TOINEN OSA (continued 4)

»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin sanoissa oli värissyt tuima tuska.

Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen. Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto voidaan hyväksyä.»

»Jos on mahdollista se sovittaa», sanoi Rosamund.

»Se täytyy tehdä mahdolliseksi», vastasi Oliver kiihkeästi ja vaikeni samassa, kun ulkopuolelta kuului huutoja.

Hän tunsi äänestä Larocquen, joka oli päivän koittaessa palannut vartiopaikalleen kukkulan laelle vapauttaen miehen, joka oli ollut hänen sijassaan yöllä.

»Herra! Herra!» kuului hän huutavan kiihtymyksen värisyttämällä äänellä, ja kohta kuului miehistön joukosta vastaavan yhteishuuto.

Sakr-el-Bahr kääntyi nopeasti ovelle, kiskaisi syrjään verhon ja astui peräkannelle. Larocque oli parhaillaan kiipeämässä laivankaiteen yli tullakseen keskikannelle, missä häntä odotti Asad, seuranaan Marzak ja uskollinen Bisken. Keulakannella, missä merisissit olivat eilisestä saakka joutilaina loikoneet, näkyi nyt kuhiseva kyselevä miesjoukko, joka kerääntyi kaiteen luo, vieläpä tulvi käytävällekin pyrkien kiihkeänä kuulemaan uutisia, joita vakooja ylen kiireesti toi.

Sakr-el-Bahr kuuli paikalleen Larocquen äänekkään ilmoituksen.

»Alus, jonka näin hämärissä, herra!»

»Entä sitten?» ärähti Asad.

»Se on täällä — niemen takaisessa lahdessa. Se on vastikään laskenut ankkurin.»

»Senvuoksi ei ole syytä levottomuuteen», vastasi Asad heti. »Koska se on laskenut ankkurin sinne, on selvää, ettei se aavistakaan meidän olevan täällä. Millainen alus se on?»

»Pitkä galjoona, jossa on kaksikymmentä tykkiä ja joka purjehtii Englannin lipun alla.»

»Englannin lipun alla!» huudahti Asad hämmästyneenä. »Sen täytyy olla oivallinen alus, kun on uskaltanut tulla Espanjan vesille.»

Sakr-el-Bahr astui kaiteen luo. »Eikö siinä näy mitään muuta merkkiä?» kysyi hän.

Larocque kääntyi kuullessaan kysymyksen. »On kyllä», vastasi hän, »besaanimastossa on kapea sininen viiri ja siinä valkoinen lintu — luullakseni haikara.»

»Haikara?» toisti Sakr-el-Bahr mietteissään. Hän ei muistanut sellaista englantilaista vaakunaa eikä hänestä tuntunut todennäköiseltäkään, että se oli englantilainen. Samassa kuului hänen takaansa lyhyt henkäisy. Hän kääntyi ja huomasi Rosamundin seisovan oviaukossa, vain puolittain verhon suojassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, silmät suuret.

»Mitä nyt?» kysyi hän lyhyesti.

»Hän luulee sitä haikaraksi», vastasi Rosamund, ikäänkuin tuo olisi ollut aivan riittävä vastaus.

»Mies varmaan erehtyy», huomautti Oliver.

»Mutta ei ollenkaan pahoin, sir Oliver.»

»Kuinka niin? Eikö pahoin?» Rosamundin ääni ja katse herätti hänen huomiotaan, ja hän astui nopeasti hänen luokseen, alhaalta kuuluvan äänten hälinän yhä kasvaessa.

»Se, mitä hän pitää haikarana, on jalohaikara — valkoinen haikara, ja vaakunassa vastaa hopea valkoista, eikö totta?»

»Totta kyllä. Entä sitten?»

»Ettekö arvaa? Alus on varmaan Hopeahaikara.»

Oliver silmäili häntä. »Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän »Minusta on aivan yhdentekevää, onko se hopeinen haikara vai kultainen heinäsirkka. Mitä ihmettä?»

»Se on sir Johnin alus — sir John Killigrew'n», selitti Rosamund. »Se oli aivan valmis purjehtimaan, kun… kun te tulitte Arwenackiin. Hän aikoi lähteä Intiaan. Sensijaan — ettekö ymmärrä? — hän on minua rakastaen lähtenyt jälkeeni turhaan toivoen saavuttavansa teidät ennenkuin ehditte Berberiaan.»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Sakr-el-Bahr painuen mietteisiin. Sitten hän kohotti päänsä ja naurahti. »Tosiaankin, hän on tullut muutamia päiviä liian myöhään!»

Leikinlasku ei kumminkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua. Rosamund katseli häntä yhä kiihkein, mutta samalla pelokkain silmin.

»Siitä huolimatta», jatkoi Oliver, »hän tulee varsin sopivaan aikaan. Jos häntä kuljettava tuuli onkin heikko, se varmaan puhaltaa taivaasta.»

»Olisiko…?» Rosamund vaikeni ollen hetkisen kahden vaiheilla. »Olisiko mahdollista lähettää hänelle sanaa?» kysyi hän sitten, yhä epäröiden.

»Luulenpa olevan», vastasi Oliver. »Mutta meidän täytyy keksiä keino, ja se ei liene niinkään helppoa.»

»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.

»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän, »mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.

»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan mennyttä, jos Hopeahaikara kutsuttaisiin avuksi?

Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä. Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt merisissien riveihin.

Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.

»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»

Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan, kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa. Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään kysymyksenalaisiksi.

Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.

Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan. Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään hälventämään.

Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja johon luottivat:

»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon tuhoudumme kuin rotat!»

Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.

Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.

»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi. Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin siitin tuollaisen pojan!»

Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.

Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet tottelevat teitä.»

Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin, mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle, he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta, ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika, että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut kovinkaan suuri.

Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi varmemmin hyväkseen käyttäminen.

Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen. Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä puhuttelemaan.

»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»

Nuo sanat saivat aikaan äkillisen ja ehdottoman hiljaisuuden. Asad kuunteli keventynein ja hämmästynein mielin; Rosamund henkäisi harmistuneena.

Mitä hän voikaan tarkoittaa? Oliko hän vain pettänyt Rosamundia ja pitänyt häntä pilkkanaan? Olivatko hänen aikeensa aivan toisenlaiset kuin hän oli vakuuttanut? Rosamund nojasi kaidepuuhun yrittäen kuulla jokaista Sakr-el-Bahrin lingua francaa käyttäen lausumaa sanaa melkein toivoen, että puutteellinen ymmärtäminen oli saanut hänet käsittämään väärin kuulemansa.

Hän näki Sakr-el-Bahrin kääntyvän kiukkuisen käskevin elein Larocquen puoleen, joka seisoi laivan partaan luona odottaen.

»Takaisin paikallesi, ja pidä silmällä aluksen liikkeitä, jotta voit ne meille ilmoittaa. Me lähdemme täältä vasta, kun Asad suvaitsee käskeä. Pois!»

Larocque ei virkkanut mitään, heitti toisen jalan laivanpartaan yli ja astui airoille, joita pitkin kulki rannalle, kuten käsketty oli. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan.

Sakr-el-Bahrin synkkä katse hipoi keulakannelle ryhmittyneiden merisissien rivejä. »Tuon haaremin hempukan», sanoi hän äärettömän uskaliaasti viitaten Marzakiin ylenkatseellisin elein, »tarvitsee vain määkäistä vaarasta miesten korvaan, ja he käyvät aroiksi ja typeriksi kuin lammaslauma! Allahin nimessä! Keitä oikeastaan olette? Oletteko pelottomia merihaukkoja, jotka ovat lentäneet kerallani ja iskeneet kiinni siinä, missä valtaushakani ovat heiluneet, vai oletteko vain haaskalintuja?»

Hänelle vastasi vanha sissi, jonka pelko oli saanut ylen uskaliaaksi.

»Me olemme täällä satimessa niinkuin Dragut oli satimessa Dzerban luona.»

»Valehtelet», vastasi Sakr-el-Bahr. »Dragut ei ollut satimessa, koska löysi ulospääsyn. Ja Dragutia vastassa oli Genovan koko laivasto, meitä vastassa sitävastoin yksi ainoa alus. Koraanin nimessä, jos se haluaa käydä taisteluun, eikö meillä ole hampaita? Onko se ensimmäinen alus, jonka kannelle olemme hyökänneet? Mutta jos pidätte parempana pelkurin neuvoa, te häpeän pojat, niin ottakaa vielä huomioon, että meidät varmaan keksitään, jos lähdemme avoimelle merelle, ja Larocque on kertonut aluksessa olevan kaksikymmentä tykkiä. Minä sanon teille, että jos sen kerran tulee käydä kimppuumme, on parasta, että se hyökkää läheltä, ja sanon vielä, että jos pysymme koreasti täällä, on varsin todennäköistä, ettei kimppuumme ollenkaan hyökätä. Alus ei varmaan aavistakaan meidän täällä-oloamme, koska on laskenut ankkurin niemen toiselle puolelle. Muistakaa vielä, että jos pakenemme olematonta vaaraa ja paetessamme onnistumme välttämään tuon todellisen vaaran, niin käsistämme luiskahtaa rikas espanjalainen aarrelaiva, jonka on määrä tuottaa hyötyä meille kaikille.»

»Mutta suottahan tässä selittelen», päätti hän äkkiä puheensa. »Olettehan kuulleet herranne Asad-ed-Dinin käskyn, ja se riittää selitykseksi. Ei siis enempää siitä asiasta.»

Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.

»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista», sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti miehiäni.» Siinä kaikki.

Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus, kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa heille molemmille.

Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.

Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui, ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.

Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.

»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän viittasi Marzakiin.

Bisken kääntyi Asadin puoleen. »Käsketkö niin, herrani?» kysyi hän.

Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään säikähtyneen Marzakin keralla.

»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken, »eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman, mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»

Oli kenties onnettomuudeksi, että Rosamund oli seisonut hunnuttomana peräkannella Asadin nähtävissä, sillä neidon näkeminen lienee ollut syynä siihen, että hän voitti hetkellisen epäröintinsä ja tukahdutti varovaisuuden, joka yllytti häntä myöntymään. Asad silmäili häntä tuokion ajan, ja heikko puna nousi hänen vihasta kalvenneisiin poskiinsa.

»Ei ole sinun asiasi, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »esittää minulle ehdotuksia. Uskaltaessasi niin tehdä osoitat olevasi varsin etäällä siitä uskollisuudesta, jota huulillasi tunnustat. Tiedäthän, mikä on tahtoni häneen nähden. Kerran olet estänyt aikeeni ja uhmannut minua väärinkäyttäen siinä tarkoituksessa Profeetan pyhää lakia. Jos yhä aiot olla esteenä tielläni, niin se koituu omaksi tuhoksesi.» Hänen äänensä oli korkea ja siinä värisi viha.

»Hiljemmin», virkkoi Sakr-el-Bahr, ja hänen silmissään kiilui vastaava viha. »Jos mieheni kuulevat uhkauksesi, en voi taata kuinka käy. Sanot, että vastustelen sinua oman vaarani uhalla. Olkoonpa niin.» Hän hymyili ilkeästi. »Meidän välillämme vallitsee sota, Asad, koska olet sen kerran valinnut. Mutta muista tuonnempana, kun seuraukset sinua hämmästyttävät, että valinta oli omassa kädessäsi.»

»Sinä kapinoiva, petollinen koiran poika!» puhkui Asad.

Sakr-el-Bahr käännähti.

»Kulje sinä edelleen vanhan miehen mielettömyyden viitoittamaa polkua», virkkoi hän olkansa yli, »ja katso minne se sinut johtaa.»

Sen sanottuaan hän asteli peräkannelle jättäen Asadin, jonka mielessä kuohui kiukku ja siihen sekaantuva lievä pelko, jonka tuo viimeinen uhkaus oli herättänyt. Mutta vaikka Sakr-el-Bahr olikin uhannut, hänen sydämensä oli pelontuskaa tulvillaan. Hän oli tehnyt suunnitelman, mutta käsitti, että sen keksimisen ja toteuttamisen välillä saattoi sijaita paljon onnettomuuksia.

»Mistress», virkkoi hän Rosamundille ehdittyään peräkannelle, »ei ole viisasta näyttäytyä niin avoimesti.»

Hämmästyksekseen hän näki Rosamundin silmissä vihamielisen katseen.

»Eikö ole viisasta?» virkkoi Rosamund ylenkatseellisin ilmein. »Tarkoitatte, että voin nähdä enemmän kuin on tarkoitettu nähtäväkseni. Millaista peliä pelaattekaan täällä, sir, kertoessanne minulle asioista eräällä tavalla ja osoittaessanne teoillanne, että haluatte jotakin aivan toista?»

Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, että Rosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.

»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»

Tuo hieman järkytti Rosamundin varmaa uskoa. »Mutta kuinka…» aloitti hän.

»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»

Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.

Kahdeskymmenes luku.

VIESTI.

Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää, mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.

Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta; koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa, katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne kuulivat.

»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun hempeälle vatsallesi?»

Lionel katsahti häneen. »Mitä sanot?» kysyi hän englanninkielellä.

Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän, joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa. Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.

»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan, että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.

