunnat, ja mainioita lihaksiaan, joita upseeri puukki ja tunnusteli ikäänkuin vetojuhtaa hankkiessaan — ja siinä toimessahan hän oikeastaan olikin.

Kaleeri, johon miehemme lähetettiin, oli viisikymmensoutuinen, ja jokaista airoa liikuttamassa oli seitsemän miestä. He istuivat eräänlaisilla portailla, jotka oli rakennettu airon vinoa suuntaa noudattamaan, aluksen keskellä olevalta käytävältä aina matalalle laidalle saakka.

Sir Oliverille määrätty paikka oli lähinnä käytävää. Siihen hän oli kahlehdittu penkkiinsä, ilkialastomana, ja sanottakoon heti, että hän vietti niissä kahleissa kokonaista kuusi kuukautta hetkeksikään niistä vapautumatta.

Hänen ja kovan puupenkin välissä oli vain ohut ja likainen lammasnahka. Penkki oli päästä toiseen vain kymmenen jalan pituinen, ja sitä seuraavasta erottava välimatka oli ainoastaan neljä jalkaa. Tällä neljänkymmenen neliöjalan ahtaalla alalla sir Oliver ja hänen kuusi airokumppaniansa viettivät kurjaa olemassaoloansa valveillaan ja nukkuessaan — he näet nukkuivat kahleissaan airoon nojaten voimatta kunnollisesti paneutua pitkäkseen tai ojentaa jäseniään.

Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin — ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen, tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat, näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen selkäänsä verisen juovan.

Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana, hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade, onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä, lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.

Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka sitten paiskattiin mereen.

Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei eksyttäisi suunnasta.

Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.

Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin. Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.

Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten, ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman samanlaiseksi.»

Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua. Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.

»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»

Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitä lingua francaa, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.

»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä. »En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla! Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa. Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?» huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja kristikunnasta!»

»Totisesti olemme Jumalan, ja hänen luoksensa me palaamme», virkkoi mauri.

Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen, jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä. Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa perehdytti hänet sillävälin lingua francaan niin että hän puolen vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.

Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi. Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.

He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa, yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.

Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella, ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset. Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa, niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä kuivuneita oksia.

Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.

Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden, vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin, ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti, mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin huutaen ja sadatellen.

Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din! Allah, J'Allah!»

Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman hyökkäyksen tieltä.

Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin, asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan. Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.

Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan pituista airon tynkää.

Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.

Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.

»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!» huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen voimallisesti uskottomia koiria.»

Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.

Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin, Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.

Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa, hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui, saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan kohtelun Jusufin esitysten nojalla.

Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies, jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu. Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua. Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo muslimina.

Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna, valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle, että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut, oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.

Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi, että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen, tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.

Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin, joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.

Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen, että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin, oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava. Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan, mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.

Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti, että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian lopullisesti.

Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö, mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti, ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.

Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi, Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot, joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.

Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.

Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti, koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista, ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.

Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun hyväksyäkseen.

Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa, mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se helposti kesti sellaisen veron.

Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja jonka isän hän oli tuntenut.

Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.

Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä ennen rakastanut.

Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty, ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta. Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset. Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella. Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi, johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.

Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo asiakirja, jos se vielä oli olemassa.

Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä englantilaiseen alukseen.

Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt asiaansa esittää.

Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi, julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut kivikovaksi.

Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta, Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille miekoille.

Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita. Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin. Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.

Sir Oliver oli lukenut tähän asti tuntematta mitään muuta kuin ylenkatsetta. Mutta kirjeessä kerrottiin vielä muutakin. Siihen sisältyi uutinen, että mistress Rosamund oli äskettäin palannut Ranskasta, missä oli oleskellut kaksi vuotta, ja että hän tulisi kesäkuussa menemään naimisiin sir Oliverin velipuolen Lionelin kanssa. Kirjoittaja oli lisäksi saanut tietää, että tämän liiton oli aikaansaanut sir John Killigrew, joka halusi nähdä Rosamundin turvattuna, koska aikoi itse lähteä merille ja oli varustamassa hienoa alusta matkustaakseen siinä Intiaan. Vielä mainittiin, että suunniteltu avioliitto herätti tyydytystä laajoissa piireissä ja että sitä pidettiin erinomaisen edullisena kummallekin suvulle, koska Penarrow'n ja Godolphinin kartanon vierekkäiset tilukset siten liitettäisiin toisiinsa.

