TOINEN OSA (continued 3)

Rosamund oli vaiti ja näytti etsivän jotakin. Kun ei löytänyt, mitä haki, hän loi jälleen Oliveriin katseen, joka ilmaisi osalta ivaa, osalta anelua.

»Pitääkö minun leikata lihaa sormillani?» kysyi hän.

Oliverin silmissä näkyvä välkähdys osoitti hänen oivaltaneen asian tai ainakin epäilevän jotakin. Hän vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

»Profeetan laki kieltää pilaamasta lihaa tai leipää koskettamalla sitä veitsellä. Sinun täytyy käyttää Jumalan sinulle antamia käsiä.»

»Pilkkaatteko minua puhumalla profeetasta ja hänen laeistansa? Mitä merkitsevät minulle profeetan lait? Jos minun täytyy syödä, en ainakaan tahdo syödä pakanakoiran tavoin, vaan niinkuin kristitty ihminen.»

Näytti siltä kuin Oliver olisi tahtonut noudattaa hänen toivomustaan, sillä hän veti hitaasti vyöstään tikarin, jonka kahva oli upeasti kullalla silaeltu. »Käytä tuota», sanoi hän laskien sen huolettomasti Rosamundin ulottuville.

Rosamund syöksyi siihen käsiksi vetäisten nopeasti henkeään. »Vihdoinkin annatte minulle jotakin, josta voin olla teille kiitollinen», sanoi hän laskien tikarinkärjen povelleen.

Oliver taivutti polvensa salamannopeasti, ja hänen kätensä tarttui Rosamundin ranteeseen niin voimakkaasti, että tikaria pitelevä käsi hervahti voimattomaksi. Oliver hymyili, tummanpuhuvat kasvot ihan lähellä Rosamundin kasvoja.

»Luulitko tosiaankin minun uskovan sen vapaasti käytettäväksesi? Otaksuitko tosiaankin äkkinäisen teeskennellyn taipumisesi minut pettäneen? Milloin opitkaan ymmärtämään, etten ole houkkio? Minä vain koettelin mieltäsi.»

»Nyt sen siis tunnet», vastasi Rosamund. »Tiedät tarkoitukseni.»

»Tiedän ja osaan olla varuillani.»

Rosamund silmäili häntä, kasvoissa ilme, joka olisi voinut olla ivallinen, ellei siinä olisi kuvastunut syvä ylenkatse. »Onko niin vaikeata katkaista elämän lanka?» kysyi hän. »Eikö ihminen voi surmata itseään muuten kuin tikarilla? Te kerskaatte olevanne herrani, sanotte minua orjaksenne, sanotte omistavanne minut ruumiineni ja sieluineni, koska olette minut ostanut orjamarkkinoilta. Kuinka joutava onkaan tuo kerskauksenne! Ruumiini te voitte kahlehtia ja vangita; mutta sieluni… Saatte varmasti uskoa, että yrityksenne epäonnistuu. Te kerskaatte olevanne elämän ja kuoleman herra. Valhetta! Te vallitsette ainoastaan kuolemaa.»

Portaista kuului nopeita askelia, ja ennenkuin Oliver ehti vastaamaan, ennenkuin hän oli ehtinyt keksiä sanoja vastaukseensa, seisoi hänen edessään Ali, joka toi sen hämmästyttävän tiedon, että eräs naishenkilö pyrki välttämättä Sakr-el-Bahrin puheille.

»Naishenkilö?» kysyi Oliver kulmiaan kurtistaen. »Kristitty nainen, niinkö?»

»Ei, herra. Muhamettilainen», kuului vieläkin hämmästyttävämpi vastaus.

»Muhamettilainen nainen pyrkimässä tänne? Mahdotonta!»

Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu, ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.

Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»

»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien häntä poistumaan.

Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.

Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine kasvoineen ja kaihoisine silmineen.

Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.

»Fenzileh?» huudahti hän. »Mitä mielettömyyttä tämä on?»

Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson soveliaasti kasvojansa peittämään.

»Kuinka voit tulla tänne, minun luokseni ja näin!» moitti Oliver. »Jos asia tulisi herrasi korviin, niin kuinka kävisikään sinun ja minun? Pois täältä, nainen, ja heti!» kehoitti hän.

»Ei ole pelkoa siitä, että hän saa asian tietää, ellet itse sitä hänelle kerro», vastasi Fenzileh. »Sinulta minun ei tarvitse pyytää asiaa anteeksi, kunhan muistat, ettet ole itsekään syntynyt muhamettilaiseksi.»

»Mutta Algier ei ole kotoinen Sisiliasi, ja olitpa syntynyt miksi tahansa, sinun on hyvä muistaa, mikä nyt olet.»

Sakr-el-Bahr alkoi juurta jaksain selittää hänen mielettömyytensä koko laajuutta, mutta Fenzileh keskeytti hänen puhetulvansa.

»Nuo ovat turhia juttuja, jotka vain viivyttävät minua.»

»Kerro siis asiasi heti, Allahin nimessä, jotta poistut sitä pikemmin.»

Fenzileh noudatti tuota vastaansanomatonta kehoitusta. Hän osoitti Rosamundia. »Asia koskee tuota orjatyttöä», sanoi hän. »Minä lähetin vesiirini tänään markkinoille käskien ostaa hänet minulle.»

»Sen arvasin», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Mutta sinä näytät häneen mielistyneen, ja se houkkio suostui häviöön.

»Entä sitten?»

»Luovutathan hänet minulle siitä hinnasta, jonka olet hänestä maksanut?» Äänessä oli hieno pelon sävy.

»Olen kovin pahoillani, että täytyy kieltäytyä, oi Fenzileh. Hän ei ole ostettavissa.»

»Maltahan», huudahti Fenzileh. »Maksettu hinta oli korkea — monin verroin korkeampi kuin mikään kuulemani, olipa orja kuinka kaunis tahansa. Mutta minä mielin kovin saada hänet. Se on oikkuni, ja minä en suvaitse, ettei oikkujani täytetä. Tämän haluni tyydyttämiseksi olen valmis maksamaan sinulle kolmetuhatta filipiä.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä ihmetellen millaisia pirullisia juonia tuo nainen mielessään hautoi ja mitä pahoja aikeita tahtoi toteuttaa.

»Tahdot maksaa kolmetuhatta filipiä?» virkkoi hän hitaasti. »Minkätähden?»

»Oikkuani tyydyttääkseni, noudattaakseni erästä päähänpistoa.»

»Mikä on tuo kallishintainen oikku?» tiedusteli Sakr-el-Bahr edelleen.

»Halu saada hänet omakseni», vastasi Fenzileh vältellen.

»Entä mistä johtuu tuo halu?» kysyi toinen jälleen, yhtä kärsivällisenä kuin vääjäämättömänäkin.

»Sinä kysyt liian paljon», huudahti Fenzileh vihastuen.

Sakr-el-Bahr kohautti olkapäitään ja hymyili. »Sinä vastaat liian vähän.»

Fenzileh laski kätensä kupeelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sakr-el-Bahr näki hänen silmäinsä hehkuvan harson läpi ja kirosi etua, jota nautti Fenzileh hänen kasvojensa ilmeiden jäädessä keskustelukumppanilta salatuiksi. »Sanalla sanoen, Oliver-Reis, tahdotko myydä hänet kolmestatuhannesta filipistä?»

»Sanalla sanoen: en tahdo», kuului vastaus.

»Et tahdo? Et huoli kolmestatuhannesta filipistä?» Hänen äänensä ilmaisi hämmästystä, ja Sakr-el-Bahr ihmetteli, oliko se todellista vai teeskenneltyä.

»En kolmestakymmenestäkään tuhannesta», vastasi hän. »Hän on minun, ja minä en aio hänestä luopua. Koska siis olen lausunut ajatukseni ja koska tännejäämisestäsi koituu vaaraa meille molemmille, kehoitan sinua poistumaan.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo, ja kumpikaan heistä ei huomannut Rosamundin kalpeissa kasvoissa näkyvää valpasta mielenkiintoa. Kumpikaan ei arvannut hänen osaavan ranskaa, jonka taito teki hänelle mahdolliseksi ymmärtää enimmän osan siitä, mitä lingua francaa käyttävät keskustelijat sanoivat.

Fenzileh tuli aivan hänen luoksensa. »Et siis tahdo hänestä luopua, vai kuinka?» kysyi hän, ja Sakr-el-Bahr oli varma siitä, että hän ivaili. »Älä huoli olla niin levollinen. Sinä joudut hänet luovuttamaan, ystäväiseni, — ellei minulle, niin Asadille. Hän itse on tänne tulossa.»

»Asad?» huudahti Sakr-el-Bahr nyt säpsähtäen.

»Asad-ed-Din», vastasi Fenzileh alkaen jälleen hieroa kauppaa. »Kuulehan! On varmaan parempi, jos teet hyvät kaupat minun kanssani sen sijaan, että joudut tekemään huonot kaupat paššan kanssa.»

Sakr-el-Bahr pudisti päätänsä seisoen hajasäärin hänen edessään. »En aio ryhtyä kauppoihin teidän kummankaan kanssa. Tämä orja ei ole myytävänä.»

»Uskallatko vastustella Asadia? Saat uskoa, että hän vie tytön, olipa hän kaupan tai ei.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Sakr-el-Bahr silmiään siristäen. »Tuo pelko siis on syynä siihen oikkuusi, että tahdot saada hänet omaksesi. Etpä ole ovela, Fenzileh. Se tietoisuus, että oma sulosi on kuihtumassa, saa sinut pelkäämään, että tällainen kaunotar kerrassaan riistäisi sinulta herrasi suosion, niinhän?»

Hän ei tosin voinut tutkia hunnutetun kasvoja nähdäkseen, kuinka tuo hyökkäys oli vaikuttanut, mutta huomasi ainakin hänen vartensa värähtävän ja kuuli hänen äänessään ilmenevän kiukun: »Entäpä jos niin olisikin, mitä se sinua liikuttaa?»

»Se voi liikuttaa minua vähän tai paljon», vastasi Sakr-el-Bahr mietteissään.

»Niin, oikeastaan sen pitäisi sinua paljonkin liikuttaa» vastasi hän nopeasti, yhteen hengenvetoon. »Enkö ole aina ollut ystäväsi? Enkö ole aina huomauttanut ansioistasi herralleni ja toiminut totisena ystävänä etenemisesi hyväksi, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr nauroi avoimesti. »Oletko tosiaankin?» kysyi hän.

»Naura miten paljon mielit, mutta se on totta», väitti Fenzileh. »Jos menetät minut, menetät kaikkein arvokkaimman liittolaisesi — henkilön, jota hänen herransa kuulee ja rakastaa. Ajattele, Sakr-el-Bahr, mitä tapahtuisi, jos joku toinen tulisi sijaani, joku toinen, joka voisi valheillaan myrkyttää Asadin mielen sinua vastaan — sillä hän ei varmaankaan voi sinua rakastaa, tuo frankkilainen tyttö, jonka olet riistänyt kodistaan!»

»Älä siitä huolehdi», vastasi Sakr-el-Bahr kevyesti yrittäen samalla parhaansa mukaan sukeltaa syvyyksiin ja saada selkoa naisen todellisista tarkoituksista. »Tämä orjani ei tule milloinkaan anastamaan sinun sijaasi Asadin vieressä.»

»Sinä houkkio, Asad ottaa hänet, olipa hän myytävänä tai ei.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä pää kallellaan ja kädet puuskassa. »Jos hän voi ottaa tytön minulta, niin sitäkin helpommin sinulta. Olet epäilemättä ottanut seikan huomioon ja synkeässä sisilialaisessa mielessäsi jo hautonut keinoa asian auttamiseksi. Mutta oletko ajatellut, mitä asia sinulle maksaa? Mitä sanookaan sinulle Asad saatuaan tietää, että olet tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa?»

»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa, hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on jälleen hyvin.»

Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.

»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».

Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta suunnitelluksi.

»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään muusta.»

Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun peitossa.

»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyi Sakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.

»Samoinkuin sinun», myönsi Fenzileh.

»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin, ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä. Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän toiveittesi mukaista?»

»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina ollut ystäväsi. Tahtoisin…» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen. Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui katsomaan.

»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän on — Asad-ed-Din.»

Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.

»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran totta, oi Fenzileh.»

Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.

»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»

»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi, kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»

»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä, jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet tukahduttamaan.

Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä. »Ethän jätä häntä? Ethän…?»

»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, että Fenzileh poistui tyytyväisenä.

Kolmastoista luku.

ALLAHIN EDESSÄ.

Sakr-el-Bahr seisoi hänen mentyään mietteisiinsä vaipuneena. Hän punnitsi jälleen jokaista kuulemaansa sanaa ja ajatteli tarkoin, kuinka ottaisi vastaan ja kuinka esittäisi kieltonsa, jos pašša tosiaankin saapuisi niissä asioissa.

Niin hän vaiti ollen odotteli Alia tai jotakin toista palvelijaa kutsumaan itseään paššan eteen. Mutta Ali ilmoittikin saapuessaan Asad-ed-Dinin tulevan, ja kohta hänen kintereillään saapui Asad joka oli kärsimättömänä tahtonut heti puhutella Sakr-el-Bahria.

»Profeetan rauha sinulle, poikani», kuului paššan tervehdys.

»Samoin sinulle, herrani.» Sakr-el-Bahr kumarsi. »Talolleni tapahtuu kunnia.» Hän viittasi Alia menemään.

»Minä tulen luoksesi anojana», virkkoi Asad astuen lähemmäksi.

»Sinäkö anojana? Se on tarpeetonta, herrani. Onhan tahtoni vain sinun tahtosi kaiku.»

Paššan etsivä katse liukui hänen ohitseen ja syttyi hehkuun sattuessaan Rosamundiin. »Minä tulen kiireen kaupalla», sanoi hän, »niinkuin nuori rakastaja, jonka vaisto vie etsimänsä läheisyyteen. Minä haen tuota frankkilaista helmeä, tuota taivaankaunista vankia, jonka toit viime retkeltäsi. En ollut Kasbahissa, kun tuo Tsamanni-sika palasi sinne markkinoilta; mutta saatuani vihdoin kuulla, ettei hän ollut ostanut tyttöä, kuten käskin, olisin voinut itkeä, niin paha oli mieleni. Pelkäsin ensin, että joku Susin kauppias oli hänet ostanut ja lähtenyt matkaan; mutta kun sitten kuulin — siunattu olkoon Allah! — sinun hänet ostaneen, rauhoituin jälleen. Tahdothan luovuttaa hänet minulle, poikani?»

Hän puhui niin luottavasti, että Oliverin oli vaikea keksiä sanoja hänen harhaluulonsa hälventämiseksi. Siitä syystä hän seisoi hetkisen epäröiden.

»Minä korvaan tappiosi», jatkoi Asad. »Saat tuhatkuusisataa filipiäsi takaisin ja vielä viisisataa lohdutukseksesi. Tyydythän siihen; minä näet olen kiihkeän kärsimättömyyden vallassa.»