»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan. Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut? Hopeahaikara on ankkurissa lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon sinulle tilaisuuden?»

Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi hän vihdoin.

»Minkätähden pilkkaisin sinua sillä tavalla!»

»Etkö pilkkaa, jos ehdottelet minulle pelastuskeinoa?»

Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.

»Pelastuskeinoa sinulle?» sanoi hän. »Totisesti, Lionel, sinun mieleesi ei ole milloinkaan mahtunut muuta kuin oma itsesi. Se seikka on tehnyt sinusta konnan. Pelastuskeinoa sinulle! Tuhat tulimmaista! Eikö ole ketään muuta, jonka voin toivoa pelastuvan? Kuulehan, minä kehoitan sinua uimaan sir Johnin luo ja ilmoittamaan hänelle tästä kaleerista ja että Rosamund on täällä. Minä ajattelen ainoastaan häntä, sinua itseäsi niin vähän, että jos sattuisit hukkumaan, pahoittelisin vain, ettei viesti ehtinyt perille. Tahdotko lähteä uimaan? Se on kuolemaa lukuunottamatta ainoa keino, jonka nojalla voit pelastua soutajapenkistä. Lähdetkö?»

»Mutta miten?» kysyi Lionel, yhä vielä epäillen ehdotuksen vilpittömyyttä.

»Lähdetkö?» kysyi jälleen hänen veljensä.

»Jos suot minulle tilaisuuden, niin lähden», kuului vastaus.

»Hyvä.» Sakr-el-Bahr kumartui vieläkin lähemmäksi. »Kaikki, jotka meitä katselevat, tietenkin otaksuvat, että ärsytän sinua epätoivoon asti. Toimi siis puolestasi niinkuin tulee toimia. Nouse ja yritä lyödä minua. Kun minä sitten vuorostani isken — ja minä isken lujasti, jottei kukaan luule olevan leikin kysymyksessä, — lysähdä sinä airoasi vasten ja ole pyörtyvinäsi. Loppu jääköön minun asiakseni. Käy toimeen», lisäsi hän tuimasti ja nousi samassa vielä kerran ivallisesti nauraen ikäänkuin olisi aikonut poistua.

Mutta Lionel noudatti kehoitusta nopeasti. Hän hypähti seisaalleen kahleissaan ja iski Sakr-el-Bahria kasvoihin niin voimakkaasti kuin kykeni. Hänkään ei näyttänyt suinkaan olevan vain lyövinään. Sen tapahduttua Lionel painui kahleiden kolistessa takaisin penkkiinsä. Kaikkien häntä katselevien orjakumppanien silmissä oli pelon ilme.

Sakr-el-Bahr näytti iskusta horjahtavan, ja laivassa syntyi kohta liikettä. Bisken hypähti seisaalleen hämmästyneenä huudahtaen ja Asadinkin silmissä näkyi syttyvä mielenkiinto näin harvinaisessa tapauksessa, kaleeriorjan käydessä merisissin kimppuun. Sitten Sakr-el-Bahr ärjähti raivoissaan, ärjähti melkein kuin hurjistunut peto, hänen käsivartensa kohosi ja nyrkki putosi kuin moukari Lionelin päähän.

Lionel lysähti suulleen iskun vaikutuksesta, ja hänen aistinsa himmenivät. Sakr-el-Bahrin käsi nousi toistamiseen.

»Sinä koira!» ärjyi hän, mutta hillitsi sitten itsensä havaitessaan, että Lionel näytti pyörtyneen.

Hän kääntyi ja huusi Vigitelloa ja hänen apulaisiaan äänellä, joka oli raivosta käheä. Vigitello tuli juosten ja pari miestä hänen kintereillään.

»Riisukaa tuo haaska kahleistaan ja heittäkää se mereen», kuului tuima käsky. »Olkoon toisille esimerkkinä. Oppikoot siitä, mihin johtaa kapinoiminen heidän saastaisissa riveissään. Tehkää niinkuin sanon.»

Eräs mies juoksi heti hakemaan vasaraa ja talttaa. Hän palasi kohta. Kuului metallin kilahtelua, ja Lionel kiskottiin paikaltaan kannelle. Siinä hän toipui ja rukoili armoa ikäänkuin olisi tosiaankin ollut hukutettavana.

Bisken nauraa kukersi katoksen alla, Asad katseli hyväksyvästi, Rosamund vetäytyi takaisin värjyen, tukehtuen ja ollen pyörtymäisillään pelkästä kauhusta.

Hän näki, kuinka laivamiehet kantoivat vastaanhangoittelevan Lionelin laivanpartaalle ja viskasivat veteen tuntematta suurempaa omantunnonvaivaa kuin jos olisivat rikkasäiliön sinne kumonneet. Hän kuuli viimeisen kauhun huudon Lionelin hävitessä, kuuli veden loiskahduksen ja sitten syntyneessä hiljaisuudessa Sakr-el-Bahrin naurun.

Rosamund seisoi hetkisen kauhistuneena ja kirosi mielessään tuota uskonluopiota merisissiä. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ja hän koki saattaa siitä järjestykseen voidakseen harkita tätä uutta tekoa, tätä uutta tarpeettoman julmuuden ilmausta ja veljenmurhaa. Ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nojalla hän voi johtua päättelemään vain, että mies oli tähän saakka häntä pettänyt, oli valehdellut sanoessaan aikovansa hänet pelastaa. Sellainen ihminen ei voinut tuntea väärästä teosta aiheutuvaa katumuksen tunnetta. Rosamund ei kyennyt vielä käsittämään, mikä saattoi olla hänen tarkoituksenaan, mutta uskoi varmaan, että tarkoitus oli paha, koska hänellä nähtävästi ei voinut olla muita kuin pahoja tarkoituksia. Rosamund oli nyt siinä määrin kiihtynyt, että unohti kaikki Lionelin synnit ja tunsi sydämessään suurta myötätuntoa häntä kohtaan, joka oli niin säälimättömästi syösty kuolemaan.

Sitten kuului kokasta yhtäkkiä huuto:

»Hän ui!»

Sakr-el-Bahr oli ottanut tämän mahdollisuuden huomioon. »Missä? Missä?» huusi hän kiiruhtaen laivanpartaalle.

»Tuolla!» Eräs mies osoitti sormellaan. Toisia oli kertynyt hänen luokseen, ja kaikki tähystivät tihenevässä hämärässä liikkuvaa esinettä, joka oli Lionelin pää, ja sen ympärillä näkyvää heikkoa veden värinää, joka osoitti hänen uivan.

»Ulos merelle!» huudahti Sakr-el-Bahr. »Hän ei ui missään tapauksessa kauas. Mutta me lyhennämme hänen matkaansa.» Hän sieppasi isonmaston kupeelta jousen, sovitti siihen nuolen ja tähtäsi.

Hän ei kumminkaan laukaissut, vaan laski jousen. »Marzak!» huusi hän. »Kuulehan, sinä tarkk'ampuja, tuossa on sinulle maali!»

Peräkannelta, mistä hän isänsä keralla katseli uivan päätä, joka joka hetki häipyi epämääräisemmäksi taajenevassa hämärässä, Marzak silmäili haastajaansa kylmän ylenkatseellisesti mitään vastaamatta. Miehistön keskuudesta kuului naurunhihitystä.

»Tulehan», huusi Sakr-el-Bahr. »Tartu jouseesi!»

»Jos vielä kauan viivyttelet», virkkoi Asad, »niin hän on nuolesi noutamattomissa. Nytkin häntä tuskin näkee.»

»Sitä pahempi on saada siihen sattumaan», vastasi Sakr-el-Bahr, joka tahtoi viivyttelyllään vain voittaa aika. »Sitä tarkempaa tähtäystä vaaditaan. Sata filippiä vedoksi Marzak, ettet tavoita päätä kolmella laukauksella ja että minä upotan sen ensimmäisellä! Suostutko?»

»Pidä kiirettä, mies!» huusi Asad. »Tuskin häntä enää näen. Lakkaa riitelemästä.»

»Joutavia», kuului ylenkatseellinen vastaus. »Se kelpaa hyvinkin pilkaksi minun silmälleni. Minä en ammu harhaan milloinkaan — en pimeässäkään.»

»Turhamainen kerskailija», virkkoi Marzak.

»Minäkö?» Sakr-el-Bahr ampui vihdoin nuolensa pimeään ja tuijotteli sen jälkeen. Nuoli lensi kauas uivan päästä. »Sattui» huusi hän häikäilemättä. »Mennyt mies!

»Luulen hänet vielä näkeväni», virkkoi eräs.

»Silmäsi pettävät tässä valaistuksessa. Ei ole vielä nähty miestä, joka ui, vaikka nuoli on lävistänyt aivot.»

»Niin», virkkoi Jasper, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Hän on hävinnyt.»

»Tässä pimeässä on mahdoton mitään nähdä», sanoi Vigitello.

Sitten Asad kääntyi pois laivan laidalta. »Olkoonpa ammuttu tai hukkunut, joka tapauksessa hän on mennyttä», sanoi hän, ja siihen juttu loppui.

Sakr-el-Bahr laski jousen takaisin naulakkoon ja asteli hitaasti peräkannelle.

Pimeässä hän näki edessään Rosamundin valkeat kasvot nuubialaisten tummien hahmojen välissä. Hänen lähestyessään Rosamund peräytyi, ja Sakr-el-Bahr, joka aikoi kertoa hänelle uutisensa, seurasi häntä hyttiin käskien Abiadia tuomaan kynttilöitä.

Kun kynttilät oli sytytetty, he olivat toisiaan vastapäätä, ja Oliver huomasi hänen ankaran mielenliikutuksensa arvaten sen syyn. Yhtäkkiä Rosamund alkoi puhua.

»Sinä peto! Sinä paholainen!» huohotti hän. »Jumala sinua varmaan rankaisee! Minä rukoilen viimeiseen hengenvetooni asti häntä rankaisemaan sinua niinkuin olet ansainnut. Sinä murhaaja! Sinä konna! Ja minä olen typerä houkkio, kun olen kuunnellut valheellisia sanojasi. Minä uskoin sinun vilpittömästi katuvan kaikkea sitä pahaa, minkä olet minulle tehnyt. Mutta nyt olet minulle osoittanut —»

»Millä tavoin olenkaan sinua loukannut niin kohdellessani Lionelia?» keskeytti Oliver, jota sellainen kiihkeys hieman hämmästytti.

»Loukannut minua!» huudahti Rosamund, ja hänen sanansa kaikuivat jälleen ylenkatseellisen tyyninä ja kylminä. »Minä kiitän Jumalaa siitä, ettette suinkaan kykene minua loukkaamaan. Ja minä kiitän teitä siitä, että olette korjannut teitä koskevat typerät käsitykseni, osoittanut, että pahoin erehdyin otaksuessani teidän todella tahtovan minut pelastaa. En huolisikaan ottaa pelastusta vastaan teidän, murhamiehen kädestä. Vaikka eihän siitä voi olla kysymystäkään. Luultavampaa on», jatkoi hän, nyt hieman epätoivoisesti syvän masennuksen tilassa, »että uhraatte minut omien halpamaisten tarkoitustenne hyväksi, olivatpa ne mitkä tahansa. Mutta minä aion tehdä ne tyhjiksi, ja Taivas tulee avukseni. Voitte uskoa, ettei minulta puutu siihen tarvittavaa rohkeutta.» Hän värähti, huokasi, peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi huojuen Oliverin edessä.

Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän uhkauksenkin.

Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan; hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.

»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu — oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta, kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä, kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»

Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.

Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä syystä tässä valehtelisin.»

Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

»Ja minä… minä luulin sinun… luulin —»

»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta kaikkein parasta.»

Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui.

Yhdeskolmatta luku.

KUOLEMAANMENIJÄ.

Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä, kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha, mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen uskottomuutensa välitön hedelmä.

Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.

Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?

Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui. Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan, että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.

Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.

»Mitä nyt?» kuiskasi Oliver.

Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä. Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.

»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin aluksen?»

Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui. Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä. Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse hänen jäljessään.

»Pelko pitää teitä valveilla?» sanoi hän, puolittain kysyen, puolittain todeten.

»Epäilemättä», vastasi Rosamund.

»Siihen tuskin on syytä», vakuutti Oliver. »Sir John ei varmaankaan lähde liikkeelle ennenkuin yösydännä, jolloin varmaan tietää meidät yllättävänsä. Lionel on varmaan saapunut perille. Uintimatka ei ole kovin pitkä. Sitäpaitsi hän voi poukamasta pois ehdittyään kulkea maitse aluksen kohdalle. Hän on epäilemättä tehtävänsä suorittanut.»

Rosamund istuutui vältellen Oliverin katsetta, mutta hänen kasvoihinsa sattuva valo osoitti niissä äskeisten kyynelten jälkiä.

»Syntyykö sir Johnin saavuttua taistelu?» kysyi sitten Rosamund.