Tuon luettuaan Oliver-Reis nauroi. Naimaliitto ei herättänyt tyydytyksentunteita niinkään sinänsä kuin nähtävästi siitä syystä, että kaksi maa-aluetta tuli yhdistettäväksi. Siinä liittyivät toisiinsa kaksi puistoa, kaksi tilusta, kaksi kyntömaan ja metsän kappaletta, ja asiassa mainitut henkilöt olivat ilmeisesti pelkkä satunnainen seikka.

Sitten asian pureva iva tunkeutui hänen mieleensä ja herätti siinä suurta katkeruutta: Rosamund, joka oli hylännyt hänet pitäen häntä veljensä murhaajana, aikoi nyt syleillä puolisonaan todellista murhamiestä. Ja hän, tuo petollinen konna — mistä helvetin syvyyksistä hän saikaan rohkeuden suorittaa tämän kavalan teon? — oliko hän vailla sydäntä ja omaatuntoa, eikö hän välittänyt mitään sopivaisuudesta eikä ollenkaan pelännyt Jumalaa?

Hän repi kirjeen kappaleiksi ja päätti poistaa asian mielestään. Pitt oli tahtonut menetellä ystävällisesti, mutta olikin kohdellut häntä julmasti. Kokiessaan vapautua kiduttavista mielikuvistaan Oliver lähti merelle, kolme kaleeria mukanaan, ja kohtasi siten kaksi viikkoa myöhemmin master Jasper Leigh'n sen espanjalaisen karakin kannella, jonka oli vallannut Kap Spartelin luona.

Kolmas luku.

KOTIIN PÄIN.

Samana iltana oli Jasper Leigh vallatun espanjalaisen aluksen hytissä vastapäätä Sakr-el-Bahria. Merisissin jättiläismäiset nuubialaiset olivat hänet sinne kuljettaneet.

Sakr-el-Bahr ei ollut vielä sanonut, mitä aikoi tehdä pienelle laivurille, ja master Leigh, joka hyvin tiesi konnuutensa, pelkäsi pahinta ja oli viettänyt muutamia surkeita tunteja laivan keulassa odottaen tuomiota, jonka otaksui jo langetetun.

»Asemamme on muuttunut, master Leigh, siitä kun viimeksi kohtasimme toisemme aluksen hytissä», kuului luopion tervehdys, jonka nojalla ei käynyt päätteleminen sitä eikä tätä.

»Epäilemättä», myönsi master Leigh. »Mutta toivon teidän muistavan, että olin silloin ystävänne.»

»Määrätystä hinnasta», huomautti hänelle Sakr-el-Bahr. »Ja määrätystä hinnasta voitte nähdä minut tänään ystävänänne.»

Laivurin sydäntä hykähdytti toivo. »Mainitkaa se, sir Oliver», virkkoi hän kiihkeästi. »Jos se on minun vaivaisen voimilla suoritettavissa, en suinkaan aio epäröidä. Orjuutta olen kokenut jo riittämiin asti», jatkoi hän valittaen. »Viisi pitkää vuotta, ja neljä niistä vietetty espanjalaisilla kaleereilla, joka päivä rukoillen vain kuolemaa vapauttajaksi. Kunhan tietäisitte, mitä olen kärsinyt.»

»Kärsimys ei ole ollut milloinkaan paremmin ansaittu, rangaistus ei koskaan soveliaampi, oikeus ei koskaan runollisempi», virkkoi Sakr-el-Bahr äänellä, joka sai veren hyytymään laivurin suonissa. »Olisitte myynyt minut, miehen, joka ei ollut tehnyt teille mitään pahaa, vaan oli kerran ollut ystävännekin — olisitte myynyt minut orjaksi kahdestasadasta punnasta…»

»Ei, ei», huudahti toinen peloissaan, »Jumala on todistajani, etten milloinkaan sellaista aikonut. Ettehän ole unohtanut, mitä teille silloin sanoin tarjoutuessani kuljettamaan teidät takaisin kotimaahan.»

»Niin, määrätystä maksusta», toisti Sakr-el-Bahr. »Ja onpa onni teille, että voitte tänään maksaa hinnan, joka siirtää tuonnemmaksi sen hetken, jona likainen kaulanne solmii tuttavuutta hirttonuoran kanssa. Minä tarvitsen kapteenia», lisäsi hän selitykseksi, »ja sen, mitä olisitte viisi vuotta sitten tehnyt kahdestasadasta punnasta, saatte nyt tehdä henkenne lunnaiksi. Mitä arvelette: tahdotteko johtaa tätä alustani eräällä retkellä?»