Sakr-el-Bahrin suu oli hymynirveessä. »Minä tunnen hyvin sen kärsimättömyyden, herrani, kun hän on kysymyksessä», vastasi hän hitaasti. »Se vaivasi minuakin viisi loputtoman pitkää vuotta. Siitä vapautuakseni lähdin vaaralliselle retkelleni Englantiin anastamassani frankkilaisessa aluksessa. Et sitä tietänyt, Asad, muuten et —»

»Joutavia!» keskeytti Asad. »Oletpa syntynyt kauppiaaksi. Ei ole vertaistasi, Sakr-el-Bahr, kun on kysymyksessä älyn leikki. Olkoon menneeksi, mainitse oma hintasi, käytä hyödyksesi kärsimättömyyttäni, ja päätetään kaupat.»

»Valtiaani», virkkoi Sakr-el-Bahr tyynesti, »nyt ei ole kysymyksessä hyötyminen. Hän ei ole myytävänä.»

Asad tuijotti häneen sanattomana, ja hänen kellerviin kasvoihinsa nousi heikko puna. »Eikö ole… myytävänä?» toisti hän hämmästyneenä änkyttäen.

»Ei, vaikka tarjoisit valtasi ja asemasi hänen hinnakseen», kuului juhlallinen vastaus. Sitten hän jatkoi lämpimämmin, äänellä, jossa oli pyynnön sävyä: »Pyydä minulta mitä tahansa muuta, ja minä lasken sen mielihyvin eteesi osoittaakseni sinulle uskollisuuttani ja kiintymystäni.»

»Minä en tahdo mitään muuta.» Asad puhui kärsimättömästi, melkein kiukkuisesti. »Haluan saada tuon orjan.»

»Siinä tapauksessa», vastasi Oliver, »vetoan armoosi ja rukoilen sinua kääntämään katseesi jonnekin toisaalle.»

Asad silmäili häntä synkästi. »Kieltäydytkö?» kysyi hän niskaansa ojentaen.

»Valitan kovin!» virkkoi Sakr-el-Bahr.

Syntyi vaitiolo. Asadin hahmo muuttui yhä synkeämmäksi, ja hänen sissipäällikköön suuntaamansa silmät välkkyivät yhä tuimemmin.

»Ymmärrän», sanoi hän vihdoin, äänessä tyyneys, joka oli sellaisessa ristiriidassa hänen ilmeensä kanssa, että kuulosti melkein kaamealta. »Ymmärrän. Näyttää siltä, että Fenzileh on enemmän oikeassa kuin arvasinkaan. Vai niin!» Hän katseli merisissiä hetkisen alta kulmain kiiluvilla silmillään.

Sitten hän lausui äänellä, jossa värisi pidätetty kiukku: »Muista, Sakr-el-Bahr, mikä olet, mitä olen sinusta tehnyt. Muista kaikkea sitä hyvyyttä, jota nämä kädet ovat tuhlaten sinulle jakaneet. Sinä olet sissieni päällikkö ja voisit kerran olla enemmänkin. Algierissa ei ole ketään sinua korkeampaa, itseäni lukuunottamatta. Oletko siis niin kiittämätön, että kiellät minulta ensimmäisen pyytämäni? Totta on se, mitä on kirjoitettu: 'Ihminen on kiittämätön'».

»Kunpa tietäisit, mitä kaikkea tämä minulle merkitsee —» aloitti Sakr-el-Bahr.

»En tiedä enkä välitäkään», keskeytti Asad. »Olipa mitä tahansa, sen täytyisi näyttää olemattomalta minun tahtoni rinnalla.» Sitten hänen kiukkunsa väistyi imartelun tieltä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin jykevälle olkapäälle. »Kuulehan, poikani. Minä kohtelen sinua jalomielisesti rakkauteni tähden ja tahdon unohtaa kieltosi.»

»Ole niin jalomielinen, herrani, että unohdat häntä ollenkaan pyytäneesi.»

»Kieltäydytkö vieläkin?» Ääni, joka oli ollut äsken mesimakea, kaikui jälleen karulta. »Älä huoli jännittää liiaksi kärsivällisyyttäni. Minä olen nostanut sinut loasta, ja yksi ainoa sanani voi sinut jälleen sinne viskata. Minä katkaisin ne kahleet, jotka sitoivat sinut soutupenkkiin, mutta voin ne iskeä jälleen kiinni.»

»Sinä voit tehdä kaiken tuon», myönsi Sakr-el-Bahr. »Ja kun sen tietäen sittenkin kieltäydyn luopumasta siitä, mikä kuuluu minulle kaksin kerroin — ryöstön ja oston nojalla — voit käsittää, kuinka voimalliset ovat vaikuttimeni. Ole armollinen, Asad…»

»Täytyykö minun riistää hänet sinulta väkivalloin?» ärjyi Asad.

Sakr-el-Bahr jäykistyi. Hän suoristi niskansa ja katsoi pelkäämättä paššaa silmiin. »Et voi tehdä sitäkään niin kauan kuin elän», vastasi hän.

»Tottelematon, kapinoiva koira! Aiotko vastustella minua — minua!»

»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»

Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen sanasi?» kysyi hän.

»Sitä lukuunottamatta, että olen muuten ehdoton orjasi, oi Asad.»

Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.

»Odotahan!» virkkoi hän ja poistui lausuttuaan tuon uhkauksen.

Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle. Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui auttamattomalta.

Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi vahingoniloisena hänet luovuttanut.

Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan, niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä veljensä surmaajana.

Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni: »Minkätähden kieltäydyitte?»

Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana. »Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.

»Ymmärsin riittävästi», vastasi Rosamund. »Tämä lingua franca muistuttaa melkoisesti ranskankieltä.» Sitten hän jälleen kysyi: »Minkätähden kieltäydyitte?»

Oliver siirtyi hänen viereensä ja silmäili häntä. »Kysytkö minkätähden?»

»Eipä oikeastaan liene siihen syytä», virkkoi Rosamund katkerasti. »Mutta voihan kostonhimonne olla niin leppymätön, että mieluummin menetätte henkenne kuin luovutatte siitä hitustakaan.»

Oliverin kasvot jäykistyivät jälleen. »Aivan luonnollista», ivaili hän, »että selität tekoni siten.»

»Niin ei ole laita. Minä kysyin, koska epäilen.»

»Ymmärrätkö, mitä voi merkitä Asad-ed-Dinin saaliiksi joutuminen?»

Rosamund vavahti, ja hänen katseensa painui alas, mutta ääni oli tyyni hänen vastatessaan: »Onko se paljoakin pahempaa kuin jos joudun Oliver-Reisin tai Sakr-el-Bahrin — tai miten teitä nimitettäneenkin — saaliiksi?»

»Jos sanot asian olevan yhdentekevän, en tietenkään enää vastusta», vastasi Oliver kylmästi. »Voit mennä hänelle. Vastustaessani häntä — kenties mielettömästi — en ajatellut kostavani sinulle. Tein sen siitä syystä, että tuo ajatus saa mieleni kauhun valtaan.»

»Niin ollen teidän täytyisi kauhistua yhtä hyvin itseänne», virkkoi Rosamund.

Oliverin vastaus hämmästytti häntä. »Kenties kauhistunkin», sanoi hän tuskin kuuluvasti. »Kenties kauhistunkin.»

Rosamund katsahti häneen ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa. Mutta toinen jatkoi, äkkiä kiihtyen, sallimatta hänen keskeyttää.

»Hyvä Jumala! Tätäkö tarvittiin, jotta käsittäisin tekoni halpamaisuuden. Asadin vaikuttimet eivät ole sellaiset kuin minun. Minä tahdoin saada sinut käsiini rangaistakseni sinua. Mutta hän… Hyvä Jumala!» valitti hän peittäen kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

Rosamund nousi hitaasti; hänen mielessään eli omituinen levottomuus, hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta liikutuksensa vallassa oleva Oliver ei sitä huomannut. Sitten lankesi hänen epätoivoonsa valonsäteenä se neuvo, jonka Fenzileh oli hänelle antanut puhuessaan siitä esteestä, jota Asad hurskaana muhamettilaisena ei uskaltaisi raivata tieltään.

»On olemassa keino», huudahti hän. »On olemassa keino, jota Fenzileh ilkeyksissään ehdotti.» Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, katse pois käännettynä. Sitten hän kävi suoraan asiaan. »Sinun täytyy mennä kanssani naimisiin.»

Näytti melkein siltä kuin Rosamund olisi saanut iskun. Hän astui taaksepäin. Hänessä heräsi kohta epäluulo, joka nopeasti kasvoi varmaksi uskoksi, että Oliver oli vain yrittänyt pettää häntä teeskentelemällä katumusta.

»Naimisiin kanssanne!» huudahti hän.

»Niin», vastasi Oliver. Hän alkoi selittää, kuinka Rosamund hänen vaimonaan olisi pyhä ja loukkaamaton kaikkien muhamettilaisten joukossa. Kukaan ei uskaltaisi häneen sormellaan koskea, koska siten solvaisi profeetan pyhää lakia, ja jos olisikin sellaisia, ei niihin kuulunut Asad, joka oli harras jumalinen. »Ainoastaan siten», päätti Oliver puheensa, »voin sinut pelastaa hänen käsistään.»

Rosamund oli kuitenkin yhä ylenkatseellinen ja vastahakoinen. »Se on liian epätoivoinen keino epätoivoisessakin tapauksessa», sanoi hän siten saattaen Oliverin ankaran kärsimättömyyden valtaan.

»Sinun täytyy, sanon», väitti hän melkein kiukkuisesti. »Sinun täytyy — muuten sinut kannetaan jo tänä iltana Asadin haaremiin — eikä edes hänen puolisokseen, vaan orjakseen. Sinun täytyy oman itsesi tähden luottaa minuun! Sinun täytyy!»

»Luottaa teihin?» huudahti Rosamund, kiihkeän ylenkatseen pyrkiessä nauruna purkautumaan. »Luottaa teihin! Kuinka voisin luottaa henkilöön, joka on uskonluopio ja pahempikin?»

Oliver hillitsi itseään voidakseen keskustella hänen kanssaan ja saavuttaakseen kylmän logiikan avulla hänen suostumuksensa. »Sinä olet kovin leppymätön», sanoi hän. »Arvostellessasi minua jätät kerrassaan huomioonottamatta ne kärsimykset, jotka olen kokenut ja joita olet osaltasi aiheuttanut. Tietäessäsi nyt, kuinka väärämielisesti minua syytettiin ja kuinka paljon muita katkeria vääryyksiä jouduin kokemaan, muista samalla, että olin ihminen, jonka olivat pettäneet rakkain mies ja rakkain nainen. Minä olin kadottanut uskoni ihmisiin ja Jumalaan, ja muhamettilaiseksi, uskonluopioksi, merirosvoksi minä muutuin, koska ei ollut mitään muuta mahdollisuutta pelastua kaleeriorjan sanomattomasta kurjuudesta.» Hän silmäili surullisesti Rosamundia. »Eikö tämä mielestäsi ollenkaan minua puolusta?»

Se liikutti Rosamundia hiukan, sillä hän luopui ylenkatseesta, vaikka säilyttikin vihamielisen asenteensa.

»Mitkään vääryydet», sanoi hän, melkein murheellisesti, »eivät voi oikeuttaa ritarillisuuden solvaamista, miehen-arvonne häpäisemistä, voimanne väärinkäyttämistä naisen vainoamiseen. Millaiset vaikuttimet teitä lienevätkin johtaneet, te olette joka tapauksessa vajonnut niin syvään, sir, etten voi teihin luottaa.»

Oliver taivutti päänsä kuullessaan moitteen, jonka oli jo lausunut omassa mielessään. Se oli oikea ja ansaittu, ja hänen oli mahdoton siitä katkeroitua, koska tiesi sen oikeaksi.

»Tiedän sen», sanoi hän. »Mutta enhän pyydä sinua luottamaan itseeni omaksi hyödykseni, vaan sinua auttaakseni. Minä rukoilen sinua niin menettelemään vain oman itsesi vuoksi.» Äkkinäistä mieleenjohtumaa noudattaen hän veti vyöstään painavan tikarinsa ja ojensi sen Rosamundille, kahva edellä. »Jos haluat saada luotettavuuteni takeen», sanoi hän, »ota tämä veitsi, jolla tänä iltana aioit itsesi surmata. Jos huomaat minussa vähimmänkin petollisuuden merkin, käytä sitä miten mielit — minun tai itsesi tuhoksi.»

Rosamund silmäili häntä hieman hämmästyneenä. Sitten hän ojensi hitaasti kätensä ja tarttui hänen tarjoamaansa aseeseen. »Ettekö pelkää», kysyi hän, »että käytän sitä nyt, siten tehden lopun asiasta?»

»Minä luotan sinuun», sanoi Oliver, »siinä toivossa, että sinä alat luottaa minuun. Sitäpaitsi varustan sinut pahimman varalta. Jos näet tulee valittavaksesi kuolema tai Asad, otaksun sinun valitsevan kuoleman. Mutta salli minun lisätä, että olisi typerää valita kuolema, kun on vielä olemassa elämisen mahdollisuus.»

»Mikä mahdollisuus?» kysyi Rosamund, äänessä taannoisen ylenkatseen heikko vivahdus. »Sekö mahdollisuus, että joudun elämään kanssanne?»

»Ei», vastasi Oliver vakavasti. »Jos luotat minuun, tahdon koettaa korvata kaiken tekemäni pahan. Kuule minua. Päivän sarastaessa kaleerini lähtevät kaappausretkelle. Minä toimitan sinut salaa alukseen ja keksin keinon laskea sinut maihin jollekin kristitylle rannikolle — Italiaan tai Ranskaan — mistä voit päästä takaisin kotiin.»

»Mutta sillävälin», huomautti Rosamund, »minun on tultava vaimoksenne.»

Oliver hymyili mietteissään. »Pelkäätkö vieläkin jotakin sadinta? Eikö mikään saa sinua luottamaan vilpittömyyteni? Muhamettilainen avioliitto ei ole kristittyä sitova, ja minä en aio sitä avioliittona pitää. Se on pelkkä veruke, jolla sinua suojelen, kunnes pääsemme täältä pois.»

»Kuinka voin luottaa sanoihinne?»

»Kuinka?» Oliver vaikeni joutuen hämilleen, mutta vain hetkeksi. »Onhan sinulla tikari», vastasi hän painokkaasti.

Rosamund seisoi mietteissään, silmäillen aseen himmeänä kiiltelevää terää. »Entä vihkiminen?» kysyi hän. »Miten se tapahtuu?»

Oliver selitti hänelle, että muhamettilaisen lain mukaan vaadittiin ainoastaan tuomarille tai häntä ylemmälle viranomaiselle todistajien läsnäollessa annettu ilmoitus. Hän oli parhaillaan tätä selittämässä, kun alhaalta kuului äänten hälinää, askelten töminää ja näkyi soihtujen loimuja.