»Varsin luultavasti. Mutta mitäpä se haittaa? Me olemme — kuten tänään joku sanoi — samanlaisessa satimessa kuin Dragut Dzerban luona Andrea Dorian käydessä hänen kimppuunsa, lukuunottamatta sitä seikkaa, että Dragut löysi kaleereilleen ulospääsyn, mikä tässä tapauksessa on mahdotonta. Rohkeutta siis, sillä vapautumisenne hetki on epäilemättä lähellä.» Hän vaikeni ja lisäsi sitten, hiljemmin, melkein nöyrästi: »Minä rukoilen ja toivon, että tuonnempana, onnellisessa tulevaisuudessa, nämä muutamat viimeksikuluneet viikot näyttävät teistä vain ilkeältä unennäöltä.»

Tuohon pyyntöön Rosamund ei vastannut mitään. Hän istui mietteissään, kulmat kurtussa.

»Minä toivon asiasta selviydyttävän taistelutta», sanoi hän sitten väsyneesti huoaten.

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä», vakuutti Oliver. »Minä pidän teistä huolta niin hyvin kuin voin. Te jäätte tänne, kunnes kaikki on ohi, ja ovea vartioivat muutamat sotilaani, joihin voin luottaa.»

»Ymmärrätte sanani väärin», vastasi Rosamund äkkiä häneen katsahtaen. »Luuletteko, että pelkään omasta puolestani?» Hän vaikeni jälleen ja kysyi sitten: »Kuinka teidän käy?»

»Kiitän teitä tuosta ajatuksesta», vastasi Oliver vakavasti. »Minulle käy epäilemättä ansioni mukaan. Kunpahan tapahtuisi pian, mitä tapahtuu.»

»Ei ei!» huudahti Rosamund. »Ei niin!» Hän nousi äkillisen kiihtymyksen valtaan joutuneena.

»Mitäpä muutakaan on jäljellä»? kysyi toinen hymyillen. »Mitä parempaa kohtaloa kukaan voi minulle toivoa?»

»Teidän pitää elää palataksenne Englantiin», huudahti Rosamund hämmästyttäen Oliveria. »Totuuden tulee päästä voitolle, ja teidän pitää saada oikeutta.»

Oliver suuntasi häneen niin terävän ja tutkivan katseen, että hänen täytyi sitä väistää. Sitten Oliver naurahti: »Englannista minä voin odottaa vain määrätynlaista oikeutta», sanoi hän. »Siitä oikeudesta huolehtii hamppuköysi. Uskokaa minua, mistress, minä olen tullut liian kuuluisaksi voidakseni saada armahduksen. On parasta, että asia tulee päätökseen täällä tänä yönä. Sitäpaitsi», lisäsi hän lakaten ivailemasta ja puhuen synkkään sävyyn, »teidän tulee ottaa huomioon, että petän nuo mieheni, jotka, olivatpa muuten millaisia tahansa, ovat seuranneet minua moniin vaaroihin ja ovat vielä tänään osoittaneet minulle kiintymystä ja rohkeutta, joka on suurempi kuin heidän paššaan kohdistuva kunnioituksensa. Minun täytyy luovuttaa heidät säilän suuhun. Voisinko siis jäädä kunnialla elämään heidän kuoltuansa? Vaikka he teille ja teikäläisille ovatkin pelkkiä pakanaraukkoja, he ovat minun merihaukkojani, sotureitani, uskollisia ja uljaita seuralaisiani, ja olisinpa tosiaankin kunniaton koira, jos jäisin itse elämään syöstyäni heidät surmaan.»

Rosamund kuunteli ja sai hänen sanoistaan selville asian, joka oli toistaiseksi jäänyt häneltä havaitsematta. Hänen silmiänsä suurensi äkillinen kauhu.

»Sekö on pelastumiseni hinta?» kysyi hän värjyen.

»Toivottavasti ei», vastasi Oliver. »Mielessäni on eräs suunnitelma, jonka nojalla se kenties välttyy.»

»Pelastuuko siten oma henkennekin?» kysyi Rosamund nopeasti.

»Minkätähden tuhlaisimme ajatustakaan sellaiseen mitättömään asiaan? Minun henkeni oli jo muutenkin varman tuhon oma. Jos palaan Algieriin, he varmaan hirttävät minut. Asad pitää siitä huolen, ja merihaukkanikaan eivät voi pelastaa minua kohtalostani.»

Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän. Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista uhria. En hyväksy, sir Oliver.»

»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen teille tuottanut?»

»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi teiltä.»

»Minulta?»

»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä, että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»

Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»

Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa… jospa sanon tulleeni huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»

»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»

»Johti! Johti varmaan!»

Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.

»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund epätoivoisesti.

»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä. »Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin — lempeä anteeksiantonne.»

Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen vieressään ja katsoi häntä silmiin.

»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun, Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin… niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina viitenä vuotena toisistamme erottanut.»

Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä kasvojansa.

»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme kohdatessamme?»

Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.

»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden portit ovat meiltä iäksi suljetut.»

»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä, sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.

Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.

»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala! kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen ilkeä sattuma…» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas, ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti. »Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin… sinua tervehtii kuolemaan menevä!»

»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä hurja ilme.

»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin tyynin mielin kuin Jumala suo.»

»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»

»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni — riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.» Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»

Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi! Balaak! Balaak!»

»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi verhon syrjään.

Kahdeskolmatta luku.

ANTAUTUMINEN.

Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen:

»Päällikkö! Päällikkö! Herra! Jalkeille, muuten joudumme vangeiksi!»

Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.

Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko säikähtyneitä sissejä.

»Mitä nyt?» kysyi pašša.

Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»

Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko he voineet saada tiedon täälläolostamme?»

»Minkätähden se muuten nostaisi ankkurinsa yösydännä?» virkkoi Bisken.

»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen, joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin? Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme surmamme kaikin tänä yönä.»

Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.

»Mädätkööt luusi, sinä pahaenteinen profeetta!» huusi hän aikoen sanoa enemmänkin. Mutta Sakr-el-Bahr sai hänet vaikenemaan.

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu!» lausui hän jyrisevällä ja moittivalla äänellä.

»Niin tosiaan», myönsi Asad turvautuen fatalistin lohdutukseen. »Jos olemme kypsät puutarhurin kättä varten, niin puutarhuri varmaan poimii meidät.»

Biskenin neuvo oli vähemmän fatalistinen ja käytännöllisempi. »Olisi parasta lähteä siitä otaksumasta, että meidät tosiaankin on huomattu, ja lähteä avoimelle merelle, kun vielä voimme sen tehdä.»

»Mutta silloinhan teemme varmaksi sen, mikä on vielä epäilyksenalaista», huomautti Marzak, yhä peloissaan. »Lähdemme vaaraa vastaan.»

»Emme suinkaan!» huudahti Asad toivehikkaasti. »Ylistetty olkoon Allah, joka lähetti meille tämän tyvenen yön. Tuskin tuulenhenkikään liikkuu. Me voimme soutaa kymmenen peninkulmaa niiden purjehtiessa yhden ainoan.»

Hyväksyvä äänten sorina nousi kohta upseerien ja miesten riveistä.

»Kunhan pääsemme onnellisesti pois tästä poukamasta, he eivät enää saa meitä kiinni», selitti Bisken.

»Mutta heidän tykkinsä saavuttavat», huomautti Sakr-el-Bahr rauhallisesti hillitäkseen heidän hyvää luottamustansa. Hänen oma valpas mielensä oli jo havainnut tuon ainoan pelastumismahdollisuuden, mutta hän oli toivonut, etteivät toiset kykenisi sitä yhtä helposti keksimään.

»Siihen vaaraan meidän täytyy antautua,» vastasi Asad. »Meidän täytyy luottaa yön suomaan apuun. Tänne jääminen merkitsee varman tuhon odottamista.» Hän käännähti antamaan käskyjä. »Ali, käske ruorimiehet paikoilleen! Pidä kiirettä! Vigitello, pane piiskat viuhumaan, jotta orjat heräävät.» Laivamiesten kimakat vihellykset kajahtivat, piiskat viuhuivat ja paukkuivat iskien jo puolittain heränneiden orjien selkiin, ja koko aluksessa vallitsi ankara hyörinä. Asad kääntyi jälleen Biskenin puoleen. »Lähde sinä kokkaan», käski hän, »ja järjestä miehet. Käske heidän olla valmiina varuksissaan, hyökkäyksen varalta. Mene!» Bisken kumarsi ja riensi käskyä noudattamaan. Kaiken pauhun ja hälinän yli kaikui Asadin ääni: »Jousimiehet jalkeille! Tykkimiehet paikoilleen. Tuli sytyttimiin! Kaikki lyhdyt sammuksiin!»

Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta vedettiin alas kannelle ja peitettiin.

Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä, teräsharmaassa hohteessa.

Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä. Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä, joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.

Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet määrätessään miehille tehtäviä.

Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti poukaman suuta.

Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen. Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen meren tumma teräksenkarvainen pinta.

Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.

»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle päin.

Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.

»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne, miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan meitä saavuta.»

Piiskat viuhuivat ja paukkuivat, ja kiusatut, huohottavat orjat valittivat ponnistaen ilmankin kaikki voimansa välttääkseen ainoan pelastumisen ja vapautumisen tilaisuuden. Gonggongi iski yhä kiivaammin tahtia, ja yhä kiivaammin narahtelivat ja läiskyivät airot ja huohottivat korahdellen soutajat.

»Kiihtäkää vauhtia!» huusi armoton Asad. »Rikkokoot keuhkonsa — uskottomat! — kunhan pitävät tunnin ajan tätä vauhtia!»

»Välimatka kasvaa!» huudahti Marzak riemuissaan. »Ylistetty olkoon Allah!»

Niin olikin laita. Takaa-ajavan aluksen valot jäivät ilmeisesti jälkeen. Tuulenhenki oli niin heikko, että laiva näytti pysyvän paikoillaan, vaikka sen kaikki purjeet olivat levitetyt. Ja sen mataessa kiiti kaleeri tuimemmin kuin milloinkaan ennen Sakr-el-Bahrin sitä komentaessa, sillä hänen päällikkyytensä aikana ei ollut milloinkaan käännytty pakoon, olipa vihollinen ollut kuinka voimakas tahansa.

Äkkiä kuului takaa-ajavasta aluksesta äänekäs huuto. Asad nauroi ja pui heille pimeässä nyrkkiänsä kiroten heitä Allahin ja hänen profeettansa nimessä. Vastaukseksi hänen kiroukseensa tuiskahti aluksen kyljestä tuli; yön hiljaisuudessa kuului tykkien ulvahdus, ja muhamettilaisen aluksen kokan eteen polskahti veteen jotakin.

Rosamund vetäytyi peloissaan jälleen lähemmäksi Sakr-el-Bahria. Mutta Asad nauroi jälleen. »Ei ole pelkoa niiden ampumataidosta. Ne eivät meitä näe. Omat valot heitä häikäisevät. Eteenpäin, eteenpäin!»

»Hän on oikeassa», sanoi Sakr-el-Bahr. »Mutta tosiasia on, etteivät he tahdo alustamme upottaa, koska tietävät sinun olevan täällä.»

Rosamund katsahti jälleen merelle ja näki noiden ystävällisten valojen painuvan yhä kauemmaksi. »Välimatka kasvaa yhä», huokasi hän. »He eivät voi mitenkään meitä saavuttaa.»

Samaa pelkäsi Sakr-el-Bahr. Eikä vain pelännyt. Hän tiesi, että ellei tuuli jonkin ihmeen nojalla kiihtynyt, täytyi käydä niinkuin hän oli sanonut. Sitten hänen epätoivoiseen mieleensä johtui eräs ajatus — epätoivoinen ajatus, pohjalla olevan epätoivon todellinen lapsi.

»On olemassa eräs keino», sanoi hän Rosamundille. »Mutta sitä yritettäessä on uskallettava heittää noppaa elämästä ja kuolemasta.»

»Koeta siis sitä», pyysi Rosamund arvelematta. »Emmehän häviä, vaikka häviöllekin joutuisimme.»

»Oletko valmis mihin hyvänsä?» kysyi Oliver.

»Enkö jo sanonut, että tahdon tuhoutua kanssasi tänä yönä? Ah, älä huoli tuhlata aikaa turhiin puheisiin!»

»Tapahtukoon niin.» vastasi Oliver vakavasti, astui sitten askeleen ja pysähtyi jälleen. »On parasta että tulet kerallani», sanoi hän.

Rosamund totteli ja lähti hänen kanssaan. Muutamat silmäilivät ihmeissään heitä, mutta kukaan ei yrittänyt heidän kulkuansa estää. Kaikilla oli jo liiaksikin ajattelemista.

Oliver raivasi tietä ohi laivamiesten, jotka säälimättä käyttelivät kieltään ja piiskaansa yllyttääkseen orjia äärimmäisiin ponnistuksiin, ja niin he saapuivat keskikannelle. Siinä Oliver tarttui peitettynä olleeseen lyhtyyn, ja kun valo nyt leimahti jälleen näkyviin, Asad käski sammuttaa sen. Mutta Sakr-el-Bahr ei välittänyt käskystä mitään. Hän astui isonmaston luo, mihin ruutitynnörit oli kasattu. Eräs niistä oli avattu, koska perässä olevat tykkimiehet olivat tarvinneet ruutia. Avattu kansi lepäsi irrallaan tynnörin päällä. Sakr-el-Bahr sysäsi kannen pois, avasi lyhdyn sarviruudun ja piti paljastettua liekkiä ruudin yläpuolella.