»Sir», huudahti Jasper Leigh, joka tuskin voi uskoa, että siinä oli kaikki, mitä häneltä vaadittiin, »minä johdan sen vaikka helvettiin, jos niin vaaditte!»

»Tällä kertaa en lähde Espanjaan», vastasi Sakr-el-Bahr. »Teidän tulee kuljettaa minut aivan samoin kuin ajattelitte tehdä viisi vuotta sitten, Fal-joen suuhun ja laskea minut siinä rantaan. Suostutteko?»

»Suostun ja mielelläni», vastasi master Leigh hetkeäkään viivyttelemättä.

»Minä puolestani, lupaan teille hengen ja vapauden», selitti Sakr-el-Bahr. »Mutta älkää luulko, että Englantiin saavuttuamme päästän teidät menemään. Teidän pitää tuoda meidät takaisin, mutta sen tehtyänne pääsette varmaan kotiin, jos haluatte, ja voittepa saada vielä jonkinlaisen korvauksenkin, jos palvelette minua uskollisesti. Jos sitävastoin noudatatte elinkautista tottumustanne ja petätte minua, niin siinä on teidän tuhonne. Alinomaisiksi henkivartijoiksenne saatte nämä kaksi erämaan liljaa», lisäsi hän osoittaen jättiläiskokoisia nuubialaisia, jotka seisoivat varjossa melkein näkymättöminä, vain hampaat ja silmämunat hohdellen. Ne vartioivat teitä ja pitävät huolen, ettei teille tapahdu mitään pahaa niin kauan kuin käyttäydytte vilpittömästi, ja ne kuristavat teidät kuoliaaksi, jos teissä ilmenee vähintäkään petoksen merkkiä. Saatte poistua. Olette vapaa laivalla, mutta ette saa siitä poistua täällä enempää kuin muuallakaan, ellen minä nimenomaan käske.»

Jasper Leigh hoiperteli ulos pitäen itseänsä onnellisempana kuin oli voinut odottaa tai katsoi ansaitsevansa, ja nuubialaiset seurasivat häntä liikkuen hänen jäljessään kuin suuri kaksoisvarjo.

Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta. Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää. Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.

Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»

»Etkö siis aiokaan palata Algieriin, Sakr-el-Bahr?»

»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle, että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»

Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana, vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon, ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.

Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan, että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen. Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper Leigh'n.

Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.

Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista. Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa, ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.

Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollut Nuestra Señora de las Llagas, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten oli merisissien tapa.

Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä, kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.

Neljäs luku.

RETKI.

Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus, jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen, ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.

Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia. Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden juurena.

Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä, ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.

Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä, Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen arvovaltaiseksi holhoojakseen.

Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.

Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä: hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.

Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen avioliitto oli mahdoton.

Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän, »meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en ole enää täällä.»

»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.

»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä, ystävällisyytensä ja kaiken muun?»

»Hän on Oliver Tressilianin veli», kuului vastaus.

»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».

»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»

Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää, huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.

Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi, kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi vastustaa.

Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen alistua samaan vertailuun.

Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi, että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen, Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut ja iskenyt vuorostaan.

Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti — todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta takaisintulosta mitään odottaa.

Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut, merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.

Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin. Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.

Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla; hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan ja jatkoi hienon aluksensa — Hopeahaikaran — varustamista suunniteltua matkaa varten.

Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen lähtömerkkinään: niiden vaiettua piti Hopeahaikaran levittää purjeensa.

Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade — kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa, puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa läsnäolollaan tulevia häitä.

Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.

Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir Oliver Tressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.

Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.

Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen, arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa vastaan?

Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea sitä, mitä oli tullut kostamaan.

Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten

Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa linnoitettua kartanoa kohti.

Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti pistivät kapulan hänen suuhunsa.

Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen heille vilkkuvan.

Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.

Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa, olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.

Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa, joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.

Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.

Agaattisilmät suuntasivat häneen tuiman katseensa armottomasti hymyillen.

»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous. Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli. Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa. Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»

»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr, merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»

Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.

Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta. Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä; Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen, vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.

Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin. Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten. Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.

»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, ja Lionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.

»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä. Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.

»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan. Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.

»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää, rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää. Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en juuri nyt.»

Hän siirtyi Rosamundin luo. »Tulkaa te minun kanssani, lady», käski hän ojentaen kätensä.

Tänä hetkenä näyttää lordi Henry ryhtyneen turhiin toimiin.

»Silloin», kirjoittaa hän, »minä heittäydyin väliin suojellakseni neitoa. 'Sinä koira', huusin minä, 'sinä joudut tästä kärsimään!'