»Asad palaa miehineen», huudahti hän, ja hänen äänensä vapisi. »Suostutko?»

»Entä tuomari?» kysyi Rosamund, ja tuosta kysymyksestä Oliver huomasi hänen suostuvan pelastettavaksi niinkuin hän oli ehdottanut.

»Minä sanoin tuomari tai joku korkeampi. Asad itse on oleva meidän vihkijämme ja hänen seuralaisensa todistajinamme.»

»Mutta jos hän kieltäytyy? Hän varmaan kieltäytyy!» huudahti Rosamund kiihtyneenä ristien kätensä rinnalleen.

»Minä en aio häntä pyytää. Yllätän hänet.»

»Hän… hän varmaan suuttuu. Hän voi kostaa sen, mikä hänestä tuntuu juonelta.»

»Niin», vastasi Oliver hurjasti katsahtaen. »Olen ajatellut sitäkin. Mutta jotakin meidän täytyy uskaltaa. Ellemme onnistu, niin —»

»Minulla on tikari», huusi Rosamund pelkäämättä.

»Ja minun varalleni on olemassa nuora tai miekka», vastasi Oliver. »Hiljaa! He tulevat!»

Portaista kaikuvat askelet olivat Alin. Hän syöksyi säikähtyneenä kattotasanteelle.

»Herra! Herra! Asad-ed-Din on täällä sotilaineen. Hänellä on asestettu saattue mukanaan!»

»Ei mitään pelon syytä», virkkoi Sakr-el-Bahr näköjänsä aivan tyynenä. »Kaikki käy hyvin.»

Asad riensi portaita ylös tasanteelle kapinallisen sissipäällikkönsä luo. Hänen jäljessään tuli kaksitoista mustapukuista janitšaaria käyrämiekkoineen, joihin soihtujen valo loi kapeita verenkarvaisia juovia.

Pašša pysähtyi Sakr-el-Bahrin eteen, kädet majesteetillisesti ristissä rinnalla ja pää takakenossa, niin että hänen pitkä valkoinen partansa sojotti eteenpäin.

»Minä olen palannut», sanoi hän, »käyttämään voimaa siinä, missä lempeys ei auta. Toivon kumminkin hartaasti, että Allah on tällä välin auttanut sinut parempiin ajatuksiin.»

»Niinpä onkin, herrani!» vastasi Sakr-el-Bahr.

»Ylistetty olkoon hän!» huudahti Asad, ja hänen äänessään raikui riemu. »Anna siis tyttö tänne!» Hän ojensi kätensä.

Sakr-el-Bahr astui taaksepäin Rosamundin luo ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin taluttaakseen hänet eteenpäin. Sitten hän lausui kohtalokkaat sanat.

»Allahin pyhässä nimessä ja Hänen kaikkinäkevien silmiensä alla, sinun edessäsi, Asad-ed-Din ja näiden todistajien läsnäollessa, otan tämän naisen vaimokseni kaikkiviisaan, kaikki-armahtavan Allahin profeetan armollisen lain nojalla.»

Sanat oli lausuttu ja asia oli suoritettu, ennenkuin Asad arvasi merisissin tarkoituksen. Hän äännähti harmistuneesti; sitten hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.

Sakr-el-Bahr seisoi tyynenä, ollenkaan säikähtämättä valtiaan vihaa, otti Rosamundin hartioilla olevan liinan ja sitaisi sen hänen päähänsä niin että kasvot peittyivät näkyvistä.

»Allah antakoon kuivua sen käden, joka Herramme Mohammedin pyhää lakia solvaten riistää hunnun näiltä kasvoilta, ja Allah siunatkoon tätä liittoa ja heittäköön Gehennan kuiluun sen, joka yrittää purkaa hänen Kaikkinäkevän silmien edessä solmittua liittoa.»

Se oli kamalaa. Liian kamalaa Asad-ed-Dinille. Janitšaarit seisoivat hänen takanaan kuin sidotut koirat kiihkeästi odottaen hänen käskyänsä. Mutta mitään käskyä ei kuulunut. Asad seisoi siinä huohottaen, hiukan huojuen ja vuoroin vaaleten, vuoroin punastuen. Hänen mielessään taistelivat tuima kiukku ja syvä hurskaus. Ja hänen vielä epäröidessään Sakr-el-Bahr lienee auttanut hänen hurskauttaan voitolle.

»Nyt ymmärrät, minkätähden en tahtonut häntä luovuttaa sinulle, oi mahtava Asad», sanoi hän. »Olet itse moittinut monet kerrat naimattomuuttani huomauttaen, ettei se ole Allahille mieluinen näky eikä hyvän muhamettilaisen arvoinen asia. Vihdoinkin on profeetta armossaan lähettänyt minulle neidon, jonka voin ottaa vaimokseni.»

Asad taivutti päänsä. »Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu», sanoi hän ikäänkuin itseään muistuttaen. Sitten hän kohotti kätensä. »Allah on kaikkitietävä», tunnusti hän. »Hänen tahtonsa tapahtukoon!»

»Amen», lausui Sakr-el-Bahr erittäin juhlallisesti ja samalla syvimmästä sydämestään kiittäen omaa kauan unohduksissa ollutta Jumalaansa.

Pašša seisoi paikoillaan vielä hetkisen, ikäänkuin aikoen vielä jotain sanoa. Sitten hän äkkiä käännähti ja heilutti kättään janitšaareilleen. »Pois!» Muuta hän ei virkkanut, asteli vain ulos heidän jäljessään.

Neljästoista luku.

MERKKI.

Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.

Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä, ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.

»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»

Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen. Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin kykeni jossakin määrin uhrautumaan.

Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija, olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista. Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi. Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin tunsi olevansa voiton puolella.

Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.

Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja ärtyen.

Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa, yhä vielä masentuneen näköisenä.

Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan vallassa surmannut hänet?

Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle, hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan. Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä mieleen.

Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta, mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan, että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa, täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli, että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.

Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia, Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden lopulliseen järjestämiseen.

Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä. Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen nojaten.

»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.» Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.

Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.

»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän. »Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.

Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle tervetulleempi.

Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski närkästyksensä valloilleen.

»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»

Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen, ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus merirosvo-paššassa.

»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin menettelemästä.»

»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh erittäin lempeästi.

»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin: »Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni ehkäisemistä?»

»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt sävy.

»Sitä en sano minä; sen sanovat hänen tekonsa», vastasi Asad synkästi.

»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'? Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»

Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta. Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria, tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.

»Hän on voinut tehdä syntiä ajattelemattomuudesta», ehdotti hän.

Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta, mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa — sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän lain puolustajaksi?»

Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.

»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»

Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»

»Muuta?» kysyi Asad häneen katsahtaen. »Mitä muuta vielä onkaan?»

»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen saastuttaen.»

»Kuinka niin?» kysyi Asad nopeasti, melkein ahnaasti.

»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla. Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»

»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä, itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»

»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»

Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena, kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn vaikutusta.

Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat kuutamohohteisella taivaankannella.

Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta; mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli ankaran kuohunnan tilassa.

»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.

Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.

Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin, kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan määrättyyn aikaan.

»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!» huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»

»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.

Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten nopeasti käyttäytymisohjeita.

»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt siihen lujasti kiinni.»

Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten poika alkoi puhua.

»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»

Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»

»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.

Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt, poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»

»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.

»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.

Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä, vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita, ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.

Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali, Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.

Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.

Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona, kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin perehtyisi meritoimiin.

Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.

»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad», tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»

Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta omastatunnosta johtuvana.

»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä — että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.

»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.

Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.

»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.

»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut etsiä diplomaattista vastausta.

Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän. »Missä on sen mielettömyys?»

Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa, että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen, että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä», jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden — yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta! Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.

Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme. »Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.

»Muuttunut, herrani?»

»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt…» Hän levitti kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän ankarasti.

Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän uteliaasti.

Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan järkkymättömäksi. »Mikä syynä… tietenkin se, että olen käsittänyt kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole sellaisen metsästäjän arvoinen.»

Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.

»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani merellisissä asioissa.»

Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä. Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä sävy.

»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»

Viidestoista luku.

MATKA.

Tehtyään päätöksensä Asad vei Tsamannin syrjään ja keskusteli hänen kanssaan vähän aikaa antaen eräitä määräyksiä, miten asioita oli hoidettava hänen poissaollessaan. Lähetettyään vesiirinsä pois pašša itse antoi lähtökäskyn, jota noudatettaessa ei ollut syytä vitkastella, koska kaikki oli nyt valmista.

Laskusilta oli vedetty laiturille, merkkipillit vihelsivät, ja ruorimiehet kiiruhtivat komeroihinsa aluksen perään tarttuen suurten viheröiden perämelojen kädensijoihin. Toinen soitto kaikui, ja keskikäytävää kulki Vigitello kahden apulaisensa keralla, kaikki kolme varustettuina pitkillä häränvuodasta leikatuilla piiskoilla ja huutaen orjia valmistumaan lähtöön. Larocquen sitten viheltäessä kolmannen kerran neljäkuudetta vaakasuorana levännyttä airoa painui veteen, kaksisataa viisikymmentä ruumista taipui kuin yhtenä miehenä, ja niiden jälleen suoristuessa iso kaleeri syöksähti eteenpäin lähtien seikkailuretkellensä. Tuuli levitti isoonmastoon kiinnitetyn punaisen lipun, johon oli kuvattu viheriä puolikuu, ja laiturilta ja rannalta, jonne oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita, raikui voimakas onnea toivottava huuto.

Erämaasta puhaltava navakka tuuli oli sinä päivänä Lionelin ystävä.

Ellei sitä olisi ollut, hänen soutaja-aikansa olisi voinut muodostua hyvinkin lyhyeksi. Hänellä ei ollut verhonaan mitään muuta kuin lanneliina, hänet oli kiinnitetty kahleella ensimmäiseen ylähangan puolelle olevaan soutupenkkiin kapealta keskikannelta perään päin lukien, ja ennenkuin kaleeri oli ehtinyt kulkea lyhyttä matkaa satamasta sen suulla olevan saaren luo, soutupäällikön piiskan siima oli jo kiertynyt hänen valkoisten hartioittensa ympärille vaatien häntä ponnistamaan paremmin voimiansa. Hän oli kiljaissut julman iskun sattuessa, mutta kukaan ei ollut hänestä välittänyt. Välttääkseen uutta iskua hän oli alkanut vetää koko voimallaan, ja Peñonin luo saavuttaessa valui hiki virtanaan pitkin hänen ruumistaan ja sydän jyskytti kylkiluita vasten. Sitä menoa ei voinut jatkua, ja hänen pahin piinansa oli siinä, että hän sen tajusi ja näki edessään kuvaamattomia kauhuja, jotka voimien uuvuttua häntä odottivat. Hän ei ollut luonnostaan lujarakenteinen, ja hänen viettämänsä hempeä ja hemmotteleva elämä ei ollut suinkaan varustanut häntä tällaiseen kokeeseen.

Mutta kun he sitten saapuivat Peñonin luo ja tunsivat lämpimän tuulen koko voiman, Sakr-el-Bahr, joka Asadin käskystä johti aluksen kulkua, käski avata isonmaston ja etumastojen valtavat latinalaispurjeet. Ne paisuivat tuulessa, ja kaleeri syöksyi eteenpäin ainakin kahta vertaa kiivaampaa vauhtia. Käskettiin lakata soutamasta, ja orjat saivat kiittää Taivasta levostaan ja jäädä kahleissaan odottamaan sitä aikaa, jolloin heidän jänteittensä voimaa jälleen kysyttäisiin.

Aluksen laaja kokka, joka päättyi teräksiseen kärkeen ja jossa oli kummallakin puolen tykki, oli täynnä joutilaita merisissejä, jotka lepäilivät, kunnes olisi aika käydä taisteluun. He joko nojasivat korkeihin suojakaiteisiin tai kyyhöttivät ryhmissä jutellen ja nauraen. Toiset neuloivat ja parsivat vaatteitaan, toiset kiillottivat aseitaan tai varuksiaan, ja eräs tummapintainen nuorukainen rummutti gimriänsä laulaen surunvoittoista šilhalaista lemmenlaulua parinkymmenen verenhimoisen sissin iloksi, heidän istua kyyhöttäessään hänen ympärillään kirjavana kehänä.

Kaleerin upeassa peräpuolessa oli avara hytti, johon päästiin kahden raskailla silkkiverhoilla varustetun oviaukon kautta. Verhojen tummanpunaiseen pohjaan oli kirjaeltu heleänviheriä puolikuu. Hytin yläpuolella oli kolme isoa kullattua rautalyhtyä, jokaisen päällä puolikuu. Hytin jatkona ja laajennuksena oli viheriä katos, joka varjosti melkein puolta peräkantta. Siihen oli sijoitettu pieluksia, ja niillä istuivat nyt Asad-ed-Din ja Marzak. Bisken ja kolme neljä muuta upseeria, jotka olivat tulleet paššan mukana alukseen ja jotka hän oli pidättänyt seuranansa, seisoivat joutilaina kullatun kaidepuun luona soutajain penkkien yläpuolella.

Sakr-el-Bahr, puettuna hopeakankaasta tehtyyn hohtelevaan viittaan ja turbaaniin, nojasi yksinään laivankaiteeseen peräkannen alahangan puolella alakuloisesti silmäillen näkyvistä väistyvää Algierin kaupunkia, joka esiintyi nyt vain valkoisten kuutioiden rykelmänä kukkulan rinteellä aamuauringon valossa.

Asad katseli häntä äänetönnä tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja kutsui hänet sitten luoksensa. Sakr-el-Bahr saapui heti ja seisoi kunnioittavassa asennossa käskijänsä edessä.

Asad silmäili häntä hetkisen juhlallisesti, salaisen, ilkeän hymyn vilkkuessa sillävälin hänen poikansa kasvoissa.

»Älä otaksu, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »että kannan sinulle kaunaa siitä, mitä eilen illalla tapahtui, tai että se seikka on äskeisen päätökseni ainoa syy. Minulla oli velvollisuus — pitkät ajat laiminlyöty velvollisuus — Marzakia kohtaan, ja nyt olen vihdoin ryhtynyt sitä suorittamaan.» Asad näytti melkein pyytävän anteeksi, ja Marzakia eivät miellyttäneet sanat enempää kuin niiden sävykään. Minkätähden, kyseli hän itseltään, täytyi tuon tuiman vanhan miehen, joka oli tehnyt nimensä pelätyksi koko kristikunnassa, aina esiintyä lempeänä ja taipuisana, kun oli kysymyksessä tuo jykevä ja julkea uskoton?

Sakr-el-Bahr kumarsi juhlallisesti. »Käskijäni», sanoi hän, »minun asiani ei ole asettaa kysymyksenalaisiksi päätöksiäsi tai niihin johtaneita ajatuksiasi. Riittää, kun tunnen toivomuksesi; ne ovat lakini.»