Muutamat häntä katselevat huudahtivat säikähtyneinä. Mutta kaikkia huutoja äänekkäämpänä raikui hänen käskynsä:

»Lakatkaa soutamasta!»

Gonggongi vaikeni heti, mutta orjat vetäisivät vielä kerran.

»Lakatkaa soutamasta!» käski hän uudelleen. »Asad!» huusi hän sitten. »Käske heitä lakkaamaan, muuten lähetän teidät kaikki Šaitanin syliin!» Hän laski lyhtyä, kunnes se lepäsi ihan ruutitynnörin partaalla.

Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin, kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon. Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa, mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.

Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana. »Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»

Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.

»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa, ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»

»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr, minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»

»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa — muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»

»Entä jos vannon sinulle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan?»

»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad. Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»

Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten. Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät jouduttaisi loppuansa.

»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»

»Minä mainitsin sen sinulle eilen, mutta sain kieltävän vastauksen. Tarjosin sinulle vaadittaessa vapauteni ja henkeni vapauttaakseni erään toisen.»

Jos Oliver olisi katsahtanut taakseen, hän olisi huomannut Rosamundin silmien äkkiä kirkastuvan, olisi nähnyt hänen povensa aaltoavan ja olisi siitä arvannut, että Rosamund oli hyvin ymmärtänyt hänen salaperäiset lausumansa.

»Minä annan sinulle rikkautta ja kunniaa, Sakr-el-Bahr», jatkoi Asad kiihkeästi. »Pidän sinua kuin omana poikanani. Valtani on kuuluva sinulle, kun siitä luovun, ja sinua kunnioitetaan jo sitä ennen samoinkuin minua.»

»Minä en ole ostettavissa, oi voimallinen Asad. En ole ollut milloinkaan. Sinä olit jo kärkäs minua surmaamaan. Voit tuomita minut nyt vieläkin kuolemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että joudut maistamaan sitä kerallani. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Me olemme yhdessä upottaneet monta isoa alusta aikoinamme. Jos niin haluat, voimme upota yhdessä tänä yönä.»

»Toivon sinun paistuvan iät päivät helvetissä, sinä mustasydäminen petturi!» kirosi Asad raivon riistäytyessä kaikista sille asetetuista rajoista.

Paššan siten tunnustettua joutuneensa häviölle miehet alkoivat äkkiä äänekkäästi hälistä. Sakr-el-Bahrin merihaukat huusivat hänelle, palauttivat hänen mieleensä uskollisuuttaan ja kiintymystään ja kysyivät, voiko hän sen korvata syöksemällä heidät kaikki tuhon omiksi.

»Luottakaa minuun!» vastasi hän. »Enhän ole milloinkaan johtanut teitä muuhun kuin voittoon. Saatte varmaan uskoa, etten nytkään johda teitä häviöön — tänä viimeisenä kertana, jonka olemme yhdessä.»

»Mutta alus on kohta kimpussamme!» huusi Vigitello.

Niin olikin laita. Sir Johnin laiva lipui hiljalleen eteenpäin heikossa tuulessa, sen korkea ruho kuumotti heidän edessään, ja sen keula kynti hiljaa vettä terävässä kulmassa kaleerin kokkaan nähden. Aivan pian se oli saapunut kaleerin viereen, ja valtaushaat heilahtivat kolisten ja helisten tarttuen kiinni sissien laivan kokkaan, perään ja keskustaan englantilaisten merimiesten seisoessa aluksensa partaalla voittohuutoja kaiuttaen. Tuskin olivat valtaushaat ehtineet iskeä kiinni, kun joukko haarniskoihin ja kypäreihin puettuja miehiä tulvahti kaleerin keulakannelle, ja nyt ei voinut edes ruutitynnörin alapuolella häilyvä lyhty pidättää merisissejä antamasta noille uskaliaille hyökkääjille heidän ansaitsemiansa tervetuliaisia.

Silmänräpäyksessä oli keulan taistelutasanne muuttunut raivoisan kamppailun kiehuvaksi helvetiksi, jota valaisi Hopeahaikaran lyhtyjen punerva hohde. Hyökkääjien ensimmäisessä rivissä olivat Lionel ja Sir John Killigrew. Ensimmäisiin heidän vastaanottajiinsa kuului Jasper Leigh, joka syöksi miekkansa Lionelin ruumiin läpi Lionelin astuessa jalkansa kaleerin kannelle ja ennenkuin taistelu oli alkanut.

Tuli vielä tusina kummaltakin puolelta, ennenkuin Sakr-el-Bahrin raikuva ääni sai taistelun taukoamaan.

»Seis siellä!» huusi hän merihaukoillensa. »Takaisin! Jättäkää asia minun huolekseni. Minä vapautan teidät näistä vihollisistanne.» Sitten hän kehoitti englanninkielellä maanmiehiänsäkin lakkaamaan hyökkäämästä. »Pysähtykää, kunnes kuulette, mitä sanon! Kutsukaa miehenne takaisin ja älköön toisia enää tänne tulko! Pysähtykää, kunnes olette minua kuunnelleet; sitten voitte tehdä, mitä haluatte.»

Sir John näki hänen seisovan isonmaston luona Rosamundin keralla, johtui siihen melkein välttämättömään päätelmään, että Oliver aikoi uhata Rosamundin henkeä, ehkäpä tuhotakin hänet, jos he etenisivät. Niinpä hän syöksyikin miestensä eteen estäen heitä hyökkäämästä.

Taistelu taukosi melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanut.

»Mitä sinulla on sanottavaa, sinä uskonluopiokoira?» kysyi sir John.

»Tämä, sir John: ellette komenna miehiänne takaisin alukseenne ja vanno herkeävänne hyökkäämästä, vien teidät heti kerallamme helvettiin. Tuiskaan tulen näihin ruutitynnöreihin, ja me uppoamme vieden teidät mukanamme. Totelkaa minua, niin saatte kaikki, mitä olette tulleet tästä aluksesta hakemaan. Mistress Rosamund jätetään haltuunne.»

Sir John tuijotti häneen hetkisen, asiaa harkiten. »Vaikka en ole aikonut ryhtyä kanssanne keskustelemaan», virkkoi hän sitten, »hyväksyn asettamanne ehdon, kumminkin sillä ehdolla, että saan kaikki, mitä olen tullut hakemaan. Kaleerissanne on eräs uskonluopio-konna, jonka olen luvannut vangita ja hirttää antaen kunniasanani. Hänetkin tulee jättää haltuuni. Hänen nimensä oli aikoinaan Oliver Tressilian.»

Arvelematta kuului heti vastattavan: »Minä jätän hänetkin, kunhan vannotte sitten lähtevänne tekemättä täällä enempää pahaa.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja tarttui Sakr-el-Bahrin käsivarteen, siihen, joka piteli lyhtyä.

»Varo, mistress», kehoitti Sakr-el-Bahr, »muuten tuhoat meidät kaikki.»

»Parempi niin!» vastasi Rosamund.

Sir John vakuutti kunniasanallaan lähtevänsä pois enempää vahinkoa tekemättä, kunhan hän itse ja Rosamund luovutettaisiin.

Sakr-el-Bahr kääntyi odottavien sissiensä puoleen ja kertoi heille lyhyesti, millaisen sopimuksen oli tehnyt. Hän kutsui Asadin vaatien häntä lupaamaan, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin ja ettei verta vuodatettaisi hänen tähtensä. Asad vastasi hänelle ilmaisten hänen petoksensa kaikissa herättämää kiukkua.

»Koska hän tahtoo saada sinut hirtettäväkseen, niin saakoon; säästyyhän siten meiltä se vaiva, sillä hyvin olet petoksellasi sen ansainnut.

»Niinpä antaudun», ilmoitti Sakr-el-Bahr sir Johnille heittäen samassa lyhtynsä mereen.

Yksi ainoa ääni nousi häntä puolustamaan, ja se ääni oli Rosamundin. Mutta sekin raukeni omaan voimattomuuteensa. Tämä viimeinen isku kaiken sen lisäksi, mitä hän oli viime aikoina kokenut, riisti häneltä kaiken rohkeuden. Puolipyörtyneenä hän vaipui Sakr-el-Bahrin olkapäätä vasten sir Johnin ja muutamien hänen seuralaistensa rientäessä vapauttamaan häntä ja sitomaan vangiksi otettua Sakr-el-Bahria.

Merisissit seisoivat ääneti katsellen. Heitä päällikköön liittävä uskollisuus, joka olisi saanut heidät vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa hänen puolestaan, ei voinut ilmetä toimintana nyt, kun hän oli petoksen nojalla tuonut englantilaisen aluksen heidän kimppuunsa. Heidän riveissään syntyi kuitenkin hetken kestävää liikettä, kun he näkivät hänet sidottuna ja Hopeahaikaran kannelle kiskottuna. Miekat heiluivat, ja kuului uhkaavia huutoja. Hän oli heidät pettänyt, mutta oli samalla pitänyt huolen siitä, etteivät he joutuneet petoksesta kärsimään. Ja se oli heidän tuntemansa ja rakastamansa Sakr-el-Bahrin arvoista, siinä määrin, että heidän kiintymyksensä ja uskollisuutensa ilmeni jälleen täydessä voimassaan.

Mutta Asadin ääni kehoitti heitä muistamaan, mitä hän oli heidän nimessään luvannut, ja koska Asadin ääni ei olisi yksin kyennyt tukehduttamaan tuota äkillistä kapinanpuuskaa, kajahti itsensä Sakr-el-Bahrin ääni lausuen viimeisen käskynsä:

»Muistakaa ja noudattakaa teidän hyväksenne tekemäni sopimuksen ehtoja! Mektub! Allah teitä varjelkoon ja vaurastuttakoon!»

Valitushuuto kuului vastaukseksi vakuuttaen Sakr-el-Bahrille, että oli vielä niitä, jotka häntä rakastivat. Sitten hänet kuljetettiin kiireesti kannen alle valmistautumaan kuolemaan.

Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen aluksen valtauksesta.

Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.

Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.

He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin; kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää, että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.

Kolmaskolmatta luku.

PAKANAIN USKO.

Sakr-el-Bahr suljettiin Hopeahaikarassa pimeään koppiin odottamaan päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan, kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.

Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa, ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin kannatti ajatellakaan.

Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä. Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.

Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta pimeästä kuuluikin ihmisääni.

»Kuka siellä?»

Hän hieman säikähti, koska oli varmaan uskonut olevansa yksin.

»Kuka siellä»? toisti ääni lisäten surkeasti: »Minne pimeään helvettiin olenkaan joutunut? Missä olen?»

Nyt Sakr-el-Bahr tunsi äänen Jasper Leigh'n ääneksi ja ihmetteli, kuinka tuo hänen uusin rekryyttinsä oli joutunut samaan vankikoppiin kuin hän itse.

»Te olette epäilemättä Hopeahaikaran kannen alla», vastasi Sakr-el-Bahr, »vaikka en tosiaankaan käsitä, kuinka olette tänne joutunut.»

»Kuka olette?» kysyi ääni.

»Minut tunnettiin Berberiassa nimellä Sakr-el-Bahr.»

»Sir Oliver!»

»Niinpä taitanevat tahtoa minua nyt nimittää. On kenties hyväkin, että hautaavat minut mereen, koska noiden kristittyjen herrojen olisi muuten vaikea keksiä kirjoitusta hautakiveeni. Mutta kuinka olette te tänne tullut? Minä tein sir Johnin kanssa sopimuksen, ettei ketään muuta pitänyt ahdistaa, enkä voi otaksua sir Johnin rikkoneen lupaustaan.»

»Siitä asiasta en tiedä mitään. Enhän edes tietänyt, missä olen, ennenkuin te sen minulle sanoitte. Minut iskettiin tajuttomaksi taistelussa, kun olin puhkaissut säilällänne sorean veljenne. Siinä kaikki, mitä tiedän.»

Sir Oliver pidätti henkeänsä. »Mitä sanottekaan? Surmasitteko Lionelin?»

»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa — siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»

Syntyi pitkä vaitiolo. Vihdoin sir Oliver virkkoi hiljaa:

»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle levon!»

»Uskotteko Jumalaan?» kysyi syntinen laivuri pelokkaasti.

»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi, pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»

Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka päätäni pakottaa!» valitti hän.

»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»

Master Leigh kuului nielaisevan ja oli vaiti vähän aikaa.

Sitten hän toisti kysymyksensä. »Uskotteko Jumalaan, sir Oliver?»

»Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Mohammed on hänen profeettansa», kuului vastaus, Master Leigh ei voinut sen sävyn nojalla varmaan päättää, eikö tuo ollut ivailua.

»Se on pakanain usko», sanoi hän peläten ja inhoten.

»Eipä suinkaan; se on usko, jonka varassa ihmiset elävät. He toimivat uskonsa mukaisesti, mitä ei voi sanoa yhdestäkään kohtaamastani kristitystä.»

»Kuinka voitte puhua niin kuolemanne aattona?» huudahti Leigh.