'Kärsimään?' virkkoi hän ivaillen minua pitkällä naurullaan. 'Minä olen jo kärsinyt. Siitä syystä olenkin täällä.'

'Ja joudut kärsimään vieläkin, sinä kirottu merirosvo!' varoitin minä. 'Joudut kärsimään tästä solvauksesta, niin totta kuin Jumala elää!'

'Joudunko?' kysyi hän erittäin tyynesti ja synkästi. 'Ja kuka minua kurittaa, jos saan kysyä?'

'Minä, sir', ärjyin minä ankaran kiukun valtaan joutuneena.

'Sinä? ivaili hän. 'Sinäkö kävisit Merihaukan kimppuun? Sinä? Sinä pyylevä peltopyy! Pois tieltä! Älä estä minua!'»

Lordimme kertoo sir Oliverin jälleen lausuneen lyhyen arabiankielisen komentosanansa, jonka kuultuaan mustaihoiset sieppasivat kuningattaren käskynhaltijan syrjään ja sitoivat hänet kiinni tuoliin.

Sir Oliver ja Rosamund seisoivat nyt vastakkain — vastakkain viiden pitkän vuoden kuluttua, ja sir Oliver käsitti koko tuona aikana varmasti aavistaneensa tällaisen kohtauksen joskus tulevaisuudessa tapahtuvan.

»Tule, lady», käski hän ankarasti.

Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten permannolle tyhjin toimin.

Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa. Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.

Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan, että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.

Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.

»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään yrittämättä äänelläänkään heitä estää.

Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan, missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.

Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali, jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja Penycumwickista vilkkuvia valoja.

»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista saisimme oivat hinnat orjatorillamme.

»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.

»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän täälläoloamme.»

Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää, että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»

Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki Sakr-el-Bahrin arvoinen?»

»Jätä se asia Sakr-el-Bahrin päätettäväksi», kuului lyhyt vastaus.

»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton vuoksi?»

»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»

Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.

He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti, ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.

Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt päätöstä.

Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla, oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?

Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa. Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset, joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi heihin luoda.

Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien, kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.

Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän. Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.

Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan, hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.

Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.

Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat. Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaa Allahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahria tuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.

He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä profeetan lapset johtanut.

Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh. Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa, mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.

Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan juonitelleet.

Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.

Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja kaikkitietävä.

Viides luku.

USKON JALOPEURA.

Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh, hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä kaupungista, miestensä vallattua sen.

Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin — kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat, synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi, mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui tunnustamaan hänet puolisokseen.

Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila profeetan huoneen paššalle.

Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.

Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan, aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja, täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun, että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.

»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi hyödykseen.»

»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina mieleesi, oi Fenzileh.»

»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen omat sanansa.»

»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse vaiti.»

Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.

»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan yrttitarhan vihreyden yläpuolella.

Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen, pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä voimissaan.

Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.

Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.

»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»

»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»

Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi, enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni? Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi? Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»

»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»

»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta, joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»

Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi, sinä valheiden äiti!»

»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi aiheettomassa vihassasi minua nimität.»

»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria! Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»

»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle, että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne vapaiksi?»

Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt lausui vaimolleen.

»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»

»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut tuhon omaksi?»

»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.

»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan? Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä, vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»

»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen. Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»

»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»

»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»

Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt vielä aloittaakaan.

»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»

»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.

»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»

»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»

»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani. Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»

»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se, miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»

Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä. Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi esirippu laskettu.

Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —

»La illaha illa Allah! Wa Mohammed er-Rasuul Allah!»

Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.

Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.

Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä, joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.

Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri. Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.

»Rauha ja profeetan siunaus sinulle, oi voimallinen Asad!»

»Ja rauha sinulle, Tsamanni», kuului vastaus. »Tuotko uutisia?»

»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on palannut.»

»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen äänensä kuului selvästi värähtävän.

Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.

Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.

»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»

»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.

»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan suuresta saaliista.»

»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon, joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei tule itse tuomaan uutista?»

»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta kertomaan.»

»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»

Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun, vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin, suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta, joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin jalkojen eteen hänen jaettavakseen.

Kuudes luku.

KÄÄNNYTETTY.

Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta, joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.

Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.

»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»

He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa, jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.

Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.

»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se tunnu merkilliseltä sinustakin?»

»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen hänen eteensä.

»Ja etkö voi arvata, mikä saattoi olla siihen syynä?»