»Ovatko?» kysyi Asad purevasti. »Tekosi tuskin todistavat vakuutuksiasi.» Hän huokasi. »Minua loukkasi eilen kovin se, että avioliittosi teki tyhjäksi aikeeni vieden sen frankkilaistytön minulta saavuttamattomiin. Kaikesta huolimatta kunnioitan liittoasi niinkuin kaikkien muslimien täytyy sitä kunnioittaa — vaikka se sinänsä onkin laiton. Mutta olkoon!» päätti hän puheensa hartioitaan kohauttaen. »Me purjehdimme nyt yhdessä tuhoamaan espanjalaista. Älköön pahansuopuus himmentäkö kummaltakaan taholta tätä loistavaa yritystämme.»

»Amen siihen, herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr hartaasti. »Melkein jo pelkäsin —»

»Ei sanaakaan!» keskeytti Asad. »Sinä et ole koskaan mitään pelännyt, ja siitä syystä minä rakastan sinua kuin omaa poikaani.»

Marzakille ei kumminkaan ollut mieluista, että asiasta siten suoriuduttiin, että keskustelu päättyi hänen isänsä heltymykseen, joka oikeastaan merkitsi samaa kuin sovinnontekeminen. Ennenkuin Sakr-el-Bahr ehti vastata, Marzak esitti hänelle kysymyksen, joka oli täynnä vilpillistä tarkoitusta.

»Kuinka kuluttaa morsiamesi aikansa sinun poissaollessasi, oi Sakr-el-Bahr?»

»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi vastata», virkkoi merisissi.

Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma. Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»

»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä noudattaen — luoksensa.».

Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit hänet niin pian jättää!»

Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä, että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?» Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt. Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.

»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.

»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin tuoksuja.»

Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset. Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?

Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.

Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen, koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa uiskenteli muutamia rasvapisaroita.

Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.

»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos sattuu syntymään taistelu?»

Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä, tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi, mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.

»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme jotakin oppiaksesi.»

»Kuinkas muuten?» virkkoi Marzak.

»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää vauhtia.»

Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva alus.

»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi hän.

Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin. Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta, peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle käskien vaikenemaan.

»Omaa ilkeyttäsi vain ilmoittelet», nuhteli häntä Asad. »Ja minä olen osoittautunut houkkioksi, kun olen sallinut toisten ihmisten ilkeyden pakottaa itseäni tässä asiassa. Riittää jo, sanon minä.»

Marzak vaikeni ja oli nyreissään seuraten katseellaan Sakr-el-Bahria, joka oli laskeutunut peräkannelta keskikäytävälle johtavat kolme porrasaskelmaa ja asteli hitaasti soutupenkkien välitse.

Sissipäällikön mieli oli kovin levoton, niinkuin ainakin henkilön, jolla on jotakin salattavaa ja joka alkaa pelätä joutuneensa petetyksi. Mutta kuka olikaan voinut hänet pettää? Aluksessa oli ainoastaan kolme miestä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa — hänen upseerinsa Ali, Jasper ja italialainen Vigitello. Ja Sakr-el-Bahr olisi pannut vetoon kaikki mitä omisti väittäessään, ettei Ali eikä Vigitello ollut häntä pettänyt; sitäpaitsi hän luotti varmasti siihen, että Jasperkin oli oman etunsa vuoksi pitänyt sanansa. Mutta Marzakin niinikoria koskeva huomautus oli herättänyt hänessä levottomuutta, ja se sai hänet nyt haeskelemaan italialaista laivamiestä, johon hän luotti ehdottomammin kuin kehenkään muuhun.

»Vigitello», kysyi hän, »onko mahdollista, että joku on ilmaissut asian paššalle?»

Vigitello katsahti kysyjään terävästi ja hymyili sitten huolettomasti. He seisoivat kahden keskikannen laitakaiteen luona.

»Senkö, mitä kuljetamme mukanamme?» virkkoi hän, ja hänen katseensa siirtyi isoonmastoon päin. »Mahdotonta. Jos Asad siitä tietäisi, hän olisi sen ilmaissut, ennenkuin Algierista lähdimme; muussa tapauksessa hän olisi varmaan ottanut mukaansa suuremman henkivartioston.»

»Mitä hän henkivartiostolla?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Jos meidän kesken syntyy ottelu — kuten hyvinkin voi syntyä, jos on laita niinkuin epäilen — niin on itsestään selvää, kenen puolelle sissit asettuvat.»

»Tosiaanko?» virkkoi Vigitello, ja hänen mustanpuhuvat kasvonsa vetäytyivät hymyyn. »Se ei ole niin varmaa kuin luulet. Useimmat näistä miehistä ovat seuranneet sinua kymmeniin taisteluihin. Heille olet sinä pašša, heidän luonnollinen johtajansa.»

»Ehkä. Mutta he ovat Asad-ed-Dinin, Allahin ylentämän alamaisia. Jos heidän asiakseen tulisi valita minut tai hän, he varmaan asettuisivat hänen puolelleen huolimatta kaikista niistä siteistä, joita on voinut aikaisemmin olla meidän välillämme.»

»Oli kumminkin eräitä, jotka napisivat, kun sinut syrjäytettiin tämän retken johdosta», kertoi hänelle Vigitello. »Monet varmaan sallisivat uskonsa vaikuttaa päätökseensä, mutta monet seuraisivat sinua, vaikka olisi käytävä itseänsä Suur-Sulttaania vastaan. Älä unohda sitäkään», lisäsi hän, vaistomaisesti ääntään hiljentäen, »että monet meistä ovat uskonluopioita samoinkuin sinä ja minä, ja ettei meidän tarvitsisi hetkeäkään epäröidä, jos valinta tulisi kysymykseen. Toivon kumminkin», virkkoi hän lopuksi toiseen sävyyn, »ettei sellaista vaaraa ole olemassakaan.»

»Samoin minä, mitä hartaimmin», vastasi Sakr-el-Bahr kiihkeästi. »Olen kumminkin levoton, ja minun täytyy tietää, missä seison, jos käy kaikkein pahimmin. Mene sinä, Vigitello, miesten luo ja ota selkoa heidän todellisista tunteistaan, tutki heidän mieltänsä ja koeta saada selville, kuinka moneen voin luottaa, jos julistan sodan Asadille tai jos hän julistaa sodan minulle. Ole varovainen.»

Vigitello sulki merkitsevästi toisen tumman silmänsä. »Siihen voit luottaa», sanoi hän. »Tuon sinulle kohta tiedon.»

Niin he erosivat. Vigitello lähti tutkimusretkelleen kokkaan, ja Sakr-el-Bahr asteli hitaasti takaisin peräkannelle. Ensimmäisen soutupenkin kohdalla keskikäytävän takana hän kumminkin pysähtyi silmäilemään surkeata valkoihoista orjaa, joka istui siihen kahlehdittuna. Hän hymyili julmaa hymyä, koston riemua nauttiessaan unohtaen oman pelkonsa.

»Näyt jo maistaneen piiskaa», sanoi hän englanninkielellä. »Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on tuleva. Oli onneksi sinulle, että sattui tänään tuulemaan. Aina ei kumminkaan ole niin laita. Aivan pian saat kokea, mitä minä sain kestää sinun toimestasi.»

Lionel katseli häntä jäykin, veristävin silmin. Hänen teki mieli kirota veljeänsä, mutta tämän rangaistuksen asianmukaisuus vaikutti häneen itseensäkin kerrassaan yllättävästi.

»Minä puolestani en välitä mistään», vastasi hän.

»Kohta välität, rakas veljeni», kuului vastaus. »Kohta välität itsestäsi mitä kirotuimmin ja surkuttelet itseäsi mitä hartaimmin. Minä puhun kokemuksesta. On mahdollista, ettet jää elämään, ja se on suurimpana huolenani. Toivoisin sinulla olevan omat jäntereeni, jotta säilyisit elävänä tässä uivassa helvetissä.»

»Sanoin sinulle ja sanon vieläkin, etten välitä itsestäni mitään», virkkoi Lionel. »Mitä olet tehnyt Rosamundille?»

»Hämmästyttäneekö sinua, kun kuulet minun esiintyneen gentlemanina ja naineen hänet?» ivaili Oliver. »Naineen hänet?» sai Lionel sanotuksi, kauhistuen pelkkää ajatustakin. »Sinä koira!»

»Minkätähden minua solvaat? Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?» Oliver naurahti ja asteli eteenpäin jättäen Lionelin kimmurtelemaan puolittaisen tietonsa tuottamissa tuskissa. Tuntia myöhemmin, kun Balearien hämyinen ääriviiva oli muuttunut selvemmäksi ja värikkäämmäksi, Sakr-el-Bahr ja Vigitello kohtasivat jälleen toisensa keskikannella ja vaihtoivat ohimennen pari sanaa.

»Vaikea sanoa täsmälleen», kuiskasi laivamies, »mutta saamieni tietojen nojalla otaksun mahdollisuuksien jakautuvan varsin tasaisesti, joten olisi harkitsematonta haastaa riitaa.»

»En aiokaan sitä tehdä», vastasi Sakr-el-Bahr. »En tahtoisi sitä tehdä missään tapauksessa. Halusin vain tietää, kuinka on laitani, jos toisten taholta riitaa haastetaan.» Hän kulki eteenpäin.

Hänen mielensä levottomuus ei kumminkaan ollut yhtään tyyntynyt; hänen vaikeutensa eivät olleet suinkaan hälvenneet. Hän oli ottanut kuljettaakseen Rosamundin Ranskaan tai Italiaan, oli kunniasanallaan luvannut laskea hänet maihin jommallekummalle rannikolle, ja jos hän epäonnistuisi, Rosamund voisi johtua päättelemään, ettei hän ollut milloinkaan vakavasti asiaa aikonut. Mutta kuinka olikaan mahdollista se toteuttaa nyt, kun Asad oli mukana aluksessa? Oliko pakko kuljettaa Rosamund salaa takaisin Algieriin ja säilyttää häntä siellä, kunnes tarjoutuisi uusi tilaisuus laskea hänet maihin kristitylle rannikolle? Se oli ilmeisesti mahdotonta ja sisälsi liian paljon ilmitulon vaaraa. Ilmitulon vaara olikin nyt ylen uhkaava. Joka hetki voitiin saada tietää, että Rosamund oli tuossa niinikorissa. Oliver ei keksinyt minkäänlaista keinoa pitääkseen antamansa lupauksen. Hän voi ainoastaan odottaa ja toivoa luottaen siihen, että hänen onnensa soisi hänelle jonkin tilaisuuden, jota oli mahdoton ennakolta arvata.

Niin hän käyskeli enemmän kuin tunnin ajan pahoilla mielin edestakaisin, kädet selän takana, turbaanipeitteinen pää mietteisiin painuneena ja sydän pakahtumaisillaan. Hän oli joutunut kutomansa pahan verkon paulomaksi, ja hänestä näytti nyt varsin selvältä, ettei häneltä vaadittaisi lunnaiksi vähempää kuin hänen henkensä. Sitä hän ei kumminkaan paljoa ajatellut. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Jos hän voi siitä hinnasta pelastaa Rosamundin, hän tahtoi mielihyvin hinnan maksaa. Mutta hänen mielipahansa ja levottomuutensa johtuikin yksinomaan siitä, ettei hän kyennyt keksimään mitään pelastuskeinoa, vaikka oli valmis sellaiseen uhraukseen. Niin hän asteli yksinään ja alakuloisena, odottaen ja rukoillen avukseen ihmettä.

Kuudestoista luku.

NIINIKORI.

Hän käveli siinä yhä vielä, kun he suunnilleen tuntia ennen auringonlaskua — viisitoista tuntia lähdön jälkeen — olivat ehtineet Formenteran saaren etelärannalle Aguila-niemen kallioiden varjoon, erään pitkän poukaman luo, jonka suu oli kapea kuin pullonkaula. Hänelle huomautettiin asiasta, ja hänet herätti mietteistään Asad, joka kutsui hänet peräkannelle ja käski häntä ohjaamaan aluksen poukamaan.

Tuuli ei enää sanottavasti heitä kuljettanut, ja niin oli käytävä airoihin, mikä oli joka tapauksessa välttämätöntä sitten, kun oli ahtaasta salmesta päästy sen takana avautuvalle tyynelle lahdelle. Sakr-el-Bahr koroitti siis puolestaan äänensä, ja hänen huutoansa totellen saapuivat Vigitello ja Larocque.

Vigitellon vihellyspillin ääni sai liikkeelle hänen apulaisensa, jotka kulkivat nopeasti soutupenkkien välissä komentaen soutajia varautumaan. Jasper ja puoli tusinaa muhamettilaisia merimiehiä kokosivat sillävälin purjeita, jotka olivat jo alkaneet lepattaa laantuvan tuulen epätasaisissa puuskapäissä. Sakr-el-Bahr komensi soutamaan, ja Vigitello vihelsi toisen kerran pitempään. Airot laskeutuivat, orjat ponnistelivat, ja tahtia löi eräs laivamiehen apulainen rytmikkäästi iskien rumpua keskikannella. Sakr-el-Bahr seisoi peräkannella huutaen komentosanoja komeroissaan seisoville peränpitäjille, ja niin alus lipui taitavasti tyyneen poukamaan, jonka syvä vesi oli kristallinkirkasta. Ennenkuin alus pysähdytettiin, Sakr-el-Bahr käänsi sen, merisissien tapaa noudattaen, voidakseen tarpeen vaatiessa heti päästä jälleen ulapalle.

Vihdoin alus pysähtyi loivan rinteen kallioiselle juurelle. Ei ollut näkyvissä kuin muutamia villivuohia, jotka söivät nurmea lähellä rinteen ylintä kohtaa. Kukkulan alla näkyi värihernepensaita kullankarvaisine kukkineen. Ylempänä kohottivat muutamat kyhmyiset, vanhat öljypuut harmaita latvojansa, jotka länteen painuva aurinko sytytti hopeiseen hohtoon.

Larocque ja pari merimiestä astuivat laidan yli alihangan puolella, astuivat vaakasuoraan ojennettujen airojen varsille, kulkivat niitä pitkin kalliorannalle ja alkoivat kiinnittää alusta köysillä kokasta ja perästä.

Sakr-el-Bahrin seuraavana huolena oli vahdin asettaminen, ja hän määräsi siihen tehtävään Larocquen lähettäen hänet rantakallion laelle, mistä avautui laaja näköala.

Marzakin kanssa peräkannella kävellessään pašša muisteli menneitä aikoja, jolloin hän oli liikkunut merillä tavallisena merisissinä ja oli usein valinnut tämän poukaman sekä väijytystä varten että piilopaikakseen. Koko Välimerellä, sanoi hän, oli vain harvoja paikkoja, jotka soveltuivat merisissien tarkoituksiin niin hyvin kuin tämä; se kelpasi pakopaikaksi vaaran sattuessa, ja oli verraton väijymissija saalista odoteltaessa. Hän muisti olleensa täällä kerran peloittavan Dragut-Reisin keralla, mukanaan kuusi kaleeria, joiden läsnäoloa ei aavistanutkaan genualainen amiraali Doria purjehtiessaan juhlallisesti ohi laivueenaan kolme karavellia ja seitsemän kaleeria.