»Pidetäänhän sitä aikaa, jos mitään, totuuden lausumisen hetkenä», vastasi sir Oliver.

»Ette siis usko Jumalaan?»

»Uskonpa niinkin.»

»Mutta ette oikeaan Jumalaan», väitti laivuri.

»Ei voi olla muuta Jumalaa kuin oikea Jumala — yhdentekevää, kuinka ihmiset häntä nimittävät.»

»Jos uskotte, ettekö siis pelkää?»

»Mitä?»

»Helvettiä, kadotusta ja iankaikkista tulta», murahti laivuri ilmaisten omaa myöhään heräävää kauhuansa.

»Minä olen täyttänyt sen kohtalon, jonka Hänen Kaikkitietäväisyytensä on minulle määrännyt», vastasi sir Oliver. »Elämäni on ollut sellainen, miksi hän on sen määrännyt, koska ei mitään voi olla olemassa eikä tapahtua muuten kuin Hänen tahdostaan. Tuleeko siis minun pelätä kadotusta, kun olen ollut se, joksi Jumala on minut muovannut?»

«Tuo on pakanallista muhamettilaisten uskoa!» väitti master Leigh.

»Se on lohduttavaa», virkkoi sir Oliver, »ja sen tulisi voida lohduttaa sinunlaistasi syntistä.»

Mutta master Leigh ei huolinut lohdutuksesta. »Oh!» huokasi hän. »Kunpa voisin olla uskomatta Jumalaan!»

»Uskomattomuutenne ei voi tehdä häntä olemattomaksi enempää kuin uskonne voi häntä luoda», vastasi sir Oliver. »Mutta koska mielialanne on sellainen kuin on, eikö olisi parasta, että rukoilisitte?»

»Ettekö te rukoile puolestani?» kysyi heittiö haudantakaiseen kohdistuvan äkkinäisen pelon vallassa.

»Minä teen enemmänkin», virkkoi sir Oliver vihdoin. »Rukoilen teidän puolestanne — sir John Killigrew'ta, että henkenne säästetään.»

»Hän ei varmaankaan pyynnöstänne huoli!» nyyhkytti master Leigh.

»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului, ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»

»Mutta minä surmasin master Lionelin.»

»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»

Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes asia kävisi välttämättömämmäksi.

Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir Oliverin sillävälin nukahtaneen.

Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.

Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki, mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa tunnustuksen.

Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.

»Sinua ei ole käsketty tuomaan», virkkoi merimies lyhyesti.

»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä, mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Ole vaiti», sanoi hänelle merimies iskien häntä kasvoihin niin tuimasti, että hän horjahti ja kaatui nurkkaan. »Pian tulee sinun vuorosi. Nyt on asiamme käsitellä tätä toista pakanaa.»

»Teidän sananne eivät voisi missään tapauksessa auttaa», vakuutti sir Oliver tyynesti. »Kiitän kumminkin teitä ajatuksesta, joka osoittaa teidät ystäväkseni. Käteni ovat sidotut, Jasper. Ellei olisi niin laita, pyytäisin saada puristaa teidän kättänne. Jääkää hyvästi!»

Sir Oliver vietiin kultaiseen päivänpaisteeseen, joka melkein häikäisi hänet pitkäaikaisen pimeässäolon jälkeen. Hän arvasi, että miesten asiana oli viedä hänet hyttiin, missä aiottiin pitää lyhyt tutkimus muodon vuoksi. Mutta heidän tultuaan kannelle tuli heitä vastaan eräs upseeri, joka käski heidän odottaa.

Sir Oliver istui köysikasalle vartijoittensa keskelle joutuen karujen merimiesten uteliaan tarkastelun esineeksi. Kaikki pyrkivät näkemään tuota pelottavan kookasta merisissiä, joka oli aikoinaan ollut cornwallilainen gentleman ja josta oli tullut uskonluopio muhamettilainen ja kristikunnan kauhu.

Totta puhuen oli vaikea tuntea häntä entiseksi cornwallilaiseksi gentlemanniksi hänen istuessaan siinä yhä puettuna hopeanhohtoiseen viittaansa ja valkoiseen turbaaniin, joka oli kiedottu piikkikypärin ympärille. Hän heilutteli huolettomasti ruskeita jäntereisiä sääriään, jotka olivat paljaat polvesta nilkkaan asti, mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissa ja agaatinvärisissä vaaleissa silmissä fatalistin tutkimaton ilme. Tunteettomat merimiehet, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen häntä ivatakseen ja pilkatakseen, vaikenivat havaitessaan, kuinka pelottomasti ja tyynesti hän käyttäytyi kuoleman uhatessa.

Jos viivytys häntä harmitti, hän ei missään tapauksessa harmiansa mitenkään ilmaissut. Hänen teräksisten vaaleiden silmiensä katse ei vilkuillut joutavia. Hän etsi Rosamundia toivoen näkevänsä hänet vielä kerran, ennenkuin hänet lähetettiin viimeiselle kaamealle matkalleen.

Rosamundia ei kumminkaan näkynyt. Hän oli kajuutassa, oli ollut siellä jo tunnin ajan, ja viivytys johtui juuri hänestä.

Neljäskolmatta luku.

TUOMARIT.

Koska aluksessa ei ollut ketään naishenkilöä, jonka hoiviin Rosamund olisi voitu jättää, lordi Henry, sir John ja master Tobias, laivan välskäri, olivat ottaneet hoitaakseen häntä parhaan taitonsa mukaan, kun hänet kannettiin puolittain taintuneena Hopeahaikaran kannelle.

Master Tobias oli antanut hänelle käytettävissään olevia tuimanlaisia toivutuslääkkeitä, oli sijoittanut hänet mahdollisimman mukavasti avaraan perähyttiin ja oli kehoittanut suomaan hänelle lepoa, jota hän näytti kipeästi kaipaavan. Hän oli karkoittanut itsensä kapteenin ja kuningattaren käskynhaltijan ja oli itse lähtenyt katsomaan vieläkin kiireellisempää avunantoa kaipaavaa potilasta, Lionel Tressiliania, joka oli tuotu kaleerista hervottomana ja tajuttomana muutamien muiden Hopeahaikaran haavoittuneiden miesten keralla.

Päivän koittaessa sir John oli tullut kuulemaan, kuinka hänen haavoitettu ystävänsä voi. Välskäri oli vast'ikään kumartunut Lionelia tutkimaan. Sir Johnin astuessa sisään master Tobias kääntyi toisaalle, huuhtoi käsiään permannolla olevassa metallikulhossa, nousi ja kuivasi niitä pyyheliinaan.

»En voi tehdä enempää, sir John», lausui hän alakuloisesti. »Hän on mennyttä.»

»Kuollut, niinkö sanotte?» huudahti sir John värähtävällä äänellä.

Välskäri heitti pyyheliinan kädestään ja kiersi hitaasti alas mustan nuttunsa käärityt hihat. »Melkein kuollut», vastasi hän. »Ihmettelen vain, että elämä yhä vielä kytee ruumiissa, joka on tuolla tavoin puhkaistu. Hän potee sisäistä verenvuotoa, ja hänen valtimonsa käy yhä heikommaksi. Niin täytyy jatkua, kunnes hän huomaamatta menee hengettömäksi. Voitte pitää häntä jo kuolleena, sir John.» Hän vaikeni. »Armelias, tuskaton loppu,» lisäsi hän sitten, kevyesti huoaten, kalpeat, sileiksiajellut kasvot soveliaan vakavina, vaikka tällaiset tapahtumat eivät suinkaan olleet harvinaisia hänen elämässään. »Toisista neljästä», jatkoi hän, »Blair on kuollut; muut kolme toipunevat.»

Sir John ei kumminkaan paljoa huolinut toisista. Ystävän toivottoman tilan aiheuttama suru ja harmi sysäsi tänä hetkenä syrjään kaikki muut ajatukset.

»Eikö hän tule enää tajuihinsakaan?» kysyi hän tiukasti, vaikka oli vastauksen jo kuullut.

»Kuten sanoin, voitte katsoa hänet jo kuolleeksi, sir John. Minun taitoni ei enää mitään auta.»

Sir Johnin pää painui, ja hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja vakaviksi. »Ei auta minun oikeutenikaan», lisäsi hän synkästi. »Jos voinkin kostaa hänen puolestaan, en kumminkaan saa takaisin ystävääni.» Hän silmäili välskäriä. »Kosto, sir, on tyhjänpäiväisin kaikista niistä ivantöistä, joita elämä on täynnä.»

»Teidän tehtävänne, sir John», virkkoi välskäri, »on oikeuden jakaminen eikä kostaminen.»

»Pelkkä sanaleikki loppujen lopuksi.» Hän astui Lionelin viereen ja katseli kauniita kalpeita kasvoja, joihin oli leviämässä kuoleman tumma varjo. »Kunpa hän puhuisi, että osaisimme oikein tuomita! Kunpa kuulisimme hänen sanojensa todistuksen, jonka nojalla voisimme tarvittaessa osoittaa oikeaksi Oliver Tressilianin hirttämisen.»

»Se ei varmaankaan enää tule koskaan kysymykseen», arveli välskäri. »Mistress Rosamundin lausunto riittänee, jos sitäkään vaaditaan.»

»Niin. Hän on solvannut Jumalaa ja ihmisiä siinä määrin ja kaikkien tieten, ettei kukaan voine koskaan vaatia minua vastaamaan siitä, että olen hänet siekailematta tuominnut.»

Ovelle koputettiin, ja sir Johnin oma palvelija tuli ilmoittamaan, että mistress Rosamund halusi välttämättä tavata häntä.

»Hän tahtoo varmaan kuulla, kuinka Lionel voi», päätteli sir John tuskaisesti huoaten. »Hyvä Jumala! Kuinka asian hänelle ilmaisen? Tuleeko minun musertaa hänet vapautumisen hetkenä sellaisella uutisella? Onko milloinkaan nähty näin julmaa pilkkaa?» Hän kääntyi ja asteli raskain askelin ovelle. Siihen hän pysähtyi. »Jäättehän hänen luokseen viimeiseen asti?» kysyi hän välskäriltä kehoittavasti.

Master Tobias kumarsi. »Luonnollisesti, sir John.» Sitten hän lisäsi: »Se ei kestä enää kauan.»

Sir John katsahti jälleen Lioneliin — se oli hyvästijätön katse. »Jumala suokoon hänelle rauhan!» virkkoi hän käheästi ja poistui.

Kannella hän pysähtyi, kääntyi joutilaiden merimiesten puoleen, käski kiinnittämään köyden raakapuuhun ja tuomaan Oliver Tressilianin ylös vankikopistaan. Sitten hän asteli raskain askelin ja vielä raskaammin sydämin aluksen varustetulle peräkannelle.

Heikon kultaisen hämyn peittämälle taivaalle noussut aurinko loi nyt säteitään merelle, jonka pinnassa kiiti raikkaan aamutuulen viri. Kaikki purjeet levitettiin. Alihangan puolella häämötti tuskin näkyvänä viivana Espanjan rannikko.

Sir Johnin kellankalpeat kasvot olivat luonnottoman vakavat, kun hän astui kajuuttaan, missä Rosamund häntä odotti. Sir John kumarsi hänelle vakaan kohteliaasti, riisui hattunsa ja heitti sen tuolille. Viimeksikuluneet viisi vuotta olivat saaneet muutamia hänen tuuhean mustan tukkansa suortuvia harmaantumaan. Varsinkin ohimoilta hiukset näyttivät kovin harmailta tehden hänen iäkkään näköiseksi, ja otsan syvät uurteet vahvistivat samaa vaikutelmaa.

Sir John astui Rosamundia kohti, joka nousi häntä tervehtimään. »Rosamund, rakkaani!» virkkoi hän lempeästi tarttuen hänen molempiin käsiinsä. Hän silmäili murheellisena ja huolestuneena Rosamundin kalpeita, kiihtyneitä kasvoja. »Oletko levännyt riittävästi, lapseni?»

»Levännyt?» toisti Rosamund ikäänkuin ihmetellen, että hän oli voinut sellaista otaksua.

»Karitsaiseni, karitsaiseni!» lausui sir John hiljaa kuin äiti lapselleen, veti Rosamundin luokseen ja silitti hänen kastanjanruskeata tukkaansa. »Me riennämme takaisin Englantiin, kaikki purjeet levitettyinä. Rohkaise siis mielesi ja —»

Mutta Rosamund keskeytti kärsimättömästi etääntyen hänestä puhuessaan, ja sir John tunsi sydäntään kouristavan aavistellessaan, mitä hän tulisi kysymään.

»Kuulin vast'ikään erään merimiehen sanovan toiselle, että aiotte hirttää sir Oliver Tressilianin heti — jo tänä aamuna.»

Sir John ymmärsi kerrassaan väärin hänen tarkoituksensa. »Ole huoletta», sanoi hän. »Tuomioni on nopea ja kostoni varma. Raakapuuhun on jo kiinnitetty köysi, jota pitkin hän vaeltaa iankaikkiseen rangaistukseen.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja painoi kätensä povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää sen äkillistä rajua levottomuutta. »Millä perusteilla», kysyi hän, ikään kuin taisteluun haastaen, katsellen sir Johnia suoraan silmiin, »aiotte niin menetellä?»