»Siihen syynä?» virkkoi poika, ja hänen kauniit nuoret kasvonsa, jotka olivat aivan äidin kasvojen näköiset, näyttivät tylsiltä ja ilmeettömiltä.

»Niin, siihen syynä», huudahti Fenzileh kärsimättömästi. »Etkö osaa muuta kuin töllistellä? Olenko houkkion äiti? Aiotko hymyillä tyhmää hymyäsi, seisoa suu auki ja kuluttaa jouten aikasi tuon koiransukuisen frankkilaisen polkiessa sinut jalkoihinsa käyttäen sinua vain astinlautanaan siihen valtaan, jonka tulisi kuulua sinulle? Jos on niin laita, Marzak, toivoisin sinun tuhoutuneen kohtuuni.»

Poika väistyi taaksepäin joutuessaan kokemaan tuota italialaista vimmaa, olipa hieman suutuksissaankin, koska epäili, että tuollaisissa naisen lausumissa sanoissa, vaikka nainen olisi ollut kaksikymmentä kertaa hänen äitinsä, piili jotakin hänen miehuuttaan loukkaavaa.

»Mitä voinkaan tehdä?» huudahti hän.

»Kysytkö minulta? Etkö ole mies kyetäksesi ajattelemaan ja toimimaan? Minä sanon sinulle, että kristityn ja juutalaisen äpärä tallaa sinut maan tomuun. Hän on ahnas kuin heinäsirkka, kavala kuin käärme ja raateleva kuin pantteri. Allahin nimessä! Olisin iloinen, ellen olisi milloinkaan synnyttänyt poikaa. Olisi parempi, vaikka ihmiset osoittaisivat minua pilkaten sormellaan ja nimittäisivät tuulen äidiksi kuin että olen synnyttänyt pojan, joka ei osaa olla mies.»

»Neuvo minua», huudahti Marzak. »Aseta minulle tehtävä, sano, mitä minun tulee suorittaa, ja tuletpa näkemään, etten horju, äiti. Siihen saakka säästä minua solvauksiltasi; ellet, niin en tule enää milloinkaan luoksesi»

Tuon uhkauksen kuullessaan merkillinen nainen nousi pehmeiltä patjoiltaan. Hän juoksi poikansa luo ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa painaen posken hänen poskeensa. Kahdeksantoista paššan haaremissa vietettyä vuotta ei ollut kyennyt tukahduttamaan hänestä eurooppalaisen äidin tunteita, kiihkeätä sisilialaista naista, joka oli äidinrakkaudessaan tuima kuin tiikeri.

»Lapseni, rakas poikani», virkkoi hän melkein nyyhkyttäen. »Minä käytän karua puhetta, koska pelkään sinun puolestasi. Jos olen vihainen, niin siinä ilmenee vain rakkauteni, raivoni siitä, että näen toisen anastavan isäsi luona sen sijan, jonka pitäisi sinulle kuulua. Ah! Mutta me pääsemme sittenkin voitolle, sinä suloinen poikani. Minä kyllä keksin keinon heittää tuon vieraan rikan takaisin siihen tunkioon, josta se on peräisin. Luota minuun, Marzak! Hiljaa! Isäsi tulee. Pois! Tahdon puhua hänen kanssaan kahden kesken.»

Hän menetteli viisaasti, koska tiesi helpommin suoriutuvansa Asadista kahden kesken, kun toisten läsnäollessa vaikuttava ylpeys ei vaatinut häntä pitämään ehdottomasti puoliaan. Marzak vetäytyi sandelipuisen säleristikon taakse, joka peitti erästä oviaukkoa, ja samassa astui toisesta ovesta huoneeseen Asad.

Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.

»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait riittävän vastauksen.»

Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?» toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»

»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen vuorostaan.

»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»

»Sattumalta, niinkö sanot?»

»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat, julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»

Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään. Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.

»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan todellisen tarkoituksen.»

»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen todellinen tarkoitus?»

Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.

»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä, mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin loitsuilla?»

Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu! Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»

Fenzileh nousi punastuneena ja uhitellen. »Minä en puhu», sanoi hän.

»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua, herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»

»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»

Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.

Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä. Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni. Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista, mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä odottaa rakkaan poikansa tuloa.

Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.

Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut. Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton. Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.

Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund — hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan. Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen, kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten voimia sen säteistä.

Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:

»Sir Oliver!»

Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään. Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.

»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte, eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»

»Enkö ole palvellut teitä uskollisesti ja hyvin?» kysyi kapteeni.

»Kuka on sitä kieltänyt?»

»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin voinut, saatte uskoa!»