Marzak käveli isänsä vierellä kuunnellen vain puolittain tarkkaavaisena noita muisteloita. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yksinomaan Sakr-el-Bahriin, ja niinikoria koskevat epäilykset olivat hänen mielessään voimistuneet, kun hän oli nähnyt merisissin kahden viimeksikuluneen tunnin aikana mietteissään liikkuvan sen läheisyydessä.

Hän keskeytti äkkiä isänsä muistelmat ilmaisemalla, mitä ajatteli. »Kiitetty olkoon Allah», sanoi hän, »että sinä olet tämän retken johtajana, sillä muuten olisi tämän poukaman suoma etu voinut jäädä käyttämättä.»

»Eipä suinkaan», virkkoi Asad. »Sakr-el-Bahr tuntee sen yhtä hyvin kuin minä. Hän on käyttänyt ennenkin tätä edullista paikkaa. Hän itse ehdotti, että väijyisimme espanjalaista alusta juuri tässä.»

»Jos hän olisi ollut yksin matkassa, niin luulenpa ettei espanjalainen alus olisi kovinkaan hänen mieltänsä liikuttanut. Hänellä on muuta ajateltavaa, isä. Katsohan, kuinka hän on mietteisiinsä vaipunut. Kuinka monia tämän matkan tunteja hän onkaan niin viettänyt. Hän näyttää mieheltä, joka on joutunut satimeen ja epätoivoon. Jokin asia kalvaa hänen mieltänsä. Katselehan häntä.»

»Allah sinulle anteeksi antakoon», virkkoi hänen isänsä pudistaen vanhaa päätänsä ja huoaten sellaisen hurjan ajatuksen vuoksi. »Täytyykö mielikuvituksesi alinomaa saada ravintoansa ilkeydestäsi? En kumminkaan soimaa sinua, vaan sisilialaista äitiäsi, joka on tuota vihamielisyyttä sinussa kasvattanut. Eikö hän houkutellut minua lähtemään tälle joutavalle retkelle?»

»Huomaan, että olet unohtanut eilisen illan ja frankkilaisen orjatytön», virkkoi hänen poikansa.

»Enpä suinkaan, siinä erehdyt. En ole sitä unohtanut. Mutta en ole unohtanut sitäkään, että koska Allah on koroittanut minut Algierin paššaksi, hän edellyttää minun toimivan oikeamielisesti. Kuulehan, Marzak, lopeta nämä jutut. Kenties jo huomenna näet hänet taistelussa, ja sellaisen näyn jälkeen et halua etkä uskallakaan puhua hänestä pahaa. Tee sovinto hänen kanssaan, ja pidä huolta siitä, että tästä lähtien näen paremman suhteen vallitsevan välillänne.»

Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle, joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä merisissin astuttua peräkannelle.

»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?» kysyi hän.

»Olenko minä hämmentynyt, sinä rauhan pentu?» kuului tuima vastakysymys.

»Siltä näyttää. Pysyttelet loitolla toisista, olet hajamielinen —»

»Ja sen sinä luulet osoittavan mielenhämminkiä, niinkö?»

»Mitäpä muutakaan?»

Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»

Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota. Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.

»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti hämmentyvän.»

Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden. »Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»

»Antakaa hänelle tilaisuutta», virkkoi Sakr-el-Bahr ivallisen hyvätuulisesti, »niin hän näyttää meille ihmeitä.»

Marzak katseli häntä kapenevin, kiiltävin silmin. »Anna minulle jousi», vastasi hän, »niin näytän sinulle, kuinka tulee ampua», kuului hänen hämmästyttävä kehuskelunsa.

»Sinäkö näytät hänelle?» ärjyi Asad. »Sinäkö näytät hänelle!» Hänen naurunsa raikui sydämen pohjasta. »Aiotko ryvettää auringon kasvoja, poika!»

»Jätä arvostelusi, oi isäni», kehoitti Marzak jäisen juhlallisesti.

»Poika, olethan mieletön! Sakr-el-Bahrin nuoli pudottaa pääskyn lennostaan.»

»Se taitaa olla hänen kerskaustaan», vastasi Marzak.

»Entä mikä on oma kerskauksesi?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Tavoitatko ehkä Formenteran saaren tämän matkan päästä?»

»Uskallatko minua pilkata?» huudahti Marzak synkännäköisenä.

»Mitäpä uskaltamista siinä on?» ihmetteli Sakr-el-Bahr.

»Sen opit tietämään, vannon sen sinulle Allahin nimessä.»

»Minä odotan läksytystä kaikessa nöyryydessä.»

»Ja tulet sen saamaan», kuului ilkeä vastaus. Marzak kumartui kaidepuun luo. »Hoi siellä! Vigitello! Jousi mulle ja toinen Sakr-el-Bahrille.»

Vigitello kiiruhti häntä tottelemaan; Asad pudisti päätänsä ja nauroi jälleen.

»Ellei profeetan laki kieltäisi vetoa lyömästä — aloitti hän, mutta Marzak keskeytti:

»Olisin itse jo vedonlyöntiä ehdottanut.»

»Jotta kukkarosi tulisi yhtä tyhjäksi kuin pääkoppasi», virkkoi Sakr-el-Bahr.

Marzak silmäili häntä hymyillen ivallisesti. Sitten hän sieppasi Vigitellon kädestä toisen jousen ja asetti siihen nuolen. Silloin Sakr-el-Bahr tuli vihdoin tietämään, että kaiken tuon merkillisen pöyhkeilyn pohjalla piili ilkeys.

»Katsohan», sanoi nuorukainen, »tuossa niinikorissa on täplä, tuskin silmäterääni suurempi. Sinun varmaan täytyy jännittää katsettasi, jos mielit sen nähdä. Katso, kuinka nuoleni sen löytää. Kykenetkö sinä ampumaan paremmin?»

Hänen silmänsä tarkkasivat kiinteästi Sakr-el-Bahrin kasvoja ja huomasivat niihin äkkiä leviävän kalpeuden. Mutta melkein samassa merisissi jo hillitsi itsensä. Hän nauroi, näyttäen niin huolettomalta, että Marzak tosiaankin alkoi epäillä, oliko hän todella kalvennut, vai oliko hän vain kuvitellut niin tapahtuneen.

»Kas vain, sinä valitset näkymättömiä pilkkoja, ja sattuipa nuoli sitten mihin tahansa, sinä sanot sen sattuneen keskelle pilkkaa! Vanha temppu, Marzak. Mene naisia sillä narraamaan.»

»Niinpä valitsemme tuon ohuen nuoran, jolla kori on sidottu», sanoi Marzak kohottaen jousensa. Mutta Sakr-el-Bahrin käsi tarttui hänen käsivarteensa kevyesti, mutta samalla niin voimakkaasti, että jousen täytyi painua alas.

»Odota», sanoi hän. »Sinun tulee valita toinen pilkka monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo nuolesi harhautuvan soutajien joukkoon ja kenties surmaavan jonkun heistä. Useat heistä ovat erikoisen voimakkaita valio-orjia, ja minä en mieli kadottaa yhtäkään heistä. Toinen syy on siinä, että tuo pilkka on joutavanaikainen. Onhan välimatka vain kymmenen askelta. Lapsellinen yritys, ja siinä taitaakin olla syy, miksi sen valitsit.»

Marzak laski jousensa, ja Sakr-el-Bahr irroitti kätensä. He silmäilivät toisiaan, merisissi erinomaisesti itseään hilliten ja lauhkeasti hymyillen, ilmaisematta mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissaan tai teräksisissä vaaleissa silmissään vähintäkään jälkeä siitä kauhusta, joka täytti hänen mielensä.

Hän osoitti lähintä öljypuuta, joka kasvoi rinteellä, sadan askelen päässä. »Tuolla on miehen pilkka. Ammu nuoli tuon ensimmäisen öljypuun pitkään oksaan »

Asad ja hänen upseerinsa äännähtivät hyväksyvästi.

»Miehen pilkka, tosiaankin», virkkoi Asad, »oivallisen jousimiehen veroinen.»

Mutta Marzak kohautti hartioitaan teennäisen ylenkatseellisesti. »Tiesinhän, ettet hyväksyisi ehdottamaani maalia», sanoi hän. »Öljypuun oksa on niin iso, ettei lapsikaan voisi olla siihen osumatta tältä matkalta.»

»Ellei lapsi voi olla osumatta, niin silloinhan ei ole sinullakaan siihen lupaa», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka oli nyt asettunut niin, että hänen ruumiinsa oli Marzakin ja niinikorin välillä. »Katsotaanpa, osutko siihen, Marzak.» Niin sanoessaan hän kohotti jousensa ja ampui nuolen ikäänkuin ei olisi ollenkaan huolinut tähdätä. Nuoli lensi, osui oksaan ja jäi siihen värisemään.

Taitavalle ampujalle osoitettiin äänekästä suosiota, ja koko laivaväen huomio suuntautui asiaan.

Marzak puristi huulensa yhteen, hyvin käsittäen viekkautensa kärsineen tappion toisen ovelamman kanssa kilpaillessaan. Sakr-el-Bahr oli riistänyt häneltä valinnan mahdollisuuden. Hän tiesi varmaan joutuvansa naurunalaiseksi, jos yrittäisi, ja tiesi aloittamansa kilpailun päättyvän siihen.

»Koraanin nimessä», virkkoi Bisken, »tarvitset varmaan koko taitosi, jos mielit ampua yhtä hyvin, Marzak.»

»Minä en valinnut tuota maalia», vastasi Marzak nyreissään.

»Sinä haastoit kilpailuun, Marzak», huomautti hänen isänsä. »Siitä syystä oli maalin valitseminen hänen asiansa. Hän valitsi miehen maalin, ja minä vakuutan Mohammedin parran nimessä, että hän näytti meille, kuinka ampuu mies.»

Marzak olisi mielellään viskannut jousensa pois ja luopunut ajatuksestaan saada sen avulla selkoa niinikorin sisällyksestä, mutta käsitti, että sellainen menettely nyt välttämättä saattaisi hänet häpeään. Hän kohotti jousensa hitaasti tähdäten tuohon kaukaiseen maaliin.

»Varo vahtisotilasta kukkulan laella», varoitti Sakr-el-Bahr. Toiset nauroivat partaansa.

Nuorukainen jännitti vihoissaan jousensa. Jänne lauloi, ja nuoli iski kukkulan kupeeseen ainakin kymmenen askelen päässä maalista.

Koska ampuja oli paššan poika, ei kukaan uskaltanut nauraa avoimesti, Asadia ja Sakr-el-Bahria lukuunottamatta. Mutta yleinen hihitys ilmaisi sitä ivaa, jonka alaiseksi kerskailijan täytyy joutua.

Asad silmäili häntä hymyillen melkein alakuloisesti. »Näetkö nyt», sanoi hän, »mihin joudut kerskatessasi kykeneväsi Sakr-el-Bahrin kanssa kilpailemaan.»

»Tahtoani ei täytetty maali-asiassa», kuului katkera vastaus. »Suututitte minut, ja tähtäykseni kävi epävarmaksi.»

Sakr-el-Bahr lähti ylähangan suojakaiteen luo otaksuen asian päättyneen siihen. Marzak piti häntä silmällä.

»Minä haastan hänet jälleen kilpasille tuohon pieneen pilkkaan ammuttaessa», sanoi hän. Niin sanoen hän asetti jouseensa toisen nuolen. »Katsokaa!» huusi hän, tähdäten.

Sakr-el-Bahr, joka nyt ei välittänyt mistään seurauksista, kohotti Marzakia kohti jousen, joka hänellä oli vielä kädessään.

»Seis!» ärjäisi hän. »Jos ammut nuolesi, niin minun nuoleni puhkaisee kurkkusi! Minä en ammu milloinkaan harhaan!» lisäsi hän tuimasti.

Niiden joukossa, jotka seisoivat Marzakin takana, syntyi levotonta liikettä. Äänettöminä ja hämmästyneinä katselivat kaikki Sakr-el-Bahria, joka seisoi kasvot kalpeina, silmät hehkuvina, jousi tiukasti jännitettynä ja valmiina ampumaan kuolettavan nuolensa niinkuin oli uhannut.

Sanomattoman ilkeästi hymyillen Marzak silloin laski jousensa. Hän oli tyytyväinen. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli saavutettu. Hän oli pakottanut vihollisensa ilmiantamaan itsensä.

Asadin ääni rikkoi jähmetyksen hiljaisuuden. »Kellamullah!» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Oletko sinäkin järjiltäsi, Sakr-el-Bahr?»

»Aivan varmaan hän on järjiltään», sanoi Marzak; »järjiltään pelon vuoksi.» Hän astui nopeasti syrjään, jotta Biskenin ruumis suojeli häntä sanojen mahdollisilta seurauksilta. »Kysy häneltä, mitä hän kuljettaa tuossa korissa, isä.»

»Mitä siis, Allahin nimessä?» kysyi Asad astuen kohti kapteenia.

Sakr-el-Bahr laski jousensa, valliten jälleen itseänsä. Hän oli uskomattoman tyyni. »Minä kuljetan siinä jotakin arvokasta, mitä en salli nenäkkään poikasen puhkoa», sanoi hän.

»Jotakin arvokasta?» toisti Asad puuskuttaen. »Se on varmaan jotakin erinomaista, koska pidät sitä poikani henkeä kalliimpana. Näytähän meille kalleutesi.» Sitten hän huusi keskikannella oleville miehille: »Avatkaa se kori.»

Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis, herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään ole oikeutta —»

»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»

Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä odottaen mitä tuleman piti.

»Mitä siellä on? Mitä löysitte?» kysyi Asad.

Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.

Seitsemästoista luku.

HOUKKIO.

Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä, mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi, että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad, oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen siteen pois silmiltään.

Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut. Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.

»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi. Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»

Sakr-el-Bahr vastasi hänelle uhmaten: »Hän on vaimoni. Minulla on oikeus viedä hänet kerallani minne itse menen». Hän kääntyi Rosamundin puoleen pyytäen häntä peittämään kasvonsa. Rosamund totteli, ja hänen sormiansa hieman vapisutti mielenliikutus.

»Kukaan ei kiellä sitä oikeuttasi», sanoi Asad. »Mutta jos kerran aioit ottaa hänet mukaasi, miksi et tuonut häntä alukseen kaikkien nähden? Minkätähden et sijoittanut häntä perähyttiin, niinkuin Sakr-el-Bahrin vaimolle on soveliasta? Minkätähden toit hänet alukseen salaa korissa ja pidit häntä täällä piilotettuna?»