»Millä perusteilla?» sopersi sir John. Hän katsoa tuijotti ja kurtisti kulmiaan, kysymyksen ja sen sävyn hämmentämänä. »Millä perusteilla?» toisti hän melkein typerästi äärimmäisen hämmästyksen vallassa. Sitten hän katseli Rosamundia tarkemmin, ja neidon hurja katse näytti vähitellen selittävän hänelle sanoja, jotka olivat aluksi näyttäneet käsittämättömiltä.

»Minä ymmärrän», sanoi hän sydämestään säälien. Hän oli joutunut siihen päätelmään, että Rosamundin mieli oli mennyt kerrassaan sekaisin kaikissa hänen viimeksi kärsimissään kauhuissa. »Sinun pitää levätä», sanoi hän leppoisasti, »ja olla ajattelematta sellaisia asioita. Jätä ne minun huolekseni; minä vakuutan kostavani puolestasi niinkuin tuleekin.»

»Luulenpa, että erehdytte, sir John. En tahdo teidän kostavan puolestani. Kysyin teiltä, millä perusteilla aiotte niin menetellä, mutta te ette ole minulle vastannut.»

Sir John tuijotti yhä hämmästyneempänä. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Rosamund oli aivan terve ja täysijärkinen. Mutta siitä huolimatta hän ei tullut kysymään Lionelin vointia, kuten hän oli pelännyt, vaan tiedusteli tosiaankin, millä perusteilla hän, sir John, aikoi hirttää vankinsa.

»Tuleeko minun selittää sinulle — ainoalle kaikkien elävien ihmisten joukossa — millaisiin rikoksiin se konna on tehnyt itsensä syypääksi?» kysyi hän lausuen siten kysymyksen, jonka oli vast'ikään esittänyt itselleen.

»Teidän tulee sanoa minulle», virkkoi Rosamund, »millä oikeudella asetutte hänen tuomarikseen ja tuomion toimeenpanijaksi, millä oikeudella lähetätte hänet kuolemaan arvelematta, tutkimatta.» Rosamund puhui niin tuimasti kuin hänelle olisi kuulunut täydellinen tuomarin arvovalta.

»Sinulta, Rosamund», sopersi sir John, yhä lisääntyvän hämmennyksen vallassa, »sinulta, jota hän on ylen ankarasti loukannut, en tosiaankaan olisi voinut odottaa sellaista kysymystä! Tarkoitukseni on käsitellä häntä niinkuin merillä aina käsitellään konnia, jotka joutuvat kiinni niinkuin joutui Oliver Tressilian. Jos suhtaudut häneen laupiaasti — mitä tuskin kykenen käsittämään, niin totta kuin Jumala elää — ota huomioon, ettei hän voi toivoa itselleen suurempaa armoa.»

»Te puhutte armosta ja kostosta yht'aikaa, sir John.» Rosamund tyyntyi, hänen kiihtymyksensä häipyi pois, ja sijaan tuli ankara tuimuus.

Sir John liikahti kärsimättömästi. »Mitäpä hyvää olisi siitä, että veisimme hänet mukanamme Englantiin?» kysyi hän. »Siellä hän joutuu välttämättä tutkittavaksi, ja päätös on ennakolta selvä. Suotta häntä kiduttaisimme.»

»Päätöksenne ei tarvitse olla niin itsestäänselvä kuin otaksutte,» vastasi Rosamund. »Ja hänellä on oikeus tulla tutkittavaksi.»

Sir John asteli kajuutan permannolla edestakaisin, mieli kerrassaan ymmällä. Olihan mieletöntä, että hän kiisteli tästä asiasta nimenomaan Rosamundin kanssa, mutta siitä huolimatta Rosamund pakotti hänet niin menettelemään vastoin haluansa, vieläpä vastoin tervettä järkeäkin.

»Jos hän sitä vaatii, emme kieltäydy», virkkoi hän viimein katsoen parhaaksi taipua. »Me kuljetamme hänet takaisin Englantiin, jos hän sitä vaatii ja jätämme hänet siellä tutkittavaksi. Mutta Oliver Tressilian varmaan tietää liiankin hyvin, mikä häntä siellä odottaa, ja luopuu sellaisen pyynnön esittämisestä.» Sir John pysähtyi Rosamundin eteen ja ojensi kätensä anovasti. »Kuulehan, Rosamund, rakkaani! Sinä olet hämmentynyt, olet —»

»Tosiaankin olen hämmentynyt, sir John», vastasi Rosamund tarttuen ojennettuun käteen. »Armahtakaa!» huudahti hän alkaen yht'äkkiä kiihkeästi pyytää. »Minä rukoilen teitä armahtamaan!»

»Mitä armoa voinkaan osoittaa sinulle, lapseni? Sinun tarvitsee vain sanoa —»

»En ano armoa itselleni, vaan hänelle.»

»Hänelle?» huudahti sir John jälleen synkistyen.

»Oliver Tressilianille.»

Sir Johnin kädet valahtivat alas, ja hän väistyi loitommaksi. »Pyhän autuuden nimessä!» huusi hän. »Sinäkö anot armoa Oliver Tressilianille, tuolle uskonluopiolle, tuolle lihaksitulleelle paholaiselle? Sinä olet järjiltäsi!» pauhasi hän. »Järjiltäsi!» Ja sir John väistyi hänen luotansa käsiään heiluttaen.

»Minä rakastan häntä», virkkoi Rosamund.

Tuo vastaus sai sir Johnin heti pysähtymään. Hän seisoi kuin iskun saaneena tuijottaen jälleen Rosamundiin, leuka valahtaneena.

»Rakastat häntä!» sai hän vihdoin huohottaen sanotuksi. »Rakastat häntä! Rakastat miestä, joka on merirosvo, uskonluopio, itsesi ja Lionelin ryöstäjä, miestä, joka on murhannut veljesi!»

»Hän ei ole sitä tehnyt.» Rosamund lausui tuon tuimasti. »Olen saanut tietää totuuden.»

»Arvatenkin hänen huuliltaan?» virkkoi sir John voimatta olla ivallisesti hymyilemättä. »Ja sinä uskoit?»

»Ellen olisi uskonut, en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan.»

»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.

»Olen — Algierissa sinä iltana, jona sinne saavuimme.»

Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo, niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»

»Ah, kunpa kuulisitte minua!» pyysi Rosamund.

»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»

Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade, joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin. »He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä, varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita arvostelemaan.»

Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi. Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä, mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan. Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.

»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää, mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden, joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä. Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua. Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet minulle! Jos minua rakastatte —»

Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni. Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi. Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.

»Kiittämään teitä?» huusi Rosamund raikuvin äänin. »Minä kiroan teidät. Ikäni kaiken vihaan ja inhoan teitä, kauhistun teitä kuin murhaajaa, jos niin teette. Te houkkio! Ettekö ymmärrä? Te houkkio!»

Sir John väistyi taaksepäin. Hän oli arvokas ja huomattu henkilö, vilkas, peloton ja kostonhimoinen — ja sitäpaitsi, kuten näyttää, erittäin onnellinen — hän ei ollut joutunut eläessään kuulemaan niin arkailemattoman suoraa arvostelua itsestään. Rosamund ei suinkaan ensimmäisenä nimittänyt häntä houkkioksi, mutta hän oli epäilemättä ensimmäinen, joka sinkosi sanan vasten sir Johnin kasvoja, ja tämä seikka, jota olisi voitu yleensä pitää Rosamundin erinomaisen henkisen tasapainon todisteena, osoitti sir Johnille vain paremmin kuin mikään muu hänen sielullista sairauttansa.

»Hiljemmin!» virkkoi sir John kiukun ja säälin välillä häilyen. »Sinä olet järjiltäsi, pahoin järjiltäsi! Mielesi on sekasortoinen, koko ymmärryksesi vinoon vääntynyt. Tuo ilmetty paholainen on muuttunut toisten ihmisten pahuuden säälittäväksi uhriksi, ja minä olen muuttunut silmissäsi murhaajaksi — murhaajaksi ja houkkioksi. Tuhat tulimmaista! Joutavia! Kunhan lepäät ja toivut, uskon asioiden jälleen alkavan ilmetä sinulle oikeassa valossaan.»

Hän kääntyi närkästyksestä väristen, ja ehti tuskin väistää ovea, kun se kiivaasti avattiin ulkoapäin.

Lordi Henry Goade, puettuna mustiin — kuten itse kertoo — ja leveällä rinnallaan kultaiset virkakäädyt (ne olisivat voineet näyttää kohtalokkaalta merkiltä), ilmaantui oviaukkoon kuvastuen selvin ääriviivoin hänen takanaan tulvivaan aamuauringon valoon. Hänen leppoisissa kasvoissaan oli varmaan erinomaisen vakava, ulkoasuun sointuva ilme, joka kuitenkin lienee hieman kirkastunut hänen katseensa osuessa Rosamundiin, joka seisoi pöydän päässä.

»Olin ylen iloinen», kirjoittaa hän, »havaitessani hänen siinä määrin toipuneen ja näyttävän jälleen omalta itseltään, ja lausuin tyytyväisyyteni julki.»

»Olisi parempi, jos hän pysyisi vuoteessaan», tiuskasi sir John, jonka kelmeissä poskissa hehkui yhä kaksi punaista täplää. »Hän on ihan suunniltaan.»

»Sir John erehtyy, hyvä herra», kuului Rosamundin tyyni vastaus. »Minä en ole suinkaan sairas, kuten hän otaksuu.»

»Se ilahduttaa minua», virkkoi lordimme, ja helposti voin kuvitella, kuinka hänen kysyvä katseensa siirtyi toisesta toiseen, kuinka hän havaitsi sir Johnin mielenkuohun ja ihmetteli, mitä oli voinut tapahtua. »Me joudumme kysymään teidän todistustanne nyt esille tulevassa vakavassa asiassa», lisäsi hän synkästi. Sitten hän kääntyi sir Johnin puoleen. »Olen käskenyt tuoda vangin saamaan tuomionsa. Onko tämä koettelemus liikaa teille, Rosamund?»

»Eipä suinkaan, herrani», vastasi Rosamund viipymättä. »Se on minulle tervetullut.» Hän kohotti päätänsä niinkuin henkilö, joka terästää itseään kestävyyttä vaativaan kokeeseen.

»Ei, ei», ehätti sir John sanomaan tuiman kieltävästi. »Älä välitä hänestä, Harry. Hän —»

»Kun otamme huomioon», keskeytti Rosamund, »että tärkein vangittuun kohdistuva syytös välttämättä koskee… hänen käyttäytymistään minuun nähden, on minua epäilemättä asiassa kuultava.»

»Epäilemättä», lordi Henry tunnustaa hiukan hämmentyneenä myöntäneensä, »kunhan saamme otaksua, että kykenette sen kestämään ettekä pane sitä kovin pahaksenne. Voisimme kenties jättää todistuksenne kuulematta.»

»Minä vakuutan teille, lordi, että siinä erehdytte», vastasi Rosamund. »Te ette voi jättää sitä kuulematta.»

»Olkoon niin», virkkoi sir John vihaisesti ja asteli takaisin pöydän luo valmiina istuutumaan sen viereen.

Lordi Henryn tuikahtelevat siniset silmät katselivat yhä Rosamundia hieman tutkivasti, ja sormet nykivät mietteliäästi hänen tuhkanharmaata partaansa. Sitten hän kääntyi ovelle.

»Tulkaa sisään, herrat», sanoi hän, »ja käskekää tuoda vanki tänne.»

Kannelta kuului askelia, ja näkyviin ilmaantui kolme sir Johnin upseeria täydentämään tuomioistuinta, jonka piti tuomita uskonluopio merirosvo, langettaa tuomio, joka oli ennakolta selvä.

Viideskolmatta luku.

ASIANAJAJA.

Jykevän tammipöydän ääreen tuotiin tuoleja, ja upseerit istuutuivat, kasvot kohti avointa ovea ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevää peräkantta, selin toiseen oveen ja käytävän puolella oleviin sarvi-ikkunoihin. Keskimmäiselle tuolille sijoittui lordi Henry Goade, kuningattaren käskynhaltija, ja nyt kävi ilmi, minkätähden hän oli ripustanut kaulaansa virkakäädyt. Hän oli puheenjohtajana tässä tilapäisessä tuomioistuimessa. Hänen oikealla puolellaan istui sir John Killigrew ja häntä kauempana eräs upseeri nimeltä Youldon. Toiset kaksi, joiden nimistä ei ole säilynyt tietoa, istuivat lordin vasemmalla puolella.

Rosamundia varten oli asetettu tuoli kauimmaksi oikealle, pöydän päähän, joten hän oli tuomarien penkistä erotettuna. Hän istui nyt paikallaan, kyynäspäät kiilloitetun pöydänkannen varassa, leuka käsiin nojaten, ja silmäili tutkivasti niitä viittä herrasmiestä, jotka tuomioistuimen muodostivat.