»Teidät olisi hakattu heti kappaleiksi», sanoi Sakr-el-Bahr.

»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»

»Ja olisitte löytänyt itsenne jälleen hänen katolisen majesteettinsa kaleerista. Mutta olkoon! Myönnän, että olette menetellyt moitteettomasti. Olette puolestanne täyttänyt sopimuksemme ehdot. Minäkin pidän lupaukseni, sitä älkää epäilkö.

»En epäilekään. Mutta sopimuksemme velvoitti teidät lähettämään minut takaisin kotiin.»

»Entä sitten?»

»Kadotus on siinä, etten tiedä, mistä kotia etsisin, en tiedä, missä olen kotonani näiden pitkien vuosien jälkeen. Jos lähetätte minut pois, niin minusta tulee mitätön mieron kiertäjä.»

»Mitä muutakaan voin tehdä?»

»Minä olen nyt totisesti yhtä kyllästynyt kristittyihin ja kristikuntaan kuin te itse muslimien vallatessa sen aluksen, jossa orjana raadoitte. Minä kelpaan johonkin, sir Ol… Sakr-el-Bahr. Parempi merenkulkija ei ole milloinkaan ohjannut laivaa mistään Englannin satamasta, ja minä olen ollut hiton monissa otteluissa ja tiedän, kuinka merellä on meneteltävä. Ettekö voi käyttää minua täällä?»

»Tahdotteko ruveta luopioksi samoinkuin minä?» Hänen äänessään oli katkera sävy.

»Minä olen mietiskellyt, että tuo 'luopio' on sana, joka riippuu siitä, millä puolella ihminen on. Sanoisin mieluummin haluavani tulla käännytetyksi Mahometin uskoon.»

»Merirosvon uskoon käännytetyksi, tarkoitatte», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Siitä ei nyt puhetta. Siihen minun ei tarvitse kääntyä kaiken sen jälkeen, mikä olen jo ollut», myönsi kapteeni Leigh vilpittömästi. »Haluan vain purjehtia toisen lipun alla kuin Jolly Roger.»

»Teidän täytyisi vannoa luopuvanne väkijuomista», sanoi Sakr-el-Bahr.

»Asia tulee korvatuksi», tiesi master Leigh.

Sakr-el-Bahr mietti. Tuon lurjuksen pyyntö kosketti herkkää kieltä hänen mielessään. Olisi hyvä, jos saisi vierellensä oman heimon miehen, vaikkapa vain tuollaisen konnan.

»Tapahtukoon niinkuin haluatte», virkkoi hän viimein. »Ansaitsisitte hirsipuun kaikista antamistani lupauksista huolimatta. Mutta olkoon menneeksi. Jos käännytte muhamettilaiseksi otan teidät erääksi lähimmistä miehistäni, ja kaikki on hyvin, kunhan olette minulle uskollinen, Jasper. Mutta ensimmäisen vilpin oireen näkyessä odottaa teitä nuora ja raakapuun nokka ja tanssi ilmoilla kohti helvettiä.

Laivuri kumarsi liikutettuna, tarttui Sakr-el-Bahrin käteen ja vei sen huulilleen.

»Päätetty asia», sanoi hän. »Olette armahtanut minua, joka sen huonosti ansaitsin. Älkää pelätkö; minä pidän sanani. Elämäni kuuluu teille, ja jos se onkin arvoton, voitte käyttää sitä miten haluatte.»

Sakr-el-Bahr puristi tahtomattaan lujemmin lurjuksen kättä, ja Jasper lähti alas peräkannelta. Hänen kelvottoman sydäntään oli koskettanut lempeys, jonka hän tiesi ansaitsemattomakseen, mutta jonka vannoi ansaitsevansa, ennenkuin kaikki oli lopussa.

Seitsemäs luku.

MARZAK-BEN-ASAD.

Kokonaista neljäkymmentä kameelia tarvittiin kuljettamaan hollantilaisen kauppalaivan lastia satamasta Kasbahiin, ja sellaista kulkuetta — Sakr-el-Bahr järjesti sen huolellisesti, koska hyvin tiesi, kuinka sellainen prameus vaikutti rahvaaseen — ei ollut milloinkaan nähty Algierin ahtailla kaduilla kenenkään merisissin palattua. Se sopi täydellisesti kaikkein suurimmalle meriä kyntävälle muhamettilaiselle valloittajalle, päällikölle, joka ei ollut huolinut noudattaa toistaiseksi vallinnutta sääntöä pysyttelemällä Välimerellä, vaan oli uskaltanut lähteä avoimelle valtamerelle.