»Ja minkätähden valehtelit minulle», lisäsi Marzak, »kun kysyin, missä hän on? Sanoit jättäneesi hänet taloosi Algieriin.»

»Minä menettelin niin», vastasi Sakr-el-Bahr ylevän — melkein ylenkatseellisen — arvokkaasti, »koska pelkäsin, että minua estettäisiin kuljettamasta häntä kerallani.» Hänen peloton katseensa sattui suoraan Asadin silmiin ja ajoi verivirran vanhoihin laihoihin poskiin.

»Mikä voikaan olla sen pelon syynä?» kysyi Asad. »Sanonko sen sinulle? Kukaan tällaiselle retkelle lähtevä mies ei tahdo seurakseen vastavihittyä vaimoansa. Kukaan ei vie vaimoansa retkelle, jossa uhkaa surma ja vangiksi joutuminen.»

»Allah on suojellut minua, palvelijaansa, ennen», sanoi Sakr-el-Bahr, »ja minä luotan häneen.»

Tuo oli häikäisevä vastaus. Sellaiset sanat, jotka tehostivat Allahin hänelle suomia voittoja, olivat jo usein aikaisemmin riisuneet aseet Sakr-el-Bahrin vihollisilta. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan auttaneet, kiihtivät vain Asadin raivoa.

»Älä pilkkaa Allahia», ärähti hän. Hänen pitkä vartensa vapisi raivosta, ja hänen vanhat kasvonsa olivat kuin korppikotkan. »Hänet tuotiin alukseen salaa, koska pelkäsit, että hänen läsnäolonsa tiedoksituleminen välttämättä paljastaisi varsinaisen tarkoituksesikin.»

»Ja olipa tuo tarkoitus muuten mikä tahansa», lisäsi Marzak, »missään tapauksessa se ei ollut tehtäväksesi annettu asia: espanjalaisen aarre-aluksen takaa-ajaminen.»

»Sitä minäkin, poikani», myönsi Asad. Sitten hän teki käskevän eleen ja kysyi: »Sanotko minulle enempää valehtelematta, mikä oli aikomuksesi?»

»Mitä?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen, joskin ylen heikosti. »Etkö sanonut tekoni ilmaisseen aiettani? Niinpä ajattelenkin, että on pikemmin minun asiani sitä sinulta tiedustella. Minä vakuutan sinulle, herrani, ettei tarkoitukseni suinkaan ollut millään tavalla laiminlyödä suoritettavakseni uskottua tehtävää. Mutta juuri senvuoksi, että pelkäsin vihollisteni voivan otaksua, mitä sinä nyt otaksut, ja kenties saavan sinut unohtamaan kaikki, mitä olen tehnyt islamin ylentämiseksi, päätin tuoda hänet alukseen salaa. Todellisena aikomuksenani, jos kerran tahdot sen tietää, oli laskea hänet maihin jonnekin Ranskan rannikolle, jotta hän voisi palata kotimaahansa ja heimolaistensa luo. Sen tehtyäni olisin lähtenyt kaappaamaan espanjalaista kaleeria, ja saat uskoa, että olisin Allahin avulla onnellisesti yrityksestä suoriutunut.»

»Saatanan sarvien nimessä», kirosi Marzak työntyen eteenpäin, »hän on oikea valheiden isä ja äiti. Kuinka selität sen asian, että himoitset päästä eroon vaimosta, johon olet äsken vihitty?» kysyi hän.

»Niin», urahti Asad. »Kuinka sen selität?»

»Minä kerron sinulle totuuden», sanoi Sakr-el-Bahr.

»Ylistetty olkoon Allah!» ivaili Marzak.

»Sanon sinulle kuitenkin jo ennakolta», jatkoi merisissi, »että totuus näyttää teistä varmaan paljoa vaikeammalta uskoa kuin mikä hyvänsä valhe, jonka voisin tässä keksiä. Monta vuotta sitten, Englannissa, missä olen syntynyt, minä rakastin tätä naista, ja minun oli määrä ottaa hänet vaimokseni. Oli kumminkin oloja ja henkilöitä, jotka solvasivat minua hänelle siinä määrin, ettei hän suostunutkaan tulemaan vaimokseni. Minä lähdin pois sydämestäni häntä vihaten. Mutta eilen illalla se rakkaus, jonka olin luullut kuolleen ja muuttuneen inhoksi, osoittautui yhä eläväksi. Häntä rakastaessani käsitin kohdelleeni häntä kehnosti, ja minussa heräsi halu ennen kaikkea korjata tekemäni vääryys.»

Sen sanottuaan hän vaikeni. Kun oli oltu hetkinen vaiti, Asad naurahti vihaisesti ja ylenkatseellisesti. »Onko ennen kuultu miehen ilmaisevan rakkauttaan naiseen heittämällä hänet pois luotansa?» kysyi hän, äänessä halveksiva sävy, joka osoitti, millaisen arvon hän antoi tuolle selitykselle.

»Huomautinhan sinulle jo ennakolta, että asia tuntuisi sinusta uskomattomalta», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Eikö olekin selvää, isä, että tuo hänen naimisiinmenonsa oli pelkkä veruke?» huudahti Marzak.

»Päivän selvää», vastasi Asad. »Sinun avioliittosi tuon naisen kanssa pilkkasi jumalattomasti Pyhää Uskoa. Se ei ollut mikään avioliitto. Se oli rietasta teeskentelyä; ainoana aikeenasi oli ehkäistä minun suunnitelmani, käyttää väärin profeetan pyhälle laille osoittamaani kunnioitusta ja saattaa tyttö pois saavutettavistani.» Hän kääntyi Vigitellon puoleen, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Käske miehiäsi kahlehtimaan tuota petturia», sanoi hän.

»Taivas on johdattanut sinut viisaaseen päätökseen, oi isäni!» huudahti Marzak riemuitsevalla äänellä. Mutta siinä olikin ainoa riemun ilmaus; yhtäkään muuta ääntä ei kuulunut.

»Se päätös varmaan on pikemmin omansa viemään teidät molemmat Taivaaseen», vastasi Sakr-el-Bahr säikähtymättä. Samassa hän jo tiesi, miten tulisi menettelemään. »Seis!» sanoi hän viitaten Vigitellolle, joka ei ollut näyttänyt aikovankaan lähteä. Sakr-el-Bahr astui aivan Asadin luo, ja sen, mitä hän sanoi, kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Rosamund jännitti kuuloansa, jottei menettäisi yhtäkään lausuttua sanaa.

»Älä luule, Asad, että minä suostun kuin kameeli kuormaansa. Harkitse hyvin tilannettamme. Jos kohotan ääneni kutsuakseni merihaukkojani, niin Allah yksin voi sinulle sanoa, kuinka monta jää sinun puolellesi. Uskallatko käydä siihen kokeeseen?» kysyi hän, kasvot vakavina ja juhlallisina, mutta ihan pelottomina, niinkuin ainakin mies, joka ei puolestaan ollenkaan epäile asiain lopputulosta, mitä häneen itseensä tulee.

Asadin himmeät silmät kiiluivat, ja hänen kasvojensa väri tummui tuhkanharmaaksi. »Sinä konna ja petturi —» aloitti hän kankein kielin, raivon värisyttäessä hänen ruumistaan.

»Enpä suinkaan», keskeytti hänet Sakr-el-Bahr. »Jos olisin petturi, olisin jo tehnyt tekoni, koska tiedän, että voimien jakautuessa suurempi määrä jää aina minun puolelleni. Suvaitse siis pitää vaikenemistani järkähtämättömän uskollisuuteni todistuksena, Asad. Ota se huomioon arvostellessasi käytöstäni äläkä salli Marzakin johtaa itseäsi harhaan. Hän ei välitä mistään, kunhan saa purkaa minuun kohdistuvaa pikkumaista vihaansa.

»Älä huoli hänestä, isä!» huudahti Marzak. »Onhan mahdotonta, että —»

»Hiljaa!» ärähti Asad, jonka mieleen näytti äkkiä iskeneen jokin ajatus.

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana Asad mietteissään haroi valkoista partaansa kiiluvien silmien katseen suuntautuessa vuoroin Oliveriin, vuoroin Rosamundiin. Hän harkitsi sitä, mitä Sakr-el-Bahr oli sanonut. Hän pelkäsi, olipa melkein varmakin siitä, että se oli liiankin totta, ja käsitti, että jos aiheuttaisi aluksessa kapinan, asettaisi kaikki yhden ainoan heiton varaan, joka voisi hyvinkin kääntyä hänen tuhokseen.

Jos Sakr-el-Bahr saisi voiton, hän ei voittaisi ainoastaan tässä kaleerissa, vaan koko Algierissa, ja Asadin kukistuminen olisi lopullinen. Toisaalta hän ajatteli, että jos paljastaisi miekkansa ja kutsuisi oikeauskoiset puolelleen, voisi hyvinkin sattua, että miehet tulisivat hänen avukseen tunnustaen hänet Allahin ylentämäksi, johon velvollisuus heidät sitoi. Otaksuipa hän tuon todennäköiseksikin. Pöytään heitettävä panos oli kuitenkin liian suuri. Sellainen peli säikähdytti häntä, jota ei ollut vielä mikään säikähdyttänyt, ja niin Biskenin tarvitsi vain kuiskaten häntä varoittaa saadakseen hänet pidättymään.

Hän silmäili jälleen Sakr-el-Bahria, nyt tympein katsein. »Minä tahdon harkita sanojasi», virkkoi hän äänellä, joka nyt oli epävarma. »En tahdo olla väärämielinen enkä ohjata toimintaani ainoastaan näennäisten seikkojen nojalla. Allah varjelkoon!»

Kahdeksastoista luku.

ŠAKMATTI

Kaikkien kysyvästi tuijotellessa seisoivat Rosamund ja Sakr-el-Bahr äänettöminä toisiaan silmäillen vielä vähän aikaa senjälkeen, kun Asad oli poistunut. Kaleeriorjatkin, joiden tavanomaisen horroksen oli hälventänyt siinä määrin tavallisuudesta poikkeava asia, kääntyivät heihin päin, tylsissä, väsyneissä silmissä mielenkiinnon kimallus.

Sakr-el-Bahrin mielessä liikkui eriskummallisen ristiriitaisia tuntoja hänen siinä katsellessaan Rosmundin valkeita kasvoja päivän himmenevässä valossa. Äskeisen tapauksen aiheuttaman harmin ja tulevaisuuteen kohdistuvan tuskaisen pelon ohella tuntui jonkinlaista lievitystäkin.

Hän käsitti, ettei Rosamundia olisi voinut enää pitää kauan salattuna. Rosamund oli viettänyt yksitoista kuolettavan pitkää tuntia ahtaassa ja melkein tukehduttavassa korissa, joka oli tarkoitettu vain hänen alukseen kuljettamista varten. Asadin ilmoitettua lähtevänsä mukaan retkelle Sakr-el-Bahr oli havainnut mahdottomaksi vapauttaa Rosamundia, ja tästä aiheutuva ikävä tunto oli yhä äitynyt tunnin toisensa jälkeen kuluessa hänen voimatta pelastaa Rosamundia asemasta, jossa hänen läsnäolonsa täytyi pakostakin vihdoin tulla ilmi. Vapautuksen, jota hän itse ei ollut voinut saada aikaan, oli toteuttanut Marzakin epäluuloisuus ja ilkeys. Tuo oli pienenä lohdutuksena uhkaavassa vaarassa — hänelle itselleen, joka ei merkinnyt mitään, ja Rosamundille, joka merkitsi kaikkea.

Kovan onnen kokemukset olivat opettaneet häntä pitämään arvossa kaikkein vähäisimpiäkin etuja ja rohkeasti käymään kaikkein suurimpiinkin vaaroihin. Niinpä hän nytkin tarttui kiinni tarjoutuvaan pieneen etuun ja päätti pelottomasti toimia olevissa oloissa niin hyvin kuin osasi käyttäen täysin määrin hyödykseen sitä epäröintiä, joka tuntui vallitsevan paššan mielessä hänen sanoistansa päättäen. Sitäpaitsi hän johtui ajattelemaan, että Rosamund ja hän itse, sorrettu ja sortaja, olivat nyt olojen pakosta muuttuneet onnettomuuskumppaneiksi yhteisessä vaarassa. Tuo ajatus oli hänelle mieluinen. Siitä syystä hän heikosti hymyili silmäillessään Rosamundin valkeita, jännittyneitä kasvoja.

Oliverin hymy sai Rosamundin esittämään kysymyksen, joka oli rasittanut hänen mieltänsä.

»Entä nyt? Entä nyt?» kysyi hän hiljaa, ojentaen anovasti käsiänsä.

»Nyt», vastasi Oliver tyynesti, »saamme olla kiitolliset siitä, että olet vapautunut epämukavasta ja arvoosi soveltumattomasta olotilasta. Salli minun kuljettaa itsesi suojaan, jonka olin sinulle varannut ja jossa olisit ollut jo kauan, ellei Asad pahaksi onneksi olisi lähtenyt mukaan. Tule.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään kohti laivan perää.

Rosamund peräytyi säikähtyneenä, sillä peräkannella istui katoksensa alla Asad seuranaan Marzak, Bisken ja hänen muut upseerinsa.

»Tule», toisti Oliver. »Ei ole mitään pelättävää, joten voit säilyttää rohkean ilmeesi. Hän on nyt šakmatti.»

»Eikö ole mitään pelättävää?» kysyi Rosamund ihmeissään.

»Ei tällä hetkellä», vastasi Oliver varmasti. »Tulevain vaarojen varalta meidän täytyy tehdä päätöksemme. Voit varmaan uskoa, ettei pelko saa sijaa meidän neuvotteluissamme.»

Rosamund jäykistyi, ikäänkuin toinen olisi aiheettomasti häntä syyttänyt. »Minä en pelkää», vakuutti hän, ja vaikka hänen kasvonsa olivat yhä valkeat, hänen katseensa muuttui varmaksi ja äänensä päättäväiseksi.

»Tule siis», kehoitti Oliver jälleen, ja Rosamund totteli nyt heti, ikäänkuin tahtoen osoittaa, ettei ollenkaan pelännyt.

He astelivat vierekkäin kohti peräkantta ja nousivat sinne johtavia portaita hämmästyneiden ja kiukkuisten katseiden sieltä heihin suuntautuessa.

Asadin tummat, kiiluvat silmät tarkkasivat vain neitoa. Ne seurasivat hänen jokaista liikettänsä hänen lähestyessään eivätkä hetkeksikään kääntyneet tulijan kumppaniin.