Ulkoa kuului askelia, ja avoimen oven eteen lankesi tumma varjo. Laivan keskikannelta kuului äänten humua ja naurua. Sitten ilmaantui oviaukkoon sir Oliver, jota vartioi kaksi rintahaarniskaan ja kypärään puettua sotilasmerimiestä, paljastetut miekat käsissään.

Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja hänen silmäluomensa värähtivät, ikäänkuin häneen olisi sattunut isku, kun hänen katseensa osui Rosamundiin. Vartijoiden kehoittaessa hän sitten astui sisään ja seisoi siinä, ranteet yhä selän taakse sidottuina, hieman edempänä kuin hänen saattajansa.

Hän nyökkäsi kevyesti tuomareille, kasvot täysin tyyninä. »Kaunis aamu, hyvät herrat», sanoi hän.

Kaikki viisi silmäilivät häntä ääneti, mutta lordi Henryn katse, sattuessaan merisissin muhamettilaiseen asuun, ilmaisi kaunopuheisesti sitä ylenkatsetta, jonka sanoo täyttäneen sydämensä.

»Epäilemättä tiedätte, sir», virkkoi sir John pitkän vaitiolon jälkeen, »missä tarkoituksessa teidät on tänne tuotu.»

»Tuskinpa», vastasi vangittu. »Mutta aivan varmaan tiedän, missä tarkoituksessa minut kohta täältä viedään. Joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti ja kriitillisesti, »voin tuomariasenteistanne havaita, millaiseen joutavaan ilveeseen aiotte tässä ryhtyä. Jos teille koituu siitä huvia, en totisesti aio napista sitä vastaan. Huomautan vain, että varmaan tekisitte oikein, jos säästäisitte mistress Rosamundilta läsnäolon kiusan ja ikävyydet.»

»Mistress Rosamund halusi itse saada olla läsnä», virkkoi sir John kulmiaan kurtistaen.

»Hän ei kenties arvaa», aloitti sir Oliver.

»Minä olen asian täysin hänelle selvittänyt», keskeytti sir John melkein vahingoniloisesti.

Vangittu silmäili Rosamundia ikäänkuin hämmästyneenä, kulmainsa alta. Sitten hän kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen tuomariensa puoleen. »Siinä tapauksessa» virkkoi hän, »ei ole enempää sanottavaa. Mutta ennenkuin käytte asiaan, tahdon selvittää vielä erään asian. Antautumiseni ehtoihin kuului, että kaikki muut pääsisivät vapaiksi. Muistattehan, sir John, että annoitte minulle kunniasananne. Siitä huolimatta olen havainnut tässä aluksessa erään henkilön, joka oli taanoin kaleerissani — entisen englantilaisen merimiehen nimeltä Jasper Leigh, jota pidätte vangittuna.»

»Hän on surmannut master Lionel Tressilianin», vastasi sir John kylmästi.

»Mahdollista kyllä, sir John. Mutta isku iskettiin ennenkuin me teimme sopimuksemme, ja te ette voi loukata ehtojamme loukkaamatta omaa kunniaanne.»

»Puhutteko te kunniasta, sir?» kysyi lordi Henry.

»Sir Johnin kunniasta, arvoisa lordi», virkkoi vangittu ivallisen nöyrästi.

»Te olette täällä tutkittavana, sir», huomautti sir John.

»Sitä minäkin. Siinä on etu, josta suostuitte maksamaan määrätyn hinnan, mutta nyt näyttää kuin tahtoisitte salaa sitä vähentää. Näyttää siltä, sanon. En näet voi otaksua muuta kuin että vangitseminen on tapahtunut tietämättänne ja että riittää, kun kiinnitän huomiotanne master Leigh'n vapauttamiseen.»

Sir John silmäili pöytään. Oli selvää, että hänen kunniasanansa vaati päästämään master Leigh’n vapaaksi, olipa mies tehnyt mitä tahansa; ja pidättäminen oli tosiaankin tapahtunut sir Johnin tietämättä. Hän oli kuullut siitä vasta jälkeenpäin.

»Mitä minun pitää hänelle tehdä?» murahti hän äreästi.

»Se asia teidän tulee päättää itse, sir John. Mutta minä sanon teille, mitä ette saa hänelle tehdä. Ette saa pitää häntä vangittuna tai viedä Englantiin tai mitenkään häntä vahingoittaa. Koska vangitseminen, kuten kuulen, on johtunut pelkästä erehdyksestä, on asianne korjata tuo erehdys niin hyvin kuin osaatte. Olen tyytyväinen, kun kuulen teidän tahtovan niin tehdä, enkä sano enää sanaakaan. Palvelijanne, hyvät herrat», lisäsi hän osoittaakseen olevansa täydellisesti heidän käytettävissään ja seisoi odottaen.

Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten lordi Henry kääntyi vangitun puoleen, kasvoissa tutkimaton ilme, katse vihamielisenä ja jäisenä.

»Olemme tuottaneet teidät tänne suodaksemme teille tilaisuuden esittää syitä, joiden vuoksi luopuisimme oikeudestamme vetää teidät hirteen heti paikalla.»

Sir Oliver katseli häntä melkein iloisen hämmästyneenä. »Totisesti», virkkoi hän vihdoin, »ei ole milloinkaan ollut tapanani tuhlata sanoja.»

»Ette varmaankaan ymmärrä minua oikein, sir», vastasi lordi, ja hänen äänensä oli silkinpehmeä, kuten hänen tuomarinarvonsa vaatikin. »Jos vaaditte täydellistä tutkimusta, viemme teidät Englantiin, missä se voi tapahtua.»

»Teidän ei kumminkaan pidä kiinnittää siihen asiaan liikoja toiveita,» huomautti sir John tuimasti. »Muistakaa, että ne rikokset, joista teitä syytetään, ovat tapahtuneet suurimmalta osalta lordi Henry Goaden omassa tuomiokunnassa ja että teidät tutkitaan Cornwallissa, missä lordi Henryllä on kunnia toimia hänen majesteettinsa käskynhaltijana ja oikeudenjakajana.»

»Hänen majesteettiansa sopii onnitella», virkkoi sir Oliver sievästi.

»Oma asianne on valita», jatkoi sir John, »haluatteko tulla hirtetyksi merellä vai maalla.»

»Minulla ei ole siihen muuta huomautettavaa kuin että haluan tulla hirtetyksi ilmaan. Mutta te ette taida niitä välittää», kuului nenäkäs vastaus.

Lordi Henry kumartui jälleen eteenpäin. »Sallikaa minun pyytää teitä, sir, olemaan vakava oman etunne nimessä,» huomautti hän vangitulle.

»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»

»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi. »Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»

Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset. Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut toivoakaan.»

»Voitteko kieltää merirosvouden?» kysyi lordi Henry.

»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»

Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:

»Ettekö saapunut Arwenackiin ja vienyt sieltä väkisin —»

»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei väkisinvieminen ole merirosvoutta.»

»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sir John.

»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos suvaitsette.»

»Olette typerä, sir. Mutta kohta sen asian korjaamme», virkkoi sir John takoen nyrkillään pöytää, kasvoissa heikko vihan puna. (Lordi Henry varsin oikein valittaa tätä kiihtymyksen ilmausta sellaisena hetkenä.) »Ettehän voi väittää, ettette tiedä Englannin lain rankaisevan väkisinviemistä kuolemalla», jatkoi hän ja kääntyi sitten tuomari kumppaniensa puoleen. »Jos suostutte, hyvät herrat, emme niinmuodoin puhu enää mitään merirosvoudesta.»

»Emme tosiaankaan voi siitä puhua», virkkoi lordi Henry leppoisaan tapaansa. Niin hän siirsi sen asian syrjään. »Vangitun väite on oikea. Meillä ei ole asiassa mitään tuomiovaltaa, koska hän ei ole harjoittanut merirosvoutta Englannin alusvesillä eikä — mikäli tiedämme — ole ahdistanut yhtäkään Englannin lipun alla purjehtivaa alusta.»

Rosamund liikahti. Hän siirsi hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja laski käsivartensa ristiin sen reunalle. Etukumarassa ollen hän kuunteli nyt, silmissä omituinen hohde ja poskissa vieno puna, jonka oli aiheuttanut lordi Henryn myöntö ilmeisesti kumotessaan vangittuun kohdistuneet syytökset.

Sir Oliver silmäili häntä melkein salaa, huomasi tuon ja ihmetteli. Hän ihmetteli Rosamundin käyttäytymistä yleensäkin yrittäen turhaan arvata, miten hän suhtautui häneen, Oliveriin, ollessaan jälleen hyvässä turvassa ystäviensä ja suojelijoittensa joukossa.

Mutta sir John, joka ilmeisesti halusi saada asian päätökseen, jatkoi vihaisesti: »Olkoonpa niin. Me syytämme häntä väkisinviemisestä ja murhasta. Onko teillä jotakin sanottavaa?»

»Ei mitään sellaista, mikä voisi teistä tuntua jotakin merkitsevältä», vastasi sir Oliver. Sitten hänen hienosti ivaileva sävynsä muuttui äkkiä kiihkeäksi: »Tehdään jo loppu tästä komediasta», huudahti hän, »tästä näennäisestä oikeudenkäynnistä. Hirttäkää minut, jotta asia tulee päätökseen tai lähettäkää astelemaan pitkin lankkua. Olkaa merirosvosilla, koska sitä ammattia hyvin ymmärrätte. Mutta Jumalan nimessä älkää solvatko Kuningattaren toimeksiantoa ollen muka tuomitsevinanne.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. »Niin totta kuin elän, sinä julkea konna —»

Mutta lordi Henry esti häntä laskien hillitsevästi kätensä hänen hihalleen ja leppoisasti pakottaen hänet istuutumaan takaisin paikalleen. Sitten hän kääntyi itse vangin puoleen.

»Sir, sananne eivät sovi henkilölle, joka kaikista rikoksistaan huolimatta on ollut jäykän urhoollinen soturi. Tekonne ovat siinä määrin yleisesti tunnetut — erittäinkin se, joka pakotti teidät poistumaan Englannista ja rupeamaan merirosvoksi, ja samoin ilmaantumisenne Arwenackiin ja se väkisinvieminen, johon teitte itsenne syypääksi — siinä määrin tunnetut, että tuomionne englantilaisessa tuomioistuimessa on ennakolta ehdottomasti varma asia. Siitä huolimatta se mahdollisuus teille myönnetään, jos sitä vaaditte. Mutta jos olisin ystävänne, sir Oliver», lisäsi hän puhuen matalammalla ja erittäin vakavalla äänellä, »neuvoisin teitä mieluummin suostumaan tähän merellä tapahtuvaan summittaiseen tutkimukseen ja tuomioon.»

»Hyvät herrat,» vastasi sir Oliver, »enhän ole milloinkaan väittänyt, ettei teillä ole oikeutta minua hirttää, enkä väitä nytkään. Minulla ei ole enempää sanottavana.»

»Mutta minulla on.»

Niin virkkoi vihdoin Rosamund säpsähdyttäen tuomareitaan tuimalla, terävällä lausumallaan. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja hän nousi ja seisoi pitkänä ja käskevänä pöydän päässä.

»Rosamund!» huudahti sir John nousten hän vuorostaan. »Minä rukoilen sinua —»

Rosamund viittasi häntä vaikenemaan välinpitämättömästi, melkeinpä ylenkatseellisesti. »Koska tässä väkisinvientijutussa, josta sir Oliveria syytetään, minä olen se henkilö, joka sanotaan väkisin viedyksi», virkkoi hän, niin teidän lienee hyvä kuulla, mitä minulla on sanottavana myöhemmin englantilaisen tuomioistuimen edessä.»

Sir John kohautti olkapäitänsä ja istuutui. Hän käsitti, että Rosamund tahtoi pitää oman päänsä ja uskoi samalla aivan varmaan, että siten vain tuhlattiin aikaa ja pidennettiin miesparan tuskia ennen kuolemaa.

Lordi Henry kääntyi Rosamundin puoleen erittäin kunnioittavasti. »Koska vangittu ei ole väittänyt syytöstä vääräksi ja koska hän viisaasti luopuu vaatimuksestaan tulla tutkittavaksi, meillä ei ole mitään syytä vaivata teitä, mistress Rosamund. Teitä ei myöskään kutsuta minkään englantilaisen tuomioistuimen eteen mitään sanomaan.»

»Erehdytte, hyvä lordi», virkkoi Rosamund erittäin tyynesti. »Minua varmaan kutsutaan sanomaan jotakin, kun syytän teitä murhasta merellä, kuten tulen varmaan tekemään, ellette luovu aikeestanne.»

»Rosamund!» huudahti Oliver äkillisen hämmästyksen vallassa. Hänen äänessään oli ilon ja riemun sävy.

Rosamund katsoi häneen ja hymyili — hymyä, joka oli täynnä uskallusta ja ystävällisyyttä ja vähän muutakin hymyä, joka Oliverista tuntui huokealla saadulta, vaikka vetäisivät hänet hirteen. Sitten Rosamund kääntyi jälleen tuomarien puoleen, jotka olivat hänen sanojensa vaikutuksesta joutuneet äkillisen ankaran hämmingin valtaan.