Etunenässä marssi sata hänen sissiänsä lyhyissä ja kaikenkarvaisissa kauhtanoissaan, lanteilla koreankirjavat vyöhiköt, joissa näkyi toisinaan kokonainen valikoima veitsisepän teoksia; useilla oli yllään rautapaita, ja kypärin välkkyvä huippu kohosi heidän turbaaninsa yläpuolella. Heidän jäljessään astelivat hoidottomina ja kahlehdittuina ne satakunta vankia, jotka oli saatu hollantilaisesta aluksesta ja joita vieressä kulkevat merisissit kiirehtivät ruoskaniskuilla. Sitten marssi toinen sissirykmentti ja sen jäljessä jono komeita, kopeannäköisiä kameeleja, jotka kuljettajiensa ajamina laahustivat vaivalloisesti eteenpäin. Niiden jäljessä kulki jälleen merisissejä ja vihdoin, valkoisen arabialaisen tasa-astujan selässä, kultakudoksesta valmistettu turbaani päässään, Sakr-el-Bahr.

Ahtaammilla kaduilla, joiden valkoisiksi ja keltaisiksi sivuttujen talojen sileissä seinissä näkyi vain siellä täällä kapea aukko valoa ja ilmaa varten, katselijat kerääntyivät pelokkaina oviaukkoihin, jotteivät heitä murskaisi kuoliaiksi kameelit, joiden kummallekin puolelle ulkonevat kantamukset kerrassaan täyttivät nuo ahtaat kujat. Mutta avarammissa kohdissa, satamansuun molemmin puolin, torin edustalla olevassa puistikossa ja Asadin linnoituksen edustalla oli kirjava väentungos. Siinä nähtiin komeita liehuviin viittoihin puettuja maureja vieri vieressä Susin ja Draan puolialastomien neekerien kanssa; laihat, sitkeät arabialaiset, moitteettoman valkoiset džellabat yllään, hieroivat olkapäätään kameelinkarvaisissa vaatteissa esiintyvien ylämaiden berberien kanssa; siinä nähtiin Vähän-Aasian turkkilaisia ja Espanjasta paenneita juutalaisia, joilla oli yllään silmiinpistävät eurooppalaiset vaatteet ja joita siedettiin, koska heitä liittivät maureihin yhteiset kärsimykset ja yhteinen pako siitä maasta, joka oli kerran ollut heidän.

Tuo merkillinen joukko seisoi siinä Afrikan paahtavan auringon alla kokoontuneena tervehtimään Sakr-el-Bahria ja tervehtikin häntä niin valtavin huudoin, että kaiku kiiri satamasta aina kukkulan laella olevaan linnaan tuoden viestiä saattueen saapumisesta.

Ehtiessään linnaan kulkue oli kuitenkin vähentynyt tuskin puoleen määräänsä. Torilla se oli jakaantunut, ja merisissit, Othmani johtajanaan, olivat kuljettaneet vangit bagnioon kameelien jatkaessa matkaansa rinnettä ylöspäin. Linnan suuresta portista kuljettua ne astelivat avaralle pihamaalle, missä ajajat järjestivät ne pihan kummallekin puolelle ja saivat ne laskeutumaan vaivalloisesti polvilleen. Niiden jäljessä tuli vain suunnilleen neljäkymmentä sissiä johtajansa kunniakaartina. He asettuivat portin kumpaankin pieleen sitä ennen kumarrettuaan syvään Asad-ed-Dinille. Pašša istui aurinkoteltan varjossa korkealla sohvalla, vieressään vesiiri Tsamanni ja Marzak ja vartiostonaan puoli tusinaa janitšaareja, joiden hiekanharmaat puvut muodostivat otollisen taustan hänen viheriää, kultaa ja jalokiviä hohteleville vaatteilleen. Hänen valkoisessa turbaanissaan hohti smaragdinen puolikuu.

Paššan ilme oli synkkä ja miettivä hänen siinä odottaessaan kuormia kantavien kameelien jonoa. Hänen ajatuksiaan askarrutti yhä vielä se Sakr-el-Bahriin kohdistuva epäilys, jonka oli aiheuttanut hänen vaimonsa ovela puhe ja sitäkin ovelampi vaikeneminen. Mutta kun hän sitten näki sissipäällikön itsensä, hänen kasvonsa kirkastuivat yhtäkkiä, silmät säkenöivät, ja hän nousi tervehtimään tulijaa niinkuin isä voi tervehtiä poikaa, joka on suoriutunut vaaroista täyttäessään heille kummallekin kallista velvollisuutta.