Ulkonaisesti Rosamund sieti tuon ahnaan tarkastelun ylpeän arvokkaasti ja järkkymättömän tyynesti, mutta hänen mieltänsä kauhistutti ja kidutti häpeän ja nöyryytyksen tunne, jota hän tuskin kykeni määrittelemään. Oliveria vallitsivat jossakin määrin samat tunteet, mutta vihantunteisiin sekaantuneina, ja niiden yllyttäminä hän vihdoin sijoittui niin, että Rosamund peittyi Asadin katseilta, ikäänkuin olisi tahtonut suojata häntä surmaavalta aseelta. Peräkannelle ehdittyään hän pysähtyi ja tervehti kunnioittavasti Asadia.

»Ylhäinen herrani», sanoi hän, »salli vaimoni sijoittua siihen suojaan, jonka olin hänelle varannut, ennenkuin tiesin sinun kunnioittavan läsnäolollasi tätä retkeämme.»

Asad teki kädellään pikaisen myöntävän eleen suvaitsematta lausua sanaakaan vastaukseksi. Sakr-el-Bahr kumarsi jälleen, asteli eteenpäin ja siirsi syrjään raskaan punaisen verhon, johon oli kirjaeltu viheriä puolikuu. Hytistä tulvahti lampun kultainen valo, joka sekaantui siniharmaaseen hämyyn ja loi kimaltelevan hohtelun Rosamundin valkopukuisen hahmon ympärille.

Asadin tuimat, ahnaat silmät tutkivat häntä vielä hetkisen, kunnes hän ehti sisään. Sakr-el-Bahr meni hänen jäljessään, ja verho painui takaisin paikalleen peittäen heidät näkyvistä.

Pienessä hytissä oli silkkipeittein katettu sohva, matala maurilainen pöytä värillisine upokekoristeineen, siinä vastasytytetty lamppu, ja pieni hiilikattila, jossa palavat suitsukeaineet levittivät mieluisaa ja pistävää tuoksuansa.

Pimeästä peränurkasta nousivat hiljaa Sakr-el-Bahrin nuubialaiset orjat, Abiad ja Zal-Zer, ja kumarsivat hänelle syvään. Ainoastaan heidän turbaaninsa ja moitteettoman valkoiset lantioliinansa erottivat heidät pimeästä taustastaan.

Päällikkö lausui lyhyen käskyn, ja orjat ottivat seinäkaapista ruokaa ja juomaa, sijoittaen sen matalalle pöydälle — kulhon, jossa oli keitetty kana, riisiä, oliiveja ja luumuja, leipäkorin, meloonin ja vesiruukun. Hänen lausuttuaan jälleen sanan molemmat tarttuivat paljastettuihin miekkoihinsa ja lähtivät verhon ulkopuolelle vartiopaikallensa. Tähän toimenpiteeseen ei sisältynyt minkäänlaista uhkausta tai uhittelua, eikä Asad voinut asiaa niin tulkita. Se seikka, että Sakr-el-Bahrin puolison tiedettiin olevan perähytissä, teki tuon suojan hänen haareminsa veroiseksi, ja mies puolustaa haaremiansa niinkuin kunniaansa; se on hänelle itselleen pyhitetty paikka, jota kukaan ei saa loukata, ja soveliasta on, että hän ryhtyy asianmukaisiin toimenpiteisiin, jottei kenenkään mieleen johdu yrittääkään sitä solvata.

Rosamund vaipui sohvaan ja istui siinä, pää painuksissa, kädet ristissä helmassaan. Sakr-el-Bahr seisoi kauan aikaa ääneti häntä katsellen.

»Syö», kehoitti hän vihdoin. »Sinä tarvitset voimaa ja rohkeutta, ja kumpaankaan ei kykene paastoava ruumis.»

Rosamund pudisti päätänsä. Vaikka hän oli ollut kauan syömättä, ruoka tuntui hänestä sittenkin vastenmieliseltä. Hän istui siinä sydän kurkussa, tukahtumaisillaan pelkoonsa.

»En voi syödä», vastasi hän. »Mitä hyötyä siitä olisikaan? Voima ja rohkeus eivät voi nyt minua auttaa.»

»Älä huoli niin uskoa», sanoi Oliver. »Minä olen luvannut pelastaa sinut hengissä niistä vaaroista, joihin olen sinut saattanut, ja aion pitää sanani.»

Hän puhui niin päättävästi, että Rosamund katsahti häneen ja havaitsi hänen ryhtinsäkin yhtä päättäväiseksi ja luottavaksi.

»Minulla ei varmaankaan ole mitään pakoonpääsemisen toivoa», huudahti Rosamund.

»Ei ole syytä heittää toivoa, kun minä olen vielä elossa», vastasi Oliver.

Rosamund silmäili häntä hetkisen, huulilla vähäinen hymynhäive. »Luuletteko elävänne vielä kauan?» kysyi hän.

»Niin kauan kuin Jumala sallii», vastasi Oliver ihan tyynesti. »Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu. Kunhan elän kyllin kauan pelastaakseni sinut, niin… niin sittenpä olenkin elänyt riittävän kauan.»

Rosamundin pää painui alas. Hän irroitti kätensä ja puristi ne jälleen ristiin hiljaa väristen. »Luulen, että olemme molemmat hukassa», lausui hän kumeasti. »Jos kuolette, niin onhan minulla tikarinne, muistattehan. Minä en jää elämään teidän kuoltuanne.»

Oliver astui äkkiä eteenpäin, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen tummiin kasvoihinsa nousi heikko puna. Sitten hän seisahtui. Houkkio! Kuinka hän oli voinut hetkeksikään tulkita väärin Rosamundin tarkoitusta? Eivätkö hänen ajatuksensa täsmälliset rajat olleet ylenmäärin selvät, vaikka ei ottanutkaan huomioon hänen vähän myöhemmin lausumiansa sanoja?

»Jumala varmaan antaa minulle anteeksi, jos minun on pakko niin menetellä — jos valitsen kunnian tien, joka on helpompi kulkea; kunnia, herrani», lisäsi hän, ilmeisesti Oliveria tarkoittaen, »on aina helpompi tie.»

»Sen tiedän», vastasi Oliver masentuneena. »Hartaasti toivon, että olisin sitä noudattanut.»

Hän keskeytti puheensa ikäänkuin olisi toivonut tuon katumuksen ilmauksen voivan saada Rosamundin jotakin vastaamaan, voivan yllyttää hänet lausumaan hänelle jonkin anteeksiantavan sanan. Huomatessaan hänen olevan yhä ääneti ja mietteissään hän huokasi syvään ja alkoi puhua toisista asioista.

»Täällä on kaikkea, mitä voitte tarvita», sanoi hän. »Mutta jos jotakin puuttuu, teidän tarvitsee vain taputtaa käsiänne, ja jompikumpi orjani tulee luoksenne. Jos puhutte heille ranskaa, he ymmärtävät teitä. Olisin mielelläni ottanut naishenkilön palvelijaksenne, mutta se oli mahdotonta, kuten arvannettekin.» Hän lähti ovelle.

»Jätättekö minut?» kysyi Rosamund äkkiä hätääntyen.

»Luonnollisesti. Mutta voitte varmaan uskoa, että olen varsin lähellä. Ja toistaiseksi on yhtä varmaa, ettei ole minkäänlaista välitöntä pelon aihetta. Asiat eivät missään tapauksessa ole huonommin kuin teidän korissa ollessanne. Ovathan ne paljoa paremminkin, koska nyt voitte liikkua jossakin määrin mukavasti ja esteettömästi. Olkaa siis hyvällä mielellä; syökää ja levätkää. Jumala teitä varjelkoon! Minä palaan kohta auringon laskettua.»

Peräkannelle astuttuaan Sakr-el-Bahr tapasi siellä Asadin, joka oli nyt yksin Marzakin seurassa baldakiinin alla. Yö oli tullut, suuret puolikuun muotoiset lyhdyt peräkannen kaiteessa olivat sytytetyt ja loivat kaameankellervää valoansa pitkin alusta tuoden näkyviin epämääräisiä ääriviivoja ja hohdellen himmeänä taajoissa riveissä istuvien tai jo epämukavaan nukkumisasentoon kallistuneiden orjien selkäpinnoissa. Isossamastossa heilui niinikään lyhty ja toinen Asad katoksen edustalla. Tähdet kimaltelivat tummansinipunervalla pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli ihan tyyntynyt, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan laineiden loiske vasten rantaa poukaman pohjukassa.

Sakr-el-Bahr astui Asadin luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken.

»Yksinhän tässä olen», virkkoi Asad lyhyeen.

»Marzak siis ei ole mikään», sanoi Sakr-el-Bahr. »Niin olenkin jo pitkät ajat ajatellut.»

Marzak näytti hampaitaan ja murisi jotakin käsittämätöntä. Asad hämmästyi kapteenin huolettomissa, ivallisissa sanoissa ilmenevää tyyneyttä ja osasi vain toistaa Koraanin lauseen, jota Fenzileh oli viime aikoina toistellut hänelle ikävään asti.

»Pojalle kuuluu osa isän sielua. Minulla ei ole mitään Marzakilta salattavaa. Puhu siis hänen läsnäollessaan, ellet tahdo olla vaiti ja mennä matkoihisi.»

»Kuulukoon hänelle osa sinun sieluasi, Asad», vastasi merisissi rohkeasti ivaillen, »mutta minä puolestani kiitän Allahia, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa minun sielussani. Se, mitä minulla on sanottavana, koskee tavallaan sieluani.»

»Minä kiitän sinua», virkkoi Marzak, »oikeista sanoistasi. Jos minulla olisi osaa sielussasi, olisin uskoton koira.»

»Kielesi, Marzak, on kuin jousesi», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Niin, sikäli, että se puhkaisee petoksen», kuului nopea vastaus.

»Ei — vaan sikäli, että se tähtää sellaiseen, mitä ei kykene tavoittamaan. Allah minulle anteeksi antakoon! Pitäisikö minun suuttua tuollaisista sanoista? Eikö Allah itse ole täysin todistanut, että se, joka nimittää minua uskottomaksi koiraksi, on valehtelija ja ennakolta kadotuksen kuiluun määrätty? Onko Allah suonut uskottomalle sellaisia voittoja kuin minä olen saavuttanut vääräuskoisten laivastoista? Typerä solvaaja, opeta kieltäsi puhumaan paremmin, muuten Kaikki-viisas lyö sinut mykkyydellä.»

»Hiljaa!» murahti Asad. »Julkeutesi ei ole nyt paikallaan.»

»Hyvä niin», virkkoi Sakr-el-Bahr naurahtaen. »Terve järkeni ei liene sekään oikeassa paikassa, siltä näyttää. Koska siis tahdot pitää luonasi tuon sielusi osamiehen, minun täytyy puhua hänen läsnäollessaan. Saanko istua?»

Tehdäkseen kiellon mahdottomaksi hän laskeutui heti vapaalle sijalle Asadin viereen vetäen jalat allensa.

»Valtiaani», sanoi hän, »meitä erottaa toisistaan juopa, joka olisi suljettava islamin kunniaksi.»

»Se on sinun työtäsi, Sakr-el-Bahr», kuului tympeä vastaus, »ja sinun asiasi on se korjata.»

»Siinä tarkoituksessa toivonkin sinun kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana. Rikkoutuman syy on tuolla. Hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli perähyttiin päin. »Jos poistamme tuon syyn, niin rikkoutuma katoaa itsestään, ja kaikki on jälleen hyvin meidän kesken.»

Hän tiesi, ettei kaikki voinut milloinkaan olla hyvin hänen ja Asadin kesken. Hän tiesi uhmaavan menettelynsä nojalla joutuneensa ehdottomasti hukkaan, tiesi, että Asad, joka oli kerran häntä pelännyt, oli pelännyt häntä, joka oli tohtinut seisoa käskijäänsä vastapäätä hänen tahdostaan välittämättä, tulisi pitämään huolta siitä, ettei hänen tarvinnut enää milloinkaan häntä pelätä. Sakr-el-Bahr tiesi, että Algieriin palaaminen merkitsisi hänen nopeata tuhoutumistaan. Hänen ainoana pelastuskeinonaan oli pikainen kapinan nostattaminen ja kaiken asettaminen yhden ainoan uhkarohkean iskun varaan. Samalla hän tiesi, että Asadilla oli syytä pelätä juuri sitä. Tämän varman uskon nojalla hän oli tehnyt suunnitelmansa ajatellen, että jos hän nyt tarjoutuisi korjaamaan rikkoutuneita suhteita, Asad voisi olla suostuvinaan väistääkseen parhaillaan uhkaavaa vaaraa ja tehdäkseen kostonsa kaksin verroin varmemmaksi odottamalla, kunnes olisi palattu kotiin.

Asadin kiiluvat silmät tarkastelivat häntä hetkisen hiljaisuuden vallitessa. »Kuinka on tuo syy poistettavissa?» kysyi hän. »Tahdotko sovittaa sen pilkan, joka naimisiinmenoosi sisältyi, julistaa hänestä eronneesi ja hylätä hänet?»

»Tuo ei vielä merkitsisi syyn poistamista», vastasi Sakr-el-Bahr. »Harkitse hyvin, Asad, mikä on velvollisuutesi oikeaan uskoon nähden. Muista, että meidän yksimielisyydestämme riippuu islamin kunnia. Eikö niinmuodoin olisi synnillistä sallia tunkeutuvan välillemme mitään sellaista, mikä saattaisi yksimielisyyttä tuhota? Ei, ei, minä ehdotan, että sallit — apuasikin suoden — minun toteuttaa suunnitelman, kuten jo vilpittömästi sinulle ehdotin. Lähtekäämme jälleen merelle päivän koittaessa — tai jo tänä yönä, jos tahdot — suunnatkaamme kulku Ranskan rannikolle ja jättäkäämme hänet sinne, jotta hän pääsee takaisin omaistensa luo ja me vapaudumme hänen häiritsevästä läsnäolostaan. Sitten palaamme — onhan meillä aikaa enemmän kuin riittämään asti — ja väijymme täällä tai muualla tuota espanjalaista alusta, tempaamme saaliin ja purjehdimme hyvinä ystävinä Algieriin jättäen taaksemme tämän tapauksen, tämän pienen pilven kumppanuutemme seesteisellä taivaalla unohtaen sen ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan. Suostutko, Asad — profeetan lain kunnian tähden?»

Täky oli ovelasti asetettu, niin ovelasti, ettei Asad, eipä edes ilkeä Marzak voinut arvata, että se oli pelkkä täky eikä mikään muu. Sakr-el-Bahr tarjosi omaa Asadille vaaralliseksi käynyttä henkeänsä frankkilaisen orjatytön hengen ja vapauden hinnaksi, mutta ikäänkuin tietämättä sitä tarjoavansa.

Asad mietti asiaa; houkutus oli suuri. Varovaisuus yllytti häntä suostumaan, jotta voisi kuljettaa Sakr-el-Bahrin takaisin Algieriin ja saada hänet tuhotuksi siellä, yhdenkään ystävällisen kapinoitsijan voimatta tulla hänen avukseen. Se oli sellaiseen tilanteeseen soveltuva menettely, viisas ja varova keino kukistaa henkilö, joka oli yhtäkkiä osoittanut voivansa muuttua kuuliaisesta ja nöyrästä apulaisesta vakavaksi ja vaaralliseksi kilpailijaksi.