»Koska hän ei huoli kieltää syytöstä, minun täytyy se kieltää hänen puolestaan» lausui Rosamund. »Hän ei vienyt minua väkisin, kuten väitetään. Mitä rakastan Oliver Tressiliania. Olen täysi-ikäinen ja vallitsen tekojani ja lähdin mielisuosiosta hänen kerallaan Algieriin, missä minusta tuli hänen vaimonsa.»

Jos hän olisi viskannut heidän joukkoonsa pommin, heidän mielensä ei olisi voinut pahemmin hämmentyä. He istuivat älyttömin kasvoin tuijotellen puhujaan.

»Hänen… vaimonsa?» änkytti lordi Henry. »Teistä tuli hänen —»

Sir John keskeytti tuimasti: »Valhe! Valhe tuon konnan hengen pelastamiseksi!»

Rosamund kumartui häneen päin, ja hänen hymynsä oli melkein ivallinen. »Älynne on ollut aina vaikeakäänteinen, sir John,» sanoi hän. »Ellei olisi niin laita, minun ei tarvitsisi teille huomauttaa ettei minulla voi olla mitään aihetta valehdella pelastaakseni hänet, jos hän kerran on tehnyt minulle sen vääryyden, josta häntä syytetään.» Sitten hän silmäili toisia. »Minä otaksun, hyvät herrat, että tässä asiassa minun sanani on painavampi kuin sir Johnin tai kenen muun tahansa missä hyvänsä tuomioistuimessa.»

»Se on tosiaankin varsin totta!» huudahti hämmentynyt lordi Henry. »Maltahan hetkinen, Killigrew!» Hän hillitsi jälleen riehakasta sir Johnia. Sitten hän vilkaisi sir Oliveriin, joka ei suinkaan ollut vähimmin hämmästynyt. »Mitä siitä sanotte, sir?» kysyi hän.

»Mitä siitä sanon?» toisti merisissi melkein sanatonna. »Mitäpä siinä on vielä sanottavaa?» vastasi hän vältellen.

»Tämä on kaikki valhetta!» huudahti sir John jälleen. »Olimmehan näkemässä tapahtumaa — te ja minä, Harry — ja näimmehän —»

»Te näitte», keskeytti Rosamund. »Mutta ette tietäneet, millainen oli ennakolta tehty sopimus.»

Tuo sai tuomarit jälleen hetkeksi vaikenemaan. He olivat kuin murenevalla pohjalla, ja jokainen yritys tavoittaa varmempaa jalansijaa sai vain uuden kappaleen maata lohkeamaan. Sitten sir John hymyili ivallisesti ja teki vastahyökkäyksensä.

»Hän on varmaan valmis vannomaan, että hänen sulhasensa, master Lionel Tressilian lähti hänkin mielisuosiosta tuolle retkelle.»

»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»

»Mitä voikaan tuo väitteenne tarkoittaa?» kysyi lordi.

»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös; että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet myytäisiin orjuuteen.

»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala konna, maurilaisten juonilla —»

»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä… tämä on vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»

Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta, jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin. Se on selvää kuin päivä.»

Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi, vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.

»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»

»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»

»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi. Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»

»Totuuden, niinkö sanotte, mistress?» huudahti kiukkuinen sir John kiivaan ylenkatseellisesti. »Totuuden —»

Lordin täytyi jälleen puuttua asiaan. »Ole rauhallinen, mies», kehoitti hän. »Totuus pääsee lopulta voitolle, sen voit uskoa, Killigrew.»

»Toistaiseksi tässä vain tuhlailemme aikaa», murahti sir John ollen sitten äkeänä vaiti.

»Tuleeko meidän lisäksi ymmärtää teidän tarkoittavan», virkkoi jälleen lordi Henry, »ettei vangitun Penarrow’sta poistuminen aiheutunut pakenemisesta, kuten otaksuttiin, vaan että hänet vietiin väkisin veljensä toimesta?»

»Se on totta, sen vannon tässä Taivaan kuullen», vastasi Rosamund äänellä, jossa soi vilpitön sävel saaden useita pöydän ääressä olevia upseereja hänen sanoihinsa luottamaan. »Niin tehden murhaaja ei ainoastaan yrittänyt pelastaa itseään ilmitulemasta, vaan tahtoi täydentää työnsä anastamalla itselleen Tressilianin tilukset. Sir Oliver piti myydä orjaksi Berberian maurilaisille. Mutta aluksen, jossa häntä kuljetettiin kaappasivatkin espanjalaiset, ja Inkvisitio lähetti hänet kaleereille. Muhamettilaisten merirosvojen siepatessa hänen kaleerinsa hän turvautui ainoaan tarjolla olevaan pelastuskeinoon. Hän rupesi merisissiksi ja merirosvojen päälliköksi, ja sitten —»

»Hänen muut tekonsa me tiedämme», keskeytti lordi Henry, »Ja minä vakuutan teille, että se kaikki merkitsisi sangen vähän tässä ja missä muussa tuomioistuimessa tahansa, jos olisi totta se, mitä muuten sanotte.»

»Se on totta. Minä vannon sen, lordi», toisti Rosamund.

»Niin», virkkoi lordi nyökäten vakavasti. »Mutta voitteko sen todistaa?»

»Voinko tarjota teille parempaa todistusta kuin sen, että rakastan häntä ja olen mennyt hänen kanssaan naimisiin?»

»Joutavia!» virkkoi sir John.

»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»

»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»

»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»

»Uskallan ja sanon», vastasi Rosamund antaen hänelle katseen katseesta.

Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa, verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.

»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä, joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta sanotte vankimme häntä syyttäneen?»

»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin, kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»

Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»

Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri — jonka äly näytti olevan terävämpi.

»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta. »Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»

Rosamund vastasi totuudenmukaisesti: »Talossaan Algierissa sinä iltana…» Samassa hän vaikeni havaiten viritetyn satimen. Toisetkin havaitsivat sen. Sir John hyökkäsi siihen aukkoon, jonka Youldon oli ylen ovelasti ampunut Rosamundin varustuksiin.

»Jatka, minä pyydän», kehoitti hän. »Sinä iltana, jona…»

»Sinä iltana, jona sinne saavuimme», vastasi Rosamund epätoivoisena punan hitaasti väistyessä hänen poskistaan.

»Ja silloin sinä varmaan kuulit ensimmäisen kerran tämän sir Oliverin menettelyä koskevan selityksen?»

»Niin kuulin», sopersi Rosamund — muu ei auttanut.

»Niinmuodoin», jatkoi sir John, joka oli päättänyt sulkea häneltä jokaisen peräytymistien, »olit tietenkin siihen iltaan asti uskonut, että sir Oliver oli veljesi murhaaja?

Rosamund antoi päänsä painua eikä virkkanut mitään. Hän käsitti, ettei totuus voinut tässä auttaa, koska hän oli sekoittanut siihen nyt ilmitullutta valhetta.

»Vastaa minulle!» käski sir John.

»Ei tarvitse vastata», virkkoi lordi Henry hitaasti, äänessä tuskallinen sävy ja katse pöytään painuneena. »Vastauksen laadusta ei voi olla epäilystäkään. Mistress Rosamund on meille kertonut, ettei sir Oliver Tressilian vienyt häntä väkisin, että hän lähti vapaaehtoisesti ja meni hänen kanssaan naimisiin, väittipä vielä tämän seikan todistavan miehen viattomuutta. Nyt kumminkin käy ilmi, että hän Englannista lähtiessään yhä piti juuri sir Oliveria veljensä murhaajana. Siitä huolimatta hän vaati meitä uskomaan, ettei häntä viety väkisin.» Hän levitti jälleen kätensä ja venytti huuliaan ilmaisten jonkinlaista alakuloista ylenkatsetta.

»Tehkäämme tästä loppu, Jumalan nimessä!» virkkoi sir John nousten.

»Odottakaa!» huusi Rosamund »Minä vannon, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta — lukuunottamatta sitä, mitä kerroin väkisinviemisestä. Sen myönnän, mutta olin antanut sen anteeksi sen nojalla, mitä sain myöhemmin tietää.»

»Hän myöntää sen!» ivaili sir John.

Mutta Rosamund jatkoi hänestä välittämättä. »Koska tiedän, mitä hän on kärsinyt toisten tekemien rikosten tähden, pidän häntä mielelläni miehenäni toivoen voivani jossakin määrin hänelle korvata niitä vääryyksiä, joihin olen itse syypää. Teidän tulee uskoa minua, hyvät herrat. Mutta ellette tahdo uskoa, kysyn teiltä, eikö hänen eilinen menettelynsä merkitse mitään. Ettekö muista, ettette olisi tietänyt mitään olopaikastani, ellei hän olisi tahtonut sitä ilmaista.»

Tuomarit tuijottivat häneen uuden hämmästyksen valtaamina.

»Mitä tarkoitatte, mistress? Mihin hänen tekoonsa tahdotte viitata?»

»Vieläkö sitä kysytte? Haluatteko niin kiihkeästi saada hänet surmata, että teeskentelette tietämättömyyttä? Tiedättehän, että hän lähetti Lionelin ilmoittamaan teille, missä olen?»

Lordi Henry kertoo tuon kuultuaan iskeneensä kämmenensä pöytään siten ilmaisten kiukkua, jota ei kyennyt enää hillitsemään. »Tämä on liikaa!» huusi hän. »Tähän saakka olen pitänyt teitä vilpittömänä, mutta harhaan johdettuna ja hairahtuneena. Mutta tällainen tahallinen valhettelu rikkoo kaikki rajat. Miten sinun onkaan käynyt, tyttö? Lionel itse on meille kertonut, kuinka pääsi kaleerista karkaamaan. Hän itse kertoi, kuinka tuo konna oli piiskannut häntä ja heittänyt hänet sitten mereen kuolleeksi katsottuna.»

»Niinkö!» virkkoi sir Oliver hampaittensa lomitse. »Siitä tunnen Lionelin! Hänen täytyi tietenkin olla väärämielinen loppuun asti. Olisihan minun pitänyt se arvata.»

Ahdistettu Rosamund kumartui kohti lordi Henryä ja toisia juhlallisen vihan vallassa. »Hän valehteli, se halpamainen, kavala konna!» huusi hän.

»Hyvä rouva», nuhteli sir John, »te puhutte henkilöstä, joka on kuolemaisillaan.»

»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat», huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»

»Olemme kuulleet riittävästi sir», keskeytti lordi Henry.

»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa. »Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen sitä tahtoo.»

Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut, että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä, kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä, mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.

»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin, entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri, jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää häneltä itseltään.»

Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.

Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut vangiksi, melkein sattumalta —»

»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin, Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä johtui, että hänet pidätettiin.»

»Niin ollenkin sattuma tuntuu yhä ihmeeltä.»

»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi», vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet tänne.»

Ulkoa kuului askelia, mutta tuokion aikaan ei kukaan kiinnittänyt niihin huomiota.

»Valehtelijat ovat varmaan pitäneet meitä kyllin kauan pilkkanaan!» virkkoi sir John.

Ovi syöstiin auki, ja välskärin laiha tumma hahmo ilmaantui näkyviin.

»Sir John!» lausui hän kiireesti arvelematta keskeyttäen juhlallisen toimituksen ja ollenkaan huolimatta lordi Henryn äkäisestä katseesta. »Master Tressilian on tullut tajuihinsa. Hän kysyy teitä ja veljeänsä. Joutukaa, hyvät herrat! Hän heikkenee nopeasti.»

Kuudeskolmatta luku.

TUOMIO.

Koko seurue riensi alhaalla olevaan hyttiin välskärin jäljessä, sir Oliver viimeisenä vartijainsa saattamana. He kokoontuivat makaavan Lionelin luo, joka kasvoiltaan tuhkanharmaana hengitti vaikeasti ja katseli tylsin, lasimaisin silmin.

Sir John juoksi hänen luoksensa, taivutti toisen polvensa ja kiersi hellästi käsivartensa kylmenevän ruumiin ympärille kohottaen sen ja pitäen sitä lepäämässä rintaansa vasten.

»Lionel!» huusi hän tuskallisesti ja lisäsi sitten, ikäänkuin koston ajatuksilla tyynnyttääkseen ja lieventääkseen kuolevan ystävänsä viimeisiä hetkiä: »Se konna on hallussamme.»

Lionel käänsi päätänsä oikealle erittäin hitaasti ja ilmeisesti ponnistaen, ja hänen tylsä katseensa siirtyi sir Johnin ohi etsien jotakin toista henkilöä ympärillä olevien joukosta.

»Oliver?» kuiskasi hän käheästi. »Missä on Oliver?»

»Sinun ei tarvitse olla levoton —» aloitti sir John, mutta Lionel keskeytti.

»Odota!» käski hän äänekkäämmin. »Onko Oliver turvassa?»

»Minä olen tässä», kuului sir Oliverin syvä ääni, ja hänen ja hänen veljensä välissä seisovat vetäytyivät syrjään, jotta Lionel voisi hänet nähdä.

Lionel silmäili häntä kauan mitään virkkamatta, hiukan kohottautuen. Sitten hän vaipui jälleen hitaasti sir Johnin rintaa vasten.'