Sakr-el-Bahr astui satulasta portilla ja kulki pihalle jalkaisin. Kookkaana ja komeana, pää korkealla ja kaksijakoinen parta eteenpäin ojentuneena hän asteli erittäin arvokkaasti valtiaan istuimen luo seurassaan Ali ja eräs tummapintainen turbaanipäinen ja punapartainen mies, jonka voi ensi silmäyksellä tuntea nyt täysissä uskonluopion varuksissa esiintyväksi kapteeniksi.

Sakr-el-Bahr lankesi polvilleen ja heittäytyi juhlallisesti valtiaansa eteen. »Allahin siunaus ja hänen rauhansa sinulle, herrani», tervehti hän.

Asad kumartui nostamaan tuota komeata miestä, syleili häntä ja lausui hänet tervetulleeksi niin lämpimästi, että säleristikon takana urkkiva Fenzileh puri vimmoissaan hammasta.

»Ylistys olkoon Allahin ja herramme Mohammedin, että olet palannut ja terveenä, poikani. Vanhaa sydäntäni ovat jo ilahduttaneet uutiset, jotka kertoivat voitoistasi uskon palveluksessa.»

Sitten esitettiin kaikki hollantilaiselta riistetyt rikkaudet, ja vaikka Othmani olikin jo melkoisesti kiihtänyt Asadin odotuksia, oli nyt hänelle avautuva näky sittenkin kaikkia odotuksia paljon melkoisempi.

Vihdoin lähetettiin koko saalis aarrekammioon, ja Tsamannin käskettiin se luetteloida ja merkitä kullekin asianosaiselle tuleva määrä — näissä seikkailuissa näet olivat osakkaina kaikki, alkaen paššasta itsestään, joka edusti valtiota, aina voittoisan aluksen miehistöön kuuluvaan halvimpaan sissiin asti, ja jokainen sai saaliista osansa, suuremman tai pienemmän, arvonsa mukaan, kahdennenkymmenennen osan kokonaismäärästä tullessa Sakr-el-Bahrin itsensä osaksi.

Pihalle olivat jääneet vain Asad, Marzak ja janitšaarit sekä Sakr-el-Bahr, Ali ja Jasper. Nyt Sakr-el-Bahr esitteli uuden upseerinsa paššalle sanoen Allahin armon langenneen hänen ylitsensä ja kiittäen häntä suureksi taistelijaksi ja taitavaksi merimieheksi, joka oli tarjonnut kykynsä ja henkensä islamin palvelukseen ja seisoi nyt Asadin edessä saadakseen hänen suostumuksensa.

Marzak huomautti kiukkuisesti, että uskon sotilaiden riveissä oli jo ennestään liian paljon entisiä kristittyjä koiria, että oli epäviisasta lisätä heidän lukumääräänsä ja että Sakr-el-Bahr menetteli julkeasti rohjetessaan niin tehdä.

Sakr-el-Bahr mittaili häntä katseella, jossa sievästi yhtyivät toisiinsa ylenkatse ja hämmästys. »Sanotko olevan julkeata, jos voitan kääntyneen herramme Mohammedin lipun alle?» kysyi hän. »Lue kaikkein selvintä kirjaa ja katso, mitä siinä teroitetaan jokaisen oikeauskoisen velvollisuudeksi. Ja muista, oi Asadin poika, että vähäisessä viisaudessasi ylenkatsoessasi niitä, jotka itse Allah on siunannut johdattaen heidät siitä yöstä, jossa ovat värjötelleet, oikean uskon keskipäivän kirkkauteen, ylenkatsot minua ja omaa äitiäsi, mikä ei paljoa merkitse, ja pilkkaat Allahin pyhää nimeä, mikä merkitsee sitä, että vaellat kadotukseen johtavaa tietä.»

Vihoissaan, mutta häviölle joutuneena ja sanatonna Marzak astui askelen taaksepäin ja seisoi siinä purren huultansa ja kyräillen kohti merisissiä Asadin nyökätessä ja hymyillessä hyväksyvästi.

»Totisesti olet täysin oppinut oikeassa uskossa, Sakr-el-Bahr», sanoi hän. »Sinä olet viisauden ja urhoollisuuden totinen isä.» Sitten hän lausui tervetulleeksi master Leigh'n ylentäen hänet uskollisten joukkoon ja antaen hänelle nimen Jasper-Reis.