Sakr-el-Bahr tarkkasi paššan toisaalle käännettyjä silmiä, jotka kiiluivat tuuheiden, mietteliäiden kulmien alla, ja näki Marzakin valkoiset jännittyneet ja kiihkeät kasvot hänen pelokkaasti odottaessaan, että isä suostuisi. Kun hänen isänsä oli yhä vaiti, Marzak ei kyennyt enää itseään hillitsemään, vaan alkoi puhua.

»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.

Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta, jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille, voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.

Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin. »Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?» kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin, joka haluaa hänet ottaa.»

Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.

Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän, silmät hehkuen.

»Uhkaanko?» ivaili Sakr-el-Bahr. »En. Minä ennustan.»

Sitten hän pyörähti ja asteli käytävää aluksen keskiosaan. Hänen lähtöönsä ei ollut muuta syytä kuin se havainto, että väittely oli kerrassaan hyödytöntä, ja että oli viisaampaa vetäytyä heti pois sitä välttäen ja sallia salatun uhkauksen vaikuttaa Asadin mieleen.

Asad katseli hänen poistumistaan raivosta vapisten. Hän oli jo aikeissa huutaa miehen takaisin, mutta luopui ajatuksesta, koska pelkäsi Sakr-el-Bahrin tässä mielentilassa pilkkaavan hänen arvovaltaansa ja kieltäytyvän kaikkien nähden häntä tottelemasta. Asad tiesi, ettei ole hyvä käskeä, ellei ole varma siitä, että käsketty tottelee tai että kykenee hänet pakottamaan tottelevaiseksi, ja tiesi, että arvovalta kerran pilkanalaiseksi jouduttuaan on sinänsä puolittain luhistunut.

Hänen vielä epäröidessään Marzak, joka hänkin oli noussut, tarttui hänen käsivarteensa ja lausui hänen korvaansa kiihkeitä kehoituksia suostua Sakr-el-Bahrin pyyntöön.

»Se on varma keino», huudahti hän vakuuttavasti. »Täytyykö tuon maitoposkisen kadotuksen tyttären vuoksi saattaa kaikki vaaranalaiseksi? Saatanan nimessä, vapautukaamme hänestä; laske tyttö maihin niinkuin hän pyytää, meidän ja hänen välisen rauhan hinnaksi, jotta voimme sitten kaikessa rauhassa nujertaa miehen, kunhan ehdimme takaisin Algierin rantaan. Se on varma keino — varsin varma keino!»

Asad kääntyi vihdoin katselemaan noita kauniita kiihkeitä kasvoja. Hetkisen hän oli ymmällä; sitten hän turvautui viisasteluun. »Olenko pelkuri, koska mielestäsi on hylättävä kaikki muut keinot ja valittava vain ne, jotka ovat varmoja?» kysyi hän käheästi. »Vai oletko sinä pelkuri, joka ei osaa neuvoa ketään toista?»

»Minä olen peloissani ainoastaan sinun tähtesi, isäni», puolustelihe Marzak närkästyneenä. »Enpä tiedä, onko turvallista paneutua nukkumaan; hän voi nostattaa kapinan yöllä.»

»Älä ollenkaan pelkää», vastasi Asad. »Olen itse asettanut vahdit, ja kaikki upseerit ovat luotettavia. Bisken on juuri tällä hetkellä keulakannella ottamassa selkoa miesten mielialasta. Aivan pian saamme kuulla, millä kannalla asiamme oikeastaan on.»

»Sinun sijassasi minä ratkaisisin asian. Asettaisin rajan tälle kapina-vaaralle. Myöntyisin hänen ehdotukseensa, mikäli se koskee naista, ja selvittäisin jutun myöhemmin hänen itsensä kanssa.»

»Luopuisinko siitä frankkilaisesta päärlystä?» virkkoi Asad. Hän pudisti hitaasti päätänsä. »En, en. Hän on yrttitarha, jonka tulee suoda minulle ruusujansa. Me tulemme yhdessä maistamaan Kansarin suloista sorbettoa, ja hän on kiittävä minua siitä, että johdatin hänet paratiisiin. Luopuisinko tuosta hempukasta ja hänen helojäsenistään?» Hän nauroi kukersi Marzakin kurtistaessa kulmiaan ja ajatellessa äitiänsä.

»Nainen on uskoton», huomautti poika ankarasti, »joten profeetta kieltää sinua ottamasta häntä. Oletko niin sokea, ettet huomaa tuota etkä omaa vaaraasi?» Hänen äänensä kävi kiivaammaksi ja ylenkatseellisemmaksi, kun hän jatkoi: »Hän on kävellyt Algierin katuja kasvot paljaina; häntä on tuijotellut roskaväki markkinoilla; tämä hänen hempeytensä on paljastunut juutalaisen ja maurilaisen ja turkkilaisen ahnaille katseille; kaleeriorjat ja neekerit ovat nautinnokseen silmäilleet hänen verhotonta hempeänsä, ja eräs päälliköistäsi on pitänyt häntä vaimonansa.» Hän nauroi. »Allahin nimessä, enpä tunne sinua, isäni! Siinäkö se nainen, jonka tahdot ottaa omaksesi? Siinäkö nainen, jota tavoitellessasi asetat vaaranalaiseksi elämäsi ja kenties koko hallitusmaasi!»

Asad puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet painuivat lihaan. Jokainen pojan lausuma sana oli kuin piiskanisku hänen sielulleen. Niitä ei käynyt väittäminen perättömiksi. Asad oli nöyryytetty ja häpeissään. Mutta hänen mielettömyytensä ei ollut kukistettu eikä hänen suuntansa muutettu. Ennenkuin hän ehti mitään vastata, Biskenin pitkä sotilashahmo näkyi nousevan peräkannelle.

»Kuinka on laita?» kysyi Asad kiihkeästi, iloissaan siitä, että keskusteluaihe vaihtui.

Bisken oli masentunut. Hänen uutisensa voitiin lukea hänen kasvoistaan. »Minulle annettu tehtävä oli vaikea», virkkoi hän. »Olen tehnyt parhaani, mutta en sittenkään voinut saada sellaisia tietoja, joiden nojalla kävisi tekeminen varmoja johtopäätöksiä. Sen verran kumminkin tiedän, herrani, että hän olisi tosiaankin häikäilemätön, jos uskaltaisi tarttua aseisiin sinua vastaan ja uhmata arvovaltaasi. Tuon ainakin voin varmasti sanoa.»

»Etkö enempää?» kysyi Asad. »Entä jos kävisin aseisiin häntä vastaan ja yrittäisin selvittää asian heti?»

Bisken oli vaiti hetkisen ennenkuin vastasi. »En voi otaksua muuta kuin että Allah soisi sinulle voiton», sanoi hän. Mutta nuo sanat eivät Asadia pettäneet. Hän tiesi, että ne oli sanellut vain hänen upseerinsa häntä kohtaan tuntema kunnioitus. »Sittenkin», jatkoi Bisken, »pitäisin uhkamielisenä sinuakin, herrani, yhtä uhkamielisenä kuin häntä samoissa oloissa.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Asad. »Asia on niin tasapainossa, ettei kumpikaan meistä uskalla ryhtyä koettamaan.»

»Sinäpä sen sanoit.»

»Niinpä onkin menettelysi selvänä edessäsi!» huudahti Marzak kiihkeästi uudistaen kehoituksensa. »Hyväksy hänen ehdotuksensa, niin, —»

Mutta Asad keskeytti kärsimättömästi hänen puheensa, »Jokainen asia ajallansa, ja jokainen hetki on kirjoitettu. Minä harkitsen, mitä on tehtävä.»

Keskikannella asteli Sakr-el-Bahr Vigitellon kanssa, ja Vigitello kertoi hänelle suunnilleen samaa kuin Bisken Asadille.

»Enpä oikein tiedä», virkkoi italialainen uskonluopio. »Ajattelen kumminkin, ettet tekisi viisaasti sinä enempää kuin Asadkaan, jos ryhtyisit ensinnä vihamielisyyksiin.»

»Ovatko asiat siinä määrin tasapainossa?»

»Lukumäärän pelkään koituvan Asadin eduksi», vastasi Vigitello. Yksikään todella harras muslim ei nouse vastustamaan paššaa, Korkean Portin edustajaa, koska häneen kohdistuva uskollisuus on uskonnollinen velvollisuus. He ovat kuitenkin tottuneet tottelemaan sinua, joten Asad itse menettelisi uhkarohkeasti, jos kävisi yritykseen.»

»Niin — oikein ajattelet», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Olen itsekin samaa miettinyt.»

Sitten hän lähti Vigitellon luota ja palasi hitaasti, mietteissään, peräkannelle. Hänen toivonaan — ainoana toivonaan — oli nyt, että Asad hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Sen hinnaksi hän oli aivan valmis uhraamaan oman elämänsä, kuten välttämättä olisikin tehtävä. Hän ei kumminkaan tahtonut enää lähestyä Asadia; niin tehden hän olisi vain ilmaissut epäilystään ja pelkoaan ja joutunut vaaraan saada kiellon vastaukseksi. Hänen täytyi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä. Jos Asad kaikesta kapinan pelosta huolimatta yhä pysyi kielteisellä kannallaan, niin Sakr-el-Bahr ei tietänyt, mitä keinoa vielä sopi ajatella Rosamundin pelastamiseksi. Hän ei uskaltanut ryhtyä nostattamaan kapinaa. Se oli liian epätoivoinen yritys. Hänen itsensä nähdäkseen se ei tarjonnut vähintäkään menestyksen mahdollisuutta, ja jos se epäonnistuisi, olisi kaikki auttamattomasti mennyttä, hän tuhoutuisi, ja Rosamund joutuisi Asadin armoille. Hän oli kuin ihminen, jonka on kuljettava pitkin miekan terää.

Ainoa toistaiseksi tarjoutuva pelastumisen mahdollisuus hänelle ja Rosamundille sisältyi siihen varmaan uskoon, ettei Asad uskaltaisi käydä hyökkäämään paremmin kuin hän itsekään. Mutta tuo koski ainoastaan nykyhetkeä, ja Asad voi milloin tahansa käskeä kääntymään takaisin Berberiaan; missään tapauksessa paluuretkeä ei kävisi siirtäminen tuonnemmaksi, kun espanjalainen alus olisi saatu vallatuksi. Hänessä eli heikko toivo, että tuossa tulevassa taistelussa — jos näet espanjalaiset tosiaankin ryhtyisivät taistelemaan — kenties ilmaantuisi jonkinlainen tilaisuus, jokin odottamaton keino pelastua nykyisestä tilanteesta.

Hän vietti yönsä tähtien alla, perähytin oviverhon eteen pitkälleen asettuneena, siten nukkuessaan vartioiden ruumiillansa sisäänpääsyä. Häntä itseänsä vartioivat uskolliset nuubialaiset pysyen vartiopaikoillansa. Päivänkoiton ensimmäisen sinipunervan kajasteen näkyessä idässä hän heräsi ja käski tyynesti väsyneitä orjia vetäytymään levolle pitäen sitten itse vahtia. Katoksensa alla nukkui Asad poikineen, ja lähellä heitä kuorsasi Bisken.

Yhdeksästoista luku.

KAPINALLISET.

Myöhemmin samana aamuna, kaleerin herättyä sellaiseen raukeaan elämään, joka oli luonnollinen miehistön odotellessa, Sakr-el-Bahr lähti Rosamundin luo.

Uni oli Rosamundin heljentänyt ja virkistänyt, ja Oliver toi hänelle sen rohkaisevan uutisen, että kaikki oli hyvin herättäen hänessä luottamusta toiveilla joihin ei suinkaan itse luottanut. Rosamund ei ottanut häntä vastaan nimenomaan ystävällisesti, mutta ei epäystävällisestikään. Hän kuunteli Oliveria hänen puhuessaan varman pelastumisen toiveista, ja jos hänellä ei ollutkaan mitään kiitoksen sanaa Oliverin hänen tähtensä suorittamille ponnistuksille — hän otti ne vastaan ehdottomasti itselleen kuuluvina, heidän välillään olevan velan riittämättömänä suorituksena — hänessä ei kumminkaan ilmennyt sitä melkein ylenkatseeksi kiihtyvää ynseyttä, joka oli tähän saakka ollut hänen käyttäytymisensä luonteenomaisena piirteenä.

Hän tuli jälleen muutamia tunteja myöhemmin, iltapuolella, kun nuubialaiset olivat jälleen vartiossaan. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään muuta uutista kuin että kukkulalla oleva vakooja oli ilmoittanut nähneensä lännessä purjealuksen, joka pyrki saarta kohti erittäin heikossa tuulessa. Odotettu espanjalainen alus ei kumminkaan ollut vielä näkyvissä, ja Oliver tunnusti, että eräät Rosamundin Ranskan rannikolle jättämistä koskevat ehdotukset eivät olleet voittaneet Asadin hyväksymistä. Samassa hän huomasi Rosamundin silmissä säikähtyneen ilmeen ja lisäsi, ettei hänellä ollut mitään pelon syytä. Hän lupasi olla varuillaan ja käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta.

»Entäpä jos ei minkäänlaista tilaisuutta tarjoudu?» kysyi Rosamund.

»Siinä tapauksessa teen tilaisuuden», vastasi toinen melkein kevyesti. »Olen tehnyt niitä ikäni kaiken, ja merkillistä olisi, jos olisin menettänyt sen taidon elämäni tärkeimmässä vaiheessa.»

Tuo lausuma sai Rosamundin kysymään jotakin. »Kuinka hankitte itsellenne tilaisuuden, joka teki teistä sen, mikä olette? Tarkoitan», lisäsi hän sitten, ikäänkuin peläten, että kysymyksen tarkoitus voitiin ymmärtää väärin, »kuinka voitte tulla merisissien päälliköksi.»

»Se on pitkä juttu», vastasi Oliver. »Väsyttäisin teidät, jos sen kertoisin.»

»Ette suinkaan», virkkoi Rosamund pudistaen päätänsä ja kohottaen juhlallisesti kirkkaitten silmiensä katseen.

»Te ette minua väsytä. Voihan tapahtua, ettei ole enää montakaan tilaisuutta saada se kuulla.»

»Tahtoisitteko siis sen kuulla?» kysyi Oliver ja lisäsi: »Voidaksenne minut tuomita?»

»Kenties», sanoi Rosamund, ja hänen katseensa painui.

Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta, että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista puhuttaessa.

Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.

»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän, »tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi, olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»

»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle kertonut», lisäsi Rosamund.

»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon, jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani siellä Lionelia hakemassa.»

»Tarkoitatteko, ettei aikomuksenne ollut niin menetellä?» kysyi Rosamund.

»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen saaneeni riittävän rangaistuksen.»